Robinson-koulu: Seikkailuromaani Tyyneltämereltä

ROBINSON-KOULU

Seikkailuromaani Tyyneltämereltä

Kirj.

JULES VERNE

Suom. Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921.

SISÄLLYS:

I. Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä. II. William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen J.R. Taskinarin kanssa. III. Phina Hollaneyn ja Godfrey Morganin keskustelu pianon säestyksellä. IV. Artelett, jota nimitetään Tartelettiksi, esitellään asianmukaisesti lukijalle. V. Lähtövalmistuksia ja lopullinen matkallelähtö. VI. Lukija tutustutetaan uuteen henkilöön. VII. Havaitaan, että William W. Kolderup menetteli ehkä viisaasti vakuuttaessaan laivansa. VIII. Godfrey johtuu pahoittelemaan matkustusvimmaa. IX. Robinson-elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. X. Godfrey menettelee niinkuin jokainen muu haaksirikkoinen olisi samanlaisissa oloissa menetellyt. XI. Asuntokysymys ratkaistaan niin hyvin kuin mahdollista. XII. Komea ja onnekas salamanisku. XIII. Godfrey näkee taas hienoa savua nousevan eräältä toiselta kohdalta saarta. XIV. Godfrey löytää rannalle ajautuneen matkalaukun, joka on hänelle ja hänen toverilleen erinomaisen tervetullut. XV. Mitä välttämättömästi tapahtuu ainakin kerran jokaisen todellisen tai kuvitellun Robinsonin elämässä. XVI. Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummastuttane. XVII. Opettaja tekee pyssyllään vallan ihmeitä. XVIII. Yksinkertaisen alkuasukkaan siveellistä ja ruumiillista kasvatusta. XIX. Tilanne mutkistuu yhä. XX. Tartelett hokee kaikissa äänilajeissa, että hän haluaisi jo päästä pois saarelta. XXI. Neekeri Karefinotu lausuu aivan hämmästyttävän mietteen. XXII. Selitys kaikkeen, mikä tähän asti on näyttänyt käsittämättömältä.

I.

Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä.

"Saari myytävänä käteismaksusta, kulungit lisäksi, enimmän tarjoovalle!" toisteli huutokaupantoimittaja Dean Felporg hengähtämättä yhä uudelleen tämän merkillisen myynnin ehtoja pohtiville ihmisille. "Saari myytävänä! Saari myytävänä!" säesti vielä kaikuvammalla äänellä huutaja Gingrass, joka kulki edestakaisin todella perin kiihtyneen väkijoukon keskellä.

Väkeä siinä tosiaan oli tungeksimassa huutokauppakamarin avarassa salissa Sacramento-kadun 10:ssä. Siellä oli paitsi useita Kalifornian, Oregonin ja Utahin amerikkalaisia myöskin joitakuita niistä ranskalaisista, jotka muodostivat runsaan kuudenneksen asujamistosta, sarapiinsa kääriytyneitä meksikolaisia, leveähihaisiin viittoihinsa puettuja kiinalaisia teräväkärkisissä kengissään ja kartiomaiset hatut päässä, Etelämeren kanakeja, vieläpä muutamia Kolminaisuus-virran varsilla kuljeskelevia Mustajalka-, Isomaha- tai Litteäpää-intiaanejakin.

Rientäkäämme lisäämään, että näytelmää esitettiin Kalifornian valtion pääkaupungissa, San Franciscossa, vaikkei siihen aikaan, jolloin uusien kultakaivosten tavoittelu houkutteli kullanetsijöitä molemmilta maapallon puoliskoilta — vuodesta 1849 vuoteen 1852. San Francisco ei enää ollut mitä se oli ollut alussa, karavaanimaja, maihinnousupaikka, kortteeri yhden yön lepäämistä varten hoppuisille ihmisjoukoille niiden kiirehtiessä Sierra Nevadan läntisellä rinteellä sijaitseville kulta-alueille. Ei, noin kaksikymmentä vuotta sitten oli entinen tuntematon Yerba Buena väistynyt ainoalaatuisen, satatuhatta asukasta käsittävän, kahden kukkulan liepeille rakennetun kaupungin tieltä, joka ei ollut löytänyt kyllin tilaa rantakaistaleelta, vaan oli päättäväisesti alkanut laajentua takalistonsa äärimmäisille kukkuloille asti, — sanalla sanoen kaupungin, joka on syössyt valta-asemastaan Liman, Santiagon, Valparaison ja kaikki muut kilpailijansa Uuden mantereen länsirannikolla ja josta yhdysvaltalaiset ovat tehneet Tyynenmeren kuningattaren, "länsirannikon loistotähden"!

Tuona päivänä — toukokuun 15:nä — oli vielä kylmä. Tässä maassa, joka on välittömästi napaseudun merivirtojen vaikutuksen alaisena, muistuttavat mainitun kuukauden ensimmäiset viikot pikemmin Keski-Euroopan maaliskuun viime viikkoja. Mutta sitä ei olisi huomannut tämän julkisen huutokauppasalin perällä. Lakkaamatta kilisevä kello oli kutsunut sinne suuren ihmisjoukon, ja kesäinen lämpömäärä sai jokaisen otsalle kihoilemaan hikihelmiä, jotka pakkanen ulkona olisi pian jähmetyttänyt.

Älkää luulko, että kaikki nämä häärivät ihmiset olivat saapuneet huutokauppakamariin ostotuumissa. Sanoisinpa, että siellä oli vain uteliaita. Ken olisi ollut kyllin hupsu, vaikka olisi ollut riittävän varakaskin, ostaakseen Tyynenmeren saaren, jonka hallitus kummallisesta oikusta oli pannut vasaran alle? Arveltiin siis, että mitään riittävää tarjousta ei tehtäisi, että kukaan harrastaja ei innostuisi huutamaan. Se ei kuitenkaan ollut julkisen kuuluttajan vika, hän kun koetti yllyttää ostajia huudoillaan, eleillään ja mitä houkuttelevimmilla kuvilla koristetulla kaunopuheisella kehuskelullaan.

Naurettiin, mutta ei kilpailtu tarjouksissa.

"Saari! Saari myytävänä!" toisteli Gingrass.

"Mutta ei ostettavana", vastasi eräs irlantilainen, jonka taskusta ei olisi löytynyt kolikoita pikku somerikonkaan hinnaksi.

"Saari, joka määrätyllä minimihinnalla ostettaessa ei nousisi edes viiteentoista dollariin hehtaarilta!" huusi vasaramies Dean Felporg.

"Ja joka ei tuottaisi senttiä sadalta!" vastasi roteva maanviljelijä, joka hyvin tunsi alaansa kuuluvat yritykset. "Saari, joka on ympärimitaltaan kokonaista satakaksikymmentä kilometriä ja pinta-alaltaan yhdeksänkymmenen tuhannen hehtaarin laajuinen!"

"Onko se edes vankalla perustalla?" kysyi meksikolainen, vanha kapakkavieras, jonka oma perustus tällä hetkellä näytti varsin horjuvalta.

"Saari, jolla vielä on koskemattomia aarniometsiä", jatkoi huutaja, "sekä niittyjä, kukkuloita, puroja…"

"Taataanko se?" kysäisi eräs ranskalainen, joka ei juuri näyttänyt halukkaalta tarttumaan syöttiin.

"Kyllä taataan!" vastasi toimitsija Felporg, liian varma ammatissaan välittääkseen yleisön pilapuheista.

"Kahdeksi vuodeksi?"

"Maailman loppuun asti."

"Ja vielä senkin jälkeen!"

"Saari aivan omaksi!" toisteli huutaja. "Saari, jolla ei ole ainoatakaan tuhoeläintä, ei petoa eikä matelijaa!"

"Eikö lintujakaan?" tokaisi joku velikulta.

"Eikä hyönteisiä?" säesti toinen.

"Saari enimmän tarjoovalle!" toisti Dean Felporg aivan hämmentymättä. "No, kansalaiset! Hiukkasen kukkarosisua! Ken haluaa saaren hyvässä kunnossa, melkein käyttämättömän saaren, joka sijaitsee Tyynessä valtameressä, tuossa merien meressä? Sen pohjahinta on aivan mitätön. Miljoona satatuhatta dollaria! Eikö siitä kukaan tarjoa miljoonaa sataatuhatta?… Puhuuko kukaan?… Tekö hyvä herra? Tekö siellä… te, joka liikutatte päätänne kuin porsliinimandariini?… Minulla on saari!… Niin, saari! Ken haluaa saaren?"

"Näyttäkää tavara!" lausui joku, ikäänkuin olisi ollut kysymys taulusta tai japanilaisesta porsliinimaljakosta.

Ja kaikki salissa olijat purskahtivat nauruun, mutta alkuhintaan ei vain lisätty puolta dollariakaan.

Mutta vaikka itse tavaraa ei voitukaan siirtää kädestä käteen, oli saaren asemakartta hankittu yleisön nähtäväksi. Harrastelijain täytyi tietää mitä ajatella tästä julkisella huutokaupalla tarjotusta maapallon palasesta. Mitään yllätystä ei ollut pelättävissä eikä mitään vastoinkäymistä. Asema, ilmansuunnat, seudun luonne, maanpinnan korkeussuhteet, eri vesistöjen verkko, ilmasto, kulkuyhteydet, kaikki oli helposti edeltäpäin todettavissa. Ei siinä sikaa säkissä ostettaisi, ja hyvinkin saattoi uskoa vakuutusta, ettei voinut olla petoksen pelkoa kauppatavaran laatuun nähden. Sitäpaitsi olivat Yhdysvaltain lukemattomat sanomalehdet, yhtä hyvin Kalifornian paikallislehdet kuin suuret päivälehdet, kahdesti viikossa, kerran viikossa, kahdesti kuussa tai kerran kuussa ilmestyvät julkaisut, aikakauslehdet, loistolukemistot, tilapäislehdet ja muut jo useamman kuukauden ajan lakkaamatta kiinnittäneet yleisön huomiota tähän saareen, jonka huutokaupallamyynnin kongressi oli äänestyksellä hyväksynyt.

Tämä saari oli Spencerin saari, joka sijaitsee länsilounaaseen San Franciscon lahdesta, noin neljänsadankuudenkymmenen meripenikulman päässä Kalifornian rannikolta, 32° 15' pohjoista leveyttä ja 142° 18' läntistä pituutta Greenwichin meridiaanista.

Muuten oli mahdotonta kuvitella eristetympää asemaa kaiken laiva- ja kauppaliikkeen ulkopuolella, vaikka Spencerin saari olikin verraten lyhyen matkan päässä ja sijaitsi niin sanoaksemme amerikkalaisilla vesillä. Mutta siellä ovat säännölliset, vinoon pohjoiseen tai etelään kulkevat merivirrat muodostaneet ikäänkuin tyvenvetisen järven, jota toisinaan nimitetään "Fleurieun pyörteeksi".

Tämän äärettömän, ilman huomattavaa suuntaa kuohuvan virranpyörteen saartamassa suvannossa sijaitsee Spencerin saari. Vain harvat laivatkaan saavat sen näköpiiriinsä. Tyynenmeren suuret kulkuväylät, jotka yhdistävät uuden mantereen vanhaan kulkien joko Kiinaan tai Japaniin, kääntyvät kaikki eteläisempään suuntaan. Purjealukset tapasivat tämän Fleurieun pyörteen pinnalla alituista tyventä, eikä suorinta tietä kiitävillä höyrylaivoillakaan olisi mitään hyötyä sen yli kulkemisesta. Eivät siis kummatkaan tule välittäneeksi mitään Spencerin saaresta, joka kohoaa siinä kuin jokin Ison valtameren vedenalaisten vuorten yksinäinen huippu. Ihminen, joka tahtoisi paeta maailman melua, etsien yksinäisyyden levollista rauhaa, ei tosiaan voisi löytää mitään parempaa kuin tämän muutamien satojen kilometrien päähän rannikosta kadonneen saaren! Vapaaehtoiselle Robinsonille se olisi ollut ihanteellinen kolkka! Mutta siitä oli maksettava hinta.

Ja miksi sitten Yhdysvallat tahtoivat luopua tästä saaresta? Oliko se oikku? Ei. Suuri kansa ei voi toimia oikusta kuin joku yksityinen henkilö. Asian oikea laita oli näin: Siinä paikassa, jossa se sijaitsee, oli Spencerin saari jo kauan näyttänyt aivan hyödyttömältä asemalta. Sen asuttaminen ei olisi tuottanut mitään käytännöllisiä tuloksia. Sotilaalliselta näkökannalta siihen ei liittynyt mitään mielenkiintoista, koska siltä ei olisi voitu hallita muuta kuin aivan autiota Tyynenmeren seutua. Kauppaliikenteen kannalta se olisi ollut yhtä hyödytön, koska sen tuotteet eivät olisi korvanneet edes viljelyskustannuksiaan eivätkä rahtikuluja.

Rangaistussiirtolaksi taas se olisi ollut liian lähellä rannikkoa, joten sellaistakaan ei käynyt sinne perustaminen. Sanalla sanoen, käyttipä sitä mihin tarkoitukseen hyvänsä, se olisi ollut liian hankalaa ja kallista. Niinpä se olikin ollut autiona ikimuistoisista ajoista asti, ja "erinomaisen käytännöllisten" miesten muodostama kongressi oli nyt päättänyt myydä Spencerin saaren huutokaupalla — sillä ehdolla kuitenkin, että ostaja oli vapaan Amerikan kansalainen.

Mutta saarta ei tahdottu antaa ilmaiseksi. Alkuhinnaksikin oli määrätty miljoona satatuhatta dollaria. Jollekulle rahayhtiölle, joka olisi pannut ostamansa omaisuuden viljelykseen ja hankkinut siitä voittoa, moinen summa olisi ollut vain pikkuseikka, jos kauppa todellakin olisi tarjonnut joitakin etuja. Mutta, emme voi sitä liian usein toistaa, se ei tarjonnut mitään etuja. Asiantuntijat eivät välittäneet tästä Yhdysvaltojen irtonaisesta pirstaleesta enempää kuin jostakin napaseudun jäätikköihin kätkeytyneestä luodosta.

Yksityishenkilöille taas oli summa sittenkin melkoinen. Olisi tarvinnut olla rikas maksaakseen moisesta päähänpistosta, joka missään tapauksessa ei voinut tuottaa edes yhtä sadalta! Täytyipä olla ihan äveriäs, sillä summa oli ehdottomasti käteisellä maksettava eli " cash ", käyttääksemme amerikkalaista sanantapaa; ja varmaa on, että Yhdysvalloissakin ovat harvinaiset sellaiset pomot, joilla on miljoona satatuhatta dollaria noin vain taskurahoina — veteen viskattaviksi ilman mitään voiton toivoa.

Ja kuitenkin oli kongressi päättänyt olla myymättä sitä alle mainitun hinnan. Miljoona satatuhatta dollaria! Ei senttiäkään sen alle; muutoin Spencerin saari jäisi Yhdysvaltain omaisuudeksi.

Täytyi siis otaksua, ettei kukaan huutaja olisi kylliksi hupsu maksaakseen siitä sellaista hintaa.

Sitäpaitsi oli nimenomaan ennakolta määrätty, että omistaja, jos sellainen konsaan ilmestyi, ei olisi Spencerin saaren kuningas, vaan pienoistasavallan presidentti. Hänellä ei suinkaan olisi mitään oikeutta pitää alamaisia, vaan ainoastaan kansalaisia, jotka nimittäisivät hänet määrätyksi ajaksi ja voisivat hänet rajattomasti yhä uudestaan valita. Joka tapauksessa oli kielletty istuttamasta mitään itsevaltiasten sukupuuta. Koskaan eivät Yhdysvallat olisi sietäneet pienoisimmankaan kuningaskunnan perustamista amerikkalaisille vesille.

Tämä rajoittava ehto oli ehkä omiaan loitontamaan jonkun kunnianhimoisen miljoonamiehen tai valtaistuimelta syöstyn nabobin, joka olisi tahtonut kilpailla Sandwich-saarten, Marquesas-saarten, Pomotu-saarten tai muiden Tyynen valtameren saariryhmien villien kuningasten kanssa. Sanalla sanoen, olipa syynä mikä tahansa, ketään halukasta ostajaa ei ilmestynyt. Aika kului, huutaja kirkui itsensä hengästyksiin, yllyttääkseen tekemään tarjouksia, huutokaupantoimittaja käytti äänivarojansa, mutta ei havaittu ainoatakaan merkitsevää päänliikettä, jollaisia nämä arvoisat välittäjät ovat perin kerkeät huomaamaan, eikä alkuhinnasta ryhdytty edes keskustelemaan.

Täytyy kuitenkin sanoa, että jos vasara lakkaamatta kohosikin pöydän yli, niin ei väkijoukkokaan väsynyt odotukseen. Kokkapuheet risteilivät yhä salissa, sukkeluudet kulkivat miehestä mieheen. Jotkut tarjosivat saaresta kaksi dollaria, kulut mukaan luettuina. Toiset vaativat hyvitystä siitä, että ottaisivat sen haltuunsa.

Ja yhä jatkuivat huutajan äänekkäät ilmoittelut:

"Saari myytävänä! Saari myytävänä!"

Eikä ketään ostajaa.

"Takaatteko, että siellä on kullanpitoista lietettä?" kysyi Merchant Streetin maustekauppias Stumpy.

"En", vastasi huutokaupantoimittaja, "mutta mahdotontakaan se ei ole; ja valtio luovuttaa ostajalle kaikki oikeudet tuollaisiin kultakenttiin".

"Kaihan siellä ainakin on tulivuori?" kysyi Oakhurst.

"Ei ole tulivuorta", vastasi Dean Felporg, "muutoin se olisikin kalliimpi".

Ääretön naurunrähäkkä seurasi tätä vastausta. "Saari myytävänä! Saari myytävänä!" kirkui Gingrass, jonka keuhkot olivat uupumaisillaan.

"Ei enempää kuin dollari, vain puoli dollaria, vain sentti pohjahinnan päälle", virkkoi huutokaupanpitäjä vielä viimeisen kerran, "ja sitten minä lyön! Ensimmäinen kerta!… Toinen kerta!…"

Täydellinen äänettömyys.

"Jos kukaan ei sano mitään, niin huutokauppa peruutetaan! Ensimmäinen kerta! Toinen karta!"

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria!" Nämä sanat kajahtivat salissa kuin revolverinlaukaukset. Hetkeksi mykistyttyään kääntyi väkijoukko huimapäätä kohti, joka oli uskaltanut pamauttaa tuon summan… Se oli William W. Kolderup San Franciscosta.

II

William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen J.R. Taskinarin kanssa.

Oli kerran äärettömän rikas mies, joka käsitteli dollarimiljoonia niinkuin muut käsittelevät tuhansia. Se oli William W. Kolderup.

Sanottiin hänen olevan rikkaamman kuin Westminsterin herttua, jonka vuositulot nousivat kahdeksaansataantuhanteen puntaan ja joka saattoi tuhlata viisikymmentätuhatta frangia päivässä eli kolmekymmentäkuusi frangia minuutissa, — rikkaamman kuin Nevadan senaattori Jones, jolla oli kolmenkymmenenviiden miljoonan vuositulot, — rikkaamman kuin itse herra Mackay, jolle hänen kahden miljoonan seitsemänsadanviidenkymmenentuhannen punnan vuotuiset korkonsa hankkivat seitsemäntuhatta kahdeksansataa frangia tunnissa eli kaksi frangia ja jonkun centimen sekunnissa.

En puhu pikkumiljonääreistä: Rotschildeistä, Vanderbilteistä, Northumberlandin herttuoista ja Stewarteista, enkä mahtavan Kalifornian Pankin johtajista ja muista vanhan ja uuden maailman hyvätuloisista henkilöistä, joille William W. Kolderup olisi kyennyt viskelemään almuja. Hän olisi arastelematta lahjoittanut miljoonan aivan kuin te tai minä antaisimme viisikymmenmarkkasen.

Kalifornian ensimmäisten kultakaivosten käsittelyssä tämä arvoisa keinottelija oli laskenut arvaamattoman varallisuutensa vankat perustukset.

Hän oli sveitsiläisen kapteeni Sutterin [Sutter jäi itse köyhäksi, kolmekymmentä vuotta turhaan hakien omistusoikeuksilleen lain tunnustusta. Suom.] pääasiallisin yhtiökumppani, hänen, jonka tiluksilta ensimmäinen kultasuoni vuonna 1848 löydettiin. Tuon ajankohdan jälkeen tapaamme hänet onnen ja neronsa avustamina ottamassa osaa kaikkiin molempain pallonpuoliskojen suuriin liikeyrityksiin. Silloin hän heittäytyi rohkeasti kaikkiin kauppa- ja teollisuuskeinotteluihin. Hänen ehtymättömät rahastonsa käyttivät satoja tehtaita, hänen laivansa kuljettivat niiden tuotteita kaikkeen maailmaan. Hänen rikkautensa karttui siis ei ainoastaan aritmeettisen, vaan geometrisenkin sarjan vauhdilla. Hänestä sanottiin, kuten miljardimiehistä yleensä sanotaan, että hän ei tietänyt omaisuutensa määrää. Tositeossa hän tiesi sen melkein dollarilleen, mutta ei siitä juuri kerskannut.

Sillä hetkellä, jolloin hänet esittelemme lukijoillemme kaikella arvonannolla, jota niin "vankalle pohjalla" seisova mies ansaitsee, oli William W. Kolderupilla kaksituhatta toimistoa siroiteltuina kaikkiin maailman ääriin, kahdeksankymmentätuhatta henkeä palveluksessaan eri konttoreissaan Amerikassa, Euroopassa ja Australiassa, kolmesataatuhatta liiketuttavaa sekä viidensadan aluksen laivasto, joka alituisesti kynti meriä ja hankki hänelle voittoa. Ja hän käytti kokonaisen miljoonan vuodessa tavaraleimoihin ja kirjeiden postimaksuihin. Hän oli tosiaan uhkean Friscon (minkä pienen hyväilynimen amerikkalaiset tuttavallisessa puheessa antavat Kalifornian pääkaupungille) kunniana ja ylpeytenä.

William W. Kolderupin huudon täytyi ehdottomasti olla mitä vakavin tarjous. Kun siis "huutokaupan" katselijat olivat todenneet, kuka se oli, joka sadallatuhannella dollarilla oli ylittänyt Spencerin saarelle pannun pohjahinnan, syntyi vastustamatonta liikettä, leikkipuheet taukosivat heti, sanasutkaukset vaihtuivat ihastushuudoiksi, kajahtipa myyntisalissa yksi ja toinen hurrauskin.

Sitten tätä hälinää seurasi syvä hiljaisuus. Silmät suurenivat, korvia heristettiin. Mitä meihin tulee, niin jos olisimme olleet siellä, olisi hengityksemme pysähtynyt, jottemme olisi menettäneet mitään näytelmästä, joka seuraisi, jos joku muu harrastelija olisi antautunut kamppailuun William W. Kolderupin kanssa.

Mutta oliko se luultavaa? Oliko se edes mahdollista?

Ei! Ja riitti kerta kaikkiaan vain vilkaista William W. Kolderupiin ollakseen siitä varma, että hän ei milloinkaan antaisi perään asiassa, jossa hänen rahamiesmahtinsa pantaisiin koetukselle.

Hän oli kookas, vahva, isopäinen ja laajaharteinen mies, jonka jäsenet olivat tiukkaan kiinnitetyt rautaisen, lujasti naulatun kehän ympärille. Hänen hyväluontoinen, mutta päättäväinen katseensa ei kernaasti suuntautunut alaspäin. Hänen harmahtava tukkansa kiersi vielä tiheänä pensastona hänen kalloansa, yhtä runsaana kuin nuorukaisen iällä. Hänen nenänsä suorat ääriviivat muodostivat mittausopillisesti piirretyn suorakulmaisen kolmion. Viiksiä hänellä ei ollut. Amerikkalaismalliin leikattu parta kasvoi karheana leuassa, sen molemmat ylähuiput tavoittelivat leukapieliä, ja sitten se jatkui harmahtavana poskipartana ohimoille asti. Valkoiset hampaat olivat sopusuhtaisessa järjestyksessä hienoa ja tiukkaa suuta koristamassa. Siinä oli todellinen kommodorin pää, joka pystynä kohoaa myrskyssä ja uhmaa rajuilmaa. Mikään tuulispää ei olisi sitä taivuttanut, niin vankkana se seisoi voimakkaassa kaulassa, joka oli sitä kannattamassa. Tässä ylitarjousten kamppailussa merkitsisi sen jokainen nyökähdys ylhäältä alaspäin satatuhatta dollaria lisää.

Turhaa oli antautua otteluun.

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria, miljoona kaksisataatuhatta!" lausui huutokaupanpitäjä sillä omituisella korostuksella, jota välittäjä käyttää, kun vihdoinkin näkee, että hänen hommansa menestyy ja tuottaa hyötyä.

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria on tarjottu!" toisteli huutaja Gingrass.

"Oh, huoleti voi korottaa!" jupisi kapakoitsija Oakhurst. "William W. Kolderup ei peräänny!"

"Hän tietää hyvin, että kukaan ei tohdi yrittää!" vastasi Merchant Streetin maustekauppias.

Useampaan kertaan toisteltu "Hst!" pakotti nämä kunnon liikemiehet täydellisesti vaikenemaan. Tahdottiin kuulla. Sydämet pamppailivat. Rohkenisiko joku ääni kohota vastaamaan William W. Kolderupin huutoon? Tämä itse pysyi hievahtamatta, ylvään näköisenä. Hän oli siinä niin tyynenä kuin ei asia olisi häntä lainkaan liikuttanut. Mutta hänen vieressään seisojat saattoivat havaita, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi vireeseen vedettyä dollareilla panostettua pistoolia, jotka ovat valmiina laukeamaan.

"Eikö kukaan sano mitään?" kysyi Dean Felporg.

Kukaan ei sanonut mitään.

"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!…"

"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!…" toisteli Gingrass, perin tottuneena tällaiseen pieneen kaksinpuheluun huutokaupanpitäjän kanssa.

"Minä lyön kaupan!"

"Me lyömme kaupan!"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla menee Spencerin saari maineen mantuineen!"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla!"

"Oletteko harkinneet?… oletteko käsittäneet?"

"Eikö kukaan kadu?"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla Spencerin saari!"

Ahdistuneet rinnat kohosivat ja laskeutuivat suonenvedontapaisesti. Vieläkö viimeisessä silmänräpäyksessä tehtäisiin jokin ylitarjous?

Oikea käsi kohotettuna pöydän yli heilutti huutokaupanpitäjä Felporg norsunluista vasaraansa… Isku, vain yksi isku, ja kauppa olisi päätetty!

Yleisöön ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta, jos se olisi katsellut lynkkaus-lain summittaista sovelluttamista!

Vasara laskeutui verkalleen, melkein hipaisi pöytää, värisi hetkisen kuin miekka silloin, kun se aiotaan työntää vastustajan rintaan. Sitten se laskeutui nopeasti…

Mutta ennenkuin lyönti oli kumahtanut, kuultiin erään äänen lausuvan sanat:

"Miljoona kolmesataatuhatta dollaria!"

Kuului ensin yleisen hämmästyksen "ah!" ja sitten toinen, ei vähemmän yksimielisen tyytyväisyyden "ah!" Oli saapunut ylitarjooja. Syntyisi siis kilvoittelua.

Mutta kuka oli se huimapää, joka tohti tulla rahamasseilla ottelemaan San Franciscon William W. Kolderupin kanssa? Se oli J.R. Taskinar Stocktonista.

J.R. Taskinar oli rikas, mutta hän oli vielä kuulumpi paksuudestaan. Hän painoi neljäsataayhdeksänkymmentä naulaa. Jos hän oli päässyt vain toiselle sijalle Chicagon "lihavien miesten kilpailussa", johtui se siitä, että hänelle ei ollut suotu aikaa lopettaa päivällistään ja että hän siten oli menettänyt kymmenkunta naulaa.

Tämä järkäle, jonka äärettömälle ruholle tarvittiin erikoinen tuoli hänen istuakseen, asui Stocktonissa San Joachimin varrella. Se on Kalifornian tärkeimpiä kaupunkeja, etelän kaivosalueen varastokeskuksia, kilpaillen Sacramenton kanssa, johon taas keskittyivät pohjoisten kaivosten tuotteet. Sieltä laivat lastaavat suurimman määrän kalifornialaista viljaakin.

Eivät ainoastaan kaivosten tuotteet ja viljakauppa olleet antaneet J.R. Taskinarille tilaisuutta äärettömän varallisuuden hankkimiseen, vaan myöskin paloöljy oli kultaakantavana Paktolos-virtana juossut hänen kassakirstunsa lävitse. Sitäpaitsi hän oli suuri peluri, onnellinen peluri ja "pokeri", Länsi-Amerikan uhkapeli, oli aina osoittautunut ihmeellisen suosiolliseksi ja tuhlaavan runsasantiseksi häntä kohtaan. Mutta niin rikas kuin hän olikin, hän oli häijy ihminen, jonka nimeen ei kernaasti liitetty seudulla niin yleisesti käytettyä lisäkettä "arvoisa".

Kaikki lukuun ottaen hän oli niin sanoaksemme oivallinen syntipukki, ja ehkä hänen selkäänsä sälytettiin enemmän kuin kohtuullista oli. Varmaa ainakin on, että monissa tapauksissa hän ei häikäillyt käyttää derringeriä eli kalifornialaista revolveria.

Oli miten oli, J.R. Taskinar vihasi aivan erikoisesti William W. Kolderupia. Hän kadehti tämän varallisuutta, asemaa, hyvää mainetta. Hän halveksi kilpailijaansa niinkuin lihava mies halveksii miestä, jota hänellä on oikeus pitää laihana. Tämä ei ollut ensi kerta, kun Stocktonin liikemies yritti siepata San Franciscon liikemieheltä jonkin kauppahomman, hyvän tai huonon, vain pelkästä kilpailunhalusta. William W. Kolderup tunsi hänet perinpohjin ja osoitti hänelle joka kerta ylenkatsetta, joka oli omansa häntä ärsyttämään.

Viimeinen menestys, jota J.R. Taskinar ei vastustajalleen antanut anteeksi, oli se, että tämä oli hänet täydellisesti lyönyt äskeisissä vaaleissa. Hänen ponnistuksistaan, uhkauksistaan ja panetteluistaan huolimatta — puhumattakaan niistä monista tuhansista dollareista, jotka hänen vaalikätyrinsä olivat turhaan tuhlanneet, — istui William W. Kolderup paikallaan Sacramenton lakialaativassa neuvostossa.

Ja nyt oli J.R. Taskinar jollakin minulle tuntemattomalla tavalla saanut kuulla, että William W. Kolderup aikoi hankkia Spencerin saaren haltuunsa. Tuo saari olisi hänelle epäilemättä yhtä hyödytön kuin myöskin kilpailijalle. Siitä viis! Tässä oli uusi tilaisuus ryhtyä otteluun, kilvoitella ja ehkä voittaakin. J.R. Taskinar ei saattanut päästää sitä tilaisuutta käsistään.

Ja senvuoksi oli J.R. Taskinar saapunut huutokauppakamariin kaikkien noiden uteliaiden keskuuteen, jotka eivät voineet aavistaa hänen aikeitansa. Sen vuoksi hän ainakin oli varustanut patterinsa ja ennen toimeen tarttumista odottanut, kunnes hänen vastustajansa oli lisännyt pohjahintaan, niin korkea kuin se jo olikin.

Vihdoin oli William W. Kolderup kajahduttanut huutonsa: "Miljoona kaksisataatuhatta dollaria!"

Ja juuri silloin, kun William W. Kolderup luuli lopullisesti saaneensa tämän saaren, oli J.R. Taskinar jättiläisäänellä pamauttanut: "Miljoona kolmesataatuhatta dollaria!"

Kaikki olivat kääntyneet häntä katsomaan.

"Paksu Taskinar!"

Tuo nimi kulki suusta suuhun. Paksu Taskinar! Kyllä hänet tunnettiin! Hänen lihavuutensa oli antanut aiheen useampaan kuin yhteen kirjoitukseen Yhdysvaltain sanomalehdissä. En tiedä, kuka matemaatikko oli korkealentoisin laskelmin osoittanut vielä senkin, että hänen ruhonsa oli kyllin iso vaikuttaakseen meidän sivukiertolaiseemme ja häiritäkseen tuntuvassa määrässä kuun radan suuntaa.

Mutta J.R. Taskinarin ruumiinrakennus ei tällä hetkellä herättänyt salissaolijain mielenkiintoa. Se seikka, että hän antautui suoranaiseen julkiseen kilpailuun William W. Kolderupin kanssa, lupasi heille paljoa liikuttavamman näytelmän. Olihan syntymässä sankariottelu, jossa dollareja käytettäisiin luoteina. Enkä tiedä, kumman rahakirstun puolesta vedonlyöjät olisivat enemmän uskaltaneet.

