RAITTIUTTA RUNOISSA I-II

Raittiuskokouksissa lausuttavaksi ja kotona luettavaksi

Kirj.

Em. Tamminen (I) ja Juho Hellman (II)

Turku, Auran kirjapaino, 1891.

SISÄLTÖ:

Osa I.

I. Alkuperäisiä:

Raittiusvirsi Tulkaa! Babelin vankeudessa Sotaan! Sotahuuto Totuus voittaa!

II. Mukailuja:

Maailman korvessa Viinaseppä

III. Suomennoksia:

Minne? Uskallatko? Tue heitä! Turhat asiat Juopumuksen viheliäisyys Siunaus taikka kirous Pimeyden peikko Unelma Kastajatar Kuoleman virta Juovutusjuoma Paula Pappi ja Belzebub

IV. Lisäsuomennoksia:

Jos vain minä muuttaa saisin Valtiopäivämiehillemme Suomen äideille Minkä puolesta sodimme? Raittiusväelle Ota minut kokonaan! Tähän asti

Osa II.

Pilarunoja:

1. Möhösen muorin saunamatka 2. Possilan kylmä kylpy 3. Toppisen kaljatynnyri 4. Miten räätäli paransi tautia 5. Käynti Hölmölässä 6. Teeliemikö vai viina? 7. Lehmä viinapoliisina

OSA I.

I. ALKUPERÄISIÄ.

Raittiusvirsi.

(26/6 1885.)

Sinulle suuri Jumala, Nyt riemuisista rinnoista Soi kiitos hartahasti. Sä meitä olet ohjannut Ja armiaasti auttanut Nykyiseen aikaan asti. Suuri juuri Pahuus, nurjuus, Synti, kurjuus Meidät koittaa, Kaataa, vaan Sun armos voittaa.

Me eksymme, Sä johdatat; Me rikomme, Sä armahdat; Me lankeemme, Sä nostat; Sua vihaamme, Sä lempes suot: O, ylevät on työsi nuot! O, jalosti Sä kostat! Luoja, Suoja, Sulta saamme Kodin, maamme, Riemun taivaan, Tarpeet, lahjat kaikki aivan.

Nuo Luojan lahjat oikein me Hyväksi sielun, ruumiimme Ylistäin käyttäkäämme, Ja juonet julmat saatanan, Kavalat paulat kiusaajan Vakaasti välttäkäämme! Hurmaa, surmaa juonioilla. Sanan miekka Ottakaamme! Sillä vain me voiton saamme.

Lahjoista Luojan siunaus Vuotaapi. Voi, jos kirous Niist' tulee toimestamme! Niist' elinvoimat Luoja suo. Voi meitä, jos me aarteet nuo Myrkyksi valmistamme! Kerran Herran Tuomiolla Meidän olla vastaamassa Täytyy töistämm' maailmassa.

Olkaatte — neuvoo Jumala — Ei suinkaan lapset taidossa Vaan lapset pahuudessa, Vaeltain niinkuin päivällä, Ei synnin töissä itkeissä Eik' ylenjuomisessa! Yhä pyhä Esikuva, Ilmauva Kristuksessa, Ohje on myös raittiudessa.

Nyt nimees, Herra, yhdyimme; Suo, että nimees toimimme, Lepäämme, syömme — juomme! Nimelles, joka verraton Vanhurskaan vahva linna on, Nyt ylistyksen tuomme. Kiitos, kiitos, Kun Sä tarjoot Siipes varjot Kaikillenki, Isä, Poika, Pyhä Henki!

Tulkaa!

Jes. 55 luku.

Janoovat tulkaa vetten luokse! Rahattomatkin ostakaa Rahatta rieskaa, hunajaa! Miks sinne moni teistä juoksee Rahansa, työnsä antamaan, Miks' ei ol' leipää ollenkaan?

On todistaja, opettaja Ja kansain kaikkein päämies hän, Min luokses, Sion, lähetän. Sun kutsuhuutos silloin kajaa, Ja tutut, oudot pakanat Kilvalla luokses juoksevat.

Ah, etsi Herraa, sielus Ylkää, Rukoile, kun Hän läsnä on! Siis, jumalaton, uskoton, Ties, neuvos, ajatukses hylkää Ja käänny Herras, Luojas luo: Hän armon, anteeeks-annon suo.

"Ei ajatuksen' olla saata Ja tieni teidän." Herra tään Todella lausuu itsestään. "Niin paljon kuin on taivas maata Korkeempi, ovat myöskin ne Korkeemmat teidän teitänne.

Kun sade lankee taivahasta, Ei palaja se taivaasen, Ennenkuin koko luomisen Se ehtii virkistää ja kastaa, Näin maasta runsaan saattaen Hedelmän, leivän, siemenen.

Ei myöskään minun suuni sana Palaja tyhjään tyköni, Vaan täyttääpi mun tahtoni: Kas! ilotarhan' ihanana Jo uutena maa, taivas on, Kun käytte iki-ilohon."

Siis tulkaa kaikki vetten luokse! Rahattomatkin ostakaa Rahatta rieskaa, hunajaa! Siis, jumalatonkin, jo juokse Sun tieltäs Herras, Luojas luo: Hän armon, anteeks-annon suo.

Babelin vankeudessa.

(Ps. 137.)

Vankeina synnin Babelin Me itkein valitamme, Taivaisen, pyhän Sionin Iloja kaipaissamme. Pois kauniit kanteloisemme Surulla silloin laskemme: Ei murheinen voi soittaa. Vaan tuosta orjuuttajamme: Maailma, liha, perkele Häväistä meitä koittaa.

"Miks ette laula, soittele? Mit' olette te vailla? Miks itkette ja huokaatte? Iloitkaa meidän lailla!" Noin ilkkumielin lausuvat Ne, jotka meitä kiusaavat. Pitäen vankeinansa. Ah! voisimmeko riemuita, Kannelta soittaa, veisata Vihollistemme kanssa?

Ei ole synnin Babeli Ikinä ilon lähde, Vaan uusi Jerusalemi Taivaisten riemuin tähden. Me sinne tulla tahdomme, Sen kunniasta kerskaamme Ja siitä soittelemme. Mykäksi käyköön kielemme, Kunnottomaksi kätemme, Jos muusta riemuitsemme!

Ah! uuteen Jerusalemiin Kun käymme riemumielin Kurjasta orjuudesta, niin Laulamme uusin kielin. Kas! muurit, portit, temppeli On uudet — uudet ijäti, Kadutkin helmin loistaa; Sionin vangit vapaina Käy, kantain voiton palmuja Ja soittain kanteloista.

