JYLHÄNMÄKELÄISET
Kirj.
Juho Hoikkanen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.
I
Hohonmaan Isoaholan nuorin poika. Pekka, oli odottamatta ja ilman tiettävää syytä muuttunut käytöstavoiltaan niin omituiseksi, että näytti, kuin hänen henkinen tasapainonsa olisi horjahtanut mielipuolisuuden rajoille.
Kun juuri saapunut kesä kukkasineen, lintuineen herätti iloa toisten nuorten mielissä, näytti sen tulo Pekan sieluun tekevän päinvastaisen vaikutuksen. Vaikka oli kiireiset kevätkylvön ajat, hän ei ottanut töihin osaa juuri muuta kuin nimeksi. Valitellen pahoinvointia hän oleili yksin kamarissansa päivät pitkät tai kuljeskeli hajamielisenä metsissä. Joskus — ja se oli arveluttavinta — hänen kuultiin puhua höpisevän itseksensä: sadattelevan itseänsä, puolustautuvan ja yrittävän kiivaasti kumota niinkuin jonkun toisen vastaväitteitä. Toisinaan hän tuskaisin kasvonilmein pudisti kärsimättömänä päätänsä, samalla päristäen huuliansa, niinkuin olisi nielaissut liian väkevän ryypyn tai muuta hyvin katkeraa, jonka aiheuttaman vastenmielisyyden tahtoi voimakkaalla röyhtäisyllä henkäistä ulos rinnastansa. Kesken synkkää tuijotustansa hän saattoi yhtäkkiä iskeä kätensä ristiin kuin rukoillen, mutta heti sen jälkeen päästää suustansa mitä katkerimman naurun: herherherherhana! ikäänkuin olisi hädässänsä kääntynyt yhtaikaa sekä ylhäälle että alhaalle, pitämättä tällä kertaa lukua sillä, mistä päin apu tulee, kunhan se vain jostakin tulisi. Toisinaan hän suljetuin huulin puuskutti pitkät tovit sieraimillansa kuin höyrykone, mutta kun silmät olivat kyynelettömät, ei voitu sanoa, oliko se itkua vai naurua tai sekoitus molemmista. Varsinkin muutamin ajoin Pekka oli niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli ulkomaailmalle sokea ja kuuro kuin soiva metso. Kun hän kuitenkin joskus havaitsi tulleensa huomatuksi oudoissa eleissänsä, karahti hän kasvoiltansa punaiseksi, sulkeutui kamariinsa ja kiukutteli siellä häpeissänsä, ilkeämättä tuskin silmiänsä näyttää.
Kaiken lisäksi huomasi isännän valpas, vartioiva silmä Pekan joskus iltamyöhällä hiipivän salaa jonnekin ja palaavan vasta aamupuolella yötä. Mutta missä tämä kävi ja millä asioilla, siitä hän ei saanut selkoa. Ehkäpä poika kulkee Kankaanpäässä tyttärissä, sillä sinne päin hän näkyy aina askeleensa suuntaavan. Ja hyvä niin — hyväpä niin, ajatteli isä: se onkin Kankaanpää kulmakunnan varakkaimpia taloja. Ei sopisi Pekan kuitenkaan kyttäillä noin varkain kuin renkipojat öisin piikojen aittoihin. Olisi valjastettava talliori kiiltävien kiesien eteen ja karautettava kosiotaloon selvällä päivällä, että pois tieltä, köyhät! Vaan omapa on asiansa, miten kulkee… Mutta mistä hemmetistä johtunee Pekan kummallinen käytös, että on melkein kuin löyhäpäinen ja haluton kaikkeen — eihän se vain Kankaanpään Eveliina epiänsä tehne. Kuka hänen tuli ja tiesi.
* * * * *
Muutamana iltayönä Pekka taas tapansa mukaan nousi unettomalta vuoteeltansa ja otti esiin pyhävaatteensa, aikoen pukea ne yllensä. Mutta hetken mietittyään hän nakkasi kiivaasti vaatteet takaisin säiliöön ja pukeutui arkitamineisiinsa. Pisti sitten rahalompakon povitaskuunsa, laskeutui akkunasta ulos ja lähti kulkemaan maantietä samalle taholle kuin ennenkin. Kotitalonsa näkyvistä päästyään hän pysähtyi ja katsoi ison aikaa Kankaanpäähän, joka ylävälle paikalle rakennettuna loisti etäältä punaisena ja komeana. Hänellä oli kiihkeä halu jatkaa maanteitse matkaansa sinne, mutta pakottautui kuitenkin poikkeamaan syrjäpolulle, joka metsän kätkössä alkoi vähitellen kampeutua aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mistä hän oli tullut.
Väsyneen näköisenä, pää kumarassa kuin vanhuksella, kulki nuori mies yksinäistä polkuansa. Väliin hän pysähtyi mietteissänsä, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa eteenpäin, kunnes vihdoin ikäänkuin löysi itsensä Jylhänmäen talon riihen luota, jossa polku yhtyi ajotiehen. Silmissä ja huulilla halveksiva ilme hän siinä riihen suojassa katseli ränsistynyttä taloa ja vertaili sitä Kankaanpäähän, niinkuin oli viime aikoina usein ennenkin katsellut ja vertaillut.
Kaksijatkoinen asuinrivi muistutti hänen mielestänsä torniniekka kirkkoa, sillä myöhemmin rakennettu osa oli miltei kaksi kertaa niin korkea kuin entinen. Akkunoissa, jotka uudella puolella olivat suuremmat kuin vanhalla, kumotti siellä täällä lasiruutujen asemesta tuohilevy tai valkoiset päreet kuin kaihi silmässä. Useimmat lukuisista rakennuksista olivat enemmän tai vähemmän nyökällään, yksi yhtäänne, toinen toisaanne, niinkuin olisivat siinä kesäyön hiljaisuudessa torkkuen mietiskelleet kaiken katoavaisuutta. Erään rakennuksen harja oli köyristynyt ylöspäin kuin maurullaan olevan kissan selkä, toisen katto painunut notkolleen, muistuttaen laihaa hevoskaakkia. Huoneiden aidaksenharmaata värisointua häiritsi hiukan sikovajan päätyseinä, jonka yläosa oli maalattu punaiseksi, mutta jätetty kesken, niinkuin maalialueet olisivat jo alkuunsa loppuneet tai olisi tällaista loistoa pidetty liian ylellisenä.
Tätä rakennusryhmää kohti, jonka joka raosta köyhyys kurkisti, lähti Pekka riihen luota hiipimään, pysähtyi erään aitan eteen ja kopautti oveen pari lujaa iskua rystysillänsä.
»Kuka siellä?» kuului aitasta säikähtänyt naisen ääni, ikäänkuin kysyjä olisi tullut äkkiä herätetyksi unesta tai syvistä mietteistä.
»Kukahan lie», vastasi Pekka halveksivan välinpitämättömästi.
Telki kolahti alas, ja Pekka työntyi kumarassa matalasta ovesta sisään nariseville lattiapalkeille. Tervehtimättä hän istui vaatearkun kannelle, nakkasi oikean säärensä vasemman polvelle ja alkoi hermostuneesti viipottaa jalkoteräänsä.
Hilma, talon tytär, istui sänkynsä laidalla, niinkuin oli siinä riisuutumatta, kädet helmassa istunut monina iltoina ja monina öinä. Kumpikaan ei tahtonut päästä puheen alkuun, vilkuilivat vain silloin tällöin salavihkaa toisiinsa; ja milloin katseet sattumalta yhtyivät, kilpistyivät ne samalla alas kuin häveten.
»Tulin taas neuvottelemaan siitä…», keskeytti Pekka vihdoin kiusallisen äänettömyyden, mutta katkaisi lausumansa kesken, niinkuin hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa loppuun asti.
»Mistä?» kysäisi Hilma hiukan pisteliäällä äänensävyllä.
»Mistä!… Kyllä sen tiedät kysymättäsikin.»
»Siitä on jo niin paljon puhuttu, että siinä ei ole enää mitään neuvottelemista — selvässä asiassa.»
»Onko se sitten niin päivän selvää, että tilasi on sellainen kuin väität?»
»On se.»
»Entä jos sinä vain luulottelet sellaista tai valhettelet ja käytät sitä valhettasi verkkona, kietoaksesi minut pauloihisi?»
»Pauloihini!… Kun et osaa edes hävetä.»
Pekan jalka heilui entistä kiivaammin.
»Mitä meidän nyt sitten on tehtävä?» hän kysyi neuvottomana.
Kun Hilma ei vastannut mitään, jatkoi Pekka:
»Sinä kai haudot mielessäsi yhä sitä naimisiin menoa?»
»Ei suinkaan tässä liene mitään muutakaan pelastuskeinoa», vastasi
Hilma.
Pekka vaipui taas mietteisiinsä. Mielikuvituksellansa hän aluksi punnitsi Hilman ja Eveliinan kauneutta, ja tuloksena oli, että viimemainittu jäi siinä suhteessa paljonkin alakynteen. Mutta kun hän sitten vertaili molempien varallisuutta, arvoa, tätä viheliäistä aittakoppia Eveliinan kauniiseen kamariin, oli ero niin suuri, että Hilman kauneuskaan sen rinnalla ei paljoa merkinnyt. Pekkaa hävetti, että hänen pitää istua tällaisessa kölsässä kuin armoa kerjäten; ja ihan mahdottomalta tuntui ajatus, että hänen, rikkaan ja mahtavan Isoaholan pojan, pitäisi viettää häitänsä mokomassa taloröttelössä. Viimein hän yhtäkkiä lyödä läjäytti kämmenellä reiteensä.
»Ei ikinä!… Mitä siitä sanoisivat isä ja äiti, ja mitä muut ihmiset.»
