Produced by Tapio Riikonen

RAPPIOLLE

Kertomus heikosta miehestä

Kirj.

JUHO KOSKIMAA

Otavan, Helsinki, 1919.

I.

POIS.

Tällä hetkellä ei Gunnar Sten tuntenut seisovansa isänsä huoneessa eikä hänen edessään. Hänestä tuntui, että hän oli jossakin vieraassa paikassa ja että tuo mies, joka mitteli huoneen lattiaa, oli tosin jollakin tavalla hänelle välttämätön, mutt'ei hänen isänsä.

Minkäänlaista syyllisyyttä hän ei tuntenut, enintään että oli tehnyt tyhmästi, että ei ollut tehnyt niinkuin olisi pitänyt, että oli ollut ajattelematon, liian hätäinen. Olihan tällaista, mikäli hän oli kuullut, monasti ennenkin tapahtunut, eikä siitä noin hirvittävää meteliä oltu nostettu. Hän odotti vain, että saisi lopullisen nuhdesaarnan, jotta saisi sitten lähteä tiehensä.

Ulkona oli jo lumi ollut pari tai kolme päivää, ajurit kiitivät ohitse, tiuvut helisivät. Siinä kaikessa oli raikasta ja kutsuvaa. Iloisia ääniä ja naurua kuului sisälle asti.

— Isä, onko tämä nyt niin kauheaa…?

Kauppaneuvos Sten loi synkän katseen poikaansa, hänen poskilihaksensa jännittyivät, ja huomasi selvästi, että hän puri hammasta. Mutta sanaakaan hän ei vastannut, jatkoi vain kävelemistään kädet selän takana.

— Hirveää, hirveää…

Hän sanoi sen enemmän itselleen kuin pojalleen, puhuminen näytti tuottavan hänelle yliluonnollisia ponnistuksia.

Silloin Gunnar Sten tunsi, kuinka poskensa valahtivat verettömiksi ja kuinka lattia hänen allaan tuntui horjahtavan. Silloin hän tunsi, että oli tehnyt jotakin viimeiseen asti huonoa ja inhoittavaa. Vaistomaisesti hän tarttui lähimpänä olevan tuolin selkänojaan.

— Hirveää, hirveää…

Sulku oli murrettu, luonnonvoima pääsi valloilleen.

Kauppaneuvos pysähtyi hänen eteensä ja näytti tahtovan niellä hänet katseellaan.

— Etkö sinä edes häpeä? Etkö sinä todellakaan tajua, että sinun ensi yösijasi tulee olemaan poliisikonttori ja että sinun lähimmän tulevaisuutesi sulkevat sisäänsä vankilan muurit? Etkö sinä häpeä seisoa edessäni valmiiksi tuomittuna rikollisena, etkö sinä häpeä ajatellessasi haudassa makaavaa äitiäsi, etkö sinä häpeä veljeäsi Kaarlea, etkö häpeä omaa olemassaoloasi?

— Isä, minä kadun, pääsi Gunnar Stenin huulilta hiljaisesti kuin rukous.

Hän ei enää ajatellut, hänen päänsä oli turtana, ja sanat pääsivät hänen huuliltaan kuin pakosta. Hän tiesi, ettei hänen isänsä viha tuntenut ääriä eikä rajoja, vaistomaisesti ja kokemuksesta hän tajusi, että hänen ensi tehtävänsä oli saattaa isä suunnilleen, sitten keskustella ja pyytää anteeksi.

Tämäkö tästä nyt tulikin! Hän oli kuvitellut kaiken käyvän kuin operetin. Veli Kaarle oli tiennyt koko jutun, pudistanut päätään: "Jeekeli, jos ukko saa tietää…" Ensin vihaa, sitten hiljaista murisemista ja kuukauden kuluttua isä jo nauraa koko jutulle, — näin hän oli luullut käyvän.

Gunnar Sten koetti rauhoittaa itseään.

— Odotetaan, ehkäpä tässä tuuli vielä kääntyykin…

Kauppaneuvos Sten oli taas vaiti; oli kuin hän ei olisi kuullut poikansa sanoja. Hän mitteli taas huoneen lattiaa nurkasta nurkkaan, ja hänen kasvoillaan kuvastui katkeruus ja viha.

Tuollaisena Gunnar Sten ei ollut koskaan ennen nähnyt isäänsä. Hän oli raivonnut kuin meri, mutta sitten oli kaikki tyyntynyt ja laantunut, asia oli unohdettu.

— Väärentäjä, luihu, hiipivä väärentäjä, minun poikani!

Sanat hukkuivat hiljaisuuteen, isän oli vaikea pidättäytyä tunteenpurkauksesta — suuntaan tai toiseen. Gunnar Sten tunsi kylmät väreet selkäpiissään ja tahtomattaan hän vetäytyi ovea kohden.

— Seiso siinä, missä seisot!

Gunnar Stenissä meni taas kaikki hetkeksi sekaisin, hänen kurkkuunsa tuli ahdistava, tuskallinen tunne, ja häntä halutti heittäytyä pitkäkseen lattialle isänsä eteen. Mutta hän ei saanut itseään komennetuksi mihinkään, hän seisoi vain kuin naulittu ja tuijotti lattiaan.

Vihdoin isä astui työpöytänsä luo ja otti sikarin, — se oli pojasta hyvä merkki, merkki siitä, että järki taas oli vangittu. Hänessä heräsi toivo.

Viereisessä huoneessa löi seinäkello, pehmeästi ja kodikkaasti, kadulta kuului puhetta ja hälinää. Ah, kunpa tämä pian loppuisi.

— Isä, aloitti hän rohkeammin.

Kauppaneuvos sytytti sikarin katsahtamattakaan poikaansa; vähitellen hän näytti rauhoittuvan ja istuutui.

— Isä, minä…

Mutta isä ei vieläkään vastannut. Kauhulla poika huomasi, että hänen olentoonsa äkkiä, kädenkäänteessä, oli tullut äärettömästi väsähtyneisyyttä ja tuskaa.

— En todellakaan ymmärtänyt, että…

— Et ymmärtänyt! Tiedätkö, mitä tekisit, jos olisit minun poikani?
Sinä sanoisit: "Minä kärsin rangaistukseni, sillä olen sen ansainnut."

— Määrää minulle rangaistus, isä, ja minä kärsin sen.

— Se ei ole enää minun määrättävissäni, sen määrää raastuvanoikeus. Sehän sinun pitäisi tietää, joka jo vuoden olet ollut lukevinasi juridiikkaa.

Gunnar Stenin koko olento oli lysähtää maahan. Noilla sanoilla oli kivenkova, todellinen tarkoituksensa; ne oli lausuttu rauhallisesti, sikaria polttaen. Kaikki tyhjä, peloitteleva uhkaileminen oli niistä kaukana.

— Isä, pääsi pojan huulilta kuin tuskanhuuto.

— Minä toivoin, että sinä aina pysyisit minun rankaisuvaltani piirissä, sanoi isä rauhallisesti. Mutta niin ei käynyt. Kuritta et ole kasvanut etkä huolenpidotta… Voi sinua, poika parka!

— Tekö minut ilmiantaisitte!

