Produced by Tapio Riikonen
KAPTEENI GRANTIN LAPSET
Kirj.
Jules Verne
Suomentanut Eino Voionmaa
Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.
SISÄLLYS:
Vasarahai
Kolme asiakirjaa
Malcolmin linna
Lady Glenarvanin ehdotus
Duncanin lähtö
Matkustaja hytissä numero kuusi
Mistä Jacques Paganel on tulossa ja minne menossa
Yksi kunnon mies lisää retkelle
Magalhãesin salmi
37 leveysaste
Chilen halki
3900 metrin korkeudessa
Kordillieerien rinnettä alas
Kaitselmuksen pyssynlaukaus
Jacques Paganelin espanjan kieli
Colorado-virta
Pampa
Juomavettä etsimässä
Punaiset sudet
Argentiinan tasangot
Independancen linna
Tulva
Eletään lintujen lailla
Jatketaan lintujen elämää
Tulen ja veden välissä
Atlantti
Viiteselitykset.
VASARAHAI.
Heinäkuun 26. päivänä 1864 viiletti komea huvipursi navakassa koillistuulessa täyttä höyryä Pohjois-Kanaalin laineilla, Skotlannin ja Irlannin välisessä salmessa. Englannin lippu liehui kokkamaston kahvelissa; suurmaston päässä oli sininen merkkiviiri, johon oli kultaneuloksin ommeltu kirjaimet E.G. ja niiden yläpuolelle herttuakruunu. Huvialuksen nimi oli Duncan: sen omistaja oli lordi Glenarvan, yksi niistä kuudestatoista Skotlannin pääristä, jotka istuvat Ylähuoneessa, ja koko Isossa-Britanniassa kuuluisan Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon arvokkaimpana pidetty jäsen.
Lordi Edward Glenarvan oli laivassa nuoren vaimonsa, lady Helenan, ja erään serkkunsa, majuri MacNabbsin seurassa.
Vastikään valmistunut Duncan oli ollut tekemässä koematkaansa muutamia meripeninkulmia Clyden lahden suulta ja nyt palaamassa Glasgowiin; Arranin saari kohosi jo näköpiiriin, kun tähystäjämatruusi ilmoitti valtavan suuren kalan seuraavan laivan vanavedessä. Kapteeni John Mangles lähetti heti lordi Edwardille tiedon tästä tapauksesta. Lordi nousi peräkannelle majuri MacNabbsin kanssa ja kysyi, mitä kapteeni ajatteli tästä otuksesta.
— Toden sanoakseni, teidän jalosukuisuutenne, vastasi John Mangles, — luulen että se on isohko hai.
— Hai näillä rantavesillä! Glenarvan huudahti.
— Epäilemättä, kapteeni vastasi; — erästä hailajia tavataan kaikissa merissä ja kaikilla leveysasteilla. Se on vasarahai, ja pahastipa erehtyisin, ellei tuo ole yksi niitä veijareita! Jos teidän jalosukuisuutenne suostuu ja lady Glenarvania ehkä huvittaa katsella mitä merkillisintä kalastusta, niin saamme pian nähdä, mikä se on.
— Mitä te siihen sanotte, MacNabbs? lordi Glenarvan lausui majurille; — yrittäisimmekö?
— Miksei, jos teitä huvittaa, majuri vastasi tyynesti.
— Muuten, John Mangles jatkoi, — näitä kauheita petoja ei saa kyllin paljon hävitetyksi. Käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme, teidän jalosukuisuutenne, se olisi samalla jännittävä näytelmä ja hyvä työ.
— Tehkää niin, John, lordi Glenarvan sanoi.
Sitten hän lähetti sanan lady Helenalle, joka saapui peräkannelle tosiaankin sangen halukkaana katselemaan tätä jännittävää kalastusta.
Meri oli suurenmoisen kaunis; sen pinnalla saattoi helposti seurata hämmästyttävän joustavana sukeltelevan ja heittelehtivän hain nopeita liikkeitä. John Mangles antoi määräyksiään. Matruusit heittivät aluksen oikeanpuolisen laidan varppeiden yli lujan köyden, jonka päässä oli pyörykoukku, johon syötiksi oli pantu valtava silavankimpale. Vaikka hai vielä oli viidenkymmenen metrin päässä, se vainusi ahneena tarjotun täyn. Se lähestyi nopeasti huvipurtta. Sen kärjestä harmaat, juuresta mustat evät löivät laineita ankarasti, samalla kun sen pyrstö piti sitä tarkoin suorassa suunnassa. Sen lähetessä näkyivät suuret, ulkonevat, himoa kiiluvat silmät ja sen kääntyessä välähti ammottavassa kidassa nelinkertainen rivi hampaita. Sen pää oli suuri ja muistutti varren päässä olevaa kaksipuolista vasaraa. John Mangles ei ollut erehtynyt; se oli haisuvun ahnain kala, englantilaisten vasarahai, provencelaisten juutalaiskala.
Duncanin matkustajat ja laivamiehet tarkkailivat jännittyneinä hain liikkeitä. Pian kala oli koukun ulottuvilla; se kääntyi selälleen voidakseen paremmin hotkaista sen, ja valtava kimpale katosi sen avaraan kitaan. Samalla se itse kahlehti itsensä voimakkaasti nytkäisemällä köyttä, ja matruusit alkoivat hilata sitä ylös isonraa'an päähän sovitetun taljan avulla. Hai teki ankaraa vastarintaa tuntiessaan itseään kiskottavan pois luontaisesta elinpiiristään. Mutta sen voima taltutettiin. Juoksusolmulla varustettu köysi saatiin solutetuksi pyrstön ympärille tekemään sen liikkeet tehottomiksi. Muutamaa hetkeä myöhemmin se oli nostettu laitavarppeiden yli ja vedetty laivan kannelle. Muuan matruuseista lähestyi sitä varovasti ja katkaisi voimakkaalla kirveeniskulla pedon pelottavan pyrstön.
Pyynti oli päättynyt; pedon puolelta ei ollut enää mitään pelättävää; merimiesten kostonhalu oli tyydytetty, mutta ei heidän uteliaisuutensa. Yleisenä merimiestapana onkin aina huolellisesti tutkia hain vatsalaukku. Matruusit tuntevat kalan valikoimattoman ahnauden ja odottavat yllätystä, eivätkä siinä aina petykään.
Lady Glenarvan ei halunnut katsella tätä tympäisevää tarkastelua ja palasi peräsalonkiin. Hai huohotti vielä; se oli lähes neljä metriä pitkä ja painoi yli kolmesataa kiloa. Tällainen koko ei tosin ole tavaton; mutta vaikka vasarahai ei kuulukaan lajin jättiläisiin, se on kuitenkin pelätyimpiä.
Valtavan kalan vatsa avattiin kirveeniskuilla, suuria siekailematta. Koukku oli tunkeutunut aina vatsaan saakka, joka oli aivan tyhjä; eläin oli ilmeisesti paastonnut pitkän aikaa, ja pettyneet merimiehet rupesivat jo heittämään sen raatoa mereen, kun kapteenin huomiota kiinnitti muuan suurehko esine sisälmysten sopukassa.
— Kas, mikä tuo on? hän huudahti.
— Sekö? yksi matruuseista vastasi. — Se on kivenlohkare, jonka peto on nielaissut painolastikseen.
— Hei, toinen jatkoi, — sehän on kanuunankuula, jonka se veitikka on saanut vatsaansa, mutta ei ole vielä ehtinyt sulattaa.
— Olkaa vaiti, huomautti Tom Austin, laivan ensimmäinen perämies, — ettekö näe, että tämä ahmatti on ollut paatunut juoppo, joka ei ole juonut ainoastaan viiniä, vaan — ettei pisaraakaan menisi hukkaan — vielä pullonkin?
— Mitä! lordi Glenarvan huudahti, — onko hain vatsassa pullo?
— On kuin onkin, ensimmäinen perämies vastasi. — Mutta sen kyllä näkee, ettei se tule suoraan viinikellarista.
— No niin, Tom, lordi Edward lausui, — ottakaa se esiin varovasti; merestä löydetyt pullot sisältävät usein tärkeitä papereita.
— Niinkö arvelette? majuri MacNabbs sanoi.
— Arvelen ainakin, että niin voi olla.
— Niin, en minä vastaan väitä, majuri vastasi, — ja ehkäpä tuossakin on joku salaisuus.
— Sen saamme pian tietää, Glenarvan sanoi. — No, Tom?
— Tässä se on, vastasi ensimmäinen perämies näyttäen muodotonta esinettä, jonka hän juuri oli saanut vaivoin vedetyksi esiin hain vatsasta.
— Hyvä, Glenarvan sanoi, — peskää se ensin ja tuokaa sitten peräsalonkiin.
Tom teki työtä käskettyä, ja näin omituisissa oloissa löydetty pullo asetettiin peräsalongin pöydälle, jonka ympärille istuutuivat lordi Glenarvan, majuri MacNabbs, kapteeni John Mangles ja lady Helena, sillä nainen on, sanotaan, aina hiukan utelias.
Merellä voi kaikki tuntua erikoisen merkittävältä. Syntyi hetken hiljaisuus. Jokainen tutki katseellaan tätä merestä saatua särkyvää esinettä. Piilikö siinä todellisen onnettomuuden salaisuus vaiko joku tyhjänpäiväinen, jonkun joutilaan purjehtijan aaltojen armoille heittämä sana?
Oli miten oli, asiasta oli saatava selko, ja Glenarvan ryhtyi enempää odottamatta tutkimaan pulloa; hän noudatti siinä muuten kaikkea asianmukaista varovaisuutta, ikään kuin olisi ollut vakavan tapauksen yksityiskohtia tutkimassa oleva rikoskomisario; ja siinä Glenarvan teki oikein, sillä näennäisesti mitättöminkin merkki voi usein paljastaa tärkeitä seikkoja.
Ennen pullon avaamista tarkastettiin sen ulkokuori. Sillä oli pitkänsuippeneva kaula, jonka vankassa päässä vielä oli ruosteen syömä rautalangan pätkä; suurta painetta kestävä paksuseinäisyys osoitti ilmeisesti champagnelaista alkuperää. Näillä pulloilla lyövät Ain ja Épernayn viinitarhurit poikki aisanpaksuisia kalikoita, pullon saamatta vähäisintäkään säröä. Tämä oli siis särkymättä saattanut kestää pitkänkin vaelluksen vaiheet.
