E-text prepared by Tapio Riikonen

ROBINSON-KOULU

Seikkailuromaani Tyyneltämereltä

Kirj.

JULES VERNE

Suom. Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921.

SISÄLLYS:

I. Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä.
II. William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen
J.R. Taskinarin kanssa.
III. Phina Hollaneyn ja Godfrey Morganin keskustelu pianon
säestyksellä.
IV. Artelett, jota nimitetään Tartelettiksi, esitellään
asianmukaisesti lukijalle.
V. Lähtövalmistuksia ja lopullinen matkallelähtö.
VI. Lukija tutustutetaan uuteen henkilöön.
VII. Havaitaan, että William W. Kolderup menetteli ehkä
viisaasti vakuuttaessaan laivansa.
VIII. Godfrey johtuu pahoittelemaan matkustusvimmaa.
IX. Robinson-elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
X. Godfrey menettelee niinkuin jokainen muu haaksirikkoinen
olisi samanlaisissa oloissa menetellyt.
XI. Asuntokysymys ratkaistaan niin hyvin kuin mahdollista.
XII. Komea ja onnekas salamanisku.
XIII. Godfrey näkee taas hienoa savua nousevan eräältä toiselta
kohdalta saarta.
XIV. Godfrey löytää rannalle ajautuneen matkalaukun, joka on
hänelle ja hänen toverilleen erinomaisen tervetullut.
XV. Mitä välttämättömästi tapahtuu ainakin kerran jokaisen
todellisen tai kuvitellun Robinsonin elämässä.
XVI. Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummastuttane.
XVII. Opettaja tekee pyssyllään vallan ihmeitä.
XVIII. Yksinkertaisen alkuasukkaan siveellistä ja ruumiillista
kasvatusta.
XIX. Tilanne mutkistuu yhä.
XX. Tartelett hokee kaikissa äänilajeissa, että hän haluaisi
jo päästä pois saarelta.
XXI. Neekeri Karefinotu lausuu aivan hämmästyttävän mietteen.
XXII. Selitys kaikkeen, mikä tähän asti on näyttänyt
käsittämättömältä.

I.

Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä.

"Saari myytävänä käteismaksusta, kulungit lisäksi, enimmän tarjoovalle!" toisteli huutokaupantoimittaja Dean Felporg hengähtämättä yhä uudelleen tämän merkillisen myynnin ehtoja pohtiville ihmisille. "Saari myytävänä! Saari myytävänä!" säesti vielä kaikuvammalla äänellä huutaja Gingrass, joka kulki edestakaisin todella perin kiihtyneen väkijoukon keskellä.

Väkeä siinä tosiaan oli tungeksimassa huutokauppakamarin avarassa salissa Sacramento-kadun 10:ssä. Siellä oli paitsi useita Kalifornian, Oregonin ja Utahin amerikkalaisia myöskin joitakuita niistä ranskalaisista, jotka muodostivat runsaan kuudenneksen asujamistosta, sarapiinsa kääriytyneitä meksikolaisia, leveähihaisiin viittoihinsa puettuja kiinalaisia teräväkärkisissä kengissään ja kartiomaiset hatut päässä, Etelämeren kanakeja, vieläpä muutamia Kolminaisuus-virran varsilla kuljeskelevia Mustajalka-, Isomaha- tai Litteäpää-intiaanejakin.

Rientäkäämme lisäämään, että näytelmää esitettiin Kalifornian valtion pääkaupungissa, San Franciscossa, vaikkei siihen aikaan, jolloin uusien kultakaivosten tavoittelu houkutteli kullanetsijöitä molemmilta maapallon puoliskoilta — vuodesta 1849 vuoteen 1852. San Francisco ei enää ollut mitä se oli ollut alussa, karavaanimaja, maihinnousupaikka, kortteeri yhden yön lepäämistä varten hoppuisille ihmisjoukoille niiden kiirehtiessä Sierra Nevadan läntisellä rinteellä sijaitseville kulta-alueille. Ei, noin kaksikymmentä vuotta sitten oli entinen tuntematon Yerba Buena väistynyt ainoalaatuisen, satatuhatta asukasta käsittävän, kahden kukkulan liepeille rakennetun kaupungin tieltä, joka ei ollut löytänyt kyllin tilaa rantakaistaleelta, vaan oli päättäväisesti alkanut laajentua takalistonsa äärimmäisille kukkuloille asti, — sanalla sanoen kaupungin, joka on syössyt valta-asemastaan Liman, Santiagon, Valparaison ja kaikki muut kilpailijansa Uuden mantereen länsirannikolla ja josta yhdysvaltalaiset ovat tehneet Tyynenmeren kuningattaren, "länsirannikon loistotähden"!

Tuona päivänä — toukokuun 15:nä — oli vielä kylmä. Tässä maassa, joka on välittömästi napaseudun merivirtojen vaikutuksen alaisena, muistuttavat mainitun kuukauden ensimmäiset viikot pikemmin Keski-Euroopan maaliskuun viime viikkoja. Mutta sitä ei olisi huomannut tämän julkisen huutokauppasalin perällä. Lakkaamatta kilisevä kello oli kutsunut sinne suuren ihmisjoukon, ja kesäinen lämpömäärä sai jokaisen otsalle kihoilemaan hikihelmiä, jotka pakkanen ulkona olisi pian jähmetyttänyt.

Älkää luulko, että kaikki nämä häärivät ihmiset olivat saapuneet huutokauppakamariin ostotuumissa. Sanoisinpa, että siellä oli vain uteliaita. Ken olisi ollut kyllin hupsu, vaikka olisi ollut riittävän varakaskin, ostaakseen Tyynenmeren saaren, jonka hallitus kummallisesta oikusta oli pannut vasaran alle? Arveltiin siis, että mitään riittävää tarjousta ei tehtäisi, että kukaan harrastaja ei innostuisi huutamaan. Se ei kuitenkaan ollut julkisen kuuluttajan vika, hän kun koetti yllyttää ostajia huudoillaan, eleillään ja mitä houkuttelevimmilla kuvilla koristetulla kaunopuheisella kehuskelullaan.

Naurettiin, mutta ei kilpailtu tarjouksissa.

"Saari! Saari myytävänä!" toisteli Gingrass.

"Mutta ei ostettavana", vastasi eräs irlantilainen, jonka taskusta ei olisi löytynyt kolikoita pikku somerikonkaan hinnaksi.

"Saari, joka määrätyllä minimihinnalla ostettaessa ei nousisi edes viiteentoista dollariin hehtaarilta!" huusi vasaramies Dean Felporg.

"Ja joka ei tuottaisi senttiä sadalta!" vastasi roteva maanviljelijä, joka hyvin tunsi alaansa kuuluvat yritykset. "Saari, joka on ympärimitaltaan kokonaista satakaksikymmentä kilometriä ja pinta-alaltaan yhdeksänkymmenen tuhannen hehtaarin laajuinen!"

"Onko se edes vankalla perustalla?" kysyi meksikolainen, vanha kapakkavieras, jonka oma perustus tällä hetkellä näytti varsin horjuvalta.

"Saari, jolla vielä on koskemattomia aarniometsiä", jatkoi huutaja, "sekä niittyjä, kukkuloita, puroja…"

"Taataanko se?" kysäisi eräs ranskalainen, joka ei juuri näyttänyt halukkaalta tarttumaan syöttiin.

"Kyllä taataan!" vastasi toimitsija Felporg, liian varma ammatissaan välittääkseen yleisön pilapuheista.

"Kahdeksi vuodeksi?"

"Maailman loppuun asti."

"Ja vielä senkin jälkeen!"

"Saari aivan omaksi!" toisteli huutaja. "Saari, jolla ei ole ainoatakaan tuhoeläintä, ei petoa eikä matelijaa!"

"Eikö lintujakaan?" tokaisi joku velikulta.

"Eikä hyönteisiä?" säesti toinen.

"Saari enimmän tarjoovalle!" toisti Dean Felporg aivan hämmentymättä. "No, kansalaiset! Hiukkasen kukkarosisua! Ken haluaa saaren hyvässä kunnossa, melkein käyttämättömän saaren, joka sijaitsee Tyynessä valtameressä, tuossa merien meressä? Sen pohjahinta on aivan mitätön. Miljoona satatuhatta dollaria! Eikö siitä kukaan tarjoa miljoonaa sataatuhatta?… Puhuuko kukaan?… Tekö hyvä herra? Tekö siellä… te, joka liikutatte päätänne kuin porsliinimandariini?… Minulla on saari!… Niin, saari! Ken haluaa saaren?"

"Näyttäkää tavara!" lausui joku, ikäänkuin olisi ollut kysymys taulusta tai japanilaisesta porsliinimaljakosta.

Ja kaikki salissa olijat purskahtivat nauruun, mutta alkuhintaan ei vain lisätty puolta dollariakaan.

Mutta vaikka itse tavaraa ei voitukaan siirtää kädestä käteen, oli saaren asemakartta hankittu yleisön nähtäväksi. Harrastelijain täytyi tietää mitä ajatella tästä julkisella huutokaupalla tarjotusta maapallon palasesta. Mitään yllätystä ei ollut pelättävissä eikä mitään vastoinkäymistä. Asema, ilmansuunnat, seudun luonne, maanpinnan korkeussuhteet, eri vesistöjen verkko, ilmasto, kulkuyhteydet, kaikki oli helposti edeltäpäin todettavissa. Ei siinä sikaa säkissä ostettaisi, ja hyvinkin saattoi uskoa vakuutusta, ettei voinut olla petoksen pelkoa kauppatavaran laatuun nähden. Sitäpaitsi olivat Yhdysvaltain lukemattomat sanomalehdet, yhtä hyvin Kalifornian paikallislehdet kuin suuret päivälehdet, kahdesti viikossa, kerran viikossa, kahdesti kuussa tai kerran kuussa ilmestyvät julkaisut, aikakauslehdet, loistolukemistot, tilapäislehdet ja muut jo useamman kuukauden ajan lakkaamatta kiinnittäneet yleisön huomiota tähän saareen, jonka huutokaupallamyynnin kongressi oli äänestyksellä hyväksynyt.

