E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

KAHDEN VUODEN LOMA-AIKA

Kirj.

Jules Verne

Otava, Helsinki, 1907.

SISÄLLYS:

I. Myrsky
II. Tyrskyissä
III. Carrin koulu
IV. Pojat suunnittelevat
V. Saari vai manner?
VI. Neuvottelu
VII. Tutkimusmatkalla
VIII. P.J.-luola ja luuranko
IX. Kuollut merimies
X. Hirsilautta
XI. Ranskalaisluolassa
XII. Ranskalaisluolaa laajennetaan
XIII. Talvi kiristyy
XIV. Matkalla
XV. Metsästysseikkailu
XVI. Joulu
XVII. Henri, Paul ja Moko
XVIII. Vaali
XIX. Luistimilla
XX. Yhdyskunta hajaantuu
XXI. Myrsky-yö
XXII. Odottamaton vieras
XXIII. Leijasta on hyötyä
XXIV. "Siinä hän on!" — "Kuka?"
XXV. Perämies kertoo
XXVI. Walstonin petos
XXVII. Taistelu
XXVIII. Hyvästi!
XXIX. Kotiintulo

ENSIMMÄINEN LUKU

Myrsky

Oli maaliskuun 9 päivä vuonna 1890, kello yksitoista illalla.
Keskellä merta.

Meri ja taivas olivat yhteen sulautuneet. Kaikki myrskyn henget olivat valloillaan, ne pyörivät hurjaa tanssiansa yli aaltojen — kiitivät ulvoen vaahtopäältä toiselle — pirstosivat veden lumivalkoiseksi pärskeeksi, joka sulautui tiheään harmaaseen sumuun.

Mutta myrskyn paholaiset eivät yksinään pyörineet märällä, keikkuvalla lattialla. Myös kevyttä, sirorakenteista alusta — kuunaria — ne heittelivät vinhaa vauhtia kuohuvilla aalloilla. Kuin elävä olento kuolontuskassa kuunari riensi eteenpäin, aivan kuin sen tervatuissa lankuissa olisi asunut sielu, kiiti nuolena läpi myrskyn ja sumun — pois, pakoon voimia, jotka tahtoivat musertaa sen rajussa syleilyssään… Ja sittenkin — kenties kevyt alus kuitenkin ohjasi kulkunsa suoraa tietä kuolemaan ja perikatoon.

Eteenpäin, yhä eteenpäin hurjaa vauhtia, ja "Eteenpäin" olikin kuunarin nimi. Mutta vaikka ihmissilmä olisikin kyennyt näkemään aallokkoa peittävän sumun ja yön pimeyden läpi, se ei kuitenkaan olisi voinut lukea laivan nimeä perätaulusta. Laudan, johon suurin kirjaimin oli maalattu Eteenpäin, Auckland — kuunarin kotikaupungin nimi — olivat myrsky ja meri riistäneet mukaansa. Nimettömänä ja avuttomana siro laiva heittelehti pimeällä merellä.

Hetki oli kauhistuttava. Yksi lohdutus aluksella vielä oli. Tällä leveysasteella yöt olivat lyhyet maaliskuussa, ja noin viiden ajoissa alkoi jo päivä valjeta. Mutta mitä aurinko auttaisi? Voivatko sen säteet hillitä aaltoja? Saattoiko se viedä laivan satamaan? Ei — vaikka aallokko olisikin päivän koittaessa tyyntynyt, olisi "Eteenpäin" kuitenkin ollut perikadon oma. Tähtiin oli kirjoitettu, että avuton laiva oli tuhoutuva myrskyssä keskellä Tyyntä merta, kaukana ystävällisiltä rannoilta.

* * * * *

Peräpuolella ruorirattaan luona seisoi neljä poikaa. Yksi oli neljätoistavuotias, kaksi kolmentoista ja neljäs, pieni neekeripoika, oli vain kahdentoista vuoden ikäinen. Taistelu tällaista myrskyä vastaan kysyi jättiläisvoimia; joka silmänräpäys kuunari saattoi vaipua aaltoihin. Mutta uhkaava vaara terästi poikien käsivarsia, ja ne pakottivat ruorin tottelemaan. Ihme, ettei se päässyt valloilleen ja heittänyt nuoria perämiehiä kauas luotaan. Ja jos ruoriketju olisi katkennut! Silloin "Eteenpäin" olisi ollut hukassa.

Mitä jyskettä alus piti! Se ritisi kaikissa liitoksissaan, lankut rusahtelivat ja ryskyivät hyökyaaltojen kourissa, jotka iskivät kaikkeen mikä tielle sattui. Pojat kierivät toistensa yli kuin pallon kaatamat keilat, mutta olivat heti taas jalkeilla ja tarttuivat salamannopeasti ruoriin.

"Kyllä se ainakin ruoria tottelee."

"Varmasti, vielä!… Pitäkää lujasti kiinni… Älkää hellittäkö.
Muistakaa kuinka monen henki on kysymyksessä!… Oletko kunnossa,
Moko?"

"Olen, master Henri!" kaikui pienen mustan laivapojan huuto myrskyn ulvonnassa. "Kyllä minä pitelen kiinni. Meidänhän täytyy pitää laiva pystyssä, muuten olemme hukassa."

Mokon vielä puhuessa kiskaistiin kajuutanovi auki, ja kaksi pikku poikaa pisti päänsä ulos. Takaa kuului koiran surullinen vinkuna, ja pimeässä välkkyivät kiiltävät silmät.

"Henri, Henri!" huusi hento ääni. "Mitä siellä oikein tapahtuu?"

"Ei mitään, Edvard! Ei yhtään mitään. Pidä sinä vain huolta siitä että pääset takaisin alas, ja vie John ja Pan mukanasi — nyt heti paikalla!"

"No, kuuletko!"

"Mutta me pelkäämme niin kovin, Henri", vaikeroi John. Hän oli vasta kahdeksan vuotta vanha, Edvard taas oli yhdeksänvuotias.

"Niin te! Mutta entä toiset?" sanoi Gordon. Hän oli vanhin ruoria hoitavasta neliapilasta.

"Toiset pelkäävät myös. Kaikki", huusivat Edvard ja John yhteen ääneen.

Mutta Henri oli järkähtämätön. "Menkää nyt vain kiltisti alas ja kömpikää vuoteeseen", hän sanoi koettaen puhua reippaasti. "Kun vedätte peitteen silmille ja korville, häviää kyllä pelko, saattepa nähdä. Sitä paitsi tässä ei ole vähintäkään vaaraa."

Kova hätähuuto keskeytti Henrin. Kauhistuneena Moko osoitti julman korkeata aaltoa, joka vyöryi kohti laivaa. Se uhkasi syöksyä alukseen ja temmata heidät kaikki mukanaan. Nyt se iski laivan kylkeen kauhealla ryskeellä.

Onneksi vesimassat eivät kuitenkaan vyöryneet yli partaan. Jos niin olisi käynyt, olisi "Eteenpäin" ollut hukassa, vesi olisi siinä tapauksessa tunkeutunut avonaisen oven kautta kajuuttoihin ja täyttänyt ne muutamassa hetkessä.

Mutta nyt Henri ja muut pojat suuttuivat täydellä todella.

"Heti paikalla alas!" pauhasi Henri, ja hänen ystävänsä Gordon huusi myös: "Alas! Taikka minä…"

Silloin molemmat pikkumiehet katosivat. Mutta samassa kurkisti uusi pää ovesta kysyen:

"Henri ja Gordon! Ettekö voisi käyttää minua mihinkään? Tai Crossia tai…"

"Ei kiitos, Baxter!" vastasi Henri. Ja Gordon lisäsi: "Pysytelkää te, sinä, Cross ja Webb, Jack ja William pienempien luona. Pitäkää huolta heistä. Kyllä me…"

"Niin", yhtyi pikku Moko mahtipontisesti puheeseen, "me neljä pidämme kyllä ruorin kurissa".

* * * * *

"Toisetkin pelkäävät." Niinhän John oli sanonut.

Oliko tässä kuunarissa siis vain lapsia taistelemassa yksin myrskyä vastaan elämästä ja kuolemasta? Vain lapsia, ja niin monta lasta. Viisitoista poikaa, neljä ruorinhoitajaa siihen luettuna. Mutta miten ihmeellä he olivat joutuneet tällaiselle retkelle? Siitä saamme pian kuulla lähemmin.

Laivassa ei tosiaan ollut ainoatakaan aikuista, ei kapteenia, ei perämiestä, ei edes tavallista merimiestä. Ja siksi ei kukaan laivassa tietänyt missä päin kuunari ajelehti. Tyynellä merellä kyllä, mutta missä? Tämä merihän on laaja, maanosasta toiseen se ulottuu, Australiasta Etelä-Amerikan rannikolle; kahdentuhannen mailin levyinen se on.

Mitä olikaan tapahtunut?

Oliko laivan miehistö menettänyt henkensä jossakin onnettomuudessa?

Vai olivatko merirosvot ryöstäneet ja surmanneet kaikki aikuiset miehet?

Täytyihän sellaisessa laivassa olla ainakin kapteeni, perämies ja viisi kuusi miestä sen lisäksi. Ja nyt oli laivaväkeä vain laivapoika.

Mistä tuli tämä nimetön kuunari, kuinka kauan se oli ollut merellä, ja minne se kulki? Näihin kysymyksiin, jotka jokainen laivankapteeni heti olisi tehnyt kohdatessaan ajelehtivan kuunarin, saattoivat vain laivassa olevat pojat vastata. Mutta valitettavasti ei ollut ainoatakaan laivaa näkyvissä, ei kukaan ollut tulossa heitä auttamaan öisessä myrskyssä. Henri ja hänen kolme ystäväänsä tekivät kuitenkin parhaansa voidakseen pysyttää laivan oikeassa suunnassa.

"Mitä meidän pitäisi tehdä?" huudahti äkkiä muuan heistä.

"Mitä meidän pitäisi tehdä, Robert?" vastasi Henri. "Kaikki mitä voimme. Taivaan Jumala pitäköön muusta huolen!"

Henri oli vain kolmetoistavuotias, mutta hän ajatteli ja puhui kuin mies.

