JA SITTEN JÄTKÄ KUOLI
Kirj.
Juho Koskimaa
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1921.
I
Kankkus-Hilemoonille sattui sellainen onni ja ylellisyys, että hän syntyi saunassa.
Tämä ei suinkaan edellytä, että häntä millään tavalla olisi valmistauduttu tähän maailmaan juhlallisuuksin ja menoin vastaanottamaan, että hänelle edeltäkäsin olisi ommeltu flanellisia vaippoja, mantteleita, kapaloita ja napavöitä tai että hänen isänsä, Kankkus-Sakari, olisi ollut peloissaan vaimonsa Hiltan terveydentilasta ja kieltänyt häntä ahertamasta liiaksi. Suoraan sanoen sattui Kankkus-Hilemoonin tulo hiukan liian aikaisinkin, niinkuin herra pastori vihillä käydessä oli ennustanut. Minkäpäs sille! Ne eivät, ne Hilemoonin tapaiset tulijat, ennenkään olleet katsoneet tulonsa aikaa ja paikkaa eivätkä odottaneet sopivaa hetkeä. Kun olivat tullakseen, niin tulivat.
Kankkus-Hilemoonin syntymä sattui syyskesän loppupuolella tukinuitonkin ollessa loppumaisillaan. Häntäpää oli vielä Javaruksella, mutta kun tänne, Kirkkoniemen kohdalle, ehti, silloin oli kaikki näiltä seuduin tälle vuodelle loppunut. Alusta kesää oli Sakarikin ollut kovassa puuhassa lähteä tukkijoelle, mutta Hilta oli sanonut, että se nyt tältä kesältä saa jäädä. Ja jäihän se. Sakari meni töihin Sörensenin, norjalaisen, sahalle, vaikka päiväpalkka siellä olikin kuuttakymmentä penniä pienempi kuin joella. Vaistosi Hiltan ajatukset ja vastaan mukisematta jäi.
Kankkusilla oli velkainen mökki Kirkkoniemen takalistolla. Sakari oli hankkinut sen viikkoa myöhemmin kuin Hiltan, ja Sörensenin konttorissa pidätettiin sen hintaa kymmenen markkaa tilissä. Tuntuihan se, kympin poisvetäminen, mutta toiselta puolen tuli pidetyksi tönöä melkein omanaan ja sitäpaitsi siihen kymmenen markan menettämiseen tottui. Kuuden vuoden kuluttua vetäminen loppuisi ja mökki olisi oma saunaa ja puuvajaa myöten.
* * * * *
Esikoinenhan se Hilemooni tuli olemaan, esikoinen hyvinkin, mutta ei ollut arvannut Kankkus-Sakari enemmän kuin Hiltakaan, niinkuin alussa mainittiin, sen vastaanottamiseksi mihinkään toimenpiteisiin ryhtyä. Elämisen puolikin vei aikaa ja eivät he olleet oikein asiasta selvilläkään. Sakari marssi kuudetta käydessä aamulla töihin kuten aina muulloinkin. Aurinko oli jo noussut, mutta ohutta usvaa oli vielä ilmassa ja jätkät hoilasivat joella. Ja mitä lienee ollut tunteellisuutta: Sakarista tuntuivat nämä joka-aamuiset kolmatta kilometrin marssimiset jollakin tavoin mukavilta ja hauskoilta. Aurinkonsäteet leikkivät vaarojen laella ja mäntymetsä tuoksui. Kulki siinä vain ja killisteli niinkuin mikäkin inspehtoori ja tuntui, niinkuin kaikki olisi ollut maailmassa hyvin ja oikein eikä huolia lainkaan. Korkalon vaiheilla jo sitten alkoi nokkaan tuntua kuivamassa olevien lankkujen ja sahamuhien tuttu, kostea haju, ja Sakarikin alkoi muistella, että töihinhän tässä oltiinkin menossa. Kaksi ja hilkku päivältä. - Niin käveli Sakari töihin sinäkin lauantaisena aamupäivänä, joka oli määrätty Hilemoonin syntymäpäiväksi.
Hilta joi vielä kahvia Sakarin lähdettyä ja siistaili ja lakaisi vähän huonetta. Piti ovea auki pihalle asti niinkuin oli metsäherralla palveluksessa ollessaan oppinut. Syödä nutuutteli sitten porstuassa ja ajatteli asioita. Ei ollut tästäkään avioliitosta mitään nautintoa, kun oli tässä kunnossa ollut koko sen neljä kuukautta, mitkä yksissä leivissä oli asuttu. Milloinkahan tuo sitten on puhjetakseen? No, mitäpä minä hänestä, kylläpähän tulee, kun aikansa on täysi.
Sakari ei ehdi ruokatunneiksi kotiin. Vähitellen, itse tietämättä, Hilta alkaa ajatella saunaa. Ja kun hän siinä aikansa on hämärästi mietiskellyt, kääntyy ajatuksen aivoitus päätöksen kirkkaudeksi: saahan tuon taas lämmittää pitkästä aikaa. Taitaisi Sakarikin siitä olla mielissään. Ja Hilta alkaa ripeästi kantaa puita kiukaan alle, sytyttää tulen ja alkaa sitten vintata vettä.
Silloin pistää rinnan alle ja vatsan pohjaan. Karmaisee noin oikein niinkuin riivirauta ja yltyy sitten polttamaan.
— Jokohan se nyt… ajattelee Hilta vaisusti, istahtaa ja katselee naapurin mökkiä.
Ei tainnut olla sen kummempaa. Polte häviää, ja Hilta jatkaa veden vinttaamista.
Mutta hetken kuluttua polte yltyy taas. Taisi se sittenkin… Nyt Hilta lopullisesti heittää vinttaamisen ja menee naapuriin.
Kaisan-Sohvi on toimelias ja ymmärtäväinen tällaisissa asioissa. Hänellä on neljä lasta, joiden isästä ei ole tietoa, mutta huhuavat sen viimeisen olevan Sörensenin puukhollarin. Sohvi edustaa siis jonkunlaista asiantuntemusta näissä asioissa ja on heti juonessa kiinni.
— No jo minä sen olen aikaa huomannut, touhuaa hän, - vaikken ole viitsinyt… Ajattelin, että jos suotta ennen aikojaan pelotan… No, ei se niin kauheaa ole…
— Vai on sinulla saunakin lämminnä, jatkaa hän sitten. - No, sen parempi. Mutta pompotahan nyt, Jumalan luoma, kotiisi… ei se tielle tipahda. Tulen heti perässä, vyöliinan vain muutan…
Kello käy kolmatta ja ennen viittä on Kaisan-Sohvi tehnyt tehtävänsä. Hilemooni näkee ensi kerran saunan pimeän, piukaisee vimmatusti, mutta asettuu sitten aloilleen kuin miehinen mies ainakin.
* * * * *
Kun Sakari Kankkunen illalla palaa kotiin, on mökissä oudoksuttavan hiljaista. Ruoka on pöydän nurkalla, mutta Hilta makaa valkeana ja vaiteliaana yhteisessä sänkysohvassa.
Melkein pelottaa astua vaimon vuoteen viereen. Hän puhdistaa puseron muhista ja jättää lakin tuolille.
— No, joko sinä nyt…? hän kysyy melkein arasti.
— Jo. Poika on.
— Vai poika.
Kankkus-Sakari melkein kuin ilostuu ja nostaa varovaisesti peitettä.
— Ka, niinpä on, hän sanoo hymyn väristessä suupielessä. — Onpahan olleeksi… tuollainen… pääkin niinkuin kahvikuppi.
— Kyllä se siitä kasvaa, vakuuttaa Hilta.
— Mikä ettei. Kasvaahan se muittenkin. No on siinä…
Sakari rupeaa syömään. Kun hän on syönyt, hän aikoo mennä Nikulasta ostamaan nisua ja keittää kahvit. Mutta kahvit on jo keitetty ja nisutkin haettu, oikein sellaiset korvapuustit.
— Kas, kun hoksasitte, sanoo Sakari. - Mutta mitäs tuolle nimeksi, pojalle…
— Ajattelin, että Hilemooni, vastaa Hilta.