— Se on Cliquot-pullo,[1] majuri sanoi yksikantaan.
Ja kun hänen täytyi siinä asiassa olla asiantuntija, myönnettiin hänen toteamisensa oikeaksi.
— Rakas majuri, huomautti kuitenkin lady Helena, — vähät kai on väliä, mikä pullo se on, ellemme tiedä, mistä se tulee.
— Me saamme sen tietää, Helena-kulta, lordi Edward sanoi, — ja jo nyt voi vakuuttaa, että se tulee kaukaa. Katsokaa sitä peittävää kivettynyttä ainesta, jonka merivesi on ikään kuin muuttanut malmiksi! Tämä pullo oli uiskennellut jo kauan valtameressä ennen solahtamistaan hain vatsaan.
— Minun täytyy olla samaa mieltä, majuri lausui; — tämä pullo, jota sen kivikuori on suojellut, on tosiaan voinut tehdä hyvin pitkän matkan.
— Mutta mistä se tulee? lady Glenarvan kysyi.
— Odota, rakas Helena, odota; pullojen suhteen täytyy olla malttavainen. Erehtyisin suuresti, ellei se anna vastausta kaikkiin kysymyksiimme.
Ja näin sanoen alkoi Glenarvan raaputtaa pullon suuta peittävää kovaa kerrostumaa; pian tulikin korkki näkyviin, mutta pahoin meriveden tärvelemänä.
— Ikävä seikka, Glenarvan sanoi, — sillä jos siellä on joku paperi, se on varmaan pahoin pilalla.
— Se on mahdollista, majuri myönsi.
— Minä lisäisin, Glenarvan jatkoi, — että tämän huonosti suljetun pullon olisi piankin täytynyt upota, ja on onni, että tuo hai sen nielaisi tuodakseen sen meille_ Duncanin _kannelle.
— Epäilemättä, John Mangles vastasi, — ja kuitenkin olisi ollut parempi löytää se suoraan merestä, määrätyltä pituus- ja leveysasteelta. Silloin voisi, tuulia ja merivirtoja tutkimalla, laskea sen kulkeman tien; mutta kun sen tuojana on hai, joka kulkee vasten tuulta ja virtaa, ei enää tiedä perusteita päätelmille.
— Saammehan nähdä, Glenarvan lausui.
Samassa hän poisti korkin mitä huolellisimmin, ja hyttiin levisi voimakas, suolainen tuoksu.
— No? lady Helena kysyi malttamattomana kuten naiset ainakin.
— On kuin onkin! Glenarvan sanoi. — Minä en erehtynyt. Täällä on papereita!
— Viestejä! Viestejä! lady Helena huudahti.
— Ne näyttävät vain kosteuden kuluttamilta, Glenarvan vastasi, — ja niitä on mahdoton vetää ulos, sillä ne ovat tarttuneet kiinni pullon laitoihin.
— Lyödään pullo rikki, MacNabbs sanoi.
— Minä säilyttäisin sen mieluummin ehjänä, Glenarvan huomautti.
— Niin minäkin, majuri yhtyi.
— Epäilemättä, lady Helena sanoi, — mutta sisällys on arvokkaampi kuin kuori, ja jälkimmäinen täytyy uhrata edellisen vuoksi.
— Ehkä teidän jalosukuisuutenne rikkoo vain kaulan, John Mangles esitti. — Silloin saamme paperin ulos sitä vahingoittamatta.
— Tehdään niin, tehdään niin, rakas Edward! lady Glenarvan huudahti.
Oli vaikea menetellä toisin, ja niinpä lordi Glenarvan päätti särkeä kallisarvoisen pullon kaulan. Täytyi käyttää vasaraa, sillä lasin kivettymäkerros oli tehnyt sen kovaksi kuin graniitti. Pian se hajosi siruina pöydälle, ja pullossa nähtiin useita toisiinsa takertuneita paperipaloja. Glenarvan otti ne varovasti ulos, erotti ne ja levitti eteensä, lady Helenan, majurin ja kapteenin painautuessa hänen ympärilleen.
KOLME ASIAKIRJAA.
Näissä meriveden puoleksi hävittämissä paperipalasissa saattoi huomata vain muutamia sanoja, melkein tyyten näkymättömiin kuluneiden rivien selittämättömiä jäännöksiä. Muutamia minuutteja lordi Glenarvan tutki niitä tarkkaavasti; hän käänteli niitä edestakaisin; asetti ne päivänvaloa vasten; tarkasteli meren säästämän kirjoituksen pienimpiäkin viivoja; sitten hän katsahti ystäviinsä, jotka tarkkailivat häntä huolestunein katsein.
— Tässä on kolme eri asiakirjaa, hän sanoi, — ja arvatenkin kolme saman asiakirjan jäljennöstä käännettyinä kolmelle kielelle, englannin, ranskan ja saksan. Eräät säilyneet sanat eivät jätä minulle siinä suhteessa mitään sijaa epäilyille.
— Mutta muodostavatko nämä sanat mitään ajatusta? lady Glenarvan kysyi.
— Sitä on vaikea sanoa, rakas Helena; näihin papereihin piirretyt sanat ovat sangen epätäydellisiä.
— Ehkäpä ne täydentävät toisiansa? majuri arveli.
— Niin voi olla, John Mangles huomauta; — on mahdotonta, että merivesi olisi rikkonut rivit ihan samoilta kohdilta, ja yhdistelemällä toisiinsa nämä lauseiden katkelmat me lopulta keksimme niistä ymmärrettävän ajatuksen.
— Siihen juuri ryhdymmekin, lordi Glenarvan lausui, — mutta menetelkäämme järjestelmällisesti. Tässä on aluksi englantilainen asiakirja.
Siinä paperissa oli seuraavat rivit ja sanat:
62 Bri gow
sink stra
aland
skipp Gr this monit of lond
and ssistance
lost
— Se ei sano paljon, majuri sanoi pettyneen näköisenä.
— Selvästi se ainakin on englannin kieltä, kapteeni vastasi.
— Siitä ei ole epäilystä, lordi Glenarvan sanoi; — sanat sink, aland, this, and, lost ovat säilyneet ehjinä; skipp muodostaa ilmeisesti sanan skipper, ja kysymys on eräästä herra Gr:sta, luultavastikin jonkun haaksirikkoutuneen laivan kapteenista.
— Lisätkäämme, John Mangles sanoi, — sanat monit ja ssistance, joiden ajatus on ilmeinen.
[Sanat sink, aland, this, and, lost merkitsevät upota, maihin, tämä, ja, hukassa. Skipper on Englannissa kauppalaivojen kapteenin nimityksenä. Monition on asiakirja eli kirjelmä, ja assistance merkitsee apua.]
— Mutta tuohan on jo jotakin, lady Helena huudahti.
— Onnettomuudeksi puuttuu meiltä kokonaisia rivejä, majuri huomautti.
— Mitenkä saamme selville uponneen laivan nimen ja haaksirikon paikan?
— Kyllä saamme, lordi Edward sanoi.
— Epäilemättä, vastasi majuri, joka oli ehdottomasti samaa mieltä kuin muutkin, — mutta millä tavalla?
— Täydentämällä yhtä asiakirjaa toisella.
— Yrittäkäämme siis! lady Helena huudahti.
Toinen paperipala oli vioittuneempi kuin ensimmäinen ja sisälsi vain yksinäisiä sanoja, jotka sijaitsivat näin:
7 Juni Glas
zwei atrosen graus bringt ihnen
— Tämä on kirjoitettu saksaksi, John Mangles sanoi vilkaistuaan paperiin.
— Osaatteko sitä kieltä, John? lordi Glenarvan kysyi.
— Osaan, teidän jalosukuisuutenne.
— Niinpä sanokaa meille, mitä nämä muutamat sanat merkitsevät.
Kapteeni tarkasti asiakirjaa huolellisesti ja lausui:
— Ensinnäkin on tässä tapahtuman aikamäärä; 7 Juni merkitsee 7. kesäkuuta ja liittämällä tämän englantilaisen asiakirjan numeroihin 62, on meillä aikamäärä täydellisenä: 7. kesäkuuta 1862.
— Erinomaista! lady Helena huudahti. — Jatkakaa, John!
— Samalla rivillä, nuori kapteeni jatkoi, — näen sanan Glas, josta yhdistettynä ensimmäisen asiakirjan tavuun gow tulee Glasgow. On nähtävästikin kysymys jostakin Glasgowin satamasta kotoisin olevasta laivasta.
— Minä olen samaa mieltä, majuri sanoi.
— Tästä asiakirjasta puuttuu toinen rivi kokonaan, John Mangles jatkoi. — Mutta kolmannella on kaksi tärkeää sanaa: zwei — kaksi — ja atrosen eli paremmin matrosen, kuten matruusi-sana kirjoitetaan saksan kielellä.
— Olisiko siis kysymys, lady Helena sanoi, — kapteenista ja kahdesta matruusista?
— Luultavasti, lordi Glenarvan vastasi.
— Minä tunnustan, teidän jalosukuisuutenne, jatkoi sitten taas kapteeni, — että seuraava sana, graus, saattaa minut pulaan. En tiedä, kuinka sen kääntäisin. Ehkäpä kolmas asiakirja tekee sen ymmärrettäväksi. Kaksi viimeistä sanaa taas on helppo selittää. Bringt ihnen merkitsee tuokaa heille, ja jos liittää ne englantilaiseen sanaan, joka niin kuin nämäkin on kuudennella rivillä, eli sanaan_ assistance_, niin syntyy selvästi lause: tuokaa heille apua.
— Niin, tuokaa heille apua! Glenarvan lausui, — mutta missä ne onnettomat ovat? Tähän saakka meillä ei ole ainoatakaan vihjettä paikasta; tapahtumapaikka on täysin tuntematon.
— Toivokaamme, että ranskalainen asiakirja on selvempi, lady Helena sanoi.
— Katsokaamme ranskalaista asiakirjaa, Glenarvan vastasi, — ja kun kaikki osaamme sitä kieltä, on työmme helpompaa.
