Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

HIILIKAIVOKSESSA

Kirj.

Jules Verne

Suomennos.

O. Palander'in kirjapaino, Pori, 1882.

Näytetty: Joh. Tomsén.

SISÄLLYS:

1. Kaksi vastakkaista kirjettä.
2. Matkalla.
3. Yhdistetyn Kuningaskunnan sisusta.
4. Dochartin kaivos.
5. Fordin perhe.
6. Selittämättömiä ilmiöitä.
7. Eräs Simon Fordin tekemä valinta.
8. Dynamiitti-laukaus.
9. Uusi Aberfoyle.
10. Kävely ja palaaminen.
11. Tulinaiset.
12. Jack Ryanin toimia.
13. Hiilikaupunki.
14. Hengen vaarassa.
15. Nell asunnossa.
16. Heiluvalla portaalla.
17. Auringon nousu.
18. Lomond-järvestä Katrine-järvelle.
19. Viimeinen uhkaus.
20. Katuja.
21. Nellin häät.
22. Vanhan Silfaxin taru.

Ensimmäinen Luku.

Kaksi vastakkaista kirjettä.

"Insinööri, Herra J.R. Starr

Edinburgissa. 30 Canongate Street.

"Jos hra Jamer Starr tahtoisi huomenna lähteä Aberfoylen kivihiili-aluelle, Dochartin kaivokseen, Jarowin aukkoon, saapi hän tärkeitä tietoja, jotka häntä ehkä miellyttävät".

"Hra James Starria odottaa koko päivän Callanderin pysäyspaikalla
Harry Ford, entisen kaivosmestarin Simo Fordin poika".

"Tätä kutsumusta pyydetään häntä salassa pitämään".

Tämä oli kirjeen sisältö, jonka ensimmäinen rautatien posti toi James
Starrille 3 päivänä joulukuuta 18 .. —, kirjeelle oli painettu
Aberfoylen postimerkki, Stirlingin kreivikunnassa, Skotlannissa.

Insinööri kävi kovin uteliaaksi. Hänelle ei juohtunutkaan mieleen, että kirjeessä voisi olla joku salainen petos. Vanhastaan tunsi hän jo Simo Fordin, entisen kaivosmestarin Aberfoylen kaivoksissa, joissa James Starr kokonaista 20 vuotta oli ollut johtajana — eli viewer niinkuin englantilaisissa kaivoksissa on tapana sanoa.

James Starr oli 55 vuoden vanha mies, vaikka hän näytti ainoastaan 40 täyttäneen. Hän oli erään vanhan Edinburgilais-suvun etevimpiä jäseniä. Hänen työnsä tuotti kunniaa tuolle arvoisalle insinööri-kunnalle, jotka vähitellen Cardiffissa, Newcastlessa ja muissakin Skotlannin kreivikunnissa kaivavat esiin Yhdistettyin Kuningaskuntain hiilivarastot.

Aberfoylen salaperäisissä kaivoksissa, likellä Alloa-kaivoksia, jotka ulottuvat osaksi Stirlingin kreivikuntaan, oli Starr etenki saavuttanut yleistä mainetta. Siellä olikin melkein koko hänen elämänsä aika kulunut. James Starr oli myöskin valittu Skotlannin Muinaistutkinto-yhtiön puheenjohtajaksi. Hän oli the Royal Institutionin toimekkaimpia jäseniä ja Edinburgh Review julkaisi useampia huomattavia hänen nimimerkillään merkittyjä kirjoituksia. Hän oli siis noita oppineita, käytännöllisiä miehiä, jotka Englannille ovat tuottaneet niin paljon onnea ja menestystä. Hänellä oli arvoisa yhteiskunnallinen asema Skotlannin vanhassa pääkaupungissa, joka ei ansaitse ainoastaan ulkonaisessa, vaan myöskin siveellisessä merkityksessä nimen "Pohjolan Athena".

Yleisesti tunnettu on, miten Englanti nimittää laajoja hiilikaivoksiaan yhteisellä sattuvalla nimellä. He sanovat niitä oikeuden mukaan "Mustaksi Intiaksi", ja tämä Intia onkin kentiesi enemmän kuin Idässä oleva kartuttanut Kuningaskunnan hämmästyttäviä rikkauksia. Siellä työskenteleekin todella kokonainen väestö yöt ja päivät, päivät ja yöt maan sisustasta kaivaaksensa tätä tärkeää, teollisuudelle niin välttämätöntä, polttoainetta.

Kertomuksemme ajasta oli vielä pitkältä siihen päivään, jona asiantuntijat ovat vakuuttaneet hiilikaivosten tyhjentyvän, eikä hiilivaraston vähentymistä silloin tarvittu pelätä pitkiin aikoihin. Vielä löytyi laajoja hiilialoja, joissa saatiin työskennellä. Nuo monet tehtaat, veturit, höyrylaivat ja kaasutehtaat eivät vielä tarvinneet kaivata tuota kivennäis-polttoainetta. Vaan sen käytäntö oli viime aikoina kasvanut niin suuresti, että muutamat kerrokset olivat tyhjennetyt pohjiin asti. Nämä hyljätyt kaivokset olivat nyt tyhjine aukkoineen ja autioine käytävineen ainoastaan tarpeettomia loukkoja ja epätasaisuuksia maassa.

Näin oli Aberfoylenki hiilikaivosten laita.

Kymmenen vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin viimeinen tynnyri kivihiiltä oli otettu tästä kaivoksesta. Työkalut "syvyydestä" [Työt kaivoksessa ovat kahta laatua: "syvyydessä" ja "päivänvalossa" tehtävät työt, joista edelliset toimitetaan maan sisustassa ja jälkimäiset maan päällä.], koneet kuletusta varten rautakiskoilla kaivoksen käytävissä, maanalaiset rautatie- ja ratavaunut, vipukonetynnyrit, ilma-torvet, lyhyesti, kaikki kaivoksen työkapineet ja koneet vietiin "syvyydestä" maan pinnalle. Tuo tyhjennetty kaivos oli hirveän suuren nisäkkään kaltainen, jolta on riistetty kaikki ruumiin elimet ja ainoastaan luuranko jäljelle jätetty.

Kaikista työkaluista oli jäljellä ainoastaan pitkät puu-astimet Jarowin aukossa, ja nämä olivat ainoat, joita myöten päästiin alas Dochartin kaivokseen, työn siellä loputtua.

Ylhäällä osoittivat rakennukset, joissa "päivänvalon työ" ennen toimitettiin, vielä sitä paikkaa, missä aukko mainittuun kaivokseen oli ollut, joka nyt oli autioksi jätetty niinkuin muutkin kaivokset Aberfoylen hiilialalla.

Synkkä oli päivä, jona työmiehet viimeisen kerran jättivät kaivoksen, jossa niin monta vuotta olivat eläneet.

Insinööri James Starr oli käskenyt kokoon nuo muutama tuhat työmiestä, jotka olivat kaivoksen uuttera ja rohkea väestö, naiset, lapset, vanhukset, "syvyyden" ja "päivänvalon" työmiehet kaikki olivat kokoontuneet Dochartin kaivoksen suureen pihaan, joka ennen oli ollut täpösen täynnä kivihiiltä.

Nämä rehelliset ihmiset, joita elämän tarpeet nyt oli eroittava, jotka pitkiin vuosikausiin olivat seuranneet toisiaan, isästä poikaan, vanhassa Aberfoylessa, odottivat nyt kuullakseen viimeisen jäähyväis-puheen, jonka insinööri heille oli lausuva. Yhtiö oli heille jakanut kuluvan vuoden voiton. Se oli tosin pieni, sillä tulo melkein tyhjästä kaivoksesta oli tuskin suurempi, kuin mikä työpalkkoihin meni, mutta siinä oli kuitenkin tarpeeksi työmiehille, siksi kuin saivat työtä naapuri-kaivoksissa, maatiluksilla, tahi kreivikunnan tehtaissa.

James Starr seisoi suuren katoksen portin edessä, jossa mahtavan suuret vipukoneet olivat työskennelleet niin monta vuotta.

Simo Ford, kaivosmestari Dochartin kaivoksessa, silloin 55 vuoden vanha, sekä muutamat muut työnjohtajat seisoivat hänen läheisyydessään.

James Starr otti hatun päästään. Työmiehet, jotka myös ottivat päähineensä päästään, seisoivat äänettöminä.

Tämä jäähyväis-hetki oli liikuttava, melkein suuremmoinen.

"Ystäväni", lausui insinööri "hetki on tullut, jona meidän täytyy erota. Aberfoylen kaivokset, jotka meitä niin monet vuodet ovat yhdistäneet yhteisellä työllä, ovat tyhjennetyt. Tutkimisillamme emme ole voineet löytää mitään uutta kerrosta ja viimeinen kivihiililohkare on nostettu Dochartin kaivoksesta".

Sanojensa vahvikkeeksi osoitti James Starr työmiehille kivihiilipalasta, joka oli jätetty käsikärryihin.

"Tämä kivihiilipalanen, ystäväni", jatkoi James Starr, "on ikäänkuin viimeinen verenpisara, joka juoksi kaivoksen suonissa! Me säilytämme sen, niinkuin olemme tallentaneet ensimmäisenkin palasen, joka 150 vuotta takaperin ensiksi otettiin Aberfoylen kivihiilialasta. Näiden palasten välillä on monta sukupolvea toistensa jälkeen työskennellyt kaivoksissamme! Nyt se on mennyttä. Viimeiset sanat, jotka insinöörinne puhuu teille ovat jäähyväissanoja. Te olette saaneet elatuksenne tästä kaivoksesta, joka teidän työllänne on tyhjentynyt. Työ on ollut raskasta, vaikk'ei edutonta, eikä voittoa vailla. Suuren perheemme on nyt hajoaminen, ja luultava on, ett'ei tulevaisuus voi yhdistää sen hajotettuja jäseniä. Elkää kuitenkaan unhottako, että kauan olemme yhdessä eläneet ja että Aberfoylen kaivoksen työmiehet pitävät velvollisuutenaan auttaa toisiaan. Teidän esimiehenne eivät tätä suinkaan unhota. Jotka yhdessä ovat työtä tehneet, eivät voi olla vieraat toisilleen. Tahdomme pitää teitä muistossamme, ja missä ikänä esiinnytte rehellisinä ihmisinä, on puoltosanamme hyödyttävä teitä. Hyvästi siis ystäväni, jääkää Herran haltuun!"

