Produced by Tapio Riikonen

KAPTEENI GRANTIN LÖYTYMINEN

Kirj.

Jules Verne

Suomentanut Eino Voionmaa

Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.

SISÄLLYS:

Macquarie
Uuden Seelannin historiaa
Uuden Seelannin verilöyly
Tyrskyt
Matkustajat matruuseina
Ihmissyöntiä käsitellään teoreettisesti
Maa, jota pitäisi karttaa
Uuden Seelannin nykyisyys
Neljäkymmentäkahdeksan kilometriä pohjoiseen
ansallisjoki
Taupo-järvi
Maoripäällikön hautajaiset
Viimeiset hetket
Tabu-vuori
Paganelin voimakeinot
Kahden tulen välissä
Miksi Duncan risteili Uuden Seelannin rannikolla
Ayrton eli Ben Joyce
Sopimus
Huuto yössä
Tabor-saari
Jacques Paganelin viimeinen hajamielisyys

MACQUARIE

Nyt jos koskaan oli kapteeni Grantin etsijöillä syytä epätoivoon, kun heiltä puuttui yhdellä kertaa kaikki? Missä päin jatkaa etsintöjä? Kuinka tutkia uusia maita? Duncania ei enää ollut, eikä myöskään voitu edes heti palata kotimaahan. Niinpä siis näiden jalomielisten skotlantilaisten yritys oli epäonnistunut. Rauennut! Surullinen sana, jota rohkea ihminen ei tunnusta, mutta Glenarvanin täytyi kuitenkin kohtalon lyömänä tunnustaa, ettei alusta ja uhrautuvaa työtä voitu enää jatkaa.

Mary Grantilla oli kylliksi mielenlujuutta ollakseen näissä oloissa lausumatta isänsä nimeä. Hän salasi tuskansa, ajatellen onnetonta surmansa saanutta laivamiehistöä. Tyttären tunne väistyi, ja hänestä juuri tuli se ystävätär, joka nyt lohdutti lady Glenarvania tämän lohdutettua häntä niin monta kertaa aikaisemmin! Hän alkoi ensimmäisenä puhua Eurooppaan palaamisesta. John Mangles ihaili häntä, nähdessään hänet niin rohkeana ja kohtaloon alistuvana, ja aikoi vielä viimeisen kerran puhua kapteenin hyväksi, mutta Mary kielsi sen katseellaan ja sanoi myöhemmin:

— Ei, herra Mangles, ajatelkaamme niitä, jotka ovat uhrautuneet. Lordi
Glenarvanin on palattava Eurooppaan!

— Te olette oikeassa, neiti Mary, John Mangles vastasi, — niin hänen pitääkin tehdä. Englannin viranomaisten tulee myös saada tietää Duncanin kohtalo. Mutta älkää silti kokonaan luopuko toivosta. Mieluummin kuin että lopettaisimme aloittamamme etsiskelyt, jatkan niitä vaikka yksinäni! Minä löydän kapteeni Grantin tai sorrun sitä yrittäessäni!

John Mangles antoi näin vakavan lupauksen. Mary otti sen vastaan ja ojensi nuorelle kapteenille kätensä ikään kuin sopimuksen vahvistukseksi. John Manglesin puolelta se oli koko hänen elämänsä uhraus, Maryn puolelta loppumatonta kiitollisuutta.

Tämän päivän kuluessa lähtö päätettiin lopullisesti. Heidän tuli viipymättä pyrkiä Melbourneen. Seuraavana päivänä John meni tiedustelemaan lähdössä olevia laivoja. Hän toivoi, että kulkuyhteys Edenin ja Victorian pääkaupungin välillä oli vilkas.

Mutta siinä hän pettyi. Laivoja oli vähän. Kolme tai neljä Twofold-lahdella ankkuroivaa alusta oli seudun koko kauppalaivastona. Yksikään ei ollut menossa Melbourneen tai Sydneyhin tai Point of Walesiin. Mutta vain näissä kolmessa Australian satamassa Glenarvan olisi tavannut Englantiin meneviä laivoja, sillä mainittujen paikkojen ja emämaan välillä Peninsular Oriental Steam Navigation Company pitää säännöllistä laivaliikettä.

Mitä oli näin ollen tehtävä? Pitikö jäädä odottamaan jotakin laivaa? Sitä voisi kestää kauan, sillä Twofold-lahdessa ei ole vilkasta liikettä. Kuinka moni laiva meneekään ohitse tänne poikkeamatta!

Hyvän aikaa mietittyä ja väiteltyä Glenarvan oli jo vähällä päättää lähteä Sydneyhin rannikkotietä, kun Paganel teki ehdotuksen, jota kukaan ei ollut odottanut.

Maantieteilijä oli puolestaan myös käynyt Twofold-lahdella. Hän tiesi, että ei ollut mahdollisuutta päästä Sydneyhin ja Melbourneen. Mutta kolmesta ulkosatamassa ankkuroivasta laivasta yksi aikoi lähteä Aucklandiin, Ikana-Mauin, Uuden Seelannin pohjoisen saaren pääkaupunkiin. Ja Paganel ehdotti, että vuokrattaisiin tämä alus ja lähdettäisiin Aucklandiin, josta olisi helppo palata Eurooppaan Peninsular Companyn laivoilla.

Tämä ehdotus otettiin vakavasti harkittavaksi. Paganel puolestaan ei tuonut esiin syitä ja todisteluja, joita hänellä tavallisesti oli niin runsaasti. Hän tyytyi ilmoittamaan asian ja lisäsi, että matka kestäisi vain viisi tai kuusi päivää. Australian ja Uuden Seelannin väliä ei todella olekaan kuin noin tuhat meripeninkulmaa.

Omituisesta sattumasta Auckland sattui olemaan juuri sillä samalla 37. leveysasteella, jota etsijät itsepintaisesti olivat seuranneet Araucanian rannikolta saakka. Maantieteilijä olisi tietysti voinut mainita tämän seikan ehdotustaan puoltavana seikkana, herättämättä epäluuloja mistään sivutarkoituksista. Se olisi tosiaan ollut luonteva syy käydä Uuden Seelannin rannikolla.

Mutta Paganel ei käyttänyt tätä etua. Kahden peräkkäisen erehdyksen jälkeen hän ei varmaankaan halunnut yrittää tulkita asiakirjaa kolmannella tavalla. Ja mitäpä muuten olisi voinut päätellä? Siinähän oli selvästi sanottu, että kapteeni Grantin pelastuspaikkana oli "continent", mannermaa, eikä saari. Mutta Uusi Seelanti oli vain saari. Se tuntui ratkaisevalta. Joko tämän tai jonkin muun syyn takia Paganel ei siis liittänyt uuden etsinnän aikomusta tähän ehdotukseensa, että lähdettäisiin Aucklandiin. Hän huomautti ainoastaan, että sen ja Ison-Britannian välillä oli säännöllinen kulkuyhteys ja että sitä olisi helppo käyttää.

John Mangles kannatti Paganelin ehdotusta. Hän neuvoi hyväksymään sen, koska ei voitu odottaa laivan epävarmaa saapumista Twofoldiin. Mutta ennen asian lopullista ratkaisemista hän piti parhaana lähteä katsomaan maantieteilijän mainitsemaa alusta. Glenarvan, majuri Paganel, Robert ja hän ottivat veneen ja saapuivat muutaman aironvedon jälkeen muutaman sadan metrin päässä laiturista ankkuroivan laivan luo.

Se oli kahdensadanviidenkymmenen tonnin kantoinen priki, nimeltään Macquarie, joka teki rannikkomatkoja Australian ja Uuden Seelannin eri satamien välillä. Kapteeni tai oikeammin sanoen "kippari" otti tulijat vastaan töykeästi. He havaitsivat olevansa tekemisissä sivistymättömän miehen kanssa, joka ei ollut sanottavasti korkeammalla aluksensa viiden matruusin tasoa. Suuri punainen naama, paksut kädet, lättänenä, puhkaistu toinen silmä, piipunperskoista likaiset huulet ja sen lisäksi röyhkeä käytös tekivät Will Halleysta vastenmielisen henkilön. Mutta nyt ei ollut valinnan varaa, eikä muutamien päivien matkan vuoksi kannattanut siitä paljon välittää.

— Mitä te etsitte, miehet? Will Halley kysyi vierailta, jotka nousivat hänen laivaansa.

— Kapteenia, John Mangles vastasi.

— Se olen minä, Halley sanoi. — Entä sitten?

— Onko Macquarie aikeissa lähteä Aucklandiin?

— On. Entä sitten?

— Mitä sillä on lastina?

— Mitä myydään ja ostetaan. Entä sitten?

— Milloin se lähtee?

— Huomenna, päivän nousuveden aikaan. Entä sitten?

— Ottaisiko se matkustajia?

— Ketä vain, jos tyytyvät laivamuonaan.

— He tuovat ruokansa mukanaan.

— Entä sitten?

— No mitä sitten?

— Niin, montako niitä on?

— Yhdeksän; niistä kaksi naista.

— Minulla ei ole hyttejä.

— Pankaa kuntoon kanssi heidän käyttöönsä.

— Entä sitten?

— Suostutteko? kysyi John Mangles, jota kapteenin tyyli ei hämmentänyt.

— Saa nähdä, Macquarien isäntä vastasi.

Will Halley asteli pariin kertaan edestakaisin kolistellen suurilla rautakorkosaappaillaan kantta ja palasi sitten äkkiä John Manglesin luo.

— Mitäs maksetaan? hän kysyi.

— Mitäs pyydetään? John vastasi.

— Viisikymmentä puntaa.

Glenarvan antoi hyväksymisen merkin.

— Olkoon. Viisikymmentä puntaa, John Mangles vastasi.

— Mutta ei muuta kuin pelkkä kuljetus, Will Halley lisäsi.

— Ei muuta.

— Sapuska erikseen.

— Erikseen.

— Sovittu. Entä sitten? Will sanoi ojentaen kättään.

— Mitä?

— Käsiraha!

— Tässä on puolet hinnasta, kaksikymmentäviisi puntaa, John Mangles sanoi laskien rahat kipparille, joka pani ne kiittämättä taskuunsa.

— Huomenna laivalle, hän sanoi, — ennen puolta päivää. Olitte paikalla tai ette, minä lähden.

— Olemme täällä.

Tämän jälkeen Glenarvan, majuri, Robert, Paganel ja John Mangles lähdvät laivalta Will Halleyn yrittämättä edes sormellaan koskea vahakangaslakkiinsa, joka oli kuin kasvanut kiinni hänen punaiseen tukkaansa.

— Aika moukka, John sanoi.

— On, mutta minua hän miellyttää, Paganel vastasi. — Hän on oikea merisusi.

— Oikea karhu, majuri huomautti.