Äärettömän rikkaita olivat molemmat, nämä kaksi verivihollista! Olisi siis enää kysymys vain itserakkaudesta.

Kun ensimmäiset, nopeasti hillityt kiihtymyksen liikahdukset olivat päättyneet, syntyi väkijoukossa uusi äänettömyys. Olisi kuullut hämähäkinkin kutovan verkkoansa.

Huutokaupan toimittajan Dean Felporgin ääni katkaisi tämän painostavan hiljaisuuden.

"Miljoonalla kolmellasadalla tuhannella dollarilla Spencerin saari!" huusi hän nousten pystyyn, voidakseen paremmin seurata tarjousten sarjaa.

William W. Kolderup oli kääntynyt J.R. Taskinariin päin. Läsnäolijat olivat väistyneet sivummalle tehdäkseen tilaa molemmille riitapuolille. Stocktonin mies ja San Franciscon mies saattoivat nähdä toisensa kasvoista kasvoihin, tuijottaa toisiinsa mielensä mukaan. Totuus pakottaa meidät sanomaan, että he eivät sitä laiminlyöneetkään. Koskaan ei toinen olisi taipunut luomaan alas katsettansa toisen edessä.

"Miljoona neljäsataatuhatta dollaria", virkkoi William W. Kolderup.

"Miljoona viisisataatuhatta!" vastasi J.R. Taskinar.

"Satatuhatta lisää!"

"Miljoona seitsemänsataatuhatta!"

Eikö tämä tuo mieleenne kertomusta kahdesta Glasgowin teollisuudenharjoittajasta, jotka onnettomuuden uhallakin kilpailivat siitä, kumpi rakentaisi tehtaansa piipun korkeammaksi kuin toinen? Mutta nyt rakennettiin torneja kultaharkoista.

J.R. Taskinarin ylitarjousten jälkeen William W. Kolderup kuitenkin jäi jonkun hetken miettimään ennenkuin antautui uudestaan kamppailuun. Taskinar sitävastoin räjähti kuin pommi eikä näkynyt haluavan silmänräpäystäkään harkita.

"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria!" toisti huutokaupanpitäjä. "No, hyvät herrat, saarihan menee melkein ilmaiseksi!… Ihan lahjaksi!"

Olisi saattanut luulla, että tuo arvoisa Felporg olisi virkatottumuksensa kiihoittamana lisännyt: "Kehyskin maksaa enemmän!"

"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria", kirkui huutaja Gingrass.

"Miljoona kahdeksansataatuhatta", vastasi William W. Kolderup.

"Miljoona yhdeksänsataatuhatta", säesti J.R. Taskinar.

"Kaksi miljoonaa!" huusi William W. Kolderup heti, tällä kertaa odottamatta.

Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvenneet hänen lausuessaan nämä viime sanat, mutta koko hänen asentonsa muistutti miehestä, joka ei tahdo luopua kamppailusta.

J.R. Taskinar hehkui kiihtymyksestä. Hänen tavattoman leveät kasvonsa muistuttivat rautateillä käytettyjä merkkilevyjä, joiden punainen puoli esille käännettynä tarkoittaa junan pysähdyttämistä. Mutta luultavastikaan hänen kilpailijansa ei välittäisi varoitusmerkeistä, vaan lisäisi höyryä.

J.R. Taskinar tunsi sen. Veri nousi hänen kasvoihinsa, jotka pöhöttyivät kuin kaatuvatautisella. Hän mykerteli kallisarvoisilla briljanteilla koristetuilla paksuilla sormillaan kellonsa raskaita kultaperiä. Hän katseli vastustajaansa ja sulki sitten hetkiseksi silmänsä avatakseen ne jälleen entistä vihaisempina.

"Kaksi ja puoli miljoonaa dollaria!" huudahti hän vihdoin toivoen tällä jättiläishypyllä ehkäisevänsä enemmät lisätarjoukset.

"Kaksi miljoonaa seitsemänsataatuhatta!" vastasi William W. Kolderup hyvin tyynellä äänellä.

"Kaksi miljoonaa yhdeksänsataatuhatta!"

"Kolme miljoonaa."

Niin, San Franciscon William W. Kolderup oli luvannut kolme miljoonaa dollaria.

Kättentaputukset olivat jo paukahtaa. Ne pidättyivät kuitenkin huutokaupan toimittajan äänen kajahtaessa, kun tämä toisti huudon ja uhkasi vaistomaisella lihasten liikkeellä laskea kohotetun vasaran. Olisi luullut, että Dean Felporg, niin tylsistynyt kuin hän olikin julkisen huutokaupan yllätyksiä vastaan, oli kykenemätön kauemmin hillitsemään itseään.

Kaikkien katseet olivat kääntyneet J.R. Taskinariin päin. Tuo isoruhoinen mies tunsi niiden painon, mutta vielä enemmän noiden kolmen miljoonan dollarin painon, joka näkyi hänet murskaavan. Hän aikoi puhua, kaiketikin tehdäkseen ylitarjouksen, mutta ei saanut sanaa suustansa. Hän koetti liikuttaa päätänsä… mutta ei enää kyennyt.

Vihdoin kuului hänen äänensä heikkona, mutta silti riittävän selvänä.

"Kolme ja puoli miljoonaa!" jupisi hän.

"Neljä miljoonaa", vastasi William W. Kolderup.

Se oli viimeinen nuijanisku. J.R. Taskinar lyyhistyi. Vasara kumahti pöydän marmorilaattaan…

Spencerin saari oli myyty huutokaupalla neljästä miljoonasta dollarista San Franciscon William W. Kolderupille.

— Kyllä minä kostan! — jupisi J.R. Taskinar.

Ja luotuansa vielä vihaisen silmäyksen vastustajaansa hän palasi Occidental-hotelliin.

Sillä välin kajahtivat kolminkertaiset eläköön-huudot ja ihastuksen remahdukset William W. Kolderupin korvissa saatellen häntä Montgomery-kadulle asti. Ja niin suuri oli riemastuneiden amerikkalaisten innostus ja hullaantuminen, etteivät he muistaneet edes laulaa Yankee Doodleansa.

III

Phina Hollaneyn ja Godfrey Morganin keskustelu pianon säestyksellä.

William W. Kolderup oli siis palannut Montgomery-kadun varrella sijaitsevaan palatsiinsa. Tämä katu on San Franciscon Regent Street, Broadway, Boulevard des ltaliens. Tätä suurta valtasuonta pitkin, joka kulkee kaupungin läpi yhdensuuntaisesti sen rantakatujen kanssa, käy vilkas liike, kaikkialla näkyy mitä vauhdikkain touhu ja elämä. Siellä kulkee monilukuisia raitioteitä, vierii hevosten tai muulien vetämiä ajopelejä; kiirehtivät ihmiset tungeskelevat kivikäytävillä ja hyvin uhkeiden kauppapuotien edustalla. Vielä lukuisampi on ihmistulva kapakkain ovilla, ja niissä nautitaan mitä tyypillisimpiä kalifornialaisia juomia.

Tarpeetonta on kuvailla Friscon pohatan asuntoa. Kun hänellä oli liian paljon miljoonia, niin oli liiaksi ylellisyyttäkin. Enemmän mukavuutta kuin makua. Vähemmän taiteellista kuin käytännöllistä vaistoa. Eihän kaikki ollut yhtaikaa mahdollista.

Tyytyköön lukija tietoon, että siellä oli upea vastaanottohuone ja tässä huoneessa piano, jonka sävelet kaikuivat palatsin kuuman ilmapiirin läpi hetkellä, jolloin äveriäs Kolderup sinne astui.

— Hyvä, — tuumi hän, — he ovat täällä! Sananen rahastonhoitajalleni, ja sitten käymme heti juttelemaan!

Ja hän kääntyi työhuoneeseensa päin, päättääkseen tämän pienen liikeasian, Spencerin saaren oston, jotta sitä ei enää tarvitsisi ajatella. Sitä varten piti vain ottaa esille ja myydä muutamia arvopapereita maksaakseen ostoksensa. Neljä riviä hänen pörssivälittäjälleen, muuta ei tarvittu. Senjälkeen William W. Kolderup ryhtyisi toiseen "laskelmaan", joka oli hänellä aivan eri tavalla sydämenasiana.

Niin, Phina ja Godfrey olivat salissa: edellinen pianon ääressä, jälkimmäinen loikoillen sohvalla ja raukeasti kuunnellen noita harppumaisen heleitä säveliä, joita ihastuttavan tytön sormet loihtivat soittokoneesta.

"Kuunteletko sinä?" kysyi viimemainittu.

"Tietysti."

"Niin, mutta käsitätkö sinä?"

"Käsitänkö, Phina! Et ole niitä Auld Robin Grayn muunnelmia koskaan soittanut näin hyvin."

"Enhän minä Auld Robin Graytä soita, Godfrey… tämä kappale on Happy moment …"

"Ah, minä luulin!" vastasi Godfrey välinpitämättömällä äänellä, jonka merkityksestä ei olisi voinut erehtyä.

Nuori tyttö kohotti molemmat kätensä ja jätti hetkiseksi sormensa haralleen pianon yli ikäänkuin aikoen jälleen näppäistä säveleen. Sitten hän kääntäen puoliksi tuoliansa jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi katselemaan liian tyyntä Godfreytä, joka koetti välttää hänen katsettansa.

Phina Hollaney oli William W. Kolderupin kummityttö. Huolehdittuaan orvon kasvatuksesta hän oli antanut tytölle oikeuden pitää itseänsä hänen tyttärenään, jonka tulisi rakastaa häntä isänänsä. Tyttö ei sitä laiminlyönytkään. Hän oli nuori, "omalla tavallaan kaunis", kuten sanotaan, ja ihan varmaan hurmaava kuusitoistavuotias vaaleaverinen tyttö, jossa oli hiven ruskeatakin, kuten voi lukea hänen tummansinisten silmiensä kristallista. Emme voisi olla vertaamatta häntä liljaan, koska sitä vertausta parhaissa seurapiireissä poikkeuksetta käytetään amerikkalaisista kaunottarista. Hän oli siis lilja, jos suvaitsette, mutta johonkin vastustuskykyiseen ja vankkaan metsäruusuun oksastettu. Epäilemättä hänellä oli paljon sydämellisyyttä, tuolla nuorella missillä, mutta hänellä oli myöskin paljon käytännöllistä tajua, hyvin omintakeinen esiintyminen, eikä hän antautunut sukupuolensa ja ikäistensä haaveiluihin ja unelmiin enemmän kuin oli sopivaa.

Unelmat menevät hyvin mukiin nukkuessa, mutta eivät valveilla ollessa. Ja tällä hetkellä hän ei nukkunut, eikä häntä suinkaan edes nukuttanut.

"Godfrey", toisti hän.

"Phina", vastasi nuori mies.

"Missä sinä nyt olet?"

"Sinun lähelläsi… tässä salissa…"

"Ei, et ole minun lähelläni, Godfrey! Et ole tässä salissa!… Olet kaukana, hyvin kaukana… merien tuolla puolen, eikö niin?"

Ja konemaisesti etsien pianoa Phinan käsi harhaili pienten septimien sarjaan, jonka surumielisyys sanoi paljon ja jota ehkä ei ymmärtänyt William W. Kolderupin sisarenpoika.

Sillä se tämä nuori mies oli, sellainen oli se sukulaisuuden side, joka yhdisti hänet tämän talon rikkaaseen isäntään. Tämän saarenostajan jo vuosikausia sitten orvoksi jääneenä sisarenpoikana oli Godfrey Morgan, samoinkuin Phinakin, kasvatettu enonsa luona, jolle liikeasioiden kuumeinen touhu ei koskaan ollut suonut väliaikaa naimista ajatellakseen.

Godfrey oli nykyään kaksikolmattavuotias. Opistonsa päätettyään hän oli jättäytynyt aivan joutilaaksi. Vaikka hän olikin suorittanut yliopistollisen tutkinnon, ei hän ollut siitä paljoa viisastunut. Elämä avasi hänelle vain helppoja teitä. Hän saattoi astua oikealle tai vasemmalle: aina hän johonkin saapuisi, missä onni ei pettäisi häntä.

Sitäpaitsi Godfrey oli komean näköinen, hieno ja siro, eikä hän koskaan ollut käyttänyt ylenmäärin koristeltuja kaulahuiveja, ei somistellut sormiansa, kalvosimiansa tai paidanrintaansa kaikenlaisilla oikullisilla jalokivisommitteluilla, joita hänen maanmiehensä pitivät niin suuressa arvossa.

En hämmästyttäisi ketään sanomalla, että Godfrey Morgan oli naiva Phina Hollaneyn. Olisiko voinut olla toisin? Sehän olisi ollut mitä sopivin liitto. Sitäpaitsi William W. Kolderup itse toivoi tuota naimiskauppaa. Siten hän takaisi omaisuutensa kahdelle henkilölle, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa, puhumattakaan siitä, että Phina miellytti Godfreytä ja että Godfreykään ei ollut Phinalle vastenmielinen. Se oli tarpeellista kauppahuoneen hyvän kirjanpidonkin vuoksi. Heidän syntymästään asti oli avattu tili nuorelle miehelle ja toinen tytölle. Nuo tilit oli vain päätettävä ja talletuskirjat siirrettävä uusittuina puolisoiden nimelle. Arvoisa liikemies otaksui, että kaikki tuo sujuisi mainiosti ja että tilinpäätös lopullisesti joutuisi tasapainoon ilman erehdyksiä tai laiminlyöntejä.

Mutta laiminlyöntiäpä siinä juuri olikin ja ehkä erehdystäkin, kuten pian saamme osoittaa.

Erehdystä, koska Godfrey ei vielä tuntenut itseänsä täysin kypsyneeksi avioliiton suureen asiaan; laiminlyöntiä, koska ei oltu tunnusteltu hänen taipumuksiansa tässä suhteessa.

Opintonsa päätettyään Godfrey tunsi tosiaan ikäänkuin ennenaikaista väsymystä maailmaan ja koko elämäänkin, jossa häneltä ei mitään puuttuisi, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan toivomusta lausuttavana, jossa hänellä ei ollut mitään tehtävää! Silloin hänet valtasi ajatus vaeltaa maailmaa ristiin rastiin: hän huomasi oppineensa kaikkea, mutta ei matkustamaan. Vanhasta ja uudesta mantereesta hän ei totta puhuen tuntenut muuta kuin yhden ainoan kohdan, San Franciscon, jossa oli syntynyt ja josta ei ollut koskaan poistunut muutoin kuin ehkä unessa ja unelmissaan.

Ja mitäpä, kysyn teiltä, on nuori mies, joka ei ole pariin, kolmeen kertaan matkustanut maapallon ympäri, — varsinkin jos hän on amerikkalainen? Mihin hän voi vastedes kelvata? Tietääkö hän, miten suoriutua erilaisista selkkauksista, joihin pitkäaikaisella matkalla saattaa joutua? Jollei hän ole hiukan tottunut seikkailevaan elämään, kuinka hän tahtoisi vastata itsestään? Ja eivätkö muutamat tuhannet penikulmat, jotka on matkannut maailmassa katsellakseen ympärilleen, tehdäkseen havaintoja ja hankkiakseen tietoja, ole välttämätön lisä nuoren herrasmiehen kasvatukseen?

Niinpä oli tapahtunut, että Godfrey oli jo lähes vuosikauden ahminut meidän aikakaudellamme niin runsaasti rehoittavaa kirjallisuutta matkakertomusten alalta, ja tämä lukeminen oli hänet huumannut. Hän oli Marco Polon kanssa löytänyt Kiinan, Kolumbuksen seurassa Amerikan, Cookin mukana Tyynenmeren, Dumont d'Urvillen parissa etelänavan. Hänessä oli syntynyt kiihkeä halu matkustaa sinne, missä nuo kuulut purjehtijat olivat käyneet ilman häntä. Hän ei tosiaan olisi pitänyt liian kalliisti ostettuna muutamia vuosikausia kestävää tutkimusretkeä, vaikka olisikin joutunut useiden hyökkäysten alaiseksi malaijilaisten merirosvojen taholta, ollut mukana laivojen yhteentörmäyksissä ja haaksirikkoutunut autioille rannikoille, joilla olisi täytynyt viettää Selkirkin tai Robinson Crusoen elämää. Niin, Robinson, kunpa rupeisikin Robinsoniksi! Kukapa nuori sielu ei ole sitä hiukan haaveillut, lukiessaan — kuten Godfrey oli varsin usein, liiankin usein lukenut — Daniel Defoen tai Wyssin kuviteltujen urhojen seikkailuja.

Niin, sellaista haaveili William W. Kolderupin oma sisarenpoika siihen aikaan, jolloin eno aikoi kahlehtia hänet avioliiton umpisolmuisilla siteillä. Mitä taas siihen tulee, että olisi matkustanut Phinan kanssa, sitten kun tytöstä olisi tullut mrs Godfrey Morgan, — ei, se ei käynyt päinsä! Oli matkustettava yksinään tai oltava kokonaan matkustamatta. Ja sitäpaitsi, eikö Godfrey tyydytettyään oikkunsa olisi ollut kelvollisempi naimasopimusta allekirjoittamaan? Voiko mies tehdä naisen onnelliseksi ja osaako hän itsekään avio-onnestaan nauttia, jollei ensin ole käynyt Japanissa tai Kiinassa tai edes Euroopassa? Ei, ei suinkaan!

Ja siksipä Godfrey nyt oli hajamielinen miss Phinan parissa, välinpitämätön hänen sanoistaan, kuuro hänen soittelemilleen sävelille, jotka ennen olivat häntä hurmanneet.

Vakavana ja harkitsevana tyttönä Phina oli sen kyllä huomannut. Jos sanoisi, ettei se neitosta hiukan sapettanut, jopa huolestuttanutkin, olisi se ollut aiheetonta panettelua. Mutta tottuneena katselemaan asioita käytännöllisesti hän oli jo tuuminut:

— Jos on välttämätöntä, että hän matkustaa, niin on parempi, että hän matkustaa ennen häitä kuin niiden jälkeen!

Ja siksipä hän oli sanonut Godfreylle nuo yksinkertaiset, hyvin merkilliset sanat:

"Ei, et ole minun lähelläni tällä hetkellä… olet kaukana merien tuolla puolella!"

Godfrey oli noussut. Hän oli astunut muutaman askeleen salissa, katsahtamatta Phinaan, ja huomaamattansa hän oli tullut etusormellaan painaltaneeksi erästä pianon näppäimistä.

Suuri dess, oktaavia liian alhaalta, perin haikea sävel, vastasi hänen kosketukseensa.

Phina oli käsittänyt ja enemmittä keskusteluitta aikoi niin sanoaksemme jättää kihlattunsa muurin juurelle odottamaan että hän auttaisi murtamaan siihen aukon, josta mies voisi paeta, minne mielensä teki. Mutta silloin salin ovi avautui.

William W. Kolderup ilmestyi hiukan touhussaan kuten aina. Näemme hänessä liikemiehen, joka oli päättänyt yhden kauppatoimen ja valmistausi aloittamaan toista.

"No", virkkoi hän, "nyt ei enää ole kysymys muusta kuin päivän määräämisestä".

"Minkä päivän?" sanoi Godfrey säpsähtäen. "Minkä päivän, jos suvaitsette, eno?"

"Teidän molempain hääpäivän!" vastasi William W. Kolderup. "Ei suinkaan ole puhetta minun hääpäivästäni!"

"Sillä olisi ehkä kiireempi!" virkkoi Phina.

"Häh…? Mitä…!" huudahti eno, "mitä tämä merkitsee…? Sanommeko tämän kuun lopulla?"

"Kummi-isä Will", vastasi nuori tyttö, "tänään ei ole kysymys hääpäivän, vaan lähtöpäivän määräämisestä!"

"Lähtöpäivän…?"

"Niin, Godfreyn lähtöpäivän", jatkoi miss Phina, "Godfreyn, joka ennen avioliittoon menoa tuntee tarvetta matkailla hiukan maailmassa!"

"Aiotko sinä lähteä… sinä?" ihmetteli William W. Kolderup astuen nuorta miestä kohti ja tarttui hänen käsivarteensa ikäänkuin peläten, että "tuo sisarenpojan veitikka" pääsisi häneltä karkuun.

"Niin, eno Will", vastasi Godfrey rohkeasti.

"Ja kuinka pitkäksi ajaksi?"

"Puoleksitoista vuodeksi tai korkeintaan kahdeksi, jos…"

"Jos…?"

"Jos te vain sallitte ja jos Phina tahtoo minua siihen asti odottaa!"

"Sinua odottaa! Kas sitä sulhasta, joka ei pyydä muuta kuin saada juosta tiehensä!" pilkkasi William W. Kolderup.

"Täytyy Godfreyn antaa menetellä mielensä mukaan", vastasi nuori tyttö. "Kummi-isä, minä olen miettinyt tuota kaikkea. Olen nuori, mutta Godfrey on totta totisesti vielä nuorempi kuin minä! Matkat vanhentavat häntä, ja minusta tuntuu, ettei saa vastustaa hänen mielitekojansa! Hän tahtoo matkustaa, — matkustakoon! Sitten hänelle tulee levon tarve, ja palatessaan hän löytää minut taas."

"Mitä!" huudahti William W. Kolderup, "suostutko sinä laskemaan tämän huimapään lentoon?"

"Niin, niiksi haluamikseen kahdeksi vuodeksi!"

"Ja sinä odotat häntä?…"

"Jollen kykenisi häntä odottamaan, niin en häntä rakastaisikaan!"

Tämän sanottuaan Phina palasi taas pianonsa ääreen ja joko hän sitten tahtoi tai ei, soittivat hänen sormensa hillitysti hyvin muodikkaan kappaleen "Kihlatun lähtö", joka oli tilaisuuteen varsin sopiva, se täytyy myöntää. Mutta ehkä huomaamattansa hän soitti sen mollissa, vaikka se oli sävelletty duuriin. Näinpä koko sävelmän tunne muuttui ja sen valittava väritys tulkitsi hyvin nuoren tytön sisimmät vaikutelmat.

Hämmentynyt Godfrey ei tällä välin sanonut sanaakaan. Hänen enonsa oli tarttunut hänen päähänsä ja käännettyään sen päivänvaloa kohti katseli häntä. Tällä tavoin hän kyseli häneltä tarvitsematta puhua, ja poika vastasi hänelle tarvitsematta mitään sanoin lausua.

"Kihlatun lähdön" valittavat säveleet kuuluivat yhä haikeina. Sitten William W. Kolderup käveltyään lattian yli palasi Godfreyn luo, joka seisoi kuin syyllinen tuomarinsa edessä. Sitten hän korotti ääntään:

"Onko se hyvin vakavaa?" kysyi hän.

"Hyvin vakavaa", vastasi miss Phina keskeyttämättä soittoansa, sillä välin kun Godfrey tyytyi tekemään myöntävän liikkeen.

" All right ", vastasi William W. Kolderup luoden sisarenpoikaansa omituisen katseen.

Sitten olisi voinut kuulla hänen mutisevan hampaittensa välitse:

— No, sinä tahdot maistaa, miltä matkat tuntuvat, ennenkuin menet naimisiin Phinan kanssa! Hyvä on, saat siihen tilaisuuden, poikaseni!

Hän käveli vielä pari kolme askelta ja pysähtyen käsivarret ristissä kysyi:

"Mihin sinä haluat matkustaa?"

"Kaikkialle."

"Ja milloin aiot lähteä?"

"Milloin te sallitte, eno Will."

"Parasta sitten, että lähdet mahdollisimman pian!"

Kun viimeiset sanat lausuttiin, oli Phina äkkiä keskeyttänyt soittonsa, vasemman käden pikkusormi oli juuri näpännyt dissin … eikä neljännesnuotti ollut päättynyt sävelen korkotavuun. Hän oli pysähtynyt keskelle sanaa "haikea", kuten "Hugenottien" Raoul poistuessaan Valentinen kanssa esittämänsä duetton jälkeen. Ehkä Phina-neidon sydän oli hiukan paisuksissa, mutta hän oli lujasti päättänyt olla mitään virkkamatta.

Silloin William W. Kolderup Godfreyhin katsahtamatta astui pianon luo.

"Phina", sanoi hän vakavasti, "ei saa koskaan pysähtyä 'haikeaan'!"

Ja laskien paksun sormensa kohtisuoraan näppäimelle. Hän kajahdutti heleän a:n.

IV

T. Artelett, jota nimitetään Tartelettiksi, esitellään asianmukaisesti lukijalle.

Jos T. Artelett olisi ollut ranskalainen, olisivat hänen maanmiehensä ihan varmaan nimittäneet häntä leikillisesti Tartelettiksi. [ Tartelette merkitsee: pikku torttu. Suom.] Ja koska se nimitys hänelle sopii, emme epäröi sitä hänestä käyttää. Ja jollei Tartelett ollutkaan ranskalainen, olisi hänen varsin hyvin sietänyt olla.

Teoksessaan "Matka Pariisista Jerusalemiin" kertoo Chateaubriand pienestä miehestä, joka "oli puuteroitu ja piti tukkansa käherrettynä kuten ennen vanhaan, käytti kypsymättömän omenan väristä nuttua, pitkiä droguet-kankaisia liivejä, muslimista poimukaulusta ja kalvosimia samasta aineesta, vingutti käsiviulua ja tanssitti irokeeseilla Madelon Friquetia ".

Kalifornialaiset eivät ole irokeeseja, se vielä puuttuisi, mutta Tartelett toimi siitä huolimatta tanssin- ja plastiikan opettajana Kalifornian pääkaupungissa. Jollei hänen oppituntejansa maksettukaan majavannahoilla ja karhunliikkiöillä, kuten hänen edeltäjänsä, niin maksettiin ne dollareilla. Jos hän oppilaistaan puhuessaan ei sanonut: "nämä arvoisat villit ja nämä armolliset villittäret", johtui se siitä, että hänen oppilaansa olivat varsin sivistyneitä, ja uskoaksemme häntä itseänsä, hän ei suinkaan ollut vähän kohottanut heidän sivistystasoansa.

Vanhapoika Tartelettilla oli viisiviidettä ikävuotta siihen aikaan, kun hänet lukijoillemme esittelemme. Mutta kymmenkunta vuotta sitten oli hänen avioliittonsa erään jo kypsyneen neitosen kanssa ollut toteutumaisillaan.

Silloin ja sitä varten pyydettiin häneltä "pari, kolme riviä" iästään, persoonastaan ja asemastaan, ja hän katsoi velvollisuudekseen vastata seuraavaan tapaan, mikä säästää meiltä vaivan piirtää hänen kuvansa siveellisessä samoin kuin ruumiillisessakin merkityksessä.

Hän on syntynyt 17. p. heinäkuuta vuonna 1835, neljännestä yli kolme aamulla.

— Hän on viiden jalan, kahden tuuman ja kolmen linjan pituinen.

— Hänen paksuutensa lanteiden kohdalta on täsmälleen kaksi jalkaa ja kolme tuumaa.

— Hänen painonsa, joka viime vuodesta oli lisääntynyt kuudella naulalla, on sataviisikymmentäyksi naulaa ja kaksi unssia.

— Pää on pitkulainen,

— Hiukset, joita otsalla on harvassa, ovat harmahtavan kastanjanruskeat; otsa on korkea, kasvot soikeat, ihonväri tummahko.

— Silmät — oivallinen näkö — ovat harmaanruskeat, silmäripset ja kulmakarvat vaaleanruskeat; silmäluomet ovat jokseenkin syvälle painuneet kuoppaansa kaartuvien kulmakarvojen alle.

— Nenä on keskikokoa, ja siinä on sierettymä vasemman sieraimen kohdalla.

— Ohimot ja posket ovat litteät ja karvattomat.

— Korvat ovat suuret ja litteät.

— Keskikokoista suuta ei tärvele ainoakaan mädäntynyt hammas.

— Ohimoita ja vain hiukan suippenevia huulia verhoavat tuuheat viikset ja tuuhea pujoparta; leuka on pyöreä ja sitäkin varjostaa monivärinen parta.

— Pieni kauneustäplä koristaa hänen lihavaa kaulaansa niskan puolelta.

— Hänen kylpemässä ollessaan saattaa vielä nähdä, että hänen hipiänsä on valkoinen ja melkein karvaton.

— Hän on luonnostaan tyyni ja säännöllinen. Vaikka hänen ruumiinrakenteensa ei ole vankimpia, on hänen suuren kohtuullisuutensa avulla onnistunut säilyttää terveytensä aivan täydellisenä syntymästään asti. Hänen henkitorvensa pää on herkkä ja ärtyy helposti; siksipä hän onkin välttänyt tupakoimispahetta. Hän ei myöskään käytä väkijuomia, ei kahvia, ei liköörejä, ei edes miedontamatonta viiniä. Sanalla sanoen, kaikesta, mikä voisi ärsyttää hänen hermostonsa, hän terveydenhoitonsa vuoksi mitä ankarimmin kieltäytyy. Heikko olut ja veteen sekoitettu viini ovat ainoat juomat, joita hän vaaratta voi nauttia. Varovaisuuttaan saa hän kiittää siitä, että hänen ei ole koskaan tarvinnut kääntyä lääkärin puoleen siitä asti kun maailmaan tuli.

— Hänen eleensä ovat välittömät ja vilkkaat, hänen liikkeensä pirteät, hänen luonteensa suora ja avonainen. Sitäpaitsi hän menee hienotunteisuudessa ihan äärimmäisyyteen asti, ja niinpä hän pelosta, että tekisi naisen onnettomaksi, on tähän saakka epäröinyt antautua avioliiton siteihin.

Sellainen oli Tartelettin itsensä esittämä todistus, mutta niin viehättävä kuin tämä kuva olisikin saattanut olla määrättyyn ikään ehtineelle neitoselle, raukesi suunniteltu liitto. Opettaja jäi siis vanhaksipojaksi ja jatkoi oppituntiensa antamista tanssissa ja hyvässä ryhdissä.

Juuri siihen aikaan hän tätä varten saapui William W. Kolderupin taloon. Kun sitten aikaa myöten oppilaat hänet vähitellen jättivät, jäi hän ikäänkuin vaunujen viidenneksi pyöräksi tämän äveriään perheen henkilökuntaan.

Hiukan naurettavista ominaisuuksistaan huolimatta hän oli joka tapauksessa kunnon mies. Häneen kiinnyttiin. Hän rakasti Godfreytä, samoin Phinaa, ja nämäkin vuorostaan pitivät hänestä. Eikä hänellä enää ollut kuin yksi kunnianhimo maailmassa: istuttaa heidän mieleensä kaunotaiteensa kaikki hienoudet, tehdä heistä hyvään ryhtiin nähden kaksi täydellistä olentoa.

Ja nyt — kukapa sitä uskoisi? — juuri opettaja Tartelettin valitsi William W. Kolderup sisarenpoikansa toveriksi tälle suunnitellulle matkalle. Niin, hänellä oli jonkun verran aihetta luulla, että Tartelettilla ei ollut varsin vähäistä osaa Godfreyn kiihkeään matkustusintoon, jotta tämä vieraisiin maihin tutustumalla saisi sopivan viimeistelyn kasvatukselleen. William W. Kolderup päätti siis toimituttaa heidät yhdessä matkalle. Jo seuraavana päivänä, huhtikuun 16:na, hän kutsutti tanssinopettajan työhuoneeseensa.

Pohatan pyyntö oli Tartelettille käsky. Opettaja lähti huoneestansa pieni viulunsa, pochette, kainalossaan ollakseen valmiina kaikkiin tilanteihin. Hän nousi palatsin pääportaita akateemisen siroin askelin, kuten tanssinopettajalle sopii, kolkutti työhuoneen ovelle, astui sisään, ruumis puolikumarassa, kyynärpäät pyörennettyinä, hymysuin, ja odotti kolmannessa asennossa sovitettuaan jalkansa ristiin toisen toisensa edelle puolelta pituudeltaan, niin että nilkat hiukan koskettivat toisiansa ja kärjet olivat käännetyt ulospäin.

Jokainen muu kuin opettaja Tartelett olisi tällaisessa vaappuvassa tasapainossa horjahtanut kannaltaan, mutta hän osasi pysyä ehdottoman suorana ja vavahtelematta.

"Herra Tartelett", virkkoi William W. Kolderup, "olen käskenyt kutsua teidät ilmoittaakseni teille uutisen, joka luullakseni ei teitä kummastutakaan".

"Onneks' olkoon!" vastasi opettaja, vaikkei William W. Kolderup ollut laisinkaan aivastanut, kuten olisi saattanut luulla.

"Sisarenpoikani avioliitto lykätään tuonnemmaksi, vuoden tai puolentoista päähän", jatkoi eno, "ja omasta pyynnöstään lähtee Godfrey matkoille vanhan ja uuden maailman eri valtioihin".

"Hyvä herra", vastasi Tartelett, "oppilaani Godfrey tuottaa kunniaa maalle, jossa hän on syntynyt, ja…"

"Ja myöskin plastiikan opettajalle, joka on kehittänyt hänessä hyvää ryhtiä ja kaunista esiintymistapaa", virkkoi liikemies äänellä, johon sisältyvää ivallista vivahdusta Tartelett ei ollenkaan huomannut.