Myrsky yltyi yltymistään, meri pauhasi aina rajummin, ja rajummin. Jos tätä jatkuisi, olisi pian mahdotonta ohjata laivaa. Isomasto oli jo kauan sitten taittunut ja mennyt mereen, ja milloin tahansa saattoi keulamasto seurata sitä, ja silloin olisi myös "Eteenpäin" nähnyt viimeisen hetkensä. Sillä kun viimeinenkin purjeenriekale olisi poissa, ei edes tuulikaan voisi pitää laivaa pystyssä. Millä hetkellä hyvänsä saattoi myrskyn ulvontaan yhtyä viidentoista pojan kuolinhuuto.

Nuorten merimiesten ainoa toivo oli, että maa kuitenkin lopulta tulisi näkyviin. Silloin he, se oli kaikkien päätös, tyrskyistä ja salakareista huolimatta ohjaisivat laivansa matalikolle päästäkseen tästä kauheasta purjehduksesta. Mutta tämäkin pelastuksen toivo näytti pettävän, sillä koko sen kauhunajan kestäessä, minkä "Eteenpäin" oli ollut tuulen ja aaltojen heittelemänä, ei ainoatakaan saarta, ei ainoatakaan rannikkoa ollut häämöttänyt taivaanrannalla.

Uljaat ruoripojat eivät kuitenkaan vielä väsyneet. Silmä terävänä he tähystivät yöhön, näkyisikö tulta jostain opastavasta majakasta.

Mutta ei pieninkään valonkipinä loistanut synkässä pimeydessä.

Mutta mikä kummallinen ääni yhtäkkiä kuului?

"Keulamasto!" kirkaisi Robert.

"Nyt se taittui!"

Mutta Moko tiesi paremmin. "Ei, masto on kyllä paikoillaan, purje se oli, joka irtautui raakapuusta."

"Tämä ei tiedä hyvää!" sanoi Henri. "Robert ja Gordon, jääkää te ruorin ääreen, Moko auttaa minua, vai mitä?"

Siihen Moko oli heti valmis. Hän piti paljon "master Henristä" ja oli kiintynyt häneen uskollisesti, ja kun oli tehtävä jokin oikein vaikea merimiestaito, silloin täytyi Henrin ja Mokon aina ryhtyä työhön, sillä he olivat ainoat, jotka ymmärsivät jotain merimiehen taidoista. Moko oli palvellut laivapoikana kaksi vuotta, Henri ei ollut koskaan ollut laivapoikana, mutta hän oli syntynyt Ranskassa ja muutamia vuosia sitten matkusti laivalla Euroopasta Uuteen Seelantiin asti. Ja niin pitkä merimatka kehittää reippaasta pojasta jo melko taitavan merimiehen.

Henri ja Moko olivat hetkessä keulassa ja näkivät, mitä oli tehtävä. He irroittivat purjeen raakapuusta, leikkasivat riekaleet pois ja kiinnittivät alimmat liuskat naakelipenkkiin. Kovalle otti, mutta se onnistui. Heillä oli onni myötä, laineet eivät pyyhkäisseet heitä kannelta mereen.

Nyt "Eteenpäin" saattoi pikkupurjeiden varassa jatkaa matkaansa samaan suuntaan kuin tähänkin asti, ainakin niin kauan kuin tuulta riitti. Pieni toivonkipinä ei ollut vielä sammunut.

Sitten Henri ja Moko kiirehtivät takaisin Gordonin ja Robertin luo, ja kohta oli taas kahdeksan nuorta käsivartta ruorissa kiinni.

Samassa kajuutanovi avautui uudelleen, ja pieni poika kurkisti siitä.
Se oli Paul, Henrin kymmenvuotias veli.

"Mitä asiaa, Paul?"

"Tule alas meidän luoksemme, Henri", kuului kauhistuneen pojan vastaus. "Vesi tunkeutuu kajuuttaan."

"Mitä!"

Henrin ja muiden korvia alkoi täydellä todella kuumottaa. Parilla harppauksella Henri oli ovella ja syöksyi portaita alas.

Kajuuttaa valaisi unisesti lamppu, jota merenkäynti rajusti heitteli edestakaisin. Sen valossa näkyi kymmenkunta poikaa pitkällään sohvilla ja vuoteilla. Pienimmät, kahdeksan-yhdeksänvuotiaat, makasivat lujasti toinen toiseensa takertuneina, kasvot pelosta vääntyneinä.

"Ei mitään hätää!" huusi Henri rohkaistakseen heitä. "Mehän vartioimme, älkää pelätkö."

Sitten hän kumartui alas lyhty kädessä ja tutki tarkoin lattiaa. Aivan oikein, siinä oli todella vettä, se virtasi kajuutan toisesta päästä.

Mistä vesi saattoi tulla? Olisiko kanteen todella tullut vuoto? Henri tarkasti huolellisesti joka sopen ja — Jumalan kiitos! — keksi että "Eteenpäin" oli niin eheä kuin ikinä olla saattoi. Vesi johtui aivan yksinkertaisesti hyökyaalloista, jotka olivat tulvineet sisään avonaisesta kajuutanovesta.

Tämä toteamus vieritti raskaan kiven Henrin sydämeltä, ja kun toiset saivat häneltä kuulla, mistä vesi johtui, he rohkaistuivat kaikki. He ymmärsivät että kuunari oli vahvarakenteinen alus, johon huoleti saattoi luottaa.

Kului tunti. Kello oli kaksi. Silloin keulasta päin kuuluva omituinen ääni sai nuo neljä perämiestä säpsähtämään. He katsoivat toisiinsa, siinä meni heidän viimeinen purjeenriekaleensa.

Mitä nyt oli tehtävä? Robert joutui aivan suunniltaan ja pilkkasi epätoivoissaan Henriä, kun tämä puheli jotain siihen suuntaan, että voisi purjeettakin tulla toimeen.

"Mokomaakin lörpötystä!" kivahti Robert. "Miksi et keksi mitään vaikka olet olevinasi niin viisas?"

"Kunpa vain voisimme torjua aallot perän puolelta", virkkoi Moko. Sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä juuri samassa tulvahti hirveä aalto aluksen perään, vyöryi yli kannen ja lakaisi Henrin, Gordonin ja Robertin kajuutan portaille asti, johon heidän onnistui takertua kiinni. Mutta missä oli Moko? Oliko hyökyaalto tempaissut hänet mukaansa kuunarin kannelta? Oliko se pyyhkäissyt hänet mereen niin kuin pyöröpuut, jotka meri oli riistänyt pois aivan kuin ne olisivat olleet tulitikkuja?

"Moko! Mo-o-ko-o!" huusi Henri niin kovasti kuin ikinä keuhkoistaan sai. Ja "Mo-o-ko-o!" ulvoivat hänen toverinsakin. Mutta kukaan ei vastannut.

"Hän on poissa!" sanoi Robert.

"Tottapa hän jossain on näkyvissä", arveli Gordon ja kumartui partaan yli. Mutta Mokoa ei näkynyt eikä kuulunut.

Vielä kerran kaikki yhteen ääneen kohottivat huudon, ja tällä kertaa kuului vastaus.

"Auttakaa! Auttakaa!" Mutta huuto ei tullut alhaalta merestä, vaan jostain kokkapuolelta päin. Henri riensi etsimään mustaa ystäväänsä. Hän heittäytyi pitkälleen ja ryömi nelinkontin pitkin laivan liukkaita lankkuja, kieri joka silmänräpäys pitkän matkan päähän, iski taas kiinni…

"Apua!" huusi Moko taas. Sitten ei kuulunut mitään.

Nyt Henri oli päässyt keulaan. Hän huusi laivapoikaa nimeltä, mutta ei saanut vastausta. Olisiko Moko sittenkin viimein joutunut meren saaliiksi…? Ei, nyt tuolla joku vikisi, se oli varmaankin hän. Henri ryömi porraspuulle asti, hapuili molemmin käsin ja tapasi hakemansa. Pieni neekeripoika oli pahassa pulassa; köysi oli punoutunut hänen kaulaansa ja oli tukehduttamaisillaan hänet, mutta samalla se kuitenkin pelasti hänet hukkumasta. Henri otti esille taskuveitsensä, ja hetkisen kuluttua köysi oli viilletty poikki ja Moko oli vapaa.

Hänen suustaan virtasi kiitossanoja niin pian kuin hän sai ilmaa keuhkoihinsa, ja sitten pelastaja ja pelastettu kiiruhtivat takaisin ruorille, missä kaikki vahvat käsivarret yhä olivat tarpeen.

Kello oli sillä aikaa ennättänyt noin puoli viiteen, ja ensimmäinen himmeä päivänsarastus alkoi vähitellen kajastaa taivaanrannalla. Mutta sumu ei haihtunut; se leijui laivan yllä kuin suuri sateenvarjo, ja turhaan pojat koettivat nuorilla terävillä silmillään tunkea sen läpi — he eivät voineet nähdä muuta kuin merta ja sumua, sumua ja merta…

Täytyikö heidän siis hukkua? Myrsky ulvoi lakkaamatta julmaa virttänsä, ja hyökyaallot vyöryivät armottomasti kannen yli. Yhtäkkiä ne saattoivat viedä mennessään kajuutan katon. Silloin vesi pääsisi tunkeutumaan alas ja laiva uppoaisi.

Pikku perämiehet tuijottivat alakuloisina merelle. Samassa Moko löi kätensä yhteen ja huusi:

"Maa! Maa!"

Missä? Ei kukaan muu voinut erottaa mitään. Hän erehtyi. Mutta ei, ilosta loistaen hän viittasi kaukaisuuteen ja intti: Onhan siellä maa! Eivätkö he näe… Tuossa suoraan mastosta oikealle…

Nyt haihtui sumu hiukkasen, ja silloin toisetkin näkivät. Siinä oli todellakin maata, vieläpä jotenkin laakea rannikko, kuten Gordon huomautti toisille.

Se oli onnellinen löytö. Oliko se mannerta vai saari, sitä ei kukaan voinut vielä ratkaista. Mutta ainakin oli selvää, että sillä vauhdilla, millä "Eteenpäin" nyt kulki, se ajautuisi tunnin kuluttua rannikolle, sen kauempana se ei ollut. Hyvin luultavaa oli, että laiva sitä ennen särkyy tuhansiksi pirstaleiksi. Mutta sitä pojat eivät ajatelleet. Heille rannikko oli pelastus meren tuhansista vaaroista.

Myrsky raivosi nyt enenevällä voimalla. "Eteenpäin" ajautui yhä lähemmäksi rannikkoa, joka mustana juovana kohosi näköpiiriin valkenevaa taivasta vasten. Kauempana kohosi töyräs, joka ei kuitenkaan näyttänyt olevan kuin noin parisataa jalkaa korkea. Töyrään juurella levisi laakea rantaäyräs, jonka keltainen hiekka hohti kauas. Etäällä siinsi jotain metsän tapaista, epäselvää, aaltoilevaa reunaa, joka sinervänä kosketti näköpiiriä.