Kolmas asiakirja oli seuraavannäköinen:
trois ats tannia
gonie austral
abor
contin pr cruel indi
jete ongit
et 37° 11' lat
— Siinä on numeroita, lady Helena huudahti. — Katsokaa, herrat, katsokaa!
— Edetkäämme järjestyksessä, lordi Glenarvan sanoi, — ja alkakaamme alusta. Sallikaa minun korjata entiselleen, yksitellen, nämä hajanaiset ja vaillinaiset sanat. Näen ensinnäkin ensimmäisistä kirjaimista, että on kysymys fregatista (troismâts), jonka nimi on englantilaisen ja ranskalaisen asiakirjan avulla säilynyt täydellisenä: Britannia. Kahdesta seuraavasta sanasta, gonie ja austral, on vain jälkimmäisellä merkitys, jonka kaikki ymmärrätte: eteläinen.
— Se on tärkeä seikka, John Mangles huomautti. — Haaksirikko on tapahtunut eteläisellä pallonpuoliskolla.
— Se on laajanpuoleinen käsite, majuri sanoi.
— Minä jatkan, Glenarvan lausui. — Ah! sana abor, alku verbistä aborder, päästä maihin. Nuo onnettomat ovat päässeet maihin jossakin. Mutta missä? Contin! Onko se siis continent, manner? Cruel…!
— Cruel! John Mangles huudahti, — siinähän on selitys saksalaiseen sanaan graus … grausam … cruel, julma!
— Jatkakaamme, jatkakaamme! sanoi Glenarvan, jonka into yltyi sitä mukaa kuin sananjäännösten ajatus valkeni heille. — Indi … olisiko siis kysymys Intiasta, jonne nämä merimiehet olisivat joutuneet? Mitä merkitsee sana ongit? Ah, longitude, pituusaste! Ja tässä latitude, leveysaste: kolmekymmentäseitsemän astetta yksitoista minuuttia. Vihdoinkin! Meillä on siis yksi täsmällinen ohje.
— Mutta pituusaste puuttuu, MacNabbs sanoi.
— Ei kaikkea voi saada, rakas majuri, Glenarvan vastasi; — ja leveysasteen tarkka tieto on jo jotakin. Tämä ranskalainen asiakirja on kieltämättä täydellisin kaikista kolmesta. Ilmeisesti kukin niistä on sananmukainen käännös toisestaan, sillä jokaisessa on yhtä monta riviä. Täytyy siis nyt yhdistää ne, kääntää ne yhdelle ainoalle kielelle ja etsiä niiden todennäköisintä, johdonmukaisinta ja selvintä ajatusta.
— Ranskaksi, englanniksi vaiko saksaksi aiotte tämän käännöksen tehdä? majuri kysyi.
— Ranskaksi, Glenarvan vastasi, — koska useimmat tärkeistä sanoista ovat sillä kielellä meille säilyneet.
— Teidän jalosukuisuutenne on oikeassa, John Mangles sanoi, — ja siksi toiseksi mehän osaamme sitä kaikki.
— Se on siis sovittu. Minä kirjoitan tämän asiakirjan yhdistämällä sanojen ja lauseiden katkelmat, jättämällä erottavat aukot väliin ja täydentämällä vain ne, joiden merkitys ei voi olla epäselvä; sitten vertaamme ja päättelemme.
Glenarvan tarttui heti kynään ja hetken kuluttua hän esitti ystävilleen paperin, johon oli kirjoitettu seuraavat rivit:
7 juin 1862 trois-mâts Britannia Glasgow
sombre gonie austral
à terre deux matelots
capitaine Gr abor
contin pr cruel indi
jete ce document de longitude
et 37° 11' de latitude Portez-leur secours
perdus
Tällä hetkellä tuli eräs matruusi ilmoittamaan kapteenille, että Duncan oli saapumassa Clyden lahteen, ja kysymään hänen käskyjään.
— Mitä teidän jalosukuisuutenne aikoo? John Mangles kysyi kääntyen lordi Glenarvanin puoleen.
— Pyrkiä Dumbartoniin niin pian kuin mahdollista, John; sitten, sillä välin kun lady Helena palaa Malcolmin linnaan, matkustan aina Lontooseen saakka esittämään tämän asiakirjan meriministeriöön.
John Mangles antoi senmukaiset määräykset ja matruusi meni ilmoittamaan ensimmäiselle perämiehelle.
— Nyt, ystäväni, Glenarvan sanoi, — jatkakaamme tutkimuksiamme. Me olemme suuren onnettomuuden jäljillä. Eräiden ihmisten henki riippuu meidän terävyydestämme. Käyttäkäämme siis kaikki älymme saadaksemme tämän arvoituksen selville.
— Me olemme valmiit, rakas Edward, lady Helena vastasi.
— Ensinnäkin, Glenarvan jatkoi, — tässä asiakirjassa on tarkoin erotettava kolme seikkaa: 1. se, mikä tiedetään; 2. se, mitä voidaan olettaa; 3. se, mitä ei tiedetä. Mitä siis tiedämme? Me tiedämme, että 7. kesäkuuta 1862 eräs fregatti, Britannia Glasgowista, on uponnut; että kaksi matruusia ja kapteeni ovat heittäneet tämän asiakirjan mereen 37° 11' leveysasteella ja pyytävät apua.
— Aivan niin, majuri vahvisti.
— Mitä voimme olettaa? Glenarvan jatkoi. — Ensinnäkin, että haaksirikko on tapahtunut eteläisillä merillä, ja silloin kiinnitän heti teidän huomiotanne sanaan gonie. Eikö se itsestään viittaa maan nimeen, johon se kuuluu?
— Patagonia! lady Helena huudahti.
— Epäilemättä.
— Mutta kulkeeko 37. leveysaste Patagonian kautta? majuri kysyi.
— Se on helppo todeta, John Mangles vastasi käärien auki
Etelä-Amerikan kartan. — Niin on asia. 37. leveysaste koskettaa
Patagoniaa. Se leikkaa Araucaniaa, kulkee ruohoaavikoiden poikki
Patagonian alueen pohjoisosassa ja häipyy sitten Atlantin valtamereen.
— Hyvä. Jatkakaamme olettamuksiamme. Molemmat matruusit ja kapteeni abor … abordent, pääsevät maihin, eikö niin? contin … continent, manner; te ymmärrätte: mannermaalle eikä saarelle. Miten heidän käy? Tässä on kaksi kohtalokasta kirjainta pr … jotka ilmaisevat heidän kohtalonsa. Ne onnettomat ovat pris tai prisonniers, vankeina.
Kenen? Cruels indiens, julmien intiaanien. Tuntuuko se teistä vakuuttavalta? Eivätkö nämä sanat kuin itsestään hypähdä aukkopaikkoihin? Eikö asiakirja selkene teidän silmissänne? Eikö ole kuin valo välähtäisi mielessänne?
Glenarvan puhui vakuuttavasti. Hänen silmistään loisti ehdotonta luottamusta. Koko hänen hehkunsa tarttui hänen kuulijoihinsa. Hänen laillaan hekin huudahtivat:
— Se on selvää, se on ilmeistä!
Hetken kuluttua lausui lordi Edward jälleen:
— Kaikki nämä olettamukset, ystäväni, tuntuvat minusta erittäin päteviltä; minä katson onnettomuuden tapahtuneen Patagonian rannikolla. Muuten, minä annan tiedustaa Glasgowista, mikä Britannian määräpaikkana oli, ja me saamme tietää, onko se voinut joutua näille seuduille.
— No, meidän ei tarvitse mennä niin kauas, John Mangles huomautti. — Minulla on täällä kokoelma Mercantile and Shipping Gazettea, josta saamme tarkat tiedot.
— Katsotaan, katsotaan! lady Glenarvan sanoi.
John Mangles otti pinkan kauppa- ja merenkulkulehteä vuodelta 1862 ja alkoi selailla nopeasti. Kauan ei hänen tarvinnutkaan hakea, ja pian hän sanoi tyytyväisellä äänellä:
— 30. toukokuuta 1862. Peru! Callao! Lastissa Glasgowiin. Britannia, kapteeni Grant.
— Grant! lordi Glenarvan huudahti, — tuo uskalias skotlantilainen, joka aikoi perustaa Uuden-Skotlannin jonnekin Tyynen Valtameren saarille!
— Niin, John Mangles vastasi, — sama mies, joka vuonna 1861 lähti Glasgowista Britannialla, ja josta sitten ei ole milloinkaan saatu mitään tietoja!
— Ei epäilystäkään! Glenarvan sanoi. — Se on hän. Britannia lähti Callaosta 30. toukokuuta, ja 7. kesäkuuta, kahdeksan päivää lähtönsä jälkeen, se on joutunut haaksirikkoon Patagonian rannikolla. Siinä kapteeni Grantin tarina täydellisenä näissä selittämättömiltä näyttäneissä sanojen jäännöksissä. Te näette, ystäväni, että se osa, minkä me kykenimme olettamaan, on aika runsas. Mitä taas siihen tulee, mitä emme tiedä, se supistuu vain yhteen ainoaan seikkaan: pituusasteeseen, joka meiltä puuttuu.
— Se on meille tarpeeton, John Mangles huomautti, — kun kerran tiedämme maan, ja leveysasteen nojalla yksin minä ottaisin mennäkseni suoraan haaksirikkopaikalle.
— Tiedämmekö me nyt siis kaikki? lady Glenarvan kysyi.
— Kaikki, rakas Helena, ja ne aukot, jotka meri on syövyttänyt asiakirjojen sanoihin, minä täytän vaivattomasti, ikään kuin kirjoittaisin kapteeni Grantin sanelun mukaan.
Samalla lordi Glenarvan tarttui kynään ja kirjoitti epäröimättä seuraavan selonteon:
"7. kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi Patagonian rannikolla eteläisellä pallonpuoliskolla. Maihin pyrkien kaksi matruusia ja kapteeni Grant yrittivät nousta mantereelle, missä he joutuvat julmien intiaanien vangiksi. He ovat heittäneet tämän asiakirjan — pituus- ja 37° 11' leveysasteelle. Tuokaa heille apua tai he ovat hukassa."
— Hyvä, hyvä, rakas Edward, lady Helena sanoi, — ja jos nämä onnettomat vielä näkevät kotimaansa, niin heidän on siitä onnesta kiittäminen sinua.
