VIINAMÄEN EENOKKI
Kertomus
Kirj.
JUHO HOIKKANEN
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.
I.
Suuri punainen kukko nosti päänsä siiven alta ja kohentuen makuuasemasta jaloilleen yöpuullaan navetan nurkassa venytteli siipiään ja jalkojaan taaksepäin. Sitten se vilkuili arvostelevasti sivuillaan makaaviin kanoihin ja kurkisti toisella silmällään alemmalle orrelle, mutta sielläkin näyttiin nukuttavan vielä sikeässä unessa. Vanha kukko kurkotti nyt kaulaansa ja honottavalla nenä-äänellä päästi ensimäisen aamukiekaisunsa: agga-aa-gaa! Jääden hetkeksi ylevään lauluasentoonsa kukko pää kallellaan kuulosti, millaisen vaikutuksen laulu teki nukkujiin. Mutta se ei näyttänyt tehneen juuri minkäänlaista vaikutusta — joku uninen urahdus, joku rakoutuva ja taas umpeen painuva silmä tai laiska pyrstön heilahdus vain. Perheen pää painautui jälleen makuulle, veti päänsä tuuheitten kaulahöyhentensä suojaan kuin turkin kaulukseen ja pyrstö veltosti riippuen, punaiset liperit rinnalla, näytti vaipuneen jonkunlaisiin torkkuviin mietteisiin — mitä lie mietiskellyt.
Puoli tuntia myöhemmin kukko lauloi toisen kerran, ja sen äänessä kalskahti tällöin niin käskevä sointu, että se ravisti uneliaimmankin kanan hereille.
— Hot-hot-hot — hyvää huomenta, hyvää huomenta, eukkoseni, honotti kukko ystävällisesti.
Päivä näytti alkavan suloisessa sovussa. Mutta silloin muuan perhetapoja halveksiva poikakana lentää räpsäytti ensimäisenä alas yöpuulta.
— Hot-hot! kiljahti loukkaantunut kukko julmistuneena, pudottausi alas ja pää ojona, siivet harassa lähti kiitämään räkättävän hulikaanin jäljessä. Juuri kun pitempisäärinen kukko oli saamaisillaan nokallaan kiinni pakenijan pyrstöstä, pelastautui tämä lentämällä ylös, jollaista temppua kömpelö kukko ei kyennyt niin nopeasti tekemään. Tällä tavoin kierreltyä ja risteiltyä tyhjässä navetassa sai kukko viimein kanan ahdistetuksi erääseen nurkkaan, iski nokallaan sen niskaan kiinni ja tukisti — tukisti niin, että irtautuneet niskahöyhenet pöllysivät. Lopuksi kannustettuaan ja vedettyään siipeä jätti kukko hairahtuneen omiin oloihinsa.
Toiset kanat, jotka sydän kurkussa olivat orrellaan seuranneet järkyttävää perhekohtausta, lentää räpyttivät vuorotellen alas, ja perhekunta lähti rattoisasti jokeltaen toikkaroimaan navetan avonaisesta ovesta ulos. Kanojen nokkiessa syötävää suuhunsa lentää rapsautti kukko piha-aidan harjalle ja kiekaisi:
— Agga-aa-gaaa!
Viinamäen talon isäntä kohotti päätänsä kamarin sängyssä ja katsoi kelloon. Se oli neljän paikkeilla, niinkuin ollakin piti — tämä talon nykyinen kukko ei hairahtunut juuri koskaan. Isäntä nousi vuoteelta ja puoleksi pukeutuneena meni soittamaan tallin päädyssä olevaa ruokakelloa. Hänen tempoessaan maahan ulottuvasta nuorasta meurusi suuri kello kaikkien ruokakello en yhteistä säveltä: vel-lil-le, vel-lil-le, vel-lil-le! Katollinen kannatinteline tutisi ja kitisi ja sen jatkona oleva salko heiluen kirahtelevine viirinlehtineen huojui kuin myrskyn käsissä.
Hetkistä myöhemmin avautuivat makuuaittojen ovet ja unisilmäisiä, pörröpäisiä palvelijoita työntyi ulos päivän toimiin. Naiset ottivat maitoaitasta puhtaat kiulunsa ja kyykistyen; karjatarhassa Torstikkinsa ja Perjakkansa kupeelle alkoivat hyräillen aamulypsynsä. Valkoisina suihkuina virtasi maito sohisten vaahtoaviin kiuluihin.
Miesväki meni väentupaan, jonne jo aikaisemmin oli kertynyt useita päivätöihin tulleita torppareita. Isännän tuotua pöytään pikarin ja viinapullon kävivät miehet vuorotellen naukkaamassa aamuryyppynsä — kahvia annettiin työväelle vain pyhä-aamuin — minkä jälkeen he viitakkeet olalla painuivat läheiselle niitylle heinän kaadantaan.
Isäntä palasi kamariinsa päärakennukseen. Kumottuaan suuhunsa pari ryyppyä hän — pullo toisessa kädessä, pikari toisessa — jäi suu maireellaan katsomaan avatusta akkunasta ulos, nauttien hiljaisuudessa raikkaan aamun ja ryyppyjen aiheuttamasta hyväntunteesta. Mutta kun isännän katse sattumalta osui lypsypuuhissa ahkeroiviin palvelijattariin, synkistyi hänen muotonsa. Hän iski vihaisena pullon pöytään ja käveli kiivaasti parin huoneen läpi emännän makuukamarin ovelle. Kuunneltuaan kotvan sekavaa unissapuhelua hän jysäytti nyrkillään, oveen, viivähti vielä hetkisen tarkkaavana paikallaan ja poistui hitain askelin kamariinsa, jatkaen siellä verkkaista kävelyänsä edestakaisin, pää miettivästi kumarassa, kädet selän takana.
Jysäykseen herättyään emäntä ponnahti säikähtäen istualle vuoteellaan, pukeutui ja polvistui lattialle sänkynsä viereen rukoilemaan, tällä kertaa tavallista kiihkeämmin. Hän kurkotti ristiin liitetyt kätensä laipiota kohti ja pudisteli niitä, ikäänkuin siten pakoittaakseen ylhäällä olijan kuulemaan tuskaisia kuiskauksiansa. Hänen ylös kohotetut kasvonsa olivat melkein läpikuultavan valkeat, ja suurissa sinisissä silmissä vaihteli heijastaen sydämen tunteitten valo ja varjo, niinkuin sinisen lammen pinnalla pilvien ajalehtiessa auringon ohi.
»Rukoile sinäkin Jumalaa, Esteri lapseni, ettei hän sälyttäisi päällemme raskaampaa kuormaa kuin kantaa voimme», sanoi emäntä rukouksensa päätettyään vuoteella loikovalle tyttärelleen, joka vaaleassa kauneudessaan oli äitinsä täydellinen nuoruuden kuva.
»Näin unta.»
»Unta, unta… äiti näkee aina unta», keskeytti tytär hiukan kärsimättömästi.
»Niin, unta näin. Oli olevinaan seurat, lapseni, suuret uskovaisten seurat. Läänevä tupa oli Herran valittuja täynnä kuin pistetty humalisto, ja pappi puhui pöydän päässä, palava kynttilä edessä. Kesken saarnaa tunkeutui ovesta sisään mykkä mies, raskas nahkasäkki selässä, raivasi kyynärpäillään tiensä väkijoukon läpi pöydän luo ja viittasi kädellään papin vaikenemaan… Kuunteletko sinä ollenkaan?»
»Kuuntelen, kuuntelen — 'viittasi kädellään papin vaikenemaan'».
»Mies pudottaa jysäytti helisevän säkkinsä pöydälle pyhän kirjan viereen, otti kouransa täyteen kirkkaita hopearahoja ja säkinside hampaissa vaihtoi niitä kädestä toiseen, niinkuin lapset leikkivät hiekalla. Sitten mykkä pudotteli kilahtelevat rahat yksitellen toisten joukkoon, ojensi toisella kädellään rahasäkkiin, toisella raamattuun ja katsoi mustilla silmillään väkijoukkoon liikkumatonna kuin kuva — näin, tällä-tavalla.»
»Hui! Ei äiti nyt tuolla tavalla mullistele silmiään… Entäs sitten?»
»Sitten — rakas Esteri, minun kieleni ei taivu sitä sanomaan: suurin osa uskovaisia seurasi sitä mykkää miestä. Ja — voi, hyvä Jumala!»
»Mitä nyt?»
»Viimeisenä meni pappi, raamattu kainalossa.»
»Minnekkä ne sitten menivät, papit ja muut?»
»Lavealle tielle, lavealle tielle menivät, tämän maailman jumalan jäljessä juoksivat. Me muutamat jäljelle jääneet hyyvistyimme yhteen kuin hätääntyneet lampaat ja lauloimme — näin:
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän meni lammashuoneesta pois…
»Murheellisina veisatessamme kuului autiossa tuvassa humaus, niinkuin suurten siipien isku, ja jääkylmä viima löi vasten kasvojamme. Kynttilän liekki lepatti kuin tuulessa ja tupsahti viimein sammuksiin. Istua värjötimme pilkkosen pimeässä, kun yhtäkkiä — voi, kauhistuksen paikka! — akkunat leimahtivat veripunaisiksi ja koko maailma näytti olevan tulen vallassa. Ulkoa kuului hätäkellon soittoa ja ohi rientäviä kiivaita askeleita. — Maailman loppu, maailman loppu! kuiskailimme toisillemme, kun samassa alkoi kuulua hätähuutoja: Valkea on irti! Viinamäen talo palaa! Kiiruhdimme vaaran paikalle. Tuli roihusi jo tämän uuden pytingin katolla ja lipoi punaisilla kielillään mustaa taivasta. Oli paljon väkeä palavan rakennuksen ympärillä, mutta kukaan ei pannut tikkua ristiin valkeaa sammuttaakseen. Se mykkä mies seisoi ulohtaalla käsivarret ristissä rinnalla ja katseli toimetonna, niinkuin muutkin — vaikka isäsi oli kamarissaan palavassa talossa.»