Ja tosiaankin hän, luullen sopivaksi pyöräyttää "tanssiliikkeen", siirteli jalkojansa vuorottain eräänlaisessa sivuille päin liukuvassa tahdissa. Sitten hän taivuttaen keveännotkeasti polveaan kumarsi William W. Kolderupille.

"Olen ajatellut", jatkoi tämä, "että teille varmaan olisi hiukan tuskallista erota oppilaastanne".

"Se tuska tuntuisi varsin kipeältä", vastasi Tartelett, "mutta jos täytyy…"

"Ei täydy", ehätti William W. Kolderup, jonka tummat kulmakarvat rypistyivät.

"Ah!…" vastasi Tartelett.

Hiukan hätääntyneenä astahti viimemainittu poljennollisesti taaksepäin siirtyäkseen kolmannesta asennosta neljänteen. Sitten hän jätti molempain jalkojensa välille niiden leveyden suuruisen alan — olematta kenties täysin tietoinen tästä liikkeestänsä.

"Niin", lisäsi rahamies lyhyesti ja äänellä, joka ei sallinut vastauksen varjoakaan, "olen ajatellut, että olisi tosiaan julmaa eroittaa opettaja ja oppilas, jotka niin hyvin ymmärtävät toisiansa!"

"Tietysti… matkat!…" vastasi Tartelett, joka ei näkynyt tahtovan käsittää.

"Niin… tietysti!…" toisti William W. Kolderup, "matkat eivät ainoastaan tuo esille sisarenpoikani lahjoja, vaan myöskin sen opettajan kyvyt, jota hän saa kiittää mallikelpoisesta ryhdistään!"

Koskaan ei tämän suuren lapsen päähän ollut pälkähtänyt, että hänen jonakuna päivänä täytyi lähteä San Franciscosta, Kaliforniasta ja Amerikasta pitkille merimatkoille. Nämä ajatukset eivät olisi voineet juolahtaa sellaisen miehen mieleen, joka oli paremmin tutustunut balettitaiteeseen kuin matkoihin ja joka vielä ei tuntenut edes pääkaupungin ympäristöä muutaman kymmenen kilometrin laajuudelta. Ja nyt hänelle tarjottiin tilaisuus — ei, hänen annettiin ymmärtää, että, tahtoi tai ei, hänen oli lähdettävä kotiseudultaan omassa nahassaan kokemaan kaikki vaivat ja hankaluudet, joita tuo hänen Godfreylle suosittelemansa liikkuva elämä toisi mukanaan! Siinä oli tosiaan kylliksi hämmentämään niin vähän vankkoja aivoja kuin onnettoman Tartelettin, joka ensi kertaa eläissään tunsi vaistomaisen väristyksen viidenneljättä vuoden harjoitusten notkistamissa säärilihaksissaan!

"Mutta kenties…" virkkoi hän, koettaen palauttaa huulilleen balettimestarin alituisen hymyn, joka oli niiltä hetkiseksi poistunut, "kenties… en ole sovelias…"

"Kyllä kelpaatte!" vastasi William W. Kolderup, niinkuin vastaa mies, jonka kanssa on turha väitellä.

Kieltäytyminen oli mahdotonta. Tartelett ei sitä edes ajatellutkaan. Mitäpä hän tässä talossa oli? Kapine, mytty, tavarakolli, jonka saattoi lähettää kaikkiin maailman ääriin! Mutta suunniteltu retki häntä sittenkin hiukan hermostutti.

"Ja milloin on lähdettävä?" kysyi hän yrittäen asettua jälleen akateemiseen asentoon.

"Kuukauden kuluessa."

"Ja mille myrskyisille merille herra Kolderup on päättänyt lähettää minut oppilaani kanssa purjehtimaan?"

"Ensiksi Isolle valtamerelle."

"Ja missä maailman kolkassa saan ensi kerran astua maihin?"

"Uuden Seelannin maaperällä", vastasi William W. Kolderup. "Olen huomannut, että uusseelantilaiset eivät pyöritä asianmukaisesti kyynärpäitänsä!… Te korjaatte heissä sen vian!"

Näin valittiin tanssinopettaja Tartelett Godfrey Morganin matkatoveriksi.

Liikemiehen päännyökkäys ilmaisi hänelle sitten, että keskustelu oli loppunut. Hän poistui siis hieman liiaksi liikutettuna, jotta hänen lähtönsä ja se erikoinen sirous, jota hän esiintymisessään aina käytti, eivät tässä vaikeassa tehtävässä olisi jättäneet toivomisen varaa.

Ensi kertaa eläissään Tartelett, hämmästyksessään unohtaen taiteensa alkeellisimmat säännöt, astui jalat sisäänpäin kääntyneinä.

V

Lähtövalmistuksia ja lopuksi todellinen matkallelähtö.

Asia oli nyt kerta kaikkiaan päätetty. Ennen tuota pitkää kahdenmatkaa elämän läpi, jota nimitetään avioliitoksi, Godfrey tekisi kiertomatkan maailmassa — mikä toisinaan on vielä vaarallisempaa. Mutta hän uskoi palaavansa perin karaistuna ja, lähdettyään nuorukaisena, olevansa takaisin tullessaan täysi mies. Hän saisi nähdä, tehdä huomioita, vertailla. Hänen uteliaisuutensa tulisi tyydytetyksi. Sitten hän voisi huoleti elää tyyntä ja rauhallista elämää nauttien perheonnesta, jota mikään kiusaus ei häntä enää viettelisi jättämään. Oliko hän väärässä vai oikeassa? Oliko hän menossa hyvään ja terveelliseen kouluun, jossa saavutettu oppi olisi hänelle eduksi? Jätämme tähän kysymykseen vastaamisen tulevaisuuden huoleksi.

Sanalla sanoen, Godfrey oli riemuissaan.

Levottomana, vaikkei antanut kenenkään sitä huomata, alistui Phina kihlattunsa opintomatkaan.

Opettaja Tartelett, joka tavallisesti oli niin jänteväsäärinen, kaikissa tanssitaidon tasapainotempuissa koulittu, oli menettänyt tavallisen ryhtinsä ja yritti turhaan saada sitä takaisin. Hän horjui kamarinsa parkettilattiallakin ikäänkuin olisi jo astellut aaltojen kiikuttamassa ja tyrskyjen puskemassa laivassa hyttinsä permannolla.

William W. Kolderup taas oli päätöksensä tehtyään käynyt harvapuheiseksi, varsinkin sisarenpoikansa parissa. Hänen suljetut huulensa ja luomien alle puoliksi kätketyt silmänsä ilmaisivat, että jokin tuuma oli pälkähtänyt tuohon päähän, jossa tavallisesti haudottiin suuria ja rohkeita liikeyrityksiä.

— No, sinä tahdot matkustaa, — jupisi hän toisinaan, — matkustaa sen sijaan, että menisit naimisiin, jäisit kotiisi aivan jouten nauttimaan onnestasi!… Sama se, sinä saat matkustaa!

Valmisteluihin ryhdyttiin heti.

Kaikkein ensimmäiseksi nousi kysymys matkasuunnitelmasta; sitä oli pohdittava ja lopuksi tehtävä päätös.

Lähtisikö Godfrey etelään, itään vai länteen päin? Se oli ensin ratkaistava.

Jos hän lähtisi etelän kautta, niin Panamasta Kaliforniaan ja Brittiläiseen Columbiaan liikettä välittävä höyrylaivayhtiö ja senjälkeen Packet Southampton Rio Janeiro Company huolehtisivat hänen saattamisestansa Eurooppaan.

Jos hän lähtisi itään päin, niin Tyynenmeren suuri rautatie voi muutamassa päivässä kuljettaa hänet New Yorkiin ja sieltä hän saattoi Cunard-, Inman-, White-Star-, Hampurin—Amerikan tai ranskalaisen Transatlantique-linjan laivoilla purjehtia vanhan maailman rannikoille.

Jos hän tahtoi lähteä matkalleen lännen kautta Steam Transoceanic Golden Age-linjalla, niin hänen olisi helppo saapua Melbourneen ja sitten Suezin kannakselle Peninsular Oriental Steam Companyn höyrylaivoilla.

Kulkuneuvoista ei ollut puutetta, ja niiden matemaattisen tarkasti toisiinsa sovitettujen lähtöaikojen vuoksi on matka maailman ympäri enää vain huviretki.

Mutta näin ei matkustaisi Friscon pohatan sisarenpoika ja perillinen.

Ei! William W. Kolderupilla oli kauppaliikettänsä varten kokonainen laivasto purje- ja höyryaluksia. Hän oli siis päättänyt asettaa yhden näistä laivoista nuoren Godfrey Morganin käytettäväksi aivan kuin olisi ollut kysymyksessä huviretkelle aikova prinssi, joka matkustelee isänsä alamaisten kustannuksella.

Hänen käskystään varustettiin vankka kuudensadan tonnin vetoinen ja kahdensadan hevosen voimainen höyrylaiva Dream (Unelma). Sen päälliköksi tuli kapteeni Turcotte, vanha merikarhu, joka oli jo purjehtinut kaikilla valtamerillä ja kaikilla leveysasteilla. Tällä oivallisella ja karaistulla, pyörremyrskyihin, tyfoneihin ja tuimiin tuulispäihin tottuneella viisikymmenvuotiaalla merimiehellä oli ammatissaan jo neljänkymmenen vuoden kokemus. Panna huppulakki päähänsä ja uhmata hirmumyrskyä oli vain leikkiä tälle "matruusille", jota ei koskaan ollut kiusannut muu kuin "maakipu", milloin hän nimittäin oli satamassa. Ja tästä alituisesta oleskelusta laivan keinuvalla kannella hänelle oli jäänyt tapa aina vaappua oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja taaksepäin: hänen liikkeissään oli aaltojen ja tyrskyjen tahtia.

Perämies, koneenkäyttäjä, neljä lämmittäjää, kaksitoista matruusia, kaikkiaan kahdeksantoista henkeä, oli määrätty Dreamin miehistöksi; ja vaikka alus tyytyi rauhallisesti kulkemaan kahdeksan meripenikulmaansa tunnissa, niin siitä huolimatta sillä oli oivallisia meriominaisuuksia. Vaikkapa se ei ollutkaan kyllin nopea korkeassa aallokossa laineen harjalla viillättämään, niin eipä aalto myöskään kuohahtanut sen ylitse, mikä etu hyvin korvaa keskinkertaisen vauhdin, varsinkin kun ei ole mitään kiirettä. Sitä Paitsi Dream oli taklattu kuunariksi, ja edullisen tuulen vallitessa se saattoi aina levittää viidensadan neliömetrin laajuisen purjeittensa pinnan höyryvoimansa avuksi.

Ei kuitenkaan pidä uskoa, että Dreamin matka oli aiottu pelkäksi huviretkeksi. William W. Kolderup oli liian käytännöllinen mies, jotta ei olisi koettanut saada hyötyä viidentoista- tai kuudentoistatuhannen meripenikulman retkestä, joka ulottui maapallon kaikille merille. Hänen laivansa tosin lähti lastitta, mutta se oli helppo pitää hyvässä liikkumiskunnossa täyttämällä vedellä sen water-ballastin. [Osastoja, jotka voidaan laivaa ollessa lastittomana täyttää vedellä, niin että se pysyy lastilinjassa.] Täten se olisi tarpeen tullen voitu upottaa kannen tasalle. Myöskin oli rikas liikemies päättänyt antaa aluksen matkalla poiketa erinäisiin toimistoihinsa. Niin se kulkisi markkinapaikasta toiseen. Olkaa huoleti: kapteeni Turcotte kyllä osaisi ansaita matkan kustannukset. Godfrey Morganin oikku ei tuottaisi enon rahakirstuihin dollarinkaan tappiota! Näin menetellään hyvin hoidetuissa kauppaliikkeissä.

Kaikki tämä päätettiin pitkissä, hyvin salaisissa neuvotteluissa, joita William W. Kolderupilla oli kahdenkesken kapteeni Turcotten kanssa. Mutta näytti siltä, että tämän kuitenkin niin yksinkertaisen asian järjestely ei sujunut aivan itsestään, sillä kapteenin täytyi monet kerrat käydä liikemiehen työhuoneessa. Hänen sieltä lähtiessään olisivat teräväsilmäisemmät havaitsijat kuin talon vakinaiset vieraat huomanneet, että hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, että tukka oli pystyssä kun tuulen tuivertama, ikäänkuin hän olisi kuumeisella kädellä riuhtonut hiuksiansa, ja että koko hänen ruumiinsakin vaappui ja kiikkui tavallista rajummin. Omituisista äänen korostuksista olisi myöskin saattanut kuulla, että neuvottelut eivät käyneet myrskyttömästi. Suorasuinen kapteeni Turcotte osasi näet varsin hyvin pitää puoliaan William W. Kolderupia vastaan, joka rakasti ja kunnioitti häntä kylliksi sietääkseen hänen vastaväitteitään.

Vihdoin näkyi kaikki järjestyvän. Ken oli antanut perään, William W. Kolderup vai Turcotte? En uskalla siitä vielä lausua mielipidettäni, kun en tunne heidän varsinaista väittelyjensä aihetta. Mutta pikemmin löisin vetoa kapteenin puolesta. Oli miten oli, mutta viikon keskustelujen jälkeen näkyivät liikemies ja merikarhu päässeen yksimielisyyteen. Mutta sittenkin Turcotte yhä mutisi hampaittensa välistä:

— Vieköön minut viisisataatuhatta paholaista ja paiskatkoon minut hornan mustan kattilan pohjaan, jos minä, Turcotte, koskaan olisin aavistanut saavani tällaista hommaa!

Dreamin varustaminen sujui varsin nopeasti, eikä sen kapteeni laiminlyönyt mitään saattaakseen sen merikuntoon kesäkuun ehtiessä puoliväliin. Se oli tarkastettu telakassa, ja sen huolellisesti mönjävärillä maalattu pohjapuu välkkyi kirkkaan punaisena sen runkoa vasten.

San Franciscon satamaan saapuu joukottain kaikenlaisia ja kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia laivoja. Eivätkä kaupungin säännöllisesti pitkin rannikkoa rakennetut satamasillat olisi enää moneen vuoteen riittäneet tavaroiden lastaamiseen ja purkamiseen, jolleivät insinöörit olisi keinotekoisesti rakentaneet useita mereen pistäviä lisälaitureita. Punakuusisia paaluja oli upotettu veteen, ja niiden varaan oli laskettu lankuista alaltaan muutaman neliömailin laajuisia laitureita. Siten kylläkin samassa määrässä riistettiin alaa lahdelta; mutta lahtihan oli avara. Täten oli saatu todellisia lastauspengermiä, joita nostoranat ja tavaramytyt peittivät ja joiden luo molempain suurempain valtamerten höyrylaivat, Kalifornian jokien höyryveneet, kaikkien maiden kutterit ja amerikkalaiset rannikkoalukset voivat toisiansa murskaamatta asettua mitä parhaimpaan järjestykseen.

Erääseen tällaiseen keinotekoiseen laivasiltaan, joka sijaitsi Wharf-Mission-Streetin äärimmäisessä päässä, oli Dream vankasti köytetty, sitten kun se oli palannut telakalta.

Mitään ei laiminlyöty, jotta Godfreyn matkaa varten määrätty höyrylaiva voisi purjehtia mitä parhaimmissa olosuhteissa. Muonituksesta ja kaikesta muusta pidettiin mitä tarkin huoli. Taklaus oli mallikelpoisessa kunnossa, kattila tarkastettu ja koneessa oivallinen potkuri. Otettiinpa laivaan kaiken varalta ja helpottaakseen yhteyttä satamien kanssa höyrypursikin, nopea ja uppoamaton, josta olisi paljon hyötyä purjehduksen kestäessä.

Sanalla sanoen, kesäkuun 10 päivänä oli kaikki valmista. Ei muuta kuin lähteä ulapalle. Kapteeni Turcotten purjeita hoitelemaan ja konetta käyttämään hankkimat miehet olivat valioväkeä, ja niitä parempia tuskin olisi seudulta ollut saatavissa. Varsinainen karja eläviä elukoita: pitkäkuonoisia porsaskaniineja, lampaita, vuohia, kukkoja ja kanoja oli sijoitettu välikannelle; vatsantarpeiden tyydyttämiseksi oli sitäpaitsi vielä varattu monet laatikolliset parhaita säilykkeitä.

Mitä Dreamin matkaohjelmaan tulee, oli se epäilemättä ollut noiden pitkien neuvottelujen aiheena, joita William W. Kolderupilla ja hänen kapteenillaan oli ollut. Tiedettiin vain, että ensimmäinen poikkeamispaikka, mikä mainittiin, oli Uuden Seelannin pääkaupunki Auckland — paitsi milloin jatkuvista vastatuulista aiheutunut kivihiilentarve pakottaisi hankkimaan lisää polttoainetta jostakin Tyynen meren saariryhmästä tai jostakin Kiinan satamasta.

Kaikki nämä yksityisseikat eivät muuten paljoa huolestuttaneet Godfreytä siitä hetkestä asti, kun hän tiesi pääsevänsä merille; eikä niistä laisinkaan välittänyt Tartelett, joka häiriintyneessä mielessään päivä päivältä yhä enemmän liioitteli matkan mahdollisia vaaroja ja selkkauksia.

Enää oli vain yksi muodollisuus jäljellä: valokuvien hankkiminen.

Kihlautunut ei voi säädyllisesti lähteä pitkälle matkalle maapallon ympäri viemättä mukanaan rakastettunsa valokuvaa ja jättämättä hänelle omaansa.

Matkailijaksi puettuna meni siis Godfrey Montgomery-Streetin valokuvaajain Stephenson & C:on käsiteltäväksi, ja kävelypuvussaan uskoi Phinakin hurmaavat, mutta hiukan murheelliset piirteensä auringon kiinnitettäviksi taitavien ammattimiesten levylle.

Sekin oli tavallaan yhdessämatkustamista. Phinan valokuvalla oli erikoisesti määrätty paikkansa Godfreyn hytissä, sulhasmiehen kuvalla taas nuoren tytön neitsytkammiossa. Mitä Tartelettiin tulee, joka ei ollut sulhasmies eikä suinkaan siksi aikonutkaan, päätettiin kuitenkin asiaankuuluvaksi uskoa hänenkin kuvansa valonaralle levylle. Mutta olivatpa valokuvaajat kuinka taitavia tahansa, he eivät voineet saada tyydyttävää mallikorttia. Häälyvä kuvalaatta ei koskaan näyttänyt muuta kuin sekavaa sumua, josta olisi ollut mahdotonta tuntea kuuluisaa tanssin- ja plastiikanopettajaa.

Se johtui siitä, että, mikä häntä sitten lienee vaivannutkin, kuvattava ei voinut olla liikkumatta — kaikista houkutteluista huolimatta, joita tämänlaatuisissa kuvaamoissa käytetään.

Koetettiin toisia, nopeampia keinoja, koetettiin ottaa silmänräpäyskuvia. Mahdotonta! Tartelett kiikkui ja keinui jo ennakolta aivan kuin Dream -laivan kapteeni. Täytyi luopua yrityksestä ikuistaa tämän merkillisen miehen piirteitä. Korvaamaton vahinko jälkimaailmalle, jos — mutta poistakaamme mielestämme sellainen ajatus! — jos Tartelett luullessaan lähtevänsä vanhaan maailmaan matkustaisikin siihen toiseen maailmaan, josta kukaan ei palaa.

Kesäkuun 9 päivänä oltiin valmiit. Dreamin tarvitsi vain nostaa ankkuri ja levittää purjeensa. Sen paperit, lastikirjat, rahtisopimus, vakuutuskirjat olivat kunnossa, ja kahta päivää aikaisemmin oli Kolderupin liikkeen asiamies lähettänyt viimeisetkin allekirjoitukset.

Sinä päivänä tarjottiin Montgomery-Streetin palatsissa upeat lähtöaamiaiset. Juotiin Godfreyn matkan onneksi ja toivottiin hänen pian palaavan.

Godfreykin tunsi mielensä liikutetuksi eikä hän yrittänytkään sitä salata. Phina osoittautui häntä lujemmaksi. Tartelett taas upotti pelkonsa muutamaan lasilliseen samppanjaa, jonka vaikutus jatkui lähtöhetkeen asti. |Hän oli unohtamaisillaan taskuviulunsakin, joka tuotiin hänelle viime hetkellä, kun Dream irroitettiin laiturista.

Viimeinen hyvästijättö tapahtui laivalla, viimeiset kädenpuristukset vaihdettiin perähytissä. Sitten kone muutamalla potkurinkierrolla loitonsi höyrylaivan rannasta.

"Hyvästi, Phina!"

"Jumalan haltuun, Godfrey!"

"Taivas teitä johtakoon!" toivotti eno.

— Ja saatelkoon meidät ennen kaikkea takaisin, jupisi tanssimestari Tartelett.

"Äläkä milloinkaan unohda, Godfrey", lisäsi William W. Kolderup, "mietelausetta, joka Dreamilla on peräpeilissään:

"Confide, recte agens."

[Luota, kun teet oikein. Suom.]

"En milloinkaan, eno Will! Hyvästi, Phina!"

"Hyvästi, Godfrey!"

Höyrylaiva lähti liikkeelle, ja nenäliinoja heilutettiin niin kauan kun se oli rantalaiturilta näkyvissä, vieläpä vähän kauemminkin.

Pian oli San Franciscon satamalahti, laajin maailmassa, kuljettu, Dream lipui ahtaan Golden Gaten, sataman suun, läpi ja sitten se keulavantaallaan halkoi Tyynen valtameren aaltoja. Tuntui siltä kuin tuo "kultaportti" olisi sulkeutunut sen jälkeen.

VI

Lukija tutustutetaan uuteen henkilöön.

Matka oli alkanut. Siinä alkamisessa ei mitään vaikeutta ollut, kuten kernaasti myönnettäneen.

Niinpä toistelikin opettaja Tartelett usein ja kieltämättömän johdonmukaisesti:

"Matka alkaa aina! Mutta mihin ja miten se päättyy, se on tärkeintä."

Godfreyn hallussa oleva hytti avautui Dreamin peräkannelle ruokasalina käytetyn nelikulmaisen suojan päälle. Nuori matkustajamme sai siellä kaikkea mahdollista mukavuutta. Hän oli antanut Phinan valokuvalle kaikkein parhaimman paikan kammionsa edullisimmin valaistulla sivulla. Riippumatto nukkumista varten, hyvin varustettu pesuteline, muutamia kaappeja pukujen ja liinavaatteiden säilyttämiseksi, työpöytä, nojatuoli istuttavaksi, — mitäpä tämä kaksikolmattavuotias matkustaja muuta kaipasi? Näillä ehdoilla hän olisi tehnyt kaksikolmatta kertaa matkan maan ympäri! Eikö hän ollut sen käytännöllisen filosofian iässä, jonka muodostavat hyvä terveys ja hilpeä luonne? Oi, nuorukaiset, matkustakaa, jos voitte ja ellette voi, niin… matkustakaa kumminkin!

Mutta Tartelett ei ollut hyvällä tuulella. Hänen lähellä oppilaansa hyttiä sijaitseva suojansa tuntui hänestä kovin ahtaalta, hänen riippumattonsa perin kovalta ja hänen käytettävissään oleva kuuden neliömetrin pinta-ala perin riittämättömältä, jotta hän sillä olisi voinut toistella poljentojansa ja tanssiaskeleitansa. Eikö siis matkustaja hänessä tukehduttanut tanssin ja plastiikan opettajaa? Ei! Se oli hänellä veressä, ja jahka Tartelettille saapuu hetki laskeutua nukkumaan viimeistä untansa, ovat hänen jalkansa vieläkin vaakasuorassa viivassa, kantapäät toisiansa vasten, ensimmäisessä asennossa.

Ateriat piti nauttia yhdessä, ja niin tehtiinkin — Godfrey ja Tartelett istuivat vastapäätä toisiansa, kapteeni ja ensimmäinen perämies kumpikin omassa päässänsä kiikkupöytää. Tuo hirvittävä nimitys "kiikkupöytä" antoi jo aavistaa, että tanssinopettajan paikka jäisi liian usein tyhjäksi!

Matkalle lähdettäessä kauniilla kesäkuulla puhalsi leppoisa koillistuuli. Kapteeni Turcotte oli voinut vauhdin enentämiseksi levittää purjeet, eikä Dream, joka kellui tarpeeksi syvällä ja hyvässä tasapainossa, keinunut liiaksi puolelta toiselle. Ja kun aallot iskivät siihen takaapäin, niin ei kiikkuminen sitä ylenmäärin rasittanutkaan. Tällainen kulku ei saa matkustajia nyrpistämään nenäänsä, ei heidän silmiänsä kauhusta onttonemaan, ei otsia sinertymään lyijynvärisiksi eikä poista verta poskista. Olihan tämä siedettävää. Laskettiin suoraan lounasta kohti suopean meren tuskin väreilevällä ulapalla, jolla ei mitään vaahtoharjoja näkynyt. Pian oli Amerikan rannikko kadonnut taivaanrannan taakse.

Kahden päivän ajalla ei purjehduksessa tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Dreamin matka joutui. Retken alku oli siis suotuisa — joskin kapteeni Turcotte silloin tällöin ilmaisi levottomuutta, jota olisi turhaan yrittänyt salata. Joka päivä hän auringon kulkiessa puolipäiväpiirin yli tarkkasi huolellisesti laivan asemaa. Mutta saattoi huomata, että hän heti jälkeenpäin kutsui perämiehen hyttiinsä, ja siellä he molemmin pitivät salaista neuvottelua, ikäänkuin heillä olisi ollut jokin vakava ja uhkaava mahdollisuus pohdittavana. Tämä seikka jäi epäilemättä huomaamatta Godfreyltä, joka ei ymmärtänyt mitään purjehdusasuista, mutta muonitusmestari ja jotkut merimiehet eivät olleet sitä kummastelematta.

Sitäkin enemmän olivat nämä kunnon miehet ihmeissään, kun ensimmäisen viikon jälkeen Dreamin suunta parisen kertaa muutettiin tuntuvasti yön aikaan ja sitten palautettiin ennalleen päivän valjettua, vaikkei tuota yöllistä liikettä mikään ollut tehnyt välttämättömäksi. Tämä olisi ollut selitettävissä purjelaivalla, joka on ilmavirtojen vaihtelusta riippuvainen, mutta höyryaluksen kannalta se oli käsittämätöntä, koska se saattaa seurata suurten reittien suuntia ja laskea purjeensa alas, milloin tuuli ei enää ole sille suotuisa.

Kesäkuun 12 päivän aamupuolella sattui laivassa odottamaton tapaus.

Kapteeni Turcotte, hänen ensimmäinen perämiehensä ja Godfrey olivat asettumassa suuruspöytään, kun kannelta kuului outoa melua. Työntäen oven auki ilmestyi melkein samassa muonitusmestari ruokasalin kynnykselle.

"Kapteeni!" virkkoi hän.

"No, mitä nyt?" huudahti Turcotte vilkkaasti, kuten alati valppaalta merimieheltä saattaa odottaa.

"Täällä on… kiinalainen!" vastasi muonitusmestari.

"Kiinalainenko?"

"Niin, oikea kiinalainen, jonka vast'ikään sattumalta keksimme lastiruuman pohjalta!"

"Lastiruuman pohjalta!" huudahti kapteeni Turcotte. "Kautta kaikkien Sacramenton pirujen, heittäkää hänet meren pohjaan!"

" All right!" vastasi muonitusmestari.

Ja tuntien sitä halveksumista, jota jokaisen kalifornialaisen on tunnettava "taivaan valtakunnan" poikaa kohtaan, tuo kunnon mies piti käskyä mitä luonnollisimpana ja aikoi häikäilemättä ryhtyä sitä toimeenpanemaan.

Mutta kapteeni Turcotte oli tällä välin noussut pöydästä ja lähti Godfreyn ja perämiehen seuraamana laivan perällä sijaitsevasta ruokasalista, suunnaten askeleensa Dreamin keulapuolella olevaa miekkosta kohti.

Siellä kiinalainen tosiaankin kovassa pinnistyksessä reuhtoi kahden tai kolmen merimiehen käsissä, jotka eivät kitsastelleet antaessaan hänelle iskuja. Muukalainen oli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, älykkään näköinen, sopusuhtainen rakenteeltaan ja sileänaamainen, mutta hiukan kalpea vietettyään kuusikymmentä tuntia ummehtuneessa lastiruumassa. Vain sattumalta oli hänet löydetty hämärästä piilopaikastaan.

Kapteeni Turcotte viittasi heti miehilleen, että päästäisivät irti tuon onnettoman tungettelijan.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän keltarotuiselta.

"Auringon poika."

"Ja mikä on nimesi?"

"Seng-Vu", vastasi kiinalainen, jonka nimi hänen oman maansa kielellä merkitsee sellaista, "joka ei elä".

"Ja mitä sinä täällä laivassa teet?"

"Minä purjehdin!…" vastasi Seng-Vu rauhallisesti. "Mutta en tuota teille kuin mahdollisimman vähän vahinkoa."

"Tosiaan! Mahdollisimman vähän vahinkoa!… Ja olet kätkeytynyt lähtöhetkellä lastiruumaan?"

"Kuten sanotte, kapteeni."

"Hankkiaksesi itsellesi vapaamatkan Amerikasta takaisin Kiinaan, Tyynenmeren toiselle puolelle?"

"Jos niin suvaitsette."

"Mutta jollen sitä suvaitse, sinä keltanahkainen veijari, jos käsken sinun olemaan hyvä ja matkustamaan Kiinaan uimalla?"

"Minä yrittäisin", vastasi kiinalainen hymyillen, "mutta on luultavaa, että tekisin matkalla haaksirikon!"

"Kuulehan, kirottu John!" [lisänimi, jota amerikkalaiset käyttävät kiinalaisista], huudahti kapteeni Turcotte, "kyllä minä opetan sinut säästämään pilettirahoja!"

Paljon suuttuneempana kuin mihin tässä olisi aihetta ollut, olisi kapteeni Turcotte ehkä pannut uhkauksensa täytäntöön, ellei Godfrey olisi tullut väliin.

"Kapteeni", virkkoi hän, "yksi kiinalainen enemmän Draw -laivassa on yksi kiinalainen vähemmän Kaliforniassa, jossa niitä on aika paljon!"

"Jossa niitä on liikaa!" vastasi kapteeni Turcotte.

"Liikaa tosiaan", toisti Godfrey. "No niin, koska tuo mies-raukka on katsonut hyväksi vapauttaa San Franciscon läsnäolostaan, niin hän ansaitsee senvuoksi jonkun verran sääliä!… Pyh, viskaamme hänet maihin Shanghain rannikon ohi purjehtiessamme, emmekä hänestä sen koommin enää kuule!"

Sanoessaan, että Kalifornian valtiossa oli liiaksi kiinalaisia, Godfrey puhui oikean kalifornialaisen kieltä. On varmaa, että "taivaan valtakunnan" poikien sinne siirtyminen — niitä oli kolmesataa miljoonaa Kiinassa kolmeakymmentä miljoonaa amerikkalaista vastaan Yhdysvalloissa — on koitunut vaaraksi kaukaisen lännen valloille. Siksipä ovatkin näiden valtioiden — Kalifornian, Oregonin, Nevadan ja Utahin — lainsäätäjät, jopa itse valtakunnan kongressikin, pohtineet keinoja tämän uudenlaisen kulkutaudin leviämisen vastustamiseksi, jonka "jänkit" ovat ristineet "keltarutoksi". Siihen aikaan laskettiin yksistään Kalifornian valtiossa elävän enemmän kuin viisikymmentätuhatta kiinalaista. Nämä ihmiset, jotka olivat perin uutteria kullanhuuhdonnassa, myöskin hyvin kärsivällisiä, eläen riisipivollisella, kulauksella teetä, opiumihaikusella, pyrkivät alentamaan työpalkkoja maan omien uurastajain vahingoksi. Nämä tulokkaat oli täytynyt vastoin amerikkalaista perustuslakia asettaa erityisten säädösten alaisiksikin. Niinpä oli annettu asetuksia niiden maahanmuutosta ja kielletty heiltä kansalaisoikeuden saanti, jotta eivät lopuksi hankkisi itselleen enemmistöä kongressissa. Sitäpaitsi pidellään heitä ylimalkaan pahoin, kuten intiaaneja ja neekereitä, ja heille annetun "ruttoiset" nimityksen oikeuttamiseksi suljetaan heidät useimmiten eri kaupunginosaan, jossa he huolellisesti säilyttävät kotimaansa tavat ja tottumukset.