— Älä nyt ylpisty… Vai Hilemooni. Aivanhan siitä tulisi pehtoorin kaima.
Sakari nauraa hihittää. Hänen on hyvä olla. Aivan kuin lämmittäisi jostakin. Se on hänen poikansa. Siitä tulee jätkä…
— Mitäs siitä, sanoo Hilta vuoteestaan. -Ei se kuulu keneenkään, vaikka sille panisi nimeksi Nikolai tai Heertinanti. On siinä vähän osaa minullakin.
Se osaa olla navakkaa, tuo Hilta.
— No, onpa on, myöntää mies. — Pannaan sitten se Hilemooni. Pitkä se kyllä vähän on, mutta meneehän se.
Ja niinpä, muutamana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen, ristittiin
Kankkus-Sakarin ja -Hiltan poika Hilemooni Kankkuseksi.
— Se on nyt sitten, sanalla sanoen, Hilemooni Sakarinpoika Kankkunen, selitti Sakari illalla Kaisan-Sohville, joka oli kutsuttu ristiäiskahville, ja näytti hiukan itsetietoiselta.
II
Kirkkokankaan takalistolla todettiin yksimielisesti, että se Kankkusen väki on sikiävää sorttia. Kun Hilemooni, esikoinen, jota nyt yleisesti sanotaan Hiluksi, on kymmenvuotias, on Kankkusen perheeseen siunautunut kuusi nuorempaa. Siinä on Väinöä, Santtua ja Aapia, on Marjaa, Liisaa ja Pirjettaa. Ja uutta odotetaan.
Kankkus-Sakari kulkee edelleenkin töissä Sörensenin sahalla ja kun hän iltaisin tulee kotiin, hän kiroilee itsekseen. Ei silti, että hän luonnostaan olisi paha, vaan siksi, että elämän helle, niin sanoaksemme, tuntuu hänen kohdallaan auttamattomasti liian tukalalta, ja tukeva kiroileminen tuntuu tuottavan ohutta virkistystä ja ikäänkuin keventävän painetta. Koti on sitäpaitsi ainoa paikka, missä Kankkus-Sakarin tapaisten eläjäin kiroilemiset ja mielenpurkaukset pääsevät täysiin oikeuksiinsa. Maailmalla ne hukkuvat ilmaan niinkuin sääsken surina, ellei niille yksinkertaisesti naureta ja sanota: Tukihan jo toki turpas!
— Pirkule, sanoo Kankkus-Sakari, pistettyään kokonaisen perunan suuhunsa, - pirkule, kun sinä osaisit tehdä muutakin kuin lapsia.
Hilta kuulee tämän sadannen, ellei tuhannennen kerran, ja toivomus on niin ollen menettänyt kärkensä. Ei se vaikuta tuvassa vallitsevaan mielialaankaan: kukaan lapsista ei vetäydy ovelle, Hilta häärää vatsa pingoittuneena puuhissaan kuten ennenkin, kärpäset pörräävät kilpaa sääskien kanssa ja keitetyn ruuan lemu sekoittuu pirtin ummehtuneeseen hajuun.
— Kolme ja hilkku, jatkaa Kankkus-Sakari ja jokainen arvaa, että hän puhuu palkastaan. - Kolme ja hilkku päivältä ja seitsemän kakaraa. Jos ei kunta auttaisi, niin elävä saatana veisi…
Tänä iltana painaa elämän taakka kovin raskaasti Kankkus-Sakaria, mutta
Hilta vaikenee yhä. Hän on jo siihen tottunut eikä vaivaudu vastaamaan.
- Aikansa marisee, sitten lopettaa, hän ajattelee.
Kankkus-Sakari syö kuin mies, röyhtäisee ja etsii uutta sanomisen aihetta. Mutta hän on jo kymmeniin kertoihin sanottavansa sanonut eikä tällä kerralla keksi tuoreita käänteitä.
— Kun tuo Hilu jo kelpaisi rimojen kärräykseen, sanoo viimein Hilta. —
Saisihan siitäkin jo markan tai toista.
— Niin kun kelpaisi, mutta kun ei kelpaa vielä. Ja tuommoinen unimestari.
Hilemoonilla on valkoinen, pörröinen tukka, kalvakka iho ja pyöreät, avonaiset silmät, joiden ilme vaikuttaa pelästyneeltä. Hän istuu oven suussa ja vuoleskelee tikkuja Liisu-siskolleen. Kun tulee puhe hänestä, hän näyttää pelästyvän ja heittää vuoleskelemisen. Pienempänä ollessaan häntä on paljon kuritettu aiheellisesti jos aiheettomastikin.
— Jos minä menisin kysymään pehtoorilta… hän sanoo, silmissään sama pelästynyt ilme ja sen näköisenä kuin tuossa paikassa kapaisisi ovesta ulos.
— Kysymään, virkahtaa isä ylenkatseellisesti. - Niinkuin ei tässä paremmat osaisi kysellä, jos siinä mitään kysymistä olisi.
Hilu vaikenee ehdotuksineen ja jatkaa vuolemistaan, mutta hetken kuluttua hän hiljaa painuu ovesta ulos. Kankkus-Sakari huomaa sen kuitenkin ja ajattelee, että tiedä häntä vaikka menisikin pehtoorille häpäisemään itsensä.
— Meneppäs siitä vaan! huutaa hän mennen portaille ja heristäen nyrkkiään.
— Antaisit mennä, sanoo Hilta.
— Joo, kun entisiäkin löysätään…
Hilu seisoo keskellä pihaa ja juoksee ulkohuoneen taakse nähdessään isänsä, istuutuu siellä perunamaan laidalla olevalle kivelle ja alkaa aprikoida asioita. Eiväthän ne hänen pienessä päässää selviä. Pitäisi mennä sittenpähän sitäkin rähinää pääsisi kuulemasta, mutta kun kiellettiin. Hän innostuu ajatellessaan, että hän olisi työssä Sörensenin sahalla ja toisi kotiin rahaa. Iltaisin hän tulisi kotiin muhaisena ja hikisenä, äiti laittaisi ruokaa yhtaikaa hänelle ja isälle ja sanoisi pienemmille: - Olkaapa nyt hiljemmin, että isä ja Hilu saavat nukkua. Hän olisi miehinen mies, aamulla hän lähtisi kuudetta käydessä ja talvella hänellä olisi pitkävartiset saappaat. Joskus, ruokatunnilla, tarjoaisivat miehet hänelle paperossin ja hän juttelisi heidän kanssaan palkkojen huonoudesta. Rippikoulusta päästyä hänestä tulisi jätkä, hänellä olisi morsian ja joskus hän lauantaisin kävisi Kaisan-Sohvin mökillä ostamassa viinaa. Tarjoaisi isällekin, äitikin ottaisi ryypyn, ja juttelisivat hauskasti asioita. - Kyllä se puulaaki osaa köyhän hiellä elää, sanoisivat.
Kuta enemmän ja kuta pitemmälle Hilu asioita miettii sitä enemmän hän innostuu ja lopuksi hän nousee kiveltään varmana päätöksessään mennä pehtoorin puheille. Se on nyt, se Hilun luonto, sellainen.
Mutta Kaisan-Sohvin Iinan ilmestyminen hänen eteensä pysähdyttää hetkeksi hänen suunnitelmansa. Iina on kahta vuotta vanhempi Hilua, hänellä on virkeät siniset silmät ja hän on se Kaisan-Sohvin tyttäristä, jonka isä kuuluu olevan Sörensenin puukhollari. Tällä kerralla hänelle näyttää tapahtuneen jotakin aivan erikoista, sillä silmät loistavat nyt tavallista sirkeämmin ja hän hypistelee viiden kruunun seteliä.
— Sinäpä et tiedä, että minä olen herrallista lähtöä, hän sanoo Hilulle suu veikeässä hymyssä.
Hilun kehittymätön ajatuskoneisto joutuu epäkuntoon ja toisen ylemmyys loukkaa häntä.
