RAITTIUTTA RUNOISSA I-II

Raittiuskokouksissa lausuttavaksi ja kotona luettavaksi

Kirj.

Em. Tamminen (I) ja Juho Hellman (II)

Turku, Auran kirjapaino, 1891.

SISÄLTÖ:

Osa I.

I. Alkuperäisiä:

Raittiusvirsi Tulkaa! Babelin vankeudessa Sotaan! Sotahuuto Totuus voittaa!

II. Mukailuja:

Maailman korvessa Viinaseppä

III. Suomennoksia:

Minne? Uskallatko? Tue heitä! Turhat asiat Juopumuksen viheliäisyys Siunaus taikka kirous Pimeyden peikko Unelma Kastajatar Kuoleman virta Juovutusjuoma Paula Pappi ja Belzebub

IV. Lisäsuomennoksia:

Jos vain minä muuttaa saisin Valtiopäivämiehillemme Suomen äideille Minkä puolesta sodimme? Raittiusväelle Ota minut kokonaan! Tähän asti

Osa II.

Pilarunoja:

1. Möhösen muorin saunamatka 2. Possilan kylmä kylpy 3. Toppisen kaljatynnyri 4. Miten räätäli paransi tautia 5. Käynti Hölmölässä 6. Teeliemikö vai viina? 7. Lehmä viinapoliisina

OSA I.

I. ALKUPERÄISIÄ.

Raittiusvirsi.

(26/6 1885.)

Sinulle suuri Jumala, Nyt riemuisista rinnoista Soi kiitos hartahasti. Sä meitä olet ohjannut Ja armiaasti auttanut Nykyiseen aikaan asti. Suuri juuri Pahuus, nurjuus, Synti, kurjuus Meidät koittaa, Kaataa, vaan Sun armos voittaa.

Me eksymme, Sä johdatat; Me rikomme, Sä armahdat; Me lankeemme, Sä nostat; Sua vihaamme, Sä lempes suot: O, ylevät on työsi nuot! O, jalosti Sä kostat! Luoja, Suoja, Sulta saamme Kodin, maamme, Riemun taivaan, Tarpeet, lahjat kaikki aivan.

Nuo Luojan lahjat oikein me Hyväksi sielun, ruumiimme Ylistäin käyttäkäämme, Ja juonet julmat saatanan, Kavalat paulat kiusaajan Vakaasti välttäkäämme! Hurmaa, surmaa juonioilla. Sanan miekka Ottakaamme! Sillä vain me voiton saamme.

Lahjoista Luojan siunaus Vuotaapi. Voi, jos kirous Niist' tulee toimestamme! Niist' elinvoimat Luoja suo. Voi meitä, jos me aarteet nuo Myrkyksi valmistamme! Kerran Herran Tuomiolla Meidän olla vastaamassa Täytyy töistämm' maailmassa.

Olkaatte — neuvoo Jumala — Ei suinkaan lapset taidossa Vaan lapset pahuudessa, Vaeltain niinkuin päivällä, Ei synnin töissä itkeissä Eik' ylenjuomisessa! Yhä pyhä Esikuva, Ilmauva Kristuksessa, Ohje on myös raittiudessa.

Nyt nimees, Herra, yhdyimme; Suo, että nimees toimimme, Lepäämme, syömme — juomme! Nimelles, joka verraton Vanhurskaan vahva linna on, Nyt ylistyksen tuomme. Kiitos, kiitos, Kun Sä tarjoot Siipes varjot Kaikillenki, Isä, Poika, Pyhä Henki!

Tulkaa!

Jes. 55 luku.

Janoovat tulkaa vetten luokse! Rahattomatkin ostakaa Rahatta rieskaa, hunajaa! Miks sinne moni teistä juoksee Rahansa, työnsä antamaan, Miks' ei ol' leipää ollenkaan?

On todistaja, opettaja Ja kansain kaikkein päämies hän, Min luokses, Sion, lähetän. Sun kutsuhuutos silloin kajaa, Ja tutut, oudot pakanat Kilvalla luokses juoksevat.

Ah, etsi Herraa, sielus Ylkää, Rukoile, kun Hän läsnä on! Siis, jumalaton, uskoton, Ties, neuvos, ajatukses hylkää Ja käänny Herras, Luojas luo: Hän armon, anteeeks-annon suo.

"Ei ajatuksen' olla saata Ja tieni teidän." Herra tään Todella lausuu itsestään. "Niin paljon kuin on taivas maata Korkeempi, ovat myöskin ne Korkeemmat teidän teitänne.

Kun sade lankee taivahasta, Ei palaja se taivaasen, Ennenkuin koko luomisen Se ehtii virkistää ja kastaa, Näin maasta runsaan saattaen Hedelmän, leivän, siemenen.

Ei myöskään minun suuni sana Palaja tyhjään tyköni, Vaan täyttääpi mun tahtoni: Kas! ilotarhan' ihanana Jo uutena maa, taivas on, Kun käytte iki-ilohon."

Siis tulkaa kaikki vetten luokse! Rahattomatkin ostakaa Rahatta rieskaa, hunajaa! Siis, jumalatonkin, jo juokse Sun tieltäs Herras, Luojas luo: Hän armon, anteeks-annon suo.

Babelin vankeudessa.

(Ps. 137.)

Vankeina synnin Babelin Me itkein valitamme, Taivaisen, pyhän Sionin Iloja kaipaissamme. Pois kauniit kanteloisemme Surulla silloin laskemme: Ei murheinen voi soittaa. Vaan tuosta orjuuttajamme: Maailma, liha, perkele Häväistä meitä koittaa.

"Miks ette laula, soittele? Mit' olette te vailla? Miks itkette ja huokaatte? Iloitkaa meidän lailla!" Noin ilkkumielin lausuvat Ne, jotka meitä kiusaavat. Pitäen vankeinansa. Ah! voisimmeko riemuita, Kannelta soittaa, veisata Vihollistemme kanssa?

Ei ole synnin Babeli Ikinä ilon lähde, Vaan uusi Jerusalemi Taivaisten riemuin tähden. Me sinne tulla tahdomme, Sen kunniasta kerskaamme Ja siitä soittelemme. Mykäksi käyköön kielemme, Kunnottomaksi kätemme, Jos muusta riemuitsemme!

Ah! uuteen Jerusalemiin Kun käymme riemumielin Kurjasta orjuudesta, niin Laulamme uusin kielin. Kas! muurit, portit, temppeli On uudet — uudet ijäti, Kadutkin helmin loistaa; Sionin vangit vapaina Käy, kantain voiton palmuja Ja soittain kanteloista.

Ne, jotka meitä pilkkasi, Ijäisen vaivan saavat, Orjuuden kahleet ijäti Ja tunnon tuskat, haavat — Ah autuas, ken syntiä, Tuon Babylonin tytärtä, Ei seuraa, vaan sen jättää! Ah autuas, ken pieninä Sen sikiöitä ilkeitä Hävittää säälimättä!

Sotaan!

Aseihin miehet! Astukaamme Vihollistamme voittamaan! Se muuten murhaa miehet maamme, Ei säästä naista, lastakaan. Samoillut on se voitokkaana Jo kautta maamme kallihin Ja raivokkaana ruhtinaana Masentaa maan ja kansankin.

Ja varsinkin on miehenpuolet Se houkutellut puolelleen Ja sitte surmaavaiset nuolet Sysännyt heille sydämeen. Sen miekka murhaava nyt vilkkuu Ja monta miestä haavoittaa. Ja naiset itkee, — se vain ilkkuu Ja kiduttaa ja kuolettaa.

Ei ole ilkityötä, turmaa, Jot' ei se saisi aikahan: Se ruumiin runtoo, sielun surmaa, Vie koko kansat hautahan. Ken kuvata sen saattaa juonet! Se juoniniekka kavalin Se täyttää vaivais-, vankihuoneet Ja hulluinhuoneet, helvetin.

Se sotaan siis ken naistaan, lastaan Ja maata, kansaa rakastaa, Vihollistamme, viinaa, vastaan! Se meidät muuten kuolettaa. Me varman voiton kyllä saamme; On meillä parhain päällikkö. Sen lipun luona taistelkaamme, Niin meit' ei häädä häviö.

Päämiehemme, ah, Jesus, auta Ja tahto, tarmo meille suo! Viinalle kaiva unheen hauta, Jot' ilkkuin nyt se meille luo! Verelläs synnin tahra, saasta Ja viat meistä viruta Ja vihdoin tästä kotimaasta Ijäiseen kotiin kuljeta!

Sotahuuto.

(4/7 1890.)

I.

Kadotuksen kauhea henki Niin ilkeän sikiön loi, Se myrkyt sen herkuksi syötti, Sapet julman juomaksi soi.

Näin kasvoi kauhistavainen Lohikäärme, mi maailmaan Kadotuksen kuilusta tänne Tuli myrkkyä oksentamaan.

Se henkäsi vain, niin kaatui Tainnuksihin tuhannet. Se valoi myrkkyä suustaan, Monet murhaten ihmiset.

Se vaimon leskeksi saattoi, Isän lapsilta maahan löi, Rahat, ruoan ja vaatteet riisti, Maat, huoneet leskien söi.

Näin liehunut on se, ja vielä Se riehuvi, raivoaa. Sen myrkkyistä hengähdystä Sulo Suomikin tuntea saa.

Kita laaja sen ammottaapi Yhä uhreja niellen vaan, Vert' ainian vain janoaapi. Ei kylly se milloinkaan.

Sadat viljasalvotkin maasta Sen kitaan tyhjennetään; Nälkäänsä se kuitenkin kiljuu, Ei tyytyen siihenkään.

Voi! Hirviön sen satapäisen Ken tohtisi tappaa? Ken? Pään yhden jos lyö, niin kasvaa Sen paikkahan kymmenen.

Pyhä Yrjänä miekkoinensa Nyi taistohon tarvitaan Tuon hirmuisen hengen suusta Koko mailmaa tempaamaan.

II.

Petoa satasarvista Nyt kansa kumartaapi. Sen palvelukseen pakana Kristityn neuvon saapi. Se pääjumal' itke'in Ja antikristus kavalin Jumalan paikan ryöstää.

Se "elävä" on jumala, Paljonhan syö ja juo se, (Bab. Bel 4 värsy) Sanotaan juovan eloa, Vaan kuolon kurjan tuo se. Ken sitä oikein kumartaa, Sen sielu, ruumis surman saa, Se kuolee ijäisesti.

Sen palvelukseen laitetaan Tuhansin temppeleitä. Yöt, päivät niissä uhrataan. Ja vertä, kyyneleitä Sen kunniaksi virtanaan Myös vuodatetaan ainiaan Kylissä kaupungeissa.

Ja kukin perhe pienoisen Myös "templin" ostaa oman, Kuin tulta kirkkaan, kaunoisen, Suloisen, sievän, soman… Mi päilyy siellä? Myrkky vaan; Se saattaa kolkkoon kuolemaan Sielunkin ruumiin kanssa.

Näin kaiken kansan pettävät Tuon myrkyn valmistajat; Kansansa kuoloon jättävät Nuo "templin" rakentajat: Heill' itse jalo voitto vaan On tuosta, kuten aikoinaan Dianan temppelistä. [Ap. Tek. 19: 24, 25]

He melun suuren nostavat Kuin Efesossa ennen Dianan templin laittajat Miehissä vastaan mennen, Jos kuka näyttää yrittää, Ett' ompi heidän työnsä tää Vain kansan kurjuudeksi.

