POHJALAISIA JA PERÄPOHJALAISIA
Kirj.
Juho Koskimaa
Oulussa, Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö, 1920.
SISÄLLYS:
Erämaan laki
Varkaus
Sara-Niilan uutistalo
Tunturi-Heikki ja hänen rahansa
Eerik Lensmanin kääntymys
Muutaman jätkän kesä-idylli
Hautausmaalla
Sunnuntai-aamuna
Sanni
Pientä odotusta
Palaava kapinoitsija
Jaskan äkkikäännös
ERÄMAAN LAKI
Siellä, missä kruunun poroaita katkaisee vuolaan Tuntsan, autiossa erämaassa, on aidanvartijoilla hataraseinäinen kotansa. Ei kylää, ei taloa, ei edes tölliäkään kymmenien peninkulmien laajuisella alalla. Ääretön, salaperäisyydessään hirvittävä erämaa kaikkialla, minne vain silmäsi käännät. Ympärilläsi on valkea jäkäläkangas kuivine, kaksilatvaisine kuusineen, sen takana samanlaisia jäkäläkankaita, paloja tai vellovia soita, jotka pieni tunturipuro tai joentapainen jakaa ikäänkuin suunnattomiin sarkoihin, ja sitten taas kankaita, soita, tuntureita, vaaroja ja yhtä loputonta erämaata. Edessäsi näet Sauoivan ja Puitsitunturin vaaleat laet, takanasi Värriöiden tunturijonon ja kaukana idässä, kohti Vienanmerta, kohottaa Umptek lumipeitteisiä, mutta laskevan auringon valossa verisiltä näyttäviä huippukaan taivaita kohti. Maantieteilijät kertovat sen olevan toista kilometriä korkean.
* * * * *
Viikkomääriä voit tässä kiveliössä kulkea ja kuulet vain omien askeltesi kahisevan jäkälikössä ja sääskien taukoamatta surisevan ympärilläsi. Joskus voit tavata kuljeksivan porotokan. Se pysähtyy hetkeksi, katsahtaa sinua ihmetellen, pakenee sitten kiiruusti tiehensä, ja sinä kuulet vain sen kavioiden kopseen, joka häipyy kauas erämaan uumeniin. Karhukin, tämän erämaan vakinaisin asujain, antaa sinun rauhallisena kulkea tietöntä taivaltasi ja väistyy kauniisti ja hiljaisesti syrjään. Niin voit kulkea viikkomäärin ja yhä voimakkaampana kehittyy sinussa tunne, että olet heitetty oman harkintasi varaan ja että jostakin, vaaleansinisen taivaan takaa, katselee sinua Isä-Jumala, vartioiden, teetkö oikein tai väärin ja vaatimatta sinua tilille muiden kuin korkean itsensä eteen.
* * * * *
Vain kruunun monikymmenpeninkulmainen poroaita antaa aavistuksen jonkunlaisesta viljelyksestä, poroaita, joka on rakennettu varkaita vastaan ja joka suunnattoman langan tavoin leikkaa erämaan. Varkaita vastaan on tämä aita rakennettu, sitä varten on sillä myöskin vartijansa ja Tuntsan rannalla on yksi heidän kodistaan.
Kerran viikossa sivuuttaa tällä kodalla toisensa kaksi vartijaa kulkeakseen sitten kumpikin suunnalleen kuusi peninkulmaa.
* * * * *
Eera Mantselmus, joka toistakymmentä vuotta on ollut toimessaan, on jo kodalle saapunut. Kesät, talvet on hän matkansa aidan viertä kulkenut, joskus vain kylässä käynyt eväitä hakemassa, ja ihmiset kertovat, että hän tuntee aidan jokaisen säleen, jokaisen puun, pensaan ja kiven aidan vierellä. Varkaudet ovat vähenneet, vain joskus voi koltta, ryssän puolen lappalainen, viikkomäärin vaanittuaan Eeraa ja saatuaan varmuuden siitä, että hän on peninkulmien päässä, saada viedyksi suuremman tai pienemmän tokan omalle puolelleen.
Eera on siis jo saapunut kodalle, keittänyt kahvit ja istuu kynnyksellä toveriaan odotellen ja piippuaan imeskellen. Hän on ehkä viisissäkymmenissä, mies laiha ja luiseva, kasvot päivettyneet ja ilmeettömät. Silloin tällöin luo hän pikaisen katseen ympärilleen ja imee sitten taas piippuaan sen näköisenä kuin ei ajattelisi mitään.
— Saisi se toverikin jo tulla, että saataisiin vähän jutella, mietti hän. Muutamia vuosia sitten, kun isoajakoa oli toimitettu, ei täällä tarvinnut seuran puutetta valittaa. Linjamiehiä ja insinöörejä joka kolmannella peninkulmalla. Mitähän varten se kruunu tännekin niitä linjojaan…?
Toveri, Sodankylän puoleinen, viipyi yhä.
— Jos lienee tavannut jonkun erämaita kiertelevän, teitä karttavan viinasaksan, jatkoi hän mietteitään.
Joskus oli hänkin tavannut sellaisen, ostanut tuopin pirtua ja sitten toverinsa kanssa juonut sen täällä kodalla. Kyllä silloin oli Sodankylän miehen suu käynyt ja lopuksi oli metsä kajahdellut vanhojen miesten käheästä, yksitoikkoisesta laulusta. Vieläkin pakkasi naurattamaan kun ajatteli.
— Mutta mistäpä ne viinasaksat näin aikaisin, ajatteli hän sitten.
Keliä ne odottavat. Ei sitä laukussa ansioiksi asti…
Nimismies oli pyytänyt häntä ilmoittamaan viinankuljettajat, mutta mitäpä hän niistä. Vallesmanni pitäköön huolen omistaan ja hän omistaan. Ja kuuluipa nimismiehellekin kelpaavan. Apteekissa joi niin, että nyrkit savessa rypi maantiellä, vaikka kielletty oli… Vahtikoon itse tai pankoon poliisin. Eipä ole ajasta puute…
Koltatkin antoivat itsestään vähän työtä. Ennen olivat satoja poroja vieneet omalle puolelleen ja siellä tappaneet, mutta lienee luonto mennyt senjälkeen, kuin Aatsingin Heikki heistä pahimman ampui. Mitäpäs siitä? Kuka käskee heidän tulla tänne varastamaan leivän ihmisten suusta. — Tosin nytkin joskus särkivät aitaa, mutta siihenpä se jäi. Ei annettu aikaa saada suuria laumoja kokoon.
Ja Eeraan menee hyvän mielen tunne siitä, että tämä on suureksi osaksi hänen ansiotaan.
— Mutta entäpä…
Eeran mieleen juolahtaa ajatus, että se toveri onkin tavannut kolttia. Hän nousi jo pystyyn ja oli tarttua kivääriinsä, mutta malttoi sitten mielensä. Mitäpä nekään näin aikaisin…
Aurinko alkoi jo painua Värriöiden taakse, kun se toinen viimeinkin saapui, hitaasti lönkytellen, laukku selässä, pyssy olalla ja kirves kädessä. Eera oli jo niin tähän jokaviikkoiseen tapaamiseen tottunut, että tuskin viitsi katsettaan nostaa, vaikka odottanutkin oli. Jompikumpi heistä sai näin joka viikon kuluttua istua ja odotella. Ellei hän, niin sitten toinen. Miten sattui. Eikä siinä tavattaessa liikoja kätelty eikä tervehditty.
— Pidin tässä kahvia kuumana, sanoi Eera, kun mies oli tullut kodalle.
Ajattelin, että piankin tulisit, mutta kauanhan sinulta menikin.
— Kauan, vastasi toinen harvakseen ja tarttui kuppiinsa. Sitten siirtyi hän valkean ääreen, istuutui ja täytti astiansa.
— Oli aidassakin vähän korjaamista, sanoi hän sitten.
— Vai oli? vilkastui Eera. Ei minun tahollani ollut sattunut.
Toveri joi kahvinsa suurella mielihartaudella, avasi sitten laukkunsa ja alkoi järsiä kuivattua poronlihaa.
— Vai oli särjetty? tiedusteli Eera uudelleen hetken kuluttua. Kukahan lienee ollut meiningeissä?
Toinen vartija lopetteli ateriaansa ja paneutui pitkäkseen sytytettyään ensin piippunsa.
— Kolttapa tietenkin, vastasi hän sitten välinpitämättömästi.
— Mitäpä koltta näin aikaisin…? Melkein kesä vielä.
— Kyllä ne pojat Saisi ottaa hengiltä koko heimokunnan, että kerrankin pääsisi rauhaan. Niillä on varkaan luonto veressä…
— Taitaa olla. Ja monihan niistä on löytänyt viimeisen levon täällä selkosessa, niin että melkein on sääli tullut. Vaan eivätpä ota ojentuakseen, eivät.
— Mutta oletko varma, että koltta on jo ollut liikkeessä?
Toveri vaikeni ja kaivoi laukustaan esille patalakin.
— No? kysyi hän sitten voitokkaan näköisenä.
— Kas perhanaa! — Erkki otti lakin käteensä ja pyöritteli sitä kauan aikaa hyppysissään. — Koltan on, koltan täinen lakki. Saapa taas pitää silmänsä auki. — Olivatko äsken käyneet?