— Kyllä meidän äiti on sanonut, että sinä olet huorilapsi, hän vastaa töykeästi, - ja että sinun äitisi myy viinaa. Sakotettukin on.
Iina joutuu toisen ynseydestä ymmälle, muttei loukkaannu.
— Pörjeseeni, puukhollari, itse sanoi, vastaa hän hetken kuluttua totisena ja asiallisesti. - Ja tämän antoi, tämän viisikruunusen. Se on seitsemän markkaa, ettäs tiedät. Pöhnässä oli vähän. Sitten ne menivät äidin kanssa kamariin.
Iinan jokapäiväisiin kokemuksiin kuuluu, että joku tulee ja menee äidin kanssa kamariin. Se ei millään tavalla ole häirinnyt häntä eikä häntä toistaiseksi hävetä siitä kertoa. Kirkkokankaan takalistolla on vuosikymmenien kuluessa tapahtunut ja tapahtuu asioita, joille siellä vain nauraa tirskahdutetaan.
Hilu kuuntelee Iinaa kädet housujentaskuissa ja pelokkaat silmät tarkkaavaisesti narrillaan. Mutta tytön esittämiä tosiseikkoja hän ei millään tavalla osaa kumota, eivätkä hänen tietämyksensä riitä osoittamaan äpärän ja avioliitosta syntyneen lapsen oleellista eroavuutta. Sitäpaitsi hän pitää Iinasta ja, kääntääkseen huomion omaan itseensä, hän alkaa nyt puhua itsestään ja suunnitelmistaan.
— Minäpä menen kyselemään pehtoorilta töitä, ja sitten kun pääsen rippikoulusta rupean jätkäksi.
— Liian hontelo sinä olet jätkäksi.
— Niin, vielä. Mutta viiden tai kuuden vuoden kuluttua.
— Eivätkä sahalaiset kelpaa tukkijätkiksi, huomauttaa Iina asiantuntevasti.
— Sitä sinä et pysty sanomaan.
— Niin, mutta kaikki ukkoherrat ja kympit ovat sanoneet…
— Päissään ovat törisseet, niinkuin teillä aina töristään, lopettaa
Hilu halveksivaisesti.
Iina ei todellakaan osaa kieltää Hilun väitteitä ja vaikenee. Ensin hän aikoo sanoa, että juo se sinunkin isäsi, kun vain rahaa sattuu liikenemään, mutta huomaa, ettei se vaikuttaisi mitään pääasiaan.
Iinalla on herkkä mieli ja nopeasti vaihtelevat ajatukset.
— Milloin sinä menet sinne pehtoorille? kysyy hän.
— Nyt tästä paikasta.
— Älä!
— Menen.
— Minä lähden sinun kanssasi.
Hilu katseli tyttöä epäillen ja miettiväisenä.
— Lähde nyt sitten, — päätti hän, — mutta sisälle et saa tulla.
— Miksen?
— Saattaa olla, ettei pehtoori hyvinkään siitä tykkäisi.
Hilemoonin ja Iinan iällä ei ole pitkä matka sanoista tekoihin. Minuuttia myöhemmin he jo kapaisevat paksuhiekkaista kujaa myöten isännöitsijän asuntoa kohden. Iinan ajatuksenjuoksu on vapautuneempi ja keveämpi, hän on muutenkin vanhempi ja kehittyneempi ja hän alkaa ajatuksissaan rakennella.
— Kyllä sinusta vainkin voi tulla jätkä, myöntää hän auliisti, - kunhan vain vähän kasvat ja miehistyt.
— Mutta ensin minä ansaitsen paljon rahaa, ettei kotona tule nuusaa sillä aikaa kuin olen joella.
— Niin. Ja sitten kun sinulla on jo tarpeeksi omaakin, niin sitten minä tulen sinulle.
Hilu miettii hetkisen ja vastaa sitten lyhyesti:
— Niin.
— Ei sitä köyhistä ole mihinkään, jatkaa Iina innostuen ja toistaen ajatuksia, joita harva se päivä on ympäristössään kuullut.
— Ei, vastaa Hilu myöntäen. - Rahaahan sitä pitää olla.
Iinan ajatukset jatkavat yhä leikkiään ja lopuksi hän, ikäänkuin peläten rohkeuttaan, kuiskaa pojalle tosiasian, jonka hän, kuulemistaan, tietää varmasti tapahtuvaksi.
— Sitten, sanoo hän, — nukumme me yhdessä.
Hiluun ei lause vaikuta lainkaan häkellyttävästä sillä Iinasta hän on monessa asiassa jäljessä.
— Meillä nukkuvat isä ja äiti melkein aina yhdessä, hän vastaa vilpittömästi ja melkein ylpeästi.
Silloin jo alkavatkin puiden takaa häämöttää kirkonkylän suuret rakennukset ja isännöitsijän valkea talo saha-alueen toisella laidalla.
Sahan isännöitsijä ei huolinut Hilua töihinsä.
— Menehän kotiisi, poika-rukka, sanoi hän, - ja kasva vielä muuan vuosi.
Ja rouvalleen hän lisäsi:
— Pitäisihän niitä auttaa, mutta mitäpä tälläkin… Laittavat lapsia enemmän kuin kykenevät kunnolla elättämään.
Viimeksimainittua lausetta Hilu ei kuullut, mutta muutenkin hän jo oli pettynyt tarpeeksi. Tämä pettymyksen tunne tarttui Iinaankin.
— Arvasinhan minä, että hontelo olet, hän sanoi viisaasti, mutta vaistosi samalla tehneensä Hilulle vääryyttä ja jatkoi lohdutellen:
— Välipä tuosta, kun kerran myöhemmin kelpaat.
Hilun silmät olivat kuitenkin entistä enemmän narrillaan ja naama entistäkin valkeampi. Ei siinä kyllin, ettei töitä lähtenyt, mutta lisäksi oli isä nyrkkiä puiden kieltänyt lähtemästä.
— Älä sano niille mitään, neuvoi Iina.
— Kyllä ne kuitenkin arvaavat.
— No jos lyövät, niin huuda. Aina kun äiti yltyy minua pieksämään, niin nostan sellaisen melun, että kyllä heittää.
Kankkusen mökillä jäi kuitenkin sinä iltana Hilun asia tutkimatta. Kaisan-Sohvin mökillä on nimittäin syntynyt pieni rytäkkä, kirkkokankaan takaliston jokapäiväisimpiä ja tuskin mainitsemisen arvoisia asioita. Usein ne päättyvät "perheen kesken", joskus, niinkuin tälläkin kertaa, sekaantuu apulaisnimismies parin poliisin kanssa asiaan.
Tällä kertaa on rytäkän aikaansaanut Joki-Pekan Lauri. Illansuussa on hän viinalasteineen ja kaksine saattomiehineen tullut Kaisan-Sohvin tönölle panemaan varastoaan kätköön. Poliisit, joilla on jo ennakolta ollut vihiä asiasta, ovat kyttäämässä metsänreunassa ja kun huomaavat aikansa tulleen, astuvat hekin näyttämölle. Tappelun kulku on niitä kaikkein tavallisimpia: ensin kiihtyvää sananvaihtoa, sitten käsirysy, jota Kaisan-Sohvi harjaantuneella sanatulvalla säestää, ja joka päättyy siten, että Joki-Pekan Lauri livahtaa kuin livahtaakin seuralaisineen veneelleen ja sitten tiehensä. On tunnettu tosiasia, ettei häntä joella mikään tavoita, varsinkin kun uitto on parhaassa käynnissä. Hänellä on liian paljon suojelijoita jätkien ja heidän pomojensa joukossa.
Kun Hilu ja Iina saapuvat paikalle, on asia jo loppuvaiheissaan. Uteliaita ihmisiä seisoskelee aidanvierillä vilkkaasti vaihdellen mielipiteitä ja Kaisan-Sohvi selittelee heille jotakin kimeällä äänellä. Sahan kirjanpitäjä on punaisena ja pohmeloisena ilmestynyt portaille, hän on nukkunut sisällä koko ajan ja tiedustelee nyt ympärillä olevilta, mitä on tapahtunut. Kun hän saa sen kuulla, hän köpittää hiljaa ja huomaamattomasti tiehensä. Toinen poliiseista istuu kaivon kannella ja pesee veressä olevia kasvojaan tuon tuostakin lausuen synkeitä uhkauksia, jotka eivät kuitenkaan näytä vaikuttavan läsnäoleviin.
