MOLEMMAT KUUROT

Ilveily yhdessä näytöksessä

Kirj.

Jules Moinaux

Mukaillen suomeksi J. S. [Johanna Silander]

Alfred Lagerbom, Hamina, 1898.

HENKILÖT:

Tarkia Arvid. Petter, eräs miespalvelija Tarkian luona. Eräs puutarhuri. Eräs metsänvartija. Engla, Tarkian tytär.

(Näyttämö esittää pientä salia, josta näköala on puistoon, kummassakin huoneen nurkassa pienet pöydät, vasemmalla pöydällä lamppu, oikealla kukkavihko maljassa. Ovi perällä. Ovi oikealle ja kaksi ovea vasemmalle. Oikealla ikkuna. Oikealla, pöydän yläpuolella, asekokoelma, muun muassa pyssy. Vasemmalla, etunäyttämöllä pöytä, jolle on ladottu useampia kirjoja, paperia, kyniä ja mustetolppo. Oikealla pieni sohva ja pieni pöytä, jolla seisoo ompelurasia ja soitinkello).

Ensimäinen kohtaus.

Engla, (Sitten) Petter.

Engla (istuu pöydän edessä ja lukee erästä kirjaa). Ei edes kaikkein uusimmat teokset minua ilahuta!… Ei, se saa olla! (Heittää kirjan pöydälle ja nousee). Ah! minun Jumalani, miten minulla on ikävä! (Istuutuu sohvalle ja katselee kukkasia maljassa). Kukkasia, jotka ovat neljän päivän vanhoja!… En tiedä mitä Petter ajattelee! (Soittaa kelloa. Petter tulee peräovesta kirje kädessä). Hanki tänne uusia kukkasia Petter!

Petter. Kyllä neiti… (Menee kukkien luo). Teidän herra isänne ei ole täällä, näen mä.

Engla (nousee äkkiä). Ei… Tuleeko ehkä joku vierailulle, Petter?

Petter. Ei, neiti, se on vaan kirje.

Engla (kärsimättömästi). Kirje… Niin, ne ovat ainoat uutiset nykyään, joita isä harrastaa. Kaikki tapahtuu kirjeellisesti.

(Istuutuu).

Petter (huoahtaen). Niin, herra Tarkia ei tahdo ottaa yhtä ainoaa ihmistä vastaan, sitten kun hän on tullut kuuroksi, ja sitä on hän jo ollut kolme vuotta.

(Heittää pois kukkaset ikkunasta).

Engla. Ah, kun minulla on niin ikävä!… Petter, minulla on niin ikävä!

Petter (pyyhkii lampunlasia). Entä minulla sitten, ajatelkaa neiti, herra Tarkia on ottanut minut palvelukseensa vaan korkean ääneni tähden, ja nyt olen pakoitettu juttelemaan kanssansa koko pitkän päivän!… (Vihasesti). Jutella!… Minä kutsun sitä jutella!… Minä kiitän, minä!… Minä huudan hänelle asioita, joita tulisi salassa pitää, ja huudan hänelle kysymyksiä, joita tulisi sanoa kaikessa hiljaisuudessa, neljän silmän välillä… Senlainen paikka… Senlainen palvelus.

Engla. Ja se kuuluisa korvalääkäri, jolle isä kirjoitti kuukausi sitten?… Hänestä ei puhuta sanaakaan enään.

Petter. Ei, varjelkoon! Hän ei edes nähnyt hyväksi vastata… Kuinka tämä päättyy?… Niin, kyllä minä tiedän, miten minulle tapahtuu… Kuuden kuukauden kuluttua, se on varma, en voi muuten puhua kuin liikkeillä, aivan kuin ilveilijät sirkuksessa… ääneni tulee päivä päivältä tyhjemmäksi.

Engla (nauraa). Ha, ha, ha!

Petter. Te nauratte neiti sille, mutta minä en siinä näe mitään omituista tai naurettavaa.

Engla. Hyvä Petter, minulla on niin harvoin tilaisuutta nauraa!… Olla tällä tavalla suljettuna yhdeksäntoista vuotiaana…

Petter. Niin, minulla olisi hyvin vaikeata olla teidän asemassanne… Sillä minulla on niin hilpeä mieli… Jos minä olisin ollut tyttö… oh!

Engla. Ja minun isäni, joka nyt on saanut päähänsä sen yksipintaisen mielipiteen, ettei naittaa minua kenellekään…. Ajatella, että nyt jo olisi viisi, kuusi hyvinkin etevää tarjousta, tarjousta, jotka ovat minua miellyttäneet. Ja hän on antanut kieltävän vastauksen jok'ikiselle.

Petter. Niin hän sanoo aina: "ei, se ei ole se vävy, josta olen uneksinut"… Ei koskaan kuule muuta!… Minkähänlaisen vävyn hän on uneksinut itselleen?

Engla. En tiedä minä!… Nyt ei enään kukaan uskalla tulla pyytämään minun kättäni, sillä jokainen tietää jo edeltäkäsin saavansa rukkaset… Se nuori herra esimerkiksi, jonka kanssa koko yön, kuukausi sitten rouva Miettisen luona…

Petter. Niin, minä tiedän, neiti on puhunut hänestä jo hyvinkin usein… no, en minä neitiä siitä moiti… mutta jos hän kosisi, niin luulen minä kyllä…

Engla (nousee ja menee vasemmalle). Minä olen aivan varma, että se oli hänen tarkoituksensa… minä huomasin sen kyllin selvästi hänen katseistaan minuun ja kaikista niistä pienistä palveluksista, joita hän minulle osoitti… mutta hän on luultavasti saanut tietää, mikä vastaus häntä odottaa täällä… ollaan häntä huomautettu siitä ajoissa… (Polkee jalkaansa). Ah, niin, Jumalani, miten minulla on ikävä. Minulla on niin kovin ikävä.

Petter (erikseen). Se ei ole liian aikaista tuo! (Kovaa). Tuossa tulee patruuna!… Minne panin hänen kirjeensä?… Tuossa se onkin!

(Ottaa kirjeen oikealta pöydältä, johon hän itse oli sen pannut).

Toinen kohtaus.

Edelliset. (Tarkia toisesta ovesta vasemmalta, kirja kädessä).

Tarkia (lukee). "Kuurous on vaikeimpia tauteja, joita ihminen voi potea"… (Keskeyttää). Ja se on totta se!… Ah! kuinka se onkin totta!

Petter, (lähestyen). Patruuna!… Patruuna!… Tässä olisi kirje!

(Pistää kirjeen hänen nenänsä alle).

Tarkia. Vai niin, sinä olet täällä Peter… ja minun tyttäreni myöskin… (ottaa kirjeen). Miksi et sano hyvin lyhyeen: "tässä olisi kirje!"

(Istuu sohvalle).

Engla (Petterille). Se on kenties vielä joltain kosijalta… Voi jos voisin lukea isän olkapään yli!

(Menee isänsä luokse).

Petter. Se ei maksa vaivaa, neiti… minä tunnen hänen tottumuksensa… Hän lukee kaikki kirjeensä minulle tietämättänsä… sentähden että hän ei itse kuule mitään, niin luulee hän lukevansa hiljaa… Sitä tapaansa saan kiittää, sillä siten olen saanut tietää kaikki hänen ajatuksensa… Hän ajattelee kuuluvasti,… se on hyvin mukavaa.