— Lastut aivan tuoreita. Muttei ollut yhtään elukkaa reiästä mennyt, huomasin sen jäkälistä. Odotin siinä kohdalla parikin päivää, nähdäkseni, minkä konstin ne nyt ovat keksineet, muttei näkynyt, ei kuulunut.
— Odottelemaan lienevät menneet.
— Odottelemaan kai. Jos nyt satut tapaamaan, niin…
Eera ei vastannut mitään. Koltta-asiat olivat niin jokapäiväisiä, ettei niitä kannattanut sen enempää aprikoida. Molemmat änkeysivät kotaan ja laskeutuivat levolle taljoille.
— Onko sattunut viinakauppiaita tiellesi? tiedusteli Eera, hetkisen vedeltyään vielä makuulla ollessaan pitkiä savuja.
— Ei ole näkynyt. Ajattelinkin, että jos he ovat aidan särkijöitä, niin kaipa jälkensä korjaavatkin. Ja antavat muutenkin, tiedon itsestään.
— Niinpä vain.
Eera makasi vielä jonkun aikaa tupakoiden ja kuunnellen toverinsa hartaita, äänekkäitä kuorsauksia. Niin, mikähän ne koltat onkin näin aikaisin liikkeelle saanut? Varmasti niillä taas on joku uusi varastamiskonsti, kun tietävät, että talvella ollaan vielä enemmän varuillaan. Eivät niiden kanssa auta lailliset tuomiot, eivät puheet, eikä raahaaminen Kittilän ja Oulun vankilaan. Kaksi istuu nytkin Oulun linnassa, mutta minkä tolkun niistäkään sai — tunnustivat vain, että: joo, varkaita me olemme. Kyllä Aatsingin Heikin konsti oli paras: henki pois vaan, niin ei tule toista kertaa…
Sinä yönä ei Eera nukkunut rauhallisesti. Juuri, kun hän oli saanut unen päästä kiinni, heräsi hän taas ja viimein hän kyllästyi ja nousi. Levottomuus ei antanut hänen maata. Tiesi, minkä taas keksivät hänen maatessaan ja hän saa sitten koko talven tehdä tiliä paliskunnan miehille.
Eera pani pannun tulelle, joi kahvinsa ja lähti sanaa puhumatta taipaleelleen. Joen yli soudettuaan tarkasti hän kiväärinsä. Hyvässä oli kunnossa, — sillä kun hyvästä paikasta pääsee pamauttelemaan, niin kyllä varkaat vähenivät.
Aamu oli varhainen ja kostea ja Eera kulki verkalleen tietään. Hän oli rauhallinen, mutta hän tunsi, että jokainen hänen hermonsa oli vireessä. Tuskin koskaan oli hänen terävä silmänsä niin tarkasti pälyillyt ympärilleen, tuskin koskaan hänen herkkä korvansa niin tarkasti eroittanut metsän jokaista risahdusta ja tuskin milloinkaan hänen kirveensä niin usein kopahduttanut aidan välipylväitä. Mutta vikoja ei näkynyt, epäilyttäviä ääniä ei kuulunut. Kylläpä ymmärsivät karttaa, tiesivät, että täällä ei varkaita kohtaan tunnettu sääliä. Ja entistä tarkemmin vaani tarkka silmä, entistä lujemmin pusertuivat yhteen kovat, tupakanruskeat huulet.
Kaikki oli rauhallista ja äänetöntä. Ei kuulunut koltan kimeää ääntä, kun hän tovereitaan lähestyvästä vaarasta varoittaa, ei hänen hiipivää, tassuttelevaa askeltaan kuivassa jäkälikössä. Kuuset vain huokailivat iänikuista, valittavaa säveltään, silloin tällöin ulottui korvaan tunturipuron livertelevä lorina.
Eera kulki eteenpäin kaikin vaistoin vainuten vaaraa. Jos tulevat hänen näköpiiriinsä, ei hän enää heidän kanssaan keskusteluihin rupea, kuten kerran oli tehnyt. Menevät polvilleen, pyytävät, rukoilevat, ja kun selkänsä kääntää, tulevat takaisin. Koltan koko olemus oli Eeran mielessä ruumiillistutettu varas, varas pikkuvarpaasta viimeiseen täiseen hiustupsuun asti. Eeran periaatteena oli ampua heti, kun näkikään heitä. Heillähän ei ollut täällä mitään tekemistä.
Kuitenkin: voi sattua, että kolttakin joskus ottaa asettuakseen väijyksiin.
Eeran sydäntä kolkutti hiukan, kun tuo ajatus tuli hänen mieleensä, mutta hän hylkäsi sen uljaasti: koltta on pelkuri ja huono pyssynkäyttäjä. Koltta ei uskalla ampua suomalaista. Sellaista ei ollut tapahtunut sitten Juonnin suurten mellakkain, kun paliskunnan miehet joukolla menivät sinne merkkejään tuntemaan. Oli sekin yhtä ajojahtia.
Ajatus ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa. Hän oli antanut lähtöpassin niin monelle koltalle, miks'ei voi tulla hänenkin vuoronsa. Jos ovat hyvinkin tulleet tänne, istuvat jonkin kiven takana käsi liipasimessa ja odottavat häntä, aina varuillaan olevaa vihamiestänsä. Hän kuulisi yht'äkkiä laukauksen ja tuntisi, kuinka kylmä lyijy tunkeutuu hänen karvaiseen rintaansa…
Erkkiä vistotti ja vaistomaisesti hän vetäytyi kauemmaksi aidasta.
Tai sitten voisi joku heistä hiipiä hänen nuotiolleen, kun hän nukkuu, ja työntää kylmän veitsen hänen rintaansa. Hänet löydettäisiin vasta aikojen kuluttua, puoleksi mädänneenä, ja ihmiset ihmettelisivät, kuinka hän niinkin kauan on säilynyt… Olivat jo kylällä puhuneet, että olehan varuillasi…
Erkki vetäytyi vielä kauemmaksi aidasta päästämättä sitä kuitenkaan näkyvistään.
— Mikä se nyt tällaiset ajatukset kesken kaikkea. Eivätpä nuo ennen ole olleet tullakseen, vaikka on vuosikymmenen tässä edestakaisin marssinut. Kyllä niitten kärsivällisyys jo on loppunut, mutta pelko on esteenä…
Eeran rohkeus ei kuitenkaan ota palatakseen. Asia on nyt niin, että kun nuo asiat rupeavat vaivaamaan, niin ne tekevät sitä niin kauan kuin tahtovat ja menevät pois, koska tahtovat.
Tulee yö ja hämärä, mutta Eeraa ei huvita mennä levolle. Hän tahtoo sivuuttaa sen paikan, missä toveri kertoi aitaa särjetyn. Kylläpä lienevät sinne jättäneet jotakin muutakin merkkiä itsestään, kun vain arvaa hakea. Vähitellen menee häneen varma aavistus siitä, että juuri häntä. Eeraa, ne ovat tulleet tänne väijymään.
— Mutta turhaan väijyvät, sanoo hän itsekseen, pistää kirveen laukun kielen alle ja ottaa kiväärin käteensä.
Juuri silloin, kun auringon ensimmäiset säteet alkavat leikkiä puiden latvoissa ja tunturin rinne alkaa jo nousta, pysähtyy hän äkkiä ja peräytyy. Hänen korvansa on eroittanut hiljaista kalkatusta, säännöllistä ja järjestelmällistä, ilman hätiköimisen jälkeäkään. Samalla on myöskin hänen levottomuutensa ja painostava tunteensa kuin poispyyhkäisty, varovasti hiipii hän lähemmäksi, mutta muuttaa sitten päätöksensä, istuutuu ja riisuu pieksut jaloistaan, jatkaen vasta sitten matkaansa. Hänen hermonsa ovat tosin jännityksessä, mutta tahto on kylmä ja harkitseva kuin metsämiehen.
Viimein saa hän kalkuttajat näköpiiriinsä ja nyt hän pidättää hengitystään ja kokee jokaisen paikan, mihin jalkansa asettaa.
Aidalla istuu kolttalaispoika, melkein lapsi vielä, irroittaen säleitä, vanhus on maassa ja puuhaa jotakin muuta. Kaksi paalunväliä on jo revitty, ja aitaa vasten on kiväärirämä pystyssä.
— Vai niin, ajattelee Eera. Äijä opettaa lapselle varastamisen aakkosia.
Hetkeksi häneen menee suuri sääliväisyydentunne lasta kohtaan, mutta samalla hän tuntee ukon, josta hän on vain kivenheiton päässä.
— Niin, päättää hän tylysti. Jos tuon sukulaisia lienet, niin sinulla oli varkauden siemen itsessäsi jo silloin, kun käsivarren kokoisena lapsena potkit komssiossa, varkaaksi olet sinä syntynyt, varkaana kasvaisit ja varkaana kuolisit…
Hänen sydäntään kylmentää hiukan, mutta hän nostaa tyynesti kiväärinsä, tähtää huolellisesti päähän ja laukaisee. Ilma kajahtaa ja ääntä päästämättä tipahtaa poika suulleen maahan.