— Mitäs sitä pistää paitaansa toisen pyykkiin, vastataan hänelle.
— Mene perässä, jos uskallat, lisää toinen. — Kyllä ne vielä tavoitat.
Kankkus-Sakarilla on suu salaperäisessä hymyssä ja silmät viirullaan, sillä hänelläkin on oma, tärkeä osansa juonessa: hän on nähnyt poliisien kyttäävän metsänreunassa ja siitä hyvän sään aikana mennyt ilmoittamaan Sohville. Kunhan tästä väki vähenee, niin se merkitsee hänelle muutamia ryyppyjä ja mahdollisesti viisikruunusen tai kymmenmarkkasen.
Ja asiat ovat selvät ja aurinko paistaa ja suuri sovinnollisuus ja yksimielisyys vallitsee taas kirkkokankaan takalistolla.
— Kyllä se vain on mies, se Joki-Pekan Lauri, sanoo Iina syvällä vakaumuksella päästyään selville tapahtumasta.
— On se, myöntää Hilu innostuksesta melkein hengähtämättä.
Vähän ajan kuluttua äiti vie hänet nukkumaan. Mutta Hilu valvoo ja aprikoi kauan. Mielessään hän ylentää Joki-Pekan Laurin saavuttamattomaksi sankariksi, suureksi maineeltaan ja verrattomaksi voimiltaan. Sellaiseksi hän kuvittelee tulevaisuutensa: myy viinaa, tienaa lujasti ja antaa poliiseja selkään. Näin hän valvoo ja suunnittelee vielä kun isä puolen yön jälkeen hiukan keikahdellen ja tuoksahdellen astuu sisään ja huomaa hänen valvovan.
— Piruakos siinä enää tirsotat, tiuskaisee hän. — Nuku!
Örähtää ja mässähtää sitten vaimonsa viereen.
III
Kun Hilu tuli viisitoistavuotiaaksi, kelpasi hän rimojen ja sahamuhien kärrääjäksi Sörensenin sahalle.
Hilulle tämä merkitsi miehistymistä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi nyt kotona kohdeltu eri tavalla. Hän ansaitsi rahaa, jonka vei kotiinsa, joskus hän sai päähänsä ostaa itselleen jotakin pientä eikä häntä koskaan siitä sanottavammin estetty.
— Mitä sitä nyt turhia, isä sanoi kun Hilulle tuli tällainen päähänpisto.
— Anna sinä Hilun… eihän tuo paljon kuluta, puolusti äiti. — Ja itsehän tuo ansaitseekin.
Siihen se jäi ja Hilun itsetunto kasvoi merkillisesti. Ensi kesänä hän menisi rippikouluun ja sitten, niin, sitten hän menee joelle. Hänestä tulee jätkä.
Hilu oli näihin aikoihin pitkä, hontelo poika, jota sahalaiset nimittivät Kankkusen nukkujaksi. Ei hän silti sen kummempi nukkuja ollut kuin muutkaan, kulki vain muuten niin omissa ajatuksissaan, että asia saatiin sanoa kahteenkin kertaan, ennenkuin hän oivalsi, mistä oli kysymys. Ehkä oli tähän Hilun hajamielisyyteen syynsä kirjoissakin. Sahan lautatarhan työnjohtaja oli nimittäin pannut kouluakäyvän poikansa kesäksi rimahommiin "koulurahoja ansaitsemaan" ja tällä pojalla oli maan ihmeellisiä kirjoja, joista pojat joskus olivat joutuneet keskusteluihin ja joita Hilu sitten sai viedä kotiinsa luettavaksi ehdolla, ettei sotke niihin rasvapilkkuja. Sellaisia ihmeellisiä kirjoja ei Hilu ollut tiennyt olevankaan. Niissä puhuttiin rakkaudesta ja tytöistä, suurista metsänkävijöistä ja suurista rikkauksista ja sitten eräässä puhuttiin Aladinista, joka lamppunsa kylkeä kihnuuttamalla sai mitä vain näki hyväksi pyytää. Lienevätkö nuo kaikki edes olleet tosiakaan, mutta mukava niitä vain oli lukea ja Hilu tankkasi iltakaudet.
— Parempi olisi sinunkin olla ylitöissä, sanoi Kankkus-Sakari, - ei sinusta kuitenkaan mitään rohvessooria tai tirehtööriä tule. Aika vain kuluu hukkaan.
Tähän ei Hilulla ollut mitään asiallista vastaanväittämistä, mutta Hilulle sopivaa ylityötä ei sattunut olemaan. Seuraavana iltana hän muutti nukkumaan puuvajan yliselle, saadakseen olla rauhassa kirjojensa kanssa, sillä kesä alkoi kallistua syksyksi, työnjohtajan pojan oli mentävä kaupunkiin ja silloin kirjojen lukeminen loppui.
* * * * *
Sahamuhien ja rimojen kärräys oli omituisesti Hilulle mieleistä työtä. Kaikista sahoissa esiintyvistä töistä on se huonoimmin palkattua, helpointa ja ala-arvoisinta. Siihen sanalla sanoen kelpaa "ukko kun ukko". Järkeä se ei vaadi lainkaan, ruumiillisia voimiakin vain nimeksi, siinä kaikki. Kulkea vain rullavaunujen perässä kuin kone, kuormata ja purkaa, purkaa ja kuormata aamusta iltaan.
Mutta miettimiseen ja järkeilemiseen siinä jää aikaa.
Ylhäällä soivat ja surisevat raamit ja sirkkelit, edustalla pitää kiramo, tukinnostokone, ikuista kitinäänsä, kolinaansa ja ulvontaansa. Vierestä kuuluu koneiden taukoamaton jyminä, kolkkona ja ikäänkuin etäisyyteen häipyvänä. Tähän sekaantuvat miesten kehotus- ja varoitushuudot, silloin tällöin joku karkea kirosana ja ontto kumahdus, kun katkaistu tukinpää putoaa lattialle. Mutta alhaalla on viileätä ja hiukan kosteantuntuista. Elämä ylhäältä, sahahuoneesta, sekaantuu täällä yhdeksi, korvia huumaa taukoamaton jyminä, johon harvoin sekaantuvat mitkään sivuäänet, sahamuhat putoilevat yhtäjaksoisesti määrätyistä puutorvistaan ja rimat määrätyistä aukoistaan ja on vain pidettävä huoli siitä, etteivät ne pääse kasautumaan. Joskus pistäytyy työnjohtaja katselemaan, kuinka työt sujuvat, mutta työ on niin vähäpätöistä ja halpa-arvoista, että kuluu päiviä, joskus viikkokin, jolloin hän ei viitsi näyttäytyä.
Kankkusen Hilu ei millään tavalla tunne itseään työn orjaksi. Päinvastoin on hänen mielestään hänen asemansa niitä kaikkein mukavimpia ja viihdykkäimpiä. Hänen mielikuvituksensa on saanut jostakin sysäyksen ja hänen on hyvä olla kun ei tarvitse kuulla, tai oikeammin: ei kuule mitään. Kulkee vain ja tekee työnsä ja ajattelee omia asioitaan, jotka vaihtelevat joka toinen hetki.
Joskus soutelevat jätkät tukkien päällä kiramon eteen, lauleskelevat, naureskelevat ja heidän hampaansa välkkyvät auringonpaisteessa. Ilmaantuvat joskus sahanruuman ovellekin ja huutelevat pojille veikeitä asioita tytöistä ja viinasta ja väliin muustakin. Hilun veret joutuvat silloin liikkeelle ja vaistomaisesti hänen ajatuksensa lentävät Iinaan ja näihin ajatuksiin on tullut jotakin, joka poikkeaa entisistä. Niihin on tullut jotakin kuumentavaa ja sykähdyttävää ja joskus Hilusta tuntuu niinkuin hänen pitäisi likistellä ja puristella Iinaa.