Ne, jotka meitä pilkkasi, Ijäisen vaivan saavat, Orjuuden kahleet ijäti Ja tunnon tuskat, haavat — Ah autuas, ken syntiä, Tuon Babylonin tytärtä, Ei seuraa, vaan sen jättää! Ah autuas, ken pieninä Sen sikiöitä ilkeitä Hävittää säälimättä!

Sotaan!

Aseihin miehet! Astukaamme Vihollistamme voittamaan! Se muuten murhaa miehet maamme, Ei säästä naista, lastakaan. Samoillut on se voitokkaana Jo kautta maamme kallihin Ja raivokkaana ruhtinaana Masentaa maan ja kansankin.

Ja varsinkin on miehenpuolet Se houkutellut puolelleen Ja sitte surmaavaiset nuolet Sysännyt heille sydämeen. Sen miekka murhaava nyt vilkkuu Ja monta miestä haavoittaa. Ja naiset itkee, — se vain ilkkuu Ja kiduttaa ja kuolettaa.

Ei ole ilkityötä, turmaa, Jot' ei se saisi aikahan: Se ruumiin runtoo, sielun surmaa, Vie koko kansat hautahan. Ken kuvata sen saattaa juonet! Se juoniniekka kavalin Se täyttää vaivais-, vankihuoneet Ja hulluinhuoneet, helvetin.

Se sotaan siis ken naistaan, lastaan Ja maata, kansaa rakastaa, Vihollistamme, viinaa, vastaan! Se meidät muuten kuolettaa. Me varman voiton kyllä saamme; On meillä parhain päällikkö. Sen lipun luona taistelkaamme, Niin meit' ei häädä häviö.

Päämiehemme, ah, Jesus, auta Ja tahto, tarmo meille suo! Viinalle kaiva unheen hauta, Jot' ilkkuin nyt se meille luo! Verelläs synnin tahra, saasta Ja viat meistä viruta Ja vihdoin tästä kotimaasta Ijäiseen kotiin kuljeta!

Sotahuuto.

(4/7 1890.)

I.

Kadotuksen kauhea henki Niin ilkeän sikiön loi, Se myrkyt sen herkuksi syötti, Sapet julman juomaksi soi.

Näin kasvoi kauhistavainen Lohikäärme, mi maailmaan Kadotuksen kuilusta tänne Tuli myrkkyä oksentamaan.

Se henkäsi vain, niin kaatui Tainnuksihin tuhannet. Se valoi myrkkyä suustaan, Monet murhaten ihmiset.

Se vaimon leskeksi saattoi, Isän lapsilta maahan löi, Rahat, ruoan ja vaatteet riisti, Maat, huoneet leskien söi.

Näin liehunut on se, ja vielä Se riehuvi, raivoaa. Sen myrkkyistä hengähdystä Sulo Suomikin tuntea saa.

Kita laaja sen ammottaapi Yhä uhreja niellen vaan, Vert' ainian vain janoaapi. Ei kylly se milloinkaan.

Sadat viljasalvotkin maasta Sen kitaan tyhjennetään; Nälkäänsä se kuitenkin kiljuu, Ei tyytyen siihenkään.

Voi! Hirviön sen satapäisen Ken tohtisi tappaa? Ken? Pään yhden jos lyö, niin kasvaa Sen paikkahan kymmenen.

Pyhä Yrjänä miekkoinensa Nyi taistohon tarvitaan Tuon hirmuisen hengen suusta Koko mailmaa tempaamaan.

II.

Petoa satasarvista Nyt kansa kumartaapi. Sen palvelukseen pakana Kristityn neuvon saapi. Se pääjumal' itke'in Ja antikristus kavalin Jumalan paikan ryöstää.

Se "elävä" on jumala, Paljonhan syö ja juo se, (Bab. Bel 4 värsy) Sanotaan juovan eloa, Vaan kuolon kurjan tuo se. Ken sitä oikein kumartaa, Sen sielu, ruumis surman saa, Se kuolee ijäisesti.

Sen palvelukseen laitetaan Tuhansin temppeleitä. Yöt, päivät niissä uhrataan. Ja vertä, kyyneleitä Sen kunniaksi virtanaan Myös vuodatetaan ainiaan Kylissä kaupungeissa.

Ja kukin perhe pienoisen Myös "templin" ostaa oman, Kuin tulta kirkkaan, kaunoisen, Suloisen, sievän, soman… Mi päilyy siellä? Myrkky vaan; Se saattaa kolkkoon kuolemaan Sielunkin ruumiin kanssa.

Näin kaiken kansan pettävät Tuon myrkyn valmistajat; Kansansa kuoloon jättävät Nuo "templin" rakentajat: Heill' itse jalo voitto vaan On tuosta, kuten aikoinaan Dianan temppelistä. [Ap. Tek. 19: 24, 25]

He melun suuren nostavat Kuin Efesossa ennen Dianan templin laittajat Miehissä vastaan mennen, Jos kuka näyttää yrittää, Ett' ompi heidän työnsä tää Vain kansan kurjuudeksi.

Pois temppelit nuo katalat! Pois peto satasarvi! Pois kaikki epäjumalat! Pois niiden pappiparvi! Pois rikos, raakuus, riettaus! Pois valhe, vääryys, viekkaus! Sotahan niitä vastaan!

III.

"Sotaan, sotaan Suomen miehet Naiset, nuoret neidotkin!" Sellainen nyt sotahuuto Koituu kansan korvihin. Mikä syy on moiseen huutoon? Rauhahan nyt maassa on! Miksi suotta säikytetään Makaavainen murheeton?

"Älkää maatko, maamme miehet, Nouskaa, kuulkaa, katsokaa, Onko uni onnen tuonut, Rauhaanko nyt riutuu maa? Maaten milloinkaan ei voittaa Vihollista, vaaraa voi. Ylös! Käteen kalpa, lyhty!" Näin nyt sotahuuto soi.

Maatessa — ah! — maahan hiipi Vihollinen viekkahin, Uneen uuvutti ja sitte Kietoi kaikki kahlehin, Lumos vielä loitsuillansa, Jotta kukin kahleissaan, Ihastuisi orjuuteensa, Mieltyisi vain makaamaan.