— Ja minä arvelen, John Mangles lisäsi, — että tuo karhu on aikoinaan tehnyt kauppaa ihmislihalla.

— Mitäpä siitä, Glenarvan sanoi, — kunhan hän vain on Macquarien kapteeni ja laiva menee Uuteen Seelantiin. Twofold-lahdesta Aucklandiin emme häntä juuri näe, Aucklandin jälkeen emme lainkaan.

Lady Helena ja Mary Grant olivat hyvillään, että lähtö oli määrätty huomiseksi. Glenarvan huomautti heille, että Macquarie ei ollut Duncanin veroinen mukavuudessa. Mutta paljon kokeneina naiset eivät näin vähästä hämmentyneet. Olbinett sai asiakseen varustaa eväät. Duncanin menetyksen jälkeen oli miesparka usein surrut onnetonta rouva Olbinettia, joka oli jäänyt laivalle ja siis muun laivaväen mukana joutunut rosvojen julmuuden uhriksi. Hän hoiti kuitenkin muonamestarin tehtäviä yhtä innokkaasti kuin ennenkin, ja "eri muona" oli tosiaan sellaista, jota prikin ruokalistalla ei ollut milloinkaan nähty. Muutamassa tunnissa olivat eväät koossa.

Tällä välin majuri muutti erään rahanvaihtajan luona rahaksi Melbournen Union-pankkiin osoitettuja Glenarvanin maksumääräyksiä. Ei tahdottu olla ilman kultaa eikä myöskään ilman aseita ja ampumatarvikkeita; niinpä nämä varastot uusittiin.

Paganel puolestaan hankki Johnstonin Edinburgissa julkaiseman mainion kartan Uudesta Seelannista.

Mulrady oli jo hyvissä voimissa. Hän tuskin tunsikaan enää haavaa, joka oli vaarantanut hänen henkensä. Muutama tunti merellä saisi hänet täysin kuntoon. Tyynen valtameren tuulista hän arveli saavansa hyvän lääkkeen.

Wilson sai tehtäväkseen panna matkustajien oleskelutilat kuntoon Macquariella. Harjan ja luudan avulla tuli kanssi toisennäköiseksi. Will Halley antoi hartioitaan kohauttaen matruusin tehdä mielensä mukaan. Glenarvanista ja hänen kumppaneistaan hän ei välittänyt sen enempää. Hän ei edes tiennyt heidän nimiään eikä viitsinyt kysyä. Nämä matkustajat tuottivat hänelle viisikymmentä puntaa, siinä kaikki, mutta lisä sinänsä ei hänestä ollut niin arvokas kuin ne kaksisataa tonnia parkittuja nahkoja, jotka täyttivät ruuman. Nahat ensin, ihmiset sitten. Hän oli kauppamies. Merimiehenä pidettiin häntä hyvinkin perehtyneenä näihin vesiin, jotka koralliriuttojen takia olivat melko vaarallisia.

Päivän viimeisinä tunteina Glenarvan halusi palata sille rannikon kohdalle, jota 37. leveysaste leikkaa. Hän teki sen kahdesta syystä.

Hän halusi vielä kerran tutkia tämän haaksirikon oletetun paikan. Ayrtonhan oli todellakin Britannian perämies, ja Britania oli tosiaan voinut tuhoutua tällä kohtaa Australian rannikkoa, itärannikolla länsirannikon asemesta. Ei siis sopinut huolettomasti jättää paikkaa, jota ei enää toiste nähtäisi.

Mutta olipa Britannian laita kuinka hyvänsä, ainakin Duncan oli siellä joutunut rosvojen käsiin. Ehkä ensin oli käyty taistelu! Miksei rannalta saattaisi löytyä taistelun, viimeisen vastarinnan jälkiä? Jos laivaväki oli saanut surmansa aalloissa, eivätkö nämä olisi voineet huuhtoa jotakin ruumista rantaan?

Uskollisen Johninsa saattamana lähti Glenarvan tälle tutkimusretkelle. Victoria-hotellin isäntä antoi heidän käytettäväkseen kaksi hevosta, ja he ratsastivat Twofold-lahtea kiertävää pohjoista tietä pitkin.

Se oli alakuloinen matka. Glenarvan ja kapteeni John ratsastivat äänettöminä. Mutta he ymmärsivät toisiaan. Samat ajatukset ja siis samat tuskat painoivat heidän mieltään. He katselivat meren uurtamia kallioita. Heidän ei tarvinnut kysyä eikä vastata.

Kun vain ajattelee Johnin intoa ja älyä, niin saa olla varma siitä, että jokainen rannikon metri tutkittiin huolellisesti, pienimmätkin lahdelmat tarkastettiin samoin kuin viettävät rinteet ja hiekkarannat, jonne Tyynen valtameren mainingit olisivat voineet kuljettaa jonkin hylyn kappaleen. Mutta minkäänlaista merkkiä, joka olisi ollut omiaan antamaan aihetta uusiin etsiskelyihin näillä seuduilla, ei löytynyt. Haaksirikosta ei vieläkään näkynyt jälkeä. Duncanista ei myöskään. Koko tämä valtamereen rajoittuva Australian osa oli autio.

Rantaa tutkiessaan John Mangles keksi kuitenkin selviä leiriytymisen merkkejä, jäännöksiä yksinäisten myallien alla äskettäin palaneista nuotiotulista. Oliko tästä siis muutamia päiviä sitten kulkenut jokin vaeltava alkuasukasheimo? Ei, sillä eräs todistuskappale sattui Glenarvanin silmään ja osoitti ratkaisevalla tavalla, että tällä rannikon paikalla oli äskettäin ollut karkotusvankeja. Tämä todistuskappale oli harmaa ja keltainen pusero, kulunut, paikattu, kurja riepu, joka oli jätetty erään puun juurelle. Siinä oli Perthin vankilan merkkinumero. Vankia ei enää ollut täällä, mutta likainen repale puhui hänen puolestaan. Tämä rikoksen virkapuku, joka oli ollut jonkun roiston verhona, mätäni nyt autiolla rannalla.

— Siinä näet, John, Glenarvan sanoi, — rosvot ovat saapuneet tänne!
Ja meidän toveriparkamme Duncanilla…?

— Niin, John sanoi synkällä äänellä, — se on varmaa, että heitä ei ole tuotu maihin, että he ovat hukkuneet…

— Roistot! Glenarvan huudahti. — Jos he milloinkaan joutuvat minun käsiini, kostan laivaväkeni puolesta…!

Suru oli koventanut Glenarvanin piirteet. Muutamia minuutteja lordi silmäili ääretöntä ulappaa, etsien ehkä katseellaan viimeistä kertaa jotakin kaukaisuuteen häipynyttä laivaa. Sitten hänen silmänsä sumenivat, hän oli taas entisensä, ja sanaakaan sanomatta tai mitään merkkiä antamatta hän lähti nelistämään takaisin Edeniin.

Yksi muodollisuus oli vielä suoritettavana, näiden tapahtumien ilmoittaminen poliisiviranomaisille. Se tehtiin samana iltana Thomas Banksille. Tämä virkamies saattoi tuskin salata tyytyväisyyttään selaillessaan muistiinpanojaan. Hän oli kerrassaan riemastunut Ben Joycen ja koko joukkion poistumisesta näiltä tienoilta, ja kaupunki iloitsi samoin. Rosvot olivat siis lähteneet Australiasta, tosin uuden rikoksen tehtyään, mutta joka tapauksessa heistä oli päästy eroon. Tämä tärkeä uutinen sähkötettiin heti Melbournen ja Sydneyn viranomaisille.

Ilmoituksensa tehtyään Glenarvan palasi Victoria-hotelliin.

Matkalaiset viettivät tämän viimeisen illan perin alakuloisina. Heidän ajatuksensa harhailivat tässä onnettomuuksista rikkaassa maassa. He muistelivat Kap Bernouillissa saatuja hyviä toiveitaan, jotka Twofold-lahden rannalla niin surkeasti murtuivat!

Paganel oli kuumeisen kiihtymyksen vallassa. John Mangles, joka oli tarkkaillut häntä Snowyn rannalla sattuneen kohtauksen jälkeen, tunsi vaistomaisesti, että maantieteilijä sekä tahtoi että ei tahtonut puhua. Monta kertaa hän oli ahdistanut Paganelia kysymyksillä, joihin toinen ei ollut vastannut.

Mutta tänä iltana saattaessaan häntä huoneeseensa John kysyi, miksi hän oli niin hermostunut.

— John-ystäväni, Paganel vastasi vältellen, — minä en ole tavallista hermostuneempi.

— Herra Paganel, John sanoi, — teitä painaa jokin salaisuus!

— No niin, minkäpäs sille mahdan, maantieteilijä huudahti, — se on minua voimakkaampi!

— Mikä on teitä voimakkaampi?

— Iloni yhtäältä, epätoivoni toisaalta.

— Oletteko siis samalla kertaa sekä toiveikas että toivoton?

— Olen, Uuteen Seelantiin lähtemisestä.

— Onko teillä syy siihen? John Mangles kysyi innokkaasti. — Oletteko löytänyt kadonneet jäljet?

— En, John-ystäväni. Uudesta Seelannista ei ole helppo palata. Mutta kuitenkin, kaikitenkin … niin, te tunnette ihmisluonnon. Ei tarvita muuta kuin että ihminen hengittää, silloin hän jo toivoo. Ja minun tunnukseni on dum spiro, spero, joka on maailman kaunein lause.

UUDEN SEELANNIN HISTORIAA.

Seuraavana eli 27. päivänä tammikuuta olivat Macquarien matkustajat asettuneet paikoilleen prikin ahtaaseen kanssiin. Will Halley ei ollut tarjonnut kajuuttaansa naisille. Sitä kohteliaisuutta ei tarvinnut surra, sillä pesä oli karhun mukainen.

Kello puoli yksi varustauduttiin lähtemään laskuveden mukana. Ankkuri kiskottiin ylös ja saatiin vaivoin irtautumaan pohjasta. Lounaasta puhalsi kohtalainen tuuli. Vähitellen levitettiin purjeet. Laivan viisi miestä teki laiskasti töitä. Wilson yritti auttaa heitä. Mutta Halley käski hänen pysyä alallaan ja olla sekaantumatta siihen, mikä ei hänelle kuulunut. Kipparilla oli tapana hoitaa asiansa itse, pyytämättä apua tai neuvoja.

Se oli sanottu John Manglesille, joka oli hymähtänyt muutamien temppujen kömpelyydelle. John painoi vihjeen mieleensä, päättäen puuttua asiaan silloin kun miehistön taitamattomuus vaarantaisi aluksen turvallisuuden.

