Produced by Tapio Riikonen
KAUPPAHUONE PLAYFAIR JA KUMPP.
eli
Pumpulilasti ja Sydän
Kirjoitti
JULES VERNE
Suomennos
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1876.
I.
Laiva Delphin.
Ensimäinen virta, jonka aallot ovat vaahdonneet höyryaluksen rattaansiipien alla, on Clyde. Tämä oli 1832. Höyryaluksen nimi oli Comet ja tämä kulki säännöllisesti Glasgowin ja Greenochin väliä kuuden peninkulman [peninkulmilla tässä kirjassa aina ymmärretään Englannin peninkulmia, joita menee noin 6 Suomen peninkulmaan] nopeudella tunnissa. Siitä ajasta asti on enemmän kuin miljoona höyryjä ja pakettiveneitä kulkenut ylös ja alas tämän Skotlannin virrau vuota pitkin, ja asukkaiden tuossa isossa kauppakaupungissa luulisi siis jo hyvinkin harjaantuneen näkemään lhmeitä sillä merikulun haaralla, jota höyryn avulla harjoitetaan.
Kuitenkin olivat Joulukuun 3 päivänä 1862 Glasgowin likaiset kadut täytetyt lukemattomalla ihmislaumalla, jossa oli laivan-isäntiä, kauppiaita, tehtaan-haltijoita, työmiehiä, merimiehiä, naisia ja lapsia, kaikki matkalla erääsen suureen, Kelwindock-nimiseen, Tod'ille ja Mac Gregor'ille kuuluvaan laivanrakennuslaitokseen. Tämä viimeinen nimi todistaa enemmin kuin kyllin, että Skotlannin ylänköläisten kuuluisista jälkeisistä oli tullut keinoilijoita ja että vanhain klanien kaikki läänimiehet olivat luontuneet kelvollisiksi työmiehiksi.
Kelwindock on muutamain minuutien matkan päässä kaupungista Clyde-virran oikealla rannalla. Sen äänettömät lavat olivat kohta uteliaiden katsojain vallassa. Ei yhtään joutilaaksi jäänyttä paikkaa ollut rantasilloilla, varvin muureilla eikä makasiinien katoilla. Joella liikkui kaikenlaisia aluksia ristin rastin, ja Gowanin kunnaat vasemmalla rannalla olivat katsojia täynnä että vilisi.
Ei täällä kumminkaan ollut hommana mikään erinomainen juhlallisuus; tahdottiin vain nähdä erään laivan lähtöä veistämöltä. Näyttäisi kuin Glasgowin asukkaiden pitäisi huolia aivan vähän tuonlaisista hommista; mutta kentiesi Delphin — tämä oli Todin ja Mac Gregorin rakentaman aluksen nimi — oli jotenkin omituinen näöltänsä? Eipä ollutkaan, totta puhuaksemme. Se oli iso alus, noin viidentoista sadan tonnin kantavuutta, teräslevyillä peitetty ja jota paljolla työllä ja äärettömillä kustannuksilla oli koetettu saada niin nopeaksi kulussaan kuin mahdollista, sen kone, tehty Lancefieldin työpajoissa, oli kovavoimaiskone, ja sillä oli viidensadan hevoisvoiman nimellinen väkevyys. Sitä pani liikkeelle yksi propelli kummallakin puolen perävannasta, jotka molemmat oiivat aivan erillään toisistansa. Tämä oli ihan uusi, Dudgeon de Millwalin keksimä laitos, joka antaa aluksille suuren nopeuden samalla kuin sallii niiden liikehtiä sangen ahtaalla alalla. Mitä Delphinin syvällykseen tulee, ei se ollut erittäin suuri.
Tuntijat eivät sen suhteen erehtyneet, ja he syystä siitä päättivät, että tämä alus oli aiottu käymään kohtalaisen syvillä vesillä. Mutta kaikista näistä erityisistä asianhaaroista ei käynyt millään muotoa tuota yleistä malttamattomuutta selittäminen. Delphinissä ei ollut mitään enemmin tahi vähemmin outomaista nähtävää kuin monessa muussakaan aluksessa. Oliko siis sen lähtö veistämöltä yhdistettynä johonkin koneelliseen vaikeuteen, joka oli voitettava? Eipä niinkään. Clyde-virta oli jo helmaansa vastanottanut monta paljon kantavampaa alusta, ja Delphinin laskeminen vesille oli käypä niin mutkattomasti kuin suinkin maailmassa. Työt alkoivat heti kuu vesi seisahtui, samassa silmänräpäyksessä kun pakovesi alkoi tuntua. Kurikat paukahtivat yht'aikaa kuloja vasten, jotka olivat aiotut kohottamaan aluksen emäpuuta. ennen pitkää tutisi koko tuo kookas rakennus, ja niin vähän kuin se kohosikin, havaittiin kumminkin sen järkkyvän asemaltansa. Vipuminen aikoi, se kiihtyi kiihtymistänsä, ja muutamain silmänräpäysten perästä Delphin, jätettyänsä huolellisesti valitun lavansa, sukelsi Ciyde-virtaan, sakeiden, valkoisten savutuprujen keskelle. Sen perä hetkahti joen mutapohjaa vasten, mutta kohahti erään jättiläisaallon harjalla, ja tämä muhkea höyry olisi vauhdissaan rusahtanut rikki rantasiltoja vasten Gowanin luona, jos eivät kaikki ankkurit, jotka yht'aikaa heitettiin alas hirmuisella jytäkällä, olisi ehkäisseet sen vauhtia.
Delphin oli onnellisesti ja hyvästi lähtenyt veistämöltä ja keinui nyt kauniisti virralla. Kaikki katsojat taputtivat käsiänsä, aluksen nyt ollessa luonnollisessa elementissään, ja väkeviä hurrahuutoja kuului molemmilta rannoilta.
Mutta mikä oli siis syynä näihin huutoihin ja mieltymyksen osoituksiin? Varmaan ihastuneimpain katsojain olisi ollut sangen työläs selittää innostustansa. Mikä erityinen mielenkiinto voi se siis olla, jonka tämä alus nostatti? Minkälaista kauppaa varten se oli käytettävä, sitä ei tietty, ja jos sitä kysyit noilta erinäköisiltä parveilta uteliaita, niin syystäpä taisit hämmästyä niistä erilaisista mielipiteistä, joita oli käymässä tästä tähdellisestä asiasta.
Kuitenkin pitivät paremman tiedon saaneet, taikka jotka luulivat niiden lukuun kuuluvansa, siinä yhtä että tällä höyryllä oli joku tehtävä toimitettavana siinä julmassa sodassa, joka silloin kymmennitteli Amerikan Yhdysvaltioita. Mutta sen enempää he eivät asiasta tienneet, eikä olis yksikään heistä saattanut sanoa, oliko Delphin kaapparilaiva vaiko tavara-alus, oliko se liittolaisten aluksia vaiko Yhdysvallan laivastoon kuuluva.
— Hurraa! — huusi joku, vakuuttaen, että Delphin oli rakettu etelä-valtiota varten.
— Hurraa, hurraa! — huusi toinen, vannoen, ettei nopeampaa laivaa ollut kryssäillyt Amerikan rantavesillä.
Jos mieli taitaa sanoa jotakin vissiä tässä asiassa, niin täytyy olla osakas tahi ainakin hyvin uskottu ystävä kauppahuoneessa Vincent Playfair ja Kumpp. Glasgowissa.
Vincent Playfair ja Kumpp. oli rikas, arvossa pidetty ja kokenut toiminimi. Sen päämies kuului vanhaan, kunniassa pidettyyn sukuun, joka juontui Tobacco-nimisistä lordeista, jotka rakennuttivat kauneimmat korttelit kaupungissa. Nämä taitavat kauppamiehet olivat perustaneet etevimmät konttoorit Glasgowissa ja kävivät kauppaa tupakilla, jota toivat Virginiasta ja Marylannista. Äärettömät tavarat koottiin; uusi keskipaikka kaupalle luotiin. Ennen pitkää tuli Glasgowista teollisuus- ja tehdaskaupunki; kehruutehtaita ja valinpajoja syntyi joka haaralla, ja muutamissa vuosissa oli kaupungin varallisuus noussut ylimmällensä.