»Mitäs minun isäni ja äitini sanovat minulle — varsinkin isä, ja millä silmillä luulet minua katseltavan, kun tässä pian alkaa seuraukset näkyä… ja ihminenhän minäkin olen.»
»Ihminen… Onhan se niinkin. Mutta etkö sinä voi ajatella, mikä elämä siitä syntyy, kun kissa ja koira kytketään iäksi yhteen; kun on tällaista jo alussa, niin mitä sitten lopussa. Näethän sinä, että minä en sinua rakasta enkä ole oikeastaan koskaan rakastanutkaan.»
»Siitä ei ole kovinkaan pitkää aikaa, kun vakuutit ihan toista, ja minä raukka uskoin. Muussa tapauksessa asiat eivät olisikaan niin onnettomasti kuin ne nyt ovat.»
»Mitä niistä kaikista vakuutuksista», sanoi Pekka, kättänsä huiskauttaen.
»Eipä näy olevan luottamista. Enkähän minäkään sinua enää rakasta, pikemminkin vihaan. Minun ei tulisi sinua yhtään ikävä, vaikka lähtisit täältä aitasta nyt viimeisen kerran; mutta lapsella täytyy olla isä.»
»Isä! Mistä minä tiedän, että olen sen isä — voihan se olla joku toinenkin.»
Tämän kuultuaan Hilma karkasi sähähtäen molemmin käsin rintaansa, niinkuin olisi saanut puukon piston. Loukkaus koski häneen niin kipeästi, että hän vastaukseksi ei saanut sanaa suustansa. Kun pakahduttava tunne ei päässyt muulla tavoin purkautumaan, kumartui hän vuoteeseensa ja kätkien kasvonsa pielukseen purskahti rajuun itkuun..
Pekan tuli surku hänen avuttomuuttansa. Kun itkusta ei tuntunut tulevan loppua ollenkaan, hän pelkäsi itkijän tukehtuvan pielukseensa. Hätääntyneenä hän pakottautui koskettamaan kädellänsä Hilmaa kevyesti olkapäähän.
»Älähän nyt, älähän nyt…»
Hilma nykäisi torjuvasti hartioitansa.
»Pois!… käärme.»
Siitä huolimatta Pokka kohotti hänet puoliväkisin sängyn laidalle istumaan ja hänen rauhoituttuaan sanoi:
»Näethän nyt itsekin, minkälaista yhdessäolomme tulisi olemaan: itkua ja parkua. Sinä et käytä järkeäsi etkä sääli minuakaan.»
»Säälitkös sinä minua?»
»Kyllä minä sinusta ja lapsesta huolen pidän, että ainakaan elannon puutetta ei tarvitse nähdäksenne, jos sinä puolestasi pidät asian salassa minuun nähden ja lupaat olla minua millään tavalla sekoittamatta koko juttuun.»
Näin sanottuaan Pekka otti esiin viimeisen valttinsa: viisisataisen lompakostansa.
»Tämän antaisin aluksi.»
Hilma otti rahan. Suuri summa häikäisi hänen silmiänsä. — Ehkä sittenkin olisi paras suostua tarjoukseen, poistua kauas muille maille ja elää siellä lapsinensa huoletonta elämää, sanoi järki. Mutta sitten iski mieleen toinen ajatus: Kaikista Pekan vakuutuksista huolimatta minä olen tainnut hänen mielestänsä olla alun alkaenkin vain kauppatavaraa, jota näin rahalla myydään ja ostetaan. Rintaa vihlaisi taas samanlainen kipeä pistos kuin äskenkin. Hän repäisi nopeasti rahan kahtia ja heitti kappaleet antajan silmille.
Pekka poimi palaset lattialta ja lähti hyvästiä sanomatta, niinkuin oli tervehtimättä tullutkin.
II.
»Aa lullaa lasta, tuulipa lullaa lasta…»
Hämärävaloisessa aitassansa sängyn laidalla istuu Hilma heiluttaen köysiin ripustettua matalaa pärekoppaa, jossa lapsi selällään maaten, suuret silmät kattoon luotuina kuuntelee äitinsä laulua ja kehtonsa kannatinköysien nukuttavaa kitinää aitan orresta.
Vihdoin raotettiin aitan ovea, ja talon huutolaismummon ryppyinen naama näkyi aukeamassa.
»Terlveisiä saunasta», toivotti hän, säräyttäen r-äännettä omituisen pehmeästi. »Läksin vähän jaloittelemaan».
»Niinpä se onkin sauna ollut Riikalle rakas, että tokko lienette hennonnut poistua nurkkia ulommaksi koko pitkänä talvena», arveli Hilma.
»Rlakas, rlakas on vanhalle lämmin sauna, kun viima vinkuu lakeistorlvessa ja pakkanen paukkaa nurlkissa. Hyvä on siellä ollut kehrläilläkseni ja karlttaillakseni. Mutta nyt lämpimäin tultua alkaa aurlinko vetää vanhaakin ulos kuin karlhua pesästään».
»Riikka tulee sisään vain», kehoitti Hilma.
»Kun tuosta pääsisin; on niin korlkea tuo kynnyksesi… Ääh… ähäh… jaksoinpas tuon jalan kompurlan nostaa vielä noinkin korlkean kynnyksen yli. Mutta nyt ei… nyt ei nousekaan toinen; jäin tähän puntarluksiin, niinkuin olisi toinen jalkani haudassa, toinen haudan parhaalla. Nykäisehän tuosta kepin päästä… eihän se tällainen kuiva akan käppyrlä paina höyhenen verltaa… Kas niin!»
Aittaan päästyään mummo jäi seisomaan kumaraisena lattialle, tukien molemmin käsin sauvansa ponteen ja tuijottaen kiiluvilla silmillänsä kehtoon kuin lapsia ryöstävä satujen syöjätär. Vähitellen hänen sisään painuneet huulensa vetäytyivät hymyn tapaiseen, hän kohotti toisen kätensä kopan ylle ja koukkuiset sormet harassa jäljitteli linnun lentoa, samalla pitkäveteisesti honottaen:
»Haaukkaa lentää, kiitää, kaataa…»
Edelleen haukan lentoa matkien hän yhtäkkiä iski kätensä lapseen ja alkoi kopeloida sen rintaa, höpöttäen nopeasti:
»Kups-kups-kups-kups…»
Kun lapsi, joka nyt oli lähes vuoden vanha, kutittamisen takia hymyili, potki ja nauraa kikatti, vaikutti se mummoon niin lämmittäväsi, että hän vapisevalla äänellänsä alkoi hyräillä jonkinlaista laulun tapaista:
"Herlan terlttu, kullan nuppu, sokerlitoppa leijaa…"
Hetken lapsen kera kömpelösti leikittyään hän istui rahille ja katsoi Hilman ohi jonnekin aitan ahtaita seiniä ulommaksi. Sanoi vihdoin kuin muistelmistaan heräten:
»Pyörläytinhän sitä minäkin pojan ennen nuorlianna.»
Vaikka Hilma oli senkin seitsemät kerrat kuullut Riikan hiukan ylpeillen kertovan nuoruuden aikaisen tarinansa, teeskenteli hän kuitenkin mummon mieliksi uteliasta osanottoa, ikäänkuin asia olisi hänelle aivan outo.
»Missäs se poikanne on nykyään?» kysyi hän.
»Kaukana, kaaukana… Turlussa asti oikein», sanoi mummo ja viittasi kädellänsä kuin jonnekin maailman ääriin.
»Työmiehenäkö se siellä on», pisti Hilma.
»Vai työ… hehee, tyttöseni! Herla se on, pappi oikein, kappa selässä ja liperlit kaulassa.»
»Vai liperit.»
»Liperlit, liiiperlit… mitenkäs muuten arlvoltaan. Se on käynyt korlkeita kouluja ja suorlittanut suurlia eksalamia.»
»Mutta eihän sitä ole tainnut teilläkään olla omituista miestä — vihittyä?» oli Hilma utelevinaan.
»Vihittyä?… Hehee — ei muuta kuin viitan alla vihitty ja vaipan alla vahvistettu… Enkähän minä siitä — olipahan vain synnyttäminen niinkuin rluumiin puhdistus.»
»Kukas se poikanne isä oli?»
»Herla se oli sekin, maanmittarli oikein. Asui kerlan kesällä piikuustalossani ja… hihi… minä olin kuvankorlea minäkin ennen uutena.»
Hilma tarkasti lähemmin mummon kasvoja, ja häntä melkein värisytti ajatus, että aika voi haaskata kauniin noin rumaksi; ehkä hän itsekin joskus tulee tuommoiseksi.
»Isäkö sitten kouluutti poikansa papiksi?»
»Ei isä, muut rlikkaat kustansivat koulun, kun näkivät, että
Markuksella oli terlävä pää kuin parltaveitsi.»
»Miksette ole mennyt poikanne luokse vanhoilla päivillänne?» kysyi
Hilma.
»Johan sillä naurlaisi Turlun harlakatkin itsensä kuoliaiksi, jos minä, tämmöinen vanha ja rluma körliläs pyrlkisin herlasväkeen asumaan — ymmärlänhän minä toki sen verlan.»
»Eikö poikanne ole välittänyt teistä edes sen vertaa, että lähettäisi jotakin avustusta vanhalle äidillensä?»
»Lähettihän se aluksi virlkaan päästyään vähän kahvirlahoja ja ehkä lähettäisi vieläkin, mutta sen emäntä — eli rlouva — on niin korlkeahenkistä sukua, että se ei salli minua edes mainittavan, niinkuin sillä ei anoppia olisikaan.»
»Vaikka miniänne on kai rikas?»