Jospa "Eteenpäin" osuisi johonkin virransuuhun? Tai jos se voisi laskea matalikolle murskautumatta kallioita ja kareja vasten. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin.

Robert, Gordon ja pikku Moko jäivät ruorin ääreen, mutta Henri ponnisteli kokkapuolelle tähystelemään maata, joka yhä selvempänä kohosi merestä sitä mukaa kuin välimatka lyheni. Mutta minne hän laskisi laivan? Se ei ollut niinkään helppo ratkaista, sillä kulkusuunta oli täynnä kareja, joita vasten aallot murtuivat tyrskyiksi.

"Joka mies kannelle!" huusi Henri pistäen päänsä sisään kajuutanovesta. Hänestä oli viisainta, että kaikki pikkumiehet olivat kannella ratkaisevalla hetkellä.

Pan-koira seurasi ensimmäisenä hänen käskyään. Se hyppäsi Henriä vasten ja nuoli hänen käsiään haukkuen hilpeästi. Sen kannatti kyllä iloita, eihän sillä ollut tietoa vaarasta. Pojat sitä vastoin, jotka tulivat sen jäljessä, eivät suinkaan olleet hilpeällä mielellä. Meritauti ja pelko olivat pidelleet useimpia kovin kourin. Katsoessaan merelle ja nähdessään mihin kuohuihin laiva oli menossa, moni heistä kirkaisi ääneen.

Noin kuuden tienoissa, siis kirkkaassa päivänvalossa, laiva kiiti hyvää vauhtia karien lomitse.

"Varuillanne, joka mies!" huusi Henri.

Hän oli riisunut yltään puolet vaatteistaan voidakseen syöksyä pelastamaan niitä, jotka putoaisivat mereen, kun "Eteenpäin" törmäisi karille.

Hetkinen vielä, ja kuunari törmäsi ensimmäisen kerran. Perä löi useita kertoja kiviin. Koko alus ratisi liitoksistaan, mutta ei saanut vuotoa.

Seuraava aalto kohotti laivan korkealle ilmaan ja kantoi sen kappaleen matkaa kohti rannikkoa. Ja tällä kertaa onni oli sille suotuisa: se tuskin hipaisi teräviä kallioita, jotka pitkin matkaa kohosivat vedestä.

Sitten kuunari äkkiä jäi paikalleen. Se seisoi keskellä kuohuvia tyrskyjä kuin pohjaan juuttunut.

Ja maihin oli vielä pitkälti.

TOINEN LUKU

Tyrskyissä

Vihdoin oli sumuverho hajonnut ja pojat saattoivat kuunarin kannelta nähdä merelle niin kauas kuin silmä kantoi. Mutta heidän eteensä avautuva näky ei herättänyt heissä rohkeutta: meri kuohui ja kohisi kuin kiehuva noidankattila. Myrsky ei vielä likimainkaan ollut asettunut.

Joka silmänräpäys vyöryi ärjyaalto laivan yli ja lakaisi kantta, niin että Henrillä ja Gordonilla oli täysi työ lohduttaa pieniä matkatovereitaan.

"Kyllä 'Eteenpäin' kestää, ei se helpolla hajoa", Henri vakuutti. "Ja rannikko on sitä paitsi aivan edessämme, me pääsemme aivan varmasti maihin. Ennen pitkää keksimme keinon…"

Mutta kaikki eivät pitäneet odottamisesta. Erittäinkin Robert purki sisuansa vimmoissaan siitä, että "täytyi venyä tässä ja hakkaantua haloiksi". Sen ohessa hän kadehti reipasta Henriä, jota melkein kaikki pojat suosivat ja ihailivat.

Kuullessaan ettei Henri vielä uskaltanut yrittää maihin, Robert purskahti ivalliseen nauruun ja sanoi:

"Odottaa, odottaa. Sitä sinä aina saarnaat. Mutta mistä syystä meidän pitää odottaa?"

"Niin, miksi?" Williamkin yhtyi tähän. Hän oli yksinkertaisen käsityöläisen poika, ja kyllin typerä matkiakseen Robertia joka suhteessa, koska tämän isä kuului kaupungin "hienostoon".

"Robert on aivan oikeassa, mitä me oikeastaan odotamme?"

Henrillä oli heti vastaus valmiina. Hän selitti heille, että merenkäynti oli vielä liian korkea; taitavin, reippainkin uimari sortuisi taistelussa voimakkaita aaltoja vastaan. Ei, parin tunnin kuluttua alkaa pakovesi, ja silloin saattaa yrittää.

Robert mutisi itsekseen: "Lörpötystä" ja "kapalolapsi", ja hiipi pois Williamin ja muutamien muiden poikain seurassa. Keulapuolella he supisivat keskenään päät yhdessä ja koettivat keksiä jotain keinoa kukistaakseen Henrin, tuon "hirmuvaltiaan", kuten he häntä kutsuivat. Nyt, kun he olivat niin lähellä maata, oli koittanut hetki, jolloin he saattoivat vastustaa häntä. Aavalla selällä heidän oli täytynyt vain mukautua ja totella hänen käskyjään, mutta nyt alkoi toinen leikki.

"Onpa totta tosiaan hassua", arveli Robert, "että minun… että meidän pitää tanssia tuommoisen itsevaltiaan pillin mukaan. Ei hän ole edes englantilainen!"

Toiset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja niin muodostui oikea pieni salaliitto. Mutta nähdessään kuohut ja kuullessaan aaltojen lyövän laivaa vasten heidän täytyi itseksensä myöntää, että Henri oli oikeassa; oli vielä odotettava, ennen kuin he saattoivat päästä maihin.

Gordon, Henri ja muutamat muut pojat seisoivat keskilaivassa pohtimassa asian tilaa.

"Kunpa vain pysyisimme yksimielisinä", sanoi Henri vakavasti.

Robert iski tähän heti purevasti. "Niin, sinä tietysti tahtoisit, että olisimme orjia, vai mitä, herra orjavouti?"

"Ole hiljaa Robert!" nuhteli Gordon. "Tiedäthän sinä yhtä hyvin kuin minäkin, että Henrillä on sydän paikallaan. Hän on tehnyt parhaansa pelastaakseen meidät, ja tähän asti olemme tulleet aika hyvin toimeen, vai mitä, Robert? Enkö ole oikeassa?"

"Olet, olet!" huusivat kaikki pikkupojat yhteen ääneen; mutta Robert ja hänen ystävänsä olivat nyreissään.

Henri oli sillä aikaa käynyt noutamassa suuren kaukoputken ja koetti nyt saada tarkempaa selkoa maasta. Mutta vaikka hän kuinka yritti tähystää, hänen oli mahdoton päästä selville siitä, olivatko he ajatuneet saaren vai mantereen rantaan. Rannikko oli hyvin kaartuva ja päättyi sekä etelän että pohjoisen puolella kahteen niemeen, jotka peittivät näköalan.

Jos he olivat ajautuneet saaren rantaan, heidän tilansa oli synkkä. Miten he saattoivat päästä sieltä pois? "Eteenpäin" oli juuttunut lujasti paikalleen, tuskinpa kesti kovin kauan, ennen kuin meri oli sen pirstonut. Ja mistä saada ruokaa? Heidän eväänsä oli pian syöty ja sitten oli edessä nälkä.

Poikien asema oli paljon parempi, jos rannikko oli mannerta. Sen täytyi siinä tapauksessa olla Etelä-Amerikkaa, ja silloin he kyllä muutaman päivän kuluttua saisivat apua. Joka tapauksessa oli nyt ensin ratkaistava, miten päästä maihin, kaikki muu sai sitten mennä menoaan.

Vähitellen myrsky hiljeni, ja ilma selkeni hiukan. Henri, joka seisoi vakavana kuin pylväs kaukoputki silmällä, kertoi tovereilleen näkevänsä selvästi pienen virran, joka mutkitteli mereen.

"Entä ihmisiä?" kysyi joku.

"Ja asumuksia? Etkö näe niitä?"

"En, en ainoatakaan. Mutta eihän saaren silti tarvitse olla asumaton.
Kauempana rannikosta, metsäseuduilla, saattaa kyllä asua ihmisiä."

Mutta Moko, joka lyhyestä iästään huolimatta oli jo matkustanut maat manteret, pudisti päätään. Hän oli varma, että he olivat saapuneet autioon saareen, muuten kyllä näkisi jossain savun nousevan ilmaan. Ja jokin vene tai parikin olisi ollut rannalla. Mutta nyt ei näkynyt veneitä eikä savuja.

Gordon huoahti. Hän ymmärsi Mokon olevan oikeassa.

Kello oli nyt noin seitsemän. Ei voinut enää olla toimettomana. Koko miehistö kutsuttiin kokoon, sekä suuret että pienet pantiin työhön. Ja työtä oli yllin kyllin. Kaikki tavarat, joita saattoi käyttää maalla, oli tuotava kannelle, järjestettävä ja sidottava. Kaikkein ensiksi oli ruokatavarat noudettava varastohuoneista; niissä oli koko joukko säilykkeitä, savustettua lihaa, suolalihaa, laivakorppuja jne. Kaikki tämä sullottiin nyt suurempiin ja pienempiin myttyihin, ja isompien poikien piti viedä ne maihin. Kunhan vain ei tarvitsisi uida tuommoinen taakka hartioilla. Gordon ja Robert olivat tuumineet, että kun meri pakoveden aikana alenee, niin karit kohoavat vedestä muodostaen tien, jota myöten ehkä saattaisi kuivin jaloin kulkea laivasta rantaäyräälle.

Kesken kaiken tapahtui sellaista, joka kannusti poikia kiirehtimään niin paljon kuin suinkin. Laiva alkoi kallistua. Mitä enemmän meri aleni, sitä pystympään asentoon kääntyi laivan kansi…

Olisipa edes ollut pelastusvene, niin he olisivat voineet päästä maihin ja kuljettaa koko joukon elintarpeitakin mukanaan. Mutta yöllä oli myrsky riistänyt veneet, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin jatkaa työtä, tuoda ruokatavaroita kannelle, sulloa ne yhteen ja olla valmiina syöksymään mereen millä hetkellä tahansa.

Silloin keulan puolelta kajahti äkkiä riemuhuuto.

Mitä oli tapahtunut?