— Kyllä se jätkä sentään on eri mies kuin tavallinen törsiäinen, selittelevät pojat innostuneina.
Ja eri mieshän se onkin. Kulkea korttipakka taskussa kylästä kylään, narrailla tyttöjä, juoda viinaa ja lauleskella kauniita lauluja. On se, on totisesti.
IV
— Kuule, perkele, mikä sinä oikein luulet olevasi?
— Häh?
— Niin että mikä sinä luulet olevasi?
Hilu pysähtyy ja pistää katkismuksen povitaskuunsa. Syysilta alkaa pimetä, ollaan tulossa rippikoulusta.
— Kyllä minä aina saman asian ajan kuin sinäkin, vastaa Hilu vavisten ja katselee ympärilleen, mutta yhtään kirkkokankaan takaliston poikaa ei näy joukossa.
Hilu ei vapise pelosta, vaan vihasta. Aamupäivällä, koulutuntien alkamista odotellessa, on jo ollut pientä sananharkkaa ja nyt se jatkuu. Vitikan Arviiti, talollisten poikia, oli kertonut, että tänä iltana sitä mennään kutittelemaan Iinaa, ja Hilu oli sanonut, että no siitä ei ainakaan sinulta tule mitään. Oli käynyt vähän verille ja Arviiti oli muutenkin sellainen isänsä rikkauksilla kerskuja.
— Vai ajat! sanoo Arviiti ja astuu lähemmäksi.
— Tuollainen kymmenen pennin mies.
— Anna olla vain. Ei se sinulle paista.
Pojat ryhmittyvät tiiviimmin riitelevien ympärille. Asia alkaa käydä mielenkiintoiseksi.
— Ole sinä vain luja Iinan puolesta, kehottaa joku Hilua, mutta Hilu käsittää, että tämän kehotuksen saa ottaa siltä kannalta kuin itse tahtoo.
— Anna turpiin, sanoo toinen Arviitille. - Ei se koikale kuitenkaan muuten usko paremmaksensa.
Kuokan herastuomari ajaa ohi emäntineen ja poikarykelmä väistyy hetkeksi syrjään. Hän huomaa, että jotakin on tekeillä ja heristää nyrkkiään.
— Hävetkää, rippikoulupojat! hän sanoo äkäisesti. - Rovastille pian menen juttelemaan.
— Ei tässä mitään ole, selittää Hilu.
— Ettenkö minä näe! Pitäisi Kankkus-Sakarin pojankin muistaa, mistä on kotoisin. Paremmin se tie muille on kuin sinulle.
Veri kuohahtaa Hilun päähän ja silmät iskevät tulta, mutta herastuomari on sanonut sanottavansa ja lyö hevostaan selkään. Poikajoukko rähähtää nauramaan.
— Pitäisi sille antaa, kerskuu Arviiti, - mutta pelkään, että peittoan kunnan housut.
— Anna naamalle, sillä siitä pääset.
— Mutta jos et pääsekään…
Hilun silmissä on pimennyt ja ajattelematta sen enempää lyö hän toista ensin kasvoihin, sitten sydänalaan.
Näky tyrmistyttää läsnäolijat, tämmöistä he eivät olleet osanneet Hilulta odottaa. Joku tekee liikkeen ikäänkuin poimiakseen kiven maantieltä, mutta jättää sitten aikomuksensa, Vitikan poika seisoo ensin kalman kalpeana, veri valuen suusta ja sieraimista, mutta alkaa sitten painella kasvojaan ja sydänalaansa.
— Tämän sinä vielä muistat, pirun juippi, kiristelee hän hampaittensa raosta.
Hilu on nyt kokonaan menettänyt malttinsa, hän on kuin kuumeessa ja valmis tappelemaan vaikka kaikkien kanssa.
— Ja jos kerrot kenellekään uhkaa hän, astuen aivan toisen eteen ja pitäen nyrkkiään hänen nenällään, - niin lisää tulee, tulee niin kauan, että loppuu halut…
Poikalauma huomaa, että Kankkusen Hilussa on tällä hetkellä jotakin pirullista ja että käsi uhkaavasti pitelee puukonkahvaa. Mikseikäs se voisi mitä tahansa!
* * * * *
Sinä iltana tuntuu Kankkusen Hilusta kuin hän kulkisi unessa. Yhdellä iskulla hän on saavuttanut jotakin, jota kuka tahansa saattaisi kadehtia. Samalla kun hän tuntee olevansa ystävä koko maailman kanssa hän tuntee olevansa kyllin voimakas lyömään maahan kenen vastaantulijan tahansa.
Kun nyt olisi viinaa! Hihkaisisi! Kovalla äänellä ja remsseesti niinkuin miehiset miehet joskus maantiellä tai kirkkokankaalla.
Mutta mitäpä siitä. Eihän se ole, viina, heikäläisiä, köyhiä varten. Niinkuin ei moni muukaan asia. Ja Hiluun menee hetkiseksi katkeruus, kun hän ajattelee osattomuuttaan, mutta sitä katkeruutta kestää vain hetken.
— Sanoi kutittelevansa Iinaa. Mutta saipas, saipas piru vie.
Tämä kummallinen, onnentäyteinen mielentila ei jätä Hilua kotonakaan. Eivät pysy ajatukset katkismuksessa. Täytyy mennä ulos, on kuin pakko panisi liikkeelle.
— Lukisit nyt, huomauttaa äiti. - Ei siellä kannata toista vuotta juosta.
— Eipähän tuota ole moitittu osaamattomuudesta.
— Niin, mutta… Jokuhan sinne aina jää. Ja tavallisesti se on joku vähempiosainen.
— Aina te siitä iankaikkisesta köyhyydestä, ärmähtää Hilu ja painuu ovesta pihalle.
* * * * *
Hilu kiertelee kirkkokankaan tutuissa mökeissä eikä hänen juhlamielensä katoa. Hän tietää, ettei kukaan edes aavista tapausta, joka muuan tunti sitten sattui pappilan ja kirkkotörmän välisellä maantiellä, mutta siitä huolimatta hänestä näyttää kuin ihmiset antaisivat hänelle eri arvon kuin esimerkiksi eilen.
— Istuhan, Hilu!
— Martta, katsoppas, olisiko Hilulle vielä kahvia.
Näin on kyllä tapahtunut kymmeniä kertoja ennenkin, mutta nyt hänestä tuntuu kuin kaikessa sittenkin olisi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja samalla hän tuntee, että hänen kasvojensa juonteet ovat tavallista jäykemmät ja hoikan varren ryhti suorempi.
Lopuksi hän ei saata olla poikkeamatta Kaisan-Sohvin mökkiin. Juhlavire ei jätä häntä täälläkään ja sattuukin niin mukavasti, että Iina istuu yksin kotosalla. Iinalla on isot, voimakkaat kädet, punaiset, pyöreät posket ja leveät lanteet. Kun Hilu nyt istuu ja katselee häntä, joutuvat hänen verensä liikkeeseen ja sydän alkaa levottomasti tykkiä, mutta hän pysyttelee asiallisena ja muistelee, mitä Vitikan poika jutteli maantiellä inittävällä äänellään.
— No mikäs sinut nyt pani liikkeelle? kysyy Iina rauhallisesti.
— Mikäpäs minut, vastaa Hilu hiljaisesti. - Muuten vain kuljeskelen.
Ja kuta kauemmin hän katselee Iinaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä tuntuu Vitikan pojan puhe ja hienokseen hänessä alkaa viha nousta. Mutta hän istua jurnuttaa vain pitkät kotvat eikä puhu mitään. Viimein hän, jotakin puhuakseen, kysyy:
— Missäs äitisi on?
— Kesiön puolella ovat siskon kanssa. Tulevatkin vasta huomenna.
Viimeinen lause pistää omituisesti Hilua. Kului taas pitkiä minuutteja.
Iina tekee työtään, mutta vilkaisee tuon tuostakin kysyvästi Hiluun.