— Sinä olet itse ilmiantanut itsesi. Sinulla ei ole parempaa oikeutta kuin muillakaan tehdä väärennyksiä luottaen isäsi varallisuuteen. Nälistyneen, kurjan raukan voi toisinaan ymmärtää, sinua ei.

Huoneeseen tuli tuskallinen äänettömyys. Kauppaneuvos poltti sikariaan, silloin tällöin hänen kasvolihaksensa värähtivät, poika seisoi ovipielessä vaipuneena tylsään apatiaan.

— Kun pankista tuli ilmoitus, jatkoi kauppaneuvos hetken kuluttua, ilmoitin pääkonttoriin heti, etten tuntenut paperia. Silloin minulle ilmoitettiin, että sinä olit sen tuonut minun valtakirjallani, ja — tietysti ihmeteltiin, että meillä sellaisia papereita on…

— Ja te?

— Tiedät kai itse, että huomasin kyseessä olevan kaksinkertaisen väärennyksen… Me, joiden tuskin koskaan on tarvinnut edes käyttää sellaisia papereita, me, joilla on aina ollut yllin kyllin omaakin… Ja nyt — väärennys! Kaksinkertainen väärennys! Mikä taito, mikä helvetillinen taito! No, onpahan merkki siitä, että olet edes jotakin oppinut, ja toivoakseni jatko-opetus opettaa sinulle elämisen taidon.

— Aioin heti kertoa teille kaikki, mutta sillä hetkellä en uskaltanut kääntyä puoleenne…

— Aioit! Tuhlaat ensin minun rahani ja jatkat rikoksella. Sukumme ensimäinen rikollinen on siis väärentäjä!

Kauppaneuvos Sten koetti edelleenkin polttaa sikariaan rauhallisesti, mutta hänen silmiinsä nousi kosteus, joka ei jäänyt pojalta huomaamatta.

— Minä en ole koskaan kysynyt, jatkoi isä matalammalla äänellä kuin äsken, — mihin sinä rahojani käytät. Tässäkään tapauksessa en tietysti olisi sinulta rahaa kieltänyt, mutta sinulla oli paha omatunto ja se johti väärennykseen, rikoksista kurjimpaan.

— Aioin lunastaa paperin ja kertoa…

— Lunastaa! Rikoshan oli tapahtunut, rikos, joka on isku vasten kasvoja minulle ja koko meidän suvullemme.

Gunnar Sten kokosi kaiken lujuutensa ja rohkaisi itsensä viimeisen kerran.

— Eihän ole tarpeellista tehdä tästä julkista skandaalia. Antakaa minun mennä, ja minä teen kaikkeni sovittaakseni rikokseni… rikokseni…

Viimeinen sana tuntui pojasta oudon vastenmieliseltä, ja hänen täytyi sanoa se kahdesti.

— Olisiko oikein antaa sinun kulkea vapaana siksi, että olet minun poikani. Sinua rangaistaan, mutta rangaistus on sinulle kokemus, tosin kallis kokemus, mutta kokemus joka tapauksessa. Senjälkeen, Gunnar, olet taas minun poikani.

Poikaa rupesi äkkiä vilustamaan. Hän oli näkevinään kaikki ne vaiheet edessään, jotka hänen vielä oli läpikäytävä, lukevinaan selostukset sanomalehdissä, näkevinään itsensä raastuvan eteisessä, ja hän menetti taidon vastata.

Kauppaneuvos Sten oli polttanut sikarinsa loppuun, asetti pätkän tavallisella huolellisuudellaan tuhkakuppiin, napitti takkinsa ja nousi.

— Hyvästi, Gunnar, sanoi hän, ojentaen kätensä.

Poika tuijotti ilmeettömin katsein ojennettua kättä, tuijotti ja vaikeni.

— Sinä ymmärrät, että tämä johtuu yksinomaan rakkaudesta sinua kohtaan ja velvollisuudentunnosta yhteiskuntaa kohtaan…

— Saanko minä mennä?

— Et. Sinä jäät, toisin sanoen: sinut haetaan.

— Isä, huusi poika itkunsekaisella äänellä, älkää suotta tehkö asiaa suuremmaksi kuin se on, älkää viitsikö ruveta draamalliseksi ja näytellä Brutusta…

Kauppaneuvos Sten tuli kalpeaksi kuin palttina; hänen kätensä nousi lyödäkseen, mutta laskeutui taas.

— Hyvä Jumala! sopersi hän kauhistuneena. — Noin paatuneeksi en sinua luullut; sinä siis epäilet minuakin, isääsi! Tämäkö on ollut kaiken tulos. — Ei, Gunnar. Nyt hyvästi ja tule ihmiseksi! sanoi hän sitten rauhallisesti ja päättäväisesti ja katosi oven toiselle puolen, sulkien sen.

Gunnar Sten seisoi yksin huoneessa, kauhistuneena kuin ukkosen lyömä, voimatta liikahtaa paikaltaan. Hän tunsi isänsä, viimeiset sanat eivät olleet leikkiä, häntä katseli kolkko todellisuus vasten kasvoja.

— Hän soittaa poliisille eteisen puhelimesta. Niin, sen hän tekee…
Herra Jumala sentään!

Äkkiä hänen järkensä alkoi toimia ja hän rupesi hakemaan ulospääsymahdollisuuksia. Molemmat ovet kestivät hänen ankarimmatkin ponnistuksensa, — ne eivät suotta olleet Stenin ovia. Ikkuna? Kadulla liikkui vielä ihmisiä, eikä hänellä ollut edes päällysvaatteita.

Katukäytävää kulki ohi kaksi poliisimiestä, ja Gunnar Stenistä tuntui, kuin sydän olisi lakannut lyömästä. Nyt ne tulevat — isän käskystä… No niin… sittenpä on loppu.

Mutta poliisimiehet kulkivat rauhallisesti ohi ja heidän puheensa kuului kumeana sorinana huoneeseen. Heidän välissään hän siis tulisi kulkemaan.

Kun hän taas alkoi ajatella asiaa, täyttyi hän selittämättömällä raivolla. Näinkö häntä kohdeltiin, näin, kuin hän olisi koira! Eikö hän ollut kerjännyt anteeksi, rukoillut, ja se kauhea mies, joka oli hänen isänsä… Niinkuin mikäkin Brutus…

Hän hyökkäili ovia vastaan, teki taas hulluja suunnitelmia ikkunain suhteen, juoksi huoneessa edestakaisin, hengästyi ja — väsyi.

Viimein hänet valtasi syvä yhdentekeväisyydentunne. Hän istuutui sohvalle, sytytti savukkeen ja antoi ajatustensa kiertää. Hänet tultaisiin hakemaan, no niin… jos tultaisiin, siitä ei päässyt minnekään. Jos nyt oli ikävää, niin olihan ollut hauskaakin. Eikä häntä epäilemättä kohdeltaisi kuin rikollista, poliisit lähenisivät häntä kunnioituksella, vaikka olikin vanki. Väärentänyt isän nimen — toisin sanoen jäljentänyt sen verrattomalla taidolla, jonka takia isä hänet sitten ilmiantaa, jonka takia häntä katsellaan oikeuden porstuassa ja vankivaunun portailla. Eipä sekaantunut ketään syrjäistä asiaan, koko asia oli perheen keskeinen, lukuunottamatta muuatta raukkaa, joka oli paperin hyväksynyt. Juttu tulisi olemaan mielenkiintoinen, siitä ei puuttuisi romantiikkaa, siitä puhuttaisiin.