»Rlikas, rliiikas… suuurlen hovin tytärl… kultaiset hampaat, hopeiset kurlkut ja kaikki», mummo melkein lauloi, ja näyttääkseen havainnollisesti miniänsä rikkautta ja mahtavuutta hän samalla teki molemmin käsin niin laajan, kokoavan liikkeen, kuin olisi tahtonut kahmaista koko maailman aarteet syliinsä.
»Kyllä on, kyllä on — teidänkin kohtanne…». kykeni Hilma vain jahkaamaan voimattoman vastalauseensa.
»Köyhän täytyy kärlsiä», sanoi mummo kohtaloonsa alistuen. »Enkähän minä ole heille surlkeuttani valittanut, en heiltä mitään pyytänyt enkä tiellänsä ollut. Mutta sitä pientä toivon kipinätä olen rlinnassani vuosikymmeniä virleillä pitänyt, että oma poika olisi hautani parltaalla siunaamassa ja arlkkuni kannelle multaa heittämässä — kappa selässä ja liperlit kaulassa — kun tästä kerlta vievät sinne, missä kaikki olemme yhtä vilkkaita ja samanarlvoisia… ja jossa suurlimmatkin synnit…»
Mummon mielikuvituksen luoma maanpäällinen loppunäytös oli hänen mielestänsä niin suurenmoinen hyppäys arvoasteikossa ylöspäin tuonpuolisessa elämässä, jossa suuretkin synnit ylenpalttisessa armossa anteeksi annetaan, niin mieltä liikuttava, että hänen piti nostaa esiliinan lievettä silmillensä kuivatukseen vanhuksen herkästi herahtavia kyyneleitä.
Vaiettiin hetken aikaa, jolloin kuului vain mummon tukahdutettua nyyhkytystä esiliinan takaa. Mutta pian hän lapsen tavoin unhotti kyyneleensä ja niistää pihautti sormiensa välissä nenäänsä, ikäänkuin siten karkoittaakseen turhan tunteilemisen arkisen todellisuuden tieltä.
»Mitenkäs se on, Hilma rlukka, sinun kohtasi? Onkos se sulhasesi antanut tuolle epanalle eläkerlahoja?» kysyi hän.
»Ei ole antanut — eikä ole väliäkään.»
»Rliitele! rliitele!» innostui mummo ja viittilöi kiihtyneenä käsillänsä kuin vihassa.
Jo pelkkä sellainen ajatuskin leimautti häpeän punan Hilman kasvoille.
»Eipä sitä olo tainnut Riikkakaan lapsellensa eläkettä riidellä», huomautti hän hieman loukkaantuneena.
»Olisin minä rliidellyt, mutta otappas hännästä kiinni maanmittarli, joka juoksee kuin kulkukoiria pitkin metsiä, ympäri! Suomen nientä… Hehee!… Arlkisin tein työtä, mutta pyhäisin, kun oli vähän vapaampaa, menin metsään muutamalle suudelle rajapyykille, joka oli mielestäni kuin sulhaseni minulle jättämä muistomerlkki olevinaan; istuin siellä korlkealla kivikasalla, itkeä tihuttelin ja katselin pitkin suorlia autioita rlajoja.»
Mummo katsoi taas Hilman olan yli, ikäänkuin hän olisi jälleen nähnyt nuo aikojen takaiset autiot rajat, jotka sen jälkeen olivat jo monta kertaa umpeen kasvaneet ja taas avatut, ja hänen silmälautansa räpyttivät toisiaan vasten tavallista kiivaammin.
»Yrittihän se Pekka kerta tyrkyttää minulle seteliä väkivetoon, mutta minäpä repäisin rahan kappaleiksi ja heitin palaset sen hävyttömän silmille», kellahti Hilma, osoittaakseen ettei hänen sulhasensa sentään ollut tarjonnut kiviä leivän asemesta.
»Rlepäisit rlahan rlikki! Voipa höntti, minkä arlvoltaan teit — linnan rleissun itsellesi, jos pahat kielet kantavat viikoksesi vallesmannin korlviin», päivitteli mummo päätänsä kahtaanne kallistellen. »Mikset ottanut, kun toinen hyvän hyvyyttään tarljosi, vai onko sinun pörlssisi niin täysi, ettei sinne enää lisää mahdu?»
»Eipä sillä: mutta oi taitaisi Riikka ymmärtää kieltäytymisen! syytä, vaikka koettaisin selittääkin.»
»Kuka heitä ymmärltänee näitä nykyajan nuorlia. Mutta vieläkös se Joonas, isäsi, tuon tyllerlön takia on sinulle samanlainen karlilas kuin ennenkin, vai joko alkaa ukon luonto lauhtua?»
»Samanlainen se on, en yhtä hyvää sanaa ole isältä kuullut sen jälkeen kun tuo maailmaan tuli — kerran löikin.»
»Löi!»
»Niin, Riikka hyvä… löi… oma isä…»
»Millä se löi, kädelläänkö vai…?»
»Suitset mitkä lie sattuneet kädessä olemaan, niin niillä mätkäytti selkääni kuin koiraa tai laiskaa hevoskonia. Pelkäsin, että se vihapäissään vielä tappaa lapseni, sieppasin Kaisun syliini ja juoksin äidin suojaan.»
»Mitäs äitisi?»
»Sehän tuota on ainoata tukea ja turvaa tässä kurjuudessa: jos ei äitiä olisi, niin olisin hukassa.»
»Kun minä sen ukon kantturlan otan käsilleni, niin vielä minä sille lakia luen, olen minä sen verlan Sanaa katsellut. Sanon sille vertauksella, että merleen semmoinen Joonas olisi heitettävä, suurien kalan karlhuna nieltäväksi ja kolmen päivän päästä lauhkeana lampaana Hannalle oksennettavaksi.»
»En tahdo tuomita väärin isääkään, hyvähän se oli minulle ennen, hyvinkin hyvä; mutta se on tuo lapsi, jota hän ei voi sietää», puolusteli Hilma.
»Onko isäsi sitten niin vanhurlskas, että hän luulee voivansa heittää ensimäisen kiven?»
»Niin, en tiedä… Sitä ei Riikka voi uskoa, kuinka pitkä minulle oli viime talvi ja kuinka iankaikkisen pitkä on ollut tämäkin pyhäpäivä. Että ihan tässä täihin tulee, kun ei ole ketään, kenen kanssa edes sanan vaihtaisi.»
»Sanoppas muuta— vai ei ketään. Mikäs kääriä se on tuo tuossa kopassa… herlan terlttu, herlan terlttu! Mutta minulla kun on koko pitkän talven ollut ainoata toverlia vain sirlkka kiukaan kolossa.»
»Kangertaa mieltäni kaiken lisäksi vielä sekin, että täytyy tässä ollakseni työttömänä talon leivissä, kun lapsi sitoo kädet ja jalat, ettei pääse edes elatustansa ansaitsemaan. Kuitenkin tuntuu oloni vähän kevyemmältä nyt, kun tuli kesä ja pääsin tänne aittaan piilottelemaan tuota aarrettani kuin ainakin varastettua tavaraa, pois toisten jaloista.»
»Mikäs täällä on yhtäkaikki ollaksesi», lohdutti mummo ja illan jo tultua myöhäiseksi lähti keppineen mennä köpittämään saunaan.
* * * * *
Jonkun aikaa Riikan mentyä alkoi maantieltä kuulua läheneviä nuorten iloisia ääniä. Hilman väsähtäneet kasvot elostuivat, hän antoi kopalle suuremman vauhdin ja kiiruhti oven raosta varkain kurkistamaan ohi kulkevia. Tuttua väkeä, kylän tyttöjä ja poikia, muutamat käsikoukkua käyden, jotkut käsikaulalla. Tuskin oli menneitten puheensorina lakannut kuulumasta, kun jo uusia parvia läheni; ja joka kerta meni Hilma oven raosta kurkistamaan, palaten jälleen sänkynsä laidalle kuin pettyneenä.
»Missä lienee, isäsi — olkoon!… hss — hss—hss…»
Mutta viimein ei kuulunut mitään, ei mitään muuta kuin käen kaihomielinen kukunta jostakin kaukaa ja kehdon kannatinköysien kitinä aitan orresta. Soutajan kädet kopan laidalta valahtivat helmaan, heilurikehdon liikkeet lyhenivät lyhenemistään, kunnes se viimein seisahti kokonaan, ja aitassa vallitsi raskaampi alakuloisuus kuin koskaan ennen.
Minne ikinä katseensa käänsikin, kaikkialta tuijotti Hilmaa vastaan mykkä ikävyys liikkumattomin kuolleensilmin. Aitan ahtaat seinät tuntuivat puristautuvan yhteen, matala katto luhistuvan lattiaa vaston ja murskaavan allensa kuin linnun luttoseen. Ahdistavan tunteen kokoon painamana hän kyyrötti sänkynsä laidalla kuin vangittu lintu häkkinsä orrella, toverien visertäessä kevätlauluja metsän vapaudessa. Vastustamattoman voiman vetämänä Hilma vihdoin ikäänkuin riuhtautui irti kahleistansa, meni ulos ja katsoi pitkin hiljaista autiota maantietä sille suunnalle, jonne nuoret äsken olivat menneet. Johtui siinä mieleen, kuinka hän pienenä paitaressuna oli samalla paikalla näinikään seissut ja katsonut sunnuntai-aamuna kirkkoon lähtevän äitinsä jälkeen ja tämän näkyvistä kadottua itkuun ratkennut, kun ei oltu mukaan otettu. Oli niin samanlaista nytkin.
Kun lapsi yksin jäätyään oli katseellaan tehnyt kiertokulun yli ahtaan, tutun näköpiirinsä, alkoivat silmät lientyä, niinkuin lientyy sininen taivas sateen tullen, huulet vyyhteilivät ja viimein tillahti haikea itku, havahduttaen äidin haaveistansa. Hilma palasi aittaan, otti tytön syliinsä ja tyrkytti sille rintaa hätiköiden, puoliväkisin.