Pois temppelit nuo katalat! Pois peto satasarvi! Pois kaikki epäjumalat! Pois niiden pappiparvi! Pois rikos, raakuus, riettaus! Pois valhe, vääryys, viekkaus! Sotahan niitä vastaan!

III.

"Sotaan, sotaan Suomen miehet Naiset, nuoret neidotkin!" Sellainen nyt sotahuuto Koituu kansan korvihin. Mikä syy on moiseen huutoon? Rauhahan nyt maassa on! Miksi suotta säikytetään Makaavainen murheeton?

"Älkää maatko, maamme miehet, Nouskaa, kuulkaa, katsokaa, Onko uni onnen tuonut, Rauhaanko nyt riutuu maa? Maaten milloinkaan ei voittaa Vihollista, vaaraa voi. Ylös! Käteen kalpa, lyhty!" Näin nyt sotahuuto soi.

Maatessa — ah! — maahan hiipi Vihollinen viekkahin, Uneen uuvutti ja sitte Kietoi kaikki kahlehin, Lumos vielä loitsuillansa, Jotta kukin kahleissaan, Ihastuisi orjuuteensa, Mieltyisi vain makaamaan.

Näin jäi valtaan vihamiehen Koko kallis isänmaa. Kansa nukkuu … kansaa, maata Rosvot raastaa, tuhoaa. Näinkö vihamies saa Suomen Vastuksetta valloittaa, Orjaks ottaa, ryöstää, tappaa? Eikö ole auttajaa?

On! Jo kaikuu kansalaisten Sotahuuto saloihin: "Sotaan, sotaan, Suomen miehet! Naiset, nuoret neidotkin! Maaten milloinkaan ei voittaa Vihollista, vaaraa voi! Ylös! Käteen kalpa, lyhty!" Näin nyt sotahuuto soi.

Mitä vastaa vangit huutoon? "Rauhahan nyt maassa on!" Vankikopin kolkko rauha Heistä on niin verraton. Sotaan kehoitus on heistä Rauhan häiriöksi vaan; Noin se viekas vihollinen Lumos heidät loitsullaan.

Orjat uskoo orjuutensa Varsin vapaudeksi. Kahleitaan he katsoo kalliiks Vapauden pantiksi. Vihollisen, vainoojansa, Sortajansa, surmaajan Uskovat he ystävänsä Innokkaimman olevan.

Elon antajaks he aivan Luulee myrkyn murhaavan, Pahan hyväks, yönkin päiväks Elämäksi kuolemaan. Kaikki, kaikki nurinpuolin Loitsi häijy lumous; Vihamies sen viekkain teki, Juuri julma juoppous.

Sotaan, sotaan sitä vastaan Sanan miekoin terävin! Muuhun miekkahan ken ryhtyy, Hukkuu miekkaan itsekin. Sotaan yöhön lampuin, torvin Kuten ennen Gideon! Vihamies lyö joukkons itse, Mutta meidän — voitto on.

Totuus voittaa.

(27/12 1885.)

Voi, rosvo julma lyö! Valaiskaa synkkä yö! Aseihin! Sotimaan! Murhaaja voittamaan!

Voi, tulvaan hukkuu maa! Jo arkkiin joutukaa! Ajainen, ijäinen On vaara hirmuinen.

* * *

Vuosisadan valheen henki Kietonut on ihmisen Julmin juonin juopumuksen Kovaan orjakahleesen. Kyllä osaa kuvaella Henki herja herkkuaan Kaiken onnen lähteheksi, Vaikk' on — surman neste vaan.

"Se on merkki sivistyksen," Luonnon laps kun tuot' ei juo. — Luonnottomuus: luonnollinen Sivistyksen merkki tuo! — "Vapaan kristityn ei sovi Jättää tuota." — Himoa Tyydyttäissään ihmishenki Siis on tosi vapaana!

"Se on" … niin no, "kaikki, kaikki Hyvyys vuotaa siitä vaan." Näin on neuvottu ja saatu Turman liemi tulvimaan, Hukutettu ruumiit, sielut, Onni mainen, taivainen: Herkkuillut on häijy henki, Saanut saaliin yltäisen.

Vuosisata sitte kaikui Ääni yksi pieni vaan, Jättiläisen juopumuksen Kehoittaen kaatamaan. Kyllä tuntui tuota vastaan Ääni heikko houreelta: Voisko täyttää valtamertä Hieno hiekkamurena?

Vaan tuo ääni oli totta, Siis sen voima valtaava: Totuutta ei tuli polta, Mikään sitä ei masenna; Se on hapatuksen lainen, Tai kuin siemen sinapin: Kasvaa lailla lumivyöryn, Kulkee — kunne pitääkin.

Niin tuo vuosisadan vanha Äänikin on kasvanut, Monta unen horroksista Sotaan, taistoon tempaissut… Jättiläinen riehuu, raivoo Hurjemmin kuin milloinkaan, Tietäin aikaa itsellänsä Olevan nyt hiukan vaan.

Kasva, kaiu, armas ääni! Horroksista herätä! Innon lemmen puhdas liekki Saastaisiinkin sytytä! Kaikki kansat jättiläistä Vastaan sotimaan jo vie! Murra, murra miehukkaasti Auki varma voiton tie!

* * *

Vuossadan kello lyö, Vaan viel' on synkkä yö, Ja rosvo murhaa vaan. Aseihin! Sotimaan!

Voi, tulvaan hukkuu maa! Jo arkkiin joutukaa! Ajainen, ijäinen On vaara hirmuinen.

II. MUKAILUJA.

Maailman korvessa.

(A. Vilón'in mukaan.)

Raittiuden ystävät, Suomen veljet, sisaret, Kaikki pois nyt kiiruimmin Orjuudesta Egyptin!

Herra meitä johdattaa, Pyhä Henki valistaa Tietä tulenpatsaalla Herran sanan valolla.

Tulva uhkaa upottaa, Ajan henki ahdistaa; Mutta Herra lohduttaa, Meren halki kuljettaa.

Meri tuo on punainen, Aava, hurja, hirmuinen; Vaan kun Herra meitä vie, Meille aukee kuiva tie.

Kautta Herran ihmehen Tullaan rantaan toisehen. Silloin kaikki riemustuu, Herraa kiittää joka suu.

Silloin kaikuu kannelkin Miten muinoin Mirjamin Kädessä, ja lauletaan: "Kiitos Kaikkivaltiaan!"

Siis nyt, veikot, siskomme, Tuokaa huolet Herralle! Armas Isämme Hän on Jesus veli verraton.

Kyllä saamme Kaanaan maan; Rientäkäämme riemuin vaan! Mutta mereen punaiseen Farao jää joukkoineen.

Kolkkoon korpeen kuolevat Mässääjät ja kiroojat, Kullan kumartelijat. Herran nimen herjaajat.

Suomen veljet, sisaret! Koska käärmeet myrkkyiset Pistävät, niin muistakaa: Vaskikäärme vapahtaa.

Meidän maiset johtajat, Miten Mooses, kuolevat: Jesus, taivaan Josua, Kanaaseen on johtava.

Hän se vakooja ompi maan, Joka viepi yksin vaan Kautta kuolon Jortaanin Meitä Isän majoihin.

Hän se tulenpatsas on, Mailman valo verraton, Totuus, tie ja elämä, Isän luokse vetäjä.

Taivaan manna Hän on vaan, Alas astui päälle maan. Eipä kohtaa kuolon yö Sitä, joka Häntä syö.

Myös se kallio on Hän, Josta lähde elämän Juoksee. Joka Häntä juo, Siitä virtaa elon vuo.

Horjumatta huone on Päällä Kristuskallion, Vaikka tulva raivoais, Kita kuolon aukeais.

Hän on vaskikäärmeemme, Kallis veriylkämme. Kaikki, kaikki elää saa, Jotka Häneen katsahtaa.

Hän on ristiinnaulittu, Edestämme uhrattu. Hänpä kaikkein synnit vois Puhtahaksi pestä pois.

Siispä, veljet, sisaret, Raittiuden ystävät, Jesuksehen turvatkaa, Mielen muutos anokaa!

Rukoilkaamme, että tois Monet sielut Herra pois Tieltä tämän maailman, Kääntäis tielle taivahan!

Viinaseppä.

Mä vanha, heikko olen jo, Vaan veisu mulle maittaa, Vaikk' onkin kevyt kukkaro Ja tyhjää täynnä aitta.

Mut mistä syystä käydäksein On tullut kruunun sarka, Vaikk' ijän pitkän työtä tein Raskaasti vanha parka?

Mä vanhemmilta jaloilta Sain tavarat ja talon; Vaan multa, kuin niin monelta, Vei pahuus sielun valon.

En ymmärtänyt ollenkaan, Ett' antais rahaa multa; Mä luulin lumoomalla vaan Saavani kyllin kultaa.

Rikastuvathan useat Vaan viinaa polttamalla, Kokoavat rahat runsahat Vain kapakoitsemalla.

Ja siksi luulin minä sen Myös mulle luonnistuvan; Mä liiton vannoin viinallen Sitä paljon valmistavan'.

Mut en mä tainnut osata Tapoja hengen pahan, En taiten taskut kouria Ja viedä veljein rahan.

Viinaakaan veden kanssa en Osannut sekoitella, Aineiden kanssa karkeiden Pyreissä pysytellä.

Ilkeitä ei noit' ainetta Voi julki julistella; Noin paha saattais paheta Ja oudot osoitella.

Ne aineet salaa kuolettaa Jo kitutaudin kanssa. Näin riemun rumat henget saa Sadoista saaleistansa.

Ma puolet pellon tuloni Viinaksi poltin aina; Tarkoitin tulla rikkaaksi, Vaikk' otin salvoon lainaa.

Vaan sille, jota kauankin Juonensa julmat auttaa, Tuleepi kosto kuitenkin Korkeimman käden kautta.

Viljasta viinaan juopoksi Vajosi vaimo raiskan'; Irstaiksi lankes lapseni, Ollessaan usein laistan'.

Vihdoinkin nämät huomasin, Näin pellot pelehtyvän, Näin väärän voiton muutoinkin Huoneeni hävittävän.

Mut tauota en tainnutkaan Mun riivas häijy henki; Se pakotti mun polttamaan Viljani viimeisenki.

Elossaan kukin erehtyy, Kun mont' on elon pulmaa; Vaan jokainen, ken viinaa myy, Se murhamies on julma.

Ken viljasta viinan polttaapi, Mi ruokamme on kallis, Se muuttaa leivän myrkyksi. Ei Herra sitä sallis.

Mut minä onneton niin tein; Siks kirous mua väijyy, Siks on nyt tullut osaksein Hävitys kyllä häijy.

Perheeni lisäks itse mä Myös riuduin ruumiiltani, Kun otin ruokaryyppyjä Aterioidessani.

Tavarani ja taloni On viina viekas vienyt Ja viinoin kootut varani. Edeltä sit' en tiennyt.

Vaikk' olisinkin suorastaan Sen viljan vienyt veteen, Ei olis kosto kuitenkaan Tällainen tullut eteen.

Ei kenkään sillä oliskaan Itsensä kuolettanut, En itse sukunikaan Tyhmästi teloittanut.

Mut millä vastaan vaivainen Sen myrkyn myymisenkin, Sen pirullisen petoksen, Mi monelta vei hengen?

Siit' toiset kuoli kohdastaan Ja toiset aikain takaa; Paikassa pahain moni vaan Viinaini vuoksi makaa.

Ei ole paikkaan parempaan Myös toivoa mun tulla, Kun oli tuohon kuolemaan Syy kokonansa mulla.

