JÄLLEENNÄKEMINEN

NOVELLEJA

Kirj.

JUHO HOIKKANEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.

SISÄLLYS:

Jälleennäkeminen.
Kello kaksitoista.
Veto.
Härkävieraita.
Hiilimiilulla.
Petäjän kosto.

JÄLLEENNÄKEMINEN

I

Mäntylän tölli alkoi vähitellen vapautua talvisista kinoksistaan. Kattojen keralla pälveytyi ensin läheisen mäen päivän puoleinen rinne, sitten suli lumi tasaisiltakin mailta ja huuhtoutui lirisevinä puroina läheiselle nevalle. Illoin aamuin kuhersivat teeret petäjien latvoissa mäen harjalla, kunnes toraisat rastaat myöhemmin anastivat männikön haltuunsa. Eräänä aamuna keikutteli västäräkki pyrstöään tuvan katolla, eikä aikaakaan, kun jo pääskynen lentää suihkasi navetan ovesta sisään. Pimpula ja pässi tuotiin akkunattomasta läävästä kirkkaaseen päivään. Vilkaistessaan aurinkoon seitsenkuukautisen eron jälkeen lupsautti lehmä silmänsä kiinni ja jäi kuin pökertyneenä paikalleen. Mutta yht’äkkiä se ylenpalttisen ilon yllättämänä päätänsä pudistaen tuhautti voimakkaasti sieraimiinsa, mölähti ja potkaisten takajalkansa taivasta kohti lähti häntä pystyssä laukkaamaan metsään, väliin aina takaisiaan ilmaan lingoten. Pässi seurasi päkättäen jäljessä, seiväsjäykillä säärillään hypäten koppina korkealle. Vasta mäen harjalla Pimpula pysähtyi ja puhalsi rinnastaan talvisen ikävänsä pariin pitkään, sydänmaata raiuttavaan ammuntaan. Sitten lehmä ja pässi painautuivat mäen taakse, viettääkseen siellä avarilla laitumilla eroamattomina toveruksina kesäiset päivänsä, niinkuin olivat talvensakin pimeässä navetassa yksissä eläneet.

Mökin haltijat Antti ja Annastiina nauroivat ääneen.

Kesä oli tullut.

Mutta Mäntylän torpassa oli vielä kolmaskin ihmiseläjä, johon suvi ei näyttänyt tehneen erikoisen ilahduttavaa vaikutusta. Hän oli yhdeksissä oleva tyttären tytär, Susanna, jolla ei ollut isää ollenkaan eikä äidistäkään mitään muistoa, ei tietoa edes sen vertaa, elikö hän vielä vai oliko jo kuollut. Tytöllä oli läheisiä vain vaari ja mummo, mutta ennen kaikkea Leppaheltta. Samoin kuin Pimpula ja pässi olivat myöskin Susanna ja Leppaheltta eläneet yhdessä eroamattomina tovereina ja näyttivät vuosi vuodelta kiintyvän yhä lujemmin toisiinsa. Lyhyen elämänsä aikana oli Susannan sydämelle ehtinyt kertyä jo yhtä ja toista painavaa, mutta mitään niin järkyttäviä elämyksiä eivät toverukset olleet ennen kokeneet, kuin nyt alkaneen kesän aikana tulisi tapahtumaan.

Juhannuksen tienoissa istutti Antti tupakan taimia navetan taakse. Muutamaa päivää myöhemmin sattui niin onnettomasti, että kana pääsi hetkiseksi Susannan silmän alta ja meni raaputtamaan tupakkamaata. Antti ei ollut milloinkaan jaksanut ymmärtää Susannan ja Leppaheltan läheistä kiintymystä toisiinsa; se tuntui hänestä luonnottomalta, jonka vuoksi hän melkein vihasi kanaa. Kun häntä nyt lisäksi suututti se, että kana oli turmellut osan hänen kessumaatansa, sai hän tästä riittävän aiheen panna aiemmin kypsyneen päätöksensä täytäntöön. Hän ahdisti Leppaheltan navettaan vangitakseen sen siellä, mutta kun kanalla oli siivet, ei vanhan miehen ollut niinkään helppoa saada sitä kiinni. Hien valuessa virtana otsalta ja kasvot punaisina hän vihdoin huohottaen raahasi rimpuilevaa ja kaakattavaa kanaa siivestä ulos ja käveli kiivaasti havupölkylle, painaen sille uhrinsa pään. Havurauta kohosi jo ylös katkaistakseen kanan kaulan, kun Susanna, joka oli kuullut surkean kaakatuksen kuin avunhuudon, vihurina kiiruhti hätään, tarrasi Antin kohotettuun käteen ja kirkaisi:

»Vaari!»

Antti hätkähti ja kana riuhtautui irti hänen kainalostaan.

»Jääköön nyt tällä kertaa, mutta jos minä sen raaputtajan vielä kerran näen tupakkamaallani, niin silloin sen pää putoaa», sanoi hän jyrkästi ja löi raudan pölkkyyn.

Susanna ei vastannut mitään, mutta hän heitti vaariin niin leimuavan silmäyksen, että tämän katse kilpistyi. Tyttö lähti tavoittamaan kanaa, joka äskeisen ahdistelun jälkeen oli vielä niin arkeissaan, että epäili ystäväänsäkin. Saatuaan sen kiinni Susanna sulkeutui tyhjään aittaan, johon oli laittanut kanalle pesän, itki ja hyssytteli siellä Leppahelttaa kuin pientä lasta. Silmät raollaan kurahteli kana tyytyväisenä hänen sylissään. Mummon oli käytettävä kaikki keinonsa saadakseen tytön lähtemään aitasta yöksikään tupaan.

Tämän jälkeen Susanna päivisin paimensi Leppahelttaa, jättämättä sitä tuskin hetkeksikään näkyvistään, ja makuutti öisin vieressään, niin että se ei kertaakaan päässyt tupakkamaalle. Mutta kun hänen kerran oli lähdettävä kylään asialle, sulki hän kanan tyhjään heinäkoppeliin, ja sieltä se pääsikin seinähirren alitse tunkeutumaan ulos ja meni taas vaarin taimia raaputtamaan.

Toinen kohtaus muodostui samanlaiseksi kuin ensimmäinenkin, kuitenkin sillä eroituksella, että Antti, joka oli saanut uuden tuuman päähänsä, ei nyt vienytkään kanaa pölkylle, vaan pisti sen vasuun, kietaisi vaaterääsyä peitteeksi ja koppa kainalossa lähti painaltamaan Kuorelahteen, jonne päästyään laski Leppaheltan talon kanojen joukkoon ja heitti palatessaan vanhan kopparäyskän tiepuoleen.

Kun Susanna vähän jälkeen vaarin saapumisen tuli kotiin, meni hän heti vapauttamaan Leppahelttaa heinäkoppelista, mutta kun sitä ei siellä enää ollutkaan, säikähti hän niin, että kalpeni ja alkoi vapista. Toinnuttuaan hiukan hämmästyksestään hän ensi työkseen juoksi navetan luo tutkimaan havupölkyn päätä ja hakkurin terää, olisiko niissä verta näkyvissä. Etsi sitten kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat lähiympäristöstä, mutta kun kanaa ei löytynyt, meni hän vaarin luo ja kysyi niin raivoisena ja samalla järkytettynä, että Antin huulilta oli luiskahtamaisillaan salaisuus ilmi:

»Missä Leppaheltta on?»

»Le-leppahelttako?» sammalsi vaari, kuten ainakin se, jonka tunto ei ole puhdas.

»Vaari on tappanut sen!»

»E-eh!» koveni nyt vaarikin. »Sinnehän sinä salpasit sen heinäkoppeliin lähtiessäsi.»

»Mutta sitä ei enää ole siellä.»

»Sitten on toista — käydäänhän katsomaan.»

Mentiin katsomaan ja havaittiin, että kana oli ryöminyt ulos seinähirren alitse, koskapa hirren säröön oli jäänyt pari höyhentä, jotka Susanna otti käteensä.

»Mutta minnekäs se sitten on joutunut, kun sitä ei näy tupakkamaalla eikä missään?» kysyi Susanna.

Vaari mietti tuokion ja sanoi sitten:

»Olisiko haukka vienyt.»

»Haukka!» kiljasi tyttö ja karkasi molemmin käsin rintaansa, ikäänkuin olisi sinä hetkenä tuntenut omassa ruumiissaan pedon kynsien kouristusta. Vaarin otaksuma tuntui niin luonnolliselta, että sitä ei voinut epäillä. Hän oli nähnyt miltei joka päivä haukkoja ja valkeasiipisiä kotkia kaartelevan ilmassa mökin yläpuolella ja istuksivan kelohonkien latvoissa, ja ellei hän olisi pitänyt kanaa niin tarkan valvonnan alaisena, olisivat ne sen varmasti jo ennenkin vieneet.

Susanna sulkeutui taas aittaan, jossa oli Leppaheltan pesä ja siinä kuin muistona kaksi valkoista munaa, eikä mummo saanut houkutelluksi häntä tällä kertaa yöksikään tupaan. Siinä hän istui lattialla, pesän vieressä, polvet koukussa ja itki, mutta kun kyyneliä ei enää tullut, katsoi hän vain murheellisena pesään, silitteli noita hirren säröstä ottamiaan kahta höyhentä ja hiveli niillä poskeansa.

Seuraavana päivänä Susanna istui mäellä suruissaan, vihasi variksia ja rakasti rastaita — siksi, että edelliset olivat sortajia, jälkimmäiset sorrettuja. Keskeytymättä pitivät rastaat rattoisaa, meluavaa rupattelua keskenään, mutta ykskaks leimahti kuin tulena jossakin hirveä rähinä ja siinä tuokiossa oli koko metsä yhtä ainoaa, korvia vihlovaa räkätystä ja säkätystä. Susanna taputti ilosta käsiään nähdessään variksen kiireen kaupalla pyrkivän pakoon rastaiden pesimäpaikalta, mustat siivet tuulimyllynä viuhtoen, kun takaa-ajajat yht'aikaa joka puolelta ahdistivat. Vielä suurempi oli hänen ilonsa nähdessään yhden ainoan rastaan rohkeasti hyökkäävän sydänmaalta päin lentää lonkkivaa varista vastaan ja käännyttävän takaisin sitä itseänsä niin paljon isomman linnun, ryövärin. Niin hänkin tahtoisi tehdä! Ei syyttömille, vaan kaikille niille, jotka olivat pahoja.

Mutta sattui joskus niinkin, että joku vanha, kokenut varis, jonka päässä oli arpia entisistä tappeluista, ei lähtenytkään pakoon, vaan äkäytyi istumaan paikallaan ja hyökkäysten uusiutuessa vetäytyi vain yhä syvemmälle oksien tiheikköön kuin linnoituksen suojaan. Silloin Susanna meni rastaiden avuksi ja käsiään yhteen läiskyttämällä tai kiviä nakkelemalla pakoitti variksen jättämään tukipaikkansa ja antautumaan avoimeen ilmataisteluun, jolloin rastaat kyllä helposti suoriutuivat. Huomatessaan haukan kaartelevan ilmassa Susanna kiristeli hampaitaan ja pui nyrkkejään sitä kohti. Saisin sen murhaajan käsiini, niin repisin elävänä kappaleiksi, ajatteli hän.