»Tuossa — seh — ota, ime!»
Lapsi ei ollut ehtinyt saada nälkäänsä kunnolleen tyydytetyksi, kun äiti sen jo irroitti rinnoiltansa, peitteli jälleen koppaan ja alkoi kiivaasti soutaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut hoppuinen kiire jonnekin. Kehdon lentäessä edestakaisin suurin heilahduksin kannatinköydet aitan orressa kirkuivat kuin vihassa ja äidin kärsimättömänä vaihteleva laulu ja hyssytys tukahduttivat lapsen itkun melkein kuulumattomiin.
Saatuaan tyttösen vihdoin nukkumaan Hilma valikoi runsaasta vaatevarastostansa parhaan kesäleningin, vaihtoi nopeasti pukua, kampasi hiuksensa ja sidottuaan päähänsä valkoisen kinan heitti lopuksi sangen tyytyväisen katseen seinällä riippuvaan pieneen, kuvastimeen. Otti sitten läkkisestä rasiasta vähän kahvijauhoja paperiin, hiipi ulos ja kiiruhti juoksujalkaa rantaan vievää saunatietä.
»Riikka! Joko se Riikka nukkuu?» hän hiljaa tyrkkien herätteli saunan penkillä autuaan näköisenä nukkuvaa mummoa.
»Herla varljelkoon! Mikä nyt — onko tuli irlti?» Riikka unimielissään vastaukseksi murahti.
»Kuulkaa, Riikka, etteköhän te tulisi täksi yöksi minun sänkyyni maata — että jos Kaisu sattuisi heräämään ja…?»
»Voipa kova lykky, kun tulit pahimmoikseen herlättämään; näin tuossa niin ihanata unta maanmittarlista. Oli olevinaan…»
»Antakaa nyt maanmittarinne olla, puhutaan siitä unestanne toiste», keskeytti Hilma kärsimättömästi kättänsä huiskauttaen. »Minulla on kiire.»
»Eihän tuota ole ampumalla elelty ennenkään. Ja vihillekö sinulla semmoinen hätä on, kun olet laittanut itsesi noin kirlkonkorleaksi?»
Hilma punastui ja tuli hiukan hämilleen.
»Ethän vain», mummo jatkoi ja pui leikillään sormea vuoteella istuessaan, »ethän vain aikone Pirlunkalliolle — sinäkin?»
»Minäkin… Olisiko se sitten paljon, jos minäkin kerran vähän huvittelisin, niinkuin muutkin nuoret?»
»Nuorlet?… No, eipä ei — ethän tuota vielä vanha ole, mutta…»
»Älkää nyt huoliko siitä. Tässä on kahvia, keittäkää ja juokaa; aitan arkusta löydätte sokerit ja muut tarpeet.»
»Hilma hyvä, tarlpeen nuo kahvivähät taitaa olla omassakin kuivuudessasi», mummo säälien esteli, mutta vääntäytyi kuitenkin vuoteeltansa ylös tavallista ketteräminin.
»Riikka, nähkääs: kevät. Pidetään nyt lystiä kerta mekin, kumpikin omalla tavallamme. Kun te ette enää jaksa tanssia, niin juokaa kahvia… Tai ehkä te vielä — mikäs siinä on! Valssataan me kaksi mamman likkaa keskenämme täällä saunassa, kun toiset tytöt tanssivat sulhasineen polkkaa Pirunkalliolla.»
»Älä, Hilma rlakas, älä, älä», pyyteli mummo rukoilevalla äänellä ja asettui niin nöyrään asentoon kuin liehakoiva koirarakki väkevämpänsä edessä; sillä Hilman silmien ilmeessä ja koko olennossa oli hänen mielestänsä pakotetusta leikistä huolimatta jotain pelottavaakin.
Tuskin hän oli ehtinyt sanoa pyyntöänsä loppuun, kun Hilma jo rallittaen ja notkein liikkein valssin tahtia matkien retuutti paitasillaan olevaa, hullunkurisesti vastaan rimpuilevaa mummoa ympäri saunan epätasaista lattiaa.
»Voi, Hilma kulta… arlmahda, arlmahda… hihihi!… Älä viitsi, älä viitsi rletuuttaa vanhaa Rliikkaa — huonot jalat, kihtiset kompurlat, heikko rluustitautinen pää… Haprlaat luut voivat katketa, rlavistuneet liitokset ratketa. Pirlhana!… purlistat harltioitani kuin pihdillä… Voi, voi arlvoltaan, kun putosi kahvitötterlö kädestäni… Pyörlyttää — pyörlyttaä…»
»Kas näin sitä, Riikka, Jylhänmäen ainoan tyttären häitä tanssitaan — ooh!» sanoi Hilma ja hypähti kevyesti kynnyksen yli.
»Senkin villivarlsa!» oli mummo toruvinaan puiden nyrkkiä poistuvan jälkeen.
Toinnuttuaan huumauksestaan Riikka laittoi lastuvalkean saunan uuniin, kiehautti kahvin ja tassutteli virsut jalassa pannuinensa Hilman aittaan. Tuntui niin suurenmoiselta ja arvoa kohottavalta emännöidä näinikään ominpäin, ikäänkuin omassa aitassansa, omalla arkullansa sen, joka oli melkein koko elämänsä iän tottunut saamaan kaiken armopalana toisen kädestä.
— Että se uskalsikin jättää avaimen arkkunsa suulle, ettei johtunut näinkään ajattelemaan: entä jos se huutolaismuija sieltä jotakin kähveltäisi esiliinansa alle, tai ahneudessaan appaisi suuhunsa kaikki imelät, ja siinä mielessä nostanut tuohon kannelle kahvikuppeja, maitopulloa ja antipalaa sokeria ja sitten pistänyt avainta taskuunsa. Niin olisi joku toinen tehnytkin, mutta se onkin. Hilma, toista maata kuin monet muut. Eipä sillä, että olisi minussa mitään epäilyksen alaista. Rikettä mitä lienenkin nuoruuden hulluudessani tehnyt, varkauden synnistä ei ole tunnollani kannetta ollut. Ja vaikka olisi vähän ollutkin, niin tämä, että näin uskotaan ja luotetaan, pitäisi pitemmätkin kynnet erossa toisen omasta.
Juotuaan suu maireellaan kahvia muutamia kuppeja Riikka aikansa kuluksi tarkasteli lähemmin arkun sekalaista sisältöä. Huomasipa tällöin eräässä nurkassa seista töröttävän mustan, synkännäköisen pullon. Hän otti löytönsä ylös ja ojentaen käsivartensa suoraksi alkoi vanhojen tapaan etäältä, tirkistävin katsein tavailla kuolonilmoitusta muistuttavaa mustareunaista paperia pullon kupeesta:
»Pee sano pee — oo — ärl — tee… Porltviiniä… Hilman saunavarlojen rlippeitä… Herla mun päiviäni!»
Puolillaan oleva viinipullo kädessä, ja vesi kielellä. Riikka kävi ankaraa oikeutta itsensä kanssa, painaen peukalonsa lujasti kuin lukoksi korkin päälle, ettei vastoin tahtoansa tulisi syypääksi synnilliseen tekoon. Mummon ajatukset rehellisyydestä joutuivat hiukan ristiriitaan hänen äskeisten ajatustensa kanssa. Kuinka hän siinä harkitsikin, souti ja huopasi, alkoi tulppaa painava peukalo vähitellen herpautua jännityksestänsä, ajatuksen päätyessä lopulta kultaiselle keskitielle:
— Koko pullon jos mukaani ottaisin, niin se olisi varastamista, mutta täällä aitassa naukattua pientä lirausta ei lue synniksi Jumalakaan. Sitäpaitsi Hilman sana: »Arkussa on sokerit ja muut tarpeet», — muut tarpeet, niin.
Riikka kaataa pulputti pullosta mustanpuhuvaa nestettä vähinvajaan kahvikupin. Aluksi hänen nautintoonsa pyrki sekaantumaan epämääräinen vastenmielisyys teon oikeutuksesta ja aiheeton arkuus siitä, että Hilma minä hetkenä hyvänsä saattaa ilmaantua aitan ovelle. Mutta maistelemisen hiljalleen jatkuessa nämä häiritsevät tunteet häipyivät olemattomiin, ja mummo sai vielä kerta, elämänsä ehtoolla, nauttia olemassaolon suloa. Ikävä vain, ettei ollut ketään puhetoveria nyt, kun olisi ollut niin mieluista tarinoida maanmittarista, pojasta, miniästä.
Syvät uurteet mummon otsalla ikäänkuin silisivät, sammuva katse kirkastui, ja koko kasvoja valaisi hetken nuoruuden kaukainen kajastus. Hän liitti kätensä ristiin ja kyynelsilmin kiitti Jumalaa siitä, että hänelle, huonolle, vielä haudan partaalla annettiin armo tuta tällaista autuutta.
Kuta alemmaksi viinin pinta pullossa laskeutui, sitä ylemmäksi nousi Riikan sisäinen lämpö, kohoten viimein niin korkealle, että hän ei enää jaksanut kantaa iloansa yksin. Hän siirsi istuimensa kehdon luokse ja alkoi laulaa »Herlan terlttuansa», nyt paljon raikkaammalla äänellä ja syvemmin tuntein kuin, taannoin. Mutta mummon ylenpalttisen onnen purkaukseen ei riittänyt yksin laulu, onnettomuudeksi hän. tahtoi vielä leikkiäkin. Kun »haukka» aikansa liideltyään kehdon yllä iski ehkä liiankin kovakouraisesti nukkuvan rintaan, heräsi tämä ja silmät ummessa alkoi ryystää kesken untansa herätetyn lapsen itkun kärinätä. Pian se kuitenkin lakkasi ja oli hetken vaitonaan, niinkuin olisi muistellut jotakin hämärästi näkemäänsä, avasi äkkiä silmänsä ja tarkasti tutkivasta mummun kasvoja. Katseli sitten etsien ympäri huonetta, mutta kun ei kaipaamaansa löytänyt, ratkesi se uudelleen itkuun, nyt todenteolla.