Voi, viina! kuinka taitaisin Tapasi tarkoin näyttää, Sydämen joka juomarin Vihalla vastaas täyttää?

Mut syntymättä on se mies' Ken tapas tarkoin tutkii. Helvettiin tuhannet vie ties Ja monenmoisin mutkin.

En solvaa juomaria vain; Hän vihollistaan, viinaa, Rakastaa — täyttääkseen kai lain! — Näin himo häntä piinaa.

On juoppo raukka onneton, Syy hänt' on surkutella; Hän häijyn himon orja on, Vaan sitä ei ajatella.

Hän ensin ryyppy ryypyltä Viekkaasti viekoiteltiin; Näin himo alkoi herätä, Näin sydän suostuteltiin.

Näin saatiin hänet tottumaan Ahneesti aivan juomaan Ja kapakoitsijalle vaan Varansa kaikki tuomaan.

Tuo himo asuu aivoissa, Ei lakkaa kiusaamasta, Jos et sen täytä tahtoa Ja kurkkuansa kasta.

Vaan siitä ruumis runneltuu, Verenkin viina pilaa, Ja järki sortuu, sekaantuu, — Ei parannuksen tilaa!

Näin juomari on onneton: Mieli ja miehuus puuttuu, Ja kun on kurja saamaton, Niin päiviinsäkin suuttuu.

Monikin kerroin tuhansin Kapakkaan juomaan juoksi, Vaan viimein itsens surmaskin Myös saman viinan vuoksi.

Ei kalua niin kallista Kuin terveys ja järki; Vaan juoppo nämät viinalla Hävittäin hylkäs, särki.

Jokainen, yksin mato maan, Sois surman voivan voittaa; Juomari raukka yksin vaan Osakseen surmaa koittaa.

Ja lapset polvi polvelta Onnettomia ovat, Ei pahastaan voi parasta Ja kärsii vaivat kovat.

Myös siihen vakuutuksehen On ihmiskunta tullut, Ett' ovat lapset juoppojen Useinkin tylsät, hullut.

He kärsii jo kapalossaan Vanhempainsa viinan saastaa; Siks kiljaisevat kivuissaan, Kun taudit repii, raastaa.

He perii veren saastaisen Vanhempain viinan kautta, Myrkkyiset luut ja ytimen, Jot' ei voi rohdot auttaa.

Juoppoja, juoppoin lapsia On täynnä vankihuoneet, Enimmän sairashuoneissa On niitä, jotk' on juoneet.

Ja hulluinhuoneet oikein on Kuin juomarien seurat: Niiss' asuu joukko ajuton, Henkiset viinan teuraat.

Viinasta köyhyys karttuupi Ja kerjäläisten luku; Kuntansa apuun turvaapi Niin monen juopon suku.

Viinall' on kylät poltettu Ja toiset hävitetty, Viinalla kansa turmeltu, Sen tarmo tylsytetty.

Ei viina kelpaa ruuaksi, Ei vaatteeks pitää yllä, Ei myöskään muuksi tarpeeksi; Sit' ilman elää kyllä.

Viinassa ain' on kirous, Se kun on viljan turma. Siit' on kuin seurais virvoitus, Vaan seuraa surut, surma.

Se riemun saattaa raivokkaan, Hulluuden puuskat nostaa, Mut murhaavalla murheellaan Taas riemun kyllin kostaa.

Se järjen ottaa kokonaan, Se rohkaisee ja hurmaa, Niin ett'ei juoppo kammokkaan Ruumiin, ei sielun surmaa.

Ja moinen tyhmä rohkeus Vaikuttaa paljon sitä, Ett' tulee viinaan tottumus, Ja moni siitä pitää.

Sen vuoksi karttaa, kammoa Vähääkin viinaa saapi, Kun, jos ei sitä karteta, Se järjen sammuttaapi.

Ja siksi kaikki viekkahat Tapana pitää, että He ryypyn sille kaatavat, Jot' aikovat he pettää.

Siit' onkin tullut tapa tää, Ett' kaikki viinaa tarjoo; Vaan viinalla, mi myrkyttää, On vieraanvaran varjo.

Näin kaikki saadaan nauttimaan, Viisainkin viekoitellaan, Ket' ei saa muutoin tottumaan, Sill' lahjaks tarjoskellaan.

Mitähän viina vaikuttaa Ihmisten töihin, tapaan? Se monta miestä laiskuuttaa, Saa viettoon päivän vapaan.

Näin yhteen mennään juomaankin, Ja paljo pahaa tehdään, Monesti kuva helvetin Näin kapakoissa nähdään.

Juo vain, niin jyväsalvosi On pian tyhjä, paljas, On pettua vain leipäsi Ja vesi kylmä kaljas.

Villitsee viina väkes myös. Pahentaa palkolliset: He huolimatta tekee työs, Vaikk' ovat velvolliset.

Välille hyväin veikkojen Vihankin viina saapi Ja vainon vallan verisen, Mi monia kuolettaapi.

Se vanhempien välille Riidat ja torat tekee, Pahennukseksi lapsille, Jotk' olon moisen näkee.

Jumalan, esivallan, lain Juomari halventaapi, Pyhintä pilkkaa, herjaa vain, Valheeksi toden saapi.

Jos aiot olla onneton Ajassa ja sen takaa, Niin juo ja ole suruton Ja synnin unta makaa!

Ei rikosta niin rietasta, Johon ei viina kestä, Ei onnea, ei autuutta, Jost' ei poijes estä.

Viinalla vilja lopun saa, Se kunnian on saasta, Se terveyden teloittaa Ja rakkauden raastaa.

Se vihamies on meidän vaan, Se häijyin hävittäjä, Häpeän tuova konna vaan, Työvoimain menettäjä.

Se kukkaron on syöjä koi Ja jyväsalvon rotta: Rahamme helposti se voi Pois meidän maasta ottaa.

Kun jyvät viljavuosina Viinoina kurkkuun juodaan, Niin katovuonna viljoja Taas ulkomailta tuodaan.

Näin varat menee menoaan Läpitse pannuin piippuin, Ne kyllä ehtii tuhlaamaan. Ne vaikka valuu tippuin.

Jokainen viinanpolttaja On valtakunnan varas, Maanpettäjä, kavaltaja, Min palkaks nuora paras.

Jos rakkautta rinnassaan Kell' on, hän käyköön pian Suomesta viinat poistamaan, Niin siunaus saadaan sijaan.

Ei paljon hyötyis viinatta Perkele pauloillansa: Jumalan sanan valossa Vaeltais Suomen kansa.

Vaan vilja väärin käytetään, Siit' tehdään kansan hauta: Kun viinaksi se keitetään, Niin ei se ketään auta.

Kun nälkä näppii, lainaamaan Vain mennään laina-aittaan, Köyhäinkin osa raastetaan — Taas viikko elää taitaan;

Sen selvät suureks ihmeeksi Niin monta kertaa näki, Ett' itsensä myy orjaksi Ehdollaan juoppoväki.

Se viinan, nälän orja on Ja vihollisen viekkaan, Ja lopuksi se onneton Kaatuupi kalman miekkaan.

Ah, vältä viinaa, pakene Himojen syötinpalaa! Viisaatkin vietteleepi se, Ja tyhmät tappaa salaa.

Tuo viina-epäjumala Pidoissa tuodaan pöytään, Kamareissa ja kaapeissa Sitä palveltavaks löytään.

Ja jos ei viinaa tarjota, Niin että vieraat vaipuu, Ja kaljahankin kaadeta, Niin harva tuohon taipuu.

Viinalla väet palkataan Ja vieraat viivytetään, Viinalla viikot aljetaan Ja pyhät pyhitetään.

Ja lyhyesti lausuen: Jos keltä viinaa puuttuu, Jos ken sit' ei suo väellehen, Niin kohta kaikki suuttuu.

Voi tapoja, mit taivuttaa Myös sen, mi syntyy vasta Ja himon valtaan vaivuttaa, Vieroittaa Jumalasta!

Se miehuutena pidetään, Kun kovin jaksaa juoda, Siks kaikki siihen vietellään, Ei selvän' olla suoda.

Kun isä armas lapsilleen Ei veistä käteen anna, Ett'ei he saisi toisilleen Surmaksi haavaa panna;

Niin ei myös hyvä Herrakaan Voi antaa viljavuotta, Kun vilja viinaks laitetaan, Mi kuolon kolkon tuottaa. — —

Mut turhaan aikaa tuhlaankin, Kun koitan viinaa lastaa; Ei sille mitään voikaan, min Puolesta kansa vastaa.

Kuhunka kukin tottuupi, Sen perii se ja pitää; Jos lukeepi tai laulaaki, Niin se vain nauraa sitä.

Vaan viinaan vieras nuori mies, Sä oppia täst' ota, Niin onnellinen on sun ties, Ja voittoon päättyy sota.

Siis kilvoittele, taistele Alati miehuisasti; Siis viinaa älä maistele Sun kuolinpäivääs asti!

III. SUOMENNOKSIA.

Minne?

Ah minne, ah minne, o ihminen, vie Sun matkasi määrä, sun juoksusi tie? Mitä täällä sä etsiskeletki? Mitk' on puheainehes, miettehes, työs? Miss' aartehes? miss' sydämes? sekä myös Kuhun kiirehin rientävi retki?

Tuo tärkeä on, kun sä saat siten vaan Viel' enemmän kuin sinä aavistatkaan: Iankaikkisen riemun tai voiman. Siis malta, ah malta, jos lietkin ken! Täss' on tosi tottakin tarpehehen: Saat elon, tai kuolet sä aivan.

Jos maailma on jumalas, jätä pois Siis taivas, kun niitä sä et toki vois Milloinkahan yhtehen liittää. Jos vain rakas, kalliskin sullen on maa, Totuudessa, hengessä et Jumalaa Voi palvella, kuulla ja kiittää.

Jos taivas on määräs, sit' etsi sä vaan, Ei ontuen puolelle kummallekaan, Ja maan halut häijyt sä jätä. Jos Kristus on aartehes, päärlysikin, Öin, päivin sä Hänestä siis puhutkin, Ja muistele piinansa hätää.

Yks — tiedätkö? — tarpeellista vaan on, Mun kaikki on turha ja kelpaamaton Tän ainoan rinnalla aivan: Ett' on oma Jesuksen täysin ja saa Osan verestä siitä, mi voi sovittaa Ja rauhan suo sekä taivaan.

Pois täält' on sun täytymys matkustamaan Vaan jos sä et Poikaa tunnekkaan, Ken muu sinun hädästäs huolii? Siis riennä — nyt aika on — armollisen Vapahtajan luo, hyvän Jesuksen, Hän myös sinun tähtesi kuoli.

Uskallatko?

Joskus kuuluu: "Uskallatko sä seurata Jesusta?" Vaan mä tutkin sulta toisin halvassa nyt laulussa: Uskallatko pois sä jäädä, kun käy kutsu Kuninkaan, Kutsun luokseen, taivaan riemuun, autuutehen asumaan?

Uskallatko kuoloon käydä, kun suli' elo tarjotaan? Uskallatko Herran heittää kuulemattas poistumaan? Uskallatko selkäs kääntää taivaisille häillekin, Surutonna suistuakses kadotuksen kauhuihin?

Uskallatko luulla: "täällä löydän onnellisuuden," Vaikka näit jo monta kertaa moisen onnen kurjuuden? Rikkaushan siivin kiitää, raukee huvin ruususet, Ja kuin lastu ulapalla myrskyissä sä heiluilet.