Monta päivää peräkkäin Susanna kierteli metsissä etsimässä Leppaheltan surmapaikkaa; sillä hän arveli, ettei haukka ollut saalistaan kovinkaan kauaksi kynsissään kantanut, ja syöntipaikalle oli varmaankin jäänyt höyheniä merkiksi. Hänen tarkoituksensa oli pystyttää rakkaan vainajan kuolinpaikalle risti tai muu muistomerkki, jonka luona hän sitten salaa kävisi suremassa ja itkemässä. Kävellessään etsintämatkoillaan kerran Kuorelahteen päin hän löysi polulta vaaterääsyn, johon oli tarttunut muutamia valkoisia höyheniä, ja vähän sivusta oman vanhan perunakoppansa. Hän juoksi kiireesti kotiinsa, meni vaarin eteen ja silmät vihasta säihkyen kysyi:

»Missä Leppaheltta on?»

»Leppahelttako?» yritti vaari jälleen tekeytyä tietämättömäksi, mutta nähdessään Susannan kädessä kumoamattomat todistuskappaleet, ei hänen lopuksi auttanut muu kuin tunnustaa totuus.

Tuskin oli Susanna sen ehtinyt kuulla, kun hän jo juoksujalkaa riensi Kuorelahteen, jonne päästyään hän oli niin väsynyt ja hengästynyt, että piti hetkiseksi heittäytyä maahan pitkäkseen levähtämään. Vuosien kuluessa hän oli tullut niin ihmisaraksi, että näin yksin ollen ei uskaltanut mennä kartanolle, vaan jäi riihen nurkan takaa salaa kurkistamaan, olisiko kanoja näköisällä. Hänen onneksensa olivat ne navetan takana tanhualla. Niitä oli paljon, mutta tuosta ruskeasta parvesta oli hänen helppo huomata oma pieni, valkoinen kanansa, joka aran näköisenä pysyttelihe muista erillään. Kun talon tyttönen kävi ripottelemassa kanoille siemeniä ja Leppahelttakin yritti tulla yhteiselle aterialle, niin hirmuisen iso kukko oli heti komentamassa ja kanat äkäisinä hänkimässä loitolle. Tämän nähdessään Susannan silmiin tuli kyyneliä ja kädet puristuivat nyrkkiin.

Miten hän nyt uskaltaa mennä kanaansa tuolta aukean yli ottamaan, sattuisi vielä joku talonväestä näkemään? ajatteli Susanna. Hän päätti houkutella sen luokseen huutamalla.

»Leppaheltta, Leppaheltta — tipo, tipo.»

Kana kurkotti kaulaansa ja käänteli päätänsä, mutta ei nähtävästi ollut selvillä, mistä päin tuttu, kutsuva ääni kuului.

»Leppaheltta — tipo, tipo, tipo…»

Siivet haralla lähti nyt kana juosta kaahittamaan ääntä kohti ja Susannan sylissä otti ymmärtäväisesti kurahdellen vastaan tämän liiankin kiihkeitä hyväilyjä.

Kotiin palattuaan näytti Susanna Leppahelttaa vanhuksille ja itku kurkussa puhui vaarille soimaten:

»Tässä tämä nyt on, tämmöisenä tätä vierasta siellä on pidetty — niskakin revitty höyhenistä ihan paljaaksi. Mutta minkä tähden minua ja Leppahelttaa kaikki sortavat? Minkä tähden meidän ei anneta olla yhdessä, kun meillä kummallakaan ei ole isää eikä äitiä, eikä muuta ystävää kuin toinen toisemme?»

Vaari ei vastannut mitään, mutta mummo sanoi liikutettuna:

»Annetaanhan olla, annetaanhan Susannan ja Leppaheltan yhdessä olla — vaarikin on luvannut ja katunut. Eihän tuo ole elämältä liian paljon pyydetty.»

II

Kesä oli mennyt.

Mäntylän tölliin vievää polkua myöten kulkee eräänä myöhäisenä syysiltana yksinäinen naishenkilö, kantamuksia käsissään. Ilma on jotenkin tyyni, mutta aika-ajoin kohahtaa pimeydessä yksinäinen tuulenpuuska kuin raskas huokaus erämaan sydämestä, kulkee hiljaisena huminana puitten latvojen yli ja häipyy jossakin etäällä kuulumattomiin. Pilvinen taivas vähin kajastelee, niinkuin aikoisi seestyä, tuikauttaa repeämästään jonkun tähdenkin näkyviin, mutta muuttuu pian taas entistä synkemmäksi, pudotellen harvakseen alas suuria, yksinäisiä pisaroita, jotka moksahtelevat raskaasti maahan tai hajoavat läiskähtäen kiviin ja puitten kylkiin.

Pimeän metsäpolun taivaltajasta tuntuu, niinkuin tällainen syksyinen yö olisi kuva hänen omasta sielustaan. Niinkuin korven kohahdukset olisivat hänen oman rintansa huokauksia. Niinkuin taivas olisi suuren suuri kuvastin, joka hetkisen heijastaa hänen sydämensä heikosti kajastavaa, valoisamman tulevaisuuden toivoa, peittyen jälleen epätoivon synkkään pilveen. Ja niinkuin nuo vetensä jo loppuun sataneen pilven harvat jälkipisarat olisivat hänen silmiensä kyyneliä, jotka vuosien itkujen jälkeen eivät enää olleet vuolaita nekään, mutta sitä raskaampia.

Hän on kulkenut pitkän matkan, ensin rautatietä junassa, sitten maantietä kyytihevosella ja lopuksi tätä metsäpolkua myöten jalkaisin. Ja vaikka hänellä on painavia kantamuksia, ei hän väsymystä muistakaan, sillä hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Mutta päästessään vihdoin männikkömäelle, likelle matkansa päätä, tunsi hän yht’äkkiä voimansa herpautuvan ja tarvitsevansa hetkisen levähtää, ennenkuin jaksaisi jatkaa tiensä viimeisen nikaman. Istuutuen kivelle polun varteen hän teroitti katseensa alapuolellansa olevaan laaksoon, mutta silmä ei eroittanut sieltä juuri muuta kuin heikosti kuumottavan valon akkunasta. Tuvassa siis vielä valvottiin. Kun hän aikoinaan oli salaa lähtenyt lapsensa vierestä yön selkään, oli hän silloinkin pysähtynyt tällä samalla paikalla ja raastanut tukkaansa tuskissaan, kun ei ollut tahtonut päästä ratkaisuun, menisikö eteenpäin vai kääntyisikö takaisin. Nyt kahdeksan vuoden kuluttua palatessaan oli hän jälleen kahdenvaiheella, eikö ehkä olisikin parasta katkaista matkansa tähän ja pyörtää takaisin. Eihän hänellä ollut varmuutta edes siitä, oliko lapsensa enää elossakaan. Mutta jos se olisi kuollut eikä hän olisi tietoinen siitä, niin olisi lapsi hänelle elävä kuten ennenkin. Olisihan silloin pienenä lohdutuksena kuvitelma, että kuitenkin oltaisiin samassa maailmassa, hengitettäisiin samaa ilmaa saman auringon alla. Jos taas lapsi on elossa, niin kestävätkö kuvitelmat todellisuutta? Voisihan hänen kauan kaipaamansa jälleennäkeminen koitua pettymykseksi, ja niin olisi siinäkin tapauksessa parempi, että hän ei saisi nähdä lastansa ollenkaan. Ristiriidan sai lopuksi järki ratkaista. Olisi mieletöntä kääntyä kynnykseltä takaisin, kun kerran oli niin pitkän matkan tullut.

Hän laskeutui mäen rinnettä. Mutta kartanolle tultuaan hän ei mennyt heti tupaan, vaan pysähtyi katsomaan akkunasta sisään, osittain äärimmilleen kiihtyneen uteliaisuuden pakottamana, osaksi tarkatakseen, olisiko sisällä sattumalta joku vieras; hän ei tahtoisi näyttäytyä täällä kotipuolessa kenellekään tutulle, vaan odottaisi ulkona, kunnes tämä poistuisi.

Ensimmäisenä pisti hänen silmiinsä karsinaorrella nukkuva valkoinen kana. Vanha äiti näkyi istuvan jakkaralla takkatulen ääressä ja kutovan sukkaa tai lapasta, mitä lienee pistellyt. Mutta naisen katse ei joutanut viipymään kauan äidissä, se harhaili tuvan hämärillä laitapuolilla, kunnes löysi etsimänsä, tyttösen, joka toimettomana istui pöydän takana penkillä ja näytti katsovan karsinaorrella nukkuvaa kanaa, niinkuin miettisi jotakin. Nuori äiti oli säilyttänyt lapsensa kuvaa sydämessään semmoisena kuin oli sen viimeksi nähnyt. Tämä nyt näkemänsä ei ollut se vuoden vanha kapalovauva, jonka hän oli jättänyt, ja kuitenkin se mahtoi olla sama. Hänen silmänsä tuijottivat värähtämättä lapseen. Vähitellen alkoi ruumis kumartua eteenpäin, kädet kurkottautua akkunaa kohti ja huulet kiihkeästi kuiskailla:

»Susanna — Susanna — lapseni, — lapseni!»

Kun Annastiina takan ääressä ajatuksissaan istuessaan kuuli muutamia hiljaisia naputuksia ovelta, jysäytti hänen sydäntänsä niin, että silmä putosi kutimesta. Hän oli illoin odottanut niitä ääniä jo kahdeksan vuotta. Tosin oli Antti poissa ja hänkin voisi tulla, mutta paljon käskevämmin koputtaa Antti. Nämä naputukset olivat niin arkoja jäänteeksi pyytäviä, että hän niistä aavisti, kuka sisäänpyrkijä oli. Hän mennä köpitti kiireesti ovelle, mutta kun hänen kätensä alkoivat vapista, meni hiukan aikaa, ennenkuin hän sai haan auki. Pimeydestä lensi odotettu hänen kaulaansa.

»No, no… älähän, älähän, rakas Esteri — tukeuta», hoki Annastiina tukahtuneella äänellä, tyttären pusertaessa hänen päätänsä poveaan vasten.

Eikä Esterillä ollutkaan nyt aikaa kauan äitiänsä halailla. Hänen rinnassaan, käsivarsissaan, koko ruumiissaan ja sielussaan leimahti liekkiin kauan kytenyt halu saada painaa omaa lastansa ikävän näännyttämää sydäntänsä vasten, ja huulille vuosien kuluessa vangitut suudelmat pyrkivät polttavina vapautumaan kuvitelmista todellisuudeksi. Hän kuiskasi äidilleen, että tämä muutamalla sanalla esittelisi heidät, tuntemattomat, toisilleen.

»Tää vieras on sinun äitisi, Susanna. Oleppa kiltti ja tule tervehtimään äitiäsi», pyysi mummo melkein rukoillen, äänessä epäilevä sävy.