Riikka souti, lauloi, koppa ritisi ja köydet kirkuivat mutta yli kaiken kuului pelkäävän lapsen huuto. Tilanne muodostui vähitellen kilpailuksi siitä, kummalla noista kahdesta lapsesta on voimakkaampi ääni. Viimein mummo otti tytön syliinsä ja koetti hyssytellä ja viihdytellä, mutta kun se näytti vain pahentavan asiaa, juolahti hänen humalaisiin aivoihinsa viimeinen hätäkeino: hän kalvoi paitansa aukeamasta esiin kuivettuneen rintansa ja tyrkytti sitä lapsen suuhun — tarjous, jonka tämä suuttuneena jyrkästi torjui.
»Perlisyntiä», huokasi mummo ja pudisti huolestuneena päätänsä.
Viimein voitti kuitenkin nälkä perisynnin: lapsi imeytyi tarjolla olevaan nisään kuin iilimato paiseeseen. Kuului vain hiljaista, tohinaa, kun se huulet pitkällä, silmät pullollaan koetti imeä ravintoa ehtyneestä lähteestä kuin kuivan sarven nenästä. Mutta vaikka sen suuhun ei herunut pisaraakaan, tunsi Riikka kuitenkin ruumista suloisesti herpaisevaa voimaa virtaavan lapseen aina sydänjuuristansa asti.
Kun Kaisu vihdoin huomasi tulleensa narratuksi, siitti perisynti tekosynnin: tyttö löi pienellä lihavalla nyrkillänsä mokomaa kuivettunutta pahkaa, alkaen samalla kiukkuisena kirkua, huitoa käsiään ja säikyttää sääriänsä, niin että oli vähällä pudota lattialle hoitajansa käsistä.
»Hilma hoi, etkö sinä ala tulla kotiin jo. Hyppäät rletkottelet siellä Pirlunkalliolla ja jätät minut, tänne huutavaan hukkaan», päivitteli mummo ja katseli hätääntyneenä ympärilleen kuin apua etsien.
Yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät viinipulloon kuin pelastuksen kallioon.
»Antaahan Rliikka — antaahan Rliikka pieneliö», hän viihdytteli lirauttaessaan kahvikuppiin viiniä, jonka vaivoin sai kaadetuksi tytön suuhun. Tämän vastustaessa osa juomaa pärskyi rinnoille, osa valui kurkusta alas, ja ennestään tulipunaiset kasvot muuttuivat hiukan sinertäviksi kuin tukehtuvalla. Mutta Riikan laskelmat osuivat oikeaan: lapsi rauhoittui ja kehtoon laskettuna nukkui raskaasti kuin tukki.
Pian sen jälkeen mummokin kellistyi sänkyyn maata.
* * * * *
Saunan luota lähdettyänsä Hilma riensi tanssikalliota kohti suoraan metsän halki, ehtiäkseen pikemmin perille ja välttääkseen tapaamasta ihmisiä yleisellä kulkutiellä. Kisapaikkaa lähetessä alkoi hänen korviinsa kuulua ajoittain viulunsäveliä ja ikäänkuin maanalaista kumeata jyminää. Hilma kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Mutta tultuaan Telkkälammelle, jonka vastaisella rannalla veteen pistävällä niemekkeellä sijaitsi korkea, päältä tasainen Pirunkallio — uskovaisten antama herjausnimi sen johdosta, että nuoret olivat, valinneet sen tanssipaikaksensa — häneltä laukesi rohkeus mennä toisten joukkoon, kuten alkujaan oli aikonut. Piilottautuen rantapensaan suojaan hän jäi salaa tarkastamaan entisiä tanssitovereitansa, samoin kuin oli heitä vähäistä aikaisemmin varkain kurkistellut aittansa oven raosta.
Syrjäisenä ja näin edempää katsoen Hilman mielestä näkemänsä ja kuulemansa oli kuin ihanaa unennäköä. Itse mukana ollen ei sitä ollut ennen näin kauniiksi huomannutkaan. Korkealla kalliolla kuulakkaa yötaivasta vasten kuvastuvat valkopukuiset tytöt näyttivät ilmassa liihoittelevilta keijukaisilta. Ja syvällä lammen kirkkaan pinnan alla oli kuin satukuva: samat tanssijat miltei kauniimpina vielä, vaikka ne matkivina liikkeineen ja päät alaspäin riippuen näyttivät samalla hiukan naurettaviltakin. Hilman veli, Kalle, kylän kuulu pelimanni soitti viulua niin kauniisti, että se mieltä värisytti; ja alhaalla kallion juurella istui ruuhessa pari venäläistä laukunkantajaa tupruuttaen savuja tyyneen ilmaan omatekoisista savukkeista.
Kaiken tämän lisäksi lämpimän kesäyön viekoitteleva salaperäisyys kiihoitti kiusattuja veriä, niin, että Hilma vaistomaisesti tarttui kädellänsä pensaaseen, pidättääkseen itseänsä, ryöstäytymästä lammen päitse tanssin pyörteisiin, ja painot hetkeksi toisen kätensä suunsa, eteen hilliytyäkseen huikkasemasta noille parrakkaille miehille, että tulisivat häntä veneellä noutamaan.
Vaikka tuottikin tuskia toisten riemun näkeminen sille, jonka oli pakko itseltänsä ilon ovet sulkea, vaikka viilsikin sydäntä verisin veitsin nähdä narraajansa, syyllisimmän syyttömänä ylinnä tanssin humussa, niin olihan kuitenkin hyljätylle jonkinlaista nautintoa siinäkin, että sai kadotettuun paratiisiinsa edes näin portilla katsoa ja elää muistoissansa entisiä, onnellisempia aikoja.
Kenties Hilma olisi viipynyt piilossansa pitemmänkin aikaa, ellei hän olisi tullut aiheessansa häirityksi.
»A vot!» huudahti yhtäkkiä toinen ruuhessa istuvista ryssistä ja lyöden sormillaan näppiä ilmassa alkoi meloa suoraan Hilmaa kohti, jonka hänen vaaniva silmänsä oli sattumalta huomannut pensaan suojasta. Rantaan päästyä hän meni tämän luokse ja veikistellen kysäisi:
»A tulu sie meiän kans?»
Hilman kasvot sävähtivät punaisiksi, hän puraisi huultansa, ja tuntui kuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen kuumalle ihollensa. Äskeiset haaveilut haihtuivat kuin pettävä sumu, ja karkealla tavalla herätetty todellisuus tuli taas raskaana sijaan. Onko sitä todellakin laskeutunut ihmisten silmissä jo niin alhaalle, että, kuka tahansa maankiertäjä rohkenee hänelle esittää mitä hävyttömyyksiä hyvänsä. Niinkö, että nuo miehen liuhakkeet luulevat hänen kyttäilevän täällä niissä hankkeissa — silläkö tavalla häntä arvostellaan. Mutta hänellä oli vielä jäljellä tarpeeksi ylpeyttä ollaksensa vastaamatta ja selittämättä mitään mokomille.
»Antama silkit.»
Seurasi pitkä äänettömyys.
»A tulu sie?… Karjalan briha…»
Vastaukseksi Hilma sylkäisi vasten kysyjän vilkkuvia ketunsilmiä.
»Pjerkele!» kivahti ryssä ja pyyhiskellen karvaista naamaansa punaiseen nenäliinaansa lähti melomaan irvistelevän toverinsa kera jälleen kallion juurelle.
Miesten jäädessä veneeseen vaanimaan kuin hämähäkit otollisempaa saalista verkkoonsa lähti Hilma omalle tahollensa. Kun hän vasta myöhään aamupuolella yötä palasi aittaansa, tapasi hän kehdossa itkevän lapsen ja sängyssä kuorsaavan mummon, joka kuitenkin pian heräsi.
»No, saitko nyt taipeeksesi tanssia rletkotella?» kysäisi Riikka.
Mutta kun vastausta ei kuulunut, raotti hän hiukan silmiänsä ja katsoi
Hilmaa kasvoihin.
»Näyttää nuo silmäsi niin punaisilta ja turvonneilta että etkö lie ollutkin hautajaisissa.».
»Paljonhan sitä, mummo hyvä, on pitänyt parastansa taas hautaan laskea», huokasi Hilma. »Mutta verestävänpä nuo näkyy Riikankin silmät.»
Mummo heitti hätäisen silmäyksen arkun kannelle, mutta kun pulloa ei siellä näkynyt, hän jälleen rauhoittui.
»Verlestävän?… Liehän tuota murlhetta minullakin.»
Hilman nostettua lapsen kehdosta ja sitä tarkastettua hän hämmästyneenä huudahti:
»Hyvä isä sentään! Mikä sen sisukset nyt noin on sotkenut?»
Riikka yritti kohottaa päätänsä pieluksesta paremmin näädäksensä, mutta antoi sen samalla vaipua alas. Huomautti sitten hetken kuluttua viattomana:
»On voinut mennä vatsa vähän kurlalle — Raskaaltapa tuo tuntuu minunkin pääni.»