Uskallatko hautaan mennä ilman varmaa toivoa, Toivotonna toisen mailman portin kautta kulkea? Uskallatko heittää Herran neuvot, nuhteet selkäs taa? Uskallatko Jesuksetta Luojan eteen astahtaa?

Malta, malta! Herra kutsuu, kutsuu sua armossaan! Turhaanko? Ah, kallis sielu, mikset riennä avaamaan? Kuule Hengen varoitusta! Vieläkin hän kolkuttaa. Uskallatko Ylkäs jättää sydämesi oven taa?

Tue heitä!

Ah, jos jo tuli leimuaisi, Min Jesus tahdot palamaan! Jos maailmat jo tuta saisi Jumalan rauhan rinnassaan!

Jo tosin yöstä hämyisestä Vilahtaa tulen tuikaus, On kallis monen sydämessä Jo suurin aarre: lunastus.

Vaan levitä suo tulen yhä Ja tutuksi tee aarre tää! Lupaathan Hengen, Herra pyhä, Runsaasti ratki lähettää.

Meit' älä ketään, Jesus, jätä, Vaan rakkaudellas lämmitä, Ett' omaa ynnä muiden hätää Me alkaisimme sääliä.

Kaikille armon sana saata, Levitä valtakuntas suo, Niin että kaikki ääret maata Kiitoksen kilvan Sulle suo.

Pois polta meistä kuona musta, Poveemme tultas lisäten; Puhdistus tuskain huojennusta Suo, armokastees antaen.

Omamme kaiken palaa anna, Näin "kurjat kaivot" kuivattain. Pois omat tukeet meistä kanna, Niin Jumalaks jäät Sinä vain.

Sun, yksin Sun vain saaman pitää Ylistys, voima, kunnia. Opeta meille aina sitä, Ett' olet viisas ainoa!

Jäsenes heikot pidä yllä, Ett'ei he murtuis, loukkaantuis! On hiukka heitä; paha kyllä, Jos ei he yhteen soveltuis.

He heikot on, ja heit' on vähän; Sä tue heitä kädelläs, Totuta tähtes kärsimähän, Yhdistä rakkaussiteelläs!

Sulattain saa heit' yhtymähän, Lämmitä kylmä, penseä, Puhalla rakkaus liekkimähän, Kaikissa kaikki ollos Sä!

Turhat asiat.

(L. S.)

Jos joku seikka sinusta On turha arvoltaan, Ei sitä ylenkatsoa Sen vuoksi sovikkaan.

Virheistä varo turhista — Jos virhe turha on —; Pieninkin tulen kipuna Saa metsän palohon.

Vähäinen reikä aluksen Monesti upottaa, Vähäinen synti sielun voi Luojasta luovuttaa.

Jesuksen nimeen lausuttu Varoitus, lohdutus Monelle usein ollut on Sydämmen vahvistus.

Ja kodin pienen maailmaan Tuo päivänpaistehen Katsanto ystävällinen Suurillen, pienillen.

Et veljes kuormaa halvempaa Sä halveksia saa, Sen raskaammaksi tehdä voit, Voit myös sen huojentaa.

Jos kukan, jonka Luoja loi Iloksi veljelles Sä tallaat maahan, niin se ei Sun ole hyväkses.

Kyyneltä, joka mielestäs Turhasta syystä vaan Vuotaapi, älä sittekään Sit' ylenkatsokkaan!

Sä muista, miten Isäs on Sua kohtaan ainiaan: Hän hätäs tähden huolehtii, Mi suur' ei olekkaan.

Ei halveksi Hän sitä, mi Sinusta suuri on; Ei ole turha asia Herrasta arvoton.

Juopumuksen viheliäisyys.

Kussa on Kipu, vaiva onneton? Kussa kurjuuden on maja? Kussa hätä ilman raja? Kussa tuska katkera? Juopumuksen seurassa.

Kussa on Suru, murhe suunnaton. Joka elon riemun ryöstää? Siellä, kussa Herra syöstään Istuimeltaan tahdotaan, Väkijuomaa palvellaan.

Kussa on Tora? Kussa elohon Sanat karvaat, raskas olo Kuuluvat ja mieli nolo? Siellä, kussa katala Juopumus on vallalla.

Kussa on Huokaukset puolison Ynnä lasten valitukset, Vanhan äidin voivoitukset? Kussa koti rauhaton? Siellä, kussa juoppo on.

Kussa on Haavain saaja viaton Ruusu kesken kuihdutettu? Kussa nyrkki ojennettu Lyömään syytöntä? Ah! vain Luona juomain nauttijain.

Kussa on Punasilmät, pohjaton Kyynellähde, silmälaudat Märjät? Kussa auki haudat Ennen aikaa? Siellä vaan, Kussa juomaa nautitaan.

Lääke tään Golgatall' on yksinään. Yksin sieltä apu koittaa, Jolla paheet saatat voittaa, Joka voimaa taistoon suo Ynnä vihdoin rauhan tuo.

Sinne vaan Apua käy hakemaan Hältä, joka kuolons kautta Synneistäs sun puhtaaks auttaa. Hänen nimeens ainen Armoa, sä saatkin sen

Siunaus taikka kirous.

Kylissä kallis vilja loistaa. Ah, nähdä on se ihanaa! Se riiheen riemuin viedään noista. Tuon lahjan Luojaltaan saa maa. Ei kärsi Suomi nälän hätää, Eik' ole syytä voivoittaa, Kun vain on taivaan lahjaa tätä, Mi leivän-aineen lahjoittaa.

Se leipään, leipään Luojan juomaan Käytettähön yksistään! Jumalan kiroomahan juomaan Ei uhrattako tähkääkään! Ken moiseen myrkkyyn viljaa raastaa, Sen käsi rampaantukohon! Tuollainen toimi meidän maasta Hävyllä kukistakahan!

Ah, pellon parhain anti, vilja, Ihmisten, karjan ihastus, Sä kärsit sanatonna, hiljaa, Kuin mykän rinnan vaivaus. Sä suret, kun sun ytimestäs Rikokset, tuskat luodahan, Pahuutta tehdään pyhyydestäs, Sä pannaan käsiin kiusaajan.

Nyt surros! Kerran koittaa huomen, Kun terveyttä, voimaa vaan Sinusta kaikki lapset Suomen — Kuin muinoin — alkaa hakemaan. Ei tee he silloin hirmutöitä, Ei nestettäsi myrkyksi; Et luo sä heistä kääpiöitä Mut urhoja kuin muinoinki.

Jumala kansan mielen kääntää, Kallistaa epäjumalat, Ja niiden templit maahan vääntää: Ne koht' on muinaismuistelmat, Joist' uusi polvi kammostellen Hirmuisen sadun nähdä voi Myrkystä, joka ahmiellen Vuossadat Suomen mies jo joi.

Suloiset ovat Suomen ajat Kidasta pedon päästyään, Kun sortuu juomain puolustajat Ja mahti julman joukon tään, Kun myrkkyhöyryt ovat poissa, Ne, mitkä myrkyttää nyt maan, Ja vilja kasvaa peltoloissa Onneksi, terveydeksi vaan!

Pimeyden peikko.

On kadotuksen kuoppa syvä. Siit' astuu enkeli — ei hyvä —, Mi janoo vertä ihmisten. Arvossa kuninkaat hän voittaa, Miljoonat häntä kunnioittaa Ja suitsuttavat hänellen.

Hän hyökäiseepi maailmahan, Vangitsee sielut matkallahan Ja ruhjoo kaikki kuolohon. Jumalan kunnia hälle suodaan Ja monet kalliit uhrit tuodaan: Hän häijyin epäjumal' on.

Lait yksinään hän maille laatii, Vallatkin niiden alle vaatii. Ei häneen pysty miekkakaan. Hän uhkaa niinkuin jalopeura, Hän viettelee, ja kaikki seuraa Riemuiten häntä — kuolemaan.

Maat täynn' on hänen kirkkojansa Ja pöydät hänen kuviansa Ja kaikki paikat urhoitaan. Mökeistä, palatseista kantaa Hän kalliin veron; kaikki antaa Mielellään uhrin hälle vaan.

Hän antaa maistaa julmuuttansa: Vähittäin polttaa palvelijansa, Pois ottaa miehen voimakkaan, Isättömältä leivän ryöstää, Syvyyteen tahtoo kurjan syöstä, Ja riistää toivon kokonaan.

Hän veljeysliitot solmeaapi, Taas myrkyllään kaikk' kuolettaapi, Katkaisten siteet hellätkin. Hän mestari on murhaamassa Ja viljelykset haaskaamassa, Kädessä kalman vikatin.

Hyveistä saa hän pahan tunnon, Siis ryöstää miesten maineen, kunnon, Kurjiksi orjiks heidät saa. Tuskista vaimon viis hän piittaa, Vie miehen mielen ja vain viittaa, Niin koko huoneen hajoittaa.

Hän hirmutöitä kartuttaapi, Pahalla pahan sovittaapi, Rikosten portin avajaa. Kaikille tuottaa kiroustaan Ja joka paikkaan kolkon, mustan Hän vankihuoneen valmistaa.

Jos kuuluu joku ääni heikko: "Pois maasta pimeyden peikko!" Ei voida häntä karkoittaa; Hän monen apua saa käyttää, Ne hänen käskyjään vain täyttää, Kun taskuun voiton siitä saa.

Heist' aseseppäin suuren luvun Hän saa; ne laittaa sotapuvun Lain laatimansa suojassa. Jos kurja raukka valittaapi, Hän tekee vaan kuin haluttaapi Ja seisoo aina aseissa.

O ihmisyys! mä kysynenki: Ken on se häijy hirmuhenki, Mi saastuttaa nyt pyhimmän, Mi hyveen tallaa, teuhaa, pauhaa Mi murhaa kunniaa ja rauhaa? Ken nimeltänsä onkaan hän?

Me hältä vallan kukistamme Ja vankikurjat pelastamme, Pois maasta hänet karkoittain. On siitä suunnatonta vaivaa; Vaan hänen työnsä raittiit raivaa, Maan tehden vapahaksi vain!

Niin, juoppous, se on se peikko, Ja lihan himo on sen veikko, Ja ihminen sen orja on. Se on kuin virta tulvaavainen, Pois onnen ijäks poistavainen Merehen, jok' on pohjaton.

Terästä onko miekassasi Ja urhon mieltä rinnassasi Ja vanhaa isäin kuntoa? Valolla pimeys pois aja, Puhdista siitä joka maja, Ett' elää saamme rauhassa!

Hyvääkö harrastat? No, sitten yhdisty riviin raittihitten Ja toimi, älä puhu vaan. Käy — pilkkaa vastaan sotienki Rakastain, uskoin, toivoin — henki Pimeyden poijes poistamaan!

Unelma.

Näin unta, että vihdoin lapset maan Vapaiksi pääsi juoppoudestansa, Kahleensa katkoin pääsi paheestaan Palatsein asukkaat ja mökkein kansa. En nähnyt enää ketään kulkevan Ryysyissä pitkin tietä hoiperrellen, Vaan onni asui alla taivahan, Kaikk' eli uutterasti toimiskellen.

Näin unta, että koko piiri maan Vapaaksi päässyt köyhyyden ol' yöstä. Vapista tarvinnut ei rikkaankaan, Ei köyhä aikonutkaan häntä ryöstää. Ei kuulunutkaan murhapolttoja, Ei toisen pahaa suonut kateuskaan; Vaan hyvin jaksoi kaikki maailma, Paennut oli hätä nälän, tuskan.