— No kun äitisi on poissa, Hilu sanoo viimein, — niin kai Vitikan
Arviiti tulee illalla.
Iina naurahtaa.
— Suututtaisiko se sinua sitten?
— Mitäpä se minua… Mutta kun pitkin teitä sitä huutelee.
Iina lentää punaiseksi ja luo Hiluun pitkän, kysyvän katseen.
— Tässä juuri äsken kirkui tulevansa sinua kutittelemaan.
Silloin Iina lyö kädellään pöytään.
— Olisit sanonut sille, että saatana… huutaa hän.
Nyt Hilun tulee hyvä olla, hän ikäänkuin kylpee lämmössä.
— Mitäs tuosta nyt kiljut, hän lohduttaa leppoisasti. — Sai se sen, minkä tarvitsikin.
— Sinäkö se…? kysyy Iina henkeäkään pidätellen ja melkein kuin epäillen.
Hilu ei vastaa mitään, hymyilee vain umpinaista hymyä, ja Iina arvaa asianlaidan.
— Et suinkaan sinä vaan liikaa takonut…?
— Sattuisiko se sinuun? kysyy nyt Hilukin vuorostaan.
Huoneessa vallitsi nyt puhuva hiljaisuus. Iinan rinta nousi ja laski ja kun hän katseli Hilua, kiilsivät hänen silmänsä.
— Vähän vanhempi saisit olla, hän sanoi viimein naurahtaen väkinäisesti.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Sitä vain.
Eikä Iina sanonut mitään muuta. Hetkisen
Hilu istui paikallaan ja ihmetteli, mutta sitten hän otti lakkinsa ja alkoi kävellä ovea kohden.
— No hyvästi nyt sitten.
Iina ehätti hänet.
— Jäisit nyt sitten, hän sanoi melkein kuin itsestään ja hänen äänensä oli verhottu ja tukahtunut kun hän lisäsi: Ei ole sitä pelkoa, että kukaan tulisi.
Tämä on Hilun juhlatunnelman korkein hetki, joka menee yli hänen tajuntansa. Veri nousee päähän, suonet alkavat polttaa ja lukkoa pitelevä käsi vavahtaa. Hän ei osaa eikä uskalla ajatella ajatusta loppuun, mutta hän koettaa näyttää tyyneltä ja järkevältä, kun hän katkonaisesti vastaa:
— En… en minä nyt tällä kertaa.
Ja painuu huumautuneena ovesta ulos.
V
— Kyllä minä olin koko nauta, ajattelee Hilu kokoellessaan yhteen kasaan kaatamiaan koivurunkoja, - niinkuin siinäkin Iinan asiassa… Toinen käski jäädä ja minä lähden niin vain kävelemään. Olisipa ollut toinen poika…
Hiki valuu pitkin hänen kasvojaan ja tuontuostakin hän pyyhkäisee otsaansa paidanhihaan. Kevätkesän aurinko paistaa kirkkaasti, muttei vielä kuumasti eikä sääskienkään aika ole vielä tullut. Koivuissa on jo pienet, vaaleanvihreät lehdet ja metsästä kantautuu ruohikkoiselle, koivuja kasvavalle jokitörmälle voimakas havuntuoksu.
Hilu on käynyt pyrkimässä sahalle töihin, mutta kun ei sinne vielä ole sopinut, hän on ottanut urakalla raivatakseen niittymaan Mäntyniemen isännälle. Täällä hän on jo ollut parisen viikkoa ja kun hän tarkemmin ajattelee niin paremmin tämä sopiikin. Pääsee paremmille palkoille ja saa järjestää työnsä kuinka itse parhaaksi näkee. Saattaa vielä mennä vajaa kuukausi ja sitten on kaksi ja puoli sataa irti. Harva sitä nykysin sellaisille palkoille pääsee.
Raivattava koivikko on pari peninkulmaa kirkolta ylöspäin juuri niillä seuduin, missä talot loppuvat. Lähin talo, Kraatari, on viitisen kilometriä ylöspäin, sitten alkavat peninkulmien välimatkat. Alussa on Hilu kävellyt yön seuduksi taloon, mutta viime yöt hän on viettänyt rakonuotion ääressä ja syönyt laukustaan. Mikä sitä aikaa turhaan haaskaamaan.
— Niinkuin sekin Iinan asia, hän jatkaa ajatuksiaan, istahtaa hetkeksi ja panee tupakaksi. — Mikä sitä ne naisten meiningit arvaa. Saattoipa hyvinkin tarkoittaa totta.
Siitä kohtauksesta oli nyt kulunut syksystä toista vuotta. Sen jälkeen Hilu ei ollu Iinaa paljon nähnyt, mutta ajatus oli viime aikoina ruvennut vaivaamaan ja kaikertamaan. Kun olisikin ollut puheisilla pitemmältä, mutta melkein karttaa oli pitänyt. Luonto vaati niin. Ja suurimman osan aikaansa Iina oli viettänyt ompelumatkoilla ympäri kirkonkylää ja kaukaisemmissakin kylissä. Välistä meni kuukausia, ettei kotona nähtykään. Töitä teki, ei ollut tullut Kaisan-Sohviin, äitiinsä.
Mitenkä se ajatus niin taas tällä kertaa sytyttikin. Oikein työstä piti heretä, kun mietityttämään rupesi. Mokomakin asia.
Hilu naurahti suuttuneesti ja kävi taas työhön käsiksi. Ei tässä auta.
Edessä virtaili joki leveänä, tyynenä ja rauhallisena. Vastapäätä kohosi metsäinen hiekkaranta, jolla joku sortunut puu juurestaan roikkui latva melkein vedessä, ympärillä muutaman tynnyrinalan raivio, sitten taas metsää ja metsien takana tummat vaarat. Päivä alkoi kallistua illaksi ja jossakin kukahteli käki. Kuulosti, niinkuin metsässä olisi joku hiljaa hakannut kiveä, mutta se saattoi olla vain harhakuuloa. Mikäpä siellä…
Kankkusen Hilu innostui taas työhönsä ja entistä runsaammin valui hiki pitkin kasvoja. Ei malttanut keskenkään heittää, kun vielä hyvin jaksoi. Kaksisataaviisikymmentä markkaa, sillä sitä jo saa aikaan jotakin. Kotonakin tarvittiin kun ei, paitsi isää, ollut muita työhön pystyviä kuin hän ja minkä Väinö vähän.
— Parissa viikossa minä tämän suoritan, jos vain repimään rupean, hän päätti innostuneena. - Mutta mikä sitä suotta, ja saattaa jälkikin tulla sen mukaista.
Kraatarista piti tyttären mennä Marjalaan miniäksi ja emäntä oli sanonut, että jos Hilulla tulee käyntiä kirkolla, niin voisi kysyä siltä Sohvin Iinalta, kerkiäisikö se heille neulomaan. Mutta Hilu oli vastannut, että eipä taida tulla käytyä, ennenkuin tuo niittysouvi loppuu. Miten lieneekin tullut niin ajattelemattomasti ja karskisti vastatuksi. Emäntä oli silloin arvellut, että saattaisihan tuolle lähettää sanan Autiokyläläisten mukana kun sattuisi huomaamaan, milloin soutelevat ohi.
Niin kun huomaisi. Hilukin on varmuuden vuoksi peräillyt joelle, muttei ollut huomannut muita kuin jonkun yhtiön venheen, eikä niiden mukana voinut sanaa lähettää. Taisivat muuten pian ruveta laskemaan johtoja ja puomeja. On se, tuo Kannanlahti-yhtiö, sentään vähän toista kuin Sörenseni.
— Kun nyt Iina olisi Kraatarissa!
Hilua sykähdytti taas. Mutta kun ei ole, niin ei. Voitaisiin kuitenkin jutella. Kävisi siellä aina kun päähän pistäisi ja kysyisi, että mitä sinä silloin oikein ajattelit. Jos tuo nyt vastaisi muuten kuin nauramalla. Ja parempi ehkä onkin, ettei ole. Puominlaskun kun alkavat, niin jätkät kortteeraavat Kraatarissa ja nekö antaisivat olla rauhassa. Taitaisi olla heistä hiukan vaikeampi selvitä kuin Vitikan Arviitista.