— Sattui hyvin…
Ukko näyttää ällistyvän äkkinäistä laukausta, Eera näkee hänen kuolemankalpeat kasvonsa, kun ukko ikäänkuin naulittuna kauhusta seisoo paikallaan, eikä hän voi ampua. Mutta sitten ukko hyökkää kiväärin luo ja hosuen sillä kuin riivattu juoksee hän Eeraa kohden. Tällä kertaa Eera ei emmi eikä epäile. Taas kajahtaa erämaassa kaksi peräkkäistä laukausta, toinen tähdätty päähän, toinen rintaan, ja ikäloppu kolttalaisäijä kaatuu suulleen sammalikkoon.
Eera tuntee lievää pahoinvoinnintunnetta, mutta menee kuitenkin ruumiiden luo ja tarkastaa heidän taskunsa ja laukun, joka on särjetyn aidan toisella puolen. Jokunen markka rahaa, pari ruplaa, Venäjän valtion viinapuodin kuitti ja täysinäinen hallin pullo viinaa.
Hetkisen katselee Eera ruumiita ja hänen lävitsensä käy hieno väristys, sitten hän ottaa pojan käsivarsilleen ja kantaa hänet kaltioon. Kuuluu loiskahdus ja poika vaipuu syvyyteen. Minuuttia myöhemmin menee ukon ruumis samaa tietä. Hartiavoimin hän vielä vääntää suuria kiviä kaltioon ja sitten on hänen työnsä kolttain suhteen päättynyt. On jälellä vain aidan korjuu.
Eera Mantselmus jatkaa työtänsä tyynesti ja asiallisesti eikä häntä enää vaivaa painostava tunnelma. Hän käy pieniä välikäräjiä omantuntonsa kanssa, mutta hän ei voi tunnustaa itseään syypääksi murhaan. Hän on vain tehnyt, niinkuin jokainen muu olisi tehnyt hänen asemassaan.
— Kuka käski, kuka tosiaankin käski heidän tulla tänne varastamaan ihmisten ainoat elinehdot?
Olisi vain puuttunut, että he olisivat huomanneet hänet ensiksi. Olihan heilläkin kivääri mukana.
* * * * *
Eera Mantselmus tekee työnsä loppuun, kulkee hiukan eteenpäin ja syö hyvällä ruokahalulla. Sitten hän taas kulkee iltaan saakka ja nukkuu ensi yönsä rauhallisesti.
Kalmankaltion tienoo on tätä ennen ollut hänen vakituinen yöpymispaikkansa. Tästä eteenpäin hän kuitenkin sivuuttaa sen mahdollisimman nopeasti. Luonto vaatii niin.
VARKAUS
Elämä Kaarretahon kruununtorpassa, numero 89 Vaalajärven pitäjän Kaitmitkaidan kylässä, kuten torpankirjoissa niin uljaasti sanottiin, ei todellakaan ollut liiallisella hyvinvoinnilla ja ylenpalttisilla nautinnoilla pilattu.
Päivä meni, toinen tuli, vuodet kuluivat, Anselmi teki työtä minkä kerkesi, aina kun oli siihen tilaisuudessa, akka haukkui miestänsä ja teki lapsen joka vuosi, mutta köyhyys ei ottanut väistyäkseen Anselmin hallitsemasta kruununtorpasta.
— Kyllähän tässä vielä, kyllähän tässä vielä… hoki Anselmi ja uskoi sankarillisesti, että kylläpähän Jumala, kylläpähän Jumala, kun muilta hommiltaan ehtii, vielä luo armollisen katseensa hänenkin joukkonsa puoleen, niinkuin saarnamies Annaperin seuroissa oli häntä lohduttanut. Mutta Jumala ei nyt ollut vielä ehtinyt ottaa Anselmin vaivoja käsittelynalaiseksi, vaan antoi hänen edelleenkin kilvoitella köyhyydessä ja uskossa.
— Ynnä kurituksessa, teki Anselmin mieli lisätä, mutta mikäpä hän oli viisauksia lausumaan.
Itse asiassa ei Anselmin aineellinen asema suurin piirtein eronnut tuhansien muiden torpparien asemasta. Jos he jollakin tavoin olivat saaneet itselleen hankituksi hevosen, niin he vetivät rahtia kesäisin ja Kemi-yhtiön tukkeja talvisin, ja elämä oli jotenkuten siedettävää. Mutta ellei heillä sitä ollut, — ja tähän ryhmään kuului Anselmi Elsanpoika Kaarretaho — niin he tanasivat metsäherran tai maanmittarin töissä kesäisin, puulaakin talvisin ja ellei mitään sopivaa souvia sattunut eikä muutenkaan ollut eteensä katsonut, näkivät nälkää, kunnes taas sattui eteen reikä, josta pääsi livahtamaan. Eihän se hevosenpito sitäpaitsi oikein olisi Anselmille sopinutkaan, kun lähimpään valtatiehen oli lähes neljän peninkulman matka.
Naapurit, Kaitmitkaitalaiset, pitivät Anselmia hiukan löylynlyömänä ja alituisen pilan esineenä.
— Lyö Anselmille piimää leiliin ja anna sille viisikymmentä penniä, niin kyllä juoksee edestakaisin kirkolla, sanoivat he.
Kirkolle oli viitisen peninkulmaa.
Mutt’ei Anselmi silti löylynlyömä ollut, vaikka ei ollut liiallisella neron runsaudellakaan pilattu.
Hän oli vain köyhä, niin verrattoman köyhä. Pakko pani juoksemaan.
* * * * *
Nyt oli talvi jo kulunut puoliväliin eikä mitään elinkeinon apua ollut ilmestynyt.
Anselmi istui tupansa penkillä ja harkitsi ankarasti tätä asiaa, niinkuin oli jo monta viikkoa tehnyt. Aina väliin hän imaisi puoleksi sammunutta piippuaan, sylkäsi tarmokkaasti ja katseli taas eteensä.
Lapset temmelsivät puolialastomina ja nälissään lattialla ja piirtelivät epämääräisiä kuvioita isän sylestä, mutta kaksi lähinnä nuorinta oli joutunut riitaan harvinaisesta aarteesta, jonka toinen oli löytänyt: kuolleesta hiirestä. Kaikkein nuorin, yhdentoista kuukauden, jolla oli vanhuksen kasvot ja auttamattoman väärät jalat, katseli riitaa äänettömänä yksinäiseltä paikaltaan keskellä lattiaa ja suhtautui siihen ylemmän tyyneydellä.
— On se hyvä, että on edes puita tarpeeksi, mietti Anselmi. Jos tuuli alkaa nurkasta puhaltaa, niin lisää vaan puita pesään.
Akka hämmensi jotakin keittoa takan ääressä. Hän oli koko päivän kotkottanut Anselmille ja piti nyt pienen paussin, miettiäkseen, mistä päästä seuraavan saarnansa alkaisi. Anselmi seurasi hämmentämistä silminnähtävällä mielenkiinnolla, mutta mitä keitto tulisi sisältämään, sen tiesivät vain Jumala ja akka. Vesi siinä ainakin tulisi olemaan päätekijänä.
— Menisit siitä edes jonnekin, tokaisi akka.
— Nyt se alkaa, ajatteli Anselmi ja yhtäkkiä hänen mieleensä muistui metsäherran grammofooni. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää vähän veivistä, niin jo soitti vaikka miten pitkän liverin. Anselmia rupesi naurattamaan, mutta hän hillitsi itsensä eikä puhunut mitään.
— No! tiukkasi akka.
Anselmi pani lähtevän näköisenä naapukan päähänsä.
— Minne minun pitäisi mennä? kysyi hän.
— Mene jostakin kyselemään töitä.
Anselmi oli neuvoton. Hän oli jo kolunnut kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat. Ei ollut ollut metsäherralla eikä pappilassa. Ei kukaan tarvinnut. Sitten hän oli mennyt kauppiaan luo pyytämään vähän tavaroita velaksi. Hän oli puhunut kauan ja vakuuttavasti, oli luvannut vaikka tunkiota nuolla, kunhan vain saa sen ja sen. Kaksi markkaa oli saanut ja siitä oli nyt kolme viikkoa.
Puute kävi jo liian pitkälliseksi ja rasittavaksi.
— Onhan tuo edes hyvä… aloitti Anselmi.
— Mikä sitten? keskeytti akka.
— Että lapset ovat terveitä, jatkoi Anselmi viattomasti.
Laihuutta ja jatkuvaa kitumista ei Anselmi osannut pitää vikana eikä minään. Samanlaisia ovat muittenkin penikat ja kylläpähän korjautuu kun kasvavat.
Akan täytyi naurahtaa, mutta sai pian entisen vakavuutensa takaisin.
— Kyllä tästä kunnan puoleen on käännyttävä, sanoi hän.
— Eipä ollut apua, kun koetettiin, väitti Anselmi. Onpahan köyhempiäkin.
Ja jonkunlainen hyvämieli kirkasti hänen yksinkertaiset kasvonsa.
— Ellet olisi myynyt koiraasi, puhui akka taas, voisit nyt mennä linnustamaan. Se apu siitäkin olisi.