Mutta kun Susanna ei liikkunut paikaltaan, käsitti äiti sen metsäläisen ujoudeksi ja alkoi varpaillaan hiipiä lattian yli häntä kohti, ikäänkuin tavoittaisi syliinsä arkaa lintua, joka voi pyrähtää lentoon. Tyttö katsoi herkeämättä ja terävästi tuota vierasta naista, joka kädet ojossa ja silmät palavina läheni niin ahneen näköisenä kuin aikoisi nielaista hänet. Hän oli kuvitellut äitiään jos jonkin näköiseksi, mutta ei koskaan tuollaiseksi, jolla oli kalpeat kasvot, herrahtava puku yllä ja sinisestä sametista kurottu lakki päässä. Äidin päästyä käden ulottuville kallistautui Susanna poispäin ja alkoi vähän kerrallaan siirtyä istuallaan penkkiä myöten edellä sitä mukaa kuin kiinniottaja hiljalleen läheni. Mutta kun nurkassa tuli seinä vastaan ja kun mummo näytti tarkoituksella asettuneen suluksi lattialle johtavan solan suulle pöydän päässä, nousi hän penkille seisoalleen, nähtävästi aikoen hypätä pöydälle ja sitä tietä ulos. Esteri ei uskaltanut jännittää jousta enää kireämmälle. Päättäen turvautua toiseen, houkuttelevampaan kesytyskeinoon hän aukaisi kantamuksensa, otti esiin monenlaisia leivoksia ja makeisia ja antaen ensin äidilleen tarjosi niitä sitten Susannalle, joka yhä seistä murjotti nurkassa liikkumattomana kuin kuvapatsas.

»Susanna, lapseni, kullanmuruseni, kauan kaivattuni, otappa tästä pikku kännälläsi äidin tuomisia, äidin sydämen tuomisia», houkutteli Esteri, mummon säestäessä arkisemmin ja hyvin epäileväisenä:

»Kuinka Susanna ilkiää olla tuommoinen. No, ota nyt, kun äiti antaa.»

Mutta vaikka Susanna ei ollut ennen noin makean näköisiä herkkuja aavistanut olevankaan, nielaisi hän suuhunsa valahtaneen syljen ja torjui äänettömänä tarjouksen. Äiti otti nyt esiin viimeisen valttinsa: kauniin punaposkisen nuken, jota hän Susannan edessä tanssitti ja kallisteli niin, että se vuoroin aukoi ja sulki isoja sinisiä silmiään. Hän oli nukkea ostaessaan ajatellut sitä yksivuotista tyttöä, ja tuntui nyt hiukan hullunkuriselta tarjota sitä noin isolle tytölle, joka näytti paljon vanhemmalta kuin olikaan. Susannan kädet liikahtivat, kuin aikoisivat kohoutua ottamaan lelua ja tiukasti yhteenpuristuneilla huulilla häivähti hymyn tapainen, mutta melkein samalla hän näytti katuvan tätä hetkellistä heikkouttaan, käyden entistä jäykemmäksi. Nukke tanssi yhä vallattomammin, vilkutteli ja lupsautteli silmiään kuin ilkkuen, mutta kun se viimein uskalsi tulla niin lähelle, että poski poskea hipaisi, nykäisi Susanna päänsä nopeasti taaksepäin, kuin se kosketus olisi ihoa polttanut ja salamannopealla liikkeellä lyödä livautti äidin mairittelemalla pikku »kännällään» nukkea niin kiivaasti, että se lensi kauas lattialle, jääden sinne raajarikkona selälleen, porsliinipää kahtena kappaleena, molemmat kädet ja toinen jalka singonneina loitolle ruumiista.

Tämän odottamattoman kohtauksen jälkeen oli tuvassa hetkisen hiiskumaton hiljaisuus. Torttupala tuntui juuttuvan mummon kurkkuun, ja hän laski puoleksi syömänsä leivoksen salaa pöydälle, ikäänkuin hänellä ei olisi oikeutta syödä sitä enää. Esteri vaipui penkille istualleen. Susannan isku ei ollut särkenyt ainoastaan haurasta lelua, se murskasi samalla äidin arat unelmat jälleennäkemisen ilosta. Esteri oli niin masentunut, että vanha äitinsäkään ei kyennyt häntä enää lohduttamaan, surkuttelihan vain alistuvana:

»Minkäs sille mahtaa, minkäs sille mahtaa: — kohtalolleen.»

Annastiinan aivoissa oli jo ehtinyt välähtää ajatus, että olisi keitettävä kahvit, jota sitten Esterin leivosten kera joukolla juotaisiin. Mutta tuliaiskekkerit saivat nyt jäädä, sillä kummallekaan ei tällä kertaa tuntunut maistuvan ruoka ei juoma. He kiiruhtivat maata sillä tekosyyllä, että ilta oli jo myöhäinen ja Esteri matkasta väsynyt. Todellinen syy oli kuitenkin se, että heillä pitkän eron jälkeen oli paljon kyseltävää ja kerrottavaa molemmin puolin, mutta kun ei voitaisi karttaa koskettelemasta sellaisiakin asioita, joita Susannan ei sopinut kuulla, oli ensin odotettava hänen nukkumistaan. Ja kun Esteristä himmeänkin lampun valo tuntui liian kirkkaalta, halusi hän siitäkin syystä siirtää keskustelun yön pimeyteen, välttyäkseen katsomasta äitiänsä silmiin ja säästyäkseen näyttämästä tälle punastumistaan.

Antin yöpyessä Kuorelahden talossa nuotan korjuussa makasivat mummo ja Susanna samassa sängyssä. Esterille kyhättiin vuode lattialle aivan sängyn viereen. Kun sitten hiljaa maaten oli kulutettu kappale yötä, kuiskasi Esteri lattialta:

»Äiti, jokohan Susanna nukkuu?»

»Siltä tuntuu — pianpa se nyt uinahtikin. Toisinaan makaa valveilla puolille öin ja ylikin», sanoi Annastiina, mutta varmuuden vuoksi tutkaisi kuitenkin:

»Susanna!»

Kun tyttö vastauksen asemesta hengitti erikoisen raskaasti, voi päättää hänen vaipuneen sikeään uneen. Huoletta saattoi siis Esteri pyytää äidiltään, tosin hiukan alennetulla äänellä, jota jo yön hiljaisuuskin tuntui vaativan:

»Kertokaa nyt minulle Susannasta, oikein paljon — kaikki, kaikki!»

»Mitäpä erikoista minä hänestä voisin kertoa. Mutta jos tuo Leppaheltta osaisi puhua, niin sillä voisi olla sinulle Susannasta hyvinkin paljon tarinoitavaa.»

»Leppaheltta?»

»Niin, tuo orrella nukkuva kana. Minä luulen, että se on Susannalle kaikkein rakkain. Sitä syöttelee, sille puhelee, sen kanssa seurustelee päivät pitkät ja sille sydämensä salaisimmat asiat uskoo. Talvella pitää sitä täällä tuvassa ja makuuttaa usein öisin vieressään. Mutta nyt tänä kesänä sai Susanna hoidokkinsa takia suurta surua.»

»Oi voi! Minkä tähden, mistä syystä?»

Annastiina kertoi pääpiirtein ne raskaat koettelemukset, joita ystävyksillä oli kesän aikana ollut.

»Mutta minkä tähden Susanna käyttäytyi minua kohtaan sillä tavalla kuin se äsken teki? Miksi se ei huolinut makeisista eikä nukesta?» kysyi Esteri.

»Susannan käytös johtui kai pohjaltaan samoista syistä kuin sen monet muutkin menettelyt — niinkuin esimerkiksi sekin, että hän monen monituista kertaa on tullut kylältä kotiin itkien, parkuen, silmät punaisina kuin särellä», sanoi Annastiina.

»Herra varjelkoon! Mutta minkä tähden?»

»Sen tähden, että sitä siellä on haukuttu äpäräksi ja lehtolapseksi.»

»Hui!»

»Ja vielä paljon rumemmillakin sanoilla on se saanut kuulla itseänsä nimiteltävän. Susanna on siitä syystä tullut niin araksi, epäluuloiseksi, nurja- ja vihamieliseksi, että hän epäilee kaikkia vieraita, syyttömiäkin, sillä hän arvelee —- eikähän lapsi taida siinä kovin väärässä ollakaan — että kaikki ajattelevat hänestä samoin, vaikka kaikki eivät lausu ajatuksiaan ilmi. Siellä kylillä on Susannan sydämeen kylvetty niitä ohdakkeen siemeniä, joiden taimia hän on kyynelillään kastellut ja jotka ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että niiden piikit alkavat terävinä pistää: tyttö ei enää usein itke, nyt se kyynelten sijasta puree hammasta ja lyö — niinkuin äsken näit. Minun on melkein mahdoton saada sitä lähtemään kylälle asialle. Kun Susanna tuli siihen ikään — ja se tuli siihen liian aikaisin — että rupesi hiukan ymmärtämään asioita ja alkoi muun ohella udella sitäkin, missä hänen isänsä ja äitinsä ovat, niin täytyi minun lopulta sanoa, että Susannalla ei isää olekaan — eikä oikeastaan äitiäkään. Mutta kun se sitten alkoi kysellä, miksi hänellä ei ole isää eikä äitiä, vaikka sillä ja sillä on, niin siihen minä en osannut vastausta antaa. Myöhemmin hän lienee saanut kylältä jonkinlaisen selon siitäkin seikasta, koskapa kerran kotiin palattuaan heitti vauvansa palavaan uuniin eikä ole sen koommin nukkea tai muuta leikkikalua pitänyt.»

»Eikö Susannalla sitten ole yhtään ystävää?» kysyi Esteri itkevällä äänellä.

»No, eihän hän ole minua näihin asti ainakaan vihamiehenään pitänyt», vastasi Annastiina.

»Niin, että yksi ystävä siis kuitenkin on. Minä olen siellä maailmalla nähnyt sellaisiakin lapsia, joilla ei ole yhtään ystävää.»

»Se on hyvin niukka lohdutus. Mutta lie niitä ystäviä Susannalla toki pari muutakin lisäksi.»

»Ketäs ne ovat?»

»Paitsi Leppahelttaa on niihin Susannan harvoihin ystäviin luettava vielä Kuorelahden Kalle.»

»Milläs keinoilla Kalle on onnistunut pääsemään armollisen neidin suosioon?»

»Kalle oli näiden yhdessä kiertokoulua käydessä asettunut Susannan puolelle, kun muut pakkasivat pilkkailemaan, kuuluipa kerran livauttaneen jotakin suulainta korvalle suojattiansa puolustaessaan. Ja sitä hyvää väliä näyttää yhä vain jatkuvan. Ties, vaikka Susanna vielä Kuorelahdessa emäntänä keikkuisi… Älä!»

Susanna punkkasi kyynärpäällään mummoa kylkeen, niin että tämä hiukan älähti ja keskeytti puheensa. Mutta kun tyttö taas hengitti syvään ja raskaasti, arveli mummo hänen unissaan tyrkänneen.

»Ohhoh! Onpa sillä äidillä suuret tuumat. Saattaahan sitä hyvää väliä Kallen puolelta jatkua vielä niin kauan, kun ollaan viattomia, voidaanpa vielä aikuisinakin salaa seurustella, mutta julkisuudessa ei olla tuntevinaankaan. Ja kun pitäisi lähteä vihille, — ja vaikka siihen olisi painava pakko, niin… Voi voi… mitä minä nyt!»

»Mitä voi voi?… Puhuitko sinä nyt itsestäsi?»

»Ei, ei — en minä mitään… Mutta mitenkäs isä? Onkos se minun asiani isälle vielä yhtä raskas kuin silloinkin, alussa?»