Miksi hän oikeastaan oli väärentänyt? Kun hän tarkemmin asiaa ajatteli, olisi hän voinut saada rahaa väärentämättäkin ja saada helposti. Vaikka omalla nimellään. Mutta se kohmeloinen aamuhetki ja hiipivä pelko ja epätoivo… Niin, sehän oli jo tapahtunut, sille ei enää voinut mitään.

Hänen hermonsa olivat lopen väsyneet, päivällä oli hän katkeruudessaan itkenyt, ja hänen silmiään kirveli. Hän tunsi voittamattoman väsymyksen ja rauhallisuudentunteen valtaavan itsensä ja raukeana hän heittäytyi nahkasohvalle. Oneihin mielikuviin sekaantui vielä kaukainen toivo siitä, ettei uhkauksesta tulisikaan mitään, mutta se toivo oli kovin kaukainen ja häipyi tyhjyyteen.

Kello löi taas viereisessä huoneessa pehmeästi ja kodikkaasti niinkuin ennen lapsuuden päivinä. Hän kuuli sen lyönnit kuin jostakin hyvin kaukaa, ja ne sattuivat enemmän hänen sieluunsa kuin kuulo-aistimiin, mutta hän oli jo puolihorroksissa.

Joku lykkäsi häntä hiljaa kylkeen, hän hypähti pystyyn ja oli taas keskellä kylmää todellisuutta. Ruumiillisestikin häntä paleli ja turrutti. Joko ne nyt tulivat?

Hänen edessään seisoi Petterson, kauppaneuvos Stenin uskottu palvelija, jo isoisän aikuinen, Pettersson, jonka äänikin jo oli kuluneen inisevä ja jonka kädet vapisivat pelkästä uskollisuudesta ja velvollisuudentunnosta. Nyt vanhus oli hämmentyneen näköinen, ja hänen loisteettomat ja haaleat silmänsä katselivat lattiaa, kun hän ojensi Gunnar Stenille ison, valkoisen kirjeen.

— Lukekaa tämä, nuori herra, sanoi hän kuluneella, särähtäneellä äänellään, — niin kauppaneuvos käski, ja menkää sitten.

Koneellisesti nuori mies avasi kirjeen ja luki:

'Rakas poikani.

Isänrakkauteni voitti velvollisuudentunnon, ja senvuoksi annan Sinulle vielä tilaisuuden koettaa, vaikk'en tiedä, teenkö siinä oikein vaiko väärin ja vaikk'en saata sanoa, onko siitä Sinulle hyötyä vai vahinkoa. Mutta Sinun on heti poistuttava entisen kotisi katon alta, sillä et ole kelvollinen sen alla oleskelemaan. Tämän mukana seuraavasta pankkiosoituksesta näet, etten aja Sinua köyhyyteen ja kurjuuteen taistelemaan, kuten ehkä terveellisintä olisi. Käy ulos avaraan maailmaan, pidä Jumala silmäisi edessä ja kun omassatunnossasi tiedät olevasi kelvollinen, niin tervetuloa takaisin. Ennen en voi Sinua nähdä. Rukoile ja tee työtä!

Heikko isäsi
Carl Fredrik Sten.'

Gunnar Sten selvitti kurkkuaan, johon itku tahtoi väkisin pyrkiä, ja hitaasti hän asetti paperit entisiin laskoksiinsa ja pisti ne povitaskuunsa.

— Eikö isä käskenyt mitään muuta? kysyi hän.

Vanha palvelija rykäisi vaikeasti annettavan vastauksen vuoksi.

— Ei, paitsi että kauppaneuvos sanoi, että nuoren herran olisi heti lähdettävä.

— Näin!

— Niin kai kauppaneuvos tarkoitti.

Pettersson katseli kiinteästi lattiaa, koko kohtaus oli hänestä tuskallinen ja pitkittyi suotta. Nuoren herran päällystakki oli hänen käsivarrellaan, ja hän alkoi tehdä vaikeinta velvollisuuttaan, auttaa sitä ylle hitaasti ja huolellisesti.

Gunnar Sten loi vielä viimeisen katseen huoneeseen ja seurasi sitten
Petterssonia, joka aukoili hänelle ovia.

— Hyvästi, Pettersson!

— Hyvästi, nuori herra, vastasi vanhus liikutetulla, entistäkin särkyneemmällä äänellä, josta Gunnar huomasi, että hänellä oli ellei tieto, niin ainakin aavistus jutusta, — hyvästi ja… tervetuloa takaisin.

Ovi avautui ja sulkeutui, avainta väännettiin reiässä, kylmä ilma lehahti menijää kasvoihin, ja jalan alla narskahti tuore lumi pakkasilmassa.

Oli yö, ja Gunnar Sten havaitsi seisovansa autiolla, öisellä kadulla yksin, aivan yksin.

II.

Gunnar Sten istui ravintolassa ja ajatteli erästä mielikuvaa, joka lapsuudesta asti oli häneen lähtemättömästi syöpynyt.

Lapsuudessaan oli hän kuullut puhuttavan maailmanrannasta. Hän oli sen silloin kuvitellut teräksensinertäväksi, kalseaksi, autioksi rannaksi, jolla lakkaamatta kävi viiltävä viima ja jonne ei kukaan halunnut, mutta jolla siitä huolimatta oli oma erikoinen viehätyksensä. Hän oli kuullut puhuttavan maailmanrannan "opettamista" ihmisistä, ja kun hän nyt ravintolan ikkunasta katseli kylmää, harmahtavaa marraskuun taivasta, tuntui hänestä kuin hän nyt itse olisi joutunut maailmanrannalle ajelehtimaan.

Hän tunsi edelleenkin olevansa yksin, aivan yksin, eikä hän voinut päästä siitä tunnelmasta, että kaikki ihmiset katselivat häntä. Täällä hän nyt istui armosta, sen sijaan että hänen oikea paikkansa olisi eräs toinen, josta näköala oli verrattain rajoitettu.

Gunnar Sten naurahti itsekseen kylmästi ja katkerasti: Näytelmän ensimmäinen osa oli näytelty loppuun eikä siltä ollut puuttunut vissiä draamallisuutta, toinen oli alkamassa.

Hän tunsi itsensä oneaksi ja tyhjäksi, mutta jonkunlaista tyytyväisyydentunnetta, jota hän visusti koetti itseltäänkin salata, ei hän voinut olla tuntematta. Oman itsensä rajaton herra! Sai tehdä mitä tahtoi, mennä ja tulla minne ja koska tahtoi, tekemättä tiliä kenellekään.

"Rukoile ja tee työtä!"

No niin, miksipäs ei, kunhan tässä ennättää ottaa työn eteensä. Paljoa vähemmällä hän olisi uskonut, ei häntä silti olisi tarvinnut ajaa pois kotoa kuin mitäkin… Olihan hän tehnyt hiukan tyhmästi ja ajattelemattomasti, mutta että hänestä siitä huolimatta voi tulla ihminen niinkuin kenestä muusta tahansa, siitä hän oli varma.