Vähitellen saatiin kuitenkin kipparin kirousten saattamana purjeet kuntoon viiden miehen voimalla. Macquarie purjehti alihangan halssilla myötätuulessa, alapurjeet, märssypurje, prammipurje, haruspurje levällään. Myöhemmin nostettiin vielä sivupurje ja yläprammipurje. Mutta tästä purjeiden määrästä huolimatta priki kulki hitaasti. Keulan kömpelö muoto, pohjan pulleus ja perän paksuus tekivät siitä huonon purjehtijan, oikean "purkin".

Täytyi mukautua oloihin. Niin huono kuin Macquarien vauhti olikin sen täytyisi onneksi ehtiä Aucklandin satamaan viidessä, korkeintaan kuudessa päivässä.

Kello seitsemän illalla häipyi näkyvistä Australian rannikko ja Edenin majakka. Aaltoileva meri uuvutti laivaa, joka painui raskaasti aaltojen väliin ja heitteli matkustajia sinne tänne. Se teki olon kanssissa kiusalliseksi. Mutta he eivät voineet oleskella kannellakaan, sillä satoi rankasti. Heidän oli siis pysyttävä epämukavassa vankilassaan.

Kukin oli omissa ajatuksissaan. Puhuttiin vähän. Tuskin edes lady Helena ja Mary Grant vaihtoivat muutamia sanoja. Glenarvan ei pysynyt paikoillaan. Hän asteli edestakaisin, kun taas majuri istui hievahtamatta. John Mangles nousi Robertin seuraamana tuon tuostakin kannelle tutkimaan merta. Paganel taas mutisi nurkassaan sekavia ja käsittämättömiä sanoja.

Mitä kelpo maantieteilijä ajatteli? Uutta Seelantia, jota kohti kohtalo häntä kuljetti. Hän palautti mieleensä näiden saarten koko historian, ja kolkon maan menneisyys kajasti hänen silmissään.

Mutta oliko sen historiassa mitään seikkaa tai tapahtumaa, joka milloinkaan olisi oikeuttanut saarien löytäjiä pitämään niitä mannermaana? Voiko nykyaikainen maantieteilijä tai kukaan merenkulkija antaa niille sellaista nimitystä? Kuten näkyy, Paganel palasi aina asiakirjan tulkintaan. Se oli hänellä painajaisena, pakkomielteenä. Patagonian ja Australian jälkeen takertui hänen mielikuvituksensa yhden sanan innostamana Uuteen Seelantiin. Mutta yksi kohta, yksi ainoa kohta, hajoitti koko ajatusrakennelman.

— Contin … contin … hän toisteli, — sehän on tietenkin continent, mannermaa!

Hän palautti muistiinsa ne purjehtijat, jotka olivat löytäneet nämä kaksi eteläisten merien suurta saarta.

Löydettyään Van Diemenin maan hollantilainen Abel Tasman saapui 13. päivänä joulukuuta 1642 Uuden Seelannin tuntemattomille rannoille. Hän kulki pitkin rannikkoa muutamia päiviä ja 17. päivänä joulukuuta hänen laivansa tunkeutuivat leveään lahteen, joka päättyi kahden saaren väliseen kapeaan salmeen.

Pohjoinen saari oli Ikana-Maui, joka Seelannin kielellä merkitsee "Mauin kalaa". Eteläinen saari oli "Mahai-Punamu", "vihreänkiven valaskala".

Tasman lähetti kanootteja maihin, ja ne palasivat mukanaan kaksi ruuhta täynnä meluavia alkuasukkaita. Nämä villit olivat keskikokoisia, ruskea- ja keltaihoisia; poskipäät olivat hyvin ulkonevat, ääni karhea, musta tukka sidottu päälaelle japanilaiseen tyyliin, suuri valkoinen töyhtö ylimpänä.

Tämä ensimmäinen eurooppalaisten ja alkuasukkaiden kohtaaminen näytti lupaavan pitkäaikaisia ystävällisiä suhteita. Mutta seuraavana päivänä, kun yksi Tasmanin kanooteista lähti tutkimaan ankkuripaikkaa lähempänä maata, sen kimppuun hyökkäsi rajusti seitsemän ruuhta, joissa oli suuri joukko alkuasukkaita. Kanootti kallistui kyljelleen ja täyttyi vedellä. Komentajana olleen perämiehen kaulaan osui heti alussa kömpelösti teroitettu keihäs, ja hän putosi mereen. Hänen kuudesta kumppanistaan tapettiin neljä; muut kaksi ja perämies uivat laivoja kohti ja saatiin pelastetuiksi.

Näin kauhean tapauksen jälkeen Tasman purjehti pois, tyytyen kostoksi ampumaan villejä kohti muutamia pyssynlaukauksia, jotka luultavasti eivät osuneet. Hän poistui tästä lahdesta, jolle on jäänyt nimeksi Massacre-bay, kulki pitkin länsirannikkoa ja laski 5. päivänä tammikuuta ankkurin lähellä pohjoiskärkeä. Siellä esti voimakas merenkäynti ja villien uhkaava käyttäytyminen häntä noutamasta juomavettä, ja hän poistui lopullisesti näiltä mailta, joille hän antoi nimeksi Staten-Land eli säätyjen maa, valtiosäätyjen kunniaksi.

Hollantilainen purjehtija kuvitteli näet tämän maan olevan lähellä Tulimaan itäpuolelta, Amerikan eteläkärjestä löydettyjä samannimisiä saaria ja siten löytäneensä "Etelän suuren mantereen".

— Mutta, Paganel mutisi itsekseen, — se mitä seitsemännentoista vuosisadan merimies on voinut nimittää mantereeksi, ei ole merkinnyt samaa yhdeksännentoista vuosisadan purjehtijalle! Sellainen erehdys ei ole mahdollinen! Ei, tässä on jotakin, mitä en ymmärrä!

Toista vuosisataa oli Tasmanin löytö unohduksissa eikä Uutta Seelantia tuntunut olevankaan, kunnes eräs ranskalainen purjehtija Surville saapui sinne 35° 37' leveysasteen kohdalla. Aluksi hänellä ei ollut alkuasukkaista valittamista; mutta tuulet ahdistelivat häntä ankarasti ja sitten nousi myrsky, jonka aikana retkikunnan sairaita kuljettava vene ajautui Refuge-lahden rannalle. Siellä otti Nagi-Nui-niminen päällikkö ranskalaiset ystävällisesti vastaan ja hoiti heitä omassa asunnossaan. Kaikki kävi hyvin, kunnes muuan Survillen veneistä varastettiin. Surville vaati turhaan sitä takaisin ja luuli olevan tarpeellista varkauden vuoksi rangaista erästä kylää, jonka hän kokonaan poltti. Se oli hirvittävä ja väärä kosto, joskin yleinen niissä verisissä rangaistuspuuhissa, joiden kohteeksi Uusi Seelanti joutui.

Lokakuun 16. päivänä 1769 näille rannoille ilmestyi kuuluisa Cook. Hän ankkuroi Taue-Roa-lahdessa Endeavour laivallaan ja koetti voittaa alkuasukkaiden luottamuksen hyvällä kohtelulla. Mutta hyvä kohtelu vaati kosketuksen heihin, ja Cook otatti sitä varten kaksi tai kolme heistä vangiksi ja tyrkytti hyvyyttään heille väkisin. Kun nämä olivat saaneet runsaasti lahjoja ja kokeneet pelkkää hyvyyttä, heidät lähetettiin takaisin maihin. Pian tuli useita muita alkuasukkaita toverien kertomusten houkuttelemina vapaaehtoisesti laivalle tekemään vaihtokauppaa eurooppalaisten kanssa. Muutamia päiviä sen jälkeen Cook suuntasi matkansa laajaan Hawkes-lahteen, joka on pohjoisen saaren itärannikolla. Siellä olivat alkuasukkaat sotaisia, räyhääviä, uhittelevia. Heidän mielenosoituksensa menivät niin pitkälle, että heitä oli pakko rauhottaa raehauleilla.

Endeavour ankkuroi sitten 20. päivänä lokakuuta Toko-Malun lahdessa, jonka rannalla asusti kaksisataa henkeä käsittävä rauhallinen väestö. Laivan kasvitieteilijät tekivät menestyksekkäitä retkiä seudulla, ja alkuasukkaat toivat heitä rannalle omissa ruuhissaan. Cook kävi kahdessa kylässä, joiden turvana oli paaluvarustuksia, rintasuojia ja kaksinkertaisia kaivantoja, mikä osoitti tuntuvaa perehtyneisyyttä linnoitustaitoon. Tärkein näistä linnoituksista sijaitsi eräällä kalliolla, joka nousuveden aikana oli todellinen saari, jopa saarta parempi, sillä vesi ei ainoastaan ympäröinyt sitä, vaan se kohisi parinkymmenen metrin korkuisen luonnonholvin lävitse, jonka päällä tämä luoksepääsemätön "pah" oli. Koottuaan viiden kuukauden aikana suuren joukon harvinaisia esineitä, seudun kasveja, kansatieteellisiä todisteita, Cook antoi molempien saarten väliselle salmelle oman nimensä ja lähti 31. päivänä maaliskuuta Uudesta Seelannista. Myöhemmillä matkoillaan hän kävi siellä uudelleen.

Vuonna 1773 suuri merenkulkija todella palasikin Hawkes-lahteen ja sai seurata ihmissyöntiä. Yllytyksestä sellaiseen raakuuteen täytyy kuitenkin syyttää hänen kumppaneitaan. Jotkut merimiehet löysivät nuoren villin silvottuja jäseniä, toivat ne laivalle, "keittivät ne" ja tarjosivat alkuasukkaille, jotka kävivät niihin ahnaasti käsiksi. Surkea mielijohde ruveta ihmissyöjien aterian valmistajiksi!

Kolmannella matkallaan Cook kävi vielä kerran näillä saarilla, joita hän erikoisesti harrasti ja joiden hydrografisen mittauksen hän tahtoi tehdä loppuun. Hän lähti sieltä viimeisen kerran 25. päivänä helmikuuta 1777.

Vuonna 1791 viipyi Vancouver kaksikymmentä päivää Sombre-lahdessa hyödyttämättä kuitenkaan luonnon- tai maantiedettä. D'Entrecasteaux mittasi v. 1793 neljäkymmentä kilometriä Ikana-Mauin pohjoisen osan rannikkoa. Merikapteenit Hausen ja Dalrymple, sitten Baden, Richardson ja Moody käväisivät siellä myös, ja viiden viikon oleskelun aikana tohtori Savage kokosi mielenkiintoisia erikoistietoja uusseelantilaisten tavoista.

Samana vuonna 1805, tuli Rangi-Hun päällikön veljenpoika, älykäs Dua-Tara, mukaan Argo-laivalle, kun tämä kapteeni Badenin komennossa ankkuroi Saarten-lahdessa.