Näin jäi valtaan vihamiehen Koko kallis isänmaa. Kansa nukkuu … kansaa, maata Rosvot raastaa, tuhoaa. Näinkö vihamies saa Suomen Vastuksetta valloittaa, Orjaks ottaa, ryöstää, tappaa? Eikö ole auttajaa?

On! Jo kaikuu kansalaisten Sotahuuto saloihin: "Sotaan, sotaan, Suomen miehet! Naiset, nuoret neidotkin! Maaten milloinkaan ei voittaa Vihollista, vaaraa voi! Ylös! Käteen kalpa, lyhty!" Näin nyt sotahuuto soi.

Mitä vastaa vangit huutoon? "Rauhahan nyt maassa on!" Vankikopin kolkko rauha Heistä on niin verraton. Sotaan kehoitus on heistä Rauhan häiriöksi vaan; Noin se viekas vihollinen Lumos heidät loitsullaan.

Orjat uskoo orjuutensa Varsin vapaudeksi. Kahleitaan he katsoo kalliiks Vapauden pantiksi. Vihollisen, vainoojansa, Sortajansa, surmaajan Uskovat he ystävänsä Innokkaimman olevan.

Elon antajaks he aivan Luulee myrkyn murhaavan, Pahan hyväks, yönkin päiväks Elämäksi kuolemaan. Kaikki, kaikki nurinpuolin Loitsi häijy lumous; Vihamies sen viekkain teki, Juuri julma juoppous.

Sotaan, sotaan sitä vastaan Sanan miekoin terävin! Muuhun miekkahan ken ryhtyy, Hukkuu miekkaan itsekin. Sotaan yöhön lampuin, torvin Kuten ennen Gideon! Vihamies lyö joukkons itse, Mutta meidän — voitto on.

Totuus voittaa.

(27/12 1885.)

Voi, rosvo julma lyö! Valaiskaa synkkä yö! Aseihin! Sotimaan! Murhaaja voittamaan!

Voi, tulvaan hukkuu maa! Jo arkkiin joutukaa! Ajainen, ijäinen On vaara hirmuinen.

* * *

Vuosisadan valheen henki Kietonut on ihmisen Julmin juonin juopumuksen Kovaan orjakahleesen. Kyllä osaa kuvaella Henki herja herkkuaan Kaiken onnen lähteheksi, Vaikk' on — surman neste vaan.

"Se on merkki sivistyksen," Luonnon laps kun tuot' ei juo. — Luonnottomuus: luonnollinen Sivistyksen merkki tuo! — "Vapaan kristityn ei sovi Jättää tuota." — Himoa Tyydyttäissään ihmishenki Siis on tosi vapaana!

"Se on" … niin no, "kaikki, kaikki Hyvyys vuotaa siitä vaan." Näin on neuvottu ja saatu Turman liemi tulvimaan, Hukutettu ruumiit, sielut, Onni mainen, taivainen: Herkkuillut on häijy henki, Saanut saaliin yltäisen.

Vuosisata sitte kaikui Ääni yksi pieni vaan, Jättiläisen juopumuksen Kehoittaen kaatamaan. Kyllä tuntui tuota vastaan Ääni heikko houreelta: Voisko täyttää valtamertä Hieno hiekkamurena?

Vaan tuo ääni oli totta, Siis sen voima valtaava: Totuutta ei tuli polta, Mikään sitä ei masenna; Se on hapatuksen lainen, Tai kuin siemen sinapin: Kasvaa lailla lumivyöryn, Kulkee — kunne pitääkin.

Niin tuo vuosisadan vanha Äänikin on kasvanut, Monta unen horroksista Sotaan, taistoon tempaissut… Jättiläinen riehuu, raivoo Hurjemmin kuin milloinkaan, Tietäin aikaa itsellänsä Olevan nyt hiukan vaan.

Kasva, kaiu, armas ääni! Horroksista herätä! Innon lemmen puhdas liekki Saastaisiinkin sytytä! Kaikki kansat jättiläistä Vastaan sotimaan jo vie! Murra, murra miehukkaasti Auki varma voiton tie!

* * *

Vuossadan kello lyö, Vaan viel' on synkkä yö, Ja rosvo murhaa vaan. Aseihin! Sotimaan!

Voi, tulvaan hukkuu maa! Jo arkkiin joutukaa! Ajainen, ijäinen On vaara hirmuinen.

II. MUKAILUJA.

Maailman korvessa.

(A. Vilón'in mukaan.)

Raittiuden ystävät, Suomen veljet, sisaret, Kaikki pois nyt kiiruimmin Orjuudesta Egyptin!

Herra meitä johdattaa, Pyhä Henki valistaa Tietä tulenpatsaalla Herran sanan valolla.

Tulva uhkaa upottaa, Ajan henki ahdistaa; Mutta Herra lohduttaa, Meren halki kuljettaa.

Meri tuo on punainen, Aava, hurja, hirmuinen; Vaan kun Herra meitä vie, Meille aukee kuiva tie.

Kautta Herran ihmehen Tullaan rantaan toisehen. Silloin kaikki riemustuu, Herraa kiittää joka suu.

Silloin kaikuu kannelkin Miten muinoin Mirjamin Kädessä, ja lauletaan: "Kiitos Kaikkivaltiaan!"

Siis nyt, veikot, siskomme, Tuokaa huolet Herralle! Armas Isämme Hän on Jesus veli verraton.

Kyllä saamme Kaanaan maan; Rientäkäämme riemuin vaan! Mutta mereen punaiseen Farao jää joukkoineen.

Kolkkoon korpeen kuolevat Mässääjät ja kiroojat, Kullan kumartelijat. Herran nimen herjaajat.

Suomen veljet, sisaret! Koska käärmeet myrkkyiset Pistävät, niin muistakaa: Vaskikäärme vapahtaa.

Meidän maiset johtajat, Miten Mooses, kuolevat: Jesus, taivaan Josua, Kanaaseen on johtava.

Hän se vakooja ompi maan, Joka viepi yksin vaan Kautta kuolon Jortaanin Meitä Isän majoihin.

Hän se tulenpatsas on, Mailman valo verraton, Totuus, tie ja elämä, Isän luokse vetäjä.

Taivaan manna Hän on vaan, Alas astui päälle maan. Eipä kohtaa kuolon yö Sitä, joka Häntä syö.

Myös se kallio on Hän, Josta lähde elämän Juoksee. Joka Häntä juo, Siitä virtaa elon vuo.