Ihmiset ravintolan isossa salissa vaihtuivat, kukaan ei itse asiassa kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, tulivat ja menivät vain niinkuin aina ennenkin.

Gunnar Sten tilasi eteensä viiniä ja koetti karkaista luontoansa, saada ajatuksiinsa jonkunlaisen ylimielisen maailmanmiessävyn.

Eihän tässä oikeastaan niin erikoisia ollutkaan tapahtunut. Sellaista voi tapahtua kenelle tahansa, niin todellakin, kenelle tahansa, vaikka isä oli pannut toimeen draaman, jossa itse esiintyi Brutuksena. Eikähän hän oikeastaan ollut tuuliajolla, hän tuli kyllä toimeen vuosikausia, vaikk'ei panisi tikkua ristiin. Vuosikausia! Sillä ajalla ennättää tehdä itsestään vaikka mitä, sitäkin, mitä isä tahtoo.

Ja vähitellen meni häneen suuri varmuudentunne, niinkuin usein menee ihmisiin, joilla on runsaasti rahaa käytettävänään. Hän melkein innostui ajatellessaan, mitä kaikkea hän rahoillaan saisi nähdä, nauttia ja kokea, eikä hän enää voinut olla itsetietoisesti olematta tyytyväinen siihen, että oli käynyt niinkuin oli käynyt.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Orkesterin ensimmäisten sävelten mukana haihtui hänen miehekkyytensä kauas, ja hän tunsi, että jos hän nyt olisi lapsi ja hänellä olisi äiti, niin hän menisi hänen luokseen, painaisi päänsä hänen syliinsä ja itkisi. Hän tuli hempeämieliseksi ja haaveelliseksi ja hän tahtoi, että hänellä olisi joku, jolle voisi uskoa itsensä.

Hän aikoi juuri maksaa, nousta ja lähteä minne, sitä hän ei ollut ajatellut — kun häntä lyötiin olkapäähän.

— Hei! Sinäkö siinä?

Gunnar Sten vavahti, mutta nähdessään lyöjän hän rauhoittui.

— Minähän tässä, vastasi hän yksinkertaisesti ja kartellen.

— No sinä olet tullut takaisin?

— Olen — niinkuin näet.

— Ja juttu meni hyvin… haukuttiin vähän ja…

Gunnar Sten ei heti vastannut. Tulokas oli Erkki Nurmelainen, vanhempi ylioppilastoveri kotikaupungista, sama, jonka kanssa hän oli tehnyt sen teon, jonka seuraukset nyt astuivat hänen eteensä. Häntä samalla kertaa suututti ja hävetti ja hänestä tuntui, ettei hän olisi suuriakaan välittänyt, vaikk'ei koskaan olisi nähnyt Nurmelaisen väsähtäneitä, mutta siitä huolimatta mielenkiintoisia kasvoja.

— Sellainen on maailman meno, arveli Nurmelainen välittämättä toisen äänettömyydestä ja kolistellen tuolia istuutui häntä vastapäätä. — Tilaanko punssia, mitä?

— Älä huoli. En ole syönytkään ja aioin juuri muutenkin tästä lähteä.

— Turhuuksia! Minne sinulla olisi kiire pyhäpäivänä?… Neiti! Kaksi kahvia ja puolikas punssia…

Äkkiä Nurmelainen terästi katsettaan, ja höristi korviaan.

— Laitasi ei ole vallan oikein, sanoi hän. Olet istunut täällä ja juonut — yksin. Sitä minä, kokeneena miehenä, en pidä hyvänä merkkinä, vaikka sen erinäisissä tilanteissa saatan ymmärtää. Sano totuus: ukko julmistui?

— Niin teki. Ja eiköhän se ollut vallan luonnollistakin!

— Mmm. Kuinka sen ottaa… Sinä tietysti sanoit, että minä sen nimen kirjoitin?

Gunnar Stenistä tuntui kysymys liian äkilliseltä ja raa'alta, ja hän punastui.

— En sitä edes muistanutkaan, vastasi hän kotvan kuluttua ja terävöitti äänensä jatkaessaan: — Olinhan sitäpaitsi itse paikalla väärennyksen tapahtuessa.

— St… st — hiljaa, poikaseni, hyssytti Nurmelainen luoden katseen ympärilleen. Saattavat ihmiset pian kuulla… Kiitos, neiti! Ehkä tuotte samalla kertaa toisen puolikkaan lisää, ettei meidän tarvitse niin usein vaivata. Minusta näyttää, että tästä sukeutuu pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu.

Tarjoilijatar, joka oli tuonut tilatut tavarat pöydälle, naurahti ja kiiruhti tiehensä.

— Vai niin, vai sillä tapaa, sanoi Nurmelainen neidin mentyä miettivästi. — No miten asia oikein päättyi?

Gunnar Stenistä tuntui koko keskustelu vaikealta ja tuskalliselta ja hän tahtoi puhua niin vähän kuin mahdollista. Vastaukseksi hän veti povitaskustaan isänsä lähettämän kirjelipun ja ojensi sen Nurmelaiselle.

— Lue!

Nurmelaisen kasvot kirkastuivat, kun hän oli lukenut kirjeen.

— Kiitä Luojaasi, mies, että olet niin hienon miehen poika, sanoi hän melkein iloisesti, ojentaessaan kirjeen takaisin. — Ja nyt ukon malja!

Gunnar Sten tuskin kosketti lasiaan.

— Sinä näyt tuskin käsittävän, mitä tämä minulle merkitsee, virkahti hän alakuloisesti.

— Ettenkö käsitä? Käsitän, ja käsitän vallan suurenmoisesta. Sinusta on tullut oman onnesi seppä. Sitä se merkitsee, eikä mitään muuta.

— Hmm…

— Saat tehdä itsestäsi mitä tahdot ja millä tavalla tahdot. Sinä olet Sten etkä voi muuksi muuttua. Katsoppas: vanhemmat koettavat aina tehdä lapsistaan jotakin parempaa kuin mitä he itse ovat. Rikas panee rahansa ja taitonsa liikkeelle sitä varten, köyhä raataa yötä päivää saadakseen lapsensa opin tielle ja herraksi…

— Tuon kaiken minä tiedän.

— Tiedät tai et, minä puhun loppuun. Tulos riippuu sangen useassa tapauksessa, etten sanoisi melkein kaikissa tapauksissa, kasvatettavista itsestään. Toiset, kuten minä, eivät voi sulattaa uutta herra-asemaansa, he veltostuvat ja tuhlaavat toisten rahoja, kuvitellen jotakin olevansa, toisilla on innokas pyrkimys eteenpäin ja ylöspäin ja heistä tulee jotakin, vaikk'eivät useimmissa tapauksissa voikaan peittää yksinkertaista lähtöään, kolmannet taas, kuten sinä ja teikäläiset, ovat etuoikeutetussa asemassa: heidät huomataan ja he ovat jotakin, vaikk'eivät olisi tehneet mitään, ja jos he jotakin saavat aikaan, herättää se joko suurta huomiota tai pidetään sitä aivan heidän arvonsa mukaisena, — missään tapauksessa he eivät joudu deekikselle, kuten sanotaan…

Gunnar Sten keskeytti Nurmelaisen vuolaan sanatulvan.