Baxter oli keksinyt laivaveneen, jonka kaikki luulivat vierähtäneen mereen. Se riippui köyden varassa laivan kupeella.

Eläköön! Siinä oli tilaa viidelle kuudelle pojalle, olihan sekin jotain.

Henri kumartui partaan yli ja katseli merelle. "Ei, ei vielä", hän arveli itsekseen. "Kuule Gordon! Luuletko, että voimme lähteä matkaan ennen kuin vesi on aivan matalalla?"

Gordon ei vastannut, hän viittasi vain kokkaan, missä Robert ja hänen kolme ainaista seuralaistaan seisoivat innokkaassa keskustelussa. Mitähän heillä oli mielessä?

Se saatiin pian nähdä, he tahtoivat laskea veneen vesille ja lähteä sillä maihin. Henri koetti puhua heille järkeä, mutta hän puhui kuuroille korville.

"Ettekö ymmärrä, että on väärin jos te otatte veneen?" hän huusi aivan poissa suunniltaan.

"Otatte veneen! Yksi meistä tietysti soutaa veneen takaisin", kähisi Robert vihoissaan siitä, että Henri kielsi häntä tekemästä sitä, mihin hänellä oli halua.

"Niin tietysti!" kuului kaikuna Williaminkin huulilta; "tietysti soudamme veneen takaisin tänne".

"Sittenkin vaikka se pirstoutuu kareihin. Sillä niin käy, kun aallokko on näin kova."

Robert ja muut salaliittolaiset käänsivät halveksivasti selkänsä
Henrille ja ryhtyivät laskemaan venettä alas.

Mutta nyt Henri suuttui. Hän huusi niin että koko kansi kaikui: "Seis! Te ette saa sitä tehdä. Pikkupoikien täytyy päästä veneessä, ellemme pääsekään jalkaisin maihin."

Nyt rupesi Gordon ja joku toinen välittämään. Mutta Robert soitti suutaan ja heristi Henrille nyrkkiä lyhyesti sanoen: oli vähällä syntyä tappelu. Niin pitkälle ei kuitenkaan tultu. Kauan riideltyään Robert taipui ja lupasi jättää veneen paikoilleen.

Vesi aleni alenemistaan. Pian saattoi nähdä, oliko karien välissä väylä, jota myöten voisi pujottautua.

Henri kiipesi keulamastoon ja käytti ahkerasti kaukoputkeaan. Hän oli pian selvillä siitä, mihin suuntaan vene oli ohjattava, mutta virta oli vielä aivan liian voimakas.

Noin viisi kuusi tuntia vesi vielä alenisi. Toisin sanoen, kello yhdentoista aikaan olisi sopivin hetki lähteä maihin.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin ainakin toistaiseksi jättää "Eteenpäin" tällä kellonlyönnillä. Heillä oli siis vielä yllin kyllin aikaa saada jotain suuhunsa ennen kuin ratkaiseva hetki lähestyi.

Hitaasti, sanomattoman hitaasti vesi aleni. Moko, joka ei koskaan ollut toimeton, piti koko ajan huolta luotaamisesta. Henri ja Gordon huomasivat, että pieni neekeripoika arvelevasti pudisti päätään; oli varmaan jotain, mikä ei häntä oikein miellyttänyt.

Ja niin olikin. Vesi ei Mokon mielestä ollut kyllin matalalla, jotta he voisivat päästä maihin.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit.

Maihin heidän täytyi päästä ennen nousuveden aikaa, muuten heidän täytyisi viettää vielä yksi yö laivassa, ja se olisi heidän loppunsa, sillä ennen pitkää laiva hajoaisi.

"Minä keksin", sanoi Henri. "Mitä jos rakentaisimme hirsilautan?… Ei, ei se käy, siihen menisi liian pitkä aika. — Mutta jos saisimme köyden maihin ja sitoisimme sen kallioon. Silloin voisimme ehkä hinata itsemme maihin."

"Se on helpommin sanottu kuin tehty", arveli Gordon. "Kuka sen…?"

Henri keskeytti hänet. "Kuka veisi köyden? Minä itse tietysti."

Gordon katseli ihaillen reipasta ystäväänsä. Hän tiesi, että oli mahdotonta saada Henriä luopumaan tästä ajatuksesta, kun hän kerran oli saanut sen päähänsä. Sen vuoksi hän ehdotti, että Henri käyttäisi venettä. Mutta siitäkään ei nuori uskalikko tahtonut kuulla puhuttavan: hän tahtoi uida.

Ensin Henri valitsi itselleen paksun ja lujan köyden, sitten hän riisuutui ja sitoi köyden toisen pään vyötäisilleen.

Sillä aikaa Gordon oli kutsunut toiset pojat avukseen laskemaan köyttä alas. Kaikki muut tulivatkin paitsi Robert ja hänen liittolaisensa, mutta se ei ollutkaan kumma, jokainen saattoi hyvin ymmärtää, mitä Henrin yrityksen onnistuminen merkitsisi.

Juuri kun hän oli syöksymäisillään pää edellä mereen, juoksi hänen veljensä Paul itkien hänen luokseen. Mutta Henri käski hänen vain kiltisti pyyhkiä silmänsä ja säästää kyynelet kunnes oikein todella oli jotain itkemisen syytä. Ja sitten hän hyppäsi veteen.

Köysi päästettiin nyt hänelle alas, ja näyttikin siltä kuin hän onnistuisi. Silloin tällöin jokin pyörre kyllä koetti nielaista hänet, ja hänen täytyi lakkaamatta taistella voimainsa takaa kuohuja vastaan, mutta hän läheni kuitenkin rantaa… Ei, nyt hän ei enää jaksanut. Äkkiä hänen kuultiin huutavan apua ja samassa hän katosi veden alle.

"Vetäkää köyttä! Vetäkää köyttä!" huusi Gordon. Niin tapahtuikin, ja muutaman hetken kuluttua rohkea uimari makasi pitkin pituuttaan kuunarin kannella.

Pikku Paul oli epätoivoissaan ja vaikeroi että hänen veljensä oli kuollut. Niin pahasti ei kuitenkaan ollut, Henri oli vain tiedoton ja tuli pian jälleen tajuihinsa.

Aika kului. Kello oli kohta kaksitoista. Vesi alkoi vähitellen taas kohota ja aallokko yltyi yltymistään.

Mihin nyt ryhtyä?

Kaikki pojat, sekä suuret että pienet, olivat kokoontuneet keulan puolelle. Siinä he istuivat tai seisoivat katsellen avuttomina rantaa, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.

Tuuli kiihtyi veden noustessa; se vinkui korvissa ja puhalsi maata kohti. "Eteenpäin", joka oli noussut pystyasentoon heti kun laineet taas olivat sitä työntämässä, hakkasi niin kovasti keulaansa, että poikien täytyi puristautua kiinni laivaan, jotteivät putoaisi pää edellä mereen.

Ja hyökyaalto toisensa jälkeen vyöryi yli kannen.

Yhtäkkiä lähestyi kauhean suuri aalto. Se syöksyi pauhaten ja kohisten vasten tuhansia kallioita, joita meri oli täynnä, ja samassa silmänräpäyksessä kun pojat odottivat kannella henki kurkussa loppua, juuri sillä hetkellä tunsivat kaikki, kuinka kuunari ikään kuin kohosi heidän allaan kevyenä ja vapaana, ja meren voimakas käsivarsi kantoi sen aivan rantaäyräälle.

Kevyesti, kareja hipaisemattakaan se liukui eteenpäin.

KOLMAS LUKU

Carrin koulu

Uuden Seelannin pääkaupungissa Aucklandissa on monta koulua. Muutamia oli perustettu alkuasukkaiden, maorilaisten lapsia varten, toisissa opiskelivat valkoihoisten pojat ja tyttäret.

Carrin koulussa, joka oli kaupungin parhaita oppilaitoksia, kävi vain valkoihoisia poikia. Kaikkiaan koulussa oli satakunta oppilasta. Siinä oli englantilaisten, saksalaisten, ranskalaisten, amerikkalaisten, skandinaavisten ym. perheiden poikia. Uuden Seelannin rikkaudet ja hedelmällisyys olivat jo vuosikausia houkutelleet miehiä ja naisia mitä erilaisimmista säädyistä jättämään isänmaansa, ja joka viikko tulvi uusia asukkaita kukoistavaan pääkaupunkiin. Saapui virkamiehiä ja käsityöläisiä, kauppiaita ja työväkeä, ihmisiä, joiden kehto oli liekkunut jossain muualla maailmassa.

Carrin koulussa siirtolaisten pojat saivat huolellisen ja monipuolisen opetuksen.

Uuden Seelannin muodostaa kaksi suurta saarta: Pohjoissaari, jolle alkuasukkaat ovat antaneet nimen Ika-na-mavi, ja Eteläsaari, jonka maorilainen nimi on Tavajponamu. Näiden välillä on Cookin salmi. Pohjoissaari näyttää vinolta säännöttömältä nelikulmiolta, sen yhdestä kolkasta pistää kapea maakaistale kuin aallonmurtaja kauas luoteeseen. Tällä niemekkeellä sijaitsee Auckland. Se on saanut nimen "Etelän Korintti", koska se on rakennettu kapealle kannakselle kuten Kreikan Korintti. Kaupungilla on kaksi satamaa, toinen itää, toinen länttä kohti. Itäinen ei ole kovin syvä, mutta siihen on rakennettu kaksi aallonmurtajaa, jotka pistävät pitkälle mereen, ja niiden luo laskevat laivat maihin. Toinen näistä aallonmurtajista, "Kauppa-aallonmurtaja", kulkee Kuningattarenkadun suunnassa, joka on Aucklandin tärkeimpiä katuja.

Carrin koulu on tämän kadun varrella.

Iltapuolella helmikuun 15. päivänä 1860 tulivat pojat vanhempineen ulos koulun portista. Harvoin näkee yhtaikaa niin monia säteileviä kasvoja; kaikki sekä suuret että pienet, olivat iloisia ja reippaita ja muistuttivat häkistä päästettyä lintuparvea.

Ja häkistähän he oikeastaan olivatkin päässeet. Oli näet heidän ensimmäinen lomapäivänsä. Kirjoille ja koulunpenkille oli jätetty hyvästi kahden kuukauden ajaksi. Huhtikuun puoliväliin asti he saivat nauttia vapaasta, kahleettomasta elämästä, saivat mellastaa väsyksiin asti niityillä ja vainioilla, metsissä ja avoimella, raikkaalla rannikolla.

