Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HARMAJA LINNA

Romaani

Kirj.

JUHO KOSKIMAA

Otava, Helsinki, 1921.

I

Poika saattaa olla kahdeksantoista, tyttö vuotta nuorempi. Pojalla on vallattomat, ruskeat kiharat ja suu, joka aina näyttää olevan valmis hymyilemään, tytön tukka on vaalea ja suora, hänen huulensa pysyvät visusti yhdessä, ja kun hän hymyilee, tekee hän sen kuin puolittain pakosta. Pojan huulilla pyörähtelee lakkaamatta sanoja, joita hän ei kuitenkaan uskalla tuoda julki, tyttö jatkaa, ikäänkuin poikaa ei olisikaan, tasaista, määräperäistä kulkuaan; hänen olennossaan on jotakin pidättynyttä, jonka syrjäinen yhtä hyvällä syyllä voi selittää tylyydeksi kuin arkuudeksi. Pojan silmät loistavat, hän on nuori ja hän tuntee asioita, jotka tahtoisi pukea sanoiksi; tytön sininen, verhottu katse ei kiellä eikä käske. Ja kun poika tarttuu hänen käteensä arasti ja ujosti, niinkuin hänenlaiseltaan vähimmin odottaisi, näyttää siltä, kuin tyttö koko asiaa tuskin huomaisikaan. "Jos sinua huvittaa pidellä minua sormenpäistä, niin pitele nyt sitten."

Mutta pojalle se näkyy tuottavan suurta nautintoa ja mielenrauhaa. Hän kulkee ääneti tytön rinnalla ja mukautuu tämän hiljaiseen, säännölliseen tahtiin.

Sillä tavoin kulkevat Erik, Peuraniemen kunnallisneuvoksen, Wegenerin, vanhin poika, ja Esteri, Hermanni Hannukselan ainoa tytär, elokuun viimeisenä lauantai-iltana kuutamoisella maantiellä. Nuoria he ovat molemmat ja lapsellisia ja aavistelevia, ja heidän vanhempansa ovat pitäjän varakkaimpia. Jos heitä huvittaa kulkea yksinäisellä maantiellä, niin sen asian kanssa ei syrjäisellä ole mitään tekemistä.

Nyt on, kuten sanottu, elokuinen lauantai-ilta, ja Palonkylän nuoret ovat kokoontuneet tanssimaan Hietaniemen riiheen. Oikeastaan riihitanssien aika on jo kauan sitten ohi, mutta joskus saattaa tapahtua, että nuoret eivät saata hillitä itseään, vaikka varmasti tietävät, että huomenna on nuorisoseuran talolla iltamat. Loppuviikosta käy kuiske mies mieheltä: Hietaniemessä tanssitaan lauantaina, ja niin he kokoontuvat, kenenkään kutsumatta ja kenenkään käskemättä, aivan kuin yhteisestä päätöksestä kuluttamaan sen liikavoiman, mikä viikon varrella on jäänyt käyttämättä. Niin he siis hiessä päin pyörivät Hietaniemen riihessä, ja tanssin jytke ja hanurin intohimoinen ulvonta, johon sekoittautuu lyhyitä naurahduksia ja huudahduksia, kantautuu maantielle asti, kun Peuraniemen patruunan poika ja Hannukselan tytär kulkevat siitä ohi. Siinä on sentään elämää ja tunnelmaa, ja Peuraniemen patruunan poika tuntee itsensä rohkeammaksi ja miehekkäämmäksi. Hän hellittää nyt Hannukselan tyttären sormenpäistä ja ottaa käden rehellisesti omaansa. Eikä tyttö, tapansa mukaan, ole tästä tietääkseenkään.

Elokuinen ilta on hartautta ja tunnelmaa täynnä. Kaksi aavistelevasti ja kaukaisesti toisiinsa rakastunutta ihmistä kulkee ääneti eteenpäin huomaamatta, kuinka kylä jää taakse ja kuinka matka ja aika kuluvat. Vanha juttu, joka sadat ja tuhannet kerrat uudistuu joka elokuu. Mutta Peuraniemen pojalle ja Hannukselan tyttärelle se on aivan uutta ja ennen kokematonta. Maailma näytäksen heidän silmillään toisenlaiselta kuin tavallisissa arkioloissa.

Takana tuikkivat tulet mustasta kylästä, ja edessä avautuvat alajoen silmänkantamattomat vainiot. Sadat ja yhä sadat ladot kuvastuvat katsojan silmään, milloin piirtyen terävärajaisina, mustina ja uhkaavina kirkasta kuudanta vasten, milloin antaen kattonsa välkkyä kuunvalossa hillittynä tai loistavana, riippuen paikasta ja valaistussuhteista. Siinä ne seisovat rannattomalla lakeudella joskus hyvässä järjestyksessä, peräkkäisin kuin sotamiehet, joskus ikäänkuin jättiläiskäden sinne tänne viskeleminä, pienenemistään pieneten rannoille päin, missä lakeus näyttää yhtyvän taivaankanteen. Iltakaste on laskeutunut, ja maa uhoo kosteutta, ohutta mullanhajua ja tuoksuja.

— Eiköhän olisi aika palata jo, — sanoo Hannukselan tytär.

— Arveletko sinä niin? — kysyy poika ja pysähtyy keskelle tietä, hellittäen käden, jota kiinteästi on pitänyt omassaan.

Jo aikaa sitten on sekä Peuraniemessä että Hannukselassa ollut maatamenon aika, ja luvalla puhuen tyttö hiukan hätkähtää huomenna mahdollisesti tapahtuvaa tilintekoa, vaikk'eivät vanhemmat sanottavasti hänen tuloaan ja menoaan enää perääkään. Peuraniemen patruunan poika on jo sen asteen kokonaan sivuuttanut; ensi keväänä hänen on määrä tulla ylioppilaaksi, ja hän saa tulla ja mennä kuinka itse parhaaksi näkee. Komento onkin joka suhteessa erilainen Peuraniemessä kuin Hannukselassa, niin naapuruksia kuin muuten ollaankin.

Kotimatka tuntuu Peuraniemen pojasta hiukan raskaammalta ja vaivalloisemmalta. Hän tuntee tarvetta tarttua siihen äskeiseen käteen, mutta kuinka onkaan, kun hän sen nyt on hellittänyt, tuntuu siihen uudelleen tarttuminen hänestä jollakin tavoin nololta, kenties julkean tuttavalliselta. Mielessään koettaa hän sorvata jonkunlaista lausetta, jolla pääsisi puheen alkuun, mutta hänen kekseliäisyytensä on hänet tyyten jättänyt. Hänen täytyy tyytyä kulkemaan vaiti, ja salavihkaa hän tuon tuestakin tarkastelee seuralaistaan, jolla on kulmat huomattavasti hiuksia tummemmat, kauniisti piirtynyt nenä, hiukan ulkoneva, pyöreä alahuuli ja esiinpistävä leuka.

Hänestä tuntuu, kuin hän nyt ensi kerran huomaisi nämä piirteet Hannukselan tyttäressä, jota hän tällä hetkellä on taipuvainen pitämään naisellisen kauneuden juurikuvana, vaikka on hänet tuntenut lapsesta asti, naapureita kun olivat jo isät ja isoisät. Tämä vakaumus on hänessä kuluneen kesän aikana päivä päivältä kehittynyt, saavuttaen nyt huippunsa, jos niin voi sanoa.

Noloa äänettömyyttä jatkuu yhä heidän tullessaan pimeään kylään. Peuraniemen patruunan pojasta alkaa vähitellen tuntua siltä, kuin ei Hannukselan tytär hänen läsnäoloaan huomaisikaan, vaan kulkisi ilman aikojaan, omia asioitaan ajatellen. Ja tämä huomio tai olettamus häntä yhä enemmän nolostuttaa.

— Mitähän isäsi sanoisi, jos tietäisi meidän näin myöhään kuljeskelevan? — kysyy hän viimein.

— Toruisi luonnollisesti, — vastaa Hannukselan tytär yksinkertaisesti.

Peuraniemen kellertävästä monipäätyisestä päärakennuksesta puistokujan päässä vilkkuvat vielä tulet ja ääniä kantautuu kartanolta maantielle.

— Teillä valvotaan vielä, — sanoo Hannukselan tytär.

— Siellä kai on vieraita. Asemapäällikkö, tuomari ja keitä lienee.

— Jaa.

Peuraniemen kartano on asettunut keskelle kylää, laaja puistikko ympäröi sitä, ja valtatieltä sinne johtaa pitkä, varjoisa puistokuja. Kauempaa katsottuna se vaikuttaa monine ulkorakennuksineen melkein kyläryhmältä; lähimpiin taloihin on siitä satoja metrejä joka suunnalle.