Horjumatta huone on Päällä Kristuskallion, Vaikka tulva raivoais, Kita kuolon aukeais.

Hän on vaskikäärmeemme, Kallis veriylkämme. Kaikki, kaikki elää saa, Jotka Häneen katsahtaa.

Hän on ristiinnaulittu, Edestämme uhrattu. Hänpä kaikkein synnit vois Puhtahaksi pestä pois.

Siispä, veljet, sisaret, Raittiuden ystävät, Jesuksehen turvatkaa, Mielen muutos anokaa!

Rukoilkaamme, että tois Monet sielut Herra pois Tieltä tämän maailman, Kääntäis tielle taivahan!

Viinaseppä.

Mä vanha, heikko olen jo, Vaan veisu mulle maittaa, Vaikk' onkin kevyt kukkaro Ja tyhjää täynnä aitta.

Mut mistä syystä käydäksein On tullut kruunun sarka, Vaikk' ijän pitkän työtä tein Raskaasti vanha parka?

Mä vanhemmilta jaloilta Sain tavarat ja talon; Vaan multa, kuin niin monelta, Vei pahuus sielun valon.

En ymmärtänyt ollenkaan, Ett' antais rahaa multa; Mä luulin lumoomalla vaan Saavani kyllin kultaa.

Rikastuvathan useat Vaan viinaa polttamalla, Kokoavat rahat runsahat Vain kapakoitsemalla.

Ja siksi luulin minä sen Myös mulle luonnistuvan; Mä liiton vannoin viinallen Sitä paljon valmistavan'.

Mut en mä tainnut osata Tapoja hengen pahan, En taiten taskut kouria Ja viedä veljein rahan.

Viinaakaan veden kanssa en Osannut sekoitella, Aineiden kanssa karkeiden Pyreissä pysytellä.

Ilkeitä ei noit' ainetta Voi julki julistella; Noin paha saattais paheta Ja oudot osoitella.

Ne aineet salaa kuolettaa Jo kitutaudin kanssa. Näin riemun rumat henget saa Sadoista saaleistansa.

Ma puolet pellon tuloni Viinaksi poltin aina; Tarkoitin tulla rikkaaksi, Vaikk' otin salvoon lainaa.

Vaan sille, jota kauankin Juonensa julmat auttaa, Tuleepi kosto kuitenkin Korkeimman käden kautta.

Viljasta viinaan juopoksi Vajosi vaimo raiskan'; Irstaiksi lankes lapseni, Ollessaan usein laistan'.

Vihdoinkin nämät huomasin, Näin pellot pelehtyvän, Näin väärän voiton muutoinkin Huoneeni hävittävän.

Mut tauota en tainnutkaan Mun riivas häijy henki; Se pakotti mun polttamaan Viljani viimeisenki.

Elossaan kukin erehtyy, Kun mont' on elon pulmaa; Vaan jokainen, ken viinaa myy, Se murhamies on julma.

Ken viljasta viinan polttaapi, Mi ruokamme on kallis, Se muuttaa leivän myrkyksi. Ei Herra sitä sallis.

Mut minä onneton niin tein; Siks kirous mua väijyy, Siks on nyt tullut osaksein Hävitys kyllä häijy.

Perheeni lisäks itse mä Myös riuduin ruumiiltani, Kun otin ruokaryyppyjä Aterioidessani.

Tavarani ja taloni On viina viekas vienyt Ja viinoin kootut varani. Edeltä sit' en tiennyt.

Vaikk' olisinkin suorastaan Sen viljan vienyt veteen, Ei olis kosto kuitenkaan Tällainen tullut eteen.

Ei kenkään sillä oliskaan Itsensä kuolettanut, En itse sukunikaan Tyhmästi teloittanut.

Mut millä vastaan vaivainen Sen myrkyn myymisenkin, Sen pirullisen petoksen, Mi monelta vei hengen?

Siit' toiset kuoli kohdastaan Ja toiset aikain takaa; Paikassa pahain moni vaan Viinaini vuoksi makaa.

Ei ole paikkaan parempaan Myös toivoa mun tulla, Kun oli tuohon kuolemaan Syy kokonansa mulla.

Voi, viina! kuinka taitaisin Tapasi tarkoin näyttää, Sydämen joka juomarin Vihalla vastaas täyttää?

Mut syntymättä on se mies' Ken tapas tarkoin tutkii. Helvettiin tuhannet vie ties Ja monenmoisin mutkin.

En solvaa juomaria vain; Hän vihollistaan, viinaa, Rakastaa — täyttääkseen kai lain! — Näin himo häntä piinaa.

On juoppo raukka onneton, Syy hänt' on surkutella; Hän häijyn himon orja on, Vaan sitä ei ajatella.

Hän ensin ryyppy ryypyltä Viekkaasti viekoiteltiin; Näin himo alkoi herätä, Näin sydän suostuteltiin.

Näin saatiin hänet tottumaan Ahneesti aivan juomaan Ja kapakoitsijalle vaan Varansa kaikki tuomaan.

Tuo himo asuu aivoissa, Ei lakkaa kiusaamasta, Jos et sen täytä tahtoa Ja kurkkuansa kasta.

Vaan siitä ruumis runneltuu, Verenkin viina pilaa, Ja järki sortuu, sekaantuu, — Ei parannuksen tilaa!

Näin juomari on onneton: Mieli ja miehuus puuttuu, Ja kun on kurja saamaton, Niin päiviinsäkin suuttuu.

Monikin kerroin tuhansin Kapakkaan juomaan juoksi, Vaan viimein itsens surmaskin Myös saman viinan vuoksi.

Ei kalua niin kallista Kuin terveys ja järki; Vaan juoppo nämät viinalla Hävittäin hylkäs, särki.

Jokainen, yksin mato maan, Sois surman voivan voittaa; Juomari raukka yksin vaan Osakseen surmaa koittaa.

Ja lapset polvi polvelta Onnettomia ovat, Ei pahastaan voi parasta Ja kärsii vaivat kovat.

Myös siihen vakuutuksehen On ihmiskunta tullut, Ett' ovat lapset juoppojen Useinkin tylsät, hullut.

He kärsii jo kapalossaan Vanhempainsa viinan saastaa; Siks kiljaisevat kivuissaan, Kun taudit repii, raastaa.

He perii veren saastaisen Vanhempain viinan kautta, Myrkkyiset luut ja ytimen, Jot' ei voi rohdot auttaa.

Juoppoja, juoppoin lapsia On täynnä vankihuoneet, Enimmän sairashuoneissa On niitä, jotk' on juoneet.

Ja hulluinhuoneet oikein on Kuin juomarien seurat: Niiss' asuu joukko ajuton, Henkiset viinan teuraat.

Viinasta köyhyys karttuupi Ja kerjäläisten luku; Kuntansa apuun turvaapi Niin monen juopon suku.

Viinall' on kylät poltettu Ja toiset hävitetty, Viinalla kansa turmeltu, Sen tarmo tylsytetty.

Ei viina kelpaa ruuaksi, Ei vaatteeks pitää yllä, Ei myöskään muuksi tarpeeksi; Sit' ilman elää kyllä.

Viinassa ain' on kirous, Se kun on viljan turma. Siit' on kuin seurais virvoitus, Vaan seuraa surut, surma.

Se riemun saattaa raivokkaan, Hulluuden puuskat nostaa, Mut murhaavalla murheellaan Taas riemun kyllin kostaa.

Se järjen ottaa kokonaan, Se rohkaisee ja hurmaa, Niin ett'ei juoppo kammokkaan Ruumiin, ei sielun surmaa.

Ja moinen tyhmä rohkeus Vaikuttaa paljon sitä, Ett' tulee viinaan tottumus, Ja moni siitä pitää.

Sen vuoksi karttaa, kammoa Vähääkin viinaa saapi, Kun, jos ei sitä karteta, Se järjen sammuttaapi.

Ja siksi kaikki viekkahat Tapana pitää, että He ryypyn sille kaatavat, Jot' aikovat he pettää.

Siit' onkin tullut tapa tää, Ett' kaikki viinaa tarjoo; Vaan viinalla, mi myrkyttää, On vieraanvaran varjo.

Näin kaikki saadaan nauttimaan, Viisainkin viekoitellaan, Ket' ei saa muutoin tottumaan, Sill' lahjaks tarjoskellaan.

Mitähän viina vaikuttaa Ihmisten töihin, tapaan? Se monta miestä laiskuuttaa, Saa viettoon päivän vapaan.

Näin yhteen mennään juomaankin, Ja paljo pahaa tehdään, Monesti kuva helvetin Näin kapakoissa nähdään.

Juo vain, niin jyväsalvosi On pian tyhjä, paljas, On pettua vain leipäsi Ja vesi kylmä kaljas.

Villitsee viina väkes myös. Pahentaa palkolliset: He huolimatta tekee työs, Vaikk' ovat velvolliset.

Välille hyväin veikkojen Vihankin viina saapi Ja vainon vallan verisen, Mi monia kuolettaapi.

Se vanhempien välille Riidat ja torat tekee, Pahennukseksi lapsille, Jotk' olon moisen näkee.

Jumalan, esivallan, lain Juomari halventaapi, Pyhintä pilkkaa, herjaa vain, Valheeksi toden saapi.

Jos aiot olla onneton Ajassa ja sen takaa, Niin juo ja ole suruton Ja synnin unta makaa!

Ei rikosta niin rietasta, Johon ei viina kestä, Ei onnea, ei autuutta, Jost' ei poijes estä.

Viinalla vilja lopun saa, Se kunnian on saasta, Se terveyden teloittaa Ja rakkauden raastaa.

Se vihamies on meidän vaan, Se häijyin hävittäjä, Häpeän tuova konna vaan, Työvoimain menettäjä.

Se kukkaron on syöjä koi Ja jyväsalvon rotta: Rahamme helposti se voi Pois meidän maasta ottaa.

Kun jyvät viljavuosina Viinoina kurkkuun juodaan, Niin katovuonna viljoja Taas ulkomailta tuodaan.

Näin varat menee menoaan Läpitse pannuin piippuin, Ne kyllä ehtii tuhlaamaan. Ne vaikka valuu tippuin.

Jokainen viinanpolttaja On valtakunnan varas, Maanpettäjä, kavaltaja, Min palkaks nuora paras.

Jos rakkautta rinnassaan Kell' on, hän käyköön pian Suomesta viinat poistamaan, Niin siunaus saadaan sijaan.

Ei paljon hyötyis viinatta Perkele pauloillansa: Jumalan sanan valossa Vaeltais Suomen kansa.

Vaan vilja väärin käytetään, Siit' tehdään kansan hauta: Kun viinaksi se keitetään, Niin ei se ketään auta.

Kun nälkä näppii, lainaamaan Vain mennään laina-aittaan, Köyhäinkin osa raastetaan — Taas viikko elää taitaan;

Sen selvät suureks ihmeeksi Niin monta kertaa näki, Ett' itsensä myy orjaksi Ehdollaan juoppoväki.

Se viinan, nälän orja on Ja vihollisen viekkaan, Ja lopuksi se onneton Kaatuupi kalman miekkaan.

Ah, vältä viinaa, pakene Himojen syötinpalaa! Viisaatkin vietteleepi se, Ja tyhmät tappaa salaa.

Tuo viina-epäjumala Pidoissa tuodaan pöytään, Kamareissa ja kaapeissa Sitä palveltavaks löytään.

Ja jos ei viinaa tarjota, Niin että vieraat vaipuu, Ja kaljahankin kaadeta, Niin harva tuohon taipuu.

Viinalla väet palkataan Ja vieraat viivytetään, Viinalla viikot aljetaan Ja pyhät pyhitetään.

Ja lyhyesti lausuen: Jos keltä viinaa puuttuu, Jos ken sit' ei suo väellehen, Niin kohta kaikki suuttuu.

Voi tapoja, mit taivuttaa Myös sen, mi syntyy vasta Ja himon valtaan vaivuttaa, Vieroittaa Jumalasta!

Se miehuutena pidetään, Kun kovin jaksaa juoda, Siks kaikki siihen vietellään, Ei selvän' olla suoda.

Kun isä armas lapsilleen Ei veistä käteen anna, Ett'ei he saisi toisilleen Surmaksi haavaa panna;

Niin ei myös hyvä Herrakaan Voi antaa viljavuotta, Kun vilja viinaks laitetaan, Mi kuolon kolkon tuottaa. — —

Mut turhaan aikaa tuhlaankin, Kun koitan viinaa lastaa; Ei sille mitään voikaan, min Puolesta kansa vastaa.

Kuhunka kukin tottuupi, Sen perii se ja pitää; Jos lukeepi tai laulaaki, Niin se vain nauraa sitä.