»Miksei isä tullut ulos?» kysyi Esteri.
»Isä oli kytkettynä kahleilla seinään kiinni.»
»Eikä kukaan mennyt pelastamaan?»
»Ei kukaan. Viimein putosi katto sisään, ja siihen romahdukseen heräsin… Tämä uni tietää jotakin, sano minun sanoneen.»
»Mitäpä se muuta tietäisi kuin häitä, äiti kulta: tulihan tietää rakkautta», sanoi tytär leikillisesti. »Mutta se katon romahdus taisi vain olla isän hyvä huomen meille, kun makaamme näin myöhään. Äiti menisi nyt maitoa siilaamaan tai puuhaamaan jotakin, mitä hyvänsä, ettei isä suutu. Onko äidin paha olla, kun isä on toisinaan niin kova?»
»Ei viihdy pääskynen kotkan pesässä», sanoi äiti ja meni ulos.
Esteri, parinkymmenen korvissa oleva talon ainoa perillinen, jäi edelleen virumaan vuoteelleen. Hän oli kuunnellut äitinsä unikertomusta vain puolella korvalla, ajatuksen asustaessa ylhäällä ullakolla, missä Kustaa Tikander, nuori tuomarin kirjuri ja nimismiehen apulainen, luultavasti vielä nukkui. Viime kevätkäräjiltä lautamiehen toimesta palatessaan isäntä oli tuonut »herrassöötingin» mukanaan ja siitä alkaen tämä oli asunut talon ullakkokamarissa vuokralaisena.
Jo useana vuotena, aina Esterin ripille pääsystä alkaen, olivat kosiomiesten komeat oriit kalistelleet rautariimujaan Viinamäen talon tallin seinässä, milloin ulko- milloin sisäpuolella, riippuen siitä, kuinka mieluinen kävijä oli isännälle. Sulhasia ja näiden puhemiehiä oli käynyt läheltä ja kaukaa ulkopitäjistä asti, kuuluisia rikkaitakin. Mutta heidän naimatarjouksiinsa Esteri ei antanut myöntävää ei kieltävää vastausta, löi useimmiten asian vain leikiksi ja kuittasi naurulla, kiihottaen siten kosijoita yhä uusiin ponnistuksiin.
Tuli sitten tämä köyhä kirjuri, ja siitä pitäen Esteri piiloutui kamariinsa, milloin joku kosija talonpoikaiskomeudessaan karautti oriillaan Viinamäen pihalle. Ei siksi, että hän olisi ollut kihloissa Kustaa Tikanderin kanssa tai edes tiennyt, rakastiko tämä häntä siinä mielessä, mutta niin oli, että vain Kustaan kuva väikkyi hänen mielessään päivin ja unettomin öin.
Viimeisenä talonväestä nousi Esteri vuoteeltaan, pukeutui jotenkin koristeellisesti ja kampasi jakauksen pään vasemmalle puolelle. Toimitettuaan lopuksi huolellisen itsekatselmuksen salin suuren kuvastimen edessä hän ullakon jyrkkiä portaita kavuten vei aamukahvia kirjurille, laskien tarjottimen kirjoituspöydälle, jonka ääreen Tikander oli jo asettunut työskentelemään.
»Te olette kovin ahkera, herrassöötinki. Mitä te aina kirjoitatte, päivät pitkät?» kysyi Esteri ja kumartui tarkastamaan pöydällä olevia papereita.
»Oikeuden pöytäkirjoja ne vain ovat joutavanpäiväisiä riitajuttuja», vastasi kirjuri.
»En ymmärrä — taitaa olla ruotsia?» sanoi Esteri, saatuaan selon vain parista nimestä.
»Ruotsiahan se on.»
»Mistä asiasta nämä Saara Mattstotter ja Ville Laulainen riitelevät keskenään?» uteli Esteri edelleen.
Kirjuri viivytti vastaustaan ja hymyili.
»Onpahan… ei se ole juuri mitään.»
»Mikä juttu se on?»
»Tämä Saara Mattsdotter riitelee vain tältä Ville Laulaiselta eläkettä lapselleen.»
»Hyi!» huudahti Esteri punastuen ja kääntyi lähteäkseen.
»Ei niin kiirettä», sanoi kirjuri kietaisten kätensä tytön vyötäisille ja veti hänet syliinsä kiikkutuoliin.
»Ei saa — ei saa», kuiskasi Esteri tuskin kuuluvasti, yrittämättäkään vapautua suloisesta vankeudestaan.
»Miksei saa?» suhisi kirjuri hänen niskaansa ja pusersi saalistaan yhä kiinteämmin rintaansa vasten.
»Ei vaan.»
Rakastuneet istuivat ääneti sylityksin ja keinuivat hiljaa, kunnes kirjuri alkoi tuntea hiljaista nytkähtelemistä povellansa. Vilkaistuaan Esteriin hän huomasi kyyneleitä tämän silmissä.
»Mitä nyt?» hätääntyi kirjuri.
»Päästäkää minut», nyyhkytti Esteri.
»Mitä varten? Mikä Esterille tuli?»
»Päästäkää minut», jämäsi tyttö ykskantaan.
»Sanokaa toki, rakas Esteri, mikä teille tuli. Oletteko sairas?»
»Ette te kuitenkaan minua… ei herrassöötinki minusta välitä.»
»Sitä se Esteri aina…»
»Niin mutta…»
»Välitänhän minä, rakastanhan minä», vakuutti kirjuri ja sanojensa tueksi pusersi tyttöä sylissään, että rutisi.
»Niin mutta… jos te narraatte, jos herrassöötinki vain aikansa kuluksi — paremman puutteessa», epäili Esteri ja yritti kietoa kätensä kirjurin kaulalle, mutta nykäisi sen kuitenkin takaisin.
»Nyt Esteri on paha», sanoi Tikander ja huomattuaan tytön aikeen kiersi hänen kätensä kaulalleen.
»Onko nyt hyvä?»
»On… minä olen nyt niin onnellinen», sanoi Esteri ja alkoi vapaan kätensä etusormen kynnellä raaputtaa ja puhaltaa kirjurin takin rintapielestä kuivunutta ruuan jätettä. Esterin sydämessä läikähti niin lämpimästi, että hän tunsi tarvetta jollakin tavoin osoittaa myötätuntoaan kirjurin yksitoikkoiselle työlle.
»Miten sen Mattstotterin jutun sitten kävi?» hän kysyi osaaottaen.
»Ei näy saaneen toteen — mutta kulut näytään kuitatun», vastasi kirjuri.
»Olihan tuo edes hyvä, ettei kulunkia… Ai! kahvi jäähtyy. Minun täytyy nyt lähteä», sanoi Esteri ja poistui kevein askelin.
Kirjuri ryyppäsi jäähähtäneen kahvin ja levein kirjaimin ryhtyi jatkamaan Saara Mattsdotterin ja Ville Laulaisen ruotsalaista asiakirjaa.
II.
Päivä oli kulunut iltaan.
Eenokki Aataminpoika istui puolialastonna akkunan pielessä Viinamäen talon pienessä pihanpääkamarissa ja silmälasit nenällä etsi paitansa kauluksesta »murheen harmaita karitsoita». Löydettyään kureitten väliin piiloutuneita eläväisiä hän hyppystensä välissä nosteli niitä pöydän laidalle ja peukalonsa kynnellä napsautteli kuoliaaksi. Vain märät pilkut pöydän laidalla todistivat sammunutta elämää.
Kun saalis viimein näytti väsääntyvän, hän otti lasit nenältään, puki ylleen karkean rohdinpaitansa ja katsoi pienestä neliruutuisesta akkunastaan ulos pihamaalle. Heinäkuun ilta-aurinko paistoi vielä peltojen ja niittyjen takaiselle Honkavaaralle ja pihamaalla näkyi ihmisliikettä: ei ollut aika lähteä öiselle retkelle juuri vielä. Hän otti taskustaan kaksi avainta ja avasi kamarin lattiaan lujilla rautakiskoilla kiinnitetyn arkun ulko- ja sisälukon. Kopeloimaan vanhuuttaan mustuneitten paperien joukosta eläkekirjansa hän istui jälleen pöytänsä ääreen. Vaikka Eenokki ei osannut lukea kirjoitusta, tiesi hän kuitenkin tarkalleen, mitä paperi sisälsi.
»Tämän kautta siton minä itseni, että Veljelleni Talonpojallen Eenokki Aataminpojallen annan ruuan yhtessä pöytässä minun perheeni kanssa niin kauan kuin hän voi talon hyötyksi työtä tehtä. Kuin myös yhten kamarin lämpimän kanssa, yhten aitan, puolivillaiset vaatteet joka toinen vuosi, pukinnahkaiset vaatteet joka kolmas vuosi, kahtet alusvaatteet, yhtet saappaat, yhtet sukat ynnä teräset, yhtet lapaset, yhtet rukkaset, kymmenen kapanalaa peltoa ja hevosen kirkkoon yhten kerran kuussa.
Hesekiel Aataminpoika Kotka.
Talollinen.»
Eenokki oli viime aikoina entistä useammin ottanut eläkekirjan arkustaan, katsellut sen kellastuneita lehtiä samoin tuntein kuin lapsi kuolemansairaan elättäjänsä kuihtuneita kasvoja ja koettanut mielessään kuvitella tulevaa kohtaloansa. Mutta joka kerta oli ajatus ajautunut samaan umpikujaan ja sinne läpipääsemättömään kinokseen takertunut:
»– – niin kauan kuin voi talon hyötyksi työtä tehtä – –»
Karjatarhassa lehdeksiä hakatessaan Eenokki oli tänään entistä elävämmin tuntenut, että hän ei jaksa enää kauan talon hyödyksi työtä tehdä, eikä kenenkään muunkaan hyödyksi.
Mutta kuinka on silloin käyvä, kun vapiseva käsi ei jaksa enää kassaraa kohottaa?
Hän kätki ryppyiset kasvonsa suuriin kämmeniinsä ja nojautuen pöytää vasten vaipui mietteisiinsä. Aika-ajoin hänen harmaa päänsä tutisi, ikäänkuin joku olisi hartioista ravistanut, ja hän puhalsi sieramistaan silloin tällöin pitkän, puoleksi viheltävän henkäisyn kuin höyrykattilasta liian paineen.
Kamarin nurkassa iänikuinen, mustunut kaappikello ainoine viisarineen mittaili hiljaisia yönhetkiä hitain askelin.
Vanhus kohotti päänsä ja katsoi ulos akkunastaan. Viimeinkin auringon rusko Honkavaaran korkeitten petäjien latvoissa oli sammunut ja heikko hämärä levittäinyt kaiken ylle. Talo, niityt, pellot, kaikki näyttivät nukkuvan ja uneksivan.
Eenokki nousi ja kätki eläkekirjan arkkuunsa lukkojen taakse, puki ylleen pukinnahkaisen puoliturkin, jonka harmaat karkeat karvat törröttivät päällä päin, ja painoi karvalakin korvilleen. Sitten hän salpasi saranoilla kääntyvän suojuksen akkunan eteen ja meni ulos. Lukittuaan kamarin oven kahteen lukkoon hän kävellä köpitti maantietä jonkun matkaa, kunnes talon näköpiiristä kadottua kampesi metsäpolulle, joka peltojen ja niittyjen aitovartta noudatellen johti Honkavaaralle.
Kuta pitemmälle matka edistyi, sitä kiivaampaa oli kulku. Oli oltava perillä sydänyön hetkellä — silloin se ilmestyy, jos on ilmestyäkseen. Loppumatkalla Eenokki palavassa kiihkossaan koetti juosta lönkyttää mutkittelevaa polkua kuin kömpelö karhu, puhkuen, hien valuessa kasvoilta. Honkavaara läheni lähenemistään suurena, peloittavana, salaperäisenä kuin tuhatvuotista untaan nukkuva jättiläinen, jota on vaarallista herättää.
Vuoren juurelle päästyään Eenokki otti kätköstään kaatuneen hongan ontosta rungosta puiseen varteen kiinnitetyn rautakoukun. Tämä ase kädessä, huulet tiukasti yhteen puristettuina, ettei vahingossakaan sanaa luiskahtaisi, hän hiipi eteenpäin varpaisillaan kuin arkaa lintua väijyvä kissa. Viimein hän pysähtyi, kohotti aseensa iskuvalmiiksi ja kurkottausi eteenpäin niin syvään, että oli kuukahtaa päin edessänsä olevaan lähteeseen. Siihen asentoonsa hän jäi, valmiina iskemään rautakoukkunsa kuparikattilan sankaan, milloin se vain näyttäytyisi.
Tähän Honkavaaran kuuluisaan lähteeseen on kätkettynä suuri summaton aarre.
Muuan upporikas sotaherra oli muinoisina vainonaikoina siihen hopeansa upottanut kuparikattilassa — saattoi olla useampiakin kattiloita. Sitten oli sotaherra kaatunut taistelussa vihollista vastaan, eikä kukaan tiennyt, minne hän oli määrättömät rikkautensa piilottanut.
Jonkun ajan kuluttua kuolemansa jälkeen herra oli ilmestynyt unessa entiselle palvelijalleen kesäisenä yönä ja neuvonut aarteen. Siihen uneensa herättyään mies oli kimmahtanut ylös vuoteeltaan kuin raketti ja lähtenyt liinasillaan juoksemaan lähteelle. Hänen vaimonsa luullen miehen tulleen hulluksi oli lähtenyt paitasillaan vilkaisemaan jäljessä. Lähteelle ehdittyhän he olivat nähneet kuparikattilan täynnä hopearahoja kelluvan veden pinnalla kevyenä kuin lastun. Kotkana oli mies iskenyt sankaan sulin käsin ja alkanut, raastaa aarretta ylös. Juuri kun hän oli saamaisillaan saaliinsa lähteen reunalle, ei vaimo ollut voinut hillitä itseään, vaan oli huudahtanut ilosta. Ikäänkuin näkymättömän käden tempaisemana oli kattila siinä silmänräpäyksessä vajonnut syvyyteen niin äkkiä, että oli nyäistä entisen palvelijan helvettiin herransa luo.
Siitä hetkestä alkaen oli mies istunut lähteen reunalla valoisina öinä ja odottanut aarteen uudelleen ilmestymistä kuolemaansa asti — mutta turhaan.
Monet nauroivat koko aarreasialle ja pitivät sitä satuna, mutta kuitenkin oli aina joku, joka siihen uskoi. Ja Eenokki Aataminpoika oli kaikkein uskovaisimpia.
Silmää räpäyttämättä hän yhä tuijotti lähteen kiehuvaan pohjaan. Mikä helvetin tuli sitä kiehuttanee, ja kuitenkin sen vesi on kylmää kuin jää ja niin läpinäkyvää kuin kirkkain lasi. Lähteen himmeän hopean värisille seinille oli sirotettu yltyleensä hopeankirkkaita palloja, isompia ja pienempiä. Mutta kun Eenokki niitä koukullaan kosketti, särkyivät ne kuin saippuakuplat.
— Mitä!… Välähtikö kuohussa joku kiiltävä?
Eenokki kääpäsi koukullaan pehmeää pohjamutaa, joka hetkeksi sekoitti osan lähteen vettä.
— »Ssaatana!» hän sähähti hampaittensa välistä kuin käärme.
Eenokkia suututti ja hävetti. Hän oli lukemattomat kerrat ennen näinikään tyhjää kouraissut. Hän on pöllö, pöllö — pähkähullu! Ei siellä ole mitään, eikä ole koskaan ollutkaan — valetta kaikki!
Mutta Eenokki oli aarteen orja, hän tiesi sen itsekin. Kun vesi taas selvisi kirkkaaksi, tuntui jälleen siltä, että nyt — juuri nyt täytyy kattilan pullahtaa esiin lähteen kuohuvasta kidasta. Hän puri yhteen harvat jäljellä olevat hampaansa ja kohotti aseensa kuin tuulasmies, joka on iskemäisillään atransa hauen niskaan. Auta armias sitä kissanhännän vetoa, kun hän saa koukkunsa kattilan sankaan! Vetäköön sotaherra aarrettaan alaspäin, hän kiskoo ylöspäin. Jumaliste, hän ei hellitä koukun varresta — ennen vaikka päin lähteeseen.
Yhtäkkiä Eenokki hätkähti, kalpeni ja kallistihe nopeasti taapäin, ikäänkuin välttääkseen äkillistä iskua. Hänen juuri sotaherraa ajatellessa tämän hirveä haamu näyttäytyi lähteessä, karvaisena, kasvoiltaan peloittavana, pitkä keihäs kädessä ojennettuna Eenokin rintaa kohti. Pelosta vapisten vanhus aikoi hiipiä hiljaa pois vaaralliselta paikalta. Mutta samassa hänen mieleensä iski vapauttava ajatus. Hän kurkisti varovasti uudelleen lähteeseen ja näki siellä oman pukinnahkaisen kuvansa. Eenokki käsitti nyt, että hän oli kammahtanut omaa kuvaansa. Mutta miksi se ilmestyi juuri silloin, kun hän uhmaten ajatteli sotaherraa, ja miksei hän kuvaistaan ennen huomannut, vaikka sen olisi pitänyt näkyä kaiken aikaa hänen lähteeseen katsoessaan — sitä hän ei ymmärtänyt. Siksi tämä seikka jätti hänen mieleensä jäytävän epävarmuuden siitä, oliko äskeinen näky hänen kuvansa vai sotaherran haamu — tai joku vieläkin pahempi.
Arveltuaan puoliyön hetken jo vierähtäneen ohi ja toiveensa taaskin tyhjiin rauenneen Eenokki tunsi jännityksen lauettua pettymyksen aiheuttamaa herpaisevaa väsymystä. Hän kätki koukkunsa entiseen säilöönsä onttoon honkaan ja alkoi vaivaloisesti kavuta jyrkkää vuoren rinnettä ylös. Sen päälle päästyään hän poikkesi polulta jonkun verran syrjään ja vilkuiltuaan varovasti ympärilleen väänsi maan pinnalta litteän sammalpeitteisen paaden pystyyn vieressä olevaa puunrunkoa vasten. Kiven alla piilossa olleesta pienestä kuopasta hän nosti esiin pyöreän läkkisen karamellipöntön. Vedettyään kannen auki hän työnsi kätensä pönttöön kuin kirnuun ja otti sieltä polvelleen paksun nipun setelirahoja, katseli ja hyväili niitä kuin äiti rakasta lastaan. Kotitalosta saamansa perintöosuus ja lisäksi nuoruudessa muuten hankkimansa omaisuus oli siinä koskematonna. Täällä maan povessa maatessaan se ei ollut kasvanut, mutta ei ollut vähentynytkään. Eikä se saanut vastaisuudessakaan vähentyä — ennen kappale sydämestä kuin ainoakaan seteli toiselle.