Kun James Starr oli lopettanut puheensa, sulki hän syliinsä kaivoksen vanhimman työmiehen, jonka silmissä kyyneleet välkkyivät. Sitte tulivat kaivosmestarit jättämään hyvästi; työmiehet heiluttivat hattujaan ja lakkiaan ilmassa huutaen:

"Hyvästi, James Starr, esimiehemme ja ystävämme!"

Tämä eronhetki oli pysyvä unhottumattomana muistona näiden kunnioitettavain ihmisten sydämissä. Mutta nyt oli heidän kuitenkin lähteminen tästä suuresta pihasta. Kaikki kävi tyhjäksi James Starrin ympärillä. Nuo mustat Dochartin kaivoksen seinät kaiuttivat viimeisen kerran työmiesten askelia ja tyhjä äänettömyys seurasi vilkasta elämää, joka tähän asti oli vallinnut Aberfoylen kaivoksissa.

Yksi mies oli kuitenkin jäänyt James Starrin luokse.

Tämä mies oli kaivosmestari Simo Ford. Hänen vieressään seisoi viidentoistavuotias nuorukainen, poikansa Harry, joka jo muutaman vuoden oli tehnyt työtä "syvyydessä".

James Starr ja Simo Ford tunsivat toisensa ja sentähden myöskin kunnioittivat toisiaan.

"Hyvästi Simo", sanoi insinööri.

"Hyvästi hra James", vastasi kaivosmestari, "tahi paremmin, suokaa minun lisätä: me kohtaamme toisemme!"

"Niin me kohtaamme toisemme, Simo!" kertoi James Starr. "Te tiedätte, että minusta aina on iloista tavata teitä ja puhua kanssanne entisistä Aberfoylen ajoista".

"Minä olen vakuutettu siitä, hra James".

"Talossani Edinburgissa olen aina valmis vastaan ottamaan teitä".

"Täältä on niin pitkä matka Edinburgiin!" vastasi kaivosmestari, pudistaen päätään. "Niin, pitkä matka Dochartin kaivoksesta!"

"Pitkä matka, Simo! Mihinkä te aiotte asettua?"

"Tänne, hra James! Me emme heitä kaivosta, vanhaa imettäjäämme, vaikka sen maito on ehtynyt. Vaimoni, poikani ja minä asetamme niin, että voimme pysyä hänelle uskollisina!"

"Hyvästi siis, Simo", vastasi insinööri, jonka ääni, vastoin hänen tahtoaan värisi liikutuksesta.

"Eipä niin, vieläkin kerran: Me tapaamme toisemme, hra James!" sanoi kaivosmestari. "Niin totta kuin nimeni on Simo Ford, te näette kerran vielä Aberfoylen!"

Insinööri ei hennonnut riistää kaivosmestarilta tätä turhaa mielikuvitusta. Hän syleili Harrya, joka häneen oli luonut liikutuksesta välkkyvät silmänsä.

Vielä viimeisen kerran puristi hän Simo Fordin kättä ja lähti.

Tämä kaikki oli tapahtunut kymmenen vuotta takaperin; mutta kaivosmestarin toivo, että he jälleen tapaisivat toisensa, ei ollut toteutunut, eikä James Starr siitä päivin ollut hänestä mitään kuullut.

Ja nyt 10 vuoden eron jälkeen sai hän tämän kirjeen Simo Fordilta, joka käskee hänen heti lähteä Aberfoylen kaivoksiin.

Eräs tärkeä tieto, joka häntä miellyttäisi, mikähän se olisikaan? Dochartin kaivos, Jarowin aukko! Mitä muistoja herättävätkään nämä nimet hänessä! Niin kyllä, se oli tuo kultainen aika, työn, taistelun päivät — parhain aika koko hänen elämässään!

James Starr luki kirjeen uudestaan. Hän katseli sitä joka puolelta. Hän pahoitteli, ett'ei Simo Ford ollut lisännyt ainoata riviä kirjeesen. Häntä oikein suututti, kun Simo oli ollut niin lyhytsanainen.

Oliko mahdollista, että vanha kaivosmestari oli löytänyt jonkun uuden hiilikerroksen? Ei!

James Starr muisti vielä hyvin, miten tarkasti Aberfoylen kaivokset oli tyhjennetty, ennenkuin työt niissä varsinaisesti lopetettiin. Hän oli itse toimittanut viimeiset tutkimiset ja jättänyt kaivoksen varmasti vakuutettuna, ett'ei siinä enää löytynyt ainoatakaan palasta kivihiiltä.

"Ei", kertoi hän itsekseen, "ei! Kuinka olisikaan mahdollista, että se, jota minä en tutkimisillani saanut aikaan, nyt olisi onnistunut Simo Fordille? Kuitenki tietää vanha kaivosmestari varsin hyvin, yhden seikan maailmassa olevan minulle tärkeän ja miellyttävän minua … ja tämä kehoitus lähteä Dochartin kaivokseen, jota minun tulee pitää salassa!…"

James Starr ei voinut irtautua tuosta ajatuksesta.

Toiselta puolen tunsi insinööri Simon taitavaksi kaivosmieheksi, sekä hänellä etenki olevan hyvän ammattivaiston. Insinööri ei ollut häntä nähnyt siitä päivin kuin Aberfoylen kaivokset suljettiin. Hän ei tiennyt vähääkään vanhan kaivosmestarin oloista. Hän ei tiennyt, mitä Simo toimitteli, eikä edes missä hän asui vaimoineen, poikineen. Hän tiesi ainoastaan, että Jarow oli määrätty heidän yhtymäpaikakseen ja että Harry, Simo Fordin poika, odottaisi häntä koko seuraavan päivän Callanderin pysäyspaikalla. Selvästi tarkoitettiin siis käyntiä Dochartin kaivoksessa.

"Lähden, kun lähdenkin!" sanoi James Starr, jonka uteliaisuus ja kiihko eneni enenemistään sitä myöten kuin aika kului.

Tuo kunnioitettava insinööri oli niitä kiivaita, vilkkaita ihmisiä, joiden aivot aina ovat liikkeessä, niinkuin vesikattila suurella tulella.

Vaan nytpä tapahtui aivan odottamattomia. Kylmä vesipisara oli silmänräpäyksessä tiivistävä kaikki höyryt noissa aivoissa.

Noin k:lo 6 paikoilla iltapäivällä, kolmannen rautatiepostin tultua, toi James Starrin palvelija hänelle toisen kirjeen.

Tämä kirje oli pantu korkeaan koteloon, jonka kirjoituksesta heti voi huomata, ett'ei kirjoittaja ollut tottunut kynän käyttämiseen.

James Starr repäisi kotelon auki. Siinä oli pieni paperi palanen, jonka aika oli kellastuttanut, ja selvästi näkyi, että se oli reväisty vanhasta kirjasta, jota ei enää käytetty.

Tälle paperille oli seuraava lause kirjoitettu:

"Insinööri James Starrin ei tarvitse vaivata itseään, sillä Simo
Fordin kirjeellä ei enää ole mitään merkitystä".

Allekirjoitusta ei ollut.

Toinen Luku.

Matkalla.

James Starrin ajatus seisahtui äkisti, kun hän luki tämän toisen kirjeen, joka oli niin silminnähtävässä ristiriidassa tuon edellisen kirjeen kanssa.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän itseltään.

James Starr nosti puoleksi revityn kotelon lattialta. Siinä oli, niinkuin edellisessäkin kirjeessä, Aberfoylen postimerkki. Se oli siis lähetetty samasta paikasta Stirlingin kreivikuntaa. Selvästi näkyi, ett'ei vanha kaivosmestari ollut sitä kirjoittanut. Yhtä selvää oli kuitenkin, että toisen kirjeen sepittäjä tunsi kaivosmestarin salaisuuden, koska hän varsinaisesti peruutti insinöörille tulleen kehoituksen lähteä Jarowin aukkoon.

Oliko tosiaanki tuo ensimmäinen ilmoitus nyt tarpeeton? Tahdottiinko estää James Starria vaivaamasta itseään, josko se sitte olisi hyödyksi tahi hyödytöntä? Eikö siinä pikemmin ollut joku ilkeä aikomus Simo Fordin aikeiden ehkäisemiseksi?

Näin ajatteli James Starr, asiaa tarkoin mietittyään. Näiden kirjeiden eri tarkoitus herätti hänessä yhä suurempaa halua lähteä Dochartin kaivokseen. Yleensä, jos tässä kaikessa ei ollut mitään salaperäistä, oli kuitenki paras saada asia varmasti selville. Kuitenki tuntui James Starrista, kuin olisi hänellä suurempi syy uskoa ensimmäistä kuin toista kirjettä — hänen oli parempi uskoa niin rehellisen miehen, kuin Simo Fordin, kehoitusta, kuin hänen vastustajansa puhetta.

"No, niin, koska tahdotaan vaikuttaa päätökseeni", sanoi hän itsekseen, "täytyy Simo Fordin kirje olla mitä tärkein. Huomenna olen määrätyllä ajalla yhtymäpaikalla".

Illalla rupesi James Starr valmistaumaan matkaansa. Koska hän mahdollisesti tulisi viipymään poissa muutamia päiviä, lähetti hän kirjallisen tiedon Sir V. Elphinstonille the Royal Institutionin esimiehelle, ett'ei hän voinut saapua Seuran ensi kokoukseen.

Hän toimitteli pari kolme muutakin tointa, jotka muuten olisivat olleet sen viikon tehtäviä. Käskettyään palvelijan laittaa matkalaukun kuntoon, meni hän levolle, enemmän liikutettuna, kuin koko asia ehkä ansaitsikaan.

Seuraavana aamuna k:lo 5, hyppäsi James Starr sängystään, puki tarpeeksi vaatteita päälleen, koska ulkona oli kylmä, sateinen ilma ja lähti kodistaan Canongaten varrella, mennäksensä Grantonsillan luona höyrylaivaan, joka kolmessa tunnissa oli vievä hänet Forthea myöten aina Stirlingiin asti.

Ensi kerran ehkä eläessään James Starr, kun hän kulki pitkin Canongatea [Canongate, eräs vanhan Edinburgin kuuluisimpia katuja.], ei kääntynyt katsomaan Holyroodia, entisten Skotlannin hallitsijain palatsia. Hän ei huomannut portin edessä olevia vahtia, jotka olivat puetut vanhaan skotlantilaiseen pukuun, hame viheriästä kankaasta, ruutukkainen vaippa ja kupeella rippuva pitkäkarvainen vuohennahka-laukku. Vaikka olikin Walter Skottin rajaton ihailija, niinkuin kaikki vanhan Caledonian tosi pojat, ei insinööri silmäillytkään tuota vanhaa ravintolaa, jossa Wawerley oli oleskellut ja johon räätäli toi hänelle tuon kuuluisan sotilaspuvun kirjavasta skotlantilaisesta kankaasta, jota Flockhartin leski niin viattomasti ihaili. Eikä hän liioin huomannut tuota pientä toriakaan, jossa vuorelaisten nuolet pretendentin voiton jälkeen olivat ampua Flora Mac Ivorin kuoliaaksi. Vankilan kellossa, kadun keskipaikoilla, näytti viisari surullisesti ajan kulkua: hän katseli sitä ainoastaan nähdäksensä, ett'ei myöhästyisi höyrylaivasta. Meidän täytyy tunnustaa, ett'ei hän Nelher-Bow'issakaan huomannut tuon suuren uskonpuhdistajan John Knox'in asuntoa, ainoa mies, jota Maria Stuartin hymyilyt eivät lumonneet. Ja poikettuaan Highstreet'ille, tuolle vilkkaalle kadulle, joka niin perinpohjin on kerrottu romaanissa "Abbotti", kiiruhti hän Bridgestreetin jättiläissiltaa kohden, joka yhdistää ne kaksi kukkulaa, joille Edinburgi on rakennettu.

Muutama minuutti tämän jälkeen oli James Starr the general railwayn pysäyspaikalla, ja puoli tuntia myöhemmin jätti hän junan Newhavenissa, joka on kaunis kalastuspaikka vähän matkaa Leith'esta, Edinburgin ulkosatamasta. Nouseva vuoksi huuhteli mustan näköistä, kivistä rantaäyrästä. Likimmät aallot loiskuivat ketjuilla kiinitettyä paalutusta vastaan. Vasemmalla kädellä oli eräs niitä höyrylaivoja, jotka kulkevat pitkin Forthea Edinburgin ja Stirlingin välillä, kiinnitettynä Grantonsillan luona.

Samassa tuprutteli "Walesin Prinssi" paksuja savupilviä haikutorvestaan ja sen höyrypannu suhisi. Kellon äänen kuultua riensivät kaikki myöhästyneet matkustajat alas laivalle. Siinä oli suuri joukko kauppiaita, maatilan omistajia ja pappeja, viimeiset hyvin tunnetut polvihousuistaan, pitkistä nutuistaan ja kaitaisesta, valkosesta huivistaan, joka heillä oli kaulassa.

James Starr ei ollut viimeinen, joka kävi laivaan. Hän hyppäsi kiireesti "Walesin Prinssin" kannelle. Vaikka satoi rankasti, ei kukaan matkustajista ajatellutkaan suojan hakemista salongissa. Kaikki seisoivat liikkumattomina, matkavaippoihinsa käärittyinä, toiset kuitenki joskus virkistyttivät itseään vähäisellä kulauksella matkapulloistaan,— jota he kutsuvat "sisälliseksi pukeumiseksi". Viimeinen kellon lyönti kuului, köydet irroitettiin, ja "Walesin Prinssi" teki käännöksen päästäksensä siitä pienestä vesisäiliöstä, joka sitä suojeli Pohjanmeren aaltoja vastaan.

The Firth of Forthiksi kutsutaan sitä lahtea, jota pohjoisissa ympäröi Fife kreivikunta ja etelässä Linlithgowin, Edinburgin ja Haddingtonin kreivikunnat. Se muodostaa The Forthin suun, joka vähäpätöinen joki, jonkunmoinen Themsi eli syvävetinen Mersey joki, juoksee Ben Lomondin läntisiltä rinteiltä ja syöksyy Kincardinen luona mereen.

Matka Grantonsillalta lahden päähän olisi lyhyt, ellei täytyisi pysähtyä niin monessa kohden kumpaisellakin rannalla. Kaupunkia, kyliä, taloja reunustaa Forthin rantoja ja pistäyvät esiin puiden ja viljavien vainioiden välistä. James Starr, joka seisoi suojassa leveän komentosillan alla molempain ratashuoneiden välillä, ei huolinut tarkastaa maisemaa, johon sade oli uurtanut useampia liriseviä puroja. Hän koetti ennemmin tarkata, huomasiko joku matkustajoista ehkä erityisesti häntä. Kenties tuon jälkimäisen kirjeen nimetön kirjoittaja oli laivassa. Insinööri ei kuitenkaan voinut keksiä ainoatakaan epäluulonalaista silmäystä.

Kun "Walesin Prinssi" lähti Grantonsillalta, ohjasi se suuntansa kohti sitä ahdasta, South-Queensferryn ja North-Queensferryn välillä olevaa kulkuväylää, jonka toisella puolella The Forth muodostaa järven, missä 100 tonninki laivat saattavat kulkea. Läpi sumun välähteli Grampianvuorten lumella peitetyt huiput.

Pian oli höyrylaivan näkyvistä kadonnut Abernourin kylä, Colmin saari, jossa on luostari-jäännöksiä kahdenneltatoista vuosisadalta, Barnbougle-linnan jäännökset ja Donibristle, jossa hallitsija Murrayn vävy murhattiin, sekä linnoitettu Garwie saari. Se kulki salmen läpi Queensferryn luona, jättäen vasemmalle kädelle Rosyth linnan, jossa ennen maailmassa joku Stuart suvun haara asui, jonka kanssa Cromvellin äiti oli sukua, kulki Blackness-castlen sivutse, joka sovintoyhdistyksen määräysten perusteella aina on oleva varustettu, ja kulki pitkin pienen Charlestonin sataman rantasiltaa, jossa kalkki lordi Elginsin murroksista lastataan laivoihin. Viimein ilmoitti "Walesin Prinssin" kello Crombie-Pointin pysäyspaikan.

Ilma oli kovin huono. Ankaran tuulen pieksemä sade hajosi viuhuavissa vihureissa, jotka kulkivat kuin pilvenpyörteet.

James Starr oli hiukan levoton. Oliko Harry Ford saapuva yhtymäpaikalle? Hän tiesi kokemuksesta miten kaivosmiehet, jotka ovat tottuneet syvään tyyneyteen alhaalla kaivoksissa, eivät niin mielellään kuin muut työmiehet kestä näin kovia rajuilmoja. Callanderista Dochartin kaivokseen ja Jarowin aukkoon on varmaankin kaksi kolmannetta penikulmaa. Matkan pituus voisi jollakin tavalla viivyttää vanhan kaivosmestarin poikaa. Enimmin insinööri kuitenkin ajatteli, miten ensimmäisessä kirjeessä määrätty yhtyminen peruutettiin toisessa. Se oli, totta puhuen, hänen suurin huolensa.

Kuitenkin oli James Starr päättänyt, että hän, vaikk'ei Harry Ford olisikaan saapuvilla junan tullessa Callanderiin, lähtisi yksin Dochartin kaivokseen, vaikkapa Aberfoylen kylään asti, jos niin tarvittaisiin. Siellä hän epäilemättä oli saapa tietoja Simo Fordista, ja siellä hän oli saapa tietää, missä vanha kaivosmestari nykyään asui.

Sillä välin "Walesin Prinssi" yhä siivillään kuohutti vaahtolaineita. Kumpaistakaan virranrantaa ei näkynyt ollenkaan, ei Cronbie kylää, eikä Torryburnia, eikä Torryhousea, eikä Newmilsia, eikä Carriden-housea, eikä Kirkgrangea, eikä Salt-Pansia, oikealla kädellä. Tuo pieni satama Boness, Grangemouthin satama, joka on muodostunut Clydekanavan suuhun oli sumun peitossa, Culrossin vanhaa linnaa ja sen luostari-raunioita, Kinkardinea ja sen laivaveistämöä, jossa höyrylaiva seisahtui, Ayrth-Castlea ja sen nelikulmaista tornia kolmanneltatoista vuosisadalta, Clackmannania ja sen Robert Brucen rakentamaa linnaa ei huomaittukaan vinoon lankeavan rankkasateen lävitse.

"Walesin Prinssi" seisahtui Alloan sillan luo, jättääksensä sinne muutamia matkustavaisia. James Starr tunsi itsensä liikutetuksi, kun hän nyt taas kymmenen vuoden kuluttua kulki tämän pikkukaupungin sivutse, jossa oli monta suurta kaivosta, mitkä yhä vielä elättivät lukuisaa työmiesväestöä. Mielikuvituksessaan kulki hän alas noihin kaivoksiin, joissa työmiehet vielä edukseen työskentelivät. Melkein Aberfoylen rajalla, rikastuttivat Alloakaivokset yhä kreivikuntaa, kun noissa monta vuotta takaperin tyhjennetyissä naapuri-kaivoksissa ei enää ollut ainoatakaan työmiestä!

Samassa kuin höyrylaiva lähti Alloasta, tuli se noihin moniin käänteisin, joita the Forth muodostaa noin kolmen peninkulman matkalla. Se teki nopeita liikkeitä suurien puiden välitse, joita kasvaa kummallakin rannalla. Muutaman silmänräpäyksen näkyi, taivaan vaietessa, Cambuskennethin luostarin rauniot, joka perustettiin kahdennellatoista vuosisadalla. Sitte näkyi Stirlingin linna ja samanniminen kuninkaallinen kauppala, jossa Forth, jonka ylitse kulkee kaksi siltaa, ei enää ole korkeain mastolaivain purjehdittava.

"Walesin Prinssi" oli tuskin ennättänyt seisahtua, kun insinööri
hyppäsi sukkelasti rantasillalle. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän
Stirlingin rautatie-pysäyspaikalla ja tunnin kuluttua nousi hän junasta
Callanderissa, joka on suuri kylä Leithin vasemmalla rannalla.

Asemalla odotti nuori mies, joka samassa kun insinööri astui junasta, kiiruhti häntä vastaan.

Se oli Harry, Simo Fordin poika.

Kolmas Luku.

Yhdistetyn Kuningaskunnan sisusta.

Tämän kertomuksen oikein ymmärtämiseksi lienee syytä puhua muutama sana kivihiilen synnystä.

Niinä maailman aikoina, jolloin maapallo vielä oli muodostumistilassa, ympäröi sitä paksu ilmakehä, joka oli peräti täyttynyt höyryillä ja hiilihapolla. Aikojen kuluessa tiivistyivät nämä höyryt oikeiksi vedenpaisumus-sateiksi, jotka olivat niin rankat, ikäänkuin olisivat juosseet miljoona-miljaardeista seltteriveden pulloista. Hiilihapon kyllästyttämää nestettä virtailikin alas liejuiselle maalle, joka oli pikaisesti tai hitaasti tapahtuvien mullistusten alainen, ja pysyi tässä puoleksi juoksevassa tilassa yhtä paljon auringon kuumuuden kuin sisällisen tulen vaikutuksesta.

Tämä sisällinen kuumuus ei silloin vielä ollut kokoontunut maan keskustaan. Jotenkin ohut eikä vielä oikein kovettunut maankuori salli sen purkautua huokoisten kautta. Siten syntyi tavattoman kookas kasvullisuus, jommoista kentiesi tuottavat alhaisemmat kiertotähdet Venus ja Mars, jotka ovat lähempänä säteilevätä ilmapalloa kuin maa.

Rämeinen manner oli siis äärettömien metsien peittämä. Tuota kasvien hyötymiselle tarpeellista hiilihappoa löytyi yllin kyllin. Kasvit kehittyivätki suurten puiden kokoisiksi. Ei löytynyt ainoatakaan ruohontapaista kasvia. Kaikkialla mahdottoman korkeita, ulkonäöltään yksitoikkoisia, kukattomia, hedelmättömiä puita, jotka eivät olisi voineet tarjoa ravintoa ainoallekaan elävälle olennolle. Maa ei vielä ollut valmis eläinkunnan ilmaantumiselle.

Näiden vedentulvan edellisten metsien kokoonpano oli seuraava. Suppilomaisten kryptogamien luokka oli yleisin. Kalamitit, puunmuotoisia kortteita, lepidodenrit, jättiläismuotoisia, 25 tai 30 meterin korkuisia, juurelta meterin paksuisia sammalkasvia, asterophidit, sananjalan tapaisia kasvia, joiden kaikkien suurten puitten heimolaisia nykyään tavataan ainoastaan asutun maan kaikkein alhaisimpien kasvien joukossa — senkaltaiset, vähän vaihtelevat laadultaan, mutta suunnattomat kooltaan, olivat ne kasvit, joita yksinomaisesti kohosi tämän aikakauden metsissä.

Nämä puut kasvoivat mahdottomassa rämeikössä, jonka sekä makea että merivesi tekivät kovin kosteaksi. Ne imivät halukkaasti hiilihappoa ilmasta, joka ei vielä ollut soveliasta elämän ylläpitämiseksi, ja voipi sanoa niiden tehtävänä olleen kerätä sitä kivihiilen muodossa maanpallon sisustaan.

Silloin oli maanjäristysten aika, joita vaikuttivat sisälliset mullistukset ja maanalainen tuli, ja jotka äkkiä muuttivat maan pinnan vielä epävarman ulkonäön. Tuolla kohosi vastaisia vuoria, täällä aukeni syvänteitä valtamerien täytettäviksi. Ja silloin painuivat kokonaiset metsät maan poveen pehmeiden kerrosten lävitse, kunnes tapasivat graniittivuorten alkuperäisen pohjan, tai itse loivat itselleen tukea vaipumalla toiset toistensa päälle.

Maan muodostus ilmaantuukin tämän mukaisesti seuraavana maanpallon sisustassa: alkuperäinen maan muodostus, jota peittävät ensimmäisistä maa-aineksista syntyneet täytekerrokset; sen jälkeen toiskertaiset muodostumat, joista alimmat ovat hiilikerrokset; sittemmin kolmaskertaiset muodostumat ja niiden päällä vanhemmat ja uudemmat vesiluomaiset kerrokset, jotka ovat syntyneet laskeumisen kautta meren ja virtojen pohjalle.

Tähän aikaan vedellä ei vielä ollut määräsijaa, vaan se virtaili esteettömästi kalliolta kalliolle, kiskoen tuskin vielä muodostuneista vuorista ne ainekset, joista liuskakivi, kalkki ja hiekkakivi sittemmin syntyivät. Ne tuotiin rämeille ja laskeutuivat siellä niiden kerrosten alkuaineiksi, jotka peittivät kivihiilikerrokset. Aikaa voittaen — miljoonien vuosien kuluessa — kovettuivat nämä kerrokset ja peittivät nuo vajonneet äärettömät metsät paksulla hiekkakivi-, liuskakivi-, sora- ja hiekka-kuorella.

Mitä tapahtui tässä jättiläisessä sulatuspätsissä, jonneka vajonneet kasviainekset eri syvyydelle olivat kokoontuneet? Todellinen kemiallinen muutos, jonkunlainen tislaus. Kaikki hiili, minkä nämä kasvit sisälsivät, kerääntyi kokoon, ja vähitellen syntyi kivihiili sekä äärettömän painon että kovan kuumuuden vaikutuksesta, jota säteili silloin likempänä olevasta sisällisestä tulesta.

Kasvikunta muuttui näin kivikunnaksi hitaasti, mutta vastustamattomasti. Kaikki nämä kasvit, jotka ensi päivien tuottavassa kosteudessa olivat nauttineet kasvin eloa, kivettyivät. Moniaat tähän suureen kasvikokoelmaan suljetuista aineksista, jotka eivät olleet täydellisesti muodostuneet, jättivät jälkiä itsestään toisiin, pikemmin kivettyneihin aineksiin, jotka painoivat niitä sanomattoman voimakkaan hydraulisen painimen tavoin. Samalla aikaa painui raakuista, Zoophyteista, niinkuin meritähdistä ja säde-eläimistä vieläpä kaloista ja sisiliskoista, jotka vedestä olivat upponeet, selviä, melkeinpä ihmeteltäviä merkkiä vielä pehmeään kivihiileen.

[Tässä mainittakoon vielä, että kaikki ne kasvit, joista merkkiä on löytynyt, kuuluvat sukuihin, joita nykyään tavataan ainoastaan kuumissa maailman osissa. Tästä voipi siis päättää lämpimän siihen aikaan olleen yhtäläisen koko maan pinnalla, joko lämpimien merenvirtain tasoittamana tai maanalaisen tulen vaikutuksesta huokoisen maan kuoren läpi. Tämän kautta saapi kivihiilikerrosten löytyminen kaikilla leveysasteilla selityksensä.]

Painolla näkyy olleen suuri ja tärkeä tehtävä kivihiilikerrosten muodostumisessa. Erilaatuinen paino onkin ollut syynä siihen, että teollisuudella nyt on hyväksensä käytettävänä erilaatuista kivihiiltä. Niin esim. tavataan alimmissa kivihiilikerroksissa anthraciitti, joka sisältää suurimman määrän hiiltä, vaan tuskin nimeksikään haihtuvaa ainetta. Ylimmissä kerroksissa sitä vastoin nähdään maapihkaista ja maadunnaista puuta, joissa hiiltä on verrattomasti vähemmän. Näiden molempien kerrosten välissä tavataan, sen mukaan miten suuren painon alaisina ne ovat olleet, grafiittikerroksia, lihavaa tai laihaa kivihiiltä.

Kivihiilen synty, missä maailman kolkassa sitä liekään löydetty, on siis seuraava: muinais-ajan suurten metsien vaipuminen maan pinnan alle, kasvien sitten vähitellen tapahtuva kivettyminen painon, kuumuuden ja hiilihapon yhdistetystä vaikutuksesta.

Mutta tuo tavallisesti niin antelijas luonto ei ole sulkenut maan poveen kylläksi metsiä useimpina tuhansina vuosina kulutettavaksi. Kerran on se päivä koittava, jolloin ei ole jäljellä kivihiilen palastakaan, se on varma se. Kaikkien maailman koneiden täytyy silloin seisahtua, jos ei toista polttoainetta keksitä kivihiilen seuraajaksi. Pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua, ei enää löydy mitään kivihiilikerrosta, paitsi mahdollisesti Grönlannissa olevia, ikuisen jään peittämiä, joista louhimistyö on milt'ei mahdotonta. Se on välttämätön sallimuksen määräys. Amerikan vielä mahdottoman rikkaat kivihiilialueet Suolajärven rannoilla, Oregonissa ja Kaliforniassa voivat kerran antaa aivan riittämättömän määrän polttoainetta. Samalla tavoin on käypä San Lorenzon, Cap Bretagnen, Alleghanivuorten, Pennsylvanian, Virginian, Illinoisin ja Missourin kivihiilialueitten. Vaikka Pohjoisamerikan kivihiilivarastot ovat kymmentä kertaa suuremmat kuin koko maailman kivihiilialueet, ei sata vuosisataa ole kuluva ennenkuin teollisuuden miljoonapäinen hirviö on kitaansa niellyt maanpallon viimeisen kivihiilipalasen.

Kivihiilen puutetta tullaan tietysti ensin tuntemaan vanhassa maailmassa. Abyssiniassa, Natalissa, Zambèzessa, Mozambiqvessa ja Madagaskarilla on suuret kerrokset kivettynyttä polttoainetta, mutta niiden säännöllinen louhitus on kovin vaikea asia. Kerrokset Birmaniassa, Kinassa, Cochinkinassa, Japanissa ja Keskiaasiassa ovat jotenkin pian tyhjentyvät. Englantilaiset ovat varmaankin tuiki tyhjentäneet Australian avarat kivihiilivarastot, ennenkuin se päivä koittaa, jolloin Yhdistetyiltä Kuningaskunnilta puuttuu kivihiiltä. Silloin ovat Euroopan kivihiilialueet, niiden syvimpäin juonteiden tyhjennettyä, autioina.

Seuraavista numeroista voipi päättää, minkä verran kivihiiltä on käytetty siitä päivästä, jolloin ensimmäiset kerrokset löydettiin. Venäjän, Saksenin ja Bayerin hiilialueet täyttävät 600,000 hektarin [100 hektaria = 113,113 Suomen jalkaa] alan; Hispanian 150,000; Böhmenin ja Itävallan 150,000. Belgian kivihiilialueet ovat niinikään 150,000 hektarin avarat ja Ranskan noin 350,000 hektarin.

Kivihiilestä rikkain maa on epäilemättä Yhdistetty Kuningaskunta. Siinä, paitsi Irlannissa, joka melkein kokonaan puuttuu kivettynyttä polttoainetta, on äärettömät hiilivarastot … mutta ne voivat tyhjentyä niinkuin kaikki varastot. Tärkein hiilialue on Northumberlandin, kreivikunnan maanpinnan alainen New-castlen alue, josta vuosittain saadaan 30 miljoonaa tonnia kivihiiltä, s.o. melkein kolmas osa Englannin tarpeesta ja kaksi kertaa niin paljon kuin Ranskassa vuosittain käytetään. Walesin hiilialue, joka on koonnut suuret väestöt kaivostyömiehiä Cardiffiin, Swanseaan ja Newportiin, antaa vuosittain 10 miljoonaa tonnia tuota tunnettua, alueen nimellistä, kivihiiltä. Maan keskiosissa löytyy kivihiilikerroksia Yorkin, Lancasterin, Derbyn ja Staffordin kreivikunnissa, jotka tuottavat vähemmin, mutta vuosittain lähtee niistäkin kaunis määrä kivihiiltä. Edinburgin ja Glasgowin välisessä osassa Skotlantia on vihdoin muuan Yhdistettyin Kuningaskuntain suurimpia kivihiilikerroksia. Kaikki nämä hiilialueet täyttävät yhteensä kokonaista 1,600,000 hektarin alan ja tuottavat vuosittain 100 miljoonaa tonnia tuota mustaa polttoainetta.

Mutta mitä se merkitsee? Yhä kehittyvä teollisuus ja karttuva kauppa tyhjentävät nämä rikkaudet. Kolmas tuhatluku kristittyä ajanlaskua ei ole päättynyt ennenkuin kaivostyömiehet ovat tyhjentäneet nämä Euroopan kivihiilisäiliöt, joihin, käyttääksemme sattuvaa vertausta, ensimmäisten päivien auringon kuumuus on keräytynyt.

Mutta tämän kertomuksen aikana oli muuan Skotlannin tärkeimpiä kivihiilikaivoksia tyhjennetty liian kiivaalla louhimisella. Juuri tässä Edinburgin ja Glasgowin välisessä tienoossa oli tuo, keskimäärin noin 2 suomen penikulman levyinen Aberfoylen hiilialue, jossa insinööri James Starr niin kauan oli johtanut louhimistöitä.

Vaan kymmenen vuotta olivat nämä kaivokset olleet autioina. Ei oltu voitu löytää uusia hiilikerroksia, vaikka tutkimuksia oli tehty 1500 vieläpä 2000 jalan syvyydessä, ja kun James Starr luopui johtaja-toimestaan, teki hän sen siinä varmassa vakuutuksessa, että kaikkein pieninkin hiilijuoni oli täydellisesti tyhjennetty.

Näin ollen, olisi tietysti uuden kivihiilialueen löytö Skotlannin maan sisustassa ollut mitä tärkein tapahtuma. Koskiko tuo Simo Fordin kirje sellaista tapahtumaa? niin kyseli James Starr alituisesti itseltään, ja sitä hän toivoi.

Sanalla sanoen; kutsuttiinko häntä valloittamaan Mustan Intian ennen tuntematonta osaa? Sen hän uskoi.

Tuo toinen kirje oli hetkeksi saanut hänet toista ajattelemaan; mutta nyt hän ei enää sitä ajatellut. Sitä paitsi, olihan vanhan kaivosmestarin poika määrätyllä yhtymäpaikalla häntä odottamassa. Nimettömällä kirjeellä ei siis ollut mitään merkitystä.

Samassa kuin insinööri astui ulos vaunusta, kiiruhti nuorukainen hänelle vastaan.

"Sinäkö olet Harry Ford?" kysyi heti James Starr, pitemmittä mutkitta.

"Niin olen, hra Starr".

"En tuntenut sinua, poikaseni! Mutta sinähän oletkin näinä kymmenenä vuotena varttunut mieheksi!"

"Minä puolestani tunsin teidät heti", vastasi nuori kaivosmies, seisoen hattu kädessään. "Te ette ole muuttuneet vähintäkään. Te olette juuri sama, joka jäähyväispäivänä suutelitte minua Dochartin kaivoksessa. Semmoiset asiat eivät unohdu!"

"Pane hattu päähäsi, Harry", sanoi insinööri. "Sataahan nyt oikein kaatamalla, ja kohteliaisuutemme ei saa mennä niin kauaksi, että se tuottaa meille yskää".

"Tahdotteko, että etsimme suojaa, hra Starr?" kysyi Harry Ford.

"En, Harry. Ilma pysyy yhä edespäin tämmöisenään. Tänään sataa koko päivän, ja minulla on kiire. Lähtekäämme matkaan".

"Niinkuin tahdotte".

"Kuules, Harry, voipiko isäsi hyvin?"

"Oivallisesti, hra Starr".

"Ja äitisi?"

"Hän samaten".

"Sinun isäsikö kirjoitti minulle ja käski minun yhtyä hänen kanssaan
Jarowin aukossa?"

"Ei, minä sen tein".

"Onko Simo Ford kirjoittanut minulle toisen kirjeen, jossa hän peruuttaa yhtymisemme?" kysyi insinööri kiivaasti.

"Ei, hra Starr".

"Hyvä", sanoi James Starr, virkkamatta sen enempää nimettömästä kirjeestä. Sitte hän jatkoi:

"Voitko sanoa minulle, mitä vanha Simo tahtonee?" kysyi hän nuorelta mieheltä.

"Herra Starr, isäni tahtoo itse sen teille ilmoittaa".

"Sinä tiedät sen kuitenki?"

"Tiedän".

"No niin, Harry, en tahdo kysellä sinulta sen enempää. Matkaan siis, minä haluan innokkaasti puhutella Simo Fordia… Tosiaankin, missä hän asuu?"

"Kaivoksessa".

"Kuinka, Dochartin kaivoksessako?"

"Niin, hra Starr", vastasi Harry Ford.

"Teidän perheenne ei siis olekkaan muuttanut kaivoksesta, sen jälkeen kuin työt siellä loppuivat?"

"Ei ainoaksikaan päiväksi, hra Starr. Te tunnette isäni. Hän on syntynyt siellä ja siellä hän tahtoo kuollakin".

"Minä ymmärrän, Harry … ymmärrän. Hänen syntymäkaivoksensa! Hän ei ole tahtonut jättää sitä! Ja te viihdytte siellä?"

"Viihdymme, hra Starr", vastasi nuori mies, "me pidämme sydämellisesti toisistamme, ja meillä on vähäiset tarpeet".

"Hyvä, Harry", sanoi insinööri. "Matkaan siis!"

James Starr kiiruhti nuoren miehen jälkeen pitkin Callanderin katuja.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat molemmat lähteneet kaupungista.

Neljäs Luku.

Dochartin kaivos.

Harry Ford oli 25 vuoden vanha, pitkä, roteva ja hartiakas nuori mies. Hänen totiset kasvonsa ja usein miettivä ulkomuotonsa oli jo lapsuudestaan asti tehnyt hänet huomatuksi kumppaniensa joukossa. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä, syvät, lempeät silmänsä, hänen jokseenki suora, paremmin kalvea kuin vaalea tukkansa, tuo luonnollinen viehättäväisyys koko olennossaan, tämä kaikki yhdessä teki hänestä täydellisen Lowlanderin perikuvan, se on oivallisen tasanko-skotlantilaisen. Jo pienestä pahaisesta totutettu kivihiilityöhön, oli hän samalla kunnon kumppani ja rehellinen, hyvä olento. Isänsä johdattamana, oman vaistonsa kiihoittamana, oli hän työskennellyt ja jo aikaisin hankkinut itselleen erityisiä tietoja, ja sillä ijällä, jolloin muut vasta ovat opissa, oli hän jo enemmän — ammattinsa ensimmäisiä — maassa, jossa löytyy harvoja tietämättömiä, siellä kun kaikin neuvoin koetetaan poistaa tietämättömyyttä. Vaikka Harry Fordilla alituiseen olikin kuokka kädessä, ei hän sentähden laiminlyönyt tietojen hankkimista, jotka edistyttäisivät häntä kivihiili-työssä, ja hän olisi varmaan koroitettu isänsä jälkeen Dochartin kaivoksen päällysmieheksi, jos koko kaivos ei olisi autioksi jäänyt.

James Starr oli vielä rivakka astumaan, mutta hän olisi kuitenki jäänyt oppaansa jälkeen, ell'ei tämä olisi viivytellyt askeleitaan.

Sade oli vähän hiljentynyt. Suuret pisarat jakautuivat, ennenkuin putosivat maahan. Oikeastaan vaan muutamat kosteat tuulenpuuskat, joita raitis tuulenleuhka ajelehti, lävistivät ilmaa.

Harry Ford ja James Starr, joista edellinen kantoi insinöörin kevyttä matkalaukkua, kulkivat ensin pitkin vasenta joenrantaa noin penikulma [Aina kun tässä kertomuksessa puhutaan penikulmista, ilman mainitsematta mitä penikulmia ne ovat, tarkoitetaan englannin penikulmia, joita menee 6 yhteen suomalaiseen penikulmaan.] matkaa ja kääntyivät sitte sisämaahan päin, kulkien suurten puiden alla, joiden oksista vettä tippui. Karja-laumoja kävi tyynesti laitumella, syöden tuota altis tuoresta heinää, jota kasvaa ala-Skotlannin nurmikoilla. Niissä oli sarvittomia lehmiä ja hienovillaisia lampaita, niinkuin ne lampaat, joista kerrotaan lasten paimenjutuissa. Paimenta ei näkynyt, koska hän luultavasti etsi sateen suojaa jossakin ontelossa puussa, mutta the colley, erityinen koiralaji tässä osassa Yhdistettyä kuningaskuntaa ja erittäin kiitetty valppaudestaan, kulki ympäri niityllä karjojen vartiana.

Jarowin aukonsuu oli noin kaksikolmattaosaa suomen penikulmaa Callanderista. James Starr ei voinut poistaa niitä liikutuksia, joita hän tunsi pitkin matkaa. Hän ei ollut nähnyt näitä seutuja siitä päivin, kuin viimeinen hiilitynnyri Aberfoylen kaivoksista oli tyhjennetty erääsen Glasgowin rautatien vaunuun. Maanviljelys oli nyt astunut tuon virkeämmän ja toimekkaamman teollisuuden sijaan. Eroitus oli vielä huomattavampi, koska vainiotyöt talveksi olivat pysäytetyt, ikäänkuin viettivät lupa-aikaa. Entisinä aikoina sitä vastoin elähytti tähän vuoden aikaan seutua sekä maan päällä, että sen alla kaivosväestö. Noita suuria hiilirattaita kuletettiin yöt päivät. Rautatiekiskot, jotka nyt olivat vajonneet maahan märänneiltä vuoliaisiltaan, ratisivat silloin vaunujen painosta. Nyt muuttuivat nuo kaivosaukkoihin vievät ratatiet tavallisiksi ajo- ja kulkuteiksi. James Starr luuli kulkevansa erämaassa.

Surullisena katseli siis insinööri ympärilleen. Hän seisahtui toisinaan huoahtaaksensa. Hän kuunteli. Koneiden huudot ja puuhkamiset eivät enää kaiuttaneet ilmaa. Taivaan rannalla ei huomattu yhtään noita mustanpuoleisia savupatsaita, joiden teollisuuden harjoittaja niin mielellään näkee hattaroihin ja pilviin nousevan. Ei mikään korkea, pyöreä tahi kulmikas savupiippu tupruttanut savupilviään, joita se oli saanut itse kivihiilivarastoista, ei mikään höyrypilli huutaen puhaltanut valkoista savuaan. Maa, joka ennen oli täynnä hiili-tomua, oli nyt niin eriskummaisen näköinen, jommoisena James Starr ei ollut tottunut sitä näkemään.

Kun insinööri seisahtui, pysähtyi myöskin Harry Ford. Nuori kaivosmies seisoi ääneti ja odotti. Hän tajusi hyvin, mitä matkatoverinsa mielessä liikkui, ja otti täydesti osaa hänen tunteihinsa — olihan hän kivihiilen lapsi, jonka koko elämä oli kulunut maan sisustassa.

"Niin, Harry, täällä on kaikki muuttunut?" sanoi James Starr. "Mutta, kun aina vaan otettiin ja otettiin, täytyihän hiilivaraston viimein loppua! Kaipaatko sitä aikaa?"

"Kyllä, minä kaipaan sitä, hra Starr", vastasi Harry. "Työ oli kovaa ja raskasta, mutta se miellytti niinkuin kaikkinainen taistelu".

"Niin kyllä, poikaseni! Alituinen taistelu, lohkeilemisten, syttymisten ja tulvien vaarat, räjähdykset jotka sattuvat kuin ukonnuoli! Kaikkia näitä vaaroja vastaan täytyy olla varoillaan! Sinä olet oikeassa. Se oli taistelu, mutta samassa elämä täynnä mielenliikutusta".

"Kaivostyömiehet Alloassa ovat olleet onnellisemmat kuin Aberfoylessa, hra Starr".

"Niin ovatkin, Harry", vastasi insinööri.

"Se on tosiaanki ikävää", sanoi nuori mies, "ett'ei koko maapallo ole luotu paljaasta kivihiilestä. Silloin olisi sitä ollut tarpeeksi suuri varasto moneksi miljoonaksi vuodeksi?"

"Totta kyllä, Harry, mutta täytyypä myöntää, että luonto on viisaasti menetellyt, kun parhaasta päästä on laatinut pallomme sorakivestä, kalkista ja kraniitista, jota tuli ei voi vahingoittaa".

"Tarkoitatteko, hra Starr, että ihmiset muuten olisivat polttaneet koko maapallonsa?…"

"Niin, kokonaan, poikaseni", vastasi insinööri. "Koko maa olisi viimeiseen palaan asti työnnetty lokomotiivien, lokomobiilien, höyrylaivojen ja kaasutehdasten uuneihin ja meidän maapallomme olisi sillä tavoin jonakuna päivänä loppunut tykkänään!"

"Sitä emme nyt tarvitse pelätä, hra Starr. Vaan sentähden tyhjentyvätkin hiilikaivokset varmaan paljoa pikemmin kuin yleisesti luullaankaan".

"Niin varmaan käykin, Harry, ja minun ajatukseni on, että Englannin ei pitäisi vaihtaa poltto-ainettaan muiden kansojen kultaan".

"Niin, kyllä", arveli Harry.

"Tiedän kyllä", jatkoi insinööri, "ett'ei vedenjohto- eikä sähköoppi ole vielä näyttäneet mitä ne voivat, ja että näitä molempia voimia tulevaisuudessa vielä käytetään paljoa täydellisemmin. Mutta mitä siitä! Kivihiili on helposti käytettyä ja mukautuu suuremmitta vaivoitta teollisuuden eri vaatimusten mukaan. Valitettavasti eivät ihmiset oman mielivaltansa mukaan voi sitä tuottaa! Ulkopuoliset metsät kyllä kasvavat uudestaan lämpimän ja veden vaikutuksesta, mutta sisälliset metsät, ne eivät kasva, eikä maanpallo koskaan enää tule siihen tilaan, joka on välttämätön niiden muodostumiseksi".

James Starr ja hänen kumppaninsa olivat puhellessaan kiiruhtaneet kulkuaan. Tunnin kuluttua, siitä kuin lähtivät Callanderista, tulivat Dochartin aukolle.

Välipitämättömin ja kylminkin olisi heltynyt nähdessään sen surullisen näyn, joka ympäröi hyljättyä kaivosta. Se oli kuin jonkun ruumiin luuranko, joka nykyään vielä oli ollut täynnä eloa.

Suuri kenttä, jonka ympärillä muutama kituva puu kasvoi, oli peitetty mustalla hiilitomulla, mutta siinä ei huomattu yhtään kivihiilipalasta eikä sysimurskaa. Kaikki oli viety pois ja aikoja sitte käytetty.

Pienellä kummulla kuvautui sateen ja päiväpaisteen heikontamien puutelineiden varjokuva. Telineiden huipulla näkyi suuri ratas ja alempana oli vankka rataskehä, jonka ympäri ennen ne hihnat kulkivat, mitkä nostivat tynnyrit maan pinnalle.

Siinä oli myöskin tuo nykyään rappiolle joutunut konehuone, jossa ennen nuo sileät ja kiiltävät koneet olivat, joiden eri osat olivat tehdyt teräksestä ja messingistä. Muutamia muurikappaleita oli maassa puoleksi lahonneiden ja kosteudesta sammaltuneiden parsien seassa. Pumppuvipujen jäännöksiä, joissa vielä rippui pumppuvarsia, lopen käytettyjä tahi katkenneita köysiä, hammasrattaita, kumottuja vintturikoneita, muutamia longissaan rippuvia, kalan kylkiluiden näköisiä porrasastimia, rautakiskoja murtuneilla vuoliaisilla, joita vielä pari, kolme horjuvaa paalua kannatti, ja rautatiekiskot, jotka eivät kannattaneet pientä tyhjää vaunuakaan — semmoinen oli Dochartin aukon rappeutunut ulkonäkö.

Kaivos-sammio, halenneine ja hajalle pudonneine kivineen, oli tykkänään paksun sammaleen peitossa. Tuossa taas huomattiin jälkiä rajoitetusta paikasta, jossa suuruutensa tahi laatunsa puolesta eroitettava kivihiili säilytettiin. Viimein tynnyripalasissa rippuvia ketju-kappaleita, rautalevy-palasia haljenneesta höyrypannusta, vääntyneitä ja mutkistuneita pumpun mäntiä, pitkiä kiepottimia, jotka rippuivat pumppuhirsissä, porrassiltoja, joita tuuli vavahutteli; porraspuita, jotka ratisivat jaloin astuttaessa, halenneita muureja, puoleksi maahan romahtaneita kattoja, joiden ylitse kohosi lohenneita savupiippuja, muistuttaen noita uudenaikaisia kanuuneja; kaikki tämä vaikutti katselijassa ääretöntä hävityksen, kurjuuden ja viheliäisyyden tunnetta, jommoista eivät vanhan kivilinnan rauniot, eivätkä maahan tasoitetun linnoituksen jäännökset herätä.

"Tämäpä hävitystä!" sanoi James Starr, katsahtaen nuoreen mieheen, joka ei vastannut.

Molemmat astuivat nyt sen katoksen alle, joka suojasi Jarowin aukon suuta, jonka portaita myöten vielä voi päästä kaivoksen alempiin käytäviin.

Insinööri kumartui alas aukkoon.

Ennen nousi sieltä vahvoissa puhalluksissa ilmapuhdistimien hengittämä ilma. Nyt oli se ainoastaan tyhjä nielu. Tuntui kuin olisi seisonut sammuneen tulivuoren kraaterin äyräällä.

James Starr ja Harry laskivat jalkansa ensimmäiselle portaalle.

Sinä aikana kun kaivoksessa työskenneltiin, käytettiin taidokkaita koneita muutamissa aukoissa Aberfoylen kivihiilikaivoksissa, jotka tässä suhteessa olivat hyvin varustetut; näiden laitosten avulla voivat kaivostyömiehet vaaratta mennä alas ja vaivatta nousta ylös.

Ne laitokset olivat korjatut, kun työt olivat tauonneet. Jarowin aukossa oli ainoastaan pitkä jono noin neljän- viidenkymmenen jalan pituisia portaita, eroitetut toisistaan ahtailla penkereillä. Astumalla alas kolmekymmentä sellaista tikapuilta tultiin alimpaan kaivoskäytävään, joka oli 1,500 jalan syvyydessä. Tämä oli ainoa yhdistys Dochartin kaivospohjan ja maanpinnan välillä. Ilmanvaihdos kävi Jarowin aukon kautta, jota kaivoskäytävät yhdistivät toisen aukon kanssa, jonka suu oli lähempänä maanpintaa, niin että lämmin ilma luonnollisesti tunki tästä ulos ikäänkuin ylösalasin käännetyn vetopillin kautta.

"Minä seuraan sinua, poikaiseni", sanoi insinööri, antaen nuorelle miehelle merkin kulkea edellä.

"Niin kuin käskette, hra Starr".

"Totta kai sinulla on lamppusi?"

"On; jospa se vaan vielä olisi sama varolamppu, jota aina ennen käytimme!"

"Niin", lisäsi James Starr, "kaasuräjähdyksiä emme enää tarvitse pelätä".

Harryllä oli yksinkertainen öljylamppu, jonka hän sytytti. Hiilettömässä kaivoksessa ei voinut syntyä minkäänlaisia hiilihappoisia vetykaasuja. Ei siis tarvinnut pelätä mitään räjähdystä, eikä sentähden liekkiä tarvinnutkaan ympäröidä metalli-kutouksella, joka estää ulkopuolella olevan kaasun syttymästä. Davylamppua, jota ennen käytettiin, ei nyt ollut tarpeen. Mutta jos ei enää ollut mitään vaaraa, oli siihen syynä se, että vaara-aine oli hävinnyt, ja sen mukana myöskin tuo poltto-aine, joka ennen oli Dochartin kaivoksen rikkautena.

Harry astui alas ylimmäisten portaiden astimia. James Starr seurasi häntä. Pian olivat molemmat syvässä pimeydessä, jota lampun valo vaan heikosti valaisi. Nuori mies nosti lampun päälaelleen, voidaksensa paremmin valaista kumppaniansa.

Insinööri ja hänen oppaansa olivat kaivostyömiesten omituisilla, vakavilla askeleilla kulkeneet noin kymmenkunta porrasta alaspäin. He olivatkin vielä hyvissä voimin.

James Starr tarkasteli jollakin uteliaalla harrastuksella, niin paljo kuin himmeän lampun valossa voi nähdä, synkeän kaivoskäytävän seiniä, jotka vielä olivat peitetyt puoli lahonneella lautavuorauksella.

Kun olivat tulleet viidennelletoista penkereelle, se on, noin matkansa puoli tiehen, pysähtyivät he hetkeksi.

"Minulla ei ole sinun jalkojasi, poikaseni", sanoi insinööri vetäen syvästi henkeään, "mutta käypihän se kuitenkin!"

"Te olette varma, hra Starr", vastasi Harry "ja näettekös se onkin jotain, kun on kauan elänyt kaivoksessa".

"Sinä olet oikeassa, Harry. Ennen muinoin, kun olin 20 vuoden vanha, olisin kyllä laskeutunut alas kertaakaan huoahtamatta. Matkalle!"

Samassa kun aikoivat lähteä penkereeltä, kuului syvyydestä etäinen ääni. Se tuli kuin ääniaalto, joka paisuen paisumistaan käypi yhä selvemmäksi.

"Kuka sieltä tulee?" kysyi insinööri ja pidätti Harrya kädellään.

"Sitä en voi sanoa", vastasi nuori kaivostyömies.

"Eikö se ole vanha isäsi?…"

"Hänkö! ei, hra Starr".

"Joku naapuri sitte?"

"Meillä ei ole ketään naapuria syvällä kaivoksessa", väitti Harry. "Me asumme siellä yksinämme".

"No, kulkekoon vieras sivutsemme", sanoi James Starr. "Niiden jotka menevät alas on väistyttävä niiden tieltä, jotka tulevat ylös".

He odottivat.

Ääni kuului nyt erittäin heleälle ja muutamia sanoja skotlantilaisesta laulusta sattui nuoren kaivostyömiehen korviin.

"Järvien laulu!" sanoi Harry. "Kummasteleisin suuresti, jos laulaja olisi joku muu kuin Jack Ryan".

"Kuka on Jack Ryan, joka laulaa noin raikkaasti?" kysyi James Starr.

"Eräs entinen kaivoskumppani", vastasi Harry.

Sitte kumartui hän alas penkereeltä ja huusi:

"Hohoi, Jack!"

"Sinäkö olet Harry?" vastasi ääni. "Odota, minä tulen".

Ja laulu kaikui taaskin niin kauniisti.

Muutama silmänräpäys myöhemmin näkyi heikon lampun valossa kookas, noin 20 vuotias nuori mies, jolla oli iloiset kasvot, veitikkamaiset silmät, suu naurussa ja punainen tukka, hän astui jo viidennentoista portaan penkereelle.

Ensi työkseen hän vahvasti puristi Harryn kättä, jonka tämä hänelle tarjosi.

"Hauskaa on tavata sinua!" huudahti Jack. "Mutta pyhän Mungon kautta, jos olisin tietänyt, että tänään olit lähtenyt maanpinnalle, olisin säästänyt itseäni alas laskeumasta!"

"Hra James Starr!" sanoi silloin Harry ja käänsi lampun kohti insinööriä, joka oli seisonut pimennossa.

"Hra Starr!" vastasi Jack Ryan. "Oh, hra insinööri, minä en olisi todellakaan tuntenut teitä. Sen jälkeen kuin jätin kaivoksen, eivät silmäni enää ole tottuneet pimeään".

"Mutta minä muistan nyt hyvin poika nulikan, joka aina lauloi ja rallatteli. Siitä on nyt kymmenen vuotta kulunut, poikaseni. Se kai juuri olit sinä?"

"Minä itse, hra Starr, ja vaikka olen vaihtanut ammattia, en luontoani kuitenkaan ole muuttanut, niinkuin näette. Minusta on paljo parempi nauraa ja laulaa kuin itkeä ja huokailla".

"Niin kyllä, Jack Ryan. Ja mitä nyt toimitat, sitte kuin kaivoksen jätit?"

"Minä työskentelen Melrosen maatilalla, lähellä Irvineä Renfrewin kreivikunnassa, 7 peninkulmaa täältä. Mutta ei se ole samaa kuin meidän kaivoksemme Aberfoylessa! Kaivoskuokka sopii paremmin minun käteeni kuin lapio ja piiska. Vanhassa rakkaassa kaivoksessa löytyy myöskin soppia, jotka iloisesti kaiuttavat laulua, mutta tuolla ylhäällä!… Mutta aiottehan käydä vanhan Simon luona, hra Starr?"

"Aion, Jack", vastasi insinööri.

"Elkää antako minun estää teitä…"

"Kuules nyt, Jack", puuttui Harry puheesen, "mikä sinut on saattanut tänään tulemaan tänne?"

"Tahdoin tavata sinua, kumppani", vastasi Jack Ryan, "ja käskeä sinut Irvine-klanen juhlaan. Tiedäthän, että minä olen pillipiiparina juhlassa. Siellä lauletaan ja tanssitaan".

"Kiitos, Jack, mutta minun on mahdoton tulla".

"Mahdoton?"

"Niin, hra Starr tulee ehkä viipymään kauemmin ja minä saatan hänet takaisin Callanderiin".

"No, Harry, juhla tulee vietettäväksi vasta kahdeksan päivän perästä. Siksi hra Starr kyllä jo on lähtenyt, eikä sinulla ole mitään syytä, joka estäisi sinua tulemasta".

"Niin, Harry", sanoi James Starr, "sinun tulee noudattaa kumppanisi
Jackin kutsumusta".

"No, olkoon menneeksi, minä kiitän kutsumuksestasi", sanoi Harry, "tapaamme toisemme juhlassa".

"Kahdeksan päivän kuluttua, se on siis päätetty", sanoi Jack Ryan. "Hyvästi Harry! Teidän palvelijanne, hra Starr! Minua ilahuttaa suuresti, että olen saanut nähdä teitä. Minä voin nyt kertoa teistä ystäville. Ei yksikään ole unhottanut teitä, hra insinööri".

"Enkä minäkään ole ketään unhottanut", sanoi James Starr.

"Kiitoksia, kaikkein puolesta hra insinööri!"

"Hyvästi, Jack!" keskeytti nyt Harry ja puristi vielä kerran kumppaninsa kättä.

Jack Ryan alotti taas iloista lauluaan ja hävisi kaivosaukkoon, jota hänen lamppunsa himmeästi valaisi.

Neljännen osan tunnin kuluttua olivat James Starr ja Harry astuneet viimeiset portaat alas, ja tulivat nyt kaivoksen alimpaan osaan.

Siihen ympyrään, jonka tämä osasto muodosti, päättyi muutamia käytäviä, joita käytettiin viimeisiä hiilikerroksia kaivaessa. Ne tunkeutuivat syvälle liuskakivi- ja hietakivikerrokseen, muutamat pönkitetyt paksuilla, kömpelösti hakatuilla parsilla, toiset taas varustetut paksulla kivivuorauksella. Hiilijuonet, jotka olivat työn aikana tyhjennetyt, olivat kaikkialla mullalla ja soralla täytetyt. Nuo tehdyt kaivostuet olivat rakennetut lähellä olevan kivilouhoksen kivistä, ja ne kannattivat nyt maata, se on tuota kaksinkertaista tertiari ja jälki-tertiari kerrosta, joka ennen oli juuri kivihiilen kannattamana. Pimeys vallitsi kaikkialla kaivoksessa, josta sen ennen karkoittivat kaivostyömiesten lamput tahi sähkövalo, jota viime aikoina oli ruvettu kaivoksissa käyttämään. Himmeissä maanalaisissa käytävissä ei enää kuulunut hiilivaunujen ratinaa, tahi niiden kulettajien ääniä, tahi hevosten ja muulien hirnumista, tahi työmiesten nakutusta maatuneita kasviaineksia vasten, tahi maan kerroksia halkasevan porauksen pauketta.

"Tahdotteko hetkisen levähtää, hra Starr?" kysyi nuorukainen.

"En, poikaseni", vastasi insinööri. "Haluan vaan päästä vanhan Simon tupaan".

"Seuratkaa siis minua, hra Starr. Minä näytän teille tien, vaikka olen vakuutettu, että itsekin sen tuntisitte niin suuri kuin sekasorto täällä onkin".

"Kyllä tuntisinki; minulla on vielä varsin selvillä koko kaivos kaikkine käytävineen".

Insinöörin seuraamana astui Harry, nostaen lamppunsa korkealle paremmin valaistaksensa, korkeaan käytävään, joka oli suuren kirkon sivuholvin kaltainen. He olivat kompastua jäljellä oleviin vuoliaisiin, jotka olivat kannattaneet ratakiskoja, sinä aikana kuin kaivoksessa työskenneltiin.

Mutta he eivät ennättäneet kulkea viisikymmentä askeltakaan, kun suuri kivi putosi James Starrin jalkojen eteen.

"Varokaa, hra Starr!" huudahti Harry ja tarttui insinöörin käsivarteen.

"Kas, kivi, Harry! Nämä vanhat holvit eivät enää näy olevan kyllin varmat, ja…"

"Hra Starr", keskeytti Harry Ford, "minusta tuntui kuin kivi olisi ollut … ihmiskäden heittämä!…"

"Heitetty!" huudahti James Starr. "Mitä tarkoitatkaan, poikaseni?"

"En mitään, en mitään … hra Starr", vastasi välttäen Harry, jonka katse oli muuttunut tarkastelevaksi, niinkuin olisi tahtonut katsoa noiden paksujen seinäin läpi. "Jatkakaamme vaan matkaamme. Minä pyydän, nojautukaa käsivarteeni, niin ette tarvitse pelätä kompastuvanne".

"Olkoon menneeksi, niinkuin tahdot, Harry",

Heidän näin eteenpäin kulkiessansa, Harry tuon tuostakin aina katsoi taaksensa, samalla kuin asetti lamppunsa niin, että sen valo sattui syvälle kaivokseen.

"Olemmeko kohta perillä?" kysyi insinööri.

"Korkeintaan 10 minuutin kuluttua".

"Hyvä".

"Mutta", jupisi Harry, "se oli kaikissa tapauksissa hyvin kummallista. Tämä oli ensikerta, kuin se minulle tapahtui. Olipa niin ja näin, ett'ei kivi pudonnut juuri silloin kuin meidän oli siitä kulkeminen…"

"Se oli ainoastaan sattumus, Harry".

"Sattumusko!" vastasi nuori mies ja pudisti päätään. "Niin … sattumus…"

Harry seisahtui. Hän kuunteli.

"Mikä on, Harry!" kysyi insinööri.

"Minusta kuului kuin joku olisi astunut takanamme", vastasi nuori kaivostyömies ja kuunteli vieläkin tarkemmin.

Sitte hän sanoi:

"Ei, minä varmaankin erehdyin. Nojautukaa paremmin käsivarteeni, hra
Starr. Pitäkää minua keppinänne…"

"Tukeva keppi, Harry", sanoi James Starr. "Ei löydy parempaa semmoista, kuin hyvä ja urhea poika, niinkuin sinä".

He pitkittävät äänettöminä matkaansa pimeän käytävän läpi.

Harry, jonka aivoissa selvästi oudot mietteet liikkui, kääntyi usein taaksensa katsomaan, niinkuin olisi tahtonut keksiä jotain kaukaista ääntä tahi etäistä valoa.

Mutta kaikki oli hiljaista ja pimeää sekä heidän takanaan että edessään.

Viides Luku.

Fordin perhe.

Kymmenen minuutin kuluttua jättivät vihdoin James Starr ja Harry suuren käytävän.

Nuori kaivostyömies ja insinööri olivat tulleet valoisempaan paikkaan kaivoksessa, jos siksi sopii sanoa suurta pimeää onteloa. Se ei kuitenkaan ollut varsin valoton. Muutama valonsäde tunki siihen korkeammalla olevan, nykyään hylätyn, aukon suun kautta. Sitä tietä oli Dochartin kaivoksen ilmanvaihdos johdettu. Vähemmän tiheytensä tähden vetäytyi lämmin ilma kaivoksen sisästä Jarowin aukkoa kohden.

Vähän ilmaa ja valoa tunki siis samalla paksun liuskakerroksen läpi aina tänne alas asti.

Täällä oli Simo Ford perheineen asunut kymmenen vuotta. Se oli maan alainen asunto, koverrettu liuskakivikerrokseen, samalla paikalla, jossa ennen olivat työssä nuo suunnattoman suuret koneet, jotka toimittivat Dochartin kaivoksen koneelliset työt.

Semmoinen oli vanhan päällysmiehen asunto, jota hän jonkunlaisella ylpeydellä kutsui huvilakseen. Varakkaisuutensa nojalla, jonka hän oli hankkinut itselleen uutteralla työllään koko pitkänä elinaikanansa, olisi Simo Ford voinut elää Jumalan ihanan taivaan alla, viheriöiden puiden keskellä, missä paikassa hyvänsä maassa; mutta hän ja hänen perheensä olivat mieluummin pysyneet kaivoksessa, missä he tunsivat olevansa onnelliset, heillä kun oli samanlaiset taipumukset ja samat mielipiteet. Niin, he tosiaankin viihtyivät hyvin huvilassaan, 1,500 jalkaa Skotlannin maanpinnan alla. Muun muassa oli heillä sekin etu, ett'ei siellä tarvinnut pelätä veronottajia … ne eivät koskaan tohtineet tulla alas huvilan asujanten luo.

Tähän aikaan oli Simo Ford vielä hyvissä voimissa, vaikka olikin täyttänyt 65 vuotta. Roteva, voimakas ja vahva ruumiin rakennukseltaan, oli hän erinomaisempia sawneyia [Sawney merkitsee skotlantilaisia, samaten kuin John Bull englantilaista ja Paddy irlantilaista.] koko maakunnassa, josta kuitenki niin monta uljasta miestä oli lähtenyt ylänkömaan rykmentteihin.

Simo Ford oli syntyisin vanhasta kaivostyömiessuvusta, ja hänen sukutaulunsa ulottui aina siihen aikaan asti, jolloin Skotlannin kivihiilikerroksissa ensin ruvettiin työskentelemään.

Rupeamatta muinaistieteellisiin tutkimuksiin siitä, olivatko kreikkalaiset ja roomalaiset kivihiiltä käyttäneet, taikka olivatko kiinalaiset kauan ennen kristittyin ajanlaskua hiilikaivoksissa työskennelleet, tai siitä onko tosiaankin tuo maatunut polttoaine saanut ranskalaisen nimensä houillière kengittäjä Houillos'in mukaan, joka eli Belgiassa kahdennellatoista vuosisadalla, voidaan kuitenki vakuuttaa, että Suurenbritannian kivihiilialueissa ensiksi säännöllisesti on työskennelty. Jo yhdennellätoista vuosisadalla jakoi Wilhelm Walloittaja asekumppaniensa kesken tulot Newcastlen kivihiilialueesta. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi Henrik III luvan "merihiilen" nostamiseen. Saman vuosisadan loppupuolella mainitaan kivihiilikerrokset Skotlannissa ja Walesissa.

Siihen aikaan Simo Fordin esi-isät jo tunkeutuivat Kaledonian maan sisustaan, jäädäkseen sinne isästä poikaan, monen moneksi sukupolveksi. Ne olivat vaan yksinkertaisia työmiehiä. He ahkeroitsivat, kuin olisivat olleet kuritusvankeja, kallisarvoisen polttoaineen nostamisessa. Luullaanpa vielä hiilikaivostyömiesten, samaten kuin työmiesten senaikuisissa suolakaivoksissa, olleen todellisia orjia. Kahdeksannellatoista vuosisadalla oli tämä ajatus niin yleisesti juurtunut Skotlannissa, että pretendentin sodan aikana pelättiin 20,000 kaivostyömiehen Newcastlessa, aseet kädessä, ryhtyvän vaatimaan itselleen vapautta — jota he luulivat kaipaavansa.

Olipa kuinka tahansa, Simo Ford oli ylpeä siitä, että kuului suureen skotlantilaiseen kaivostyömies-perheesen. Hän teki ahkerasti työtä, missä esi-isänsä ennen olivat käyttäneet kuokkaa, murtovasaraa ja muita kaivostyökaluja. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut päällysmiehenä Dochartin kaivoksessa, tärkein kaivos Aberfoylen kivihiilialalla. Hän oli kiihkeästi mieltynyt ammattiinsa. Monena vuotena hoiti hän tehtäväänsä suurimmalla innolla. Hänen ainoa huolensa oli hiilikerrosten vähentyminen ja pelätty aika, jolloin ne olisivat lopen tyhjät.

Silloin oli hän innokkaasti ruvennut tutkimaan uusia mahdollisia kivihiilikerroksia kaikissa Aberfoylen kaivoksissa, jotka olivat toistensa kanssa maanalaisessa yhteydessä. Hän oli viime aikoina työskennellessään tosiaankin onnistunut löytää muutamia. Hänen kaivostyömies-vaistonsa oli hänelle hyvänä apuna, ja insinööri James Starr piti häntä suuressa arvossa. Olisi voinut luulla hänen vainuntapaisesti löytäneen kivihiilikerrokset, niinkuin hydroskopi löytää lähteet maakerrosten alla.

Mutta, niinkuin jo tiedämme, hetki tuli, jona polttoaine tykkänään loppui. Tutkimuksista ei enää ollut mitään apua. Kaikki oli loppunut. Kaivostyö taukosi ja työmiehet hajosivat eri haaroille.

Kukapa olisi voinut uskoa! Useammat joutuivat silloin epätoivon valtaan. Kaikki ne, jotka tietävät ihmisten todellakin rakastavan raskasta työtään, eivät suinkaan kummastele tätä kuullessaan. Simo Fordiin se kuitenkin enimmin koski. Hän kuuluikin, jos kukaan, niihin kaivostyömiehiin, joiden oleminen on eriämättömästi heidän kaivokseensa kiinitetty. Hän oli syntymästään saakka ollut siinä ja, kun työt loppuivat, tahtoi hän välttämättömästi edeskinpäin asua siellä. Hän jäi siis kaivokseen. Poikansa Harryn työnä oli varustaa heidän maanalaista asuntoaan ruokavaroilla, mutta ukko itse ei ollut kuuden vuoden kuluessa kymmentäkään kertaa noussut maanpinnalle.

"Lähteä sinne ylös! Mitä hyötyä siitä olisi!" sanoi hän, eikä jättänyt mustaa asuntoaan.

Tässä, muuten erittäin raittiissa ympäristössä, jossa aina oli keskimääräinen lämpömäärä, ei entinen päällysmies tiennyt mitään kesän kuumuudesta, eikä talven pakkasesta. Hänen perheensä oli myöskin oivallisessa terveyden tilassa. Mitä muuta voisi hän toivoakaan?

Mieleltään oli hän kuitenkin hyvin alakuloinen. Hän kaipasi sitä vilkasta ja toimeliasta elämää, joka ennen vallitsi kaivoksessa. Mutta häntä elähytti kuitenkin omituinen aate.

"Ei, ei, kivihiili ei vielä ole loppunut!" kertoi hän aina uudestaan.

Jumala auttakoon sitä ihmistä, joka Simo Fordin kuullen tohti epäillä, vanhan Aberfoylen kerran heräävän kuolleistaan! Hän ei ollut siis koskaan herennyt toivomasta vielä kerran löytävänsä jonkun uuden hiilikerroksen, joka jälleen saattaisi kaivokselle entisen maineensa. Niin, jos vaan olisi tarvittu, hän kyllä mielellään olisi tarttunut työmiesten kuokkaan, ja hänen vanhat, vaan vieläki voimakkaat käsivartensa olisivat kiivaasti kolkutelleet kalliota. Sentähden hän usein kuljeskeli pimeiden käytävien läpi, milloin taas poikansa, tutkivasti tarkastellen, etsien, mutta joka kerta väsyneenä, vaikka ei epätoivoisena, palaten takaisin mökkiinsä.

Simo Fordin arvoisa elämän toveri oli Madge, roteva ja vahva nainen, the good wife, niinkuin Simo häntä nimitti. Madge yhtä vähän kuin miehensäkin tahtoi jättää Dochartin kaivosta. Hänellä oli tässä asiassa aivan samat toivot ja huolet kuin miehelläänkin. Hän kehoitti miestään ja innostutti häntä, hän puhui miehelleen tästä asiasta semmoisella hartaudella ja innolla, että vanha kaivosmestarin sydän lämpesi sitä kuunnellessa.

"Aberfoyle uinailee ainoastaan, Simo", sanoi Madge miehelleen. "Sinä olet oikeassa. Se vaan lepää, eikä ole kuollut!"