Vaan viinaan vieras nuori mies, Sä oppia täst' ota, Niin onnellinen on sun ties, Ja voittoon päättyy sota.

Siis kilvoittele, taistele Alati miehuisasti; Siis viinaa älä maistele Sun kuolinpäivääs asti!

III. SUOMENNOKSIA.

Minne?

Ah minne, ah minne, o ihminen, vie Sun matkasi määrä, sun juoksusi tie? Mitä täällä sä etsiskeletki? Mitk' on puheainehes, miettehes, työs? Miss' aartehes? miss' sydämes? sekä myös Kuhun kiirehin rientävi retki?

Tuo tärkeä on, kun sä saat siten vaan Viel' enemmän kuin sinä aavistatkaan: Iankaikkisen riemun tai voiman. Siis malta, ah malta, jos lietkin ken! Täss' on tosi tottakin tarpehehen: Saat elon, tai kuolet sä aivan.

Jos maailma on jumalas, jätä pois Siis taivas, kun niitä sä et toki vois Milloinkahan yhtehen liittää. Jos vain rakas, kalliskin sullen on maa, Totuudessa, hengessä et Jumalaa Voi palvella, kuulla ja kiittää.

Jos taivas on määräs, sit' etsi sä vaan, Ei ontuen puolelle kummallekaan, Ja maan halut häijyt sä jätä. Jos Kristus on aartehes, päärlysikin, Öin, päivin sä Hänestä siis puhutkin, Ja muistele piinansa hätää.

Yks — tiedätkö? — tarpeellista vaan on, Mun kaikki on turha ja kelpaamaton Tän ainoan rinnalla aivan: Ett' on oma Jesuksen täysin ja saa Osan verestä siitä, mi voi sovittaa Ja rauhan suo sekä taivaan.

Pois täält' on sun täytymys matkustamaan Vaan jos sä et Poikaa tunnekkaan, Ken muu sinun hädästäs huolii? Siis riennä — nyt aika on — armollisen Vapahtajan luo, hyvän Jesuksen, Hän myös sinun tähtesi kuoli.

Uskallatko?

Joskus kuuluu: "Uskallatko sä seurata Jesusta?" Vaan mä tutkin sulta toisin halvassa nyt laulussa: Uskallatko pois sä jäädä, kun käy kutsu Kuninkaan, Kutsun luokseen, taivaan riemuun, autuutehen asumaan?

Uskallatko kuoloon käydä, kun suli' elo tarjotaan? Uskallatko Herran heittää kuulemattas poistumaan? Uskallatko selkäs kääntää taivaisille häillekin, Surutonna suistuakses kadotuksen kauhuihin?

Uskallatko luulla: "täällä löydän onnellisuuden," Vaikka näit jo monta kertaa moisen onnen kurjuuden? Rikkaushan siivin kiitää, raukee huvin ruususet, Ja kuin lastu ulapalla myrskyissä sä heiluilet.

Uskallatko hautaan mennä ilman varmaa toivoa, Toivotonna toisen mailman portin kautta kulkea? Uskallatko heittää Herran neuvot, nuhteet selkäs taa? Uskallatko Jesuksetta Luojan eteen astahtaa?

Malta, malta! Herra kutsuu, kutsuu sua armossaan! Turhaanko? Ah, kallis sielu, mikset riennä avaamaan? Kuule Hengen varoitusta! Vieläkin hän kolkuttaa. Uskallatko Ylkäs jättää sydämesi oven taa?

Tue heitä!

Ah, jos jo tuli leimuaisi, Min Jesus tahdot palamaan! Jos maailmat jo tuta saisi Jumalan rauhan rinnassaan!

Jo tosin yöstä hämyisestä Vilahtaa tulen tuikaus, On kallis monen sydämessä Jo suurin aarre: lunastus.

Vaan levitä suo tulen yhä Ja tutuksi tee aarre tää! Lupaathan Hengen, Herra pyhä, Runsaasti ratki lähettää.

Meit' älä ketään, Jesus, jätä, Vaan rakkaudellas lämmitä, Ett' omaa ynnä muiden hätää Me alkaisimme sääliä.

Kaikille armon sana saata, Levitä valtakuntas suo, Niin että kaikki ääret maata Kiitoksen kilvan Sulle suo.

Pois polta meistä kuona musta, Poveemme tultas lisäten; Puhdistus tuskain huojennusta Suo, armokastees antaen.

Omamme kaiken palaa anna, Näin "kurjat kaivot" kuivattain. Pois omat tukeet meistä kanna, Niin Jumalaks jäät Sinä vain.

Sun, yksin Sun vain saaman pitää Ylistys, voima, kunnia. Opeta meille aina sitä, Ett' olet viisas ainoa!

Jäsenes heikot pidä yllä, Ett'ei he murtuis, loukkaantuis! On hiukka heitä; paha kyllä, Jos ei he yhteen soveltuis.

He heikot on, ja heit' on vähän; Sä tue heitä kädelläs, Totuta tähtes kärsimähän, Yhdistä rakkaussiteelläs!

Sulattain saa heit' yhtymähän, Lämmitä kylmä, penseä, Puhalla rakkaus liekkimähän, Kaikissa kaikki ollos Sä!

Turhat asiat.

(L. S.)

Jos joku seikka sinusta On turha arvoltaan, Ei sitä ylenkatsoa Sen vuoksi sovikkaan.

Virheistä varo turhista — Jos virhe turha on —; Pieninkin tulen kipuna Saa metsän palohon.

Vähäinen reikä aluksen Monesti upottaa, Vähäinen synti sielun voi Luojasta luovuttaa.

Jesuksen nimeen lausuttu Varoitus, lohdutus Monelle usein ollut on Sydämmen vahvistus.

Ja kodin pienen maailmaan Tuo päivänpaistehen Katsanto ystävällinen Suurillen, pienillen.

Et veljes kuormaa halvempaa Sä halveksia saa, Sen raskaammaksi tehdä voit, Voit myös sen huojentaa.

Jos kukan, jonka Luoja loi Iloksi veljelles Sä tallaat maahan, niin se ei Sun ole hyväkses.

Kyyneltä, joka mielestäs Turhasta syystä vaan Vuotaapi, älä sittekään Sit' ylenkatsokkaan!

Sä muista, miten Isäs on Sua kohtaan ainiaan: Hän hätäs tähden huolehtii, Mi suur' ei olekkaan.

Ei halveksi Hän sitä, mi Sinusta suuri on; Ei ole turha asia Herrasta arvoton.