— Tunnen jo filosofiasi ennestään, sanoi hän kuivahkosti, — niin, etten huomaa sinulla olevan mitään syytä jatkaa…

— No, jättäkäämme se sitten. Joka tapauksessa te olette hienoa väkeä, jota minä hennosta lapsuudestani asti olen katsellut kunnioituksella. Kun minä repaleisena poikasena olin varastamassa viinimarjoja kaupunkipuutarhastanne, kohtasi minut itse isäsi ja antoi minulle tukevalla kepillään, steniläisellä perinpohjaisuudella sellaisen selkäsaunan, että se kuuluu lapsuuteni ylpeimpien muistojen joukkoon. Rustoutuman voit vieläkin nähdä jalassani, jos haluat. Taisin vähän kiljuakin, koska ihmisiä kokoontui säleaidan taakse, mutta lähtivät heti tiehensä, nähdessään, että oli kysymys korkeimmasta oikeudesta. — No hyvä, selkäsauna ei tullut ansiotta, ja puolustuksekseni minun on esitettävä ainoastaan, että minua vaivasi nälkä, joka, niinkuin ymmärrät, johtuu ruuan puutteesta. Yllämainitun selkäsaunan välittömät seuraukset kestivät puolisen vuotta, ja siitä asti olen karttanut viinimarjapensaita ja pitänyt itseäni vähän parempana muita vertaisiani. Juokaamme ukon malja, hän on hieno ukko, ja minä sain suuren korvauksen selkäsaunasta. Hänen maljansa!

Gunnar Sten kuunteli toverinsa kertomusta vaihtelevin ilmein ja käsi vapisi, kun hän vei lasinsa huulilleen.

— Vai on isä… sammalsi hän hämmästyneenä, — vai on isä todellakin — pieksänyt sinua! Kun et ole aikaisemmin sanonut.

— Ei ole tullut puheeksi, tokaisi Nurmelainen yksinkertaisesti. — Köyhällä pirulla on niin paljon kokemuksia, ettei hän ennätä tehdä kaikista numeroa. Isäsi on kaikesta päättäen ainakin rehellinen sovelluttaessaan periaatteitaan kaikkiin ihmisiin. Juon kolmannen kerran hänen maljansa. Mutta ajatteleppa, että minun isäni olisi höyhentänyt sinut… Vakuutan, että siitä olisi noussut eri konsertti.

Gunnar Sten myönsi tämän itsekseen ja samalla hän vaistomaisesti iloitsi siitä, että Nurmelainen kaikesta kokeneisuudestaan huolimatta oli hänestä jäljessä ainakin jossakin suhteessa ja että hänellä oli mahdollisuuksia, joita toisella ei ollut.

Hän alkoi uudelleen miettiä kohtaloansa, mutta ajatukset eivät enää tuntuneet niin peloittavilta ja synkiltä kuin ennen. Tulkoon mitä tulleekaan, hän käy sitä vastaan pää pystyssä, onhan hän oman itsensä herra ja ovathan hänellä tulevaisuuden avaimet käsissään.

— Tie onneen käy kokemusten ja kärsimysten kautta, sanoi Nurmelainen.

Niin kai, niin kai se teki. Otettakoon ne sitten vastaan sellaisina kuin tulevat, niin toiset kuin toisetkin.

Ja lasit täyttyivät ja tyhjenivät, soittoa säesti puhe ja nauru, silmät loistivat ja suut hymyilivät, ja ravintolahuoneen ilma oli täynnä tupakansavua ja tuoksuja.

— Lähtään pois, ehdotti Nurmelainen.

— Lähdetään, toisti Gunnar Sten.

Hän tunsi toimintahalua ja elämänintoa, jollaista hän ei ennen ollut tuntenut. Kun hän kiiruhti kiimaiselle, öiselle suurkaupungin kadulle, tunsi hän syöksyvänsä johonkin tuntemattomaan, houkuttelevaan ja lumoavaan, jolle hän ei voinut keksiä nimeä, mutta joka, sen hän tunsi, tulisi antamaan paljon ja vaatimaan paljon.

Mutta kun Nurmelainen ryhtyi puheluun kahden halvalta hajuvedeltä tuoksuvan naisen kanssa, meni häneen uudelleen syvä onttouden tunne, hän tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi ja hän olisi kernaasti tahtonut itkeä häpeäänsä.

Nurmelainen vihelsi ajurin.

— Tule, sanoi hän Gunnar Stenille, — tämä on oleellinen osa elämää.

— Häpeä! pääsi Gunnar Steniltä väkinäisesti, ja hän lähti kiireesti hoipertelemaan poispäin, kuullen naisten nauravan ja nähden Nurmelaisen hämmästyneet kasvot lyhdynvalossa.

— Kiusaus… numero yksi… voitettu, jokelsi hän horjahtaen seinää vasten. — Minäkö… tässä… minä, Gunnar Sten… heti ensimäisen vastaantulevan porton kimppuun… Saakeli vie!

Kuin usvan läpi oli hän näkevinään Elsa Almin vaaleat, kauniit kasvot, ja samalla hän tunsi olonsa turvalliseksi ja onnelliseksi. Juopuneen päättäväisyydellä hän alkoi kulkea hänen asuntoaan kohti ja käveli kauan aikaa edestakaisin pimeiden ikkunoiden alla.

— Sinun täytyy sittenkin rakastaa minua, kurjaa raukkaa, ajatteli hän tietämättään mitä ajatteli, — ja huomenna tulen luoksesi, sillä minä olen yksin, mutta sinun silmäsi ovat niin lämpimät ja kätesi niin pehmeä…

III.

Elsa Almilla oli kullankeltainen tukka ja merensiniset silmät, hänen pehmeässä äänessään oli yhtä lempeä sointu kuin hänen käyntinsä oli hiljainen, mutta varma, ja Gunnar Sten ajatteli häntä kauniisti ja haaveellisesti. Hän oli jo koulupoikana uskaltanut suudella hänen kättään puistossa, ja siitä alkaen oli Elsa Alm ollut hänen elämässään jonkunlainen kaukainen tekijä, johon hänen työnsä ja suunnitelmansa melkein tiedottomasti tähtäsivät.

Nyt, kun hän oli orpo ja yksinäinen, astui tyttö hänen tajunnassaan ikäänkuin askeleen häntä lähemmäksi, ja hän tunsi, että Elsa Alm oli ainoa, joka voisi häntä auttaa hänen yksinäisyydessään.

Hän oli sairas, hänen päätään pakotti ja hänestä tuntui, että joku häntä vainosi, joku, joka oli tuottava hänelle pelkkää pahaa, mutta tämän kaiken takana häämötti Elsa Almin vaalea, viehkeä kuva, ja nuorukainen ajatteli häntä itsepintaisesti, mutta ilman kiihkoa.