Kauppahuone Playfair ja Kumpp. kumminkin pysyi uskollisena esi-isäinsä toimekkaalle hengelle. Se antautui mitä rohkeimpiin keinoitteluihin ja kannatti Englannin kaupan arvoa. Sen nykyinen päämies, Vincent Playfair, noin viidenkymmenen vanha, mielialalleen hyvin käytänuöllinen ja vakava, ehkä vähän rohkea mies, oli laivain varustaja mitä puhtainta verta. Ei mikään muu liikuttanut häntä kuin toimintoasiat. Muuten oli hän kunniallinen ja rehellinen mies.
Kuitenkaan ei tainnut hän kuuniakseen lukea sitä tarkoitusta, jota varten Delphin oli rakettu ja varustettu, sillä sen oli kokonansa keksinyt hänen veljensä poika James Playfair, komea kolmikymmen vuotias mies ja rohkein kippari yhdistetyn kuningaskunnan kauppalaivastossa.
Luettuansa vihoissaan eräänä päivänä Tontine-nimisessä kahvilassa Amerikan sanomalehtiä, teki James Playfair sedälleen varsin uskaliaan ehdoituksen.
— Setä Vincent — sanoi hän vasten silmiä — me saatamme ansaita kaksi miljoonaa vähemmässä kuin kuukauden ajassa.
— Ja mitä asiassa pannaan alttiiksi? kysyi setä Vincent.
— Laiva ja lasti.
— Eikö mitään muuta?
— Pannaanpa niinkin, laivaväen ja kapteinin nahat, mutta niitä ei oteta lukuun.
— Annas kuulla, mitä mielit — vastasi setä.
— Olettehan lukeneet Tribune-, Newyork-Herald-, Times-, Enquirer be
Richmond ja Americain Review-sanomalehtiä? — jatkoi James Playfair.
— Olen, olenpa kaksikymmentäkin kertaa.
— Luuletteko siis niinkuin minä luulen, että Yhdysvaltioiden sotaa kestää kauan vielä?
— Kauan kyllä.
— Te tiedätte hyvin kyllä, kuinka isosti tuo taistelu haittaa
Englannin ja erittäinkin Glasgowin etuja.
— Niiden seassa erikoisesti Playfairin ja Kumppanin etuja — keskeytti hänen setä Vincent.
— Aivan oikein — jatkoi kapteini.
— James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta ajatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo sota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on vakavarainen, mutta se on yhdistyksessä huoneiden kanssa, jotka voivat joutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo amerikalaiset, lienevät sitte orjapuoluelaisia tahi orjuuden hävittäjiä.
Jos Vincent Playfair, ihmisknnnan suuriin perus-aatteihin nähden, jotka aina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia, tekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtähyvin oli oikeus katsella asiaa pelkän kauppaliikkeen kannalta. Tärkeintä Amerikan vientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä, käyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista sananpartta, kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain työmiehiä häätyi elämään yleisen laupiuden varassa.
Glasgowilla oli viisikolmatta kierutinta, jotka ennen Yhdysvaltioiden sotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta tuhatta meteriä pumpulilankaa, se on viisikymmentä miljoonaa naulaa vuosittain. Näistä numeroista voi päättää, mitä sekaannuksia oli syntyvä kaupungin teollisessa elämässä, kun raaka-aineita kehruutehtaille miltei peräti puuttui. Tavaran luovutuksia tapahtui joka tunti, työt lakkautettiin kaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.
Se oli tämän äärettömän kurjuuden näkeminen, joka saatti James
Playfairin tuumimaan rohkeata yritystänsä.
— Minä hankin pumpulia — sanoi hän — ja tuon sen tänne, maksakoon niitä maksaa.
Ja ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän esittää tuumansa tavallisen toiminnon muotoisena.
— Kuulkaapa nyt tuumani, setä
— Annas kuulla, James!
— Se on aivan mutkaton. Me rakennutamme tavattoman nopean ja paljon kantavan aluksen.
— Se käy laatuun.
— Me lastaamme sen ampuvaroilla, ruoka-aineilla ja vaatteilla.
— Hyvä, hyvä!
— Minä otan päällikkyyden höyryssä, jätän kaikki Yhdysvallan alukset jälkeeni, tungen väkisin johonkin piiritettyyn satamaan Etelässä…
— Myöt lastisi korkeaan hintaan liittolaisille, jotka sen tarvitsevat — sanoi setä innokkaasti.
— Ja palaan täydellä pumpulilastilla.
— Jonka antavat sinulle pianpa kuin ilman maksotta.
— Aivan niin, setä. No, mitä arvelette asiasta?
— Oiva tuuma, mutta kuinka aiot päästä läpi?
— Kyllä se käy laatuun, jos minulla on hyvä laiva.
— Me rakennutamme asian alkain semmoisen. Entäs laivaväki?
— Oh, sen kyllä hankin. Paitsi sitä en tarvitsekaan useimpia miehiä kuin että voin laivallani temppuella, siinä on kaikki tyyni. Tässä ei tule kysymykseen tapella yhdysvaltalaisten kanssa, vaan jättää heidät kauas jälkeen.
— Niinpä niin, me jätämme heidät kauas jälkeemme — vastasi setä Vincent jäykällä äänellä. — Mutta sanoppa minulle, James, mihin paikkaan Amerikan rannikkoa lähdet laskemaan?
— Tähän asti, setä, ovat muutamat alukset jo tunkeneet New-Orleansin, Willmingtonin ja Savannahn piiritysten läpi, mutta minä aion käydä suoraan Charlestonia kohti. Ei yksikään Englannin alus ole vielä voinut tunkea sen ahtaisin kulkuvesiin, jos ei Bermuda. Minä teen niinkuin sekin, ja jos alukseni ei ole erittäin syvässä käypä, niin menen sinne minne Yhdysvallan alukset eivät voi seurata minua.
— Se on tosi — sanoi setä Vincent — että Charlestonissa on yltäkyllin pumpulia. Sitä poltetaankin, päästäksensä siitä.
— Minpä niin — vastasi James — ja mikä on vielä isompi asia, kaupunki on miltei sulkeissa, Beauregard on muonan ja ampuvarain puutteessa ja on maksava lastini runsaasti.
— Sinä olet oikeassa, poikani. No, milloinka tahdot lähteä?
— Kuuden kuukauden perästä. Minä tarvitsen pitkiä öitä, talvi-öitä, päästäkseni helpommin läpi.
— Asia on päätetty.
— Päätetty!
— Mutta vaiti, ymmärräthän?
— Vaiti.
Viisi kuukautta sen perästä lähti höyry Delphin Kelwindockin lavoilta, kenenkään sen todellista määräpaikkaa tietämättä.
II.
Crockston.
Delphinin varustus kävi ravakasti. Taklinki oli jo valmis; ei muuta puuttunut kuin korjata sitä ja tätä. Delphinillä oli kolme mastoa siipipurjeille, milteipä liikaa komeutta, se kun ei luottanut tuuleen, päästäksensä Yhdystaltain kryssääjiltä pakoon, vaan väkevään koneesensa — ja siinä se teki oikein.
Joulukuun loppupuolella käväisi Delphin koetusmatkasella pitkin Clyde-virtaa. Vaikea on sanoa, kumpi oli tyytyväisempi, laivanrakennusmestari tai kapteiniko. Tämä nuori höyry kulki ihmeellisen hyvästi ja loki osoitti seitsemäntoista peninkulmaa tunnissa, johon nopeuteen ei yksikään englantilainen, franskalainen tahi amerikalainen laiva ole päässyt. Varmaankin olisi Delphin kilpapurjehduksessa nopeimmankin aluksen kanssa jäänyt voitolle.