Tämä saari oli Spencerin saari, joka sijaitsee länsilounaaseen San Franciscon lahdesta, noin neljänsadankuudenkymmenen meripenikulman päässä Kalifornian rannikolta, 32° 15' pohjoista leveyttä ja 142° 18' läntistä pituutta Greenwichin meridiaanista.

Muuten oli mahdotonta kuvitella eristetympää asemaa kaiken laiva- ja kauppaliikkeen ulkopuolella, vaikka Spencerin saari olikin verraten lyhyen matkan päässä ja sijaitsi niin sanoaksemme amerikkalaisilla vesillä. Mutta siellä ovat säännölliset, vinoon pohjoiseen tai etelään kulkevat merivirrat muodostaneet ikäänkuin tyvenvetisen järven, jota toisinaan nimitetään "Fleurieun pyörteeksi".

Tämän äärettömän, ilman huomattavaa suuntaa kuohuvan virranpyörteen saartamassa suvannossa sijaitsee Spencerin saari. Vain harvat laivatkaan saavat sen näköpiiriinsä. Tyynenmeren suuret kulkuväylät, jotka yhdistävät uuden mantereen vanhaan kulkien joko Kiinaan tai Japaniin, kääntyvät kaikki eteläisempään suuntaan. Purjealukset tapasivat tämän Fleurieun pyörteen pinnalla alituista tyventä, eikä suorinta tietä kiitävillä höyrylaivoillakaan olisi mitään hyötyä sen yli kulkemisesta. Eivät siis kummatkaan tule välittäneeksi mitään Spencerin saaresta, joka kohoaa siinä kuin jokin Ison valtameren vedenalaisten vuorten yksinäinen huippu. Ihminen, joka tahtoisi paeta maailman melua, etsien yksinäisyyden levollista rauhaa, ei tosiaan voisi löytää mitään parempaa kuin tämän muutamien satojen kilometrien päähän rannikosta kadonneen saaren! Vapaaehtoiselle Robinsonille se olisi ollut ihanteellinen kolkka! Mutta siitä oli maksettava hinta.

Ja miksi sitten Yhdysvallat tahtoivat luopua tästä saaresta? Oliko se oikku? Ei. Suuri kansa ei voi toimia oikusta kuin joku yksityinen henkilö. Asian oikea laita oli näin: Siinä paikassa, jossa se sijaitsee, oli Spencerin saari jo kauan näyttänyt aivan hyödyttömältä asemalta. Sen asuttaminen ei olisi tuottanut mitään käytännöllisiä tuloksia. Sotilaalliselta näkökannalta siihen ei liittynyt mitään mielenkiintoista, koska siltä ei olisi voitu hallita muuta kuin aivan autiota Tyynenmeren seutua. Kauppaliikenteen kannalta se olisi ollut yhtä hyödytön, koska sen tuotteet eivät olisi korvanneet edes viljelyskustannuksiaan eivätkä rahtikuluja.

Rangaistussiirtolaksi taas se olisi ollut liian lähellä rannikkoa, joten sellaistakaan ei käynyt sinne perustaminen. Sanalla sanoen, käyttipä sitä mihin tarkoitukseen hyvänsä, se olisi ollut liian hankalaa ja kallista. Niinpä se olikin ollut autiona ikimuistoisista ajoista asti, ja "erinomaisen käytännöllisten" miesten muodostama kongressi oli nyt päättänyt myydä Spencerin saaren huutokaupalla — sillä ehdolla kuitenkin, että ostaja oli vapaan Amerikan kansalainen.

Mutta saarta ei tahdottu antaa ilmaiseksi. Alkuhinnaksikin oli määrätty miljoona satatuhatta dollaria. Jollekulle rahayhtiölle, joka olisi pannut ostamansa omaisuuden viljelykseen ja hankkinut siitä voittoa, moinen summa olisi ollut vain pikkuseikka, jos kauppa todellakin olisi tarjonnut joitakin etuja. Mutta, emme voi sitä liian usein toistaa, se ei tarjonnut mitään etuja. Asiantuntijat eivät välittäneet tästä Yhdysvaltojen irtonaisesta pirstaleesta enempää kuin jostakin napaseudun jäätikköihin kätkeytyneestä luodosta.

Yksityishenkilöille taas oli summa sittenkin melkoinen. Olisi tarvinnut olla rikas maksaakseen moisesta päähänpistosta, joka missään tapauksessa ei voinut tuottaa edes yhtä sadalta! Täytyipä olla ihan äveriäs, sillä summa oli ehdottomasti käteisellä maksettava eli "cash", käyttääksemme amerikkalaista sanantapaa; ja varmaa on, että Yhdysvalloissakin ovat harvinaiset sellaiset pomot, joilla on miljoona satatuhatta dollaria noin vain taskurahoina — veteen viskattaviksi ilman mitään voiton toivoa.

Ja kuitenkin oli kongressi päättänyt olla myymättä sitä alle mainitun hinnan. Miljoona satatuhatta dollaria! Ei senttiäkään sen alle; muutoin Spencerin saari jäisi Yhdysvaltain omaisuudeksi.

Täytyi siis otaksua, ettei kukaan huutaja olisi kylliksi hupsu maksaakseen siitä sellaista hintaa.

Sitäpaitsi oli nimenomaan ennakolta määrätty, että omistaja, jos sellainen konsaan ilmestyi, ei olisi Spencerin saaren kuningas, vaan pienoistasavallan presidentti. Hänellä ei suinkaan olisi mitään oikeutta pitää alamaisia, vaan ainoastaan kansalaisia, jotka nimittäisivät hänet määrätyksi ajaksi ja voisivat hänet rajattomasti yhä uudestaan valita. Joka tapauksessa oli kielletty istuttamasta mitään itsevaltiasten sukupuuta. Koskaan eivät Yhdysvallat olisi sietäneet pienoisimmankaan kuningaskunnan perustamista amerikkalaisille vesille.

Tämä rajoittava ehto oli ehkä omiaan loitontamaan jonkun kunnianhimoisen miljoonamiehen tai valtaistuimelta syöstyn nabobin, joka olisi tahtonut kilpailla Sandwich-saarten, Marquesas-saarten, Pomotu-saarten tai muiden Tyynen valtameren saariryhmien villien kuningasten kanssa. Sanalla sanoen, olipa syynä mikä tahansa, ketään halukasta ostajaa ei ilmestynyt. Aika kului, huutaja kirkui itsensä hengästyksiin, yllyttääkseen tekemään tarjouksia, huutokaupantoimittaja käytti äänivarojansa, mutta ei havaittu ainoatakaan merkitsevää päänliikettä, jollaisia nämä arvoisat välittäjät ovat perin kerkeät huomaamaan, eikä alkuhinnasta ryhdytty edes keskustelemaan.

Täytyy kuitenkin sanoa, että jos vasara lakkaamatta kohosikin pöydän yli, niin ei väkijoukkokaan väsynyt odotukseen. Kokkapuheet risteilivät yhä salissa, sukkeluudet kulkivat miehestä mieheen. Jotkut tarjosivat saaresta kaksi dollaria, kulut mukaan luettuina. Toiset vaativat hyvitystä siitä, että ottaisivat sen haltuunsa.

Ja yhä jatkuivat huutajan äänekkäät ilmoittelut:

"Saari myytävänä! Saari myytävänä!"

Eikä ketään ostajaa.

"Takaatteko, että siellä on kullanpitoista lietettä?" kysyi Merchant
Streetin maustekauppias Stumpy.

"En", vastasi huutokaupantoimittaja, "mutta mahdotontakaan se ei ole; ja valtio luovuttaa ostajalle kaikki oikeudet tuollaisiin kultakenttiin".

"Kaihan siellä ainakin on tulivuori?" kysyi Oakhurst.

"Ei ole tulivuorta", vastasi Dean Felporg, "muutoin se olisikin kalliimpi".

Ääretön naurunrähäkkä seurasi tätä vastausta. "Saari myytävänä! Saari myytävänä!" kirkui Gingrass, jonka keuhkot olivat uupumaisillaan.

"Ei enempää kuin dollari, vain puoli dollaria, vain sentti pohjahinnan päälle", virkkoi huutokaupanpitäjä vielä viimeisen kerran, "ja sitten minä lyön! Ensimmäinen kerta!… Toinen kerta!…"

Täydellinen äänettömyys.

"Jos kukaan ei sano mitään, niin huutokauppa peruutetaan! Ensimmäinen kerta! Toinen karta!"

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria!" Nämä sanat kajahtivat salissa kuin revolverinlaukaukset. Hetkeksi mykistyttyään kääntyi väkijoukko huimapäätä kohti, joka oli uskaltanut pamauttaa tuon summan… Se oli William W. Kolderup San Franciscosta.

II

William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen J.R.
Taskinarin kanssa.

Oli kerran äärettömän rikas mies, joka käsitteli dollarimiljoonia niinkuin muut käsittelevät tuhansia. Se oli William W. Kolderup.