Hannukselan valtava rakennusryhmä piirtyy hämärästi Peuraniemen takaa joen toiselta puolen, ja kansan kesken sitä sanotaan harmajaksi linnaksi. Siihen kuuluu pitkä, kaksikerroksinen, vaaleanharmajaksi maalattu päärakennus ja muhkea graniittinavetta, jota mainitaan seutukunnan suurimmaksi. Elokuun kuutamossa vaikuttaa Hannukselan rakennusryhmä hiukan yksinäiseltä ja kolkolta. Kenties myöskin jossakin määrin ylpeältä. Yksinään, muusta kyläkunnasta erilleen vetäytyneenä seisoo se tasangollaan, ja lähimpään naapuritaloon samalla puolen jokea on kilometrin matka. Ne kuuluvat, edesmenneet Hannukselat, olleen jossakin määrin yksinäiseen ja eristettyyn elämään taipuvaisia.

Voidakseen saattaa Hannukselan tyttären kotiportille täytyi
Peuraniemen patruunan pojan tehdä toista kilometrin kierros
kirkon vierestä vievän riippusillan kautta, vaikka Hannukselan ja
Peuraniemen erottaa vain kapeahko, syvä joki.

— Saisit sinä jo tästä mennä kotiisi, — sanoo Hannukselan tytär
Peuraniemen puistokujan suulla.

— Minä tulen kernaasti niin pitkälle kuin saan, — vastaa
Peuraniemen poika.

— Mutta paluumatka on pitkä.

— Pitkä! — huudahtaa poika vilkkaasti. — Sen minä vaikka uin.

Nyt Hannukselan tytär naurahtaa lyhyesti ja pidätetysti.

— Sehän on hauskaa kuultavaa, — sanoo hän.

— Uin varmasti! — vakuuttaa Peuraniemen poika.

Ja ikäänkuin sanojensa vahvistukseksi hän tarttuu taas tytön käteen, johon ei koko paluumatkalla ole uskaltanut kajota.

— Pääsetköhän sinä huomenna? — kysyy hän hetken kuluttua arkaillen ja ujosti. — Minun on jo maanantaina lähdettävä pois.

— Enköpähän mahtane. Jollakin tavoin…

Peuraniemen patruunan poika on ainoastaan kahdeksantoistavuotias, hän ei ole ennen ollut mukana tällaisilla retkillä eikä hän siis käsitä, että tuohon ajatuksettomaan ja melkein itsetiedottomasti lausuttuun "jollakin tavoin" sisältyy koko paljon.

— Koeta nyt joka tapauksessa tulla, — pyytää hän vielä kerran.

Hannukselan puolella jokea on todellakin koko joukon kolkompaa kuin Peuraniemen ja kirkon puolella, jossa istutetut puut reunustavat lakeuden halki johtavaa valtatietä ja pienet puutarhat ympäröivät taloja. Laajat viljelykset näyttävät autioilta, ja niiden keskellä töröttää Hannukselan valtava rakennusryhmä alttiina tuulille ja tuiskuille. Siellä ja täällä vilkahtelee tuli jostakin mökistä, joka ikäänkuin häveten omaa pienuuttaan on vetäytynyt mahdollisimman kauas suuresta Hannukselasta, mutta kauempana silmänkantaman päässä olevan metsikön reunassa on kokonainen mökkiläiskylä.

— On teillä täällä koko yksinäistä, — toteaa Peuraniemen patruunan poika, vaikka joka päivä näkee toteamansa yksinäisyyden kamarinsa ikkunasta.

— Kyllä täällä sentään hyvin elää ja viihtyy.

Siihen ei Peuraniemen patruunan pojalla ole mitään vastaamista eikä tarvitse ollakaan, sillä nyt ollaan jo Hannukselan pihan portilla.

Mutta eron hetki tuntuu hänestä nololta ja avuttomalta. Hän vaivaa aivojaan keksiäkseen jotakin ratkaisevaa sanottavaa, mutta ei keksi mitään ja pitelee tarkoituksettomasti tytön kättä omassaan. Tyttö ei tästä näy suurin välittävän, mutta ei ota poiskaan, ja niin he seisovat kotvan vastakkain puhumatta mitään.

— Kyllä minun nyt ainakin täytyy mennä, virkahtaa tyttö viimein. —
Mene sinä myöskin uimalla tai miten parhaiten pääset.

Silloin Peuraniemen patruunan poika tekee ratkaisevan päätöksen. Hän kumartuu ja suutelee tuota kylmää, itsepintaista kättä. Tyttö vetäisee vaistomaisesti kättään, mahdollisesti hän hiukan punastuukin, huudahtaa hiljaisesti ja kiiruhtaa melkein juoksujalkaa kuistiin.

Mutta poika tuntee menetelleensä kuin jokin sankari, hänen rintansa täyttää nuorekas, ylitsevuotava riemu, päättäväisesti hän kulkee suoraan jokirantaan ja ui kuin uikin vaatteet selkään sidottuina Peuraniemen puoleiselle rannalle.

Hannukselan Esterille sattuu kuitenkin pieni välikohtaus, ennenkuin hän pääsee kamariinsa. Sisäporstuassa on isä, lamppu kädessä, häntä vastassa ja sanoo, että hän tekisi hyvin ja valitsisi vast'edes sopivammat ajat juoksuilleen.

Tuvan seinäkello kuuluukin lyövän yhtätoista.

II

Hannukselan Esteri on seitsemäntoistavuotias, ja kylän pojat sanovat, että hän on ikävä puhutella. Seuraavana aamuna, yhdeksän vaiheilla, jatkuu hänen ja hänen vanhempiensa välillä se pieni välikohtaus, joka on saanut alkunsa edellisenä iltana.

Väen puheensorina kuuluu selvästi tuvasta tupakamariin, jossa Hannukselan isäntä ja emäntä juovat kahvia ennen kirkkoonmenoa. Hannukselan isännällä on nenän päällä yhteen kasvaneet kulmakarvat, harmahtava tukka ja luja leuka. Kun hän nousee seisomaan, täyttää hänen jykevä olentonsa koko oviaukon. Puhuminen näyttää olevan hänelle jollakin tavoin vastenmielistä, se käy häneltä hiljaisesti ja tavantakaa pysähdellen. Toisinaan, vaikka harvoin, hän pysähtyy keskellä lausetta eikä enää jatka. Silloin sanotaan hänen aikoneen puhua jotakin, joka ei ollutkaan välttämättömän tarpeellista. Sellainen on ulkonaisesti katsoen Hermanni Juhanpoika Hannuksela, Hannukselan seitsemäs isäntä suoraan alenevassa polvessa.

Mitä Hannukselan Maria-emäntään tulee, kerrotaan, että hän nuoruutensa päivinä on ollut kaunis ja että oli ollut jonkinlaisia vaikeuksia, ennenkuin hän oli sopeutunut Hannukselan tapoihin. Nyttemmin hänen mahdollisesta entisestä kauneudestaan on vaikea päätellä: hän on suhdattoman lihava ja liikkuu raskaasti ja jonkunlaista alakuloisuuden tuntua yllään. Joka suhteessa hän kuitenkin on isännän ilmeinen täydennys; häneltäkin puhe käy hiljaisesti ja harkiten, vienolla, tasaisella äänenpainolla, mutta joskus saattaa tapahtua, että hän vilkastuu ja ilostuu ja juttelee oikein vertaisesti tunnin tai puolitoista.

Ahkerat kirkossa-käynnit kuuluvat Hannukselan vakiintuneisiin tapoihin, ja nyt on elokuun viimeinen sunnuntai.

— Kyllä se on paras, että pysyy omillaan, — sanoo isäntä raskaasti ja laskee kupin kädestään, — eikä anna itsestään puheenaihetta.

Esteri-tyttö juo kahviansa pöydän päässä, ja isännän sanat kieltämättä rikkovat hänen rauhallista sunnuntaitunnelmaansa, jolla on juurensa taampana ja joka vielä lähitulevaisuudesta odottaa jotakin. Hän ei vastaa mitään, mutta hänen korvalehtensä punoittavat.

— En minä ainakaan ole heidän juoksuistansa tiennyt, — virkahtaa emäntä sillä äänenpainolla, että jospa hän olisikin tiennyt!

—… välitä muuten, mutta yösydännä, jatkaa isäntä, luoden syrjäkatseen tyttäreensä.