Joulukuun 25 päivänä alkoi lastaus. Delphin pantiin höyryalus-kajin viereen, tähän alemma, Glasgow-Bridgeä, tätä viimeistä siltaa, ennenkuin tullaan Clyden suulle. Siellä oli suunnattoman suuria makasiinia, jotka sisälsivät mahdottomia vaate-, ase- ja muonavaroja, mitkä nyt kaikki tuota pikaa katosivat Delphinin ruumaan. Tämän lastin laatu ilmaisi aluksen salatun tarkoituksen. Playfair ja Kumpp. eivät tainneet kauemmin pitää salaisuuttansa kätkettynä, ja paitsi sitä ei saisi viipyä kauan, ennenkuin Delphin lähtisi merelle. Amerikalaista kryssääjää ei ollut yhtään näkynyt Englannin kulkuvesillä. Ja kuinka voitiin asiata salassa pitää, kun tuli kysymys laivaväen hankkimisesta. Väkeä ei käynyt sisään-katseluttaminen ilman että heille ilmoitettiin aluksen määräpaikkaa. Matkan päähän päästyä oli kentiesi henki pantava alttiiksi, ja kun se oli tehtävä, niin tottapa teki mieli tietää miten ja minkä vuoksi.
Mutta nämä tulevaisuuden mahdollisuudet eivät näyttäneet peljättävän. Tarjottu hyyry oli korkea, ja itsekullakin oli osansa asiassa. Merimiehiä tulikin tarjoksi, ja miehiä oivallisia, suuri joukko. James Playfairin oli vain työläs valita, mutta hän teki sen paraiten kuin taisi, ja neljänkolmatta tunnin perästä sisälsivät hänen laivarullansa kolmenkymmenen matruusin nimet, joista olis ollut kunnia Hänen kaikkein armollisimman majesteetinsa huvilaivalle.
Lähtö määrättiin Tammikuun 3:ksi päiväksi, ja Delphin oli aivan valmis purjehtimaan Joulukuun 31 päivänä. Ruumat olivat täpötäynnä ampu- ja ruokavaroja ja hinkalot hiiliä. Lähtöä ei estänyt mikään.
Kun kapteini Tammikuun 2 päivänä oli laivassa ja viime kerran katsasteli sitä, tuli eräs mies Delphinin laskuköydelle, pyytäen saada puhutella kapteini James Playfairia. Eräs matruusi vei hänen nyt kokkapenkerelle.
Se oli vankka, hartiakas, uljas, punaverinen mies, jonka yksinkertaisissa kasvoissa vivahteli jonkinmoinen varasto viekkautta ja iloisuutta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän merimiehen ammattia ja hän katseli ympärilleen niinkuin se, joka ei ole juuri tottunut laivan kantta tallailemaan. Kuitenkin oli hän olevinaan kuin merihärkä ainakin, tarkasteli Delphinin taklaasia ja heitteli ruumistaan sinne ja tänne, niinkuin merimiehillä tapana on.
Tultuansa kapteinin eteen katsoi hän vakavasti häntä silmiin ja sanoi:
— Kapteini James Playfairkö?
— Minä se olen — vastasi tämä. — Mitä tahdotte?
— Ottaa hyyryä teiltä.
— Sijaa ei enää ole. Laivaväki on täysilukuinen.
— Joutavia! Yksi mies lisäksi eihän haitanne, päinvastoin.
— Niinkö luulet? — sanoi Playfair, tähtäen vierasta aina silmän pohjaan asti.
— Sen vissiin tiedän — vastasi matruusi.
— Mutta kuka sinä olet? — kysyi kapteini.
— Halpa merimies, mutta ravakka, luotettava ja pelkäämätön poika. Kaksi vahvaa kättä, semmoista kuin minulla on kunnia teille tarjota, eivät ole mikään huono asia laivassa.
— Mutta onhan muitakin laivoja kuin Delphin ja muitakin kapteinia kuin
James Playfair. Miksi tulet juuri tänne?
— Sen tähden että tahdon palvella täällä Delphinissä ja kapteini James
Playfairin komennon alla.
— Niin, mutta minäpä en sinua tarvitse.
— Ainahan kelpo miestä tarvitaan, ja jos minä, näyttääkseni voimiani, saan koetella kolmen tahi neljän miehen kanssa teidän laivaväestänne, niin, olen valmis.
— Sitäpä kelpaa kuulla. Mutta mikä nimesi on?
— Crockston, jos niin kelpaa.
Kapteini astahti muutamia askelia taapäin taitaaksensa oikein katsella tätä Herkulesta. joka näin omituisella tavalla esitti itsensä. Ryhdissä, ruumiinrakennuksessa, miehen koko ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi näyttänyt polkevan hänen väitöstänsä, että muka oli voimakas mies. Nähtävä oli, että hänellä piti olla ei tavalliset ruumiin voimat ja ettei hän vähistä hätäilisi.
— Missä olet ennen purjehtinut? kysyi Playfair.
— Hiukan siellä, hiukan täällä.
— Ja Delphinin tarkoituksen tiedät?
— Tiedän, ja sepä juuri onkin mikä minua houkuttelee.
— No, kentiesi tekisin tyhmästi, jos päästäisin luotani miehen senkykyisen kuin sinä. Hae ensimäinen perämies Mathew, ja sisään-katseluta itsesi.
Sanottuansa nämä sanat James Playfair odotti miestä pyörähtäväksi toisinpäin ja keulan puoleen kiirehtiväksi, mutta hän pettyi. Crockston ei paikaltaan liikahtanut.
— No, etkö kuullut mitä sanoin? kysyi kapteini.
— Kuulinpa kyllä — vastasi matruusi — mutta siinä ei ollut kaikki, minulla on jotakin teiltä pyydettävänä.
— Sinä kiusaat minua — sanoi Playfair kiivaasti. — Minulla ei ole aikaa seisoa ja jaaritella kanssasi.
— En tahdo kauan olla teille kiusaksi — vastasi Crockston. — Ainoastaan pari sanaa vielä ja kaikki on selvillä. Minä tahdon sanoa teille: minulla on sisarenpoika.
— Onpa kauuis eno sillä pojalla — vastasi kapteini. — Joko olet lopettanut? — jatkoi hän vielä kärtyisesti.
— Joo, tuossa paikassa. Kun otetaan eno, niin saadaan sisarenpoika kaupantekiäisiksi.
— Vai niin, tosiaanko?
— Niin tosiaankin, se on tavallista. Toinen ei lähde jos ei toinenkaan.
— No mikä sitte sisaresi poika on?
— Viisitoista vuotias poika, vasta-alkaja, jonka tahdon harjoittaa ammattiin. Hänellä on erinomaisen hyvä tahto ja hänestä kerta tulee kelpo merimies.
— Kuulepas, rakas Crockston — huudahti kapteini — lunletko Delphiniä miksikään laivapoikain koulupaikaksi?
— Meripojista älkää pahoin puhuko — virkahti merimies. — Yksi oli, josta tuli amiraali Nelson, ja toisesta tuli amiraali Franklin.
— Tuhat tulimmaista, ystäväni — vastasi James Playfair — sinäpä puhut mieleni mukaan. Otapa siis tänne se sisaresi poika, mutta jos en hänen enostaan löydä sitä oivaa miestä, joksi hänen väität, niin eno saapi minun kanssani tekemistä. Mene nyt ja tule tunnin perästä takaisin.
Crockston ei käskettänyt itseänsä kahdesti. Hän kumarsi joksikin kömpelösti kapteinille ja oli muutamilla askelilla taas rantasillalla. Tunnin perästä tuli hän taas laivaan sisarensa pojan kanssa. Tämä oli neljä- tahi viisitoista vuotias poika, kasvultaan vähän hento ja heikko, ujo ja arkamainen muodoltaan, joka aivan vähän muistutti enon jyrkkätietoisuutta ja ruumiinvoimia. Crockstonin täytyikin muutamilla hyvillä sanoilla rohkaista häntä.
— Kas niin, ole jäykkänä vain — sanoi hän. — Tuhat tulimmaista, eihän täällä ole ketään, joka tahtoisi syödä meidät, ja päällisiksi saatamme vielä mennä tiehemme, jos niin tahdomme.
— Ei, ei — vastasi nuorukainen — ja Jumala meitä varjelkoon!
Samana päivänä olivat matruusi Crockston ja jungmanni John Stiggs
Delphinin laivaväkeen mönsträtyt.