Sanottiin hänen olevan rikkaamman kuin Westminsterin herttua, jonka vuositulot nousivat kahdeksaansataantuhanteen puntaan ja joka saattoi tuhlata viisikymmentätuhatta frangia päivässä eli kolmekymmentäkuusi frangia minuutissa, — rikkaamman kuin Nevadan senaattori Jones, jolla oli kolmenkymmenenviiden miljoonan vuositulot, — rikkaamman kuin itse herra Mackay, jolle hänen kahden miljoonan seitsemänsadanviidenkymmenentuhannen punnan vuotuiset korkonsa hankkivat seitsemäntuhatta kahdeksansataa frangia tunnissa eli kaksi frangia ja jonkun centimen sekunnissa.

En puhu pikkumiljonääreistä: Rotschildeistä, Vanderbilteistä, Northumberlandin herttuoista ja Stewarteista, enkä mahtavan Kalifornian Pankin johtajista ja muista vanhan ja uuden maailman hyvätuloisista henkilöistä, joille William W. Kolderup olisi kyennyt viskelemään almuja. Hän olisi arastelematta lahjoittanut miljoonan aivan kuin te tai minä antaisimme viisikymmenmarkkasen.

Kalifornian ensimmäisten kultakaivosten käsittelyssä tämä arvoisa keinottelija oli laskenut arvaamattoman varallisuutensa vankat perustukset.

Hän oli sveitsiläisen kapteeni Sutterin [Sutter jäi itse köyhäksi, kolmekymmentä vuotta turhaan hakien omistusoikeuksilleen lain tunnustusta. Suom.] pääasiallisin yhtiökumppani, hänen, jonka tiluksilta ensimmäinen kultasuoni vuonna 1848 löydettiin. Tuon ajankohdan jälkeen tapaamme hänet onnen ja neronsa avustamina ottamassa osaa kaikkiin molempain pallonpuoliskojen suuriin liikeyrityksiin. Silloin hän heittäytyi rohkeasti kaikkiin kauppa- ja teollisuuskeinotteluihin. Hänen ehtymättömät rahastonsa käyttivät satoja tehtaita, hänen laivansa kuljettivat niiden tuotteita kaikkeen maailmaan. Hänen rikkautensa karttui siis ei ainoastaan aritmeettisen, vaan geometrisenkin sarjan vauhdilla. Hänestä sanottiin, kuten miljardimiehistä yleensä sanotaan, että hän ei tietänyt omaisuutensa määrää. Tositeossa hän tiesi sen melkein dollarilleen, mutta ei siitä juuri kerskannut.

Sillä hetkellä, jolloin hänet esittelemme lukijoillemme kaikella arvonannolla, jota niin "vankalle pohjalla" seisova mies ansaitsee, oli William W. Kolderupilla kaksituhatta toimistoa siroiteltuina kaikkiin maailman ääriin, kahdeksankymmentätuhatta henkeä palveluksessaan eri konttoreissaan Amerikassa, Euroopassa ja Australiassa, kolmesataatuhatta liiketuttavaa sekä viidensadan aluksen laivasto, joka alituisesti kynti meriä ja hankki hänelle voittoa. Ja hän käytti kokonaisen miljoonan vuodessa tavaraleimoihin ja kirjeiden postimaksuihin. Hän oli tosiaan uhkean Friscon (minkä pienen hyväilynimen amerikkalaiset tuttavallisessa puheessa antavat Kalifornian pääkaupungille) kunniana ja ylpeytenä.

William W. Kolderupin huudon täytyi ehdottomasti olla mitä vakavin tarjous. Kun siis "huutokaupan" katselijat olivat todenneet, kuka se oli, joka sadallatuhannella dollarilla oli ylittänyt Spencerin saarelle pannun pohjahinnan, syntyi vastustamatonta liikettä, leikkipuheet taukosivat heti, sanasutkaukset vaihtuivat ihastushuudoiksi, kajahtipa myyntisalissa yksi ja toinen hurrauskin.

Sitten tätä hälinää seurasi syvä hiljaisuus. Silmät suurenivat, korvia heristettiin. Mitä meihin tulee, niin jos olisimme olleet siellä, olisi hengityksemme pysähtynyt, jottemme olisi menettäneet mitään näytelmästä, joka seuraisi, jos joku muu harrastelija olisi antautunut kamppailuun William W. Kolderupin kanssa.

Mutta oliko se luultavaa? Oliko se edes mahdollista?

Ei! Ja riitti kerta kaikkiaan vain vilkaista William W. Kolderupiin ollakseen siitä varma, että hän ei milloinkaan antaisi perään asiassa, jossa hänen rahamiesmahtinsa pantaisiin koetukselle.

Hän oli kookas, vahva, isopäinen ja laajaharteinen mies, jonka jäsenet olivat tiukkaan kiinnitetyt rautaisen, lujasti naulatun kehän ympärille. Hänen hyväluontoinen, mutta päättäväinen katseensa ei kernaasti suuntautunut alaspäin. Hänen harmahtava tukkansa kiersi vielä tiheänä pensastona hänen kalloansa, yhtä runsaana kuin nuorukaisen iällä. Hänen nenänsä suorat ääriviivat muodostivat mittausopillisesti piirretyn suorakulmaisen kolmion. Viiksiä hänellä ei ollut. Amerikkalaismalliin leikattu parta kasvoi karheana leuassa, sen molemmat ylähuiput tavoittelivat leukapieliä, ja sitten se jatkui harmahtavana poskipartana ohimoille asti. Valkoiset hampaat olivat sopusuhtaisessa järjestyksessä hienoa ja tiukkaa suuta koristamassa. Siinä oli todellinen kommodorin pää, joka pystynä kohoaa myrskyssä ja uhmaa rajuilmaa. Mikään tuulispää ei olisi sitä taivuttanut, niin vankkana se seisoi voimakkaassa kaulassa, joka oli sitä kannattamassa. Tässä ylitarjousten kamppailussa merkitsisi sen jokainen nyökähdys ylhäältä alaspäin satatuhatta dollaria lisää.

Turhaa oli antautua otteluun.

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria, miljoona kaksisataatuhatta!" lausui huutokaupanpitäjä sillä omituisella korostuksella, jota välittäjä käyttää, kun vihdoinkin näkee, että hänen hommansa menestyy ja tuottaa hyötyä.

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria on tarjottu!" toisteli huutaja
Gingrass.

"Oh, huoleti voi korottaa!" jupisi kapakoitsija Oakhurst. "William W.
Kolderup ei peräänny!"

"Hän tietää hyvin, että kukaan ei tohdi yrittää!" vastasi Merchant
Streetin maustekauppias.

Useampaan kertaan toisteltu "Hst!" pakotti nämä kunnon liikemiehet täydellisesti vaikenemaan. Tahdottiin kuulla. Sydämet pamppailivat. Rohkenisiko joku ääni kohota vastaamaan William W. Kolderupin huutoon? Tämä itse pysyi hievahtamatta, ylvään näköisenä. Hän oli siinä niin tyynenä kuin ei asia olisi häntä lainkaan liikuttanut. Mutta hänen vieressään seisojat saattoivat havaita, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi vireeseen vedettyä dollareilla panostettua pistoolia, jotka ovat valmiina laukeamaan.

"Eikö kukaan sano mitään?" kysyi Dean Felporg.

Kukaan ei sanonut mitään.

"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!…"

"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!…" toisteli Gingrass, perin tottuneena tällaiseen pieneen kaksinpuheluun huutokaupanpitäjän kanssa.

"Minä lyön kaupan!"

"Me lyömme kaupan!"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla menee Spencerin saari maineen mantuineen!"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla!"

"Oletteko harkinneet?… oletteko käsittäneet?"

"Eikö kukaan kadu?"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla Spencerin saari!"

Ahdistuneet rinnat kohosivat ja laskeutuivat suonenvedontapaisesti.
Vieläkö viimeisessä silmänräpäyksessä tehtäisiin jokin ylitarjous?

Oikea käsi kohotettuna pöydän yli heilutti huutokaupanpitäjä Felporg norsunluista vasaraansa… Isku, vain yksi isku, ja kauppa olisi päätetty!

Yleisöön ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta, jos se olisi katsellut lynkkaus-lain summittaista sovelluttamista!

Vasara laskeutui verkalleen, melkein hipaisi pöytää, värisi hetkisen kuin miekka silloin, kun se aiotaan työntää vastustajan rintaan. Sitten se laskeutui nopeasti…

Mutta ennenkuin lyönti oli kumahtanut, kuultiin erään äänen lausuvan sanat:

"Miljoona kolmesataatuhatta dollaria!"

Kuului ensin yleisen hämmästyksen "ah!" ja sitten toinen, ei vähemmän yksimielisen tyytyväisyyden "ah!" Oli saapunut ylitarjooja. Syntyisi siis kilvoittelua.

Mutta kuka oli se huimapää, joka tohti tulla rahamasseilla ottelemaan
San Franciscon William W. Kolderupin kanssa? Se oli J.R. Taskinar
Stocktonista.

J.R. Taskinar oli rikas, mutta hän oli vielä kuulumpi paksuudestaan. Hän painoi neljäsataayhdeksänkymmentä naulaa. Jos hän oli päässyt vain toiselle sijalle Chicagon "lihavien miesten kilpailussa", johtui se siitä, että hänelle ei ollut suotu aikaa lopettaa päivällistään ja että hän siten oli menettänyt kymmenkunta naulaa.

Tämä järkäle, jonka äärettömälle ruholle tarvittiin erikoinen tuoli hänen istuakseen, asui Stocktonissa San Joachimin varrella. Se on Kalifornian tärkeimpiä kaupunkeja, etelän kaivosalueen varastokeskuksia, kilpaillen Sacramenton kanssa, johon taas keskittyivät pohjoisten kaivosten tuotteet. Sieltä laivat lastaavat suurimman määrän kalifornialaista viljaakin.