"Minä menen hänen luokseen, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet, ja hän nuhtelee minua, hän katselee poispäin, mutta minä suutelen hänen kättään ja hän laskee kätensä minun päälaelleni ja puhelee hellästi ja luottavaisesti. Minä olen niin surkea, minä en voi muuta kuin itkeä, mutta sitten minä aloitan kaikki uudestaan… Ah, Elsa Alm, pidäthän sinä minusta edes vähäsen, katso: minä en tahdo mitään muuta…"

Hän nousi kiiruusti vuoteeltaan, pukeutui ja huomasi, että aamu oli liian varhainen. Mutta hän riensi ulos ja harhaili pitkin katuja, tämä ainoa ajatus mielessä. Ja mitä kauemmin hän kuljeskeli, sitä suuremmaksi paisui hänen kiihkonsa ja levottomuutensa. Silmänräpäyksen hän ajatteli poiketa matkan varrelle osuvaan kapakkaan, mutta kulki kuitenkin päättäväisesti ohi.

Hän ei itsekään huomannut, miten oli tullut tutulle ovelle, jonka ovikelloa hän painoi. Hän empi itsekin, ennenkuin pyrki sisälle, hänestä tuntui, kuin lasioven takana asuisi hänen kohtalonsa ja että hänen olisi parasta kiiruusti mennä tiehensä ja palata vasta vuosien kuluttua, mutta hän painoi kuitenkin, ja jäi odottamaan, jokainen hermo turruksissa. Jossakin kaukana kuului tornikello lyövän kymmentä.

— Sinä tulit… minä arvasin, että tulisit…

Sanat kuolivat Gunnar Stenin huulille ja hän tunsi itsensä omituisen kivettyneeksi ja jäykäksi. Vielä puoli minuuttia sitten oli hän tuntenut voittamattoman halun puhjeta kyyneliin, kertoa suunnitelmistaan, joita ei hänellä oikeastaan vielä ollutkaan, ehdottaa jotakin, — niin hän olisi ollut valmis mihin tahansa.

— Sinä tulit… minä arvasin, että tulisit…

Sanat lausuttiin pehmeästi ja hiljaisesti, mutta soinnuttomasti, värekään ei tytön kasvoissa muuttunut ja Gunnar Sten saattoi niillä erottaa puuterihiutaleet päivänvaloa vasten. Tytön katse ei kohdannut hänen avutonta katsettaan, se tähtäsi jalkoihin, siirtyi sitten käsiin ja kultaisiin kellonperiin, kunnes se viimein huomaamattomasti päätyi katselemaan vastapäätä olevan talon ikkunoita. Silmäterät olivat supistuneet, ne eivät olleet suuret ja säteilevät kuin tavallisesti, ja nuorukainen oivalsi, että tyttö jo tiesi kaikki.

— Tulin tänne puhuakseni sinun kanssasi, aloitti hän jäykästi ja koneellisesti sisäisen vilun värisyttäessä hänen jokaista jäsentään.

— En ymmärrä, mitä se hyödyttäisi, vastasi tyttö verkalleen, katseen yhä viipyessä muualla, — tehtyähän ei kuitenkaan saa tekemättömäksi…

— Niin… mutta siitä ei tule mitään seurauksia… isä sanoi, että saan yksin alkaa uudelleen, puhkesi nuorukainen puhumaan hätäisesti ja samalla innolla, jolla hukkuva tarttuu oljenkorteen, ja kaivoi povestaan esille isänsä kohtalokkaan kirjeen.

— Tiedän, vastasi tyttö välinpitämättömästi vilkaisemattakaan paperia.
— Sinä olet saanut paljon rahaa…

— Joko sinäkin kaiken tiedät.

— Kyllä. Sellaiset asiat leviävät… Toisin sanoen: ystävät levittävät. Minulle sen kertoi Margit Malm, jolle joku kotikaupungistasi oli soittanut.

Nyt tyttö katsahti häntä ohimenevästi silmiin, ja nuorukainen tunsi punastuvansa, vaikka aiheettomasti. Tyttö oli lausunut Margit Malmin nimen erikoisella äänenpainolla, ja Gunnar Stenin täytyi hymähtää ajatellessaan omapäistä, kaunista liehakkoa, jolle hän oli osoittanut erinäisiä kohteliaisuuksia ja jonka kanssa hän toisinaan oli kuljeskellut kaupungilla, koska aika hänen seurassaan kului erinomaisesti. Tässä hän myöskin luuli keksineensä pohjimmaisen syyn Elsan tylyyteen, ja hänen mielensä kävi hiukan virkeämmäksi.

Tunnelma pysyi kuitenkin samanlaisena, eikä hän tiennyt, mitä olisi sanonut.

— Mitä varten sinä oikeastaan tulit? kysyi tyttö pitkän äänettömyyden jälkeen.

— Pitäisihän sinun se tietää…

Tyttö kohotti kulmiaan ja katsahti häneen pitkään ja tutkivasti.

— Tulin kertomaan sinulle… ja pyytämään anteeksi…

— Mitä minun anteeksiantoni sinua hyödyttäisi?

— Hyödyttää?

Nuorukainen toisti sanan puoliääneen, ja hänen sisässään kuohahti, mutta pian hän tuli taas ennalleen ja katseli tyttöä samalla hiljaisella ihailulla kuin ennenkin.

— Tulin tänne vain sen vuoksi, että pidän sinusta niin paljon, lausui hän sitten hiljaisesti, — ja siksi, että minä juuri nyt tahtoisin tietää, välitätkö minusta enää?

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin Gunnar Sten teki rakkaudentunnustusta, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti; tämä oli myöskin ensimäinen kerta, jolloin tyttö ilman epäilyksiä tuli vakuutetuksi nuorukaisen vilpittömästä tunteesta, eikä hän voinut estää huuliaan vavahtamasta ja kasvojaan punastumasta. Hän aikoi vastata, mutta vaikeni kuitenkin ja loi taas pitkän, mykän katseen nuorukaiseen.

— Minä toivoisin, että edes vähän pitäisit minusta, jatkoi nuorukainen, kun ei vastausta kuulunut ja näytti olevan valmis puhkeamaan kyyneliin. — Tämä kaikki olisi helpompaa, kun tietäisi, että sinä ajattelet myötätunnolla…

— Säälin sinua suuresti, sanoi tyttö.

Gunnar Stenissä kuohahti toisen kerran, tällä kertaa äskeistä voimakkaammin; hänen silmissään leimahti, ja hänen täytyi pusertaa huulensa yhteen. Mutta hän rakasti tyttöä suuresti lapsellisella, luottavaisella rakkaudella ja vaikeni. Hän ei tahtonut sanoa pahaa sanaa.

Tyttö katseli taas ikkunasta ulos ja repeli ajatuksissaan paperipalasia pöydälle. Gunnar Stenin valtasi sellainen tunne, kuin hän olisi tukehtumaisillaan; hänen sydäntään ahdisti ja silmiin nousivat petolliset vedet.

— Tämäkö on kaikki, mitä sinulla on sanottavana? sopersi hän.

— En voi muuta kuin sääliä sinua, tuli hiljaa ja yksinkertaisesti.