Kalifornian pääkaupungissa on toisrotuisen kansan puristus keskittänyt heidät Sacramento-kadun seutua kohti, missä he asuvat merkkitauluillaan ja lyhdyillään koristetuissa majoissansa. Täällä heitä tapaa tuhansittain sipsuttamassa leveähihaisissa mekoissaan, kartionmuotoinen lakki päässä ja keikkakärkiset kengät jalassa. Täällä he enimmäkseen harjoittavat maustekauppiaan, puutarhurin ja pesijän ammatteja, jolleivät kenties palvele kokkeina tai kuulu niihin näyttelijäseurueihin, jotka esittävät kiinalaisia kappaleita San Franciscon ranskalaisessa teatterissa.

Ja — ei ole mitään syytä sitä salata — Seng-Vu kuului tuollaiseen sekalaiseen teatteriseurueeseen, jossa hänellä oli ensimmäisen ilveilijän paikka, mikäli tätä eurooppalaisen näyttämön käsitettä voi ollenkaan sovittaa mihinkään kiinalaiseen taiteilijaan. He ovat näet perin vakavia leikkiä laskiessaankin, joten kalifornialainen romaaninkirjoittaja Bret Harte saattoi sanoa, ettei ollut koskaan nähnyt kiinalaisen näyttelijän nauravan; vieläpä hän myöntää, ettei voinut tuntea, oliko eräs noita kappaleita, jota hän kävi katsomassa, murhenäytelmä vai pelkkä ilveily.

Sanalla sanoen, Seng-Vu oli koomikko. Näyttämökauden lopussa hän saavutettuaan runsaasti menestystä ja kenties kerättyään kolikoitakin oli saanut halun palata kotimaahansa muussa muodossa kuin raatona. [Kiinalaisten tapana on hautauttaa itsensä kotimaan poveen, ja eräät laivat kuljettavat yksinomaan heidän ruumiitaan Kiinaan.] Senvuoksi hän kaiken uhalla oli salaa pujahtanut Dreamin lastiruumaan. Eväillä varustettuna hän siis toivoi tuntemattomana tekevänsä tämän muutaman viikon merimatkan ja sitten kenenkään näkemättä nousevansa maihin jossakin Kiinan rannikolla, kuten oli laivaankin tullut.

Olihan se toki mahdollista. Eikä tuollainen tekonen kai mikään hengenrikos ollut.

Oikeassa oli Godfrey ollutkin ryhtyessään puhumaan tungettelijan puolesta, ja kapteeni Turcotte, joka tahtoi näyttää häijymmältä kuin oli, luopui suuremmitta vastusteluitta aikomuksestaan heittää Seng-Vu taistelemaan Tyynenmeren aaltojen kanssa.

Seng-Vu ei siis enää mennyt piilopaikkaansa laivan pohjalle, mutta hän ei saanut tuottaa paljon haittaa kannellakaan. Hidasluontoisena, järjestelmällisenä, vähäpuheisena hän vältti huolellisesti merimiehiä, joilla aina oli joku kolaus hänen varalleen. Hän eli jäljellä olevilla eväillään. Kaiken kaikkiaan hän oli kyllin laiha, jotta hänen tuottamansa ylipaino ei tuntuvasti lisännyt Dreamin purjehduskustannuksia. Jos Seng-Vu matkustikin ilmaiseksi, niin varmaankaan hänen matkansa ei maksanut senttiäkään William W. Kolderupin kukkarolle.

Hänen läsnäolonsa laivalla herätti kapteeni Turcottessa kuitenkin erään mietelmän, jonka erikoisen merkityksen kaiketikin vain hänen perämiehensä ymmärsi.

"Kyllä se tuottanee meille paljon kiusaa, se kirottu kiinalainen, jos siksi tulee!… No, sitä pahempi hänelle!"

"Miksikä hän lie salavihkaa hiipinyt Dreamiin?" uteli ensimmäinen perämies.

"Ennen kaikkea siksi, että pääsisi Shanghaihin!" vastas kapteeni Turcotte. "Hiiteen John ja Johnin pojat!"

VII

Havaitaan, että William W. Kolderup menetteli ehkä viisaasti vakuuttaessaan laivansa.

Seuraavien päivien, kesäkuun 13:n, 14:n ja 15:n, kuluessa laski ilmapuntari verkalleen, mutta jatkuvasti, välillä nousematta, ja se ilmaisi, että säässä kaiketi ei tapahtuisi äkkivaihteluja sateen tai tuulen ja myrskyn välillä. Tuuli yltyi tuntuvasti kääntyen lounaaseen päin. Se oli Dreamille vastainen tuuli: laivan täytyi taistella jokseenkin voimakkaita aaltoja vastaan, jotka iskivät edestä päin. Purjeet reivattiin siis ja oli kuljettava potkurin avulla, mutta keskinkertaisella vauhdilla, jotta vältettäisiin pahat sysäykset.

Godfrey kesti varsin hyvin nämä laivan keinumisen ja vaarumisen aiheuttamat koetukset, hetkeksikään menettämättä hilpeätä mieltään. Aivan ilmeisesti tämä reipas poika rakasti merta.

Mutta Tartelett ei suinkaan rakastanut merta, ja meri kosti sen hänelle häijysti. Olisi pitänyt nähdä onneton ryhdin opettaja, joka ei enää pysynyt ryhdissään, tanssimestari tanssimassa kaikkia taiteensa sääntöjä vastaan.

Hytissä pysyminen näiden tölmäysten aikana, jotka järkyttivät höyrylaivaa sen pohjaparruja myöten, oli hänelle mahdotonta.

"Ilmaa, ilmaa!" huokaili hän.

Hän ei enää poistunutkaan kannelta. Kun tyrsky heilahdutti laivaa, lennähti hän toiselta laidalta toiselle. Kun laiva kallistui, viskautui hän eteenpäin, viskautuakseen sitten melkein heti taaksepäin. Hän piteli käsipuista, tarttui kiinni köysistä, otti asentoja, jotka uudenaikaisen tanssiopin periaatteiden mukaan olivat ehdottomasti tuomittavia! Ah, että hän ei voinut kohota palloliikkeellä ilmaan välttääkseen tämän liikkuvan permannon keikkumista! Eräs tanssija hänen esi-isiensä joukossa oli sanonut, että hän suostuessaan astumaan jalallansa uudestaan näyttämölle teki sen vain, jotta ei nöyryyttäisi tovereitansa. Tartelett taas ei olisi halunnut enää koskaan astua tälle sillalle, jonka aaltojen iskut näkyivät upottavan pohjattomaan kuiluun.

Että William W. Kolderup pohatta olikin saanut päähänsä lähettää hänet tänne!

"Kestääkö tätä pahaa ilmaa kauan?" kysyi hän kapteeni Turcottelta kaksikymmentä kertaa päivässä.

"Hm, ilmapuntari ei rauhoita!" vastasi kapteeni poikkeuksetta ja rypisti kulmakarvojansa.

"Pääsemmekö pian perille?"

"Pian, herra Tartelett!… Hm, pian!… Vielä tässä on taivalta edessämme!"

"Ja tätäkö nimitetään Tyyneksi valtamereksi!" voivotteli onneton kahden nikotuksen ja kahden heilahduksen välillä.

Sanokaamme vielä, että opettaja Tartelett ei kärsinyt ainoastaan merikivusta, vaan että häntä myöskin peloitti, kun hän näki nuo isot vaahtopäät laineet, jotka vyöryivät Dreamin lippujen korkeudelle; kun hän kuuli rajujen sysäysten nostattamina joidenkin läppien pamahtelevan päästäessään höyryä pakenemaan laskuputkien kautta; ja kun hän tunsi laivan heittelehtivän korkin lailla noilla vesivuorilla.

"Ei, sen täytyy mennä kumoon!" toisteli hän luoden oppilaaseensa elottoman katseen.

"Tyyntykää, Tartelett!" vastasi Godfrey. "Laiva on luotu kellumaan, tuhat tulimmaista! Siihen on omat syynsä!"

"Sanon teille, ettei ole!"

Ja näissä mietteissä opettaja oli turvautunut pelastusvyöhönsä. Se oli hänellä yöt päivät tiukasti sidottuna rinnan päälle. Häntä ei olisi saatu siitä luopumaan, vaikka olisi tarjottu kultaa. Aina kun meri soi hänelle hetkisen hengähdysaikaa, pullistutti hän sen uudelleen puhaltamalla siihen voimakkaasti ilmaa. Se ei tosiaan ollut hänestä koskaan kyllin täysi!

Pyydämme lukijaa olemaan suopea säikähtynyttä Tartelettia kohtaan. Sille, joka ei ole tottunut mereen, voivat sen raivonpuuskat kylläkin aiheuttaa hiukan pelkoa, ja tiedetäänhän, että merimatkalle, jollaisen hän nyt teki vasten tahtoaan, hän ei ollut tähän päivään uskaltanut mennä edes San Franciscon lahden rauhallisilla vesillä. Siis voi kylläkin antaa hänelle anteeksi pahoinvoinnin laivalla suuressa myrskyssä ja vaahtopäisten laineiden herättämän säikähdyksen.

Sitäpaitsi kävi ilma yhä pahemmaksi uhaten Dreamia jollakin lähenevällä tuulispäällä, jonka sananlennättimet olisivat sille ilmoittaneet, jos se olisi ollut rannikolta näkyvissä.

Vaikka laiva, joka päivän mittaan sai kauheita kolauksia, kulki enää vain vähällä höyryllä, jotta ei pilaisi konettaan, niin sittenkin potkuri tässä rajussa myllerryksessä vuoroin kohosi aalloista ja upposi niiden alle. Siitä seurasi kamalia kylkitärähdyksiä syvimmässä aallokossa tai tempaisuja vesilinjan alapuolelle, jotka voivat olla vaarallisia vankallekin rakenteelle. Tällöin kuului Dreamin peräpuolelta kumeita pamauksia, ja männät liikkuivat niin nopeasti, että koneenkäyttäjä niitä töin tuskin hallitsi.

Mutta Godfrey johtui tekemään huomion, jonka syytä hän ei heti käsittänyt. Hän havaitsi nimittäin, että höyrylaivassa tuntuvat sysäykset öisin olivat verrattomasti lievemmät kuin päivällä.

Oliko hänen siis tehtävä se johtopäätös, että tuuli silloin talttui ja että auringonlaskun jälkeen seurasi hetkinen tyventä?

Tämä tuntui jo niin merkilliseltä, että hän kesäkuun 21 ja 22 päivän välisenä yönä tahtoi ottaa selvän siitä, mitä tapahtui. Päivä olikin juuri ollut erinomaisen myrskyinen: tuuli oli yltynyt, eikä näyttänyt siltä, että aallokko yöksi alenisi, koska tuuli oli monet pitkät tunnit hillittömän oikullisesti piessyt merta.

Godfrey nousi siis vuoteeltaan puoliyön tienoissa, pukeutui lämpimästi ja astui kannelle.

Vartiovuorossa olevat miehet valvoivat etukeulassa. Kapteeni Turcotte seisoi komentosillalla.

Tuulen rajuus ei suinkaan ollut vähentynyt. Mutta kuitenkin olivat aaltojen sysäykset, joiden täytyi iskeä Dreamin keulavanteeseen, paljon heikontuneet.

Mutta kohottaessaan silmänsä laivan savutorvea kohti, jonka töyhtönä oli musta savu, Godfrey havaitsi, että tuo savu, sensijaan että olisi paennut keulan puolelta perään päin, leijailikin päinvastoin peräpuolelta eteenpäin seuraten aluksen suuntaa.

— Onkohan tuuli siis kääntynyt? — ihmetteli hän.

Ja hyvin mielissään tästä seikasta hän astui komentosillalle ja lausui kapteenia lähestyen:

"Kapteeni!"

Huppukauluksella varustettuun vahakankaiseen viittaansa puettu laivanpäällikkö ei ollut kuullut hänen tulevan eikä alussa voinut salata äkäistä liikettä nähdessään hänet vieressään.

"Tekö, herra Godfrey, tekö… komentosillalla?"

"Minä, kapteeni; ja minä tulen teiltä kysymään…"

"Mitä sitten?" vastasi kapteeni Turcotte vilkkaasti.

"Onko tuuli ehkä kääntynyt?"

"Ei, herra Godfrey, ei… ja valitettavasti näyttää siltä, että se yltyy myrskyksi!"

"Mutta puhaltaahan se nyt takaamme!"

"Puhaltaa takaamme… tosiaankin… puhaltaa takaamme!…" vastasi kapteeni ilmeisesti vimmoissaan tästä huomautuksesta. "Mutta se ei suinkaan ole minun syyni!"

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että välttääkseni laivan joutumista vaaraan, minun on täytynyt kääntyä päinvastaiseen suuntaan ja paeta tuulen edellä!"

"Siitäpä koituu meille perin ikävää viivytystä", virkkoi Godfrey.

"Perin ikävää todellakin", vastasi kapteeni Turcotte; "mutta heti päivän tullen, jos aallokko vähän alenee, käytän tilaisuutta hyväkseni kääntääkseni keulan jälleen länttä kohti. Kehoitan teitä siis, herra Godfrey, palaamaan hyttiinne. Uskokaa minua, parasta on koettaa nukkua niin kauan kuin viillätämme tuulen suuntaan! Ei tarvitse kokea niin pahoja kolauksia!"

Godfrey nyökkäsi myöntävästi. Hän loi viimeisen levottoman silmäyksen matalalla riippuviin pilviin, jotka ajelehtivat äärettömän nopeasti, ja senjälkeen hän lähtien komentosillalta palasi hyttiinsä, jossa ennen pitkää jatkoi keskeytynyttä untansa.

Seuraavana aamuna, kesäkuun 22 päivänä, palautettiin Dream oikealle suunnalleen, kuten kapteeni Turcotte oli luvannut, vaikka tuuli ei ollutkaan huomattavasti vaimentunut.

Tätä purjehdusta päivisin läntiseen suuntaan ja öisin itää kohti kesti vielä neljäkymmentäkahdeksan tuntia; mutta ilmapuntari osoitti nousemisen oireita; sen heilahtelut harvenivat. Saattoi odottaa rajuilman lakkaavan tuulten mukana, jotka alkoivat puhaltaa pohjoisesta käsin.

Niin tosiaan tapahtuikin.

Siten oli hauska koillistuuli lakaissut pilviä kesäkuun 25 päivänä, kun Godfrey kellon kahdeksaa käydessä aamulla nousi kannelle. Auringonsäteet leikkivät taklauksessa ja siroittelivat tulitäpläsiään kaikkiin laivanreunan ulkonemiin.

Tumman vihreä meri loisti silloin suurena ympyränä, johon säteilevä valo suoraan iski. Tuuli kävi enää vain keveinä lehahduksina, jotka kirjailivat aallonharjoja ohuella vaahdolla, ja alemmat purjeet irroitettiin.

Oikeastaan eivät merta enää kuohuttaneetkaan varsinaiset laineet. Pitkät mainingit vain lempeästi tuudittelivat höyrylaivaa.

Mutta maininkeja tai lakkapäitä laineita, samapa se oli opettaja Tartelettista, joka oli sairaana yhtä hyvin silloin, kun oli "liian leppoista", kun silloinkin, kun oli "liian tuimaa"! Hän venyi siis puoleksi maaten kannella, suu raollaan kuin nikahtuvalla korpilla, joka on nostettu vedestä kuivalle maalle.

Kaukoputki silmäinsä edessä seisoi ensimmäinen perämies takahytin katolla ja tähysti pohjoista kohti.

Godfrey meni hänen luokseen.

"No, hyvä herra", sanoi hän tälle iloisesti, "tänään on hiukan parempaa kuin eilen?"

"Niin on, herra Godfrey", vastasi toinen, "nyt olemme tyynillä vesillä".

"Ja Dream on kääntynyt oikeaan suuntaan?"

"Ei vielä!"

"Eikö vielä! Ja miksi ei?"

"Siksi, että se on ilmeisesti syrjäytynyt koilliseen tämän viimeisen myrskyn aikana, ja meidän on täsmällisesti määrättävä sen asema. Mutta onpa meillä kirkas aurinko, taivaanranta aivan puhtaana. Puolenpäivän aikaan me auringon ollessa korkeimmillaan voimme suorittaa mittauksen ja tehdä hyviä havaintoja, ja kapteeni ilmoittaa meille matkasuunnan."

"Missä on kapteeni?" kysyi Godfrey.

"Lähtenyt laivalta."

"Lähtenyt…?"

"Niin!… Tähystäjät luulivat meren valkeudesta päättäen havaitsevansa idässä päin muutamia salakareja, joita ei ole laisinkaan merkitty merikarttoihimme. Höyrypursi varustettiin siis, ja muonitusmestarin ja kolmen merimiehen seuraamana läksi kapteeni Turcotte ottamaan asiasta selvää."

"Kuinka kauan siitä on?"

"Noin puolitoista tuntia!"

"Ah", huudahti Godfrey, "olen pahoillani, ettei asiasta minulle ilmoitettu! Olisin hyvin mielelläni lähtenyt mukaan."

"Te nukuitte, herra Godfrey", vastasi perämies, "eikä kapteeni tahtonut teitä herättää".

"Olen siitä pahoillani; mutta sanokaahan minulle minnepäin höyrypursi lähti?"

"Tuonne", vastasi perämies, "ankkurikelan oikealta puolelta… suoraan koillista kohti".

"Ja eikö sitä voi kaukoputkella eroittaa?"

"Ei, se on liian etäällä!"

"Mutta täytyneehän sen pian palata?"

"Tietenkin pian", vastasi perämies, "sillä kapteeni tahtoo ehdottomasti itse tehdä paikanmittauksensa, ja sitä varten hänen täytyy palata laivaan ennen keskipäivää".

Tämän vastauksen saatuaan Godfrey meni istumaan keulakaton eteen käskettyään ensin tuoda merikiikarinsa. Hän tahtoi vaania höyrypurren palaamista. Mitä tuohon tarkastusretkeen tuli, jolle kapteeni Turcotte oli lähtenyt, ei se voinut häntä ihmetyttää. Olihan luonnollista, ettei Dream uskaltaisi mennä sellaiselle kohdalle merta, missä oli ilmoitettu olevan kareja.

Kaksi tuntia kului. Vasta puoli yhdentoista tienoissa alkoi hento rihmamainen savujuova näkyä taivaanrannalla.

Epäilemättä se oli höyrypursi, joka tarkastelunsa suoritettuaan palasi laivalle. Godfreytä huvitti seurata sitä kiikarinsa näköpiirissä. Hän huomasi sen ääriviivain tulevan vähitellen yhä selvemmiksi, näki rungon isonevan meren pinnalla; savujuova eroittui jo paremmin ja siihen sekaantui muutamia huurukierukoita, jotka päilyivät taivaanrannan kirkasta pohjaa vasten. Se oli oivallinen, hyvin nopeakulkuinen alus, ja koska se porhalsi täydellä höyryllä, saattoi sen pian eroittaa paljain silmin. Kello yhdentoista tienoissa havaittiin etupuolella sen keulavantaan nostama valkoinen kuohu ja perässä laajeni pitkä vaahtoinen vako kuin pyrstötähden pyrstö.

Neljännestä yli yhdentoista kapteeni Turcotte pääsi Dreamin luo ja hyppäsi komentosillalle.

"No, kapteeni, mitä uutisia?" kysyi Godfrey tullen puristamaan hänen kättänsä.

"Ah, hyvää huomenta, herra Godfrey!"

"Entä ne karit?…"

"Pelkkää kuvittelua!" vastasi kapteeni Turcotte. "Emme ole nähneet mitään epäilyttävää. Miehemme ovat erehtyneet. Ja kyllä minä sen arvasinkin!"

"Siis matkalle!" virkkoi Godfrey.

"Niin, me palaamme suunnallemme; mutta sitä ennen täytyy minun tehdä paikanmittaukseni."

"Annatteko määräyksen, että pursi otetaan laivaan?" kysyi ensimmäinen perämies.

"En", vastasi kapteeni, "saatamme sitä vielä tarvita. Kiinnittäkää se hinausköyteen!"

Kapteenin käskyt pantiin täytäntöön. Ja pursi, jolle jätettiin höyry päälle, asettui Dreamin perään.

Kolme neljännestuntia myöhemmin seisoi kapteeni Turcotte sekstantti kädessään, määräsi auringon korkeuden ja ilmoitti, paikanmittauksensa tehtyään, mihin suuntaan oli kuljettava.

Senjälkeen ja luotuaan vielä viimeisen silmäyksen taivaanrannalle hän kutsui perämiehensä ja vei hänet hyttiinsä, jossa he molemmat viipyivät verrattain kauan neuvottelemassa.

Päivä oli hyvin kaunis. Dream saattoi kulkea ripeästi, tarvitsematta purjeittensa apua, jotka oli reivattava. Tuuli oli hyvin heikko eikä olisi, kun laiva kulki näin vinhasti, saanut kyllin voimaa niitä pullistuttaa.

Godfrey oli riemuissaan. Eikö tämä purjehdus kauniilla merellä, kauniin auringon heloittaessa ollut mitä vahvistavinta, eikö se antanut lentoa aatteelle, mitä suurinta tyydytystä sielulle? Mutta tuskinpa edes näissä suotuisissa olosuhteissa onnistui tanssinopettaja Tartelettin hiukan virkistyä, käydä hiukan hilpeämmäksi. Vaikka meren muoto ei hänessä enää synnyttänytkään välitöntä levottomuutta, oli hänen fyysillisen olemuksensa kuitenkin vaikea taipua. Hän yritti syödä, mutta ruoka ei tahtonut maistua. Godfrey olisi riisunut häneltä pelastusvyön, joka puristi hänen rintaansa, mutta hän kieltäytyi siitä jyrkästi. Eikö tuo raudasta ja puusta kokoonpantu hökötys, jota nimitetään laivaksi, ollut vaarassa haljeta millä hetkellä tahansa?

Tuli ilta, ja sen mukana tiheä usva, joka ei kuitenkaan laskeutunut merenpinnalle asti. Yö kävi paljon pimeämmäksi kuin mitä päivän herttaisesta, kirkkaasta ilmasta olisi voinut aavistaa.

Mutta eipä ollut mitään vedenalaisia kallioita pelättävänä näillä purjehdusvesillä, joiden aseman kapteeni Turcotte oli kartoiltaan tarkasti määrännyt; mutta yhteentörmäykset ovat aina mahdollisia ja niitä täytyy varoa sumuisina öinä.

Laivalyhdyt sytytettiin huolellisesti vähän jälkeen auringonlaskun; valkoinen tuli kohotettiin keulamaston huippuun ja sivutulet, vihreä oikealla, punainen vasemmalla puolella, vilkkuivat heleästi. Jos Dream törmäisi johonkin, niin ei se ainakaan olisi sen syy, — mutta laihaa lohtuapa se tieto tuotti. Uppoaminen on uppoamista silloinkin, kun kaikki on tehty sääntöjen mukaan; ja jos joku laivassa näitä seikkoja mietti, oli se varmaan opettaja Tartelett.

Nyt oli tuo kunnon herrasmies yhä hoiperrellen, yhä kiikkuen kuitenkin siirtynyt hyttiinsä ja Godfrey omaansa, jälkimmäinen varmana, edellinen vain toivoen, että saisi viettää rauhallisen yön, sillä Dream tuskin edes keinui noilla pitkillä aalloilla.

Jätettyään vartiovuoron perämiehelle astui kapteeni Turcottekin perähyttiin nauttiakseen muutaman tunnin levosta. Kaikki oli kunnossa. Höyrylaiva saattoi purjehtia täydessä turvassa, koska ei ollut luultavaa, että usva taajenisi.

Kahdenkymmenen minuutin päästä oli Godfrey unen helmoissa, ja tapansa mukaan täysissä pukimissaan vuoteeseensa laskeutuneen Tartelettin unettomuutta ilmaisivat enää vain maininkimaiset huokaukset.

Yhtäkkiä — kaiketikin kello yhden tienoissa aamuyöstä — Godfrey heräsi kauheaan meluun.

Hän hypähti riippumatostaan, sai tuokiossa housut ja puseron ylleen ja veti merisaappaat jalkaansa.

Melkein heti kuultiin kannelta kamalia huutoja:

"Me uppoamme! Me uppoamme!"

Silmänräpäyksessä oli Godfrey ulkona hytistään ja syöksyi päällystön ruokasaliin. Siellä hän tölmäsi muodottomaan röykkiöön, jota ei tuntenut. Se ei voinut olla kukaan muu kuin opettaja Tartelett.

Koko miehistö oli kannella juosten kapteenin ja perämiehen antamia käskyjä toimeenpanemaan.

"Yhteentörmäyskö?" kysyi Godfrey.

"En tiedä… en tiedä… eihän tässä kirotussa sumussa näe mitään", vastasi perämies, "mutta me uppoamme!"

"Uppoammeko…?" toisti Godfrey.

Ja Dream, joka epäilemättä oli törmännyt karia vasten, vaipui huomattavasti. Vesi nousi melkein kannen tasalle. Varmaankin oli konetta käyttävä tuli jo tukehtunut uunin pohjalle.

"Mereen, mereen, herra Godfrey!" huusi kapteeni. "Ei ole hetkistäkään hukattava! Alus vaipuu silmin nähden! Se nielaisee teidät pyörteeseensä!…"

"Entä Tartelett?"

"Minä pidän hänestä huolen!… Emme ole kuin puolen kaapelinpituuden päässä rannasta!"

"Mutta te?…"

"Velvollisuuteni on jäädä viimeiseksi laivaan, ja minä jään!" virkkoi kapteeni. "Mutta paetkaa… paetkaa!"

Godfrey epäröi vielä heittäytyä mereen. Mutta vesi kohosi jo Dreamin nimikilven tasalle.

Tietäen, että Godfrey ui kuin kala, kapteeni tarttui hänen hartiaansa ja teki hänelle sen palveluksen, että tuuppasi hänet laivanpartaan yli mereen.

Aika jo olikin. Jollei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, olisi epäilemättä nähty pyörteen kiemurtelevan sillä paikalla, missä Dream nyt oli.

Mutta muutamilla vedoilla oli Godfreyn onnistunut ripeästi poistua tuon kostevirran lailla puoleensavetävän suppilon läheisyydestä!

Kaikki tämä oli tapahtunut vähemmässä kuin minuutissa.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin sammuivat laivan sivulyhdyt toinen toisensa perästä epätoivon huutojen kaikuessa.

Ei enää ollut mitään epäilystä: Dream oli juuri uponnut pohjaan!

Mitä Godfreyhin tulee, oli hän päässyt korkealle ja leveälle kalliolle tyrskyiltä turvaan. Siellä hän, turhaan huudellen pimentoon, kuulematta ainoankaan äänen vastaavan omaansa, tietämättä, oliko hän nyt yksinäisellä kallioluodolla vai jonkun riutan päässä, ehkä ainoana onnettomuudesta pelastuneena, ainoana eloonjääneenä, odotti päivän koittoa.

VIII

Godfrey johtuu pahoittelemaan matkustusvimmaa.

Vielä kuluisi kolme pitkää tuntia, ennenkuin aurinko ilmestyisi jälleen taivaanrannalle. Ne ovat tunteja, jotka tuntuvat vuosisatain pituisilta.

Koettelemus oli kova aloittelijalle; mutta toistamme vieläkin, että Godfrey ei ollut lähtenyt pelkälle huviretkelle. Hän oli merelle lähtiessään sanonut itselleen, että häneltä nyt jäi perin onnellinen ja levollinen elämä, jota ei seikkailuja etsiessään saisi nauttia. Täytyi siis tulla toimeen asianhaarain mukaan.

Tällä hetkellä hän oli turvassa. Meri ei toki voinut pyyhkäistä häntä tuolta kalliolta, jota vain hyökyjen pirskeet kostuttivat. Oliko hänen pelättävä, että nousuvesi hänet pian saavuttaisi? Ei, sillä mietittyään asiaa hän muisti, että haaksirikko oli tapahtunut uudenkuun korkeimman vuoksen vallitessa.

Mutta oliko tämä kallio yksinäinen? Vai oliko se huippukohtana tällä seudulla hajallisten salakarien ketjussa? Mikä oli tuo rannikko, jonka kapteeni Turcotte luuli pimeän lävitse häämöittäneen? Mihin mantereeseen se kuului? Oli liiankin varmaa, että Dream oli edellisten päivien myrskynpuuskissa viskautunut suunnaltaan. Laivan asemaa ei siis oltu voitu täsmällisesti määrätä. Kuinka sitä epäillä, koska kapteeni kaksi tuntia aikaisemmin oli vakuuttanut, ettei hänen kartoillansa ollut merkittynä minkäänlaisia kareja näillä väylillä! Olipa hän paremmaksi vakuudeksi vielä itse mennyt tarkastamaan, oliko noita oletettuja salakallioita olemassa, joita hänen tähystäjänsä olivat idässä näkevinänsä.

Heidän väitteensä oli kuitenkin liiankin totta, ja jos kapteeni Turcotte olisi ulottanut tarkastuksensa etäämmälle, olisi onnettomuus varmaan vältetty. Mutta mitäpä tämä menneiden muisteleminen hyödytti!

Tärkein kysymys Godfreylle, kun kerran näin oli käynyt, kysymys elämästä ja kuolemasta — oli siis tietää, oliko hän minkään maan lähellä. Myöhemmin olisi kyllä aikaa mietiskellä, millä seudulla Tyyntä valtamerta hän oli. Ennen kaikkea oli päivän tullen pyrittävä pois tältä kalliolta, joka yläosaltaan ei ollut kahtakymmentä jalkaa leveä enempää kuin pitkäkään. Mutta ihminen lähtee jostakin paikasta vain toiseen paikkaan saapuakseen. Entä jos tuota toista paikkaa ei ollut olemassa, jos kapteeni oli tässä sumussa erehtynyt, jos luodon ympärillä levisi valtameren ääretön ulappa, jos kauimpana, mitä voi nähdä, taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin ainoaksi rajaksi.

Nuoren haaksirikkoisen ajatukset keskittyivät siis tähän seikkaan. Hän käytti kaiken näkökykynsä tarkatakseen, eikö tämän synkän yön keskeltä eroittaisi mitään sekavaa röykkiötä, kallioiden kasaantumia tai rantatörmiä, jotka ilmaisisivat maan läheisyyttä luodon itäpuolella.

Godfrey ei nähnyt mitään. Ei mitään maantuoksua löyhähtänyt hänen nenäänsä, hänen silmänsä eivät keksineet ainoatakaan valonvärähdystä, hänen korviinsa ei kuulunut pienintäkään rasahdusta. Ainoakaan lintu ei siivillään halkaissut noita tummia varjoja. Tuntui siltä kuin hänen ympärillään olisi ainoastaan laaja vetten erämaa.

Godfrey ei salannut itseltään, että hänellä oli tuhat kertaa suurempi mahdollisuus joutua tuhoon kuin pelastua. Ei ollut enää kysymys hauskan kiertomatkan tekemisestä maan ympäri, vaan oli katseltava kuolemaa kasvoista kasvoihin. Mutta tyynesti ja rohkeasti kohosivat hänen ajatuksensa sen kaitselmuksen puoleen, joka voi tehdä kaikki heikoimmankin luotunsa pelastukseksi, silloin kun tämä itse ei enää mitään voi.

Mikäli hänestä itsestänsä riippui, ei Godfrey voinut muuta kuin odottaa uutta päivää, alistua kohtaloonsa, jos pelastus oli mahdoton, mutta päinvastoin koettaa kaikkensa, jos siihen jotakin tilaisuutta oli.

Näiden mietteiden vakavuuden tyynnyttämänä Godfrey oli istahtanut kalliolle. Hän oli riisunut osan meriveden liottamista vaatteistansa, villapuseronsa ja märkyydestä raskaat saappaansa, ollakseen valmis heittäytymään uimaan, jos tarve vaati.

Mutta oliko mahdollista, että haaksirikkoisista ei kukaan ollut jäänyt eloon? Mitä! Eikö ainoakaan Dreamin miehistä ollut ajautunut maihin? Olivatko he siis kaikki tulleet temmatuiksi siihen vastustamattomaan kurimukseen, jonka laiva upotessaan kaivaa? Viimeinen, jota Godfrey oli puhutellut, oli kapteeni Turcotte, joka päättäväisesti kieltäytyi jättämästä laivaansa, niin kauan kuin siellä vielä oli yksikin hänen matruusejansa! Kapteenipa hänetkin oli mereen heittänyt juuri sillä hetkellä, jolloin Dreamin kansi hävisi veden alle.

Mutta toiset, niiden joukossa onneton Tartelett ja kurja kiinalainen, kaiketikin vedenpyörteen yllättäminä, edellinen perähytissä, jälkimmäinen syvällä lastiruuman pohjalla, mihin he olivat joutuneet? Hänkö yksinään siis oli pelastunut kaikista Dreamissa olijoista? Ja kuitenkin oli pursi jäänyt höyrylaivan perään. Eivätkö kutkaan olleet ehtineet siihen paeta, kyllin ajoissa haaksirikon paikalta poistuakseen? Niin, mutta eikö ollut pikemminkin pelättävissä, että pursi oli tempautunut laivan mukana kuiluun ja lepäsi nyt meren pohjassa kymmeniä syliä vedenpinnan alapuolella?