Tarkia (joka on avannut kirjeen ja pannut lasisilmät nenälleen, huomaa tyttärensä vieressään). Sinä utelias lapsi!… (Nousee). Kirje on minulle ja sisältää varmaan jonkun luottamuksen. (Menee vasemmalle ja lukee kovaa). Minun paras ystäväni, luulen löytäneeni hyvin sopivan miehen tyttärellesi, hän on kelvollinen, nuori mies, terve, hyvin kasvatettu ja rikas, se on kaikki sellaista joka ei asiaa pilaa.

(Panee kirjeen taskuunsa).

Petter (hiljaa Englalle) Enkö juuri sitä sanonut neiti!

Tarkia (itsekseen). Niin, sen minä kyllä uskon, mutta se ei ole se vävy, josta minä olen uneksinut.

Petter (hiljaa). Siinä se nyt taas on!

Engla (kärsimättömästi). Aina hän puhuu unelmistaan!… Siinä sen nyt kuulette, kuinka se on, Petter.

Petter (hiljaa). Rauhoittukaa neitiseni!

Engla. Rauhoittukaa… kun koko elämäni kuluu tällä tavoin… Tänne ei tule edes kissakaan… kun ei isä tahdo naittaa minua… ah, tämän täytyy loppua… Ja se loppuu… sen täytyy loppua!

(Menee vihasena ulos oikealle).

Petter (erikseen, ottaen kukkasmaljan). Jaa nyt on jo paras aika… Paras aika! (menee peräovesta).

Kolmas kohtaus.

Tarkia.

Tarkia (yksin; alkaa taas lukemisensa). "Kuurous on vaikeimpia tauteja, joita ihminen voi potea" (keskeyttäen). Minulle siitä on ollut hyvääkin minun vaimovainajani aikana… kuurouttani saan kiittää, sillä siten en tarvinnut kuulla kaikkia hänen valituksiaan ja touhujaan… (Tyytyväisesti hymyillen). Vaimo parka!… Harmi se oli joka vei hänet hautaan, harmi, kun en voinut häntä kuulla!… Kun hän huomasi ett'ei hänen mikään melunsa voinut tunkea minun korviini, niin tulikin hänestä eräänä kauniina päivänä loppu… hän aikoi tukehuttaa vihaansa, ja, nöyrin palvelijanne, siihen se päättyi! Mutta nyt kun olen leski, tahtoisin hyvinkin mielelläni kuuloni takaisin… Lääkärit sanovat, että heidän ajatuskykynsä seisoo paikallaan… Kaiken toivoni olen nyt kiinnittänyt erääseen hyvin kuuluisaan puoskariin, joka sanoo minuutissa voivansa parantaa kuurouden akustisella sähkögalvanismilla; minä kirjoitin hänelle ja pyysin häntä tulemaan tänne tilalleni, mutta häntä ei ole kuulunut vielä… Katsotaan mitä kirja tietää. (Lukee). Täytyy tutkia, jos korvakalvo on turvonnut tahi halennut, jos pienet luut korvassa ovat kaikki paikoillaan, tai jos eustakillinen torvi on ummessa… (Keskeyttää). Eustakillinen torvi, kuulotorvi?… Olisikohan minun kuulotorveni?… Se minun täytyy kysyä Petteriltä. (Huutaa) Petter!

(Jatkaa lukuaan).

Neljäs kohtaus,,

Tarkia. Petter (tulee peräovesta, pudottaa sisään tullessaan kukkamaljan, joka hänellä on kädessään, ja joka kolisten menee rikki).

Tarkia. (Kääntymättä). Petter!

(Jatkaa lukemistaan ja istuutuu pöydän luokse).

Petter (osoittaen Tarkiaa). Hän ei kuullut mitään… niin se on aina… oikein on hauska tässä talossa särkeä jos jotakin, sillä hän ei kuule mitään… Mutta enpä minä juuri välitäkään.

Tarkia (huutaa lukiessaan). Petter!

Petter (kokoaa palaset). Minä en välitä hänestä ensinkään… Päinvastoin, minä kohtelen häntä aivan kuin olisin yksin huoneessa.

Tarkia (niinkuin ennen). Petter!

Petter. Niin, huuda sinä vain, minä en kuitenkaan vastaa ennenkuin olen koonnut ylös kaikki nämät (heittää palaset ikkunasta). Kas niin!

Tarkia (nousee). Petter! Saanpa luvan itse mennä häntä hakemaan… (huomaa hänen ikkunan luona, huutaa hänen korvaansa). Petter!

Petter (säikähtäen). Vieköön sinut piru, sinä tolvana!

Tarkia. Minä olen huutanut sinua neljä eri kertaa, oletko sinä kuuro!

Petter. Kyllä vaariseni, kyllä se olen minä joka olen kuuro.

Tarkia. Mitä sinä sanot?

Petter. Bom! bom! bom! bom! bom!

Tarkia. Mitä se on kuin sinä sanot?

Petter (laulaa). Lalla lalaa lalla lala.

Tarkia. Tule tänne katsomaan, onko eustakillinen torvi…

Petter (kummastuen). Mikä esine se senlainen on?… Onko se kaasu- vai vesijohtotorvi?

Tarkia (ojentaa hänelle korvansa). Katsoppas nyt!

Petter. Mitä minun pitää katsoa?

Tarkia. Jos kuulotorvi… korvassa…

Petter. Kuules perhanaa! Hänellä on kuulotorvi korvassa… Minä olen kuullut että se löytyisi telefoonissa…

Tarkia. Näätkö mitään?

Petter (ottaa häntä päästä ja katselee korvaan). Ei rahtuakaan!

Tarkia. Mitä sinä sanot?

Petter. Ei rahtuakaan!

Tarkia. Minusta tuntuu kuin sinun äänesi olisi heikontunut… mutta se on sama; minä pidän sinusta, sillä sinä olet viisas.

Petter. Niin.

Tarkia. Ja uskollinen!

Petter. Siitä en voi juuri kehua!

Tarkia. Sinä olet niin yhtynyt minun luontooni, että melkein arvaat, mitä minä ajattelen.

Petter. Niin, eikö se ole kummallista?

Tarkia (itsekseen). Tuntuu tulevan nälkä… Mitähän saataisi päivälliseksi?… Mitäs, jos saisi metsäkananpaistia… (Kovaa). Petter, minä tahtoisin päivälliseksi…

Petter (huutaa hänen korvaansa). Metsäkanan paistia!

Tarkia. Tämä on kummallista!… Juuri kun aijoin sanoa samaa!.. Petter kyllä sinä tulet palkituksi vaivoistasi… minä muistan sinut kyllä testamentissani… minä en nyt sano, miten paljon saat, mutta unohdetuksi et tule.

(Istuu pöydän luokse ja jatkaa lukemistaan).

Petter (itsekseen). Minä saan kaksitoista sataa markkaa, sen olen kuullut hänen ajattelevan… Jos hän luulottelee että minä muuten…

(Ääniä ulkopuolella). Ottakaa kiini hänet, ottakaa kiini hänet!

Petter. Mitä se on?

(Juoksee ikkunalle; kuuluu laukaus).