Nyt kuohahdus tapahtui kolmannen kerran. Hän ponnisteli tarmokkaasti vastaan, voidakseen lähteä rauhallisesti ja arvokkaasti, mutta suuttumus oli ylivoimainen.

— Minä en tarvitse sääliäsi, huudahti hän. Sen voit säästää toisille, jotka sitä paremmin tarvitsevat.

— Muutakaan en voi sinulle antaa…

— Sano siis suoraan, etten merkitse sinulle mitään…

— Minun on vaikea sitä sanoa. Sinä olet menetellyt niin huonosti…

— Toisin sanoen: et sinäkään voi antaa anteeksi etkä uskoa minusta mitään hyvää?

— Tulevaisuus saa näyttää, mitä sinusta tulee.

— Sinäkin siis jätät minut yksin, huudahti nuorukainen masentuneena ja tuntien joka jäsenen värisevän meni hän ovea kohden.

— Oikea mies raivaa itselleen kyllä tien, sanoi tyttö. — En voi seurata joka askeltasi…

— Anna olla jo, minä ymmärrän vähemmästäkin.

Ovella hän vielä kääntyi ja loi tyttöön pitkän katseen. Olisi tarvittu vain yksi hyvä sana, ja hän olisi vaipunut kyynelin lattialle, kiitollisena siitä, että hänellä edes jotakin oli jäljellä.

— Hyvästi, Elsa, ja kiitos kaikesta. Minä en tule takaisin.

— Hyvästi, Gunnar. Toivotan sinulle kaikkea hyvää.

Viimeiset sanat eivät tehneet mitään vaikutusta ulosrientävään. Sydämessä viilsi todellinen tuska; muuten hän oli kokonaan turtana. Hän ei huomannut vastaantulevia tuttavia, vaan katseli heitä lasittunein, ilmeettömin silmin; kaikki tuntui hänestä yhdentekevälle.

Sillä hetkellä sai hänen lapsuususkonsa kuoliniskun.

Kotvan harhailtuaan kaduilla hän ohjasi kulkunsa suoraan kapakkaan.

IV.

— Viinuri, täyttäkää lasit. Täyttäisimme itse, mutta emme jaksa, emme todellakaan jaksa. Mutta juoda maljat pohjaan, sen me jaksamme…

Erkki Nurmelainen oli noussut pöydälle ja antoi merkin, että hän aikoi pitää puheen.

— Silentium!

— Hyvät herrat! aloitti Nurmelainen. Minulla ei ole monta sanaa sanottavana, ja nekin, mitä olen aikonut sanoa, voin supistaa yhteen ainoaan lauseeseen: jo sen takia, että olet Sten, pidä pääsi pystyssä.

— Hyvä! huudettiin joukolla.

Gunnar Sten nousi, teki lyhyen kumarruksen, ja vaipui takaisin sohvalle.

— Ei kannata surra, kuiskasi Einar Malm hänen vieressään. — 'Mister du en, stå dig tusende åter…'

— Hän oli niin hyvä ja niin kaunis, sopersi Gunnar Sten puoliääneen, tuijottaen tylsästi eteensä. — Minä rakastin häntä niin paljon, eikä kukaan voi häntä korvata…

— Mutta tämähän on kunnianloukkaus koko naissukua kohtaan, kivahti Einar Malm tolkuttomasti juovuksissa, ja etupäässä minun omaa sisartani kohtaan.

Nurmelainen iski Malmille silmää.

— Oikein! näytti tuo silmänisku sanovan.

— Mitä sinä höpiset? kysyi Gunnar Sten nostaen katseensa maasta.

— Pidä korvasi auki ja kuuntele, äläkä sure menneenvuotista lunta, tolkutti Einar Malm. Sanoin, että hän itkee silmänsä piloille, ja se on vahinko, sillä asiantuntijat vakuuttavat, etteivät ne suinkaan ole rumat…

— Ihanalla asteella sinä, jonka katse vielä viipyy silmissä, tokaisi Nurmelainen pöydän toiselta puolen. — Minä en vuoteen enää ole uskaltanut nostaa katsettani niin korkealle…

Gunnar Sten oli kuin unesta herännyt. Hän nousi seisomaan ja löi nyrkkinsä pöytään.

— Älä häpäise häntä tässä seurassa, huudahti hän ja viskasi lasinsa kohden Nurmelaisen kasvoja, mutta osui seinään.

— Mitä! Häpäiseekö hän sisartani, kivahti puolestaan Einar Malm nousten hänkin pystyyn. Tuommoinen vain, tuommoinen Nurmelainen.

— Resonneeratkaa rauhallisesti, pojat, sanoi Nurmelainen tyynesti. — Mikäs minussa on vikana? Jos olen epämääräistä lähtöä, olen kai silti tässä seurassa yhtä hyvä kuin joku toinenkin…

— Sinäkin voisit tarkemmin punnita sanasi, virkahti Gunnar Sten Einar
Malmille.

— Totta kyllä, mutta minä puhuin pelkkää totuutta.

Gunnar Sten vaipui mietteisiin, sen verran, kuin hän tässä tilassa ollen voi mietteisiin vaipua.

Kotona kävi tietysti kaikki kuiskaillen, ja kaupunkilaiset loivat ohikulkiessaan kysyviä silmäyksiä Stenien taloon. Niin, — sehän oli luonnollista. Isä oli vanhentunut, hänen hiuksensa harmenivat, ja hän kulki synkkänä ja äänettömänä. Hänen luokseen enemmän kuin kotiinkaan ei Gunnar Stenillä ollut asiaa.

Ajatus piinasi häntä, mutta kun se lensi Elsa Almiin, tunsi hän sydämessään pitkän, pistävän viillon. "Mitä se hyödyttää?" "En voi muuta kuin sääliä." Herra Jumala, mihin hän oli ryhtyvä, minne hän oli joutuva? Oliko hän todellakin niin kurja! Elsa Alm, jota hän oli ajatellut kuin korkeampaa olentoa — eikä hänelläkään ollut muuta sanottavaa!

Hän oli juovuksissa, hän tunsi sen, mutta hän nousee tästä paikasta ja juoksee hänen luokseen, vielä kerran, toistamiseen. Hän heittäytyy polvilleen tytön eteen: "Sinä et saa, sinä et voi, katso kuinka minä rakastan sinua. Armahda edes minua, etten minä hukkaan joutuisi." Mutta samalla hänen mieleensä tuli tytön ilmeetön katse ja värähtämättömät kasvot, ja oli kuin kylmää jäätä olisi laskettu hänen rinnalleen.

— Se peli on menetetty, ajatteli hän, koettaen olla järkevä.

Jossakin kaukana pauhasi orkesteri, ilma oli täynnä tupakansavua ja humua, tuossa iloitsivat toverit. Tämäkö nyt sitten oli sitä elämää? Vai oliko tämä vain alkusoittoa sille, joka tuleman piti.

Joku kertoi jotakin juttua. Se oli surullinen juttu, mutta Gunnar Sten kuuli vain Einar Malmin puolittain pilapäisen huokaisun:

— Voi, äiti, jos tietäisit, niin ainoan hameesi möisit ja pois hakisit.