Tytön pää nytkähtää itsetiedottomasti, mutta huomattavasti, ja isännän suupielet värähtävät.

— Niin että antaa sen loppua vain, — lopettaa hän. — Myöhemminkin vielä on aikaa.

— Pianhan siitä pääsette, — sanoo nyt tytär, ja hänen äänessään, joka huomattavasti muistuttaa isännän ääntä, voi huomata kaukaisen metallinsoinnin. — Alusta viikon jo lähtee.

Ei isäntä eikä emäntä vastaa mitään. Aurinko paistaa suoraan huoneeseen, ja kärpäset surisevat.

— Eikähän tuo mitään, — jatkaa tytär kotvan kuluttua. — Kävelee kävelläkseen.

Eiköpä kirkastakin nyt isännän kasvoja ohut hymy.

— Enhän minä mitään pahaa meinaakaan, — selittää hän. — Kylläs itsekin rajan tiedät. Mutta sekin, ettet sinä pojassa mitään turhia luuloja ja olettamuksia herätä…

Ja jättäen tyttärensä oman ällistyksen ja punastumisen varaan menee isäntä ottamaan takin ylleen. Se on Hannukselan haltijaväen kohta sellainen, että he ovat arkoja tyttärestään ja — myöskin siitä, joka tulee aikoinaan ottamaan komennon Hannukselassa käsiinsä. Sillä vierashan nykyisen haltijaväen jälkeen tulisi Hannukselassa komentoa pitämään, hän, jonka tytär aikoinaan valitsisi. On niin ollen ymmärrettävää, että Hannukselat ovat tyttärestään arkoja, ja ymmärrettävää sekin, että Hannukselan talon puheenparreksi tullut kolkko tunnelma nykyisen isäntäväen aikana on käynyt entistään voittavammaksi.

Mutta nyt on jo kirkkoon-lähdön hetki tullut, Hannukselan haltijat nousevat kieseihin, ja renki sijoittuu heidän taaksensa. Pitäjäläiset tervehtivät heitä tutunomaisesti, mutta eräänlaisella, seudulla tuntemattomalla kohteliaisuudella, ja kun muutamia asiallisia sanoja on vaihdettu, menevät Hannukselan väet aikaisin kuolleitten poikiensa haudoille odottamaan jumalanpalveluksen alkamista. Sekin ikäänkuin kuuluu vakiintuneeseen tapaan, ja pitäjäläiset ihmettelisivät, jos tuo tavanmukainen käynti jäisi tekemättä. Ja hautoja koristavat pienet marmori-enkelit, ylellisyys, jollaista pitäjä ei ennen ole nähnyt.

Hannuksela on talo, mutta Peuraniemi on kartano. Peuraniemen ensimmäinen omistaja oli kuvernööri Wegener, häneltä se siirtyi pojalle, eversti Wegenerille, ja everstin jälkeen sen peri nykyinen omistaja, Gustaf Wegener, josta eräänä pääsiäisenä, kymmenkunta vuotta sitten, tehtiin kunnallisneuvos. On kohtalon oikku, että Peuraniemi ja Hannuksela, jotka molemmat kiistelevät arvovallasta pitäjässä, ovat joutuneet töröttämään toisiansa melkein vastapäätä, kumpikin omalle puolelleen jokea.

Nyt, kirkkaana, mutta hiukan syksylle tuntuvana elokuisena sunnuntaiaamuna, tapahtuu myöskin Peuraniemen ruokasalissa pieni välikohtaus.

Peuraniemen kunnallisneuvos on mukava mies ja kansanomainen mies, jolla on suunnaton ruumiinpaino ja hyväntahtoiset mulkosilmät. Hän takaa mielellään ja vastaansanomatta kaikkia pitäjän opinteille pyrkiviä eikä pidä erikoisesti väliä, vaikka korot ja lyhennykset hiukan viivästyisivätkin. Siinä hän eroaa jyrkästi Hannukselan isännästä, joka ei takaa ketään, vaan antaa omistaan ja pitää huolen siitä, että lyhennykset suoritetaan aikanaan. Mutta kunnallisneuvos Wegener onkin hieno mies, kun taas Hannuksela on vain jyry talonpoika.

Eilis-ilta on Peuraniemessä kulunut hauskasti ja hienosti, ja kun kunnallisneuvos aamulla herää, huomaa hän tarvitsevansa muutaman napauksen. Siitä on seurauksena, että hän on keveällä ja joustavalla mielellä astuessaan aamiaispöytään, ja vasta nyt hän huomaa vanhimman poikansa eilis-iltaisen poissaolon.

— Ojaa, — huoahtaa hän istuutuessaan ja luo moittivan katseen poikaansa. — Missäs sinä eilen olit?

Tyttäret, Gunilla ja Sigrid, tirskahtavat, ja kunnallisneuvoksetar on tyytymättömän näköinen.

— Ulkona kävelemässä, — vastaa poika vilpittömästi.

— Varsin hauskaa kuulla, — sanoo kunnallisneuvos. — Taloon kutsutaan vieraita, ja vanhin lapsista, ainoa poika, menee ulos kävelemään. Erittäin mukavaa ja hienoa ja mielenkiintoista.

— Minä en luullut, että läsnäoloni olisi välttämättömän tarpeellinen, — puolustelee poika.

— Soo, jassoo, — sekin aivan uutta ja omintakeista. — Så är det och så går det.

Kunnallisneuvos huoahtaa ja kallistaa itselleen asianmukaisen ryypyn.

Aterioidaan hetkinen äänettömästi. Kukaan ei tiedä, minkä käänteen keskustelu tulisi saamaan.

— Ja yksinkö sinä kävelit ja suunnittelit tulevaisuuttasi, jos saan kysyä? — kysyi kunnallisneuvos vihdoin.

— Neiti Hannukselan kanssa.

— Ohoh! Jassoo!

Kunnallisneuvos huudahtaa ja laskee haarukan kädestään. Ei voi sanoa, liittyykö huudahdukseen ihmettelyä vaiko pientä pilkkaa.

Mutta kunnallisneuvoksetar on ylhäisen ja happamen näköinen. Hän onkin parooni Gyllenmarckin tytär, Soiluan ruukilta, aikoinaan naitu, kuten kronikoissa sanotaan, tilanomistaja, eversti Wegenerin pojalle, Gustaf Wegenerille. Hänellä on oikeus odottaa lapsistaan ja vallankin pojastaan jotakin.

— Minusta nähden, — sanoo hän viileästi, — voisi Erik jo tällä iällä valita seuransa iltakävelyilleen.

Nyt huomataan, että kunnallisneuvos kaiken lopultakin on hieno mies ja kansanomainen mies.

— Minusta nähden, — katkaisee hän, — ei tässä pitäjässä saata valikoimallakaan saada sen parempaa seuraa kuin mitä Erik eilen illalla on saanut.

— Så! Tycker du verkligen… — aloittaa kunnallisneuvoksetar, mutta lopettaa keskellä lausetta.

— Jo, jag tycker, — vastaa kunnallisneuvos hetken kuluttua kuulemattakaan kysymyksen loppuosaa. — Jos sinä vast'edeskin aiot viettää iltakävelysi neiti Hannukselan seurassa, niin sinulla on minun kaikenpuolinen siunaukseni mukanasi.

Mahdollisesti kunnallisneuvos Wegener oli sanonut hiukan liikaa, kenties hiukan tahdittomastikin. Kunnallisneuvoksetar punastui, ja tyttäret, toinen kolme-, toinen viisitoistavuotias, tirskahtivat äänekkäästi, ja poika oli jonkun verran nolon näköinen. Ateria kului äänettömyyden vallitessa.

Jumalanpalvelus-aika, joka Peuraniemessä oli aamiais-aika, kului siis sillä taholla pienen ällistyksen merkeissä. Mutta heti, kun toisten huomaamatta sen saattoi tehdä, meni kunnallisneuvoksetar miehensä työhuoneeseen pyytämään eräitä selityksiä. Mitä hänelle siellä sanottiin, ei tiedetä, mutta kun hän palasi, oli hän vakavan ja totisen näköinen.

Iltapäivällä meni koko kunnallisneuvoksen perhe Hannukselaan vieraisille, eikä Hannukselan tyttären ja Peuraniemen pojan aiotusta kävelymatkasta siis tullut sillä kerralla mitään.

III

Kolmen vuoden kuluttua ovat Peuraniemen poika ja Hannukselan tytär taas kävelyretkellä. Se sattuu pihlajien kukkimisaikaan, ja ilma on tuoksuja täynnä. Aurinko loistaa, ja Hannukselan ikkunarivit välkähtelevät sen valossa joen toisella puolen.