»Eipä se taida paljon muutakaan olla. Muistathan sinä, kuinka isäsi rakasti ja helli sinua, niinkuin ainoaa lasta rakastetaan, leikkikätkyet teki, vieläpä puodistakin vähillä varoillaan leluja osti. Ja muistathan sinä, kuinka se koetti sinun mieleesi jo pienestä pitäen takoa sitä käsitystä, että kunnia, kunnia on köyhän ainoa rikkaus. Senpä vuoksi isäsi ei ole sitä häpeääsi, joka samalla on hänenkin häpeänsä, voinut vieläkään sulattaa. Sitä yhtä ja samaa asiaa se on hengessään vuosien kuluessa pureksinut kuin koiruohoa ja kerran jos toisenkin koettanut nielaista sitä. Mutta kun on luullut sen jo sydämensä syvyyksiin unhoon hautautuneen, on se sieltä aina omalla voimallaan röyhtäytynyt ylös kuin märepala lehmän suuhun, katkeran mielen uudelleen pureksittavaksi ja taas alas nielaistavaksi.»

»Mitäs tänne muuta kuuluu?» tutkaisi Esteri.

»Mitäpäs sitä muuta kuin vanhuutta ja heikkoutta. Mutta mitenkä sinun laitasi on, lapsi parka? Missä olet nämä monet vuodet ollut, kun et ole edes kirjelippua lähettänyt?»

»Kaupungit ja muut liikepaikathan ne ovat maaseudun rikkatunkioita», sanoi Esteri. »Ensin palvelin pari vuotta piikana ja sen jälkeen olen ollut tehtaan työläisenä.»

»Ilmankos kasvosi ovatkin käyneet niin kalpeiksi — ennen punoittivat poskesi kuin pihlajantertut. Mutta sanoppas, mikä sinut, kaikesta huolimatta, pakotti kotoa lähtemään, vieläpä yön selkään, hiiskumatta menostasi sanaakaan edes minulle — äidillesi?»

»Se oli kai tämä korven kunnia, joka pakotti.»

»Kyllähän minä sen oikeastaan kysymättänikin arvasin. Sinä olet siinä kunnia-asiassa yhtä arka ja tunnontarkka kuin isäsikin, ja hyvähän se on. Mutta onko kunniasi siellä maailman rikkatunkiolla peseytynyt puhtaammaksi? Ja onko kaupunki häpeäänsä piileksivälle suojaisampi paikka kuin tämä Mäntylän mökki?»

»Ei suinkaan kunniani siitä sen puhtaammaksi ole tullut, jos ei likaisemmaksikaan, mutta onhan siellä vieraissa ihmisissä kuitenkin se — hyvä puoli, että jokainen vastaantulija ei ole sormellaan sitä tahraa osoittamassa, niinkuin täällä olisi ja Susannalle on ollutkin. Enkähän minä, kun toden sanon, alkujaan aikonutkaan niin pitkälle matkalle — ja kuitenkin paljon pitemmälle: minulla oli kotoa lähtiessäni aikomuksena huuhtaista se pyykkini rutosti ja kertakaikkiaan lumivalkeaksi.»

Annastiina nosti päänsä pieluksesta.

»Että kuin…? Mitäs sinä puhut nyt?»

»Sitä vain, että kun silloin yöllä läksin ja pääsin Kuorelahden ohi Rotkolammen rannalle, niin minä löin siinä arpaa elämästä ja kuolemasta aamuun asti, mutta rohkeus petti, ja minä jatkoin matkaani, kun en enää voinut kääntyä takaisin.»

Mummon pää painui jälleen pielukseen ja hän mietti kotvan aikaa.

»No olisiko pyykkisi sillä teollasi tullut valkoisemmaksi? Eiköhän niissä sydämen asioissa liene laita samoin kuin näissä ulkonaisissakin, että jos mieli puhdasta tehdä, niin on pyykki ensin lipeässä kiehutettava, sitä väkevämmässä kuta pinttyneempi pestävä on, ja sitten vasta kylmällä huuhdeltava. Sinä olet arvatenkin niitä peseitäsi kiehuttanut sydämesi tulella häpeän ja katumuksen lipeässä jo kymmenen vuotta, mutta sinun on niitä kiehutettava vielä niin kauan, kunnes kutsumattasi tulee se kylmällä valelija, joka lopullisesti valkaisee niin ruumiin kuin sielun.»

»Oikeinhan äiti puhuu ja kauniisti, mutta niitä asioita ei kykene täysin tajuamaan kukaan muu kuin se, jolla on itsellä niitä peseitä pyykissä ollut.»

»Eipä tietenkään. Täällä kotipuolessasi on sinua pidetty melkein kuin kuolleena, kun ei ole tiedetty, oletko enää elävien maillakaan. Sen silloisen lähtösi syyn minä kyllä ymmärrän. Mutta minkä tähden sinä nyt tulit takaisin?»

»Minun täytyi lähteä pakoon sitä samaa itkua, jota kerran täältä pakenin. Noustessani vuoteeltani aitassa silloin syyskesän yönä, heräsi Susanna ja alkoi itkeä. Se oli viimeinen ja kaikkein vaikein este, joka vielä viime hetkellä oli tekemäisillään lähtöaikeeni tyhjäksi. Päästäkseni kuulemasta lapsen itkua ja estääkseni sen tyyten järkyttämästä horjuvaa päätöstäni, minun piti käsin tukkia korviani, ja lopuksi kääräistä vaatteet kainalooni ja juosta paitasillani tuonne mäelle, jossa vasta puin ylleni. Istuin siellä sitten, kuinka kauan lienen istunutkaan, ja jatkoin taas matkaani. Mutta se itkupa ei lakannutkaan kuulumasta, se nyyhkytti puitten huminasta ja Rotkolammen lipattavista laineista. Lähtöni, matkani ja kaikki oli minulle silloin ja on vielä nytkin kuin hämärää unennäköä, kuin jonkin näkymättömän kuljettamana olisin elänyt ja liikkunut jossakin toisessa maailmassa.

Kun sitten täältä sydänmaan hiljaisuudesta jouduin maailman meluun ja suuren kaupungin humuun, vaikeni itku joksikin aikaa. Mutta kun vuosien kuluessa tutustuin ja kyllästyin siihen kaikkeen, eikä sillä ollut minulle enää mitään uutuuden viehätystä, aloin tuntea suurempaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä kuin milloinkaan täällä kotona. Silloin alkoi lapsen itku taas kuulua korviini, se valitti tehtaan pillin kimakassa vihellyksessä ja satojen pyörien ja rattaiden huumaavassa surinassa. En voinut sitä enää kestää ja niin täytyi viimeinkin lähteäkseni — paetakseni taas täältä ensi yönä.»

»Ensi yönäkö jo!»

»Niin, en minä voi nyt täälläkään olla. Ja jos näin tiesin olevan, olisi ollut onnellisempaa, etten olisi ollenkaan tullut, että sittenkin olisin pyörtänyt tuolta mäeltä takaisin, niinkuin aioin.»

»Jos sinun tarkoituksesi oli löytää täältä lapsesi, se Susanna, jonka silloin jätit, niin sinun olisi pitänyt palata vuosia aikaisemmin. Miksi et ennemmin tullut?»

»En ole voinut, sillä minunhan täytyy täällä kotipuolessa kulkea tuttujen paikkojen ohi öisin kuin pahantekijä.»

Kun keskustelu tuntui jo loppuneen ja oli vaiettu niin kauan, että kumpikin luuli jo toisensa nukkuneen, kuiskasi Esteri:

»Äiti!»

»No?»

»Olisikohan se väärin, jos vaihtaisimme vähäksi aikaa vuoteita. Te tulisitte tänne ja minä tulisin sinne, että saisin vielä edes kerran, vaikka varkainkin, maata Susannan vieressä ja suudella salaa sen poskea. Minä en ole vielä kuullut sen ääntäkään, kun se koko iltana ei ole puhunut halkaistua sanaa.»

»Voi, rakas Esteri, kuinka mielelläni minä soisin sinulle sen pienen ilon, mutta ei se taida nyt käydä päinsä. Susanna on niin herkkäuninen, että se voisi herätä, ja jos huomaisi petoksen, niin se varmasti livistäisi ovesta ulos, ja otappas se jänis sitten kiinni pimeässä yössä.»

»Voisipa niin olla. Mutta jos minä sittenkin koettaisin houkutella
Susannan mukaani. Panisin sen kaupungissa kansakouluun.»

»Mutta minä en lähde!» kivahti Susanna niin kirkkaalla äänellä, että voi päättää hänen maanneen koiranunta koko keskusteluajan ja kuulleen kaikki. »Ja mummo puhui pitkää: Kallen ja minun välit alkavat olla jo kylmenemään päin.»

Esteri sai kuulla lapsensa äänen, mutta sen jälkeen alkoi tuvassa henkeä pidättävä hiljaisuus. Tovin kuluttua kuului lattialta syvä huokaus ja hiljaista, pidätettyä nyyhkytystä. Ulkona pimeässä yössä huokaili tuuli, ja silloin tällöin putosi raskas sadepisara helähtäen rikkinäiseen akkunaruutuun.

KELLO KAKSITOISTA

I

Mustalaisakka Riitta Hagertin viime käynnin jälkeen oli palstatilallisen Matti Pellonpään elämässä tapahtunut outo käänne. Kuin maailmanloppua odottaen hän kesken kesäkiirettä jätti miltei kaiken työnteon ja huolenpidon talon asioista vaimonsa ja lastensa haltuun. Itse hän istui tuntikausia kädet ristissä ja tuijotti milloin lattiaan, milloin kellon tauluun, synkkänä tarkaten osoittimien hidasta kiertokulkua. Siitä asemastaan hän saattoi äkkiä ponnahtaa seisaalle ja huitaista kiivaasti käsiänsä kuin karkoittaakseen luotansa jotakin vastenmielistä tai lausuakseen: turhaa lorua!

Oli taas hetken aikaa melkein entisensä, raatoi työtä kuin orja, mutta lamautui pian jälleen, istuskeli vähän paikassaan tai käveli rauhatonna metsissä ja kartanolla. Ajoittain Matin valtasi peloittava raivonpuuska, ikäänkuin hän olisi tahtonut taistella näkymättömiä voimia vastaan, mutta samassa heilahti tunne niin kauas hellyyden äärimmäisille rajoille, että hän kyynelsilmin halaili kissaa, koiraa ja muitakin kotieläimiä.

Vastoin entisiä tapojansa Matti ajaa körötti kirkkoon joka sunnuntai. Ei viinan pisaraa mennyt enää hänen kurkustansa alas eikä ainoatakaan kirosanaa kuultu hänen huuliltansa. Hänen kamarinsa pöydälle ilmestyi rinnan raamattu ja almanakka. Edellistä hän luki ääneen, että muutkin kuulisivat, jälkimmäisestä näytti laskevan vuorokausien lukua. Alkaen kuluvasta päivästä hän siirsi sormeansa eteenpäin rappu rapulta, kuiskaten samalla yhä ylenevän lukusanan, kunnes vihdoin ikäänkuin viimeiselle puolapuulle päästen iski sormensa johonkin salaperäiseen kohtaan almanakan lehdellä, hokien puoliääneen: kello kaksitoista, kello kaksitoista…! Näytti siltä, että samalla kun hänen lukemisensa taival raamatussa päivä päivältä piteni, se almanakassa aina askelen lyheni.