Ehkäpä Dua-Taran seikkailut antavat sankarirunoelman aiheen jollekin maorilaiselle Homerokselle. Ne olivat täynnä onnettomuuksia, vääryyksiä ja ilkeää kohtelua. Lupausten rikkomista, laitonta vankinapitoa, pieksemistä sai villiraukka palkakseen hyvistä palveluksistaan. Millaisen käsityksen hän lieneekään saanut ihmisistä, jotka sanovat itseään sivistyneiksi! Hänet kuljetettiin Lontooseen. Hänestä tehtiin alimman luokan matruusi, laivaväen ilkeyden ja pilkan kohde. Ilman pastori Marsdenia olisi hänet rääkätty kuoliaaksi. Tämä lähetyssaarnaaja kiinnitti huomionsa nuoreen villiin, jonka hän havaitsi arvostelukykyiseksi, jaloluonteiseksi sekä harvinaisen herkäksi, hyväksi ja uskolliseksi. Marsden hankki suojatilleen muutaman säkillisen viljaa ja erinäisiä maanviljelyskaluja hänen kotimaataan varten. Mutta pikku omaisuus varastettiin häneltä. Onnettomuuksia ja kärsimyksiä tuli uudelleen Dua-Taran osaksi vuoteen 1814 asti, jolloin hän vihdoin taas pääsi isiensä maahan. Hän ryhtyi korjaamaan näin monien vaiheidensa hedelmiä, kun hän kuoli kahdenkymmenenkahdeksan ikäisenä juuri valmistautuessaan uudestisynnyttämään veristä Seelantia. Tämä korvaamaton onnettomuus hidastutti epäilemättä sivistystä pitkiksi vuosiksi. Ei mikään korvaa älykästä ja hyvää ihmistä, jonka sydämessä ovat yhtyneet rakkaus hyvään ja rakkaus isänmaahan!

Vuoteen 1816 saakka Uusi Seelanti jätettiin omiin hoteisiinsa. Silloin Thompson, v. 1817 Lydyard Nicholas, v. 1819 Marsden samoilivat useilla seuduilla kummallakin saarella, ja v. 1820 oleskeli 84. jalkaväkirykmentin kapteeni Richard Cruise siellä kymmenen kuukautta, tehden tieteelle arvokkaita tutkimuksia alkuasukkaiden tavoista.

Vuonna 1824 Coquillen kapteeni Duperrey oleskeli Saarten-lahdessa kaksi viikkoa ja sai alkuasukkaista vain hyvän käsityksen.

Hänen jälkeensä, v. 1827, täytyi englantilaisen valaanpyyntilaivan Mercuryn puolustautua ryöstöä ja murhaa vastaan. Samana vuonna otettiin taas kapteeni Dillon kahdella käynnillään vastaan mitä vieraanvaraisimmin.

Maaliskuussa 1827 Astrolaben kapteeni, kuuluisa Dumont d'Urville, saattoi turvallisesti ja aseettomana viettää muutamia öitä maissa alkuasukkaiden joukossa, vaihtaa lahjoja ja lauluja, nukkua majoissa ja suorittaa häiritsemättä mielenkiintoiset mittaustyönsä, joista meriministeriöön on saatu arvokkaita karttoja.

Sitä vastoin seuraavana vuonna joutui John Jamesin komennossa englantilainen priki Hawes — käytyään Saarten-lahdessa ja mentyään sieltä Itäisen niemen seudulle — kärsimään paljon Enararo-nimisen päällikön kavaluudesta. Monet hänen miehistään kokivat hirveän kuoleman.

Näistä vastakkaisista tapahtumista, milloin lempeydestä, milloin raakalaisuudesta täytyy päätellä, että uusseelantilaisten julmuudet usein olivat vain kostotoimia. Hyvä tai huono kohtelu johtui hyvistä tai huonoista kapteeneista. Epäilemättä alkuasukkaat ovat joskus hyökänneet aiheettomasti, mutta enimmäkseen eurooppalaisten herättämästä kostonhimosta; onnettomuudeksi kosto vain osui sellaisiin, jotka eivät sitä ansainneet.

D'Urvillen jälkeen täydensi Uuden Seelannin tutkimista rohkea löytöretkeilijä, joka kaksikymmentä kertaa kulki maapallon ympäri, tutkimusmatkailija, tieteen tienraivaaja, englantilainen Earle. Hän kävi molempien saarien tuntemattomissa osissa saamatta aihetta omasta puolestaan moittia alkuasukkaita, vaikka usein joutui näkemään ihmislihan syöntiä. Uusseelantilaiset ahmivat toisiaan niin halukkaasti, että sitä oli inhottavaa katsella.

Saman koki kapteeni Laplace oleskellessaan Saarten-lahden rannoilla v. 1831. Taistelutkin olivat jo pelottavia, sillä villit käyttivät tuliaseita merkillisen taitavasti. Ikana-Mauin ennen niin kukoistavat ja asutut seudut olivat muuttumassa suorastaan autiomaiksi. Kokonaisia heimoja oli kadonnut, niin kuin lammaslaumat häviävät paistettuina ja syötyinä.

Lähetyssaarnaajat ovat turhaan taistelleet hävittääkseen nämä veriset luonnonvietit. Vuodesta 1808 Church Missionary Society oli lähettänyt taitavia asiamiehiään — se on sopiva nimitys — pohjoisen saaren pääpaikoille. Mutta uusseelantilaisten julmuus pakotti heidät lykkäämään toistaiseksi lähetyssiirtoloiden perustamista. Vasta vuonna 1814 herrat Marsden, Dua-Taran suojelija, Hall ja King nousivat maihin Saarten-lahdessa ja ostivat päälliköiltä kahdensadan eekkerin suuruisen alueen kahdellatoista rautakirveellä. Sinne perustettiin anglikaanisen kirkon siirtola.

Alku oli perin hankala, mutta vihdoin maorit oppivat kunnioittamaan lähetyssaarnaajien elämäntapaa ja omaksumaan heidän hoitotapojaan ja opetuksiaan. Muutamat villit alkuasukkaat kesyyntyivät, ja heidän epäinhimillisissä sydämissään heräsi kiitollisuus. Tapahtuipa v. 1824, että seelantilaiset suojelivat "arikeja", pappejaan, hurjia matruuseja vastaan, jotka solvasivat ja uhkasivat pahoinpidellä heitä.

Näin lähetyssiirtolat vaurastuivat vähitellen, huolimatta Port Jacksonista karanneista rikollisista, jotka turmelivat alkuasukkaita. Vuonna 1831 oli jo kaksi huomattavaa siirtolaa, toinen Kidi-Kidissä, Saarten-lahdessa mereen laskevan joen varrella, toinen Kawa-Kawan joen rannalla. Kristinuskoon kääntyneet maorit olivat rakentaneet uusia teitä "arikien" johdolla, raivanneet kulkuyhteyksiä suunnattomien metsien läpi ja rakentaneet siltoja jokien poikki. Lähetyssaarnaajat kävivät vuorotellen saarnaamassa sivistyksen uskontoa kaukaisten heimojen keskuudessa, rakentaen kappeleita kaisloista tai kaarnasta ja kouluja nuorisolle. Ja näiden vaatimattomien rakennusten katolla liehui lähetyslippu, johon oli merkitty Kristuksen risti ja sana "Rongo-Pai", evankeliumi Uuden Seelannin kielellä.

Onnettomuudeksi lähetyssaarnaajien vaikutusvalta ei ulottunut heidän siirtokuntiaan kauemmas; väestön koko kiertelevä osa ei saanut kokea heidän toimintaansa. Ihmissyönti saatiin juurrutetuksi vain kristittyjen keskuudesta, eikä näitäkään vastakääntyneitä voinut jättää suurelle kiusaukselle alttiiksi. Heissä oli vielä verenhimo.

Sitä paitsi nämä villit maat ovat alituisessa sotatilassa. Seelantilaiset eivät ole eläimellisiä australialaisia, jotka pakenevat eurooppalaisen anastajan tieltä; he tekevät vastarintaa ja puolustautuvat, kostavat valloittajille, ja sammumaton viha kiihottaa heitä nykyään englantilaisia siirtolaisia vastaan. Näiden suurten saarien tulevaisuus on arvan varassa; joko niitä odottaa lähiaikoina sivistys tai vuosisatainen syvä raakalaisuus, sotaonnesta riippuen.

Aivojensa työskennellessä täydellä teolla oli Paganel ajatuksissaan näin käynyt läpi Uuden Seelannin historian. Mutta mikään seikka tässä historiassa ei oikeuttanut nimittämään tätä kahden saaren aluetta mantereeksi, ja vaikka eräät asiakirjan sanat olivat kiihottaneet hänen mielikuvitustaan, jäivät nuo kaksi tavua contin itsepintaisesti häiritsemään uutta tulkintaa.

UUDEN SEELANNIN VERILÖYLYT.

Neljä päivää lähtönsä jälkeen, 31. päivänä tammikuuta, Macquarie ei ollut vielä päässyt kahta kolmannesta Australian ja Uuden Seelannin väliin puristuneen meren taipaleesta. Will Halley ei juuri puuttunut aluksensa hoitoon: hän antoi sen vain mennä. Häntä nähtiin harvoin, mistä tosin kukaan ei ollut pahoillaan. Kenelläkään ei olisi ollut mitään muistuttamista, vaikka raaka kippari olisi viettänyt kaiken aikansa kajuutassaan, ellei hän olisi joka päivä ollut juovuksissa katajanmarjaviinasta. Matruusit olivat kärkkäitä noudattamaan esimerkkiä, eikä kai milloinkaan laiva ole kulkenut niin sattuman varassa kuin Macquarie Twofold-lahdesta.

Tämä anteeksiantamaton huolimattomuus pakotti John Manglesin alinomaiseen valppauteen. Mulrady ja Wilson tarttuivat useammin kuin kerran peräsimen tankoon, kun jokin tuulenpuuska oli painaa prikin kyljelleen. Will Halley tuli usein väliin ja haukkui molemmat matruusit kauheasti kiroten. Nämä taas kärsimättöminä olisivat tahtoneet sitoa juopon ja jättää hänet ruuman pohjalle loppumatkaksi. Mutta John Mangles pidätti heitä ja sai vaivoin heidän oikeutetun suuttumuksensa tyynnytetyksi.

Tämä laivan tila kuitenkin huolestutti häntä; mutta ollakseen tekemättä
Glenarvania levottomaksi hän puhui siitä vain majurille ja Paganelille.
MacNabbs antoi hänelle, vaikka toisin sanoin, saman neuvon kuin Mulrady
ja Wilson.

— Jos se näyttää teistä hyödylliseltä, John, MacNabbs sanoi, — ei teidän sovi empiä ryhtymästä päälliköksi tai jos teistä kuuluu paremmalta, edes ohjaamasta laivaa. Aucklandiin tultuamme tuo juoppo pääsee taas aluksen isännäksi ja saa mennä pohjaan, jos häntä huvittaa.