Peuraniemen pojalla on valkoinen lakki ja totinen ilme kasvoissa. Nuorempana hänellä oli veitikkamainen silmänluonti ja suu, joka puhui ja hymyili taukoamatta. Kyläläiset odottivat hänestä iloista miestä, huitaripoikaa, mutta he pettyivät odotuksissaan. Hän on kaksi vuotta totisesti lukenut lakia, ja kylällä tiedetään kertoa, että kahden vuoden kuluttua hän suorittaa tutkinnon. Kun vanheni, niin vakiintui. Saattoi tulla isoisäänsä, herra everstiin, jolla joskus pikastuessaan oli tapana omin käsin kurittaa ainoata poikaansa, nykyistä kunnallisneuvosta.

Ja mitä sanoisimme Hannukselan tyttärestä? Hän on ehkä jollakin tavoin pyöristynyt, mutta koukistuneen alahuulen synnyttämä varjo on entistä syvempi, ja hän astuu kuten ennenkin keinuvat, määrämittaiset askeleensa. Silmien katse on, kuten ennenkin, kaukainen ja poissaoleva tai yhteen pisteeseen tähtäävä, lauseet ovat harvat ja hiljaisella, hillityllä äänenpainolla lausutut. Sanalla sanoen: syrjäisestä näyttää siltä, kuin hän liiaksikin tietäisi olevansa Hermanni Hannukselan tytär.

Toissa vuonna on Hannukselan harmajassa jokapäiväisyydessä tapahtunut muutaman päivän kestänyt kiusallinen katkein. Esterillä oli käynyt kosijoita. Isojoen herastuomari ja ruukinomistaja itse vanhimmalle pojalleen. Oli siinä keskusteltu seikkaperäisesti ja asiallisen tarkasti puoleen ja toiseen, ja lienee Esteriäkin hiukan puhuteltu, mikäli pitäjällä kerrottiin. Mutta viimein kerrotaan Hannukselan Hermannin sanoneen, että antaahan asian nyt tällä kertaa olla. Liian lapsikin se on vielä tämmöisiä seikkoja tuumailemaan. Siihen se oli päättynyt, ja asiantuntevat kielet kertoivat, etteivät vanhemmat olleet olleet erikoisen tyytyväisiä Esteri-tyttäreensä.

Mutta tästä on, kuten sanottu, jo kulunut hiukan toista vuotta, tapaus ei ole millään tavoin häirinnyt Esteri-tytön tasaisen tyyntä mielentilaa, ja hän on nyt kävelemässä Peuraniemen pojan kanssa.

— Sinun ei olisi tarvinnut kirjoittaa niin usein, — sanoo hän Peuraniemen pojalle. — Isä katseli niitä kovin pitkään, kun posti niitä jätteli tuvan pöydälle, ja lopuksi hän kysyi, että mistä niitä nyt niin sataa.

— Niinkö? — kysyy Peuraniemen poika. — Entä mitä sinä vastasit?

— Totuuden luonnollisesti.

— Ja mitä isäsi siihen sanoi?

— Mitäpä hän. Sanoi, että itsepähän parhaiten tiedän. Mutta kerran hän sanoi, että olisi parempi, jos sinä lukisit sen ajan, minkä kirjoittelet minulle.

Peuraniemen poika punastui hiusmartoaan myöten, ja terävä vastaus pyörähti hänen huulillaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi kulkuaan miettiväisenä ja ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:

— Se sinun isäsi on hiukan kopea mies.

— Minkä lienee, — vastaa Hannukselan tytär yksikantaan.

Nyt jatkuu matka pitkän tovin äänettömyyden vallitessa. Ihmisiä tulee heitä vastaan, tekevät lyhyen tervehdyksen ja ajattelevat, että on noilla aikaa, keskellä kirkasta arkipäivää. Mutta heti jälkeenpäin he katuvat ajatuksiaan tai korjaavat niitä. Sehän on Hannukselan ainoa tytär ja Peuraniemen kartanon poika. On väkeä yllin kyllin kummassakin tekemässä.

Ollaan jo saavuttu kauas kylän ulkopuolelle, ja rannattomat vainiot ja loputtomat latorivit alkavat. Auringon paahde käy polttavammaksi, alkavan keskikesän lemu voittavammaksi. Kylä, punainen ja valkoinen ja puistikoilla koristettu, ikäänkuin uinuu siellä jossakin kaukana kesän helteessä, mutta Hannukselan sinkkikatto välkkyilee tänne asti auringon hohteessa. Kävellään vielä lyhyt matka ja istahdetaan sitten kuin yhteisestä sopimuksesta ojan reunalle.

— Ja totta puhuen, — jatkaa Hannukselan tytär äskeistä ajatustaan, — totta puhuen: perin vähänhän niissä asiallista olikin, niissä sinun kirjeissäsi.

— Sentähden kai sinä vastasitkin vain yhden ainoan kerran.

— Mitä minä olisin vastannut? Sitäkö, että tällaista täällä nyt on ja sitä ja sitä minä puuhaan. Mitä se olisi pyhittänyt! Tiesit muutenkin vallan hyvin, mitä ja millaista täällä on.

— Olisihan kuitenkin ollut sinun käsialaasi, sanoo Peuraniemen poika, ja sydän alkaa lyödä nopeammin.

— Niin… niin kai.

Nyt Hannukselan tytärkin punastuu ja tuijottaa pitkän aikaa suoraan apilaspeltoon. Peuraniemen pojan äskeisissä sanoissa on jotakin odotettua, mutta sittenkin liian äkisti tullutta.

— Olen ihmetellyt, ettemme kouluaikana tulleet kaupungissa enemmän kosketuksiin, — sanoo viimein Peuraniemen poika kuin ajatuksistaan heräten. — Mutta mehän olimme lapsia silloin vielä ja sinä heitit sitäpaitsi kesken niin aikaisin.

Eikö se ollut viidenneltä?

— Oli. Mitäpä minulle olisi ollut hyötyä enemmästä?

Peuraniemen poika on kyllä äskeisellä lauseellaan tahtonut saada keskustelun määrättyyn suuntaan, mutta nyt hän tyytyy vastaamaan vain:

— Niin. Mitäpä sinulla enemmästä olisikaan ollut…

Peuraniemen Erik Wegener, lainopin ylioppilas, on seurassa iloinen, puhelias ja suosittu, mutta Hannukselan tyttären rinnalla hän on saamaton ja ujo, melkeinpä kömpelö. Hän on nyt neljänä joululoman aikana ja neljänä kesänä säännöllisesti vienyt hänet pitkille kävelymatkoille, joita hän jo kauan ennen niiden toteutumista on haaveillut ja suunnitellut. Ennen joka retken alkua on hän ajatellut ja suunnitellut sanottavansa ja puhuttavansa, vieläpä kuvitellut niille vastauksenkin, mutta sanottavat ovat poikkeuksetta jääneet sanomatta ja vastaukset myöskin saamatta. Ne riemuisat, onnentäydet hetket, joita hän oli kuvitellut, eivät ottaneet tullakseen, ja hän eli pienessä kuumeessa. Se nyt oli hänen osansa niinkuin lukemattomien muiden ennen häntä. Aina kun hän mielessään oli muovaillut rohkean ja selittävän lauseen ja juuri oli sen sanomaisillaan, tuntui niinkuin olisi tullut jokin este tai pelko. Hannukselan tyttären olento ei kieltänyt eikä käskenyt. Hän lähti vastaansanomatta Peuraniemen pojan mukaan pitkille kävelyretkille. Ei mitään muuta.

Äänettömyyttä jatkuu. Aurinko paistaa vielä korkealta, ja Peuraniemen poika käy pieniä käräjiä itsensä kanssa. Välittömyyden tuntu, jota hän alkutaipaleella oli ollut tuntevinaan, on nyt tyyten kadonnut. Hän odottaa joka hetki, että Hannukselan tytär nousee ja sanoo: "Eiköhän jo ole aika palata kotiin". Hän osaa jo ennakolta kuvitella tämän liikkeen ja äänenpainon. Sitten on taas kaikki saavutettu särkynyt pitkäksi aikaa. Mutta kun hän uudelleen ja yhä uudelleen palauttaa mieleensä kaiken sen, mitä vuosien varrella on heidän välillään tapahtunut, löytää hän suuren joukon vähäpätöisiä tapauksia ja pikku piirteitä, jotka nostattavat hänelle veren päähän.

— Kyllä kai sinä käsität, etten suotta sinulle kirjoitellut, — sanoo hän.