Juopumuksen viheliäisyys.

Kussa on Kipu, vaiva onneton? Kussa kurjuuden on maja? Kussa hätä ilman raja? Kussa tuska katkera? Juopumuksen seurassa.

Kussa on Suru, murhe suunnaton. Joka elon riemun ryöstää? Siellä, kussa Herra syöstään Istuimeltaan tahdotaan, Väkijuomaa palvellaan.

Kussa on Tora? Kussa elohon Sanat karvaat, raskas olo Kuuluvat ja mieli nolo? Siellä, kussa katala Juopumus on vallalla.

Kussa on Huokaukset puolison Ynnä lasten valitukset, Vanhan äidin voivoitukset? Kussa koti rauhaton? Siellä, kussa juoppo on.

Kussa on Haavain saaja viaton Ruusu kesken kuihdutettu? Kussa nyrkki ojennettu Lyömään syytöntä? Ah! vain Luona juomain nauttijain.

Kussa on Punasilmät, pohjaton Kyynellähde, silmälaudat Märjät? Kussa auki haudat Ennen aikaa? Siellä vaan, Kussa juomaa nautitaan.

Lääke tään Golgatall' on yksinään. Yksin sieltä apu koittaa, Jolla paheet saatat voittaa, Joka voimaa taistoon suo Ynnä vihdoin rauhan tuo.

Sinne vaan Apua käy hakemaan Hältä, joka kuolons kautta Synneistäs sun puhtaaks auttaa. Hänen nimeens ainen Armoa, sä saatkin sen

Siunaus taikka kirous.

Kylissä kallis vilja loistaa. Ah, nähdä on se ihanaa! Se riiheen riemuin viedään noista. Tuon lahjan Luojaltaan saa maa. Ei kärsi Suomi nälän hätää, Eik' ole syytä voivoittaa, Kun vain on taivaan lahjaa tätä, Mi leivän-aineen lahjoittaa.

Se leipään, leipään Luojan juomaan Käytettähön yksistään! Jumalan kiroomahan juomaan Ei uhrattako tähkääkään! Ken moiseen myrkkyyn viljaa raastaa, Sen käsi rampaantukohon! Tuollainen toimi meidän maasta Hävyllä kukistakahan!

Ah, pellon parhain anti, vilja, Ihmisten, karjan ihastus, Sä kärsit sanatonna, hiljaa, Kuin mykän rinnan vaivaus. Sä suret, kun sun ytimestäs Rikokset, tuskat luodahan, Pahuutta tehdään pyhyydestäs, Sä pannaan käsiin kiusaajan.

Nyt surros! Kerran koittaa huomen, Kun terveyttä, voimaa vaan Sinusta kaikki lapset Suomen — Kuin muinoin — alkaa hakemaan. Ei tee he silloin hirmutöitä, Ei nestettäsi myrkyksi; Et luo sä heistä kääpiöitä Mut urhoja kuin muinoinki.

Jumala kansan mielen kääntää, Kallistaa epäjumalat, Ja niiden templit maahan vääntää: Ne koht' on muinaismuistelmat, Joist' uusi polvi kammostellen Hirmuisen sadun nähdä voi Myrkystä, joka ahmiellen Vuossadat Suomen mies jo joi.

Suloiset ovat Suomen ajat Kidasta pedon päästyään, Kun sortuu juomain puolustajat Ja mahti julman joukon tään, Kun myrkkyhöyryt ovat poissa, Ne, mitkä myrkyttää nyt maan, Ja vilja kasvaa peltoloissa Onneksi, terveydeksi vaan!

Pimeyden peikko.

On kadotuksen kuoppa syvä. Siit' astuu enkeli — ei hyvä —, Mi janoo vertä ihmisten. Arvossa kuninkaat hän voittaa, Miljoonat häntä kunnioittaa Ja suitsuttavat hänellen.

Hän hyökäiseepi maailmahan, Vangitsee sielut matkallahan Ja ruhjoo kaikki kuolohon. Jumalan kunnia hälle suodaan Ja monet kalliit uhrit tuodaan: Hän häijyin epäjumal' on.

Lait yksinään hän maille laatii, Vallatkin niiden alle vaatii. Ei häneen pysty miekkakaan. Hän uhkaa niinkuin jalopeura, Hän viettelee, ja kaikki seuraa Riemuiten häntä — kuolemaan.

Maat täynn' on hänen kirkkojansa Ja pöydät hänen kuviansa Ja kaikki paikat urhoitaan. Mökeistä, palatseista kantaa Hän kalliin veron; kaikki antaa Mielellään uhrin hälle vaan.

Hän antaa maistaa julmuuttansa: Vähittäin polttaa palvelijansa, Pois ottaa miehen voimakkaan, Isättömältä leivän ryöstää, Syvyyteen tahtoo kurjan syöstä, Ja riistää toivon kokonaan.

Hän veljeysliitot solmeaapi, Taas myrkyllään kaikk' kuolettaapi, Katkaisten siteet hellätkin. Hän mestari on murhaamassa Ja viljelykset haaskaamassa, Kädessä kalman vikatin.

Hyveistä saa hän pahan tunnon, Siis ryöstää miesten maineen, kunnon, Kurjiksi orjiks heidät saa. Tuskista vaimon viis hän piittaa, Vie miehen mielen ja vain viittaa, Niin koko huoneen hajoittaa.

Hän hirmutöitä kartuttaapi, Pahalla pahan sovittaapi, Rikosten portin avajaa. Kaikille tuottaa kiroustaan Ja joka paikkaan kolkon, mustan Hän vankihuoneen valmistaa.

Jos kuuluu joku ääni heikko: "Pois maasta pimeyden peikko!" Ei voida häntä karkoittaa; Hän monen apua saa käyttää, Ne hänen käskyjään vain täyttää, Kun taskuun voiton siitä saa.

Heist' aseseppäin suuren luvun Hän saa; ne laittaa sotapuvun Lain laatimansa suojassa. Jos kurja raukka valittaapi, Hän tekee vaan kuin haluttaapi Ja seisoo aina aseissa.

O ihmisyys! mä kysynenki: Ken on se häijy hirmuhenki, Mi saastuttaa nyt pyhimmän, Mi hyveen tallaa, teuhaa, pauhaa Mi murhaa kunniaa ja rauhaa? Ken nimeltänsä onkaan hän?