Kun Matilta itseltänsä ei saatu urkituksi tiedon muruakaan hänen merkillisen muuttumisensa aiheuttajasta, kun hänen ajatuskykynsä tuntui jotenkin selvältä eikä liioin huomattu hänessä ruumiillista sairautta, arveltiin syyn olevan syvemmällä: joku raskas rikos, joku salainen synti sydäntä painamassa. Unennäkijän avulla rohkeni emäntä vihdoin etsiä henkien maailmasta avainta miehensä sydämen lukittuun kammioon. Mutta ainoastaan sen verran raotettiin unennäkijällekin salaisuuden ovea, että hän saattoi selvästi nähdä vain »mustan akan». Hänelle oli kyllä näytetty paljon muutakin, merkillistä, mutta oli käynyt niin, että kun hän aamulla avasi silmänsä näkyvälle maailmalle, oli laskeutunut kuin sumu sen näkymättömän eteen, josta hämärästi häämötti muistiin vain autio tupa ja jokin silitysrautaa muistuttava esine.

Salamana välähti emännän mieleen, että Matin elämä oli tullut toisenlaiseksi heti mustalais-Riitan käynnin jälkeen. Näillä kahdella seikalla täytyi siis olla jotakin keskinäistä yhteyttä. Mutta mitähän se voisi olla? Mahdollisesti on isäntä loukannut ylpeää, pelättyä noita-akkaa ja tämä kostoksi siitä syytänyt hänen sieluunsa koko mustalaissydämensä synkät kirot; tai hän on luikertanut viekkaana käärmeenä ja houkutellut uhrinsa ottamaan taikapullosta turmion ryypyn. Mutta kun emäntä muisteli tarkemmin Riitan lähtöä talosta, ei tällainen johtopäätös tuntunut oikeutetulta. Hyvästellessään mustalainen oli kaksin käsin pusertanut pitkään ja lämpimästi isännän kättä, katsonut häneen kummallisesti, niinkuin sellaiseen, jota ei enää saa nähdä, ja — niin uskomattomalta kuin tuntuikin — mummon pikimustista silmistä oli tipahtanut kyyneliä maantien hiekkaan. Niin ei menettele se, joka vihassa eroaa.

Lisäksi: mitä merkitsivät autio tupa ja silitysrauta?

Loppujen lopuksi näkijän uni loi hämäryyteen pikemmin pimeyttä kuin valoa.

* * * * *

Kuta pitemmälle aika kului, sitä arvoituksellisemmaksi muuttui Matti. Kerran hän teki kaupunginmatkan, mutta kukaan ei saanut tietää, millä asioilla hän siellä liikkui. Eräänä päivänä hän toi kotiinsa kirjoitusmiehen, luovutti kirjallisesti talonsa vanhimmalle pojalleen, määräsi perintöosuudet nuoremmille lapsilleen ja elinkautisen eläkkeen vaimollensa. Kun kirjantekijä kummeksien kysyi, eikö isäntä itsellensä mitään eläkettä vaadikaan, vastasi tämä, että on olemassa toiset kirjat, joissa hänen eläkkeestänsä on huoli pidetty.

Paria päivää myöhemmin Matti valjasti hevosen ja lähti ajamaan kirkolle päin, ilmoittamatta tälläkään kertaa matkastansa muuta kuin sen, että hän saattaa palata kotiin vasta illalla.

Päästyään perille pappilaan hän astui rovastin virkahuoneeseen ja ilmoitti haluavansa nauttia herranehtoollista nyt heti.

Rovasti katsoi hetken aikaa ääneti tulijaa ja sanoi sitten:

»Minulla ei ole mitään sitä pyyntöänne vastaan. Mutta kun meillä on nyt torstai ja ensi sunnuntaina on kirkossa yhteinen rippi, niin ettekö voisi odottaa muutamaa päivää ja nauttia ehtoollista yhdessä seurakunnan kanssa?»

»Minä tiedän ehkä paremmin kuin kukaan muu, että tänään on torstai ja huomenna perjantai. Tiedän myöskin sen, että ensi pyhänä on kirkossa yhteinen rippi ja ehtoollinen, mutta minulla ei ole aikaa odottaa niin kauan», sanoi Matti.

»Teillä on kaiketi jokin painava syy, joka kiirehtii?» kysyi rovasti.

»On — painava kuin vuori.»

Rovastin ääni muuttui virallisen juhlalliseksi:

»Jumalan palvelijana ja kuolemattoman sielunne autuuden nimessä minä kysyn: mikä se on?»

»Se on se, että minä huomenna, perjantaina, kellonkahtatoista lyödessä eroan tästä elämästä.»

Hänen täytyi pitää pieni väliaika ennenkuin jaksoi jatkaa:

»Kun on edessä näin pitkä matka, olisi eväät tarpeen, ja rovasti ymmärtää nyt, että minä en enää ensi sunnuntaina tarvitse muuta kuin multaa.»

Joku toinen olisi ehkä hymyillyt Matin vastaukselle, mutta rovasti oli ollut monen kuolinvuoteen ääressä ja nähnyt enemmän kuin moni muu. Hän katsoi kiinteästi Mattia silmiin, sitten miettivästi jonnekin toisaalle. Oliko tuo mies, jonka silmistä iankaikkisuus näytti kurkistavan kuin akkunoista, henkisesti raajarikko, taikauskon pimennoissa kituva kahlevanki — vai oliko hän kenties yksi niitä harvoja, joille jo armon ajassa on kohotettu kuoleman esirippua ja sallittu silmätä sellaista, mikä muilta on salattua.

»Oletteko ruumiillisesti terve?» kysyi rovasti vihdoin.

»En voi sanoa, olenko terve vai sairas, mutta kaupungin lääkäri, jolla vartavasten kävin itseäni tutkituttamassa, ilmoitti, että kaikki on niinkuin ollakin pitää.»

»Sydän myös?»

»Sydän käy kuin ronomeetteri, sanoi tohtori.»

»Hm… Ettehän aikone tehdä itsellenne väkivaltaa?» jatkoi rovasti epäluuloisena.

»Väkivaltaa… Olen käsitellyt köysiä elämäni iän, ja jos minulla olisi itsemurhan aikeet, niin minun ei olisi tarvinnut tulla rovastilta kysymään neuvoa, miten silmukka tehdään», vastasi Matti loukkaantuneena.

»No, mistä lähteistä olette saanut tietää kuolinhetkenne niin minuutilleen?»

»On ennustettu.»

»Kuka on ennustanut?»

»Mustalainen — Riitta Haakertiksi sitä sanotaan.»

»Vai niin…! Minä olen kuullut siitä naisesta paljonkin, vaikken ole häntä ikinä nähnyt, sillä se ihminen kiertää kirkkoa ja pelkää pappia kuin rienaaja ristiä. Ja jos tuo pimeyden palvelija olisi syntynyt muutamaa sataa vuotta aiemmin, olisi hän päättänyt päivänsä polttoroviolla. 'Kirjoistaanko' hän katsoi vai kämmenestäkö löysi elämänne rajapyykin?» kysyi rovasti ankarana.

»Sitä en tiedä mistä, mutta sen tiedän, että toisen oli sanat mustalaisen suussa. Ja eikös ole yhdentekevää, vaikka ne olisi koira korvaani haukkunut, kun vain on totta haukkunut. Onhan aasikin…»

»Kyllä: onhan aasikin puhunut totuuden sanoja, mutta kuka takaa, että mustalainen on tehnyt samoin?»

Matti taputti kädellä vasemmalle puolen rintaansa:

»Täällä on takaaja.»

»Jos siellä lienee.»

»On — on itsellänikin sellainen tunne ja vaikutus.»

Kyselemättä enempää asioita, joista ei voinut selvyyttä saada, rovasti puki virkamerkit yllensä ja nosti vihkipallin keskelle kamarin lattiaa. Kun Matti viittauksen saatuaan polvistui sille, tapahtui se niin raskaasti kuin isketty teuras olisi lysähtänyt lattialle polvilleen. Rovasti ryhtyi nyt valmistamaan rippivierasta pyhälle aterialle. Suljetuin silmin ja painunein päin Matti kuuli jostakin yläpuoleltansa putoilevan sanoja kuin pilvistä ikään, väliin villana liihoittelevina lumihiutaleina, vähin ukkosen säestämänä rankkana raesateena. Joka syntikuuron jälkeen Matin pää painui entistä alemmaksi, niinkuin painuu hennon puun latva talvella yhä kasvavan lumitaakan alla.

Kun laki ja evankeliumi olivat, näin vuorotelleet jonkun aikaa, löi kuin salvan Matin aistien eteen, niin että hän enää vain puolella korvalla kuuli, mitä rovasti puhui. Lämpimänä kesätuulena leyhähti kaukainen muisto hänen olentonsa lävitse, pyyhkäisten hartioilta kolmekymmentä vuotta, niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Ei ole enää torstai, vaan lauantai. Hän on tässä samassa kamarissa näinikään pallille polvistuneena, pappi edessänsä ja Eeva-Loviisa rinnallansa nuorena ja rakkautta hehkuvana, kruunu päässä.

Sitten katosi Eeva-Loviisa yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin ja punaiselle sametille polvistui joku toinen. Matti pusersi silmiänsä lujemmin kiinni nähdäksensä paremmin, kuka se tuntematon tulija oli. Mutta hän ei saanut syntymään selviä piirteitä, ainoastaan jotakin epämääräisen mustaa ja kalpeaa, jonka läheisyys huokui kylmää kuin jäävuoren henkäys, niin että Matin ruumis ja sielu alkoi väristä.

Tämän havaittuansa rovasti ajatteli, että sana on jo tehnyt tehtävänsä, nostanut lämmön kiehumapisteeseen ja ripitettävä tarpeeksi kypsynyt sakramentin osallisuuteen. Antaessaan leipää ja viiniä hänen täytyi hiukan kohottaa Matin päätä leuan alta, niinkuin tehdään heikolle sairaalle lääkettä annettaessa, minkä jälkeen se jälleen tahdottomana nuokahti alas. Hetkistä myöhemmin Matti tunsi rovastin käden laskeutuvan hiljaa päänsä päälle ja kuuli sanoja niin hartaasti lausuttuja, kuin hänen iäinen autuutensa olisi riippunut niiden varassa:

»Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään. Amen.»

Matin kohottua vaivoin seisaalle rovasti ojensi hänelle vihkipallin yli oikean kätensä, pitäen yhä ehtoolliskalkkia vasemmassa, ja lausui kuin jäähyväisiksi:

»Minä en tiedä, miten asia on, eikä se ole tarpeellistakaan tietää. Täyttyköön ennustus tai jääköön tällä kertaa täyttymättä, kerran se kuitenkin toteutuu. Joka tapauksessa on teille huominen päivä pitkä perjantai. Muuta neuvoa en osaa antaa kuin kehoittaa teitä turvautumaan Häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa… Jumalan haltuun.»

»Jumalan haltuun.»