Näin unta päivästä, min aurinko Aseissa kirkkaissa ti välkähdellyt, Toistensa hyvää kansat tuumi jo, Ei veritöitä kenkään mietiskellyt; Ei rauhan aartehia raastaneet Murhaajarosvoin kädet hurmehikkaat; Ei sodan kalvat ketään kaataneet, Maat kaikki oli oikein rauharikkaat.

Näin unta, että kansat Jumalaa Hengessä, totuudessa palvelivat, Ei kammoen vaan tahtoin rakastaa, Ja siks he tosiaankin rakastivat. Vapahat ihmislapset riemuissaan Lauluillaan kiitti hyvänsuovaa Isää. Jumalan pelko asui yli maan, Ja kaikki hyveet siitä kasvoi lisää.

Näin unta… Käyneekö niin milloinkaan? Tulevan toki uskon ajan senki, Kun muinaisajan hirmut poistetaan, Ja kaikki oikein elo-ilmaa henkii. Mut meidän, nykyään tääll' olevain, Tulevain polvein hyvää täytyy puoltaa, Parempi olo heille saattaa vain. Jos itse sotaan sorrumme, ei huolta.

Ei huolta, vaikk'ei meille loista koi, Min hengen silmä joskus haaveileepi, Ja vaikka emme rauhaa saada voi, Jot' etsimme. Se hiukan merkitseepi. Maan multaan pitää meidän kaikkien, Sen kylmä povi rauhan meille tuottaa. Maan minkä teemme hyväks jälkeisten, Se säilyy, se ei tehty ole suotta.

Kastajatar.

Taaja luomakunta kaipaa vettä; Sekä koko eläinkunta että Kasvikunta tuota tarvitsee. Vesi vain on este janollesi; Imettäjä elon tän on vesi Hiljaisna jo kun se huohuilee.

Ihmevoimaan kosket veden saavat, Tai kuu myrsky kyntää merten aavat, Tahi jää kun murtaa kallion. Merkitykseltään ei pienempätä Salaa tee — vaikk'ei nähdä tätä — Soluiss' eläinten ja kasviston.

Kerro, pisar' ihmeellinen aivan Kuinka joskus joudut pilvilaivaan, Joskus ruumiisemme kulkemaan, Joskus ruusuun loiston luomaan ehdit, Joskus taas jäävuoreks' ajelehdit; Toimit, vaihdut ain' — et kuole vaan!

Vaikk'ei arvoa sull' aina suoda, Käsi Luojan vain voi sinut luoda Ynnä hyvään aikaan lähettää. Vaan jos viivyt meiltä kauan poissa, Nääntyy, kuihtuu, kuivuu kaikki, joissa Henki on, ja uupuu, läähättää.

Ihminen hän, käyttäin väärin tiedot, Juopi juomat väkevät ja miedot, Haastaa terveyden juomahan. Sitte, kun jo turhaks apu näyttää, Pitentämään eloaan hän käyttää Veden, voitehia vanhimman.

Kuvaile, ett' olet Saharassa: Mikä arvo vesipisarassa — Kalliimpi kuin kaikki kulta maan. Janottaissa korpimatkalaista, Kuumana kun päivä paahtain paistaa, Vesi raitis kalliiks arvataan.

Luonto on kun kastajatar hellä, Joka taivaan pilvipeittehellä Elolliset kaikki virvoittaa. Vaikka mitä teemme, puuhailemme, Meistä halpaa pisaraista emme Tarpeihimme saata valmistaa.

Kuoleman virta.

Mä viinavirtaa katsoin hirmustuin: Elämän laivahylky siinä kuin Juur' uppoomallaan ui, vaan ihmiskunta Laivassa huoletonna veti unta.

Ja taivas sysimusta, valoton, Kuin kuolinliina peitti tienohon, Ja pauhas ukkonen, ja raivos tuuli. Tuon minä vain ja öiset aaveet kuuli.

Ei aurinkoa eikä iloa Rikosten, vilpin virran tienoilla, Ja häijy henki ulvoi ilossansa, Virralla nähden parhaan tavaransa.

Mä seisoin, kankeana kauhusta Yön hirmuin tähden, virran reunalla: Mä mielin saada tietää, mistä asti Tuo virta alkaa. Tutkin tarkimmasti.

Sen lähteitä näin kaikkiallakin. Ne kiiluvat kuin silmät petturin: Ne krouvit on; ne turmeluksen tuovat; Vaan lait ja tavat niille suojaa suovat.

Ne auki ovat päivin, öisinkin, Ne kiusaukset keksii tuhansin; Rikosten, himon syötit ovat vielä Paheisin vaipunehet naiset siellä.

Näin nuorukaisen kauniin, kukkivan, Äitinsä rukousten seuraaman; Ens' kertaa virran juoksua hän nouti Ja siltä retkellään nyt kotiin souti.

Vaan kohta on hän siellä uudestaan, "Kokenut" veikko hänen seurassaan, Ei mikään enää pidättää voi heitä, Siveyden vie he, kylvää kyyneleitä.

Ja pian näin mä vaimon vaalean, Rikosten, viinan, vilpin marttiiran, Hän hervotonna istui surussansa Ja lapsi riutuneena rinnoillansa.

Jääkylmä oli hänen kotonsa, Ei siellä rakkautta, riemua; Ne vienyt oli virta tykkänänsä, Ja nyt hän istui yössä yksinänsä.

Sen näin, ja myöskin olen nähnyt sen. Ah, seuraa nyt jo ääntä sydämen! Vaan jos sen lakkaamaan saat kuulumasta, Niin toki näihin kysymyksiin vastaa:

Sä kristikunta, mistä kerskailet? Näet virtaan vaipuvan sä tuhannet. Mit' olet tehnyt niitä auttaaksesi, Jotk' upottaa tuon kuolon virran vesi?

Teeskentelijä! Krouvin häpeät Tuhanten markkain verhoin peittelet, Ja sitte vaadit vaatimalla aivan Kuin ansiosta palkaksesi taivaan.

Ei, veljet, tukitaan se virta vaan, Niin ettei siihen kenkään hukkuiskaan! Kykynsä mukaan jos vain kukin koittaa, Niin varmaan voidaan tarkoitus se voittaa.

Juovutusjuoma.

Miljoonien kyynelvirtain juoma! Hulluus, monet murhat, kurjuudet, Haavat sydänten on sinun tuomas, Tulvaas hautaat jalot hyvyydet. Muut ei suutu sua kiittämässä, Mut ei siihen mieltä mulla taas. Laulun pienen multakin saat tässä, Vaan ei kiittele se kunniaas.

Kauanko, sä kirouksen uoma Laaja, laitais yli tulvailet? Hävittäväs etkö itse huomaa Enemmän kuin sodat veriset? Muistellaanko sua kerran kammoin Entisenä synnin tulvana, Joka aivan pitkän ajan ammoin Ympäristölleen toi kuoloa?

Vaan sä syytön olet. Syytä eipä Myrkyn ole, jos se kuolettaa. Syy on hullun, jonka ostaa leipää Pitäisi, mut myrkky himoittaa; Järkeen, Luojan lahjaan, harmissansa Sulle vannoo uskollisuuden Hän, sun pitäin liittolaisenansa, Hyvät avut kuolettaaksehen.

Niinkö tulee runsas riista käyttää, Jota joskus pelto meille tuo, Niinkö kiitollinen mieli näyttää Kohtaan Herraa, joka viljaa suo? Varokaamme vihan vitsausta, Ett'ei sitä saisi kansa, maa, Kun se omin käsin kirousta Vuodentulostansa valmistaa!

Miehet, vaimot, lapset! taistoon vastaan Pahempaa kuin tulipaloa! Ei se polta hyvää ainoastaan Maallista: se jäytää sielua. Tyranni ei sorra pahemmasti, Mikään valta niin ei veroita. Sotahan siis kaikki urhoisasti Puolustamaan tosivapautta!

Paula.

Kovin juoppoa kurjaa naurettihin, Hänen horjuvan heikkouttaan. Sitä hoippuvan käyntiä ilkuttihin, Hänen ryysyistä vaatetustaan. Käsi hälle ei turvaksi oijettukaan, Varotus oli — kuulumaton… Toki mies, enin langennutkin, tosiaan Lähimmäisemme, veljemme on.

Siten sulhonsa jos näkis neito, ei suin Noin nauravin katsahtais; Hymy vaimolta sulis, jos miehensä, kuin Tuon juopon, hän kohdata sais; Rikas mies, joka käy ohi halveksien, Sekä rouva, mi kääntyvi pois. Mitä miettis he, poikansa hoipertaen Kova onni jos vastahan tois?

Ei he naura, jos paulan he muistavat sen, Joka kaikkia varten on vaan, Johon paulaan, hurjahan pyydyksehen. Menettää moni rakkahintaan: Sepä neidonkin sulhasen linnahan vie, Pois puolison vaimolta saa; Isän, äidinkin katkera on elon tie, Pojan pois se synti langettaa.

Älä naura sä langenneita, mut suo Apus raittiusrientohon myös! Ota vaari ja huomaa: taistelu tuo Se on turvaksi rauhas ja työs; Olemassa kun paula on, onnelles Vain on uhkana, vaarana se; Sehän tielle on pantu sun rakkahintes: Hekin voi pian langeta, he!

Mene langenneit' ylös oijentamaan Käsin rakkahin, armahtavin, Mene paulasta nuoria varoittamaan, Ett'ei kaatuis he, kuolisikin. Käy kanssamme paula se poistamahan! Joka hetkinen kallista on: Tuhannethan syöksyvät sortumahan Joka päivä, kun paula viel' on!

Pappi ja Belzebub.

Eräs raittiuspuhuja kulki, ja niin Hän kaukaiseen tuli kaupunkiin. Myös siellä hän pyydettiin puhumaan. "No, kyllä, jos huoneen hankitte vaan." Papin K:n luo käytiin: "Saataisko kirkko?" "Ei Herran huonetta", pastori virkkoo. "Ei kirkkoa moisiin haaveihin saa, Sen rauhassa olla te antakaa!"

Mut mielensä myöntyvän mieli hän näyttää Ja kirkkoa kuitenkin soi tähän käyttää, Vaan virkkoi: "On väärin, kun maallikot saa Noin Herran temppelin saastuttaa." Esitelmää kuuntelemaan tuli hän Kuin naurun aihetta etsimähän. Mut puhuja mietti: "Sun mielisin voittaa, Siks tuntohos piston tahtoisin koittaa. Satu sattuva onkin jo mielessäin." Hän vait on, mut kohta hän kertoo näin:

On Belzebub valtias kuoleman maan, Hän hengin riettahin siellä on vaan. He kaikilta suunnilta herransa luokse Useasti viestejä viemähän juoksee, Kuink' ihmiset syntiin he eksyttää, Ja siitäpä Belzebub heit' ylistää. Maan päällä on muutamat hengistä vielä; He vahtivat ihmisten toimia siellä; Jos niistä on jotakin mainittavaa. Niin Belzebub heiltä sen tiedoksi saa. — Kun hiljaa kaikk' oli, huudetahan: "Käy, Belzebub, ruoholle katsomahan! Niin vaarallinen on seura nyt saatu Maan päälle; jos vain menestys sen on taattu, Niin pakanat tietää Luojansa saa, Ja meistäpä luopuu jok'ainoa maa."