Hannukselan tytär ikäänkuin säpsähtää ja punastuu uudelleen. Sanat tulevat nyt entistä hiljemmin ja vaikeammin hänen huuliltaan.

— Olenhan minä sinua ajatellut hyvin paljon…, sanoo hän.

Peuraniemen poika on pelkkää odotusta. Veret kuohuvat hänen suonissaan, ja hän tarttuu Hannukselan tytärtä käteen.

— Mutta mitäpä siitä, — jatkaa Hannukselan tytär tuokion kuluttua.
— Kai sinä olet tiennyt sen muutenkin.

Nyt hän katsoo poikaa suoraan silmiin, ja tästä näyttää, kuin olisi tytön katseesta tuo ainainen vaivaava, viileä verho hetkeksi poistunut. Katse oli sininen ja kirkas. Poika siirtyy vaistomaisesti tyttöä lähemmäksi ja kietoo käsivartensa hänen vyötäisilleen, eikä tyttö millään tavalla yritä loitota hänestä.

— Eihän siitä kuitenkaan kannata puhua, — puhuu tyttö taas pitkän ajan kuluttua. — Me ehdimme kyllä palata siihen asiaan, kun se aika tulee. Jos tulee.

Hannukselan väessä on jotakin vaiteliasta ja jäähdyttävää, ja se on mennyt perinnöksi Esterillekin. Mutta niinkuin tajuamme, ei Peuraniemen pojalla tässä tilanteessa ole aikaa sitä huomata. Hänestä on kaikki onnea ja auringonpaistetta, ja hänestä tuntuu, kuin koko kesäinen luonto laulaisi hänen onnensa ylistystä.

IV

Hannukselan taloa sanotaan pitäjäläisten keskuudessa yleisesti harmajaksi linnaksi. Mistä nimi on saanut alkunsa, sitä ei kukaan enää muista eikä osaa kertoa. Se on vain kansannimitys eikä mitään muuta. Mahdollisesti se johtuu kookkaasta päärakennuksesta, joka Juha Hannukselan aikana laudoitettiin ja maalattiin vaaleanharmajaksi, mahdollisesti myöskin talon eristetystä asemasta.

Mutta yhtä mahdollista on, että sillä on syvemmät syynsä. Sillä Hannukselasta käsin on pitäjän ja lähiseudun kohtaloita ohjattu viimeisten vuosikymmenien kuluessa. Hannuksela on pitäjän varakkain, Hannukselan maine on seutukunnan suurin, Hannukselassa ajatellaan asiat oikein päin. Pitäjän taloja on jaettu ja yhdistetty, ne ovat milloin rikastuneet, milloin köyhtyneet, mutta Hannuksela on aina pysynyt yhtenä ja kokonaisena, siirtyen vanhimmalle pojalle, milloin lapsia on ollut useampia. Muut on kuitattu rahalla ja tavaralla. Ja nyt on vain Hermanni Hannuksela ja tämä Esteri, ainokainen.

Peuraniemen kartano ei millään tavalla himmennä harmajan linnan arvovaltaa. Peuraniemeläiset ovat herroja, heillä on maata, rahaa ja rikkautta, mutta pitäjän asioihin he eivät millään tavalla vaikuta. Maksavat veronsa, jotka vakiintuneen tavan mukaan ovat muutamia äyrejä Hannukselan veroja suuremmat, siinä kaikki. Peuraniemeläiset ovat ystävällistä ja kansanomaista väkeä, pitäjäläiset tönäisevät lakkiaan, kun tulevat heitä vastaan maantiellä, ja kunnallisneuvos juttelee suulaasti ja mukavasti heidän kanssaan hetken tai pari. Peuraniemen kartanossa ei koskaan ole asunut pirullisia herroja, jotka tavalla tai toisella olisivat koettaneet sekaantua asioihin, joita oli totuttu hoitamaan Hannukselasta käsin. Kuinka yhteentörmäyksen sattuessa olisi käynyt, sitä on asioita tuntemattoman vaikea sanoa.

Pitäjällä tiedetään yleisesti, että Peuraniemen poika rakastaa Hannukselan tytärtä. Siitä puhutaan yleisesti taloissa ja tönöissä, mutta kuinka Hannukselan isäntä asiaan suhtautuu, sitä ei kukaan osaa arvata. Kukaan ei uskalla asiaan viitata, ja Hannukselasta eivät viestit kulje kylille Siellä elävät omaa, eristettyä elämäänsä, vaiteliaina ja kulmat hiukan rypyssä, siellä käydään vain välttämättömillä asioilla, ja palvelusväki ei tiedä haltijaväen asioista. Kunnallisneuvos on mukava mies, ja hänestä sanotaan, ettei hän poikaansa kiellä eikä käske, mutta kunnallisneuvoksettaren, joka on paronin tytär, kerrotaan olevan pahoillaan poikansa puolesta, ja tyttäret tervehtivät Hannukselan Esteriä hiukan kankeasti, mutta niiaavat isännälle.

* * * * *

Mutta Peuraniemen pojan ja Hannukselan tyttären asiat ovat kesän kuluessa kehittyneet ja saavuttaneet sen kohdan, jolloin aletaan suunnitella.

Nyt, syksyisenä aamuna, on Peuraniemen poika ottanut asian puheeksi kotonansa. Hän on jo yhdenkolmattavuotias ja voipa mies puolestansa. Koivunlehdet ovat kellastuneet ja irtaantuneet, ja tuuli ajelee niitä pitkin kujia ja teitä. Pellot ovat leikatut, ja puimakoneiden käynti ja varstojen jynkytys riihistä kuuluu sieltä ja täältä. Syksyn tuntu on voittava, ilma on kostea ja raaka.

Pojan ilmoitus ei singahda kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta eräänlaista draamallisuutta ei jälkeenpäin seuranneelta kohtaukselta puutu. Kunnallisneuvoksen muhoileva, hyväntahtoinen olento muuttuu totiseksi, mutta kunnallisneuvoksetar vaipuu lähimpään nojatuoliin.

— Ja minä olen jo tänään päättänyt mennä pyytämään hänen isältään lupaa kihlautumiseen, — lopettaa poika.

— Hm…, sanoo kunnallisneuvos hypistellen kellonperiään ja katsellen ikkunasta ulos.

— Hm…, jatkaa hän. — Sinä vain näin ilmoitat. Tässä on raportti, herra kapteeni. Näin minä olen tehnyt ja näin tulen tekemään eteenpäin. Että tiedätte, — olkaa hyvä!

Pitkä, nolo hiljaisuus.

— Minä luulen, ettei Hannukselan isännällä tule olemaan mitään minua vastaan, — sanoo poika hetken kuluttua nöyrästi.

— Ei tietystikään, — kirkaisee nyt kunnallisneuvoksetar, — sen minä hyvin uskon. Avosylin ottavat sinut vastaan, sillä tätä he juuri ovat odottaneetkin. Enkö minä ole aina sanonut sinulle, pappa: tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää. Ja nyt…

Kunnallisneuvos laskee sikarinsa tuhkakuppiin ja rykäisee.

— Tietääkseni minä en pysty jakamaan Hannukselan väelle oikeutta enemmän kuin tekemään heille hyvääkään, — keskeyttää hän. — Mutta jos minä olisin tämän tiennyt…

— Tiennyt! — huudahtaa kunnallisneuvoksetar puoleksi itkien. —
Enkö minä ole tiennyt, mutta mitä sinä olet tehnyt, — nauranut!

— Kai sinä leikin ymmärrät, — tokaisee kunnallisneuvos. — Minä sanon, että jos minä olisin tiennyt, niin olisin nauranut vähemmän.

— Mutta tämä on niin Hannukselain tapaista, — jatkaa kunnallisneuvoksetar, ja nyt hän todellakin itkee. — Ollaan ylpeitä, ollaan kopeita, vaikutetaan sillä, ja sitten yhtäkkiä: tässä me olemme, olkaa hyvä.

— Ei suinkaan mamma väittäne, että Hannukselat millään tavalla olisivat minua rohkaisseet? — kysyy poika.

— Tietystikään eivät. Siihen he ovat liian viisaita. Mutta vaikuttaa kopeudellaan, sitä he osaavat. Ollaan, mukamas, koottu jonkunlainen varallisuus ja sitten kelvataan mihin tahansa. Olemme tehneet heille useampia vierailuja, mutta kuinka monta he ovat tehneet? Juu, yhden. Ja kun Hannukselan isäntä käy täällä, niin viitsiikö hän edes kunnollisesti kumartaakaan!

Kunnallisneuvoksen huulilla karehtii ohut hymynhäive.