— Saatiinpahan siitäkin viisikymmentä markkaa, vastasi Anselmi. Viisikymmentä markkaa, joo. Ja tarpeeseen tulivat. Elää nujuutettiin niinkuin paremmatkin pari kuukautta.
— Ja hyvä kuuluu olevan, jatkoi Anselmi, kun akalla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Sellainen tyypillinen, pystykorva, haukkuva lintukoira. Kyllä minä kirkolla kuulin ja joka sanan muistan.
Nyt lasten leikki yltyi tavanmukaiseksi, todelliseksi tappeluksi. Anselmi katseli, kuinka akka tarmokkaalla kädellä ja asiantuntemuksella asetti tappelun, nousi sitten ja painui ulos.
— Minne sinä menet? kysyi akka.
— Pyssyn otan ja menen katsomaan, näkyisikö lintuja.
— Mitä sitä turhia? Kun sen koirankin möit.
— Pakkohan siihen oli. Ja saapa tuolla käydä. Ei ota jos ei annakaan.
Pimeässä navetassa ammui torpan ainoa lehmä. Anselmi avasi oven ja vilkaisi sisään. Siellä se seisoi lamassa niinkuin ennenkin ja inui Anselmia vastaan. Jäkäliä oli pakko sillekin syöttää.
— Älähän murehdi, kanttura, sanoi Anselmi toverillisesti. Kunhan tästä kesäkin vielä tulee, niin saat heiniä. Ja ensi syksynä tehdäänkin eri tavalla.
Lehmä ammahteli iloisena lupauksesta, mutta vähän kuin epäillen, kuinka sen kesään pääsemisen kanssa oikein on.
— Sen kun tappaisi, ajatteli Anselmi, nousten suksilleen, niin jo valuisi ruokaa pitemmäksi aikaa. Mutta liian äkkiteko se olisi. Sitten olisi sekin toivo poissa ja mistäs tenaville maidon otat?
* * * * *
Anselmi hiihteli metsiä ristin rastin, ilman mitään päämäärää. Nousi vaaralle, painui taas aavalle, mutta mitään ammuttavaa ei näkynyt.
— Mitäpäs sitä ilman koiraa, ajatteli hän. Taisi olla sittenkin tyhmää kun tuli myydyksi. Mutta paremmat taitavat Killillä olla päivät puulaakin herran luona kuin isäntäväellä täällä kotosalla.
Ja taas Anselmi hartiain takaa potkaisi sivakoitaan eteenpäin.
Alkoi jo painua illaksi ja Anselmia uuvutti. Mistäpä ne liiat voimat, ei ollut tullut liikoja syödyksikään. Olisi sitä nyt joku lintukääkäle tarvinnut saada hollille. Mutta eipäs. Kun ei, niin ei. Se on se köyhän osa sellainen.
Luonto ja hiljainen metsä antoivat Anselmin ajatuksille suuntia ja hän hidasti kulkuaan. Annahan kun päästään kesään ja työn päästä kiinni. Kyllä silloin katsotaan eteen, katsotaan totisesti, jos ei tähän mennessä ole katsottu. Ei tule olemaan muijalla sanansijaa, jos tähän mennessä liekin ollut.
Tästä Anselmi johtui miettimään, että kuinkahan se hänen kohtansa onkin sellainen. Muille aina jotenkin onnestaa ja lykästää, mutta eipähän satu hänen kohdalleen. Sattuisipa edes kerrankaan. Mutta kaipa Jumala, joka pitää huolen riekoistakin…
Uupumus alkoi jo saada ylivallan, ruumis oli läpihiestynyt ja Anselmi istahti kaatuneelle, lumiselle puunrungolle pannen tupakaksi. Kukapa häntä auttamaankaan, kun ei tiedä, koska saa omansa takaisin. Selväähän se on, liiankin selvää. Mutta kun edes töitä antaisivat!
Anselmin havahdutti mietteistään porolauma, joka tulla tömähdytti siihen ja alkoi penkoa lunta. Jäkälää kai hakivat.
— Noillakin on ruokaa tarpeeksi, ajatteli Anselmi katkeruudetta. Mutta ehkäpä se omena tipahtaa joskus minunkin kohdalleni…
Sitten hän rupesi tarkastelemaan merkkejä. Joo, Matti Pongun, lappalaisen merkkejä olivat useimmat. Kyllä se Jumala siunaa sitä omaisuutta toisille, niinkuin Matti Pongullekin, ja toiset saavat olla ilman ja kärsiä. Matti Pongullakin poroja tuhansiin. Jos yhden vei rutto ja toisen tappoi susi, niin uusia sikisi. Ja jos tuosta nyt ampuisi yhden, niin tuskin Matti sitä koskaan tietämään tulisi.
Kuin välähdys meni Anselmin päähän, että tuosta hän täräyttääkin yhden. Ei hän varasta. Huomenna hän menee Matti Pongun luokse ja sanoo: »Nälissäni minä sen tein, mutta anna anteeksi. Rahaa minulla ei ole, mutta kesällä tulen töihin taikka maksan. Matti Ponku kuuluu olevan ymmärtäväinen mies ja mukava mies, kyllä se antaa anteeksi. Ja niin päästään sitten kevääseen eikä joka päivä tarvitse kuulla akan kramahvoonaamista.
Anselmi nousi, laukaus kajahti metsässä terävänä ja särmikkäänä, ja sitten se oli tehty. Lauma karahti pakoon, sen kopareiden kapse eteni, mutta yksi makasi verissään hangella. Hetkeksi Anselmin silmissä musteni, hänen jokainen jäsenensä vapisi ja hänestä tuntui kuin puitten takaa sukeltautuisivat esiin Pongun Matti ja hänen poikansa, poliisi ja nimismies ja tarttuisivat häntä risaiseen kaulukseen: „Ahah, jopa tapasimme sinut teossa, poronvaras”. Kittilään, Kittilään, Kittilän linnaan, siellä saat miettiä… Mutta metsä pysyi äänettömänä, ruudinsavu hälveni ja vain pakkanen paukahteli puissa. Eläin makasi siinä, mihin oli jäänytkin.
Anselmi palautti mieleensä kaikki lupauksensa, rauhoittui ja rupesi nylkemään poroa. Sitten hän asetti ruhon eteensä suksille, sitoi taljan selkäänsä ja alkoi rauhallisesti hiihdellä kotia kohden.
Pihalla tuli akka häntä vastaan.
— Herra Jeesus, mitä sinä olet tehnyt! huudahti hän.
— No nyt ei tarvitse ainakaan lihan puutetta inistä, vastasi Anselmi hymyssä suin.
— Tarvitse! voihki akka. Ei sinusta tähän asti ole ollut hyötyä muussa kuin lasten laitossa ja nyt vielä toimitat itsesi linnaan.
— Mitäpä vahinkoa siinä sitten on, kun te vaan elätte, virkahti Anselmi. Huomenna menen Ponku-Matin luo ja kerron koko jutun. Kyllä se antaa velkana olla kesään asti.
— Menet minkä menet.
Eukko jatkoi periaatteesta vatkuttamistaan, mutta näytti kuitenkin rauhoittuvan.
Seuraavana yönä Anselmi ja hänen perheensä nukkui kylläisenä ja rauhallisena, ja aamulla Anselmi sonnusti itsensä matkalle.
* * * * *
Ponku-Matti oli kyllä mukava mies, mutta poro, jonka Anselmi oli ampunut, ei ollutkaan hänen. Hän katseli vuoroin korvia, jotka Anselmi oli tuonut, vuoroin niiden tuojaa ja jahkaili.
— Kyllä sinä minun puolestani velaksi saisit, jos se minun olisi ollut, lauloi hän, mutta se näkyykin olevan Hietaniemen. Mene sopimaan hänen kanssaan.
— Kun ei ole rahojakaan kouraan tyrkätä, valitti Anselmi. Varkaaksi minä nyt tulen.
Ponku-Matti, lappalainen, mietti hetken.
— No, kyllä sinä minulta saat viisikymmentä kruunua maksaaksesi ja sovinnoiksi, jos vaan lupaat kesällä tulla töihin, päätti hän.
— Mutta jos se sittenkin panee varkaaksi.
— Kyllä me kaikki varkaita olisimme, jos olisimme sinun veroisiasi köyhyydessä, lohdutti Ponku-Matti.
Täynnä toivoa hiihteli Anselmi Hietaniemeen, mutta Hietaniemi ei ottanut vastaan tarjottuja rahoja.
— Varas on varas ja varkaana tuomittava, sanoi hän topakasti.
Ilmankos olikin suuri lakimies ja ajoi pitäjäläisten asioita käräjillä.
* * * * *
Oli siis päätetty, että Anselmi oli joutuva linnaan. Nyt hän istui vanginkuljettajan vieressä Annaperin pirtissä ja odotti kihlakunnanoikeuden päätöstä.
Kittilään tästä tuli meno, Kittilään tai Oulun linnaan, kysymys oli vain siitä, miten pitkäksi aikaa.
Akka istui hänen vieressään toisella puolen, itkeskeli ihmisille surkeuttaan ja haukuskeli miestään.