Ket kaivostöit' yhä toimittavat, Ne ruoholle käymistä mainitsevat. Pimeässäpä siellä he toimiessansa Ylös ruoholle lähtivät halustansa. Myös Belzebub ruoholle riensi, ja hän Hyvin kaikk' olevan näki. Mielissähän Hän kertoi: "Mä näin soman lähetyslaivan Sen kannella ihmiset hartahat aivan Rukoili ja veisasi… Ah, vapisin. Vaan kannen alle mä katsahin: Hei riemua suurta! Kas, miltä se näyttää? Sisältä, kas, laiva on aikomus täyttää Liköörein, viinain, konjakein! Tuo kaikki on, tuumin mä, hyödyksein. Pakanoille kun moinen lasti on tullut, Pian kyllä he on ihan raiviot, hullut. Pelkäänkö mä moisia seuroja, hei! Ne ei vahingoks ole mullen, ei!" — Kun Belzebub lakkasi, niin kajahtaa Koko Tuonela huudosta: "Hih, hurraa!"

"Käy Belzebub ruoholle!" kuuluvi taas "Jo kohta nyt vallatahan sinun maas! Taas toinen seura nyt syntynyt on, Mi Raamatun vie jokaisen kotohon." Sai huuto se ruoholle Belzebubin, Oli kiire; mut kohta hän palasikin. Uljaasti hän kertoi matkasta vaan: "Ei liike tuo mua kammotakkaan; Näin neidin nöyrän ja hurskahan Huoneesta toisehen kulkevan, Rakkautta ja armoa julistavan Ja sitte piplian lahjoittavan. Mut tuskin on poistunut neitinen tää, Kun portista nainen tirkistää; Se piplian oitis pantiksi vie, Ja sitten suora on krouvihin tie". — Rumat henget sen kuultua riemuitsevat Seuralle onnea toivottavat.

Taas kolkutus, huutokin: "Belzebub, hoi! Käy ruoholle, valtas nyt loppua voi, Kun raittiusseurat nyt ilmestyvät, Ja sitte on ihmiset siivot ja hyvät." Hän käy, vaan kohta hän taas palajaa Ja lausuvi: "Nauraa noille nyt saa: Kohtuudenseurapa oivalta näyttää; Poltettua juomaa se ei suo käyttää. Mut mallasjuomia, viinejä saa Juodakseen, jos kuka vain haluaa." — Hän täyttää maljakon suurimman Ja maljan juo ihan pohjahan. Onneksi kohtuudenseuran sen Kilistää rumat hengetkin ilvehtien.

Ovi kuoleman valtion taas tärisee Sitä kun kovin taas joku jyskyttelee. Puri hammasta Belzebub, käy sitä kohti, Kysyen: "Ken taas mua peljättää tohtii?" Mut henki se vastaa murheissaan: "Käy Belzebub, linnastas heti vaan, Jos et nyt riennä, sä häviät sitten; Nyt syntynyt seura on — ehdottomitten, Väkijuomat he hylkää kerrassaan, He ei juo mallasjuomiakaan." Nyt Belzebub lensikin pelästyen, Vaan hän heti taas palas nauraen. "Häly puol' olis ollut puoliksi ratki; Tosin ehdottomat kovin taistelevatki, Vaan kun ei oppineit' ole he, Ei kansaan äkkiä vaikuta se, Ja sivistyneet ei niiks voi tulla, Kun taistelemass' eduksein on mulla Koko joukko pieniä, suuriakin Opin arvon saaneita miehiäkin, Monet tohtorit mulla on puolellain Ja pastori K. hyvä tuttavain." — Ja puhuja pappihin tirkistää nyt, Kuin kysyis: "Häll' avuksi myöskin tekö jäänyt?" Ylös pastori K. nyt syöksähtää Ja lausuu: "Belzebub, hyvästi jää! Niin, hänestä luopumahan en estä Ketäkään nyt, käteni mielin mä pestä; Esimerkin, min annoin, huomaan nyt, Kun näin sen olette näyttänyt."

Kukin tästäkin oppia ottakohon: Jätä Belzebub — ollos ehdoton!

IV. LISÄSUOMENNOKSIA.

Jos vain minä muuttaa saisin.

Oih, kuin sopimattomaksi Ihmislapsi luotu on: Neljän jalan sijaan kaksi; Noin on käydä mahdoton.

Vanteet vahvat vaatis maha Ynnä tinakerroksen, Jott'ei juomat oivat pahaa Tekis koko laitoksen.

Suunkin pieleen tarvittaisi Suppilo niin sievä, niin, Josta juomat juosta saisi Päivin, öinkin sisuksiin.

Nenä — tuo on tosi sana — Toisin olla tulis sen: Tulis saada kansi, hana, Lukko kanssa avaimen.

Torven kallon korkein töyry Sietäis edes pienenkin, Jotta pääsis juomain höyry, Ulkoisihin pilvihin.

Muutokset nuo tarvittaisiin, Sitte syntyis ihminen. Jos vain minä muuttaa saisin, Kyllä muuttaisinkin sen.

Valtiopäivämiehillemme.

Tuo mielet julki sä valtiaalle, Tuo julki, mikä on tarvis maalle, Ja mitä kansasi halajaa! Tuo julki miettehet sydämestä! Imarrus, juonet ei sua saa estää. Rakasta totta ja oikeaa.

Sä kumppaneillesi kerro siellä, Ett' yhteiskunnass' on vaaraa vielä, Vaikk' onkin rauha nyt ulkoinen. Vaan rauha on kuni linnan vangin Tai sen, mi suuss' on jo kuolemankin, Ja aika aivan on murheinen.

Ah, synti maatamme häviitääpi, Ja kahleet juoppous kiinnittääpi "Vapaiden" miehien käsihin. Ja perhe kulkevi kruunun sarkaa. Parempi neekeriorja parka Kuin vaimo, lapsetkin juomarin.

Pois, viinaherra, jo polttamasta! Sä omaatuntoas älä lastaa! Sä poltat kansasi ytimen. Teostas kurja on voitto sulle; Vaan heräämähän jo kansa tullee, Kuumeesta kohmelon selviten.

Jos viinan virta saa vielä juosta, Niin kaikki hyvä jo haihtuu tuosta, Kirous vain osanamme on. Siis, edustaja, nyt aikanansa Tuo rutto poistaos! muutoin kansa Saa osalleen ihan turmion.

Sä turhuus tullaa ja paheet poista! Elatuskeinoja auta, joista Kansamme saa elintarpehet. Teollisuus sekä kauppa nosta, Rikokset ansion mukaan kosta: Ne ansaitsee lujat sitehet.

Ei ainoastansa varkaat pienet, Vaan "herrat", jotka on paljon vieneet, Myös rangaiskoon sama laki maan. Esimies kun uskollinen on vainen, Niin myöskään ei riko alammainen: Kulkeehan vaunut kuin johdetaan.

Harrastus ylevän miehen onkin Lastensa hyöty ja puolisonkin Ja kansaa varjella vaaroistaan. Pyrintö meillä on onni maamme; Viisaasti tuota me turvatkaamme! Suojelkoon Jumala Suomenmaata!

Suomen äideille.

Äiti, Sylissäsi hoidat toivoa sä isänmaan. Kuihtuuko se vaiko valoon puhkeaako kukkimaan? Vastaa itse! Heikko taimi taipuu kuten taivuttaa. Ensimmäiset vaikutukset lapsi huuliltasi saa.

Äidit! Teitä kohden katsoo ynnä kysyy isänmaa: "Juoppoutta vastustamaan apuako teiltä saa? Myrkkyjuomat lasten hyväks saatatteko jättää pois? Eikö armaat äidit noita itseltänsä kieltää vois?"

Sanotteko: "Suomalainen ei ol' orja ollutkaan; Siksi omat kahleet poistaa hänen tulee jaloistaan?" Lapset lähteen luoko viette katselemaan muotoaan, Lainehessa lapsen kasvot hymyilevät huomaamaan?

Käskettekö poikienne juomaan siitä juomasta, Josta Luojan kuva päilyy niinkuin lähteen kalvosta; Kiellättekö koskemasta lasiin, joka poistaapi Miehen ihanteen ja kirkkaan sielun peilin särkeepi?

Vihittekö heidät taistoon vastaan pahaa, syntiä? Niin on viinan puoltajilta miekka pois: he häviää. — Äidit! Teidän sylissänne miljoonien onni on. Tahdotteko jättää heille kiitollisen muistelon?

Sulkekaa siis kallis koti siltä korpiviinalta, Joka myrkkyjuomin saapuu, vieden ruusut poskilta! Vihkikää jo kehdossansa pienoisenne sotahan, Vapauden suureen sotaan natsiireina Jumalan!

Minkä puolesta sodimme?

Sun puolestas, orja, me sodimme, Sun sielusi myyt sinä paheelle, Mi onnea milloinkaan ei tuo, Vaan ennenaikaisen haudan luo.

Sua puollamme, äiti ja puoliso, Kun miehesi petti ja ryösti sun jo. Sun tuskas ja kyyneles tunnemme me Ja pelastaa sinut mielimme.

Teit' autamme, itkevät pienoiset, Kun päivänne niin ovat murheiset, Kapakassa kun kaikk' isä tuhlaa vaan, Ilon löytää siellä, on kuin kotonaan.

Teit' autamme, joilla ei viel' olekkaan Himo polttava ainoa aarre vaan; Puhtaana mielenne olkohon, niin ett'ei kuuluisi: "myöhäistä on!"

Isänmaan, kodin puolesta sodimme, Ihanampaa päivää vartoomme, Min sätehin poistuu synkeä yö, Joka leimansa kolkon kaikkihin lyö.

Raittiusväelle.

Sun uljuutes on raudasta, Aseesi rakkaudesta, Ja tarkoitukses korkea On elinorjuudesta Katalat raukat pelastaa, Sydämet, mielet irroittaa Himojen vallan alta.

Rannoilta Ruijan jäätyneen Sä Toivonniemeen saakka Kotiinsa kanat eksyneen, Huojennat huolten taakkaa; Sä Pohjolassa vapaassa Ja palmuin maassa kuumassa Levität lippus laajan.

Sä pyyhit monta kyyneltä, Mont' autat hukkumasta, Hädästä päästät äitejä, Kuolosta monta lasta. Nuoruuden punaan takaisin Saa monet kasvot valjutkin Sun rakkautes voima.

Monelle loit sä uuden maan, Soit uuden riemun maistaa; Paennut taivas uudestaan Taas saapuu, päivä paistaa, Miss' epätoivolta jo on Elämä saanut suutelon, Vihitty kuolemalle.

Käy, joukko uljas, eteenpäin, Hävitä himoin valta! Myös etuluuloin tomut näin Puhdista kaikkialta! Käy avuksi, kuin ajan puu Lahonnut sortuu, kukistuu Pois edistyksen tieltä!

Siis poista piittaamattomuus, Pilkasta huolimatta! Kas! Kerran koittaa kevät uus, Siis sodi sortumatta. Niin vaivas kukkaan puhkeaa, Ja tuomionsa kurjuus saa: Sen nielee hyveen voitto.

Ota minut kokonaan!

Haltuhusi, Herra taivaan, Ota minut kokonaan, Penseys ja kylmyys saata Eloks, tuleks muuttumaan!

Ota sydän kokonansa, Ett'ei tästä lähtien Siellä yhtään paikkaa saisi Maailma ja rakkaus sen!

Ota tahtoni ja muuta Sinun tahtos mukaan tuo; Mitäkin jos mua kohtais, Tahdokseni tahtos suo!

Ota kieli! Nimestäsi Suo mun laulaa, puhua, Leväten Sun luonas niinkuin Lapsi äidin povella!

Ota kädet! Teko niiden Kelvollinen olkohon Sulle! vaikka maailmalle Tuo on kehno, kelvoton.

Ota jalkanikin! Niitä Tahtos tietä juoksemaan Opeta ja asioillas Mieles mukaan kulkemaan!