* * * * *
Muutamana päivänä puominlaskijat saapuvat. Niitä on monta venekunnallista iloisia poikia, joilta työ käy kuin siimaa, joilla aina on vastaus puheeseen valmiina ja joitten laulu ja hoilotus kaikuu päivin ja öin. Mistä he tulevat ja minne he menevät, sitä ei kukaan tarkalleen osaa sanoa. Lienevätkö lähimmät päällikötkään selvillä monenkaan oikeasta nimestä. Kevät heidät tuopi ja syksy heidät vie, mutta paennevatko sitten suuriin metsiin tai etelän lihavammille talvimaille, sitäkään ei kukaan varmasti tiedä. Nämä ovat jätkiä, sinipuseroisia, pitkävartisilla saappailla ja heiluvalla tuppihoidolla varustettuja, samoja jätkiä, joista puhutaan ja kerrotaan niin paljon hyvää ja huonoa, joita pelätään ja vihataan, mutta joita rakastetaan myöskin ja joiden elämän lukemattomat nuorukaiset Pohjolan suurten jokien varsilta asettavat ihanteekseen. Heissä on sentään tuulahdusta suurista metsistä, he ovat rypeneet rantakaupunkien hämäräperäiset kapakat, heillä on tuntemattomia seikkailuja takanaan ja on edessä myöskin, heitä ympäröi romanttisuuden houkutteleva sädekehä.
Jätkä on jo poikasena lumonnut Hilun ja kykenee lumoamaan hänet nytkin. Hän laskee kirveensä ja sahansa maahan ja jää katselemaan elämää joella. Siinä on elämää, vilskettä ja ääntä. Kaikki käy eri tavalla kuin sahalla, käy niinkuin luonnonvoiman pakosta. Nyt on vielä kevät, ollaan toivorikkaita ja ollaan innostuneita, vielä ei olla syksyssä, jolloin mahdollisimman hiljaisessa tahdissa soudellaan eteenpäin pomojen veneitä.
— Älä mulkoile siellä, poika! huudetaan Hilulle. - Tule mukaan, jos lystää.
Hilu poistuu rannasta ja ryhtyy työhönsä, mutta se käy nyt hitaammin kuin aikaisemmin. Vähän ajan kuluttua soutaa muuan venekunta maihin ja pari miestä astuu laukku kädessä hänen luokseen.
— Keitäs, poika, kahvia! Tulemme vähän ajan kuluttua juomaan.
Hilun luonto nousee eikä hän vastaa mitään. Hän ei ole mikään jätkien kahvikokki.
— Mitäs katselet! tiuskaisee toinen miehistä. — Ei sinun sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä.
— Välipä tuolla, vastaa Hilu yksikantaan ja ottaa vastaan laukut.
Miehiä on kolmattakymmentä ja kahvia juodessaan ennättää yksi roikka lyödä korttiakin.
— Omaa maapalastasiko sinä tongiskelet? kysytään Hilulta.
— Toisen se on.
— Eikö vähän kismitä rikastuttaa talonjussia? Hilu naurahti.
— Toistahan tekin rikastutatte, vastaa hän.
— Joo, mutta se on ero asialla ja asialla, poika. Hilu ei huoli jatkaa keskustelua, sillä ellei hän tiedä, niin hän vaistoaa eroavaisuuden. Erohan on aina ollut rengillä ja jätkällä.
— Paljonkos ollaan vaivoista velkaa?
— Ei mitään.
— No, onhan sinulla sisua, jos on suutakin. Muttei tästä maksamatta lähdetä. Tuossa on viitonen.
— Ei se kannata.
— Ota pois kun käsketään.
Hilulta käy, kuten sanottu, työ nyt entistä hitaammin. Vähitellen siirtyy jätkäjoukko alemmaksi, muutaman päivän kuluttua se on kokonaan kadonnut näköpiiristä, mutta työn vauhti ei ota parantuakseen. Sen, minkä saa tehdyksi, tekee kuin puoliväkisin, vängällä.
Eivät ne luvassaolevat puolenkolmattasataa markkaakaan häntä enää innostuta. Saahan niillä jotakin, mutta menevät sen tien, jonka tulevatkin ja saa taas alkaa miettiä, mistä uutta. Ja sitten taas miettiä. Sillä tavalla elämän loppuun asti eikä kaiken lopuksikaan ole tullut yhtään kummemmaksi. Perkele! On se köyhän osa kanssa yksi osa.
Ja entistä vihaisemmin, mutta vähemmällä voimalla iskee kirves puun juureen. Työ tuntuu nyt taakalta.
VI
Työ on juuri vähän vailla loppumistaan, kun Hilu saa aatteen. Ensin se aate häntä säpsähdyttää, mutta sitten se alkaa hyväilevästi lämmittää mieltä ja sydäntä.
Kun olisi omaa maata!
Mutta mistä sitä? Velaksiko? Kukaan viisas ihminen ei antaisi. Torppariksiko? Olisihan sekin jotakin, mutta verot ovat nykyisin niin suuret, eikä se olisi ollut kummempaa kuin nykyisinkään. Olihan isälläkin oma tönö ja hiukkasen perunamaata ympärillä, mutta jos pää kesken kaatui, niin siinä oltiin. Ei muuta kuin kunnan vieraiksi niin kauaksi, että kakarat tulivat työkuntoon.
Katseleppas Vitikan isäntää, Mäntyniemen isäntää, Kuokan herastuomaria tai vaikka mitä pikku-isäntää tahansa. Eikö ollut heti eri meininkiä kävelyssä ja kaikessa, piipunlataamiseen asti. Minkä töitä tekivät, olipa se vaikka rahdinvetoa kauppiaille, niin omaan pussiinsa päin tekivät, lehmät lypsivät, niityt ja pellot kasvoivat ja jos nuusapaikka tuli, niin myy rojahduta vähän metsää — sillä siitä pääset. Samat ominaisuudet siirtyvät lapsiin. Kirkonkylään tullessaan he ovat vaiteliaita ja vähän tollon näköisiä, mutta eiköpä olekin heissä toisenlaista varmuutta ja kilahdusta kuin kirkkokankaan takaliston pojissa, jotka tekemättä suoranaisesti mitään laihanaamaisina ja paljaskinttuisina luikkivat pitkin nurkkia ja kauppiaitten pihan perillä.
Hilu iski lujemmin kirveensä koivun kylkeen ja huokasi. Lentojätkän osa oli sittenkin parempi kuin hänen, tekee ja suunnittelee niinkuin itse tahtoo, ei kumartele ketään ja jos on niitä miehiä, niin panee rahaakin säästöön. On niitä sellaisiakin. Ja toiset naivat taloista, jätkällä kun on luonnostaan sellainen puoleensaveto.
Mutta kun olisi oma maa! Tämä mielikuva ei antanut Hilulle nyt pahaistakaan rauhaa.
Eri tavalla siellä kirves heiluisi ja raiviomaat puhdistuisivat. Asuinrakennuksessa olisi tupa ja kaksi kamaria, edessä olisi joki ja takana huokailisi kuusikko. Joo, ja sunnuntaisin tulisi joku vieras, Iina keittäisi kahvia ja ylikuohuvasta pannusta leijailisi kahvinlemu yli koko tuvan. Saisi ottaa vaikka Santun ja Aapin avuksi ensi aluksi ja vaikka Pirjetan ja Eevankin, nuorimman. Eiväthän ne tiellä olisi, töitäkin vain tekisivät ja olisivat avuksi, ja kotiväellekin olisi helpompi. Äiti kertoisi akoille kahvia juodessa: - Meidän Hilemooni, jolla on talo…
Hilun mielikuvitus loi ja rakenteli. Hän unohti nykyisyyden ja unohti lopuksi työnsäkin raskauden. Joskus hänellä oli sellainen tunne kuin heiluisi omalla niityllään, mutta kun hän siitä havahtui, täytti hänet raskas, kalsea tunne.