Olipa muutamilla pojilla vielä aivan erityinen ilon aihe: He aikoivat näet viettää lomansa "Eteenpäin"-nimisessä kuunarissa, jolla heidän piti kiertää koko Uusi Seelanti.

"Eteenpäin" oli mainio laiva. Sen omisti vanha kokenut merikapteeni herra Garnett, jonka poika kävi myös Carrin koulua. Kapteeni oli vuokrannut aluksen nuorille huviretkeilijöille rahasummasta, jonka onnellisten poikien vanhemmat olivat koonneet.

Englantilaisissa kouluissa, olivatpa ne sitten emämaassa tai imperiumin alusmaissa ympäri maailmaa, on kaiken opetuksen ja kasvatuksen tunnussana vapaus. Englantilaiset opettajat panevat aina pääpainon sille, että saavat pojista vapaita miehiä, jotka tietävät velvollisuutensa ja täyttävät sen pakotta ja vapaaehtoisesti.

Englantilaisia koulupoikia opetetaan jo nuorella iällä vastuuntuntoon, heitä totutetaan kantamaan elämän taakat omilla voimillaan. Sen vuoksi he jo varhain kehittyvät miehiksi, joilla on järki päässä ja sydän paikallaan.

Carrin koulussa oli varsinkin ylemmillä luokilla monta poikaa, jotka kaikissa suhteissa olivat kuin aikuisia ihmisiä. He olivat raitista ja reipasta nuorisoa, jota ei tarvinnut pampulla pakottaa lukemaan läksyjään, poikia, jotka eivät käyneet veltoiksi eikä vallattomiksi, vaikka silloin tällöin saivatkin odottamattoman lupapäivän, lyhyesti sanoen heidät oli leivottu juuri sellaisesta taikinasta, josta poikien pitää olla.

Koulun alemmilla luokilla kuri oli ankarampi. Pienemmät pojat eivät vielä olleet niin ymmärtäväisiä, että opettajat olisivat voineet hellittää ohjaksia. Mutta paitsi opettajia täytyi pikkupoikien napisematta totella muutamia muitakin, nimittäin ylimmän luokan poikia.

Kaikkialla Englannissa vallitsee vielä tänä päivänä vanha tapa, että pienempien koulupoikien täytyy olla isommille jonkinlaisina palvelijoina. Kouluissa, joissa kaikki pojat asuvat saman katon alla ja syövät yhdessä, täytyy pikkupoikien käydä isompien asioilla, harjata heidän saappaansa ja siivota heidän huoneensa, sanalla sanoen olla heidän apunaan monella tavoin. Palkinnoksi näistä palveluksista isot pojat puolestaan auttavat pieniä, kun nämä joutuvat johonkin pulaan, ja pitävät ylipäänsä heistä huolta kaikin tavoin.

Niiden neljäntoista joukossa, joiden piti purjehtia "Eteenpäin"-laivalla loma-aikanaan, oli poikia koulun kaikilta luokilta. Muutamat olivat vain kahdeksan vuoden ikäisiä, toiset olivat jo täyttäneet neljätoista, niin suuri ero oli nuorten merimiesten iässä.

Tarkastakaamme nyt hiukan kutakin erikseen.

Ensiksi englantilaisia. Robert ja Cross olivat serkuksia. Robertin isä oli Aucklandin poliisimestari, hänen veljensä, Crossin isä, oli maanviljelijä ja omisti suuren maatilan muutaman mailin päässä kaupungista. Molemmat pojat olivat melkein samanikäiset, kolme-neljätoistavuotiaat, ja olivat ylimmällä luokalla. Cross oli sellainen kuin pojat ylipäänsä ovat. Hänessä ei ollut muuta huomiota herättävää kuin hänen rajaton ihailunsa Robertia kohtaan. Kaikki mitä Robert sanoi, mitä Robert ajatteli ja mitä Robert teki, oli Crossin silmissä korkeinta viisautta.

Oliko Robert sitten niin erinomainen? Niin, Robertia ei tosiaankaan ollut helppo ymmärtää. Hänessä oli monta hyvää puolta, hän oli hyväpäinen ja tavattoman ahkera, joten hän oli koko joukon etevämpi muita poikia. Robert oli aina koulun ensimmäinen. Mutta hänen vikansa olivat myös silmiinpistävät. Hän tahtoi aina olla muita hienompi ja närkästyi heti, elleivät kaikki toverit seuranneet hänen neuvoansa, ja hän tahtoi olla ensimmäinen koulutuntien ja koulunseinien ulkopuolellakin. Sen vuoksi Robert ei voinut sietää Henriä, sillä häntä harmitti, että toverit rakastivat kymmenen kertaa enemmän "ranskalaista" kuin häntä, joka kuitenkin joka päivä helposti voitti Henrin läksyissä. Erittäinkin pikkupojat rakastivat Henriä ja olisivat mielellään menneet vaikka tuleen hänen puolestaan. Mutta Robertia he eivät voineet kärsiä, he pilkkasivat hänen hienoa, ylpeilevää käytöstapaansa ja olivat antaneet hänelle pilkkanimen "paroni".

Baxter, joka hänkin oli viidennellä luokalla, oli kolmetoistavuotias. Hän oli ahkera ja miettiväinen poika, kenties liiankin miettiväinen istuessaan kirjojen ääressä, mutta sen ohella kätevä, terve ja reipas. Oikea miehenalku. Hänen isällään oli pienenlainen kauppa Aucklandissa.

Neljännen luokan pojista olivat William ja Webb päässeet mukaan merimatkalle. Nämä molemmat "kaksinkertaiset W:t", kuten muuan kekseliäs kolmasluokkalainen oli heidät ristinyt, olivat melkein aina yhdessä sekä koulussa että koulun ulkopuolella. Heidän vanhempansa seurustelivat keskenään, ja molemmat kaksi-kolmetoistavuotiaat pojat muuttuivat päivä päivältä yhä enemmän toistensa kaltaisiksi, jollei ehkä piirteiltään, niin ainakin luonteiltaan. Eikä tämä ystävyys ollut erikoisen terveellistä heille, se näet vain yhä enemmän kehitti heidän vikojaan. Webb lellitteli Williamin itsepintaisuutta ja William kehitti Webbin riidanhalua, lyhyesti sanoen, molemmille olisi ollut varsin hyödyllistä joutua ajattelemaan vakavampia asioita.

Sitten seurasi kolmas luokka. Siinä olivat ensiksikin Garnett ja Jack, molemmat kahdentoista vuoden ikäiset. Garnettin isä omisti "Eteenpäin"-kuunarin, Jackin isä oli rikas maanviljelijä ja kapteeni Garnettin hyvä ystävä. Garnett ja Jack olivat melkein yhtä erottamattomat kuin William ja Webb. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että Jack oli Garnettin luona, ellei Garnett ollut Jackin luona. Ja kuitenkin he olivat aivan erilaiset, yhteistä heissä oli vain erityinen halu kepposten tekoon, ja kumpaisellakin oli oma keppihevosensa. Garnett oli kiihkeä hanurinsoittaja, eipä hän suotta ollut merimiehen poika. Jack sitä vastoin ahmi huvittavia kirjoja, missä niitä vain käsiinsä sai. Hänen lempikirjansa oli Robinson Crusoe — kuten kaikki lukuhaluiset lapset kautta koko maailman hänkin rakasti eniten tätä kirjaa. Hän oli lukenut sen ainakin kaksikymmentä kertaa, ja osasi sen melkein ulkoa.

Yhdeksänvuotiaita oli kaksi: Tom, etevän aucklandilaisen luonnontieteilijän poika, ja Edvard, jonka isä oli pappina kaupungin suurimmassa, Pyhän Paavalin kirkossa. Molemmat pojat olivat ahkeria ja vilkkaita ja saivat opettajiltaan yleensä kiitosta. Tom oli kolmannella, Edvard vasta toisella luokalla.

Sitten olivat vielä kaikkein pienimmät: John (8,5 vuotta) ja Costar (8 vuotta). Kummankin isä oli upseerina englantilais-seelantilaisessa sotaväessä. Pojista ei ole paljon kerrottavaa — ei mitään muuta kuin että John oli pieni itsepintainen herrasmies ja Costar aimo herkkusuu, Aucklandin leivosputiikkien paras asiakas. He kävivät ensimmäistä luokkaa ja ylpeilivät kovin siitä, että osasivat lukea ja kirjoittaa, aivan kuin moisesta kannattaisi kahdeksan-yhdeksänvuotiaan pojanvekkulin nostaa nenäänsä.

Aluksessa oli siis yksitoista poikaa, kaikki uusseelantilaisia, englantilaista syntyperää. Ja vielä yksi amerikkalainen ja kaksi ranskalaista.

Amerikkalaisen nimi oli Gordon. Hän oli vakava ja miettiväinen poika, vain neljätoistavuotias, mutta monessa suhteessa kuin aikuinen mies. Hiukan kömpelö hän oli ja rahtusen raskasmielinen, mutta luotettava kuin kulta. Minkä hän otti tehdäkseen, sen hän myöskin toimitti. Hänen mielilauseensa oli: "Joka asia ajallaan, ja kaikki oikealle paikalleen", eikä suotta sanottu, että hänen ajatuksensa olivat yhtä hyvässä järjestyksessä hänen aivoissaan kuin tavarat hänen kaapissaan. Hänen hyllynsä olivat nimittäin erinomaisen huolellisesti järjestetyt, esineet numeroitu ja merkitty luetteloon. Toiset pojat kunnioittivat häntä suuresti, ja hän oli hyvissä väleissä melkein kaikkien kanssa. Boston oli hänen kotikaupunkinsa. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, ja hänen holhoojansa, vanha kauppias, oli jo monta vuotta sitten matkustanut Gordonin kanssa Uuteen Seelantiin.

Molemmat nuoret ranskalaiset olemme jättäneet viimeisiksi. Henri Martinet ja hänen veljensä Paul olivat ranskalaisen insinöörin poikia. Tämä oli pari-kolme vuotta sitten siirtynyt isänmaastaan Ika-namaviin ottaakseen osaa suureen kuivatustyöhön, johon oli ryhdytty saaren sisäosassa. Henri, joka kuten tiedämme oli jo täyttänyt kolmetoista vuotta, oli älykäs, teräväpäinen poika, mutta ahkera hän ei ollut. Sen vuoksi hänen enimmäkseen täytyikin tyytyä istumaan luokan alimmilla paikoilla, ja tästä syystä hän sai kestää yhtä ja toista opettajien puolelta. Mutta siinä suhteessa Henri oli ihmeellinen, että hän silloin tällöin, juuri kun oli painumaisillaan luokan "viimeiseksi", saattoi yhtäkkiä ponnistautua ja yhdellä tempauksella ponnahtaa aivan "ensimmäisen" naapuristoon, Robert-"paronin" suureksi kiusaksi.

Yhdessä suhteessa Henri kuitenkin oli kaikkia muita oppilaita etevämpi, nimittäin urheilussa. Hän oli komea ilmestys temmeltäessään reippaana ja notkeana pallokentällä tai uimarannalla. Ja olemmehan jo nähneet, kuinka hän melkein onnistui pelastamaan sekä itsensä että kaikki toverinsa haaksirikkoutuneesta laivasta.

Tiedämme myös, että useimmat pojat olivat lujasti kiintyneet Henriin ja että hän oli melkein kuin heidän päällikkönsä. Mutta hänen kekseliäisyyttäänhän he etupäässä saivatkin kiittää siitä, että he vielä olivat hengissä.

Paul ei juuri missään ollut veljensä kaltainen. Hän istui ahkerasti kirjojensa ääressä ja oli luokan etevimpiä. Siitä huolimatta sekä koulun johtaja että opettajat olivat aina hänen kimpussaan, ja häntä kyllä sietikin hiukan kovistaa. Paul Martinet oli näet koulun vallattomin poika; joka päivä hän keksi jotain kujeita, teki kepposia milloin opettajille, milloin pojille, ja tunneilla hänen oli miltei mahdotonta istua minuuttiakaan hiljaa; melkeinpä saattoi uskoa todeksi johtajan sanat, että Paulilla oli elohopeaa siinä ruumiinosassa, millä istutaan.

Ihme kyllä oli Paul muuttunut kokonaan matkan aikana. Tuntuipa kuin hän olisi unohtanut kaikki kepposensa maalle. Kukaan ei tietänyt mistä se johtui.

Nyt tiedämme yhtä ja toista nuorista merenkulkijoistamme. Entä laivamiehistö? Paitsi kapteeni Garnettia, jonka piti itse ohjata alusta, kuului miehistöön perämies, kuusi merimiestä, kokki ja neekeripoika Moko. Älkäämme myöskään unohtako Pania, Gordonin sievää lintukoiraa, joka ei koskaan jättänyt isäntäänsä.

Helmikuun 15 päivänä aluksen piti lähteä liikkeelle. Toistaiseksi se oli kiinnitettynä Kauppa-aallonmurtajan kärkeen.

Helmikuun 14:nnen iltana Carrin koulun pojat astuivat laivaan.

Laivaväkeä ei ollut saapunut vielä muita kuin perämies ja Moko. Miehistö ja kokki olivat niitä ihmisiä, jotka eivät voineet tempautua irti ravintolasta ennen kuin aivan viime hetkellä. Valitettavasti ei perämies ollut juuri heitä parempi. Heti kun pojat olivat menneet levolle, hän puikahti maihin saadakseen lasin sitä ainetta, joka vain lisää janoa.

Ja sitten… niin, mitä sitten tapahtui?

Tuskinpa milloinkaan saadaan selville, kuinka kaikki oikein kävi. Mutta niin vain tapahtui, että "Eteenpäin" irtautui rannasta ja joutui tuuliajolle.

Laivassa ei kukaan huomannut sitä.

Satama ja lahti olivat pimeän peitossa. Maatuuli ja pakovesi kiidättivät yhteisin voimin laivaa aavalle merelle.

Moko oli ensimmäinen, jolle selvisi, mitä oli tapahtunut. Hänen huutonsa herätti Gordonin, Henrin, Robertin ja monen muun, ja pian oli avuttomien poikien taistelu myrskyä ja aaltoja vastaan täydessä käynnissä.

Tiedämme jo, miten kuunarin sittemmin kävi. Olemme kuulleet, kuin "Eteenpäin" keinuttuaan viikkokausia merellä viimein ajautui autiolle, tuntemattomalle rannikolle.

Mutta siitä eivät ihmiset Aucklandissa tietäneet mitään. Tiedettiin vain, että "Eteenpäin" oli poissa. Mutta minne se oli joutunut? Oliko se uponnut ja vienyt pojat mukanaan syvyyteen? Vai oliko ehkä joku toinen laiva korjannut pojat? Kulovalkean tavoin levisi sanoma kauheasta onnettomuudesta ympäri Uuden Seelannin, ja moni koti oli surun vallassa.

Satamahallinto teki heti kaiken voitavansa joutuakseen kuunarille avuksi. Kaksi pientä höyryalusta lähetettiin etsimään kadonneita, kumpikin eri taholle. Ne palasivat kuitenkin takaisin löytämättä aluksesta vähäisintäkään jälkeä.

Mutta jonkin päivän kuluttua saapui muuan ulkomaalainen laiva Aucklandin satamaan, ja tämän laivan miehistö toi aucklandilaisille lahjan, joka sammutti viimeisenkin toivonkipinän. Kukaan ei enää uskonut kadonneen laivan palaavan, sillä ulkomaalaisen laivan lahja oli laudanpätkä, josta selvästi erotti kirjaimet ETEENPÄIN.

Kadonneen kuunarin nimikilpi!

Kapteeni Garnett tiesi nyt laivan joutuneen haaksirikkoon. Pojat eivät enää koskaan palaa.

NELJÄS LUKU

Pojat suunnittelevat

Henri ja Gordon olivat heti samaa mieltä siitä, että maissa on heti etsittävä paikka, jossa kaikki, varsinkin pienet, voisivat olla tuulensuojassa.

"Mehän voisimme löytää jonkin luolan", sanoi Henri.

"Niin, tuossa jyrkässä töyräässä voisi olla sellainen."

Ja molemmat pojat riensivät töyrästä kohti. Sen juurella kasvoi metsää. Ihmisasuntoja ei näkynyt sen enempää kuin tietäkään. Siellä täällä heidän täytyi kiivetä valtavan suurten puunrunkojen yli, jotka vanhuuttaan olivat kaatuneet ja makasivat maassa peittonaan paksu kerros lakastuneita lehtiä, jotka kattoivat maankamaran. Eräästä seikasta saattoi kuitenkin olettaa, ettei rannikko ollut aina ollut asumaton: linnut lehahtivat pelästyneinä lentoon nähtyään vain vilauksenkin Henristä tai Gordonista.

Vihdoin viimein he olivat kahlanneet kahisevien lehtikasojen lävitse ja saapuivat nyt jyrkän töyrään juurelle. He huomasivat pian, ettei siellä ollut ainoatakaan luolaa. Pienintäkään repeämää ei ollut töyräässä, se oli sileä ja tasainen.

He kulkivat eteenpäin, kunnes saapuivat virralle, joka jo kaukaa oli kimmeltänyt heidän silmiinsä. Se virtasi idästä länteen, ja he joutuivat sen oikealle partaalle. Vastapäinen ranta oli laakea ja alaston. Seutu näytti olevan mahdottoman suurta suomaata.

Henri ja Gordon eivät paljon hyötyneet matkastaan. He kääntyivät nyt takaisin ja kiirehtivät toisten luo. "Eteenpäin" seisoi tai oikeammin lojui vielä tukevasti siinä, minne laineet olivat sen heittäneet, ja rannalla kuljeksi Robert ja pari pienempää poikaa kiihkeästi keskustellen. Pikkupojat kokoilivat ahkerasti näkinkenkiä.

Kun Gordon oli kertonut, etteivät hän ja Henri ikävä kyllä olleet löytäneet mitään paikkaa, johon olisi voinut asettua asumaan, päätettiin lyhyen keskustelun ja pohtimisen jälkeen toistaiseksi jäädä kuunariin. Köli oli kyllä saanut aimo kolauksen ja kannessa ammotti suuri halkeama juuri skanssin yläpuolella, mutta alhaalla kajuutoissa oli vielä turvallinen ja hyvä olla, ja kapyysi — tällä nimellä kulki laivakeittiö merimieskielellä — ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa. Siinä voitiin vielä keittää, ja sehän oli tärkeätä.

Oli onni, että "Eteenpäin" oli ajautunut aivan rantaäyräälle. Muuten pojilla olisi ollut paljon vaivaa ja puuhaa saada maihin ruokavaroja, työkaluja, vaatteita ja muuta. Nyt kaikki kävi aivan helposti. Ja tuskinpa kovin monta päivää kestäisikään, ennen kuin heidän oli pakko kimpsuineen kampsuineen muuttaa haaksirikkoutuneesta laivasta. Mutta niin kauan kuin runko piti ryhtinsä, "Eteenpäin" oli mainio asuinpaikka.

"Jos saisimme yhtä mukavat olot tulevassa asunnossamme", sanoi Henri, "niin voisimme olla iloisia. Mutta se ei käy niinkään helposti! Täällä ei näytä olevan yhtään ainoata paikkaa, missä voisi saada katon päänsä päälle."

Moko oli mestari ruoanlaitossa, ja Jackissa oli hiukan kokkipojan vikaa. Yks kaks he olivat paistaneet vähän kinkkua, kymmenkunta munaa, ja kohta viisitoista haaksirikkoista poikaa ja koira istuivat pitkän pöydän ääreen kajuutassa ja kävivät täysinäisten vatien kimppuun.

Ja luuletteko heidän istuneen alla päin ja masentuneena suremassa onnettomuuttaan. Päinvastoin. He rohkaisivat toinen toistaan, ja pian matala kajuutta kaikui heidän iloisesta naurustaan ja leikkipuheistaan. Koko joukossa oli vain yksi, joka istui hiljaisena ja alakuloisena, nimittäin Paul Martinet. Mikähän häntä vaivasi?

Aterioinnin jälkeen kaikkia rupesi nukuttamaan; eikä kummakaan että he olivat väsyneitä kaiken sen jälkeen, mitä he viime vuorokausien kuluessa olivat kestäneet. Ensin menivät pikkupojat levolle ja pian isommat seurasivat heitä, paitsi Henri, Gordon ja Robert, jotka olivat päättäneet olla vartiossa koko yön. Ei voitu olla aivan huolettomia; olisivathan heidän kimppuunsa voineet hyökätä vaikka petoeläimet tai alkuasukkaat.