III
Raskaina ja ikävinä kuluivat Hilman äiteysvuodet. Varsinkin niinä hetkinä, jolloin toivottomuuteen vaipuva katse pyrki väkisinkin tunkeutumaan tulevaisuuteen nykyisen elämän harmauden lävitse, löytämättä sieltä ainoata valon pilkahdusta, kuvastui edessä oleva taival ylivoimaiselta kulkea. Aiheuttihan tosin jonkin verran vaihtelua nähdä lapsensa kehittyvän, nähdä sen yrittävän ensimäisiä horjuvia askeliansa ja kuulla lepertävän: äiti. Mutta ei edes tämä kalpea ilon kukkanen ollut pistävää piikkiä vailla: tyttö ei saisi ikänä lausua isä-sanaa omalle kohdallensa. Tästä johtuva katkeruus kalvoi mieltä aina ja kiihtyi aika ajoin niin raivoisaksi, että Hilman teki mieli surmata lapsensa, ikäänkuin se olisi syyllinen. Mutta samalla hän kauhistui moista ajatustakin ja katuvaisen tuskia kärsien tuhlasi lempeä pienoiselle, kuin olisi sen kuolemasta pelastanut.
Vuosien vieriessä Hilman rinnan ristiaallokko kuitenkin tyyntyi, ja hän alkoi vähitellen vaipua tylsään välinpitämättömyyteen, antaen päivän mennä, toisen tulla, piittaamatta juuri siitä, oliko hän elossa vai kuolleena.
Mutta nyt viime aikoina hän oli ilman tiettävää aihetta tuntenut sielunsa salaisissa syvänteissä käsittämätöntä ahdistusta jostakin uhkaavasta vaarasta, saaden aavistuksilleen lisävirikettä Riikan houreista ja omista hämäristä unennäöistänsä. Määräajoin uudistuville unille oli yhteistä se, että hän joka kerta oli harhailevinaan eksyksissä suuressa metsässä; mutta kiusallista oli, että unikuva hänen herättyään ikäänkuin siirtyi kauas ajassa taaksepäin, niin että hän ei koskaan muistanut sen yksityiskohtia enempää kuin sitäkään, miten hänelle metsässä lopuksi kävi.
Viime vuosina taakaksi muuttunut elämä alkoi tuntua taas elämisen arvoiselta. Lapsen isättömyys, siitä johtuva häpeä ja muut pienet mielikarvauden aiheet saivat väistyä syrjään vähäpätöisinä sivuseikkoina. Unhottaen kaiken muun Hilma tunsi vain kiihkeää tarvetta riippua kiinni elämässä, nyt, jolloin se tuntui olevan ikäänkuin luisumassa jalkojen alta.
* * * * *
Sinä keväänä — Kaisu kävi jo neljättä vuoltansa — oli suven tulo hyvin aikainen. Jo huhtikuun puoliväliin päästessä olivat, hanget sulaneet, ja aurinko paahtoi kuin kesäsydännä. Maaliskuu oli tosin syntynyt pohjoistuulella, ja vanhain ennustus, että siitä alkaen pitäisi kylmiä jatkua vielä kolme kuukautta, ei näyttänyt tällä kertaa pitävän paikkaansa. Mutta myöhemmin, toukokuulla, palasivat pakkastiaiset metsistä jälleen kartanoille tirskumaan pahaenteisesti, niinkuin viilalla olisi terästä karauteltu; samoin alkoivat viirin lehdet salkojen päässä kirahtaen pyörähdellä. Eteläisillä ilmoilla asustanut tuuli etsi sijaansa useita päiviä, kunnes viimein kiersi myötäpäivää pohjoiseen ja asettui sinne. Ilmat vaihtuivat kylmiksi, ja sataa lötkäytti maahan märkää lunta.
Eräänä iltapäivänä Jylhänmäen isännän ollessa pihassa purkamassa puukuormaa reestänsä, alkoi hänen korviinsa kantautua maantieltä outoja ääniä. Hän lakkasi hetkiseksi työstänsä ja kuulosti käsi korvalla. Melu läheni lähenemistään, voi erottaa jo eri ääniä. Siellä siunattiin ja kirottiin, itkettiin, puhuttiin sekaisin suomea ja mustalaisen kieltä, siellä kilisi kulkuset, parkui siat ja ulvoi koirat. Saattoi kulua runsas puoli tuntia, ennenkuin musta matkue ehti pihaveräjälle, niin hitaasti siinä kuljettiin. Eellinnä tuli itse Hontelo-Taneli notkahtelevine polvineen hevosen rinnalla, auttaen sitä aisasta kärryjen vetämisessä, joiden pyöriin oli paakkiutunut paksut lumivanteet. Kärryillä istui Tanelin vaimo, Leena, musta- ja punaruutuisessa isossahuivissansa tavaroittensa keskellä mahtavana kuin kuningatar. Toisen hevosen kärryillä lojui puolimakuullaan turkkiin kääriytyneenä näköjään sairas mies ja puoli tusinaa kirkuvia mustapäitä, joita sika säkissä säesteli. Jäljessä laahusti hajahiuksin sairaan vaimo, kantaen pienintä käsivarrellansa, ja joukon jatkona suuri koira, joka väliin ulvahteli, luultavasti niiden toisten surkeutta.
»Hai, hyvä isändä, baaliba loppu daidaa dulla», Taneli jo kaukaa surkealla äänellä nenäänsä huusi:
»Budda dii se od, eddä ku siivolda elää baalibassa eikä dee kellekää pahaa, dii auduassa kuolee — dii se od», tarkoittaen huomautuksellaan, että hänen väkensä ei ole samanlaista varasjoukkoa kuin muni mustalaiset.
Sairas mies, Tanelin poika, talutettiin tupaan ja sijoitettiin omin luvin Kallen sänkyyn maata. Vaimot ja lapset veivät kukin kantamuksensa kamaa tupaan: sianporsaan, kahvipannun, pusseja, tyynyjä, nahkasia, vakkasia. Taneli jäi vielä ulos hevosille ruokaa ja suojaa huoltamaan. Riisuttuaan pienen pattijalkaison kaakkinsa, jonka kaulassa nahkakantimessa kilisi tusinan verran tiukuja ja länkien puassa useita pieniä umpikulkusia, hän konia pyörittäen ja ohjasperillä laihoille kyljille rapsien koetti innostaa isäntää hevoskauppoihin.
»Hai, vanaha duddu, vaihdakaa hevosda. Siidä od siddo luondokappale kerranki ihibise biele bukaide: ruho pyöreä ku herdeedpalko, selkä joukea ku beredlaide. Ja ku od oikea keli ja sille lähdöluva andaa, dii jubalauda, se od diinku pääskyse käbbedeldää lendoo laskis.»
Kun isäntä ei tuntunut olevan halukas hevoskauppoihin tällä kertaa, käänsi Taneli puheen toisaalle.
»Onkos isäddällä salveddavaa oridda, pässiä, eli huuda porsasda?»
»Ei satu nyt olemaan», vastasi isäntä vähän häpeillään.
»Eikö ole koiradpedikkaa eli kissadpoikaakaa?»
»Ei ole, ei ole niitäkään.»
»Bidäs deillä sidde od?»
Lämmittyään hiukan kohmetuksestansa Tanelin vaimo ensi työkseen keitti kahvin, jota nurkumatta antoi jokaiselle, kellä suuta oli. Tiedettiin ennestään, että niin hyvää kahvia kuin Leena ei osannut keittää moni mustalaisakkakaan, ja niin mestarillista kahvin kaatotapaa ei ollut kellään toisella. Tavallisten tusinakaatajien tapaan hänkin alkoi juoksuttaa kahvia kuppiin pannun ollessa alhaalla, mutta ei riiputtanut sitä siinä koko aikaa, vaan nesteen keskeytymättä valuessa kohotti pannun korkealle, laski alas ja nosti jälleen entistä ylemmäksi, päänsä tasalle, niin että kahvi ilmaputouksen tehtyään kohisi ruskeana ryöppynä erehtymättä määräpaikkaansa, kunnes kuppi ja lautanen olivat täydet. Leena tiesi, samoinkuin jokainen oikea kahvinjuoja tietää, minkä arvokkaan nautinnon lisän moinen näky ja lorina, vaikuttavat niihin, joilla on ei ainoastaan suu, vaan myös silmät ja korvat.
Sairas mies, jonka luonnostaan musta naama oli melkolailla vaalennut, valitteli hiljaa sängyssä, välittämättä kahvista enempää kuin mistään muustakaan.
»Mikäs tauti se tätä Kustia vaivaa — eihän se liene tarttuvata?» kysäisi isäntä.
»Hai, hyvä isäntä, ei siinä ruttoa ole. Se on vain sellainen jalanpäällinen sairas, yskää mitähän vähän lie», selitti Kustin vaimo.
Lumen sulamista odotellen Tanelin joukko viipyi Jylhänmäessä useita päiviä. Jo heti heidän tultuaan Hilma päätti antaa Leenan katsoa korteista, merkitsivätkö hänen oudot unensa ja aavistuksensa mitään erikoista. Mutta vaikka hänellä oli kiihkeä halu saada tietää jotakin vastaisen elämänsä kohtaloista, ei hänellä tuntunut riittävän rohkeutta kuulla ehkä hyvinkin synkkää totuutta. Tavallisesti povautettiin mustalaisakoilla vain leikin vuoksi tai päästäkseen rauhaan heidän mankumiseltansa, mutta Leena oli tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa poikkeus vertaisistansa. Hän ei koskaan tyrkyttänyt taitoansa, ei imarrellut eikä luvannut kymmentä hyvää ja kahdeksaa kaunista, vaan sanoi suoraan, mitä kortit näyttivät; siksi häntä uskottiin ja peläten antauduttiin hänen ennustustensa alaiseksi.