— Sanoinhan minä, motkotti hän, että se siitä tulee.
— Niinpä sanoit. Mutta elettypä on. Kelpasivatpa lihat sinullekin.
— Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset, sanoo minun yllyttäneen…
Anselmi on köyhän nöyryyden juurikuva, hän istuu vain ja tuijottaa, toivoen, että päätös pian tehtäisiin, mutta ovet pysyvät auttamattomasti suljettuina.
— Kyllä se on hyvä, että tuollaiset opetetaan, sanoivat poromiehet. Vaikka kyllä se koetti selittää, että nälissäni minä tässä… Ja sovintoakin muka oli tarjonnut.
— Hyvä se on, vastataan. Löylynlyömähän se on koko mies…
— Niinpä hyvinkin. Sitä se Hietaniemikin oikeudessa, että opettaa se täytyy eroittamaan omansa ja toisen oma.
Oikeussalin ovet pysyivät vielä kiinni. Väliin kuului sieltä tuomarin korkea ääni, väliin taas jonkun lautamiehen jäyheä basso. Ja hetki hetkellä kävi Anselmin mielentila oneammaksi ja akan motkotus yltyi. Mitä ne siellä nyt sitkuttavat, sanoisivat, että linnaan menet ja sillä hyvä.
Vihdoin viimein ovet sitten lennähdytettiin selälleen ja ihmiset käskettiin sisään. Nyt se sitten nähdään!
"— Ja koska on todistettu", lukee tuoman hitaasti ja tyynesti, "että vastaaja, Anselmi Elsanpoika Kaarretaho, on äärimmäisessä hädässä ampunut kysymyksenalaisen poron sekä jo seuraavana päivänä tarjonnut asianomistajalle siitä korvausta, kihlakunnanoikeus, ottaen huomioon nämä lieventävät asianhaarat, harkitsee oikeaksi kanteen kokonaisuudessaan kumota, velvoittaen vastaajan kuitenkin asianomistajalle suorittamaan korvauksena ammutusta porosta kolmekymmentä markkaa. Asian näin päättyessä saavat asianomaiset itse kärsiä kulunsa."
Asianomaiset saivat käydä ulos.
— Onpa vielä jälellä hovioikeus, sanoo Hietaniemi uhkamielisesti.
— Ja senaatti, säestävät toiset poromiehet.
Anselmi ei vastaa mitään. Nöyränä ja kiitollisena alkaa hän tallustella kotiaan kohti, ja akka kulkee hänen jälessään rähisten, että nyt ne Pongun rahoilla ostetut jauhotkin ovat loppuneet.
Mutta Anselmista tuntuu sittenkin, kuin olisi omena kerran pudonnut hänenkin kohdalleen.
SARA-NIILAN UUTISTALO
Tänään tai viimeistään huomenna oli siis Sara-Niilan kohtalo ratkaistava.
Sara-Niila tunsi sen syvästi sielussaan istuessaan siinä tupansa penkillä piippua imeskellen. Hänessä asui raukea, veltostuttava rauha niinkuin sellaisessa, joka raskaasti työtä tehden on täyttänyt velvollisuutensa.
Lapset ärhentelivät hänen ympärillään, naureskelivat, kisailivat ja yltyivät joskus tappelemaankin, mutta viimeksimainittu ei häirinnyt Sara-Niilan suurta rauhaa. Tapelkoot, aikansa tappelevat, minkä tappelevat. Niin on itsekukin penikkana tehnyt.
Kaija, hänen vaimonsa, loddadsham, keitti kahvia lieden ääressä. Hetkisen Sara-Niilan katse viivähti hyväillen hänessä, salaisesti hän toivoi, melkein itsensä tietämättä, että lapset menisivät pihalle, mutta sitten hän taas syventyi piippunsa imemiseen ja tulevan onnensa epämääräiseen aprikoimiseen.
* * * * *
Sara-Niila oli palvellut Erik Eiraa, pororuhtinasta, jo Kaaresuvannossa ja uskollisesti seurannut häntä, kun Erik Eira muutti Kaaresuvannosta Suomeen, Uodsuun. Siitä oli jo toistakymmentä vuotta. Eihän hän, Sara-Niila, koskaan ollut mitään puutettakaan nähnyt, aina oli Erik Eira antanut sen, mitä oli tarvittukin ja joskus vähän enemmänkin. Mikäpäs siinä. Erik Eira oli lappalaisten eittämätön gonagas, kuningas, ja Sara-Niila hänen uskollisin miehensä.
Täällä Suomessa oli hän nainut Pongun Kaijan ja vaikka he olivat olleet avioliitossa vasta kymmenen vuotta, oli lapsia jo seitsemän. Ja sen seitsemännen jälkeen oli Sara-Niila ruvennut miettimään.
— Mitäpä sinä turhia mietiskelet, oli Erik Eira sanonut. Kyllä Ibmel pitää huolen sinun lapsistasi niinkuin sinusta itsestäsikin.
— Niin kai, oli hän, Sara-Niila, vastannut, mutta sittenkin hän oli miettinyt, vaikkakaan järkevä miettiminen ja eteensäkatsominen ei kuulunut hänen luonteensa pohjimmaisiin ominaisuuksiin.
— Katsokaa taivaan lintuja… sanoi pastori.
Tässä ei kuitenkaan auttanut katsella taivaan lintuja. Jos hänen, Sara-Niilan, pää kesken kaikkea kaatuisi, niin kuka silloin pitäisi huolta Kaijasta ja lapsista? Erik Eirako? Kyllä kai, mutta aikansa hänkin. Köyhiksi ne jäisivät, köyhiksi ja osattomiksi, vaikeaa olisi niille vaellus ja lopuksi loppuisi Erik Eirankin kärsivällisyys. Kuka sitä nyt aina auttamaan ja yhä vain auttamaan.
Senvuoksi oli Sara-Niila yksinäisillä retkillään alkanut katsella itselleen uutistalon paikkaa ja lopuksi sellaisen löytänytkin Seeskulkijanojan varrelta. Jollakin tavalla oli hän saanut hankituksi itselleen lehmän, raivannut peltomaata ja tehnyt heinää ojan varrella olevalla luonnonniityllä.
— Kyllä sinusta vielä toimeentuleva mies tulee, Sara-Niila, oli hän itselleen sanonut.
Omalle itselleen hän ei myöntänyt, että näissä hankkeissa olisi ollut ylpeyden henki mukana. Hän oli vain katsonut lastensa etua, omasta puolestaan valvonut, etteivät nämä joutuisi kunnan niskoille. Jo keväällä oli hän pannut uutistalon hakemuspaperit itäpiirin nimismiehen kautta sisälle ja tänään tai huomenna hän odotti katselmusmiehiä. Kuului se insinööri Trampenfelt tulevan, mikäli kirkolta kävijät olivat kertoneet.
* * * * *
Sara-Niila istui siis tupansa penkillä ja mietiskeli. Hän asui sadan sylen päässä Uodsun päärakennuksesta, jonka pääty ja takakartano paistoivat hänen silmiinsä, kun hän vilkasi ikkunasta ulos. Oli jo se hetki, jolloin kesä painuu harmajaksi syksyksi, jolloin sääsket kuolevat kylmyyteen, ja mäkäräiset käyvät esiin toimittamaan ne tehtävät, jotka sääskiltä ovat jääneet tekemättä. Lapset tappelivat yhä. Nuorempi Sara-Niila oli jo antanut sellaisen iskun Sara-Jounille vasten turpaa, että veri juoksi, mutta isä-Niila istui vain imeskellen piippuaan ja tuskin viitsi kohentaa lapsiaan.
— Aja ne kartanolle, sanoi Kaija, hyvin tietäen, ettei hänen ajamisensa mitään auttaisi.
— Menkää kankaalle riitelemään, tiuskahti Niila velvollisuudentuntoisesti ja häristi sormellaan, niinkuin oli nähnyt Mutenian isännän tekevän, mutta mietteitään hän ei voinut keskeyttää.
Hänestä tulee siis Seeskulkijanojan isäntä ja talonsa nimeksi on hän ajatellut Seeskulkijaa. Tästä eteenpäin hän ei enää ole Sara-Niila, vaan Niila Seeskulkija, ja kirkkoherra huutaa kinkerillä: »talokas Nils Seeskulkija. Ja hän astuu esiin, mudin helmat hiukan liehahdellen ja hopeasoljet välkähdellen ja osaa katkismuksensa. Hänellä on valkeasalvoksinen talo, jossa on pirtti ja kaksi kamaria ja kirkolle mennessään poikkeaa Erik Eira hänen luokseen kahville. Kaija tarjoaa kahvia ja juustoa ja poronkieltä ja joskus ryypyn Norjan viinaa, jonka Tunturi-Heikki on Norjasta tuonut.
— Hyvin sinulla onkin, Sara-Niila, sanoo Erik Eira ja antaa lapsille kruunun, jotta isä saisi ostaa heille makeisia kirkolla käydessään.
Mutta Niila Sara ei vastaa mitään, vaan hymyilee ja on tärkeän näköinen, niinkuin Erik Eirakin ja sitten hän käskee Erik Eiran kamariin ja panee grammofoonin soimaan. Hän hankkii samanlaisen grammofoonin kuin se mestari Kylmänenkin, jota on rangaistu varkaudesta ja joka sitten on tullut Lappiin. Sen hän tekee, eikä grammofooni maksa Tromssan Gundersenilla kuin kaksikymmentä kruunua. Grammofooni soittaa "Ihajaan" ja "Kuinka se joki voipi suora olla"; Erik Eira kuuntelee, naureskelee ja hopeasoljet kiiluvat päivänvalossa.
— Kyllä sinulla on, Sara-Niila, on vaan, sanoo hän ja ottaa ryypyn viinaa.
Niinhän hänellä on. Perunamaa kukkii tuossa ikkunan alla, ohrapelto on ojan takana ja tukkimetsä kasvaa, minkä ennättää. Kirkonkirjoissa ei enää sanota: porolappalainen Niila Uulanpoika Sara, vaan kruununuutistalokas Niilo Ollinpoika Seeskulkija.
Näin miettii Sara-Niila, ja hänen sydänalaansa kutittaa aivan kuin putoaisi hän jostain korkealta. Ei ole synnillistä ajatella näin.
* * * * *
Kaija panee kahvin pöytään. Kaijalla on syvät, ruskeat silmät ja pientä alakuloisuutta meiningeissä. Hän kulkee ahkerasti seuroissa ja hänellä on herkkä ja syvä synnintunto.
— Kun sinä et vaan ajattelisi liiaksi niitä maallisia, sanoo hän, vaikka ajatukset liikkuvat samoissa asioissa.
Sara-Niila ei ole erikoisen hanakka seuroissa kulkija, vaikka onkin tullut jonkunlaiseen herätykseen, eivätkä vaimon sanat niin ollen hätkähdytä eivätkä herätä suurempaa vastakaikua. Hän ei siis vielä vastaa mitään, vaan kopahduttaa piippuaan penkinlaitaan ja kävelee hitaasti pöydän ääreen kahville.
Kaija läsähtää seinänvieruspenkille Niilaa vastapäätä ja alkaa vaieten särpiä kahvia. Kun ei Niila vastaa, näkee hän velvollisuudekseen jatkaa..
— Se on niin, että Jumala on ylpeitä vastaan, sanoo hän, niinkuin on seuroissa oppinut. Eihän se mitään, jos hommaa ja puuhaa, mutta jos ahneus ja ylpeyden henki pistävät siihen nokkansa…
— Mistäpä meikäläiselle sellaisia henkiä, keskeyttää Niila välinpitämättömästi, vaikka salaisesti hiukan peljäten. — Nöyrällä mielellä on tehty, mitä on tehty…
Sara-Niilan pelkoon liittyy jotakin taikauskoista. Hänellä ammuu oma lehmä Erikin navetassa, hänellä on viisitoista poroa ja nelisensataa markkaa säästössä. Kyllä niillä jo jonkunverran saa aikaan. Mutta onhan sitä yhtä ja toista pientä keräytynyt omalletunnolle, josta sietäisi tili ja tunnustus tehdä nöyryydessä ja katumuksessa. On joskus tullut kaikessa hiljaisuudessa merkityksi toisen poro, — mutta niinhän tekee moni muukin, melkein kaikki, kun vaan silmä välttyy, — on joskus ryypätty viinaa ja yllytty joikaamaan ja kerran hän poroeroituksella päissään ollessaan oli sytyttänyt paperossinsa kymmenen kruunun setelillä. Silloin ei varmasti ylpeyden henki ollut kovinkaan kaukana. Nämä olivat kyllä kaikki niitä vähäpätöisimpiä syntejä, mutta kun ne kaikki kokosi yhteen, saattoivat ne hyvinkin aiheuttaa sen, ettei Ibmel katsonut Niilaa kelvolliseksi saamaan uutistaloa.
Ja vähitellen Niilaa alkaa totisesti peloittaa, häntä kalvaa suuri, jäytävä levottomuus ja pelko, levottomuus, joka panee sydämen kiivaasti tykkimään ja joka on yhtä tuskastuttava ruumiillisesti kuin henkisestikin. Rukouksestahan tässä lähtisi apua, mutta ei Niila voi nyt rukoilla. Arvaahan Ibmel heti, että uutistalosta ja maallisesta hyvyydestä tässä on kysymys. Olisi jo kauan aikaa sitten saanut mietiskellä niitä asioita ja tehdä välit selviksi.
Sitten se talo putoaisi kuin hyllyltä.
* * * * *
Niila painaa neljäntuulen lakin lujemmin päähänsä ja menee ulos, vaikkei hänellä ole siellä mitään tekemistä.
Rakennusmestari Kylmänen tulla jonksuttelee juuri portailla jängän yli, laukku heilahtelee hänen selässään ja hän on huomattavasti juovuksissa. Kun hän saapuu lähemmäksi, kuulee Niila, että laukussa pulpahtelee jotakin, ja heti alkaa häntä riivata himon piru, mutta hän päättää sankarillisesti taistella sitä vastaan ja voittaa.
— Päivää, tervehtii Kylmänen jo matkan päästä. Terveisiä Inarista.
— Päivää, vastaa Sara-Niila kuivasti.
— Joko syyni on käynyt? kysyy Kylmänen sitten.
— Tänään niitä odoteltiin, mutta eipä ole vielä kuulunut.
Kylmänen siirtää laukun käteensä ja taas Niila kuulee sieltä jotakin lotinan tapaista.
— Ottaisiko Niila ryypyn?
Niilan sydän hetkahtaa ilosta ja odotuksesta. Mutta samassa Niila kauhistuu, sillä hän huomaa, että himo tälläkin tärkeällä hetkellä istuu hänessä lujasti.
— En, vastaa hän kartellen. Voivat tulla ne vieraatkin… ja syntikin se on, lisää hän pian, ihaillen omaa miehuuttaan.
Kylmänen ei ole sillä tuulella, että rupeaisi pilkantekoon.
— Synti! toistaa hän äreästi. Jumalanviljaa se on niinkuin leipäkin, ohrista tai rukiista tehty. Mutta sitä pitää käyttää taidolla eikä niinkuin paviaani.
Niila ei tiedä, mikä on paviaani, mutta arvaa, että se on jotakin pahaa tai jokin pirun keksintö, ja muutenkin on Kylmänen sanonut syvän ja vaariinotettavan totuuden. Niin juuri, — taidolla. Taidolla ja ymmärryksellä niinkuin Erik Eira, joka kyllä ottaa ryypyn, mutta joka ei koskaan kännää humalassa. Ja Sara-Niila päättää seurata isäntänsä, Erik Eiran esimerkkiä… Senverran hänellä täytyy olla miehuutta ja itsensähillitsemiskykyä.
Eikä Niila lankeakaan. Hän ottaa vain kolme, neljä tukevaa ryyppyä ja antaa Kylmäsen jatkaa matkaansa.
Päivä alkaa jo hämärtää, eikä syynimiehiä vielä näy. Lieneekö insinööri Trampenfelt yöpynyt Purnuun tai muuten katsonut itselleen edullisemmaksi tulla vasta huomenna. Nyt, alkavassa hämärässä, näyttää hänen mökkinsä vielä rappeutuneemmalta, mustemmalta ja matalammalta kuin tavallisesti, varsinkin jos sitä vertasi Uodsun päärakennukseen. Epätasaisesti, kovin epätasaisesti, jakaa Ibmel lahjansa, toisilla on yllinkyllin ja enemmänkin kuin mitä tarvitsevat, toisilla ei oikein sitäkään. Eivätkä ne hyvyydet useinkaan vanhurskaille tule.
Äkkiä Sara-Niila huomasi napisevansa Ibmeliä vastaan ja keskeytti säikähtäen mietteensä.
Mitäpä hän mestaroimaan! Mutta ikuisen syyn sai päällensä, jos jätti lapsensa näkemään nälkää.
Sara-Niila kuljeskeli suon reunaa ja tuli ojalle, joka hiljaa lorisi metsän syvyydestä suolle, muuttuen siellä haastelevasta purosta totiseksi, mustaksi, tuskin huomattavasti eteenpäin virtaavaksi ojaksi. Nyt, illan hiljaisuudessa, tuntui Niilasta, kuin haastelisi puro hänelle kauniisti ja asiallisesti.