Seuraavana aamuna kello 5 aikana olivat höyrypannut täydessä työssä, tärisyttäen kantta. Höyry pursusi vinkuen henkiläppäin kautta. Lähdön hetki oli läsnä.
Melkoinen ihmislauma tunkeili, vaikka tämä oli varhain aamulla, rantasilloilla ja Glasgowin sillalla. Tahdottiin, näetsen, vielä kerta hyvästellä tätä rohkeata höyryä. Vinceut Playfair oli tullut syleilemään veljensä poikaa, kapteini Jamesiä, ja hän käytti itsensä tässä tilassa kuin kehutun hyvän ajan vanha romalainen. Hän säilytti sankarillisen mielenmaltin, ja kaksi navakkaa suun-antoa veljenpojalle todistivat tarmokasta sielua.
— Mene, James — sanoi hän nuorelle kapteinille — mene pian ja tule vielä pikemmin takaisin. Mutta ennen kaikkea, älä unhota käyttää tilaisuutta hyväksesi. Myö kalliisen, osta hyvällä hinnalla, ja setäsi on sinua kunnioittava.
Näiden kehoitus-sanain perästä setä ja veljenpoika erisivät toisistaan, ja kaikki sivulliset lähtivätt laivasta.
Tällä silmänräpäyksellä Crockston ja John Stiggs oleskelivat toistensa vieressä sivulla kantta, kun ensinmainittu arveli:
— Hyvästi menee! Kahdessa tunnissa olemme aavalla merellä, ja minä toivon hyvää tällä lailla aljetusta reisusta.
Vastauksen asemesta John likisti hänen kättänsä. James Playfair jakoi nyt viimeiset käskynsä ennen lähtöä.
— Onko meillä tarpeeksi asti kova höyryn voima? — kysyi hän ensimäiseltä perämieheltä.
— On, kapteini — vastasi Mathew.
— Hyvä, nakatkaa kiinnitysköydet irti.
Käsky toteltiin hetikohta. Ruuvit pantiin liikkeelle. Delphin pyyhkäisi satamassa olevain alusten sivu ja katosi kohta ihmislauman näkyvistä, joka nyt lähetti sille viimeiset hurrahuutonsa.
Meno Clydeä alaspäin kävi helposti. Tämän joen saatetaan sanoa syntyneen ihmiskäsien, niinpä mestarin käsien kautta. Joki on, näetten, kuudenkymmenen vuotisten mudan luomisten ja alituisten perkausten kautta saanut viidentoista jalkamitan spvyyden, ja leveys kaupungin rantasiltain välillä on tullut kolmea vertaa suuremmaksi. Tämä masto- ja korsteinimetsä katosi kohta savun ja sumun sekaan. Vasarain pauke valinpajoissa ja kirveiden kapse laivaveistämöillä heikentyi vähitellen. Partickin kohdalla tuli kesähuvituksia ja huviloita tehtaiden ja työpajain sijaan. Delphin laski hiljaisella koneella salpausten välitse, jotka pitävät joen pintaa maata korkemmalla, ja monesti hyvinkin ahtaisin paikkoihin. Tämä haitta ei ole iso, sillä purjehdittavalla joella syvyys on isompiarvoinen kuin leveys.
Höyry, jota eräs noita Irlannin oivallisia luotsia ohjasi, meni verkalleen mutta arvelematta meriviittain, kivipatsaiden ja noiden kivihaarukkain välitse, joille valotornia on rakettu, ahtaiden pääsypaikkain merkeiksi. Delphin purjehti kohta Renfrew-kauppalan sivu. Clyde kävi nyt leveämmäksi Kilpatrickin kunnaiden juurella ja Bowling-lahden edustalla, jonka perukalla avautuu sen kaivannon suu, joka yhdistää Edinpurin ja Glasgowin.
Dumbarton-linnasta, joka on neljäsataa jalkaa korkea, voitiin sumussa ainoastaan osapuut eroittaa, ja vasemmalla rannalla keinuivat laivat Delphinin hyöky-aalloissa. Muutamia peninkulmia eteenpäin purjehdittiin Greenockin, James Watt'in syntymäpaikan ohitse. Delphin oli nyt Clyden laskulla ja sen lahden suulla, jonka kautta joki luo vetensä Pohjoiskanaaliin. Siellä tunnettiin ensimäiset kiikutukset mereltä, ja Delphin laski pitkin Arran saaren kuvan-ihanoita rantoja. Cantyren niemi, joka pistää kauaaliin, jätettiin takansa, ja Rathlin saari alkoi siintää. Luotsi palasi veneessä kutteriinsa, joka laski aavaa merta. Delphin meni kapteininsa komentamana, pohjan puolitse Irlantia, alusten harvoin kuljettavaa tietä, ja kohta oli jätetty viimeisetkin Europan rannikot, ja jo oltiin äärettömällä valtamerellä.
III.
Merellä.
Delphinillä oli hyvä miehistö. Siinä ei ollut merisotamiehiä, vaan väkeä, joka ymmärsi hyvin laivalla liikehtiä, ja liikehtimisessä oli kaikki mitä tarvittiin. He olivat navakoita, nerokkaita poikia, mutta kaikki enemmin tahi vähemmin kauppamiehiä. He himosivat tavarata, ei kunniata. Heillä ei ollut lippua näyttää tahi kanuunankutilla puollustaa, ja paitsi sitä laivan koko tykistönä oli vaan kaksi pientä, ainoastaan merkin-antoon aiottu mörssäriä.
Delphin puski hyvää vauhtia. Se oli semmoinen kuin rakennusmestari ja kapteini olivat siitä toivoneetkin, ja kohta oli se ulkona Britannian kulkuvesien rajoja. Muutoin ei voitu keksiä yhtään alusta sillä äärettömällä valtamerellä. Paitsi sitä Yhdysvallan aluksilla ei ollut oikeutta ahdistaa Delphiniä, se kun kulki Englannin lipulla. Ne taisivat kyllä seurata sitä ja estää sitä rikkomasta piirityslinjaa, mutta ei sen enempääkään. James Playfair olikin tehnyt kaiken mitä oli voinut aluksensa nopeuden eteen, juuri sitä varten ettei häntä saavutettaisi.
Kuinka lieneekin tämän asian laita ollut, niin laivalla pidettiin tarkkaa vahtia, ja vaikka oli kylmä, oleskeli mies alinomaa mastossa, valmiina antamaan merkin pienimmästäkin purjeesta taivaanrannalla. Yön tullessa antoi kapteini mitä tarkimmat menetyskäskyt likimmäiselle miehelleen, mr Mathewille.
— Älkää antako saman tähystäjän kovin kauan olla saalingilla — sanoi hän. Pakkanen on kiihtynyt, ja silloin ei olla tarkkoja vahdinpidossa. Muuttakaa siis usein väkeänne.
— Se on tietly, kapteini — vastasi Mathew.
— Minä esitän teille erittäinkin Crockstonin siihen paivelukseen. Se veitikka sanoo itsellään olevan erinomaisen tarkan silmän, ja meidän täytyy panna se koetteille. Antakaa hänelle aamuvahdinpito. Hän silloin hyvin tarvitsee valpasta silmäänsä sumussa. Jos jotakin merkillistä tapahtuu, uiin antakaa minulle tieto.
Tämän sanottuansa meni James Playfair hyttiinsä. Mathew käsketti
Crockstonin luoksensa ja ilmoitti hänelle kapteinin käskyn.
— Aamulla kello 6 aikona sinä menet tarkastuspaikallesi perämaston tankosaalingille.
Crockston antoi murinan kuulua, jonka muka piti merkitä myöntävää vastausta, mutta tuskin oli Mathew kääntynyt häneen selin, ennenkuin hän jupisi muutamia sauoja, mahdottomia ymmärtää, ja lopuksi huudahti:
— Mitä tuhat tulimmaista hän tarkoittaa tuolla perämaston tankosaalingillaan?
Samassa tuli hänen turvattinsa John Stiggs hänen luoksensa.
— No, kuinkas sinun laitasi on, rakas Crockstonini? — kysyi hän.