Tarkia. Terveydeks' Petter! (Taas laukaus). Jumal' auttakoon! Mistä sinä nyt tuonlaisen nuhan olet saanut?…. Minne ihmeelle hän joutui nyt!

Petter (ikkunassa; huutaa ulos). Mitä tämä tahtoo sanoa! Kuka metsästää meillä… Halloo! siellä alhaalla, halloo!… Tämä on yksityisen omaisuus, täällä ei teillä ole mitään tehtävää.

Tarkia (juoksee ikkunalle). Mitä se on?

Petter. Siellä on metsästäjä, sala-ampuja, joka hyppii aitausten ja häkkien yli ja sotkee kaikki istutukset… (Huutaa ulos). Halloo, siellä alhaalla! Halloo!

(Kuuluu kolinaa, aivan kuin lasia särkyisi).

Tarkia. Se lurjus särkee kaikki kun minulla on! Siellä makaa nyt lasikellot, jotka olivat meloonien yli… Puutarhurin renki seuraa häntä…. Mutta ei saavuta… Nyt meni hän kasvihuoneeseen… Nyt täytyy hänet piirittää siellä… Aseisiin, Petter, aseisiin!… missä on pyssyni?

(Ottaa pyssyn joka riippuu asekokoelmassa).

Petter (ottaa luudan perältä). Nyt minä olen valmis!

Tarkia. Pian kasvihuoneeseen, Petter, kasvihuoneeseen!

Petter. Patruuna menee ensin!

Tarkia. (Menee peräovesta. Petter seuraa. Kuuluu kolinaa, niinkuin huonekaluja kaatuisi ja Arvid tulee hätäisesti sisään, toisesta ovesta vasemmalla, pyssy kädessä).

Viides kohtaus.

Arvid (yksin).

Arvid (on puettuna metsästyspukuun ja pukunsa on epäkunnossa. Sulkee oven, kulkee sitten kumarassa; käsi pyssyn hanalla, ympäri huonetta ja katselee huonekalujen alle). Sen täytyy olla täällä! Ei, ei missään, ei missään, minne hittoon se meni… (Panee pyssyn pöydälle ja istuutuu). Minä olisin voinut ostaa tuon kaniinin kolmestakymmenestä pennistä… korkeintaan kolmestakymmenestäviidestä… (nousee) ja nyt minä läksin jo kello kuusi aamusella saadakseni sen tahi oikeammin sanoen, en saadakseni… En ollut kävellyt jos korkeintaan kolmesataa askelta kun koirani vainusi kaniinin… tämän saman, josta nyt puhun… Minä laukasen… pang! Kaniini rientää matkoihinsa ja minun pyssyni petti… Minä panen uuden nallin pyssyyni ja riennän kaniinin jälkeen, joka ei hetkeksikään ole kadonnut näkyvistäni… näen kaniinin juoksevan metsikköön ja huudan eräälle miehelle, joka seisoi läheisyydessä: "Pidätä hänet! Pidätä hänet! Saat markan jos voit pidättää hänet!"… Ja kaniini oli arvoltaan kolmekymmentaviisi, korkeintaan kolmekymmentäkuusi!… Mies tottelee, koirani alkaa taas seurata kaniinia… taas laukasen… tällä kerralla meni laukaus, mutta minun koirani, se ei mennyt enään pitemmälle… olin ampunut hänet… eläin, joka oli maksanut minulle satakaksikymmentä markkaa, ja kaniini oli arvoltaan kolmekymmentäkuusi, korkeintaan kolmekymmentäseitsemän penniä… Annoin miehelle viisi markkaa… se on yhteensä satakaksikymmentäviisi… Panin uuden latingin pyssyyni ja juoksen kokonaista kaksi virstaa kaniinin jälessä joka on aina liiaksi kaukana voidakseni tähdätä… Väsyneenä ja unisena viimein pysähdyin; silmäni sulkeuvat ja viiden minuutin kuluttua taasen hätyytän kaniiniani… unessa… Se on vähemmän väsyttävää… Olin Pyreeneillä… kaniini kiipeää niiden yli, minä myös… Se tekee matkan kautta Espanian, minä myös! Se ei tehnyt mitään, sillä se oli vaan unta!… Tulimme Gibraltariin… kaniini hypähtää mereen, minä syöksen jälkeensä… Mutta tämä liikahdus teki, että heräsin, minä avaan silmäni, ja mitä näen? Minun kaniinini istuu muutaman metrin päässä minusta, hyvin rauhallisesti nakertaen kaalin päätä… Hurjistuneena nousen ylös, tartun pyssyyni ja alan uudestaan hätyyttämään kaniinia. Hän hyppää erään aidan yli, minä myös, se putoaa etujaloilleen, minä myös, mutta sitten saan kuulla huutoa ja rähinää, ja niinkuin minä seurasin kaniinia pyssylläni, seurataan silloin minua, heinätalikoilla, viikatteilla, haravoilla ja kaikenlaisilla maanviljelyskaluilla… Silloin hukkaan pääni ja luulottelen että kaniini on tullut tänne huoneisiin… Salaman nopeudella seuraan häntä, ja tässä olen nyt, kun ensin olen tehnyt vahinkoa enemmän kun sadanviidenkymmenen markan edestä… se on yhteensä kaksisataaseitsemänkymmentäviisi markkaa, paitsi sitä mitä vielä saan maksaa käräjäkuluja ja sakkoja, jotka varmaan nekin nousevat sataan markkaan… Summa kolmesataaseitsemänkymmentäviisi markkaa kaniinista, joka maksaa kolmekymmentäseitsemän, korkeintaan kolmekymmentäkahdeksan penniä…. (Liikettä ulkopuolella). On paras, että hiivin matkoihini.

(Ottaa pyssyn ja rientää peräovesta mutta tulee estetyksi Tarkialta ja puutarhurilta jotka tulevat sisälle, rientää toiselle ovelle vasemmalla josta taasen Petter tulee, sieltä taasen ensimäiselle ovelle vasemmalla, mutta sieltä tulee metsänvartija).

Kuudes kohtaus.

Metsänvartija. Arvid. Petter. Tarkia. Puutarhuri (varustettuna heinätalikolla).

Metsänvartija. Se on hän!

Puutarhuri. Tässä hän on nyt!

Tarkia. Nyt hän on käsissämme! ottakaa hänet kiinni!

Arvid. Miten?

(Aikoo rientää pois).

Metsänvartija (tarttuen häneen). Lain nimessä minä vangitsen teidät.

(Ottaa häneltä pyssyn).

Arvid (erikseen). Se oli kuittaus!

Tarkia. Kuinka te uskallatte, herra, tällä tavalla tunkeutua vieraiden ihmisten asunnoihin… ja aivan kuin villitty, ampua minun ikkunaini alla…

Petter. Kas sepä olisi ollut hienosti, jos olisitte ampuneet jonkun.

Tarkia. Minä kutsutan teidät käräjiin.

Arvid (erikseen). Hitto vie!

Tarkia (huutaa). Mikä on nimenne?

Metsänvartija. Mikä on nimenne?

Arvid (änkyttäen). Hyvä herra!… (Vihasesti). Mitä sanoit?

Petter (huutaa Tarkian korvaan). Hänen nimensä on Mitsanoi!… Hän on varmaan Italialainen.

Arvid (erikseen). Italialainen!… No sama se minä olen Italialainen sitten!