Yö kului kuitenkin rauhallisesti. Niin pian kuin aurinko lähetti ensimmäiset säteensä, heräsivät pojat ja valmistuivat heti päivän töihin. Ensin tarkastettiin ruoka-aitta perinpohjaisesti. Tärkein kysymys oli, riittääkö ruokaa ainakin aluksi. Muuten poikien täytyy heti lähteä hankkimaan ruokavaroja, ja se saattaa olla hankalaa. Robert, joka koko lailla ymmärsi metsästysasioita, väitti että ympäristössä tuskin oli muuta metsästyskelpoista kuin merilinnut, jotka kaartelivat rannoilla, mutta niistä he eivät muka suuria kostuneet.

Kuitenkin kävi ilmi, että ruokavarastot olivat hyvin runsaat. Kaksi ensimmäistä kuukautta he saattoivat hyvin tulla toimeen, jos tyytyivät vain kaikkein välttämättömimpään. Ja vähän muutakin kuin merilintuja oli ehkä kuitenkin saatavissa, nimittäin munia. Sen keksinnön teki William, ja Costar ja John olivat heti samaa mieltä.

"Niin", he huusivat. "Munia! Kootaan vain iso kasa niitä. Se on hauskaa ja sitä paitsi ne maistuvat hyviltä".

"Ja ne ovat ravitsevia", lisäsi siihen Henri. "Olipa hyvä, että tulit ajatelleeksi munia".

Webbillä oli myös jotain sanottavaa. "Mehän voimme kalastaakin", hän sanoi.

Sekä Henri että Gordon olivat jo ajatelleet, kuinka suurta hyötyä heillä tulee olemaan siimoista, mutta he antoivat mielellään Webbille kunnian tästä ehdotuksesta; he tiesivät, että oli tärkeätä rohkaista poikien toimeliaisuutta, silloin syntyy kilpailu siitä, kuka voi antaa parhaan neuvon.

Koko joukko otti kalastusehdotuksen iloiten vastaan, ja kun Webb kysyi, kuka tahtoo tulla mukaan, kaikki kohottivat kätensä ja huusivat:

"Minä! — Ja minä! — Ja minä! —"

Henrin täytyi huomauttaa heille, ettei ollut kysymyksessä mikään huvikalastus, vaan täysi tosi.

Tietysti, kaikki lupasivat että he kyllä käyttäytyvät järkevästi. Ja Jack ehdotti, että jotkut heti menisivät kokoamaan näkinkenkiä ja ostereita. "Eikö niin, Gordon? Saamme välipalaa täksi päiväksi."

Gordon nyökkäsi. "Niin, menkää te vain. Mutta ottakaa Moko mukaanne. Hän ymmärtää parhaiten sellaisia asioita. Etkö sinäkin Paul seuraa toisia?"

Paul pudisti päätään, hän tahtoi mieluimmin olla vapaana, hän sanoi.

Niinpä Jack, John, Costar ja Edvard lähtivät yhdessä laivapojan kanssa rannalle. Ja pian he olivat kokonaan intoutuneet kuoriniekkojen kokoamiseen rantaäyräältä.

Sillä aikaa oli laivassa ankaraa puuhaa. Cross, William, Robert ja Webb tarkastivat koko varaston, joka sisälsi aseita, panoksia, vaatteita, makuuvaatteita ja työkaluja. Henri ja pari kolme muuta poikaa tarkastivat laivan juomavaraston, ja jokaisen oluttynnyrin, jokaisen viini- ja mehupullon Gordon merkitsi tarkoin taskukirjaansa. Kirjoitettiin muistiin myös, paljonko väkeviä viinoja laivassa oli. Henri ja Gordon olivat kuitenkin ennakolta päättäneet kätkeä kaikki nämä väkevät niin hyvin, ettei kukaan pääsisi niihin käsiksi. He arvelivat, että olisi vain pahaksi, jos ruvettaisiin rohkaisemaan mieltä paloviinalla, konjakilla ja muilla senlaatuisilla aineilla.

Kaikkien suureksi iloksi laiva sisälsi koko joukon tavaroita, joista heillä aikaa myöten olisi paljon hyötyä. Niinpä he löysivät purjekangasta, köysiä, yllin kyllin siimaa, verkkoja sekä selkänuottia. Asevarastossa oli kymmenen kivääriä ja yhtä monta revolveria. Panoksista ja ruudista ei myöskään tulisi pitkiin aikoihin olemaan puutetta. Aluksen rakettivarasto saattoi myös olla heille hyödyksi. Ja päälle päätteeksi oli kaksi pientä laivatykkiä luoteineen. Aika sai näyttää, tulisiko järeämmälle kalustolle käyttöä taistelussa vihollisia vastaan.

"Hei, tässäpä on jotain, johon Jack mielistyy!" Huudahti Henri, kun hän tovereineen oli tutkimassa keittiökaluja.

"Jack! Missä olet? Niin, hänhän on ostereita hakemassa. Meidän pitää muistaa kertoa hänelle, että keittiö on täynnä patoja, kattiloita ja vateja. Siinäpä jotain hänelle, kokkipojalle."

Mutta vielä tärkeämmän aarteen sisälsi muuan lukittu huone; niin suuren varaston valmiita verka-, puuvilla- ja liinavaatteita että se oli kuin pieni vaatekauppa. Koulun johtaja oli näet kehottanut lasten vanhempia varustamaan huviretkeilijöille runsaat vaatevarastot mukaan. Silloin ei kukaan arvannut, kuinka suurta hyötyä pojille tulee olemaan näistä vaatteista. Jos he olivat ajautuneet autiolle rannalle, saattoi kulua aikoja ennen kuin he pääsevät pois. Ei ollut vaikea laskea, että he yhä vielä olivat jotakuinkin samoilla leveysasteilla kuin Uusi Seelanti, toisin sanoen heillä oli tiedossa ankarat talvet ja hyvin lämpöiset kesät. Ja silloinhan runsas vaatevarasto oli erinomaisen tarpeen että voi pukeutua sään mukaan.

Vielä paljon muuta merkittiin Gordonin taskukirjaan. Siinä oli ilmapuntari, lämpömittari, kaksi hyvää kelloa, kolme laivakaukoputkea, kolme kompassia ja joukko kirjavia lippuja ja viirejä, sellaisia joilla merimiehet kaikkialla maailmassa antavat toisilleen merkkejä laivasta toiseen. Tällaisten lippujen avulla voi kaksi alusta mainiosti puhua keskenään ja kaikessa hiljaisuudessa pitää pitkiä keskusteluja.

Ompelutarpeita, nappeja, silmäneuloja ja lankaa, niin, helpompi olisi luetella mitä aluksessa ei ollut, kuin kirjoittaa muistiin, mitä kaikkea laivan monet komerot sisälsivät. Gordonin paksu taskukirja oli kirjoitettu melkein täyteen.

"Eläköön!"

Mitähän Henri nyt oli saanut käsiinsä? Se mahtoi olla jotain aivan erinomaista, koska hän noin riemuitsi löydöstään. Ja se oli todellakin jotain, mille kyllä sieti huutaa eläköötä: hän oli löytänyt kumiveneen, joka oli suunniteltu niin, että sen saattoi panna kokoon ja kantaa mukanaan kuin matkalaukun.

Laivassa oli myös koko joukko merikortteja, mutta ne esittivät yksinomaan Uutta Seelantia ja läheisiä saaria. Gordonilla oli kuitenkin oikein hyvä karttakirja omien tavaroittensa joukossa, ja se oli kyllä tarpeen myöhemmin, kun pojat alkoivat lukea kaikkia niitä matkakuvauksia, joita oli laivan kirjastossa. Paperia, lyijy- ja teräskyniä sekä mustetta oli yllin kyllin. Löytyipä muun hyvän ohessa vuoden 1890 almanakkakin, tuli vain muistaa merkitä siihen jokainen kuluva päivä. Tämä jäi Baxterin tehtäväksi.

Kirjoista puhuttaessa voimme mainita, että Jack suureksi lohdutuksekseen oli saanut pelastetuksi rakkaan "Robinson Crusoensa". Kun vain aika salli, saattoi hän ruveta lukemaan sitä kahdettakymmenettä ensimmäistä kertaa.

Myös Garnettin aarre, hanuri, näkyi olevan hyvässä kunnossa.

"Tässä on kyllä laivan hyödyttömin kapine", sanoi Henri koputtaen suuren kassakaapin oveen kapteenin kajuutassa. "Sillä vaikka se sisältäisi tuhansia, mitäpä me niillä tekisimme?"

"Haa!" arveli Gordon. "Ei ole niinkään varma, että meidän täytyy istua tällä rannalla aina tuomiopäivään asti. Katsotaan joka tapauksessa, mitä kaappi sisältää."

Kauan aikaa ponnisteltuaan he saivat oven tiirikalla auki ja laskivat sitten sisällä olevat rahat. Siinä oli koko läjä kolikoita, pelkkiä kultarahoja.

"Tiedätkös mitä, Henri, voi koittaa sellainenkin päivä, jolloin olemme ylen iloiset tästä löydöstä", arveli Gordon. "Ajattelepas, että meidän esimerkiksi onnistuisi päästä johonkin laivaan, silloin ei olisi hassumpaa että taskussa olisi rahoja, joilla päästä kotiin."

Siinä Henrin täytyi myöntää ystävänsä olevan oikeassa. Ja kuitenkin, kävisiköhän koskaan niin onnellisesti kuin Gordon toivoi? Jos he olivat autiolla saarella, kuluisi varmaan monta, monta vuotta, ennen kuin joku laiva joutuisi lähelle. Jos ylipäänsä mikään laiva tuli näille vesille. Jospa he vain olisivat osanneet korjata aluksen vauriot. Mutta kukaan heistä ei osannut. Ja sitä paitsi olisi voinut käydä hullusti, jos he olisivat uskaltaneet lähteä merelle, kun laivassa ei ollut ainoatakaan merimiestä.

Asiat olivat huonosti.

Noin kello kahdentoista ajoissa pienet osterinpoimijat palasivat. He olivat olleet ahkerassa työssä ja näyttivät ylpeinä, kuinka paljon näkinkenkiä ja ostereita he olivat koonneet. Moko kiirehti heti keittiöön niitä valmistamaan, mutta kertoi ensin hiukan Henrille mitä oli nähnyt. Muun muassa hän oli huomannut, että jyrkällä mereen viettävällä töyräällä vilisi metsäkyyhkysiä, jotka rakensivat pesiään. Munia oli siis yllin kyllin, niin että William saattoi helposti tyydyttää keräilynhaluaan.

