Produced by Tapio Riikonen

MAAN YMPÄRI 80 PÄIVÄSSÄ

Kirj.

Jules Verne

Suomentanut Samuli S.

Otava, Helsinki, 1911.

I.

Phileas Fogg ja Passepartout ottavat toisensa, toinen palvelijaksi, toinen herraksi.

Vuonna 1872 talossa N:o 7 Saville-row kadun varrella, Burlington Gardens — samassa talossa, jossa Sheridan kuoli 1816 — asui Phileas Fogg, esq.,[1] eräs Lontoon Reform-Club'in kummallisimpia ja etevimpiä jäseniä, vaikka hän näytti panneen silmämääräkseen olla tekemättä mitään sellaista, joka vetäisi huomiota puoleensa.

Tässä talossa, niinkuin jo sanottiin, oli asunut eräs niitä suuria miehiä, jotka ovat tuottaneet kunniaa Englannille, ja nyt siinä asui Phileas Fogg, omituinen henkilö, josta ihmiset eivät tienneet niin mitään. Se vain tiedettiin, että hän oli hyvin säntillinen mies ja paraimpia gentlemanneja Englannin ylhäisissä piireissä.

Sanottiin häntä Byronin näköiseksi — nimittäin pään suhteen, sillä hänen jaloissaan ei ollut mitään moitteen sijaa — niin, hän oli Byron, mutta Byron, jolla oli viikset ja poskiparta, ja Byron ilman intohimoja, joka olisi saattanut vanhenematta elää tuhannen vuotta.

Englantilainen hän kyllä oli, tuo Phileas Fogg, mutta lontoolainen hän oikeastaan kenties ei ollut. Ei häntä koskaan nähty Pörssissä, ei Englannin Pankissa, ei ainoassakaan Cityn kauppakonttorissa. Lontoon satamiin tai laivatokkiin ei vielä koskaan ollut tullut Phileas Foggin varustamaa laivaa. Hänellä ei ollut sijaa ainoassakaan hallinnollisessa virastossa. Hänen nimensä ei ollut koskaan kaikunut missään asianajajain yhdistyksessä, ei Temple'ssä, ei Lincolns-Inn'issä, ei Grays-Inn'issä. Eikä ollut hänellä koskaan asioita ajettavina kanslerin virastossa, ei Kuningattaren Pankissa eikä Kirkollisasiain virastossa. Ei hän ollut tehtaanisäntä eikä tukkukauppias eikä pikkukauppias eikä maanviljelijä. Ei hän ollut jäsenenä ainoassakaan niistä monen monista seuroista, joita Englannin pääkaupungissa on lukemattomia, Society of Armonica'sta hamaan Society of Entomology'hin asti, jonka tarkoituksena on vahingollisten hyönteisten hävittäminen.

Phileas Fogg oli Reform-Clubin jäsen, ja siinä se.

Jos ken kummeksuisi sitä, että näin salaperäinen herrasmies oli jäsenenä niin arvokkaassa seurassa, niin hän tietäköön hänen tulleen sinne herrain Baring Brothers esityksestä, joilla hänellä oli avonainen luotto. Siitäpä hänellekin jonkinlainen "näky", joka perustui siihen, että hän säännöllisesti maksoi shekkinsä näytettäissä, juoksevan tilinsä lukuun.

Oliko hän rikas, tuo Phileas Fogg? Epäilemättä. Mutta miten hän oli rikkaaksi tullut, sitä eivät tienneet nekään, jotka muuten tietävät kaiken maailman asiat, ja Mr. Fogg oli viimeinen, jolta semmoista olisi sopinut mennä tiedustamaan. Oli miten oli, tuhlari hän ei ollut eikä ollut saitakaan, sillä milloin vain puuttui joku summa täytteeksi tähän tai tuohon jaloon tai hyödylliseen yritykseen, silloin hän sen lahjoitti kaikessa hiljaisuudessa, jopa nimettömästikin.

Sanalla sanoen, ei vaiteliaampaa toista kuin hän. Hän puhuikin niin vähän kuin mahdollista, ja tuo hiljaisuus se teki hänet vielä salaperäisemmäksi. Hänen elämänsä oli kaikkien nähtävissä, mutta minkä hän teki, se oli niin matemaatillisesti aina samaa, että mielikuvitus turhaan olisi hakenut sille verran vetävätä.

Oliko hän matkustellut? Kyllä kai, sillä ei kukaan tuntenut maailmankarttaa niin hyvin kuin hän. Ei ollut niin kaukaista kolkkaa, josta ei hänellä olisi ollut erikoistietoja. Parilla lyhyellä, mutta selvällä sanalla hän selvitti tuhannet arvelut, joita klubissa lausuttiin kadonneista tai eksyneistä matkustajista; hän lausui julki oikeat todennäköisyydet, ja hänen puheensa oli usein kuin tietäjän, ja ainapa sittemmin nähtiinkin hänen olleen oikeassa. Kyllä kai tuo mies oli matkustanut joka paikassa, ainakin hengessään.

Varmaa oli ainakin, ettei Phileas Fogg moneen vuoteen ollut liikkunut Lontoota ulompana. Niistä, joilla oli kunnia tuntea häntä lähemmin kuin muut, ei yksikään sanonut nähneensä hänen kulkevan muuta tietä kuin sitä, mikä vei hänen kotoansa klubiin. Ajankulukseen ei hän tehnyt muuta kuin luki sanomalehtiä ja pelasi vistiä. Tässä äänettömyyden pelissä, joka oli niin omiansa hänen luonteelleen, hän usein voitti, mutta voittojansa ei hän milloinkaan pannut kukkaroonsa, vaan ne siirtyivät hänen menosäännössänsä hyväntekeväisyys-osastoon. Olkoon muuten sanottu, että Mr. Fogg pelasi ainoastaan pelin eikä koskaan voiton vuoksi. Peli oli hänestä taistelua, ottelua vastuksia vastaan, mutta ottelua, joka ei vaatinut liikkumista, paikan muuttamista eikä väsymystä, ja se oli juuri hänen luonteensa mukaista.

Phileas Foggilla ei ollut vaimoa eikä lapsia — ja sehän saattaa tapahtua kunniallisimmillekin miehille; ei hänellä myöskään ollut sukulaisia eikä ystäviä — vähän harvinaisempi seikka sentään. Phileas Fogg asui yksinään talossa Saville-row'in varrella, ja sinne ei päässyt kukaan. Millaiselta asunto sisästä näytti, siitä ei ollut puhetta milloinkaan. Hänellä oli yksi ainoa palvelija. Murkinat ja päivälliset hän söi klubissa aina määrättyinä aikoina kronometrin mukaan, samassa salissa, saman pöydän ääressä, koskaan tarjoamatta mitään klubikumppaneillensa, tuomatta milloinkaan sinne vierasta mukanaan. Hän tuli kotiin vasta yöksi, pannen maata aina ummelleen kello 12, milloinkaan käyttämättä hyödykseen niitä komeita huoneita, joita Reform-Club piti jäsentensä varalta. Vuorokauden 24 tunnista hän vietti 10 kotonansa, käyttäen ajan osaksi makuuseen, osaksi pukeutumiseen. Hän käveli muuttumatta samanlaisilla askelilla klubin etusalin vahatulla parkettilattialla tahi salin ympäri kulkevalla parvekkeella, jonka yli kaareilee sinilasinen kupu, nojaten 20 punaiseen joonialaiseen porfyyripilariin. Klubin keittiöt, aitta, kalasumput, maitohuoneet varustivat hänen ateriansa herkuilla; klubin palvelijat, totiset miehet mustissa hännystakeissa ja pehmoisissa jalkineissa, kantoivat hänelle ruuat erityisissä posliiniastioissa pöydälle, joka oli katettu komealla saksilaisella pöytäliinalla; erityisissä klubin lasikarafiineissa tuotiin hänelle sherryt, portviinit tai kanelilla ja muilla ryydeillä höystetyt vaahtoviinit; klubin jäällä — jota suurilla kulungeilla tuotiin Amerikasta — hän jäähdytti juomiansa, ei liian vähän eikä liian paljon, vaan kohtuulliseen viileyden asteeseen.

Jos tuommoinen elämä on omituista, niin täytyy sanoa, että omituisuus osaa sentään pitää hyviä päiviä.

Talo Saville-row'in varrella oli erittäin mukavasti laitettu, ilman mitään komeutta kumminkin. Muuten, koska isäntä noudatti muuttumattomasti samoja tapoja, ei palveluskaan ollut mutkallista. Mutta sanomatonta säännöllisyyttä ja täsmällisyyttä Phileas Fogg vaati palvelijaltansa. Juuri tänään, lokakuun 2 päivänä, hän oli antanut eron palvelijallensa James Forsterille siitä syystä, että tämä oli uskaltanut tuoda partavettä, joka oli 84 Fahrenheitin astetta lämmintä, sen sijaan että sen olisi pitänyt olla 86-asteista. Nyt hän paraillaan odotti uutta palvelijaa, jonka oli määrä tulla kello 11:n ja puoli 12:n välillä.

Phileas Fogg istui nojatuolissaan, jalat yhdessä kuin sotamiehellä paraadissa, kädet polvilla, ruumis suorana, katsellen viisarin kulkua pöytäkellossa, joka oli semmoinen konstikas laitos, että se näytti tunnit, minuutit, sekunnit, päivät, kuukaudet ja vuodet. Kello löi neljännestä yli 11. Täsmälleen puoli 12 oli Mr. Foggin tapana lähteä klubiin.

Samassa kuului koputus sen pienen salin oveen, jossa Phileas Fogg silloin istui.

Virkaeron saanut James Forster astui sisään.

— Uusi palvelija, — ilmoitti hän.

Sisään tuli noin 30-vuotias mies ja tervehti.

— Te olette ranskalainen ja nimeltä John, niinkö? — kysyi Phileas
Fogg häneltä.

— Nimeni on Jean, jos suvaitsette, monsieur, — vastasi tullut, — Jean, liikanimeltä Passepartout: sen olen saanut osoitteeksi luontaisesta näppäryydestäni, jolla osaan selvitä pulista ja pälkähästä. Rehellinen mies kyllä olen, monsieur, mutta sanonpa suoraan, että olen ollut jo senkin seitsemässä ammatissa. Olen ollut kuljeksivana laulajana, olen ollut ratsastajana hevossirkuksessa, heitellyt kuperkeikkoja kuin Leotard ja tanssinut nuoralla kuin Blondin; sitten rupesin voimistelunopettajaksi, käyttääkseni lahjojani nousevan nuorison hyödyksi, ja sittemmin olin kersanttina Pariisin palokunnassa. Todistuksessani on monta merkillistä tulipaloa mainittuna. Mutta viisi vuotta sitten läksin Ranskasta, ja mieleni kun teki nauttia perhe-elämän suloja, niin rupesin kamaripalvelijaksi Englannissa. Olin juuri paikatta ja kuultuani monsieur Phileas Foggin olevan tarkimman ja kunnollisimman herran Yhdistetyssä Kuningaskunnassa saan esittää itseni, monsieur, toivoen saada elää rauhassa ja unhottaa kaiken, jopa tämän Passepartout nimenkin.

— Passepartout, se sopii, — vastasi isäntä. — Teitä on minulle suositettu. Tiedättehän ehtoni?

— Tiedän, monsieur.

— Hyvä. Mitä kellonne on?

— Kello on 11 ja 22 minuuttia, — vastasi Passepartout katsahtaen suunnattoman suureen hopeakelloon, jonka oli vetänyt taskustaan.

— Kellonne jättää.

— Anteeksi, monsieur, mutta se on mahdotonta.

— Se jättää neljä minuuttia. Mutta vähät siitä. Virhe on pian korjattu. Siis, tästä hetkestä saakka, kello 11 ja 29 minuuttia a.p. tänään, keskiviikkona 2 p:nä lokakuuta 1872, olen ottanut teidät palvelukseeni.

Näin sanottuaan Phileas Fogg nousi, otti hatun vasempaan käteensä, pani sen koneenomaisesti päähänsä ja meni ulos, sanaakaan enää sanomatta.

Passepartout kuuli katuportin narahtavan kerran: hänen uusi isäntänsä meni ulos; toisen: Passepartout'in edelläkävijä, James Forster, meni ulos.

Passepartout oli nyt yksinänsä talossa Saville-row'in varrella.

II.

Passepartout huomaa päässeensä viimeinkin ihanteensa perille.

— Kunniani kautta, — sanoi Passepartout itsekseen, hieman nolona ensi aluksi, — olen minä madame Tusseaud'in luona nähnyt herrasväkeä yhtä vilkasta kuin uusi isäntänikin.

Selitykseksi olkoon sanottu, että "herrasväkeä" madame Tusseaud'in luona ovat vahasta tehdyt ihmisenkuvat, joita Lontoossa paljon katsellaan ja joilta ei todellakaan puutu muu kuin puheenlahja.

Moniaan silmänräpäyksen vain Passepartout oli puhunut Phileas Foggin kanssa, mutta jo siinäkin ajassa hän oli ennättänyt huolellisesti tarkastella uutta isäntäänsä. Tämä oli noin 40 vuotta vanha, jalot ja kauniit kasvot, kookas vartalo, vaaleat hiukset ja vaaleat poskiparrat, korkea otsa ilman rypyn alkujakaan ohimoilla, kalpeahkot kasvot, kauniit hampaat. Hänellä näkyi olevan suuressa määrässä sitä, jota fysionomistit sanovat "levoksi toimessa", toisin sanoen yhteistä omituisuutta kaikille niille, jotka toimivat hiljaa, ilman melua. Tyyni hän oli ja hidas, silmät olivat kirkkaat, silmäterä liikkumaton, sanalla sanoen hän oli täydellinen kuva noista kylmäverisistä englantilaisista, joita kohtaa kaikkialla Yhdistetyssä Kuningaskunnassa ja joiden akatemialliseen vivahtavan ryhdin Angelika Kauffmann niin peräti onnistuneesti on kuvannut. Nähdessäsi tuota gentlemannia hänen esiintymisensä eri vivahduksissa luulit kuin luulitkin hänen olevan kaikille osilleen täydessä tasapainossa, luulit tarkoin punnituksi olennoksi, joka kulki täsmällensä kuin Leroy'n tai Earnshaw'in kronometri. Ja niinpä olikin: Phileas Fogg oli itse tarkkuus, ja se näkyi myös hänen "kättensä ja jalkainsa ilmeestä", sillä ihmisissä, niinkuin eläimissäkin, osoittavat jäsenet selvään, mitä intohimoja heillä kullakin on.

Phileas Fogg oli niitä matemaatillisesti säännöllisiä ihmisiä, jotka, koskaan kiiruhtamatta ja aina valmiina, säästävät askeleitansa ja liikkeitänsä. Liikaa hän ei kulkenut askeltakaan ja astui aina lyhintä tietä. Ei hänen silmänsä milloinkaan eksynyt vilkaisemaan lakea. Ei hän tehnyt mitään liikaa kädenliikuntoa. Ei häntä koskaan nähnyt liikutettuna eikä pelästyneenä. Hän oli vähimmin hätäilevä mies maailmassa, mutta oikeaan aikaan hän kumminkin aina tuli. Yksinäänpä hän asuikin, niin sanoakseni, ulkopuolella kaikkia yhteiskunnallisia oloja. Hän tiesi, että maailmassa sattuu kosketuksia muitten kanssa, mutta koska tällainen kosketus synnyttää hidastusta, niin ei hän kehenkään koskenutkaan.

Jean, liikanimeltä Passepartout, oli taas oikea Pariisin pariisilainen. Viisi vuotta oli hän nyt ollut kamaripalvelijana Englannissa, löytämättä kumminkaan isäntää, johon olisi voinut oikein kiintyä.

Passepartout ei ollut noita Frontin'eja ja Mascarille'jä, jotka, olkapäät koholla, nenä pystyssä, katse varma, ovat hassahtavia öykkäreitä. Ei. Passepartout oli kelpo poika, kasvot sievät, huulet mehevät, aina valmiina maistelemaan ja hyväilemään, lempeä olento, palveluksiin aina altis, pää tuommoinen hauska ja pyöreä, jota kernaasti näkee ystävänsä hartioilla. Hänellä oli siniset silmät, eloisa kasvojen väri, kuoppia poskissa, leveä rinta, luja ruumis, siksi lihava, että hän saattoi nähdä omat poskipäänsä. Hän olikin väkevä kuin Herkules, kehitettyään nuorena lihaksiansa voimisteluharjoituksilla. Hänen ruskeat hiuksensa olivat karkeanlaiset. Muinaisajan kuvanveistäjät osasivat kahdeksallatoista eri tavalla laitella Minervan tukkaa, mutta Passepartout'illa oli ainoastaan yksi tapa: kolme nopeata kamman vetäisyä vain, ja hiukset olivat oikein kauniissa järjestyksessä.

Vetikö tämän miehen kimmoava luonne yhtä Phileas Foggin luonteen kanssa — sitä ei varovaisinkaan olisi saattanut varmaan sanoa. Oliko Passepartout perin pohjin niin järjestystä rakastava mies kuin isäntä tahtoi? Sitä ei saattanut sanoa, ennenkuin näki.

Vietettyään nuoruudessansa kuljeksivaista elämää, niinkuin jo sanottiin, halusi hän nyt rauhaa. Kuultuaan puhuttavan Englannin gentlemannien säännöllisyydestä ja sananparreksi tulleesta kylmäkiskoisuudesta tahtoi hän koettaa onneansa Englannissa. Mutta tähän saakka ei onni ollut hänelle ollut oikein myötäinen. Hän ei ollut vielä saanut mielenperäistä paikkaa. Hän oli ollut jo kymmenessä talossa, mutta kaikissa niissä olivat isännät olleet kummallisia, huikentelevaisia, olivat hakeneet seikkailuja ja mittailleet maita mantereita, ja tuommoista ei Passepartout enää suvainnut. Hänen viimeinen isäntänsä, nuori Longsferryn lordi, parlamentin jäsen, vietti yönsä usein Hay-Market'in ostronikellareissa ja palasi kotiansa liiankin usein poliisipalvelijain hartioilla. Passepartout, haluten ennen kaikkea, että isäntänsä olisi kunnianarvoinen mies, uskalsi tehdä pari nöyrää muistutusta, mutta isäntä pani ne pahakseen, ja silloin oli miehellä matkapassi varma. Sillävälin sai hän kuulla, että Phileas Fogg, esq., oli palvelijan puutteessa, ja silloin hän hankki lähempiä tietoja tuosta gentlemannista. Semmoinen herra, jonka elämä oli niin säännöllistä, joka ei milloinkaan ollut yötä poissa kotoaan, joka ei koskaan matkustanut, joka ei koskaan ollut ulkona koko päivää — kas semmoinen herra oli oikein hänen mielensä mukainen. Hän tuli ja otettiin palvelukseen, niinkuin jo on kerrottu.

Kello oli jo lyönyt puoli kaksitoista, ja Passepartout oli nyt ypö yksinänsä tuossa talossa Saville-row'in varrella. Paikalla rupesi hän tarkastamaan taloa lähemmälti. Hän tutki sen visusti ullakosta aikain hamaan kellariin asti ja huomasi, että talo oli oikein miellyttävä, niin siisti, niin hyvin varustettu, kaikki puritaanisen ankarassa järjestyksessä, ja niin mukava palvelijalle. Hänestä se näytti etanan kuorelta, joka kumminkin oli kaasulla valaistu ja lämmitetty, sillä hiilivety toimitti siellä sekä valaisijan että lämmittäjän virat. Passepartout löysi helposti toisesta kerroksesta huoneen, joka oli häntä varten. Se näytti hänestä oikein hyvältä. Sähkökelloja ja puheputkia oli laitettu hänen huoneestansa ala- ja ensimmäiseen kerrokseen. Kamiinilla oli kello, joka oli sähkölangalla yhdistyksissä Phileas Foggin makuukammion kellon kanssa, ja siten näytti kumpikin kello samaa sekuntia samassa silmänräpäyksessä.

— Tämähän vasta on oikein sopivaa, erittäin sopivaa, — arveli
Passepartout itsekseen.

Huoneessaan huomasi hän niinikään erään ilmoituksen kellon yläpuolella. Se oli päivän palveluksen ohjelma. Siihen oli merkittynä kaikki, mitä palvelijan milloinkin tuli tehdä, kello kahdeksasta aamulla, jolloin Phileas Fogg nousi makuulta, aina puoli kahteentoista asti, jolloin hän läksi murkinalle Reform-Clubiin; siinä oli määrättynä: teetä ja paahdettua leipää kello 8.23, partavesi kello 9.37, pään kampaaminen ja harjaaminen kello 9.40 j.n.e. Sitten oli jälleen kello puoli 12:sta puoliyöhön saakka, jolloin isäntä pani maata, kaikki toimet ennakolta merkitty ja määrätty. Passepartout ihastui tästä julistuksesta ja painoi sen eri kohtia myöten mieleensä.

Isännän vaatevarasto oli erittäin hyvin varustettu ja järjestetty. Kullakin housuparilla, nutulla ja liivillä oli oma numeronsa, joka myös oli merkitty sekä koti- että ulkopukujen luetteloon, ja tässä oli tarkoin ilmoitettuna, mikä puku milloinkin, aina eri vuodenaikoja myöten, oli tuleva käytäntöön. Samanlainen ohjesääntö oli jalkineistakin.

Sanalla sanoen, tämä talo Saville-row'in varrella — oltuaan epäjärjestyksen temppelinä kuuluisan Sheridanin aikana — oli nyt erittäin mukavasti laitettu ja sisustettu ja näytti vallan hauskalta. Ei ollut talossa kirjastoa, ei yhtään kirjaakaan. Niistäpä Mr. Phileas Foggille ei olisi hyötyä ollutkaan, sillä Reform-Clubissa oli käytettävänä kaksikin kirjastoa, toisessa kaunokirjallisuutta, toisessa lainoppia ja politiikkaa. Makuukammiossa oli kohtalaisen suuri kaappi, rakenteeltaan sellainen, ettei siihen pysty valkea eikä varkaat. Asetta ei ollut talossa minkäännäköistä, ei metsästystä eikä sotaa varten. Kaikki osoitti, että talossa vallitsivat mitä rauhallisimmat tavat.

Tarkastettuaan talon kaikin puolin hieroi Passepartout tyytyväisenä käsiään; hän ojensihe oikein pitkäksi ja lausui iloisesti:

— Tämähän on niinkuin minua varten luotu. Kyllä me yhdessä toimeen tulemme, Mr. Fogg ja minä! Isäntä kotona-kököttäjä ja semmoinen järjestyksen mies — sehän on oivaa! Oikea kone! No niin, hätäkös minun on palvella konetta!

III.

Keskustelu, joka saattaisi käydä Phileas Foggille kovin kalliiksi.

Phileas Fogg oli lähtenyt talostansa Saville-row'in varrelta kello puoli 12 ja nostettuaan oikeaa jalkaansa 575 kertaa vasemman jalan eteen ja vasenta jalkaansa 576 kertaa oikean jalan eteen tuli Reform-Clubiin, joka on mahtava rakennus Pall-Mallin varrella ja on maksanut kokonaista kolme miljoonaa markkaa.

Phileas Fogg astui suoraa päätä ruokasaliin. Sen yhdeksästä ikkunasta näki kauniiseen puutarhaan, jossa syksy oli jo puun lehdet pukenut kultaan. Hän istahti entiselle sijallensa, tutun pöydän ääreen, joka katettuna oli häntä odottamassa. Hänen murkinansa oli voileipä, keitetty kala mehuisan Reading-sauce'n kera, veripunainen roastbiff champignonien kera, putinki raparperista ja karviaismarjoista, palanen chester-juustoa ja kaiken tämän painikkeeksi muutama kupillinen sitä erinomaista teetä, jota oli tuotettu maahan nimenomaan Reform-Clubia varten.

Kello 12 ja 47 minuuttia keskipäivällä hän nousi pöydästä ja astui komeaan saliin, joka oli koristettu kalliskehyksisillä tauluilla. Siellä toi palvelija hänelle Times-lehden, joka ei vielä ollut leikattu ja jonka työläässä avaamisessa ja taivuttamisessa Phileas Fogg osoitti suurta taitoa ja tottumusta. Sanotun lehden lukemista kesti puoli vaille 4:ään; sitten hän luki Standardia päivälliseen asti. Päivälliseksi oli melkein samoja ruokia kuin murkinaksikin; lisänä oli nyt vain "Royal British sauce".

Kun kello oli 20 minuuttia vailla 6, astui hän jälleen isoon saliin ja rupesi lukemaan Morning Chroniclea.

Puolen tunnin kuluttua tuli muutamia Reform-Clubin jäseniä. Nämä istahtivat ison uunin eteen, jossa kivihiilet kirkkaasti paloivat. Vastatulleet olivat Phileas Foggin tavallisia pelikumppaneja, innokkaita vistin pelaajia niinkuin hänkin: insinööri Andrew Stuart, pankkiirit John Sullivan ja Samuel Fallentin, oluenpanija Thomas Flanagan ja Englannin Pankin johtaja Gauthier Ralph, kaikki rikkaita miehiä ja arvokkaita jäseniä tässäkin klubissa, joka jäsentensä joukossa näkee teollisuus- ja rahamaailman merkkimiehiä.

— No niin, Ralph, — kysäisi Thomas Flanagan, — millä kannalla varkaus-asia nykyjään on?

— Niin, — vastasi Andrew Stuart, — pankki saa pyyhkiä partaansa.

— Minäpä luulen, — sanoi Gauthier Ralph, — että me kyllä saamme varkaan kiinni. Taitavimpia poliisimiehiä on lähetetty kaikkiin Amerikan ja Euroopan tärkeimpiin sekä tuonti- että vientisatamiin, ja työlääksipä käy tuon herran päästä heidän kynsistänsä pujahtamaan.

— Onko varkaasta tarkkoja tuntomerkkejä? — kysyi Andrew Stuart.

— Aluksikin hän ei ole mikään varas, — vastasi Gauthier Ralph yksivakaisesti.

— Kuinka? Eikö se ole varas, joka on siepannut 55 tuhatta puntaa[2] pankinseteleissä?

— Ei, — vastasi Ralph.

— Siis ammattimies toki? — arveli John Sullivan.

— Morning Chronicle sanoo, että hän on gentlemanni.

Tämän selityksen antoi Phileas Fogg, jonka pää kohosi sanomalehden takaa. Samalla Phileas Fogg tervehti pelitovereitaan, ja nämä vastasivat tervehdykseen.

Seikka, josta puhuttiin ja josta kaikki Yhdistetyn Kuningaskunnan sanomalehdet innokkaasti keskustelivat, oli tapahtunut kolme päivää ennen, syyskuun 29 p:nä. Setelitukku, joka sisälsi 55 tuhatta puntaa (1 milj. 375 tuhatta markkaa), oli varastettu Englannin Pankin ensimmäisen rahastonhoitajan virkapöydältä.

Niille, jotka kummastelivat semmoisen tapauksen mahdollisuutta, selitti pankinjohtaja Gauthier Ralph, että samassa tuokiossa kuin varkaus tapahtui, oli rahastonhoitaja juuri kirjaan panemassa 3 shillingin 6 pencen summaa, ja eihän hänellä voinut silmiä olla kaikilla haaroin.

Tässä on huomattava — mikä selittää yllämainitun tapauksen — että tuo ihmeellinen laitos, nimeltä Bank of England, näkyy pitävän peräti suurta huolta yleisön arvokkaisuudesta. Ei yhtään vartiaa, ei vahtimestaria, ei vanunkiverkkoa! Kultaa, hopeaa, seteleitä on esillä, melkeinpä tahtoisi sanoa: kenen saatavina hyvänsä. Ei näet saa vähintäkään epäillä kenenkään ohitsekulkevan rehellisyyttä. Muuan englantilaisten tapain tarkimpia tutkijoita kertoo tästä seuraavaa: Eräässä pankin huoneessa, jossa kertoja oli, teki hänen mielensä lähemmältä katsella noin 7 tai 8 naulan painoista kultakappaletta, joka oli rahastonhoitajan pulpetilla. Hän otti sen käteensä, katseli sitä ja antoi sen lähellä seisovalle, tämä taas viereiselleen, ja niin kulki kultakappale kädestä käteen aina salin päässä olevaan pimeään käytävään ja palasi vasta puolen tunnin kuluttua takaisin, eikä rahastonhoitaja sillä välin ollut yhtään kertaa nostanut edes silmiänsäkään työstänsä.

Mutta toisin oli käynyt syyskuun 29 p:nä. Setelitukku ei tullutkaan takaisin, ja kun komea kellolaitos Drawing-office'n yläpuolella oli lyönyt viisi, jolloin toimistot suljetaan, ei Englannin Pankilla ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa 55 tuhatta puntaa voiton ja tappion tilille.

Sittenkuin varma tieto varkaudesta oli saatu, lähetettiin taitavimpia salapoliiseja suurimpiin satamiin, niinkuin Liverpooliin, Glasgowiin, Havreen, Sueziin, Brindisiin, New-Yorkiin y.m. Sille, joka saa varkaan kiinni, luvattiin kaksituhatta puntaa ja sitäpaitsi viisi prosenttia takaisin saatavasta summasta. Nämä poliisit saivat käskyn pitää tarkasti silmällä kaikkia matkustajia, sekä tulevia että lähteviä, kunnes heti kohta vireille pantu valmistava tutkinto oli saanut lähempiä seikkoja selville. Syytä oli, niinkuin Morning Chroniclekin sanoi, luulla, ettei varas kuulunut mihinkään englantilaiseen varkaiden seuraan. Mainittuna syyskuun 29 päivänä oli huomattu pankissa herrasmies, hyvissä vaatteissa ja hieno käytökseltään. Hän oli useampia kertoja kulkenut siinä huoneessa, missä varkaus tapahtui. Valmistelevassa tutkinnossa saatiin hyvin tarkat ulkonaiset tuntomerkit miehestä ja luettelo niistä lähetettiin kaikille Yhdistetyn Kuningaskunnan ja manteren salapoliiseille. Senpä vuoksi jotkut kunnon miehet — niiden joukossa Gauthier Ralph — luulivat kyllä syytä olevan toivoa, ettei varas suinkaan pääse pakoon.

Tämä tapaus tietysti oli päivän keskustelujen aineena Lontoossa ja koko Englannissa. Keskusteltiin sinne ja tänne, oliko muka vai eikö ollut pääkaupungin poliisin mahdollista saada varas kiinni. Ihmekös siis, että Reform-Clubin jäsenet myöskin juttelivat samasta asiasta, varsinkin kun yksi pankin alijohtajista oli heidän seurassaan.

Arvoisa Gauthier Ralph ei ottanut epäilläkseen poliisin onnistumista, sillä hän toivoi luvatun palkinnon suuresti kiihottavan salapoliisien uutteruutta ja älyä. Mutta hänen virkaveljensä Andrew Stuart oli kokonaan toista mieltä. Herrat kävivät korttipöytään: Stuart Flanagania ja Fallentin Foggia vastaan. Pelin aikana ei puhuttu mitään, mutta robberien välissä keskusteltiin sitä kiivaammin.

— Minun mielestäni, — sanoi Andrew Stuart, — on pakenemisella enemmän mahdollisuutta kuin kiinnisaamisella, sillä epäilemättä on varas konstinsa oppinut mies.

— Olkoon niin, — vastasi Ralph, — mutta ei ole maata, johon hän voisi paeta.

— Peijakas!

— Minnekä te sitten luulette hänen lähteneen?

— Mistä minä sen tiedän? — vastasi Andrew Stuart. — Maailma on hyvin avara.

— Oli ennen, — virkkoi Phileas Fogg puoli ääneen ja sitten, asettaen korttipakan Thomas Flanaganin eteen, lisäsi ääneen: — nostakaa.

— Mitä tarkoitatte sanalla "ennen"? Onko maa käynyt pienemmäksi?

— Epäilemättä, — vastasi Gauthier Ralph. — Minä olen samaa mieltä kuin Mr. Fogg. Maa on käynyt pienemmäksi, sillä sen ympäri voi kulkea nyt kymmenen kertaa pikemmin kuin sata vuotta sitten, ja sepä seikka se tässä tapauksessa juuri jouduttaakin varkaan takaa-ajoa.

— Ja jouduttaa varkaan karkaamistakin.

— Lyökää ulos, Mr. Stuart, — virkkoi Phileas Fogg.

Mutta heikkouskoinen Stuart ei antanut perään. Parttian jälkeen hän sanoi jälleen:

— Totta puhuen, herra Ralph, kovin hupainen on teidän todistuksenne maan pienenemisestä. Siis, koska nyt matkustukseen maan ympäri menee ainoastaan kolme kuukautta…

— Kahdeksankymmentä päivää vain, — virkkoi Phileas Fogg.

— Aivan niin, hyvät herrat, — lisäsi John Sullivan, — kahdeksankymmentä päivää vain, siitä lukien kuin "Great Indian Peninsular Railway" saa rataosansa Rothalin ja Allahabadin välillä valmiiksi. Kas tässä Morning Chroniclen laskut:

Lontoosta Mont Cenis'in ja Brindisin kautta Sueziin rautatietä ja postilaivoissa 7 päivää.

Suezista Bombayhin postilaivassa 13 päivää.

Bombaysta Kalkuttaan rautatietä 3 päivää.

Kalkuttasta Hongkongiin (Kiinassa) postilaivassa 13 päivää.

Hongkongista Jokohamaan (Japanissa) postilaivassa 6 päivää.

Jokohamasta San Fransiskoon postilaivassa 22 päivää.

San Fransiskosta New-Yorkiin rautatietä 7 päivää.

New-Yorkista Lontooseen postilaivassa ja rautatietä 9 päivää.

Yhteensä 80 päivää.

— Aivan niin, kahdeksankymmentä päivää, — huudahti Andrew Stuart ja löi epähuomiossa väärää maata, — mutta siihen ei ole lukuun otettu pahoja ilmoja, vastatuulia, haaksirikkoja, junan suistumisia kiskoilta j.n.e.

— Kaikki on otettu lukuun, — vastasi Phileas Fogg, yhä jatkaen peliänsä; sillä nyt ei enää pelikään ollut keskustelulta rauhoitettu.

— Sekin, että hindut ja indiaanit ottavat ratakiskot pois! — huudahti Andrew Stuart. — Sekin, että he pysäyttävät junan, ryöstävät matkustavaiset ja vievät heidän päänahkansa!

— Sekin on otettu lukuun, — vastasi Phileas Fogg, joka lopetti pelin kahdella honöörillä.

Andrew Stuart, jonka vuoro nyt oli jakaa, kokosi kortit ja sanoi:

— Teoriassa olette kyllä oikeassa, Mr. Fogg, mutta käytännössä…

— Käytännössä samoin, Mr. Stuart.

— Sitähän olisi hauska nähdä.

— Mikäs estää? Lähtekäämme yhdessä matkalle.

— Herra varjelkoon! — huudahti Stuart. Mutta panisinpa vetoa neljätuhatta puntaa, että sellainen matkustus moisilla ehdoilla on mahdoton.

— Päinvastoin hyvin mahdollinen, — vastasi Mr. Fogg.

— Tehkää se sitten!

— Maanko ympäri 80 päivässä?

— Niin.

— Teen kyllä.

— Milloin?

— Heti. Mutta sanonpa ennakolta, että teen tuon matkan teidän maksullanne.

— Tuo nyt on pelkkää hulluutta! — sanoi Andrew Stuart alkaen jo tuskastua pelikumppaninsa itsepintaisuuteen. — Kas niin, peli jatkuu vaan.

— Jakakaa uudestaan sitten, — sanoi Phileas Fogg; — te annoitte väärin.

Andrew Stuart otti kortit vapiseviin käsiinsä, mutta äkkiä hän laski ne takaisin pöydälle.

— Olkoon menneeksi, Mr. Fogg, — sanoi hän — minä panen vetoa 4,000 puntaa.

— Mitä joutavia, — virkkoi Fallentin hänelle — leikkiähän tämä vain on.

— Kun kerran sanon lyöväni vetoa, — vastasi Andrew Stuart, — niin silloin en laske leikkiä.

— Minä suostun, — sanoi Mr. Fogg ja lisäsi sitten kääntyen muihin: —
Baring Brothers'illa on talletettuna minun rahojani 20 tuhatta puntaa.
Ne uskallan kernaasti.

— Kaksikymmentä tuhatta puntaa! — huudahti John Sullivan. — 20 tuhatta puntaa, jotka saattaisitte menettää jonkun arvaamattoman esteen kautta.

— Arvaamattomia esteitä ei ole olemassa, vakuutti Phileas Fogg kuivasti.

— Mutta Mr. Fogg, nämä 80 päivää ovat vähin mahdollinen aika.

— Vähin mahdollinen aika, hyvin käytettynä — muuta ei ole tarvis.

— Mutta sittenhän pitäisi oikein matemaatillisesti hyppiä rautateiltä höyrylaivoille ja höyrylaivoilta rautateille!

— Minä hypin matemaatillisesti.

— Te laskette leikkiä.

— Kunnon englantilainen ei laske leikkiä niin totisessa asiassa kuin veto on, — vastasi Phileas Fogg. — Minä lyön 20 tuhatta puntaa vetoa ketä vastaan hyvänsä, että matkalla maan ympäri en viivy muuta kuin 80 päivää eli 1,920 tuntia eli 115,200 minuuttia. Suostutteko?

— Suostumme, — vastasivat herrat Stuart, Fallentin, Sullivan,
Flanagan ja Ralph, sovittuaan keskenään.

— Hyvä! — sanoi Fogg. — Juna lähtee Doveriin tänään kello 8.45. Minä lähden siinä.

— Tän'iltanako jo? — kysyi Stuart.

— Tän'iltana, — vastasi Fogg. — Siis, — jatkoi hän, silmäillen taskukalenteriin, — koska meillä tänään on keskiviikko lokakuun 2 p., niin palaan Lontooseen, juuri tähän samaan Reform-Clubin saliin, lauvantaina 21 p:nä joulukuuta kello 8.45 illalla; ellen, niin ovat Baring Brothers'ille tallettamani 20 tuhatta puntaa teidän omanne lain ja oikeuden mukaan. Tässä shekki sille summalle.

Vedosta tehtiin pöytäkirja, jonka allekirjoittivat nuo kuusi vedon lyönyttä. Phileas Fogg oli koko ajan pysynyt tyynenä. Hän ei suinkaan ollut lyönyt vetoa voiton vuoksi, ymmärtäen kyllä, että häneltä semmoinen summa — puolet hänen omaisuuttansa — kuluukin tämän pulmallisen, miltei mahdottoman tehtävän täyttämisessä. Vetokumppanit näyttivät olevan rauhattomia, ei panoksensa menettämisen tähden, vaan siitä syystä, että heillä oli hieman omantunnonvaivoja taistellessaan moisilla ehdoilla.

Kello löi 7. Ehdoteltiin pelin keskeyttämistä, jotta herra Fogg ennättäisi valmistua matkalle.

— Minä olen aina valmis, — vastasi tuo alituisesti rauhallinen herrasmies jakaessaan kortteja. — Ruutua, herrat. Lyökää ulos, Mr. Stuart!

IV.

Phileas Fogg hämmästyttää palvelijansa Passepartout'in.

Kello 7.25 sanoi Phileas Fogg jäähyväiset kunnioitettaville pelikumppaneilleen, voitettuaan vistissä noin 20 guineata (500 mk), ja läksi klubista. Kello 7.50 hän astui taloonsa.

Passepartout, joka jo tarkoin osasi ohjelmansa, kummastui suuresti nähdessään isäntänsä tulevan kotiin näin tavattomaan aikaan. Sen mukaan kuin Passepartout oli selkoa saanut, ei isäntä koskaan tullut kotiin ennenkuin ummelleen kello 12 yöllä.

Phileas Fogg meni heti huoneeseensa ja kutsui:

— Passepartout!

Tämä ei vastannut, arvellen, ettei isäntä suinkaan kutsumisellaan häntä tarkoittanut; eihän nyt ollut se aikakaan.

— Passepartout! — huudahti Mr. Fogg, liiaksi korottamatta ääntänsä.

Passepartout astui sisään.

— Olen kutsunut kahdesti, — virkkoi Mr. Fogg.

— Kello ei ole kahtatoista vielä, — vastasi Passepartout, kello kourassaan.

— Ei olekaan, — sanoi isäntä, — enkä teitä torukaan. Me lähdemme 10 minuutin kuluttua Doveriin ja Calais'hen.

Ranskalaisen pyöreillä kasvoilla elehti jonkinlainen irve. Hän oli kaiketi kuullut väärin.

— Monsieur aikoo lähteä? — kysyi hän.

— Aion; me lähdemme matkustamaan maan ympäri.

Passepartout'in silmät lensivät selälleen, kulmakarvat vetäytyivät ylös, kädet hervahtivat alas, ruumis kutistui, ja kaikki osoitti niin suurta hämmästystä, ettei se enää ollut kovin kaukana typeryydestä.

— Maan ympäri, — mutisi hän.

— Niin, 80 päivässä, — vastasi Mr. Fogg. Emme saa kadottaa silmänräpäystäkään.

— Entäs matkakapineet? — kysäisi Passepartout, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle.

— Ei mitään matkakapineita. Ei muuta kuin pieni käsilaukku, siihen kaksi paitaa ja kolme paria sukkia. Teidän varallenne samoin. Matkalla ostetaan mitä tarvitaan. Ottakaa sadetakki ja villapeite. Katsokaa, että teillä on hyvät jalkineet, vaikka tosin hyvin vähän me tulemme astuneeksi jalkaisin, tuskin ollenkaan. Joutukaa!

Passepartout yritti vastata, mutta ei voinut. Hän meni huoneeseensa, heittäytyi tuolille ja huudahti, niinkuin hänen kotimaassaan usein tehdään:

— Mutta kyllä tämä on kovaa! Ja minä kun toivoin saada olla rauhassa!

Koneellisesti hän laittoi matkalaukun reilaan. Maanko ympäri 80 päivässä? Olikohan isäntä ihan hullu? Ei maar… Leikkiäkö tämä sitten on? Mennään muka Doveriin — mennään vaan! Sieltä Calais'hen — vaikka sinnekin. Tämähän ei suinkaan ollut kunnon Passepartout'ille vastenmielistä, hänelle, joka ei viiteen vuoteen ollut nähnyt isäinsä maata. Kenties mennään hamaan Pariisiin asti? Sepä vasta olisikin erinomaisen hupaista: nähdä jälleen tuo iso pääkaupunki! Mutta siellä kai isännän matka-into lauhtuukin. Epäilemättä; mutta ihmeellistä kumminkin on, että hän niinkin pitkille matkoille lähtee, tuo rauhallinen herra Fogg!

Kello 8 oli Passepartout laittanut valmiiksi laukun, jossa olivat hänen ja isännän matkatarpeet. Yhä vielä levottomana hän läksi kammiostansa ja lukittuaan huolellisesti ovensa astui Mr. Foggin luo.

Mr. Fogg oli valmis. Hänellä oli mukanaan Bradshaw'in matkaopas "Continental Railway Steam Transit and General Guide", joka oli selittävä hänelle kaikki, mitä matkalla oli tarpeellista tietää. Hän otti laukun Passepartout'in kädestä, avasi sen ja pani siihen paksun tukun noita kauniita pankinseteleitä, jotka käyvät kaikissa maissa.

— Ettehän unohtanut mitään? — kysäisi hän.

— En mitään, monsieur.

— Sadetakki ja peite?

— Tässä.

— Hyvä. Ottakaa tämä laukku.

Mr. Fogg jätti laukun Passepartout'ille.

— Ja pitäkää huoli siitä: siinä on 20 tuhatta puntaa.[3]

Passepartout oli vähällä pudottaa laukun, ikäänkuin nuo 20 tuhatta puntaa olisivat olleet raskaissa kultarahoissa.

Isäntä ja palvelija astuivat ulos ja kiersivät lukon kahdesti kiinni.

Saville-row'in päässä he nousivat vaunuihin ja saapuivat pian
Charing-Crossin asemalle, josta alkaa yksi South-Castern radan haaroja.

Kello 8.20 pysähtyivät vaunut asemahuoneen eteen. Passepartout hyppäsi maahan, isäntä seurasi häntä ja maksoi ajurin.

Samassa läheni häntä kerjäläisvaimo, lapsi sylissä, paljain likaisin jaloin, päässä viheliäinen hatunretvana, jossa vielä oli höyhen jäljellä, ja pyysi Mr. Foggilta almua.

Mr. Fogg otti taskustansa taannoin voittamansa 20 guineata ja antoi ne kerjäläiselle.

— Tuoss' on, vaimo parka; mieleni on hyvä, että kohtasin teidät.

Näin sanottuaan hän meni.

Passepartout tunsi vesikarpalon silmässään. Isäntä oli astunut ensimmäisen askeleen hänen sydämeensä.

Mr. Fogg meni palvelijansa kanssa suureen odotussaliin. Siellä hän käski Passepartout'in ostaa kaksi ensimmäisen luokan pilettiä Pariisiin. Käännyttyään ympäri huomasi Fogg taannoiset viisi vetokumppaniansa Reform-Clubista.

— Minä lähden, hyvät herrat. Tullivirastojen kirjoitukset passissani todistavat teille matkani, kun palajan.

— Mitä joutavia, Mr. Fogg, — vastasi herra Gauthier Ralph kohteliaasti, — me luotamme täydellisesti kunniaanne, niinkuin gentlemannin kunniaan.

— Sitä parempi, — sanoi Mr. Fogg.

— Ettehän unohda, että teidän tulee olla täällä jälleen … — huomautti Andrew Stuart.

— 80 päivän perästä, — lisäsi Mr. Fogg, — lauvantaina 21 p:nä joulukuuta 1872, kello 8.45 illalla. Näkemiin asti, hyvät herrat!

Kello 8.40 istuivat Phileas Fogg ja hänen palvelijansa samaan rautatievaunuun. Kello 8.45 kuului veturin vihellys, ja juna läksi liikkeelle.

Yö oli pilkkopimeä, ja hienoa sadetta vihmoi taivaasta. Phileas Fogg kyyristyi vaunun nurkkaan eikä puhunut sanaakaan. Passepartout, yhä vielä hämillänsä, likisti vaistomaisesti laukkua rintaansa vasten.

Tuskin oli juna kulkenut Sydenhamin palatsin ohi, niin pääsi
Passepartout'ilta epätoivon huuto…

— Mikä nyt? — kysäisi Mr. Fogg.

— Niin, näettekös, kiireissäni … hädissäni … minä unohdin…

— Minkä?

— Kaasun palamaan kamariini.

— Ei tee mitään, poikaseni, — sanoi Mr. Fogg kylmästi, — se palaa teidän kustannuksellanne.

V.

Uusia arvopapereita Lontoon rahamarkkinoilla.

Phileas Fogg ei osannut Lontoosta lähtiessään aavistaakaan, millaisen melun hänen matkansa oli herättävä. Tieto vedosta levisi ensin Reform-Clubissa ja sai aikaan koko hälyn tämän arvoisan seuran jäsenten keskuudessa. Klubista siirtyi tieto sanomalehtiin reportterien kautta ja sanomalehtien kautta Lontoon yleisöön ja koko Yhdistettyyn Kuningaskuntaan.

Tästä "matkasta maan ympäri" — siitäkös nyt kirjoiteltiin, keskusteltiin, väiteltiin yhtä innokkaasti ja yhtä suurella harrastuksella kuin jostakin uudesta Alabama-asiasta! Toiset kävivät Phileas Foggin puolelle; toiset — ja näitä oli melkoinen enemmistö — olivat häntä vastaan. Matka maan ympäri niin vähässä ajassa nykyisillä kulkuneuvoilla — sehän oli mahdollista ainoastaan paperilla, itse teossa sitävastoin sulaa hulluutta.

Times, Standard, Evening Star, Morning Chronicle ja parikymmentä muuta suurta sanomalehteä olivat Mr. Foggia vastaan. Daily Telegraph yksinään puolusti häntä jossakin määrin. Phileas Foggia pidettiin löylynlyömänä, hupsuna miehenä, ja hänen toverinsa Reform-Clubissa saivat kuulla moitteita siitä, että olivat lyöneet mokoman vedon, joka selvään osoitti Foggin ymmärryksen olevan kaikkea muuta kuin oikeassa reilassa.

Sanomalehdissä luettiin kiihkeitä, mutta loogillisia kirjoituksia tästä asiasta. Englannissa, niinkuin tunnettu on, harrastetaan suuresti kaikkea, mikä maantietoa koskee. Eikä ollut ainoataan sanomalehden lukijaa — oli hän mitä säätyä hyvänsä — joka ei olisi ahmimalla ahminut Phileas Foggin asialle pyhitettyjä palstoja.

Ensimmäisinä päivinä oli hänen puolellansa muutamia huimapäitä, etenkin naisia, sittenkuin kuvalehti Illustrated London News oli julaissut hänen muotokuvansa valokuvan mukaan, joka löytyi Reform-Clubin arkistossa. Muutamat gentlemannit uskalsivat sanoa: "No miksei, miksei? Onhan kuultu kummempaakin!" — Nuo olivat paraasta päästä Daily Telegraphin lukijoita. Mutta pianpa rupesi tämänkin lehden vakaumus horjumaan.

Lokakuun 7 p:nä luettiin Kunink. Maantieteellisen Seuran Bulletin'issä pitkä kirjoitus, joka tutki asiata kaikilta puolin ja todisti selvää selvemmäksi, että puheena oleva yritys oli sulaa hulluutta. Ja nyt olivat kaikki Foggia vastaan. Ihmiset laittoivat esteitä hänen tiellensä, luonto samoin. Yrityksen onnistumista varten pitäisi rautateiden ja höyrylaivain tulo- ja lähtöaikain ihan täsmälleen liittyä toisiinsa, mutta sellaista yhtäjaksoisuutta ei ole eikä voikaan olla olemassa. Euroopassa, lyhempiä matkoja kuljettaessa, saattaa kyllä olla varma junain täsmällisyydestä; mutta kun niiltä menee kokonaista kolme päivää Indian ja seitsemän päivää Yhdysvaltain läpi kulkemiseen, saattaako järkevä ihminen niiden tarkkuudelle perustaa tällaista yritystä? Entäs sitten tapaturmat, yhteentörmäykset, rajuilmat, lumituiskut — eikös tämä kaikki ollut Phileas Foggia vastaan? Ja eikös merellä talviseen aikaan vastatuulet, sumut saata matkaa viivyttää? Ei ollut lainkaan tavatonta, että paraimmatkin höyrylaivat Atlantilla viipyvät pari kolme päivää määrän yli. Yksi ainoa, yksi ainoa viivähdys tekisi koko yrityksen tyhjäksi. Jos Phileas Fogg myöhästyy edes moniaankaan tunnin postilaivalta, niin hänen täytyy odottaa seuraavata laivaa, ja hanke on siten rauennut kuin tuhka tuuleen.

Tämä kirjoitus nosti suuren melun. Melkein kaikki maan sanomalehdet painattivat sen, ja Phileas Foggin osakkeiden kurssi laski arveluttavasti.

Ensimmäisinä päivinä matkustajamme lähdön jälkeen tehtiin Lontoossa varsinaisia kauppa-asioita hänen yrityksensä pohjalle. Englannin vedonlyöjät ovat tunnetut; he ovat älykkäämpiä ja suuremmassa kunniassa pidettyjä kuin pelaajat. Vedonlyönti on englantilaisen luonteen mukaista. Ja vetoja löivätkin Phileas Foggin puolesta tai häntä vastaan eivät ainoastaan Reform-Clubin jäsenet, vaan ennen pitkää suurikin yleisö. Phileas Fogg kirjoitettiin niinkuin mikä kilpahevonen kilpakirjaan. Hänestä tuli myös arvopaperi, joka paikalla sai oman numeronsa Lontoon pörssissä. "Phileas Foggia" kyseltiin ja tarjoiltiin premioilla tai ilman, ja suunnattomia asioita solmittiin. Mutta viisi päivää hänen lähtönsä jälkeen, sittenkuin mainittu kirjoitus oli ollut "Bulletin'issa", tarjoukset alkoivat lisääntyä. Phileas Fogg laski arvossa. Jo tarjottiin niitä tukuttain. Ensi alussa ei ostettu kuin viisi, sitten kymmenen kerrassaan; nyt meni kaksin- ja viisinkymmenin, jopa satakin yhdessä mytyssä.

Yksi ainoa puolustaja oli hänellä enää, nimittäin vanha, luuvaloa sairastava lordi Albermale. Tämä kunnioitettava gentlemanni, joka ei päässyt liikahtamaan nojatuolistansa, olisi kernaasti antanut omaisuutensa, jos olisi voinut tehdä matkan maan ympäri, vaikka siihen olisi mennyt kymmenenkin vuotta! Hän löi 5,000 puntaa vetoa Phileas Foggin eduksi. Ja kun hänelle todistettiin, kuinka järjetöntä ja hyödytöntäkin Foggin hanke oli, vastasi hän vain: "Jos se käy päinsä, niin on hyvä, että englantilainen sen ensimmäisenä on tehnyt."

Phileas Foggilta, niinkuin sanottiin, väheni puolustajain luku vähenemistään. Kaikki ihmiset olivat häntä vastaan eivätkä syyttäkään. — Ei enää lyöty sataaviittäkymmentäkään yhtä vastaan; mutta seitsemän päivän kuluttua sattui tapaus, joka vaikutti, ettei kukaan olisi uskaltanut lyödä vähintäkään vetoa.

Sinä päivänä kello 9 illalla oli näet poliisilaitoksen ylipäällikkö saanut seuraavan sähkösanoman:

/#
"Suez. Lontoo.
Rovan, poliisitirehtööri, päävirasto, Scotland yard.

Minä seuraan pankkivarasta Phileas Foggia. Lähettäkää
viipymättä vangitsemiskäsky Bombayhin (Itä-Indiaan).

Fiks, salapoliisi."
#/

Tämä sähkösanoma vaikutti silmänräpäyksessä. Kunniallisen gentlemannin sijaan astui pankkivaras. Hänen valokuvansa Reform-Clubissa tarkastettiin tyysten tarkoin. Varkaan tuntomerkit sopivat siihen. Sitten muistettiin, kuinka Phileas Foggin elämä aina oli ollut yksinäistä, salaperäistä. Kun sitten otettiin lukuun hänen äkkinäinen lähtönsä, niin selväähän muka oli, että hän, luulotellen ihmisille matkaa maan ympäri ja mieletöntä vetoa, sillä tavoin vain koetti päästä Englannin poliisimiesten käsistä.

VI.

Poliisimies Fiks on hyvin maltiton.

Mitenkä tällainen sähkösanoma tuli lennätetyksi, se selviää seuraavista asianhaaroista.

Keskiviikkona 9 p:nä lokakuuta odoteltiin kello 11 aikana aamupäivällä Suezissa postihöyrylaiva "Mongolia'a", joka on "Peninsular and Oriental Company" nimisen yhtiön oma, 2,800 tonnin vetoinen ja koneessa 500 nimellistä hevosvoimaa. "Mongolia" teki säännöllisiä kulkuja Brindisistä Bombayhin Suezin kanavan kautta. Se oli yhtiön upeimpia höyrylaivoja; sen määrätty nopeus oli 10 peninkulmaa[4] tunnissa Brindisin ja Suezin välillä sekä 9,53 penink. Suezin ja Bombayn välillä, mutta aina se oli kulkenut paljon pikemmin.

Laiturilla oli odottelemassa suuri joukko maanasukkaita ja ulkomaalaisia. Väkeä kiehuu viljalti tässä kaupungissa — joka nykyisin vielä on pieni kauppala, mutta jolle Lessepsin (kanavan rakentajan) mahtava työ on taannut kauniin tulevaisuuden.

Muiden muassa käveli laiturilla kaksi miestä edestakaisin. Toinen heistä oli Yhdistetyn Kuningaskunnan konsuli-asiamies Suezissa, joka — vastoin brittiläisen hallituksen harmillisia aavistuksia ja insinööri Stephensonin kamalia ennustuksia — näkee joka päivä englantilaisten laivain kulkevan tämän kanavan kautta ja siten pääsevän Englannista Indiaan puolta vähemmässä ajassa kuin ennen Hyväntoivon niemen ympäri. Toinen oli pieni, laiha mies, hyvin ymmärtäväisen näköinen, luja vartaloltaan. Pitkäin silmäripsien alta loisti kaksi vilkasta silmää, joiden välkkynnän hän sammutti tahtonsa mukaan. Hän osoitti levottomuutta kävellessään edestakaisin lakkaamatta.

Tämä mies, nimeltä Fiks, oli niitä englantilaisia salapoliiseja, joita oli lähetetty useihin satamiin sen jälkeen kuin varkaus oli tapahtunut Englannin Pankissa. Tämän Fiksin oli määrä pitää tarkasti silmällä kaikkia, jotka kulkevat Suezin kanavan kautta, ja jos joku niistä näyttäisi epäluulonalaiselta, tulisi Fiksin seurata häntä lakkaamatta, kunnes saisi vangitsemiskäskyn.

Juuri kaksi päivää sitten oli Fiks saanut poliisipäälliköltä varkaaksi arvellun miehen tunnusmerkit — saman hyvin puetun miehen, joka oli nähty pankin kassahuoneissa.

Salapoliisi, jota luvattu palkinto näköjään suuresti kiihotti, odotteli hyvin ymmärrettävällä maltittomuudella "Mongolia'n" tuloa.

— Sanoitte siis, herra konsuli, — kysyi hän jo kymmenettä kertaa, — ettei höyrylaiva enää saata kauan viipyä?

— Niin kyllä, herra Fiks. Se huomattiin tän'aamuna Port Saidista, ja jäljellä olevat 160 kilometriä kanavaa myöten eivät ole mitään semmoiselle kulkijalle. Sanon vieläkin, että "Mongolia" aina on saanut ne 25 puntaa, jotka hallitus maksaa jokaiselta vuorokaudelta, minkä se tulee perille ennen määrättyä aikaa.

— Tuleeko tämä postilaiva suoraan Brindisistä? — kysyi Fiks.

— Tulee, Brindisistä, josta se, otettuaan mukaansa Indiaan menevän postin, läksi lauvantaina kello 5 illalla. Malttakaa vain vähän, kyllä se pian on täällä; mutta enpä saata ymmärtää, kuinka te niiden tuntomerkkien mukaan, jotka saitte Lontoosta, voitte tuntea miehen, vaikka hän tulisikin "Mongolia'ssa".

— Hyvä herra, — vastasi Fiks, — semmoiset saa niin sanoakseni haistamalla ilmi paremmin kuin tuntemalla. Hyvä määrä vainua on tarpeen; vainu on eri aisti, johon kuulo, näkö ja haisti ovat yhdistetyt. Olen minä elämässäni ottanut kiinni jo senkin seitsemän sellaista herrasmiestä, ja jos tämä varas vain on tässä laivassa, niin takaan, ettei hän pääse käsistäni pujahtamaan.

— Sitä minäkin toivoisin, herra Fiks, sillä summa on suuri.

— Suurenarvoinen varkaus, — vastasi poliisimies innostuen, — 50 tuhatta puntaa! Moisia ei löydä joka päivä! Varkaista alkaa vähitellen tulla nahjuksia. Sheppardin jälkeläiset ovat sukupuuttoon joutumaisillaan. Nyt antavat varkaat itsensä kiinni muutaman shillingin tähden.

— Herra Fiks, — sanoi konsuli, — te puhutte semmoisella tavalla, että hartaasti toivotan teille onnistumista, mutta pelkään sen käyvän kovin vaikeaksi asian ollessa nykyisellä kannalla. Tiedättehän, että näiden tuntomerkkien mukaan varas on ulkonäöltään rehellinen mies kiireestä kantapäähän asti.

— Herra konsuli, — vastasi poliisi opettavaisella äänellä, — suuret varkaat ovat ulkonäöltään aina rehellistä väkeä. Ymmärrättehän, että niillä, joilla on luonnosta roiston naama, ei ole muuta keinoa kuin yksi ainoa, nimittäin pysyä rehellisinä, muuten heidät otettaisiin kiinni. Rehellisiä kasvoja — juuri niitä pitää ennen kaikkia tarkastaa. Ja se on tosin vaikeata työtä, sen myönnän; se ei ole enää pelkkää ammattia, se on taitoa.

Herra Fiks oli nähtävästi vähän itserakas, eikä niin varsin vähänkään.

Laiturilla oli sillä välin liike käynyt vilkkaammaksi. Merimiehiä jos jostakin maailman nurkasta, kauppamiehiä, välittäjiä, lastinpurkajia, fellaheja (maalaisia) kokoontui sinne yhä enemmän. Höyrylaiva oli nähtävästi tulossa.

Ilma oli kaunis, mutta itäinen tuuli teki sen viileäksi. Muutamia minareetteja kohoili kaupungissa kimallellen auringon valjuissa säteissä. Etelää kohti pisti 2,000 metriä pitkä satamasulku ulos Suezin reitille. Punaisen meren pinnalla souteli kalaveneitä ja ranta-aluksia, joista muutamilla vielä oli vanhanaikuinen, komea kaleerin-muoto.

Fiks käveli edestakaisin väkijoukossa tarkastellen tapansa mukaan kaikkia ohikulkevia terävällä, pikaisella katseella.

Kello oli nyt puoli yksitoista.

— Mutta eikö se nyt jo tule! — virkkoi hän kuullessaan sataman kellon lyövän.

— Ei suinkaan se enää kaukana ole, — vastasi konsuli.

— Kuinka kauan se viipyy Suezissa? — kysyi Fiks.

— Neljä tuntia, ottaakseen hiiliä. Suezista Adeniin, Punaisen meren eteläpäähän, on 1,310 peninkulmaa, ja semmoisella matkalla kyllä hiiliä tarvitaan.

— Meneekö se Suezista suoraan Bombayhin?

— Suoraan, ottamatta tahi purkamatta lastia missään.

— No niin, — arveli Fiks, — jos varas on valinnut tämän tien ja tulee laivassa, niin kaiketi hän nousee maihin Suezissa ja pujahtaa täältä Hollannin tahi Ranskan aasialaisiin alusmaihin. Indiassa hän ei olisi turvassa, sillä sehän on Englannin aluetta.

— Niin, jos hän vain ei ole hyvin uskalias mies, — vastasi konsuli. — Englantilainen pahantekijä on aina paremmassa piilossa Lontoossa kuin ulkomailla.

Sanottuaan nämä sanat, jotka antoivat poliisimiehelle paljon miettimisen aihetta, konsuli meni lähellä olevaan konttoriinsa. Fiks jäi yksikseen. Ankara maltittomuus kiihotti hänen hermojansa, samalla kuin omituinen aavistus hänelle sanoi varkaan olevan "Mongolia'ssa". Ja tosiaankin, jos tuo hirtehinen oli lähtenyt Englannista päästäkseen Uuteen Maailmaan, niin lienee hän sittenkin valinnut tien Indian kautta, sillä tämä tie oli vähemmin vartioitu kuin Atlantin poikki kulkeva tie.

Fiks ei saanut kauan olla mietteissänsä, sillä kovat vihellykset ilmoittivat äkkiä höyrylaivan tulon. Kantajain ja fellahien lauma hyökkäsi laiturille semmoisella metelillä, että oikein sääli tuli muiden ihmisten jäseniä ja vaatteita. Kymmenkunta kanootteja läksi rannasta "Mongolia'a" vastaan.

Pian näkyikin "Mongolia'n" suunnaton runko kanavan suulla, ja kellon lyödessä 11 pysähtyi laiva reitille päästäen höyrynsä ulos huumaavalla pauhinalla.

Matkustajia oli sangen paljon. Muutamat jäivät laivan kannelle katselemaan kaunista näkyä; useimmat soudattivat itsensä kanooteissa maihin.

Fiks silmäili tarkasti jokaista tulijaa.

Hänen tuossa toimessa ollessaan astui eräs matkustaja hänen luokseen sysättyään ensin tukevalla kädellä syrjään fellahit, jotka meluten ja rähisten tarjosivat hänelle palveluksiansa, ja kysyi kohteliaasti, missä Englannin konsulivirasto täällä oli. Samassa otti matkustaja esiin passin, jonka hän epäilemättä tahtoi saada todistetuksi konsulivirastossa.

Vaistomaisesti otti Fiks passin käteensä, ja muutamalla silmäyksellä oli hän lukenut passiin kirjoitetut tuntomerkit.

Hän säpsähti. Paperi vapisi hänen käsissään: passissa olevat tuntomerkit olivat ne samat kuin mitkä hän oli saanut Lontoosta.

— Onko tämä passi teidän? — kysäisi hän matkustajalta.

— Ei, se on isäntäni passi.

— Missä isäntänne on?

— Laivassa.

— Mutta, — sanoi Fiks, — hänen täytyy itsensä mennä konsulin luo, jos tahtoo todistusta passilleen.

— Onko se välttämätöntä?

— On kyllä.

— Missä konsulivirasto on?

— Tuolla torin kulmassa, — vastasi Fiks viitaten parin sadan askeleen päässä olevaan taloon.

— Pitää sitten mennä sanomaan isännälle, kuinka asianlaita on, vaikkei hän ollenkaan rakasta puuhia.

Matkustaja kumarsi Fiksille ja meni takaisin laivalle.

VII.

Vieläkin todistus passin tarpeettomuudesta poliisin ammatissa.

Poliisimies meni kiireesti konsulin konttoriin. Hartaasta pyynnöstänsä hän pääsi heti konsulin luokse.

— Herra konsuli, — sanoi hän pitkittä puheitta, — minä olen jotenkin varma, että varas on "Mongolia'ssa".

Ja Fiks kertoi äskeisen kohtauksensa palvelijan kanssa.

— Hyvä on, herra Fiks, — sanoi konsuli, — eipä olisi hullumpaa nähdä tuota roistoa. Mutta ehkei hän tulekaan luokseni. Varas ei mielellään jätä jälkiä peräänsä, ja passin todistus ei olekaan välttämätöntä.

— Herra konsuli, — vastasi Fiks, — jos hän on uskalias mies, niinkuin luultavasti onkin, niin hän tulee kyllä.

— Todistuttamaan passiansa, niinkö?

— Niin kyllä. Passista ei ole muuta kuin haittaa kunnialliselle ihmiselle ja apua roistojen pakenemiselle. Olen varma siitä, että passi on oikeassa kunnossa, mutta ettehän suinkaan todista sitä?

— Miksen? Jos se on oikeassa kunnossa, niin ei minulla ole oikeutta olla merkitsemättä siihen "näytetty".

— Mutta, herra konsuli, minun täytyy pidättää mies täällä niin kauan, kunnes saan Lontoosta vangitsemiskäskyn.

— Se on teidän oma asianne, herra Fiks. Minä puolestani en voi…

Konsuli ei ennättänyt sanoa ajatustansa loppuun, sillä kolkutus kuului ovelta ja vahtimestari saattoi sisään kaksi muukalaista. Toinen heistä oli äskeinen palvelija, jota Fiks oli puhutellut.

Tulleet olivat isäntä ja palvelija. Edellinen antoi esiin passinsa ja parilla sanalla pyysi konsulia hyväntahtoisesti todistamaan sen.

Konsuli luki passin hyvin tarkasti. Sillä välin Fiks katseli tai oikeammin nieli katseillansa muukalaista.

Konsuli oli lukenut passin..

— Tekö olette Phileas Fogg, esquire? — kysyi hän.

— Minä.

— Ja tämä toinen on teidän palvelijanne?

— Niin, ranskalainen, nimeltä Passepartout.

— Lontoosta tulette?

— Lontoosta.

— Ja minne matka?

— Bombayhin.

— Hyvä. Tiedättehän, ettei passin todistuttamisesta ole teille mitään hyötyä ja ettemme sitä vaadikaan?

— Tiedän, — vastasi Phileas Fogg, — mutta minä tahtoisin
Suezissa-käyntini todistetuksi teidän kirjoituksellanne.

— Olkoon niin.

Konsuli kirjoitti: näytetty siellä ja siellä silloin ja silloin, pani nimensä siihen ja painoi vielä virkasinetin sen alle. Herra Fogg luki, mitä oli kirjoitettu, kumarsi kylmästi ja meni palvelijansa kanssa pois.

— No? — kysäisi poliisimies konsulilta.

— Niin. Hän näyttää aivan kunnialliselta mieheltä.

— Näyttäköön vaan, — vastasi Fiks, — siitä vähät; mutta eikö teidänkin mielestänne, herra konsuli, tuo hidas gentlemanni ole aivan täsmällensä sen varkaan näköinen, jonka tuntomerkit olen saadut Lontoosta?

— Totta kyllä, mutta tiedättehän, että kaikki tuntomerkit…

— Kyllä minä asiasta selvän saan, — arveli Fiks, — palvelija näyttää vähemmin tuppisuulta kuin isäntä, ja sitäpaitsi hän on ranskalainen eikä siis malta olla puhumatta. Näkemiin asti, herra konsuli. Fiks meni ulos ja rupesi haeskelemaan Passepartout'ia.

Mr. Fogg oli konsulin konttorista lähdettyään kääntynyt laiturille päin. Siinä hän antoi muutamia käskyjä palvelijallensa, astui sitten kanoottiin, palasi "Mongolia'lle" ja meni hyttiinsä. Hän otti esille muistikirjansa, johon oli kirjoitettu seuraavaa:

/# Lähtö Lontoosta keskiviikkona lokakuun 2 p. klo 8.45 illalla.

Tulo Pariisiin torstaina lokakuun 3 p. klo 7.20 aamulla.

Lähtö Pariisista torstaina klo 8.40 aamulla.