Petter. Kyllä minä huusin teille, että tämä oli yksityisen omaisuus, ja ett'ei ollut luvallista ampua puistossa; mutta se oli aivan samaa kuin saarna kuuroille korville. Hitossa, oletteko kuuro, vai miten.

Arvid (erikseen). Hän antaa minulle hyvän tuuman.

Tarkia. Mitä hän sanoo?

Petter. Ei mitään!

Arvid (erikseen). Tahdonpa koettaa… (Kovaa). Hyvät herrat, minä pyydän teiltä…

Tarkia. Mitä sanotte?

Arvid (kirjoittaa sormellaan kädelleen). Palasen paperia.

Tarkia. Mitä hän sanoo?

Petter (huutaa hänen korvaansa). Hän pyytää palasen paperia.

Tarkia. Vai niin, vai niin!

Arvid (huomaa paperia ja kyniä pöydällä, istuu kirjoittamaan). Ah!

Petter. Mitä hän tekee?

Arvid (nousee, ojentaa paperin Petterille). Kas tässä… (erikseen). Kuinka minä olen tyhmä… minä olen kuuro mutta en mykkä… No, se on nyt se sama!

Petter (antaa paperin Tarkialle). Lue!

Tarkia. Mitä tämä on?… Perhana kuinka huonosti kirjoitettu! (Lukee). "Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta olen onnettomuudekseni aivan kuuro". — (Iloisena). Kuuro!… Hän on aivan kuuro!

Metsänvartija. Kuuro!

Petter. Kuuro!

Tarkia. Oletteko todellakin kuuro… aivan kuuro?… Paras Petter, kas tässä sellainen vävy, josta olen uneksinut!

(Nauraa).

Petter. Mitä kuulen!

Arvid (erikseen). Hän nauraa!… Siis voin rauhoittua!

Tarkia. Hän on oikein kaunis, tuo nuori herrani… (kovaa). Jättäkää meidät, hyvät ystävät, minulla on erityistä puhuttavaa tämän herran kanssa.

(Metsänvartija ja puutarhuri menevät).

Seitsemäs kohtaus.

Petter. Arvid. Tarkia.

Petter (menee vasemmalle seisahtuu oven luona). Vai niin, se oli tuollaisen vävyn kun hän on toivonut itselleen… Kuuron… Niin puhein ei enemmän eikä vähemmän kun kaksi kuuroa samassa talossa… Ei kiitoksia.

Tarkia (osoittaa sohvaa). Olkaa hyvä, istukaa… (Arvid ei liiku). Mikä onni! hän ei kuule! (Kovemmin). Istukaa! Istukaa!

Arvid (erikseen, menee vasemmalle). Hän on kohtelias nyt!… Onko se sentähden että olen kuuro tai sentähden että olen Italialainen?

Tarkia (erikseen). Käytös hänellä on hieno. Kasvojen piirteet ymmärtäväiset.

(Antaa hänelle merkin istua).

Arvid (osoittaen sohvaa). Teidän jälkeenne, herra, teidän jälkeenne.

Tarkia (erikseen). Hän on hyvin kasvatettu.

(Istuutuvat sohvalle).

Petter (erikseen). Minnekkä minä joudun raukka, kahden tuonlaisen pölkyn kanssa!

Tarkia (kovaa). Te kummastelette varmaan, herra, että olen niin anteeksi antavainen teidän suhteenne. Mutta teidän kuuroutenne saattaa minut suuresti teitä surkuttelemaan.

Arvid (erikseen). Se on siis minun kuurouttani kun minä saan kiittää tällä kertaa… Mikä sopiva tuuma se oli…

Tarkia (Petterille, nousten). Mutta perhana! Ajattele jos hän on nainut! (Istuu, huutaa Arvid'in korvaan). Oletteko nuori mies?

(Kurottaa hänelle korvansa).

Arvid (erikseen). Mitä se hänelle kuuluu?

Petter (erikseen). Suokoon Jumala, että hän olisi isä kahdelletoista lapselle! (Huutaa Arvid'in korvaan). Tehän olette nainut?

Arvid (huutaa). Ei!

Petter (erikseen). Hän on nuorimies, se lurjus!

Tarkia (iloisesti). Minä luulen hän sanoi, ei? (Arvidille). Te olette naimaton? (Huutaa). Naimaton?

(Ojentaa korvansa).

Arvid. Niin!

Tarkia. Kuinka se oli?:

Arvid (kärsimättömästi huutaen). Olen! (Erikseen). Mikä ilveilys! Se on hän, joka on kuuro!

Tarkia. Minä luulen hän sanoi: olen! (Nousee, iloisena, eriks.). Naimaton,… tuo vävy on aivan kun pudonnut taivaasta, minulle! (Kovaa, istuutuen jälleen). Herra, tahdotteko tehdä minulle kunnian, jäädä luokseni päivälliselle?

Arvid. Hän on mainio tuo vanha ukon tynkkä (Huutaen). Herra, teidän kutsunne tekee minut onnelliseksi!

Tarkia. Että ehditte kotiin illaksi?… Jaa, se käy päinsä, voimme syödä tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti… Petter, saat kattaa pöydän kolmelle… ja päivällisen pitää olla valmis kello viisi eikä kello kuusi.

Petter (kumartaen). Kyllä, sinä vanha yömyssy!

Tarkia. Mene nyt, ystäväni.

Petter. Kyllä, sinä tyhmeliini.

Tarkia. Mene, mene!

Petter. Oh, jos ei se olisi niiden kahdentoistasadan markan tähden… niin olisin aikoja sitten antanut palttua sinulle ja koko talollesi, sinä pöllö.

Tarkia. Se on hyvä, se on hyvä!… Minä tiedän miten uskollinen sinä olet!

(Petter menee muristen ulos).

Kahdeksas kohtaus.

Tarkia. Arvid. (Sitten) Petter.

Arvid. Kuinka voitte sallia, että tuo velikulta…

Tarkia. Erinomainen palvelija oikea esimerkki.

Arvid. Minä näen sen!… (Erikseen). Kyllä hän on ihan varmaan kuuro!

(Tarkia nousee, sulkee ikkunan, ottaa pyssynsä ikkunalaudalta, jonne hän itse on sen laskenut. Sulkee peräoven, asettaa pyssynsä vasempaan nurkkaan. Arvid seuraa kaikkia hänen liikkeitään levottomuudella).

Tarkia (istuu jälleen hänen viereensä). Jutelkaamme nyt oikein (huutaa) tuttavallisesti!

Arvid (erikseen). Jos hän tällä kuuluvalla tavalla aikoo salaisuuksiaan ilmoittaa, niin en minä tule olemaan ainoa, joka ne tiedän.

Tarkia. Herrani… kun käskin teidät jäämään tänne päivälliselle niin, ei se ollut syöminen joka oli tarkoituksena.

Arvid (erikseen). Sepä kummaa… Minkätähden sitten?

Tarkia. Jos olisitte ollut nainut, olisin heti ajanut teidät portille, mutta kun nyt olette nuori mies… ja minä olen isä yhdelle tyttärelle… Minä en vielä tiedä jos te oikein sovitte hänelle…

Arvid (itsekseen). Sitä minä en luule…

(Ottaa hattunsa).

Tarkia. Mutta te sovitte aivan mainiosti minulle… ja minä tarjoan teille hänen kätensä.