Ota hetket haihtuvaiset, Jotka annat armostas! Niidenkin suo näyttää, että Olen aina omanas!

Rakkauten' ota! Sua Rakastamaan opeta, Kun Sä iki rakkaudella Hoidat, holhoot minua!

Henken' ota haltuus! Suo sen Henkes kanssa todistaa, Että olen perillises, Joka luonas osan saa.

Tähän asti.

Kun riemumielin muistat, kuinka Herra On uskollinen ollut sinullen, Niin lailla Samuelin Mitspan luona Voit kirjoittaa tuon vanhan lausehen: " Mua tähän asti auttanut on Herra, Läsn' ollut, vaikk'en ole huomannut, Siunannut, miten yksinään Hän siunaa Ja antamansa kuorman kantanut."

Niin, tähän asti on Hän kanssas ollut, Vaikk' ain' ei ole nähnyt jälkiään. Hän tähän asti kolkkoin paikkain halki On kantanut sun armosylissään Ja rakastanut sua äidin lailla Ja kaikki tarpees sulle antanut Ja kallionkin vettä juosta suonut, Merenkin halki tiesi raivannut.

Tuo tähän asti uskoville myöskin Eteenpäin lupauksen kätkeepi: Kuin tähän asti, niin Hän holhoo vielä, Hän sama eilen, tänään, ijäti. Jo paljon olet saanut, mutta eikö Herralla lienee vielä varoja? Lieneekö mikään liian suuri Hälle, Jok' itsens antaa tavaroinensa?

Siis juoskoon Herran hyvyys uusin virroin Kotiisi, sydämesi sisällen, Ja suokoon sulle Herra, mitä pyydät, Ja vielä paljo muuta yli sen, Siks että kerran jälleen — miten nytkin, Vaan silloin satamassa autuuden —, Saat laulaa: "Tähän asti Herra auttoi, Ylistys, kiitos Herran nimellen!"

OSA II.

Kirj. Juho Hellman

PILARUNOJA.

Kas sitä lajia kaljaa! Nyt juomme veljenmaljaa. — Vaan katsos tuota veikkoa, Se kaatui kuperkeikkoa!

N:o 1.

Möhösen muorin saunamatka.

Möhösen muori uudelleen Jo huusi saunapiialleen: "Joudu nyt Kaisa vähän, Lähdemme kylpemähän!"

Möhönen oli juoppomies, Myös vaimonsa tuon keinon ties, Hän viinaa varasteli Ja salaa nautiskeli.

Nyt Möhönen taas viinaa toi, Myös muori samaan tapaan joi Ja tuli humalahan, Nyt tahtoi vihtomahan.

Valmiiksi tyttö saunan ties', Sai lyhdyn ja nyt otsa hiess' Juoppoa johdatteli, Pystyssä pysytteli.

Näin saunaa kohden koitettiin, Muorista tyttö piti kiinn', Hoiteli horjuvaista Möhösen hempukaista.

Saunahan täten tultuaan, Nyt akka, kupin saatuaan, Hän vettä viskaeli, Löylyä paiskaeli.

Vaan pahoin muori hairahtui, Hän väärään nurkkaan osaantui, Heitteli vettä — minne? — Nurkkahan tyhjään sinne.

Siis kihinää ei ensinkään. "Noh! — kuinka laita lieneekään?" Hän heitti toisen erän Ja kerta kerran perään.

Ääneti seisoi tyttö vaan Ja pidätteli nauruaan, Nähdessään mikä vuoksi Nurkasta ales juoksi.

Jo viimein akka tiuskaisee: "Kiuas ei lainkaan kihise, Ei vaikka saavin kaatais, Täältäkö löyly saatais!?"

"Voi sentään sua pöllöpää! Mimmoista saunaa nyt on tää? — Tuossa on naappu — paiskaa! Löylyä heitä, laiska!"

Vaan tyttö tähän vastas näin: "Emäntä kulta — nurinpäin On koko asiamme, Hukassa humalamme.

Katsokaa! — tyhjä nurkka vaan, Kiuas on mennyt menojaan, Voi raukat löylyämme, Poloiset päiviämme!"

Jo tähysteli akkakin. "Kas — seinäänkö mä heitinkin? Peikko on kiukaan vienyt, Sitä en minä tiennyt."

Hän syrjään astui, hoipersi, Pelolla sanoi, sopersi: "Lähdetään kotiin, — täällä On peikot vallan päällä!"

Vaan tyttö vastaeli näin: "Katsokaa tänne taaksepäin! Täällä on joku rymy." Ja (huulillansa hymy)

Hän heitti vettä vareesen, Ja höyry huokui huoneesen, Jo kivet pamahteli Ja löyly lehotteli.

Nyt akka oli ihmeissään, Ei huomannut hän virhettään Vaan kovin kummasteli, Jo viimein lausueli:

"Sun kanssas täällä olkoon hiis', Mä löylyllesi annan viis', Sä koska silmät käännät Ja nurin kaikki väännät!"

Hän kovin alkoi pelkäämään, Ja läksi kotiin pötkimään, Vaan sattui surun seikka: Hän kaatui kuperkeikkaa.

Pelkonsa tuosta kiihtyi vaan, Hän nousi, riensi uudestaan, Vaan kaatui toisen erän Ja kerta kerran perään.

Vaan tyttö huusi saunastaan: "Hoi mamma! juoskaa hyvin vaan! Kovin on kiiru teillä, Jo peikot kintereillä."

Ja akka pani parastaan, Hän ähkyi, puhkui kiiruussaan, Vaan roiskis! — taasen kaatui, Kurahan kurja maatui.

Katsokaa! — minkä näköinen Nyt on tuo muori Möhönen, Kurassa hameet, liina! Voi sentään sitä viinaa!

Se naisetkin saa hulluiksi, Saa viisaat toisten nauruksi, Se väärään viepi uraan Ja viimein kaataa kuraan.

N:o 2.

Possilan kylmä kylpy.

Anttipossin huvilassa Onpi olut-tupa. Siellä ollaan humalassa, Ai, kun siell' on hupaa!

Sinne lähti Hutikainen, Vanha juomaratti, Kanssaan Jussi Jöröläinen Sekä Renttumatti.

Aisti ei voi ajatella Sitä suloisuutta, Jota saivat nautiskella Joka hetki uutta.

Siinä pullot olvinensa, Siinä lasit, — kortit! Tuntui jo kuin aukenisi Paratiisin portit.

Miehet iki iloissansa Maistelivat kaljaa, Jopa rati-riemuissansa Joivat veljenmaljaa.

Matti soitti, — säkkipeli Suloisesti kaikui, Voi kuin hauskaa! — "rakas veli" Riemulaulut raikui.

Ken ei antais rahojansa Päästäksensä tähän? Ken ei joskus iloksensa Olutta jois vähän? —

* * *

Mutta Jussi Jöröläinen Kaatui penkin alle, — Miksi niin? — ja Hutikainen Vaipui laattialle.

Renttumatti yksinänsä Ulos tallukoitsi, "Kinnaspeli" kädessänsä Mennä hoiperoitsi.

Talvisuoja talon luoksi Järven oli tehnyt, Tuota nyt ei (juonnin vuoksi) Renttumatti nähnyt.

Äkisti hän liukkahalta Kaatui kylmään veteen, Pää vaan näkyi pinnan alta, Tosi tuli eteen.

Sinne meni renttulainen, Siellä Matti rämää, Kiroten ja kummastellen: "Helvettikö tämä?"

Eräs ohikulkevainen Huusi hälle vielä: "Lienet Possin saunalainen, Kylvö siis vaan siellä!

Se on sulle tarpeellista, Tiedän myöskin varmaan, Että sait sä Possilasta Saunaryypyn armaan."

Matti aikoi tulisesti Saavuttaa tuon miehen, Mutta liukas pohja esti, Taas löi Matti siihen.

"Tuhat tulimmaista sentään!" Märkänä kuin katti, "Eikö enää auta kenkään?" Huusi Renttumatti.

Silloin Jussi Jöröläinen Nousi penkin alta, Myöskin Heikki Hutikainen Virkos laattialta.

Nuopa riensi auttamahan Toveriaan tupaan, Matti raukkaa ohjaamahan Juomaseuraan hupaan.

Mutta kävi kamalasti, Hekin kaatui, — minne? Samaan lammiin korviin asti, Jäitten joukkoon sinne.

Siellä herrat mulikoitsi Toinen toisen päällä, Kaikki kolme pulikoitsi Talvisella säällä.

Yksi siellä roiskinalla Kaatuili ja nousi, Toinen koitti konttaamalla, Kolmas käsin sousi.

Kirous ja "hui, ui!" "hui, jee!" Kuului kaikkialle, Viimein toki pääsivät he Taasen "mannermaalle".

Mutta mimmoinen nyt onkaan Matin "säkkipeli"? Se kuin paloruisku nyt vaan Vettä purskueli.

Vaatteistansa vesi valui, Saappaat sitte? — — Hirmu! Ne nyt molskottelivat kuin Pöllön muorin kirnu…

Ken ei antais rahojansa Päästäksensä tähän? Ken ei joskus iloksensa Olutta jois vähän? —

N:o 3.

Toppisen kaljatynnyri.

(Tosi tapaus.)

"Oi Tuomo kulta, älä juo! Tuot' oltta enää kotiin tuo, Se kulta vie vaan rahaa, Ja tuottaa monta pahaa."

Noin lausui eukko Toppinen, Rakkaalle Tuomo pojalleen Ja koetti häntä kääntää, Pahasta poijes vääntää.

Vaan Tuomo tähän vastas näin: "Ei mamma kulta, se käy päin, Tuo olut, tehtaan tuoma, On kaikkein lempijuoma."

"Olkoonpa!" vastas eukko vaan, "Se jätetään nyt kokonaan, Miks tahdot olutmaljaa, Kun mull' on hyvää kaljaa?"

Vaan tuost' ol' Tuomo vihoissaan, Hän mietiskeli yhä vaan Tuot' tynnyriä tuolla Kellarin nurkkapuolla.

Jo muisti mutkan: "Teenpä niin." Hän hiljaa hiipi kellariin, Ja virtana kuin vuoksi Nyt kalja maahan juoksi.

Tuon työnsä tyhmän tehtyään, Hän haki, huusi äitiään: "Tuokaa nyt mamma kaljaa! Jo jääköön 'olutmalja'."

Nyt oli eukko mielissään Hän riensi tuoppi kädessään, Ja väänsi iloissansa Tynnyrinuppiansa.

Vaan "herran pojat!" huusi hän, Ja yhtehen löi käsiään: "Tää onpi ihme suuri! Tynnyri tyhjä juuri!"

"No oltta! ärjyi Tuomo vaan, Koska ei kaljaa olekkaan! Siis täytyy oltta tuoda, Pitäähän jotain juoda."

Näin teki Tuomo Toppinen, Saadakseen oltta, poloinen, Vaan palkakseen hän vainen Sai juopporentun maineen.

Se, ken on hyväoppinen, Ei tee kuin Tuomo Toppinen, Vaan opin ottaa tästä Toppisen elämästä.

N:o 4.

Miten räätäli paransi tautia.

(Tosi tapaus.)

"Ai, ai, kun päätä porottaa, Mua lentsu-tauti kolottaa", Voivotti Matti Mäntynen, Valitti tuota langolleen.

Lankonsa tuohon vastas' vaan: "Käy meille vähän troppaamaan, Viinaakin mulla vähän ois, Se taudin kyllä ajaa pois."