— Ja he näkevät sen, Glenarvan vastasi. — Tämä asiakirja on niin pätevä, niin selvä, niin varma, että Englanti ei voi epäröidä lähettämästä apua noille kolmelle, autiomaahan joutuneelle lapselleen. Mitä se on ennen tehnyt Franklinin ja niin monen muun vuoksi, sen on se nyt tekevä Britannian haaksirikkoisten hyväksi.
— Mutta niillä onnettomilla, lady Helena huomautti, — on varmaankin perhe, joka suree heidän menettämistään. Kukaties kapteeni Grant-paralla on vaimo, lapsia…
— Rakas Helena, sinä olet oikeassa, ja minä toimitan heidän tietoonsa, että kaikki toivo ei ole vielä mennyttä. Nyt, ystäväni, nouskaamme kannelle, sillä me lähestymme kai satamaa.
Duncan oli todellakin ruvennut kulkemaan höyryllä; se sivuutti tällä hetkellä Buten saaren rantaa, oikealla puolellaan Rothesay ja sen ihana, vehmaassa laaksossa oleva pikku kaupunki; sitten se saapui lahden kapeihin salmiin, kulki Greenockin ohi ja ankkuroi kello kuuden aikaan illalla Dumbartonin basalttikallion juurelle, jonka huipulla on skotlantilaisen sankarin Wallacen kuuluisa linna.
Siellä odottivat valjastetut kyytivaunut lady Helenaa saattaakseen hänet ja majuri MacNabbsin Malcolmin linnaan. Sitten lordi Glenarvan syleili nuorta vaimoaan ja riensi Glasgowin pikajunaan.
Mutta ennen lähtöään oli hän antanut eräälle pikalähetille tärkeän tiedon, ja muutamia minuutteja myöhemmin sähkölennätin välitti Timesille ja Morning-Chroniclelle seuraavan ilmoituksen:
"Tietojen saamiseksi Glasgowista olevan fregatin, Britannian ja kapteeni Grantin kohtalosta käännyttäköön lordi Glenarvanin puoleen, Malcolmin linna, Luss, Dumbartonin kreivikunta, Skotlanti."
MALCOLMIN LINNA.
Malcolmin linna, Ylämaiden runollisimpia, sijaitsee lähellä Lussin kylää, jonka kaunista laaksoa se hallitsee. Lomond-järven leppoisat laineet huuhtovat sen muurien graniittia. Ylimuistoisesta ajasta se oli kuulunut Glenarvanin suvulle, joka Rob Royn ja Fergus MacGregorin maassa piti yllä Walter Scottin muinaisten sankarien vieraanvaraisia tapoja. Skotlannissa tapahtuneen yhteiskunnallisen mullistuksen aikana joutui maantielle suuri joukko alustalaisia, jotka eivät voineet maksaa tilusten isännille raskaita veroja. Monet kuolivat nälkään; toiset rupesivat kalastajiksi; kolmannet muuttivat maasta. Se oli kauttaaltaan toivotonta aikaa. Ainoastaan Glenarvanit uskoivat uskollisuuden voivan yhdistää ylhäisiä ja alhaisia ja pysyivät uskollisina alustalaisilleen. Ei ainoankaan tarvinnut lähteä syntymämajastaan; ei kenenkään jättää maata, jossa hänen esi-isänsä lepäsivät; kaikki jäivät entisten isäntiensä alueelle. Nytkin vielä, tänä vieraantumisen ja hajaantumisen aikana, oli Glenarvaneilla Malcolmin linnassa niin kuin Duncan-laivallakin ainoastaan skotlantilaisia; kaikki polveutuivat MacGregorien, MacFarlanien, MacNabbsien, MacNaughtonien alustalaisista, — olivat Stirlingin ja Dumbartonin kreivikuntien lapsia: kunnon väkeä, henkeen ja vereen uskollista isännälleen, vieläpä muutamat heistä puhuivatkin vanhan Kaledonian gaelilaismurretta.
Lordi Glenarvanilla oli suunnaton omaisuus; hän käytti sitä laajaan avuliaisuuteen; hänen hyvyytensä oli vielä hänen anteliaisuuttaankin suurempi, sillä se oli määrätön, kun taas avustuksilla täytyi pakostakin olla jokin raja. Lussin herra, Malcolmin linnanisäntä, edusti kreivikuntaansa parlamentin ylähuoneessa. Mutta kun hänen mielipiteensä muka olivat jakobiinilaisia, — kun hänellä ei ollut halua mielistellä Hannoverin kuningashuonetta, — eivät Englannin valtiomiehet häntä kovinkaan suosineet, pääasiassa kuitenkin siitä syystä, että hän piti kiinni esi-isiensä perimyksistä ja vastusti tarmokkaasti "eteläisten" poliittista sekaantumista Skotlannin asioihin.
Lordi Edward Glenarvan ei kuitenkaan ollut takapajulle jäänyt mies, ei ahdasmielinen eikä älyltään heikko; mutta pitäessään kreivikuntansa ovia leveältä avoinna edistykselle hän pysyi skotlantilaisena mieleltään, ja Skotlannin kunnian puolesta hän meni nopeilla veneillään kamppailemaan Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpailuissa.
Edward Glenarvan oli kolmenkymmenenkahden ikäinen; hän oli kookasvartaloinen mies, kasvonpiirteiltään hiukan ankara, mutta hänen katseessaan oli rajatonta lempeyttä, ja hänen koko olemuksensa oli ylämaalaisen runouden läpitunkema. Tiedettiin, että hän oli urhea hurjuuteen saakka, yritteliäs, ritarillinen, kuin konsaan 19. vuosisadan Fergus. Hän oli ollut naimisissa vasta kolmisen kuukautta; hänen puolisonsa oli miss Helena Tuffnel, suuren tutkimusretkeilijän William Tuffnelin tytär, miehen, joka oli maantieteen ja löytöretki-innostuksen monia uhreja.
Miss Helena ei ollut ylhäistä sukua, mutta hän oli skotlantilainen, ja se vastasi lordi Glenarvanin mielestä mitä aateluutta tahansa; tästä nuoresta, viehättävästä, rohkeasta, uskollisesta neidosta oli Lussin herra tehnyt elämänsä kumppanin. Lordi tapasi hänet ensimmäisen kerran yksinäisenä, orpona, melkein varattomana hänen isänsä talossa Kilpatrickissa, ja oivalsi, että tuosta tytöstä tulisi erinomainen vaimo. Miss Helena oli kaksikymmentäkaksi täyttänyt, valkoverinen, silmät siniset niin kuin Skotlannin järvet keväisenä aamuna. Hänen rakkautensa oli hänen suurta kiitollisuuttaankin suurempi. Neito rakasti häntä aivan kuin olisi hän itse ollut rikas perijätär ja lordi köyhäksi jäänyt orpo. Ja alustalaiset ja palvelijat olisivat antaneet henkensä rouvan puolesta, josta puhuessaan he käyttivät nimitystä: Lussin hyvä valtiatar.
Lordi Glenarvan ja lady Helena elivät onnellisina Malcolmin linnassa, keskellä Ylämaiden uhkeata ja villiä luontoa, kävelivät kastanja- ja sykomoripuiden reunustamia varjoisia kujia järven rannalla, missä entisajan sotalaulut vielä kaikuivat raivaamattomien rotkojen pohjilta, — missä Skotlannin historia on ikivanhoihin raunioihin uurrettuna. Milloin eksyivät he koivu- tai lehtikuusimetsiin, kellastuneen kanervikon aavan aukion keskelle; milloin taas kiipesivät Ben Lomondin äkkijyrkille kukkuloille, tai ratsastivat halki autioiden rotkojen, tutkien, ymmärtäen, ihmetellen tätä runollista seutua, jota vieläkin sanotaan "Rob Royn maaksi", ja niitä mainioita maisemia, joita Walter Scott on niin ihanasti ylistänyt. Illalla, yön yllättäessä, kun "MacFarlanen lyhty" syttyi taivaalla, he lähtivät harhailemaan pitkin Malcolmin linnan ympäri kiertävää vanhaa puolustusmuuria, jossa vielä näkyi ampuma-aukkoja, ja siellä, ajatuksiinsa unohtuneina ja kuin yksin maailmassa, jollakin kivellä, luonnon hiljaisuuden keskellä, kalvaan kuun katseen alla istuen, yön alkaessa asettua vähitellen hämärtyvien vuorten kukkuloille, he viipyivät antautuneina siihen kirkkaaseen hurmioon ja sisäiseen ihastukseen, jonka salaisuuden tuntevat maan päällä vain rakastavaiset sydämet.
Näin kuluivat heidän avioliittonsa ensimmäiset kuukaudet. Mutta lordi Glenarvan ei unohtanut, että hänen vaimonsa oli suuren löytöretkeilijän tytär. Hän ajatteli, että lady Helenalla varmaankin oli sama kaipuu kuin hänen isänsä sydämessä, eikä hän siinä erehtynytkään. Rakennettiin Duncan; sen oli määrä kuljettaa lordi ja lady Glenarvan maailman kauneimpiin maihin, Välimeren aalloille, aina Aigeian meren saarille saakka. Ajateltakoon lady Helenan iloa, kun hänen puolisonsa määräsi Duncanin hänen käytettäväkseen! Tuskin onkaan suurempaa onnea kuin se, että saa viedä rakastettunsa näille viehättäville Kreikan vesille ja viettää kuherruskuukautensa itämaiden ihastuttavilla rannoilla?
Tällä erää oli lordi Glenarvan lähtenyt Lontooseen. Koskihan asia onnettomien haaksirikkoisten pelastamista ja siksi lady Helena olikin tämän ohimenevän eron aikana oikeastaan vain maltiton eikä suruissaan; seuraavana päivänä hänen puolisonsa sähkösanoma antoi toiveita pikaisesta paluusta; illalla saapunut kirje pyysi pidennystä; siitä kävi ilmi, että lordi Glenarvan oli kohdannut jonkun verran vaikeuksia; sitä seuraavana päivänä saapui uusi kirje, jossa lordi ei enää salannut tyytymättömyyttään meriministeriöön.
Silloin lady Helena alkoi käydä levottomaksi. Kun hän illalla oli yksin huoneessaan, linnan hovimestari, herra Halbert, saapui kysymään suostuisiko hän ottamaan vastaan nuoren tytön ja nuoren pojan, jotka pyysivät päästä lordi Glenarvanin puheille.