II

Matin pappilasta lähdettyä oli hänen rintaansa jäänyt tuikuttamaan pieni toivon kipinä. Hän oli saanut sellaisen käsityksen, että rovasti ei uskonut mustalaisen ennustukseen, ja se keventäen horjutti hiukan hänen omaakin uskoansa. Mutta kun hän paluumatkalla johtui ajattelemaan, että ehkä rovasti uskoi, vaikka tahtoikin puheissansa kierrellä kautta rantain, samoin kuin lääkärikin kuolemansairaalta toivon läpinäkyvällä harsolla verhoaa alastoman totuuden.

* * * * *

Yö perjantaita vasten oli Matille oikea Getsemanen yö.

Seuraavana aamupäivänä hän toimitti kotiväkensä heinäntekoon ulkoniitylle; sillä hän tahtoi ratkaisevan hetken tullessa olla yksin, niinkuin oli pitkän odotusajankin tuskat yksin kantanut. Hän oli monta kertaa miettinyt päänsä ympäri, missä hän tuon kutsumattoman vieraan vastaanottaisi, ulkonako vai sisällä, mutta ei vieläkään ollut päässyt siitä päätökseen. Tähän epäröintiin kätkeytyi tiedottomana itsesäilytysvaistona jokin kaukainen pelastuksen toivo, samanlainen kuin lienee kaikilla hukkuvilla, niilläkin, jotka eivät voi edes oljenkorteen tarttua.

Paljon oli ajatteluttanut myöskin epätietoisuus siitä, missä muodossa surma häneen vasamansa iskee. Äkillinen halvaus voisi tehdä lopun silmänräpäyksessä. Saattaisi nousta ukonilma, sinkauttaa salaman pilvistä alas, ja tuho olisi yhtä nopea. Ja onhan niitä putoillut taivaalta palavia kiviäkin maahan; eipä tarvitsisi muuta kuin että sellainen suuri möhkäle mätkähtäisi päähän — ja kuka tietää, vaikka se hirveällä vauhdilla jo olisikin kaukaisista avaruuksista tulossa. Jos hän jäisi sisälle, voisi huoneen katto sortua alas ja tuottaa Simsonin kohtalon, tai ylen ankara tuulispää romahduttaa seinätkin sisään ja haudata allensa kuten Jobin pojat.

Sillä oli aseita lukematon paljous, eikä sen silmää voinut välttää kukaan, jonka se oli tähystimeensä ottanut.

Vielä hetkistä aiemmin Matti oli päättänyt asettua ratkaisevan hetken lähetessä aukealle niitylle, taskukello kädessä. Mutta kun semmoinen pakoileminen tuntui rikolliselta petosyritykseltä, istui hän tupansa penkille akkunan pieleen ja päätti siinä odottaa kohtaloansa.

Tik-tak-tik-tak – – –

Kun hän oli hätäisesti vilkaissut kelloon, alkoivat hänen silmänsä tarkoituksetta harhailla ympäri tupaa. Se oli alkujaan ollut savupirtti, jonka kiuas oli kauan sitten hajoitettu ja sijaan muurattu uloslämpiävä uuni, tukittu räppänä ja veistetty seinien alapuoli valkeaksi, ylimmän hirsikerran ja laipion jäädessä mustina muistuttamaan mennyttä aikaa.

Mennyttä aikaa….

Niinkuin hän olisi pitänyt toista silmäänsä kiinni ja toisella kurkistanut pyöreästä lasista sisään, ja kuvakaapin näyttäjä pyörittänyt konettansa ja samalla esittänyt kuvien johdosta selventäviä huomautuksiansa.

– – – Mies, jonka elämänjuoksua olet kuvissani seurannut lapsuudesta alkaen tähän asti, sanoi näkymätön näyttäjä, on nyt vaihdokaskoniansa ruoskien tullut markkinoilta kotiin. Hoiperreltuaan talvisena pakkas-iltana tupansa ovesta sisään hän tuliaisiksi ottaa kuuraisen turkkinsa taskusta… Kas!… Sinun tukkasi, Matti Pellonpää, seisoo pystyssä kuin harjan terä… Ehkei sen aikomuksena sentään ole vaimoansa tyyten tappaa, ehkä se vain pelotellakseen tapailee pullolla puolisonsa päätä ja näyttääkseen kuka isäntä on… Lapsetko?… Siinähän äiti painaa pienintä suojaten rintaansa vasten, toisella torjuu miehensä uhkaavia iskuja. Isompia lapsia ei näy, ne ovat arvattavasti kipaisseet paitasillaan uunille piiloon ja päät yhdessä nurkkaan kyyristyneinä vapisevat pelosta.

– – – Tässä kuvassa se äskeinen hurjistunut markkinamies makaa vaimon vieressä rakkaassa syleilyssä… Ei, ei se naisihminen ole Eeva-Loviisa.

– – – Edelleen…

— Seis! Minä en jaksa nähdä enempää, olen nyt jo märkä kuin uitettu koira, huudahtaa katsoja tuskaisena ja pyyhkii paitansa hihalla kylmää hikeä otsaltansa.

— Saattaa olla, että kuvani eivät oikein miellytä, mutta jaksat tai et, katsottavasi on kaikki mitä rullalla on, vastaa esittäjä ja jatkaa koneen pyörittämistä niin vinhasti kuin hänellä olisi erikoinen kiire päästä loppuun.

— Sehän näyttää, tuo mies, rikkoneen kaikki kymmenen käskyä, sanoi katsoja, kun kaappi vihdoin pysähtyi.

— Sen verran vain siitä syystä, että katekismuksessa ei ole useampia, kuului ivallinen vastaus.

— Mutta miten voi olla mahdollista, että ne ovat niin suuria, ne rikkeet, joita ennen ei ole huomannutkaan?

— Vesipisaran salaisuus. Olethan kuullut koulupojilta: kaikkea ei voi nähdä paljain silmin — linssi suurentaa.

Tik-tak-tik-tak — — —

Sitten se kuvakaapin näyttäjä, ikäänkuin lähemmäksi siirtyen, sanoo hajanaisesti:

— Turhaa on murehtia siitä, onko kello edellä vai jäljessä, oikeasta ajasta tullaan toisaalla huoli pitämään… Oh!… Ei sentään, ei vielä — yhtätoista se vasta paukuttaa… Niinkö — että kuulostaa kuin kirkonkelloa soitettaisiin… Yksi tunti voi olla lyhyt kuin silmänräpäys ja pitkä kuin ikuisuus… Kaikki nyt päähäsi pälkähtääkin, niinkuin se mustalais-Riittakin. Ämmä kai kiertää maailmaa niinkuin ennenkin ja ennustaa kuten ennenkin. Voi olla, että tapaatte toisenne vielä, te kaksi… Vaikeata on tietää, mitä ne siellä ulkoniityllä tekevät juuri nyt, kääntelevätkö karhoja vielä vai ajavatko jo heiniä latoon. Olisihan kyllä sopinut heittää hyvästit Eeva-Loviisalle ja anteeksi pyytää — niin, ja lapsilta myös. Mutta ei linnunsiivilläkään ehtisi ulkoniitylle enää… Hm — se siinä pöydällä syö piimänjätettä onnellisena tuopin laidalta, sillä on huoleton elämä, russakalla. Rattoisampaa kai sittenkin, että on läheisyydessä joku elävä olento ja silminnäkijä… Kyllä: aurinko paistaa vielä huomennakin ja ylihuomenna. Vai luuletko olevasi niin tärkeä henkilö, että auringon pitäisi itkien kätkeä kasvonsa sen vuoksi, että sinua ei enää ole.

— Ei enää ole…!

Tik-tak-tik-tak – – –

— Älä koske kelloon!… Ei aika siitä pysähdy tai peräänny, vaikka seisotatkin heilurin tai siirrät osoitinta takaisin… Ja mitä hyödyttää törmäillä edestakaisin tupansa lattiaa, takoa nyrkeillä päätään ja raastaa tukkaansa… Eivät valhettele, totta puhuvat silmäsi: kyllä haivenet kourissasi ovat omiasi, vaikka ovatkin vähän väriänsä vaihtaneet. Yhdessä tunnissa voi elää ja vanheta vuosikymmeniä… Hahaha…! Sinä naurat, Matti Pellonpää. No, pienemmistä syistä ja lujemmista päistä on ruuveja höltynyt… Itket — lapsena jälleen…

Tik-tak-tik – – –

Jopa vihdoin taisit löytää oikean otteen, Matti. Parastapa on painautua polvillesi siihen penkin viereen, kätkeä kasvosi käsiisi penkkiä vasten ja — miten se sanoikaan rovasti: turvautua häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa… Kello kuului jo nostaneen lyömähakansa…

III

Pellonpään tupa oli uteliasta väkeä puolillaan. Nimismies istui pöydän päässä ja piti tutkintoa eilisen järkyttävän tapahtuman johdosta. Hänen edessään pöydällä oli vanha ruostunut silitysrauta, jonka muuan kulma oli veressä.

»Kaikki merkit viittaavat siihen, että tässä ei voi olla kyseessä muu kuin murha. Ja kun emäntä oman ilmoituksensa mukaan on ensimmäisenä tavannut vainajan, pyydän teidän totuuden ja omantuntonne mukaan kertomaan, mitä asiasta tiedätte», kehoitti nimismies.

Tehtyään aluksi selkoa miehensä maallisen vaelluksen kummallisista loppuvaiheista jatkoi emäntä:

»Kun Matti eilisaamuna toimitti minut ja koko väkensä heinäntekoon ulkoniitylle, oli minulla jo lähtiessäni outo aavistus, että hänellä on tänään jotakin entistä erikoisempaa mielessä. Vaikka meillä oli eväät mukana ja oli määrä viipyä iltaan asti, en saanut tunnoltani rauhaa, vaan täytyi lähteä yksin kotiin ennen muita. Tupaan tultuani näin mieheni polvillaan penkin edessä, pää penkkiä vasten kumartuneena. Ajattelin ensin, että hän on vaipunut rukoukseen, niinkuin hänen tapansa oli tehdä viime aikoina. Mutta kun katsoin lähemmin, huomasin, että Matti oli kuollut, ja hänen vielä aamulla ruskea tukkansa oli nyt lumivalkea, paitsi niistä kohdin, mistä se oli punaisen veren tahraama. Lattialla vainajan vieressä oli kauan sitten kadonnut silitysrauta. Kaiken tämän nähtyäni pelästyin niin, että tuskin jaksoin seisaalla pysyä, mutta kun siitä hiukan toinnuin, lähdin henki kurkussa juoksuttamaan sanaa naapuriin.»

»Emäntä siis on vakuutettu siitä, että tämä on talon silitysrauta?» kysyi nimismies virallisesti, pitäen murha-asetta kädessänsä.

»Kyllä. Mutta, niinkuin jo sanoin, se on ollut hukkateillä ties kuinka kauan.»

»Näkee kyllä, että tätä ei ole pitkiin aikoihin alkuperäiseen tarkoitukseensa käytetty. Omituista, että se juuri nyt on tähän tarpeeseen löytynyt», jatkoi nimismies.

»Tähän tarpeeseen…?» kertasi emäntä, joka nimismiehen äänensävystä oli vainuavinaan tämän epäilevän häntä syylliseksi rikokseen tai ainakin osalliseksi siihen.

»Minä en toistaiseksi syytä ketään, mutta varmaa on, että jonkun on täytynyt käyttää tätä surma-aseena. Tutkimuksessani en ole löytänyt pienintäkään johtolankaa, joka viittaisi etsimään rikollista talon ulkopuolelta», sanoi nimismies.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Sen jatkuessa kumartui muuan vanha mies ja otti lattialta jonkin esineen, kysyen kuin itsekseen:

»Mikäs tämä on?»