Godfrey tuumi silloin, että jollei hän tässä pimeässä yössä voinutkaan nähdä, niin voi ainakin saattaa äänensä kuuluville. Mikään ei estänyt häntä huutamasta, luikkaamasta tämän syvän hiljaisuuden keskellä. Ehkä jonkun hänen toverinsa ääni vastaisi hänen omaansa.

Hän huusi siis useampaan kertaan, kajahduttaen pitkän kirkaisun, jonka täytyi kuulua laajalti ympäri.

Ei ainoatakaan huutoa kuulunut vastaukseksi.

Hän uudisti yrityksensä moneen kertaan, kääntyen vuoroin kaikille ilmansuunnille.

Ehdoton hiljaisuus.

— Yksin, yksin! — jupisi hän.

Hänen huutonsa ei ollut ainoastaan jäänyt vastauksetta, mutta ei mikään kaikukaan ollut lähettänyt edes hänen omaa ääntänsä takaisin. Jos hän olisi ollut rantajyrkänteen luona, kallioryhmän läheisyydessä, jollaisia usein on rannikkoja vyöttämässä, olisi ollut varmaa, että hänen huutonsa vastustusta kohdattuaan olisivat sen takaisin kimmahduttamina palanneet hänen omiin korviinsa. Luodon itäpuolella oli siis joko matala rannikko, joka ei kyennyt synnyttämään kaikua, tai, mikä oli luultavampaa, läheisyydessä ei ollut ollenkaan maata. Hajallinen karisto, jonka yhdelle kalliolle haaksirikkoinen oli päässyt turvaan, oli siis erillinen.

Kolme tuntia kului näissä pöyristyttävissä mietteissä. Kylmästä kangistuneena Godfrey käveli edestakaisin kallion ahtaalla laella vilun tunnetta vastustaakseen. Vihdoin värittivät jotkut vaaleahkot viirut keskitaivaalla riippuvia pilviä: se oli heijastus idän ensimmäisestä rusosta.

Kääntyen sille suunnalle, — ainoalle, missä maata saattoi olla, Godfrey koetti tähystää, eikö pimennosta häämöittäisi mitään rantatörmää. Kullaten sitä ensimmäisillä säteillään täytyi auringon jo voimakkaammin tuoda esille sen ääriviivoja.

Mutta tuosta epävarmasta aamuruskosta ei vieläkään mitään pistänyt esille. Keveä sumu kohosi merestä ja esti näkemästä edes kariston laajuutta.

Siinä ei ollut varaa turhiin luulotteluihin. Jos Godfrey oli todella viskautunut yksinäiselle kalliolle Tyynessämeressä, oli edessä pikainen kuolema, nälkäkuolema, janoon menehtyminen tai, jos niin täytyi, kuolema meren pohjalla viimeisenä neuvona!

Hän tähysti kuitenkin yhä, ja tuntui siltä kuin hänen katseensa voiman olisi täytynyt suhteettomasti kasvaa, koska hän keskitti siihen koko tahtonsa.

Vihdoin alkoi aamun sumu hälvetä. Godfrey sai nähdä riutan kallioiden piirtyvän kohokuvina vedenpinnalle toisen toisensa jälkeen kuin merihirviöjoukon. Siinä oli pitkä ja säännötön sarja mustahkoja, kummallisesti leikeltyjä, kaikenkokoisia ja kaikennäköisiä kivimöhkäleitä, joiden suunta kävi jokseenkin suoraan lännestä itään. Mahtava kallio, jonka huipulla Godfrey oli, kohosi riutan länsisyrjästä tuskin kolmenkymmenen sylen päässä siitä, minne Dream oli uponnut. Meren täytyi sillä kohtaa olla hyvin syvä, sillä höyrylaivasta ei näkynyt enää mitään, ei edes mastonhuippuja. Ehkäpä se vedenalaiselle kalliolle osuttuaan oli liukunut syvyyteen karin ulkopuolelle.

Yksi silmäys oli riittänyt Godfreylle tämän asianhaaran toteamiseksi. Siltä suunnalta ei ollut pelastusta odotettavissa. Kaikki hänen huomionsa kääntyi siis kariston toista kärkeä kohti, jonka sumu kohotessaan vähitellen päästi näkyviin. On lisättävä, että meri, joka tällä hetkellä oli matalalla, salli kallioiden täydellisemmin paljastua. Niiden nähtiin ulottuvan yhä kauemmaksi ja laajentavan kosteata perustaansa. Tuolla oli leveät väliulapat, täällä pelkät lammikot niitä eroittamassa. Jos ne lopulta liittyivät johonkin rannikkoon, niin ei olisi vaikea sinne päästä.

Muutoin ei ollut mitään merkkejä rannikosta, ei vielä mitään, joka olisi ilmaissut mantereen tai isomman saaren läheisyyttä edes sillä suunnalla.

Sumu hälveni yhä, ja samalla laajeni se näköpiiri, jonne Godfreyn silmä herkeämättä tähtäili. Niinpä hän voi nähdä jo puolen meripenikulman laajuudelta. Ilmestyipä muutamia hiekkatäpliäkin kallioiden väliin, joita tahmeat meriruohot verhoilivat. Eikö tuo hiekka ainakin osoittanut särkän olemassaoloa? Ja jos oli hiekkasärkkä, niin saattoiko epäillä, että se liittyi jonkin isomman maan rantaan?

Lopuksi tuli esille pitkä jono isojen, selväpiirteisempien graniittikallioiden tukemia matalia hiekkasärkkiä. Nuo kalliot näkyivät sulkevan itäisen taivaanrannan. Aurinko oli imenyt aamun kaikki usvat, ja sen kehrä puhkaisihe esiin hehkuvana, tulisena.

— Maata, maata! — huudahti Godfrey.

Ja hän ojensi käsivartensa tuota vankkaa tannerta kohti ja polvistui kalliolle tuntien kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.

Siellä oli tosiaan maata. Sillä kohtaa olivat karit vain etumaisimpana kärkenä, ikäänkuin eteläisenä niemekkeenä lahdenpoukamassa, joka kaartui ympärysmitaltaan noin kahden meripenikulman laajuiseksi kehäksi. Tämän pohjukassa häämöitti ikäänkuin sileä hiekkaranta, jota reunusti sarja pieniä, aaltomaisten kasvullisuusjuovain oikullisesti kirjailemia, mutta jokseenkin matalia särkkiä.

Siltä paikalta, jossa Godfrey seisoi, saattoi hänen katseensa yhdellä haavaa liitää yli koko rannikon.

Kahden erisuuruisen niemekkeen rajoittamana pohjoisessa se ei näkynyt ulottuvan viittä tai kuutta meripenikulmaa laajemmaksi. Kuitenkin oli mahdollista, että se kuului johonkin isompaan maahan. Oli miten tahansa, niin se oli ainakin hetkellisenä pelastuksena. Sitä ei Godfreyn tarvinnut ollenkaan epäillä. Hän ei ollut viskautunut millekään eristetylle karille; hänellä oli syytä uskoa, että tuo tuntemattoman mantereen ulkonema tarjoisi hänelle tilaisuuden tyydyttää ensimmäiset tarpeensa.

— Maihin, maihin! — hymähti hän.

Mutta ennenkuin hän lähti kalliolta, kääntyi hän vielä kerran. Hän tutki silmillään merta ulapan ääriin asti. Näkyisikö aalloilla mitään laudankappaletta tai muuta jäännöstä ajelehtimassa, mitään Dreamin pirstaletta, kenties joku eloonjäänyt haaksirikkoinen?

Ei mitään.

Edes höyrypurtta ei enää näkynyt. Senkin oli täytynyt upota yhteiseen kuiluun.

Silloin juolahti Godfreyn mieleen, että näillä kareilla oli saattanut löytää turvapaikan joku hänen tovereistansa, joka hänen laillaan odotteli päivän valkenemista yrittääkseen rannikolle.

Ei ketään! Ei kalliolla eikä hietikolla. Riutta oli yhtä autio kuin merikin!

Mutta jollei kukaan olisikaan jäänyt henkiin, eikö meri edes olisi heittänyt povestaan joitakuita ruumiita? Eikö Godfrey löytäisi näiden kallioiden välistä tyrskyn viimeiseltä rajalta jonkun toverinsa elotonta ruumista?

Ei! Mitään ei näkynyt koko kariston alueella, jonka luoteen viimeiset imaisut silloin paljastivat.

Godfrey oli yksinään! Hänen täytyi luottaa vain itseensä taistellessaan häntä uhkaavia kaikenlaisia vaaroja vastaan! Mutta olkoon se hänen kiitoksekseen mainittu, tämä nuori mies ei tahtonut menettää rohkeuttaan kaamean todellisuuden edessä. Mutta koska hänen ennen kaikkea oli otettava selvä sen maan laadusta, josta lyhykäinen välimatka hänet eroitti, lähti hän kallion huipulta ja alkoi lähestyä rantaa.

Jos välimatka, joka eroitti kalliot toisistaan, oli liian pitkä yhdellä ponnahduksella harpattavaksi, heittäytyi hän veteen ja saavutti, osittain kävellen, osittain uimiseen turvautuen, helposti lähimmän kallion. Mutta milloin hänellä oli edessään vain parin metrin leveydeltä vettä, hyppäsi hän paadelta toiselle. Kulkeminen näillä liukkaan meriheinän verhoilemilla niljaisilla kivillä ei ollut helppoa, ja taipale oli pitkä. Oli ponnisteltava tällä tavoin lähes neljännesmaili.

Mutta taitava ja ketterä Godfrey astui vihdoinkin tuolle maankamaralle, missä häntä odotti, ellei pian saapuva kuolema, niin ainakin kurja, kuolemaakin katalampi elämä. Nälkä, jano, vilu, alastomuus, kaikenlaiset vaarat uhkasivat siellä miestä, jolla ei ollut asetta puolustautuakseen, ei pyssyä pyydystääkseen riistaa, ei mahdollisuutta muuttaa vaatteita. Moiseen äärettömän tukalaan tilaan hän oli joutunut!

Voi sitä mieletöntä! Hän oli tahtonut tietää, kykenisikö suoriutumaan vaikeista selkkauksista! No, nyt hän saisi koettaa! Hän oli kadehtinut Robinsonin kohtaloa! Nyt hän näkisi, oliko se niin kadehdittava!

Ja nyt muistui hänen mieleensä entinen onnellinen elämänsä, huoleton elämä San Franciscossa rikkaan ja rakastavan perheen keskuudessa, jonka hän oli jättänyt antautuakseen seikkailuihin. Hän muisti eno Willin, kihlattunsa Phinan, muisti ystävänsä, joita varmaankaan ei enää koskaan näkisi! Näiden muistojen herääminen vihlaisi hänen sydäntänsä, ja hänen päättäväisyydestään huolimatta kihosi kyynel silmäkulmaan.

Mutta kunhan hän ei olisi ollut yksinään, jos jonkun muunkin haaksirikosta pelastuneen olisi, kuten hänen, onnistunut saavuttaa tämä rannikko, vaikka se ei olisi ollut kapteeni tai perämieskään, vaan vihoviimeinen hänen matruuseistaan ja vaikkapa vain opettaja Tartelett, vaikka tuosta heikosta olennosta tositeossa olisi kuinka vähän tukea tahansa, olisivat tulevaisuuden mahdollisuudet näyttäneet hänestä monin verroin vähemmän kammottavilta! Tässä suhteessa hänellä vielä olikin toiveita. Vaikka hän ei ollutkaan tavannut mitään jälkiä karien pinnalla, niin eiköhän niitä saattanut tavata tällä hietikolla? Eikö joku muu ollut jo ennen häntä noussut tälle rannikolle etsien toveria, kuten hän nyt etsi?

Godfrey tarkasti vielä pitkällä silmäyksellä koko pohjoisen ja eteläisen suunnan. Hän ei havainnut ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikesta päättäen tämä kolkka maata oli asumatonta. Majoista ei merkkiäkään, hienointakaan savurihmaa ei kiemurrellut ilmaan.

— Eteenpäin! — tuumi Godfrey.

Ja nyt hän nousi hiekkarantaa pitkin pohjoista kohti ennenkuin yrittäisi kiivetä noille hiekkasärkille, joilta hänen olisi mahdollista tähystää maata laajemmalta.

Siellä oli haudanhiljaista. Hiekkaan ei ollut painettu ainoatakaan jalanjälkeä. Joitakuita merilintuja, — erilaatuisia lokkeja — tepasteli kallioiden juurella. Ne olivat ainoat elävät olennot tässä yksinäisyydessä.

Godfrey käveli näin neljännestunnin ajan. Vihdoin hän oli nousemaisillaan vierua pitkin korkeimmalle noista särkistä, joilla kasvoi siellä täällä vihvilää ja pensaikkoa, mutta pysähtyi äkkiä.

Joku muodoton, tavattomasti pullistunut möhkäle, ikäänkuin viime myrskyn rantaan viskaaman merihirviön raato, virui viidenkymmenen askeleen päässä hänestä rantakallion juurella.

Godfrey riensi juoksujalkaa sinnepäin.

Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä nopeammin alkoi hänen sydämensä sykkiä. Tässä rantaan ajautuneessa otuksessa hän oli tosiaan tuntevinaan ihmishahmon! Hän ei enää ollut kymmenenkään askeleen päässä siitä, kun hän pysähtyi kuin maahan naulattuna ja huudahti:

"Tartelett!"

Se oli tanssin ja plastiikan opettaja.

Godfrey ryntäsi toveriaan kohti, jossa kenties oli hengenhiven jäljellä!

Silmänräpäystä myöhemmin hän havaitsi, että pelastusvyö oli tuon pullistumisen aiheena ja antoi onnettomalle tanssiopettajalle merihirviön muodon. Mutta vaikka Tartelett ei hievahtanut, niin kenties hän ei ollut kuollut! Ehkä tuo uimavehje oli kannatellut häntä vedenpinnalla aaltojen kuljettaessa häntä rantaan!

Godfrey ryhtyi työhön. Hän polvistui Tartelettin viereen, päästi hänen kaulahuivinsa ja hieroi häntä tarmokkain käsin. Vihdoin hän huomasi heikkoa huokumista raoitetuilla huulilla!… Hän laski kätensä onnettoman sydämelle!… Se sykki vielä.

Godfrey huusi hänen nimeään.

Tartelett liikutti päätänsä, äännähti käheästi ja lausui sitten katkonaisia sanoja.

Godfrey ravisti häntä rajusti.

Silloin Tartelett avasi silmänsä, laski vasemman käden otsalleen, kohotti oikeata ja varmistui siitä, että hänen arvokas taskuviulunsa ja sen jousi, joita hän tiukasti puristi, eivät olleet joutuneet häneltä hukkaan.

"Tartelett, rakas Tartelettini!" huudahti Godfrey kohottaen hieman hänen päätänsä.

Tuo pää, jonka harvat jäljellä olevat hiukset olivat pörröttyneet, nyökähti myöntävästi.

"Minä tässä olen, minä, Godfrey!"

"Godfrey?" vastasi opettaja.

Ja kas, hän kääntyy, kohoaa polvilleen, katselee, hymyilee, nousee!… Hän on tuntenut, että hänellä vihdoinkin on vankka tukikohta! Hän on käsittänyt, että hän ei enää ole laivan kannella kaikkien vaarumisten ja kiikkumisten vaarallisella alalla! Meri on lakannut häntä kuljettamasta! Hän seisoo vankalla maaperällä!

Ja silloin opettaja Tartelett saa takaisin sen ryhdin, jonka matkalle lähdettyä oli menettänyt. Hänen jalkansa asettuvat luonnollisesti ulospäin säännönmukaiseen asentoon, vasen käsi tarttuu taskuviuluun, oikea heiluttaa jousta. Ja sitten, tarmokkaasti kihnattujen kielien päästäessä nihkeän, surumielisen kirkkaan säveleen, hänen hymyilevät huulensa lausuvat sanat: "Asentoon, neitiseni!" Tuo kunnon mies ajatteli Phinaa.

IX

Robinson-elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.

Senjälkeen heittäytyivät opettaja ja oppilas toistensa syliin.

"Rakas Godfreyni!" huudahti Tartelett.

"Kunnon Tartelettini!" vastasi Godfrey.

"Olemme siis vihdoinkin saapuneet satamaan!" huudahti opettaja sellaisen ihmisen äänellä, joka on saanut kyllänsä purjehduksesta ja seikkailuista.

Hän nimitti tätä "satamaan saapumiseksi!"

Godfrey ei halunnut siitä asiasta keskustella.

"Riisukaa pelastusvyönne", kehoitti hän. "Se vehje tuottaa teille hengenahdistusta ja häiritsee liikkeitänne!"

"Luuletteko siis, että voin haitatta niin tehdä?" kysyi Tartelett.

"Aivan haitatta", vastasi Godfrey. "Ottakaa nyt taskuviulunne, ja lähtekäämme tiedustelulle."

"Lähtekäämme!" vastasi opettaja. "Mutta jos suvaitsette, Godfrey, niin pysähdymme ensimmäiseen ravintolaan. Minä olen nälkään kuolemaisillani, ja tusina voileipiä muutaman portviinilasin huuhtelemina nostaisi minut täydellisesti jaloilleni jälleen!"

"Niin, ensimmäiseen ravintolaan…" vastasi Godfrey kohauttaen päätänsä, "ja viimeiseenkin… ellei ensimmäinen meille kelpaa!"

"Ja sitten", jatkoi Tartelett, "kysymme joltakulta ohikulkevalta, missä on sähkölennätinkonttori, toimittaaksemme heti sähkösanoman enollenne Kolderupille. Ajattelen, ettei se oivallinen herrasmies kieltäydy lähettämästä meille tarpeellista rahasummaa palataksemme Montgomery Streetille, sillä minulla ei ole senttiäkään taskussani!"

"Sovittu asia! Poikkeamme ensimmäiseen sähkölennätinkonttoriin", vastasi Godfrey; "tai jollei tässä maassa sellaista ole, niin ensimmäiseen postitoimistoon. Eteenpäin, Tartelett!"

Tanssinopettaja vapautti itsensä uimavehkeestään kietoen sen ympärilleen kuin metsästystorven, ja niin suuntasivat molemmat kulkunsa rannikkoa reunustavia hiekkasärkkiä kohti.

Erikoisesti olisi Godfrey, jolle Tartelettin kohtaaminen oli jälleen tuonut hiukan toiveita, tahtonut saada selville, olivatko he ainoat Dreamin haaksirikosta eloonjääneet.

Rantariutan kynnykseltä lähdettyään ja astuttuaan noin neljännestunnin molemmat tutkimusretkeilijämme kiipesivät kuudenkymmenen tai kahdeksankymmenen jalan korkuisen särkän rinnettä ja saapuivat sen harjalle. Sieltä he näkivät laajan alan rantamaa, ja heidän katseensa tarkkasivat itäistä taivaanrantaa, jonka rannikon kumpulat olivat heiltä siihen asti kätkeneet.

Kahden tai kolmen meripenikulman päässä sillä suunnalla oli taustana toinen kukkulajono, joka sulki näköpiirin siltä puolelta.

Pohjoisessa näkyi rannikko kylläkin kapenevan kärjeksi, mutta oliko se jatkoa johonkin taempaan niemekkeeseen, sitä ei vielä voinut varmasti sanoa. Etelässä uursi syvä lahdenpoukama rannikkoa, ja ainakin sillä suunnalla näkyi ulappa ulottuvan silmänkantamattomiin. Siitä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että tämä Tyynenmeren maa varmaankin oli niemi. Johonkin mantereeseen yhdistävää kannasta oli etsittävä pohjoisesta tai koillisesta.

Oli miten oli, mutta karua tämä seutu ei suinkaan ollut, vaan päinvastoin vehmaan kasvullisuuden verhoamaa. Oli pitkiä niittyjä, joilla kiemurteli joitakuita kirkasvetisiä puroja, korkeita tuuheita metsiä, joiden puut vihannoittivat mäkiä näyttämön taustalle asti. Varsin herttainen maisema!

Mutta mitään kauppalaa, kylää, mökkiryhmää tai edes yksinäistä majaa ei ollut näkyvissä! Maanviljelystä varten rakennetuista huoneryhmistä, taloista tai tiluksista ei ollut merkkiäkään! Mikään ilmaan kohoava savujuova ei ilmaissut puiden siimeksessä sijaitsevaa asuntoa! Metsiköistä ei pistänyt esiin mitään kellotapulia, ei mikään tuulimylly törröttänyt jollakulla eristetyllä kukkulalla. Taloista puhumattakaan, ei ollut edes mökkiä, alkuasukasten majaa, lehvistä kyhättyä kojua tai wigwamia! Ei, ei mitään! Jos ihmisolentoja eli tässä tuntemattomassa maassa, eivät ne voineet asua sen pinnalla, vaan luolaihmisten tapaan sen alla. Ei ollut tavattavissa mitään raivattua tietäkään, ei polkua, ei edes askelten jälkiä. Näytti siltä kuin ihmisjalka ei olisi koskaan polkenut tämän rantaman piikiviä tai hiekkaa, milloinkaan tallannut ruohonkorttakaan sen kedoilla.

"Minä en näekään kaupunkia", huomautti Tartelett, joka tällöin kohosi varpailleen.

"Se johtuu kaiketi siitä, että niitä ei tässä maakunnan osassa ole!" vastasi Godfrey.

"Mutta edes jokin kylä?…"

"Ei liene kyliäkään!"

"Missä sitten olemme?"

"En ollenkaan tiedä."

"Mitä, ettekö ollenkaan tiedä!… Mutta, Godfrey, kaihan sen pian saamme tietää?"

"Ken voi sanoa!"

"Miten meidän siis käy?" huudahti Tartelett kohottaen käsivartensa kaaressa taivasta kohti.

"Ehkä meistä tulee Robinsoneja!"

Tämän vastauksen kuullessaan tanssinopettaja teki hyppäyksen, jollaista tuskin kukaan klovni oli ennen häntä tehnyt.

Heistäkö Robinsoneja! Hänestäkö Robinson! Tuon Selkirkin jälkeläisiä, joka asui pitkät vuodet Juan Fernandezin saarella! Siis Daniel Defoen ja Wyssin kuviteltujen sankarien jäljittelijöitä — noiden sankarien, joiden seikkailuista he niin usein olivat lukeneet! He olisivat hyljättyjä, oman onnensa nojaan jätettyjä kauaksi omaisistaan ja ystävistään; tuhannet penikulmat eroittaisivat heidät lähimmäisistään; heidän täytyisi taistella elämästään ehkä metsän petoja, kenties villi-ihmisiä vastaan, jotka saattaisivat nousta täällä maihin. He eläisivät kurjina ilman elämän välikappaleita, kärsien nälkää, kärsien janoa, aseettomina, ilman työkaluja, melkein ilman vaatteitakin, ponnistellen aivan yksinänsä!

Ei, se ei voinut olla mahdollista!

"Älkää minulle sellaisia puhuko, Godfrey", huudahti Tartelett! "Ei, älkää laskeko moista leikkiä! Pelkkä ajatuskin sellaisesta voi minut tappaa! Tahdoitte vain puhua leikkiä, eikö niin?"

"Niin, kunnon Tartelett", vastasi Godfrey, "rauhoittukaa; mutta pitäkäämme nyt aluksi huolta välttämättömimmistä tarpeistamme!"

Oli tosiaan keksittävä luola, rotko tai jokin muu kolo yösijaksi ja sitten etsittävä syötäviä simpukoita, mikäli niitä oli löydettävissä, jotta voisi edes jossakin määrin tyydyttää vatsan vaatimuksia.

Godfrey ja Tartelett alkoivat siis astua jälleen hiekkasärkkäin vierua alaspäin, suunnaten askeleensa riuttaa kohti. Godfrey osoittautui hyvin innokkaaksi etsinnässään; Tartelett taasen oli kovin tylsistynyt haaksirikon kauhuista. Edellinen katseli eteensä, jälkeensä, joka puolelle; jälkimmäinen ei kyennyt näkemään kymmenen askeleen päähän.

Godfrey mietti itsekseen:

— Jollei tässä maassa ole asukkaita, niin onko täällä edes eläimiä?

Hän tarkoitti tällä kotieläimiä tai oikeammin metsänriistaa — ruuaksi kelpaavia nisäkkäitä ja kanalintuja — eikä noita suuria petoja, joita on runsaasti troopillisessa vyöhykkeessä ja joista hänelle ei olisi ollut mitään hyötyä. Vasta myöhemmillä etsimisillään hän saisi tästä selvän. Joka tapauksessa liikkui sillä hetkellä joitakuita lintuparvia rannikolla: ruo'onpäristäjiä, sepelhanhia, isokuoveja, tavisorsia, jotka lentelivät, piipittivät ja täyttivät ilman pyrähtelyillään ja huudoillaan ikäänkuin vastalauseena tämän alueen anastamisen johdosta.

Kun oli lintuja, niin Godfrey saattoi päätellä, että niillä oli pesiäkin ja pesissä munia. Koska näitä siivekkäitä oli kerääntynyt suuriin joukkoihin, täytyi kallioiden tarjota niille tuhansittain koloja asuinsijoiksi. Etäämmällä ilmaisivat jotkut haikara- ja taivaanvuohiparvet rämeen läheisyyttä.

Siivekkäistä ei siis ollut puutetta. Vaikeus oli vain niiden tavoittamisessa, kun ei ollut tuliasetta niiden surmaamiseksi. Toistaiseksi oli siis parasta käyttää niistä vain munia ja tyytyä nauttimaan tätä alkuperäistä, mutta ravitsevaa ruokaa.

Mutta jos päivällisainekset saatiinkin kokoon, niin miten voi niitä keittää? Miten voisi hankkia tulta? Tärkeä kysymys, jonka ratkaisu jätettiin tuonnemmaksi.

Godfrey ja Tartelett palasivat suoraan riuttaa kohti, jonka yllä kieppui joukoittain merilintuja.

Siellä odotti heitä mieluinen yllätys. Sillä eivätkö he noiden rannan hiekalla juoksentelevien tai merenajokkaiden ja vesikasvien seassa nokkivien alkuperäisten lintujen joukossa havainneet tusinan vertaa amerikkalaisia kotikanoja ja paria kolmea samanrotuista kukkoa? Ei, se ei ollut mikään näköharha, koska heidän lähestyessään kajahti ilmassa kimeitä kiekumisia ikäänkuin merkkitorven toitotuksia.

Ja mitä olivat nuo nelijalkaiset tuolla edempänä? Ne pujottelivat kallioiden välitse yrittäen saapua hiekkasärkkien ensimmäisille rinteille, joilla rehoitti viheriöitseviä pensaskasveja? Godfrey ei voinut siinäkään erehtyä. Siellä oli tusina pitkäkuonoisia porsaskaniineja, viisi tai kuusi lammasta ja yhtä monta vuohta, jotka pureskelivat rauhallisesti ensimmäisiä yrttejä ihan kedon laidassa.

"Kah, Tartelett", huudahti hän, "katsokaahan toki!"

Opettaja katsoi mitään näkemättä, sillä niin oli hänet tämä odottamaton ilmiö hölmistyttänyt.

Godfreyn mieleen juolahti eräs ajatus, ja se olikin oikee: Nuo elukat — kanat, kaniinit, vuohet ja lampaat — kuuluivat varmaankin Dreamin elävään muonavarastoon. Olivathan siivekkäät laivan upotessa helposti voineet päästä karille ja sitten rannikolle. Nelijalkaiset taas olivat kylläkin voineet uimalla saavuttaa rantaseudun ensimmäiset kalliot.

"Siis sen, mihin kukaan onnettomista tovereistamme ei ole kyennyt", huomautti Godfrey, "ovat luontokappaleet vaistonsa ohjaamina saaneet toimeen! Kaikista Dreamissa olijoista ovat pelastuneet ainoastaan elukat…!"

"Me mukaan luettuina!" vastasi Tartelett yksinkertaisesti.

Ja hänen laitansa oli tosiaan kuin pelkän elukan. Itsetiedottomana, siveellisen tarmonsa siihen millään tavoin vaikuttamatta, oli opettaja pelastunut! Mutta vähätpä siitä! Molemmille haaksirikkoisille oli peräti onnellinen sattuma, että jokunen määrä noita eläimiä oli päässyt rantaan. Ne voitaisiin kerätä, sulkea aitaukseen tai panna liekaan, ja koska ne olivat niin hedelmällistä, lisääntyvää lajia, ei olisi mahdotonta kasvattaa melkoinen karja nisäkkäitä ja laittaa oikea kanatarha siltä varalta, että oleskelu tässä seudussa kävisi pitkäaikaiseksi.

Mutta tänään Godfreyta tahtoi tyytyä rannikon tarjoamiin ruokavaroihin: muniin ja simpukkoihin. Opettaja Tartelettin kanssa hän alkoi siis tonkia kivien rakoja meriruohojen alla jokseenkin hyvällä menestyksellä. He olivat pian keränneet melkoisen joukon ruokasimpukoita ja raakkuja, joita hätätilassa saattoi raakanakin syödä. Muutama tusina sepelhanhenmunia löydettiin lisäksi korkeilta kallioilta, jotka sulkivat lahdelman pohjan puolelta. Siinä olisi ollut muonaa lukuisammillekin ruokavieraille. Kun nälkä ahdisti, eivät Godfrey ja Tartelett suinkaan aikoneet olla liian vaateliaita ensimmäiseen ateriaan nähden.

"Entä tulta?" kysäisi viimemainittu.

"Niin… tulta!" vastasi toinen.

Tämä oli perin tärkeä kysymys ja sai molemmat haaksirikkoiset tarkastamaan taskunsa.

Opettajan taskut olivat tyhjät tai melkein tyhjät. Niissä ei ollut muuta kuin joitakuita varakieliä hänen taskuviuluunsa ja palanen hartsia jousta varten. Miten hitossa niillä vehkeillä voisi tulta iskeä!

Godfrey ei ollut paremmin varustettu. Hyvin suureksi tyydytyksekseen hän kuitenkin löysi taskuistaan oivallisen veitsen, jonka nahkatuppi oli varjellut sitä meren kosketukselta. Tämä veitsi terineen, kairoineen, pikku vesureineen ja sahoineen oli arvokas työase näissä olosuhteissa. Mutta paitsi tätä kapinetta ei Godfreyllä ja hänen toverillaan ollut muuta kuin paljaat kätensä. Eivätkä opettajan kädet edes olleet koskaan harjaantuneet muuhun kuin taskuviulun soittamiseen ja kohteliaisiin tervehdyksiin. Godfrey ajatteli siis, että hänen täytyi luottaa vain omiinsa.

Hän tuumi kuitenkin käyttää Tartelettin käsiä tulen hankkimiseksi kahta puupalasta ripeästi toistaan vastaan hankaamalla. Jotkut tuhassa paistetut munat olisivat olleet erinomaisen maukkaita heidän toiseksi ateriakseen eli puoliseksi.

Sillä välin kun Godfrey puuhaili pesien ryöstämisessä niiden omistajista huolimatta, jotka koettivat varjella vielä kuoressa uinuvia poikueitaan, lähti siis tanssinopettaja keräämään risupuita, joita oli runsaanlaisesti karttunut hiekkasärkkäin juurelle. Nämä polttoaineet kannettiin sitten merituulelta suojatun kallion seinustalle. Tartelett valitsi nyt kaksi hyvin kuivaa risua saadakseen niistä vähitellen tulenkipunan hankaamalla niitä tarmokkaasti ja herkeämättä.

Tuon tempun osaavat aivan yleisesti tehdä Polynesian villit. Eikö siis tanssinopettaja, joka mielestään oli paljon korkeammalla kehitysasteella kuin ne, siihen kykenisi?

Hän siis hankasi hankaamistaan, jotta oli vähällä nyrjähdyttää olka- ja käsivartensa lihakset. Mies-parka reuhtoi ikäänkuin vimmoissaan! Mutta joko sitten puun laatu ei ollut sovelias tai se ei ollut kyllin kuivaa tai hän menetteli typerästi eikä ollut tällaiseen tehtävään kyllin kätevä — jos hänen hiukankin onnistui kuumentaa noita kahta puupalasta, sai hän paljoa enemmän kuumuutta lähtemään omasta ruumiistansa. Niin tavatonta kuumuutta todellakin, että hänen otsansa höyrysi hiestä, vaikka puu pysyi jokseenkin kylmänä.

Munien keruulta saaliineen palattuansa Godfrey tapasi Tartelettin hikeä valuvana, sellaisessa kuumuudentilassa, jota hänen tanssiharjoituksensa eivät varmaan koskaan olleet aiheuttaneet.

"Eikö käy?" kysyi hän.

"Ei, Godfrey, se ei käy", vastasi opettaja, "ja alankin jo uskoa, että nuo villien keksinnöt eivät ole muuta kuin kuvitteluja, joilla petkutetaan poloista maailmaa!"

"Eipä niin", vastasi Godfrey; "mutta tässä, kuten kaikessa muussakin, täytyy tietää oikea menettelytapa".

"Nämä munat siis…?"