— Se on kuitenkin paras kumarrus, mitä häneltä koskaan olen nähnyt, — sanoo hän. — Eikä hänen tarvitse sitä harjoitella.

— Niinkuin ei meidänkään, — huomauttaa kunnallisneuvoksetar. — Tietysti meille on suuri kunnia, että saamme hänen tyttärensä miniäksemme!

— Mutta mamma ei nyt viitsi hermostua, pyytää poika. — Ei suinkaan se ole häpeäkään.

— Ei! — Kunnallisneuvoksetar pillahtaa uudelleen itkuun. — Mitä sanoo veljeni, mitä sanovat sukulaisemme, mitä koko maailma! Voi Erik, poikani, kun vähääkään viitsisit ajatella.

— Kyllä minä olen ajatellut, mamma. Mutta en minä voinut edellyttää, että mamma noin…

Pojan sanat hukkuivat nyyhkytykseen, joka tuon tuostakin kiihtyi, kunnes kunnallisneuvoksetar nousi ja masentuneena lähti huoneesta. Jäljellejääneet katselivat kysyvästi toisiinsa.

— Onko se nyt sinun lopullinen päätöksesi? kysyy viimein isä.

— Kyllähän se on.

— Hm. Minulla puolestani ei ole mitään neiti Hannukselaa vastaan ellei myötäkään…

— Minä olen kiitollinen siitä, isä.

— Sopimaton sellainen avioliitto meidän kannaltamme katsottuna kuitenkin kieltämättä on, ja kun mammakin noin…

Kunnallisneuvos keskeytti lauseensa ja vetäisi miettiväisenä muutaman savun sikaristaan. Pojan kasvot kävivät alakuloisiksi.

— Ja kun mammakin noin otti itseensä, jatkaa hän, laskien taas sikarinsa tuhkakupin reunalle, — niin voisithan sinä lykätä päätöstäsi hiukan, ainakin siksi, että mammakin ehtii siihen asiaan tottua. Sinähän saatat kyllä ymmärtää hänen mielipiteensä.

— Minä ymmärrän ne kyllä täydellisesti ja annan niille sen arvon, mikä niille tulee. Mutta lykätä päätökseni toimeenpanoa tuonnemmaksi, sitä en voi. Eikä se siitä paranisi.

Pojan äänessä on kunnioitusta, mutta siinä soi myöskin itsepintaisuus ja uhma. Kunnallisneuvos suhtautuu siihen odottamattoman tyynesti.

— Itsehän asiasi parhaiten tiedät, — sanoo hän lyhyesti. — Olen vain antanut sinulle neuvoni ja sillä hyvä. Tee hyvin tai pahoin — edestäsi sen löydät.

Sitten kunnallisneuvos Wegener nousi ja poistui huoneesta jättäen hänkin poikansa oman harkintakykynsä varaan. Hetkisen Erik käyskenteli huoneessa edestakaisin, miettien asioita puolin ja toisin, mutta muutaman minuutin kuluttua hän teki päätöksensä, haki päällysvaatteensa ja käveli Hannukselaa kohden.

* * * * *

Erik Wegenerin, Peuraniemen kunnallisneuvoksen pojan, tulo Hannukselaan herättää talossa painostuksen tunnelman. Hän kohtaa isännän jo pihalla, ja isännälle näyttää tervehdykseen vastaaminen tuottavan pientä vaivaa.

— Mitäs sinne joen toiselle puolelle…?

— Kiitos. Ei kummempia minun ymmärtääkseni.

Käyvät kuitenkin yhdessä sisään, isäntä porstuaan asti edellä. Porstuassa hän avaa oven sisähuoneisiin, mutta menee itse tuvan puolelle.

Hannukselan huonerivit vaikuttavat autioilta ja kolkoilta. Hiiskahdustakaan ei kuulu valtavassa rakennuksessa. Päivällisen aika on tunnin verran ohi.

Tästä talosta on siis Esteri. Peuraniemen poika lämpenee, mutta samassa hän myöskin jäähtyy. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänet ypöyksin jätetty istumaan jonnekin kauas. Jos hän nyt alkaisi liikuskella huoneissa, niin tuskin kukaan vaivautuisi katsomaan. Niin, tämä on sitten Hannuksela ja hän on tänne tullut elämänsä ehkä tärkeimmälle asialle. Mutta ajatus ei tee häntä levottomaksi, ellei innostutakaan. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänen kohtalonsa tämän talon suhteen jo aikoja sitten jossakin paikassa ratkaistu.

Pihamaalla liikutaan. Se hiukan virkistyttää ajatuksia ja antaa niille suuntaviivoja.

Esteriä ei näy. Kenties hän on jossakin lähihuoneessa, mutta yhtä mahdollista on, että hän on kotoa poissa. Hän kuitenkin tietää tästä käynnistä, se on eilen sovittu.

— Ehkä on parasta, että käyt, — oli hän sanonut, — niin asia on sitten heille selvillä. Minä en kylläkään aavista, mitä he sanovat, mutta sanokootpa nyt mitä tahansa, kyllä minun tiedät.

Peuraniemen poika muistelee näitä sanoja, ja muutamaksi minuutiksi hänet valtaa iloinen varmuus. Ajatukset leikkivät, karkeloivat ja rakentelevat ilmalinnoja. Mutta vain hetkiseksi. Sitten häntä taas alkaa hyydyttää ja hän toivoo mahdollisimman pian olevansa täältä kaukana.

Etuhuoneessa käydään. Odottaja hätkähtää ja valmistaiksen seisomaan.
Emäntä ilmestyy ovelle.

— Vieraitapa täällä… isäntä sanoikin. Kaikki väkikin niin ulkosalla, että piti odotuttaa. Kuinka vanhemmat jaksavat?

— Kiitoksia. Hyvinhän ne voivat.

Hän ei voinut sanoa terveisiä, mutt'ei havainnut, paniko emäntä tämän merkille.

Emäntä istuutuu. Hänen verkkainen, hillitty puhelunsa ja hiljainen äänensä sopeutuu mainiosti Hannukselan huonerivin hiljaiseen kolkkouteen.

Palvelustyttö tuo kahvia. Jonkun ajan kuluttua tulee isäntä ja emäntä poistuu. Hannukselan kolkkous vaikuttaa nyt entistä voittavammalta.

Isäntä ei katsele vierasta silmiin, mutta luo tuon tuostakin häneen pikaisen, ohimenevän katseen. Kahvinjuonti sujuu äänettömyyden vallitessa. On jo todettu, että elonkorjuu-ilmat tänä syksynä ovat olleet melko suopeat ja että sato näyttää tyydyttävältä.

Nyt.

Peuraniemen poika alkaa selittää asiaansa. Punastuu ja tapailee sanoja. Rakastetaan, on jo pitemmän aikaa kävelty joskus ja puhuttu. Päätettiin, että hän tänään kävisi. Niin se on eikä siitä minnekään pääse.

Hannukselan isäntä ei vastaa mitään. Hänen katseensa lepää pitkän aikaa Peuraniemen pojassa, ja tämä huomaa, että se on odottamattoman terävä ja kirkas. Väri punakoilla kasvoilla hiukan muuttuu, ohimosuonet pullistuvat hiukan ja huulet rypistyvät, aivan kuin jotakin asiaa ankarasti aprikoitaessa. Sitten katse hiljaa ja huomaamatta siirtyy muualle.

— Esteri ei ole siitä mitään puhunut, — sanoo hän viimein.

Äänettömyys. Syksyinen päivä alkaa jo hämärtää.

— Eikä hän tällä haavaa näy olevan kotosallakaan.

— Kyllä se asia siinä suhteessa on selvä, — vastaa Peuraniemen poika.

Isäntä ei katso tarpeelliseksi vastata. Hetkisen kuluttua tuo palvelija toisen kupin kahvia.

— En minä välitä, — sanoo isäntä ja antaa viedä kuppinsa takaisin.

— Esterillä on niin vähän ikääkin, — jatkaa hän, kun vieras on juonut kahvinsa.

Peuraniemen poika selittää asiaansa. Nuorempinakin on menty kihloihin. Kahden vuoden kuluttua hän on tuomari.

Isännän katse lepää taas kosiomiehessä, mutta selitys ei näytä vaikuttavan sinne eikä tänne.

—… vähän vaikea vastata, — sanoo isäntä taas. — Eiköhän olisi teillekin parempi, että paremmin vertaisia hakisitte.

— Mikähän meidät sitten niin erottaa? kysäisee Peuraniemen poika.

Tällä kertaa Hannukselan isännän on vaikea vastata, vaikkapa halua olisikin. Hän liikahtaa tuolillaan ja käy vilkaisemassa ikkunasta ulos.

— Minusta tuntuu, kuin kihlaus antaisi jonkunlaisen varmuuden ja tekisi suuntaviivat selvemmiksi, — virkkoo Peuraniemen poika kauan harkittuaan.

— Siltähän se kyllä voi tuntua, — myöntää Hannukselan isäntä.

— Mutta, — lopettaa hän, — kyllä se sittenkin on parasta, kun annetaan ajan kulua. Suoritatte nyt ensiksi tutkintonnekin.

Tähän keskustelu päättyy. Isäntä poistuu ja tulee hetken kuluttua takaisin emännän seuraamana. Kätellään ja emäntä katsoo poikaan tämän mielestä niinkuin jollakin tavoin epäluuloisesti ja melkein vihamielisesti. "Ei sitä meiltä vaan niin viedä."

— Sopii viedä terveisiä kotiin, — sanoo hän hiljaisesti.

Peuraniemen pojasta tuntuu lause pistävältä pilkalta, vaikka se yhtä hyvin saattoi merkitä muutakin. Isäntä seuraa portaille saakka.

— Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö, — sanoo hän luoden katseensa taivaalle.

Sanoo aivan jokapäiväisellä, välinpitämättömällä äänellä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin aivan tavalliselle menijälle, joka on käynyt talossa toimittamassa välttämättömiä asioitaan. Vai sitä se olikin! Peuraniemen pojan käynti ei siis merkinnyt Hannukselan väelle yhtään mitään.

"Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö."

* * * * *

Illallisen jälkeen hän tapaa vanhempansa. Hän on koko illan kierrellyt kylää pää täynnä mietteitä. Ei vienyt, ellei tuonutkaan. Mutta antaapa ajan kulua.

— Saatte olla aivan huoletta, — sanoo hän vanhemmilleen. — Minä sain auttamattomat rukkaset.

— Saisit hävetä! — sanovat sisaret. Kunnallisneuvoksetar purskahtaa hysteeriseen itkuun: tämä vielä puuttui! Hän, raukka, ei tiennyt, mitä ajatella ja mitä olla ajattelematta.

Mutta kunnallisneuvos oli sen näköinen kuin jotakin odottamattoman vakavaa olisi tapahtunut. Hän melkein kalpeni.

Sinä yönä, joka todellakin oli tavattoman kylmä, ei Peuraniemen herrasväestä moni nukkunut kunnollisesti.

V

Muutamana päivänä lokakuulla, lakimääräisten syyskäräjäin viimeisinä päivinä, napsahtaa Peuraniemen kartanoon pari kiinnitystä.

Käräjäväki hiukan hämmentyy. Kiinnitykset tulevat kuin leimahdus kirkkaalta taivaalta.

"Mitä tämä nyt on?"

Hannukselan Hermanni on kunnan säästöpankin esimies ja sen toimensa takia käräjäpaikalla saapuvilla. Väri hänen punakoilla, terveillä kasvoillaan vaihtuu hetkeksi, ja hetkeksi pusertautuvat huulet yhteen. Näyttää siltä, kuin hän olisi muistavinaan jotakin. Mutta pian hän on taas tyyni ja rauhallinen.

Ravintolahuoneessa, joka samalla on odotushuoneena, alkavat kielet käydä.

— Jos eversti-vainaja tietäisi, niin haudassaan kääntyisi, — sanovat juurevat, punakat isäntämiehet.

— Saattaa olla asiansa Peuraniemen patruunalla niinkuin kaikilla muillakin, — vastaavat ne, joilla itsellään on samantapaisia asioita.

— Eipä noista ole kuulunut. Hannukselan Hermanni tulee oikeuden istuntohuoneesta.

— Mitäs Hannuksela arvelee?

— Jaa mistä?

— Meinaamme noita Peuraniemen kiinnityksiä.

— Mitäs tuon kokoisista kiinnityksistä, — vastaa Hannuksela verkalleen.

Isännät menevät kysyväisen näköisiksi, ja jotkut tulevat Hannukselaa lähemmäksi.

— Se on niin, — jatkaa Hannuksela silminnähtävällä vastenmielisyydellä, — että Peuraniemen patruuna voi olla suurissa asioissa. On pankkiosakkeita, on tehdasosakkeita, saattaa olla muitakin. On voinut panna kaiken irtaimen rahansa likoon.

— Aivan niin, — vastaa kiinnityksenottajan asiamies, kaupunkilainen varatuomari, tyytyväisesti.

Hannuksela luo häneen syrjäsilmäyksen ja alkaa pukea ylleen.
Renkipoika vartoo ovensuupenkillä.

— Tuollainen kiinnitys, — puhuu Hannuksela edelleen, — ei Peuraniemessä merkitse sinne eikä tänne. Tietysti olisi saanut vekselillä tai millä tahansa, mutta ellei tahdo ruveta lyhytaikaisiin sitoumuksiin, niin se on hänen asiansa. Meistä kai ei kukaan ole Peuraniemestä saamassa.

Viimeinen lause vaikuttaa jonkunlaiselta iskulta ja ällistyttää hiukan. Hannukselan Hermanni painuu jykevät hartiat hiukan kumarassa ovesta pihalle renkipojan seuratessa perässä eikä hänellä ole aikaa huomata velkojan asiamiehen ihmettelevää, mutta kiitollista katsetta. Sitäpaitsi ei jonkun varatuomarin kiitollisuus tai kiittämättömyys hänelle mitään merkinnyt. Se nyt oli niin, että Hannukselalla aina oli ollut "omat mutinansa", niinkuin sanottiin.

Hetkisen vallitsi huoneessa Hannukselan mentyä hiljaisuus.
Hannukselan puheliaisuus oli ihmetyttänyt kaikkia.

— Puhui melkein kuin omaan pussiinsa, sanoi viimein Ketolan isäntä.

— Kertovat, että Peuraniemen poika tässä syksyllä oli käynyt kyselemässä Hannukselan tytärtä, — tiesi joku. — Lieneekö sitten perää?

— Tiesi kaikkia puheita. Mutta jos perää on, niin huonosti olivat pojan asiat onnistuneet.

— Huonosti. Entä jos tiesi Hannukselan Hermanni jo silloin tämän.
Kiinnityksen meinaan.

— Tiesi tai ei tiennyt. Peuraniemi ei nyt ole paljoakaan Hannukselaa suurempi, — jos lienee niinkään suuri, — ja perillisiä on kolme.

— Mutta kun tyttäret naitetaan rikkaasti. Ja poika sitäpaitsi voi nousta korkeihin ja tuottaviin virkoihin. On siinä olemista.

— Tiedä häntä. Sisua, kopeutta ja omaa meininkiä sitä on
Hannukselassa ollut niin kauan kuin muistetaan.

— Mutta ei herrahtavaisuutta.

— Ei. Se vielä olisi puuttunutkin.

Juotiin kahvia, kuunneltiin sisäänhuutoja, kielet kävivät.

— Ei ole Peuraniemestäkään talonpojan silmille hypelty, — todistaa
Sillankorvan isäntä.

— Ei. Mutta ei ole passannutkaan täälläpäin. Eversti-vainaja minkä alussa koetti sotaisen meininkinsä kanssa.

— Mutta kesken heitti. Sattui lyömään kirveensä kiveen.

Puhetta jatkuu kuppien helistessä. Sieltä ja täältä tuntuu ohutta viinan tuoksua. Nuori varatuomari istuu syrjässä ja kuuntelee ihmetellen. Häneen menee tunne, että hän on suorittanut tehtävänsä hyvin. Aamulla hän oli käynyt Peuraniemessä ilmoittamassa, että kiinnitys täytyy ottaa. Kunnallisneuvos oli tullut alakuloiseksi, käskenyt kuitenkin aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen hän oli tullut, hm, jonkun verran tunteelliseksi. Sanonut, että kyllä hänen arvovaltansa tässä ylpeässä pitäjässä nyt on mennyt. Pankki voisi hyvin ottaa kiinnitykset keväällä, jos varmuus todellakin sen vaatii. — Mutta hänen, varatuomarin, oli ollut pakko sanoa, ettei voi. Valitettavasti. Nyt hän saa sanoa, ettei arvovalta suinkaan ole vähentynyt. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin se olisi jonkun verran noussut. Niin, hänestä tuntui todellakin, kuin hän olisi suorittanut tehtävänsä enemmän kuin hyvin.