»Katkennut rautanaula», totesivat lähinnä olijat.

Vanha mies pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli miettivän näköisenä löytöänsä.

»Näkyy olevan suurimmaksi osaksi ruosteen syömä, mutta murroskohdasta, mitä siinä hivene kirkasta sydäntä jäljellä on, huomaa, ettei ole kulunut Aaprahamin aikoja siitä kun se on katkennut.»

»Mitäs otusta Malakias tuolla naulantyngällä oikein ajaa takaa?» kysyttiin kummastellen.

Vastaamatta siihen mitään Malakias kääntyi emännän puoleen kysyen:

»Voitko muistaa missä kohdin Matti oli polvillaan tupaan tullessasi?»

»En ikinä voi sitä unhottaa. Tuossa se oli, tuossa noin akkunan vasemman pielen kohdalla», sanoi emäntä, aavistaen jotakin pelastuskeinoa.

»Saisinko tikkaat?» pyysi Malakias.

»Tässä on, tässä ne on», touhusi emäntä lennättäen miehelle poikansa ulkoa tuomat portaat. »Nousisit taivaaseen asti ja pyytäisit itseltänsä isältäjumalalta todistuksen, kuka on syyllinen, kuka viaton.»

»Voisihan tuotakin yrittää, kun olisi tässä Jaakopin tikapuut ja enkelin siivet hartioillani», sanoi Malakias ja asetettuaan portaat neuvotulle kohdalle seinää vasten alkoi kavuta kattoa kohti, emännän kiirehtien työntäessä häntä takaa.

Kun mies tulitikun valossa oli hetkisen tarkastanut pikimustaa seinähirttä laipion rajassa, kuului hänen äänensä ylhäältä:

»Pyytäisin hohtimia.»

»Tässä on, tässä on. Kisko, hyvä Malakias, totuus esiin vaikka kalliosta», kiihkoili emäntä yhä toiveikkaampana.

»Lujillepa tuntuu ottavan ruostuneen 'totuuden' kiskominen ikivanhasta luutuneesta seinähirrestäkin», vastasi Malakias.

Laskeuduttuaan vihdoin alas hän sovitti vaivoin saamansa naulankärjen ja lattialta löytämänsä kantapuolen taitekohdista yhteen. Pitäen liitettä nimismiehen silmien edessä hän kysyi:

»Mitäs herra vallesmanni tästä arvelee?»

Nimismiehen täytyi myöntää, että osat kuuluivat toisiinsa.

»Yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan on asia näin: silitysrauta on joskus maailmanaikoina, ehkäpä juuri entisen savutuvan seiniä, valkaistessa, joutavana romuna ripustettu alempaa seinältä veistäjän tieltä tuonne ylös, ollut siellä noen peittämänä ja katon kannatinparrun suojassa näkymättömiin piiloutuneena ja unohtuneena. Naula on ajan oloon ruostunut, kannatusvoima heikentynyt, kunnes se viimein on katkennut.»

Asian valkeneminen — yksinkertainen kuin auringonnousu syysyön jälkeen, kosketti niin läheltä sivullistenkin sydämiä, että emäntä ei ollut ainoa, jonka silmissä välkkyi kyyneliä.

»Mutta jonkun on kuitenkin täytynyt käyttää silitysrautaa surma-aseena — niinhän nimismies arveli», kuului huomautus väkijoukosta.

»Epäilemättä; sillä miten vuosikymmeniä seinässä ollut naula olisi osunut itsestänsä taittumaan juuri sillä sekunnilla, jolloin Matti sen alle päänsä penkkiin painoi», lisäsi toinen.

»Kun minä eilisiltana pesin isännän ruumista, oudoksutti minua muun ohella se, että vainajan nyrkkiin puristetut kädet olivat turvoksissa ja kynsien alla musta veri. En ymmärtänyt syytä silloin, mutta olenpa nyt näkevinäni polvistuneen, järkensä menettäneen miehen tuossa penkin edessä jyskyttävän nyrkeillänsä seinään ja siten aiheuttamallaan tärinällä jouduttavan sen hiuskarvan katkeamista, jonka varassa silitysrauta enää riippui», arveli Malakias.

»Aikooko hän, haudan partaalla hoippuva mies, tehdä tyhjäksi luojan töitä?» heitettiin Malakiaalle syyttävä kysymys, johon tämä kuitenkaan ei pitänyt tarpeellisena vastata.

»Miten lienee. Mutta eiköhän vallesmannin virkavelvollisuus olisi nyt, kun johtolangat näyttävät viittaavan hyvinkin etäälle, vapauttaa syyttömät epäluulon varjostakin ja pistää kruunun kihlat sen oikean syyllisen ranteisiin», letkautettiin nimismiehelle.

»Heh!… Panna Kuolema kahleisiin…»

Vastaamatta mitään nimismies alkoi kiirehtiä poislähtöä. Vähitellen hajautui muukin väki, kukin itsekseen ajatellen, että yksi solmu Matti Pellonpään sekavassa vyyhdessä oli avattu, mutta useampi oli jäänyt avaamatta.

VETO

I

Kylvettyään viimeisen ohrasitkaimensa Suvannon isäntä istahti peltonsa penkereelle huoahtamaan. Sattuipa hänen katseensa osumaan pellon alla olevalle lakealle niitylle ja kun näki siellä rotevan miehen suokirveellä iskevän ojan ääriviivaa harmaaseen rahkasuohon, vetäytyi isännän suu hymyyn, niinkuin tämä näky olisi johtanut hänen mieleensä jotakin huvittavaa. Hän nousi ja lähti kävelemään pellon ulkoaidan takaa johtavaa polkua metsään päin. Jonkun matkaa kuljettuaan hän tuli pienen aukeaman laitaan, jonka keskellä kyyhöttävä pieni harmaa mökki erosi kaltaisistaan sikäli, että tuvan päätyyn oli pystytetty korkeimman korpikuusen rungosta tehty suhteettoman pitkä salko. Sen yläosaan oli kiinnitetty ristiin kaksi pitkää nuolta, joista punaiseksi maalattu tähtäsi terävällä kärjellään pohjoista, sinisen ampuessa länttä kohti. Näiden yläpuolella oli ristissä kaksi lyhyempää nuolta väli-ilmansuuntia osoittamassa. Salon yläpäähän oli rautaiseen karaan kiinnitetty vihreäksi värjätty väkkärä mustine pitkine harakanpyrstöineen, ja ylinnä taivaan tuulissa kiekui viirinlehdellä iso punainen kukko.

Isännän astuessa tupaan istui akkunan pielessä paitahihasillaan vanha mies, syventyneenä kirjan tutkimiseen näköjään niin kiinteästi, ettei ollut huomaavinaankaan vieraan tuloa. Vihdoin hän kuitenkin heitti silmälasiensa yli katseen tulijaan, sulki arvokkaan hitaasti punakantisen kirjansa ja ripusti sen akkunan keskipuitteeseen riippumaan.

»Sanaa se mies vain katselee. Minkälaista kesän kuria Simon almanakka lupaa?» kysäisi isäntä tervehdittyään.

Hetkisen mietittyään Simo ruiskautti suustansa mustan syljen yhtä mustalle lattialle.

»Eipä juuri tuon parempaa. Vaan eikö tuo luvanne isännän almanakka samaa kuin minunkin», vastasi hän jotenkin tylysti.

»Kylläpä niin, mutta se on tuo almanakka, niinkuin tuo raamattukin, pienin ja isoin kirja, semmoista visaa, että niiden viisaudesta ei joka mies urkkaa otakkaan.»

Vasemman suupielen vetäytyessä tuskin huomattavaan hymyyn Simo nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, mutta samalla hän heittää luinautti isäntään epäluuloisen katseen, olisiko tämän turpeassa naamassa vilppiä huomattavissa, ja ojensi vieraalle vaieten tupakkakukkaronsa.

»Tuntuu olevankin hyvin ruokaisaa kessua Simon kukkarossa», kehahti isäntä. »Omia kasvuja kai?»

»Omien nurkkain tuotteita ovat.»

Vaiettiin hetkinen, piiput höyrysivät.

»Vai sateista kesää se Simo ennustaa», alkoi taas isäntä, mutta hänen ilmeessään ja äänensävyssään tuntui olevan jotakin kaksimielistä, jota Simo ei ymmärtänyt.

»Roskaisia ilmoja enimmäkseen», vakuutti hän.

Simo piti itseään kylän ainoana oikeana ilmain ennustajana ja hymähteli ylemmyytensä tuntien pikku tietäjäin lapsellisen haparoiville ennustusyrityksille. Pyytämättä hän kertoi isännälle alkaneen kesän ilmoista, milloin on poutasilmää sen verran, että kiirettä pitäen ehtii jotenkuten saada heinät latoon, milloin ruis heilimöi ja leikattavaksi kypsyy. Melkein huomaamatta hän siirtyi nykyisyydestä menneisyyteen, kuvaillen pääpiirtein koko entisen elämänsä:

»Isäni, mainittava ilmain ennustaja hänkin, nukahti jo minun nuorena ollessani. Mutta mahti ei mennyt maan rakoon, sillä ukko ehti jättää tietonsa perinnöksi minulle — muuta perintöä hänellä, lukuun ottamatta tätä polvesta polveen kulkeutunutta visaista piippua, ei ollut pojallensa jättääkään. Raadoin sitten renkinä, rakensin ja raivasin oman mökin, otin akan ja lehmän, ja niitä isältä saamiani tietoja omilla havainnoillani ja kokemuksillani kartuttaen aloin itsekin ilmoja ennustella, yleten sillä alalla vähitellen isän arvoon, ehkäpä askelta ylemmäksikin. Almanakat, varsinkaan nykyaikaiset, eivät tiedä ilmoista juuri hölynpölyä. Sen verran tuolla nyt näkyy kuitenkin harinetta olevan, että tänä vuonna ajetaan joulukirkkoon paukkuvassa pakkasessa.»

»Mistä Simo sen tietää?» tutkaisi isäntä.

Simo otti almanakan akkunan puitteesta ja näytti tupakkakukkaronsa neulalla isännälle kyseenalaista kohtaa.

»Jupiter, peeveli, näkyy kiertävän kuuta kuin paarma nautaa.»

»Se näet paarma siellä ylhäällä tietää pakkasta, mutta täällä alhaalla hellettä?»

»Niinpä. Eivät yksin pienet almanakat, vaan taivas ja maa ovat ne avarat kirjat, joista minä läksyni luen. Tosin voin minäkin joskus erehtyä, mutta se johtuu siitä, että on niin ylen paljon muistettavaa. Jos olisin pännämies, että voisin panna paperille havaintoni eikä olisi pakko säilyttää niitä pelkän muistin varassa, niin olisinpa, totta vie, näissä ilma-asioissa melkein yhtä erehtymätön kuin…»

»Kuin kuka?»

Simo ei vastannut mitään. Hänen itsekehumistaan kuullessaan isäntä oli malttamattomana odottanut sen loppua ja itsekseen ajatellut: Lointele mitä lointelet, mutta annahan kun minäkin laukaisen tietoni esiin, niin eiköhän mahtisi masennu.