"Olisi vielä toinen keino", vastasi Godfrey. "Kun kiinnittää yhden näistä munista rihman päähän, kieputtaa sitä nopeasti ympäri ja sitten äkkiä pysäyttää kiertoliikkeen, niin ehkä tuo liike muuttuu lämmöksi, ja silloin…"

"Silloin on muna kypsä?"

"Niin, jos kieppuminen olisi ollut kyllin vinhaa ja pysähtyminen äkillistä… Mutta miten voi toimittaa tuon pysähdyksen munaa murskaamatta? Kaikkein yksinkertaisinta, rakas Tartelettini, on siis menetellä näin!"

Ja ottaen varovaisesti yhden sepelhanhenmunista Godfrey rikkoi kuoren sen päästä ja "hotkaisi" muitta mutkitta varsin taitavasti sen sisällön.

Tartelett ei saanut luonnoltaan häntä matkituksi, joten hänen täytyi tyytyä osaansa simpukoita.

Oli vielä etsittävä luola, edes jonkinlainen kolo yön viettoa varten.

"Ennenkuulumatonta on", huomautti opettaja, "etteivät Robinsonit olisi löytäneet edes luolaa, josta myöhemmin laittoivat itselleen asunnon!"

"Etsikäämme siis", vastasi Godfrey.

Jos se tähän asti oli ollutkin sääntönä, niin täytyy myöntää, että tällä kertaa perinnäistarujen rengas katkesi. Turhaan he molemmat etsivät lahdelman pohjoispuoliselta kallioiselta rannalta. Ei ollut luolaa, ei onkaloa, ei ainoatakaan koloa, mikä olisi suojaksi kelvannut. Täytyi luopua yrityksestä. Ja niinpä Godfrey päättikin mennä tarkastelemaan taustan ensimmäiseen metsikköön asti hiekkarinteen tuolle puolen.

Tartelett ja hän astuivat siis jälleen ensimmäisen särkkäjonon vierua ylöspäin ja samosivat viheriöiväin ruohikkojen poikki, joista muutama tunti sitten olivat nähneet vilahduksen.

Samalla sekä kummallisen että onnellisen sattuman nojalla seurasivat muut haaksirikosta pelastuneet heitä kernaasti. Kaiketikin vaistonsa vaikutuksesta olivat kukot, kanat, lampaat, vuohet ja kaniinit ryhtyneet heitä seuraamaan. Epäilemättä ne tunsivat itsensä liian yksinäisiksi tällä hiekkarannalla, joka ei tarjonnut niille kyllin yrttejä tai kastematosia muonaksi.

Kolmea neljännestuntia myöhemmin saapuivat Godfrey ja Tartelett, jotka tällä tutkimusretkellä olivat tuskin sanaa vaihtaneet, metsän reunaan. Ei jälkeäkään asunnoista eikä asukkaista. Täydellinen yksinäisyys. Saattoipa kysyä, oliko tätä seutua ihmisjalka koskaan polkenut!

Tässä kohdassa kohosi muutamia komeita puita eristetyissä ryhmissä, ja toiset taajemmassa kasvavat muodostivat neljännespenikulman verran etäämpänä todellisen metsän eri lajeineen.

Godfrey etsi jotakin vanhaa, vuosien uurtamaa puunrunkoa, joka voisi seiniensä sisällä tarjota suojaa; mutta hänen etsimisensä oli tulokseton, vaikka hän jatkoi sitä hämärään asti.

Nälkä nipisti heitä silloin tuntuvasti, ja heidän kummankin täytyi tyytyä simpukoihin, joita sitä ennen olivat rannikolta runsaasti poimineet. Sitten he ponnistuksistaan uupuneina laskeutuivat levolle puun juurelle ja nukahtivat, kuten sanotaan, Herran huomaan.

X

Godfrey menettelee niinkuin jokainen muu haaksirikkoinen olisi samanlaisissa oloissa menetellyt.

Yö kului ilman mitään selkkausta. Mielenliikutusten ja väsymyksen murtamina olivat molemmat haaksirikkoiset levänneet niin rauhallisesti kuin jos olisivat nukkuneet Montgomery Streetin komean talon mukavimmassa suojassa.

Seuraavana aamuna, kesäkuun 27 päivänä, he heräsivät kukon kiekunaan nousevan auringon ensi säteiden pilkistäessä esiin.

Godfrey palasi melkein heti tietoisuuteen tilanteesta, kun Tartelettin sensijaan täytyi kauan hieroa silmiänsä ja oikoa käsivarsiansa, ennenkuin havahti todellisuuteen ja käsitti asian oikean laidan.

"Onko tämänaamuinen suurus samanlainen kuin eilinen päivällinen?" kysyi hän heti aluksi.

"Pelkäänpä, että se on", vastasi Godfrey, "mutta toivoakseni on päivällisemme iltapuolella parempi!"

Tanssimestari ei voinut olla merkitsevästi nyrpistämättä suutansa. Missä oli tee ja voileivät, joita tähän asti oli hänelle hänen herätessään tuotu? Kuinka hän ilman tätä valmistavaa ateriaa jaksoi odottaa aamiaistuntia, joka kenties ei koskaan saapuisi!

Mutta oli tehtävä jokin päätös. Godfrey tunsi nyt hyvin sen velvollisuuden, joka häntä painoi, ainoastaan häntä, koska hän ei voinut mitään odottaa toveriltaan. Tuossa tyhjässä kopassa, joka oli tanssinopettajan pääkallona, ei saattanut syntyä mitään käytännöllistä ajatusta. Godfreyn täytyi ajatella, tuumia, päättää kahden puolesta.

Hän soi ensimmäisen muistelman Phinalle, kihlatulleen, jota niin yltiöpäisesti oli kieltäytynyt ottamasta vaimokseen; toiseksi hän muisteli Will-enoansa, jonka oli niin ajattelematta jättänyt, ja kääntyi sitten Tartelettiin:

"Vaihteeksi tavalliseen ruokalistaamme", virkkoi hän, "on tuossa vielä muutamia simpukoita ja puoli tusinaa munia!"

"Eikä mitään keinoa niiden keittämiseksi!"

"Ei mitään!" myönsi Godfrey. "Mutta jos nämäkin muonat meiltä puuttuisivat, niin mitä te, Tartelett, sitten sanoisitte?"

"Minä sanoisin, että tyhjä ei tyydytä", vastasi opettaja kuivasti,

Mutta täytyi kuin täytyikin tyytyä tähän perin hataraan ateriaan. Ja siihen tyydyttiin.

Aivan luonnollisena ajatuksena juolahti silloin Godfreyn päähän ulottaa eilen aloitettu tiedustelu pitemmälle. Ennen kaikkea oli, mikäli suinkin mahdollista, tärkeätä tietää, mille kohtaa Tyyntämerta Dream oli hukkunut, jotta voisi pyrkiä jollekin rantaman asutulle seudulle, missä voisi joko järjestellä tavalla tai toisella paluumatkaa kotiin tai odottaa jonkin ohikulkevan laivan poikkeavan rannikolle.

Godfrey huomasi, että jos voisi kulkea toisen kukkulajonon tuolle puolen, jonka runolliset muodot siinsivät metsän yli, niin ehkä hän voisi päästä asiasta varmuuteen. Eikä hän luullut tarvitsevansa siihen enempää kuin parisen tuntia, ja tähän tärkeään tiedusteluun hän päätti uhrata päivän ensimmäiset hetket. Hän katsahti ympärilleen. Kukot ja kanat nokkivat parhaillaan korkeassa ruohikossa. Kaniinit, vuohet ja lampaat käyskentelivät metsänlaidassa.

Godfrey ei sentään tahtonut raahata perässään koko tuota siivekkäiden ja nelijalkaisten laumaa. Mutta pysyttääkseen ne varmemmin tällä paikalla hänen täytyi jättää Tartelett niiden vartijaksi.

Tämä suostui jäämään yksikseen muutamiksi tunneiksi tätä karjaa paimentamaan.

Hän huomautti vain:

"Mutta jos te eksytte, Godfrey?"

"Olkaa huoleti siinä suhteessa", vastasi nuori mies. "Minun tarvitsee kulkea vain tämän metsän halki, ja kun te ette lähde sen syrjästä, niin löydän teidät varmasti jälleen."

"Älkää unohtako lähettää sähkösanomaa Will-enollenne ja pyytäkää häneltä muutamia satoja dollareita!"

"Sähkösanoma… tai kirje! Se on sovittu!" vastasi Godfrey, joka ei halunnut riistää Tartelettilta hänen kuvittelujansa niin kauan kuin seudun asemaa ei vielä ollut saatu selville.

Sitten hän puristettuaan opettajan kättä sukelsi puiden verhoon, joiden tuuhean lehtipuvun välitse vain jotkut harvat päivänsäteet vaivaloisesti tunkeutuivat. Niiden suunnan oli kuitenkin opastettava nuorta tutkimusretkeilijäämme tuolle korkealle kukkulalle, joka uutimien tavoin yhä peitti hänen katseiltaan koko itäisen taivaanrannan.

Polkua ei siellä ollut. Mutta tanner ei sentään ollut aivan neitseellisen koskematon. Paikoittain Godfrey huomasi eläinten jälkiä. Pari kolme kertaa hän jo luuli näkevänsä nopeajalkaisten märehtijäin, hirvien, kuusipeurain tai vapitien, kaikkoavan hänen tieltään; mutta hän ei havainnut mitään tiikerien, jaguarien tai muiden isojen petoeläinten jälkiä, eikä hänellä ollut syytä niiden puutetta pahoitellakaan. Metsän korkea välikerros, nimittäin koko se osa, joka oli puiden ensimmäisten haarojen ja oksanhuippujen välillä, tarjosi turvapaikan monilukuisille linnuille. Siellä oli sadottain kesyttömiä kyyhkysiä, hirsimetsän siimeksessä taas merikotkia, metsoja, hummerinkynnen muotoisella nokalla varustettuja arakaareja; ja korkeammalla leijaili aukeamien yläpuolella pari, kolme korppikotkaa, joiden silmät muistuttivat kokardia. Mutta mikään näistä siivekkäistä ei ollut kyllin erikoista lajia, jotta siitä olisi voinut päättää seudun leveysasteen.

Samoin oli metsän puiden laita. Melkein samoja lajeja kuin tavataan siinä Yhdysvaltain osassa, joka käsittää Ali-Kalifornian, Monterey-lahden seudut ja Uuden Meksikon. Siellä kasvoi mansikkapuita, isokukkaisia pensaskannukoita, vaahteria, koivuja, tammia ja neljä tai viisi magnolian muunnosta sekä merimäntyjä, samoja mitä tavataan Etelä-Carolinassa. Avarien aukeamien keskeltä kohosi öljy- ja kastanjapuita. Pensaskasveista taas olivat edustettuina töyhtömäiset tamarindit, myrtit, mastiksipuut ja muut lauhkean ilmanalan eteläisimmän vyöhykkeen lajit.

Yleensä oli näiden puiden välillä kyllin tilaa, jotta voi kulkea tarvitsematta raivata itselleen tietä tulella tai kirveellä. Merituuli kierteli helposti korkeiden oksien välitse, ja siellä täällä välkkyi maassa isoja valotäpliä.

Godfrey samoili siis kulkien vinoon suuntaan näiden isojen puiden alitse. Mihinkään varokeinoihin ryhtyminen ei pälkähtänyt hänen päähänsä. Halu saavuttaa kukkulat, jotka idässä reunustivat metsää, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Lehtikudoksen välistä hän tarkkasi auringonsäteiden suuntaa kulkeakseen suorempaa tietä päämääräänsä kohti. Hän ei edes nähnyt noita opaslintuja — niin nimitettyjä, koska ne lentää lepattelivat matkustajan askelten edellä, — jotka pysähtyivät, palasivat, lehahtivat jälleen lentoon, ikäänkuin tahtoen näyttää hänelle tietä. Mikään ei voinut häntä häiritä.

Tämä mielen jännitys on hyvin käsitettävä. Ennenkuin kuluisi tunti, olisi hänen kohtalonsa ratkaistu! Ennenkuin kuluisi tunti, tietäisi hän; tietäisi hän, oliko hänellä tällä mantereella mahdollisuutta päästä jollekin asutulle tienoolle! Tehden johtopäätöksiä sen mukaan, mitä hän tiesi laivan kulkemasta suunnasta ja ennätyksestä seitsemäntoista päivän purjehduksen aikana, Godfrey oli jo itsekseen tuuminut, että rannikko, jolla se oli haaksirikkoutunut, ei voinut olla muu kuin Japanin tai Kiinan. Sitäpaitsi osoitti auringon asema, se kun yhä häneen nähden oli etelässä, kyllin selvästi, että Dream ei ollut voinut sivuuttaa päiväntasaajaa, siis saapua eteläiselle pallonpuoliskolle.

Kaksi tuntia lähtönsä jälkeen Godfrey arvosteli kulkemansa matkan noin viideksi mailiksi ottamalla huomioon eräät mutkat, joita metsän tiheys oli joskus pakottanut hänet tekemään. Kukkuloiden toinen jakso ei enää voinut olla kaukana. Jo alkoivat puut harveta muodostaen eristettyjä ryhmiä, ja valonsäteet tunkivat helpommin korkeiden oksien välitse. Tannerkin näkyi nousevan, ja ennen pitkää muuttui kaltevuus varsin jyrkäksi rinteeksi.

Vaikka Godfrey oli melkoisen väsyksissä, oli hänellä kyllin tahdonvoimaa kulkeakseen edelleen samalla vauhdilla. Varmaan hän olisi yltynyt juoksemaankin, elleivät ensi rinteet olisi olleet niin jyrkät.

Pian hän oli kyllin korkealla voidakseen luoda yleissilmäyksen takanaan leviävään viheriöivään kupuun, josta muutamat korkeimmat puunlatvat siellä täällä pistivät esiin. Mutta Godfrey ei ajatellut taakseen katselemista. Hän ei enää irroittanut silmiään tuosta alastomasta harjanteesta, joka kohosi neljän- tai viidensadan askeleen päässä hänen edessään ja yläpuolellaan. Se oli se väliseinä, joka häneltä yhä kätki itäisen näköpiirin.

Pieni vinosti katkaistu kartio kohosi tuon epätasaisen viivan yläpuolelle ja liittyi loivin rintein kukkulajonon mutkalliseen harjaan.

— Tuonne… tuonne! — tuumi Godfrey. — Tuolle kohdalle pitää päästä…! Se on kartion huippu…! Ja mitä minä sieltä näen…? Kaupunginko? Kylänkö? Vai erämaako siellä avautuu…?

Kovin kiihtyneenä Godfrey nousi nousemistaan puristaen kyynärpäitänsä rintaansa vasten hillitäkseen sydämensä tykytystä. Hänen hiukan läähättävä hengityksensä väsytti häntä, mutta hän ei olisi malttanut pysähtyä hengähtämään. Vaikkapa hänen olisi täytynyt kaatua puoliksi tainnuksissa kartion huipulle, joka enää oli vain satakunta jalkaa hänen päänsä yläpuolella, ei hän tahtonut hukata hetkeäkään viivyttelemiseen.

Vielä muutama silmänräpäys, ja hän olisi määränsä päässä. Rinne tuntui hänestä tältä puolelta varsin jyrkältä, sen kaltevuus oli kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi astetta. Hän ponnisteli käsin ja jaloin, tarttui kiinni vierulla kasvaviin ohuihin ruohomättäisiin tai muutamiin laihoihin mastiksi- ja myrttipensaisiin, joita kiipeili harjulle asti.

Vielä viimeinen ponnistus! Vihdoinkin ulottui hänen päänsä kartion pinnan yläpuolelle. Vatsallaan maaten hän antoi katseensa ahnaasti leijailla kautta koko itäisen näköpiirin…

Merta siellä vain oli, ja parikymmentä penikulmaa etäämpänä se yhtyi taivaanrantaan! Hän kääntyi…

Merta taaskin! Merta idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa… avara, ääretön ulappa ympäröimässä häntä joka ilmansuunnalla! — Saari!

Työntäessään suustansa tämän sanan Godfrey tunsi sydäntänsä kipeästi kouristavan. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nyt oltiin saarella! Ja niin oli kuitenkin asianlaita! Maakannas, joka olisi voinut yhdistää hänet mantereeseen, oli äkkiä katkennut! Hänet valtasi samanlainen tunne kuin tuuliajolle joutuneen, nukahtaneen ihmisen, joka herätessään näkee olevansa ilman airoja tai purjeita, joiden avulla voisi päästä rantaan!

Mutta Godfrey toipui pian. Hän teki päätöksensä ja oli valmis alistumaan tilanteeseen. Koskapa pelastuksen mahdollisuudet eivät voineet tulla ulkoapäin, oli hänen itsensä ne luotava.

Ennen kaikkea oli mahdollisimman tarkasti tutkittava tämän saaren laatu, joka nyt koko laajuudeltaan lepäsi hänen katseensa ulottuvissa. Hän arvosteli sen noin kuudenkymmenen mailin kokoiseksi ympärimitaten, koska se silmämitalta oli kaksikymmentä mailia kulmaa pitkä etelästä pohjoiseen ja kaksitoista mailia leveä idästä länteen. Sen keskiosan peitti näkyvistä tiheä vihanta metsä, joka pysähtyi kartiosta lähtevälle harjanteelle; ja kartion rinne vietti ulommalta puoleltaan mereen.

Kaikki muu oli pelkkää lakeutta, jolla kasvoi puuryhmiä, tai kallioista hietikkoa. Kallioiden äärimmäiset ulottumat taas pistäytyivät oikullisesti kaventuneina kärkinä ja niemekkeinä mereen. Muutamat pienet vuonot leikkelivät rantaa, mutta eivät olisi voineet tarjota suojaa kuin parille, kolmelle kalastajaveneelle. Ainoastaan se lahdelma, jonka pohjukassa Dream oli haaksirikkoutunut, oli seitsemän, kahdeksan penikulman laajuinen. Ulkosataman tavoin se avautui kahdelta kolmannekseltaan ulapalle; laiva ei siellä olisi löytänyt varmaa turvapaikkaa, paitsi tuulen puhaltaessa idästä.

Mutta mikä oli tämä saari? Mihin saariryhmään se kuului? Kuuluiko se johonkin saaristoon vai oliko se pelkkä erillinen töyry Tyynenmeren tässä osassa?

Ainakaan ei mitään muuta saarta, suurta tai pientä, korkeaa tai matalaa, ollut näköpiirissä havaittavana.

Godfrey oli noussut seisaalle ja tähysteli ilmanrantaa.

Mitään ei näkynyt tuolla kaarevalla viivalla, joka yhdisti meren ja taivaan. Jos jollakin taholla olikin joku saari tai mantereen rannikko, täytyi sen olla melkoisen matkan päässä.

Godfrey johdatti mieleensä kaikki maantieteelliset muistelmansa arvatakseen, mikä tämä Tyynen valtameren saari oli. Hänen mietiskelyjensä tuloksena olivat seuraavat johtopäätökset: Seitsemäntoista päivän ajan oli Dream kulkenut jokseenkin suoraan lounaaseen suuntaan. Sadastaviidestäkymmenestä sataankahdeksaankymmeneen meripenikulmaan vaihtelevalla nopeudella vuorokaudessa oli sen siis täytynyt kulkea lähes viidenkymmenen leveysasteen matka. Toiselta puolelta oli käynyt selville, että se ei ollut sivuuttanut päiväntasaajaa. Täytyi siis etsiä saaren tai mahdollisen saariryhmän asema siltä seudulta, joka sijaitsi sadannenkuudennenkymmenennen ja sadannenseitsemännenkymmenennen pituusasteen välillä pohjoisella pallonpuoliskolla.

Godfrey kyllä muisteli, että kartta ei tältä Ison valtameren alueelta olisi osoittanut muita saaristoja kuin Sandwich-saaret; mutta eikö näiden ulkovesillä ollut erillisiä saaria, joiden nimiä hän ei muistanut ja joita laajana hajallisena sarjana ulottui Kiinan valtakunnan rantamille asti? Mutta vähänpä sillä oli väliä! Ei ollut mitään keinoa lähteä etsimään jostakin toisesta valtameren osasta vieraanvaraisempaa maata.

— No, — tuumi Godfrey, — koska en tiedä tämän saaren nimeä, niin nimitänpä sitä Phinan saareksi muistoksi hänestä, jota minun ei olisi pitänyt jättää lähteäkseni maailmaa samoilemaan; ja tuottakoon se nimi meille onnea!

Sitten Godfrey ryhtyi tutkimaan, oliko saari asuttu siltä osaltaan, jossa hän ei vielä ollut ehtinyt käydä. Kartion huipulta hän ei nähnyt mitään, joka olisi ilmaissut alkuasukkaiden olemassaoloa, ei asumuksia lakeudella, ei majoja metsän syrjässä, ei edes yhtä ainoata kalastajamökkiä rantamalla.

Mutta jos saari oli autio, niin sitä ympäröivä meri ei ollut vähemmän autio, eikä ainoatakaan laivaa näyttäytynyt sen kehän piirissä, jolle kartiomaisen huipun korkeus antoi melkoisen laajuuden.

Tämän tarkastelun suoritettuansa ei Godfreyllä ollut muuta tehtävää kuin astua jälleen alas kukkulan juurelle ja palata samaa tietä metsän läpi tullakseen takaisin Tartelettin luo. Mutta ennenkuin hän lähti paikalta, kiintyi hänen katseensa korkeaan hirsimetsikköön, joka kohosi pohjoisten ruoholakeuksien rajalla. Siinä oli ryhmä jättiläispuita, joiden latvat ulottuivat kaikkia Godfreyn tähän asti näkemiä ylemmäksi.

— Ehkäpä olisi syytä, — tuumi hän, — etsiä leiripaikkaa tuolta taholta, varsinkin kun luullakseni näen siellä puron, jonka lähteen täytyy olla jossakin harjun keskiosan tienoilla ja joka juoksee lakeuden halki.

Tästä oli huomenna otettava selvä.

Etelässä oli saaren muoto vähän toisenlainen. Metsä ja ruohokentät väistyivät aikaisemmin hietikon kellervän maton tieltä, ja paikoittain kohosi rantaa vasten soman muotoisia kallioita.

Mutta kovinpa Godfrey kummastui havaitessaan tuon kallioisen suojavallin takaa kohoavan ilmaan heikkoa savua.

— Onko siellä siis joitakuita tovereistamme? — huudahti hän. — Mutta ei, se ei ole mahdollista! Miksi he olisivat siirtyneet pois lahdelman luota jo eilisestä ja lähteneet useamman penikulman päähän riutasta? Olisiko siellä siis kalastajakylä tai jonkin alkuasukas-heimon leiri?

Godfrey tähysti mitä tarkkaavaisimmin. Olikohan se savua, tuo irrallinen höyry, jota tuuli ajoi hiljalleen länttä kohti? Siitä saattoi erehtyäkin. Joka tapauksessa se pian haihtui; muutamaa minuuttia myöhemmin ei voinut enää mitään eroittaa.

Pettynyt toive.

Godfrey katsoi vieläkin kerran sille suunnalle; mutta kun ei enää mitään havainnut, laski hän itsensä luisumaan jyrkännettä alas, astui rinnettä pitkin vuoren juurelle ja sukelsi jälleen puiden sekaan. Tuntia myöhemmin hän oli kulkenut läpi koko metsän ja oli jälleen sen reunassa.

Siellä odotteli Tartelett kaksi- ja nelijalkaisen karjansa keskellä. Ja mitä tuo itsepintainen opettaja puuhaili? Yhä vain samaa. Puupalanen oikeassa kädessä, toinen vasemmassa, hän hankasi tarmonsa takaa, mielien saada ne syttymään. Hän hieroi yhä niin uupumattomana, että olisi ansainnut paremmankin palkan.

"No", kysyi hän jo kaukaa, heti Godfreyn huomattuaan, "kävittekö sähkösanomakonttorissa?"

"Se ei ollut auki!" vastasi Godfrey, joka ei vielä rohjennut mainita mitään todellisesta tilanteesta.

"Entä postitoimisto?"

"Oli suljettuna! Mutta käykäämme murkinoimaan!… Minulla on sudennahka!… Sitten juttelemme."

Ja tänä aamuna Godfreyn ja hänen seuralaisensa täytyi taaskin tyytyä liian laihaan muna- ja simpukka-ateriaansa.

"Hyvin terveellinen ruokajärjestelmä!" toisteli Godfrey Tartelettille, joka ei ollut samaa mieltä ja maisteli vain väkinäisesti.

XI

Asuntokysymys ratkaistaan niin hyvin kuin mahdollista.

Päivä oli jokseenkin pitkälle ehtinyt. Ja niinpä Godfrey päättikin vasta huomenna huolehtia uuteen paikkaan sijoittumisesta. Mutta toverin innokkaisiin uteluihin hänen tutkimusretkensä johdosta täytyi vihdoin vastata, että he molemmat olivat paiskautuneet saarelle — Phinan saarelle, — ja että täytyi huolehtia keinoista, kuinka siellä elää, ennenkuin joutuisi ajattelemaan keinoja sieltä lähtemiseksi.

"Saarelle!" huudahti Tartelett.

"Niin… saari tämä on!"

"Jota meri ympäröi…?"

"Tietysti."

"Mutta mikä saari?"

"Juurihan teille sanoin, että tämä on Phinan saari; ja käsittänettehän, miksi olen tahtonut sille sen nimen antaa!"

"En…! En minä käsitä", vastasi Tartelett irvistäen; "en näe siinä mitään yhtäläisyyttä. Miss Phinaahan ympäröi maa!"

Tämän surullisen mietelmän jälkeen varustauduttiin viettämään yö niin mukavasti kuin se kävi laatuun. Godfrey palasi riutalle noutamaan uuden varaston munia ja nilviäisiä, joihin täytyi tyytyä. Senjälkeen hän väsymyksen uuvuttamana ennen pitkää nukahti puun juurelle, kun taas Tartelett, jonka elämänkäsitykseen ei mahtunut tällainen asiaintila, antautui mitä katkerimpiin mietelmiin.

Seuraavana päivänä, kesäkuun 28:na, molemmat olivat jalkeilla ennenkuin kukko oli heidän unensa keskeyttänyt. Aluksi sitten aamiaisen tapainen — samanlainen kuin eilinenkin. Puron raikkaan veden asemesta oli heillä kuitenkin onni saada hiukan maitoa, jota muuan vuohista antoi lypsää utareistaan.

Ah, kelpo Tartelett! Missä oli nyt viileä minttugrogi, punaviiniin sekoitettu kylmäkastike, jäähdytetty sitruunanmehuinen sherry-kobbler ja jääkylmä punssi, joita hän tuskin koskaan maistoi, mutta joita olisi joka hetki voinut tilata San Fransiscon ravintoloissa? Hän jo kadehti siipikarjaakin, kaniineja, vuohia, jotka sammuttivat janonsa kaipaamatta mitään sokerin- tai alkoholinpitoisia lisiä kirkkaaseen lähdeveteen! Nuo elukat eivät tarvinneet tulta ruokansa keittämiseksi. Juuret, yrtit ja siemenet riittivät, ja niiden suurus oli aina täsmällisesti katettuna vihreällä pöytäliinalla.

"Matkaan!" komensi Godfrey.

Ja niin he molemmat läksivät, ja heitä seurasi kotieläinsaattue, joka ei millään muotoa näkynyt tahtovan heitä jättää.

Godfreyn suunnitelmana oli mennä tutkimaan saaren pohjoispuolta, sitä rannikon seutua, josta kohosi tuo hänen kartiokukkulan huipulta havaitsemansa korkeiden puiden ryhmä. Mutta hän päätti kiertää sinne rantaa pitkin. Kenties oli tyrsky siellä ajanut maihin joitakin tähteitä haaksirikkoutuneesta laivasta. Ehkäpä tapaisivat sieltä rannikon hiekalta muutamia Dreamissa olleita tovereitaan hautaamatta viruvina, jotka heidän pitäisi kristityllä tavalla kätkeä maan poveen. Mitä elävien tapaamiseen tuli, niin hän omaa pelastumistaan ajatellen ei enää odottanut, että ainoakaan matruuseista olisi elossa nyt, kun jo oli kulunut kolmekymmentäkuusi tuntia onnettomuudesta.

He kulkivat siis ensimmäisen hiekkasärkkäjakson yli. Godfrey oli tovereineen pian jälleen riutan äärellä; he tapasivat sen yhtä autiona kuin se heidän lähtiessään oli ollut. Siellä he varovaisuudesta uudistivat muna- ja simpukkaeväänsä siltä varalta, että näitäkään laihoja eineitä ei saaren pohjoisosassa olisi tarjolla. Sitten he seuraten äskeisen vuoksen luomaa päärmettä astuivat edelleen ja tarkkasivat katseillaan koko tuota rannikon osaa. Ei mitään! Ei vieläkään mitään!

Täytyy tosiaan myöntää, että jos kova onni oli määrännyt nämä kaksi Dreamista pelastunutta Robinsoneiksi, niin se oli osoittautunut ankarammaksi heitä kuin heidän edeltäjiänsä kohtaan! Näille oli toki aina jäänyt jotakin haaksirikkoutuneesta laivasta. Tuotuaan sieltä joukon aivan välttämättömimpiä tarpeita he voivat vielä käyttää hyväkseen sen pirstaleitakin. Siten he saivat joksikin aikaa ruokavaroja, vaatteita, työkaluja ja aseita, sanalla sanoen, mikä oli elämän alkeellisimmille vaatimuksille välttämätöntä. Mutta tässä tapauksessa ei ollut mitään sellaista! Synkässä yössä oli laiva kadonnut meren syvyyteen jättämättä karille pienintäkään laudansirua! Oli ollut mahdotonta siitä mitään pelastaa… edes tulitikkua. Ja tuo tulitikkupa heiltä juuri ennen kaikkea puuttuikin. Tiedän kyllä, että monet kunnon ihmiset istuessaan mukavasti kammiossaan lämpimän kamiinin edessä, missä palaa kivihiiliä tai puupökkelöitä, kernaasti sanovat:

"Mutta eihän mikään ole helpompaa kuin tulen hankkiminen! Onhan siihen tuhansia keinoja! Kaksi piikiveä!… Hiukan kuivaa sammalta!… Rahtunen kärventynyttä liinavaatetta… kuinkako tuota vaatetta sytyttää…? Veitsenterääkin voi käyttää tuluksina… tai voitte aivan yksinkertaisesti hangata kahta puupalasta kiivaasti yhteen, kuten tekevät polynesialaiset…!"

Hyvä on, koettakaa!

Näin mietiskeli Godfrey kulkiessaan, ja hyvällä syyllä se kiinnittikin hänen päähuomionsa. Kenties oli hänkin kamarinsa uunin arinalla liekehtivää hiilivalkeata kohennellessaan ja matkakertomuksia lukiessaan ajatellut niinkuin nuo kunnon ihmiset! Mutta koetukselle pantuna hän ei ollut yrityksessään onnistunut, ja melkoisen levottomana hän ajatteli, että oli tultava toimeen ilman tulta, tuota välttämätöntä alkuainetta, jota mikään ei voi korvata.

Näihin ajatuksiin vaipuneena hän siis astui Tartelettin edellä, jonka ainoana huolena oli huudoillaan pitää koossa lammas-, vuohi-, kaniini- ja kanalaumaa.

Äkkiä osui Godfreyn silmä eräänlaisiin kirkkaan värinsä vuoksi puoleensa vetäviin pieniin omenamaisiin hedelmiin, jotka riippuivat tertuissa hiekkasärkkäin juurella satalukuisina kasvavien pensaiden oksista. Hän tunsi heti, että ne olivat niin sanottuja "manzanilloja" eli öljymarjoja, joita intiaanit muutamissa Kalifornian osissa kernaasti käyttävät ravinnokseen.

"Kah", huudahti hän, "tuossa on vihdoinkin hiukan vaihtelua pelkkiä munia ja simpukoita sisältävään ruokalistaamme!"

"Mitä, syödäänkö niitä?" kysäisi Tartelett, joka tapansa mukaan alkoi muikistaa suutansa.

"Eiköhän vain!" vastasi Godfrey.

Ja hän poimi heti muutamia manzanilloja, joihin ahnaasti iski hampaansa. Ne olivat vain villejä hedelmiä, mutta happamuudestaankin huolimatta ne maistuivat hyviltä. Opettaja ei ollut hidas seuraamaan toverinsa esimerkkiä, eikä hänkään osoittautunut kovin tyytymättömäksi löytöön. Godfrey tuumi, ja siinä hän olikin aivan oikeassa, että näistä hedelmistä voisi pusertaa juomaa, jonka annettaisiin käydä ja joka silloin olisi toki silkkaa vettä parempaa.

Matkaa jatkettiin. Pian hukkui hiekkaisen särkän äärimmäinen kärki ruoholakeuteen, jonka halki lirisi vilkasvetinen puro. Tämä oli sama, jonka Godfrey oli havainnut kartion huipulta.