Lankonsa luona oltuaan Ja viidet "punssit" juotuaan, Hän kotiin lähti koittamaan Taas takkiansa neulomaan.

Vaan miten nyt lie ollutkaan, Kun työ ei käynyt ollenkaan, Lanka löi solmun etehen, Ja neula pisti kätehen.

"Tuo tauti häijy kiusaa vaan, Troppia lisää tarvitaan", Tiuskaisi ukko äreissään, Ja heitti sakset kädestään.

Hän viinaa lähti hakemaan, Ja onnistuikin toimessaan. Hän pois nyt ajoi tautia, Siis paljon täytyi nauttia.

Ehtoolla kotiin tultuaan Hän horjui, hak' vaimoaan, Vaan kun ei tuota löytänyt, Hän laattialle laski nyt.

Hän siinä suri surujaan Ja itkeskeli iloaan, Kun tauti kovin kolotti, Vaan viina mielen iloitti.

Ah! kova oli ottelu, Viinan ja taudin taistelu, Hermoja tauti heikonsi, Vaan viina voimat enensi.

Kun niin hän siinä käänteli, Itseään maassa väänteli, Hän kovin kolhas silmänsä, Terävään puuhun pimeissä.

Nyt naurettava alkoi työ: "Ken paholainen mua lyö", Ärjäsi ukko unissaan Ja hyppäs' pystyyn vihoissaan.

Hän luuli jonkun lyöneen sen, Siis raivosi hän kiroten, Sai karmituolin käteensä, Ja alkoi lyödä eteensä.

Voi merkillistä myllyä, Mestari huusi hyllyä, Ja minne tuoli sattuikaan, Kaikk' kolhi pirstaleiksi vaan.

Selkäänsä sai nyt muorikin, Kunnekka itse tuolikin Pirstoiksi särkyi kädessään, Ja kappaleet vaan edessään.

* * *

Kuunvalo oli himmeä, Huoneessa puolipimeä, Kuitenkin siinä näkyi nyt, Mitä hän oli kyhännyt:

Sekaisin puurot, perunat, Sallatit, sillit, silakat, Ei mitään enää "koosia", Voi surullista "soosia".

Hän haki joka nurkan nyt, Vaan ketään kun ei löytänyt, Jo alkoi ukko pelkäämään Ja piti pakoon pötkimän.

Vaan ovi kun ei auennut, Sen vaimo oli lukinnut, Niin kauhu kiihtyi yhä vaan, Ja äijä alkoi huutamaan:

"Voi voi! — miss' olla mahdankaan! Mä pelkään! tulkaa auttamaan! Voi! missä vaimonikin lie! Mun pahat henget varmaan vie."

Vaan vaimo pysyi lymyssään, Ja oppipoika ihmeissään Tirkisti salaa nurkastaan: "Mikä nyt enää riivaakaan?"

Kun apua ei tullutkaan, Ei auentunut ovikaan, Hän permantoon taas rojahti, Ja siihen sitte nukahti.

* * *

Kun aamu armas valkeni, Ja räätäli taas selkeni, Ai, ai, kun päätä porotti, Nyt joka jäsen kolotti.

"Jos saisin tohtorin nyt vaan," Huokaili ukko huolissaan, Hän raukka pohti, punotti, Ähkyili, yski, hengotti.

"Hui hai! juo viinaa hyvin vain," Vastasi vaimo vihoissaan, "Juo viinaa! — Ota troppia! Saa muutkin lääkeoppia."

"Aiaih! kun kovin kolottaa, Se joka paikkaa porottaa," Ruikutti mestar' Mäntynen. Ah! aika oli suruinen.

N:o 5.

Käynti Hölmölässä, eli juoppomiehen koti.

Kerran tuolla Hölmölässä Kuljin Kurakoskeen päin, Olin siellä Pöllölässä, Kerron mitä siellä näin.

Huoneet ovat kaikkialla Risat, rasat, riutuneet, Hirsiä on kartanolla Mutta siihen mädänneet.

Lähellä on Hölmöjoki, Siinä kuohuu koskikin, Mutta mustat on kun noki Penkit, punkat, pöydätkin.

Kirjoja mull' oli. Niitä Tarjosin mä heillekin: Mutta Pöllön muori siitä Sanoi: "Mitä … meillekin!"

"Meill' on niitä liiaksikin, On vaikk' antaa sullekin; Yks' on tuolla kaapissakin, Missä kaikki lieneekin?

"Toimeen tulen ilman noita, Olen talon pitänyt, Ilman herrain höpinöitä Olen täksi elänyt."

* * *

Pöllö tuli markkinoilta. Kuinka hänen laitans on? Tulee tallustellen noilta, Horjuu ja on lakiton.

"Huonon reisun tuo taas teki" (Alkoi akka taasenkin) "Poiss' on hevonen ja reki, Poissa varmaan rahatkin.

"Kädet kohmettuneet jäässä, Missä lienee lakkikin? — Mutta värkkiä on päässä, Povessa on pullokin."

"Tulkoon tänne vaikka viisi!" (Alkoi äijä vääntämään) Tulkoon vaikka itse hiisi! Nyt en pelkää ketäkään.

"Täss' on, pojat, Pöllön ukko, Hölmölässä viisain mies, Vaan tuo ämmä, riikinkukko, Seiliin kelpais kukaties.

"Malja! meidän markkinoilta; Näetkö, mull' on viinaakin! Ämmäkös vaan ryypyn ottaa? Liitte, liitte mullekin."

Seikoissa nyt seuraavissa Sanat eivät riitä, ei: Akka niinkuin villikissa Ukkoparan pullon vei.

Itkenkö mä vaiko nauran Pöllöparkaa? Juuri kuin Piti tuloryyppy saaman, Jäikin äijä tyhjin suin.

Mutta leukanalkutukset Alkoi tuosta tulvailla, Sitte korvain kalkutukset, Tappelua, tohinaa.

Pöllö potki, pytyt kieri, Pulloaan ei saanut vaan, Vakaa vaimo, vankka muori, Säilytteli saalistaan.

Viimein äijä harmissansa Kojuhunsa koikahti Luki kostosanoansa, Siihen sitte nukahti.

* * *

Mutta mummo kuultuansa Ukon kovin kuorsaavan, Läksi hänkin puolestansa Herkkuunsa hakemaan.

Pian löysi, haisti, maisti, Virvoitteli voimia, Pian virtas akan aisti; Tuopa tuotti toimia:

Pullon pisti povehensa, Alkoi voita kirnuta, Rynkytteli riemuissansa, mutta, — voipa hirmua!

Pullo putos povestansa, Loiskis! — kirnuun luikahti, Sinne meni menoansa, Alle piimän puikahti.

Muija haki hartahasti Pudonnutta pulloaan, Käsin olkapäähän asti Kouraeli kirnuaan.

"Eipä mennyt rikki sentään," Huusi iloisesti vain. "Kyllä sulle paikan näytän, Kosk' et pysy povessain."

Maistoi kerran, kohta toisen, Pulputteli pullostaan, Pisti pian pullon moisen Poskehensa kerrassaan.

Nytpä kuohui kirnu kurja, Koskena se kohisi, Muori mänttäsi kuin hurja. Vaahdoten voi sohisi.

Viimein viina voiton voitti, Akka kaatui, keikahti, Tarttui kirnuun, ylös koitti, Siihen sekin luikahti.

Siihen Pöllön muori kaatui, Siihen piimät pirisi, Siihen voi ja maito maatui, Kirnu kieri kolisi.

Päivä päättyi, kirnumiset, Kaikki oli levossa, Ainoasti kuorsaamiset Kuului Pöllön talossa.

Permannolla piimän päällä Vankka vaimo kuorsaili, Ukko sängyssänsä siellä Vaimoansa vastaili.

N:o 6.

Teeliemikö vai viina?

(Kaikuja Sampolasta.)

Kas Sampolassa tuolla On hauskaa joka puolla, Liikettä, helua: Kun Sampo käypi, kyhää, Ja kultaa karttuu yhä, Oi, siell' on iloa!

Vaan katso! — kaikkialla Puhutaan nauramalla Tuot' seikkaa Sammossa: Ei kahvia sais juoda, Ei edes teetä suoda Raittiustalossa.

Ah! miten monet kerrat Nuo Sampolankin herrat, Järjestys-miehetkin, Vapaasti ovat juoneet Ja rahvaallekin suoneet Olutta, viinaakin!

Ja siitä syystä juuri On rauhattomuus suuri Maanteillä, majoilla, Tohinat tappelukset, Pahimmat puukotukset Kaduilla, kujilla.

He kuitenkaan ei vielä Näy käsittäneen siellä, Kumpainen päihdyttää: Teeliemikö vai viina — Kas sepä päätä piinaa Ja mielet jännittää.

Vaan viimein luuli, tiesi Arvoisa herrasmiesi, Mi saattaa humalaan: Kas: "Tee ja kahvi kulta, Ne käskyn saavat multa Marssia manalaan."

Niin sanoi hän ja läksi Nyt käymään edemmäksi Raittiusjuhlahan, Siell' lausui tuttaville, Isänmaan ystäville: "Hoi pojat, kuulkaahan!

"Teen tiettäväksi teille, Mi parahin on meille, Mi viepi voittohon: En muuta näette pyydä, Vaan: Teetä ei saa myydä, Se tuottaa turmion.

"Ja kun on pääsy vapaa, Niin, näyttäkääs, sillä tapaa Saa kansaa enemmän. Kunniavierahaksi Myös poliisia kaksi Mä tänne lähetän."

Vaan nytpä alkoi tuosta Väkeä juhlaan juosta, Nuoriso, vanhatkin, Kun pääsy oli vapaa, Antoivat tuolla tapaa Runsahat lahjatkin.

Ja teetä juotiin kilvan, Kun sitä saatiin ilman, Kas hauskaa iltamaa! Kun Hosianna kaikui, Ja laulu reipas raikui, Ai, miten ihanaa!

Kuusoset, koristukset, Ja monet valaistukset Myös mielet virkisti, Lausunnot, keskustelut, Vilkkahat seurustelut Sydämmet yhdisti.

Noin osaa ottavasti, Todella viisahasti Vaikutti herrasmies. Eduksi isänmaalle, Raittius-asialle Työskeli kukaties.

Ken uskoisi niin pahaa, Ettei hän soisi rahaa Raittius-juhlihin, Kun estää juoppoutta, Edistää siivoutta Jo vaatii virkakin!

N:o 7.

Lehmä viinapoliisina.

(Tosi Tapaus Laukaassa.)

"Hoi, Heikki! hutki hyvin vaan, Lyö kovaa vaan selkään! Kun aikalailla kuljetaan, Niin nimismies ei huomaakaan, Mä tuota julmaa pelkään Hoi! — hevosta vaan selkään!"

Noin lausui aivan innoissaan Tuo viisas Laukaan Jussi. Hän piiloon pyrki talon taa Lekkeri suuri rattaillaan Ja joku pieni pussi. Hoi, hutki! — huusi Jussi.

Vaan kirous! — kas kuitenkin! Mitenkä päättyi retki! — Etehen lehmä astuikin, Hevonen kumoon, kärrytkin! Kamala oli hetki. Tuo Jussin viinaretki.

Ojahan heitti lekkerin, Ojassa Heikki, Jussi! Ojassa kunnon kimokin Ja sokuri ja kahvikin, Ja palasina pussi! Voih!! — voivotteli Jussi.

Nyt akkunastaan nimismies Jo huomasi tuon ryhmän Ja kävi katsomaan: "kenties Juoppo tai muuten hullu mies." Hän talteen otti tyhmän, Korjasi koko ryhmän.