— Ovatko ne paikkakunnan lapsia? lady Helena kysyi.
— Eivät, rouva, hovimestari vastasi, — sillä minä en tunne heitä. He ovat tulleet rautatiellä Ballochiin ja Ballochista Lussiin jalkaisin.
— Pyytäkää heitä astumaan sisään, Halbert, lady Glenarvan sanoi.
Hovimestari poistui. Hetken kuluttua olivat nuori tyttö ja poika lady Helenan huoneessa. He olivat sisar ja veli. Heidän yhdennäköisyytensä vuoksi siitä ei voinut olla epäilystäkään. Sisar oli kuudentoista. Hänen sirot, hiukan rasittuneet kasvonsa, hänen silmänsä, jotka varmaan olivat usein itkeneet, hänen alistunut, mutta samalla rohkea ilmeensä, hänen köyhä, mutta siisti pukunsa puhuivat hänen puolestaan. Hän piti kädestä kaksitoistavuotiasta päättävän näköistä poikaa, joka näytti ottavan sisarensa suojeltavakseen. Tosiaan, olisi kuka tahansa loukannut nuorta tyttöä, hän olisi joutunut tekemisiin tämän pikkumiehen kanssa! Sisar oli hiukan ujo jouduttuaan lady Helenan eteen. Tämä ehätti panemaan puheen alkuun.
— Te haluatte puhutella minua? hän lausui rohkaisten nuorta tyttöä katseellaan.
— Emme teitä, nuori poika vastasi päättävällä äänellä, — vaan lordi
Glenarvania itseään.
— Antakaa hänelle anteeksi, rouva, sanoi sisko silloin veljeensä katsahtaen.
— Lordi Glenarvan ei ole linnassa, lady Helena vastasi; — mutta minä olen hänen vaimonsa, ja jos voin edustaa häntä teidän asiassanne…
— Oletteko te lady Glenarvan? nuori tyttö sanoi.
— Olen, neiti.
— Senkö Malcolmin linnan lordi Glenarvanin puoliso, joka on julkaissut lehdessä Britannian haaksirikkoa koskevan ilmoituksen?
— Niin, niin, lady Helena vakuutti innokkaasti. — Entä te…?
— Minä olen neiti Grant, rouva, ja tämä on minun veljeni.
— Neiti Grant! Neiti Grant! lady Helena huudahti, veti nuoren tytön luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli pikku poikaa poskille.
— Rouva, nuori tyttö kysyi, — mitä te tiedätte isäni haaksirikosta? Onko hän elossa? Saammeko enää milloinkaan nähdä häntä? Sanokaa, rukoilen sitä teiltä!
— Rakas lapsi, lady Helena lausui. — Jumala varjelkoon minua vastaamasta teille kevytmielisesti tällaisessa tapauksessa; minä en tahtoisi antaa teille toiveita, jotka ehkä tuottaisivat pettymystä…
— Puhukaa, rouva, puhukaa! Minä olen vahva, kestän tuskaa ja voin kuulla mitä tahansa.
— Rakas lapseni, lady Helena vastasi, — toive on hyvin heikko; mutta kaikkivoivan Jumalan avulla on mahdollista, että te kerran saatte jälleen nähdä isänne.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! huudahti neiti Grant, joka ei voinut pidättää kyyneleitään, kun taas Robert suuteli lady Glenarvanin käsiä.
Tämän haikean ilon ensi puuskan tyynnyttyä ryhtyi neiti Grant tekemään lukemattomia kysymyksiä; lady Helena kertoi hänelle pullossa olleiden paperilappujen löytymisestä, että Britannia oli haaksirikkoutunut Patagonian rannikolla, että haaksirikon jälkeen kapteeni ja kaksi matruusia, ainoat eloonjääneet, nähtävästi olivat päässeet mannermaalle, ja vihdoin, että he pyysivät ihmisiltä apua tässä kolmella kielellä kirjoitetussa ja meren aaltojen haltuun uskotussa kirjeessään.
Kertomuksen kuluessa ahmi Robert Grant silmillään lady Helenaa; hänen elämänsä riippui tämän selvityksestä; lapsen mielikuvitus loihti esiin kauheat tapahtumat, joiden uhrina hänen isänsä oli täytynyt olla; hän näki isänsä Britannian kannella, seurasi tätä aaltojen helmassa, kapusi tämän kanssa rannan kallioille ja ryömi huohottaen hiekalle pois aaltojen ulottuvilta. Monta kertaa lady Helenan kertomuksen kestäessä hän mutisi jotakin.
— Oi, isä, isä-parka! hän huudahti painaen sydäntään.
Neiti Grant taas kuunteli kädet ristissä eikä lausunut sanaakaan ennen kuin kertomuksen päätyttyä, jolloin hän sanoi: — Oi, rouva, se kirje, se kirje!
— Minulla ei ole sitä enää, rakas lapseni, lady Helena vastasi.
— Eikö teillä ole sitä enää?
— Ei; juuri teidän isänne edun vuoksi on lordi Glenarvanin pitänyt viedä se Lontooseen; mutta minä olen kertonut teille kaikki, mitä se sisälsi, sanasta sanaan, ja kuinka meidän onnistui saada selville sen pääsisältö, kun melkein tyyten hävinneiden sanankatkelmien joukossa muutamia sanoja kuitenkin oli jäänyt ehjiksi; mutta onnettomuudeksi ei ole pituusastetta…
— Sitä ei tarvitakaan! poikanen huudahti.
— Niin, Robert-herra, Helena vastasi hymyillen, nähdessään hänet niin päättäväisenä. — Kuten näette, neiti Grant, te tunnette nyt kirjeen pienimmätkin yksityiskohdat yhtä hyvin kuin minäkin.
— Niin kai, rouva, tyttö vastasi, — mutta minä olisin tahtonut nähdä isäni käsialan.
— No niin, huomenna, kenties lordi Glenarvan palaa jo huomenna. Mieheni tahtoi ottaa tämän eittämättömän asiakirjan mukaansa näyttääkseen sitä meriministeriön viranomaisille ja saadakseen nämä heti lähettämään laivan etsimään kapteeni Grantia.
— Onko se mahdollista, rouva! nuori tyttö huudahti; — oletteko tehneet senkin meidän hyväksemme?
— Olemme, rakas neiti, ja minä odotan lordi Glenarvania joka hetki.
— Rouva, tyttö sanoi, äänessään syvää kiitollisuutta ja hurskasta intoa, — taivas siunatkoon lordi Glenarvania ja teitä!
— Rakas lapsi, lady Helena vastasi, — me emme ansaitse mitään kiitosta; jokainen muu olisi meidän asemassamme menetellyt samalla tavalla. Kunpa vain ne toiveet, joita teissä olen herättänyt, voisivat toteutua! Te jäätte nyt linnaan, kunnes lordi Glenarvan on palannut…
— Rouva, tyttö vastasi, — minä en tahtoisi käyttää väärin myötätuntoanne, jota osoitatte ventovieraille.
— Ventovierailleko, rakas lapsi? Ettehän te kumpikaan ole tuntemattomia tässä talossa, ja minä tahdon teidän saavuttuanne, että lordi Glenarvan ilmoittaa kapteeni Grantin lapsille, mitä aiotaan yrittää heidän isänsä pelastamiseksi.
Näin sydämellisesti tehtyä tarjousta ei käynyt hylkääminen. Niinpä sovittiin, että neiti Grant ja hänen veljensä odottaisivat Malcolmin linnassa lordi Glenarvanin paluuta.
LADY GLENARVANIN EHDOTUS.
Tämän keskustelun aikana ei lady Helena ollut puhunut lordi Glenarvanin kirjeissä lausutusta pelosta, että meriministeriön viranomaiset voisivat olla kylmäkiskoisia hänen pyyntöään kohtaan. Ei myöskään lausuttu sanaakaan siitä, että kapteeni Grant luultavasti oli Etelä-Amerikan intiaanien vankina. Miksi surettaa lapsiparkoja turhanpäiten ja heikentää heissä juuri herännyttä toivoa? Sehän ei vaikuttanut asiaan vähääkään. Lady Helena oli siis ollut vaiti tästä seikasta ja vastattuaan kaikkiin neiti Grantin kysymyksiin kyseli vuorostaan hänen elämästään ja asemastaan tässä maailmassa, jossa hän näytti olevan veljensä ainoa huoltaja.
Siitä tuli liikuttava, koruton kertomus, joka vielä lisäsi lady Helenan myötätuntoa tyttöä kohtaan.
Mary ja Robert Grant olivat kapteenin ainoat lapset. Harry Grant oli menettänyt vaimonsa Robertin syntyessä, ja pitkien matkojen ajaksi hän jätti lapsensa erään hyvän, vanhan naisserkkunsa hoitoon. Kapteeni Grant oli karaistu merimies, ammattinsa hyvin tunteva, hyvä purjehtija ja samalla hyvä kauppamies, joten hän oli kuin luotu juuri kauppalaivuriksi. Hän asui Skotlannissa Dundeen kaupungissa, Perthin kreivikunnassa, ja oli syntyperäinen skotlantilainen. Hänen isänsä, Pyhän Katariinan kirkossa palveleva pappi, oli antanut hänelle erittäin hyvän kasvatuksen, ajatellen että se ei koskaan voi vahingoittaa ketään, ei edes pitkämatkaista kapteenia.
Ensimmäisillä merentakaisilla matkoilla, aluksi perämiehenä ja vihdoin laivanomistajana, onnistuivat hänen asiansa hyvin, ja muutamia vuosia Robertin syntymän jälkeen Harry oli jo saanut kootuksi joltisenkin omaisuuden.
Silloin tuli hänen mieleensä suuri aate, joka teki hänen nimensä tunnetuksi Skotlannissa. Kuten Glenarvanit ja muutamat Skotlannin alamaiden ylimyssuvut, oli hän sydämessään, vaikkei ulkonaisesti, irtautunut anastushaluisesta Englannista. Hänen maansa edut eivät hänen mielestään voineet olla samat kuin englantilaisten, ja voidakseen niitä omaperäisesti kehittää hän päätti perustaa laajan skotlantilaisen siirtokunnan johonkin valtamerentakaisista maanosista. Unelmoiko hän tulevaisuudessa sellaista riippumattomuutta, josta Yhdysvallat ovat antaneet esimerkin, ja jollaista Intia ja Australia eivät voi olla kerran saavuttamatta? Kenties. Kenties hän oli myös antanut salaisten toiveidensa kuultaa läpi. Niinpä on ymmärrettävää, että hallitus kieltäytyi avustamasta hänen siirtolasuunnitelmaansa, asettipa vielä kapteeni Grantin tielle vaikeuksia, jotka missä muussa maassa tahansa olisivat tehneet miehestä lopun. Mutta Harry ei antanut masentaa itseään; hän vetosi maanmiestensä isänmaallisuuteen, antoi omaisuutensa asiansa palvelukseen, rakensi laivan ja lähti valiomiehistön saattamana, uskottuaan lapsensa vanhan naisserkkunsa huostaan, tutkimaan Tyynen valtameren suuria saaria. Tämä tapahtui vuonna 1861. Vuoden ajan, aina toukokuuhun 1862, hänestä tuli tietoja; mutta hänen lähdettyään Callaosta, kesäkuussa, ei kukaan enää kuullut puhuttavan Britanniasta, ja Shipping Gazette pysyi vaiti kapteenia kohtalosta.
Tähän aikaan kuoli Harry Grantin vanha naisserkku, ja molemmat lapset jäivät yksin maailmaan.
Mary Grant oli silloin nelitoistavuotias; hänen uljas mielensä ei masentunut tästäkään tilanteesta, ja hän omisti kaikki voimansa huolenpitoon veljestään, joka vielä oli lapsi. Robertia piti kasvattaa, opettaa. Säästäväisyyden, käytännöllisyyden ja terävän älynsä avulla, tehden työtä yötä päivää, antautuen kokonaan veljelleen, itse kieltäytyen kaikesta, sisko suoriutui hyvin veljensä kasvatuksesta ja täytti rohkeasti äidilliset velvollisuutensa. Näin elivät molemmat lapset Dundeessa ylväästi omaksutun ja uljaasti kestetyn köyhyyden liikuttavassa tilassa. Mary ei ajatellut muuta kuin veljeään ja haaveili hänelle jotakin onnellista tulevaisuutta. Hän piti Britanniaa iäksi kadotettuna ja isäänsä ilmeisesti kuolleena. Niinpä on tarpeetonta kuvata hänen liikutustaan, kun Times-lehden ilmoitus, jonka hän sattumalta tuli nähneeksi, äkkiä tempaisi hänet irti toivottomuudesta.
Tässä ei ollut mitään epäröimistä; hänen päätöksensä oli heti valmis. Vaikkapa hänen pitäisi kuulla, että kapteeni Grantin ruumis oli löydetty jollakin autiolla rannalla murskaantuneen laivan jäännösten joukosta, niin sekin oli parempi kuin tämä alinomainen epäily, tämä epätietoisuuden ikuinen kidutus.
Hän kertoi asian veljelleen, ja samana päivänä lähtivät lapset rautateitse Perthiin ja saapuivat illalla Malcolmin linnaan, jossa Mary, niin kauan kestäneen murheen jälkeen, sai jälleen toivoa.
Tämä oli se surullinen tarina, jonka Mary Grant kertoi lady Glenarvanille koruttomasti ja ajattelemattakaan, että hän kaikessa tässä, näinä koettelemusten pitkinä vuosina, oli käyttäytynyt sankarillisesti; mutta lady Helena ajatteli sitä hänen puolestaan, ja monta kertaa, yrittämättäkään salata kyyneliään, hän puristi povelleen kapteeni Grantin lapset.
Robert puolestaan näytti kuulevan tämän kertomuksen ensimmäistä kertaa; hän kuunteli siskoaan silmät suurina ja ymmärsi kaikki, mitä sisko oli tehnyt, kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ja vihdoin, voimatta pidättää sydämensä pohjasta lähtevää ääntä, hän huudahti sisartaan syleillen:
— Oi, äiti! Rakas äitini!
Tämän keskustelun aikana oli jo tullut myöhäinen ilta. Ajatellen molempien lasten väsymystä lady Helena ei tahtonut enempää pitkittää yhdessäoloa. Mary Grant ja Robert saatettiin huoneisiinsa ja he nukahtivat haaveillen paremmasta tulevaisuudesta. Heidän mentyään lähetti lady Helena kutsumaan majuria ja kertoi hänelle kaikki tämän illan tapahtumat.
— Se on hyvä tyttö, se Mary Grant, MacNabbs sanoi kuultuaan serkkunsa kertomuksen.
— Suokoon taivas, että mieheni onnistuisi yrityksessään, lady Helena vastasi, — sillä muuten näiden kahden lapsen asema olisi kauhea!
— Hän onnistuu, MacNabbs vakuutti, — taikka sitten on meriministeriön viranomaisten sydän kiveä kovempi.
Huolimatta tästä majurin vakuutuksesta valvoi lady Helena yön kovin huolestuneena eikä voinut saada hetkeksikään unta.
Mary Grant ja hänen veljensä olivat nousseet päivän koittaessa ja kävelivät aamulla linnan suuressa pihassa, kun alkoi kuulua vaunujen rätinää. Lordi Glenarvan palasi Malcolmin linnaan hevosten juostessa vinhaa vauhtia. Melkein samassa ilmestyi lady Helena majurin saattamana pihalle ja riensi miestään vastaan. Tämä näytti alakuloiselta, pettyneeltä, suuttuneelta. Hän syleili vaimoaan, mutta ei puhunut mitään.
— No, Edward, Edward, mitä kuuluu? lady Helena huudahti.
— Mitäkö kuuluu, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, — niillä ihmisillä ei ole sydäntä!
— Eivätkö he ole suostuneet…?
— Eivät, he eivät anna pyytämääni laivaa! He puhuivat Franklinin etsimiseen turhaan kulutetuista miljoonista! Selittivät, että kirje on muka hämärä, mahdoton ymmärtää! Sanoivat, että noiden onnettomien haaksirikko oli tapahtunut jo kaksi vuotta sitten, joten muka tuskin enää oli mahdollista löytää heitä! Ja huomauttivat, että kun he kerran ovat intiaanien vankeina, heidät on tietenkin kuljetettu sisämaahan, eikä voi ruveta samoamaan koko Patagonian halki kolmen miehen — kolmen skotlantilaisen! — vuoksi, että etsintä olisi turhaa ja vaarallista ja vaatisi useampia ihmishenkiä kuin oli pelastettava! Sanalla sanoen, esittivät kaikkia niitä tekosyitä, joita ihmisillä on varalla, kun eivät tahdo auttaa. He viittasivat kapteenin siirtolahankkeisiin, ja onneton Grant on hukassa!
— Isäni, isä-parka! Mary Grant huudahti tarttuen lordi Glenarvanin polviin.
— Teidänkö isänne! Mitä, neiti … tämä sanoi hämmästyneenä nähdessään nuoren tytön jalkojensa juuressa.
— Niin, Edward, neiti Mary ja hänen veljensä, lady Helena vastasi, — kapteeni Grantin molemmat lapset, jotka meriministeriö juuri on tuominnut orvoiksi!
— Voi, neiti, lordi Glenarvan lausui, nostaen tytön pystyyn, — jos olisin tiennyt teidän olevan täällä…
Hän ei hennonut sanoa enempää! Pihalla vallitsi tuskallinen, nyyhkytysten keskeyttämä hiljaisuus. Ei kukaan puhunut mitään, ei lordi Glenarvan, ei lady Helena, ei majuri eivätkä isäntäväkensä ympärillä äänettöminä seisovat linnan palvelijat. Mutta tällä käytöksellään kaikki nämä skotlantilaiset ilmaisivat vastalauseensa Englannin hallituksen menettelystä.
Hetken kuluttua majuri kääntyi lordi Glenarvanin puoleen ja sanoi hänelle:
— Eikö teillä siis ole enää mitään toivoa?
— Ei mitään.
— Onhan, nuori Robert huudahti, — minä menen tapaamaan niitä herroja, ja sittenpä on…
Robert ei päättänyt uhkaustaan, sillä hänen sisarensa keskeytti hänet; mutta pojan puristettu nyrkki ei ennustanut hyvää.
— Ei, Robert, Mary Grant sanoi. — Ei! Kiittäkäämme näitä uljaita ylimyksiä siitä, mitä he ovat meidän vuoksemme tehneet: olkaamme heille ikuisesti kiitollisia ja lähtekäämme!
— Mary! lady Helena huudahti.
— Neiti, minne aiotte mennä? lordi Glenarvan sanoi.
— Minä menen heittäytymään kuningattaren jalkojen juureen, tyttö vastasi, — ja saamme nähdä, onko hän kuuro kahden isänsä henkeä pyytävän lapsen rukouksille.
Lordi Glenarvan pudisti päätään, ei siksi, että hän olisi epäillyt hänen armollisen majesteettinsa sydäntä, vaan koska hän tiesi, ettei Mary Grantin onnistuisi päästä hänen luokseen. Anomusten tekijät pääsevät perin harvoin valtaistuimen juurelle saakka, ja tuntuu melkein kuin kuninkaallisten palatsien portille olisi kirjoitettu kuten englantilaisilla on tapana kirjoittaa laivojensa komentosillan seinämään:
— Matkustajia pyydetään olemaan puhuttelematta ruorimiestä.
Lady Helena oli ymmärtänyt puolisonsa ajatuksen; hän tiesi, että tytön yritys olisi turha; hän näki toivottomuuden uhkaavan noita kahta lasta. Silloin hän sai suuren ja jalomielisen ajatuksen.
— Mary Grant, hän huudahti, — odottakaa, lapseni, ja kuulkaa, mitä sanon!
Neitonen oli tarttunut veljensä käteen ja valmistautunut lähtemään. Hän pysähtyi.
Silloin lady Helena kääntyi miehensä puoleen, katse nöyränä, mutta ääni varmana ja kasvoissa tunteikas ilme:
— Edward, kirjoittaessaan sen kirjeen ja heittäessään sen mereen kapteeni Grant uskoi kohtalonsa Jumalan itsensä haltuun. Jumala on sen antanut meidän käteemme, meidän! Epäilemättä Hän on siten tahtonut antaa haaksirikkoisten pelastamisen meidän tehtäväksemme.