Me hältä vallan kukistamme Ja vankikurjat pelastamme, Pois maasta hänet karkoittain. On siitä suunnatonta vaivaa; Vaan hänen työnsä raittiit raivaa, Maan tehden vapahaksi vain!

Niin, juoppous, se on se peikko, Ja lihan himo on sen veikko, Ja ihminen sen orja on. Se on kuin virta tulvaavainen, Pois onnen ijäks poistavainen Merehen, jok' on pohjaton.

Terästä onko miekassasi Ja urhon mieltä rinnassasi Ja vanhaa isäin kuntoa? Valolla pimeys pois aja, Puhdista siitä joka maja, Ett' elää saamme rauhassa!

Hyvääkö harrastat? No, sitten yhdisty riviin raittihitten Ja toimi, älä puhu vaan. Käy — pilkkaa vastaan sotienki Rakastain, uskoin, toivoin — henki Pimeyden poijes poistamaan!

Unelma.

Näin unta, että vihdoin lapset maan Vapaiksi pääsi juoppoudestansa, Kahleensa katkoin pääsi paheestaan Palatsein asukkaat ja mökkein kansa. En nähnyt enää ketään kulkevan Ryysyissä pitkin tietä hoiperrellen, Vaan onni asui alla taivahan, Kaikk' eli uutterasti toimiskellen.

Näin unta, että koko piiri maan Vapaaksi päässyt köyhyyden ol' yöstä. Vapista tarvinnut ei rikkaankaan, Ei köyhä aikonutkaan häntä ryöstää. Ei kuulunutkaan murhapolttoja, Ei toisen pahaa suonut kateuskaan; Vaan hyvin jaksoi kaikki maailma, Paennut oli hätä nälän, tuskan.

Näin unta päivästä, min aurinko Aseissa kirkkaissa ti välkähdellyt, Toistensa hyvää kansat tuumi jo, Ei veritöitä kenkään mietiskellyt; Ei rauhan aartehia raastaneet Murhaajarosvoin kädet hurmehikkaat; Ei sodan kalvat ketään kaataneet, Maat kaikki oli oikein rauharikkaat.

Näin unta, että kansat Jumalaa Hengessä, totuudessa palvelivat, Ei kammoen vaan tahtoin rakastaa, Ja siks he tosiaankin rakastivat. Vapahat ihmislapset riemuissaan Lauluillaan kiitti hyvänsuovaa Isää. Jumalan pelko asui yli maan, Ja kaikki hyveet siitä kasvoi lisää.

Näin unta… Käyneekö niin milloinkaan? Tulevan toki uskon ajan senki, Kun muinaisajan hirmut poistetaan, Ja kaikki oikein elo-ilmaa henkii. Mut meidän, nykyään tääll' olevain, Tulevain polvein hyvää täytyy puoltaa, Parempi olo heille saattaa vain. Jos itse sotaan sorrumme, ei huolta.

Ei huolta, vaikk'ei meille loista koi, Min hengen silmä joskus haaveileepi, Ja vaikka emme rauhaa saada voi, Jot' etsimme. Se hiukan merkitseepi. Maan multaan pitää meidän kaikkien, Sen kylmä povi rauhan meille tuottaa. Maan minkä teemme hyväks jälkeisten, Se säilyy, se ei tehty ole suotta.

Kastajatar.

Taaja luomakunta kaipaa vettä; Sekä koko eläinkunta että Kasvikunta tuota tarvitsee. Vesi vain on este janollesi; Imettäjä elon tän on vesi Hiljaisna jo kun se huohuilee.

Ihmevoimaan kosket veden saavat, Tai kuu myrsky kyntää merten aavat, Tahi jää kun murtaa kallion. Merkitykseltään ei pienempätä Salaa tee — vaikk'ei nähdä tätä — Soluiss' eläinten ja kasviston.

Kerro, pisar' ihmeellinen aivan Kuinka joskus joudut pilvilaivaan, Joskus ruumiisemme kulkemaan, Joskus ruusuun loiston luomaan ehdit, Joskus taas jäävuoreks' ajelehdit; Toimit, vaihdut ain' — et kuole vaan!

Vaikk'ei arvoa sull' aina suoda, Käsi Luojan vain voi sinut luoda Ynnä hyvään aikaan lähettää. Vaan jos viivyt meiltä kauan poissa, Nääntyy, kuihtuu, kuivuu kaikki, joissa Henki on, ja uupuu, läähättää.

Ihminen hän, käyttäin väärin tiedot, Juopi juomat väkevät ja miedot, Haastaa terveyden juomahan. Sitte, kun jo turhaks apu näyttää, Pitentämään eloaan hän käyttää Veden, voitehia vanhimman.

Kuvaile, ett' olet Saharassa: Mikä arvo vesipisarassa — Kalliimpi kuin kaikki kulta maan. Janottaissa korpimatkalaista, Kuumana kun päivä paahtain paistaa, Vesi raitis kalliiks arvataan.

Luonto on kun kastajatar hellä, Joka taivaan pilvipeittehellä Elolliset kaikki virvoittaa. Vaikka mitä teemme, puuhailemme, Meistä halpaa pisaraista emme Tarpeihimme saata valmistaa.

Kuoleman virta.

Mä viinavirtaa katsoin hirmustuin: Elämän laivahylky siinä kuin Juur' uppoomallaan ui, vaan ihmiskunta Laivassa huoletonna veti unta.

Ja taivas sysimusta, valoton, Kuin kuolinliina peitti tienohon, Ja pauhas ukkonen, ja raivos tuuli. Tuon minä vain ja öiset aaveet kuuli.

Ei aurinkoa eikä iloa Rikosten, vilpin virran tienoilla, Ja häijy henki ulvoi ilossansa, Virralla nähden parhaan tavaransa.

Mä seisoin, kankeana kauhusta Yön hirmuin tähden, virran reunalla: Mä mielin saada tietää, mistä asti Tuo virta alkaa. Tutkin tarkimmasti.

Sen lähteitä näin kaikkiallakin. Ne kiiluvat kuin silmät petturin: Ne krouvit on; ne turmeluksen tuovat; Vaan lait ja tavat niille suojaa suovat.

Ne auki ovat päivin, öisinkin, Ne kiusaukset keksii tuhansin; Rikosten, himon syötit ovat vielä Paheisin vaipunehet naiset siellä.

Näin nuorukaisen kauniin, kukkivan, Äitinsä rukousten seuraaman; Ens' kertaa virran juoksua hän nouti Ja siltä retkellään nyt kotiin souti.