— Epäilemättä, herra MacNabbs, John vastasi, — ja minä teen sen, jos se on välttämätöntä. Niin kauan kuin olemme aavalla merellä, riittää vain vähäinen silmälläpito; matruusini ja minä olemme koko ajan kannella. Mutta ellei tuo Will Halley rannikkoa lähetessä palaa järkiinsä, niin myönnän olevani huolissani.

— Ettekö te voisi määrätä kurssia? Paganel kysyi.

— Se on vaikeaa, John vastasi. — Uskoisitteko, että laivalla ei ole ainoatakaan merikorttia!

— Todellako?

— Niin. Macquarie tekee vain rannikkomatkoja Edenin ja Aucklandin välillä, ja Will Halley on niin tottunut näihin seutuihin, ettei toimita edes peilausta.

— Hän luulee varmaankin, Paganel vastasi, — että hänen laivansa tuntee reitin ja ohjaa itse itseään.

— Hm, John Mangles sanoi, — minä en luota aluksiin, jotka kulkevat omin päin, ja jos Will Halley on juovuksissa maata lähestyessä, saattaa hän meidät vakavaan pulaan.

— Toivokaamme, Paganel lausui, — että hän on tullut järkiinsä maata nähtyään.

— Mutta jollei niin kävisi, MacNabbs kysyi, — ettekö voisi ohjata Macquarieta Aucklandiin?

— Ilman tämän rannikon karttaa se on mahdotonta. Matalikot ovat hyvin vaarallisia. Siellä on pieniä säännöttömiä, oikullisia vuonoja kuin Norjan rannikolla. Salakareja on paljon, ja niiden väistämiseen tarvitaan suurta tottumusta. Olkoon laiva kuinka luja tahansa, se on mennyttä kalua, jos sen emäpuu sattuu johonkin noista arviolta metrin verran pinnan alla piilevistä kallioista.

— Silloin, majuri sanoi, — ei kai miehistöllä ole muuta neuvoa kuin yrittää rannalle.

— Niin, herra MacNabbs, jos on aikaa.

— Kova ehto, Paganel huomautti, — sillä Uuden Seelannin rannat eivät ole vieraanvaraisia, ja niiden sisä- kuin ulkopuolella vaara on yhtä suuri.

— Puhutteko maoreista, herra Paganel? John Mangles kysyi.

— Puhun, ystäväni. Heidän maineensa on vakiintunut Intian valtamerellä. He eivät ole arkoja ja rappeutuneita australialaisia, vaan älykästä ja verenhimoista rotua, ihmissyöjiä, joilta ei ole odotettavissa mitään sääliä.

— Niinpä, majuri sanoi, — jos kapteeni Grant olisi haaksirikkoutunut
Uuden Seelannin rannikolla, te ette neuvoisi lähtemään etsimään häntä?

— Rannikolta kyllä, maantieteilijä vastasi, — sillä sieltä voisi ehkä löytää Britannian jälkiä; mutta sisämaasta en, sillä se olisi hyödytöntä. Jokainen eurooppalainen, joka lähtee noille kolkoille seuduille, joutuu maorien käsiin, ja jokainen maorien käsiin joutunut vanki on mennyttä miestä. Minä olen kehottanut ystäviäni kulkemaan pampan ja Australian halki, mutta en koskaan ohjaisi heitä Uuden Seelannin poluille. Taivaan käsi ohjatkoon meitä ja Herra varjelkoon koskaan joutumasta näiden julmien alkuasukkaiden vangiksi.

Paganelin pelko oli liiankin oikeutettua. Uudella Seelannilla on hirveä maine, ja jokaiseen sen löytöä koskevaan tapahtumaan liittyy jokin verityö.

Löytöretkeilijäin marttyyrikirjaan merkittyjen uhrien luettelo on pitkä. Abel Tasmanin viisi murhattua ja syötyä matruusia ovat näissä raakalaisuuden verisissä aikakirjoissa ensimmäisinä. Heidän jälkeensä sama kohtalo koitui kapteeni Tuckneyn ja koko hänen venekuntansa osaksi. Foveauxin salmen itäosassa kuusi Sydney Coven kalastajaa sai niin ikään loppunsa alkuasukkaiden hampaissa. Vielä on mainittava kuunari The Brothersin neljä miestä, jotka salamurhattiin Molineuxin satamassa, useita kenraali Gatesin sotamiehiä ja kolme Matildan karkuria, ennen kuin tullaan surullisen kuuluisan kapteeni Marion du Fresnen nimeen.

Kapteeni Cookin ensimmäisen retken jälkeen ankkuroi Saarten-lahdessa ranskalainen kapteeni Marion 11. päivänä toukokuuta 1772 Mascarin ja Castries nimisillä laivoillaan, joista jälkimmäisen päällikkönä oli kapteeni Crozet. Kavalat uusseelantilaiset ottivat uudet vieraat vastaan mitä ystävällisimmin, ollen näennäisesti arkojakin, niin että tarvittiin lahjoja, palveluksia, jokapäiväistä seurustelua ja pitkää ystävällistä yhdessäoloa, ennen kuin he uskalsivat tulla laivoille.

Mikäli Dumont d'Urvillen kertomukseen on luottamista, heidän päällikkönsä, älykäs Takuri, kuului Wangaroa-heimoon ja oli sukua sille alkuasukkaalle, jonka Surville kaksi vuotta ennen kapteeni Marionin tuloa oli petollisesti vienyt pois.

Maassa, jossa kunnia velvoittaa jokaisen maorin hankkimaan verihyvityksen jokaisesta kärsimästään häväistyksestä, ei Takuri voinut unohtaa heimoaan kohdannutta vääryyttä. Hän odotti kärsivällisesti jonkin eurooppalaisen laivan saapumista, laati kostosuunnitelmansa ja pani sen toimeen kammottavan kylmäverisesti.

Oltuaan ensin pelkäävinään ranskalaisia Takuri teki kaikkensa tuudittaakseen heitä petolliseen turvallisuudentunteeseen. Hän ja hänen miehensä viettivät usein yötä laivoilla. He toivat erinomaisia kaloja ja olivat ottaneet vaimonsa ja tyttärensäkin mukaan. Pian he oppivat tuntemaan upseerien nimet ja kutsuivat heidät vierailemaan kylissä. Tällaisten ystävyydenosoitusten eksyttäminä Marion ja Crozet kulkivat läpi koko tämän rannikon missä oli neljätuhatta asukasta. Maorit tulivat heitä vastaan aseettomina ja koettivat herättää heissä rajatonta luottamusta.

Kapteeni Marionin aikomuksena Saarten-lahdessa oleillessaan oli varustaa Castries uusilla mastoilla, vanhat kun olivat pahoin vaurioituneet viime myrskyissä. Hän teki siis matkan saarten sisäosiin ja löysi 23. päivänä toukokuuta komean seetrimetsikön kahdeksan kilometrin päässä rannasta lähellä erästä lahtea, jonne laivoilta oli matkaa noin neljä kilometriä.

Sinne raivattiin leiripaikka, missä kaksi kolmannesta laivaväestä kirvein ja muin työvälinein kaatoi puita ja pani lahden rannalle johtavia teitä kuntoon. Sitten valittiin vielä kaksi muuta asemaa, toinen pienellä Motu-Aron saarella keskellä satamaa, jonne siirrettiin retkikunnan sairaat ja laivojen sepät ja astiantekijät, toinen pääsaarella, valtameren rannalla, viiden kilometrin päässä laivoilta; tämä jälkimmäinen oli yhteydessä kirvesmiesten leiriin. Kaikissa näissä paikoissa auttoivat reippaat ja palveluhaluiset villit merimiehiä näiden eri töissä.

Kapteeni Marion ei tähän mennessä kuitenkaan ollut luopunut eräistä varotoimista. Villit eivät koskaan saaneet tulla aseellisina laivaan, ja veneet lähetettiin maihin aina hyvin aseistettuina. Mutta Marionin ja hänen epäluuloisimmatkin upseerinsa sokaisi alkuasukkaiden käytös, ja kapteeni antoi käskyn poistaa aseet kanooteista. Kapteeni Crozet kehotti kyllä Marionia perumaan tämän käskyn, mutta ei onnistunut.

Silloin kävi uusseelantilaisten nöyryys ja huomaavaisuus kahta vertaa suuremmaksi. Heidän päällikkönsä ja laivan upseerit olivat täysin ystävystyneitä. Monta kertaa toi Takuri poikansa laivalle ja antoi hänen olla siellä yötä. Marion julistettiin erään juhlallisen vastaanoton aikana maissa 8. päivänä kesäkuuta koko maan "pääisännäksi", ja hänen päähänsä kiinnitettiin neljä valkoista sulkaa kunniamerkiksi.

Kolmekymmentäkolme päivää oli tällä tavoin kulunut laivojen saapumisesta Saarten-lahteen. Mastojen valmistus edistyi; vesiastiat täytettiin Motu-Aron lähteestä. Kapteeni Crozet oli itse päällikkönä kirvesmiesten leirillä, eikä milloinkaan ole ollut parempia toiveita työn onnistumisesta.

Kello kaksi 12. päivänä kesäkuuta pantiin päällikön vene kuntoon suunniteltua kalaretkeä varten Takurin kylän edustalla. Marion ja kaksi nuorta upseeria, Vaudricourt ja Lehoux, yksi vapaaehtoinen, laivan vääpeli ja kaksitoista matruusia laskeutui veneeseen. Takuri ja viisi muuta heimopäällikköä oli mukana. Ei mistään voinut aavistaa, mikä kauhea kohtalo odotti kuuttatoista seitsemästätoista eurooppalaisesta.

Vene lähti vesille, eteni maata kohti ja katosi pian molempien laivojen näkyvistä.

Illalla kapteeni Marion ei palannut laivalle, mutta kukaan ei ollut levoton hänen poissaolostaan. Arveltiin hänen halunneen käydä mastonvalmistuspaikalla ja jääneen sinne yöksi.

Seuraavana päivänä kello viisi meni Castriesin vene tavan mukaan noutamaan vettä Montu-Aron saarelta. Se palasi laivalle seikkailuja kokematta.

Kello yhdeksän huomasi Mascarinin vahtimatruusi vedessä miehen, joka näännyksissä ui laivaa kohti. Lähetettiin vene pelastamaan ja tuomaan hänet laivalle.

Hän oli Turner, yksi kapteeni Marionin soutajista. Hänen kyljessään oli kaksi keihäänhaavaa, ja hän yksin pääsi palaamaan niistä seitsemästätoista miehestä, jotka edellisenä päivänä olivat lähteneet laivalta.