— Mitä tarkoitat, Helena? lordi Glenarvan kysyi.
Kaikki olivat aivan hiljaa.
— Minä tarkoitan, lady Helena jatkoi, — että meidän on pidettävä itsemme onnellisina voidessamme aloittaa avioelämämme hyvällä työllä. Rakas Edward, minua huvittaaksesi sinä esität huvimatkaa. Mutta mikä huvi on todellisempaa, hyödyllisempää kuin kovaonnisten pelastaminen, jotka heidän maansa jättää oman onnensa nojaan?
— Helena! lordi Glenarvan huudahti.
— Ah, sinä ymmärrät, Edward! Duncan on uljas ja hyvä laiva! Se pystyy uhmaamaan Etelän meriä. Se voi tehdä matkan maailman ympäri. Ja se tekee sen, jos tarvitaan! Lähtekäämme, Edward! Lähtekäämme etsimään kapteeni Grantia!
Nämä rohkeat sanat kuullessaan lordi Glenarvan ojensi käsivartensa nuorta vaimoaan kohti, hymyili ja syleili häntä, Maryn ja Robertin suudellessa hänen käsiään. Ja nähdessään tämän liikuttavan kohtauksen kohottivat linnan palvelijat innostuksesta haltioituneina ja sydämestään kiitollisina huudon:
— Eläköön Lussin valtiatar! Eläköön! Eläköön lordi ja lady Glenarvan!
DUNCANIN LÄHTÖ.
On jo mainittu, että lady Helena oli luja ja jalo nainen. Juuri esitetty ehdotus oli siitä kiistämätön todistus. Lordi Glenarvan oli täydellä syyllä ylpeä tästä jalosta vaimosta, joka kykeni ymmärtämään ja seuraamaan häntä. Ajatus lähteä kapteeni Grantin avuksi oli jo herännyt hänen omassa mielessään, kun hänen anomuksensa Lontoossa hylättiin; ettei hän ollut sitä lausunut ennen lady Helenaa, johtui siitä, ettei hän voinut mukautua ajatukseen olla vaimostaan erossa. Mutta kun lady Helena tahtoi lähteä mukaan itsekin, haihtui epäröinti. Linnan palvelijat olivat tervehtineet tätä ehdotusta eläköön-huudoilla; olihan nyt puhe veljien pelastamisesta, skotlantilaisten niin kuin hekin, ja lordi Glenarvan yhtyi sydämestään Lussin emännän kunniaksi kaikuviin huutoihin.
Kun kerran lähtö oli päätetty, ei saanut hukata hetkeäkään. Samana päivänä lähetti lordi Glenarvan John Manglesille käskyn viedä Duncanin Glasgowiin ja ryhtyä kaikkiin varustuksiin Etelän merille lähtöä varten, josta saattoi kehittyä matka maapallon ympäri. Muuten lady Helena ei ollut ehdotusta tehdessään liioitellut Duncanin ominaisuuksia; alus oli rakennettu erinomaisen tukevaksi ja nopeakulkuiseksi ja saattoi huoleti yrittää pitkääkin purjehdusta.
Se oli malliltaan mitä kaunein huvipursi; sen kantavuus oli kaksisataakymmenen tonnia, ja ensimmäiset uuteen maailmaan kulkeneet laivat, Kolumbuksen, Vespuccin, Magalhãesin, olivat paljon pienempiä.[2]
Duncanilla oli kaksi mastoa: kokkamasto, jossa oli keulapurje, kahvelipurje, märssy- ja prammipurje, ja perämasto, johon kiinnitettiin mesaani- ja latvapurje; lisäksi etupurje, halkaisija, ajopurje ja haruspurjeet. Sillä oli siis runsaasti kangaspintaa, ja se saattoi käyttää tuulta hyväkseen kuin nopea amerikkalainen laiva, mutta ennen kaikkea se luotti sisukseensa asennettuun konevoimaan. Sen höyrykoneella oli sadankuudenkymmenen hevosvoiman teho; se oli rakennettu uuden järjestelmän mukaan, niin että sillä oli myös tulistuskojeet, jotka antoivat höyrylle suuremman paineen; tämä korkean paineen kone käytti kahta potkuria. Täydellä höyryllä saattoi Duncan saavuttaa suuremman nopeuden kuin siihen saakka yksikään toinen alus. Clyde-vuonossa tehdyissä kokeissa se olikin patenttilogin[3] mukaan kulkenut seitsemäntoista solmua[4] tunnissa. Niinpä se hyvinkin saattoi sellaisenaan lähteä matkalle maapallon ympäri. John Manglesin tarvitsi pitää huolta vain ruumien varusteluista.
Hänen ensimmäisenä huolenaan oli ruumien laajentaminen, jotta niihin mahtuisi mahdollisimman paljon hiiliä, sillä matkan varrella on vaikea täydentää polttoainevarastoa. Samaa varokeinoa oli käytettävä myös ruokasäiliöiden suhteen, ja John Mangles teetti ne niin avariksi, että voi ottaa mukaan elintarpeita kahdeksi vuodeksi; rahaa häneltä ei puuttunut, olipa hänellä sitä riittävästi ostaakseen navalla varustetun kanuunan, joka sijoitettiin aivan keulapakkaan; eihän tiedetty, mitä voisi tapahtua, ja aina on hyvä kyetä ampumaan kahdeksannaulainen kuula neljän meripeninkulman päähän.
Täytyy sanoa, että John Mangles ymmärsi asiansa; vaikka hän oli vain huvialuksen päällikkö, hän oli Glasgowin taitavimpia laivureita. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, hänen piirteensä olivat hieman karkeat, mutta ilmaisivat rohkeutta ja hyvyyttä. Hän oli syntynyt Malcolmin linnan alueella, ja Glenarvanin perhe oli kasvattanut hänet ja kouluttanut hänestä etevän merimiehen. John Mangles oli pitkillä merimatkoillaan usein osoittanut taitavuutta, tarmoa ja kylmäverisyyttä. Kun lordi Glenarvan tarjosi hänelle Duncanin päällikkyyttä, hän suostui siihen ilomielin, sillä hän rakasti Malcolmin linnan herraa kuin veljeään, ja etsi, tähän saakka tosin vielä sitä löytämättä, tilaisuutta uhrautuakseen hänen hyväkseen.
Ensimmäinen perämies, Tom Austin, oli vanha, täyttä luottamusta ansaitseva merimies; kaksikymmentäviisi miestä, kapteeni ja ensimmäinen perämies niihin luettuna, oli Duncanin miehistönä; kaikki kuuluivat Dumbartonin kreivikuntaan; kaikki olivat kokeneita matruuseja ja perheen alustalaisten poikia ja muodostivat laivalla todellisen kunnon miesten heimokunnan eli skotlantilaisen klaanin, jolta ei puuttunut edes tavanomaista säkkipillinpuhaltajaa. Lordi Glenarvanilla oli heissä joukko hyviä alamaisia, tyytyväisiä ammattiinsa, uskollisia, rohkeita, taitavia niin aseiden käyttelyssä kuin purjehdukseen kuuluvissa toimissa ja valmiita seuraamaan häntä vaarallisimmillekin retkille: Kun Duncanin miehistö sai kuulla, minne matka suuntautui, ei se voinut hillitä ilon liikutustaan, ja Dumbartonin kalliot toistelivat heidän innokkaiden hurraa-huutojensa kaikua.
Laivaansa lastatessaan ja muonittaessaan John Mangles ei unohtanut varustaa lordi ja lady Glenarvanin hyttejä pitkää matkaa varten. Samoin oli hänen varustettava hytit kapteeni Grantin lapsille, sillä lady Helena ei ollut voinut kieltää Maryltä lupaa seurata Duncanin mukana.
Mitä pikku Robertiin tulee, hän olisi ennemmin piiloutunut aluksen ruumaan kuin jäänyt pois laivasta. Jos hänen olisi pitänyt palvella laivapoikana, kuten Nelsonin ja Franklinin, hän olisi tullut Duncaniin. Milläpä sellaista pikkumiestä olisi voinut vastustaa! Sitä ei yritettykään. Täytyipä suostua "kieltämään häneltä" matkustajan ominaisuus, sillä hän tosiaan tahtoi palvella laivapoikana, alokkaana tai matruusina. John Mangles sai toimekseen opettaa hänelle merimiehen ammattia.
— Hyvä, Robert sanoi, — eikä tarvitse säästää pamppua, ellen tee mitä käsketään.
— Siitä saat olla varmakin, poikani, vastasi Glenarvan vakavan näköisenä ja lisäämättä, että 'yhdeksänhäntäisen kissan' käyttö oli kielletty ja muuten aivan tarpeetontakin Duncan-laivalla.
Matkustajaluettelon täydennykseksi riittää majuri MacNabbsin mainitseminen. Majuri oli viidenkymmenen ikäinen, tyynen ja säännöllisen näköinen mies, joka meni minne hänen käskettiin mennä, erinomainen ja eheä luonne, vaatimaton, hiljainen, rauhallinen ja lempeä; aina yhtä mieltä vaikka mistä ja vaikka kenen kanssa; ei siis kinastellut mistään tai riidellyt tai tulistunut; sama oli hänellä askel, astuipa hän ylös makuuhuoneensa portaita tai rikkiammutun vallin rinnettä: häntä ei järkyttänyt mikään maailmassa, eikä hän olisi väistynyt milloinkaan, ei edes kanuunankuulan vuoksi, ja epäilemättä hän ehtisi kuollakin, ennen kuin olisi saanut aihetta vimmastua. Tällä miehellä oli mitä suurimmassa määrässä ei ainoastaan tavallista taistelukenttien rohkeutta, sitä ruumiillista urheutta, joka riippuu yksinomaan lihasten tarmosta, vaan vielä enemmän siveellistä rohkeutta, siis mielen lujuutta. Viaksi saattoi hänessä korkeintaan lukea sen, että hän oli ehdottomasti skotlantilainen kiireestä kantapäähän, puhdasverinen kaledonialainen, maansa vanhojen tapojen itsepintainen noudattaja. Niinpä hän ei milloinkaan tahtonut palvella Englantia, ja majurin-arvonsa hän oli ansainnut Ylämaan Mustan kaartin 42:nnessa rykmentissä, jonka komppanioissa oli yksinomaan skotlantilaisia aatelismiehiä. Glenarvanien serkkuna MacNabbs asui Malcolmin linnassa ja majurina hän katsoi luonnolliseksi, että hänen oli lähdettävä Duncanin matkaan.