Arvid (erikseen, hämillään, kävelee edestakaisin). Hänellä on varmaankin kyttyrä!

Tarkia (nousten). Hän saa sataviisikymmentätuhatta markkaa myötäjäisiä.

Arvid (erikseen). Silloin hänellä on kyttyrä sekä edessä että takana. (Kovaa, kumartaen). Hyvä herra!

(Tekee liikkeen ikäänkuin lähteäkseen).

Tarkia (estäen häntä). Minulla on ollut hyvin mukava aate!… Jos olisitte ollut kaunis kun Apollo ja rikas kun Croesus, niin olisin sanonut: Minulla ei ole mitään teitä vastaan, mutta tytärtäni ette koskaan saa… Ymmärtäkää minua oikein.

Arvid. Kyllä koetan parastani.

Tarkia. Kaiketi ette ole huomanneet että minä, ikävä kyllä, olen kuuro!

Arvid (erikseen). Aika veijari!

Tarkia. Niin, minä olen todellakin kuuro!

Arvid. Puhutteko oikein vakavasti?

Tarkia. Minä elän täällä yksinäni tyttäreni kanssa… hän ei näe ketään muita, kuin minut, eikä puhu kenenkään muun kanssa, kuin minun.

Arvid (erikseen). Hänellä mahtaa olla erittäin hauskaa.

Tarkia. No niin… käsittäkää minua oikein.

Arvid. Parastani koetan.

Tarkia. Ajatelkaa nyt, hänen ja minun välilläni vävy varustettuna hienolla ja tarkalla korvakuulolla!… Ah, luulen että ainakin kolmekymmentä hyvinkin etevää tarjousta on minulle esitetty… Minun tyttäreni ja hän istuisivat ja juttelisivat keskenään ja ett'ei minun tarvitseisi istua tyhmänä ja yksinäisenä, täytyisi minun yhtenään huutaa: "Miten, mitä sanoitte" j.n.e. Sitä en jaksaisi kärsiä aikaa myöten!… Kyllästyisimme toinen toiseemme… Mutta silloin kun on vävy yhtä kuuro kuin minäkin… Ja te olette vielä kuurompi minua… katoaa tuo seikka kokonaan… Te tulette luonnollisesti puhumaan hyvin kovaa tyttärelleni, hän samalla tavalla teille, sillä tavalla voin minäkin yhtyä seurusteluun ilman erityistä huutamista ja kirkunaa… Ymmärrättekö nyt miten minä tahdon?

Arvid (erikseen). Synti olisi syyttää tuota kunnon ukkoa itsekkäisyydestä!

(Petter tulee toisesta ovesta vasemmalla, kädessään käyntikortti).

Tarkia. Kas tässä käteni!… Te saatte hyvin miellyttävän vaimon… kauniin, hyväkasvuisen, suloisen…

Petter (erikseen, harmistuneena). Se on siis päätetty!… Täällä olen nyt tuomittu viettämään elämäni kahden kuuron seurassa.

Arvid (erikseen). Hyväkasvuisen… Hän ei siis olekkaan kyttyräselkäinen.

Tarkia. Asia on päätetty… mutta ennenkuin näyttäydytte tyttärelleni, täytyy teidän hieman parannella epäkohtia vaatetuksessanne… teidän täytyy miellyttää, ja te voitte miellyttää, sillä minä tahdon niin! (Osoittaa ensimäistä ovea vasemmalla). Menkää minun huoneeseeni ja tehkää itsenne kauniiksi.

Arvid (erikseen). Kaikki tämä on kyllä hyvää, mutta minähän en ole kuuro… miten päästä tästä pälkähästä?

Tarkia (työntää hänet huoneeseen). Joutukaa… Siellä on harjoja, kampoja, kauluksia ja kaikkia muita tarpeita.

Yhdeksäs kohtaus.

Tarkia. Petter.

Tarkia (loistaen ilosta). Minä kyllä tiesin että ennemmin tai myöhemmin löytäisin vävyn, josta olen uneksinut… (Petterille). Ah, se olet sinä Petter… Mene kattamaan pöytä, äläkä unohda että meitä on nyt kolme, minä, tyttäreni ja hänen tuleva miehensä… Katsoppas asia on nyt päätetty… (iloisesti) se on päätetty… Minä olen hänelle tarjonnut Englan käden ja hän on vastaan ottanut sen… Hän on paraillaan tekemässä itseään kauniiksi… Mitä sinulla siinä on?… Käyntikortti?

Petter. Niin, herra joka sen jätti on tuolla ulkona ja tahtoo puhua kanssasi sinä vanha kuurolainen.

Tarkia (silmäillen korttia). Taivas!

Petter (pelästyen). Mitä se on.

Tarkia (iloiten). Se on hän!

Petter. Kuka hän?

Tarkia. Hän on kabinetissani!… Minä kiiruhdan!… Ah, Petter, tänäin onni hymyilee minulle!

(Juoksee ulos, toisesta ovesta vasemmalla).

Kymmenes kohtaus.

Petter. Engla.

Engla (tulee hätäisesti oikealta, näkee isänsä menevän). Kuinka on isän laita, Petter?

Petter. Kuinka on hänen laitansa, neiti?… Niin, se ihanne, joka on hyörinyt hänen kuvituksissaan tahi oikeammin se painajainen joka on häntä kiusannut, te tiedätte… se vävy…

Engla. Noh, entä sitten?

Petter. Hän on viimein tullut… Nyt tiedätte miten on isänne laita.

Engla. Ah!… Ja missä hän on?

Petter (osoittaa vasemmalle). Siellä sisällä!… Hän on kunnostamassa itseään kosintaa varten.

Engla. Oletko nähnyt hänet?

Petter. Olen.

Engla. Onko hän nuori?… Onko hän kaunis?

Petter. Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan Abrahamin uhrista, neiti?

Engla. Tietysti!

Petter. No niin!… Abrahamin uhri ei ollut mitään, tämän uhrin suhteen, jonka isänne vaatii teiltä.

Engla. Sinä peljätät minua!

Petter. Eikö teidän mielestänne neiti, herra Tarkia ole tarpeeksi kuuro?… on kyllä… Mutta löytyy vielä joku, joka on vieläkin kuurompi.

Engla. Mitä tarkoitat?

Petter. Verraten teidän tulevaan mieheenne, neiti, voi teidän isänne kuulla ruohon kasvavan.

Engla. Ah, minun Jumalani!

Petter. Niin, niin, mutta, neiti, siitä nyt tiedätte minkälaisesta vävystä isänne on haaveksinut… Juuri senlainen on se mies, joka tulee teidän elämäänne sulostuttamaan.

Engla. Mutta minä en tahdo häntä!… Että minä saan odottaa ensin näin kauan… Ei, ei, satakertaa ei!

Petter. Se on oikein neiti, olkaa päättäväinen, olkaa mies!… Teidän suostumuksenne on välttämätön… älkää sitä antako!

Engla. En koskaan!

Petter. Antakaa rukkaset tuolle herralle, joka nyt pukee itseään tuolla sisällä, aivan kun olisi kotinsa täällä.

Engla. Heti!… Vielä ei tunneta minua!… Minulla on tahdon lujuutta, Petter!… Minä en koskaan olisi mennyt naimisiin vasten isäni tahtoa, mutta en myöskään nai vasten omaa tahtoani.

Petter. Bravo! Tuon herran ei pidä saaman jäädä edes päivälliselle tänne… Antakaa hänelle rukkaset jo ennen soppaa.

Engla. Niin kyllä!

Petter (menee ensimäiselle ovelle vasemmalle). Minä käsken ulos hänet (huutaa). Herra Mitsanoi!… (Kirkuen). Herra Mitsanoi!… Hän on italialainen… Täällä on eräs, joka tahtoo teitä puhutella.

(Arvid tulee ulos).

Yhdestoista kohtaus.

Edelliset. Arvid.

Arvid (erikseen, tuntee Englan). Ah, taivaan herra, se on hän!

Engla. Tekö olettekin?

Petter (erikseen). He tuntevat toinen toisensa.

Engla. Minun hyvä tanssiani täällä!

Arvid. Minun suloinen neitini!

Petter (itsekseen). Hitto vie, se on hän.

Engla (Petterille). Mitä se on kun sinä loruat… Ei tämä herra ole kuuro.

Arvid (erikseen). Ai, ai!

Petter. Eikö hän ole kuuro… Sen saatte kyllä nähdä… Kuulkaa päälle vaan!

Arvid (erikseen). Minä en voi sanoa hänelle totuutta palvelijan läsnäollessa.

Petter (Arvidille tavallisella äänellä). Se on hyvin kyllä että herra Tarkia pitää teistä, mutta neiti aikoo näyttää teille oven!

Arvid (erikseen). Mitä haluttaa?

Engla (hätäisesti, toruen). Petter!

Petter. Olkaa huoleti neiti, hän ei kuule mitään. (Arvidille tavallisella äänellä). Sentähden ottakaa tavaranne ja marssikaa matkoihinne pikemmin kun tavallisesti!

Arvid (erikseen). Millä ilolla minä sinut löylyttäisin! (Kovaa). Neiti on kovin hyvä kun niin ystävällisesti minua kohtelee!

Petter (nauraa). Hahahaa!

Engla (ankarasti). Petter!

Petter (nauraen). Hän luulee minun sanoneen jonkun kohteliaisuuden!

Arvid (erikseen). Oh, odota vaan, sen kohteliaisuuden sinä kyllä saat takaisia.

Engla. Mutta se on kovin kummaa… kun viimein hänet tapasin rouva Miettisen luona, kuuli hän varsin hyvin.

Petter. Todellakin!

Arvid (erikseen). Tämä sekaantuu vielä enemmän (kovaa). Neitiseni, suuri onnettomuus on minua kohdannut, siitä kun viimein sain sen kunnian olla teidän läheisyydessänne… Minä putosin hevosen seljästä… putosin päälleni ja sen onnettomuuden jälestä, ikävä kyllä, olen kadottanut kuuloni.

Engla. Voi nuori mies parka!

Arvid. Minä en kuule, se on totta, minä en kuule mitä henkilöt, joista en välitä, puhuvat, mutta minä luulen kyllä kuulevani teitä, neitiseni, teitä, jonka muisto on ijäksi jäänyt sydämeeni. Minun silmäni, jotka ihastuksella tutkivat teidän kauniita kasvojanne, kyllä ymmärtävät teitä… Oi, puhukaa neitiseni, puhukaa!… Minä kyllä kuulen teitä.

Engla (liikutettuna). Todellakin?

Arvid. Ettekö sanonut "todellakin?"

Engla. Sanoin.

Arvia. Minä ymmärsin sen, teidän huulienne liikkeistä.

Petter. Kuulkaapas tuota… Hän kuuntelee silmillään!

Arvid (erikseen). Mene hiiteen.

Petter (keskellä näyttämöä). Se oli sattumus… se oli sattumus!

Engla. Niin sinulla on oikein!… (Itsekseen). Mikä vahinko… Mutta kuuro mies!… Ei, se on mahdotonta.

(Menee kiivaasti ulos oikealle).

Arvid (seuraa häntä ovelle). Hän menee!

Petter (nauraen). Niin, sen hän tekee, sinä tolvana, sinä pölkkypää!

Kahdestoista kohtaus.

Petter. Arvid (potkasee Petteriä).

Petter. Mitä tämä on?… Mitä se merkitsee?

Arvid (seuraa häntä pöydän ympäri). Vai niin, minä olen tolvana, olenko minä pölkkypää… siitä saat (potkasee häntä).

Petter (peljästyksissään). Hän kuulee… hän kuulee (istuutuu sohvalle).

Arvid (pakoittaa häntä nousemaan). Tst… Minä kuulen sinua ja kuulen neitiä, mutta koska minun täytyy olla kuuro herra Tarkian edessä, niin minä sanon hänelle miten sinä kohtelet häntä, jos vaan uskallat ilmiantaa minut… minä kyllä kuulin millä tavalla sinä äsken puhuttelit häntä.

Petter. Älkää sanoko sitä hyvä herra, sillä silloin syöksette minun perikatoon vanhoilla päivilläni!… Ajatelkaapa, että herra Tarkia testamentissaan palkitsee minun uskollisen palvelukseni kahdellatoistasadalla markalla.

Arvid. Noh hyvä, vaitiolo vaitioloa vastaan!

Petter. Mutta, paras herra Mitsanoi, jos ette ole kuuro, niin ei minulla ole mitään teitä vastaan… päinvastoin, minä tahdon teidät hyvinkin mielelläni vävyksi taloon.

Arvid. Se oli hyvä se!

Tarkia (ulkopuolella). Petter! Petter!

Petter. Sieltä tulee patruuna, olkaa varovainen!… Hän on viisas kun apina… Jos te ilmiannatte itsenne, on kaikki kadotettu.

Arvid. Ole rauhassa, minä olen varuillani… Saadakseni Englan käden, voin olla lyijystä, marmorista… Kanuunan laukaus ei saisi minua edes päätäni kääntämään.

Tarkia (ulkopuolella). Petter! Petter!

Petter. Hän tahtoo päivällistä,… minä juoksen kyökkiin, menkää te puistoon… Ja kun kuulette minun soittavan päivälliskelloa niin älkää tulko.

Arvid. Kyllä ymmärrän… Mutta minä olen hyvin nälissäni!

Petter (työntää hänet ulos). Minä noudan teidät sitte.

(Menevät peräovesta. Tarkia tulee hyvin iloisena toisesta ovesta vasemmalla).

Kolmastoista kohtaus.

Tarkia. (Sitten) Engla.

Tarkia (yksin; innostuen). Oi, ihme! Oi, kumma!… Oi, sinä suuri mies!… ihmeteltävä sähkögalvanismi!… Minä kuulen! Minä kuulen!

Engla (oikealta). Isä!

Tarkia. Sinä tulet kun kutsuttu!… Onnittele minua ensin… suutele minua… vielä kerran lapseni… vielä kerran!… Minulla on suuri uutinen sinulle kerrottavana.

Engla (surullisesti). Minä tunnen sen jo!

Tarkia. Tiedätkö ett'en ole kuuro enään?

Engla. Mitä sanot?

Tarkia. Minä olen parannettu… neljännestuntia sitten… sinä tiedät se kuuluisa puoskari… hän tuli, se suuri mies… se ihmeellinen lääkäri!

Engla. Ah, mikä onni!

Tarkia (pitelee korviaan). Iloitse, mutta et niin kovaa!… Ennen en kuullut tarpeeksi, nyt luulen että kuulen liikaakin… Kuuloni on tullut niin hienoksi… niin hienoksi.

Engla (erikseen). Silloin kenties hänkin voisi tulla parannetuksi. (Hyvin kovaa). Ah, minun hyvä isäni, minä olen niin iloinen!

Tarkia. Älä huuda hyvä lapsi!… Etkö voi puhua hiljempaa!

Engla (niinkuin ennen). Hyvä isä!

Tarkia. Hiljaa, hiljaa, kuuletko!

Engla (hiljempaa). Anna anteeksi, minä olen niin tottunut… minä olen nähnyt hänet!

Tarkia (hymyillen). Kenen? (Iloisesti). Minä kuulen kaikki!

Engla. Hänet!

Tarkia. Hänet, minä kuulen jok'ainoan sanan.

Engla. Sen nuoren miehen, jonka sinä olet määrännyt minulle mieheksi.

Tarkia (hymyillen). Sen nuoren miehen!… ja minä olen aivan unohtanut!… Kuinka minä kuulen hyvin!

Engla. Ensin olin hyvin murheissani… suljin itseni huoneeseeni ja itkin.

Tarkia. Lapsi raukka!… Mutta nyt ei sinun enään tarvitse itkeä.

Engla. Minä en itkekään enään, nyt kun olen puhunut sinun kanssasi… Hän näyttää niin miellyttävältä, se nuori mies ja… sitten me… tunnemme toisemme ennestään… me olemme…

Tarkia. Minä en tahdo tietää hänestä?

Engla. Mitä sinä sanot?… Sinä itse minulle tarjosit hänen kätensä?

Tarkia. Niin silloin kun olin kuuro… mutta ei nyt!… Minäkö antaisin tyttäreni kuurolle?… Ei, ei koskaan!

Engla. Mutta koska sinä olet voinut tulla parannetuksi, niin eikö hän myös voi tulla?

Tarkia. Ei, hän on liiaksi kuuro… hän on parantumaton.

Engla. Se kuuluisa puoskari voisi koettaa.

Tarkia. Se on mahdotonta, sanon minä….Sitäpaitsi on hän jo lähtenyt tiehensä.

Engla. Hän voi lähteä hänen jälkeensä.

Tarkia. Älä enään puhu siitä kuurosta pölkkypäästä!… Minä olen tehnyt sen suuren tyhmyyden että käskeä hänet jäämään päivälliselle, ja minä en tahdo esiintyä ihmisenä joka ei tiedä mitä hän tahtoo, sentähden hän saa syödä päivällisen täällä mutta yksin minun kanssani. Hän saa kaksinkertaiset annokset ja jäähyväiset heti paikalla.

Engla (vihaisena). Taas yksi tarjous, joka menee käsistäni.

Tarkia. Minulla on toinen tarjous sinulle rakas lapsi… Minä sain aamulla kirjeen jossa kirjoitettiin yhdestä erittäin sävykkäästä nuoresta miehestä.

Engla. Mutta minä en huoli hänestä.

Tarkia. Mitä sanot?… Erittäin sopiva tarjous…

Engla. Minä en huoli hänestä!… Minä en tahdo häntä!

(Polkee).

Tarkia. Mutta ajattelepas nyt hiukkasen!

Engla. Ei, ei, ei,… Joko jäädä vanhaksi piiaksi ja kuolla suruun, tahi saada naida mieleni mukaan.

(Menee peräovesta).

Neljästoista kohtaus.

Tarkia (yksin).

Tarkia. Minä kuulen oikein hyvin… Kuulen liikaakin hyvin!… Mutta tätä en suinkaan voi tytöltäni kieltää… Hän on aivan äitivainajansa kuva!… Se lurjus on saattanut tyttäreni pään ihan pyörälle!… Ja minä kun vielä käskin hänet päivälliselle! Mies, jota en ensinkään tunne, joka tunkeutuu luokseni aivan kun joku pahan tekijä, joka kääntää luonani kaikki ylös alasin… Sitäpaitsi on hän ulkomaalainen… Oh, minä olen oikein hävytön häntä kohtaan ja kestitsen hänet sillä tavalla että hän näkee parhaaksi mennä tiehensä… ja se on parasta mitä hän voi tehdä, sillä muuten kutsutan hänet käräjiin ja pakoitan hänet maksamaan kaikki mitä hän on särkenyt… (Kuuluu hirveää soittamista ruokakellolla). Mitä Herran nimessä se on? Onko tuli päässyt irti. (Avaa ikkunan). Ah, se on päivälliskello! (Huutaa). Piisaa, piisaa! (Katsoo alas puutarhaan). Se raukka! Siellä hän istuu puutarhassa ja lukee sanomalehteä kaikessa rauhassa, ja tämä hirveä elämä ei saa häntä edes päätänsä kääntämään… Siinä menee Petter hänen luokseen… Se uskollinen Petter… kuinka hän tulee iloiseksi kuullessaan että olen parantunut! Minä oikein iloitsen voidessani saattaa hänet hämille… se on oiva ja kunnon mies tuo Petter, puhdas kun kulta! (Huutaa). Petter!… Hän on juuri sitä vanhaa uskollista palvelusrotua… (Huutaa). Petter!… Senlaatuisia ei löydy monta enään. (Huutaa). Petter!

(Petter tulee peräovesta, kantaen pöytäliinaa y.m. sekä sopan).

Viidestoista kohtaus.

Petter. Tarkia.

Tarkia (menee hänen luokseen). Ah paras Petter!

Petter (kärsimättömästi). Pidä suusi!

(Asettaa luotaan kantamansa tavarat).

Tarkia (hämillään). Mitä sinä sanot? (Erikseen, katsoo ympärilleen). Kenelle hän sanoi: "Pidä suusi!"

Petter (kattaa pöydän, asettaa sopan pöydälle). Siitä saat sopan sinä vanha herkkusuu!

Tarkia. Mutta minähän olen aivan yksin täällä… se on siis minulle kun hän puhuu tuolla tavalla.

Petter (jatkaa pöydän kattamista). Joll'ei se olisi niiden kahdentoista sadan markan tähden, jotka olet minulle testamentteerannut, olisin jo aikoja sitten lähettänyt sinut hiiteen.

(Menee perälle, sitten kun Arvid on sisääntullut).

Kuudestoista kohtaus.

Edelliset. Arvid.

Tarkia (erikseen). Onko se tuolla tavalla kun hän minua puhuttelee?… Odotapas kyllä minä sinulle pian portin näytän… (Huomaa Arvid'in joka tulee peräovesta). Ja sinulle myös… Oh, se käy hyvinkin sukkelaan.

Arvid. Nytpä vasta päivällinen maistaa.

Tarkia (itsekseen). Mutta minä kuitenkin tahdon näyttäytyä kohteliaalta. (Kovaa ja kohteliaasti). Olen hyvin pahoillani että nälkäisenä käskin teidät päivälliselle… Suokoon Jumala sen olevan kelpaamattoman syötäväksi.

Arvid (erikseen). Mikä hänelle tuli?

Tarkia. Minun pöytäni ääreen ei sinun suinkaan tarvitse homehtua.

Arvid (erikseen). Hän on hullu.

Tarkia (kohteliaasti). Ottakaa tämä nojatuoli… (Kun Arvid tahtoo istuutua, vetää Tarkia tuolin takasin). Ei, huomaan että se on paras tuoli, sen tahdon itselleni.

(Noutaa toisen tuolin).

Arvid (erikseen). Ah, minä ymmärrän, hän epäilee minun kuurouttani… Mutta minäpä en tartukkaan ansaan… miksi en pitäisi hiukan hauskaa!

Tarkia (tarjoaa hänelle toista tuolia). Kas tässä, tämä on kova ja epämukava, sen suon teille halusta.

Arvid (itsekseen). Tahdon olla hyvilläni… (Kohteliaasti). Mahdotonta on olla hävyttömämpi.

Tarkia (erikseen). Mitä?

Arvid (ystävällisen näköisenä). Näyttää kun saisin hiivatin ikävän appiukon… mutta kyllä minä hänet pian kyyditän — ole varma siitä.

Tarkia (erikseen). Minä sinun appi-isäsi… elukka! Ennen kuin ottaisin sinut vävykseni, naittaisin tyttäreni vaikka nokikolarille. (Kohteliaasti, kovaa). Olkaa hyvä istukaa, takaan että tulette istumaan huonosti.

Arvid. Kiitoksia vanha kameeli!

(Istuutuvat pöytään).

Tarkia (erikseen). Mutta nyt se menee liian pitkälle.

Arvid (huutaa). Emmekö saa nähdä neitiä pöydässä?

Tarkia (erikseen). Kyllä, kunnian ukko, huuda äänesi sorruksiin, saat nähdä miten minä kuulen. (Kovaa tarjoten soppaa). Soppa on aivan kylmää… se on melkein kelpaamatonta… minä annan teille sitä suuremman annoksen.

Arvid. Olkaa hyvä pitäkää, olkaa hyvä… en huoli.

Tarkia. Se haisee sauhulle… oh, en suinkaan tahtoisi ottaa sinulta.

Arvid. Kiitoksia rehvana…Voit onnitella itseäsi, että olet isä niin miellyttävälle tyttärelle…. En kuitenkaan tahdo vannoa että sinä se olet.

Tarkia (erikseen). Tunnen erittäin suuren halun heittää häntä lautasella. (Huutaa). Petter!

(Petter tulee perältä kantaen ruokalajeja).

Seitsemästoista kohtaus.

Edelliset. Petter.

Tarkia. Ota pois soppa… herramme ei ole lopettanut vielä, mutta se on yhdentekevä… Mitä sinulla nyt on vielä?

Petter (asettaa vadin pöydälle). Lintupaistia, kaalin kanssa.

Arvid. Lintupaistia, ah, se on hyvää!

Tarkia. Hyvä! (ottaa eteensä). Minä en pidä kaalista, sallikaa minun tarjota kaali teille, linnun syön itse.

Arvid (nousee). Ei, nyt tämä menee liian pitkälle!

Tarkia (nousten). Vai niin, teidän ei enään ole nälkä. Sitä parempi! Pikemmin pääsen teistä eroon!… Petter! Sikaaria!… Hieno minulle, hänelle vaan huonompia… ne ovat hänelle varsin hyvät.

Arvid (vaikeudella, itseään hilliten). Mutta…

Petter (Arvidille). Hän tahtoo vaan teitä koetella… olkaa varovainen.

Tarkia (erikseen). Koetella?

Petter. Minä sanon hänelle rumempia sanoja kuin niin… Kuulkaahan!

Tarkia (itsekseen). Jaha annahan kuulla… olenkin utelias kuulemaan!

Petter (tarjoten sikarilaatikkoa). Kas tässä on sinä vanha hätikkö, vanha aasi… vanha…

Tarkia (antaen korvapuustin). Ja tässä on sinulle!

Petter (hämillään). Hän myöskin… (Arvidille). Aivan kuin te äsken.

Tarkia (vihoissaan). Vai niin, vai sinä sanot rumempia sanoja vielä! Vai olen minä vanha hätikkö… vanha aasi… sinä sanot "pidä suusi", minulle ja jos ei se olisi niiden rahojen tähden jotka olen luvannut sinulle testamentissani, niin jo aikoja sitten olisit jättänyt minut!

Petter (onnettomana). Hän kuulee!… hän kuulee!..,

Kahdeksastoista kohtaus.

Edelliset. Engla.

Engla (perältä). Mikä täällä on?

Arvid (Tarkialle). Kuuletteko te?

Tarkia. Kyllä minä, piru vie, kuulen! Minä luettelen teille kaikki ne kohteliaisuudet, joilla olette minua nimittäneet.

Arvid (Englalle). Onko se totta että isänne kuulee?

Engla. Totta, neljännestuntia sitten parannettiin hän ihmeellisellä tavalla.

Petter (Tarkialle). Ja sitä ette sanoneet minulle?

Tarkia. Mutta nyt sanon sen siaan, että saat muuttaa, ja heti paikalla!

Arvid (hiljaa Petterille). Minä otan sinut!

Tarkia (hyvin kovaa Arvidille). Ja teille herraseni sanon myös että saatte mennä.

Engla. Minä pyydän sinua, isä, minä rakastan häntä.

Arvid. Mitä kuulen?… Rakastatteko minua todellakin?

Engla (huudahtaen). Ah!… Te kuulette siis?… (kääntää katseensa hämillään maahan).

Tarkia. Mitä kuulen?… Hän kuulee!… Vastatkaa herra, ettekö ole kuuro enään?

Arvid. Minä en ole milloinkaan ollutkaan kuuro muusta kuin rakkaudesta, herra Tarkia… Alotin ensinnä lauhduttaakseni vihaanne tullessani ja olen jatkanut päästäkseni teidän vävyksenne.

Tarkia. Minun vävykseni? Senlaisten tyhmyyksien jälkeen kun te olette minulle sanoneet? Ei milloinkaan!

Arvid. Mutta muistakaahan toki kaikki mitä te olette minulle sanoneet, herra Tarkia, ja myöntäkää että te itse alotitte… Mutta siitä huolimatta minä pyydän nöyrimmästi anteeksi.

Tarkia (epäröiden). Otatteko takaisin vanhan kameelin sitten?

Arvid. Otan!… Minä otan sen takasin?… Minä otan sen takasin!

Engla. Mutta isä hyvä, koska se olit sinä kun alotit, ja kun hän ottaa takaisin vanhan kameelin…

Tarkia (nauraen). No, jos te nyt olette kuulleet kaikki mitä minä olen sanonut teille, niin… Ha, ha, haa!

Arvid (nauraen). Ja te kaikki mitä minä olen vastannut teille! ha, ha, haa!

Tarkia (sydämellisesti nauraen). Emme ole kuuroja kumpikaan! ha, ha, haa!

Engla (nauraa) ha, ha, haa!

Petter (asettautuu Tarkian ja Arvid'in väliin). Eikö hän ole kiltti! ha, ha, haa! (nauraa hyvin kovaa).

Tarkia. Mitä se on kun sinä sanot? Tahdotko lähteä tiehesi ja joutuun!

Petter (hiljaa Arvid'ille). Entä rahat?

Arvid (hiljaa). Ne saat hääpäivänäni!