— Kylläpä hyvästi — vastasi merimies väkinäisesti hymyillen. — On vain yksi asia, joka…
— Mikäs vain se on, ystävä-parkani? — kysäisi John, silmäillen
Crockstonia vilkkaalla kiitollisuuden tunnolla.
— Joo — jatkoi Crockston — kun ajatellen, että minun tällä iälläni pitää olla merikipeä! Mikä raukka minä olen! Mutta toisinpäin se kääntyy! Ja sitte on eräs perämaston tankosaalinki, joka saattaa sormeni saivaristoon.
— Rakas Crockston, ja se on minun tähteni, kuin?…
— Teidän ja hänen tähtensä — vastasi Crockston. — Mutta siitä älkää mitään virkkako. Pankaa toivonne Jumalaan, hän ei teitä hylkää.
Näillä sanoilla erosivat John Stiggs ja Crockston, mutta tämä jälkimäinen ei nukkunut, ennen kuin näki turvattinsa panneen levolle siihen ahtaasen hyttiin, joka oli hänelle annettu.
Kello 6 aikana aamulla nousi Crockston ylös mennäksensä vahtipaikalleen. Hän meni kannelle, ja Mathew antoi hänelle käskyn kiivetä ylös ja pitää tarkkaa vahtia.
Crockston näytti näistä sanoista joutuvan vähän ymmälle, mutta teki viimein päätöksensä ja lähti menemään perän puoleen.
— No minne menet? huusi Mathew.
— Sinne minne käskitte minun mennä — vastasi Crockston.
— Minä käskin sinun mennä perämaston tankosaalingille.
— No, sinnehän olenkin menossa — vastasi matruusi vähintäkään hätäytymättä ja astui yhä vain perää kohti.
— Näyttää kuin tekisit piikkaa minusta? — huudahti Mathew vihaisesti. — sinä aiot hakea perämaston tankosaalinkia etumastosta. Näytätpä aika maa-moukalta, joka tuskin osaat panna seisinkiä tahi tehdä pleissiä. Millä lossilla olet seilannut? Ylös perämastoon, nauta, ja paikalla.
Vahtimatruusit, jotka kuultuansa Mathewin sanat olivat juosseet paikalle, eivät voineet olla nauramatta kohtikurkkua, nähdessään keskikannen sivulle palanneen Crockstonin tyrmistyneen katsannon.
— Pitääkö minun — sanoi hän, katsellen mastoa, jonka huippu katosi aamusumuun perin näkymättömäksi — pitääkö minun kiivetä tuonne?
— Pitää — vastasi Mathew — ja joutuen! Pyhä Patrik auta! Joku Yhdysvallan alus olisi ennättänyt syöstä keularaakansa taklinkiimme, ennenkuin tuo laiskuri on ehtinyt paikallensa. No, kuinka käypi?
Crockston kapusi sanaakaan virkkamatta työläästi relingille. Sitte alkoi hän vätystellä väylingeitä myöten niin kömpelösti kuin suinkin voi ajatella ja niinkuin se, joka ei osaa käyttää käsiään eikä jalkojaan. Päästyänsä perämaston märssille hän tuohon paikkaan pysähtyi, sen sijaan että olisi keveästi keikahuttanut itsensä ylös, ja kaappasi kiinni köysistä niinkuin olisi päätänsä huimannut. Mathew, jota enin mokoma kömpelyys hämmästytti, nousi viimein vihan vimmaan ja käski hänen tuossa paikassa astua alas.
— Tuo jätkäle — sanoi hän passarille — ei ole ikäpäivinään ollut matruusina. Johnson mene katsomaan mitä hänellä on laukussaan.
Johnson meni heti väen kanssiin. Sillä aikaa Crockston vaivoin kapusi alas, ja kun toinen jalkansa luiskahti, koukkasi hän kiinni erääsen jouksevaan köyteen ja niin pudota möksähti kannelle.
— Jahnus, nauta, makean veden purjehtija! — huusi Mathew lohduttaaksensa häntä. — Mitä sinulla täällä Delphinissä on tekemistä? Sinä olet sanonut olevasi kelpo merimies;, etkä tiedä edes eroittaa perämastoa etumastosta. Mutta siitä tahdomme hiukan puhella keskenämme.
Crockston ei vastannut mitään, vaan kääntyi selin, valmiina, niinkuin näytti, kärsimään jos mitä. Samassa palasi kapteinin passari.
— Tämä — sanoi hän Mathewille — oli kaikki, minkä löysin hänen kapineissaan: lompakko sisältävä kirjeitä, jotka näyttävät kummallisilta.
— Anna tänne! — sanoi Mathew. — kirjeitä, Yhdysvaltioiden vapaamerkeillä varustettuja. "Mr Halliburt Bostonista!" Orjuuden hävittäjä! Yhdysvallan puolustaja! Katala, et siis olekaan muu kuin pettäjä? Sinä olet väärillä ilmoituksilla keinotellut itsesi tänne laivaan meitä pettääksesi, mutta älähän, asiasi on kohta päätökseen saatettava ja sinä saat maistaa yhdeksän-häntäisen kissan kynsiä. [Cat of nine tails, yhdeksästä nahkaliinaata tehty patukka, jota paljon käytetään Englannin laitvastossa.] Passari, anna kapteinille sana, ja me toiset, odottaessamme, pidämme tarkalla silmällä tätä riiviötä.
Kuultuansa nämä ystävälliset lauseet, Crockston irvisti rumasti, mutta ei avannut suutansa. Hän sidottiin pelivärkkiin kiinni, jossa ei voinut liikuttaa käsiänsä eikä jalkojansa.
Muutamain minuuttien perästä sen jälkeen lähti James Playfair hytistään ja tuli pelivärkille.
— No — mitä sinulla on vastaamista? — kysyi kapteini, joka tuskin voi hillitä vihastuksensa.
— Ei mitään — vastasi Crockston.
— Ja mitä sinulla on tekemistä täällä laivassa?
— Ei mitään.
— Ja mitä nyt odotat minulta?
— En mitään.
— Kuka sinä olet? Amerikalainen kuten nämä kirjeet näyttävät osoittavan.
Crockston ei virkkanut mitään.
— Passari — sanoi James Playfair — annata hänelle viisikymmentä huimausta pampulla. Kenties hänen kielensä kahleet kirpoavat. Vai mitä itse luulet, Crockston.
— Kyllähän nähdään — vastasi John Stiggsin eno silmiänsä räpähyttämättä.
— Työhön käsiksi! sanoi passari.
Kun tämä käsky oli annettu, riensi kaksi vanhaa matruusia riisumaan Crockstonilta hänen villapaitaansa. He olivat jo kaapanneet tuon hirmuisen aseen käteensä ja kohottivat sen tämän onnettoman hartioita kohti; kun John Stiggs, kalpeana ja näännyksissä, hyökäsi kannelle.
— Kapteini! huusi hän.
— Oh! Tuossa on meillä hänen sisarensa poika.
— Kapteini — jatkoi nuorukainen, töin tuskin voiden malttaa mieltänsä — mitä Crockston ei ole tahtonut sanoa, sen sanon minä. Minä en ole salaava, mitä hän vielä tahtoo salassa pitää. Joo, hän on Amerikalainen, ja niin olen minäkin. Kumpikin olemme viholliset orjapuoluelaisille, mutta emme suinkaan semmoiset, jotka olisimme tulleet pettämään Delphiniä ja jättämään sitä Yhdysvallan laivoille.
— Mitä siis teillä on tekemistä täällä? — kysyi kapteini kovalla äänellä, tarkasti silmäillen tuota nuorta salausten tietäjää.
Tätä arvelutti hetkisen aikaa vastaisiko, mutta sitte sanoi hän vakaalla äänellä:
— Kapteini, haluaisin puhutella teitä kahdenkesken.
John Stiggs'in tätä pyytäessä James Playfair piti alinomaa silmänsä häneen luotuina. Nuorukaisen lempeät kasvon-murteet, hänen erinomaisen myötätuntoinen äänensä, hienot ja valkoiset kätensä, joita päällesivelty lika ei voinut saiata, suuret, vilkkaat ja samalla uskolliset silmänsä — kaikki nämä saattivat kapteinin perin toisiin ajatutsiin. Johnin ilmoitettua pyyntönsä, Playfair katsahti terävästi Crockstoniin, joka kohautti olkapäitänsä. Sitte loi hän kysyvän silmäyksen nuorukaiseen, joka hämäytyi siitä, ja sanoi tämän ainoan sanan:
— Tule!
Johu Stiggs seurasi kapteinia perälle laivaa, ja James Playfair sanoi, avatessaan hyttinsä oven, nuorukaiselle, jonka posket olivat kalpeina liikutuksesta:
— Olkaa hyvä ja astukaa sisään, miss!
Kun Johnia tällä tavoin puhuteltiin, aikoi hän punastua, ja kaksi suurta kyyneltä kiilui hänen tahtomattansa hänen kauniissa silmissänsä.
— Olkaa huoleti, miss — sanoi Playfair lempeimmästi kuin taisi — mutta olkaa hyvä ja sanokaa, mitä seikkaa saan kiittää siitä, että nyt olette tässä laivassa?
Neiti epäröi vähän aikaa vastaisiko, mutta kapteinin silmäys rohkaisi hänen mielensä ja hän päätti puhua.
— Herra kapteini — sanoi hän — minä haluan tavata isäni Charlestonissa. Kaupunki on piiritettynä maan ja meren puolelta. En tiennyt kuinka pääsisin, ennenkuin kuulin Delphinin aikovan rikkoa piirityksen. Minä tulin tähän laivaan tavalla kuin tiedätte, ja minä pyydän teitä antamaan anteeksi, että niin olen tehnyt ilman teidän luvattanne, sillä varmaan ette olisi suostuneet anomukseeni.
— Aivan varmaan — vastasi James Playfair.
— Siis tein oikein etten teiltä pyytänytkään — jatkoi tämä nuori tyttö lujemmalla äänellä.
Kapteini laski kätensä ristiin, käväisi kerran hytin ympäri ja seisahtui sitte.
— Mikä nimenne on? — kysyi hän.
— Jenny Halliburtt.
— Jos noudatan adressia niissä kirjeissä, jotka on tavattu Crockstonin papereissa, niin isänne on Bostonista?
— Niin on, herra kapteini.
— Pohjoisvaltion mies on siis etelän kaupungissa, sillä aikaa kuin
Yhdysvaltiot käyvät tulista sotaa?
— Isäni on otettu vangiksi, herra kapteini. Hän oli Charlestonissa, kun ensimäiset kutit laukaistiin kansallissodassa ja kun liittolaiset karkoittivat Yhdysvallan sotaväen Sumter-linnasta. Isäni valtiolliset mielipiteet saattivat hänen orjapuolueen vihattavaksi, ja vastoin kaikkea oikeutta hän kenraali Beauregardin käskystä vangittiin. Minä olin silloin Englannissa, käymässä erään sukulaisen luona, joka nyt on kuollut, ja yksinäni, ilman muuta tukea kuin Crockston, perheemme uskollisin palvelija, tahdoin hakea isäni ja hänen kanssansa käydä vankeuteen osalliseksi.
— No, mikä mies isänne Halliburtt on? — kysyi James Playfair.
— Rehellinen ja kunniallinen sanomalehden kirjoittaja — vastasi Jenny uljaasti — Tribunen arvoisimpia aputoimittajia ja joka rohkeimmasti on mustain puolta pitänyt.
— Orjuuden hävittäjä! — huudahti kapteini kiivaasti. — Yksi niitä miehiä, jotka, ollen orjuutta hävittävinänsä, ovat peittäneet maansa verellä ja rauniolla!
— Herra kapteini — vastasi Jenny valjehtuen — te puhutte pahoin isästäni! Teidän ei pitäisi unhottaa, että olen yksinäni täällä häntä puollustamassa.
Vieno punastus lennähti kapteinin otsalle, ja hän vihastui, mutta häpesikin samassa. Kenties hän aikoi vastata tälle nuorelle tytölle mitä ajatteli, mutta hänen onnistui hillitä itsensä, hän avasi hytin oven ja huusi:
— Johnson! Tästä lähtein tämä hytti kuuluu miss Jenny Halliburtille. Panettahaa minulle rippumatto kajutan perimmäiseen osaan. Sen enempää en tarvitse.
Passari katseli suurin silmin tuota nuorta miestä, jota puhuteltiin naisen nimellä, mutta meni James Playfairin merkin johdosta tiehensä.
— Ja nyt, miss, olette kotonanne — sanoi Delphinin nuori kapteini, ja astui ulos hytistä.
IV.
Crockston osoittaa valtaviisaan kykyä.
Kohta tuli koko laivaväestö tietämään miss Halliburtin historian, eikä ujostellut Crockstonikaan sitä kertoa. Kapteinin käskystä oli hän päästetty pelivärkistä irti, ja pamppu oli taas päässyt tavalliselle paikallensa.
— Kaunis eläin — sanoi Crockston — erittäinkin kun ojentaa kauniin käpälänsä.
Irti päästyänsä meni Crockston kanssiin, otti pienoisen matkalaukun ja vei sen miss Jennylle. Tämä nuori tyttö taisi nyt jälleen pukeutua naisen vaatteisin, mutta pysyi hytissään eikä näyttäynyt kannella.
Mitä Crockstoniin tulee, niin oli selvästi ja silminnähtävästi todistettu, ett'ei hän ollut merimies enemmin kuin rakuuna, ja hän vapautettiin kaikesta palveluksen teosta laivassa.
Sillä aikaa työntyi Delphin aika vauhtia Atlantin yli, jonka aallot pieksettiin kaksinkertaisen ruuvin alla, ja ainoana tehtävänä laivassa oli tarkka vahdinpito. Päivällä jälkeen sen näytelmän, joka teki lopun miss Jennyn tuntemattomuudesta, käveli James Playfair pikaisilla askelilla edes ja takaisin peräkannella. Hän ei ollut kertaakaan koettanut saada jälleen nähdä tuota nuorta tyttöä ja pitkittää päivällä ennen keskeytynyttä kanssapuhetta.
Kävellessään tuli hän ehtimiseen astumaan Crockstonin sivu, joka, tukan alta tirkistellen, katseli häntä jollakin tyytyväisyydellä. Selvästi näkyi, että hän halusi saada puhutella kapteinia, ja hän katseli häntä niin väsymättömästi, että kapteini viimein tuskautui.
— Mitä nyt taas tahdot minulta? — sanoi James Playfair amerikalaiselle. — sinä kuljet kuin kissa kuuman puuron ympärillä, eikö siitä loppua tulekaan?
— Suokaa anteeksi, herra kapteini — vastasi Crockston, katsoa tihruttaen — asia on niin, että minulla on jotakin teille sanomista.
— Mitähän se olisi?
— Noh, se on hyvin mutkaton asia. Minun haluttaa toden takaa sanoa teille, että olette pohjaan asti kelpo mies.
— Minä tulen toimeen ilman sinun sievistelmiäsi.
— Tämä ei ole sievistelemistä. Sen jätän siksi, kuin olette perille asti asiassa päässeet.
— Minne perille?
— Tarkoituksenne perille, tietystikin.
— Onko minulla tarkoitus täytettävänä?
— Tottapa on! Te olette laivaanne vastaanottanut meidät, tuon nuoren tytön ja minun. Te olette antaneet hyttinne miss Halliburtille. Hyvä! Te olette säästäneet minun patukasta. Jalomielisemmin ei saata kukaan menetellä. Te tulette viemään meidät perille Charlestoniin, ja se on hyvin, hyvin hyvä asia, mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki.
— Mitä, eikö siinä ole kaikki? — huudahti James Playfair, hämmästyksissään Crockstonin hävyttömyydestä.
— Ei, ei millään muotoa — vastasi tämä viime mainittu, ilkipintaisesti nenäänsä niuristaen. — Tytön isä on vankina siellä!
— Entäs sitte?
— Entäs sitte? Hän tietystikin on pelastettava.
— Miss Halliburtin isä pelastettava?
— Se on tietty. Hän on kunnian mies, uskalias kansalainen. Maksaneehan vaivan uskaltaa jotakin hänen vuoksensa.
— Master Crockston — sanoi James Playfair, vetäen kulmiansa ryppyyn — te uäytätte olevan hulivili ensimäistä laatua. Mutta muistakaa, ett'en olekaan nyt leikkipuheen tuulella.
— Te erehdytte, herra kapteini — väitti amerikalainen siihen. — Minä en puhu leikkiä laisinkaan, vaan puhun kanssanne täyttä totta. Asia minkä ehdoitan, voi tosin ensi alussa näyttää teistä mahdottomalta, mutta likemmin asiata ajateltuanne tulette huomaamaan, ett'ette saata toisin tehdä.
— Vai niin! Minun täytyy siis pelastaa mr Halliburtt?
— Niinkuin olen sanonut. Teidän pitää kenraali Beauregardilta anoa, että hän lasketaan vapauteen, ja kenraali ei ole hylkäävä anomustanne.
— Mutta jo hän sen tekee?
— Sitte — vastasi Crockston, ei ollen noista sanoista milläänkään — tulemme käyttämään voimakkaita keinoja ja viemään vangin pois liittolaisten nenäin editse.
— Niin siis — sanoi James Playfair, joka alkoi suuttua — ei siinä kyllä että menen Yhdysvallan laivastojen keskitse ja rikon Charlestonin piirityksen, vaan minun täytyy vielä mennä merelle, alttiina linnoitusten kanuunatulelle, ja tehdä tämä pelastaakseni herran, jota en tunne, yhden noita orjuuden hävittäjiä, joita kauhistun, yhden noita paperin tuhraajia, jotka vuodattavat kirjoitusmustaansa verensä asemesta.
— No, yksi kanuunankuti enemmin tahi vähemmin, mitä se tekee? — väitti Crockston.
— Master Crockston, ottakaa tarkka vaari siitä mitä nyt sanon: jos kerran vielä rohkeatte puhua minulle tästä asiasta, niin lähetän teidät ruuman alimmaiseen osaan koko reisun ajaksi, niin että saatte oppia pitämän suunne kiinni.
Näin sanottuansa laski hän amerikalaisen menemään, ja tämä meni mumisten:
— Kas niin! Minulla ei ole syytä olla tyytymätön keskusteluumme. Rappa on nakattu ja asia on menestyvä.
Sanoessaan "orjuuden hävittäjä, jota kauhistun" James Playfair ymmärrettävästi sanoi jotakin, jota ei ajatellut. Hän ei ollut orjuuden puollustaja, mutta hän ei tahtonut myöntää, että kysymys orjuudesta, vaikka presidentti Lincoln nimenomaan oli sitä vakuuttanut, olisi tärkein Yhdysvaltioiden kansallisessa sodassa. Väittikö hän siis, että Etelän valtioilla — kahdeksalla kuudestaneljättä — peri- aatteellisesti oli oikeus ruveta eri yhdyskunnaksi sen tähden että olivat vapaa-ehtoisesti yhdistyneet? Ei suinkaan! Hän vihasi pohjois-valtioiden miehiä, siinä kaikkityyni. Hän vihasi ja kammoi heitä vanhoina veljinä, jotka olivat erinneet yhteisestä heimokunnasta, oikeina englantilaisina, jotka olivat nähneet hyväksi tehdä sen minkä hän, James Playfair, nyt hyväksyi liittouneissa valtioissa. Tälläiset olivat Delphinin kapteinin valtiolliset mielenpiteet, mutta erittäinkin oli amerikalais-sota tikkuua hänen silmissään ja hän tahtoi tehdä jonkun kepposen niille, jotka kävivät tätä sotaa. Helppo on siis ymmärtää, kuinka hän oli vastaanottava tämän esityksen orja-ystävän pelastamisesta ja liittolaisten, joiden kanssa hän aikoi asioihin antautua, loukkaamisesta.
Mutta Crockstonin viekkaat esitytkset eivät antaneet hänen ajatuksilleen enään rauhaa. Hän koetti niin paljon kuin mahdollista karkoittaa niitä, mutta ne palasivat ehtimiseen hänen sieluunsa, ja kun miss Jenny seuraavana päivänä vähäksi aikaa tuli kannelle, ei hän uskaltanut katsoa häntä silmiin.
Ja se oli tosiaankin iso vahinko; sillä tämä nuori valkeaverinen, mielevä- ja lempeäsilmäinen tyttö ansaitsi kolmekymmenen-vuotiaan nuoren miehen silmäilemisen. Mutta James Playfair tunsi itsensä hämäytyvän hänen läsnä ollessaan ja ymmärsi, että tällä lumoavalla olennolla oli luja ja jalo sielu, joka oli puhdistunut onnettomuuden koulussa. Hän huomasi, että hänen puhumattomuutensa tyttöä kohtaan merkitsi kieltäymistä myöntymästä tytön hartaimpiin haluihin. Paitsi sitä miss Jenny ei koskaan kokenut saada tavata James Playfairiä, mutta ei hän häntä vältellytkään, ja ensi päivinä he aivan vähän taikka eivät ollenkaan puhutelleet toisiansa. Miss Halliburtt tuskin astui hytistään ulos eikä suinkaan olisi hän koskaan virkkanut sanaakaan Delphinin kapteinille, ellei Crockston olis käyttänyt erästä juonta, joka saatti heidät toistensa puheille.
Tämä rehellinen amerikalainen oli uskollinen palvelija Halliburtt-perheelle. Hän oli herransa huoneessa kasvatettu ja hänen mielihartautensa hänen puoleensa oli rajaton. 5yvä ymmärryksensä vastasi hänen rohkeuteensa ja voimaansa. Niinkuin jo on havaittu, hänellä oli oma laatuusa katsella ja arvostella asioita ja seikkoja, samoin kuin hänellä oli viisaustieteensäkin perin omituinen. Ei hänen urhoutensa ensi nikarassa lannistunut ja pahimmistakin pulista arvasi hän ihmeteltävästi päästä selville.
Tämä urhea mies oli päättänyt vapauttaa Halliburtin ja käyttää kapteinin laivaa ja kapteinia itseänsä pelastaaksensa hänen ja Englantiin palataksensa. Tämmöinen oli hänen tuumansa, kun sitä vastoin nuorella tytöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin tavata isänsä ja olla hänen vankeudessaan osallisena. Crockston koettikin kaikin mahdollisin keinoin ahdistella James Playfairiä. Hän oli jo purkanut luotansa koko joukon keinoja, kuten olemme nähneet, mutta ei ollut vihollinen vielä antannut, päinvastoin.
— No — arveli hän itsekseen — miss Jennyn ja kapteinin täytyy välttämättömästi päästä selville toistensa kanssa, sillä jos he yhä edelleen muikistelevat nenäänsä koko tämän pitkän matkan, niin emme pääse tuosta paikasta päkähtämään. Heidän täytyy tulla puheisin toistensa kanssa, miettiä asiata, niinpä väitelläkin, mutta keskustelu heidän välillään täytyy syntyä, ja minä panen pääni veikkaan, että James Playfair siinä on itse ehdoittava mitä hän tänäpänä kieltää minulta.
Mutta nähdessään kapteinin ja tytön miltei välttelevän toisiansa,
Crockston alkoi epäillä.
— No, sitte täytyy minun ryhtyä asiaan — ajatteli hän.
Neljäntenä päivänä aamulla astui hän miss Halliburtin hyttiin, hieroen käsiänsä oikein tyytyväisesti ja suutansa mutistellen.
— Hyviä uutisia, hyviä uutisia! — huudahteli hän. — Ette ikäpäivinänne saata arvata mitä kapteini on minulle ehdoittanut. Se on oiva mies tuo kapteini!
— Hän on ehdotttanut teille että?… — kysyi miss Jenny, jonka sydän nyt ankarasti sykähteli.
— No, että hän vapauttaa mr Halliburtin, että ryövää hänen liittolaisilta ja vie hänen Englantiin.
— Tosiaanko? — huudahti Jenny.
— Niinkuin olen sanonut teille, miss. Sillä miehellä on sydän oikealla paikalla, tuolla kapteini James Playfairillä. Mutta semmoisia englantilaiset aina ovat; joka sulaa ttyvyyttä tahi pelkkää pahuutta. Hän saa ollakin kiitollisuudestani vakuutettu, ja minä olen valmis hänen tähtensä hakkauttamaan itseni palasiksi, jos sillä voin hyvittää hänen mielensä.
Jennyn ilo oli rajaton, kuultuansa nämä Crockstonin sanat. Vapauttaa hänen isänsä! Tämä oli asia, jota hän ei koskaan ollut uskaltanut ajatella. Delphinin kapteini tahtoi siis hänen tähtensä panna laivansa ja laivaväkensä alttiiksi!
— Niin niin, niin se on — lisäsi Crockston ja sanoi lopuksi — ja se miss Jenny, ansaitsee kaiken kiitollisuutenne.
— Enemmän kuin kiitollisuuden — puhkesi tyttö sanomaan — elinaikaisen ystävyyden!
Hän lähti heti hytistään lausumaan James Playfairille niitä tunteita, jotka nyt valtasivat hänen sielunsa.
— Yhä paremmaksi ja paremmaksi asia luontuu — jupisi amerikalainen itsekseen. — Se menee miltei täyttä laukkaa, ja se on onnistuva.
James Playfair käveli edes ja takaisin peräkannella ja, niinkuin hyvin voi arvata, melkoisesti kummastui, milteipä hämmästyi, nähdessään tuon nuoren tytön lähenevän ja kiitollisuudesta kyynelehtävin silmin ojentavan hänelle kätensä ja sanovan:
— Kiitos, herra kapteini, kiitos uhrauksesta, jota en ikänäni olisi rohjennut odottaa muukalaiselta.
— Miss — vastasi kapteini, joka ei ymmärtänyt vähintäkään mitä tyttö tarkoitti — mutta minä en tiedä…
— Te tulette — jatkoi miss Jenny — minun tähteni kokemaan monia vaaroja ja kentiesi panemaan omat etunne alttiiksi. Paljon olette jo tehneet siinä, että olette täällä laivassa osoittaneet minulle vieraanvaraisuutta, jota minulla ei olis oikeus…
— Suokaa anteeksi, miss Jenny — vastasi James Playfair — mutta en tosiaankaan ymmärrä sanojanne. Minä olen kohdellut teitä niinkuin jokainen säädyllinen mies olisi kohdellut naista, ja tekolaatuni ansaitsee yhtä vähän tunnustamista kuin kiitollisuutta.
— Herra kapteini — sanoi Jenny — se on tarpeetonta, että kauemmin teeskentelemme. Crockston on sanonut minulle kaikki.
— Vai niin — sanoi kapteeni — Crockston on sanonut teille kaikki? Sitte voin vieläkin vähemmin käsittää syytä, joka sai teidät lähtemään hytistänne ja tulemaan tänne ja puhumaan sanoja, jotka…
Tätä sanoessaan tämä nuori kapteini melkoisesti hämyili, hän kun muisteli sitä raakamaista tapaa, millä hän oli vastaanottanut amerikalaisen esityksen, mutta miss Jenny ei antanut hänelle aikaa likempään selitykseen, mikä olikin kapteinille isoksi onneksi, vaan keskeytti hänen sanoen:
— Herra kapteini, astuessani laivaanne minulla ei ollut muuta tarkoitusta kuin tulla Charlestoniin, ja kuinka julmat orjuuden puoltajat lienevätkin, niin he eivät olisi kieltäneet erästä tyttöparkaa käymästä isänsä vankeuteen osalliseksi. Niin on asia, ja minä en rohjennut vähintäkään toivoa voivani sieltä palata; mutta koska jalomielisyytenne on niin suuri, että tahdotte vapauttaa vangitun isäni ja tehdä kaikki mitä voimissanne on pelastaaksenne hänen, niin saatatte olla vakuutettu minun syvästä kiitollisuudestani ja sallia minun ojentaa teille käteni.
James Playfair ei tiennyt mitä vastata. Hän pureskeli huuliansa eikä rohjennut ottaa tyttöä kädestä. Hän hyvin kyllä hoksasi Crockstonin laittaneen hänen pulaan semmoiseen, että hänen nyt olisi maidotonta peräytyä. Kumminkaan ei hänen tuumiinsa soveltunut ruveta avulliseksi Halliburtin vapauttamiseen ja hankkia tukala asia niskoillensa. Mutta taisiko hänellä olla sydäntä antaa tämän tyttöraiskan pettyä toiveissansa? Taisiko hän sysätä luotansa tuon käden, jonka tyttö ojensi hänelle noin todellisella ja syvällisellä ystävyyden tunteella? Taisiko hän huoleti nähdä noiden kiitollisuuden kyynelten, jotka kiiluivat tytön ihanoissa silmissä, muuttuvan mielikarvauden kyyneliksi?
Tämä nuori mies koetti sen tähden antaa kiertävää vastausta, saattaaksensa vapaasti menetellä niinkuin tahtoi ja ollaksensa mihinkään sitoutumaton tulevaisuuden suhteen.
— Miss Jenny — sanoi hän — uskokaa minua, minä olen tekevä kaikki mailmassa että…
Hän otti nyt miss Jennyn pienen hienokaisen käden, mutta likistäessään sitä hiljaa, tuusi hän sydämensä olevan vaarassa. Hän joutui hämmennyksiin ja häneltä puuttui sanoja millä olisi ajatuksensa ilmaissut. Hän soperoitsi muutamia sekavia sanoja:
— Miss … miss Jenuy … minä tahdon teidän edestänne…
Crockston, joka piti häntä silmällä, hieroi käsiään ihastuksesta ja jupisi itsekseen:
— Hyvin on asiat! Tiesinhän sen.
Työläs olis ollut sanoa, mitenkä James Playfair olisi päässyt tästä pulmallisesta tilasta, mutta kaikeksi onneksi hänelle, jos ei Delphinille, kuultiin tähystäjän huutavan:
— Perämies, ohoi!
— Mikä on asiana? — kysyi Mathew.
— Purjehtija tuulen päällä.
James Playfair erosi heti tytöstä ja juoksi perämaston vanttitouviin.
V.
Iroquois'in kanuunakuulat ja miss Jennyn toteen-näytteet.
Delphinin matka oli tähän asti ollut sangen onnellinen, ja laiva oli osoittanut erinomaista nopeutta. Ei ainoatakaan purjehtijaa ollut näkynyt ennen sitä, jonka tähystäjä nyt keksi.
Delphin oli tällä hetkellä 32°15' leveyden ja 37°43' pituuden kohdalla lännempänä Greenwichin puolipäiväpiiriä, se on: se oli jo kulkenut kolme viidennes-osaa matkaansa. Läpinäkymätön utu oli kahdeksanviidettä tuntia ollut levitettynä valtameren yli. Jos tämä sumu olikin eduksi Delphinille, se kun kätki hänen syrjällisiltä silmiltä, niin se kumminkin esti tähystäjät pitämästä tarkkaa silmää isommalle alalle merta, ja Delphin olisi, aavistamattansa, tainnut purjehtia niin sanoakseni kyljetysten niiden alusten kanssa, joita se tahtoi välttää.
Tämäpä juuri olikin nyt tapahtunut, ja kun merkki aluksen näkymisestä annettiin, oli se ainoastaan kolmen peninkulman päässä tuulen puolella.
Saalingille tultuansa näki hän selvästi ja kirkkaasti ison yhdysvaltalais korvetin, joka kulki täydellä höyryllä. Se piti kurssiaan Delphiniä kohti, estääksensä tätä menemästä.
Tarkasteltuansa korvetin liikenteitä, kapteini taas astui kannelle alas ja käsketti ensimäisen perämiehen luoksensa.
— Mr Mathew — sanoi hän — mitä luulette tuosta aluksesta?
— Minä luulen, kapteini, sen yhdysvaltalaislaivaston alukseksi, joka pitää epäluuloja tarkoituksistamme.
— Niin niin, sen kansalaisuutta ei käy kauemmin epäilykseen paneminen — lisäsi James Playfair.