Tällainen oli siis miehitys tällä aluksella, jonka odottamattomat seikat olivat kutsuneet suorittamaan yhtä nykyajan yllättävimpiä matkoja. Sen saavuttua Glasgowin höyrylaivalaiturille oli yleisön uteliaisuus kohdistunut yksinomaan siihen; suuri joukko väkeä saapui joka päivä sitä katsomaan; ei välitetty muuta kuin siitä, ei puhuttu muusta kuin siitä, sataman toisten kapteenien, muiden muassa kapteeni Burtonin, Duncanin vieressä ankkuroivan ja Kalkuttaan lähdössä olevan Scotia-nimisen muhkean höyrylaivan päällikön suureksi mielipahaksi.
Kokonsa puolesta saattoikin Scotia katsoa Duncanin mitättömäksi kärpässarjan laivaksi. Mutta kaikkien mielenkiinto keskittyi Glenarvanin huvipurteen ja suureni päivä päivältä.
Lähdön hetki olikin lähestymässä. John Mangles oli ollut taitava ja toimelias. Kuukausi Clyden lahdella tehdyn koematkansa jälkeen saattoi Duncan lähteä merelle lastattuna, muonitettuna ja kaikin puolin muuten varustettuna. Lähtö määrättiin elokuun 25. päiväksi, joten alus saattoi kevään alkupuolella saapua eteläisille leveysasteille.
Niin pian kuin lordi Glenarvanin aikomus oli tullut tunnetuksi, oli hän saanut kuulla useitakin huomautuksia matkan rasituksista ja vaaroista; mutta hän ei välittänyt niistä vähääkään, vaan varustautui lähtemään Malcolmin linnasta. Toisaalta monet hänen vilpittömät ihailijansakin moittivat häntä, kunnes yleinen mielipide asettui arkailematta skotlantilaisen lordin puolelle, ja kaikki sanomalehdet, lukuunottamatta hallituksen suoranaisia äänenkannattajia, yksimielisesti paheksuivat meriministeriön viranomaisten menettelyä tässä asiassa. Muuten lordi Glenarvania ei liikuttanut moite eikä kiitos: hän teki velvollisuutensa ja välitti vähät muusta.
Elokuun 24. päivänä lähtivät Glenarvan, lady Helena, majuri MacNabbs, Mary ja Robert Grant, herra Olbinett, laivan muonamestari, ja tämän puoliso, rouva Olbinett, lady Glenarvanin palvelijattarena, Malcolmin linnasta jätettyään liikuttavat jäähyväiset perheen palvelijoille. Muutamia tunteja myöhemmin he olivat sijoittuneet laivalle. Glasgowin väestö tervehti ihailevan myötätuntoisesti lady Helenaa, nuorta ja uljasta naista, joka luopui ylellisen elämän huolettomista huvituksista ja riensi auttamaan haaksirikkoisia.
Lordi Glenarvanin ja hänen vaimonsa osastona olivat Duncanin kaikki perähytit: kaksi makuusuojaa, salonki ja kaksi pukuhuonetta heitä itseään varten, sitten yhteinen seurustelusali ja sen ympärillä kuusi kajuuttaa, joista Mary ja Robert Grantin, herra ja rouva Olbinettin sekä majuri MacNabbsin hallussa oli yhteensä viisi. John Manglesin ja Tom Austinin kajuutat olivat taaempana, ja niihin päästiin laivan yläkannelta. Miehistö oli sijoitettu välikannelle ja oli hyvin mielissään siitä, sillä laivassa ei ollut muuta lastia kuin hiilet, elintarvikkeet ja aseet. John Manglesilta ei siis ollut puuttunut tilaa sisävarustuksille, ja hän oli käyttänyt sen taitavasti hyväkseen.
Duncanin oli määrä lähteä yöllä elokuun 25. päivää vasten kello kolme aamulla, laskuveden aikaan. Mutta sitä ennen sai Glasgowin väestö nähdä liikuttavan juhlatoimituksen. Kello kahdeksan illalla lähtivät lordi Glenarvan ja hänen vieraansa sekä laivan koko miehistö, lämmittäjistä kapteeniin saakka, kaikki, joiden oli määrä olla mukana tällä uhrautuvalla retkellä, laivalta St. Mungoon, Glasgowin vanhaan tuomiokirkkoon. Tämä vanha katolinen kirkko, joka oli säilynyt koskemattomana uskonpuhdistuksen jättämien raunioiden keskellä ja jota Walter Scott on niin verrattomasti kuvannut, sai nyt vastaanottaa valtavien holviensa alle Duncanin matkustajat ja miehistön. Suunnaton väkijoukko saattoi heitä. Siellä, kirkon suuressa laivassa, joka on täynnä hautoja kuin hautausmaa, rukoili kunnianarvoisa kirkkoherra Morton retkikunnalle taivaan siunausta ja kaitselmuksen suojelusta. Olipa rukousten aikana hetki, jolloin Mary Grantin ääni kaikui vanhassa kirkossa. Tyttö rukoili hyväntekijöidensä puolesta ja itki Jumalan edessä kiitollisuuden kauniita kyyneleitä. Sitten seurue poistui syvän liikutuksen vallitessa. Kello yksitoista olivat kaikki palanneet laivalle. John Mangles ja miehistö suorittivat viimeisiä lähtövalmisteluja.
Puoliyön aikana alkoi lämmitys; kapteeni antoi käskyn lisätä sitä yhtä mittaa, ja pian alkoivat mustat savupatsaat yhtyä yön usviin. Duncanin purjeet oli huolellisesti verhottu suojuskääreisiin, joiden oli määrä varjella niitä kivihiilensavulta, sillä tuuli puhalsi lounaasta eikä ollut edullinen purjeiden käytölle.
Kello kahden aikana alkoi Duncan puuskua höyrypannujen kuumetessa; höyry pihisi venttiileissä: vuorovesi oli alallaan; saattoi jo erottaa Clyden reitin reimarien ja kiviröykkiömerkkien välillä, ja hämäryys alkoi vähitellen väistyä nousevan päivänkoiton tieltä. Oli lähdön aika.
John Mangles lähetti sanan lordi Glenarvanille, joka kohta nousi kannelle.
Samalla alkoi laskuvesi tuntua; Duncan vihelteli voimakkaasti, hellitti köytensä, irrottautui ympärillä olevista laivoista, pani potkurit käyntiin ja lipui rannasta salmen reitille. John ei ollut ottanut luotsia; hän tunsi itse täydellisesti Clyden solat eikä kukaan olisi voinut ohjata paremmin. Laiva liikehti hänen viittaustensa mukaan: oikealla kädellään hän ohjasi konetta, vasemmalla peräsintä äänettömästi ja varmasti. Pian tekivät viimeiset tehtaat tilaa tuolla täällä rannan kukkuloilla kohoaville huviloille, ja kaupungin kohina vaimeni välimatkan kasvaessa.
Tunnin perästä sivuutti Duncan Dumbartonin kalliot, kahta tuntia myöhemmin se oli Clyden lahdella, kello kuusi aamulla se kiersi Cantyren majakan, laski ulos Pohjois-Kanavasta ja kynti aavaa valtamerta.
MATKUSTAJA HYTISSÄ NUMERO KUUSI.
Tämän ensimmäisen purjehduspäivän aikana oli meri hyvin kuoppainen, ja tuuli yltyi iltaan mennessä. Duncan keinui kovasti; niinpä eivät naiset näyttäytyneetkään kannella, vaan pysyivät makuulla hyteissään ja tekivät siinä viisaasti.
Mutta seuraavana päivänä tuuli kääntyi jonkun verran; kapteeni John avautti keula-, etu- ja märssypurjeen; Duncan kulki nyt tukevammin aalloilla eikä ollut enää yhtä herkkä heilahtelemaan ja keinumaan. Lady Helena ja Mary Grant saattoivat jo päivän koittaessa liittyä lordi Glenarvanin, majurin ja kapteenin seuraan kannelle. Auringonnousu oli suurenmoinen. Päivän tähti nousi kultakehränä merestä ikään kuin suunnattomasta sähkökylvystä. Duncan liukui niin säihkyvän säteilyn keskellä, että tosiaan olisi voinut sanoa sen purjeiden pullistuvan auringonsäteiden voimasta.
Laivan matkustajat katselivat hiljaisissa mietteissä tätä säteilevän taivaankappaleen ilmestystä:
— Mikä ihana näky! lausui vihdoin lady Helena. — Se lupaa kaunista päivää. Kunpa vain tuuli ei kääntyisi vastaiseksi, vaan suosisi Duncanin kulkua!
— Ei voisi toivoa parempaa päivää, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, — eikä meillä tosiaan ole valittamista tätä matkan alkua vastaan.
— Kuinkahan kauan matka meren poikki kestää, rakas Edward?
— Siihen on kapteeni Johnin vastattava, Glenarvan sanoi. — Kuljemmeko hyvin? Oletteko tyytyväinen laivaanne, John?
— Perin tyytyväinen, teidän jalosukuisuutenne, John vastasi; — tämä on verraton alus, mielikseen merimies astelee sen kannella. Milloinkaan ei laivan runkoa ja koneistoa ole saatu paremmin tasapainoon; katsokaahan kuinka vauhti on tasainen ja kuinka sulavasti alus liukuu aalloilla. Me kuljemme todellakin seitsemäntoista solmua tunnissa. Jos tätä vauhtia kestää, olemme päiväntasaajan kohdalla kymmenessä päivässä ja ennen viittä viikkoa kiertäneet Kap Hornin.
— Kuuletteko, Mary? lady Helena toisti, — ennen viittä viikkoa!
— Kuulen, rouva, tyttö vastasi — ja sydämeni sykähtelee kovemmin kapteenin sanoista.
— Entä kuinka te kestätte tätä purjehdusta, Mary-neiti? lordi
Glenarvan kysyi.
— Aika hyvin, mylord, ei siitä ole sanottavaa haittaa. Kyllä minä siihen pian totun.