Koko joukko purskahti nauruun, mutta Gunnar Stenin silmiin nousivat kyyneleet. Ah, ollapa nyt äiti! Äiti, joka ajattelisi myötätunnolla, joka rakastaisi ja joka ei koskaan jättäisi.

Elsa Alm! Niin. Se oli siis lopussa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti.
Paras, kun koettaa olla ajattelematta.

Hän lykkäsi kylkeen Einar Malmia, joka katseli kattoa ilmeettömin, kiiltävin silmin.

— Puhuitko sinä totta äsken? kysyi hän.

— Kautta kunniani, vastasi Malm välinpitämättömästi.

Gunnar Sten tunsi voittamatonta halua saada osakseen hellyyttä ja hyvyyttä, sellaista hiljaista, rauhoittavaa ja lämmittävää. Sama se keneltä.

— Minä menen hänen luokseen, sanoi hän.

— Mene, vastasi Einar Malm.

— Mistä löydän hänet?

— Kysy ensimmäiseltä vastaantulijalta. Hän tietää sen yhtä hyvin kuin sinä.

— Voisinko ehkä mennä kotiin?

— Sen sinä voit arvostella paremmin kuin minä.

— Minä menen sitten.

— Mene, mutta älä saarnaa siinä.

Einar Malmin ääni hukkui soittoon ja taukoamattomaan huminaan, ja
Gunnar Sten poistui huomaamattomasti.

Margit Malmilla oli säihkyvät silmät, alati hymyilevät huulet ja keinuva vartalo, ja hän otti Gunnar Stenin vastaan purskahtaen nauruun.

— No, tuhlaajapoika, onko nyt mielesi hyvä?

Ei, sitä se ei ollut. Näkihän sen. Sitäpaitsi hän oli saanut rukkaset, absoluuttiset rukkaset.

— Niin. Niin tulisi käymään. Minä tiesin sen, sanoi tyttö.

— Sinä olet kertonut hänelle tämän surullisen jutun?

— Tietysti. Heti kun kuulin sen. Parempihan oli, että minä sen kerroin kuin että sen olisi tehnyt joku toinen asianmukaisilla koristuksilla varustettuna.

— Ja mitä Elsa sanoi kuullessaan?

— Hän sanoi aavistaneensa, että jotakin tällaista tulisi sinulle tapahtumaan. Kertoi, ettei pitkiin aikoihin ollut sinun kanssasi ollut tekemisissä — Jumalan kiitos.

Gunnar Steniä värisytti ja hänen hampaansa kirskahtivat, mutta hetkistä myöhemmin hän tunsi syvän häpeäntunteen valtaavan mielensä ja hän painoi päänsä alas.

— Ja luuletko sinäkin nyt, Margit, kysyi hän tuokion kuluttua, että minä olen mahdoton mihinkään?

— En, vastasi tyttö vilpittömästi ja melkein hellästi, sillä siinä tapauksessa en olisi nauranut sinulle kun tulit.

— Mitä sinä ajattelet minusta?

— Ajattelen vain: runoilija.

Gunnar Stenin tuli hyvä olla, hän melkein tunsi kaukaista onnen tunnetta, ja häntä hävetti istua tässä huoneessa hienosti humalassa.

— Sinä olet sittenkin hyvä tyttö, lausui hän melkein huomaamattaan.

— Niinkö? naurahti tyttö. — Sinä olet siis tähän asti epäillyt. Se ei ole kauniisti tehty. Vaikka kyllä olen sinun huomannut pitävän minua jonkunlaisena "varaventtiilinä", jonka luokse olet tullut, kun teillä on ollut jotakin vinossa.

— Miksi sanoit runoilija? En ole eläissäni edes yrittänytkään tehdä ainoatakaan runoa.

— Minusta vain tuntuu siltä, en tiedä miksi. Jokainen sanoo, ettet sinä ainakaan ole niitä Stenejä, jotka käyvät kauppaa.

— Se on mahdollista. Mutta mihin nyt ryhdyn?

— Se sinun pitäisi itse tietää.

— Niin. Kunpa sen tietäisin. Mutta minä en tiedä. Minä en ylimalkaan kelpaa mihinkään kunnolliseen.

— Sepä on synkkä itsetunnustus. Mutta nyt voit ainakin lähteä ulos kanssani, sillä jos isä sattuisi tulemaan tänne, luulisin, ettei hän pitäisi erikoisen tahdikkaana, että istut täällä ja tuoksuat väkeville.

— Minä luulen, ettet sinäkään…

— No menköön tämä kerta, tällaisten tärisyttäväin tapausten jälkeen.

— Sinä vihaat väkijuomia?

— Herra varjelkoon, — en. Mutta juopuneet gentlemannit ja köyhät juopot ovat minulle kauhistus.

— On sinullakin mielipiteitä.

— Tietysti. Ajatukseton en ole, vaikka syrjäinen ehkä joskus voisi sitä väittää.

— Luulen, ettei kukaan sellaista väittäisikään.

— Ole huoletta. Kuulen sen säännöllisesti kolme kertaa päivässä niinkuin syönkin. Ellen sitä kuulisi, luulisin tehneeni tyhmyyksiä — kuten sinä — ja seuraava yö olisi levoton. Nyt nukun rauhassa saatuani annokseni.

— Sinä olet verraton!

— Veljeni Einar on huomannut sen jo aikoja sitten.

Sumuisilla kaduilla liikkuivat ihmiset kuin varjot; kuuli kuinka he kulkivat, ohimennen saattoi erottaa jotkut tutut kasvonpiirteet, kuuli hevosten ja raitiotievaunujen ajavan ohitse, näki niiden vilahtavan, ja sitten katosi kaikki taas sakeaan sumuun ja usvaan ikäänkuin kaiken ulkopuolelle. Mutta tämän kaiken yli kuului taukoamaton humu ja kohina, jossa mitään yksityispiirteitä ei voinut erottaa ja josta ei voinut sanoa, mistä se tuli ja minne se meni, suurkaupungin iankaikkinen, selittämätön kohina. Kaikilla oli kiire, kaikilla niillä näytti olevan koti tai päämäärä, johon pyrkivät, ja tässä kulki hän, Gunnar Sten, katsellen ihmismerta, johon oli hukkuva.

Mihin hän oli ryhtyvä?

Hän kulki äänettömänä, tuskin muistaen tyttöä, joka kulki hänen rinnallaan, ja kun hänen ajatuksensa ennättivät määrättyyn kohtaan, tunsi hän vihlaisun sydämessään.

— Suo anteeksi, Margit, sanoi hän kavahtuen. — Sellaista se on.

— Niin. Valitan, etten ole Elsa Alm. Sillä häntä sinä tällä hetkellä ajattelet.

Gunnar Sten ei voinut kieltää eikä myöntää. Hän kulki vain ja ajatteli: mitä tekee Elsa Alm, missä hän on tällä hetkellä, ajatteleeko hän minua ollenkaan? Kun hän edes tulisi vastaan? Ja jos hän tulisi vastaan — tuntisiko hän mitään, kun näkisi Gunnar Stenin toisen rinnalla.

Hän tunsi taas tuon jo tuttavaksi tulleen vihlaisun povessaan ja äkkiä hän sanoi toverilleen:

— Mennään jonnekin.

— Minne?