Häntä kuulusteltiin, ja pian saatiin kuulla tämän kauhean tapauksen kaikki yksityiskohdat.

Onnettoman Marionin vene oli saapunut kylän rantaan kello seitsemän aamulla. Villit tulivat hilpeästi vieraitaan vastaan. He kantoivat upseereja ja matruuseja olkapäillään, jotta nämä eivät kastuisi maihin noustessa. Sen jälkeen ranskalaiset hajautuivat.

Villit syöksyivät nyt keihäin ja sotanuijin heidän kimppuunsa, kymmenen yhtä vastaan, ja murhasivat heidät. Matruusi Turnerin, joka oli saanut kaksi keihäänpistoa, onnistui päästä vihollisiaan pakoon ja piiloutua pensaikkoon. Sieltä hän joutui näkemään mitä hirvittävimmän näytelmän. Villit riisuivat uhrinsa, viilsivät auki heidän vatsansa, hakkasivat heidät kappaleiksi…

Tällöin Turner syöksyi veteen kenenkään huomaamatta, ja Mascarinin vene pelasti hänet, kun hän oli jo uupumaisillaan.

Moinen tapaus tyrmistytti molempien laivojen miehistöä. Huudettiin kostoa; mutta ennen kuin kostettiin kuolleiden puolesta, täytyi pelastaa elossa olevat. Maissa oli kolme leiripaikkaa ja niiden ympärillä tuhansia verenhimoisia villejä, jotka olivat päässeet ihmislihan makuun.

Koska kapteeni Crozet oli poissa — hän oli jäänyt yöksi mastoleirille — ryhtyi laivan ensimmäinen perämies, Duclesmeur, välttämättömimpiin kiireellisiin toimenpiteisiin. Mascarinilta lähetettiin veneessä eräs upseeri ja osasto sotilaita. Tämän upseerin oli määrä ennen kaikkea mennä kirvesmiesten avuksi. Hän soudatti joukkonsa pitkin rantaa, huomasi kapteeni Marionin veneen rannalla ja nousi maihin.

Kapteeni Crozet, joka kuten sanottu oli poissa laivalta, ei tiennyt mitään verilöylystä, nähdessään kello kahden aikaan iltapäivällä tämän osaston saapuvan. Hän aavisti pahinta, riensi tulijoita vastaan ja sai kuulla mitä oli tapahtunut. Varovasti hän ilmoitti miehilleen, etteivät nämä olisi menettäneet rohkeuttaan.

Villit olivat kokoontuneet ryhmiin kaikille kukkuloille. Kapteeni Crozet otti mukaan tärkeimmät työaseet, kaivatti maahan muut, käski sytyttää tuleen vajat ja aloitti peräytymisen kuudenkymmenen miehen kanssa.

Alkuasukkaat seurasivat häntä huudellen: Takuri mate Marion — Takuri on tappanut Marionin! He toivoivat pelästyttävänsä matruusit kertomalla heidän päällikkönsä kuolleen. Raivostuneina nämä tahtoivat iskeä roistojen kimppuun, ja kapteeni Crozet sai töin tuskin hillityksi heidät.

Näin marssittiin kahdeksan kilometriä. Osasto pääsi rantaan ja veneisiin toisen leiripaikan miehistön kanssa. Koko ajan istui tuhatkunta villiä maassa paikaltaan hievahtamatta, mutta kun veneet lähtivät vesille, alkoi sataa kiviä. Nyt ampui neljä matruusia, jotka olivat hyviä pyssymiehiä, vuoron perään kaikki päälliköt, tuliaseita tuntemattomien alkuasukkaiden suureksi ihmeeksi.

Kapteeni Crozet saavutti Mascarinin ja lähetti heti venekunnan Motu-Aron saarelle; osasto sotamiehiä varustautui viettämään siellä yön, ja sairaat tuotiin takaisin laivoille.

Seuraavana päivänä vahvistettiin saaren varusväkeä toisella osastolla, sillä oli välttämätöntä puhdistaa saari sitä häiritsevistä villeistä ja jatkaa vedenottoa. Motu-Aron kylässä oli kolmesataa asukasta. Ranskalaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa; kuusi päällikköä ammuttiin, muut surmattiin pistimillä, ja kylä poltettiin.

Mutta Castries ei voinut lähteä merelle ilman mastoja, ja Crozetin, jonka täytyi luopua seetrimetsän puista, oli pakko rakentaa hätämastoja. Vedenottoa jatkettiin yhä.

Kului kuukausi. Villit yrittivät muutamia kertoja vallata takaisin Motu-Aron saarta, mutta onnistumatta. Kun heidän ruuhensa tulivat ampumamatkan päähän laivoista, ne käännytettiin kanuunojen tulella.

Vihdoin olivat työt lopussa. Enää oli selvitettävä oliko kukaan noista kuudestatoista pelastunut verilöylystä, ja muiden puolesta kostaminen. Suuri upseeri- ja sotilasjoukko lähetettiin Takurin kylään. Sen uskoton ja pelokas päällikkö pakeni kapteeni Marionin takki hartioillaan. Kylän asumukset tutkittiin tarkoin. Päällikön majassa löydettiin äskettäin keitetty ihmisen pääkallo, jossa vielä näkyi merkkejä ihmisen hampaista, eräässä puuvartaassa oli ihmisen reisi; kauluksesta verinen paita tunnettiin Marionin omaksi. Vielä tavattiin pukuja, nuoren Vaudricourtin pistoolit, veneen aseet ja vaateriepuja sekä kauempana eräässä toisessa kylässä puhdistettuja ja keitettyjä ihmisen sisälmyksiä.

Nämä murhan ja ihmissyönnin kiistämättömät todisteet koottiin ja ihmisten jäännökset haudattiin kunnianosoituksin, minkä jälkeen Takurin ja hänen liittolaisensa Piki-Oren kylät poltettiin. Molemmat laivat lähtivät sitten 14. päivänä heinäkuuta 1772 näiltä kauheilta seuduilta.

Sellainen oli tämä surullinen loppunäytös, jonka matkustajan tulee tarkoin muistaa, jos hän astuu Uuden Seelannin rannikolle. Ainoastaan varomaton ei ota varteen tätä opetusta. Uusseelantilaiset ovat yhä vieläkin epäluotettavia ja ihmissyöjiä. Cook puolestaan sai myös kokea samaa toisella matkallaan v. 1773.

Kapteeni Furneauxin komennossa olevan Cookin laivueeseen kuuluvan laivan Adventuren vene, joka oli 17. päivänä joulukuuta lähtenyt maihin kokoamaan villikasveja, ei palannut. Siinä oli yksi merikadetti ja yhdeksän miestä. Kapteeni Furneaux tuli levottomaksi ja lähetti luutnantti Burneyn etsimään sitä. Saavuttuaan maihinnousupaikalle Burney, kuten hän kertoi, tapasi "ihmisteurastuksen ja julmuuden näyn, jota on mahdoton kertoa ilman kauhua, meidän kumppaneidemme päitä, sisälmyksiä, keuhkoja oli hajallaan hiekassa, ja ihan lähellä oli koiria ahmimassa muita samanlaisia jäännöksiä".

Lopettaaksemme tämän verisen luettelon tulee vielä mainita laiva Brothers, jonka kimppuun uusseelantilaiset hyökkäsivät vuonna 1815, ja kapteeni Thompsonin komennossa olleen Boydin koko miehistö, joka murhattiin vuonna 1820. Vihdoin, 1. päivänä maaliskuuta 1829, ryösti heimopäällikkö Enararo Walkitaassa englantilaisen prikin Hawesin Sydneystä; hänen ihmissyöjäjoukkionsa teurasti useita matruuseja, keitti ruumiit ja söi ne.

Sellainen on Uusi Seelanti, jota kohti Macquarie kulki typerän miehistön hoitamana humalaisen komennossa.

TYRSKYT.

Vaivalloista purjehdusta jatkui yhä pitemmälle. Kuusi päivää lähdön jälkeen, 2. päivänä helmikuuta, ei Macquarielta vielä näkynyt Aucklandin rantoja. Tuuli oli kuitenkin hyvä ja pysytteli lounaassa; mutta merivirrat kulkivat vastakkaiseen suuntaan, ja priki eteni tuskin laisinkaan. Kova merenkäynti rasitti sen mastoja; sen liitokset natisivat, ja se kykeni vain työläästi nousemaan maininkien harjalle. Vantit, taakit ja partuunat oli tuettu huonosti, niin että mastot taipuivat ja tutisivat kovasti joka heilahduksella.

Onneksi Will Halley, joka ei pitänyt kiirettä, ei lisännyt purjeita, sillä silloin olisi koko riki ehdottomasti romahtanut. John Mangles toivoi siis, että tämä kurja alus saapuisi satamaan enemmittä onnettomuuksitta, mutta hän kärsi nähdessään matkatoveriensa epämukavat tilat.

Mutta lady Helena tai Mary Grant eivät valittaneet, vaikka yhtämittainen sade pakotti heidät pysymään kansissa. Raittiin ilman puute, ja laivan tärähtelyt tuntuivat perin kiusallisilta. He tulivatkin usein kannelle uhmaamaan taivaan tylyyttä, kunnes sietämättömät puuskat pakottivat heidät taas alas. He palasivat silloin ahtaaseen koppiinsa, joka olisi ollut sopivampi markkinamiesten kuin matkustajien ja varsinkaan naisten asunnoksi.

Heidän ystävänsä koettivat pitää heitä hyvällä tuulella. Paganel yritti tappaa aikaa tarinoillaan, mutta ei siinä oikein onnistunut. Paluumatkalle joutuminen oli saanut mielen alakuloiseksi. Yhtä paljon mielenkiintoa kuin maanteiteilijän kertomukset pampasta ja Australiasta aikanaan herättivät, yhtä välinpitämättömästi ja kylmästi ottivat kuulijat vastaan hänen mietelmänsä ja kuvailunsa Uudesta Seelannista. Eihän tätä uutta synkkien muistojen maata kohti purjehdittukaan omasta halusta, vakaumuksesta, vapaaehtoisesti, vaan kohtalon oikusta. Kaikista Macquarien matkustajista oli lordi Glenarvan surkuteltavin. Hän oli harvoin kanssissa. Hän ei voinut pysyä paikallaan. Hänen hermostunut, kiihtynyt luonteensa ei mukautunut vankeuteen neljän ahtaan seinän sisään. Huolimatta sateen ryöpyistä ja meren pärskeistä hän oleili kannella päivät, jopa yötkin, milloin nojaten partaaseen, milloin levottomana astellen edestakaisin. Hän tähysteli lakkaamatta näköpiiriä. Kun hetkittäin hiukan seestyi, hän seisoi yhtä mittaa tutkien merta kaukoputkella. Hän näytti tekevän kysymyksiä mykille aalloille. Hän olisi tahtonut yhdellä kädensivalluksella pyyhkäistä pois näköpiiriä sumentavat sumut ja huurut. Hän ei kyennyt alistumaan, ja hänen kasvoiltaan kuvastui katkera suru. Hän oli tarmokas, tähän saakka onnellinen ja mahtava mies, jolta äkkiä oli riistetty onni ja mahti.

John Mangles ei jättänyt häntä ja kesti hänen rinnallaan ilmojen vimman. Tänä päivänä Glenarvan tutki näköpiiriä tavallista itsepäisemmin, milloin sumuun ilmestyi jokin aukko. John tuli hänen luokseen:

— Etsittekö maata, mylord? hän kysyi.

Glenarvan pudisti päätään kieltävästi.

— Täytyyhän teidän jo haluta pois tältä prikiltä, nuori kapteeni jatkoi. — Jo puolitoista vuorokautta sitten olisi Aucklandin tulien pitänyt näkyä.

Glenarvan ei vastannut. Hän tähysti yhä, ja minuutin ajan oli hänen kaukoputkensa suuntautunut tuulen alla olevaan horisontin reunaan.

— Maa ei ole sillä puolella, John Mangles sanoi. — Teidän tulee katsoa enemmän oikealle, mylord.

— Minkä vuoksi, John? Glenarvan vastasi. — Minä en lainkaan etsi maata.

— Mitä sitten?

— Laivaani, Duncania! Glenarvan vastasi kiihkeästi. — Sen täytyy olla täällä, näillä vesillä, ryöstämässä, merirosvon kauheaa ammattia harjoittamassa! Se on täällä, sanon sinulle, John, tällä kulkuväylällä Australian ja Uuden Seelannin välillä, ja minä aavistan, että me tapaamme sen!

— Jumala varjelkoon meitä siitä, mylord!

— Miksi, John?

— Te unohdatte meidän asemamme! Mitä me tekisimme tällä prikillä, jos Duncan ryhtyisi ajamaan sitä takaa! Emmehän kykenisi pakenemaankaan!

— Pakenemaanko, John?

— Niin, mylord! Se olisi turha yritys! Me joutuisimme vangiksi, noiden roistojen armoille, ja Ben Joyce on näyttänyt, että hän ei kavahda rikosta. Minä en pelkää omaa henkeämme. Me puolustaudumme kuolemaan saakka. Entä sitten? Ajatelkaa lady Glenarvania, mylord, ajatelkaa Mary Grantia!

— Naisraukat! Glenarvan mutisi. — John, mieleni on murtunut, ja minä tunnen epätoivon saavan siinä sijaa. Minusta tuntuu, että uusia onnettomuuksia on meitä odottamassa ja että taivas on asettunut meitä vastaan. Suorastaan pelkään!

— Tekö, mylord!

— En omasta puolestani, John, vaan niiden, joita rakastan, niiden puolesta, joita sinäkin rakastat.

— Rauhoittukaa, mylord, nuori kapteeni vastasi. — Ei ole syytä pelkoon. Macquarie purjehtii huonosti, mutta purjehtii kuitenkin. Will Halley on kelvoton olento, mutta olenhan minä täällä, ja jos rannikko näyttää minusta vaaralliselta, käännän laivan jälleen ulapalle. Niinpä siltä kannalta ei ole sanottavaa vaaraa, jos on lainkaan. Mutta Jumala varjelkoon meitä joutumasta laidatusten Duncanin kanssa, ja jos etsitte sitä kaukoputkeenne, mylord, niin tähystäkää karttaaksemme sitä, paetaksemme sitä!

John Mangles oli oikeassa. Duncanin kohtaaminen olisi ollut Macquarien tuho. Mutta se oli pelättävissä näin kapeilla vesillä, missä merirosvot saattoivat ryöstellä vaaratta. Ainakaan tänä päivänä ei Duncania sentään näkynyt, ja kuudes yö Twofold-lahdesta lähdön jälkeen koitti John Manglesin pelon toteutumatta.

Mutta sitten yö olikin kauhea. Kello seitsemän illalla tuli melkein äkkiä pimeä. Taivas oli perin uhkaava. Juopumuksen tylsyyttä väkevämpi merimiehen vaisto herätti Will Halleyn. Hän lähti kajuutastaan, hieroi silmiään ja pudisteli suurta, punaista päätänsä. Sitten hän haukkasi keuhkojen täydeltä ilmaa, niin kuin toinen olisi nielaissut suuren lasillisen vettä virkistyäkseen, ja tarkasteli rikiä. Tuuli tuimeni ja kääntyi neljänneksen verran länteen suoraan Uuden Seelannin rannikkoa kohti.

Will Halley kutsui miehistöään kovasti kiroillen, otatti alas prammipurjeen ja järjesteli purjeet yötä varten. John Mangles hyväksyi tämän mitään sanomatta. Hän oli luopunut keskustelemasta raa'an merimiehen kanssa, mutta hän tai Glenarvan eivät poistuneet kannelta. Kaksi tuntia myöhemmin kävi tuuli ankaran navakkana. Will Halley reivautti märssypurjeen, mikä olisi ollut kova työ viidelle miehelle, ellei Macquariella olisi ollut kaksia märssyraakoja amerikkalaiseen malliin. Nyt tarvitsi vain hilata alas ylempi raaka, jotta märssypurje supistui pienimpään laajuuteensa.

Kului kaksi tuntia. Merenkäynti yltyi. Macquarie sai sellaisia tärähdyksiä pohjaansa, että olisi voinut luulla emäpuun kaapivan kallioita. Se johtui kuitenkin vain siitä, että raskas runko kohosi työläästi aallokossa. Tyynenpuolella taas löivät laineet runsaasti vettä sisään, ja alihangan taaveteissa riippuvan veneen vei eräs hyökyaalto mennessään.

John Mangles tunsi yhä levottomuutta. Jokainen muu laiva olisi kestänyt nämä oikeastaan vielä keskinkertaiset laineet kuin leikitellen. Mutta tämän raskaan rungon saattoi pelätä menevän suoraan pohjaan, sillä kansi täyttyi joka kerta, kun riki painui, ja vesiröykkiö, joka ei kyllin nopeasti päässyt pois valurei'istä, saattoi upottaa prikin. Kaiken varalta olisi ollut viisasta hakata reikiä laivan kaiteeseen veden valumisen helpottamiseksi, mutta Will Halley ei suostunut ryhtymään tähän varotoimeen.

Muuten Macquarieta uhkasi suurempi vaara, jota varmaankin oli jo myöhäistä välttää.

Noin puoli kahdentoista aikaan kuulivat John Mangles ja Wilson, jotka seisoivat suojanpuolella, äkkiä omituista kohua. Heidän merimiesvaistonsa heräsi. John tarttui matruusin käteen.

— Tyrskyjä! hän huudahti.

— Niin on, Wilson vastasi. — Laineet lyövät särkkien yli.

— Korkeintaan kolmensadan metrin päässä!

— Korkeintaan. Nyt tullaan maihin!

John kumartui partaan yli, katsoi synkkiä aaltoja ja huusi:

— Luoti, Wilson, luoti!

Kipparilla, joka seisoi keulassa, ei näyttänyt olevan aavistustakaan asemastaan. Wilson tarttui luotinuoraan, joka oli vyyhditty soikkoon, ja riensi keularäystäälle. Hän heitti ulos lyijyn, nuora lipui hänen sormiensa välitse, ja kolmannen solmun kohdalla luoti koski pohjaan.

— Viisi metriä, Wilson huusi.

— Kapteeni, John sanoi juostuaan Will Halleyn luo, — me olemme tyrskyissä!

Vähät siitä, näkikö hän vai ei Halleyn kohauttavan olkapäitään. Hän riensi peräsimen luo ja käänsi sen tankoa, sillä välin kun Wilson, joka oli lakannut luotaamasta, haalasi märssypurjeen auki, saadakseen laivan luovaamaan. Peräsintä hoitanut matruusi, joka oli voimakkaasti sysätty syrjään, ei ymmärtänyt mitään tästä äkkihyökkäyksestä.

— Päin tuulta! Hellittäkää! nuori kapteeni huusi kääntäen alusta karttaakseen riuttoja.

Puolen minuutin ajan prikin kuve melkein sipaisi riuttoja, ja pimeydestä huolimatta näki John valkovaahtoisen viirun alle kymmenen metrin päässä laivasta.

Will Halley, joka käsitti vaaran suuruuden, menetti nyt kokonaan malttinsa. Matruusit, jotka tuskin olivat selviä, eivät ymmärtäneet hänen käskyjään. Hänen katkonaiset sanansa ja ristiriitaiset käskynsä osoittivat muuten, että tältä tylsältä juopolta kerrassaan puuttui kylmäverisyyttä. Hän ällistyi maan läheisyyttä, kun oli kahdeksan meripeninkulman päässä suojanpuolella, vaikka hän oli luullut sen olevan kolmen- tai neljänkymmenen peninkulman päässä. Virta oli siirtänyt laivan pois suunnastaan ja äkkiarvaamatta yllättänyt kurjan laivurin, joka kulki vain vanhan tavan mukaan.

John Manglesin ripeä toiminta oli kuitenkin kääntänyt Macquarien pois tyrskyistä. Mutta hän ei tiennyt, missä nyt oltiin. Kenties laiva oli keskellä riuttarengasta. Tuuli oli suoraan läntinen ja joka laskulla voitiin osua karille.

Pian kuuluikin edestä oikealta puolen kahta kovemmat tyrskyt. Täytyi luovata vieläkin. John käänsi taas peräsintä ja kun tyrskyt lisääntyivät prikin keulapuolella, täytyi kääntää vastatuulen ympäri, jotta olisi päästy ulapalle. Onnistuisiko tämä yritys näin kömpelöllä aluksella ja niin vähin purjein? Se oli epävarmaa, mutta täytyi yrittää.

— Peräsimen tanko kokonaan tuulen alle! John Mangles huusi Wilsonille.

Macquarie alkoi lähestyä uutta riuttajonoa. Pian meri vaahtosi taas salakarien yllä tyrskyen.

Hetki oli sanomattoman tuskallinen. Vaahto sai aallot loistamaan. Olisi voinut sanoa vesisäihkyn äkkiä valaisevan niitä. Meri ärjyi kuin sillä olisi ollut samanlainen ääni kuin muinaisilla kallioilla, joita pakanallinen tarusto kuvaa eläviksi. Wilson ja Mulrady painoivat peräsimen tankoa kaikin voimin. Mutta samalla tuntui laiva raapaisevan pohjaa.

Äkkiä seurasi kova tärähdys. Macquarie oli kolahtanut kallioon. Etummaiset vantit katkesivat, niin että oli epävarmaa, pysyisikö keulamasto pystyssä. Voitaisiko kääntää aiheuttamatta muuta vauriota?