Viikkoa ennen juhannusta työ loppui ja Hilun mieleen tuli, että hänellä on ahdas, väkeä täynnä oleva, ummehtunut koti siellä kirkkokankaan takana, jossa lyödään korttia, juodaan, tapellaan ja käytetään naisia. Siellä oli hänen kotinsa ja siellä oli Iinakin ja sinne oli nyt palattava ja ruvettava etsimään uutta souvia.
Siinä se nyt sitten oli, se oma talo.
* * * * *
Nyt sattuikin niin, ettei Mäntyniemen isäntä ollut Hilun työhön oikein tyytyväinen ja tahtoi vähentää palkkiosta kaksikymmentäviisi markkaa.
— No näyttäkää, missä vika on, niin kyllä se tulee korjatuksi.
Mutta Mäntyniemi katseli ikkunasta ulos ja sanoi, että mitäpä siitä nyt enää, kun juhannuskin on näin lähellä.
Hilua rupesi pistämään vihaksi. Vaikka lyhty kädessä hakisit, niin liian pitkiä kantoja et löytäisi.
— Kyllä minä sen arvasin, sanoi Mäntyniemi, - että kun tottumattoman miehen otan, niin ei siitä hyvä tule. Mutta kun olit työtä vailla, niin ajattelin, että menköön. Tuleepahan autetuksi.
Se oli uskovainen mies, tämä Mäntyniemi, piti joskus seurojakin ja osasi asettaa sanansa sulavasti.
— Ja pian sinä sieltä jouduitkin. Minä heti ihmettelemään, että jopa nyt.
— Joutuu kai sitä kun tekee yötä päivää, vastasi Hilu äkäisesti. — Ja eri tavallahan sitä urakkamies tekeekin kuin päiväpalkkalainen.
— Enpä eri. Ota nyt ne kaksisataaviisikolmatta niin ollaan kuitit.
Sittenkin olet ansainnut kuin senaattori.
Hilu puri hampaitaan. Vikaa ei voinut osoittaa, mutta kitsaudessaan vain piti yrittää vähentää sovittua palkkaa. Ahnehti ja kadehti kun köyhä ansaitsi. Vai sellaista se nyt oli, sekin Mäntyniemen huudettu kristillisyys. Teki melkein mieli sanoa vasten naamaa, mutta kun vie, niin vieköön. Toista viikon palkan. Kun Hilu tätä ajatteli, niin veri pakeni kasvoista. Viidelläkolmatta markalla sai jo hyvät, pohjatut saappaat.
— No, ellei teillä ole sitä viittäkolmatta markkaa, niin antakaa sitten se loppu!
Mäntyniemen punertavat kasvot tulivat entistä punaisemmiksi.
— Kyllä se on parasta, että hillitset suusi, hän tiuskasi. - Ensin ihmiset koettavat sinua auttaa ja sitten rupeat vielä suukoilemaan.
Hilu ei vastannut mitään, istui vain paikallaan tuijottaen isäntään jäntevä ruumis vavisten.
— Se on nyt sillä tavalla, isäntä, sanoi hän viimein, nousten seisomaan, - että joko te osoitatte minulle vian tai maksatte sen, mikä on sovittu. Ja se on siitä poikki.
Mäntyniemi vavahti. Mies seisoi tuossa aivan hänen edessään, silmät kiiluen ja kirves kädessä. Kuka käski kutsua sitä kamariin, mutta hän luuli, että asia selviäisi parhaiten viisaasti puhumalla. Kun tuli luvatuksikin liikoja.
— Ota Herran nimeen rahasi, päätti hän, työntäen setelitukun Hilun kouraan, - ota ja mene matkaasi, mutta älä vasta tule kyselemään töitä.
— Kun löydätte vian, niin lähettäkää sana, vastasi Hilu mennessään ulos, mutta Mäntyniemi naurahti katkeran ivallisesti.
— Mene, mene veikkonen, sanoi hän vain painaen oven kiinni.
* * * * *
Mäntyniemestä kuljetaan kesäisin kirkolle kapeata polkua pitkin. Milloin se seuraa jokitörmää tai vie jonkun kohdalle sattuvan talon pihan läpi tai ikkunoitten alitse, milloin se, omia oikkujaan noudattaen, työntyy vahvaan havumetsään vaaran juurelle etsiäkseen sieltäkin jonkun talon, jota voisi palvella, milloin se taas halkaisee jonkun vetisen luonnonniityn, kunnes se niillä tienoin, missä joki levittäytyy Apukan seläksi, yltyy kulkemaan pitkin metsäistä harjua, sivuuttaa harjulta laskeuduttuaan viimeisen taloryhmän ja päättyy yhtäkkiä jokirantaan, mistä kulkija lautturilla saa soudattaa itsensä kirkonkylän puolelle.
Tätä polkua kulkee nyt Hilu kotiinsa. Alussa hän on sadatellut tämän maailman menoa ja Mäntyniemen uskovaista isäntää, mutta jo Konelonojalla on hän unohtanut molemmat. Mitäpä hyödyttikään niitä oikeastaan ajatella. Sellaista voi sattua itsekullekin ja täytyy vain pitää varansa, että tulee toimeen. Vaikka, suoraan puhuen, ei Jumala liene antanut Mäntyniemen isännälle erikoisvapautta vääryyden tekemiseen, vaikkapa joskus pitikin seuroja ja kävi vanhurskaasta.
Kesä alkaa nyt olla kukkeimmillaan ja Hilu laskee, että nyt on tiistai-ilta. Ensi maanantaina on sitten juhannus. Sääsket ovat jo vironneet elämään, mutta kulkijaa ne eivät paljoa pysty häiritsemään. Toista on jos istuu tai on seisovassa työssä… Tukinlaskukin on jo alkanut. Puut soluvat verkalleen suvantopaikoissa eteenpäin kasaantuakseen koski- ja nivapaikoissa sumiksi tai ruuhkiksi. Silloin tällöin saattaa jokitörmältä tai puiden lomista erottaa joella soutelevan venekunnan.
Niin painelee Hilu verkalleen kotiansa kohden ja alkaa jo vähitellen olla siinä mielentilassa, jolloin ei ajatella suoranaisesti mitään, vaan nautitaan kuluvasta hetkestä. Taskussa on kaksisataaviisikymmentä markkaa ja tukkijoellehan tästä taisi tulla meno. Varustuksiin voi mennä viitisenkymmentä markkaa, vähän taskurahaa lisäksi ja lopun saa kotiväki. Hyvän niittymaan se sai, mäntyniemeläinen, satoja, ehkä tuhansia leivisköitä korjaa ja sittenkin viitsi… Mutta mitäpä siitä.
Karvon haavikosta erkauduttuaan polku tekee pienen mutkan Vitikan ulkoniitylle, ja kun Hilu niityltä alkoi nousta harjulle, tuli Iina vastaan. Hän kantoi pientä nyyttiä vasemmassa kädessään ja kenkiään oikeassa eikä ollut huomatakaan Hilua ennenkuin melkein pahki töksähti. Hilu värähti ja hän tunsi, että kasvoja alkoi polttaa, mutta hän huomasi, että Iina oli käynyt leveämmäksi ja pyöreämmäksi ja että hän koetti salata hämmentymistään.
— Minne sinä nyt? kysyi Hilu.
— Kraatariin. Lähettivät viime viikolla sanan. Ja sinäkö tulet sieltäpäin?
— Niin.
— Oikein myötyriksi?
— Niin. Johan se lysti loppui.
— Vai jo loppui.
Siihen keskustelu pitkäksi aikaa taukosi.
— Eiköhän istuta vähän, ehdotti Hilu lopuksi.
— Mihinkähän tässä niin hengenhätä on. Istutaan vaan.
Ensi kerran Hilu istui näin lähellä Iinaa ja hänen hengityksensä salpautui. Koetti keksiä asiallista sanottavaa, ei voinut. Veret vain kävivät ja kohisivat, sydän löi. Hilu naurahti hämillään ja rykäisi.