Vasta kun mustalaiset alkoivat tehdä poislähtöä, vihjasi Hilma povaajan salaa kanssansa kamariin. Tämä otti korttinsa esiin ja lateli ne pöydälle määrättyyn järjestykseen, samalla höpisten puoliääneen outoa kieltänsä, niinkuin olisi keskustellut jonkun näkymättömän kanssa. Hilma odotti tulosta jännittyneenä ja pelon vallassa kuin heikko sairas lääkärin tutkimusta, sillä povaajan yhä huolestuneemman näköisiksi käyvistä kasvonilmeistä hän saattoi havaita, että lehdet eivät luvanneet hänelle mitään hyvää.
Kun Leena kolmannen kerran oli sekoittanut korttinsa ja ladellut ne pöydälle, jäi hän otsa, rypyssä isoksi aikaa äänettömänä katsomaan lehtiin. Viimein hän liitti kätensä ristiin, kohotti pikimustat silmänsä akkunasta taivaalle ja huudahti omalla kielellänsä:
»Oi, sihko Deevel, jelepa komunengo kenta meribosta!»
Antamatta sanallakaan tietoa ennustuksen tuloksesta. Leena kokosi kortit taskuunsa, eikä Hilma selvitystä liioin kaivannutkaan. Kuu povaaja sitten hyvästeli, pusersivat molemmat naiset toistensa kättä sellaisin tuntein, että he nyt näkevät toisensa viimeisen kerran.
IV
Jylhänmäen eteistuvan laipion rajassa risteili suuri kiiltävänsininen kärpänen, napsautteli silloin tällöin ruumiillansa aikoinaan valkeaksi maalattuun kattopaperiin, johon vuotanut sadevesi oli kirjaillut ruskeita, kummallisen muotoisia kuvioita, ja istui viimein ovensuusängyn päätylaudalle levähtämään. Suurilla liikkumattomilla verkkosilmillänsä se katsoa, parritti uhkaavan näköisenä sängyssä makaavan talon pojan, Kallen, kalpeihin kasvoihin, ja alkoi hetken kuluttua liikutella lyhyitä tuntosarviansa, ikäänkuin ilman hajua tunnustellen. Kuopi sitten tyytymättömänä etujaloillaan niskaansa, oikoi takaisillaan siipiänsä ja lentää hyrähti sivuseinällä olevan sängyn kirjavalle karttuunipeitteelle, jonka alla nukkui Hilma, pikku tyttönen kupeellansa. Kyyhöttäen hetkisen peitteellä, matalana kärpänen lennähti lyhyen välimatkan, aivan kuulumattomasti ja istahti Hilman kattoa kohti piipottavan terävän nenän päähän, alkaen tunkea, imutorveansa ihon sisään.
Vuoteen vierellä istuva talon emäntä karkoitti kättänsä huiskuttamalla kärpäsen varovasti, melkein arkaillen pois, jonka jälkeen se alkoi vainota lattialla auringon paisteessa loikovaa Mustia, kuten pääskynen narraa, kissaa.
Ollen nukkuvinaan Musti hiukan raoitti toista silmäänsä ja asetti hampaansa irveen iskuvalmiiksi. Joka kerta kun kärpänen läheni vaarallista pyydystä ja koira äkillisellä liikkeellä tavoittaen kiusaajaansa suuhunsa loksautti kuuluvasti yhteen suuria leukojansa, vavahti emäntä lentäjän puolesta. Hän tunsi suurta helpotusta, kun kärpänen viimein istui seinälle akkunan pieleen ja alkoi kiukuissaan kihnuttaa etujalkojansa vastakkain.
»Taitaa olla ilmassa ukkosen enteet, kun ovat nuo kärpäset niin äkäisiä», huomautti Kallen sängyn sivulla liinasillaan istuva isäntä.
»Eivät ole ukkosen ennustajia nämä», vastasi emäntä varmasti.
Isäntä nousi seisaalle ja käsi ojossa alkoi virsuilleen hiljaa hiihdätellä akkunaa kohti.
»Mitä sinä nyt?» kuiskasi emäntä hätäisesti.
»Tapan tuon kiusanhengen.»
»Tapat — kuolemankärpäsen!
Isännän ojennettu käsi kohosi korvalliselle ja vaipui sieltä vitkalleen alas. Oltuaan hetken kahden vaiheella hän peräytyi entiselle paikallensa.
Saattaapa olla rauhoitettuja lintuja tämä.
Kuultuaan puhelua ja ihmisliikettä Musti kapsahti jaloilleen ja kävellä rapsutti isäntänsä luokse. Heiluttaen turhaan tuuheata häntäänsä tavanmukaista, hyväilyä odottaen se istui lattialle kuin mies ja ojensi käpälänsä pistääkseen kättä. Kun siihen ei tartuttu, tyrkkäsi se kuonollaan isäntää sääreen herättääkseen huomiota — mutta turhaan. Koetettuaan kaikki keinonsa Musti asetti leukansa isännän polvelle ja katsoi miettivästi hänen huolestuneisiin kasvoihinsa.
— Ei, nyt ei ole asiat oikein. Minkätähden ollaan ääneti melkein aina, puhutaan kuiskaillen ja kuljetaan hiipien kuin oltaisiin väijymässä arkaa lintua puun latvasta? Onko tässä tietämättänsä tullut tehneeksi jotakin pahaa — vai onko isäntä nukkunut istualleen, silmät auki?
— Hau!
Lyhyt, terävä haukahdus leikkasi hiljaisuutta kuin aavistamaton laukaus. Molemmat vanhat säpsähtivät, ja säikähtäen omaa ääntänsä lyyhistyi Musti kokoon kuin lyöntiä odottaen.
»Siunatkoon!» pääsi emännältä tahtomattansa hillitty huudahdus.
»Musti, Mus— ti!» torui isäntä ja pudisti koiralle varoittavasti kättänsä.
Musti vetäytyi häpeillään ovensuu nurkkaan ja kiersihe myhkyrään maata, lattialle, päästäen pitkän, ikävystyneen ulvahduksen. Kuono käpälän päällä koira katsoi surullisesta lattiaan ja räpyttäen kosteita silmiänsä vikisi hiljaa, niinkuin olisi itkenyt.
Isoon aikaan ei kuulunut taas muuta kuin sairaiden hiljaista hengitystä ja koiran valittavaa vikinää ovensuunurkasta.
»Että kun nyt näin tämmöinen onnettomuus piti ylhäältä annettaman», lausui emäntä vihdoin ääneen ajatuksensa.. »Että ihan kuin liiton mukaan tupertuivat tuohon käsin käännettäviksi, melkein samana päivänä.»
»Kiireinnä heinäaikana», lisäsi isäntä huolensa.
»Eipä se taida tauti ja kuolema katsoa näitä maallisia kiireitä, näitä tämän maailman heinäntekoja.»
»Nehän ne mustalaiset, hyväkkään kiertolaiset tuon varitaudin tartuttivat», kuohahti isännän mieli.
»Ei niin, Joonas, vaan näin: Ei tauti tartu, eikä rutto rupea Jumalan sallimatta. Ja mitenkäs lukee Sana: Vaikka tuhat kaatuisi sivullas ja kymmenen tuhatta oikeallas, ei se sinuun satu.»
»Sanokoon Sana mitä sanookin, mutta minä sanon, että jos Hontelo-Tanelin joukko uskaltaa vielä astua jalallaan kynnykseni yli, niin minä näytän, mistä on viisi hirttä poikki.»
»Olisi kai meitä tässä ollut — jos niin, että tauti olisi tarttuakseen eikä ylhäältä annettu — ollut huonompaa ja heikompaakin, mihin kivun kyntensä iskeä», puolusti emäntä väitettänsä.
Kun isäntä siihen ei osannut, sanoa mitään, jatkoi emäntä huokailuaan:
»Kumpi heistä ensin nukahtanee, Hilma vai Kalle.»
»Hilmalle se olisi parempi», sanoi isäntä jotenkin tylyllä äänellä.
Emäntä vilkaisi salaa mieheensä.
— Sen on otsassa ja suun ympärillä yhäti nuo samat ankarat uurteet kuin jäätyneet vaot syysharmaalla kynnöspellolla, ja silmissä tuo jäinen ilme, niinkuin näiden neljän katkeran vuoden leppymätön viha olisi niihin kaihiksi kasvanut. Pehmiää nuo kovimmatkin kirret ja sulaa suurimmatkin järven selät kevätauringon alla; mutta sitä aurinkoa ei taida olla, joka jaksaisi sulattaa roudan Joonaan sydämestä — jaksaneeko edes oman lapsensa kuolemakaan. Niin kova kolaus se oli vanharukan kunnialle tuo Hilman isättömän lapsen maailmaan tulo — lapsi parka siinä niin kauniisti nukkuu äitinsä rinnalla viatonta untansa… Voi, Hilma poloinen, että sinä yhtäkaikki saatoit eksyä oikealta tieltä niin kauas pettävälle polulle. Ei jaksa tuomita äidin sydän, se voi vain surkutella, säälitellä. Ja onhan toki lohtua jälkeen jäävälle siinä, että olet koettanut katua, anteeksi anella ja niin monet salaiset itkut itkenyt, että sen kyynelvirran pitäisi voida puhdistaa valkeaksi veriruskeakin synti. Kohtapa seisset sen tuomarin edessä, joka oikein tuomitsee.
»Niin. Hilmallehan se taitaisi parempi olla», yhtyi hän alistuvasti miehensä mielipiteeseen kuin salaisten ajatustensa loppupontena.
Hetken kuluttua sairas hiukan vavahti ja aukaisi silmänsä, ikäänkuin Mustin äskeinen haukahdus olisi nyt vasta, vaikuttanut hänen hämärään tajuntaansa.