Ei, sillä äkkiä tuuli tyyntyi hetkeksi ja alus painui takaisin. Yritys ei onnistunut. Valtava laine nosti alusta ja vei sen edemmäs riuttaa kohti, minkä jälkeen seurasi kauhea romahdus. Keulamasto meni yli laidan kaikkineen päivineen. Priki hypähti kaksi kertaa ja jäi sitten paikalleen, kolmekymmentä astetta oikealle kyljelle kallistuneena.

Kanssin ruudut olivat sälähtäneet rikki. Matkustajat syöksyivät ulos. Mutta laineet huuhtoivat kantta laidasta laitaan, eivätkä he voineet pysytellä siellä vaaratta. John Mangles, joka tiesi laivan olevan tukevasti tarttuneena pohjaan, pyysi heitä palaamaan kanssiin.

— Totuus, John? Glenarvan kysyi kylmästi.

— Totuus, mylord, John Mangles vastasi, — on se, että me emme uppoa. Murskaako meri aluksen, se on toinen kysymys, mutta siitä ehdin ilmoittaa sitten.

— On keskiyö.

— Niin, mylord, ja täytyy odottaa aamua.

— Eikö voisi laskea venettä vesille?

— Tässä aallokossa ja pimeydessä se on mahdotonta. Ja missä päin nousta maihin?

— Hyvä on, John, jääkäämme tänne aamuun saakka.

Will Halley juoksi kuin hullu prikinsä kannella. Hänen matruusinsa olivat tointuneet ällistyksestään, löivät pohjan pois eräästä viina-ankkurista ja rupesivat juomaan. John aavisti, että heidän juopumuksensa pian aiheuttaisi hirvittävän näytelmän. Kapteeni ei pystynyt heitä pidättämään. Tämä hurja mies repi vain tukkaansa ja väänteli käsiään. Hän ei ajatellut muuta kuin lastiaan, joka ei ollut vakuutettu.

— Kaikki mennyt! Minä olen hukassa! hän huusi juosten laidalta toiselle.

John Mangles ei yrittänytkään lohduttaa häntä. Hän jakoi kumppaneilleen aseet, ja kaikki olivat valmiina torjumaan matruuseja, jotka kaatoivat kurkkuunsa viinaa julmasti herjaillen ja sadatellen.

— Ensimmäisen, joka noista lurjuksista lähestyy kanssia, majuri sanoi tyynesti, — minä tapan kuin koiran.

Matruusit näkivät epäilemättä, että matkustajat olivat päättäneet pitää heidät kurissa, sillä muutamien ryöstöyritysten jälkeen he katosivat näkyvistä. John Mangles ei välittänyt juopuneista, vaan odotti kärsimättömästi päivää.

Laiva oli silloin yhä paikallaan. Meri tyyntyi vähitellen, ja tuuli lauhtui. Runko saattoi siis kestää vielä muutamia tunteja. Päivän noustessa John aikoi tarkastella maata. Jos maihinpääsy näyttäisi olevan helppoa, käytettäisiin laivan venettä miehistön ja matkustajien kuljetukseen. Siihen tarvittaisiin ainakin kolme matkaa, sillä tilaa oli vain neljälle hengelle kerrallaan. Kuten sanottu, meri oli vienyt isomman veneen.

Miettiessään tilanteen vaikeuksia kanssin seinään nojaten John Mangles kuunteli tyrskyjen kohinaa. Hän yritti nähdä syvän pimeyden läpi ja arvailla, kuinka kaukana tuo kaivattu ja samalla niin pelottava maa nyt oli. Tyrskyt ulottuvat usein peninkulmien päähän rannikosta. Kestäisikö hauras vene vähänkään pitempää matkaa?

Sillä välin kun John mietiskeli näitä toivoen pimeän taivaan hiukankin valkenevan, lepäsivät naiset hänen sanaansa luottaen vuoteillaan. Prikin liikkumattomuus soi heille muutaman tunnin rauhan. Kun Glenarvan, John ja muut eivät enää kuulleet juopuneen miehistön huutoja, hekin virkistivät itseään lyhyellä unella, ja kello yhden aikaan yöllä vallitsi syvä hiljaisuus prikillä, joka itse oli nukahtanut karivuoteelleen.

Kello neljän tienoilla näkyi idästä ensimmäinen päivänvalo. Pilvet saivat hiukan kajastusta aamuruskon kalpeista säteistä. John nousi jälleen kannelle. Näköpiiriä peitti sumuverho. Muutamia epämääräisiä hahmoja häämötti aamusumussa, mutta verraten korkealla. Heikko maininki liikutti vielä merta, mutta ulapan aallot haihtuivat paksujen liikkumattomien pilvien keskelle.

John odotti. Valo lisääntyi vähitellen, taivaanranta muuttui punertavaksi. Esirippu nousi hitaasti laajan näyttämön edestä. Mustia kallioita pisti esiin vedestä. Sitten piirtyi vaahtoviirun yläpuolelle viiva, loistava piste syttyi kuin majakka erään kukkulan laelle, joka heitti varjonsa nousevan, vielä näkymättömän auringon kehrälle. Siellä oli maa, vähintään yhdeksän peninkulman päässä.

— Maa! John Mangles huudahti.

Hänen toverinsa heräsivät tähän huutoon, riensivät kannelle ja katselivat ääneti rannikkoa, joka näkyi taivaanrannassa. Vierasvarainen tai turmiota tuova, sinne heidän joka tapauksessa täytyi pyrkiä.

— Missä on Will Halley? Glenarvan kysyi.

— En tiedä, mylord, John Mangles vastasi.

— Entä hänen matruusinsa? 504

— Kadonneet kuten hänkin.

— Ja kuten hänkin epäilemättä täysin juovuksissa, majuri lisäsi.

— Heidät pitää etsiä! Glenarvan sanoi. — Eihän heitä voi jättää tälle laivalle.

Mulrady ja Wilson menivät keulakanssiin, mutta palasivat parin minuutin kuluttua. Se oli tyhjä. He tutkivat sitten välikannen ja koko prikin ruumanpohjaa myöten, mutta eivät löytäneet Will Halleyta eikä hänen matruusejaan.

— Mitä? Eikö ketään? Glenarvan kysyi.

— Ovatko he pudonneet mereen? Paganel tiedusteli.

— Kaikki on mahdollista, John Mangles vastasi perin huolissaan tästä katoamisesta.

Sitten hän sanoi, kääntyen perään päin:

— Veneeseen!

Wilson ja Mulrady seurasivat häntä laskeakseen veneen vesille. Sekin oli kadonnut.

MATKUSTAJAT MATRUUSEINA.

Will Halley ja hänen miehensä olivat yön turvin paenneet prikin ainoalla veneellä matkustajien nukkuessa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Tämä kapteeni, jonka velvollisuutensa mukaan olisi pitänyt jäädä laivalle viimeiseksi, oli jättänyt sen ensimmäisenä.

— Ne lurjukset ovat karanneet, John Mangles sanoi. — Sen parempi, mylord. Säästyyhän meiltä yhtä monta kiusallista yhteenottoa kuin heitäkin oli.

— Niin minäkin arvelen, Glenarvan vastasi. — Ja onhan meillä joka tapauksessa kapteeni laivalla, John, ja uljaita matruuseja, joskaan ei taitavia, sinun kumppanisi. Käske ja me olemme valmiit tottelemaan.

Majuri, Paganel, Robert, Wilson, Mulrady, jopa Olbinettkin hyväksyivät ääneen Glenarvanin sanat ja asettuen kannelle riviin tarjoutuivat John Manglesin käytettäviksi.

— Mitä on tehtävä? Glenarvan kysyi.

Nuori kapteeni katseli merta, tarkasti laivan vaurioitunutta rikiä ja sanoi hetken mietittyään:

— Mylord, meillä on kaksi mahdollisuutta pelastautua, joko panna alus taas kuntoon ja lähteä merelle tai mennä rannalle lautalla, joka on helppo rakentaa.

— Jos laivan saa kuntoon, niin tehkäämme se, Glenarvan vastasi. — Se on parempi keino, eikö niin?

— Niin on, mylord, sillä mitäpä teemme maissa ilman kulkuneuvoja?

— Paras kun kartamme rannikkoa, Paganel lisäsi. — Uuteen Seelantiin ei ole luottamista.

— Sitäkin vähemmän, kun olemme joutuneet kauas väylältä, John myönsi.
— Halleyn huolimattomuus on kuljettanut meitä etelään, se on ilmeistä.
Puolenpäivän aikaan teen mittaukseni, ja jos kuten oletan olemme
Aucklandin alapuolella, niin koetan päästä Macquariella ylöspäin
pitkin rannikkoa.

— Entä prikin vauriot? lady Helena kysyi.

— Luulen etteivät ne ole suuria, rouva, John Mangles vastasi. — Minä pystytän keulaan hätämaston menetetyn tilalle, ja silloin pääsemme eteenpäin, tosin hitaasti, mutta kuitenkin sinne, mihin pyrimme. Jos onnettomuudeksi prikin runko on saanut vuodon tai ellei sitä saada vesille, täytyy tyytyä pyrkimään rannalle ja yrittää maata myöten Aucklandiin.

— Tarkastakaamme siis laivan tila, majuri sanoi. — Se on kaikkein tärkeintä.

Glenarvan, John ja Mulrady avasivat ruuman luukun ja laskeutuivat alas. Noin kaksisataa tonnia parkittua nahkaa oli siellä huonosti lastattuna. Ne voitiin vähäisin vaivoin sijoittaa toisin taljoilla, jotka kiinnitettiin harusköyteen luukun yläpuolelle. John heitätti osan lastia heti mereen prikin keventämiseksi.

Kolmen tunnin ankaran työn jälkeen voitiin tutkia prikin pohja. Kylkeen oli auennut kaksi rakoa vasemmalle puolelle hultin kohdalle. Mutta kun Macquarie makasi oikealla kyljellään, oli rikkonainen vasen puoli ilmassa. Vettä ei siis tullut niiden kautta. Sitä paitsi Wilson kiiruhti tilkitsemään raot naulaten huolellisesti päälle kuparilevyn.

Mitattaessa ei ruumassa ollut puoltakaan metriä vettä, joka voitaisiin helposti pumputa pois, ja siten vastaavasti kevennettäisiin alusta.

Runkoa tutkittaessa John havaitsi sen kärsineen karilleajossa varsin vähän. Luultavasti osa irrallista emäpuuta oli jäänyt riutan hiekkaan, mutta ilman sitäkin voitiin tulla toimeen.

Kun laivan sisusta oli tutkittu, Wilson sukelsi veteen todetakseen prikin aseman karilla.