Eivät ainoastaan kaivosten tuotteet ja viljakauppa olleet antaneet J.R. Taskinarille tilaisuutta äärettömän varallisuuden hankkimiseen, vaan myöskin paloöljy oli kultaakantavana Paktolos-virtana juossut hänen kassakirstunsa lävitse. Sitäpaitsi hän oli suuri peluri, onnellinen peluri ja "pokeri", Länsi-Amerikan uhkapeli, oli aina osoittautunut ihmeellisen suosiolliseksi ja tuhlaavan runsasantiseksi häntä kohtaan. Mutta niin rikas kuin hän olikin, hän oli häijy ihminen, jonka nimeen ei kernaasti liitetty seudulla niin yleisesti käytettyä lisäkettä "arvoisa".

Kaikki lukuun ottaen hän oli niin sanoaksemme oivallinen syntipukki, ja ehkä hänen selkäänsä sälytettiin enemmän kuin kohtuullista oli. Varmaa ainakin on, että monissa tapauksissa hän ei häikäillyt käyttää derringeriä eli kalifornialaista revolveria.

Oli miten oli, J.R. Taskinar vihasi aivan erikoisesti William W. Kolderupia. Hän kadehti tämän varallisuutta, asemaa, hyvää mainetta. Hän halveksi kilpailijaansa niinkuin lihava mies halveksii miestä, jota hänellä on oikeus pitää laihana. Tämä ei ollut ensi kerta, kun Stocktonin liikemies yritti siepata San Franciscon liikemieheltä jonkin kauppahomman, hyvän tai huonon, vain pelkästä kilpailunhalusta. William W. Kolderup tunsi hänet perinpohjin ja osoitti hänelle joka kerta ylenkatsetta, joka oli omansa häntä ärsyttämään.

Viimeinen menestys, jota J.R. Taskinar ei vastustajalleen antanut anteeksi, oli se, että tämä oli hänet täydellisesti lyönyt äskeisissä vaaleissa. Hänen ponnistuksistaan, uhkauksistaan ja panetteluistaan huolimatta — puhumattakaan niistä monista tuhansista dollareista, jotka hänen vaalikätyrinsä olivat turhaan tuhlanneet, — istui William W. Kolderup paikallaan Sacramenton lakialaativassa neuvostossa.

Ja nyt oli J.R. Taskinar jollakin minulle tuntemattomalla tavalla saanut kuulla, että William W. Kolderup aikoi hankkia Spencerin saaren haltuunsa. Tuo saari olisi hänelle epäilemättä yhtä hyödytön kuin myöskin kilpailijalle. Siitä viis! Tässä oli uusi tilaisuus ryhtyä otteluun, kilvoitella ja ehkä voittaakin. J.R. Taskinar ei saattanut päästää sitä tilaisuutta käsistään.

Ja senvuoksi oli J.R. Taskinar saapunut huutokauppakamariin kaikkien noiden uteliaiden keskuuteen, jotka eivät voineet aavistaa hänen aikeitansa. Sen vuoksi hän ainakin oli varustanut patterinsa ja ennen toimeen tarttumista odottanut, kunnes hänen vastustajansa oli lisännyt pohjahintaan, niin korkea kuin se jo olikin.

Vihdoin oli William W. Kolderup kajahduttanut huutonsa: "Miljoona kaksisataatuhatta dollaria!"

Ja juuri silloin, kun William W. Kolderup luuli lopullisesti saaneensa tämän saaren, oli J.R. Taskinar jättiläisäänellä pamauttanut: "Miljoona kolmesataatuhatta dollaria!"

Kaikki olivat kääntyneet häntä katsomaan.

"Paksu Taskinar!"

Tuo nimi kulki suusta suuhun. Paksu Taskinar! Kyllä hänet tunnettiin! Hänen lihavuutensa oli antanut aiheen useampaan kuin yhteen kirjoitukseen Yhdysvaltain sanomalehdissä. En tiedä, kuka matemaatikko oli korkealentoisin laskelmin osoittanut vielä senkin, että hänen ruhonsa oli kyllin iso vaikuttaakseen meidän sivukiertolaiseemme ja häiritäkseen tuntuvassa määrässä kuun radan suuntaa.

Mutta J.R. Taskinarin ruumiinrakennus ei tällä hetkellä herättänyt salissaolijain mielenkiintoa. Se seikka, että hän antautui suoranaiseen julkiseen kilpailuun William W. Kolderupin kanssa, lupasi heille paljoa liikuttavamman näytelmän. Olihan syntymässä sankariottelu, jossa dollareja käytettäisiin luoteina. Enkä tiedä, kumman rahakirstun puolesta vedonlyöjät olisivat enemmän uskaltaneet.

Äärettömän rikkaita olivat molemmat, nämä kaksi verivihollista! Olisi siis enää kysymys vain itserakkaudesta.

Kun ensimmäiset, nopeasti hillityt kiihtymyksen liikahdukset olivat päättyneet, syntyi väkijoukossa uusi äänettömyys. Olisi kuullut hämähäkinkin kutovan verkkoansa.

Huutokaupan toimittajan Dean Felporgin ääni katkaisi tämän painostavan hiljaisuuden.

"Miljoonalla kolmellasadalla tuhannella dollarilla Spencerin saari!" huusi hän nousten pystyyn, voidakseen paremmin seurata tarjousten sarjaa.

William W. Kolderup oli kääntynyt J.R. Taskinariin päin. Läsnäolijat olivat väistyneet sivummalle tehdäkseen tilaa molemmille riitapuolille. Stocktonin mies ja San Franciscon mies saattoivat nähdä toisensa kasvoista kasvoihin, tuijottaa toisiinsa mielensä mukaan. Totuus pakottaa meidät sanomaan, että he eivät sitä laiminlyöneetkään. Koskaan ei toinen olisi taipunut luomaan alas katsettansa toisen edessä.

"Miljoona neljäsataatuhatta dollaria", virkkoi William W. Kolderup.

"Miljoona viisisataatuhatta!" vastasi J.R. Taskinar.

"Satatuhatta lisää!"

"Miljoona seitsemänsataatuhatta!"

Eikö tämä tuo mieleenne kertomusta kahdesta Glasgowin teollisuudenharjoittajasta, jotka onnettomuuden uhallakin kilpailivat siitä, kumpi rakentaisi tehtaansa piipun korkeammaksi kuin toinen? Mutta nyt rakennettiin torneja kultaharkoista.

J.R. Taskinarin ylitarjousten jälkeen William W. Kolderup kuitenkin jäi jonkun hetken miettimään ennenkuin antautui uudestaan kamppailuun. Taskinar sitävastoin räjähti kuin pommi eikä näkynyt haluavan silmänräpäystäkään harkita.

"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria!" toisti huutokaupanpitäjä. "No, hyvät herrat, saarihan menee melkein ilmaiseksi!… Ihan lahjaksi!"

Olisi saattanut luulla, että tuo arvoisa Felporg olisi virkatottumuksensa kiihoittamana lisännyt: "Kehyskin maksaa enemmän!"

"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria", kirkui huutaja Gingrass.

"Miljoona kahdeksansataatuhatta", vastasi William W. Kolderup.

"Miljoona yhdeksänsataatuhatta", säesti J.R. Taskinar.

"Kaksi miljoonaa!" huusi William W. Kolderup heti, tällä kertaa odottamatta.

Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvenneet hänen lausuessaan nämä viime sanat, mutta koko hänen asentonsa muistutti miehestä, joka ei tahdo luopua kamppailusta.

J.R. Taskinar hehkui kiihtymyksestä. Hänen tavattoman leveät kasvonsa muistuttivat rautateillä käytettyjä merkkilevyjä, joiden punainen puoli esille käännettynä tarkoittaa junan pysähdyttämistä. Mutta luultavastikaan hänen kilpailijansa ei välittäisi varoitusmerkeistä, vaan lisäisi höyryä.

J.R. Taskinar tunsi sen. Veri nousi hänen kasvoihinsa, jotka pöhöttyivät kuin kaatuvatautisella. Hän mykerteli kallisarvoisilla briljanteilla koristetuilla paksuilla sormillaan kellonsa raskaita kultaperiä. Hän katseli vastustajaansa ja sulki sitten hetkiseksi silmänsä avatakseen ne jälleen entistä vihaisempina.

"Kaksi ja puoli miljoonaa dollaria!" huudahti hän vihdoin toivoen tällä jättiläishypyllä ehkäisevänsä enemmät lisätarjoukset.

"Kaksi miljoonaa seitsemänsataatuhatta!" vastasi William W. Kolderup hyvin tyynellä äänellä.

"Kaksi miljoonaa yhdeksänsataatuhatta!"

"Kolme miljoonaa."

Niin, San Franciscon William W. Kolderup oli luvannut kolme miljoonaa dollaria.

Kättentaputukset olivat jo paukahtaa. Ne pidättyivät kuitenkin huutokaupan toimittajan äänen kajahtaessa, kun tämä toisti huudon ja uhkasi vaistomaisella lihasten liikkeellä laskea kohotetun vasaran. Olisi luullut, että Dean Felporg, niin tylsistynyt kuin hän olikin julkisen huutokaupan yllätyksiä vastaan, oli kykenemätön kauemmin hillitsemään itseään.

Kaikkien katseet olivat kääntyneet J.R. Taskinariin päin. Tuo isoruhoinen mies tunsi niiden painon, mutta vielä enemmän noiden kolmen miljoonan dollarin painon, joka näkyi hänet murskaavan. Hän aikoi puhua, kaiketikin tehdäkseen ylitarjouksen, mutta ei saanut sanaa suustansa. Hän koetti liikuttaa päätänsä… mutta ei enää kyennyt.

Vihdoin kuului hänen äänensä heikkona, mutta silti riittävän selvänä.

"Kolme ja puoli miljoonaa!" jupisi hän.

"Neljä miljoonaa", vastasi William W. Kolderup.

Se oli viimeinen nuijanisku. J.R. Taskinar lyyhistyi. Vasara kumahti pöydän marmorilaattaan…

Spencerin saari oli myyty huutokaupalla neljästä miljoonasta dollarista
San Franciscon William W. Kolderupille.

— Kyllä minä kostan! — jupisi J.R. Taskinar.

Ja luotuansa vielä vihaisen silmäyksen vastustajaansa hän palasi
Occidental-hotelliin.

Sillä välin kajahtivat kolminkertaiset eläköön-huudot ja ihastuksen remahdukset William W. Kolderupin korvissa saatellen häntä Montgomery-kadulle asti. Ja niin suuri oli riemastuneiden amerikkalaisten innostus ja hullaantuminen, etteivät he muistaneet edes laulaa Yankee Doodleansa.

III

Phina Hollaneyn ja Godfrey Morganin keskustelu pianon säestyksellä.

William W. Kolderup oli siis palannut Montgomery-kadun varrella sijaitsevaan palatsiinsa. Tämä katu on San Franciscon Regent Street, Broadway, Boulevard des ltaliens. Tätä suurta valtasuonta pitkin, joka kulkee kaupungin läpi yhdensuuntaisesti sen rantakatujen kanssa, käy vilkas liike, kaikkialla näkyy mitä vauhdikkain touhu ja elämä. Siellä kulkee monilukuisia raitioteitä, vierii hevosten tai muulien vetämiä ajopelejä; kiirehtivät ihmiset tungeskelevat kivikäytävillä ja hyvin uhkeiden kauppapuotien edustalla. Vielä lukuisampi on ihmistulva kapakkain ovilla, ja niissä nautitaan mitä tyypillisimpiä kalifornialaisia juomia.

Tarpeetonta on kuvailla Friscon pohatan asuntoa. Kun hänellä oli liian paljon miljoonia, niin oli liiaksi ylellisyyttäkin. Enemmän mukavuutta kuin makua. Vähemmän taiteellista kuin käytännöllistä vaistoa. Eihän kaikki ollut yhtaikaa mahdollista.

Tyytyköön lukija tietoon, että siellä oli upea vastaanottohuone ja tässä huoneessa piano, jonka sävelet kaikuivat palatsin kuuman ilmapiirin läpi hetkellä, jolloin äveriäs Kolderup sinne astui.

— Hyvä, — tuumi hän, — he ovat täällä! Sananen rahastonhoitajalleni, ja sitten käymme heti juttelemaan!

Ja hän kääntyi työhuoneeseensa päin, päättääkseen tämän pienen liikeasian, Spencerin saaren oston, jotta sitä ei enää tarvitsisi ajatella. Sitä varten piti vain ottaa esille ja myydä muutamia arvopapereita maksaakseen ostoksensa. Neljä riviä hänen pörssivälittäjälleen, muuta ei tarvittu. Senjälkeen William W. Kolderup ryhtyisi toiseen "laskelmaan", joka oli hänellä aivan eri tavalla sydämenasiana.

Niin, Phina ja Godfrey olivat salissa: edellinen pianon ääressä, jälkimmäinen loikoillen sohvalla ja raukeasti kuunnellen noita harppumaisen heleitä säveliä, joita ihastuttavan tytön sormet loihtivat soittokoneesta.

"Kuunteletko sinä?" kysyi viimemainittu.

"Tietysti."

"Niin, mutta käsitätkö sinä?"

"Käsitänkö, Phina! Et ole niitä Auld Robin Grayn muunnelmia koskaan soittanut näin hyvin."

"Enhän minä Auld Robin Graytä soita, Godfrey… tämä kappale on Happy moment…"

"Ah, minä luulin!" vastasi Godfrey välinpitämättömällä äänellä, jonka merkityksestä ei olisi voinut erehtyä.

Nuori tyttö kohotti molemmat kätensä ja jätti hetkiseksi sormensa haralleen pianon yli ikäänkuin aikoen jälleen näppäistä säveleen. Sitten hän kääntäen puoliksi tuoliansa jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi katselemaan liian tyyntä Godfreytä, joka koetti välttää hänen katsettansa.

Phina Hollaney oli William W. Kolderupin kummityttö. Huolehdittuaan orvon kasvatuksesta hän oli antanut tytölle oikeuden pitää itseänsä hänen tyttärenään, jonka tulisi rakastaa häntä isänänsä. Tyttö ei sitä laiminlyönytkään. Hän oli nuori, "omalla tavallaan kaunis", kuten sanotaan, ja ihan varmaan hurmaava kuusitoistavuotias vaaleaverinen tyttö, jossa oli hiven ruskeatakin, kuten voi lukea hänen tummansinisten silmiensä kristallista. Emme voisi olla vertaamatta häntä liljaan, koska sitä vertausta parhaissa seurapiireissä poikkeuksetta käytetään amerikkalaisista kaunottarista. Hän oli siis lilja, jos suvaitsette, mutta johonkin vastustuskykyiseen ja vankkaan metsäruusuun oksastettu. Epäilemättä hänellä oli paljon sydämellisyyttä, tuolla nuorella missillä, mutta hänellä oli myöskin paljon käytännöllistä tajua, hyvin omintakeinen esiintyminen, eikä hän antautunut sukupuolensa ja ikäistensä haaveiluihin ja unelmiin enemmän kuin oli sopivaa.

Unelmat menevät hyvin mukiin nukkuessa, mutta eivät valveilla ollessa.
Ja tällä hetkellä hän ei nukkunut, eikä häntä suinkaan edes nukuttanut.

"Godfrey", toisti hän.

"Phina", vastasi nuori mies.

"Missä sinä nyt olet?"

"Sinun lähelläsi… tässä salissa…"

"Ei, et ole minun lähelläni, Godfrey! Et ole tässä salissa!… Olet kaukana, hyvin kaukana… merien tuolla puolen, eikö niin?"

Ja konemaisesti etsien pianoa Phinan käsi harhaili pienten septimien sarjaan, jonka surumielisyys sanoi paljon ja jota ehkä ei ymmärtänyt William W. Kolderupin sisarenpoika.

Sillä se tämä nuori mies oli, sellainen oli se sukulaisuuden side, joka yhdisti hänet tämän talon rikkaaseen isäntään. Tämän saarenostajan jo vuosikausia sitten orvoksi jääneenä sisarenpoikana oli Godfrey Morgan, samoinkuin Phinakin, kasvatettu enonsa luona, jolle liikeasioiden kuumeinen touhu ei koskaan ollut suonut väliaikaa naimista ajatellakseen.

Godfrey oli nykyään kaksikolmattavuotias. Opistonsa päätettyään hän oli jättäytynyt aivan joutilaaksi. Vaikka hän olikin suorittanut yliopistollisen tutkinnon, ei hän ollut siitä paljoa viisastunut. Elämä avasi hänelle vain helppoja teitä. Hän saattoi astua oikealle tai vasemmalle: aina hän johonkin saapuisi, missä onni ei pettäisi häntä.

Sitäpaitsi Godfrey oli komean näköinen, hieno ja siro, eikä hän koskaan ollut käyttänyt ylenmäärin koristeltuja kaulahuiveja, ei somistellut sormiansa, kalvosimiansa tai paidanrintaansa kaikenlaisilla oikullisilla jalokivisommitteluilla, joita hänen maanmiehensä pitivät niin suuressa arvossa.

En hämmästyttäisi ketään sanomalla, että Godfrey Morgan oli naiva Phina Hollaneyn. Olisiko voinut olla toisin? Sehän olisi ollut mitä sopivin liitto. Sitäpaitsi William W. Kolderup itse toivoi tuota naimiskauppaa. Siten hän takaisi omaisuutensa kahdelle henkilölle, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa, puhumattakaan siitä, että Phina miellytti Godfreytä ja että Godfreykään ei ollut Phinalle vastenmielinen. Se oli tarpeellista kauppahuoneen hyvän kirjanpidonkin vuoksi. Heidän syntymästään asti oli avattu tili nuorelle miehelle ja toinen tytölle. Nuo tilit oli vain päätettävä ja talletuskirjat siirrettävä uusittuina puolisoiden nimelle. Arvoisa liikemies otaksui, että kaikki tuo sujuisi mainiosti ja että tilinpäätös lopullisesti joutuisi tasapainoon ilman erehdyksiä tai laiminlyöntejä.

Mutta laiminlyöntiäpä siinä juuri olikin ja ehkä erehdystäkin, kuten pian saamme osoittaa.

Erehdystä, koska Godfrey ei vielä tuntenut itseänsä täysin kypsyneeksi avioliiton suureen asiaan; laiminlyöntiä, koska ei oltu tunnusteltu hänen taipumuksiansa tässä suhteessa.

Opintonsa päätettyään Godfrey tunsi tosiaan ikäänkuin ennenaikaista väsymystä maailmaan ja koko elämäänkin, jossa häneltä ei mitään puuttuisi, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan toivomusta lausuttavana, jossa hänellä ei ollut mitään tehtävää! Silloin hänet valtasi ajatus vaeltaa maailmaa ristiin rastiin: hän huomasi oppineensa kaikkea, mutta ei matkustamaan. Vanhasta ja uudesta mantereesta hän ei totta puhuen tuntenut muuta kuin yhden ainoan kohdan, San Franciscon, jossa oli syntynyt ja josta ei ollut koskaan poistunut muutoin kuin ehkä unessa ja unelmissaan.

Ja mitäpä, kysyn teiltä, on nuori mies, joka ei ole pariin, kolmeen kertaan matkustanut maapallon ympäri, — varsinkin jos hän on amerikkalainen? Mihin hän voi vastedes kelvata? Tietääkö hän, miten suoriutua erilaisista selkkauksista, joihin pitkäaikaisella matkalla saattaa joutua? Jollei hän ole hiukan tottunut seikkailevaan elämään, kuinka hän tahtoisi vastata itsestään? Ja eivätkö muutamat tuhannet penikulmat, jotka on matkannut maailmassa katsellakseen ympärilleen, tehdäkseen havaintoja ja hankkiakseen tietoja, ole välttämätön lisä nuoren herrasmiehen kasvatukseen?

Niinpä oli tapahtunut, että Godfrey oli jo lähes vuosikauden ahminut meidän aikakaudellamme niin runsaasti rehoittavaa kirjallisuutta matkakertomusten alalta, ja tämä lukeminen oli hänet huumannut. Hän oli Marco Polon kanssa löytänyt Kiinan, Kolumbuksen seurassa Amerikan, Cookin mukana Tyynenmeren, Dumont d'Urvillen parissa etelänavan. Hänessä oli syntynyt kiihkeä halu matkustaa sinne, missä nuo kuulut purjehtijat olivat käyneet ilman häntä. Hän ei tosiaan olisi pitänyt liian kalliisti ostettuna muutamia vuosikausia kestävää tutkimusretkeä, vaikka olisikin joutunut useiden hyökkäysten alaiseksi malaijilaisten merirosvojen taholta, ollut mukana laivojen yhteentörmäyksissä ja haaksirikkoutunut autioille rannikoille, joilla olisi täytynyt viettää Selkirkin tai Robinson Crusoen elämää. Niin, Robinson, kunpa rupeisikin Robinsoniksi! Kukapa nuori sielu ei ole sitä hiukan haaveillut, lukiessaan — kuten Godfrey oli varsin usein, liiankin usein lukenut — Daniel Defoen tai Wyssin kuviteltujen urhojen seikkailuja.

Niin, sellaista haaveili William W. Kolderupin oma sisarenpoika siihen aikaan, jolloin eno aikoi kahlehtia hänet avioliiton umpisolmuisilla siteillä. Mitä taas siihen tulee, että olisi matkustanut Phinan kanssa, sitten kun tytöstä olisi tullut mrs Godfrey Morgan, — ei, se ei käynyt päinsä! Oli matkustettava yksinään tai oltava kokonaan matkustamatta. Ja sitäpaitsi, eikö Godfrey tyydytettyään oikkunsa olisi ollut kelvollisempi naimasopimusta allekirjoittamaan? Voiko mies tehdä naisen onnelliseksi ja osaako hän itsekään avio-onnestaan nauttia, jollei ensin ole käynyt Japanissa tai Kiinassa tai edes Euroopassa? Ei, ei suinkaan!

Ja siksipä Godfrey nyt oli hajamielinen miss Phinan parissa, välinpitämätön hänen sanoistaan, kuuro hänen soittelemilleen sävelille, jotka ennen olivat häntä hurmanneet.

Vakavana ja harkitsevana tyttönä Phina oli sen kyllä huomannut. Jos sanoisi, ettei se neitosta hiukan sapettanut, jopa huolestuttanutkin, olisi se ollut aiheetonta panettelua. Mutta tottuneena katselemaan asioita käytännöllisesti hän oli jo tuuminut:

— Jos on välttämätöntä, että hän matkustaa, niin on parempi, että hän matkustaa ennen häitä kuin niiden jälkeen!

Ja siksipä hän oli sanonut Godfreylle nuo yksinkertaiset, hyvin merkilliset sanat:

"Ei, et ole minun lähelläni tällä hetkellä… olet kaukana merien tuolla puolella!"

Godfrey oli noussut. Hän oli astunut muutaman askeleen salissa, katsahtamatta Phinaan, ja huomaamattansa hän oli tullut etusormellaan painaltaneeksi erästä pianon näppäimistä.

Suuri dess, oktaavia liian alhaalta, perin haikea sävel, vastasi hänen kosketukseensa.

Phina oli käsittänyt ja enemmittä keskusteluitta aikoi niin sanoaksemme jättää kihlattunsa muurin juurelle odottamaan että hän auttaisi murtamaan siihen aukon, josta mies voisi paeta, minne mielensä teki. Mutta silloin salin ovi avautui.

William W. Kolderup ilmestyi hiukan touhussaan kuten aina. Näemme hänessä liikemiehen, joka oli päättänyt yhden kauppatoimen ja valmistausi aloittamaan toista.

"No", virkkoi hän, "nyt ei enää ole kysymys muusta kuin päivän määräämisestä".

"Minkä päivän?" sanoi Godfrey säpsähtäen. "Minkä päivän, jos suvaitsette, eno?"

"Teidän molempain hääpäivän!" vastasi William W. Kolderup. "Ei suinkaan ole puhetta minun hääpäivästäni!"

"Sillä olisi ehkä kiireempi!" virkkoi Phina.

"Häh…? Mitä…!" huudahti eno, "mitä tämä merkitsee…? Sanommeko tämän kuun lopulla?"

"Kummi-isä Will", vastasi nuori tyttö, "tänään ei ole kysymys hääpäivän, vaan lähtöpäivän määräämisestä!"

"Lähtöpäivän…?"

"Niin, Godfreyn lähtöpäivän", jatkoi miss Phina, "Godfreyn, joka ennen avioliittoon menoa tuntee tarvetta matkailla hiukan maailmassa!"

"Aiotko sinä lähteä… sinä?" ihmetteli William W. Kolderup astuen nuorta miestä kohti ja tarttui hänen käsivarteensa ikäänkuin peläten, että "tuo sisarenpojan veitikka" pääsisi häneltä karkuun.

"Niin, eno Will", vastasi Godfrey rohkeasti.

"Ja kuinka pitkäksi ajaksi?"

"Puoleksitoista vuodeksi tai korkeintaan kahdeksi, jos…"

"Jos…?"

"Jos te vain sallitte ja jos Phina tahtoo minua siihen asti odottaa!"

"Sinua odottaa! Kas sitä sulhasta, joka ei pyydä muuta kuin saada juosta tiehensä!" pilkkasi William W. Kolderup.

"Täytyy Godfreyn antaa menetellä mielensä mukaan", vastasi nuori tyttö. "Kummi-isä, minä olen miettinyt tuota kaikkea. Olen nuori, mutta Godfrey on totta totisesti vielä nuorempi kuin minä! Matkat vanhentavat häntä, ja minusta tuntuu, ettei saa vastustaa hänen mielitekojansa! Hän tahtoo matkustaa, — matkustakoon! Sitten hänelle tulee levon tarve, ja palatessaan hän löytää minut taas."

"Mitä!" huudahti William W. Kolderup, "suostutko sinä laskemaan tämän huimapään lentoon?"

"Niin, niiksi haluamikseen kahdeksi vuodeksi!"

"Ja sinä odotat häntä?…"

"Jollen kykenisi häntä odottamaan, niin en häntä rakastaisikaan!"

Tämän sanottuaan Phina palasi taas pianonsa ääreen ja joko hän sitten tahtoi tai ei, soittivat hänen sormensa hillitysti hyvin muodikkaan kappaleen "Kihlatun lähtö", joka oli tilaisuuteen varsin sopiva, se täytyy myöntää. Mutta ehkä huomaamattansa hän soitti sen mollissa, vaikka se oli sävelletty duuriin. Näinpä koko sävelmän tunne muuttui ja sen valittava väritys tulkitsi hyvin nuoren tytön sisimmät vaikutelmat.

Hämmentynyt Godfrey ei tällä välin sanonut sanaakaan. Hänen enonsa oli tarttunut hänen päähänsä ja käännettyään sen päivänvaloa kohti katseli häntä. Tällä tavoin hän kyseli häneltä tarvitsematta puhua, ja poika vastasi hänelle tarvitsematta mitään sanoin lausua.

"Kihlatun lähdön" valittavat säveleet kuuluivat yhä haikeina. Sitten William W. Kolderup käveltyään lattian yli palasi Godfreyn luo, joka seisoi kuin syyllinen tuomarinsa edessä. Sitten hän korotti ääntään:

"Onko se hyvin vakavaa?" kysyi hän.

"Hyvin vakavaa", vastasi miss Phina keskeyttämättä soittoansa, sillä välin kun Godfrey tyytyi tekemään myöntävän liikkeen.

"All right", vastasi William W. Kolderup luoden sisarenpoikaansa omituisen katseen.

Sitten olisi voinut kuulla hänen mutisevan hampaittensa välitse:

— No, sinä tahdot maistaa, miltä matkat tuntuvat, ennenkuin menet naimisiin Phinan kanssa! Hyvä on, saat siihen tilaisuuden, poikaseni!

Hän käveli vielä pari kolme askelta ja pysähtyen käsivarret ristissä kysyi:

"Mihin sinä haluat matkustaa?"

"Kaikkialle."

"Ja milloin aiot lähteä?"

"Milloin te sallitte, eno Will."

"Parasta sitten, että lähdet mahdollisimman pian!"

Kun viimeiset sanat lausuttiin, oli Phina äkkiä keskeyttänyt soittonsa, vasemman käden pikkusormi oli juuri näpännyt dissin… eikä neljännesnuotti ollut päättynyt sävelen korkotavuun. Hän oli pysähtynyt keskelle sanaa "haikea", kuten "Hugenottien" Raoul poistuessaan Valentinen kanssa esittämänsä duetton jälkeen. Ehkä Phina-neidon sydän oli hiukan paisuksissa, mutta hän oli lujasti päättänyt olla mitään virkkamatta.

Silloin William W. Kolderup Godfreyhin katsahtamatta astui pianon luo.

"Phina", sanoi hän vakavasti, "ei saa koskaan pysähtyä 'haikeaan'!"

Ja laskien paksun sormensa kohtisuoraan näppäimelle. Hän kajahdutti heleän a:n.

IV

T. Artelett, jota nimitetään Tartelettiksi, esitellään asianmukaisesti lukijalle.

Jos T. Artelett olisi ollut ranskalainen, olisivat hänen maanmiehensä ihan varmaan nimittäneet häntä leikillisesti Tartelettiksi. [Tartelette merkitsee: pikku torttu. Suom.] Ja koska se nimitys hänelle sopii, emme epäröi sitä hänestä käyttää. Ja jollei Tartelett ollutkaan ranskalainen, olisi hänen varsin hyvin sietänyt olla.

Teoksessaan "Matka Pariisista Jerusalemiin" kertoo Chateaubriand pienestä miehestä, joka "oli puuteroitu ja piti tukkansa käherrettynä kuten ennen vanhaan, käytti kypsymättömän omenan väristä nuttua, pitkiä droguet-kankaisia liivejä, muslimista poimukaulusta ja kalvosimia samasta aineesta, vingutti käsiviulua ja tanssitti irokeeseilla Madelon Friquetia".

Kalifornialaiset eivät ole irokeeseja, se vielä puuttuisi, mutta Tartelett toimi siitä huolimatta tanssin- ja plastiikan opettajana Kalifornian pääkaupungissa. Jollei hänen oppituntejansa maksettukaan majavannahoilla ja karhunliikkiöillä, kuten hänen edeltäjänsä, niin maksettiin ne dollareilla. Jos hän oppilaistaan puhuessaan ei sanonut: "nämä arvoisat villit ja nämä armolliset villittäret", johtui se siitä, että hänen oppilaansa olivat varsin sivistyneitä, ja uskoaksemme häntä itseänsä, hän ei suinkaan ollut vähän kohottanut heidän sivistystasoansa.

Vanhapoika Tartelettilla oli viisiviidettä ikävuotta siihen aikaan, kun hänet lukijoillemme esittelemme. Mutta kymmenkunta vuotta sitten oli hänen avioliittonsa erään jo kypsyneen neitosen kanssa ollut toteutumaisillaan.

Silloin ja sitä varten pyydettiin häneltä "pari, kolme riviä" iästään, persoonastaan ja asemastaan, ja hän katsoi velvollisuudekseen vastata seuraavaan tapaan, mikä säästää meiltä vaivan piirtää hänen kuvansa siveellisessä samoin kuin ruumiillisessakin merkityksessä.

Hän on syntynyt 17. p. heinäkuuta vuonna 1835, neljännestä yli kolme aamulla.

— Hän on viiden jalan, kahden tuuman ja kolmen linjan pituinen.

— Hänen paksuutensa lanteiden kohdalta on täsmälleen kaksi jalkaa ja kolme tuumaa.

— Hänen painonsa, joka viime vuodesta oli lisääntynyt kuudella naulalla, on sataviisikymmentäyksi naulaa ja kaksi unssia.

— Pää on pitkulainen,

— Hiukset, joita otsalla on harvassa, ovat harmahtavan kastanjanruskeat; otsa on korkea, kasvot soikeat, ihonväri tummahko.

— Silmät — oivallinen näkö — ovat harmaanruskeat, silmäripset ja kulmakarvat vaaleanruskeat; silmäluomet ovat jokseenkin syvälle painuneet kuoppaansa kaartuvien kulmakarvojen alle.

— Nenä on keskikokoa, ja siinä on sierettymä vasemman sieraimen kohdalla.

— Ohimot ja posket ovat litteät ja karvattomat.

— Korvat ovat suuret ja litteät.

— Keskikokoista suuta ei tärvele ainoakaan mädäntynyt hammas.

— Ohimoita ja vain hiukan suippenevia huulia verhoavat tuuheat viikset ja tuuhea pujoparta; leuka on pyöreä ja sitäkin varjostaa monivärinen parta.

— Pieni kauneustäplä koristaa hänen lihavaa kaulaansa niskan puolelta.

— Hänen kylpemässä ollessaan saattaa vielä nähdä, että hänen hipiänsä on valkoinen ja melkein karvaton.

— Hän on luonnostaan tyyni ja säännöllinen. Vaikka hänen ruumiinrakenteensa ei ole vankimpia, on hänen suuren kohtuullisuutensa avulla onnistunut säilyttää terveytensä aivan täydellisenä syntymästään asti. Hänen henkitorvensa pää on herkkä ja ärtyy helposti; siksipä hän onkin välttänyt tupakoimispahetta. Hän ei myöskään käytä väkijuomia, ei kahvia, ei liköörejä, ei edes miedontamatonta viiniä. Sanalla sanoen, kaikesta, mikä voisi ärsyttää hänen hermostonsa, hän terveydenhoitonsa vuoksi mitä ankarimmin kieltäytyy. Heikko olut ja veteen sekoitettu viini ovat ainoat juomat, joita hän vaaratta voi nauttia. Varovaisuuttaan saa hän kiittää siitä, että hänen ei ole koskaan tarvinnut kääntyä lääkärin puoleen siitä asti kun maailmaan tuli.

— Hänen eleensä ovat välittömät ja vilkkaat, hänen liikkeensä pirteät, hänen luonteensa suora ja avonainen. Sitäpaitsi hän menee hienotunteisuudessa ihan äärimmäisyyteen asti, ja niinpä hän pelosta, että tekisi naisen onnettomaksi, on tähän saakka epäröinyt antautua avioliiton siteihin.

Sellainen oli Tartelettin itsensä esittämä todistus, mutta niin viehättävä kuin tämä kuva olisikin saattanut olla määrättyyn ikään ehtineelle neitoselle, raukesi suunniteltu liitto. Opettaja jäi siis vanhaksipojaksi ja jatkoi oppituntiensa antamista tanssissa ja hyvässä ryhdissä.

Juuri siihen aikaan hän tätä varten saapui William W. Kolderupin taloon. Kun sitten aikaa myöten oppilaat hänet vähitellen jättivät, jäi hän ikäänkuin vaunujen viidenneksi pyöräksi tämän äveriään perheen henkilökuntaan.

Hiukan naurettavista ominaisuuksistaan huolimatta hän oli joka tapauksessa kunnon mies. Häneen kiinnyttiin. Hän rakasti Godfreytä, samoin Phinaa, ja nämäkin vuorostaan pitivät hänestä. Eikä hänellä enää ollut kuin yksi kunnianhimo maailmassa: istuttaa heidän mieleensä kaunotaiteensa kaikki hienoudet, tehdä heistä hyvään ryhtiin nähden kaksi täydellistä olentoa.

Ja nyt — kukapa sitä uskoisi? — juuri opettaja Tartelettin valitsi William W. Kolderup sisarenpoikansa toveriksi tälle suunnitellulle matkalle. Niin, hänellä oli jonkun verran aihetta luulla, että Tartelettilla ei ollut varsin vähäistä osaa Godfreyn kiihkeään matkustusintoon, jotta tämä vieraisiin maihin tutustumalla saisi sopivan viimeistelyn kasvatukselleen. William W. Kolderup päätti siis toimituttaa heidät yhdessä matkalle. Jo seuraavana päivänä, huhtikuun 16:na, hän kutsutti tanssinopettajan työhuoneeseensa.

Pohatan pyyntö oli Tartelettille käsky. Opettaja lähti huoneestansa pieni viulunsa, pochette, kainalossaan ollakseen valmiina kaikkiin tilanteihin. Hän nousi palatsin pääportaita akateemisen siroin askelin, kuten tanssinopettajalle sopii, kolkutti työhuoneen ovelle, astui sisään, ruumis puolikumarassa, kyynärpäät pyörennettyinä, hymysuin, ja odotti kolmannessa asennossa sovitettuaan jalkansa ristiin toisen toisensa edelle puolelta pituudeltaan, niin että nilkat hiukan koskettivat toisiansa ja kärjet olivat käännetyt ulospäin.

Jokainen muu kuin opettaja Tartelett olisi tällaisessa vaappuvassa tasapainossa horjahtanut kannaltaan, mutta hän osasi pysyä ehdottoman suorana ja vavahtelematta.

"Herra Tartelett", virkkoi William W. Kolderup, "olen käskenyt kutsua teidät ilmoittaakseni teille uutisen, joka luullakseni ei teitä kummastutakaan".

"Onneks' olkoon!" vastasi opettaja, vaikkei William W. Kolderup ollut laisinkaan aivastanut, kuten olisi saattanut luulla.

"Sisarenpoikani avioliitto lykätään tuonnemmaksi, vuoden tai puolentoista päähän", jatkoi eno, "ja omasta pyynnöstään lähtee Godfrey matkoille vanhan ja uuden maailman eri valtioihin".

"Hyvä herra", vastasi Tartelett, "oppilaani Godfrey tuottaa kunniaa maalle, jossa hän on syntynyt, ja…"

"Ja myöskin plastiikan opettajalle, joka on kehittänyt hänessä hyvää ryhtiä ja kaunista esiintymistapaa", virkkoi liikemies äänellä, johon sisältyvää ivallista vivahdusta Tartelett ei ollenkaan huomannut.

Ja tosiaankin hän, luullen sopivaksi pyöräyttää "tanssiliikkeen", siirteli jalkojansa vuorottain eräänlaisessa sivuille päin liukuvassa tahdissa. Sitten hän taivuttaen keveännotkeasti polveaan kumarsi William W. Kolderupille.

"Olen ajatellut", jatkoi tämä, "että teille varmaan olisi hiukan tuskallista erota oppilaastanne".

"Se tuska tuntuisi varsin kipeältä", vastasi Tartelett, "mutta jos täytyy…"

"Ei täydy", ehätti William W. Kolderup, jonka tummat kulmakarvat rypistyivät.

"Ah!…" vastasi Tartelett.

Hiukan hätääntyneenä astahti viimemainittu poljennollisesti taaksepäin siirtyäkseen kolmannesta asennosta neljänteen. Sitten hän jätti molempain jalkojensa välille niiden leveyden suuruisen alan — olematta kenties täysin tietoinen tästä liikkeestänsä.

"Niin", lisäsi rahamies lyhyesti ja äänellä, joka ei sallinut vastauksen varjoakaan, "olen ajatellut, että olisi tosiaan julmaa eroittaa opettaja ja oppilas, jotka niin hyvin ymmärtävät toisiansa!"

"Tietysti… matkat!…" vastasi Tartelett, joka ei näkynyt tahtovan käsittää.

"Niin… tietysti!…" toisti William W. Kolderup, "matkat eivät ainoastaan tuo esille sisarenpoikani lahjoja, vaan myöskin sen opettajan kyvyt, jota hän saa kiittää mallikelpoisesta ryhdistään!"

Koskaan ei tämän suuren lapsen päähän ollut pälkähtänyt, että hänen jonakuna päivänä täytyi lähteä San Franciscosta, Kaliforniasta ja Amerikasta pitkille merimatkoille. Nämä ajatukset eivät olisi voineet juolahtaa sellaisen miehen mieleen, joka oli paremmin tutustunut balettitaiteeseen kuin matkoihin ja joka vielä ei tuntenut edes pääkaupungin ympäristöä muutaman kymmenen kilometrin laajuudelta. Ja nyt hänelle tarjottiin tilaisuus — ei, hänen annettiin ymmärtää, että, tahtoi tai ei, hänen oli lähdettävä kotiseudultaan omassa nahassaan kokemaan kaikki vaivat ja hankaluudet, joita tuo hänen Godfreylle suosittelemansa liikkuva elämä toisi mukanaan! Siinä oli tosiaan kylliksi hämmentämään niin vähän vankkoja aivoja kuin onnettoman Tartelettin, joka ensi kertaa eläissään tunsi vaistomaisen väristyksen viidenneljättä vuoden harjoitusten notkistamissa säärilihaksissaan!

"Mutta kenties…" virkkoi hän, koettaen palauttaa huulilleen balettimestarin alituisen hymyn, joka oli niiltä hetkiseksi poistunut, "kenties… en ole sovelias…"

"Kyllä kelpaatte!" vastasi William W. Kolderup, niinkuin vastaa mies, jonka kanssa on turha väitellä.

Kieltäytyminen oli mahdotonta. Tartelett ei sitä edes ajatellutkaan. Mitäpä hän tässä talossa oli? Kapine, mytty, tavarakolli, jonka saattoi lähettää kaikkiin maailman ääriin! Mutta suunniteltu retki häntä sittenkin hiukan hermostutti.

"Ja milloin on lähdettävä?" kysyi hän yrittäen asettua jälleen akateemiseen asentoon.

"Kuukauden kuluessa."

"Ja mille myrskyisille merille herra Kolderup on päättänyt lähettää minut oppilaani kanssa purjehtimaan?"

"Ensiksi Isolle valtamerelle."

"Ja missä maailman kolkassa saan ensi kerran astua maihin?"

"Uuden Seelannin maaperällä", vastasi William W. Kolderup. "Olen huomannut, että uusseelantilaiset eivät pyöritä asianmukaisesti kyynärpäitänsä!… Te korjaatte heissä sen vian!"

Näin valittiin tanssinopettaja Tartelett Godfrey Morganin matkatoveriksi.

Liikemiehen päännyökkäys ilmaisi hänelle sitten, että keskustelu oli loppunut. Hän poistui siis hieman liiaksi liikutettuna, jotta hänen lähtönsä ja se erikoinen sirous, jota hän esiintymisessään aina käytti, eivät tässä vaikeassa tehtävässä olisi jättäneet toivomisen varaa.

Ensi kertaa eläissään Tartelett, hämmästyksessään unohtaen taiteensa alkeellisimmat säännöt, astui jalat sisäänpäin kääntyneinä.

V

Lähtövalmistuksia ja lopuksi todellinen matkallelähtö.

Asia oli nyt kerta kaikkiaan päätetty. Ennen tuota pitkää kahdenmatkaa elämän läpi, jota nimitetään avioliitoksi, Godfrey tekisi kiertomatkan maailmassa — mikä toisinaan on vielä vaarallisempaa. Mutta hän uskoi palaavansa perin karaistuna ja, lähdettyään nuorukaisena, olevansa takaisin tullessaan täysi mies. Hän saisi nähdä, tehdä huomioita, vertailla. Hänen uteliaisuutensa tulisi tyydytetyksi. Sitten hän voisi huoleti elää tyyntä ja rauhallista elämää nauttien perheonnesta, jota mikään kiusaus ei häntä enää viettelisi jättämään. Oliko hän väärässä vai oikeassa? Oliko hän menossa hyvään ja terveelliseen kouluun, jossa saavutettu oppi olisi hänelle eduksi? Jätämme tähän kysymykseen vastaamisen tulevaisuuden huoleksi.

Sanalla sanoen, Godfrey oli riemuissaan.

Levottomana, vaikkei antanut kenenkään sitä huomata, alistui Phina kihlattunsa opintomatkaan.

Opettaja Tartelett, joka tavallisesti oli niin jänteväsäärinen, kaikissa tanssitaidon tasapainotempuissa koulittu, oli menettänyt tavallisen ryhtinsä ja yritti turhaan saada sitä takaisin. Hän horjui kamarinsa parkettilattiallakin ikäänkuin olisi jo astellut aaltojen kiikuttamassa ja tyrskyjen puskemassa laivassa hyttinsä permannolla.

William W. Kolderup taas oli päätöksensä tehtyään käynyt harvapuheiseksi, varsinkin sisarenpoikansa parissa. Hänen suljetut huulensa ja luomien alle puoliksi kätketyt silmänsä ilmaisivat, että jokin tuuma oli pälkähtänyt tuohon päähän, jossa tavallisesti haudottiin suuria ja rohkeita liikeyrityksiä.

— No, sinä tahdot matkustaa, — jupisi hän toisinaan, — matkustaa sen sijaan, että menisit naimisiin, jäisit kotiisi aivan jouten nauttimaan onnestasi!… Sama se, sinä saat matkustaa!

Valmisteluihin ryhdyttiin heti.

Kaikkein ensimmäiseksi nousi kysymys matkasuunnitelmasta; sitä oli pohdittava ja lopuksi tehtävä päätös.

Lähtisikö Godfrey etelään, itään vai länteen päin? Se oli ensin ratkaistava.

Jos hän lähtisi etelän kautta, niin Panamasta Kaliforniaan ja Brittiläiseen Columbiaan liikettä välittävä höyrylaivayhtiö ja senjälkeen Packet Southampton Rio Janeiro Company huolehtisivat hänen saattamisestansa Eurooppaan.

Jos hän lähtisi itään päin, niin Tyynenmeren suuri rautatie voi
muutamassa päivässä kuljettaa hänet New Yorkiin ja sieltä hän saattoi
Cunard-, Inman-, White-Star-, Hampurin—Amerikan tai ranskalaisen
Transatlantique-linjan laivoilla purjehtia vanhan maailman rannikoille.

Jos hän tahtoi lähteä matkalleen lännen kautta Steam Transoceanic Golden Age-linjalla, niin hänen olisi helppo saapua Melbourneen ja sitten Suezin kannakselle Peninsular Oriental Steam Companyn höyrylaivoilla.

Kulkuneuvoista ei ollut puutetta, ja niiden matemaattisen tarkasti toisiinsa sovitettujen lähtöaikojen vuoksi on matka maailman ympäri enää vain huviretki.

Mutta näin ei matkustaisi Friscon pohatan sisarenpoika ja perillinen.

Ei! William W. Kolderupilla oli kauppaliikettänsä varten kokonainen laivasto purje- ja höyryaluksia. Hän oli siis päättänyt asettaa yhden näistä laivoista nuoren Godfrey Morganin käytettäväksi aivan kuin olisi ollut kysymyksessä huviretkelle aikova prinssi, joka matkustelee isänsä alamaisten kustannuksella.

Hänen käskystään varustettiin vankka kuudensadan tonnin vetoinen ja kahdensadan hevosen voimainen höyrylaiva Dream (Unelma). Sen päälliköksi tuli kapteeni Turcotte, vanha merikarhu, joka oli jo purjehtinut kaikilla valtamerillä ja kaikilla leveysasteilla. Tällä oivallisella ja karaistulla, pyörremyrskyihin, tyfoneihin ja tuimiin tuulispäihin tottuneella viisikymmenvuotiaalla merimiehellä oli ammatissaan jo neljänkymmenen vuoden kokemus. Panna huppulakki päähänsä ja uhmata hirmumyrskyä oli vain leikkiä tälle "matruusille", jota ei koskaan ollut kiusannut muu kuin "maakipu", milloin hän nimittäin oli satamassa. Ja tästä alituisesta oleskelusta laivan keinuvalla kannella hänelle oli jäänyt tapa aina vaappua oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja taaksepäin: hänen liikkeissään oli aaltojen ja tyrskyjen tahtia.