»On se nyt tullut uusi rohveetta tänne meidän kylään», sanoi hän teeskennellyn välinpitämättömästi ja vilkaisi syrjäsilmällä Simoon, nähdäkseen millaisen vaikutuksen uutinen häneen tekisi.

Simo nykäisi savua suunsa täyteen, ikäänkuin varautuen olisi tahtonut imaista henkeensä esi-isiensä vanhaa viisautta perintöpiipustansa. Mutta pian hän kuitenkin rauhoittui ja päätänsä halveksivasti keikauttaen puhaltaa pössäytti savun suustansa ilmaan.

»Minulla on ollut kilpailijoita ja kadehtijoita ilmeisen ikäni. Joku kollo on saattanut niiden ennustuksiin aluksi uskoakin — uusi pappihan on sellaisten mielestä aina entistä etevämpi — mutta pian on tuhmempikin tullut älyämään, että näiden nousukkaiden tiedot ovat yhtä keveitä ja olemattomia kuin tuo ilmassa leijaileva haiku… Vai niin… vai uusi rohveetta… No, mitä se on miehiään? Ja mistä se on tänne tullut?»

»Pohjalainen se sanoo olevansa.»

»Pohjalainen!»

»Jaska nimeltään. Se mies on saapastanut Suomet ja saaret ja kierrellessään kulkeutunut keväällä tänne tukinuittoon, mutta kun se työ nyt on loppunut, niin pyysi päästä meille maatöihin.»

»Tuleeko se viipymään kauankin teillä?» uteli Simo edelleen.

»Kai meillä työtä riittää, puskekoon päälle niin kauan kuin haluaa. Suo-ojan kaivua pyysi aluksi. Pohjalainen näkyy olevankin tekijä siinä työssä, mutta niinpä onkin mies möyrinyt isoimman osan ikäänsä kotipuolensa rannattomilla nevoilla. Se tämä Jaska ennustaa, päinvastoin kuin Simo, pikemminkin poutaista kesää.»

Simo naurahti:

»Vai poutaista. Mistähän merkeistä tuo sen on tietävinään?»

»Sanoo olevan itsellänsä lapintietoa.»

»Lapin!» pääsi Simon suusta hänen tahtomattansa kuin tuskainen parahdus ja visainen piippu putosi kourasta kolahtaen lattialle. Kuin raskaan taakan hartioita painaessa köyristyi hän kumaraan penkille, kyselemättä enää mitään. Isännän yrittäessä vielä jatkaa keskustelua ei hän saanut mitään vastausta, kuuli vain Simon pari kertaa huokaisevan kuin itsekseen:

»Vai uusi rohveetta… Vai lapintietoa…»

Painostavan hiljaisuuden jatkuessa alkoi ulkoa kuulua kellon kalkahduksia ja pari pitkää lehmän ammuntaa. Mölinän havahduttamana Simo kohoutui seisoalle ja vilkaistessaan akkunasta ulos hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat.

»Näkyy tulevan sade huomiseksi», sanoi hän.

»Mistä Simo sen tietää?» kysyi isäntä.

»Lehikin suupieleen näkyy laitumella heinätukko tarttuneen.»

»Niinpähän näkyy», sanoi isäntä, hyvästeli ja lähti.

II

Vaimonsa kuoltua ja lapsiensa pesiydyttyä omiin mökkeihinsä oli Simo jo vuosikymmenen elänyt yksin tuvassaan, viljellyt pientä peltotilkkuansa, lypsänyt lehmänsä, leiponut leipänsä, pessyt pyykkinsä, sanalla sanoen ollut itse isäntänsä ja emäntänsä. Pienen, puutteen pyrkiessä yhtäältä luontoa lamauttamaan, antoi hänen yksinäiselle leski-elämälleen toisaalta tarpeellista vastapainoa voimakkaasti viehättävä tietoisuus siitä, että hän köyhyydestään ja ulkonaisesta vähäpätöisyydestään huolimatta oli, ainakin omasta mielestään, paikkakunnan arvokkain mies ja ainoa merkkihenkilö.

Mutta kun Simo nyt tänä iltana Lehikin lypsettyään ja maidon siivilöityään kallistihe maata vuoteelleen, ei uni tahtonut tulla ollenkaan. Yön hiljaisuudessa tuli mieleen raskaita ajatuksia, jotka kaikki lopuksi päätyivät Lappiin. Hän oli kuullut siitä maasta, sen noidista ja tietäjistä ihmeellisiä kertomuksia, olipa hänellä itselläkin ollut aikoinaan salainen kaipuu päästä kerran siellä käymään ja ammentamaan viisautta suuren tiedon lähteestä. Muistellessaan syksyisiä ja talvisia revontulia, jotka kaukana Turjan taivaalla leimusivat, syttyivät, sammuivat, vaihtoivat väriä ja nuolaisivat tulisilla kielillään väliin keskitaivaankin kelmeää kupua, tunsi hän vapisuttavaa nöyryyttä, melkeinpä jumalallista kunnioitusta Lappia kohtaan.

— Se mies, Jaska, on siellä ollut…

Verratessaan itseänsä häneen Simo tunsi käpristyvänsä kokoon ja omat tietonsa kutistuvan melkein olemattomiksi. Kun hän vihdoin aamupuolella yötä raukesi unentoreeseen, alkoi uunin päältä kumottaa valonkajastusta, mutta kun hän yritti lähteä kiukaalla syttyneitä päreitä sammuttamaan, ei hän päässytkään vuoteestaan ylös. Punaisten ja sinisten liekkien jo mustaa kattoa lipoessa aukeni ovi ja Suvannon isännän kera astui sisään nahkapukuinen, mustapartainen lappalainen, kapsahti polvilleen hänen rintansa päälle ja puristi makaajaa kurkusta, niin että henki oli salpautua, isännän penkillä nauraa höröttäessä. Äärimmilleen voimiaan ponnistaen onnistui Simo vihdoin vapautumaan lappalaisen otteesta ja heräsi omaan kiljaisuunsa. Painajaista peläten hän ei uskaltanut enää nukkua.

Suvannon isännän ilmoitus uuden ennustajan tulosta kylään oli pisto Simon arimpaan kohtaan. Mutta kun hänellä pohjalaisen ennustuskyvystä ei ollut omakohtaista varmuutta, ei uteliaisuus ja jäytävä epätietoisuus antaneet hänelle hetkenkään rauhaa, vaan hänen piti heti aamuaskareensa toimitettuaan lähteä vartavasten tämän työmaalle, urkkiakseen edes jotakin tietoa kilpailijastaan.

Aluksi molemmat ennustajat vilkuilivat uteliaina ja epäluuloisina toisiansa, puhellen väkinäisesti vain jonkinjoutavia. Mutta kun Simo lopuksi koetti kiertäin kaartain kääntää keskustelua ilmain ennustuksen alalle, hymähteli pohjalainen vain salaperäisesti, käestämättä asiaan sen enempää. Ikäänkuin huomauttaakseen, että hän ei ole halukas niistä asioista keskustelemaan, hän alkoi ääneti pistellä lapiollaan suo-ojaa.

Simo lähti paluumatkalle. Sen sijaan, että olisi saanut mieltä kalvavan tiedonhalunsa tyydytetyksi, tuotti hänelle vain lisää aprikoimista ja päänvaivaa se seikka, oliko pohjalaisen vaiteliaisuuteen syynä se, että hän pelkäsi asiantuntijan läsnä ollessa puhuvansa itsensä pussiin, vai olisiko luullut Simon oppiakseen tietoja utelevan. Tai olisiko hän — niinkuin vähän näytti — pitänyt Simoa niin mitättömänä, että arvonsa ei sallinut ruveta moisen kanssa keskustelemaan niin syvällisistä asioista. Oli miten oli, sellainen loppuvaikutelma jäi Simon mieleen, että heille kahdelle kerran tulee yhteenotto, milloin tulleekin. Ja se kamppailu tulee olemaan ratkaiseva ja hävinneelle niin perin musertava, että se ei ikinä siitä notkosta nouse. Kahta tasaväkistä ennustajaa ei voi olla samassa kylässä. Mutta kumpi kaatuu jalustaltaan? Jos kävisi niin onnettomasti, että hän itse keikahtaisi, jos se ainoa side, mikä häntä vielä elämään kiinnittää: ilmain ennustaminen ja sen tuottama kunnia, katkaistaisiin, niin parasta olisi haudan aueta sinä päivänä ja hänen, Simon, astua häpeäänsä piiloon mullan alle. Mutta eihän ole vielä sanottu, kumpi kaatuu. On nyt vain terästettävä aseitansa, on kiinnitettävä katseensa entistä terävämmin viiriin ja väkkärään, maan ja taivaan merkkeihin. Mutta ikävintä on, että muisti tahtoo tylsistyä. Ollappa nyt kirjoitustaito! Ei tullut kysyttyä, osanneeko pohjalainen kirjoittaa, mutta jos se osaa, niin sillä on siinä terävä tutkain, jota hänellä ei ole. Hyviä, perhana ollen, ovat koulut sittenkin, vaikka olen aina niitä vastaan jurnuttanut.

Näin ajatellessaan Simo käveli hitaasti kotipolkuansa eteenpäin, seisahtui viimein kokonaan ja otsan rypistyessä yhä ankarampiin kureisiin mietti kotvan aikaa. Mutta vähitellen alkoi hymy lientää katkeria piirteitä, kunnes yht’äkkiä onnellinen ajatus leimahti kirkkaana salamana aivojen läpi. Lyöden sormillaan näppiä ilmassa hän ihan ääneen huudahti:

»Raakeli!»

Iloisena tästä keksinnöstään hän tupaansa mennessään melkein hypähteli.

Saman päivän iltapuolella oli Simo taas matkalla, kulkien tällä kertaa erästä toista polkua naapurimökkiin, jossa hänen tyttärensä emännöi ja pyysi torpan tyttöstä Raakelia saapumaan ensi pyhänä luoksensa, ilmoittamatta asiastaan muuta kuin että se oli hyvin tähdellistä.

Kun tyttö sunnuntai-aamuna tuli vaarin luokse, kaivoi Simo asian aluksi piipunperät poskeensa, ripusti silmälasit nenälleen, istuutui pöydän päähän ja sanoi juhlallisen painokkaasti:

»Raakeli!»

Tyttönen hiukan hätkähti ja katsoi kysyvästi, melkeinpä pelokkaasti vaarin vakavaan naamaan ja välkähteleviin silmälaseihin.

»Raakeli», jatkoi vaari hetkisen vaiettuaan. »Sinä olet saanut kulkea opintiellä, jota onnea meillä vanhoilla ei ole ollut. Vanhempasi ovat vähillä varoillaan evästäneet ja kustantaneet sinut kiertokouluun, josta sinulla kai on jo ulosoppineen petyykit taskussasi. Sinä osaat kirjoittaa, luet kuin pappi, taidat useita vieraita kieliä — kontinkielet, vitinkielet, riankielet ja mitä kaikkia lienevätkään. Mutta en minä niistä, kielistä, minulle riittää, kunhan opin auttavasti kirjoittamaankin.»

»Kirjoittamaan!» huudahti tyttö. »Aikooko vaarikin mennä kiertokouluun?»

Vastaamatta mitään tytön hieman pilkalliseen kysymykseen sanoi Simo taas: