E-text prepared by Tapio Riikonen

ILMOJEN VALLOITTAJA

Kirj.

Jules Verne

Ranskankielestä suomentanut

Werner Anttila

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto Oy, 1922.

SISÄLLYS:

Kaikki yhtä ymmällä.
Yksimielisyyteen ei päästä.
Uusi henkilö esittäytyy.
Kuun maineen puolustus.
Välirauha.
Selostus lentokoneesta.
Turhia kysymyksiä.
Roburin vastaus.
Ihmeellinen hyppäys.
Frycollin hinattavana.
Setä Prudencen kiukku.
Kelpo pelastustyö.
Valtameren poikki.
Etelänavan tienoilla.
Tärkeitä tapahtumia.
Räjähdys.
Ajassa taaksepäin ja eteenpäin.
Tulevaisuuden tiede.

KAIKKI YHTÄ YMMÄLLÄ.

Pam…! Pam…!

Molemmat pistoolinlaukaukset pamahtivat melkein yhtaikaa. Muuan lehmä, joka oli laitumella viidenkymmenen askelen päässä, sai toisen luodeista selkärankaansa, vaikkei sillä ollut tässä kahakassa mitään tekemistä.

Kumpaankaan kaksintaistelijaan ei ollut osunut.

Keitä nämä kaksi herrasmiestä olivat? Sitä ei tiedetä, ja kuitenkin olisi nyt varmasti ollut hyvä tilaisuus tallettaa heidän nimensä jälkimaailman tietoon. Heistä ei voi sanoa muuta kuin että vanhempi oli englantilainen, nuorempi amerikkalainen. Jos taas pitäisi mainita, missä paikassa tuo lauhkea märehtijä joutui puraisemaan viimeisen ruohokimppunsa, niin se on kerrassaan helppoa. Kahakka sattui Niagaran oikealla rannalla, jokseenkin lähellä sitä riippusiltaa, joka yhdistää Amerikan ja Kanadan puoleisen rannan noin viiden kilometrin päässä putouksen alapuolella.

Englantilainen astui sitten amerikkalaista kohti.

— Sittenkin minä väitän, että se oli Rule Britannia! hän sanoi.

— Ei, vaan Yankee Doodle! vastasi toinen.

Riita näytti syttyvän uudelleen, mutta silloin toinen todistajista — arvatenkin pitäen silmällä karjan etua — sekaantui asiaan ja huomautti:

— Sanokaamme, että se oli Rule Doodle ja Yankee Britannia, ja nyt mennään aamiaiselle!

Tähän välitysehdotukseen, joka antoi arvoa sekä Amerikan että Ison-Britannian kansallislaululle, suostuivat kaikki läsnäolijat hyvillä mielin. Amerikkalaiset ja englantilaiset palasivat Niagaran vasenta rantaa pitkin Goat-saarelle, joka oli puolueetonta aluetta putousten välillä, ja istuutuivat sen hotellissa pöydän ääreen. Kun he siinä tapansa mukaan kävivät käsiksi keitettyihin kananmuniin, kinkkuun ja kylmään häränpaistiin, jota oli maustettu polttavan kirpeillä vihanneksilla, ja joivat sellaisia teemääriä, että kuuluisat kosketkin voisivat sitä kadehtia, heitä ei meidän puolestamme enää häiritä. Muuten onkin perin epätodennäköistä, että heistä vielä tulisi puhe tässä kertomuksessa.

Kumpi oli oikeassa, englantilainenko vai amerikkalainen? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Mutta tämä kaksintaistelu osoitti ainakin, kuinka mielet olivat kiihtyneet, ei ainoastaan uudella, vaan myös vanhalla mantereella, erään selittämättömän ilmiön takia, joka oli jo kuukauden verran saanut kaikkien mielet kuohumaan.

… Os sublime dedit coelumque tueri, [kasvot soi ylevät sekä taivahan nähdä (lat.)]

on Ovidius lausunut ihmisolennon suurimmaksi kunniaksi. Todellakaan ei koskaan oltu niin hartaasti katseltu taivasta sitten ihmisen ilmaantumisen maapallolle.

Tarkemmin sanoen oli edellisenä yönä jokin ilmassa leijaileva torvi toitottanut metallisia säveliään avaruuden halki sillä kohdalla Kanadaa, joka oli Ontario- ja Erie-järven välillä. Toiset olivat kuulleet Yankee Doodlen, toiset taas Rule Britannian. Siitä oli syntynyt sekin anglosaksien kiista, jonka päätti aamiainen Goat-saaren hotellissa. Kenties torvi ei soittanut kumpaakaan näistä isänmaallisista lauluista. Mutta kukaan ei epäillyt sitä merkillistä seikkaa, että tämä outo ääni tuntui kajahtelevan taivaasta maan päälle.

Pitikö uskoa, että jokin enkeli tai ylienkeli oli ottanut taivaisen torven huulilleen…? Eikö ollut luultavampaa, että leikilliset ilmapurjehtijat kaiuttivat tätä heleätä soitinta, jota huhun jumalatar Fama niin pauhaten käyttää?

Ei, siellä ei näkynyt palloa eikä ilmapurjehtijoita. Taivaan ylemmissä ilmakerroksissa esiintyi jokin poikkeuksellinen ilmiö — sellainen jonka laatua tai alkuperää ei saatu selville. Tänään se ilmestyi Amerikan kohdalle, kaksi vuorokautta myöhemmin Euroopan yläpuolelle, viikon päästä Aasiaan, Taivaan valtakunnan vaiheille. Totta tosiaan, ellei tuo soitin, joka näin antoi merkkejä ilmiön etenemisestä, ollut viimeisen tuomion pasuuna, niin mikä se sitten oli?

Siitä oli kaikissa maissa, niin kuningaskunnissa kuin tasavalloissakin, seurauksena jonkinlaista levottomuutta, jota piti tyynnyttää. Jos kuulisitte talossanne outoja ja selittämättömiä ääniä, ettekö silloin kiireimmiten yrittäisi selvittää sitä, ja jos tutkimuksista ei olisi mitään apua, ettekö pakenisi kotoanne muuttaaksenne asumaan jonnekin muualle? Kyllä, epäilemättä! Mutta tässä tapauksessa oli kotina maapallo. Ei käynyt mitenkään päinsä muuttaa kuuhun, Marsiin, Venukseen, Jupiteriin tai millekään muulle aurinkokunnan kiertotähdelle. Siksi oli saatava selville, mitä oli tekeillä, ei rajattomassa tyhjyydessä, vaan ilmakehän kerroksissa. Eihän ole olemassa ääntä, ellei ole ilmaa, ja kun kerran oli ääntä — yhä tuo kuuluisa pasuuna! — niin oli selvää, että salaperäinen ilmiö oli peräisin ilmakerroksesta, jonka tiheys vähenee ylöspäin ja joka ei ulotu kymmentäkään kilometriä korkeammalle hieman litistyneen pallomme ympärillä.

Tähän asiaan tarttuivat tietysti tuhannet sanomalehdet, käsittelivät sitä kaikilta eri puolilta, valaisivat sitä ja pimittivät, kertoivat siitä todenperäisiä tai perättömiä uutisia, hälyttivät tai rauhoittivat lukijoitaan — aina vain mielessä painoksen suurentaminen — ja lopulta villitsivät hieman hullaantuneet kansanjoukot. Silloin jäi politiikka äkkiä huomiotta maailman asioiden silti käymättä sen huonommin. Mutta mitä tämä ilmiö oli?

Asiaa tiedusteltiin maapallon kaikista tähtitorneista. Ellei niistä saisi vastausta, niin mitä varten pidettiin tähtitorneja? Elleivät tähtitieteilijät, jotta tutkivat tuhansien miljardien kilometrien päässä sijaitsevia kaksois- tai kolmoistähtiä, kykenisi selvittämään kosmisen ilmiön alkuperää, vaikka se oli ainoastaan muutaman kilometrin päässä, niin mitä hyötyä heistä oli?

Olikin mahdotonta edes arviolta laskea, kuinka paljon teleskooppeja, kaukoputkia, kiikareita, silmälaseja, rillejä, monokkeleita oli tähdättyinä taivasta kohti näinä kauniina kesäöinä, kuinka monta silmää oli painettuna kaikenvahvuisten ja kaikenkokoisten kojeiden okulaareja vasten. Ehkä ainakin satoja tuhansia. Kymmenen, kaksikymmentä kertaa enemmän kuin paljaalla silmällä voi laskea tähtiä taivaankannella. Mikään pimennys, joka oli voitu havaita yhtaikaa koko maapallon pinnalla, ei ollut koskaan herättänyt vastaavaa huomiota.

Tähtitorneista saatiin vastauksia, mutta ne eivät tyydyttäneet. Kukin lausui mielipiteensä, mutta erilaisen. Siitä oli seurauksena tiedemiesten keskinäinen kiista huhtikuun viimeisinä ja toukokuun alkuviikkoina.

Pariisin tähtitorni pysyi hyvin pidättyvänä. Yksikään sen osastoista ei ilmaissut kantaansa. Matemaattisen tähtitieteen laitoksessa ei ollut viitsitty katsella; siinä osastossa, jonka asiana oli mittailla puolipäiväkorkeuksia, ei ollut mitään keksitty; fysikaalisten havaintojen tekijät eivät olleet mitään havainneet; maanmittauspuolella ei ollut mitään huomattu; meteorologian osastossa ei ollut mitään ilmennyt; eivätkä myöskään laskijat olleet nähneet mitään. Tämä tunnustus oli ainakin avomielinen. Samoin oltiin avomielisiä Montsourisin tähtitornissa ja Saint-Maurin puiston magneettisella havaintoasemalla. Sama totuudellisuus tuli esille Tähtitieteellisen Seuran toimistossa. Ranskan pääkaupungissa edustettiin silkkaa suoruutta.

Mutta maaseudulla ei asetuttu niin kielteiselle kannalle. Kenties oli toukokuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä näkynyt jotakin sähköistä hohdetta, jota ei ollut kestänyt kauempaa kuin parikymmentä sekuntia. Pic-du-Midissä tätä hohdetta oli esiintynyt kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla. Puyde-Dômen meteorologisella asemalla se oli havaittu kello yhden ja kahden välillä aamulla; Mont Ventouxissa, Provencessa, kello kahden ja kolmen välillä; Nizzassa kolmen ja neljän välillä; vihdoin Semnozin alpeilla Annecyn, Bourgetin ja Genevenjärven välillä sillä hetkellä, jolloin sarastus valaisi taivaan lakipistettä.

Ilmeisesti ei sopinut suoraan väittää näitä havaintoja perättömiksi. Epäilemättä tuo hohde oli nähty eri paikoissa — perätysten — muutamien tuntien kuluessa. Se oli siis lähtöisin joko useista eri valokeskuksista, jotka kiitivät maan ilmapiirissä, tai vain yhdestä, mutta sen täytyi liikkua tavattoman nopeasti, lähes kaksisataa kilometriä tunnissa.

Mutta oliko koskaan päivällä huomattu ilmassa mitään poikkeuksellista?

Ei koskaan.

Oliko edes pasuuna silloin toitottanut ilmakerroksissa?

Ei pienintäkään pasuunan ääntä ollut kuulunut auringon nousun ja laskun välillä.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa oltiin kerrassaan ymmällä. Tähtitornit eivät päässeet asiasta yksimielisyyteen. Greenwich ei voinut olla yhtä mieltä Oxfordin kanssa, vaikka molemmat väittivät, ettei se ollut mitään.

— Optinen erehdys! toinen sanoi.

— Kuulovirhe! toinen vastasi.

Ja siitä ne väittelivät. Joka tapauksessa se oli aistiharhaa.

Berliinin ja Wienin tähtitorneissa uhkasi väittelystä tulla kansainvälisiä selkkauksia. Mutta Venäjä, jota edusti Pulkovan tähtitornin johtaja, todisti niille, että ne olivat kumpikin oikeassa; se riippui muka siitä kannasta, jolle ne asettuivat määritelläkseen tämän teoriassa mahdottoman, mutta käytännössä mahdollisen ilmiön laatua.

Sveitsissä, Säntisin tähtitornissa Appenzellin kantonissa, Rigin ja Gäbrisin huipuilla, Sant-Gotthardin, Sant-Bernhardin, Jülichin, Simplonin, Zürichin ja Somblichin havaintoasemilla ja Tyrolin alpeilla oltiin erinomaisen pidättyväisiä lausumasta mitään sellaisesta ilmiöstä, jota ei kukaan ollut ennen todennut — mikä olikin perin järkevää.

Mutta Italiassa, Vesuviuksen ilmatieteellisessä laitoksessa samoin kuin Etnan havaintoasemalla, joka oli sijoitettu muinaiseen Casa Ingleseen, ja Cavo-vuoren huipulla, uskalsivat tutkijat myöntää, että tässä ilmiössä sittenkin oli perää, koska siitä oli eräänä päivänä saatu havainto pienen höyrykiehkuran hahmossa ja kerran yöllä tähdenlentona. Mutta mitä se muuten oli, siitä heillä ei ollut kerrassaan mitään tietoa.

Tämä salaperäisyys alkoi todella jo väsyttää tiedemiehiä, samalla kun se yhä edelleen kiihdytti, jopa pelottikin tavallisia ja tietämättömiä ihmisiä, joita tässä maailmassa on ollut, on ja aina vastakin on oleva valtava enemmistö, koska niin sääti muuan luonnon viisaimmista laeista. Tähtien ja ilmojen tutkijat olisivat siis lakanneet pohtimasta sitä, ellei toukokuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä Norjan Ruijassa sijaitsevan Kautokeinon havaintoasemassa ja sitten 28. päivän vastaisena yönä Isfjordin havaintoasemassa Huippuvuorilla olisi toisaalta norjalaisten, toisaalta ruotsalaisten kesken päästy täyteen varmuuteen seuraavasta ilmiöstä: revontulien keskellä oli näkynyt jokin iso lintu, ilman hirviö. Vaikkei silloin voitukaan lähemmin määritellä sen rakennetta, oli kuitenkin epäämättömästi havaittu, että se oli syössyt itsestään kappaleita, jotka pamahtelivat kuin pommit.

Euroopassa tahdottiin kernaasti olla epäilemättä tätä Ruijan ja Huippuvuorten havaintoasemien havaintoa. Mutta tässä ilmiössä näytti olevan ihmeellisintä se, että ruotsalaiset ja norjalaiset olivat jostakin asiasta yksimielisiä.

Tästä luulotellusta havainnosta tehtiin pilaa kaikissa tähtitorneissa
Etelä-Amerikassa, Brasiliassa, Perussa ja La Plata-virran varrella,
samoin kuin Australiassa, kuten Sidneyssä, Adelaidessa ja Melbournessa.
Ja australialaisten ivanauru olikin perin tarttuvaa.

Lyhyesti sanoen, vihdoin oli jäljellä vain yksi ilmatieteellisen havaintoaseman johtaja, joka uskalsi lausua jotakin varmaa tästä asiasta, välittämättä siitä, kuinka pilkallisesti hänen esittämäänsä ratkaisua arvosteltaisiin. Hän oli muuan kiinalainen, Tsi-Ka-Wein tähtitornin esimies. Mainittu laitos sijaitsi keskellä laajaa tasankoa, ainakin viidenkymmenen kilometrin päässä merestä, ympärillään suunnattoman avara näköpiiri puhdasta ilmaa.

— Näyttää siltä, hän lausui, — että puheena oleva esine on yksinkertaisesti vain jokin ilmapurjehtijan laite, lentävä kone.

Sepä vasta oli pila!

Mutta jos kiisteltiinkin tuimasti vanhassa maailmassa, niin on helppoa kuvitella, millainen sen täytyi olla siinä osassa uutta maailmaa, jonka alueesta suurin osa kuului Yhdysvalloille.

Sanotaan, ettei kunnon amerikkalainen kulje eri teitä. Hän valitsee vain yhden, yleensä juuri sen, joka vie suoraan perille. Amerikan liittovaltioiden tähtitornit eivät myöskään epäröineet, mitä niiden tuli tehdä tässä asiassa. Elleivät ne paiskanneet kaukoputkiensa mykiötä toistensa kalloon, oli syynä vain se, että olisi pitänyt hankkia uusia tilalle juuri silloin, kuin niitä kipeimmin tarvittiin.

Tässä niin kovasti kiistellyssä kysymyksessä väiteltiin ankarasti kahden puolueen kesken: toiseen kuuluivat Washingtonin ja Cambridgen tähtitornit, edellinen Columbian piirikunnassa, jälkimmäinen Massachusettsin osavaltiossa, toiseen taas Darmouth Collegen tähtitorni Connecticutissa ja Ann Arborin vastaava laitos Michiganissa. Riita ei koskenut havaitun esineen laatua, vaan havainnon täsmällistä hetkeä; sillä kaikki väittivät nähneensä sen samana yönä, samalla tunnilla, samalla minuutilla, samalla sekunnilla, vaikka salaperäisen liikkujan rata ei kulkenut kovinkaan korkealla horisontin yläpuolella. Mutta matka Connecticutista Michiganiin, Massachusettsista Columbiaan, oli kuitenkin niin pitkä, että tätä eri paikoissa muka samalla hetkellä tehtyä havaintoa täytyi hyvinkin pitää epäilyttävänä.

Dudley New Yorkin osavaltion Albanyn kaupungista ja West Pointin sota-akatemia huomauttivat virkaveljiensä olevan väärässä esittämällä tarkat laskelmat mainitun kappaleen kohtisuorasta noususta ja näkökulman asteluvusta.

Mutta myöhemmin huomattiin, että nämä tutkijat puhuivat täysin väärästä kappaleesta, että heidän näkemänsä esine oli meteori, joka oli kulkenut vain ilmakehän keskimmäisen kerroksen läpi. Eihän sellainen meteori siis voinut olla sama kuin puheena oleva ilmiö. Kuinka muuten olisikaan mahdollista, että meteori soitti pasuunaa?

Mitä tuli tähän pasuunaan, niin sen räikeätä toitotusta koetettiin turhaan väittää kuuloharhaksi. Korvat eivät tällöin erehtyneet sen enempää kuin silmätkään. Varmasti oli nähty, ja yhtä varmasti oli kuultu. Toukokuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä, joka oli hyvin pimeä, olivat Sheffieldin tieteelliseen osastoon kuuluvan Yale Collegen havainnontekijät voineet merkitä muistiin muutamia neliosaisia tahteja eräästä d-duuri-sävelestä, joka nuoteiltaan ja rytmiltään kuulosti ihan samalta kuin ranskalaisen Matkalaulun loppuosa.

— Ahaa! vastasivat leikinlaskijat, — siellä oli jokin ranskalainen orkesteri soittamassa ilmakehien keskellä!

Mutta leikinlasku ei ollut mikään vastaus. Ja siitä huomauttikin Bostonin tähtitorni, jonka oli perustanut Atlantic Iron Works Society niminen yhtiö ja jonka mielipiteitä tähti- ja ilmatieteellisistä kysymyksistä alettiin tiedemiesten keskuudessa pitää ehdottoman pätevinä.

Silloin sekaantui asiaan Lookoutin vuorelle vuonna 1870 perustettu Cincinnatin tähtitorni, johon oli saatu varat herra Kilgoorilta, ja joka on tunnettu kaksoistähtien mikrometrisistä mittauksista. Sen johtaja selitti mitä vilpittömimmin uskovansa, että jokin liikkuva kappale todella tuli hyvin lyhyin väliajoin näkyviin ilmakehän eri kohdilla, mutta että oli mahdotonta mitään lausua tämän esineen laadusta, mittasuhteista, nopeudesta tai radasta.

Kohta tämän jälkeen sai muuan sanomalehti, jonka levikki oli tavattoman suuri, New York Herald, eräältä tilaajaltaan seuraavan nimettömän tiedonannon:

— Vielä ei liene unohdettu, kuinka muutamia vuosia takaperin Ragginahran Begumin molemmat kilpailevat perilliset, ranskalainen tohtori Sarrasin ja saksalainen insinööri Schultze, joista edellinen perusti Francevillen kaupungin Oregonin eteläosaan ja jälkimmäinen Stahlstadtin kaupungin sen lähelle, joutuivat keskenään kovaan otteluun.

Myöskään ei ole voitu unohtaa, että aikeissa tuhota Francevillen, Schultze ampui tätä kohden hirvittävän pommin, jonka oli määrä pudota ranskalaiseen kaupunkiin ja yhdellä iskulla hävittää se.

Vielä vähemmän on saattanut jäädä unohduksiin, että tämä pommi, jonka alkuvauhti kanuunahirviön suusta lähtiessä oli väärin laskettu, kiiti kuusitoista kertaa niin nopeasti kuin tavalliset ammukset — siis runsaasti kuusisataa kilometriä minuutissa — ettei se enää pudonnutkaan takaisin maan päälle ja että se meteoriksi muuttuneena kiertää nyt ja ikuisesti tulevaisuudessa maapallomme ympäri.

Miksei juuri se olisi puheena oleva kappale, jonka olemassaoloa ei voida kieltää?

Perin nerokas, tuo New York Heraldin tilaaja. Entä pasuuna? Eihän
Schultzen pommissa ollut pasuunaa!

Kaikki selitykset eivät siis selittäneet mitään, kaikki nämä havaintojentekijät havaitsivat väärin.

Tosin oli yhä jäljellä se olettamus, jonka oli esittänyt Tsi-Ka-Wein johtaja. Mutta mitä arvoa oli kiinalaisen mielipiteellä?

Ei tarvitse luulla, että vanhan ja uuden maailman yleisö olisi lopulta kyllästynyt. Ei lainkaan, vaan väittely jatkui entistä kiivaampana. Mihinkään yksimielisyyteen ei päästy, vaikka hiukan pidettiin taukoakin. Kului näet muutamia päiviä, jolloin ei saapunut mitään viestejä kappaleesta, meteorista tai muusta eikä yläilmoista kuultu heikointakaan pasuunanääntä. Oliko tuo esine siis pudonnut jonnekin maapallolle, missä olisi ollut vaikeata päästä sen jäljille — esimerkiksi mereen? Lepäsikö se nyt Atlantin tai Tyynen tai Intian valtameren pohjalla? Mitä siitä arveltaisiin?

Mutta sitten, heinäkuun 2. ja 9. päivän välillä, saatiin sarja uusia tosiasioita, joiden selittämiseksi ei mitenkään riittänyt se, että tässä muka oli esillä vain jokin kosminen ilmiö.

Viikon kuluessa oli merkillinen lippu nähty liehumassa perin vaikeapääsyisten huippujen yläpuolella, nimittäin hampurilaisille Pyhän Mikaelin tornin kohdalla, turkkilaisille Pyhän Sofian korkeimman minareetin yllä, Rouenin väestölle tuomiokirkon metallisen nuolen kärjessä, strassburgilaisille Münsterin huipulla, amerikkalaisille Vapaudenpatsaan yläpuolella Hudson-virran suulla ja Washingtonin muistopatsaan kohdalla Bostonissa, kiinalaisille Viidensadan Neron temppelin harjalla Kantonissa, hindulaisille lähellä Tanshurin temppelin pyramidin kuudettatoista kerrosta, italialaisille Pyhän Pietarin kirkon ristin kohdalla Roomassa, englantilaisille St. Paulin kirkon ristin yläpuolella Lontoossa, egyptiläisille Gizan suuren pyramidin terävän huipun kohdalla ja pariisilaisille vuonna 1889 pidettyä maailmannäyttelyä varten rakennetun, kolmensadan metrin korkuisen rautatornin ukkosenjohdattimen lähellä.

Ja tämä lippu oli mustaa kangasta, se oli kirjailtu tähdillä ja keskellä oli kultainen aurinko.

YKSIMIELISYYTEEN EI PÄÄSTÄ.

— Ja jos joku teistä väittää vastaan…

— Kas vain…! Tietysti väitetään vastaan, kun siihen on aihetta!

— Eikä siinä auta, vaikka kuinka uhkailette!

— Varokaa hieman, mitä sanotte, Bat Fyn!

— Varokaa itse, setä Prudence!

— Minä väitän edelleen, ettei potkuri saa olla takana.

— Me myös…! Me myös! kuului ainakin viisikymmentä yksimielistä ääntä.

— Ei, vaan sen täytyy olla edessä! Phil Evans huusi.

— Edessä, edessä! vastasi viisikymmentä muuta ääntä yhtä kuuluvan pontevasti.

— Me emme koskaan pääse yksimielisyyteen.

— Emme koskaan, emme ikipäivinä!

— No miksi siis kiistelemme!

— Eihän tämä ole kiistelemistä! Nyt keskustellaan.

Sitä ei olisi voinut uskoa, kun kuuli ne letkaukset ja pilkkahuudot, jotka olivat jo hyvinkin neljännestunnin täyttäneet istuntosalin.

Tämä sali olikin kaikkein tilavin Weldon Instituutti nimisen kaikkialla hyvin tunnetun tiedeseuran talossa Walnut-kadun varrella Philadelphiassa, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen Pennsylvanian osavaltiossa.

Edellisenä päivänä oli kaupungissa erään kaasunsytyttäjän vaalin johdosta pantu toimeen julkinen mielenosoitus ja meluisia kokouksia, jolloin oli myös käytetty tuliaseita puolin ja toisin. Siitä oli seurauksena levottomuus, joka ei ollut vieläkään tyyntynyt, ja kenties se myös oli syynä tällaiseen liialliseen kiihtymykseen, jota Weldon-seuran jäsenet osoittivat. Kuitenkin pidettiin nyt vain tavallista ilmapallon harrastajien kokousta, joka pohti ilmapallojen ohjausta koskevaa vielä nykyäänkin polttavaa kysymystä.

Tämä tapahtui siinä Yhdysvaltain kaupungissa, joka oli kehittynyt vielä huimempaa vauhtia kuin New York, Chicago, Cincinnati tai San Francisco — sellaisessa kaupungissa, joka ei ollut satama eikä kivihiili- tai petrolikaivosten keskuspaikka, ei suurien tehtaiden rykelmä eikä eri haaroille suuntautuvien rautateiden risteys. Kuitenkin se oli suurempi kuin Berliini, Manchester, Edinburgh, Liverpool, Wien, Pietari, Dublin; siellä oli niin laaja puisto, että siihen mahtuisivat Englannin pääkaupungin kaikki seitsemän puistoa, ja mitä lopuksi väkilukuun tuli, niin Philadelphiassa asui nykyään lähes miljoona kaksisataatuhatta ihmistä, joten tämä kaupunki voi pitää itseään neljänneksi suurimpana koko maapallolla, Lontoon, Pariisin ja New Yorkin jälkeen. [Teos on kirjoitettu 1880-luvun lopulla. Suom.]

Philadelphia oli melkein kuin marmorikaupunki; talot olivat suurpiirteisiä, ja julkiset rakennukset sellaisia, että niillä ei ollut kilpailijoita. Uuden maailman kaikista opistoista huomattavin oli Girardin koulu, joka oli Philadelphiassa. Maapallon levein rautasilta oli se, joka yhdisti Schuylkill-joen rannat toisiinsa, sekin Philadelphiassa. Vapaamuurarien kaunein temppeli sijaitsi myös Philadelphiassa. Lisäksi juuri tässä kaupungissa oli kaikkein suurin ilmapurjehduksen harrastajien seura. Ja tämän seuran kokouksessa illalla kesäkuun 12 päivänä kannattaisi varmasti pistäytyä.

Mainitussa suuressa salissa liikehti, reuhtoi, huitoi, puhui, väitteli, kiisteli satakunta henkeä — kaikilla hattu päässä. Korokkeella pöydän takana istui arvokas puheenjohtaja, apunaan sihteeri ja rahastonhoitaja. He eivät suinkaan olleet ammatiltaan insinöörejä, vaan tavallisia ihmisiä, jotka harrastivat kaikkia ilmapurjehdukseen kuuluvia asioita, mutta siinä he olivatkin kiihkeitä ja vastustivat erityisesti kaikkia niitä, jotka tahtoivat saada ilmapallojen sijaan ilmaa raskaampia laitteita, lentäviä koneita, ilmalaivoja tai muita sen tapaisia. Mahdollista oli ettei näiden kelpo miesten koskaan onnistuisi keksiä, kuinka ilmapalloja ohjattiin. Ainakin puheenjohtajan oli hieman työlästä ohjata edes heitä itseään.

Tämä Philadelphiassa hyvin tunnettu puheenjohtaja oli kuuluisa setä Prudence — Prudence oli näet hänen sukunimensä. Mitä taas tuli arvonimeen "setä", ei se kummastuttanut Amerikassa, missä mies voi olla setä ilman veljenlapsiakin. Siellä sanottiin lukemattomia miehiä sedäksi, samoin kuin muuten isäksikin, vaikkei asianomainen ollut ikinä suorittanut isyyden tehtäviä.

Setä Prudence oli varsin arvokas henkilö ja nimestään [Prudence = varovaisuus. Suom.] huolimatta rohkeaksi tunnettu. Lisäksi hän oli hyvin rikas, mikä ei ollenkaan haitannut edes Yhdysvalloissa. Ja mikäpä häntä estikään olemasta aika pohatta, kun hänellä oli melkoinen osa Niagara-Fallsin osakkeita? Näihin aikoihin oli Buffalossa perustettu muuan insinööriyhtiö, jonka tarkoituksena oli käyttää putousten vesivoimaa. Siitä tuli erinomaisen hyvä liike. Niagaran koskista virtasi 7.500 kuutiometriä vettä sekunnissa, ja siitä saatiin seitsemän miljoonaa hevosvoimaa. Kun tämä suunnaton voimamäärä jaettiin käytettäväksi eri tehtaissa, joita oli viidensadan kilometrin säteellä Niagaran ympärillä, se merkitsi kolmensadan miljoonan dollarin vuotuista säästöä, josta osa solui yhtiön kassakaappiin ja erityisesti setä Prudencen taskuun. Muuten hän oli vanhapoika ja vietti yksinkertaista elämää, eikä hänellä ollut muita omia palvelijoita kuin lakeija Frycollin, joka tuskin olisi ansainnut päästä niin rohkean isännän palvelukseen. Mutta sellaista sattui.

Setä Prudencella oli ystäviä, koska hän oli rikas, ja se oli itsestään selvää; mutta hänellä oli vihamiehiäkin, koska hän oli seuran puheenjohtaja, ja muiden mukana häntä vihasivat kaikki ne, jotka kadehtivat hänen kunniavirkaansa. Vimmatuimpien vihamiesten joukosta sopii mainita Weldon Instituutin sihteeri.

Hänen nimensä oli Phil Evans, joka oli myös hyvin rikas mies, sillä hän johti Walton Watch Companyä, suurta kellotehdasta, joka valmisti viisisataa kelloa päivässä ja jonka tuotteita saattoi verrata parhaimpiin sveitsiläisiin. Phil Evans olisi siis voinut omastakin mielestään olla maailman, jopa Yhdysvaltojen onnellisimpia ihmisiä, mutta siinä oli kiusana setä Prudencen kunniavirka.

Hän oli monessa suhteessa setä Prudencen kaltainen: neljänkymmenen viiden ikäinen, terveydeltään niin vankka, että kesti mitä tahansa, ja perin haluton vaihtamaan naimattomuuden varmoja etuja avioliiton epäiltäviin saavutuksiin. Nämä kaksi miestä olivat kuin luodut ymmärtämään toisiaan, mutta eivät lainkaan sopineet yhteen. Vielä on mainittava, että kummallakin oli äärimmäisen raju luonne, toisella, setä Prudencella, tulisen kiivas, toisella, Phil Evansilla, jäätävän viileä.

Mistä johtui, ettei Phil Evansia valittu seuran puheenjohtajaksi? Äänet olivat jakaantuneet aivan tasan setä Prudencen ja hänen välillään. Parikymmentä kertaa oli ryhdytty äänestämään, ja yhtä monta kertaa ei kumpikaan ollut saanut enemmistöä. Kiusallista tilannetta olisi voinut jatkua ehdokkaiden elinaikaa kauemmin.

Silloin muuan seuran jäsen ehdotti keinoa, jolla äänestys saataisiin ratkaistuksi. Hän oli Jem Cip, Weldon Instituutin rahastonhoitaja. Hän oli vakaumuksellinen kasvissyöjä, toisin sanoen niitä vihannesten ystäviä, jotka julistivat pannaan kaikki eläinperäiset ravintoaineet ja kaikki käyneet juomat, puoleksi bramaaneja, puoleksi muhamettilaisia, sellaisten miesten kuin Newmanin, Pitmanin, Wardin, Davien kilpailija, joiden ansiosta tämä harmittomien hassuttelijain lahko oli tullut kuuluisaksi.

Jem Cip sai tällöin kannatusta eräältä toiselta seuran jäseneltä, William T. Forbesilta. Tämä johti suurta tehdasta, joka valmisti rypälesokeria käsittelemällä riepuja rikkihapolla — niin että lopuksi saatiin oikeata sokeria vanhoista liinavaatteista. Hänkin oli hyvin varakas mies ja kahden viehättävän vanhanpiian isä; nimittäin Dorothyn eli Dollin ja Marthan eli Matin, ja he molemmat yhdessä olivat johtavassa asemassa Philadelphian parhaimmassa seurapiirissä.

Kun siis William T. Forbes ja jotkut muutkin kannattivat Jem Cipin ehdotusta, oli seurauksena, että päätettiin määrätä seuran puheenjohtaja "keskipisteen" avulla.

Tätä vaalitapaa voisi todellakin käyttää aina silloin, kun piti valita kaikkein ansiokkain, ja monet perin järkevät amerikkalaiset olivatkin jo sitä mieltä, että samaan keinoon sopisi turvautua myös Yhdysvaltojen presidenttiä valitessa.

Kahdelle puhtaan valkoiselle taululle piirrettiin musta viiva. Kummankin viivan pituus oli matemaattisesti sama, sillä se oli mitattu yhtä täsmällisesti kuin jos olisi tarvittu määrätä kolmiomittaustyöhön kuuluvan ensimmäisen kolmion kantasivu. Sitten molemmat taulut sijoitettiin istuntosalin keskelle yhtä valoisaan paikkaan. Kumpikin kilpaileva ehdokas sai käteensä hienon neulan ja marssi yhtaikaa sitä taulua kohti, joka oli hänen osakseen arvottu. Se heistä, joka osaisi pistää neulansa lähemmäksi viivan keskipistettä, julistettaisiin Weldon Instituutin puheenjohtajaksi.

Sanomattakin oli selvää, että neulalla pistäminen oli suoritettava ensi yrittämällä, kokeiluitta, hapuiluitta, siis vain katseella arvioiden. Siinä ei auttanut muu kuin niin sanoaksemme käyttää silmämittaa.

Mutta ihme ja kumma! Niin perin tarkka oli kumpikin ehdokas, että mittaukset eivät osoittaneet mitään huomattavaa eroa. Jolleivät neulat olleetkaan osuneet viivojen matemaattisiin keskipisteisiin, niin poikkeama oli äärimmäisen pieni, ja lisäksi näytti siltä, että kumpikin oli erehtynyt juuri saman verran.

Nyt kokous joutui pahaan pulaan.

Onneksi muuan jäsen, Truk Milnor, vaati mittauksia uudistettaviksi eräällä asteihin jaetulla viivoittimella, jolloin käytettiin Perreauxin keksimää mikrometrikonetta ja saatiin niin tarkkoja tuloksia, että millimetrikin jakaantui tuhanteen viiteensataan osaan. Tällainen erikoisviivoitin, joka timantin sirulla piirsi millimetrin tuhannesviidessadasosia, otettiin siis avuksi uudessa mittauksessa, ja kun mikroskoopilla oli tutkittu hienonhienoja jakoviivoja, saatiin selville, että setä Prudencen neulanpisto oli poikennut keskipisteestä kuusi tuhannesviidessadasosaa millimetriä ja Phil Evansin neula yhdeksän tuhannesviidessadasosaa.

Tästä johtui tietysti, että Phil Evansista oli tullut vain Weldon Instituutin sihteeri, kun sitä vastoin setä Prudence julistettiin seuran puheenjohtajaksi.

Enempää kuin kolme tuhannesviidessadasosaa millimetriä ei siis Phil
Evans ollut huonompi, mutta tämä tappio riitti herättämään hänessä setä
Prudencea vastaan salaisen, mutta silti kiihkeän vihan.

Tähän aikaan, nykyisen yhdeksännentoista vuosisadan viimeisen neljänneksen kuluessa tehdyistä kokeista lähtien, oli ohjattavien ilmapallojen suunnittelussa hiukan edistytty. Niinpä oli kiinnitetty potkureita gondoleihin, jotka riippuivat pitkulaisista ilmapalloista; näitä kokeita olivat tehneet Henry Giffard 1852, Dupuy de Lôme 1872, Tissandier-veljekset 1883 ja kapteenit Krebs ja Renard 1884, ja he olivat saavuttaneet menestystä, joka oli pidettävä muistissa. Mutta mikäli näitä koneita, jotka olivat ilmaa kevyempiä ja liikkuivat potkurin työntövoiman avulla, mutkitellen tuulen mukana ja jopa välillä kulkien vastatuuleenkin ja sitten palaten lähtökohtaansa, todella oli voitu "ohjailla", se oli käynyt päinsä vain suotuisissa oloissa. Avarissa, umpinaisissa, katetuissa halleissa koe onnistui mainiosti, tyynessä ilmassa melko hyvin, kevyessä, noin 5 tai 6 metriä sekunnissa puhaltavassa tuulessa vielä välttävästi, mutta oikeastaan ei ollut päästy käytännön tuloksiin. Jos olisi puhaltanut tuuli, joka pyöritti myllynsiipiä — 8 metriä sekunnissa — nämä kojeet olisivat pysyneet melkein paikallaan; navakassa tuulessa — kun sen nopeus oli 10 metriä sekunnissa — ne olisivat kulkeneet taaksepäin; rajuilma — 25-30 metriin asti — olisi kuljettanut niitä kuin höyheniä; oikeassa myrskyssä — nopeuden ollessa 45 metriä — ne olisivat kaiketi pirstoutuneet; ja jos vihdoin niiden kimppuun olisi päässyt hirmumyrsky, jonka nopeus voi olla toistakin sataa metriä sekunnissa, ne olisivat tuhoutuneet täysin.

Näin oli käynyt selville, että vaikka ohjattavat ilmapallot olivatkin hieman edistyneet nopeuden puolesta, kuitenkin vielä kapteenien Krebsin ja Renardin ylistettyjen kokeidenkin jälkeen voitiin töin tuskin kestää tavallista tuulta. Sen vuoksi oli näitä ilmassa liitäviä kulkuneuvoja toistaiseksi mahdotonta ottaa varsinaiseen käytäntöön.

Oli miten oli, mutta samalla kun yritettiin ratkaista ilmapallojen ohjauskysymystä ja keksiä sellaisia keinoja, joiden avulla niille saataisiin riittävä nopeus, oli moottorien kehittämisessä edistytty paljon ripeämmin. Höyrykoneet, jollaisia käytti Henri Giffard, samoin kuin Dupuy de Lômen turvautuminen lihasvoimaan, olivat vähitellen väistyneet sähkömoottorien tieltä. Kun Tissandier-veljekset käyttivät moottorissa sähköparistoja, joissa jännite saatiin kaliumbikromaatilla, kulki ilmapallo neljän metrin nopeudella sekunnissa. Kapteenien Krebsin ja Renardin dynamokoneet, jotka kehittivät kaksitoista hevosvoimaa, lisäsivät ilmapallon nopeutta keskimäärin kuuteen ja puoleen metriin.

Tällä tavalla moottoria yhä parannellen olivat insinöörit ja sähkömiehet yrittäneet päästä yhä lähemmäs sitä päämäärää, jota voisi kutsua hevosvoimaksi kellonkuoressa. Vähitellen olikin saatu vielä parempia tuloksia kuin kapteenien Krebsin ja Renardin paristolla, jonka salaisuutta he eivät paljastaneet, ja heidän jälkeensä olivat ilmapurjehtijat voineet käyttää sellaisia moottoreita, joiden paino kävi yhä keveämmäksi, samalla kun voima kasvoi.

Ilmapurjehduksen harrastajilla, jotka uskoivat ohjattavien ilmapallojen käyttökelpoisuuteen, oli siis kylläkin ainetta optimismiin. Kuitenkin oli paljon myös niitä järkeviä miehiä, jotka eivät ottaneet uskoakseen, että näistä kulkuneuvoista olisi todellista hyötyä. Ja olihan asia niin, että jos pallo tapasi ilmassa jonkin tukipisteen, niin tämä kuului samaan piiriin, jossa se itse kokonaan kellui. Kuinka siis sen massa, joka oli ilmavirtauksille alttiina, voisi vastustaa edes keskinkertaisia tuulia, vaikka työntövoima olisi kuinkakin voimakas?

Se kysymys tuli aina esille; mutta toivottiin että se voitiin ratkaista käyttämällä entistä isompia koneita.

Kun keksijät näin ponnistelivat valmistaakseen voimakkaan ja kevyen moottorin, kävi piankin ilmi, että amerikkalaiset olivat päässeet kaikkein lähimmäs tämän ongelman ratkaisua. Eräältä bostonilaiselta kemistiltä, jonka nimi oli siihen aikaan tuntematon, oli ostettu käyttöoikeus uuteen hänen keksimäänsä dynamokoneeseen. Siinä oli voimalähteenä myös sähköparisto, mutta sen rakenne oli toistaiseksi salaisuus. Mitä huolellisimmilla laskelmilla, äärimmäisen täsmällisesti piirretyillä käyrillä voitiin todistaa, että tämä koje joka sai sopivan suuruisen potkurin toimimaan, mahdollisti ilmapallolle vähintään kahdeksantoista, jopa kahdenkymmenenkin metrin sekuntinopeuden.

Sepä olisi todella ollut suurenmoista!

— Eikä se käy kalliiksikaan! oli setä Prudence lisännyt jättäessään keksijän käteen, asianmukaisesti laadittua kuittia vastaan, viimeisen tukun niitä sadantuhannen dollarin seteleitä, joilla hänen keksintönsä palkittiin.

Silloin Weldon Instituutti oli ryhtynyt viipymättä toimiin. Kun oli puhe kokeesta, josta voi olla jotakin käytännöllistä hyötyä, heltisi raha helposti amerikkalaisten taskuista. Varoja karttui runsaasti, eikä sitä varten edes ollut tarpeellista perustaa osakeyhtiötä. Kun oli julkaistu ensimmäinen kehotus yleisölle, karttui seuran kassakaappiin kolmesataatuhatta dollaria — mikä vastasi runsaasti puolitoista miljoonaa frangia. Työt aloitettiin Yhdysvaltain kuuluisimman ilmapurjehtijan Harry W. Tinderin johdolla. Tämän miehen nimen oli ikuistanut kolme ilmaannousua tuhannen joukosta: ensimmäinen, jolloin hän oli noussut kahdentoistatuhannen metrin korkeuteen, siis ylemmäs kuin Gay-lussac, Coxwell, Sivel, Crocé-Spinelli, Tissandier, Glaisher; toinen, jolloin hän oli kulkenut poikki koko Amerikan, New Yorkista San Franciscoon, voittaen siten matkan pituudessa monella sadalla kilometrillä Nadarin, Godardin ja monta muuta kokeilijaa, lukuunottamatta John Wiseä, sillä tämä oli purjehtinut tuhatsataviisikymmentä peninkulmaa Saint-Louisista Jeffersonin piirikuntaan; vihdoin kolmas, joka oli päättynyt hirvittävään putoamiseen neljän ja puolen sadan metrin korkeudesta, hänen saamattaan muuta vammaa kuin että oikea ranne nyrjähti, kun sitä vastoin vähemmän onnellinen Pilâtre de Rozier oli pudottuaan vain parisataa metriä menettänyt henkensä.

Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus alkaa, voitiin jo päätellä, että Weldon Instituutti oli toiminut varsin ripeästi. Turnerin telakalla Philadelphiassa lojui suunnattoman iso, pitkulainen ilmapallo, jonka kestävyyttä aiottiin kokeilla puristamalla sen sisään ilmaa kovan paineen alaisena. Tämä, jos mikään, ansaitsi hyvinkin pallohirviön nimen.

Sillä kuinka suuri olikaan esimerkiksi Nadarin Géant niminen pallo? Ainoastaan 6000 kuutiometriä. Entä sitten John Wisen ilmapallon tilavuus? 20.000 kuutiometriä. Kuinka paljon veti Giffardin ilmapallo vuoden 1878 näyttelyssä? 25.000 kuutiometriä, sillä sen säde oli kahdeksantoista metriä. Verratkaapa näitä kolmea ilmapalloa Weldon Instituutin kojeeseen, jonka kuutiomäärä oli numeroin lausuttuna 40.000 kuutiometriä, ja silloin voinette käsittää, että setä Prudencella ja hänen tovereillaan oli jonkin verran aihetta ylpeyteen.

Koska tämän pallon tarkoituksena ei ollut tutkia ilmapiirin ylimpiä kerroksia, sen nimeksi ei pantu Excelsior [korkeammalle (lat.)], jollaista laatusanaa pidettiin hieman liiaksi kunniassa Amerikan kansalaisten kesken. Ei, vaan sen nimenä oli yksinkertaisesti Go-ahead, mikä merkitsi "eteenpäin" — eikä sen enää tarvinnut muuta kuin todistaa nimensä oikeutuksen tottelemalla kapteeninsa kaikkia ohjausliikkeitä.

Tähän aikaan oli sähkö-dynamokone saatu jo melkein valmiiksi sen toimintaperiaatteen mukaan, joka selvitettiin Weldon Instituutin ostamassa patentissa. Voitiin siis arvioida, että enintään kuuden viikon kuluttua Go-ahead lähtisi lentämään avaruuden halki.

Mutta kuten on edellä nähty, kaikkia mekaniikan vaikeuksia ei sittenkään ollut vielä voitettu. Seuran monituisissa kokouksissa oli uutterasti pohdittu, ei potkurin muotoa tai kokoa, vaan sen kysymyksen lopullista ratkaisemista, pitikö potkuri sijoittaa koneen taakse, kuten olivat menetelleet Tissandier-veljekset, vai sen eteen, kuten oli tehty kapteenien Krebsin ja Renardin koneessa. Tarpeetonta on lisätä, että tässä väittelyssä molempien järjestelmien kannattajat olivat joskus joutuneet käsirysyynkin. Etupotkurin puoltajien ryhmä oli yhtä monilukuinen kuin takapotkurin ystävät. Setä Prudence, jonka olisi puheenjohtajana pitänyt ratkaista äänten mennessä tasan mutta joka lienee ollut professori Burdanin oppilas, ei ollut kyennyt määrittelemään kantaansa.

Näin oli siis mahdotonta päästä mihinkään päätökseen, ja yhtä mahdotonta oli panna potkuria paikalleen. Tätä pulmaa voisi kestää kauan, ellei hallitus sekaantuisi asiaan. Mutta tiedossa onkin, ettei Yhdysvalloissa hallitus mielellään puutu yksityisten hommiin eikä välitä siitä, mikä ei koske sitä itseään. Siinä se tekeekin oikein.

Tällä kannalla olivat asiat, ja puheena oleva kesäkuun 12. päivän kokous uhkasi jäädä loputtomaksi tai oikeastaan loppua mitä kauheimpaan mellakkaan, jolloin solvauksia sateli puolelta ja toiselta, solvausten jälkeen tuli nyrkiniskuja, nyrkiniskujen jälkeen kepinlyöntejä, kepinlyöntien jälkeen revolverinlaukauksia, mutta silloin, seitsemän minuuttia yli puoli yhdeksän illalla, sattui odottamaton välikohtaus.

Puheenjohtajan pöydän luo astui Weldon Instituutin vahtimestari tyynesti ja kylmäverisesti, kuten poliisi keskelle kansankokouksen myrskyä, ja toi erään käyntikortin. Sitten hän jäi odottamaan, mitä määräyksiä setä Prudence suvaitsisi antaa.

Setä Prudence pani mylvimään höyrytorven, jota käytettiin puheenjohtajan kellona, sillä itse Kremlinkään kirkonkello ei olisi riittänyt hänelle. Mutta mellakka ei ottanut siitä tauotakseen, vaan yltyi yhä. Silloin puheenjohtaja otti hatun päästään, ja nyt saatiin tällä äärimmäisellä keinolla meteli hieman vaimentumaan.

— Eräs tiedonanto! sanoi setä Prudence, otettuaan aika hyppysellisen nuuskaa rasiastaan, joka hänellä aina oli mukanaan.

— Puhukaa, puhukaa! vastasi yhdeksänkymmentäyhdeksän ääntä, sattumalta kerrankin yksimielisiä.

— Eräs ulkomaalainen, hyvät seuramme jäsenet, pyytää lupaa astua istuntosaliin.

— Ei ikinä! kaikki äänet huusivat.

— Hän näyttää haluavan todistaa meille, setä Prudence jatkoi, — että ilmapallojen ohjattavuuteen uskominen on kaikkein mielettömintä haavetta.

Yleinen murina tuli vastaukseksi tähän selitykseen.

— Tulkoon tänne…! Tulkoon tänne!

— Mikä sen merkillisen miehen nimi on? sihteeri Phil Evans kysyi.

— Robur, setä Prudence vastasi.

— Robur…! Robur…! Robur! kaikki läsnäolijat huusivat.

Ja niin nopeasti syntynyt yksimielisyys siitä, että merkillinen vieras laskettaisiin sisään, johtui Weldon Instituutin toiveesta saada tulokkaan niskaan purkaa raivoisan kiihkonsa ylenpalttinen jännitys.

Myrsky oli siis hetkeksi tauonnut, ainakin näennäisesti. Kuinka mikään myrsky muuten voisi tyyntyä sellaisen kansan keskuudessa, joka lähettelee pari kolme kertaa kuussa myrskyjä Eurooppaa kohti.

UUSI HENKILÖ ESITTÄYTYY.

— Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen kansalaiset, minun nimeni on Robur. Minä olen nimeni [Voima] arvoinen. Minulla on ikää neljäkymmentä vuotta, vaikken näytä edes kolmenkymmenen ikäiseltä, rautainen ruumiinrakenne, pettämätön terveys, huomattavat lihasvoimat ja sellainen vatsa, jota pidettäisiin strutsienkin keskuudessa oivallisena. Tämä ruumiillisesta puolesta.

Kaikki kuuntelivat häntä. Metelöitsijät vallan ällistyivät, kun vieras näin odottamatta puhui pro facie sua. Oliko hän hullu vai veijari? Oli miten oli, hän vaati ja saikin osakseen huomiota. Nyt ei enää kuulunut hiiskahdustakaan tässä kokouksessa, jossa äsken oli puhkeamassa hirmumyrsky. Täysi tyven hyökyaaltojen jälkeen.

Sitä paitsi Robur näytti hyvinkin olevan sellainen mies, joksi itseään sanoi. Keskikokoa, hartiat kuin säännöllisen puolisuunnikkaan pitempi yhdensuuntainen sivu, joka ulottui olkapäästä toiseen, ja tämän viivan yläpuolella, tanakan kaulan varassa, pyöreä, tavattoman iso pää. Minkä eläimen päähän sitä olisi voinut verrata, jos olisi tahtonut kaikessa hakea yhdennäköisyyttä? Härän päähän, mutta sellaisen, jolla oli älykkäät kasvot. Silmistä näki, että pieninkin vastustus saisi ne varmasti leiskumaan, ja niiden yllä saattoi huomata kulmakarvojen lihaksen alinomaa kiristyvän, mikä oli äärimmäisen tarmon merkki. Tukka oli lyhyt, hiukan kähärä, metallin hohtoinen, ikäänkuin teräsvillaa. Leveä rinta kohosi ja laski, aivan kuin palkeilla painaen. Käsivarret, kämmenet, sääret, jalat olivat vartalon vertaisia.

Ei viiksiä, ei poskipartaa, mutta sen sijaan leveä leukaparta, kuten amerikkalaisilla merimiehillä — niin että voi nähdä leuan nivelet ja lihakset, joissa varmaankin oli tavaton voima. On laskettu — kaikkeahan ihminen laskee! — että tavallisen krokotiilin leukapielten puristus vastasi jopa neljänsadan ilmakehän painetta, kun sitä vastoin isokokoinen metsästyskoira voi purra vain niin kovaa kuin sata ilmanpainetta puristaa. Vieläpä on johdettu seuraava merkillinen kaava: jos yksi kilo koiraa tuotti kahdeksan kiloa leukalihasten voimaa, niin kilo krokotiiliä tuotti kaksitoista voimakiloa. Tämän mukaan laskien täytyi olettaa, että kilo mainittua Roburia tuotti ainakin kymmenen kilon verran leukapuristusta. Hän oli siis koiran ja krokotiilin keskiväliltä.

Mistä maasta tämä merkillinen henkilö oli kotoisin? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Ainakin hän puhui sujuvasti englantia, ilman sitä hieman laahaavaa murteellisuutta, joka on ominainen Uuden Englannin amerikkalaisille.

Hän jatkoi tähän tapaan:

— Nyt saatte myös kuulla jotakin henkisestä puolesta, arvoisat kansalaiset. Te näette edessänne insinöörin, joka henkisesti on ruumiinsa vertainen. Minä en pelkää mitään enkä ketään. Minulla on sellainen tahdonvoima, joka ei ikinä ole väistynyt toisen tahdosta. Kun minä olen päättänyt saavuttaa jonkin päämäärän, olisi koko Amerikan, jopa koko maailmankin, turha yhdessäkään ryhtyä estämään minua. Kun minulla on jokin aate, minä tahdon, että sitä kannatetaan, enkä siedä vastaväitteitä. Huomautan näistä seikoista, arvoisat kansalaiset, siksi että teidän on tunnettava minut perinpohjin. Teistä voinee näyttää siltä, että puhun liian paljon itsestäni. Vähät siitä! Ja nyt vaadin teitä harkitsemaan, ennen kuin keskeytätte minut, sillä minä olen tullut sanomaan teille yhtä ja toista, mikä kenties ei oikein miellytä teitä.

Tyrskyn kohina alkoi levitä pitkin ensimmäistä penkkiriviä — merkkinä siitä, ettei enää tarvinnut kauan odottaa meren myllerrystä.

— Jatkakaa, arvoisa vieras, setä Prudence tyytyi vastaamaan, vaikkei hänenkään ollut helppo säilyttää malttiaan.

Ja Robur jatkoi entiseen tapaan, välittämättä kuulijoistaan sen enempää:

— Niin juuri, minä kyllä tiedän! Vaikka on jo vuosisadan ajan kokeiltu mitään saavuttamatta ja yritetty kaikenlaista, mistä ei ole ollut mitään tulosta, on sittenkin vielä olemassa sellaisia harkitsemattomia ihmisiä, jotka itsepäisesti uskovat ilmapallojen ohjattavuuteen. He kuvittelevat, että jokin moottori, sähköllä käyvä tai muunlainen, voidaan kiinnittää heidän suurellisiin rakkuloihinsa, joihin ilmavirrat voivat niin helposti tarttua. He luulottelevat pääsevänsä ilmapallon valtiaiksi samoin kuin laivaa hallitaan meren pinnalla. Senkö vuoksi, että joidenkin keksijöiden on tyvenellä tai melkein tuulettomalla ilmalla onnistunut joko kulkea viistoon tuulen mukana tai päästä hieman eteenpäin kevyttä tuulahdusta vastaan, kävisi ilmaa kevyempien ilmassa liitelevien kulkuneuvojen ohjaaminen todella päinsä? Kaikkea vielä! Teitä on täällä koolla satakunta miestä, jotka uskotte haaveidenne voivan toteutua, mutta te heitätte tuhansia dollareita, ette edes järveen, vaan suorastaan avaruuteen!

Perin merkillinen ilmiö — tämän vakuutuksen kuullessaan Weldon Instituutin jäsenet eivät edes hievahtaneet. Olivatko he tulleet yhtä kuuroiksi kuin maltillisiksi? Vai olivatko he vaiti siksi, että heidän teki mieli nähdä, kuinka pitkälle tuo julkea väittäjä uskaltaisi mennä?

Robur jatkoi:

— Mitä arvoa on ilmapallolla? Siinähän tarvitaan kuutiometri kaasua lisää joka kilolta, jonka se voi nostaa! Mokoma pallo pyrkii koneistonsa avulla vastustamaan tuulta, vaikka on otettava huomioon, että vahvan tuulen paine laivan purjetta vasten vetää vertoja neljänsadan hevosen voimalle, ja vaikka Tay-virran sillan tuhossa saatiin nähdä hirmumyrskyn puskevan neljänsadan neljänkymmenen kilon voimalla joka neliömetriä kohti! Palloko kelpaisi kulkuneuvoksi, vaikkei luonto ikinä ole tämän järjestelmän mukaan rakentanut ainoatakaan lentävää olentoa, olkoonpa se sitten siivekäs, kuten linnut, tai räpylöillä varustettu, kuten eräät kalat ja samoin eräät nisäkkäät…

— Nisäkkäät? muuan seuran jäsen huudahti.

— Niin juuri, yölepakot, jotka lentävät, ellen ole erehtynyt! Eikö arvoisa keskeyttäjä tiedä, että tämä lentävä eläin on nisäkäs, ja onko hän koskaan nähnyt munakasta valmistettavan yölepakon munista?

Silloin keskeyttäjä nieli kaikki vastaiset keskeytyksensä, ja Robur jatkoi yhtä hilpeästi:

— Mutta täytyisikö silti myöntää, että ihmisen on luovuttava valloittamasta ilmaa, kehittämästä tämän vanhan maailman yhteiskunnallisia ja valtiollisia tapoja käyttämällä hyväkseen näin ihailtavaa kulkuneuvoa? Ei suinkaan! Ja samoin kuin ihminen on päässyt merten valtiaaksi laivan avulla, käyttäen airoa, purjetta, ratasta ja potkuria, samoin hänestä tulee ilmakehän valtias, jos välineenä on ilmaa raskaampia koneita, sillä ollakseen sitä väkevämpi täytyy olla sitä painavampi.

Nyt kukaan ei enää voinut hillitä itseään. Kaikkien suusta kajahti Roburia kohti huutojen yhteislaukaus aivan kuin yhtä monen pyssyn tai kanuunan kidasta. Täytyihän vihdoinkin vastata suoranaiseen sodanjulistukseen, joka oli viskattu ilmapallon harrastajien leiriin. Eikö tässä jälleen alkanut se vimmattu sota, jota kävivät ilmaa kevyemmän ja ilmaa raskaamman puolustajat?

Robur ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Käsivarret ristissä rinnalla hän odotti uhmaten, että melu lakkaisi.

Setä Prudence käski kädenliikkeellä lopettamaan sanapommituksen.

— Niin, Robur jatkoi. — Tulevaisuus kuuluu lentokoneille. Ilma on kiinteä tukipiste. Jos ilmapatsas pannaan nousemaan 45 metrin nopeudella sekunnissa, voi ihminen seistä sen huipulla sillä ehdolla, että hänen kengänpohjiensa pinta-ala on vähintään kahdeksasosa neliömetriä. Ja jos patsaan nopeus kiihtyy 90 metriksi, hän voi siellä kävellä paljain jaloin. Mutta jos potkurin siivet painavat jonkin ilmamäärän alaspäin yhtä nopeasti, saadaan sama tulos.

Juuri tätä, mitä Robur nyt väitti, olivat ennen häntä sanoneet kaikki lentokoneiden puoltajat, joiden ponnistusten täytyikin hitaasti mutta varmasti johtaa tämän tehtävän ratkaisuun, de Ponton d'Amécourtille, de La Landellelle, Nadarille, de Luzylle, de Louvriélle, Liaisille, Béléguicille, Moreaulle, Richard-veljeksille, Babinetille, Jobertille, du Templelle, Salivesille, Penaudille, de Villeneuvelle, Gauchotille, Michel Loupille, Edisonille, Planavergnelle ja monelle muulle kuului kunnia siitä, että oli levitetty näin yksinkertaisia ajatuksia. Monta kertaa ne hylättiin ja otettiin taas esille, ja niiden täytyi lopulta päästä voitolle. Oliko lentoteorian vastustajat, jotka väittivät, että lintu pystyy lentämään vain pullistumalla lämmittämällään ilmalla, joutuneet odottamaan heidän vastaustaan? Eivätkö he olleet näyttäneet toteen, että viiden kilon painoisen kotkan olisi täytynyt pumpata sisuksiinsa viisikymmentä kuutiometriä kuumennettua ainesta edes pysyäkseen ilmassa?

Samaa todisteli nyt Robur kiistämättömin perustein keskellä kaikilta tahoilta nousevaa hälinää. Ja lopuksi hän iski ilmapallon harrastajille vasten naamaa seuraavat lauseet: — IImapalloinenne ette kykene mihinkään, ette saavuta mitään, ette uskalla mitään! Vaikka teidän pelottomin ilmapurjehtijanne John Wise onkin jo matkustanut ilmassa yhteen menoon lähes kaksituhatta kilometriä Amerikan mantereen yläpuolella, täytyi hänen sittenkin luopua aikeesta kulkea Atlantin poikki! Sitten ette ole edistyneet tällä alalla yhtä ainoatakaan askelta!

— Arvoisa herra, lausui nyt puheenjohtaja, joka turhaan ponnisteli pysyäkseen tyynenä, — te unohdatte, mitä kuolematon Franklinimme sanoi ensimmäisen Montgolfier-veljesten ilmapallon esiintyessä, kun oikea ilmapallo vasta oli syntymässä: — Se on vasta lapsi, mutta se kasvaa! ja se onkin kasvanut…

— Ei herra puheenjohtaja, se ei ole kasvanut..! Se on vain pullistunut… mutta se ei ole samaa.

Tämä oli suoranainen hyökkäys Weldon Instituutin suunnitelmia vastaan, sillä olihan tämä seura rakennuttamassa pallohirviötä ja antanut sille sekä aatteellisen että rahallisen tukensa. Pian risteilikin salissa seuraavan laatuisia, perin vähän rauhoittavia ehdotuksia:

— Alas se kuokkavieras!

— Heittäkää hänet puhujalavalta!

— Näyttäkää sille, että se on ilmaa raskaampi!

Ja lukuisia muita esityksiä.

Mutta sanoiksi tämä metakka jäi, eikä ryhdytty tositoimiin. Robur ei ollut milläänkään, vaan sai vielä huutaa:

— Kuulkaapas, te pallomiehet, menestys ei ikinä tule ilmapallojen osaksi, se kuuluu lentokoneille. Lintu lentää, mutta se ei suinkaan ole pallo, vaan koneisto…

— Kyllä se lentää, kiehahtanut Bat T. Fyn huusi, — mutta se lentää vastoin kaikkia mekaniikan lakeja!

— Todellako? Robur vastasi olkapäitään kohauttaen.

Sitten hän jatkoi:

— Siitä lähtien, kun on tutkittu isojen ja pienten siivekkäiden lentoa, on päässyt voitolle se yksinkertainen käsitys, ettei tarvitse muuta kuin jäljitellä luontoa, sillä luonto ei koskaan petä. Tällöin huomataan, että Albatrossi lyö siivillään tuskin kymmentä kertaa minuutissa, pelikaani seitsemänkymmentä…

— Seitsemänkymmentäyksi! muuan ilkkuva ääni huusi.

— Ja mehiläinen satayhdeksänkymmentäkaksi kertaa sekunnissa…

— Satayhdeksänkymmentäkolme! huudettiin kiusalla.

— Ja huonekärpänen kolmesataakolmekymmentä…

— Kolmesataakolmekymmentä ja puoli!

— Ja hyttynen miljoonia kertoja…

— Ei vaan miljardeja!

Mutta Robur ei välittänyt keskeytyksistä. Hän jatkoi siis todisteluaan.

— Näiden eri siipinopeuksien välillä…

— On koko joukko! joku kiljaisi.

— … on mahdollista keksiä käytännöllinen ratkaisu. Sinä päivänä, jolloin herra de Lucy saattoi todeta, että tamminkainen, pikku hyönteinen, joka ei paina kahta grammaa enempää, jaksoi nostaa ilmaan neljänsadan gramman painon, siis kaksisataa kertaa niin paljon kuin se itse painaa, saatiin myös ratkaisu lento-ongelmaan. Lisäksi oli todistettu, että siiven pinta-ala vähenee suhteellisesti sitä mukaa kuin lentävän eläimen koko ja paino lisääntyy. Siitä lähtien on jouduttu suunnittelemaan tai rakentamaan enemmän kuin kuusikymmentä konetta…

— Jotka eivät ole koskaan kyenneet lentämään! sihteeri Phil Evans huusi.

— Jotka ovat lentäneet tai vastedes lentävät, Robur vastasi joutumatta ymmälle. — Ja sanottakoon niitä jäykkäsiipisiksi, potkurisiipisiksi lentokoneiksi tai miksi tahansa, aina joudutaan kuitenkin linnuntapaisiin kojeisiin, ja niiden luominen juuri tekee ihmisestä ilmakehän valtiaan.

— Vai on siellä potkurisiipisiäkin! Phil Evans huomautti.

— Mutta eihän linnulla ole potkuria… mikäli me tiedämme!

— Onpa niinkin, Robur vastasi. — Kuten herra Penaud on todistanut, tekee lintu itsestään oikeastaan potkurin, ja sen lento on siis samanlaista kuin potkurisiipisen lentokoneen. Tulevaisuuden moottori onkin sen vuoksi potkuri…

Nyt alkoivat kaikki rähistä yhtaikaa, syytäen Roburin silmille sellaisen tulvan iva- ja haukkumasanoja, ettei hänen sanojaan voitu kuulla.

Vihdoin tuli sen verran hiljaisempaa, että setä Prudence pääsi sanomaan:

— Hyvä muukalainen, tähän asti te olette saanut puhua keskeyttämättä…

Weldon Instituutin arvoisan puheenjohtajan mielestä nämä letkaukset, huudot, haukkumiset eivät lainkaan olleet keskeytyksiä, vaan yksinkertaisesti eri perusteiden esittämistä.

— Mutta kaiken varalta, hän jatkoi, — huomautan teille, että suurin osa amerikkalaisia ja muidenkin maiden insinöörejä on ennakolta tuominnut kelvottomaksi ja hylännyt lentämisteorian. Sen järjestelmän tappiopuolella on monta kuolemantapausta, esimerkiksi Sarrasin Lentäjä, Konstantinopolissa, munkki Voador Lissabonissa, Letur vuonna 1852, Groof vuonna 1864, sekä monta muuta uhria, joita en nyt muista, jopa klassisessa tarustossa mainittu Ikaros…

— Tämä järjestelmä, Robur vastasi, — ei ole sen syyllisempi kuin toinen, jonka marttyyrien luettelossa tavataan Pilâtre de Rozier Calaisissa, rouva Blanchard Pariisissa, Donaldson ja Grimwood, jotka putosivat Michigan-järveen, Sivel ja Crocé-Spinelli, Eloy ja niin monta muuta, joita ei suinkaan jätetä unohduksiin.

Näin hän antoi iskun iskusta, kuten miekkailussa sanotaan.

— Muuten, Robur jatkoi, — vaikka teidän onnistuisi miten parantaa ilmapallojanne, ette te niillä koskaan saavuta sellaista nopeutta, josta olisi käytöllistä hyötyä. Teidän kestäisi kymmenen vuotta kulkea maapallon ympäri — mutta lentokoneella voi sen matkan suorittaa viikossa!

Taas kuului uusia huutoja, joilla väitettiin valheeksi kaikki Roburin perusteet ja kuvitelmat, ja huumaavaa mellakkaa kesti kolmisen minuuttia, kunnes Phil Evans jälleen sai suunvuoron.

— Herra lentäjä, hän sanoi, — kun te kerran olette tullut meille ylistämään lentämisen etuja, niin saanemme kaiketi kysyä, oletteko itse koskaan lentänyt?

— Tietysti!

— Ja valloittanut ilman?

— Kenties, arvoisa herra.

— Eläköön Robur Valloittaja, huusi muuan ivallinen ääni.

— Sama se, Robur Valloittaja, sen nimen minä puolestani hyväksyn ja pidän sitä tästedes, sillä minulla on siihen oikeus!

— Me kuitenkin uskallamme epäillä sitä, Jem Cip kirkui.

— Hyvät herrat, puhui taas Robur, jonka kulmakarvat rypistyivät, — kun olen tullut vakavasti keskustelemaan vakavasta asiasta, en suvaitse sitä, että minulle vastataan väittämällä sanojani valheeksi, ja siksi tekisi mieleni tietää sen miehen nimi, joka minut keskeytti.

— Minun nimeni on Jem Cip… ja minä olen kasvissyöjä…

— Kansalainen Jem Cip, Robur vastasi, — olen kyllä tiennyt, että kasvissyöjillä yleensä on pitemmät suolet kuin muilla ihmisillä — ainakin puolen metrin verran. Sekin on jo paljon… mutta älkää pakottako minua venyttämään niitä lisää käymällä aluksi kiinni korviinne…

— Ulos ovesta!

— Heittäkää se päistikkaa kadulle!

— Pieksäkää se.

— Lynkataan se roisto!

— Kierretään potkuriksi!

Ilmapallon harrastajien raivo oli kiihtynyt äärimmilleen. Kaikki olivat nousseet seisaalle. He ympäröivät puhujalavan. Robur katosi häntä tavoittavien käsivarsien keskelle, jotka huitoivat kuin ruo'ot myrskyn kourissa. Turhaan päästi höyrytorvi vimmattuja mylvähdyksiä räyhääjien niskaan! Tänä iltana luultiin kaiketi koko Philadelphiassa, että jokin kaupunginosa roihuisi ilmiliekeissä ja ettei Schuylkill-joen vesi riittäisi sammuttamaan sitä.

Mutta äkkiä mellakoivat näkyivät peräytyvän. Robur oli vetänyt molemmat kädet esiin taskuistaan ja ojensi niitä hurjistuneiden instituutin jäsenten etummaisia rivejä kohti.

Kummassakin kädessä oli amerikkalainen taskupistooli, joka toimi samalla revolverina ja jonka laukaisi pelkkä sormien puserrus. Ne olivat kuin pienikokoisia kuularuiskuja.

Käyttäen hyväkseen sekä hyökkääjien perääntymistä että siitä johtunutta hetkellistä hiljaisuutta hän huusi:

— Näyttää siltä, ettei Amerigo Vespucci ole keksinyt Uutta maailmaa, vaan Sebastiano Cabot! Te ette ole amerikkalaisia, pallomiehet, vaan Cabotin jälkeläisiä…

Samalla pamahti tuliaseista muutamia laukauksia umpimähkään. Kukaan ei haavoittunut. Savun seassa Robur katosi, ja kun ilma oli hiukan selvinnyt, ei hänestä enää näkynyt jälkeäkään. Robur Valloittaja oli lentänyt tiehensä, ikään kuin jokin lentokone olisi hänet siepannut mukaansa yläilmoihin.