»No, johan nyt taidetaan olla parempaan päin, kun noin kirkkailla silmillä katsellaan. Tunnetko minua — tunteeko Hilma minua?» kysyi äiti ja kumartui lähemmäksi sairaan kasvoja.
Vastaukseksi Hilma hymyili kalpeilla huulillansa, ja silmissä kuvastui iloinen lapsekas luottamus, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: Kyllä tunnen, äiti, tunnenpa paljon enemmänkin kuin nuo ryppyiset kasvot: lempeän sydämen.
»Tunnetkos, kuka tuo on?» kysyi äiti osoittaen kädellään hiukan ulompana seisovaa isää, joka myös oli tullut sairaan tilaa katsomaan.
Hilman käännettyä katseensa isään häipyi hymy hänen huuliltansa, ja pelokkaissa silmissä karehti avuton hätä kuin satimeen joutuneen linnun, jota pyytäjä lähenee ase kädessä. Kääntäen kasvonsa seinään päin hän yritti painautua piiloon pielusten sisään ja vetää peitettä päänsä suojaksi.
»Se pelkää, se kammoo sinua», sanoi äiti ja lempeällä kädellä torjui isää pois sängyn luota.
Sairas sulki taas silmänsä ja vaipui entistä syvempään tajuttomuuden tilaan. Äiti laski kätensä hellävaroen hänen otsallensa.
»Mikä tulinen pätsi hänen sisällänsä mahtanee kiehuakaan, kun pitää tuon otsankin olla niin kuuma että ihan kättä polttaa. Olisi siihen saatava edes kylmä kääre.»
»Laita, laita häneen kääre, kehoitti isä jonkun verran murtuneella äänellä.
»Istuhan sinä täällä ja katasta heitä sen aikaa, kun minä pyörähdän sieppaamassa ämpärillä läikäyksen kylmää vettä lähteestä.»
»Joudan tästä minäkin. Paras hakea saavilla yksin tein, muihinkin tarpeisiin», sanoi isäntä.
»Kun nuo uskaltaisi jättää yksin», epäili äiti.
»Ei kai ne nyt siitä karkuun lähde.»
»Hm… voivatpa lähteäkin. Mikä heissä on maahan menevätä, se kyllä pysyy kuolemaa kahleissa, mutta ylös pyrkivä henki tuo lie enää vain heikon säikeen varassa.»
Vanhukset nostivat eteisestä saavin korennossa olalleen ja lähtivät niityn laidassa olevasta lähteestä, vettä noutamaan.
Jonkun aikaa heidän mentyänsä sattui eteistuvassa harvinainen, vaikka ei suinkaan ennen kuulumaton tapahtuma. Hilma, joka päiväkausiin tuskin oli kyennyt sormeansa, liikauttamaan, ponnahti yhtäkkiä sängyssä istualleen kuin jonkin salaisen voiman tempaisemalla. Hämmästyneemmän näköinen hän tuskin saattaisi olla herättyään haudassaan tuomiopäivänä, kuin nyt katsellen ympärilleen kuumehoureisilla silmillänsä. Hetkisen istuttuaan hän hiljaa, hyvin hiljaa nosti peitteen päältänsä ja varovasti, miltei kuulumattomasti! laski jalkansa lattialle, ikäänkuin peläten liikkeillänsä herättävänsä jonkun. Seisten sängyn vieressä pitkine valkeille pahoillensa hän taas aavemaisesti tähyili kaikille puolin. Huomattuaan sängyssä nukkuvan lapsen hän hätkähti kuin olisi äkännyt käärmeen. Kumartuen pienoisen yli hän tuijotti lapseen ja sipaisi tuskaisena kädellä otsaansa, niinkuin olisi tahtonut palauttaa muistiinsa jotakin hyvin kaukaista, unohtunutta asiaa. Yhtäkkiä hänen silmiinsä leimahti mielipuolisuuteen vivahtava, kamala tuli, hampaat kiristyivät yhteen, kaulajänteet pingoittuivat kuin kanteleen kielet ja nyrkkiin puserrettu käsi alkoi hitaasti kohota ylös, niinkuin hän olisi voimiaan äärimmilleen ponnistaen jännittänyt hyvin jäykkää jousta. Saatuaan kätensä olkapään tasalle näytti siltä kuin hän aikoisi iskeä nyrkkinsä nukkujan sydämeen.
Juuri siiloin — sattumaltako, sallimastako — lapsi avasi silmänsä. Käsittäen unimielissään leikiksi äitinsä uhkaavan asennon hän hymyillen ojensi ylös kätensä.
»Äiti, äiti — tykkyyn, tykkyyn.»
Aivan kuin pienten sormien nenistä olisi virrannut vastaista, puoleensa vetävää sähköä äidin silmien salamoivaan ukkospilveen hän levitti kätensä ja äkillisellä, hurjalla, liikkeellä tempasi lapsen syliinsä, painaen sitä rajusti rintaansa vasten. Hillittömän tunteenpurkauksen jonkun verran heikettyä hän näytti aikovan ulos lapsi sylissä, mutta laski kuitenkin tytön vuoteelle ja käsi kuumeisella otsalla sanoi hätäisesti, honottavalla äänellä kuin unissapuhuja:
»Äidin on kuuma, äiti menee ulos jäähdyttelemään.
Älä itke, kyllä äiti tulee pian takaisin.»
Nyökäyttäen lapselle päätänsä äiti lähti, vilkaisi ohimennen ovensuusängyssä nukkuvaan veljeensä ja sulki oven lukkoon jälkeensä.
Musti, joka epäluuloisena oli nurkastansa seurannut houreisen outoja eleitä, kapsahti akkunaa vasten katsomaan, vingahti ja ryntäsi ovea vasten, mutta kun ei saanut sitä auki, alkoi se levottomana kävellä ympäri lattiaa.
Kun veden hakijat melkein heti Hilman lähdettyä palasivat kartanolle, laskivat he saavinsa maahan ja pysähtyivät henkeä pidättäen kuuntelemaan metsään päin etenevää, hiljenevää töminää.
»Johan nyt kummia kuuluu. Mitä, se oli?» kysyi emäntä pahaa aavistaen.
»Kuka hänen tiennee. Kuulosti tuo vähän siltä, kuin vauhko hirvenvasa olisi siellä, kangasta myöten juosta jymistänyt», arveli isäntä.
Vanhusten astuttua eteistupaan ja vilkaistua sivusänkyyn, jossa Kaisu yksin istuen ja nyrkeillään silmiänsä hieroen hiljaa itkeä tuhersi, he jäivät sanattomina ovensuuhun seisomaan. Uskomattomalta tuntuva havainto vaikutti heihin kammottavasti, ikäänkuin olisivat ruumishuoneeseen tultuaan vainajan asemesta tavanneet, tyhjän arkun.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan emäntä riensi sängyn luokse, kahmaisi lujalla otteella lapsen pään käsiensä väliin kuin pihtiin ja katsoi tiukasti sen vesikierteisiin silmiin.
»Herra Jumala! Missä on äiti?»
Äiti meni ulot jäähytteleinään», vastasi tyttö itkunsekaisella äänellä.
»Sanoiko äiti niin?»
»Tanoi… äitin oli kuuma.»
»Sanoiko äiti mitään muuta?»
»Äiti tanoi, että äiti tulee pian takaitin.»
Mummon ote lapsen päästä vähitellen heltisi, hän oikaisi vartalonsa ja käänsi kysyvän katseen mieheensä. Seisten yhä ovensuussa alas luoduin silmin tämä näytti hänen mielestänsä hukkuvalta mieheltä, joka pohjan pettäessä jalkain alta tuijottaa kauhistuneena mustaan syvyyteen.
Karttaen emännän katsetta kuin syyllinen hän viimein sanoi:
»Kuule, Saara.»
»Mitä?»
»Onkohan — mitä sinä luulet onkohan Hilma mennyt yksin?»
»Miten — yksin?»
»Yksin, omin jaloin… vai onko hänet joku vienyt?»
»Mikä joku?»
»Joku, joku… Jumala tai…»
»Mitä hirveitä sinä hourit. Kuulithan, että Kaisu sanoi äitinsä menneen jäähdyttelemään.»
»Jäähdyttelemään… En kuullut, en minä mitään kuullut. Mutta mennään nyt, mennään nyt. Tule Saara, mennään yhdessä etsimään Hilmaa, lasta!»
Jättäen toisen sairaan ja pikku Kaisun omiin hoteisiinsa vanhukset lähtivät kumisevaa, kalliopohjaista karjapolkua sinne päin, minne äsken kuulemansa jyminä oli edennyt.
»Niin - niinkuin juoksisi kilpaa… kuolleen kera», höpisi isäntä hengästyneenä.
»Niinkö… minunko kera?» kysyi emäntä.
»Ei kun — Hilman.»
Eräässä kohden polku oli pehmeämultaista, johon uponneita paljaan ihmisjalan jälkiä etsijät pysähtyivät tarkkaamaan.
»Voi, taivaan vallat, miten pitkiä askelia!» huudahti emäntä. »Katsohan tuotakin jälkeä — varpaat vain ehtineet maata kaapaista kuin kuokalla. Kiire siinä on ollut mentäessä, ihan siinä on siivillä lennetty.»
»Siivilläkö?»… Eikö siinä olekin joka toinen askel kuin kyntysen — kuin pukin sorkan jälki?»
»Oletko sinä sekaisin! Lampaanhan nuo ovat jälkiä.»
Etsijät kiiruhtivat taas puolijuoksua eteenpäin jälkien viittomaan suuntaan; mutta kuta pitemmälle he etenivät, sitä heikommaksi muuttui haarautuva polku, kunnes viimeinenkin ura katosi kokonaan. Seisten neuvottomana tiettömällä kankaalla, tietämättä minne mennä, sanoi Joonas vihdoin: