Produced by Tapio Riikonen

ERÄMAAN KANSAA

Kuvauksia pohjan periltä

Kirj.

JUHO KOSKIMAA

Otava, Helsinki, 1917.

Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

Viimeinen rahtikuorma.
Kimmeltävää kultaa.
Kymmenen minuuttia.
Viimeinen puu.
Iankaikkisuuden kynnyksellä.
Hyvitys.
Uutistalokkaan tytär.
Erakko.
Harha-askelia.

Viimeinen rahtikuorma.

Kuudentena päivänä lähtönsä jälkeen Aleksi Ovaskainen huomasi, että hänen hevosensa alkoi kompastella ja että sen käynti oli kuin lamassa olevan kaakkurin. Ensiksi Aleksi Ovaskainen luonnollisesti kiroili, niin että erämaa kajahteli, mutta sitten hän rupesi ajattelemaan ja vaikeni.

Ajatteleminen, järkevä punnitseminen, ei ylimalkaan ollut Aleksi Ovaskaisen vahvimpia puolia. Etupäässä hän antoi muiden ajatella omastakin puolestaan ja oli iloinen, kun sai yhden päivän kerrallaan onnellisesti kulumaan loppuun.

Kolmisen päivää sitten oli Aleksi Ovaskainen yritellyt ensi kerran ajatella. Se tapahtui majapirtissä.

"Minut saa viedä riivattu", oli hän huutanut ja lyönyt nyrkkinsä pöytään, jotta kahvikupit ja lautaset olivat tanssineet, "minut saa viedä riivattu, jos tämän jälkeen kuljetan enää ainuttakaan kuormaa, vaikka saisin kruunun kilolta ja kilometriltä."

Tupanen oli ollut täynnä hikeä, erilaisia höyryjä ja hevosenhajua — hevosten tallihan oli seinän toisella puolella — ja Aleksi Ovaskaisen valtava ääni oli hukkunut muitten rahtimiesten meluun, niin ettei kukaan ollut häntä vastustanut ja hän sai panna päätöksensä täytäntöön tai olla panematta.

Mutta, tarkemmin ajatellen, mikäpä mestari hän, Aleksi Ovaskainen, oli muiden rinnalla. Olihan kymmeniä muitakin, joilla oli talo ja kunnioitettava kuudennestoista manttaalinsa ja silti ikänsä elivät rahtimiehinä, sillä välin kuin kotona pellonojat kasvoivat umpeen ja kotiniitty metsittyi. Mikä muille kelpasi, se sai kelvata hänellekin.

Aleksi Ovaskainen oli siis tilannut kolmannen kupin kuumaa, kermatonta kahvia, joka nykyisin maksoi kymmenen penniä kuppi, ja ryhtynyt tarkistamaan päätöstänsä. Kun kahvin asemesta olisi ollut edes naukku viinaa, niin ajatukset olisivat vähän kirkastuneet, mutta sitäpä juuri ei nyt ollutkaan.

"Täälläpäin on kansa kovin kehittymätöntä", oli Aleksi Ovaskainen viimein vierustoverilleen sanonut.

"No?" oli vierustoveri kysynyt hämmästyneenä Aleksin äkillisestä neronleimauksesta, joka sai hänet moittimaan oman kotipuolensa kansaa.

"Siellä etelän puolessa ne osaavat edes tehdä sitä kotitekoista korpirojua, tai mitä tuo nyt lienee, mutta täällä ei ole vielä kehitys niin pitkälle ehtinyt", lausui Aleksi vakaumuksenaan.

"Niinpä kyllä", myönsi toinen, "mutta kuinka sinä nyt sitä tulit ajatelleeksi?"

"Minä kun aion heittää hiiteen koko tämän rahtihomman."

"Senkö viinanpuutteen vuoksi?"

"Ei, mutta muutenkin."

"No mikäs sen viisaampaa on. Kun ei miellytä, niin heittää hiiteen koko souvin."

Ja sitten oli toveri taas jäänyt katselemaan kortinlyöjiä ja kellonvaihtajia, jättäen Aleksin oman arvostelukykynsä varaan.

Yhä sakeammaksi oli savu käynyt mustassa pirtissä, jota räiskyvä takkavalkea valaisi, yhä suuremmaksi melu, kunnes toinen toisensa jälkeen kömpi lavereille käydäkseen levolle. Aleksikin oli pistäytynyt katsomassa juhtaansa, asettanut vällyt sen selkään ja palannut sitten tupaan. Hetkisen oli hän istuskellut mietiskellen ja piippuaan imeskellen, kunnes oli vuorostaan hänkin kiivennyt laverille, pannut laukkunsa päänalaiseksi, kietonut parhaimpansa mukaan lammasnahkaturkin ympärilleen ja sitten nukahtanut autuaaseen uneen.

Tästä hetkestä oli nyt kulunut kolme päivää, ja kuusi päivää oli kulunut siitä, kun Aleksi Ovaskainen kuormineen oli kirkolta liikkeelle lähtenyt. Hänellä oli siis — niinkuin hän laskemalla sai selville — neljän tai viiden päivän taival edessä.

Koko taipaleella ei hän ollut kolmeen päivään nähnyt ainoatakaan elävää ihmistä. Kun hän viimeisessä asutussa majapaikassa oli herännyt, olivat hänen matkakumppaninsa jo jättäneet hänet, ja osoittautui mahdottomaksi enää heitä tavoittaa. Muutaman tunnin kuluttua oli häntä vastaan tullut tyhjien rekien kanssa palaavia rahtimiehiä, jotka kertoivat, että hänen toverinsa olivat noin peninkulman hänestä edellä. Siitä asti Aleksi oli heittänyt toiveensa. Hän oli nukkunut pari tuntia yli määrän — liekö se ajattelemisen yritys siihen vaikuttanut —, mutta kun hänet oli jätetty kuin koira, niin jättäkööt. Hän tulee kyllä toimeen ominkin avuin.

Yksin hän oli hommaillut autiotuvissa, itse itselleen kahvit keittänyt ja ruuat lämmittänyt ja yksin kai hän kuormineen perille saapuisi.

Alussa hän oli toivonut, että edes joku oli suuresta roikasta jäljellejäänyt, mutta niin ei ollut tapahtunut. Ehkäpä hänen kiusakseen niin yhdessä sakissa pysyttelivät.

Aleksi Ovaskaista vilutti.

Läpitunkevaa kylmää eivät voineet estää lammasnahkaturkit ja poronnahkakintaat eivätkä paulakenkien päälle vedetyt suunnattomat huopatossut. Se oli alkanut jo eilen, metsässä, ja nyt se yhä otti yltyäkseen.

Hevonenkin oli ruvennut kompuroimaan ja kompastelemaan, ja Aleksi oli sille asianmukaisesti noitunut ja kiroillut. Mutta tästä ei koni ollut hyvillään; se värisi kauttaaltaan, luimisteli korvillaan ja hirnahteli.

"Älähän nyt ole milläsikään", puheli Aleksi, muuttaen ääntä kellossaan. "Onhan sitä ennenkin tällaisessa pakkasessa yksissä oltu ja hyvin toimeen tultu. Taipaleen päässä on talo, ja jos kunnollisesti kuljet, saat illalla lämpimät sijat ollaksesi ja kunnolliset appeet syödäksesi."

Näytti kuin hevonen olisi ymmärtänyt isäntänsä hyvänsuovan puheen, ainakin se joudutti askeleitaan ripeämpään kulkuun ja koetti voimiensa mukaan kinnata raskasta kuormaa. Aleksi sen sijaan marssi kuormansa perässä, voimalla takoen käsiään yhteen ja yrittäen hyräillä laulunpätkää, jonka hän joskus oli oppinut.

Aamupäivä oli vasta kulumassa, ja pakkanen otti vain yltyäkseen.
Aleksin nenänpäätä kipristi ja sormien nokat olivat turtana.

"Onpa nyt oikein riivatunlainen pakkanen", tuumi hän itsekseen, "ainakin kolmisenkymmentä astetta. Mutta onpahan ennenkin sellaisia ilmoja kestetty ja pian taival laukeaa."

Ei tuulenhenkikään kulkenut valkoisen jängän yli — se vielä olisikin puuttunut. Näkymättömänä, äänettömänä pakkanen verhosi kaikki; sen läsnäolon voi vain tuntea.

Aleksi Ovaskainen otti pieniä hyppyaskelelta, ne tuntuivat vähän niinkuin lämmittävän ja virkistävän. Lumi naukui, ulvoi ja narskui reen jalasten ja hevosen kavioitten alla; se oli ainoa ääni, jonka Aleksi kuuli äärettömässä, toivottomassa kiveliössä. Pieniä, harmaita usvapilviä kohosi tuon tuostakin hevosen yltä, leijailivat sekunnin eläimen yläpuolella ja katosivat sitten siniseen avaruuteen — se oli ainoa liike, jonka hän näki, lukuunottamatta omaa hengitystään ja vaivalloisesti kompuroivaa juhtaansa.

Kaukana aavan laidassa häämöttivät tummat, lumenpeittämät metsät, ja metsien takana siinsivät valkoiset, lumiset tunturit, joiden huippuja, niitä ympäröivän usvan takia, ei silmä kyennyt erottamaan.

Äkkiä Aleksia värisytti koko olemukseltaan pari — kilometriä kestäisi vielä valkoista, toivottoman tasaista aavaa, sitten alkaisi nousu tunturinrinnettä ylös. Tuossa se oli kuin hänen edessään, käden ulottuvissa, ikäänkuin sanoen: "Nouskaapa nyt, veikkoset!"

"Jouduppas nyt, Liinoo", puheli Aleksi hevoselleen. "Kun tuon yli onnellisesti päästään, ollaankin talossa."

Mutta elukka pysähtyi. Hirnahti, käänsi päätään ja tapaili olkapäätänsä. Se ikäänkuin kokosi voimia ja lähti sitten taas kärsivällisesti kulettamaan kuormaa.

"Kyllä totisesti heitän tämän homman", mutisi Aleksi, "kun vain onnellisesti kirkolle päädyn. Palttua annan heidän sotatarpeilleen." Ja hevoselleen hän ääneen lausui: "Tämä onkin viimeinen reisu, Liinoo. Kun kotiin taas tullaan, pääset eläinlääkärillä käymään ja sitten saat levähtää."

Hevonen ei ottanut kuullakseen Aleksin puheita, vaan kulki tyynesti eteenpäin, ja Aleksilla oli taas aikaa verrata tukin- ja rahdinajoa, tietysti edellisen eduksi.

"Jos minä jonnekin menen", päätti hän, "niin tukinajoon lähden. Siellä saa edes järjestää hommat jotakuinkin oman mielensä mukaan, mutta palaapa täällä taipaleelta takaisin…"

"Näin iankaikkisen pitkät matkat vielä", jatkoi hän tovin kuluttua ja aikoi sytäyttää piippuaan, mutta huomasi samassa, etteihän sitä muutaman savun takia kannata palelluttaa käpäliään.

Sitten alkoi hän taas heilutella käsiään ja ottaa hyppyaskelia, ja ennenkuin hän oikein älysikään, painui tie metsikköön. Pakkanen tuntui nyt, metsikössä, vähän heltiävän, ilma tuntui käyvän lauhkeammaksi ja Aleksi tunsi jotain ilon tapaista. Hevosenkin askeleet kävivät nopsemmiksi kuin äsken.

Mutta edessä oli nyt tunturin pitkä, ikuiselta näyttävä rinne; näin läheltä ei kyennyt enää edes erottamaan lakea. Se oli jossakin tuon loppumattoman rinteen takana.

Aleksi seisahtui ja alkoi katsella taivaan merkkejä. Taivas oli kirkas, pilvenhattaraakaan ei näkynyt missään. Pyryä ei siis ollut tulossa, sen takia uskalsi kyllä tunturille, mutta yksi oli, joka peloitti: tunturin erottamaton, ikuinen, jäytävä viima.

Liinookin oli pysähtynyt ja korskahteli. Sitäkin peloitti tuima, talvinen tunturi. Se oli rahtikuormiin väsynyt, sitä myöskin vilutti.

"No, menehän nyt, loska, niinkuin venäläinen sanoo", kehoitti Aleksi ja siveli rohkaisevasti elukkansa lautasia.

"Vastahan söit", sanoi Aleksi taas hetken kuluttua, "et ruokaa ainakaan tarvinne".

Vihdoin hevonen otti kävelläkseen, kun Aleksi vähän kovemmin oli sitä lyönyt kämmenellään lautaselle.

Peloittavalta tuntunut tunturille nousu alkoi. Pureva viima viilsi Aleksin kasvoja, hevonen pysähtyi ensimmäisessä vastanteessa. Edessä toljotti suuri, valkoinen alastomuus.

Hetkeksi Aleksiin meni voimakkaana kumma ajatus: purkaa kuorma tiepuoleen ja tyhjällä reellä ajaa karauttaa tunturin tuolla puolen olevaan taloon. Se ajatus valtasi hänet niin voimakkaana, yllättävänä ja käskevänä, että hän hetkeksi pysähtyi, pannaksensa aikeensa täytäntöön, mutta sitten hän hymähti, kokosi mielenlujuutensa ja hopitti hevostaan käyntiin.

Elukka huohotti, mutta ei liikahtanutkaan.

"No, joko nyt taas!" murahti Aleksi, otti reen perältä tukevan kangen ja vipusi sillä kuormaa eteenpäin. Eläin ymmärsi hyvässä tarkoituksessa annetun avun ja alkoi taas käydä omasta aloitteestaan.

Näin kiivettiin yhä korkeammalle, hevosen ottaessa askeleen kerrallaan ja miehen joka askeleella vivutessa kuormaa.

Kuta korkeammalle tultiin, sitä purevammaksi kävi kirpeä pakkanen, sitä vaikeammaksi hengittää. Joka hengenvedolla tuntui kuin sierainten seinämät jäätyisivät yhteen. Aleksi huohotti väsymyksestä, mutta yhä eteenpäin hän ponnisteli, kunnes huomasi, että hänen polvissaan ja varpaissaan oli kamala kipu. Ja tuskin oltiin vielä alangossa olevien puiden tasalla.

Mutta Aleksi ei hellittänyt. Yhä tarmokkaammin pakotti hän itseään ja eläintään, kyynärä kyynärältä, syli syleltä noustiin yhä ylemmäksi. Toisinaan hevonen kompastui, reki vierähti metrin taaksepäin, mutta seuraavalla otteella valloitettiin menetetty ala takaisin.

Tuo kompastelu se eniten peloitti Aleksia. Koskaan ennen ei Liinoo ollut sellaisia oireita osoittanut, ja Aleksi älysi, etteivät ne olleet hyväksi.

Yhä hitaammaksi kävi kuitenkin kulku, yhä useammin täytyi huohottavan eläimen seisahtua ja Aleksin panna kankensa pönkäksi estämään reen luisumista, yhä kirpeämmäksi tuntui pakkanen käyvän ja yhä polttavammaksi tuska Aleksin polvissa ja varpaissa. Hänen kulmansa, partansa ja silmäripsensä olivat paksussa huurteessa ja usein hänen oli pakko epäillä oman näkönsä tarkkuutta. Kun päästäisiin tunturin laelle, olisivat pahimmat esteet voitetut, mutta nyt hänen täytyi epäillä, pääsisikö hän milloinkaan sinnekään asti.

Vihdoin hevonen pysähtyi. Aleksi koetti saada sitä käyntiin, mutta se ei enää välittänyt hänen hoputuksestaan, ravisteli vain itseään ja pysyi itsepintaisesti paikallaan.

"Levähtäköön, kylläpähän lähtee", ajatteli Aleksi, suoristi itseään ja alkoi tehdä liikkeitä pysyäkseen lämpimänä.

Hän oli noussut ehkä neljänneksen koko tunturin rinteestä, ehkei oikein sitäkään. Toivottomana hän vilkuili ympärilleen, hänen allaan oli vain ääretön, valkea aapa, reunustanaan tummat metsät. Aapojen ja metsien takana oli valkoisia tuntureita, kenties yhtä kauheita kuin nämäkin, ja kaiken yläpuolella kaareutui kylmänkalsea, teräksensininen taivas, jolle jo tähdet alkoivat syttyä.

"No, Liinoo, mennäänpäs nyt taas vähäsen!" kehoitti Aleksi, jota kammottava valkeus alkoi peloittaa ja vistottaa.

Liinoo koetti liikahtaa, vaan ei voinut. Sen jalat pettivät, se vaipui kontalleen. Aleksi auttoi sitä pystyyn, se nousikin, mutta vapisi ja värisi koko ruumiiltaan pahemmin kuin äsken.

"Jokohan sen nyt tauti tappaa", ajatteli Aleksi tuskastuneena, ja häntä itseäänkin alkoi puistattaa.

Päivä kallistui illaksi. Tähdet kävivät kirkkaammiksi, taivaankansi tummeni silmissä. Pakkanen yltyi, jos se enää voi yltyä.

"Noh, Liinoo!" yritti Aleksi tuskissaan ja levitti vällyt hevosensa yli. "Menehän nyt, muuten kuolemme molemmat."

Liinoo ei enää liikahtanutkaan. Sen hengitys korisi vain ankarammin, ja joka hetki näytti siltä, kuin saisi se suonenvedon.

Aleksi alkoi nopeasti päästellä elukkaansa valjaista — nyt sai kuorma hänen puolestaan toistaiseksi jäädä minne tahtoi. Kylläpähän korjaaja tulee jäljestäpäin.

"Nyt lähdetään, Liinoo!"

Aleksi oli nyt saanut hevosen valjaista ja yritti taluttaa sitä suitsista. Hevonen otti muutaman askeleen, mutta pysähtyi sitten paikalleen ja alkoi pureksia kuolaimiaan. Lopuksi se heittäytyi pitkäkseen lumiselle tielle.

"Liinoo! Liinoo… oh!"

Liinoo ei enää noussut. Se piehtaroi vain tiellä, ja sen kaviot potkivat irti lumimöhkäleitä ja jääkappaleita.

Aleksille tuli itku kurkkuun nähdessään hevosensa tekevän loppuaan; hän kumartui sen puoleen ja koetti väkivoimalla saada sitä pystyyn, mutta peräytyi nähdessään veripilkkuja tiellä.

"Tulkaa apuun!" huusi hän minkä keuhkoista lähti, mutta kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Ainoastaan kolkko erämaa, kaukaiset tunturit, aavat ja metsänrannat vastasivat yksitoikkoisena, kaukaisena kaikuna: "apuun…"

"Kun joku lappalainen ajaisi ohi, niin ottaisi minut pulkkaansa", ajatteli Aleksi, mutta mitään lappalaista ei osunut hänen lähettyvilleen, Liinoo vain potkaisi viimeisen kerran eikä sitten enää liikahtanut.

"Hei! Hee-ei!" huusi Aleksi vielä kerran, — saattoihan joku olla lähettyvillä. Mutta nytkin vastasi vain kaiku hänen huutoonsa.

Äänettömänä hän kumartui hevosensa ylitse ja koetti vierittää sitä tiensyrjään, mutta yhä polttavammaksi kävi tuska hänen omassa ruumiissaan.

"Nyt ei ainakaan sinua enää valjasteta rahtikuorman eteen", sanoi hän surullisena katsellen hevosensa raatoa, "mitenkähän minun sitten käynee…"

Hän kävi vielä reestään hakemassa kirveen aseekseen, pisti lihakimpaleen turkkinsa taskuun ja alkoi sitten vaelluksensa.

Hetkisen hän mietti mennäkö takaisin vai jatkaako samalle suunalle, jonne matka oli ollutkin, muisti samassa, että tunturin tuolla puolen on talo ja alkoi kiivetä tunturin rinnettä ylöspäin.

Minuutti minuutilta tuli hämärämpi, mutta nopea kävely tuntui Aleksia virkistävän, ja nopein askelin hän hoippui eteenpäin. Häntä eivät peloittaneet sudet — olihan hänellä kirveensä. Hän tahtoi hinnalla millä tahansa päästä tunturin toisella puolella olevaan uutistaloon, jossa häntä odotti lämpö ja ruoka. Kylläpähän siellä aina joku neuvo kuorman suhteen keksitään. Se olikin viimeinen kuorma, josta hän vastasi.

Kun hän oli saavuttamaisillaan pimeässä häämöttävän aukean, jota hän arveli laeksi, valtasi hänet kaamea raukeus. Liialliset ponnistukset olivat hänen lopen uuvuttaneet.

"Ei ole kummakaan", ajatteli hän, "parempaakin miestä tässä väsyttäisi".

Mutta hän laahusti yhä eteenpäin, arvaillen, mitähän ne siellä kotona sanoisivat, kun kuulisivat, että Liinoo onkin kuollut, ja millä ilveellä hän siitä vakuutusmaksun saa irti. Kotona kai ne juuri istuskelivat valkean ympärillä ennen makuullepanoaikaa ja odottavat häntä kotiin vasta ensi viikon lopulla. Siellä niillä on yllin kyllin lämpöä.

Viimein hän arvasi saavuttaneensa laen, sillä nousua ei enää tuntunut. Hirvittävä kylmyys kohtasi hänen kasvojansa, ja vaistomaisesti hän nosti kätensä suojatakseen nenäänsä ja poskiansa. Siellä täällä erotti hän harmaita kivimöhkäleitä, ja toisin paikoin osui hänen silmiinsä harmaja paasi, josta tuuli oli pyyhkäissyt lumen pois.

Mutta yhä vaativampana valtasi hänet syvä uupumus, joka tuntui valavan raskasta lyijyä jäseniin.

"Kyllä kannattaakin istahtaa hetkiseksi", arveli hän itsekseen, poikkesi syrjään tiestä ja istahti luminietokseen selällään nojaten kivipaateen.

Istuuduttuaan hän huokasi helpotuksesta. Kaikki väsymys oli kuin pois puhallettu, hänen ajatuksensa alkoivat askarrella yksinomaan iloisissa asioissa, eikä hän lainkaan tuntenut hiipivää, painavaa raukeutta. Harrastuksella, jollaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, hän katseli tuikkivia tähtiä ja kirkasta linnunrataa sekä revontulia, jotka alkoivat säihkyvän, salaperäisen leikkinsä. Vihdoin hänelle hämärästi selvisi, ettei hänessä enää ollut miestä nousemaan, vaikka tahtoisikin, mutta se oli hänen mielestään samantekevää ja hän antautui unelle, kun kerran kaikki tuntui niin lämpimältä ja suloiselta.

Mutta yön tullen pakkanen tulistui, paukutteli kuusia alangossa ja kivipaasia tunturin laella, ja revontulet säihkyivät, valaisten Aleksi Ovaskaisen valkoista vuodetta. Jos joku olisi vienyt tunturin laelle lämpömittarin, olisi se osoittanut 50 asteen pakkasta.

Kahden päivän kuluttua löydettiin ensin Aleksi Ovaskaisen tielle jäänyt kuorma ja kuollut hevonen ja vihdoin niiden isäntä kuoliaaksi jäätyneenä, autuas hymy huulilla ja osaksi lumen peittämänä.

Kimmeltävää kultaa.

Erkki Petkula iski raskaan kuokkansa hartiain takaa rannan hiekkaan, niin että pikku kivet säkenöivät, ja nosti raskaan maamöhkäleen huuhdemaljakkoonsa, "vaskooliinsa".

Paahtava kesäaurinko poltti hänen selkäänsä, ihoa kirveli, hiestyneet vaatteet takertuivat kiinni hänen pakottaviin jäseniinsä, mutta sellaiseen hänellä ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Kun sääskien puremat alkoivat käydä liian kutkuttaviksi ja tuskallisiksi, siveli hän kasvoilleen uuden annoksen väkevätuoksuista pikiöljyä ja jatkoi taas taukoamatonta, yksitoikkoista työtään.

Erkki Petkula oli vielä sillä kannalla, että hän uskoi.

Saatuaan maamöhkäleen vaskooliinsa hän siirtyi ojanreunalle, kumartui ja alkoi huuhdella. Mutta hänen polviaan vavisutti ja pakotti ja hänen täytyi polvistua. Maa väheni maljasta sitä mukaa kuin hän huuhteli; hänen kiiluvat silmänsä seurasivat tarkkaavasti ja jännityksellä hiekkamurujen ja veden vähenemistä maljasta. Viimein oli jäljellä vain pieniä kiviä, mutta — keltaista, himmeästi kimmeltävää jyvästä niiden joukossa ei ollut.

Erkki Petkula huoahti, nousi, siirtyi ylemmäksi ja iski taas hartiain takaa kuokkansa hiekkaperäiseen kankaaseen…

"Ellei tänään satu, sattuu huomenna, ja ellei huomenna, niin ylihuomenna…"

Hangasojan kirkas, läpikuultava vesi kimaltelee ja välkkyilee auringonpaisteessa, ja Erkki Petkulasta tuntuu, kuin nuo veitikkamaiset välkähdykset merkitsisivät ystävällistä, kehoittavaa silmäniskua hänelle.

"Yritä vaan, Erkki Petkula, kyllä tästä vielä hyvä tulee…"

Nahkapussi, johon löydetyt kultajyväset piti pantaman, heilahtelee velttona hänen vyöllään; vain muuan orpo jyvänen, viikkojen varrella löydetty, on sen pohjassa. Mutta Erkki Petkula yrittää, ja jokaiseen huuhteluun liittyy sanaton rukous, jokaiseen kuokaniskuun selittämätön toivo.

Silloin tällöin vilkaisee hän ympärilleen. Hän ei ole ainoa kullanhuuhtoja Inarin Hangasojan varrella, hän katselee, miten muut ovat onnistuneet. Mutta nämä iskevät kuokkansa maahan vakava ilme kasvoillaan niinkuin hänkin tai matavat ja polvistuvat ojan rannalla niinkuin hänkin, löytääkseen keltaisen, himotun kultasuomun. Mitään ilonhuudahdusta tai tyytyväistä murinaa, joka merkitsisi lumotun metallin löytöä, ei kuulu, ja Erkki Petkulan rinnan täyttää jonkunlainen vahingoniloinen tyytyväisyys.

"Jos on lujassa minulla, niin lujassa on muillakin…"

Mutta jos joku toinen löytäisi suuren kultamöhkäleen ja ilosta huudahtaen katselisi sitä auringonvalossa — suivautuisiko siitä Erkki Petkula ja lähtisi nyreissään tiehensä? Ei, vaan yhä pitemmiksi hän venyttäisi jo muutenkin venyneet työpäivänsä.

"Jos hän, niin miksen minäkin…"

Tai jos hänelle itselleen sellainen menestys sattuisi, että hän vaskoolinsa pohjalta löytäisi nyrkin kokoisen kultakimpaleen, tuntisiko hän itseään silloin tyytyväiseksi, kokoaisi kompeensa ja lähtisi kotiinsa? Ei, vieläkin kiinteämmin hän työhön käsiksi kävisi.

"Onnistaa se vielä toisenkin kerran…"

Olihan täällä ennenkin onnistuttu — tai ainakin otaksuttu onnistuvan. Mitä tietäisikään kertoa valkoinen jäkäläkangas, joka näytti hymyilevän auringonpaisteessa hänen ympärillään, tai kankaalla kasvavat kuuset, jos niillä olisi suu puhua? Tai mitä olisikaan nähnyt tunturi, jonka laki kohosi tuolla Laanilan ja sääskisen notkelman takana? Ne kertoisivat niistä ajoista — jolloin suuri ja mahtava yhtiö perustettiin etsimään Lapin kätkettyä kultaa. Silloin nousi keskelle erämaata kuin noidan iskusta suuria ja mahtavia rakennuksia, joita ympäristöllä asuvat lappalaiset ihmetellen tulivat katsomaan, ratsuteitä rakennettiin, syviä kaivoksia kaivettiin, uskottiin, toivottiin ja odotettiin, liike ja elämä kaikui ennen autiossa ja tyhjässä kiveliössä. Mutta ne kertoisivat muutakin: työmiesjoukot poistuivat, rakennukset jäivät autioiksi, ja entinen suuri, koskematon rauha vallitsi erämaassa. Rakennukset rappeutuivat, tuuli kiskoi irti kattopäälliset ja löi ruudut sisään, seinät harmaantuivat ja rapistuivat, ja vain kuljeksivat poromiehet talvisin sekä kulkijat ja kullanetsijät kesäisin käyttivät niitä asuinsijoinaan. Ammottavat kaivosaukot, risteilevät tiet, polut ja tienviitat osoittivat ainoastaan, miten erämaassa oli eletty ja mellastettu. Erämaa oli pitänyt keltaisen, jalon metallinsa, ja yhtiö oli kärsinyt suuria tappioita.

"Kaivosteollisuus ei kannata", pääteltiin, "kultaa saadaan täällä vain joista huuhtomalla".

Ja sitä saatiinkin, milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta saatiin joka tapauksessa niin paljon, että toivo enemmän löytämisestä säilyi.

Erkki Petkula kuului, kuten mainittiin, niihin, jotka uskoivat.

"Onnistaa se vielä, toisenkin kerran…"

Hän ryömi taas polvillaan pitkin ojan reunaa huljutellen maljakkoansa vedessä, ja tulos oli pieniä kiviä.

"Lujallepa ottaa…"

Hän nousi täyteen pituuteensa, oikoi selkäänsä ja kangistuneita jäseniään, sylkäisi ja pani tupakan. Johan kannattikin.

"Saitko mitään?" kuului ääni hänen takanaan.

Eräs, joka oli huomannut hänen herkeävän työstä, oli uteliaana tullut lähemmäksi.

"E-en", vastasi Erkki Petkula päätään kääntämättä.

"Mopen kaulalle näkyy menevän koko homma."

"Niin näkyy", vastasi Erkki yksikantaan ja istuutui tupruuttamaan piippuaan.

Hän ei tällä hetkellä ollut ollenkaan seuran puutteessa, jos ei muulloinkaan. Mutta toinen ei näyttänyt myöskään pitävän erikoista kiirettä työnsä jatkamiseen, vaan voiteli naamansa pikiöljyllä, saadakseen haastella sääskiltä rauhassa, sytytti piippunsa ja istuutui Erkkiä vastapäätä.

"Heinäaikakin se alkaa olla käsissä", aloitti hän keskustelua, vedettyään muutamia henkisavuja.

"Alkaa", vastasi Erkki, vaikkei ollut koko asiaa ajatellut.

"Aiotko mennä kotiin heinäntekoon?"

"Enpä tiedä…"

Vedettyään muutamia savuja ja ajettuaan sääsket pois kasvoiltaan jatkoi hän ikäänkuin selitykseksi:

"Kaipa nuo saavat ne korjatuksi ilman minuakin…"

"Niinpä kyllä… mikä siinä olisi…"

Toisella oli nähtävästi jotain sanomista Erkille, koskapa hän tuon tuostakin avasi suunsa puhuakseen, mutta luopui aikomuksestaan ja veteli savuja aivan kuin tarkemmin miettiäkseen sanottavaansa.

"Niin, kolmisen viikkoahan sitä on taas ryömitty Hangasojan partaita", aloitti hän vihdoin ja katsahti Erkkiin kuin kysyäkseen, oliko oikeassa.

Mutta Erkki ei vastannut mitään, imi vain piippuansa ja katseli valkeaa kangasta, josta sieltä täältä, pieninä tilkkuina, punakeltainen hiekka paistoi esiin.

"Montako grammaa sinä olet saanut?" kysyi toinen viimein suoraan, nähtyään, ettei Erkkiä saa puheen alkuun.

Erkki sylkäisi perusteellisen syljen ja mietti hetkisen ennenkuin vastasi.

"Kymmenisen…" virkkoi hän sitten.

"Ja minä vaivaiset kahdeksan. Ei tämä kannata. Tuskin päivän ruokaa ansaitsee…"

"Olisihan voinut sattua paremminkin", virkahti Erkki epävarmasti, ja näytti siltä, kuin hän heräisi mietteistään.

"Sattua! Sattumisen varassa on koko tämä homma. Kymmenen grammaa ja kolme viikkoa — — se on… odotahan nyt,… nykyisen kullanhinnan mukaan kolmekymmentäneljä markkaa viisikymmentä penniä. Puulaakin töissäkin olisi tällä ajalla ansainnut vähimmässä laskussa satasen markkaa, ja se olisi ollut varmaa tuloa… Tässä olisi voinut jäädä vieläkin vähemmälle kuin kahdeksan grammaa, niinkuin minä…"

"Tai saada sata grammaa", keskeytti Erkki välähdys silmissään.

"Sata grammaa kultaa kahdessa tai kolmessa viikossa", jatkoi hän sitten, melkein innostuen. "On sellaista sattunut monastikin."

"Miksipäs ei. Mutta saman arvon minä panen koko tälle huuhtomiselle kuin korttipelille…"

"No jos siinäkin voittaa", naurahti Erkki, "niin mikäpäs on ollakseen."

"Ei", sanoi toinen tuokion kuluttua päättäväisesti, "pois minä lähden…"

"Eihän kukaan sinua siitä estä, omassa vallassasihan se on. Kun ei huvita, niin paras on ottaa ja lähteä."

Toinen istui vielä hetkisen ja näytti hautovan jotakin mielessään, mutta kopisti sitten piippunsa kengänkorkoon, nousi ja poistui omalle valtaukselleen.

"Saahan tuota vielä yrittää tämän illan", sanoi hän mennessään.

"Parastahan on koettaa viimeiseen asti", murahti Erkki katsahtamattakaan poistuvaan.

Itse hän ei vielä siirtynyt paikkaansa ojan reunalle. Jäseniä ei toki pakottanut, mutta tuntui muuten niin onnettomasti raukaisevan. Ensi kertaahan hän nyt koko aikana keskellä työpäivää piti pienen lomahetken.

Auringonpolte alkoi hiukan helpottaa, puiden varjot käydä pitemmiksi, mutta yhä istui Erkki Petkula paikallaan milloin eteensä tuijottaen, milloin katsellen ympärilleen. Harhaileva porotokka tömähti esille metsiköstä, pysähtyi ja katseli suurin silmin nähdessään ihmisiä ja katosi sitten äkkiä toiselle suunnalle, kuin mistä oli tullut. Joen rannalla, hänen edessään ja hänen takanaan nousivat ja laskivat kuokat ja hakkurit säännöllisesti kuin koneet, siniset puserot näyttivät kiiltelevän ja välkähtelevän auringonpaisteessa, jotkut ryömivät polvillaan ojan reunalla, niinkuin rukoillen kullan edessä. Sama ajatus elähdytti heitä kaikkia…

"Enemmän kultaa, enemmän kultaa…"

Tällä ajalla, kolmessa viikossa, olisi hän, Erkki Petkula, jo hyvin ennättänyt raivata Niittyvuopajan koivikon, ja siitä olisi lähtenyt heiniä moniksi vuosiksi. Karjaakin olisi ehkä voinut lisätä…

Erkki Petkula säpsähti. Vai alkoivat ajatukset kääntyä siihen suuntaan.

"Mutta olisihan voinut tällä ajalla löytää kultaa sata ellei kaksikin sataa grammaa", lohdutti hän itseään…

Eipä ollut löytynyt täyteen kymmentäkään grammaa. Mutta saattaisihan vielä löytyä… Niin saattaisikin… Ja kyllähän sen Niittyvuopajan vähemmälläkin kiireellä ennättää raivata, eihän siitä kuitenkaan tänä vuonna enää mitään lähde. Kesä se on ensi kesänäkin.

Erkki Petkula ei muistanut, että hän näin oli ajatellut joka kesä jo viisi vuotta, mutta aina oli hänessä kullankaivaja voittanut niitynraivaajan.

"Saattaa hyvinkin lykästää, niin että löytää parinsadan gramman möhkäleen yhdellä kertaa, ja sen voimallahan sitten raivauttaa vaikka kaksi Niittyvuopajaa…"

Mutta Niittyvuopajan koivikko oli edelleen raivaamatta, Petkula harmaantui ja rappeutui, aidat olivat vinossa tai kerrassaan kaatuneet, mutta sitä suurta kultamöhkälettä ei löytynyt.

Hänkin, Erkki Petkula, oli ruvennut kullanhuuhtojaksi puhdetöikseen — pitihän jotakin hommata silloinkin, kun ei talo työmiestä tarvinnut — ja vähitellen oli kulta hänet lumonnut. Hänellä ei ollut niinkuin monella hänen tovereistaan, jotka tuolla nyt kyykkivät, hakkasivat, kuokkivat, ryömivät ja konttasivat ojan reunalla, voimaa riistäytyä irti kullan lumosta silloin kun talo vaati, vaan yhä hän uneksi siitä löytämättömästä kultakimpaleesta, suuresta ja kiiltävästä. Olihan ennen löydetty, miksei siis nytkin.

Mutta mitäpä hyödytti järkeillä, kylläpähän selviytyy niinkuin on selviytynyt tähänkin asti.

Erkki sammutti piippunsa, polki visusti porot jäkälistöön, ojenteli vähän jäseniään ja kävi sitten työhön käsiksi.

Ilta oli jo myöhä ja sääskien surina vaisumpi, kun Erkki Petkula väsyneenä palasi yhteen noista autioista taloista, jotka suuri yhtiö aikoinaan oli muistoksi erämaahan jättänyt ja jotka nyt olivat kullanetsijäin ja kulkijain tilapäisenä asuntona. Aurinko paistoi polttamatta, viikkokauteen se ei vielä laskisi.

Hiljainen tuli tuikutti avaran pirtin liedellä, ja ummehtunut, koivuntuoksuu ja ruuanhajun sekainen ilma hulmahti häntä vastaan, kun hän astui sisään. Miehillä oli tapana kerran viikossa tai useammin kantaa koivunoksia vuoteitten alustaksi.

"Kauanpa kuukit!" kuului joku murahtavan.

Erkki ei vastannut, heitti vain vehkeensä nurkkaan ja haki eväslaukkunsa esille. Jonkun teepannu oli vielä hiilloksella — kaipa hän siitä teetä saisi, ettei tarvitseisi enää palata ojalle, kun ei ollut huomannut tuoda vettä mukanaan.

"Onko siinä enää mitään?" kysyi hän, nostaen pannua koetellakseen.

"Kyllä siinä sinulle asti on."

Kukaan ei ollut vielä nukahtanut, venyivät silmät auki makuulavoilla ja polttelivat, odottaen, että joku alkaisi puhua. Mutta kenelläkään ei tuntunut olevan haastelemisen halua, kellään ei ollut edes varastossa juttuja ja historioita.

Mies, joka oli käynyt Erkkiä puhuttelemassa, istui penkillä pöydän ääressä ja nojasi päätään käsiinsä.

"Ostaako kukaan kultaa?" kysyi hän, kun hiljaisuutta, jota vain sylkemisen läiske ja piipun kopina, kun sitä puhdistettiin, oli keskeyttänyt, oli pitkän ajan kestänyt.

"Paljonko sinulla sitä olisi?" kuului kotvan takaa perälaverin yläkerrasta.

"Mitä lienee kahdeksan yhdeksän grammaa…"

Kysyjä nousi lynkäpäilleen, vääntäytyi viimein ähkien alas ja käveli laukkunsa luo, josta otti esille omatekoisen tasapaino-vaa'an. Sitten hän asetti kahdeksan kahdenkymmenenviidenpennin hopearahaa toiseen vaakakuppiin.

"Anna tänne se kultasi, niin punnitaan!"

Toinen avasi vyöllään riippuvan nahkapussin ja sormieli sen pohjasta kultahiekkaset.

Kullan vaakakuppi painui.

"Enemmän tässä on kuin kahdeksan grammaa", puheli ostaja lisäten viisikolmattapennisen. "Yhdeksän grammaa täsmälleen, niinkuin itse näet. Katso nyt: yhdeksän grammaa. Paljonko sinä tahtoisit?"

"No sen tavallisen…"

Toinen laski hetkisen päässään.

"Se olisi kolmekymmentä ja seitsemänkymmentä. Anna kolmellakymmenellä niin ostan."

"Olkoon", vastasi omistaja välinpitämättömästi.

"Saat kolmekymmentäyksi!" huusi joku laverista.

"Ei tämä mikään huutokauppa ole", tiuskaisi ostaja. "Annatko kolmellakymmenellä?"

"Johan minä sanoin, että olkoon."

"No siin' on rahasi!"

"Siin' on sitten kolmen viikon työn palkka", naurahti myyjä katkeransekaisesti ja pisti rahat kukkaroonsa.

"Hyvästi sitten, pojat!"

Hän nosti laukun selkäänsä ja astui ovea kohden.

"Nytkö sinä aiot mennä!" huudahti joku makuusijoilta.

"Nyt. Ei tämä lyö leiville. Paremmille ansiomaille lähden."

Hän ei edes kääntänyt päätänsä, pelosta, että joku ehkä kiusaisi häntä jäämään, vaan painui suoraa päätä ovesta kankaalle.

"Parempi sisu sillä pitää olla, joka tänne aikoo tulla", tuumivat jäljellejääneet.

"Olisi nyt edes aamua odottanut. Lähteä tuolla tavoin marssimaan yön selkään…"

"On siinäkin ajatuksen pölähdystä!"

Vähitellen vääntäytyivät miehet levolle, ja siellä täällä alkoi kuulua kuorsausta. Toiset imeskelivät vielä piippuansa ja tuijottelivat kattoa tai seurasivat huoneeseen eksyneiden sääskien lentoa, mutta yksi toisensa jälkeen laski piippunsa päänalaisen viereen ja ummisti silmänsä.

Erkki Petkula yksinään valvoi ja tuijotti tuleen, joka hetki hetkeltä hiipui hehkuvaksi hiillokseksi, tuijotti ja jyrsiskeli kuivattua poronlihaa.

"Niittyvuopajan koivikko on vielä raivaamatta, aidat lahoskelevat ja heinänteko-aika alkaa olla käsissä…"

"Eikä sitä onnea tuottavaa kultamöhkälettä ole vielä löytynyt…"

Hän ryyppäsi pitkän kulauksen kylmää teetä selventääkseen kiiruhtavia ajatuksiaan.

"Kotona ne tietysti kysyvät, että missäs se sinun kullanpaljoutesi on.
Ei taida olla nyt enempää kuin ennenkään…"

Erkki Petkulan valtasi toivottomuus. Kun ei ole tähän asti löytynyt, niin ei taida löytyä vastakaan.

"Ja se Niittyvuopajan koivikko…"

Hän nousi ja katseli ympärilleen epätietoisena siitä, mitä tehdä. Äkkiä hän havahtui, rupesi kokoamaan vähiä tavaroitaan, kiinnitti kuokan laukun kielen alle, sälytti laukun selkäänsä ja vaskoolin kupeelleen ja painui ovesta ulos.

Ellei hän lähtisi, ei hän lähtisi viikkokausiin.

Ja sitten hän alkoi katkaista kymmenpeninkulmaista taivalta, joka erotti hänet kodistaan.

Hakekoot muut sen suuren kultamöhkäleen.

Kymmenen minuuttia.

Poliisikostaapeli Jaakko Juusperi, jonka erikoiseksi tehtäväksi oli asetettu viinan salamyynnin valvominen ja ehkäiseminen, oli joutunut vaikeaan, vieläpä epätoivoiseen asemaan.

Tästä häntä ei voisi pelastaa muu kuin se, että hän loppuikänsä kävisi pelkurin ja akan kirjoissa ja että kaikki viinakauppiaat nauraisivat ja pitäisivät iloa hänen kustannuksellaan. Ja sellaista ei Juusperin koeteltu sisu sietänyt, ei vaikka kaula katkaistaisiin.

Niinkuin kymmenen minuutin kuluttua voi kirjaimellisesti tapahtuakin.

Kymmenen minuuttia oli nimittäin Juusperille annettu aikaa valita häpeällisen elämän ja kunniallisen kuoleman välillä. Mutta Juusperi ei olisi hetkeksikään heittäytynyt valitsemaan, ellei eräs seikka olisi siihen pakottanut: jälkeenjäävä vaimo ja kolme lasta sekä tyhjä kukkaro. Perhe ei mitenkään tulisi toimeen hänen mentyään, kun lapset vielä olivat pieniä ja saamattomia.

Niin Juusperi-paran asema oli todellakin sangen tukala.

Hän makasi poikkiteloin iljanteisella maantiellä, hevosen takajalkain ja kärrynpyöräin välissä, niin että jälkimmäinen melkein kosketti hänen paljasta kaulaansa. Hevosmiehen pienimmästäkin viittauksesta lähtisi hevonen liikkeelle, satojen kilojen painoinen kuorma vierähtäisi hänen kaulansa yli, ja — hyvästi silloin Juusperi ja sinun maallinen vaelluksesi.

Tämä kaikki oli Juusperin omaa syytä. Päivällä hän jo oli saanut vihiä siitä, että Joki-Pekan Lauri, Pohjolan suurin ja viranomaisten eniten pelkäämä viinakauppias, yön seutuvissa saapuisi kuormineen kirkolle, ollakseen jo ajoissa ennen juhlia "poissa jaloista", niinkuin sanotaan. Tämän arvokkaan tiedon oli Juusperi napannut muutamasta hokmannintipoilta löyhkäävästä miesjoukosta ja oitis oli hän hypännyt pyörän selkään, vaikka kohta maa olikin iljanteella ja viima oli pureva, ja ajanut puoliväliin talotonta taivalta Joki-Pekan Lauria vastaan. Siinä oli sitten Juusperi istunut tienposkessa — Herra tiesi, miten kauan — ja väijynyt Lauria. Kuinka hän siinä sitten lieneekään kangistunut ja kontistunut — kun Joki-Pekan Lauri viimein oli tullut siinä vähää ennen puolta-yötä ja Juusperi oli rynnännyt esiin ja käynyt häneen käsiksi, oli hän joutunut tappiolle.

Ja siinä hän nyt makasi, kaula melkein kärrynpyörän alla Joki-Pekan
Laurin rauhallisesti sytyttäessä piippuaan.

"Minä tiedän sinut sanasipitäväksi mieheksi, Juusperi", oli Joki-Pekan Lauri sanonut. "Vanno minulle, ettet ikinä enää häiritse minun ammattiani, tai minä annan hurahtaa ylitsesi. Saat miettiä kymmenen minuuttia; ellet siksi ole valmis, annan mennä ylitsesi."

Juusperi ei ollut vastannut mitään. Kymmenen minuuttia on sentään aikaa sekin, ja nyt se toiselta puolen tuntui melkein iankaikkisuudelta, kun se taas toiselta puolen tuntui kuluvan kuin siivillä. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei Joki-Pekan Lauri panisi uhkaustaan täytäntöön. Riivatun hyvä ja tottelevainen hevonenkin sillä oli, seisoi paikallaan niinkuin naulittu käskettäessä ja meni sen tulista laukkaa kehoitettaessa. Mutta viinakauppiaillahan olikin Perä-Pohjolassa parhaimmat hevoset.

"Onko sinusta sitten kovin hauskaa istua loppuikäsi linnassa murhasta?" kysyi Juusperi viimein.

Joki-Pekan Lauri naurahti lyhyesti ja kuivasti.

"Linnassa!" toisti hän. "Nythän on yö, miekkonen! Kuka voi todistaa muuta kuin että Juusperin raato löydettiin eräänä aamuna maantiellä yliajettuna! Ei kukaan edes tiedä, kenen yliajamana."

Juusperia värisytti, vaikka hän ei vähistä vavahdellut. Mutta hän ei vastannut mitään, tuijotti vain tähtitaivasta ja seurasi otavan kiertoa.

Joki-Pekan Lauri painautui lähemmäksi uhriaan.

"Jos yrität paikaltasikaan värähtää", sanoi hän, "tai jos kuuluu kärryn kolinaa, annan heti mennä ylitsesi."

Juusperi arvasi sen sanomattakin. Hänen päässään pyöri vain kaksi asiaa: perheensä ja kysymys siitä, onko lainrikkojalle annettu sana pidettävä. Olisihan helppoa antaa Joki-Pekan Laurin vaatima lupaus ja heti päästyä kärryn alta vangita hänet. Nyt Juusperi tunsi itsellään olevan siihen voimia, äskeinen häviö oli vain johtunut tilapäisestä jäsenten kontistumisesta.

Vaadittu lause pyöri jo hänen huulillaan. Mutta nytkin, viime hetkessä, Juusperi malttoi mielensä ja vaikeni. Olihan hän ennen kaikkea mies. Ja tehköön Joki-Pekan Lauri yhteiskunnalle miten paljon vahinkoa tahansa, rehellinen piti toki olla häntäkin kohtaan.

"Lupaa, ettet ikinä enää käy meidän pitäjässä, niin minä annan sinun mennä kuorminesi", sanoi hän vihdoin.

Taas Joki-Pekan Lauri naurahti. "Eihän tässä ole kysymys minun lupauksestani, vaan sinun", vastasi hän. "Eihän mikään estäisi minua vaikka paikalla ajamasta ylitsesi, mutta minä tiedän sinut sanasi mittaiseksi mieheksi."

"Sinun ammattisikin on inhottavaa", jatkoi Juusperi, "kuljet ympäri maailmaa myrkyttämässä ihmisiä ja saamassa aikaan murhia ja tappeluksia."

"Tuohon tapaan sinä et puhunut nuorempana, Juusperi. Viina kelpasi sinulle niinkuin muillekin."

"Nytpä siis tiedän, mihin se vie."

"En pakota ketään ostamaan tavaraani", sanoi Joki-Pekan Lauri röyhkeästi. "Laita niin, ettei läänissä ole yhtään ostajaa, niin en minäkään pyöri siellä vastuksinasi."

Juusperi ei taaskaan huolinut vastata.

"Sinulla on vielä viisi minuuttia aikaa järkeilläksesi", virkahti viinakauppias tuokion kuluttua, raapaisten tulitikkua ja katsoen kelloaan. "Etkö jo ala olla valmis? Katso, hevonenkin käy jo kärsimättömäksi, eikä se tiedä koskaan hyvää."

Hevonen tosiaankin höristi korviaan ja tömähdytti jalkaansa, ja läpi Juusperin ruumiin kävi kylmä väristys, joka ei johtunut siitä, että hän takkisillaan makasi vasten iljanteista maata.

Juusperin ajatukset siirtyivät kotiin, jonne hän ei ollut lähdöstään mitään ilmoittanut ja jossa häntä aamulla ehkä turhaan saatiin odottaa. Sitten hän alkoi ajatella iankaikkisuuden asiaa, mihin ajatuksiin hänet väkisinkin johti hänen yläpuolellaan välkkyilevä tähtitarha. Ja vihdoin hän alkoi muistella kulunutta elämäänsä ja tekoja, jotka olivat vielä sovittamatta, ja koko ajan tuntuivat tähdet katsovan häntä kylmästi ja pilkallisesti ikäänkuin sanoakseen:

"Siinä sinä nyt makaat, Juusperi, sinä, joka niin monessa olet herättänyt pelkoa ja kauhistusta."

Mutta samassa hetkessä Juusperista tuntui, ikäänkuin sieltä tähtien takaa Isä Jumala olisi ystävällisesti vilkuttanut hänelle silmää, sanoen: "kyllä sinä nyt, Juusperi, olet oikealla asialla", ja silloin Juusperista katosi kaikki pelko, vaikka hän tiesi, että hänellä oli vain muutamia minuutteja elämän aikaa.

"Sano minulle, Isä Jumala", ajatteli Juusperi, "tulevatko syntini suuremmiksi, jos annan tuolle miehelle väärän lupauksen, pääsen pois pinteestä ja nujerran miehen myrkkylasteineen päivineen? Siunaustahan siitä vain on."

Juusperi kavahti kuitenkin, ennenkuin oli saanut kysymyksensä onnellisesti loppuunsakaan.

"Kaikkea minä tässä hupsinkin", virkahti hän itsekseen. "Väärää peliä — ei koskaan!"

"Mitä sinä sanot?" kysyi Joki-Pekan Lauri, kuullessaan Juusperin äännähtävän.

"Sanon vain itsekseni, ettei sinuakaan vastaan viitsi väärää peliä käyttää, vaikka voisin", vastasi Juusperi rauhallisesti. "Mikä minua estäisi antamasta sinulle pyytämääsi lupausta ja sitten nujertamasta sinua lasteinesi päivinesi."

"Ei mikään", myönsi Joki-Pekan Lauri melkein lämpimästi. "Sanoinhan sinut jo sanasi mittaiseksi mieheksi, enkä muille armon aikaa antaisikaan. Mutta jouduhan jo!"

Joki-Pekan Lauri, Pohjolan mainehikkain viinatrokari, raapaisi taas tulitikkua ja katsoi kelloaan.

"Kolme minuuttia on vielä aikaa", kirkasti hän sitten.

Mutta Juusperi oli nyt voittanut takaisin peloittavan kylmäverisyytensä, ja hänen aivonsa, jotka tähän saakka olivat olleet melkein turruksissa, hänen itsensä voimatta niiden ajatussuuntaa ohjata, alkoivat kuumeisesti toimia.

Tulitikun valossa hän oli ehtinyt tarkemmin havaita asemansa.
Kärrynpyörä kosketti hänen kaulaansa hevosen vähänkään liikahtaessa.
Kun saisi päänsä vähänkään syrjään, että voisi ruumiin painolla
vyörähdyttää itsensä kärryn ulkopuolelle, olisi asema pelastettu, mutta
Joki-Pekan Lauri vartioi jokaista hänen pienintäkin liikettään.

Mutta olihan toinenkin keino, tosin paljon vaarallisempi, mutta keino, jota ei viinakauppias niinkään pian huomaisi.

Juusperia melkein rupesi naurattamaan, kun hän tämän keinon huomasi, ja hänen rohkeutensa lisääntyi yhä, kun hän muisti, että hänellä taskussaan oli ladattu revolveri, ase, jollaista ei Joki-Pekan Lauri hänen tietääkseen, varovaisuussyistä, koskaan kuljettanut mukanaan. Kun vain saisi Laurin hetkeksikään kääntämään huomionsa hänestä pois, olisi asia sitä myöten valmis.

"Etkö sinä suostu pidentämään miettimisaikaa muutamalla minuutilla?" kysyi Juusperi nöyrästi. "Minulla olisi vielä yksiä ja toisia punnittavia asioita."

Kysymyksen seuraus oli juuri se, mitä Juusperi oli toivonutkin. Lauri kaivoi ensiksi esille tulitikkulaatikon ja rupesi sitten hakemaan kelloaan. Ja kun Lauri raapaisi valkeaa, käytti Juusperi tilaisuutta hyväkseen ja nytkäytti äärimmäisen hiljaa ja huomaamattomasti ruumistaan niin, että kärrynpyörä, joka juuri oli ollut hänen kaulansa kohdalla, oli nyt melkein hänen rintansa kohdalla. "Eipä taida kannattaa uhrata vaarallista aikaa sinun itsepäisyytesi takia", virkkoi viinakauppias harvakseen, katsellen kelloaan. "Kaksi minuuttia on vielä aikaa, olkoon yksi lisää… Mutta mitä perk…!"

Hirvittävä kirosana kajahti mustaan yöhön. Hevonen nykäisihe ja lähti laukkaamaan, ja Joki-Pekan Lauri pudotti tulitikkunsa ja tarttui kärrynlaitaan lähtien juoksemaan perässä.

Juuri kun viinakauppias oli kelloonsa katsoen pitänyt esitelmäänsä ajasta, oli Juusperi ponnistaen voimansa äärimmilleen vetänyt polvensa koukkuun ja pyörähdyttänyt itsensä kärrynpyörien väliin. Pyörähdyksessä olivat hänen jalkansa satuttaneet hevosta ja tämä oli säikähtänyt karkuun, Juusperin jäädessä koreasti kärrynpyörien väliin vähääkään vahingoittumatta.

Uhkaavat kymmenen minuuttia olivat loppuneet jo ennen aikaansa.

Mutta pian oli Juusperikin jalkeilla ja kiiruhti tienposkessa olevan pyöränsä luo. Kärryjen kumea kolina eteni yhä nopeammin iljanteisella tiellä kirkonkylää kohden, ja Juusperi vetäisi revolverinsa esille, hyppäsi ajopelinsä satulaan ja painautui huimaavaa vauhtia perässä.

"Nyt puhellaan hiukan toista kieltä, Joki-Pekan Lauri", ajatteli hän poikiessaan voimainsa takaa. Joki-Pekan Lauri näytti myöskin tietävän, mistä oli kysymys, sillä kuta enemmän häntä ajava musta haamu läheni, sitä hurjempaa vauhtia hän koetti kiihdyttää kuulua juoksijaansa säästämättä sanoja tai ruoskaa.

Mutta kun ensimmäinen laukaus kajahti, ymmärsi Lauri, että hän tällä kerralla oli pelin hävinnyt, ja pysähdytti hevosensa, odottaen, että Juusperi pääsisi aivan hänen äärilleen.

Mutta tämä astuikin maahan muutaman askeleen päässä Laurista.

"Ajahan vain kirkkoa kohden", kehoitti Juusperi.

"Anna minun miettiä", vastasi Lauri, "annoinhan minäkin sinulle äsken armonaikaa."

"Turhaa puhetta", tiuskaisi Juusperi kärsimättömästi. "Aja eteenpäin vaan, nimismiehen pihalle, tai minä ammun."

"Kaadan kaiken viinan maahan ja lupaan, etten enää koskaan tänne tule, jos vaan annat minun mennä", vakuutti Joki-Pekan Lauri hätääntyneenä.

Juusperi mietti kotvan.

"En usko sinua enää, kolme vuotta sitten lupasit juuri samaa", sanoi hän sitten.

Joki-Pekan Laurilla ei ollut enää sanaa suuhun tulevaa.

"Ajahan vaan eteenpäin!" käski Juusperi ja sanojensa vahvistukseksi hän laukaisi ilmaan.

Hevonen pillastui ja juoksi jonkun matkaa, mutta pysähtyi tuokion kuluttua.

"Juusperi", virkkoi Joki-Pekan Lauri nöyrästi, "anna minun mennä, vannon, etten tule enää sinun piiriisi!"

"Uskoin sinua kerran, nyt en enää usko", murahti Juusperi kuivasti.
"Astuhan alas kuormaltasi!"

Hiukan vastahakoisesti Joki-Pekan Lauri heitti ohjakset ja läheni
Juusperia.

"Ja nyt juokse Lauri, henkesi edestä!"

Juusperi oli asettanut itsensä hevosen ja Laurin väliin revolveri yhä suunnattuna Lauria kohden ja laukaisi ilmaan. Taas hevonen vimmastui ja laukkasi tulista vauhtia, ohjakset valtoimina, kirkonkylää kohden, mutta Joki-Pekan Lauri peräytyi. Siinä silmänräpäyksessä Juusperi taas oli pyöränsä selässä ja painalsi hevosen jäljessä.

"Tule hakemaan hevonen nimismieheltä, jos uskallat", huusi hän Laurille jäähyväisiksi, tämän vastatessa hänelle kauheilla kirosanoilla.

Jonkun ajan kuluttua tavoitti Juusperi hevosen ja ohjasi sen keskellä yötä kuormineen nimismiehen pihaan.

Siihen loppuivat Joki-Pekan Laurin sankarityöt Pohjanperillä. Kuormansa, hevosensa ja ajopelinsä menettämisestä hän oli kärsinyt niin suuren vahingon, ettei hän koskaan siitä toipunut. Jotkut tiesivät kertoa, että Joki-Pekan Lauri myöhemmin oli nähty ansaitsemassa rehellisellä työllä elatuksensa jossakin Ruotsin puolen sahalla, toiset väittivät, että hän vain ansaitsi uutta liike-pääomaa, kun taas kolmannet olivat varmalta taholta saaneet kuulla, että hän oli "tullut uskoon". Oli miten oli — Juusperin piirissä häntä ei sen jälkeen nähty.

Seuraavana pääsiäisenä sai nimismies kunniamerkin, ja jo aikaisemmin kirjoitettiin lehdissä hänen suuresta valppaudestaan ja tarmostaan viinarikosten syytteeseensaattamisessa, mitä m.m. osoitti se, kuinka hän ajoissa osasi lähettää konstaapelin vangitsemaan Pohjolan kuuluisinta viinankuljettajaa ja kuinka mainiosti tämä oli onnistunut.

Juusperista sen sijaan ei puhuttu sanaakaan.

Se silloinen yö oli kuitenkin sirottanut muutamia hopeahapsia lisää hänen tukkaansa.

Viimeinen puu.

Lassi Pietarinpoika oli molempien poikiensa kanssa kaatamassa metsää.

Tämä Lassi Pietarinpoika asui kolmannessa polvessa Huutonientä ja oli siis sen perustajan, Tuomas Jaakonpojan, pojanpoika.

Eihän se suuri ollut, Huutoniemi, mutta kuitenkin niin suuri, että kolmessa polvessa oli elättänyt omistajansa, kun vain ymmärsi asettaa elämälleen kohtuulliset vaatimukset. Ei siinä sopinut mennä liiaksi pröystäilemään eikä levittelemään höyheniään, vaan tuli ottaa jokainen päivä kuin Jumalan armeliaasta kädestä.

Mutta olipahan sentään tultu toimeen. Melkein sata vuotta oli kulunut siitä, kun Tuomas Jaakonpoika täällä ensi kerran iski kuokanteränsä maakamaraan ja kirveensä puunrunkoon, ja siitä asti oli Huutoniemi omistajansa elättänyt. Eikä viiteenkolmatta vuoteen oltu Huutoniemen talon hevosilla vedätetty ainoatakaan rahtikuormaa eikä tukkikuormaa yhtiölle. Alussa oli tosin pitänyt tehdä hiukan rahtitöitäkin puhtaan rahan saamiseksi, sillä maa vaati paitsi työtä myöskin rahaa.

Ja yhä parempaan kuntoon olisi Huutoniemi saatu, kunhan Lassi Pietarinpojan molemmat pojat olisivat tarttuneet ohjaksiin, nuoria ja terveitä kun olivat molemmat. Eipä ollut kaukana, ettei Huutoniemestä olisi voinut tehdä kaksikin taloa.

Mutta siinäpä se lykkäsikin eteen tiukan paikan.

Lassi Pietarinpoika oksi hartiavoimin, otsansa hiessä, äsken kaatamaansa puuta ja pyyhkäisi tuon tuostakin hikeä otsaltaan puseronhihaansa.

Niin. Siinäpä se myrkyn lykkäsikin, ja nyt oli talon paras metsä menossa!

Työnsä lomassa Lassi Pietarinpoika löi syrjäsilmäyksen molempiin poikiinsa, jotka äänettöminä ja ähkien puuhasivat kumpikin kulmallansa.

Vanhemman, joka isoisänsä mukaan oli kastettu Pietariksi, liikkeet olivat hitaanpuoleiset, mutta harkitut ja varmat. Kun hän iski kirveensä petäjän kylkeen, teki hän sen ikäänkuin syvästä vakaumuksesta ja periaatteesta, joka ei sietänyt tinkimistä. Hänen iskunsa olivat harvat, mutta hyvin osatut ja varmat, varmasti kaatavat. Hänestä se oikea maamies tulisi, Huutoniemen tuleva isäntä, ja maamiestä osoitti ulkomuotokin. Ei se ollut liiallisella muodon koreudella pilattu, ja vaikka vasta puolivälissä kolmeakymmentä, olivat hartiat jo hiukan kumarassa.

Toista oli Eeron, puoltatoista vuotta nuoremman veljen laita. Mies heilui kuin kuumeessa tai kuin tuli olisi polttanut kantapäitä, kunnes sitten siihen paikkaan väsyi, eikä pitkään aikaan pystynyt kunnolleen mihinkään. Ja eri meiningit sillä muutenkin oli kuin vanhemmalla veljellä. Tuskin oli mies ripiltä päässyt, niin jopahan piti olla hopeakello tikuttamassa liivin taskussa ja perät roikkalehtimassa liivin taskun suusta. Ja sitten vielä piti olla kirjava silkki kaulassa ja ties mitkä simsetit. Eri meiningit, totisesti! Aikaisin oli ruvennut kyliinkin juoksemaan, ja morsiamiakin oli jo ehtinyt olla useampia, vaikkei niistäkään sen valmiimpaa kuunaan tullut. Olikin tainnut olla vain turhaa soidinpeliä. Pietari kun oli aikoinaan sanonut, että nyt hän ottaa sen Mäkiahon Sannan, niin hän oli sen myös ottanut, eikä siinä sen pitempiä mutkia ollut ollut.

Kun olisi Eerokin älynnyt ottaa sopivan vaimon, niin olisi tämäkin hakkuu ehkä säästynyt. Mutta ne sen morsiametkin olivat olleet puettuina rimpsuihin ja pitseihin — niinkuin se Ylitalon Olgakin —, työhön ne olivat liian hienoja, ja kun tunkion näkivät, niin jo nyrpistivät nokkaansa. Olihan omantunnon velvollisuus sanoa vakaisesti ja peittelemättä, niinkuin hänkin, Lassi Pietarinpoika, oli sanonut:

— Heitä pois hyvän ilman aikana, sillä sellaisia miniöitä minä en kerta kaikkiaan talooni huoli.

Tavallista rajummin ja vähän närkästyneenä Lassi Pietarinpoika katkoi kaadetun petäjän oksia.

Taisi ollakin Eerolle paras, kun sille tuli se päähänpisto, että nyt hän ottaa ja lähtee Amerikkaan. Hän olikin, Lassi Pietarinpoika, ajatellut, että milloinkahan tuo sen keksii. Mutta kun tarkemmin ja perinpohjaisemmin asiaa ajatteli, niin taisi ollakin hyvä keksintö.

Eero oli kuitenkin sanonut jotain muutakin.

— Eiköhän olisi parasta, oli hän sanonut, että minut maksettaisiin talosta irti, niin ei ole sitten enää mitään näykeksimistä.

— Ennättänetpä saada osasi sittenkin, kun minun pääni on kaatunut, laillisessa perinnönjaossa, oli Lassi Pietarinpoika vastannut.