Kookkaiden puiden alue taas oli vähän loitompana; ja noin yhdeksän penikulmaa taivallettuansa saapuivat tästä nelituntisesta kävelystään jokseenkin uupuneet tutkimusretkeilijämme sinne jokunen minuutti jälkeen puolenpäivän.

Paikka maksoi todella tämän vaivan; se oli katselemisen, valitsemisen ja epäilemättä haltuun ottamisenkin arvoinen.

Siellä kohosi laajan, manzanilla-puiden ja muiden pensaskasvien täplittämän kedon reunassa tosiaan parikymmentä jättiläispuuta, jotka olisivat kyenneet kilpailemaan Kalifornian metsissä tavattavien samojen lajien kanssa. Ne sijaitsivat puoliympyrässä. Niiden juurella leviävä vihreä nurmi reunusti vielä puron vartta muutamia satoja askeleita, ja sitten tuli pitkä, kallioiden katkoma, somerikon ja meriruo'on paikoittain verhoilema hiekkaranta, jonka kärki pisti mereen kapeana niemekkeenä saaren pohjoiskolkasta.

Nämä jättiläispuut- eli big trees, kuten niitä Pohjois-Amerikan läntisissä seuduissa yleensä nimitetään, kuuluivat Kalifornian mammuttipetäjäin eli sequoia-puiden sukuun. Jos kysyisi englantilaisilta, millä erikoisimmalla nimellä he niitä mainitsevat, sanoisivat he niitä "wellingtonioiksi", mutta jos kysyisi amerikkalaisilta, niin kuulisi niiden olevan "washingtonioita".

Heti näemme eroituksen.

Mutta muistuttakootpa ne sitten Wellingtonista, Waterloon taistelun flegmaattisesta voittajasta, tai olkootpa muistona Washingtonista, pohjois-amerikkalaisen tasavallan mainehikkaasta perustajasta, niin ne sittenkin ovat Kalifornian ja Nevadan kasviston mahtavimmiksi tunnetut tuotteet.

Muutamissa näiden valtioiden osissa onkin näitä havupuita kokonaisia metsiä, sellaisia kuin Mariposan ja Calaveran metsiköt, joissa tavataan ympärimitaltaan kuudenkymmenen, jopa kahdeksankinkymmenen jalan paksuisia jättiläisiä, niiden pituuden ollessa kolmesataa jalkaa. Eräs niistä, Yosemiten laakson suussa kasvanut, on kokonaista sata jalkaa ympärimitaten. Sen eläessä — sillä nyttemmin se on kaatunut — olisivat sen ylimmät oksat saavuttaneet Strassburgin tuomiokirkon korkeuden, toisin sanoen, se oli enemmän kuin neljäsataa jalkaa pitkä.

Mainitaan vielä "Metsän äiti", "Metsän kaunotar", "Uranuurtajan maja", "Kaksi vartiosotilasta", "Kenraali Grant", "Emma-neiti", "Miss Mary", "Brigham Young vaimoineen", "Kolme sulotarta", "Karhu", ynnä muita, jotka tosiaan ovat kasvikunnan ihmeitä. Erään tyvestään sahatun puun kannolle on rakennettu huvimaja, jossa kuusitoista tai kaksikymmentä henkilöä voi helposti tanssia katrillia. Mutta oikea jättiläisten jättiläinen vasta on valtiolle kuuluvan metsän keskellä, puolensadan engl. penikulman päässä Murphystä kohoava "Metsän isä", vanha neljäntuhannen vuoden ikäinen mammutpetäjä. Sen latva on neljänsadanviidenkymmenenkahden jalan korkeudella maasta, korkeammalla kuin Pietarin kirkon risti Roomassa, korkeammalla kuin Gizeh-pyramiidin huippu, jopa korkeammalla kuin se rautainen pienoistorni, joka nykyisin sijaitsee erään päätornin huipulla Rouenin tuomiokirkossa ja jota täytyy pitää maailman korkeimpana muistomerkkinä.

Näitä jättiläisiä oli luonnon oikku kylvänyt parikymmenisen ryhmän tänne saaren kärkeen kenties siihen aikaan kuin kuningas Salomo rakensi Jerusalemiin sen temppelin, joka ei milloinkaan ole raunioistaan jälleen kohonnut. Isoimmat saattoivat olla lähes kolmensadan jalan pituiset, pienimmät kahdensadanviidenkymmenen. Muutamien vanhuuttaan onttoutuneiden tyvessä oli jättiläisholvi, jonka alle olisi mahtunut kokonainen ratsumiesjoukkue hevosineen.

Näiden luonnonihmeiden näkeminen pani Godfreyn hämmästymään, nuo puut kun tavallisesti kasvoivat vain viiden-, kuudentuhannen jalan korkeudella merenpinnasta. Hänestä olisi tämä ihmeellinen näky yksinäänkin maksanut matkan vaivat. Mitään ei tosiaan voinut verrata näihin vaaleanruskeihin pylväisiin, jotka huomattavasti suipentumatta kohosivat juurestaan ensimmäiseen haaraantumaan asti. Nämä silinterinmuotoiset rungot, jotka kahdeksankymmenen tai sadan jalan korkeudella maanpinnasta haarautuivat tuuheiksi, jo sellaisinaan aika mahtavien puunrunkojen vahvuisiksi oksiksi, kannattelivat tätä kokonaista metsää ilmassa.

Yksi näistä jättiläiskokoisista mammutpetäjistä — suurin ryhmästä — kiinnitti erikoisesti Godfreyn huomion. Sen ontossa tyvessä oli neljän, viiden jalan levyinen, kymmenen jalan korkuinen aukko, josta saattoi tunkeutua sisälle. Jättiläisen sydän oli lahonnut pois, välikudos oli murentunut löyhäksi, vaaleaksi tomuksi; mutta jos puu ei enää seisonutkaan voimakkailla juurillaan muutoin kuin vankan kuorensa kiinnittämänä, saattoi se täten vielä elää vuosisatoja.

"Luolan tai kallionkolon puutteessa", huudahti Godfrey, "on meille tuossa valmis asunto, puinen rakennus, torni, jollaista ei ihmisten ilmoilla tapaakaan! Siellä voimme olla seinäin sisällä ja katon alla. Tulkaa, Tartelett, tulkaa!"

Ja laahaten perässään toveriansa nuori mies astui mammutpetäjän sisään.

Tannerta peitti siellä kasvitomun kerros, ja kammion läpimitta oli hyvinkin kaksikymmentä engl. jalkaa. Mitä sen korkeuteen tuli, esti hämärä eroittamasta holvin kaareutumista. Mutta mikään valonsäde ei pujotellut tämän ontelon kaarnaseinien lävitse. Ei siis ollut rakoja eikä halkeamia, joiden kautta sade tai tuuli olisi voinut tunkea sisälle. Varmaa oli, että molemmat Robinsonimme täältä tapaisivat siedettävät olosuhteet, mitään haittaa kärsimättä uhmaillakseen rajuilmoja ja taivaan tuulia. Luola ei olisi ollut vankempi, kuivempi ja suljetumpi. Mitään parempaa olisi tosiaan ollut vaikea löytää!

"No, Tartelett, mitä ajattelette tästä luonnon rakentamasta asunnosta?" kysyi Godfrey.

"Niin, mutta kamiini?" virkkoi Tartelett.

"Ennenkuin tiukkaatte kamiinia", vastasi Godfrey, "odottakaahan edes siksi, kun olemme voineet hankkia tulta!"

Se oli mitä järkevintä puhetta.

Godfrey lähti tutkimaan puuryhmän ympäristöä. Kuten sanottu, ruohokenttä ulottui tähän mahtavaan sequoiaryhmään asti, joka oli sen reunana. Viheriöivän nurmikkonsa halki juokseva puro ylläpiti näiden hiukan helteisten kenttien keskellä terveellistä vilpoisuutta. Erilaisia pensaita rehoitti sen partailla, muun muassa myrttejä, mastiksipuita ja joukoittain noita manzanilla-kasveja, jotka takasivat heille runsaasti "villiomenia".

Vähän etäämpänä kohosi muutamia puuryhmiä, joissa kasvoi tammeja, pyökkejä, sykomoripuita ja jokunen cellis australis. Niitä oli siroiteltuina kautta koko laajan ruohovyöhykkeen. Mutta vaikka nekin olivat isokokoisia, olivat ne vain pensaita näiden mammutpetäjäin rinnalla, joiden laajalle lankeavat varjot nouseva aurinko varmaan pitensi mereen asti. Näiden ketojen yli kulki myös mutkaisina juovina matalaa viidakkoa ja vihertäviä mättäitä, joita Godfrey päätti mennä huomenna tarkastamaan.

Jos paikka oli häntä miellyttänyt, ei se näkynyt olevan epämieluinen kotieläimillekään. Kaniinit, vuohet ja lampaat olivat ottaneet haltuunsa tämän alueen, joka tarjosi niille yllin kyllin juuria jyrsittäviksi ja ruohoisaa laidunmaata. Kanat taas nokkivat ahnaasti siemeniä tai matoja puron reunoilla. Elävien olentojen paikalletulo ilmaisi itsensä jo liikehtimisellä, hyppäyksillä, lennähdyksillä, määkimisillä ja kaakatuksilla, jollaisia tällä seudulla varmaankaan ei oltu koskaan ennen kuultu.

Sitten Godfrey palasi sequoia-metsikköön ja tarkasti huolellisemmin puuta, jonka aikoi asumuksekseen valita. Hänestä näytti, jollei juuri mahdottomalta, niin ainakin perin vaikealta hinata itsensä sen alimmille oksille, varsinkaan ulkopuolelta, koska rungossa ei ollut mitään ulkonemia; mutta sisäpuolella olisi nouseminen ehkä helpompaa, jos puu oli haarautumaan asti ontto sydämen ja kuoren välistä.

Vaaran uhatessa saattoi olla hyödyllistä etsiä turvapaikkaa tiheässä oksakudoksessa, jota mahtava runko kannatti. Siitä seikasta voi myöhemmin ottaa selvää.

Kun tämä tarkastus oli päättynyt, oli aurinko jo jokseenkin matalalla taivaanrannalla, ja näytti sopivalta jättää lopullisen sijoittumisen valmistukset huomiseksi.

Mutta missä he ateriansa nautittuansa, jonka jälkiruokana olivat "villiomenat", saattoivat paremmin viettää yönsä kuin tuon kasvitomun päällä, joka peitti pohjaa mammutpetäjän sisuksessa?

Niin tehtiinkin ja antauduttiin kaitselmuksen huomaan. Mutta Godfrey ei laiminlyönyt enonsa William W. Kolderupin muistoksi ristiä tätä jättiläismäntyä "Willin puuksi", koskapa kaikilla sen vertaisilla Kalifornian ja läheisten valtioiden metsissä on jonkun Amerikan tasavallan suuren kansalaisen nimi.

XII

Komea ja onnekas salamanisku.

Miksipä emme sitä myöntäisi? Godfrey oli tulemaisillaan uudeksi ihmiseksi tässä hänelle uudessa tilanteessa, vaikka oli ollut niin turhamainen, niin kevytmielinen, niin harkitsematon silloin, kun hänen ei tarvinnut muuta kuin vain elää. Eihän huoli huomisesta ollut vielä koskaan hänen rauhaansa häirinnyt. Montgomery Streetin ylen uljaassa talossa, jossa hän hievahtamatta nukkui kymmenen tuntiansa, ei vielä ruusunlehden poimukaan ollut hänen untansa häirinnyt.

Mutta niin ei enää olisi laita. Tällä tuntemattomalla saarella, hän näki olevansa ihan kokonaan eroitettuna muusta maailmasta, jätettynä oman onnensa varaan. Hänen täytyi pakostakin ajatella elämän välttämättömiä tarpeita olosuhteissa, joissa paljon käytännöllisempikin ihminen olisi joutunut ymmälle. Kun Dreamia ei kuulunut takaisin, niin tietenkin lähdettäisiin sitä etsimään. Mutta mitäpä he kaksi olivat? Tuhannenkin kertaa vähemmän kuin nuppineula heinäsuovassa, pelkkä hiekanjyvänen merenpohjalla! Eno Kolderupin mittaamaton omaisuus ei auttanut kaikessa!

Vaikka Godfrey siis olikin löytänyt melkein mukiin menevän suojapaikan, oli hänen unensa kuitenkin levollista. Hänen aivonsa toimivat kiihkeämmin kuin koskaan ennen. Niissä yhtyi näet kaikenlaisia ajatuksia. Hän muisteli menneisyyttä, jota katkerasti kaipasi, ajatteli nykyisyyttä, jolle etsi ratkaisua, tuumi tulevaisuutta, joka teki hänet vieläkin levottomammaksi!

Mutta näiden kovien koettelemuksien vaikuttaessa vapautui järki ja siitä aivan luonnollisesti kehittyvä harkinta vähitellen niistä kapaloista, joissa ne tähän asti olivat uinuneet. Godfrey oli päättänyt taistella kovaa kohtaloa vastaan, koettaa kaikkensa, mikä suinkin oli mahdollista, päästäkseen tästä pälkähästä. Jos se hänelle onnistuisi, niin tämä läksy olisi varmaan opiksi ja ojennukseksi vastaisuudessa.

Päivänkoitteessa hän oli jalkeilla aikoen ryhtyä täydellisempään majanvalmistamiseen. Muonakysymys, varsinkin siihen liittyvä tulentarve, painoi vaa'assa enemmän kuin kaikki muut, enemmän kuin jotkut valmistettavat työkalut tai aseet ja varavaatteet, joita oli hankittava, elleivät he mielineet pian olla puettuina ihan polynesialaiseen kuosiin.

Tartelett nukkui vielä. Hämärässä ei häntä nähnyt, mutta kylläkin kuuli. Tuosta haaksirikon säästämästä mies-poloisesta, joka viisiviidettä-vuotiaana oli vielä yhtä kevytmielinen kuin hänen oppilaansa oli tähän asti ollut, ei voinut hänelle olla suurta apua. Vieläpä hän olisi lisätaakkanakin, koska täytyi pitää huolta hänen kaikenlaisista tarpeistansa. Mutta hän oli sittenkin kumppani! Hän oli sanalla sanoen suurempiarvoinen kuin älykkäinkään koira, vaikka hänestä kai olikin vähemmän hyötyä! Hän oli olento, joka osasi puhua, joskin haastoi typerästi ja nurinkurisesti; hän osasi jutella, vaikkakin pelkistä vähäpätöisistä asioista, ja valittaa — mitä muuten useimmiten tekisikin! Kuitenkin kaikitenkin Godfrey kuuli ihmisäänen kajahtelevan korvissaan. Se oli toki jotakin arvokkaampaa kuin Robinson Crusoen papukaija! Edes Tartelettinkaan kanssa hän ei olisi yksinään; eikä mikään olisi häntä niin lannistanut kuin täydellisen yksinäisyyden uhka.

— Robinson ennen Perjantaita, Robinson Perjantain saatuansa, mikä eroitus! — ajatteli hän.

Tänä aamuna, kesäkuun 29:nä, Godfrey ei sentään ollut pahoillaan yksinäisyydestänsä, koska hän halusi panna täytäntöön suunnitelmansa tutkia tämän sequoia-metsikön ympäristöä. Ehkä hänen onnistuisi löytää jokin hedelmä, jokin syötävä juuri, jonka veisi opettajalleen tämän suureksi tyydytykseksi. Hän jätti siis Tartelettin nukkumaan ja läksi.

Keveä sumu peitti vielä vaippaansa rannikon ja meren. Mutta pohjoisessa ja idässä alkoi usva jo kohota auringonsäteiden vaikutuksesta, joiden täytyi se vähitellen haihduttaa. Päivästä näkyi tulevan hyvin kaunis.

Veistettyään itselleen vankan sauvan Godfrey käveli parisen penikulmaa, kunnes saapui sille rannikon osalle, jota ei tuntenut ja jonka kulma oli Phinan saaren niemenä.

Täällä hän nautti eineekseen simpukoita ja nilviäisiä useitakin lajeja sekä etenkin pieniä oivallisia ostereita, joita siellä oli perin runsaasti.

— Ei tässä tosiaan nälkään kuole! — tuumi hän. — Täällähän on ostereita kymmenin tuhansin, niin paljon syötävää, että voi kyllä vaientaa vatsan pahimmat naukumiset! Jos Tartelett valittaa, johtuu se siitä, että hän ei pidä näistä nilviäisistä! No, kyllä ne vielä hänelle maistuvat!

On totta, että vaikka osterit eivät voikaan ehdottomasti korvata leipää ja lihaa, ovat ne kuitenkin varsin ravitsevaa ruokaa, jos niitä syö runsain määrin. Mutta koska ne ovat hyvin helposti sulavia, voi niitä vaaratta nauttia kylläkseen, jopa liiaksikin.

Murkinansa syötyään Godfrey tarttui jälleen sauvaansa ja kääntyi viistoon kaakkoa kohti, puron oikealle rannalle. Tätä tietä hän varmaankin joutuisi ruoholakeuden halki eilen havaitsemilleen puuryhmille asti, tuolle puolen pitkiä pensas- ja viidakkojuovia, joita hän myös tahtoi lähemmältä tarkastaa.

Godfrey kulki siis mainittuun suuntaan noin kahden penikulman matkan. Hän seurasi puron vartta, missä kasvoi lyhyttä, sametintiivistä ruohoa. Parvittain vesilintuja pakeni meluten oudon olennon tieltä, joka tuli niiden rauhaa häiritsemään. Useanlaisia kalojakin vilahteli täällä puron vilkkaassa vedessä. Tällä kohtaa saattoi arvostella joen leveyden neljäksi tai viideksi metriksi.

Näiden kalojen pyydystäminen ei nähtävästi olisi vaikeata. Mutta niiden paistamiseksi tarvittaisiin tulta. Se oli yhä ratkaisematon kysymys.

Kun Godfrey oli saapunut ensimmäisille pensasriveille, oli hänellä onni löytää kahdenlaisia tuttuja juurihedelmiä, joista toiset nautittavaksi kelvatakseen ovat käytettävät tulikokeen läpi, mutta toisia saattoi syödä sellaisinaan. Näitä käyttävät Amerikan intiaanit alituisesti.

Toinen oli cama -niminen kasvi; se viihtyy sellaisellakin maaperällä, joka ei muuhun viljelykseen kelpaa. Sen sipulinkaltaisista juurista valmistetaan hyvin tymärikasta ja hyvin ravitsevaa jauhoa, ellei mieluummin syödä niitä perunain tapaan. Mutta kummassakin tapauksessa täytyy ne aina jollakin tavoin keittää tai paahtaa.

Toinen pensas kasvattaa eräänlaisia pitkulaisia sipuleja, jotka tunnetaan alkuasukkaiden antamalla nimellä jamf eli jam, ja jos sillä ehkä onkin vähemmän ravintoarvoa kuin kamalla, oli se näissä olosuhteissa edullisempi, koska sitä voi syödä raakana.

Hyvin mielissään tästä löydöstään Godfrey söi vitkastelematta muutamia näistä oivallisista juurista eikä itse tultuaan kylläiseksi unohtanut Tartelettin aamiaista, vaan keräsi niitä ison kimpun, jonka heitti olalleen, ja läksi taivaltamaan Willin puuta kohti.

Sanomattakin on selvää, että hän jam-kimppuineen sai hyvän vastaanoton. Opettaja ahmi halukkaasti juuria, kunnes oppilaan täytyi kehoittaa häntä kohtuullisuuteen.

"No no", vastasi hän, "tänään meillä on näitä juuria. Mutta ken tietää, saammeko niitä huomenna?"

"Sitä ei tarvitse ollenkaan epäillä", vakuutti Godfrey. "Niitä riittää huomiseksi, ylihuomiseksi, ainaiseksi! Tarvitsee vain vaivautua niitä keräämään!"

"Hyvä on, Godfrey; entä nämä kamat sitten?"

"Niistä valmistamme jauhoja ja leipää, jahka saamme tulta!"

"Tulta!" huudahti opettaja ravistaen päätänsä. "Tulta! Ja kuinka sitä saamme…!"

"En vielä ollenkaan tiedä", vastasi Godfrey; "mutta tavalla tai toisella sitä hankkinemme!"

"Taivas kuulkoon toivomuksenne, rakas Godfrey! Ja ajatellessani, että on niin paljon ihmisiä, joiden ei tarvitse muuta kuin raapaista puunsirua kenkänsä anturaan tulta saadakseen, joudun ihan raivoihini! Ei! Koskaan en olisi uskonut, että kova onni olisi saattanut minut tällaiseen pulaan! Montgomery-kadulla ei tarvitsisi kulkea kolmea askeltakaan ennenkuin tapaisi herrasmiehen sikaari suussa, joka mielihyvällä antaisi kipunan tulta, ja täällä…"

"Täällä emme ole San Franciscossa emmekä Montgomery-kadulla, ja luulen, että on viisainta olla luottamatta ohikulkijain hyväntahtoisuuteen!"

"Mutta miksikä leipää ja lihaa tarvitseekaan paistaa? Miksei luonto ole meitä tehnyt sellaisiksi, että voisimme elää taivaan ilmasta?"

"Se käynee vielä mahdolliseksi", vastasi Godfrey hyväntuulisesti hymyillen.

"Niinkö luulette…?"

"Luulen oppineiden sitä ainakin valmistelevan!"

"Onko se mahdollista? Ja mihin he perustavat laskelmansa etsiessään tätä uutta ravitsemistapaa?"

"Siihen ajatukseen", vastasi Godfrey, "että ruuansulatus ja hengitys ovat toisiinsa liittyviä toimintoja, joista toinen kenties voisi korvata toisen. Sinä päivänä siis, jolloin kemian alalla on päästy niin pitkälle, että ihmisen ravinnoksi tarpeelliset ainekset voidaan ilmasta ottaa ja sulattaa hengityksessä, olisi kysymys ratkaistu. Siihen tarvitaan vain, että tehdään ilma ravintopitoiseksi. Ihmiset hengittävät päivällisensä, sensijaan että sen söisivät, — siinä kaikki!"

"Voi, kuinka ikävää, että tuota arvokasta keksintöä ei ole vielä tehty!" huudahti opettaja. "Kuinka kernaasti minä hengittäisin sisääni puolitusinaa voileipiä ja kimpaleen suolattua häränlihaa vain ruokahaluni kiihoittamiseksi!"

Ja vaipuen hekumalliseen puolihorrokseen, jossa hän näki vilahduksia mehevistä ilmapäivällisistä, Tartelett avasi vaistomaisesti suutansa ja hengitti keuhkojensa täydeltä, unohtaen, että oli vaivoin varaa ravita itseään edes tavallisin keinoin.

Godfrey herätti hänet mietiskelystään takaisin todellisuuteen.

Oli ryhdyttävä panemaan Willin puun sisustaa parempaan asumiskuntoon.

Ensimmäinen tehtävä oli tulevan asunnon siivoaminen. Aluksi piti korjata pois usea sentneri tuota kasvitomua, joka peitti pohjan ja johon vaipui puolisääreen asti. Kaksi tuntia tuskin riitti tähän työlääseen hommaan, mutta vihdoin oli kammio puhdistettu pölyksi hajoavasta kerrostumasta, joka vähimmästäkin liikuttamisesta kohisi pilvenä ilmaan.

Pohja oli luja ja vankka kuin olisi ollut laitettu vahvoista vuoliaisista, sillä sen pinnalla risteilivät vahvat mammutpetäjän juuret tekivät sen tiiviiksi. Rosoinen se oli, mutta tukeva. Vuoteitten paikaksi valittiin kaksi nurkkaa, ja muutamat niput auringon hyvin kuivaamaa ruohoa saisivat korvata kaikki sänkyvaatteet. Mitä muihin huonekaluihin — pöytiin, jakkaroihin tai penkkeihin — tuli, niin ei olisi mahdotonta valmistaa välttämättömimpiä, koska Godfreyllä oli oivallinen, sahalla ja vesurilla varustettu veitsi. Rumalla ilmalla täytyikin pysyä puuntyven sisällä, syödä ja työskennellä siellä. Valoa sieltä ei puuttunut, koska sitä tulvi aukosta. Jos myöhemmin kävisi välttämättömäksi täydellisemmän turvallisuuden vuoksi sulkea tuo aukko, niin Godfrey yrittäisi puhkaista puunkuoreen läven tai kaksi, jotka olisivat ikkunoina.

Kuinka korkealle rungon ontelo ulottui, sitä ei Godfrey voinut valotta tutkia. Ainoa, mitä hän saattoi todeta, oli, että kymmenen tai kahdentoista jalan pituinen seiväs kohtasi vain tyhjää ilmaa, kun hän sitä kuljetti pystyssä päänsä yläpuolella.

Mutta tämä kysymys ei ollut kiireellisimpiä. Siitä asiasta ehti kyllä myöhemmin ottaa selvän.

Päiväkausi kului näissä töissä, joita ei saatu ennen auringonlaskua päätetyiksi. Godfreystä ja Tartelettista, jotka olivat varsin väsyksissä, olivat vuoteet oivalliset. Ne oli tehty yksinomaan siitä kuivasta ruohosta, jota he olivat runsaasti keränneet. Mutta heidän täytyi niitä puolustaa siivekkäitä vastaan, jotka mielellään olisivat valinneet Willin puun sisustan asunnokseen. Godfrey ajatteli siis, että olisi aihetta laittaa niille kanakoppi johonkin toiseen ryhmän puista; eikä hän voinut estää niitä yhteiseen kammioon sisälle tunkeutumasta muutoin kuin tukkimalla sen aukon risuilla. Kaikeksi onneksi eivät lampaat, kaniinit ja vuohet pyrkineet sinne. Nämä elukat pysyivät rauhallisesti ulkopuolella eivätkä ollenkaan tahtoneet tunkea vajavaisen ovisulun lävitse.

Seuraavat päivät puuhailtiin erilaisissa majoittumis- ja taloushommissa, munien ja simpukoiden keräämisessä, jam-juurien kaivamisessa ja manzanilla-hedelmäin poimimisessa. Joka aamu he kävivät rannikolla ostereita etsimässä. Kaikki tuo vei aikaa, ja tunnit kuluivat nopeasti.

Talouskapineina oli vielä toistaiseksi ainoastaan muutamia isoja kaksikoteloisten simpukkain kuoria, joita käytettiin laseina ja lautasina. On totta, että sellaiseen ravintojärjestelmään, johon Willin puun vieraiden täytyi tyytyä, ei muuta tarvittukaan. Myöskin oli toimitettava liinavaatteiden pesua puron kirkkaassa vedessä; se jäi Tartelettin hommaksi, johon hän käytti joutohetkiänsä. Eihän muuta pestävää ollutkaan kuin kaksi paitaa, kaksi nenäliinaa ja kaksi paria puolisukkia.

Tämän toimituksen aikana olivat Godfrey ja Tartelett puettuina ainoastaan housuihinsa ja puseroihinsa; mutta tämän leveysasteen polttavassa auringossa kaikki kuivui pian.

Näin kului heidän aikansa, heidän tarvitsematta kärsiä sateesta tai myrskystä, heinäkuun 3 päivään asti.

Asunto oli jo saatu jokseenkin siedettävään kuntoon, kun ottaa huomioon sen totisesti avuttoman tilan, johon Godfrey ja Tartelett olivat tälle saarelle paiskautuessaan joutuneet.

Ei kuitenkaan saanut laiminlyödä pelastuksen mahdollisuuksia, jotka saattoivat tulla vain ulkoapäin. Niinpä Godfrey menikin joka päivä tarkastamaan merta koko sen ulapan laajuudelta, joka levisi idästä luoteeseen niemekkeen tuolla puolen. Tämä Tyynenmeren osa oli aina autio. Ei ainoatakaan laivaa, ei edes kalastajavenettä! Ei savun pöllähdystäkään näkynyt taivaan rannalla osoittamassa, että joku höyryalus kulki etäällä merellä. Näytti siltä että Phinan saari sijaitsi kaikkien kauppareittien ja matkustajalaivain väylien ulkopuolella. Täytyi siis kärsivällisesti odottaa ja jättää itsensä Kaikkivaltiaan huomaan, joka ei koskaan heikkoja hylkää.

Milloin elämän välittömiltä tarpeilta siihen riitti aikaa, palasi Godfrey, varsinkin Tartelettin yllyttämänä, vähän väliä tärkeään ja ärsyttävään kysymykseen tulen saannista.

Hän koetti aluksi korvata taulan, joka häneltä onnettomuudeksi puuttui, jollakin samanlaatuisella aineella. Olihan mahdollista, että jotkut sienilajit, joita kasvoi vanhojen puiden koloissa, olisivat pitkäaikaisen kuivumisen jälkeen muuttuneet helposti syttyväksi aineeksi.

Useita tällaisia sieniä kerättiin siis ja jätettiin auringon säteiden välittömän vaikutuksen alaisiksi, kunnes ne muuttuivat tomuksi. Sitten löi Godfrey, käyttäen veitsensä hamaraa tulirautana, piikivestä muutamia kipinöitä, jotta ne osuisivat tuohon sytykkeeseen… Se oli hyödytöntä. Murentunut sieni ei syttynyt.

Godfreyn päähän pälkähti silloin ajatus käyttää tuota hienoa, monien monituisten vuosisatain kuivaamaa kasvitomua, jota oli tavattu Willin puun permannolta.

Yhtä huono menestys.

Viime keinona hän yritti vielä tuliraudallaan sytyttää eräänlaista kallionsyrjäin alla kasvavaa sientä.

Hän ei siinäkään onnistunut. Piikiven kosketuksesta leimahtanut teräshiukkanen putosi tuohon ainekseen, mutta sammui heti.

Godfrey ja Tartelett joutuivat ihan epätoivoon. Tuletta toimeentuleminen oli mahdotonta. Näihin hedelmiin, juuriin ja simpukkoihin he alkoivat jo kyllästyä, ja ennenpitkää alkaisi vatsa kapinoida tällaista ravintoa vastaan. He katselivat — varsinkin opettaja — noita lampaita, kaniineja ja kanoja, jotka käyskentelivät Willin puun ympärillä. Äkillinen kova näläntunne valtasi heidät silloin. He ahmivat silmillään tuota elävää lihaa!

Ei, tällaista ei voinut jatkua!

Mutta odottamaton tapaus — sanokaamme kaitselmuksen suoma, jos niin haluatte — oli tulossa heidän avukseen.

Heinäkuun 3:nnen ja 4:nnen päivän välisenä yönä kääntyi sää, joka muutaman päivän oli osoittanut muuttumisen oireita, myrskyksi uuvuttavan helteen jälkeen, jota merituuli ei ollut kyennyt lauhduttamaan.

Kello yhden tienoissa aamupuolella heräsivät Godfrey ja Tartelett ukkosen jyrähdyksiin välähteleväin salamain loistavana ilotulituksena valaistessa tienoota. Vielä ei satanut, mutta pian kyllä ropsahtaisi. Silloin syöksyisi pilvikerroksesta sumujen nopean tiivistymisen vuoksi vettä maahan kuin putouksen niskasta.

Godfrey nousi ja lähti ulos katsellakseen, miltä taivas näytti.

Kaikki oli yhtenä ainoana tulimerenä jättiläispuiden huippujen yläpuolella, joiden oksakudokset hahmoittuivat hienosti leikattujen varjokuvien tavoin tuota palavaa taivaankantta vasten.

Yhtäkkiä halkaisi avaruutta yleisen leimahtelun keskellä muita kirkkaampi salama. Jyrähdys seurasi heti, ja sähkövirta viilsi Willin puun latvasta tyveen asti.

Godfrey, joka tärähdyksestä oli puoliksi kaatunut, oli noussut ympärilleen lankeavan tulisateen keskellä. Salama oli sytyttänyt kuivat latvaoksat. Hehkuvina kekäleinä ne ratisten karisivat tanterelle.

Huutaen hän oli kutsunut toveriansa:

"Tulta, tulta!"

"Tulta!" oli Tartelett vastannut. "Siunattu olkoon taivas, joka sitä meille lähettää!"

Molemmat olivat hyökänneet tavoittamaan kekäleitä, joista toiset vielä leimusivat ja toiset kytivät liekittömästi. He keräsivät niitä sekä samalla joukon kuivia risuja, joita ei puuttunut mammutpetäjän juurelta. Sen runkoa oli salama vain vähäisen viiltänyt. Sitten he palasivat hämärään asuntoonsa, samalla kuin suihkuina tulviva sade sammutti tulipalon, joka uhkasi niellä Willin puun ylimmät oksat.

XIII

Godfrey näkee taas hienoa savua nousevan eräältä toiselta kohdalta saarta.

Sepä oli rajuilma, joka saapui parahiksi! Godfreyn ja Tartelettin ei ollut tarvinnut Prometheuksen tavoin uskaltautua avaruuteen varastaakseen taivaan tulen! Taivas itse tosiaan oli, kuten Tartelett sanoi, ollut kyllin armollinen lähettääkseen sen heille salaman välityksellä. Heidän asiansa oli nyt sitä säilyttää!

"Ei, me emme sitä päästä sammumaan!" oli Godfrey huudahtanut.