Mutta puheensorina jatkuu. Ollaan jo muissa asioissa. Ja nuori varatuomari, joka huomaa, ettei hänellä ole täällä mitään tekemistä, kokoaa paperinsa, pukee ylleen ja lähtee ajamaan Peuraniemeen.

* * * * *

Vastoin tavallisuutta osoittaa Hannukselan isäntä kotiinsa tultuaan kärsimättömyyden merkkejä. Emäntä ja tytär katselevat häntä odottaen ja jonkun verran kummeksuen. Hän juo kahvinsa tupakamarissa, ja näyttää kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa, vaikka se ei vielä purkaudu esiin.

— Mitäs sinne käräjille? — kysyy emäntä.

Isäntä ei kotvaan vastaa.

— Mitäs sinne, — vastaa hän sitten.

— Peuraniemeen otettiin kiinnitys, — sanoo hän pidettyään taas pitkän väliajan ja luo syrjäsilmäyksen tyttäreensä, joka lentää tulipunaiseksi.

Emäntään vaikuttaa uutinen hiukan vaivaavasti.

— Mitäs kiinnityksiä ne sitten…? — kysyy hän.

— Pankkeja. Kaksikin.

Pitkä hiljaisuus. Emäntä menee tuvan puolelle, mutta palaa pian. Tytär puuhaa jotakin, selin isäänsä, kaapin ääressä. Isäntä katsoo ikkunasta ulos noin vain katsoakseen, mitään erikoisempaa miettimättä. Hänestä tuntuivat asiat tällä kertaa merkillisen suoraviivaisilta ja selkeiltä.

— Joo, että sitä se taisi merkitä, se Peuraniemen pojan käynti, — sanoo hän vihdoin, ottaen lakkinsa ja tehden lähtöä ulos, mutta pysähtyy keskelle lattiaa ja miettii jotakin.

— Ei meistä kuitenkaan ole kenenkään asioiden paikkaajiksi, — päättää hän viimein terävästi. — Eikä siitä muutenkaan…

Lopun sai arvata.

— Ei se sitä ollut, — sanoo Esteri punehtuen, mutta isäntä on jo menossa ulos eikä kuule taikka ei katso asiakseen vastata.

Äiti luo tyttäreensä vihaisen katseen.

— Et vastustele, kun isäsi puhuu, — sanoo hän.

Nyt ei tytär vastaa mitään. Hän toimittaa pikku tehtäviään äänettömänä, hiukan nyrpeänä niinkuin aina, eikä syrjäinen saata arvata, mitä hän mielessään aprikoi.

Tästä hetkestä alkaen tuntuu ilma Hannukselassa entistä painostavammalta. Odotetaan joululomaa ja mitä se tullessaan tuopi, ollaan ynseitä, kartetaan hiukan toisiaan ja varotaan entistä enemmän liikoja sanoja.

Mutta sataa lumen, tulee pian joulukin, mutta Erik Wegener, kunnallisneuvoksen poika, ei tule lomalle. Sanotaan, että hän viettää joulunsa enonsa maatilalla, Soiluan ruukilla. Silloin Hannukselan emäntä itsekseen akkiloi, että jos hän hyvinkään ei saattanut tulla.

VI

Pojan, Erikin, poissaolo ei erikoisesti vaikuta Peuraniemessä vallitsevaan joulutunnelmaan. Hän on kirjoittanut, kuten aina ennenkin, säännöllisesti kerran viikossa. Jos hän nyt tahtoo viettää joulunsa enonsa ja kahdeksaa vuotta vanhemman serkkunsa luona, niin se on täysin ymmärrettävää. Ehkäpä kesään mennessä jo yhtä ja toista tasaantuu.

— Siinä on tervettä materiaa, siinä pojassa, — sanoo kunnallisneuvos. — Joku toinen olisi tietysti heittäytynyt onnettomaksi, mutta Erik, katsoppas, hän on eri maata. Hän on tullut isääni.

Ja herra kunnallisneuvoksen koko vöyreä olento muhoilee ja hymyilee, mutta rouva kunnallisneuvoksetar on vaiti.

Suhtautuminen Hannukselan väkeen on, niinkuin kunnallisneuvos sanoo, järjestetty. Ne kerrat, jotka hän on Hannukselan isännän tavannut, on hän ollut, niinkuin ei olisi koko asiasta tiennytkään.

Pitäköön poika omat tyhmyytensä omalla kontollaan.

Syyskäräjäin jälkeen olivat Hannuksela ja Peuraniemen patruuna sattuneet samaan junaan. Kohtaus oli kieltämättä kunnallisneuvoksesta tuntunut jonkun verran nololta. Mutta senkin asian hän oli omasta mielestään "järjestänyt" oivallisesti ja istunut sankarillisesti Hannukselaa vastapäätä mennen tullen ne kaksi tuntia, mitkä matka kesti.

"Tuon tuostakin pitää kaupungissa juosta asioiden takia", oli hän sanonut. "Kertyy vähän joka suunnalle."

"Niinhän se, niinpä vain", oli Hannuksela vastannut.

"Ostoa ja myyntiä, mutta kun on jotakin hankkinut ei tahtoisi viitsiä myydäkään", oli kunnallisneuvos selittänyt. "Joka on pannut rahansa liikkeeseen ei saa sitä taas irti, ellei myy tai lainaa."

"Aivan niin."

"Ja aika kiristyy niin perhanasti."

Sen Hannukselakin oli tullut kokemaan.

"Tässä tuonottain annoin ottaa pari kiinnitystäkin. Mitäs minä, ajattelin. Velvoittaa vähän niinkuin lapsiakin."

Niin se oli tullut sanotuksi, Luojan kiitos.

Hannuksela oli arvellut, että kunnallisneuvos olisi saanut niin pienen asian järjestymään muutenkin.

"Tietysti, sehän on selvää."

"Ja jos lainarahoille saa paremman koron kuin mitä itse joutuu maksamaan", oli Hannuksela vielä jatkanut, "niin kannattaa, minun käsittääkseni, lainata".

"Juuri niin."

Niin oli sekin kohtaus, piinallisimpia, mitä kunnallisneuvos oli kokenut, järjestynyt tyydytykseksi. Hannuksela oli saanut selityksen.

* * * * *

Niinpä kuluvat siis juhlat Peuraniemen kartanossa vanhaa, tuttua latuaan.

Mutta joulun ja uudenvuoden väliviikolla entää pitäjäläisten korviin uutinen. Kunnallisneuvoksen vanhimman tyttären ja ylioppilas Frans Erikssonin kihlaus julkaistaan. Pitäjäläiset tietävät kertoa, että kaikki on niinkuin pitääkin olla. Frans Eriksson on rikkaan tehtailijan ainoa poika, joka on tullut tuntemaan kunnallisneuvoksen Gunilla-tyttären tämän ollessa opiskelemassa maalaustaidetta.

— Osaavat ne rikkaat yhdistellä, — sanotaan. — On se maailman alusta nähty.

— Taisivat peuraniemeläiset ottaa sen vahingon moninkertaisesti takaisin, minkä Hannukselan tyttäressä menettivät.

— Taisivat. Jos muuten lie perää koko Hannukselan jutussa.

Mutta kunnallisneuvoksen Gunilla-neiti on kasvanut muhkeaksi ja vaaleaveriseksi ja tullut äitiinsä, mitä luonteenlaatuun tulee, ja hänen sulhasensa on pitkä ja kalpea, ja jo kaukaa hänestä huomaa, että hän on herra. Hän on päiväkaudet ajelulla morsiamensa kanssa, jolle hän osaa hymyillä herttaisesti ja rakastettavasti, mutta osaa merkillisen nopeasti juontaa kasvonsa tylyiksi ja luoksepääsemättömiksi, jos joku vastaantuleva heitä liiaksi tarkastelee. Frans Eriksson on ehtinyt hankkia itselleen mielipiteitä, ja niiden mukaan on Erik, hänen morsiamensa veli, auttamattomasti pikkumainen, seikka, jonka sisar jo aikoja sitten on huomannut ja jolle hän hyvänsuovasti hymyilee. Gunilla-neiti kertoisi kernaasti sulhaselleen erään asian veljestään ja Hannukselan tyttärestä, mutta pelkää, että sekä veljen että hänen oma arvonsa sen johdosta laskeutuisi, ja vaikenee.

Ja kunnallisneuvos on hyvä mies ja mukava mies. Hän on liikutettu tyttärensä ja koko perheen onnesta ja hän suree vain sitä, ettei Erik ole sitä näkemässä. Rouva kunnallisneuvoksetar on täydelleen samaa mieltä, ja hänen mielestään on tahditonta, ettei Erikiltä kuulu minkäänlaista onnittelua.