KUUN MAINEEN PUOLUSTUS.

Weldon Instituutin jäsenet olivat tosin jo monta kertaa kokouksistaan poistuessaan saaneet myrskyisten keskustelujen kiihottamina Walnut-kadun ja sen lähiseudut kajahtelemaan melusta ja huudoista. Useasti olivat tämän korttelin asukkaat täydellä syyllä tehneet valituksia näistä liian äänekkäistä väittelijäjonoista, jotka häiritsivät heidän kotirauhaansa. Tuon tuostakin oli poliisien täytynyt sekaantua asiaan turvatakseen tien ohikulkijoille, joista suurin osa ei vähääkään piitannut koko ilmapurjehduksesta. Mutta ennen tätä iltaa ei rähinä koskaan ollut yltynyt näin hurjaksi, koskaan ei olisi valituksilla ollut pätevämpää aihetta, koskaan ei poliisien apua olisi kipeämmin kaivattu.

Sittenkin oli Weldon Instituutin jäsenten puolella tällä kertaa lieventäviä asianhaaroja. Olihan rohjettu käydä heidän kimppuunsa ihan heidän keskuudessaan. Näille ilmaa kevyemmän vimmatuille puoltajille oli yhtä vimmattu ilmaa raskaamman kannattaja lausunut kerrassaan vastenmielisiä asioita. Ja sitten, kun häntä aiottiin ryhtyä käsittelemään ansionsa mukaan, hän oli luikkinut tiehensä.

Mutta se vaati kostoa. Sellaisia loukkauksia ei saanut jättää rankaisematta, kun suonissa virtasi amerikkalaista verta! Amerikan poikia oli haukuttu Cabotin jälkeläisiksi! Eikö se herjaus ollut anteeksiantamaton varsinkin siksi, että se osui kohdalleen — historiallisesti?

Seuran jäsenet hyökkäsivät siis eri ryhminä pitkin Walnut-katua, sitten läheisille kaduille, läpi koko kaupunginosan. He herättivät asukkaat ja pakottivat heidät suostumaan perinpohjaiseen tarkastukseen, luvaten jälkeenpäin korvata kotirauhan rikkomisen, sillä tätä pidettiin erityisesti arvossa anglosaksilaiseen rotuun kuuluvien kesken. Kaikki rettelöt ja etsinnöt olivat turhia. Roburia ei löydetty mistään, ei pienintäkään jälkeä. Jos hän olisi karannut Weldon Instituutin Go-ahead-pallossa, häntä olisi ollut yhtä mahdoton löytää. Kun oli tunnin verran pidetty kotitarkastuksia, täytyi puuhasta luopua, ja seuran jäsenet hajaantuivat, ensin kuitenkin vannottuaan ulottavansa etsiskelyt koko Amerikan alueelle, Uuden mantereen molempiin puoliskoihin.

Kello yhdentoista aikaan oli hiljaisuus jo melkein palautunut äsken niin meluisaan kaupunginosaan. Philadelphia saattoi siis uudelleen vaipua sikeään uneen, jollainen kadehdittava siunaus tuli suurtenkin kaupunkien osaksi, jos niissä onneksi ei varsinaisesti harjoitettu teollisuutta. Seuran jäsenet eivät nyt ajatelleet muuta kuin suoriutua kukin pikimmiten kotiinsa. Mainitaksemme heistä vain jonkun huomattavimman, William T. Forbes kiirehti ison sokerikeittimönsä ääreen, missä neiti Doll ja neiti Mat olivat hänelle valmistaneet illallisteetä hänen omalla ruokosokerillaan maustettuna. Truk Milnor lähti tehtaalleen, jonka höyrykone puhisi läpi vuorokauden esikaupungin perimmässä kolkassa. Rahastonhoitaja Jem Cip, jota oli julkisesti syytetty siitä, että hänellä oli puolisen metriä pitemmät suolet kuin tavallisella ihmisellä, palasi ruokalaan, missä häntä odotti kasvisillallinen.

Mutta kaksi kaikkein huomattavinta ilmapallon harrastajaa — ainoastaan kaksi — ei näyttänyt aikovan niin pian palata kotiinsa. He olivat käyttäneet tätä tilaisuutta keskustellakseen entistä kiivaammin. Nämä kaksi olivat leppymättömät setä Prudence ja Phil Evans, Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri.

Seuran talon portilla oli palvelija Frycollin odottanut setä Prudencea, isäntäänsä, ja lähtenyt seuraamaan tätä, välittämättä vähääkään asiasta, joka sai nämä virkatoverit riitelemään.

Kun äsken käytettiin verbiä keskustella kuvaamaan sitä toimintaa, johon seuran puheenjohtaja ja sihteeri yksissä tuumin ryhtyivät, se oli oikeastaan vain asian kaunistelemista. Totta puhuen he kiistelivät hyvin tarmokkaasti, minkä oli aloittanut heidän vanha kilpailunsa.

— Ei, hyvä herra, ei! Phil Evans toisti. — Jos minulla olisi ollut kunnia toimia Weldon Instituutin puheenjohtajana, ei koskaan olisi sattunut sellaista skandaalia.

— No, mitä olisitte tehnyt, jos teillä olisi ollut se kunnia? setä
Prudence kysyi.

— Olisin keskeyttänyt puheenvuoron julkiselta herjaajalta, ennen kuin hän olisi ehtinyt suutansakaan avata!

— Minusta näyttää, että puheenvuoron keskeyttämiseksi tarvitsee ainakin sallia ensin puhua.

— Ei Amerikassa, hyvä herra, ei Amerikassa.

Ja näin heittäessään toisilleen letkauksia, jotka olivat pikemmin kirpeän- kuin makeanpuoleisia, nämä kaksi herraa kävelivät pitkin katuja, jotka veivät yhä kauemmas kotoa; he kulkivat monen korttelin lävitse, jolloin he joutuisivat palatessaan sitten tekemään pitkän kierroksen.

Frycollin seurasi yhä kintereillä; mutta hänen mieltään ei lainkaan rauhoittanut se huomio, että hänen isäntänsä käveli sellaisiin osiin kaupunkia, jotka olivat jo autioita. Nämä paikat eivät miellyttäneet palvelija Frycollinia, varsinkaan keskiyön lähestyessä. Pimeys olikin hyvin sankka ja kuu sattui olemaan uusi, vasta aloittaen 28 vuorokauden paistettaan.

Frycollin silmäili siis oikealle ja vasemmalle, ettei epäillyttäviä varjoja olisi ollut heitä vaanimassa. Ja totisesti hän luulikin näkevänsä viisi tai kuusi pitkää roikaletta, jotka ilmeisesti eivät päästäneet heitä näkyvistään.

Vaistomaisesti Frycollin lähestyi isäntäänsä, mutta ei olisi millään ehdolla uskaltanut häiritä tätä keskellä sanailua, sillä siitä olisi tullut palkinnoksi pari läimäystä.

Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri huomaamattaan ja sattumalta kävelivät Fairmont-puistoon päin. Väittelynsä ollessa kiivaimmillaan he astelivat kuuluisaa rautasiltaa pitkin Schuylkill-joen poikki; he kohtasivat vain muutamia myöhäisiä jalankulkijoita ja joutuivat viimein keskelle laajoja alueita, joista toiset oli jätetty rehevöitymään niityiksi, toisia taas varjostivat kauniit puut, jotka tekivät tästä puistosta mitä ihanimman virkistyspaikan.

Nyt valtasi Frycollinin entistä hurjempi pelko, sitäkin suuremmalla syyllä, kun mainitut viisi tai kuusi hahmoa olivat hiipineet hänen perästään Schuylkill-joen sillan poikki. Hänen silmäteränsäkin laajenivat niin suuriksi, että ulottuivat melkein kehäkalvojen reunaan. Samalla hänen ruumiinsa pieneni, painui kokoon, ikään kuin sillä olisi ollut yhtä suuri supistumiskyky kuin nilviäisillä ja eräillä niveleläimillä!

Syynä oli se, että palvelija Frycollin oli pahimman lajin pelkuri.

Hän oli aito neekeri Etelä-Carolinasta, typerä pää hintelän vartalon jatkona. Ikää hänellä oli kaksikymmentäyksi vuotta, mikä merkitsi, ettei hän ollut edes syntynyt orjana, mutta se ei tehnyt häntä paremmaksi. Hän oli ulkokullattu, herkkusuu, laiska ja erityisesti viheliäinen pelkuri. Setä Prudencen palveluksessa hän oli ollut jo kolme vuotta. Lukemattomia kertoja hänet oli uhattu ajaa tiehensä, mutta hänen oli annettu vielä jäädä, kun pelättiin, että seuraaja olisi vielä huonompi. Mutta ottaessaan osaa sellaisen isännän elämään, joka aina oli valmis mitä rohkeimpiin yrityksiin, Frycollinin piti tietää, että hänen raukkamaisuutensa voisi monestikin joutua perin kovalle koetukselle. Sen vastapainona oli kuitenkin oivallisia etuja. Häntä ei liian paljon haukuttu herkuttelustaan, vielä vähemmän laiskuudestaan. Mutta voi sinua, palvelija Frycollin, jospa olisit aavistanut, millainen tulevaisuus sinulla oli edessäsi!

Minkähän takia Frycollin ei ollut pysynyt Bostonissa erään Sneffelin herrasväen palveluksessa, joka aiottuaan matkustaa Sveitsiin oli jäänyt kotiin maanvyörymien vuoksi? Eikö juuri se paikka sopinut Frycollinille paremmin kuin setä Prudencen koti, jossa yltiöpäisyys oli tavallista?

Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan täällä, ja hänen isäntänsä oli lopulta tottunut hänen vikoihinsa. Muuten hänellä oli eräs ansiokin. Vaikka hän oli syntyjään neekeri, hän ei kuitenkaan puhunut neekerimurretta. Se oli otettava huomioon, sillä mikään ei ollut niin ilkeätä kuultavaa kuin tämä mongerrus, jossa possessiivipronomineja ja infinitiivejä käytettiin ylenpalttisesti väärin.

Varmaa siis oli, että Frycollin oli pelkuri ja, kuten joskus sanotaan, arka kuin kuu.

Mutta tämän vertauksen johdosta on täysi syy esittää vastalause, sillä sehän loukkaa vaaleata Foibea, suloista Seleneä, säteilevän Apollonin siveää sisarta. Millä oikeudella saisi arkuudesta syyttää taivaankappaletta, joka maailman alusta saakka oli katsellut maata suoraan edestä, milloinkaan kääntämättä sille selkäänsä?

Olkoon sen laita kuinka tahansa, tähän aikaan — hyvin lähellä keskiyön hetkeä — kalpean loukatun sirppi oli jo katoamassa länteen puiston korkeiden oksien taakse. Sen säteet pujottelivat lehtien lomitse ja sirottelivat muutamia läikkiä maahan. Puiden juurella oli niiden vuoksi hiukan valoa.

Se auttoi Frycollinia katselemaan ympärilleen tarkemmin.

— Huh! hän äännähti. — Aina ne roistot ovat mukana! Totta vie, ne tulevat yhä lähemmäs!

Nyt hän ei enää empinyt, vaan kiirehti isäntänsä luo ja sanoi:

— Master setä!

Näin hän nimitti setä Prudencea, joka oli määrännytkin hänet käyttämään sitä puhuttelutapaa.

Tällä hetkellä oli molempien kilpailijain väittely yltynyt äärimmilleen. Ja kun he kumpikin käskivät toinen toistaan painumaan hiiteen, sai Frycollin vastaukseksi töykeän kehotuksen korjata luunsa samaan paikkaan.

Samalla kun he sanailivat vastatusten silmät kiiluen, setä Prudence marssi eteenpäin Fairmont-puiston autioita niittyjä pitkin, yhä kauemmas Schuylkill-joesta ja sillasta, jolle täytyi palata kaupunkiin päästäkseen.

Sitten he kaikki kolme joutuivat keskelle korkeaa tukkimetsää, jonka latvoja hipaisivat kuun viimeiset säteet. Sen takana oli laaja aukeama, soikea kenttä, joka olisi mainiosti sopinut kilparadaksi. Ainoakaan epätasaisuus ei olisi siellä häirinnyt hevosten nelistystä, yksikään puuryhmä ei olisi estänyt katselijoita näkemästä koko tannerta, jolla oli ympärysmittaa useita kilometrejä.

Mutta jos setä Prudence ja Phil Evans eivät olisi niin täysin kiinni väittelyssä, jos he olisivat vähänkin katselleet ympärilleen, heille olisi piankin selvinnyt, ettei tämä aukeama enää ollut samanlainen kuin tavallisesti. Oliko tuo laitos, joka oli tänne perustettu eilisen jälkeen, ehkä jokin myllytehdas? Sitä olisi todellakin luullut myllytehtaaksi, sillä siinä oli rykelmä tuulimyllyjä, joiden tällä hetkellä liikkumattomat siivet sojottivat puolihämärässä.

Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri eivät kuitenkaan panneet merkille tätä outoa maisemanvaihdosta Fairmont-puistossa. Frycollinkaan ei nähnyt sitä. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt vain siihen, että maleksijat lähenivät ja liittyivät toisiinsa ikään kuin ryöstöaikeissa. Hänet valtasi nyt kouristava pelko, jäsenet herpaantuivat, hiukset nousivat pystyyn — sanalla sanoen, hän oli joutunut kauhun äärimmäiseen vaiheeseen.

Mutta sittenkin hän jaksoi vielä polvien täristessä huutaa viimeisen kerran:

— Master setä…! Master setä!

— No mitä ihmettä siellä nyt on? setä Prudence kysyi.

Kenties Phil. Evans ja hän olisivat mielelläänkin purkaneet vimmaansa peittoamalla aika lailla tätä kovaonnista palvelijaa. Mutta siihen ei heillä ollut aikaa, yhtä vähän kuin Frycollin ehti heille vastata.

Jostakin kuului kimeä vihellys. Heti sen jälkeen syttyi sähkötähden tapainen valo keskellä aukeamaa.

Epäilemättä se oli sovittu merkki, ja tässä tapauksessa se ilmoitti, että oli tullut aika ryhtyä johonkin tihutyöhön.

Nopeammin kuin osasi kuvitellakaan, metsän laidasta syöksähti kuusi miestä, kaksi tarttui setä Prudenceen, kaksi Phil Evansiin, loput kaksi palvelija Frycolliniin, mutta nämä kaksi viimeistä olivat ilmeisesti liikaa, sillä neekeri ei kyennyt tekemään vastarintaa.

Vaikka Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri oli yllätetty äkkirynnäköllä, he yrittivät kuitenkin puolustaa itseään. Mutta siihen ei heillä ollut aikaa eikä voimia. Muutamassa sekunnissa heidät oli vaiennettu suukapuloilla, peitetty silmät siteillä, nujerrettu ja köytetty, ja sitten heitä kannettiin kiireesti aukeaman poikki. Mitä muuta he voivat ajatella kuin että olivat joutuneet tekemisiin sellaisten häikäilemättömien roistojen kanssa, jotka eivät viivytelleet tyhjentämästä metsän yksinäisyyteen jääneiden ihmisten taskuja. Mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Heidän taskujaan ei edes tutkittu, vaikka setä Prudencella aina oli mukanaan muutamia tuhansia dollareita.

Hyökkäyksestä oli kulunut tuskin minuuttiakaan — eikä miesten kesken ollut vaihdettu sanaakaan — kun setä Prudence, Phil Evans ja Frycollin tunsivat, että heidät laskettiin varovasti, ei aukeaman ruoholle, vaan jonkinlaiselle lattialle, joka narahti heidän painostaan. Siellä heidät sovitettiin seisomaan lähekkäin. Sitten kuului ovi paukahtavan kiinni, ja salvan kitiseminen pieliraudassa kertoi heille, että he olivat vankeina.

Pian alkoi yhtämittainen humina tai hyrinä, ikään kuin frrr… jossa ärrät jatkuivat äärettömiin, eikä mitään muuta ääntä kuulunut tämän tyynen yön autiudessa…

* * * * *

Mikä hälinä nousikaan Philadelphiassa seuraavana päivänä! Aamun ensi hetkistä saakka tiedettiin, mitä oli tapahtunut eilen illalla Weldon Instituutin kokouksessa: sinne oli ilmestynyt salaperäinen henkilö, muuan insinööri nimeltä Robur — Robur Valloittaja — joka oli ilmeisesti tahtonut haastaa riitaa ilmapallon harrastajien kanssa ja sitten selittämättömällä tavalla kadonnut.

Mutta sitten vasta todella hämmästyttiin, kun koko kaupunki sai kuulla, että seuran sekä puheenjohtaja että sihteeri myös olivat kadonneet 12. ja 13. päivän välisenä yönä.

Tietysti heitä haettiin kaikista mahdollisista paikoista kaupungista ja lähiseuduilta. Kaikki oli turhaa. Philadelphian, Pennsylvanian ja koko Amerikankin sanomalehdet ja aikakauskirjat tarttuivat asiaan ja selittivät sitä lukemattomilla eri tavoilla, joista ei yksikään osunut oikeaan. Melkoisia palkintoja luvattiin ilmoituksissa ja seiniin naulatuissa kuulutuksissa — ei ainoastaan sille, joka löytäisi arvoisat kadonneet henkilöt, vaan sillekin, joka voisi esittää joitakin sellaisia tietoja, että päästäisiin heidän jäljilleen. Mistään ei ollut apua. Vaikka maa olisi nielaissut heidät, niin Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri eivät olisi sen paremmin hävinneet maapallon pinnalta.

Tämän johdosta vaativat hallituksen äänenkannattajat, että poliisin lukumäärää lisättäisiin hyvin tuntuvasti, koska tällaisiin konnantöihin voitiin ryhtyä Yhdysvaltojen parhaimpia kansalaisia vastaan — ja siinä ne olivatkin oikeassa.

Toisaalta vastustuspuolueen lehdet vaativat, että samainen henkilökunta erotettaisiin toimestaan hyödyttömänä, koska sellaiset konnantyöt olivat mahdollisia eikä niiden tekijöistä saatu pienintäkään selvyyttä — ja kenties ei tämäkään mielipide ollut väärä.

Sillä välin poliisi pysyi samana kuin se ennestään oli ja ikuisesti tulee olemaankin tässä parhaimmassa maailmassa, joka ei ole eikä voisikaan olla täydellinen.

VÄLIRAUHA.

Side silmillä, kapula suussa, köysi ranteissa, toinen jaloissa ei voi nähdä, puhua, eikä liikkua. Se ei ollut omiaan tekemään setä Prudencen, Phil Evansin ja palvelija Frycollinin tilannetta mukavammaksi. Sitä paitsi he eivät tienneet, keitä tällaisen ihmisryöstön tekijät olivat, mihin tyrmään heidät oli paiskattu kuin mitkäkin mytyt tavaravaunuun, missä he nyt olivat tai mikä kohtalo heille oli varattu. Tästä kaikesta epätietoisuudesta saattoi lauhkeinkin lammas raivostua. Toisaalta sai pitää varmana, ettei Weldon Instituutin jäseniä voinut kärsivällisyyden puolesta likimainkaan verrata mainittuun viattomaan eläinlajiin. Kun muisti setä Prudencen rajun luonteen, voi helpostikin kuvitella, missä mielentilassa hän nyt oli.

Ainakin Phil Evansin ja hänen täytyi ottaa huomioon se mahdollisuus, että heidän olisi vaikea huomisiltana saapua seuran toimistoon.

Mitä taas tuli Frycolliniin, niin hän ei silmät ja suu sidottuina kyennyt ajattelemaan kerrassaan mitään. Hän olikin pikemmin kuollut kuin elossa.

Kului tunti, eikä vankien tilanteessa tapahtunut minkäänlaista muutosta. Ketään ei ilmestynyt tapaamaan heitä tai palauttamaan heille liikunnan ja puheen vapautta, jota he niin kipeästi kaipasivat. He eivät voineet muuta kuin päästää tukahtuneita huokauksia, toisinaan ähkäistä suukapulansa takaa ja hiukan putkahdella kuin särjet, jotka menevät tainnoksiin jouduttuaan syntymälampensa ulkopuolelle. Selittämättäkin ymmärsi, kuinka paljon mykkää vimmaa, peitettyä tai oikeammin sidottua raivoa sellainen rimpuileminen ilmaisi. Sitten he pysyivät näiden tuloksettomien ponnistusten jälkeen jonkin aikaa alallaan. Mutta kun heiltä puuttui näköaisti, he koettivat kuulon avulla hankkia edes jotakin selkoa siitä, mitä tämä tuskastuttava tilanne tarkoitti. Turhaan he kuitenkin tavoittivat korvillaan muuta ääntä kuin loppumatonta ja käsittämätöntä hyrinää, joka tuntui käärivän heidät pöyristyttävään ilmapiiriin.

Sitten kävi näin: Phil Evans, joka luonteensa mukaan toimi kylmäverisesti, sai höllennetyksi ranteitaan sitovaa köyttä. Solmu aukeni vähitellen, sormet liukuivat toistensa päällitse ja hänen kätensä vapautuivat.

Tarmokas hieronta palautti niissä verenkierron, jota tiukka köyttäminen oli häirinnyt. Hetkistä myöhemmin Phil Evans oli riuhtaissut pois silmiä peittäneen siteen, vääntänyt kapulan ulos suustaan ja leikannut poikki köydet bowie-puukkonsa hyvin hiotulla terällä. Eihän sellainen amerikkalainen, jolla ei aina olisi bowie-puukkoa taskussaan, enää olisikaan amerikkalainen.

Siinä muuten olikin kaikki, kun Phil Evans jälleen sai kyvyn liikkua ja puhua. Silmilleen hän ei sittenkään löytänyt hyödyllistä käyttöä — ainakaan aluksi. Kopissa vallitsi sankka pimeys. Mutta hitunen valonhäivää pilkisteli jonkinlaisesta ampuma-aukosta, joka oli puhkaistu seinään parin metrin korkeudelle.

Kuten saattoi odottaakin, Phil Evans ei minkään persoonallisen kaunan takia vähääkään viivytellyt vapauttamasta kilpailijaansa. Muutamat bowie-puukon viillokset riittivät katkaisemaan ne solmut, jotka kiristivät setä Prudencen jalkoja ja käsiä. Silloin hän vääntäytyi heti puoliksi raivoissaan polvilleen, kiskaisi siteen silmiltään ja suukapulan irti ja lausui tukahtuneella äänellä:

— Kiitos!

— Ei kestä, toinen vastasi.

— Phil Evans!

— Setä Prudence!

— Täällä ei enää ole Weldon Instituutin puheenjohtajaa eikä sihteeriä, ei enää vihamiehiä!

— Olette oikeassa, Phil Evans myönsi. — Me olemme nyt vain kaksi miestä, joiden pitää kostaa kolmannelle, sillä tämä konnantyö vaatiikin ankaria vastatoimenpiteitä. Ja se kolmas on…

— Se on Robur!

— Niin juuri, Robur.

Kerrankin ilmeni siis asia, josta molemmat entiset kilpailijat olivat täysin yhtä mieltä. Siitä ei tarvinnut pelätä mitään väittelyä.

— Entä palvelijanne? Phil Evans huomautti viitaten pimeässä Frycollinia kohti, joka puhkui kuin hylje. — Hänet pitää myös päästää siteistä.

— Ei vielä, setä Prudence vastasi. — Hän saisi meidät hermostumaan ruikutuksillaan, mutta meillä on tärkeämpääkin tehtävää kuin surkutella kohtaloamme.

— Mitä siis, setä Prudence?

— Pelastaa nahkamme, jos se on mahdollista.