Kun Robert kuuli kyyhkysistä, herahti vesi hänen kielelleen. Hän kuvitteli olevansa erinomainen metsästäjä ja oli perin innostunut metsästykseen. Metsästys oli hänen mielestään ainoa urheilulaji, joka soveltuu hienolle miehelle, ja hienohan hän juuri halusi olla.

Henri, joka arvasi Robertin ajatukset, tahtoi olla ystävällinen häntä kohtaan. "Etkö haluaisi lähteä kyyhkysiä ampumaan huomenna?" hän kysyi.

"Kyllä, oikein mielelläni. Tuletteko mukaan?" hän huusi Webbille ja
Crossille, jotka eivät suinkaan vastustaneet ehdotusta.

Niinpä päätettiin, että seuraavana päivänä lähdetään suurelle kyyhkysmetsästykselle, mutta kun Henri pyysi Robertia käyttämään säästävästi ruutia, tämä loukkaantui heti ja tuli pahalle tuulelle. Henri oli kuitenkin varoittanut parasta tarkoittaen eikä suinkaan mestaroidakseen häntä.

Kun Mokon osteriaamiainen oli syöty, alkoivat isommat pojat jälleen järjestää ja panna tavaroita kokoon. Pienemmät taas tallustelivat virralle varustettuina ongenvavoilla ja verkoilla. Mutta heidän saaliinsa ei ollut suuri. He eivät näet olleet vielä oikein harjaantuneet.

Mutta väsyksissä he olivat palatessaan alukseen, ja niin olivat isot pojatkin. Kun aurinko laski mailleen ja tuli pimeä, kömpi joka mies vuoteeseen ja vaipui sikeään uneen. Ainoastaan William ja Baxter jäivät kannelle, sillä tänä yönä oli heidän vahtivuoronsa.

Molemmat pikkupojat kulkivat edestakaisin aluksen kovasti kallistuneella kannella ja juttelivat karkottaakseen uneliaisuuden.

Siitä he olivat yhtä mieltä, että päivä oli käytetty reippaasti. Miten paljon uutta he olivatkaan nähneet! Ja kuinka hauska oli pitää huolta itsestään!

Mutta kuitenkin: heidän ajatellessaan kotiaan ja vanhempiaan, jotka nyt kotona Uudessa Seelannissa unettomina surivat kadonneita poikiaan, viilsi tuska Baxterin ja Williamin sydäntä.

Jospa he olisivat voineet huutaa monen peninkulman päähän yli meren:
"Me elämme ja voimme hyvin, rakas isä ja äiti!"

Mutta kaikki yhteydet olivat katkenneet. Koti oli aivan liian kaukana.

Entä tulevaisuus. Sitä he eivät uskaltaneet pitkälle ajatella. Mitä saattoivat he, viisitoista avutonta poikaa, tehdä voittaakseen tuhannet vaikeudet, jotka heitä kaikkialla väijyivät?

Niin, kaikki oli todella synkkää ja lohdutonta.

Viimein alkoi taivaanranta valjeta. Ensimmäinen auringonsäde pilkisti. Oli taaskin päivä.

VIIDES LUKU

Saari vai manner?

Saari vai manner? Se kysymys pyöri päivät päästään kaikkien poikien aivoissa, sekä suurten että pienten.

Varsinkin Gordon, Henri ja Robert pohtivat tätä asiaa kerran toisensa jälkeen. Mutta ei ollut niinkään helppo keksiä ratkaisevaa vastausta, ennen kuin päästiin pitemmälle retkelle sisämaahan.

Eräästä seikasta he kuitenkin olivat selvillä, he eivät olleet kuumassa vyöhykkeessä. Sen saattoi heti huomata pensaista ja puista, joita niillä seuduin kasvoi. Puut olivat enimmäkseen tammia, pyökkejä, honkia, koivuja ja kuusia, lisäksi oli koko joukko eri myrttilajeja. Sellainen ei kasvullisuus ollut kuumissa maissa, sen he tiesivät. Pikemminkin tämä maa sijaitsi Uutta Seelantiakin etelämpänä.

Gordon oli asiaa perin pohjin harkittuaan tullut siihen tulokseen, että toistaiseksi oli paras jäädä paikoilleen rannikolle. Tästä kysymyksestä nousi kuitenkin ankara kiista, sillä Robert ja muutamat muut levottomat halusivat kärsimättömästi lähteä matkaan niin pian kuin mahdollista. Robert oli saanut päähänsä, että heidän täytyi keksiä tie ihmisasunnoille, eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että he jäisivät rannikolle. Hän oli joutua käsikähmään Henrin kanssa, joka arveli, että oli turhaa otaksua asuttuja seutuja olevan lähellä, ja oli sen vuoksi yhtä mieltä Gordonin kanssa siitä, ettei ollut viisasta jättää laivaa noin vain.

"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla", väitti Henri.

"Älä viisastele pyinesi!" tokaisi Robert. "Kuka tietää, kuinka kauan tämä laiva on tässä asuttavanamme? Kun ensimmäiset talvimyrskyt puhkeavat…"

"Niin, mutta silloin kai mekin olemme jo poissa täältä", puuttui Gordon puheeseen "Ja sitä paitsi te olette", hän lisäsi rauhoittaakseen molempia yltiöpäitä, "minun luullakseni kumpikin on oikeassa, sekä sinä Robert että Henri. Robert on oikeassa siinä, että meidän on tehtävä kaikki mitä voimme oppiaksemme tuntemaan maan, johon olemme näin yhtäkkiä joutuneet. Ja Henri on myös, paha kyllä, oikeassa arvellessaan että me emme saa apua mistään. Jos minä saan määrätä, odotamme vielä hetken aikaa ennen kuin täydellä todella puuhaamme muuttoa. Mutta sillä aikaa voimme tehdä pieniä retkiä sinne tänne, niin että ainakin vähän tunnemme ympäristöämme."

"Kunpa vain olisi jokin oikein korkea vuori, jolta olisi laaja näköala", sanoi Henri. Mutta sellaista ei valitettavasti ollut. Voidakseen siis tähystellä ympäristöä Henrillä ei ollut muuta neuvoa kuin kavuta jyrkälle rantatörmälle. Sen korkeimmalta harjalta hän varmaankin saattoi nuorilla silmillään nähdä kauas, ja kenties hän saattoi saada vastauksen polttavaan kysymykseen: saari vai manner.

"Mitä sinä Gordon ajattelet?" kysyi Henri. "Pitäisiköhän minun yrittää kiivetä sinne?"

Gordonista ja kaikista muista tuuma oli hyvä. Mutta Robert oli toista mieltä, hänen silmissään oli ehdotuksessa suuri vika, nimittäin se, että se ei ollut hänen keksimänsä.

Mutta valitettavasti säät kävivät sateisiksi ja sumuisiksi, joten Henrin täytyi toistaiseksi jättää retkensä. Niin kauan kuin kaikki oli sumuvaipan peitossa, ei olisi ollut mitään hyötyä kiivetä.

Mutta eipä silti ettei hänellä olisi ollut kyllin työtä "päämajassa". Hän piti huolen siitä, että osterinkalastusta ja oikeata kalanpyyntiä harjoitettiin järkevien sääntöjen mukaan, niin että jokaisella pikkupojalla oli oma erityinen tehtävänsä. Oli varottava, ettei koti-ikävä saisi liian suurta tilaa nuorten haaksirikkoisten mielessä, ja sen tähden Henri tahtoi aina vain yhtä: työtä.

Itse hän ei suinkaan laiskotellut. Hän ja Gordon olivat aamusta iltaan työssä pitääkseen "asunnon" laivassa siistinä ja järjestyksessä. Alkoi jo vähitellen tulla kylmä, minkä vuoksi oli välttämätöntä tukkia joka halkeama, niin että oli lämmin ja hyvä. Toisellakin tavoin koetettiin torjua kylmyyttä. Mokon, joka oli oikea tuhattaituri, Henri määräsi vaatturiksi, hänen oli ommeltava pikkupojille vaatteita merimiesten paksuista nutuista. Pikku neekeripoika panikin kaiken taitonsa liikkeelle ja käytti ahkerasti neulaa, lankaa, saksia ja sormustinta. Hänen uutteruutensa nähtiinkin selvästi eräänä päivänä, kun Costar, John, Tom ja Edvard ilmestyivät pukeutuneina kummallisiin kömpelöihin tamineihin, joista ei tietänyt olivatko ne housuja vai hameita, mutta joka tapauksessa ne olivat lämpimiä.

Yhä lujemmin pikkupojat kiintyivät Henriin, he ymmärsivät kaikki, etteivät he voineet saada parempaa ystävää. Varsinkin Jack, Robinsonin harrastaja, auttoi väsymättä Henriä työssä sekä sisällä että ulkona. Ja Henri sai monet kerrat nauraa oikein sydämensä pohjasta ystävälleen, jonka suu kävi lakkaamatta. Jack piti näet pitkiä esitelmiä siitä, mitä Robinson heidän sijassaan olisi tehnyt ja kuinka hänen kallisarvoisesta kirjastaan saattoi löytää monta hyvää neuvoa erilaisiin tilanteihin.

Paul auttoi myös uskollisesti veljeään. Mutta pieni poika oli kokonaan kadottanut iloisen mielensä, ja se huolestutti Henriä. Paulista saattoi usein huomata, että hän oli itkenyt, mutta jos joku kysyi, mikä häntä vaivasi, häneltä sai aina saman vastauksen: ei mikään!

Ei Henrikään saanut veljeltään muuta vastausta, ja kuitenkin heidän välillään oli ennen vallinnut täysi luottamus.

Näinä sadepäivinä viettivät Robert, William, Webb ja Cross melkein kaiken aikansa metsästysretkillä. He vainosivat töyrään lintuvilinää. Ja tietysti heidän metsästysintonsa oli hyödyllinen: mitä enemmän ruokaa tuotiin Mokon kojuun, sen parempi! Mutta paha kyllä, nuo neljä metsästäjää kävivät päivä päivältä yhä omapäisemmiksi ja itserakkaammiksi. Robert pani heidän päänsä pyörälle ja kiihotti heitä yhä enemmän Gordonia ja Henriä vastaan.

Paha kyllä, sille ei voinut mitään. Molemmat järkevät pojat, joukon itseoikeutetut päälliköt, saattoivat vain toivoa, että yksimielisyys vähitellen itsestään palaisi ja että Robert huomaisi paremmaksi pysyä sovussa kuin riidalla lisätä onnettomuutta.