"Minun rannoillani kuljeskeli kerran Seeskulkija, hän, joka peninkulmien päästä tiesi, mistä kadonnut ruumis oli löydettävä tai varastettu tavara haettava. Hän asui tuolla Päiväsen tienoilla, minne sinäkin aiot tupasi rakentaa… Nämä rannat ovat vihannat ja kauniit, tukkimetsä on koskematon ja korkeampaa heinää et löydä kuin vuopajaini rantamilla. Seeskulkija ei heiniäni tarvinnut, sillä hänellä oli vain poro ja vuohi, hänen palaneen tupansa kivijalan rauniot löydät Päiväsen polun varrelta. Melkein sata vuotta on kulunut Seeskulkijan tuvan palosta, eivätkä nykyisen polven ihmiset häntä muista. Oletko nähnyt tulen joskus raunioilla kimmeltävän, välkkyilevän ja pakenevan, antamatta lämpöä ja valoa… Sinusta on tuleva Seeskulkija…"
Eipä, ettei vistota Sara-Niilaa. Tähtiä on syttynyt taivaalle, hämärä käy syvemmäksi, jängältä käy uho ja metsä tuntuu huokailevan. Tuolta vilkkuu takkatuli Uodsun pirtin ikkunoista, tuli tuikahtelee hänenkin tupansa ikkunoista ja Marjaanan kodan räppänästä nousee sauhu. Marjaana on niitä ihmisiä, jotka eivät ole sopineet asumaan salvettuun taloon. Hän tahtoo elää ja kuolla kodassa. Sydämessään Sara-Niila tuntee arvonantoa Marjaanaa kohtaan. Niin, ja tuossa ovat Puitsitunturit hänen edessään, hämärässä synkkinä ja uhkaavina, jossakin niiden takana on Mutanivan varakas kylä ja Inari. Niin on joka suunnalle: metsiä, soita ja valkoisia kankaita ja tuntureita, ja taas metsiä, soita ja kankaita ja joku kylä siellä täällä, ja täällä kävelee hän, Sara-Niila, yksin ja ajattelee, miten järjestäisi tulevan ajallisen elämänsä. Vähitellen alkaa Niilasta tuntua koko hänen uutistalo-hommansa yhtäkaikkiselta ja pieneltä. Tuolla noin, tuolla korkealla, tummansinisen taivaan ja tähtien takana, asuu Ibmel ja Hän kaiken lopuksikin tämän asian laittaa oikealle tolalle, jos on laittaakseen. Jonkunlaisena kaukaisena, hyvin vaikeasti tajuttavana ja siintävän etäisenä käsitteenä tulee Niilan mieleen ajatus, jota, jos hän sille osaisi nimeä antaa, voitaisiin nimetä ajatukseksi maailmankaikkeudesta.
Yksinäinen poro säikähdyttää hiukan Niilaa, kun hän hiljalleen kävellä keinuttelee kotiinpäin ja saattaa hänen ajatuksensa vanhoille, tutuille urille.
* * * * *
— Minulla on oma uutistalo ja yksitoista verovapaata vuotta… minä en saa enää palkkaa Erik Eiralta, minulla on lehmiä ja poroja ja elokuulla minä menen heinäntekoon… Sitten minulla on hevonen ja rahaa kirstussa, Kaijalla on hopeasolkia, ja Erik Eira tulee joskus kylästelemään… Grammofooni pannaan soimaan, kiiltävätorvinen, laulava, soittava, naurava grammofooni… minä muutan siihen neulaa…
Niila kuvittelee erikoisesti tilannetta, joka sisältyy neulan muuttoon, totiseen ja tärkeään toimitukseen, mutta sitten hän taas hätkähtää:
— Grammofooni — ylpeyden ja perkeleen henki…
Hän tiukentaa vauhtiaan, käynti käy yhä keinahtelevammaksi, mudin helmat heilahtelevat oikeaan ja vasempaan, hän koettaa olla ajattelematta mitään ja melkein vihaisesti työntyy hän tupaan.
Kaija on keittänyt kalakeiton ja epäillyt, että Kylmänen on juottanut
Niilan.
— Kyllä se hyvä olisi, jos se talo saataisiin, sanoo hän iloissaan siitä, etteivät epäilykset osottautuneet oikeiksi.
— Kyllähän se olisi, vastaa Niila ja vääntäytyy mitään erikoista toivomatta, mitään tuntematta ja mitään ajattelematta levolle.
Hän on jo nöyrästi heittänyt kaikki Ibmelin kaikkivoipaan harkintaan.
* * * * *
Seuraavan päivän iltana Sara-Niila palaa insinööri Trampenfeltin ja kahden uskotunmiehen kanssa katselmuspaikalta. Päivän kuluessa on hänessä heikosti vaihdellut toivo ja levottomuus, varmuus ja epävarmuus. Insinööri ja uskotutmiehet ovat sitä mieltä, että paikka on erinomaisen sopiva itsensäkannattavalle uutistalolle, eivätkä he ollenkaan epäile, etteikö Niila saisi siihen taloa pystyyn, kun panee kovasti työtä, vähän rahaa ja käyttää asiantuntevaa apua.
— Minulla on lähes neljäsataa markkaa säästöjä, sanoo Niila.
— Ja kun myyt viisi poroa, niin saat kaksisataa lisää, sanoo insinööri.
Niila ei ole myynnin kannalla, mutta hän ei vastustakaan. Hiljaisuudessa hänen ajatuksensa lentävät Erik Eiraan. Hänen mielensä on taas täynnä toivoa.
Kun he taas saapuvat Uodsun pirttiin, istuu siellä metsäherra Gyllenmarck. Metsäherra on hiljainen ja harvasanainen, kättelee insinööriä ja katselee Niilaa ja uskottuja miehiä sillä tavoin, että nämä tulevat ottaneeksi lakit päästään. Hän valittaa, ettei pitkän kävelymatkan ja loukkaantuneen jalkansa vuoksi ollut ehtinyt ajoissa, — oikeastaanhan hän voisi antaa oman lausuntonsa kuvernöörille katselmuksen jälkeenkin, — mutta on nyt kuitenkin tullut..
Insinööri kuuntelee tarkkaavaisesti ja vaikka Niila koettaa karaista luontoaan, alkaa häntä puistattaa. Hän aavistelee, mitä on tulossa: hylkääminen, kylmä, armoton hylkääminen. Niilan sisässä alkaa kummallisesti käydä ja hän istuu paikallaan kuin noiduttu, kaikin vaistoin odottaen.
— Kuvernööri tulee auttamattomasti hakemuksen hylkäämään, lausahtelee metsäherra katselematta suorastaan minnekään, sillä hakemus kohdistuu aiottuun suojelusalueeseen.
Se tuli siis nyt. Niilasta tuntuu, kuin hänessä jokin töksähtäisi. Kaija, joka myöskin on tullut tupaan, vetäytyy vielä enemmän hämärään nurkkaan, ja insinööriltä pääsee rauhallinen: ”vai niin”.
Ne ovat suuria herroja, insinööri ja Gyllenmarck, ne eivät käsitä, että Niilan hakemus oli osa hänestä itsestään; arasti Niila katsahtaa sinne, missä tietää Erik Eiran istuvan ja on huomaavinaan pienen, pilkallisen hymyn hänen ohuilla, tupakanruskeilla huulillaan.
"Ylpeyden henki!" kuiskaa joku ääni Niilan rinnassa. ”Ylpeyden ja ahneuden henki”.
Ja samassa Niila rauhoittuu ja tylsistyy. Tällä kertaa ei Ibmel ollut sallinut. Hän tahtoi vielä antaa koettelemuksia ja kilvoitteluja.
— Kyllä kai se köyhän on toivotonta… sanoo hän nöyrästi.
— Mikä vika se on, kun mies vaan muuten on kunnollinen ja työkuntoinen, myhähtää insinööri Trampenfelt kehoittavasti.
— Eikähän Seeskulkijanojan varsi ainoa paikka ole, virkahtaa Gyllenmarck levollisesti. Sopii hakea talonpaikkaa Kotavuomalta, niin luulen, ettei ole kuin vuoden tai parin asia, kun siinä on valmis talo.
Sanoo ja marssii insinöörin jälessä kamarin puolelle jättäen Niilan yksin mietteineen.
Kuvernöörin nahkapäätöksen tullessa on Niila jo taas aivan rauhallinen. Hänellä on valta katsella uusia maita, mutta nöyrällä mielellä, ilman ylpeyden, ahneuden ja prameuden henkeä, ahkeran ahertajan tavoin, niinkuin Ibmel suurilta syntisiltä vaatii.
Tai sitten valita rengin harmaja elämänura ja jättää se perinnöksi lapsilleen.
TUNTURI-HEIKKI JA HÄNEN RAHANSA
Tunturi-Heikki oli, suoraan sanoen, ikävä ja inhoittava mies.
Eihän hän suorastaan hullukaan ollut, joskin hiukan löylynlyömä, mutta se hänen kuuluksi tullut kitsautensa ja rahanahneutensa, se ei löytänyt äärtä eikä rajaa. Oikeastaan oli merkillistä, kuinka ihmiset jaksoivat häntä sietää, mutta mahdollisesti se johtui siitä, että hänet tunnettiin penikasta asti ja siitä, että hän oli niin nöyrä eikä ollut kenellekään vaivaksi, kun ei häneltä vaan vaatinut rahaa. Päästäkseen jotakin maksamasta oli hän valmis melkein mihin tahansa ja samoin hän rahan edestä meni minne käskettiin. Kerran hän oli viiden markan maksusta istunut ilkosillaan kymmenen minuuttia muurahaispesässä ja kerran oli hän yhtä monesta kruunusta kuljettanut erään insinöörin viisileiviskäisen laukun kahden peninkulman matkan Puitsitunturin yli. Ei kukaan järkevä ihminen sellaiseen olisi ruvennut, mutta Tunturi-Heikki rupesi, sillä hän tahtoi rahaa, paljon rahaa.