Silloin tällöin peukaloonsa sylkäisten Eenokki laski visusti rahat ja lateli ne yksitellen jälleen pönttöön.
— Oikein oli. Mutta kosteuttapas ovat imeneet itseensä.
Asetettuaan kivikannen jälleen kuopan päälle Eenokki pisti pöntön kainaloonsa ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas.
Aamupuolella yötä ehdittyään kamariinsa hän jännitti nuoran seinästä seinään sänkynsä yli ja ripusti setelit sille kuivamaan. Maaten selällään likaisella vuoteellaan päällyksettömän lammasnahkapeiton alla, suu autuaallisessa hymyssä, hän katseli seteleitä, jotka pitkänä rivinä näyttivät liitelevän hänen yllään kuin suojelusenkelit levitetyin siivin.
III.
Oli lämmin, elokuun iltapäivä.
Viinamäen talossa oli seurat, oikeat uskovaisten eli kämmentäjien seurat. Kaunis ilma ja naapurikylästä tulleen puhujan, räätäli Karstan maine oli houkutellut paitsi kämmentäjiä paljon muutakin väkeä kokoustalon pihamaalle, jossa räätäli pienen pöydän ääressä seisten saarnasi. Vihreällä nurmikolla lähinnä puhujaa istui uskovaisten lauma kylki kyljessä jäykän hartaana, silmät luotuina kiinteästi saarnaajaan. Muut kuulijat oleilivat loitompana mikä missäkin.
Räätäli Karsta, laiha, tulisilmäinen mies, selitti testamentista lukemaansa kohtaa aluksi hillitysti ja asiallisesti. Mutta nähtyään edessään vain jäykkiä, kyyneleettömiä silmiä arvostelevina tuijottavan häneen Karsta huomasi saarnaajamaineensa olevan vaarassa: se ei ole pappi eikä mikään, joka ei kykene edes akkoja itkettämään. Räätäliä suututti, hän kiihtyi kiihtymistään, samalla kun hän monen mielestä poikkesi väärälle raiteelle, hypäten aiheettomasti helvettiin. Hän kuvasi sen loppumattomia vaivoja, ja kidutusta niin elävästi ja voimallisesti, että kuulijain selkäpiitä karmi kylmät väreet ja maa tuntui polttavan jätkäin alla. Sinne joutuvat kaikki, jotka eivät heihin liity, kaikki, jotka eivät taivuta päätänsä heidän käsiensä alle ja saa syntejään anteeksi heiltä.
Uskovaisten joukosta alkoi kuulua itkuntyrskähdyksiä, voihkinaa ja voivotusta, ikäänkuin he olisivat joutuneet siihen piinanpaikkaan, jota puhuja juuri oli kuvannut. Siellä ja täällä horjahti joku heikkoverinen pyörtyneenä nurmikolle pitkin pituuttaan. Näitä palttinankalpeita, tylsästi eteensä tuijottavia virkeämmät käsikoukusta tukien taluttivat kaivolle, valellen kylmää vettä heidän ohimoilleen.
Itkukohtauksen ohi mentyä puhuja alkoi kuvata taivaan iloja ja ihanuutta, jotka heitä uskovaisia odottavat, myös niin kuulijainsa maun mukaisesti, että useat heistä eivät malttaneet olla hiljaa alallansa, vaan päästivät äänekkäitä naurun hörähdyksiä, hihkuivat ja syleilivät toisiaan.
Räätälin puhuessa talon isäntä ja kirjuri olivat istuneet piilossa vierashuoneen avatun akkunan pielissä, kuunnellen kuin varkain. Mutta kun pihamaalla saarnan päätyttyä alkoi tavanmukainen kämmentäminen, he asettuivat akkunan eteen katselemaan tätä toimitusta. Puhuja aluksi kysyi, oliko osaveljien ja -sisarien omillatunnoilla seurakunnalle tunnustettavia syntejä.
Olihan niitä tunnustettavia — lihan syntejä enimmäkseen.
»Sehän käy kuin rasvattu. Ei muuta kuin tunnustaa kolttosensa, kämmenet kiireelle ja — sillä hyvä», huomautti kirjuri.
»Ei se aina niin helposti käy. Näkeekö herrässöötinki tuon pitkän miehen korston — tuon yksinäisen tuolla syrjempänä?» kysyi isäntä osoittaen sormellaan tarkoittamaansa henkilöä.
»Tuonko punatukkaisen hongankolistajan, joka pyyhkii kämmenillään silmiänsä?»
»Senpä sen.»
»Äijä paran sydämellä näyttää olevan jotakin — jotakin todellista. Mikä hän on miehiänsä?»
»Onpahan muuan mökkiläinen tuolta. Rannankylältä, Rannan Joosepiksi sanotaan. Eräänä yönä tässä kesemmällä… No, turkinpunainen!… jokohan Jooseppikin…?»
Huiskauttaen pitkää kättänsä kuin siten karkoittaakseen kaikki epäröimiset Jooseppi päättävästi käveli puhujan pöydän luo ja taivuttaen punaisen päänsä Karstan eteen sanoi:
»Anon hämmentämistä.»
»Näytät murheelliselta, veljeni. Mikä painaa raskaana sydäntäsi?» kysyi
Karsta.
»Se vene», oli lyhyt vastaus.
Kun kysyjä ei näyttänyt pääsevän asian perille, kuiskutti muuan uskonveli hänen korvaansa jotakin.
»Niin… hm… niinkuin tiedätte, on tämä veli Jooseppi horjahtanut synnin polulle, uskoville murheeksi, maailman lapsille iloksi. Mutta nyt hän katuvaisena anoo anteeksiantamusta… Annetaanko?»
»Annetaan!»
Polvistuneen Joosepin pään päälle sateli nyt päällekkäin ladottuja käsiä niin runsaasti, että hän oli luhistua kokoon ylenpalttisen armon ja anteeksiannon painosta.
»Etkö sinä myös tahdo antaa veljelle anteeksi?» kysyi räätäli eräältä kämmentäjältä, joka syrjempänä synkännäköisenä mulkoili toimitusta alta kulmain.
»En anna», vastasi mies jyrkästi. »Siihen kalloon en laske kämmentäni minä.»
»Et millään ehdolla?»
»Jos Jooseppi lyö kolmekymmentä markkaa pöytään ja viisi markkaa sovinnolta, niin kuitit ollaan.»
»Et muuten?»
»En.»
»Ihminen on heikko.»
»Mutta vene on luja… Perhana!… menepäs ja kähvellä yöllä naapurisi talaasta paras vene — paras tietysti, jopahan se huonoimman otti — soutele sitä tappuratullot hangoissa virstamäärin vieraisiin valkamiin ja myö hivauta omanasi tietämättömälle… Kämmentäkää mitä kämmennätte, mutta minä annan Joosepille manuun syyslakiin — ja linnassa istuu mies.»
»Linnassa!» kulki kuiskaus uskovaisten joukossa.
Toinen toisensa jälkeen kämmentäjistä nykäisi kätensä Joosepin pään päältä ja vetäytyi kammoen loitommalle, jättäen hyljätyn miehen kuin alasti riisuttuna kaikkien katseltavaksi. Hän kohoutui polviltaan ja lähti polkua myöten kotimökilleen raskain askelin, ikäänkuin kahleet olisivat jo olleet jalkoja painamassa, uskovaisten jäädessä jatkamaan seurojensa pitoa.
Eenokki oli heti seurojen alkaessa sulkeutunut kamariinsa pihan perällä ja käsi korvan taustassa kuunnellut salaa oven raosta. Miestä paraten olivat uskovaiset usein häntäkin kiven kovaan tahtoneet seuraansa liittymään, olivat selittäneet, kuinka tärkeätä se olisi juuri Eenokille, joka jo hoippuu haudan partaalla, ja miten kamalat seuraukset voivat olla, ellei hän ajoissa tartu auttavaan käteen, ellei ota vaaria viimeisestä etsikkoajastansa. Vaikka Eenokin täytyi salaisesti myöntää kämmentäjien tässä kohdin olevan oikeassa, oli hänelle vastenmielistä heidän opissaan ja menettelytavoissaan vallitseva omakohtaisuus. Nähtyään millaisen voimallisen vaikutuksen Karstan saarna teki eräisiin kämmentäjiin Eenokkia alkoi peloittaa siinä piilevän jotakin yliluonnollista. Välttyäkseen vaipumasta liian syviin itsetutkisteluihin hän sulki oven ja alkoi pöytänsä ääressä saarnaavalla nuotilla lukea Freseniuksen »Omantunnon Kysymyxiä», jatkaen aamupäivällä alkamaansa »Ensimäistä Traktatia Dantzista ja Spelistä.»
»Ämmä itä mitä taas ässä äspelihin tai taikka kortein ässä äslantein ia tää ärrä täärninkein hoo eittä heittämisiin vee aa rantaa vaarantaa etes pee yy arrä pyrkei etespyrkei hän osot osottamasa niiten katot katottavaista vee ahin vahingota, samain näiten koo oo kolomen asian hoo aaran haaran asianhaaran jii älä jäläkeen, ia pee pani myös siihen sen ännä neljännen: Että mingä kautta ämmä eitän meitän ai aialliset etus teetuxme etustuxeme ja tavaramme hukatan Iii Jumalan päälle tee tarkoituksia päälletarkoituksia vastan, ia se ionga kanta ih ämmä immeinen vie vietellään peto petoxen, ja vääryyten, se on toti totisesti syndi – –.»
IV.
Uskovaisten veisatessa seurojensa loppuvirttä poikkesi maantieltä hevosella ajaen Viinamäen pihaan kaksi kämmentäjille outoa matkustajaa: lihavahko keski-ikäinen herrasmies ja nuori hattupäinen neiti.
Tulijat huomattuaan isäntä kiiruhti vieraita vastaan.
»Patruuna Parrula», esitti mies tervehtiessään. — »Tyttäreni Anna.»
»Terve tulemasta», toivotti isäntä.
»Kiitos. Maantiellä taloa lähetessämme arvelimme, että meitä oikein laulaen otetaan vastaan», sanoi patruuna leikillisesti. »Mutta täällähän näyttää olevan hartaushetki.»
»Hm. — niin, sen tapaistahan se on olevinaan», vastasi isäntä.
»Niin, niin… Kaiketi herrastuomari on saanut kirjeeni, jossa ilmoitin tulostamme?» kysyi patruuna.
»Kyllä — kiitos. Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään.»
»Teillähän on tässä pytinki kuin keisarin linna», kehahti patruuna katsellen ympärilleen runsaasti kalustetussa vierashuoneessa. »Oikeassa oli tuttavani varatuomari Strömberg suositellessaan teidän taloanne majapaikakseni. Tunteehan herrastuomari Strömbergin niiltä ajoilta, jolloin hän oli täällä tuomarin viransijaisena?»
»Ooja, kyllä minä Römperin tunnen… Niin, onhan näitä tässä suojia, yksitoista tulisijaa. Kuinka monta huonetta herrasväki tahtoo asuakseen?» kysyi isäntä.
»Eihän näin pieni perhe isoja tiloja tarvitse — kolme, neljä kamaria ja kyökki riittää aluksi: tarvitsen yhden asuin- ja makuuhuoneekseni, toisen konttorihuoneeksi, ja tyttäreni tietysti tahtoo oman kamarinsa. Hyvähän olisi olemassa myös jonkunlainen vierashuone. Järjestämme oman talouden, kun ehdimme saada tulossa olevat tavaramme, joiden mukana tulee myös palvelijatar ja muutamia metsätöihin tottuneita miehiä.»
»Aikooko patruuna kauankin viipyä näillä main?»
»Tjaa — sitä on vaikea tietää vielä. Johtuu siitä, kuinka tukkiliike rupeaa täällä sisämaassa luonnistumaan. Täällähän on vielä jotenkin koskemattomat metsät?»
»Koskemattomathan ne on.»
»Aikomukseni on nyt aluksi syksyn kuluessa luettaa ja ostella jonkun verran metsiä ja rakentaa pieni saha. Heti talvikelin tultua aletaan ajot, ja ensi kesän alussa pitäisi saada saha käyntiin — ehkä myös jonkunlainen oluttehdas. Kun liikkeessäni tulee olemaan monta rautaa tulessa, tarvitsisin apulaisen. Ehkä herrastuomari voisi suositella tällaiseen toimeen sopivaa, luotettavaa miestä paikkakunnalta?»
»Ei tahdo näin sydänmaissa, ei ainakaan lähikuuluvilla olla koulunkäyneitä miehiä — mitähän vähän on pyhä- ja rippikoulua käyty. Mutta miten mahtaisi olla — kyllä tässä meillä asuu muuan nuori herrassöötinki, Tikander nimeltään…»
»Niinkö!» keskeytti Anna-neiti.
Huomattuaan vierellään istuvan talon tyttären punastuvan hän sanoi ruotsiksi isälleen:
»Ta' honom, pappa.»
»Tuomari?… Ei, ei lakimiestä», epäsi patruuna.
»Herra Tikander ei oikeastaan ole käynyt tuomarin koulua loppuun, vaikka häntä näin kansan kesken herrassöötingiksi sanotaan — miten lie kirjat vähän luiskahtaneet kaivoon. Hän vain kirjoittaa tuomarille ja toimittaa siinä sivussa vanhan nimismiehemme pieniä virkatehtäviä täällä pitäjän laitapuolilla», selitti isäntä.
Patruuna mietti hetkisen.
»Näin meidän kesken: herra Tikander on kai kunnon mies?» hän kysyi puoleksi kuiskaten.
»Miesten paraita pohjaltaan», kehui isäntä.
»Entä — onko hän viinaan menevä?»
»No, ei hän kyllä pikariin sylkäise, mutta ei silti ole mikään rattijuoppo.»
»Tjaa… ehkäpä juuri hän on minulle oikea mies, jos muuten suostunee.
Onko herra Tikander kotona nyt?»
»Kyllä. Esteri, meneppä pyytämään herrassöötinki tänne alas», sanoi isäntä tyttärelleen.
Kauriin keveydellä oli Esteri aina ennen kavunnut ullakon portaita, vieden kahvia kirjurille tai mennen pyytämään häntä alas ruualle. Mutta nyt tuntuivat portaat niin jyrkiltä, niiden askeleet niin korkeilta, että piti käsin kaiteeseen tukien ikäänkuin vetää itseänsä ylös. — »Niinkö!» viilteli hänen sydäntään vieraan neidin iloinen huudahdus. Esteri pysähtyi kaksiosaisten portaitten välisillalle ja loi surullisen katseen rappujen yläpäähän kuin johonkin saavuttamattomaan korkeuteen. Vasta nyt hän oikein tunsi, kuinka syvästi hän oli kirjuriin rakastunut — nyt, kun hänen naisellinen vaistonsa aavisti, mitä tulossa oli. Hyvä Jumala, hän ei voi kestää sitä. Esteriä väsytti sormenpäitä myöten, hänen teki mieli heittäytyä pitkäkseen siihen portaitten välisillalle ja itkeä — itkeä.
»Isä pyysi herrassöötingin tulemaan alas, tuli vieraita», sanoi hän tultuaan kirjurin kamariin.
»Ketä vieraita, lintuseni?» kysyi kirjuri ja tapansa mukaan kietoi kätensä Esterin kaulalle.
»Se tuli nyt se tukkiherra.»
»Yksinkö?»
»On sillä tyttärensä mukanaan.»
Esteri tunsi kirjurin otteen kaulallansa jonkun verran heltiävän.
»Entäs rouva?»
»Neiti sanoi, että hänen äitinsä on kuollut.»
»Vai niin… täytyy mennä», sanoi kirjuri ja taputti Esteriä kiireisesti pari kertaa olalle. »Mutta yksi asia, Esteri: vieraitten nähden meidän tulee käyttäytyä, niinkuin välillämme ei olisi koskaan mitään ollutkaan.»
»Minkä tähden?»
»On parempi sillä lailla — eikö niin?» houkutteli kirjuri, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku hätä.
»Niin — niin kai», huokasi Esteri.
Kirjurin oltua jonkun aikaa vierashuoneessa patruuna otti laukustaan tulijaispullon. Miesten maistellessa sen hienomakuista sisältöä, siirtyi talon emäntä neidin seurasta juomapöydän ääreen, istui patruunan viereen ja ristiin liitetyt kädet helmassa leväten nuokutteli uskovaisten tapaan jonkun aikaa äänetönnä ruumistaan.
»Voi, miesparat, mitä kadotuksen tulivettä nielettekään», sanoi hän vihdoin nuhtelevasti. »Me uskovaiset emme ryyppää — eivät miehetkään.»
Sitten hän käänsi katseensa suoraan patruunan silmiin ja kysyi:
»Joko se tämä herra on autuas?»
Patruuna sipaisi nopeasti kädellään päänsä yli vasemmalta oikealle, samaan suuntaan kuin hänen pitkät hiussuortuvansa olivat kammatut kaljun päälaen suojaksi. Isäntä rypisteli tyytymättömänä kulmiaan ja kirjuri odotti patruunan maailmanmiehenä lyövän asian leikiksi tai katkaisevan jyrkästi keskustelun uskonasioista. Mutta tapahtui päinvastoin. Parrula, osottautuen tarkaksi Sanan tuntijaksi, alkoi puhua kuin paras pappi. Varsin seikkaperäisesti hän puolusti väitettä, ettei se, mikä suusta menee alas, saastuta ihmistä, tukien esitystään raamatun esimerkeillä Noan viinamäestä alkaen Kaanaan häihin ja helluntaijuhliin asti. Tultuaan keskustelun jatkuessa tuntemaan emännän uskonnollisen kannan anteeksiannosta ja käsien päälle panemisesta hän hyväksyi senkin täydellisesti, lupasi itsekin silloin tällöin pistäytyä uskovaisten kokouksissa, vieläpä, jos tarpeelliseksi nähdään, antaa kämmentääkin itsensä.
Emännän poistuttua ja miesten jatkettua tulijaisryyppyjen naukkaamista siihen asteeseen, jolloin ollaan kohteliaita, varomattoman avomielisiä ja pidetään kyyneliin asti liikuttavia puheita vanhoista muistoista, kertoi patruuna:
»Minä olen alkanut köyhästä, hyvät herrat. Lapsena olen kulkenut kerjuupussi olalla kruunun sarkaa pitkin ja rukoillut leipäpalaa henkeni pitimiksi. Minä olen nähnyt nälkää ja vilua ja minua on potkittu kuin kulkukoiraa maantielle rikkaitten ovilta. Minä itkin, purin hammasta ja kädet nyrkissä kuljin eteenpäin, hautoen kiusatussa mielessäni: kun kasvan isoksi ja saan suuret hampaat, niin minä puren sääreen teitä, perkeleet, kuin ärsytty koira.»