Mitään vakinaista tointa tai asuinpaikkaa Tunturi-Heikillä ei ollut. Hän oli siellä, missä hänen annettiin olla, teki palveluksia kenelle sattui ja joka parhaiten maksoi, auttoi poromiehiä poroeroituksessa, souteli metsäherroja ja insinöörejä heidän virkamatkoillaan ja joskus aikaisemmin oli hän Norjan puolelta käynyt säännöllisesti hakemassa viinaa, vaikkei koskaan itse maistanut pisaraakaan. Nyt hän oli liian vanhakin sellaiseen.
— Juo, Heikki, sanottiin hänelle.
Mutta Heikki ei juonut. Hän kyllä jollakin tavalla otti talteen sen, minkä toiset hyvän hyvyydessään hänelle tarjosivat, mutta möi sen sitten muille.
Sellainen oli Heikki. Vaatteet, armeliailta ihmisiltä lahjaksi saadut, riippuivat ja roikkuivat repaleina hänen yllänsä, silmien katse oli vaaniskeleva ja kurkisteleva, kädet vapisivat taukoamatta.
— Minulla ei ole mitään, ei yhtään mitään, sanoi Heikki.
Ja kuitenkin hänellä tiedettiin olevan runsaasti rahoja, joita hän talletti tuohirasioissa, milloin kivien alla, milloin missäkin. Kerran olivat poropaimenet löytäneet erään Heikin kassan: kiven alta suuren tuohitötterön täynnä kiiltäviä kaksimarkkasia.
Heikki oli juossut, asiasta kuultuaan, kuin henkensä edestä kaksipeninkulmaisen matkan silloiselta majapaikaltaan Tanhuaan.
— Antakaa takaisin minun rahani, huusi ja valitti hän. Kehtaattekin viedä köyhän miehen ainoat säästöt, joita olen tallettanut kuin silmäterääni.
— Säästöt, nauroivat löytäjät. Älä rupea, Heikki, varkaaksi. Miten sinä voit todistaa niiden olevan sinun säästöjäsi?
— Kyllä minä tiedän, huusi Heikki. Jokaiseen rahaan on piirretty risti.
Löytäjät olisivat vielä kiusanneet Heikkiä, mutta isäntä oli komentanut antamaan rahat Heikille ja potkinut hänet ovesta ulos.
Nyt alkoi Heikki tulla vanhaksi ja hän pelkäsi, että hänen työkykyään ruvettaisiin väheksymään ja että hän ei kelpaisi mihinkään.
— Tarvitseeko herra soutajaa? kysyi hän kylään saapuvalta inspehtorilta.
— Vanhahan se vaari näkyy olevan.
— Mitä siitä, vastaa Heikki. Kyllä minä jaksan. Ja minä vien halvalla.
Kahdeksan markkaa Pumpasenkylään. Muut ottavat kaksikymmentä.
Heikin on enää vaikea soutaa, hän läähättää ja sormiin tahtoo tulla suonenveto, mutta hän peittää väsymyksensä ja kiskoo venettä vastavirtaan kuin olisi henki kysymyksessä, ajatellen neljää kiiltävää kaksimarkkasta, jotka hän pian on kuljettava kätköihinsä.
* * * * *
Tunturi-Heikin pääasiallisin suojapaikka on Mellan talon pirtinloukko ja merkillistä on, että Mellan Euke-emäntä, Mutkan ison rikkaan nuorin tytär, joka kasteessa almanakan mukaan sai nimen Eugenia, häntä kärsii. Niillä kuuluu, Eukella ja Heikillä, nuoruutensa päivinä olleen jotakin härkkimen kauppaa, mutta kai se jo vähitellen, kolmenkymmenen vuoden kuluessa, oli unohtunut, jos se jotakin tavallista kummempaa oli ollutkaan. Tosin Euken mies, Mellan Sakeri, joskus päissään ollessaan käski Heikin mennä helvettiin, vieläpä auttoi hänet pihallekin, ja Heikki tottelikin äänettömästi, mutta vain siksi kerraksi. Hän palasi pian takaisin, ja Mellan pirtti oli ainoa paikka, missä hänessä voitiin saada esille se määrä ihmistä, joka hänessä vielä oli jälellä.
Niin ei ollut aina ollut. Oli ollut aika, jolloin ihminen Tunturi-Heikistä saatiin liiankin helposti esille ja se oli silloin, kun hän kirkkaina kesäöinä kuljeskeli viiden neljänneksen matkan sinne, missä tiesi Euken olevan. Siinä ei vaikuttanut matkan pituus, ei yli kiivettävä tunturi eikä kahlattava suo, jonka jokainen mätäs saattoi pettää. Hän kulki vaan, koska oli kulkeakseen, kunnes Mutkan iso rikas itse muutamana yönä raoitti aitan oven ja sanoi: "Suorihan tiehesi täältä. Liian hoikkasäärinen ja köyhä sinä olet näillä main kärkkymään."
Se oli ollut murheellinen yö. Euke oli itkenyt, ja Heikki oli kiroillut ja luvannut näyttää. Niinhän ne kaikki lupaavat ja siksi oli Mutkan rikasta sydämensä pohjasta naurattanut ja suututtanut. Eihän hänellä, suurin piirtein, ollut Heikkiä vastaan muuta kuin se, että Heikki oli auttamattomasti liian köyhä. Mutkan poromäärä nousi tuhanteen, lehmiäkin oli toistakymmentä ja hevosia kolme, mutta Tunturi-Heikillä oli rievut päällään, silinterikello ja isänsä mökki, jossa asui ja teki töitä vieraalle. Eihän sellainen käynyt, sen saattoi syrjäinenkin ymmärtää.
Heikki oli siis luvannut "näyttää". Aluksi hän teki työtä järjestelmällisesti, kielsi itseltään minkä voi ja kokosi kolikoita. Mutta sitten annettiin Euke Mellan Sakerille ja silloin Heikin rahankokoamishalu yltyi suoranaiseksi raivoksi. Syrjäiset eivät jaksaneet hänen vimmaksi kehittynyttä ahneuttaan ymmärtää ja totta lienee ollut, mitä herrat arvelivat, nimittäin se, että joku Heikin hermoista oli liian heikko.
— Jos on totta, että Mutkan Euke on rahalla ostettavissa, kerrotaan
Heikin alussa sanoneen, niin kyllä se tänne tulee.
Silloin seudun asukkaat sanoivat, että "nyt se alkaa tiirata", mutta mitä Euke itse ajatteli, siitä ei kukaan voinut mitään varmaa sanoa. Hänen avioliittonsa oli samanlainen kuin tuhansien muiden, ei hituistakaan onnellisempi, ellei onnettomampikaan. Tehdä tuhuutti lapsen vuodessa kymmenen ensimmäisen vuoden aikana, siinä kaikki. Kiveliössä on kyllä aikaa sellaiseen, kun vaan saa lapsensa elämään. Eukelta kuolivat kuitenkin kaikki muut paitsi kaksi.
Mutta Tunturi-Heikki kuljeskeli, kuten sanottu, pitkin maita ja kokosi. Milloin esiintyi hän kaupustelijana, milloin työmiehenä ja kun ei töitä ollut tarjona, käveleskeli hän pitkin vaaroja ja katseli kätköjään. Oikeastaan Euke ei enää sisältynyt hänen turtuneeseen tajuntaansa, hän oli onnellinen siitäkin, kun tiesi omistavansa niin paljon rahoja ja että joskus sai poiketa Mellaan, Euken läheisyyteen.
— Mitähän mutkalainen nyt sanoisi, arveli hän, ja hänen verettömät, ohuet huulensa vetäytyivät nauruun, kun hän ajatteli, ettei Mutkan isännällä enää olisi mitään sanomista. Mutta mutkalainen oli jo haudassa ja Euke oli toisen oma. Vain totiset kuuset ja surisevat sääsket kuulivat Tunturi-Heikin jaakeat, sanoiksi puhjenneet mietteet, kun hän laski rahojaan, kaikki hopeaksi ja kullaksi vaihdettuja.
* * * * *
Niinpä hän muutamana päivänä sitten saapuu Purnun uutistaloon juuri silloin, kun päivä on kuumimmillaan. Hän on ollut saattamassa kirkonkylän toista metsäherraa Lauttaseen, hän on kävellyt neljä peninkulmaa ja on väsynyt.
Pihalla on autiota ja tyhjää, vain sääsket pörräävät ilmassa. Läheinen kuusikko näyttää huokailevan kuumuudessa ja tunturin kivet tuntuvat seisovassa lämmössä hehkuvan.
Tunturi-Heikki käy pirttiin, jossa väki on ruokalevolla. Vain isäntä raoittaa silmiään, kun Heikki käy sisään.
— Heikkikö se siellä? kysyy isäntä.
— Heikki vain, vastaa tulija ja käy istumaan. Isäntä vetää pitkiä henkäyksiä, ennenkuin käy jatkamaan keskustelua.
— Kuuluuko Lauttaseen erikoisia? tiedustelee hän.
— Mitäpä sinne. Entä tännepäin?
Nyt isäntä nousee istumaan ja koputtelee piippuaan penkkiin. Hänellä on tärkeää sanomista, sillä muuten hän ei vaivautuisi istumaan.