Patruuna pysähtyi pidättääkseen lapsuutensa muistojen aiheuttamaa liikutusta.
»Isommaksi kasvettuani pääsin kyytipojaksi muutamaan majataloon. Piti lähteä matkaan yöllä ja päivällä, tuiskussa ja pakkasessa huonoissa riitineissä; siksipä onkin näiltä ajoilta ranteissani lähtemättömänä muistona reumatismi, joka tekee kirjoittamisen toisinaan hyvin vaikeaksi. Mutta matkustavilta herroilta oppii paljon kyytipoika, jolla on korvat kuulla. Kuskipukki oli minun ensimäinen koulupenkkini, jossa sain kuulla monta ja monenlaista opettajaa. Muutaman vuoden käytyäni tätä kuskipukkikoulua eräs matkustaja toimitti minut juoksupojaksi suureen kaupunkilaisliikkeeseen. Sain käydä jonkun verran oikeata koulua, pääsin puotipojaksi, ylenin konttoristiksi, siitä suuren puutavaraliikkeen johtomieheksi — ja nyt seison omilla jaloillani. Niin, hyvät herrat … Ja teille, herra Tikander — patruuna käänsi puheen ruotsiksi — kun nyt olemme kättä lyöden tehneet sopimuksen, annan yhden tärkeän neuvon: jos aiotte menestyä, nopeasti nousta tällä alalla, niin pistäkää niin sanottu omatunto taskuunne… Skål!»
»Skål!»
»Terveydeksi, herrastuomari!»
»Terveh!»
Tikander, joka tällä kertaa käytti konjakkia tavallista säästeliäämmin, siirtyi illemmalla viereiseen huoneeseen Anna-neidin ja Esterin seuraan. Tehtyään salaisia vertailuja neitosten kesken, johtui hänen mieleensä yö ja päivä: vaalea toinen ja toinen tumma. Esteri niinkuin metsän valkoinen ruusu, kaino, hiljainen, siniset silmät kuin valkeat terälehdet avoinna auringolle. Toinen, vieras neiti, kuin jalostettu puutarhan kukka, väkevät värit, huumaavat tuoksut, mustien silmien takana tumma tuntemattomuus.
»Kuinka neiti Parrula uskalsi lähteä sieltä suuren maailman elämästä tänne sydänmaan yksinäisyyteen, eikö peloittanut mahdollinen ikävä ja seuran puute?» kysyi Tikander.
»Kyllä se vähän peloitti, ja kyllä siinä vaaka kallistui puoleen ja toiseen, ennen kun lopullisen päätökseni tein», sanoi neiti.
»Oli varmaan hyvin painava syy, joka kykeni kallistamaan vaakalautasen lähtönne eduksi?»
»Oli — isä on niin yksin.»
»Isänrakkaus painoi siis enemmän kuin kaikki muu?»
»Niin. Eikö menettelyni ole oikea teidänkin mielestä, herra Tikander?»
»Ah!… se on enemmän kuin oikein.»
»Muuten, lieneekö täällä sentään niinkään yksinäistä», arveli neiti.
»Onhan meitä tässäkin jo riittävä seura.»
»Ei minusta ole», sanoi Esteri vaatimattomasti, kuunneltuaan mykkänä toisten keskustelua.
Tikander ja neiti vilkaisivat hymyillen toisiinsa.
»Miksi neidistä ei olisi?» kysyi Anna.
»Ei vaan — enkä minä mikään neiti ole», väitti Esteri punastuen, sillä seuratoverien hymystä päättäen hän arveli lausuneensa jotakin tyhmää.
»Rouva sitten, tai siksi tuleva — ai, minä aavistan. Saako onnitella neitiä ja herra Tikanderia?»
»Ee-ei, ei saa», sanoi Esteri, jonka teeskentelemättömästä hymystä ja rehellisistä silmistä molemmat toiset lukivat kuin kirjasta: jos se tietäisi tuo vieras neiti, mitä välillämme on ollut, niin vähemmän se onnittelisi. Mutta sepä ei tiedä, ei yhtään mitään.
»Erehdys, hyvä neiti, ei mitään semmoista», sanoi Tikander hämillään, ja neidin katseen kääntyessä hetkiseksi toisaalle hän pudisti kiivaasti päätänsä Esterille, huulissa ja silmissä tuima, vihaisesti varoittava ilme.
Se vaikutti kuin puukon pisto Esterin sydämeen. Hänen päänsä nuokahti alas ja silmissä kuvastui hukkuvan hätä.
»Lähdemmekö ulos kävelemään?» ehdotti Anna-neiti, kun keskustelusta ei tahtonut tulla enää mitään.
»Hyvin mielelläni, jos suvaitsette», myöntyi Tikander.
»No, miksi noin allapäin, Esteri? Menkäämme kävelemään kolmisin, ulkona on kaunis kuutamo», suostutteli Anna.
»Niin, ehkä Esteri tulee mukaan», lisäsi Tikander välinpitämättömästi.
»Ei, en minä tule», sanoi Esteri, silmät yhä luotuina lattiaan, ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään jonkun hirveän näyn.
Pyynnöistä välittämättä, jos lie niitä kuullutkaan, Esteri ei liikkunut paikaltaan. Vasta toisten mentyä hän hoippui ulos kuin unissakävijä. Kuunneltuaan pihassa jonkun aikaa Anna-neidin ja Tikanderin etenevää puhelua ja iloista naurua hän hiipi kamariinsa. Äidin myöhemmin tultua huoneeseen hän tapasi Esterin sängyssä makuullaan itkemässä.
»Mikä sinun on, rakas lapsi?» kysyi hän ja laski kätensä hellästi
Esterin otsalle, joka tuntui ainoastaan hiukan kuumalta.
Vastaamatta mitään Esteri katsoi äitiinsä itkettyneillä silmillään kuin tuntemattomaan, vilkuili sitten ympärilleen, niinkuin olisi katseillaan etsinyt jotakin. Kun äiti yritti kohottaa häntä hartioista parempaan asentoon, tuntui Esterin ruumis hervottomalta kuin lankavyyhti, pää hervahti alas ja hänen kurkkuunsa tunkeutui jotakin tukahduttavaa, jota hän vaikein ponnistuksin koetti niellä alas, ikäänkuin joku olisi kaulasta kuristanut.
»Herra varjelkoon! Mikä sinua vaivaa?» hätäili äiti yhä.
»Antakaa minun olla», sanoi Esteri ja hengitti raskaasti.
»Sinä olet säikähtänyt tai saanut jonkun muun kohtauksen. Otatko, niin annan tuolta kaapista säikäystippoja» kysyi äiti.
»En minä mitään tarvitse, antakaa minun olla.»
»Tai ottaisitko kokeeksi Tiilmannin tippoja?»
»Hyvä Jumala!… pitäkää tippanne», sanoi Esteri huiskauttaen kärsimättömästi kättänsä.
»Sinä suotta äksyilet, vaikka olet sairas – kun nyt ei tiilmannitkaan kelpaa. Näkyy täällä rohtopullon pohjassa olevan vielä pisara sydämenvahvistustippojakin — ottaisitko niitä?»
»Kuulkaa, äiti, joko ne ovat tulleet?» Esteri käänsi puheen toisaalle.
»Ketkä ne?… Niin, sinä tarkoitat herrassöötinkiä ja röökinätä. Johan nuo tulivat. Se näkyy herrassöötinki heti ensi iltana tarrautuneen tuohon heitukkaan kuin kiiliäinen lehmän häntään. Aina se vakka kantensa valitsee. Tuonne kun menin nurkkakamariin, niin eikös olla siellä piiloisessa nurkassa yhdessä nikulissa hiljaa kuin hiiret, herrassöötingin käsivarret vanteina röökinän vyötäisillä… Voi, voi, vihlasiko taas? Sydämestäkö se ottaa?»
»Sydämestä. Äiti antaisi nyt niitä sydämenvahvistustippoja.»
Esterin nielaistua lääkkeen äiti seisoi sängyn vieressä jonkun aikaa äänettömänä, rohtopullo toisessa kädessä, teelusikka toisessa, ikäänkuin odottaen tippojen salassa tekemää vaikutusta.
»Tuntuuko nyt paremmalta?» hän viimein kysyi.
»Tuntuu.»
»Koeta sitten nukkua, että paranet», kehoitti äiti.
Kuinka pitkälle yö lienee jo kulunut, kun emäntä, joka Esterin rauhattoman kääntelehtimisen takia ei tahtonut saada unta silmiinsä, kuuli tämän sanovan:
»Äiti — joko äiti nukkuu?»
»En, lapseni. Tarvitsetko jotakin?»
»Kuulkaa — tehän tiedätte, kun olette uskovainen — pääsiköhän se Bertta taivaaseen?»
»Mikä Bertta?»
»Se köyhä tyttö, josta lauletaan veisussa 'Bertta ja Vilho'. Minä laulan hiljaa — laulanko?»
»Laulahan sitten.»
»Oli eräs talo varakas tuolla Keski-Suomessa. Sen pojan nimi Vilho oi' ja vilkas luonteeltaan.»
»Älä, Esteri, laula tuommoisia maallisia renkutuksia», keskeytti äiti. »Veisaisit ennemmin jumalisia lauluja Siionin kanteleesta… Miten sille Bertalle sitten kävi?»
»Se tappoi itsensä — hyppäsi koskeen.»
»Voi, tyttö raukkaa, kun piti joutua nuorena kadotukseen.»
»Niin, mutta eikös niille anneta armoa, jotka surmaavat itsensä sen takia, että sulhanen on pettänyt?»
»No, jospa hyvinkin näille petetyille vielä välitilassa annettaneen armo parannukseen, niinkuin vedenpaisumuksessa hukkuneille, kun poloisten tekoseen on vähän niinkuin toisen syy.»
»Mikä se semmoinen välitila on?» kysyi Esteri.
»Se on se paikka, jossa ollaan ja odotellaan viimeistä tuomiota. Mutta miksi sinä nyt näitä kyselet? Koetetaan nukkua.»
»Ei, valvotaan nyt tämä yö yhdessä, äiti… ei tiedä, vaikka ei enää ensi yönä yhdessä oltaisikaan.»
Äiti kohotti päänsä pieluksesta, niinkuin olisi kuullut väärin.
»Mitä!… mitä sinä sanot?»
»Kuulkaas, äiti.»
»No?»
»Eikös niin ole, että taivaassa on kaikilla valkoiset vaatteet yllä?»
»Valkoiset vaatteet, kruunut päässä ja palmunoksat käsissä, niinkuin morsiamilla.»
»Voivatkos ne petetyt morsiamet ilmestyä sellaisissa puvuissa pettäjilleen täällä maan päällä — unessa eli muuten?»
»Ehkä voivat, mutta koeta nukkua nyt.»
»Minä koetan.»
V.
Harvaan ja säännöllisin väliajoin kuin koneen terä putoili Eenokin havurauta pölkyn päähän hänen hakatessaan lehdeksiä Viinamäen karjapihassa. Rouhitun lehdeskasan hitaasti kasvaessa havutukin tasalle hän nosteli sen kaksihaaraisella puutaikolla isompaan kasaan ja siirsi pölkkyä tarpeen mukaan ulommaksi.
— Alkaa tuo tukkikin kulua jo liian matalaksi ja pyöreäpäiseksi, vaikka on koivuista janhuspuuta. Monta onkin jo iskua saanut visaiseen kalloonsa — kuinka monta liekään. On vaikea pidellä siinä hakattavaansa, ja ottaa selkään kumarassa. Olisi saatava uusi pölkky — jos häntä lie enää uuden tarvitsijaa; ja onpa näitä jo tullut tarvituksikin yhden miehen osalle. Olisivat tuossa yhdessä rantteessa kaikki käyttämäni havutukit, ja kun ottaisi ja latoisi ne korvastimien väliin, niin niistä tulisi hyvinkin sylinen riihipino, likipitäin vuoden tarpeet. Ollapa tuossa koskemattomana kaikki se havun ja lehdeksen törky, minkä kolmen, neljän vuosikymmenen vieriessä olen rouheiksi kopsinut, niin siinä olisi kasa korkea kuin Paapelin torni. Sen kun huipulle kiipeäisi ja maailmaa katselisi, niin sieltä voisi aueta katsojalle hyvinkin aveat näköalat… Hmm…! On se yhtäkaikki vähän kummallista tämä ihmisen elämä. Sitä olen minäkin ollut joskus nuori, kipotellut ja heittänyt häränpyllyä tuossa pihanurmikolla. Mutta jopa siitä on sen jälkeen monet heinät niitetty ja pitkä on vierähtänyt ajan purto, mitä liekään ajastaikoja yksin lukien siinä kahdeksan-, yhdeksänkymmenen korvilla. Isäukko kuoli siinä keväthölseessä, Markun päivä olikin, ja vanhin veli, Hesekiel — vattupensas kukkimassa jo senkin päälaella — astui isännyyteen. Jäin tähän syntymäsijalleni elelemään naimattomana setämiehenä — olihan sitä niinkuin puheen tapaista olevinaan sen Rummakon Ievastiina-vainaan kanssa piipahtaa vähän vihillä, mutta ei päästy puhetta pitemmälle, siihen se lärähti — se, niinkuin monet muutkin meiningit. Noh, sielläpä häntä tavannee Ievastiina-vainaankin, kun tästä tuonnempana samoille teille kampeutuu… Montahan sitä on nähty. On tuo kuolemakin jo liki päätäni hiipaissut, parikin kertaa. Kerran Luijankoskea laskiessani vei veneeni kiveen, löi kokan mäsäksi seitsemättä kaaripuuta myöten ja heitti miehen kiehuvaan koskeen — mutta täällä ollaan vielä. Toisen kerran ollessani Mustikkasuon niityllä heinää niittämässä löi salama viitakkeeni terään, nakkasi miehen pari syltä ilmaan ja sieltä mätkäytti mahalleen märkään nevaan — mutta täälläpäs ollaan… Oli se Jumalan lykky se, että hoksasin pyytää Hesekieliltä sen syytinkikirjan aikanaan ja että se tuli kihlakunnassa vahvistettua ja vahvistus uusittua aina kymmenen vuoden päästä. Sitä semmoista paperia ei ikinä olisi antanut veljenpoika, tämä talon nykyinen haltija, joka on ollut repimässä rikki sitä entistäkin, riidellyt monet maalait, aina hoviin asti. Mutta eihän se ole ehjälle mitään mahtanut… Niin vain. Sitä olen silpiytynyt kuin nuoren vihreän metsän ympäröimä kelohonka yksin aikalaisistani tänne maailman erämaahan.
Eenokin mietteet keskeytyivät, kun tuvasta tuli useita patruunan miehiä, kädessä valmistamansa puuhaarukat, jotka he pihassa kiinnittivät pitkien, valkeiksi kuorittujen riukujen nenään. Notkuvat saitat keihäinä olalla miehet lähtivät suoraan peltojen ja niittyjen poikki Honkavaaraa kohti. Eellinnä kulki Tikander, sileäksi höylätty laudankappale kainalossa ja jaloissa pitkävartiset pieksut, kuten toisillakin miehillä.
Eenokki pysäytti hakkuunsa ja katsoi pitkään menijöitten jälkeen. Mitä kumman kojeita ne ovat nuo? Ja mitä tekemistä miehillä on Honkavaaralla? Yhtäkkiä hänen; mieleensä iski kamala aavistus: aarteen etsijöitä! Hän näki hengessään, kuinka joku miehistä painaa pitkän koukkupäisen riukunsa lähteen pohjasta veden kulkutietä myöten maan uumeniin, yhä syvemmälle ja syvemmälle, tarttuu riu'un latvaan ja polvistuen lähteen laidalle kurkottaa käsivartensa saitan jatkoksi, niinkuin ottaisi varsikapalla vettä liian syvästä kaivosta. Oltuaan vähän aikaa siinä asennossaan mies alkaa nostaa riukuansa ylös, hitaasti, varovasti, ettei koukku luiskahtaisi irti kattilan sangasta. Tuntuu raskaalta. Miesten seisoessa kehänä lähteen ympärillä tarttuu yhä useampia käsiä riu'un varteen… ja… Perhana!… Ettei hän ole tuota keinoa hoksannut.
Vanhus rauhoittui jonkun verran, kun vuoren juurelta alkoi kuulua hänen puukellonsa soittoa ja sen vaiettua lyhyitä huudahduksia. Hän koetti käsi korvan taustassa kuunnella, mitä miehet möykkävät, mutta ei voinut eroittaa sanoja. Eenokin kauhuksi miehet alkoivat huudosta — päättäen kohoutua hitaasti vuoren rinnettä ylös — suoraan hänen rahakätköään kohti. Kuta korkeammalle he nousivat sitä suuremmaksi kasvoi Eenokin pelko. Kuitenkaan ei ollut pahinta hätää niin kauan kuin ääntä kuului; se oli merkkinä siitä, että mitään ei oltu huomattu. Mutta lopuksi tapahtui se mitä hän jo alunpitäen oli aavistellut: vuoren huipulla, ihan kätkön kohdalla huudahdukset lakkasivat kuin tikkua taittaen. Selvää oli: joku miehistä on sattumalta astunut paadelle, joka on hiukan onnahtanut, ontosti kumahtanut ja herättänyt miehen epäluuloa. Tämä on nostanut kiven reunaa ja — siinä ovat kaikki kuin korpit haaskan kimpussa, köyhän miehen ainoan aarteen… Tai olisiko pitänyt löytönsä yksin eikä olisi hiiskunut toisille mitään.
Eenokin naama kouristui surkeaan tuskan väännökseen. Hän kopeloi koukkuiset sormensa ristiin ja käänsi katseensa syyskorkeata taivasta kohti:
»Jumala varjelkoon — khuu!»
Se huokaus tuli sydämen pohjasta. Mutta ikäänkuin ei olisi sittenkään jaksanut oikein luottaa kaitselmukseen tässä asiassa hän yritti useita kertoja lähteä vuorelle, kulkikin jo jonkun matkaa sinne päin, mutta pyörsi kuitenkin väliltä takaisin.
Vuorella vallitsi Eenokin mielestä kokonainen iankaikkisuus pahaa tietävää hiljaisuutta, kunnes möykkäminen taas alkoi, etääntyi vähitellen vuoren takaisia sydänmaita kohti, yhä hiljeten ja lakaten viimein kokonaan kuulumasta.
Eenokki jatkoi taas hakkaamistansa, väliin kiivaasti, väliin hidastellen ja unohtuen toisinaan pitkäksi toviksi seisomaan pölkkynsä viereen, käsi kassaran varressa katsellen Honkavaaralle.
Kun eväättömät metsänlukijat iltapäivällä palasivat kotiin nälkäisinä kuin sudet, Eenokin teki mieli iskeä kourin heidän kurkkuunsa kuin pentujaan puolustava peto ja ottaa omansa pois. Ulkonaisesti hän pysyi kuitenkin täysin tyynenä, silmäili vain salavihkaa, pullottiko miesten povessa tai housuntaskuissa mitään epäiltävää, ja koki heidän puheistaan ja eleistään tarkata, oliko metsässä tapahtunut jotakin erikoista. Mutta näitten tutkimustensa avulla hän ei voinut päättää sitä eikä tätä. Ehkä eivät ole löytäneetkään aarretta enempää kuin rahakätköäkään. Tai jos ovat löytäneet, osannevat löytönsä salata, kaiken maailman kulkijamet.
Illemmalla Eenokki lähti omia piiloisia polkujaan myöten Honkavaaralle katastamaan, mitä miehillä siellä on ollut tekeillä. Hän meni ensin lähdettä tarkastamaan. Siihenpäs ovat jättäneet riukunsa puuta vasten nojalleen, aikovat kai jatkaa naaraamistaan vastakin, kun eivät tänään nähtävästi ole onnistuneet. Ja tuossa on niiden tuohilippo pistettynä pystyyn varrestaan lähteen laitaan. Ne ovat siinä juoneet ja loirineet, pilaavat vielä koko meiningit.
Lähteeltä Eenokki lähti kapuamaan vuoren rinnettä rahakätkölleen. Saahan nähdä, miten siellä on asiat… läpättää tuo sydänkin kuin lampaan häntä. Tarttuen kourin kuopan kansikiveen hän hetken epäröi, ennenkun uskalsi raottaa paaden laitaa ja kurkistaa sen alle. Tallella näkyy olevan pönttö, mutta… Eenokin kädet vapisivat niin, että hänen oli vaikea saada kantta auki. Laskettuaan nopeasti rahat hän tänään toistamiseen risti kätensä ja käänsi onnellisen katseensa taivaalle.
»Jumalalle kiitos ja kunnia — khuu!» Rauhoituttuaan ja piiloitettuaan rahat jälleen kuoppaan Eenokin suu vetäytyi vahingoniloiseen irvistykseen. Miehet näkyvät tässä levähtäneen mäen päälle päästyään. Istuksineet tuossa sammalmättäillä, tupakoineet ja sylkeä ropsineet — eivätkä ole aavistaneetkaan, mikä kallis aarre on ollut siinä ihan käden ylettyvillä. Eenokin oli oikein hyvä olla. Mutta kun hän katseli taas metsänlukijain veistämiä valkeita pilkkuja suurten petäjien kupeissa ja arvasi niiden merkityksen, tuntui hänestä, ollen tottunut pitämään Honkavaaran seutuja omana rauhoitettuna alueenaan, tämä kaikki metsän pyhyyden loukkaukselta. Ennen kaikkea hän oli levoton aarteen suhteen; siinä asiassa oli ryhdyttävä toimenpiteisiin.
VI.
Seuraavana aamuna Eenokki nousi vuoteeltaan varhain ennen kukon laulua ja pukeutui tapansa mukaan pukinnahkaiseen puoliturkkiin ja karvalakkiin, joista tamineista hän vanhoilla päivillänsä ei luopunut kesälläkään. Sitten hän otti arkustaan muutamia hopearahoja taskuunsa, asetti emännän edellisenä iltana salaa täyttämän eväskontin viilekkeistä selkäänsä ja keppi kädessä lähti jalkaisin taivaltamaan »Korpijärven ukon», kuuluisan tietomiehen pakinoille kauas toiseen pitäjään kysymään neuvoa aarre-asiaan.
Vasta kolmantena päivänä Eenokki ehti matkansa perille ukon pieneen harmaaseen taloon. Sisään astuttuaan hän näki avaran savutuvan penkeillä useita ennen tulleita avunanojia istumassa. Karsinan puolella näkyi olevan mielisairas nainen sidottuna köysillä seinään kiinni, ja jostakin ulkoa kuului miehisen mielipuolen hirveitä huutoja. Tervehdittyään Eenokki istui penkille toisten odottajien joukkoon.
»Mistä maan äärestä se tämä vanhus on?» kysyi Eenokin vierustoveri, vetäytyen arkaillen hiukan loitommalle.
»Olenpahan vain tuolta naapuripitäjästä, Viinamäen entisen
Aatami-vainaan poikia», vastasi Eenokki.
»Vai sen poikia. Minnekä sitä vanhan matka pitää — vai ukon pakeilleko on asiat teilläkin?»
»Ukollehan sitä vähän on asian nimellistä.»
»Kiersi kylmän renkaan sydämeni ympärille, kun vääntäysitte tupaan, turkki nurin yllä: hulluja näet käy täällä parannuksilla väliin yksinkin. Mutta te taidatte ollakin sama äijä, jonka on määrä tänään tulla kysymään neuvoa jostakin aarteesta?» Eenokki säpsähti.
»Kuka sitä on sanonut?» hän kysyi.
»Ukko tuota kuului aamupäivällä haastavan.»
»Kukas sen on ukolle sanonut?»
»Kukahan lie — sillä on, ukolla, omat sanojansa. Hän näet tietää edeltäpäin kaikki, niinkuin senkin, ketä kunakin päivänä hänen luoksensa tulee ja millä asioilla mikin.»
»Taitaa ollakin tämä oikea noita, taitaa olla vielä härevämpi kuin
Löytynmäen vaari?»
»Oikea on. Löytynmäen vaari ei kelpaa tälle kyytipojaksikaan.»
»Mistähän lie ukko tietonsa saanut?»
»Pohjanmaalla se kuuluu ne saaneen eräältä rovastilta Kokkolan matkallaan. Samalta papilta, jota piru kuuluu henkiheittona kuletelleen — ja sen kelkkaan sitä kuoltuaan ukkokin istuu — kuuluu saaneen kaksi suurta kirjaa, joista toinen, punaisilla puustavilla räntätty, kuuluu olevan kuudes Mooseksen kirja; mutta sitä ukko ei näytä kenellekään syrjäiselle.»
Heidän puhelunsa keskeytyi, kun suuri, romuluinen ukko kalalta koteutuen astua lääpötti tupaan, märät virsut jaloissa. Pysähtyen hetkeksi ovensuuhun vieraita tarkastamaan hän sanaakaan lausumatta poistui eteisen läpi tuvan vastapäätä olevaan kamaripöksään, joka oli jonkunlainen vastaanottohuone olevinaan.
Ensimäisenä odottajista meni ukon pakeille muuan kalastaja, ollen vuorossa vanhin.
»Kun minun koukkuvehkeitäni näyttää tuo veden karja tänä syyskautena katselevan kierosilmin, niin alkoi viimein epäusko mielessäni kolkuttaa, olisinko miten kuten tietämättäni tullut myrryttäneeksi veden haltijaväen nurkumieliseksi itseäni kohtaan — tai olisiko ehkä kateen silmä syynä tähän kalakatoon. Pyörähdin nyt ajan ollen isännältä kysäisemään, miten saisin entisen hyvän kalaonneni takaisin», esitti kalastaja asiansa.
Ukolla oli vastaus heti valmiina.
»Ota tieltä löydetty virsu mukaasi rannalle, kerää ruohoja tai muuta veden tuomaa pärtöä lisäksi ja sytytä nuotio tuleen. Ripusta koukut kielustimistaan savuun riippumaan ja ammu lepästä tehdyllä jousipyssyllä, johon olet laittanut punaisesta langasta yhdeksänsolmuisen jänteen, yhdeksän kertaa koukkunippuun tervasnuolella. Apposien sisään, joina käytät pieniä murokkaan poikasia, pane puuntoukkia. Kun lähdet koukkujasi laskemaan, ota mukaasi vasta, joka on tehty kolmelta veromaalta, yhdeksän oksaa kultakin, ja kylvetä sillä vastallasi veden emäntä.»
»Mielelläänhän tuon palveluksen emännälle tekisi, kun ottaisi ja tietäisi, miten ja missä ylhäisyyttään olisi kylvettää ropsittava.»
»Istu veneen perätuhdolle koukunlaskupaikalla ja läiskytä vastallasi vettä veneen kahden puolen. Kun olet koukut laskenut, heitä vanha raha vasemman olkasi yli veteen. Näin on veden emäntä hyvitetty, jos liet mieltänsä loukannut. Onko sinulla vielä muuta kysyttävää?»
»On väliin ottanut luontooni ja merkitkin viittavat sinne päin, että joku pitkäkyntinen hiiviksii öisin koukkujani kalailemassa, vähääkin vähentämässä. Olisikohan olemassa muita pihtejä kuin lainkoura, joilla kälmin kynsiä voisi nipistää vähän lyhemmiksi?»
»Ooja. Leikkaa lapaset kädessä kappale koukkulankaa, josta epäilet kaloja varastetun. Kaiva näverillä reikä sellaiseen rantahakoon, jonka toinen pää on vedessä, toinen maalla, pane lanka reikään ja lyö kolmikanttinen kiila suulle. Kolmena torstaina peräkkäin käy lyömässä kiilaa lujempaan ja sano: Purista, perkele, varasta, että vapisee. Sillä se on tehty.»
»Entäpä, jos varas alkaisi lykätä katumusta kuin karvaköyttä ja heittäytyisi armoille, miten voro olisi niistä pinteistä päästettävä?»