"Varsinkaan, kun meiltä ei puutu puita sen ylläpitämiseksi!" oli vastannut Tartelett, jonka tyytyväisyys purkautui pieniin riemunhuudahduksiin.

"Niin, mutta ken sitä hoitelee?"

"Minä! Minä valvon yöt päivät, jos siksi tulee", vastasi Tartelett heiluttaen liekehtivää kekälettä.

Ja niin hän tekikin auringon nousuun asti.

Kuten sanottu, oli mahtavain mammutpetäjäin laajassa siimeksessä yllin kyllin kuivia risuja. Ja niinpä Godfrey ja opettaja kerättyään niitä melkoisen kasan eivät suotta säästelleet, vaan heittelivät päivänkoitosta asti yhä uutta polttoainetta salaman sytyttämään tuleen. Erään puun viereen kahden juuren väliseen ahtaaseen kulmaukseen laitettuna loimusi rovio kirkkaana ja iloisesti sähisten. Aivan hengästyneenä lietsoi Tartelett tulta keuhkojensa kaikella voimalla, vaikka se oli perin tarpeetonta. Tässä hän asettui mitä kuvaavimpiin asentoihin silmillään seuratessaan harmahtavaa savua, jonka kiemurat haihtuivat korkeaan neulaskattoon.

Mutta he eivät olleet tätä välttämätöntä tulta halunneet vain ihaillakseen sitä tai sen loisteessa lämmitelläkseenkään. Se oli määrätty hyödyllisempään tarkoitukseen. Nyt he saisivat lopettaa laihat raaoista simpukoista ja jam-juurista laaditut ateriansa, joiden aineksien ravitsevia osia ei kiehuva vesi tai edes tuhassa paahtaminen vielä koskaan ollut syötäväksi muokannut. Tähän hommaan Godfrey ja Tartelett käyttivätkin osan aamupäivästä.

"Syömme kai pari kananpoikaa!" huudahti Tartelett, jonka leukaluut jo ennakolta naksahtelivat. "Ateriaan voinee lisätä kaniininpaistin, lampaanreiden, neljänneksen vohlaa, muutaman otuksen kedolla juoksentelevasta riistasta sekä pari kolme suolattoman veden kalaa ynnä joitakuita merikaloja?"

"Ei niin väleen", vastasi Godfrey, jonka tämä jokseenkin kohtuuttoman ruokalistan luetteleminen oli saanut hilpeälle tuulelle. "On varottava syömästä itseänsä sairaaksi pahan paaston jälkeen! Säästäkäämme varojamme, Tartelett! Kaksi kananpoikaa, olkoon menneeksi — kummallekin yksi; — ja jos leipä puuttuu, niin toivon kamajuuristamme sopivalla valmistustavalla saavamme jokseenkin mukiinmenevää sijaketta!"

Se maksoi kahden viattoman siivekkään hengen, jotka opettajan höyhentäminä, perkaamina ja valmistamina pistettiin paistinvartaana käytettyyn keppiin ja rätisevässä liekissä pian paistuivatkin.

Sillaikaa Godfrey hommaili kamajuurien laittamisessa sellaiseen kuntoon, että niitä voitiin nauttia ensimmäisessä vakavassa murkinassa, jonka he Phinan saarella söisivät.

Tehdäkseen ne nautittaviksi oli vain noudatettava intiaanien menettelytapaa, joka amerikkalaisten täytyi tuntea useankin kerran nähtyään sitä käytettävän Länsi-Amerikan ruohoaavikoilla.

Kas näin siinä Godfrey menetteli:

Asetettiin joukko rannalta kerättyjä litteitä kiviä ahjoon, niin että ne oikein kovasti kuumentuivat. Tartelettin mielestä oli ehkä vahinko käyttää näin hyvää tulta "kivien paistamiseen", mutta kun se ei millään muotoa häirinnyt hänen kananpoikiensa valmistamista, ei hän sitä sentään juuri valittanutkaan.

Sillä välin kun kivet täten kuumenivat, valitsi Godfrey maatilkkusen, josta hän noin neliömetrin alalta repi kaiken ruohon pois. Sitten hän iso näkinkenkä kummassakin kädessä kaivoi maata kymmenen tuuman syvyydeltä. Tämän tehtyään hän pani kuopan pohjalle kuivaa puuta, jonka sytytti, niin että se varsin tuntuvasti kuumensi pohjamultaa.

Sitten kun kaikki puu oli palanut ja tuhka poistettu, levitettiin sitä ennen puhdistetut ja raapitut kamajuuret kuoppaan. Ne peitettiin ohuella turvekerroksella ja sen päälle asetetut kuumat kivet olivat pohjana uudelle nuotiolle, joka sytytettiin niiden pinnalle.

Sanalla sanoen, se oli erikoisella tavalla rakennettu uuni, ja varsin lyhyen ajan — korkeintaan puolen tunnin kuluttua — saattoi paistamista pitää valmiina.

Kun kivi- ja turvekerros poistettiin, havaittiin tosiaan, että tämä voimakas paahtaminen oli muuttanut kamajuurien laadun. Niitä murentamalla olisi saanut jauhoja, jotka olisivat olleet varsin soveliaita eräänlaiseen leipään. Mutta jättämällä mukulat kokonaisiksi saattoi niitä syödä perunain tapaan, ja hyvin ravitsevia ne olivatkin.

Viimemainitulla tavalla niitä tällä kertaa käytettiinkin, ja voitte kuvitella, miltä ateria ystävyksille maistui, kun heillä oli nuorta kananpaistia, jonka he ahmivat luita myöten, ja näitä oivallisia juurikkaita, joita ei tarvinnut säästellä. Kenttä, jolla niitä kasvoi yllin kyllin, ei ollut kaukana; tarvitsi vain kumartua kootakseen niitä sadoittain.

Aterian päätyttyä Godfrey ryhtyi valmistamaan jonkun määrän noita jauhoja, jotka säilyvät melkein kuinka kauan hyvänsä ja voidaan muuttaa leiväksi kunkin päivän tarvetta varten.

Päivä kului näissä erilaisissa hommissa. Lieden tulta pidettiin mitä huolellisimmin vireillä. Varsinkin pinottiin siihen polttoainetta yöksi. Mutta siitä huolimatta nousi Tartelett useankin kerran kohentelemaan hiiliä ja elvyttelemään lieskaa. Sitten hän palasi makuusijalleen; mutta kun hän unissaankin kuvitteli tulen sammuvan, nousi hän heti jälleen, ja tätä menoa jatkui päivänkoittoon asti.

Yö kului selkkauksitta. Rovion rätinä yhdessä kukon laulun kera herätti Godfreyn ja hänen toverinsa, joka vihdoin oli nukahtanut.

Kaikkein ensimmäiseksi kummasteli Godfrey tuntiessaan ylhäältä Willin puun sisuksesta tulevaa vetoa. Hän johtui siis ajattelemaan, että tämä sequoia gigantea oli ontto alimpain oksain haaraantumaan asti ja että siellä oli aukko, joka oli tukittava, jos tahdottiin olla tiiviin katon alla. — On sentään omituista, — tuumi Godfrey, — että minä en ole tuota ilmavirtaa edellisinä öinä havainnut. Olisikohan salama siihen syynä…?

Ja saadakseen vastauksen näihin kysymyksiinsä hän päätti tarkastaa mammutpetäjän runkoa ulkopuolelta. Sen tarkastuksen tehtyään Godfrey oli nopeasti käsittänyt, mitä ukkosilmalla oli tapahtunut.

Salaman jäljet olivat puussa nähtävinä: sähkövirta oli sitä leveältä kuorinut haaraantumasta juureen asti.

Jos sähkökipinä olisi pujahtanut mammutpuun sisukseen, sensijaan että kulki ulkopintaa pitkin, olisi Godfrey tovereineen voinut saada salamaniskun. Ei ollut epäilemistäkään, että he olivat olleet todellisessa vaarassa.

— Varoitetaan ukonilmalla etsimästä turvaa puiden alta! — virkahti Godfrey. — Varsin hyvä neuvo niille, jotka voivat toisin menetellä! Mutta mitä keinoja on meillä tuon vaaran välttämiseksi, koska me asumme puussa! No, saammepa nähdä!

Sitten hän katseli mammutpetäjää siltä kohtaa, missä salaman repäisemä pitkä vako alkoi.

— On ilmeistä, — ajatteli hän, — että sillä kohtaa, mihin ukkonen on iskenyt, se on rajusti pirstonut rungon päätä. Mutta koska ilma tunkee sisään siitä aukosta, niin täytynee puun olla ontto koko pituudeltaan ja elää enää vain kuorensa varassa. Siitäpä seikasta on otettava selvä!

Ja Godfrey alkoi etsiä pihkaista oksaa, josta voisi tehdä tulisoihdun.

Eräästä mäntyryhmästä hän saikin tarvitsemansa tulisoihdun; pihka tihkui oksasta, joka kerran sytytettynä levitti hyvin kirkasta valoa.

Godfrey astui sitten onteloon, joka oli hänen asuntonansa. Hämärä muuttui heti kirkkaudeksi, ja helppo oli nähdä, minkälainen Willin puun sisusta oli.

Eräänlainen epätasaisesti veistetty holvi oli välikattona noin viidentoista jalan korkeudella maasta.

Soihtuansa kohottaessaan Godfrey huomasi hyvin selvästi aukon ahtaaseen putkimaiseen käytävään, jonka jatko häipyi pimeään. Kaiketikin oli puu ontto koko pituudeltaan; mutta osia pintakerroksista oli ehkä vielä lahoamattomina. Siinä tapauksessa olisi toki mahdollista, ehkäkään ei helppoa, sen sisällä olevien epätasaisuuksien avulla nousta haaraan asti.

Godfrey, joka ajatteli tulevaisuutta, päätti viivyttelemättä ottaa selvän, mitä mahdollisuuksia siinä suhteessa oli.

Hänellä oli kaksi päämäärää: Ensiksikin hän tahtoi tiukasti tukkia tuon aukon, josta tuuli ja sade olisivat voineet tunkeutua sisälle ja tehdä Willin puun asunnoksi kelpaamattomaksi; sitäpaitsi hän tahtoi varmistua siitä, tarjosivatko jättiläisen ylemmät oksat sopivan turvapaikan vaaran uhatessa, petoeläinten tai alkuasukkaiden hyökkäystä vastaan.

Saattoihan joka tapauksessa koettaa. Jos häntä ahtaassa käytävässä kohtaisi jokin voittamaton este, niin mitäpä siitä! Ainahan sieltä jälleen alas pääsisi.

Pistettyään tulisoihtunsa kahden paksun juuren väliseen rakoon lattialle alkoi Godfrey siis nousta kuoren ensimmäisille sisäaskelmille. Hän oli ketterä, voimakas, taitava, tottunut voimisteluun, kuten kaikki nuoret amerikkalaiset. Tämä kiipeäminen oli hänelle vain lastenleikkiä. Pian hän oli tässä epätasaisessa torvessa saavuttanut ahtaamman kohdan, jossa hän tukien itseänsä selällään ja polvillaan saattoi kavuta nuohoojan tapaan. Hän pelkäsi vain, että putki kävisi liian ahtaaksi ja ehkäisisi hänen matkansa ylöspäin.

Hän nousi kuitenkin yhä ja tavatessaan ulkoneman hän lepäsi sillä hengähtääkseen.

Jollei Godfrey kolmen minuutin kuluttua maasta lähtemisensä jälkeen ollut päässyt kuudenkymmenen jalan korkeuteen, niin ei siitä paljoa voinut puuttuakaan, eikä hänellä siis enää ollut kuin parikymmentä jalkaa noustavanaan.

Muuten hän tunsikin jo raikkaampaa viimaa kasvoillaan ja veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa; sillä mammuttipetäjän sisässä oli jokseenkin ummehtunutta.

Levähdettyään minuutin ajan ja ravistettuaan itsestään irti seinämistä tarttuneen hienon pölyn Godfrey jatkoi kiipeämistään putkessa, joka vähitellen kävi yhä ahtaammaksi.

Mutta tällä hetkellä kiintyi hänen huomionsa rahinaan, joka hänestä hyvälläkin syyllä kuulosti epäilyttävältä.

Puun sisästä kuului ikäänkuin raapimista. Melkein heti kajahti eräänlainen vihellyskin.

Godfrey pysähtyi.

— Mitähän se on? — ihmetteli hän. — Olisiko joku eläin etsinyt turvapaikkaa tästä mammutpetäjästä? Entä jos se on käärme…? Ei…! Emme ole niitä vielä koko saarella nähneet… Se on pikemminkin joku lintu, joka pyrkii pakoon!

Godfrey ei erehtynyt, ja hänen jatkaessaan nousemistaan ilmaisi kimeämpi rääkyminen vilkkaan siipienräpytyksen ohella, että siellä jossakin kolossa oli lintu, jonka lepoa hän epäilemättä häiritsi.

Kun Godfrey oli usean kerran koko keuhkovoimallansa surahuttanut "frrr! frrr!" sai hän tungettelijan pian lentää lehahtamaan pois.

Hän havaitsi, että lintu oli eräänlainen kookas naakka, joka nopeasti pakeni reiästä ja hävisi kiireisesti Willin puun korkeaan latvaan.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin kohosi Godfreyn pää samasta aukosta, ja pian hän istui aika mukavasti puunhaarassa alempien oksien yhtymäkohdassa, jota kahdeksankymmenen jalan välimatka eroitti maasta.

Siellä, kuten sanottu, kannatti mammutpuun mahtava runko kokonaista metsää. Oikullisesti ojentuvien oksain ristikudos näytti taajalta hirsimetsältä, jonka lävitse ei mistään raosta päässyt tunkeutumaan.

Kuitenkin onnistui Godfreyn, hiukan vaivaloisesti kylläkin, siirtyä oksalta oksalle, kunnes hän vähitellen läheni tämän kasvikunnan ihmeen ylimmäistä kerrosta.

Lukuisia lintuja pyrähteli parkuen lentoon hänen ilmestyessään. Ne menivät etsimään turvapaikkaa ryhmän naapuripuista, joiden kaikkien yläpuolelle Willin puun latva kohosi.

Tätä kiipeilemistään Godfrey jatkoi niin kauan kuin voi ja pysähtyi vasta kun kaikkein ylimmät oksat alkoivat notkua hänen painostaan.

Laaja, silmänkantamattomiin ulottuva ulappa ympäröi Phinan saarta, joka levisi hänen jalkojensa juuressa kuin korkokartta.

Hän silmäili ahnaasti tätä merenselkää. Se oli yhä autio.

Täytyi siis vielä kerran tehdä se johtopäätös, että saari oli kaikkien Tyynenmeren kauppareittien ulkopuolella.

Godfrey tukahdutti raskaan huokauksen; sitten hänen katseensa laskeutui tuota ahdasta aluetta kohti, jolla kohtalo oli tuominnut hänet elämään kaiketikin pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi!

Mutta kovinpa hän kummastui nähdessään taaskin, tällä kertaa pohjoisesta, nousevan savujuovan, samanlaisen kuin mitä aikaisemmin oli luullut etelässä huomanneensa. Hän tähysti siis mitä tarkkaavaisimmin.

Hyvin ohut savupatsas, kärjestään hiukan tummempi, kohosi suorana tyyneen ja puhtaaseen ilmaan.

— Ei, minä en erehdy! — huudahti Godfrey. — Siellä on savua ja siis valkea, joka sen aiheuttaa…! Ja tuota tulta ei ole voinut sytyttää kuin… kuin kuka…?

Godfrey tähysti sitten niin tarkasti kuin suinkin, millä kohtaa tuo paikka oli.

Savu kohosi saaren koilliskulmasta, rannikkoa reunustavien korkeiden kallioiden keskeltä. Siitä ei ollut mahdollista erehtyä. Sinne oli vähintäänkin viisi mailia Willin puusta.

Samoten suoraan koillista kohti ruohikon yli ja sitten seuraten rannikkoa täytyi välttämättömästi saapua kallioille, joita tuo kevyt savutupru seppelöi.

Pamppailevin sydämin Godfrey laskeutui oksasokkeloa pitkin jälleen haaraantumaan asti. Siellä hän viivähti hetkisen repiäkseen röykkiön sammalta, naavaa ja havuja. Sen tehtyään hän pujottausi aukosta, jonka tukki parhaansa mukaan, ja kapusi nopeasti maahan.

Virkettyään sanasen Tartelettille, jotta tämä ei kävisi levottomaksi hänen viipymisestään, Godfrey kiirehti koilliseen suuntaan rannikkoa kohti.

Matkaan kului kaksi tuntia. Ensin hän kulki viheriöivän ruohokentän poikki harvassa seisovien puiden tai pitkien okaista värihernettä kasvavien pensasjuovien välitse ja sitten pitkin rannikon reunaa. Vihdoin hän saapui ensimmäisen kalliojonon luo.

Puunlatvasta näkemäänsä savua Godfrey haki kuitenkin turhaan senjälkeen, kun oli astunut alas. Mutta koska oli tarkalleen pannut merkille sen paikan aseman, mistä oli nähnyt savua nousevan, voi hän erehtymättä sinne saapua. Siellä hän aloitti etsintänsä. Hän tutki huolellisesti koko tuon rannikon osan. Hän huusi…

Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Mitään ihmisolentoa ei näkynyt hiekkarannalla. Ainoakaan kallio ei osoittanut äsken viritetyn tulen merkkiä, missään ei näkynyt hiiliä eikä tuhkaa sammuneesta nuotiosta, johon olisi voitu käyttää vuoksen rannikolle ajamia ja siinä kuivuneita meriheiniä ja leviä.

— Kuitenkaan ei ole mahdollista, että olen erehtynyt! — toisteli Godfrey itsekseen. — Savua minä tosiaankin näin!

Koska ei ollut ajateltavissa, että hänen silmänsä olisivat pettäneet, juolahti Godfreyn mieleen, että saarella kenties oli kuuma lähde, jonkinlainen vuorotteleva geyser, joka oli tuon höyryn suitsuttanut, mutta jonka paikkaa hän ei voinut löytää. Niin, miksei saarella voinut olla useitakin tuollaisia luonnon suihkukaivoja?

Siinä tapauksessa olisi pelkkä tällainen geologinen ilmiö riittänyt savupatsaan selitykseksi.

Lähtien rannikolta Godfrey palasi siis Willin puulle, nyt hiukan lähemmin tarkkaillen seutua, mitä ei tullessaan ollut joutanut tekemään.

Hän näki joitakuita märehtijöitä, muiden muassa wapitihirviä, mutta ne vilistivät niin nopeasti, että niiden tavoittaminen olisi ollut mahdotonta.

Kello neljää lähestyessä Godfrey palasi Willin puulle. Jo sadan askeleen päästä hän kuuli taskuviulun kimeää vingahtelua, ja pian hän seisoi tanssinopettaja Tartelettin edessä, joka Vestan neitsyen asennossa hartaasti vaali hänen huostaansa uskottua pyhää tulta.

XIV

Godfrey löytää rannalle ajautuneen matkalaukun, joka on hänelle ja hänen toverilleen erinomaisen tervetullut.

Kärsiä mitä ei voi välttää, se on filosofinen periaate, joka, vaikkei se johtanekaan suuriin saavutuksiin, on kieltämättä perin käytännöllinen ohje. Tähän välttämättömyyteen oli siis Godfreykin päättänyt kaikissa toimissaan vastedes alistua. Koska oli tällä saarella elettävä, niin viisainta oli elää parhaansa mukaan, kunnes joskus saisi tilaisuuden lähteä sieltä pois.

Enemmittä viivyttelyittä ryhdyttiin hiukan järjestämään Willin puun sisustaa. Elämän mukavuuksien puutteessa kohdistettiin päähuomio siisteyteen. Ruokovuoteet uusittiin usein. Ruoka-astioina oli tosin pelkkiä simpukankuoria, mutta amerikkalaisen keittiön lautaset ja vadit eivät olisi olleet huolellisemmin puhdistettuja. Opettaja Tartelettin kiitokseksi on mainittava, että hän oli oivallinen astiain pesijä. Veitsensä avulla onnistui Godfreyn leveästä tasoitetusta kaarnankappaleesta ja neljästä maahan työnnetystä jalasta rakentaa pöytä huoneen keskelle. Jakkaroina käytettiin rosoisia puunkantoja. Ruokailijain ei enää tarvinnut syödä polvistuneina, milloin sää ei sallinut heidän aterioida ulkoilmassa.

Oli vielä vaatetuskysymys, joka heitä kylläkin melkoisesti huolestutti. He säästelivät siis pukimiansa niin paljon kuin mahdollista. Tässä ilmanalassa ja tällä leveysasteella ei puolialastomana oleskeleminen tuottanut mitään haittaa. Mutta housut, pusero ja villainen paita kuluivat kuitenkin käytännöstä. Kuinka ne voisi korvata? Pukeutuisivatko he näiden lampaiden ja vuohien taljoihin? Saisivatko ne heidän ruumistansa ravittuaan sitä vielä verhotakin? Epäilemättä kävisi se välttämättömäksi. Sillävälin pesetti Godfrey usein niitä vähiä vaatteita, mitä heillä oli. Tämäkin homma jäi pesijättäreksi muuttuneen Tartelettin tehtäväksi. Ja yhteiseksi tyytyväisyydeksi hän sen suorittikin.

Godfrey itse puuhaili etupäässä muonavarastojen uusimisessa ja talouden järjestämisessä. Hän oli muun muassa keittiön hovihankkija. Syötäväin juurien ja manzanillahedelmäin poimiminen vei häneltä päivittäin muutaman tunnin, samoin kalastuskin, jota hän harjoitti vihvilöistä punotuilla rysillä, heittäen niitä joko puron juoksevaan veteen tai luoteen kuiviksi jättämiin rantakallioiden onkaloihin. Tämä pyydystystapa oli kyllä varsin alkuperäistä, mutta tuon tuostakin hän hankki Willin puun pöydälle komean äyriäisen tai mehevän kalan, simpukoista puhumattakaan, joita vaivatta poimittiin käsin.

Mutta myönnämme, että pata — ja jokainen tunnustanee sen kaikista keittiöesineistä tärkeimmäksi — aivan tavallinen malmi- tai rautapata puuttui. Ja sen puutteen he tunsivat varsin kipeästi. Godfrey ei tiennyt, millä korvata aivan yleisesti käytetyn, jokapäiväisen kattilan. Koskaan ei saatu keitettyä lihaa vihannesten kanssa, ei keitettyä kalaa, ei mitään muuta kuin paistettua ja käristettyä. Koskaan ei aterian aluksi ollut lihalientä. Tartelett sen johdosta toisinaan katkerasti valitteli, mutta milläpä sitä mies-poloista saattoi tyydyttää!

Vielä muitakin hommia oli Godfreyllä ollut. Käydessään tarkastamassa ryhmän eri puita hän oli löytänyt toisen kookkaan mammutpetäjän, jonka ajan ontoksi kaluamassa tyvessä myöskin oli kyllin iso onkalo.

Sinne hän laittoi kanakopin, johon siivekkäät pian asettuivatkin asumaan. Kukko ja kanat kotiutuivat sinne helposti: munat hautuivat kuivassa ruohossa, kananpoikasia alkoi vilistä. Ne suljettiin koppiinsa joka ilta suojaan petolinnuilta, jotka korkeilta oksilta väijyivät näitä helposti kaapattavia uhreja ja olisivat ajan pitkään hävittäneet kaikki poikueet.

Mitä kaniineihin, vuohiin ja lampaisiin tuli, oli toistaiseksi osoittautunut tarpeettomaksi etsiä niille yöpaikkaa tai tallia. Myrskyisen vuodenajan tullessa kai jokin keino keksittäisiin. Nyt ne kyllä vielä viihtyivät mainiosti ruohokentän rehoittavalla laitumella; siellä kasvoi yllin kyllin nurmiapilaa ja paljon syötäviä juuria, jotka maistuivat erinomaisilta porsaskaniineille. Muutamat vuohet olivat saarelle tulonsa jälkeen poikineet, mutta niiden sallittiin pitää melkein kaikki maitonsa, jotta voisivat ravita vohliansa.

Kaikesta tästä johtui, että Willin puussa ja sen tienoilla oli nykyisin varsin vilkasta elämää. Hyvin ravitut kotieläimet saapuivat päivän helteisinä hetkinä etsimään sen siimeksestä suojaa auringon kuumuutta vastaan. Ei tarvinnut laisinkaan pelätä, että ne kaikkoisivat liian kauas ja eksyisivät, eikä niille ollut petoeläimistäkään mitään vaaraa, koska Phinan saarella ei näkynyt olevan ainoatakaan vaarallista eläintä.

Näin sitä elettiin jokseenkin turvallisina nykyisyyden puolesta, mutta tulevaisuuden yhä tehdessä mielet levottomiksi, kun sitten eräänä päivänä sattui jotakin, mikä oli omansa tuntuvasti parantamaan tilannetta.

Oli päästy heinäkuun 29 päivään.

Godfrey harhaili aamusella pitkin sen suuren lahdelman hietarantaa, jolle hän oli antanut nimen Dream-lahti. Hän tutki sitä nähdäkseen, oliko se yhtä rikas simpukoista kuin pohjoisrannikko. Ehkäpä hän vielä toivoi löytävänsä sieltä joitakin meren ajamia jätteitä, sillä niin kummalliselta hänestä tuntui, että tyrsky ei ollut viskannut ainoatakaan laivansirpaletta rantaan.

Ja sinä päivänä hän oli etääntynyt pohjoiskärkeen asti, joka oli aukean hiekkarannikon huippuna, kun hänen huomionsa kiintyi kummallisen muotoiseen paateen, joka kohosi levien ja merenajokkeiden viimeisen juovan tasalle.

Joku aavistus sai hänet jouduttamaan askeleitansa. Kuinka suuri oli hänen kummastuksensa ja myös ilonsa havaitessaan, että se, mitä hän oli luullut kiveksi, oli puoleksi hiekkaan hautaantunut matkalaukku!

Kuuluiko se Dreamin tavaroihin? Oliko se virunut siinä haaksirikosta asti? Tai eikö se pikemminkin ollut kaikki, mitä oli jäljellä jostakin myöhäisemmästä onnettomuudesta? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Mutta tulipa se mistä tahansa ja sisälsipä se mitä hyvänsä, tuo matkalaukku oli varmaan hyvä saalis.

Godfrey tarkasti sitä päältä päin, näkemättä siinä mitään merkkiä osoitteesta. Ei mitään nimeä, ei edes ohueen metallilaattaan lyötyjä isoja alkukirjaimia, jotka koristavat amerikkalaisia matkalaukkuja. Ehkä siellä sisällä oli jokin paperi, josta näkisi, mistä se oli kotoisin, joka ilmoittaisi omistajan kansallisuuden ja nimen. Tiukasti suljettu se ainakin oli, joten saattoi toivoa, ettei sen sisällys ollut merivedessä uiskennellessa tärveltynyt. Se oli tosiaan aika vahva, paksulla nahalla päällystetty puinen matkalaukku, kaikista kulmistaan messinkiheloilla vahvistettu ja joka puolelta leveillä hihnoilla vyötetty.

Niin utelias kuin Godfrey olikin tutkimaan tuon matka-arkun sisältöä, ei hän ajatellutkaan sitä särkeä, vaan avata sen vasta, kun oli murtanut lukon. Dream-lahden pohjukasta Willin puun luo kannettavaksi se oli liian raskas, sitä ei voinut ajatellakaan.

— No, — tuumi Godfrey, — me tyhjennämme sen itse paikalla ja teemme niin monta retkeä kuin tarvitaan sen koko sisällön kuljettamiseksi.

Matkan niemekkeen kärjestä mammutpetäjäin luo saattoi arvostella noin neljäksi mailiksi. Homma vaati siis aikaa ja tuotti melkoisesti vaivaakin. Mutta eihän aikaa puuttunut. Mitä taas vaivannäköön tuli, niin ei tässä auttanut sitä surkeilla.

Mitähän tuossa matkalaukussa oli…? Ennen Willin puulle palaamistaan Godfrey tahtoi edes yrittää sen avaamista.

Hän alkoi siis päästellä hihnoja ja saatuaan ne irroitetuiksi hän taitavasti poisti lukkoa peittävän vaskisuojuksen. Mutta miten sen voisi murtaa?

Siinä oli vaikein tehtävä. Godfreyllä ei ollut vipua, jolla olisi voinut sen vääntää auki, ja hän varoi käyttämästä siihen veistänsä peläten sen terän taittuvan. Hän etsi siis raskaan mukulakiven, jolla yritti murtaa pielirautaa.

Hietikolla oli runsaasti kaikenmuotoisia kovia piikiviä, joita voi käyttää vasarana.

Godfrey valitsi niistä yhden, nyrkinkokoisen, ja iski sillä voimakkaasti messinkilaattaan.

Hänen suurimmaksi kummastuksekseen kirposi lukonsalpa heti sinkilästä.

Joko oli pielirauta iskusta särkynyt tai lukko ei ollut avaimella suljettuna ollutkaan.

Godfreyn sydän pamppaili hurjasti hänen ryhtyessään nostamaan laukun kantta!

Vihdoinkin se oli auki, ja jos se olisi tarvinnut särkeä, niin Godfrey olisi siitä saanut aika paljon työtä.

Tämä laukku oli vahva kuin raudoitettu kassakirstu. Seinät olivat sisäpuolelta sinkkilevyllä vuoratut, niin että merivesi ei voinut tunkeutua sisälle. Siksipä täytyikin sen sisältämäin esineiden, olivatpa ne kuinka arkoja tahansa, olla täydellisesti säilyneitä.

Ja mitä esineitä! Niitä esille purkaessaan Godfrey ei voinut pidättää riemunhuudahduksia! Kaikesta päättäen oli tuo laukku kuulunut perin käytännölliselle matkailijalle, joka luuli joutuvansa sellaiseen maahan, missä olisi jätettynä kokonaan omien apuneuvojensa varaan.

Ensiksikin liinavaatteita: paitoja, lautasliinoja, lakanoita, peitteitä; sitten pukuja: villapuseroita, villa- ja puuvillasukkia, tukevia hamppukankaisia ja samettihousuja, kudottuja liivejä, nuttuja paksusta ja kestävästä kankaasta; sitten vielä kaksi paria pitkävartisia saappaita sekä metsästyslapikkaita ja huopahattuja.

Toiseksi siellä oli keittiö- ja taloustarpeita: pata — tuo niin kipeästi kaivattu pata! — kattila, kahvipannu, teekannu, muutamia lusikoita, haarukoita ja veitsiä, pieni kuvastin, kaikenlaisia harjoja; ja lopuksi, mikä ei suinkaan ollut halveksittavaa, kolme kenttäleiliä, jotka sisälsivät noin kahdeksan litraa konjakkia ja sokeriviinaa, sekä useita nauloja teetä ja kahvia.

Kolmanneksi oli muutamia työkaluja: kaira, käsipora, käsisaha, lajitelma nauloja, naskaleita, y.m., lapion- ja kihvelinteriä, kuokanterä, kirves, piilukirves, j.n.e.

Neljänneksi aseita: kaksi metsästyspuukkoa nahkatuppineen, yksi karbiini ja kaksi haulikkoa, kolme kuusipanoksista revolveria, kymmenkunta naulaa ruutia, usea tuhat nallihattua ja melkoinen varasto lyijyä ja luoteja — kaikki nämä aseet ja ampumatarpeet ilmeisesti englantilaista valmistetta; sitten vielä pieni taskuapteekki, kaukoputki, kompassi ja koronometrikello.

Olipa vielä muutamia englanninkielisiä niteitä, useita kirjoja valkoista paperia, lyijykyniä, teräskyniä ja mustetta, kalenteri, New Yorkissa julkaistu raamattu ja "Täydellinen keittokirja".

Se oli tosiaan näissä olosuhteissa arvaamattoman tervetullut varasto.

Senpävuoksi ei Godfrey voinutkaan hillitä riemuansa. Jos koko tämä lajitelma olisi vartavasten tilattu hätään joutuneille haaksirikkoisille, niin se ei olisi voinut olla täydellisempi.

Lahjasta ansaitsi kyllä kiittää kaitselmusta, ja kaitselmus saikin hartaasta sydämestä kohonneet kiitokset.

Godfrey oli huvikseen levittänyt kaikki aarteensa hiekkarannalle. Jokaista esinettä hän oli tarkastanut, mutta matkalaukusta ei löytynyt mitään paperia, josta olisi käynyt selville sen alkuperä tai mistä laivasta se oli joutunut aaltoihin.

Muuten ei meri ollut tuonut lähettyville mitään jäännöstä äskettäin tapahtuneesta haaksirikosta. Ei näkynyt mitään rantakivillä, ei mitään hietikolla. Varmaankin oli nousuvesi kuljettanut laukun tänne, sittenkun se pitemmän tai lyhyemmän aikaa oli meressä uiskennellut. Painoonsa verrattuna se oli kyllin kookas pysyäkseen kellumassa.

Phinan saaren isännät näkivät siis aineellisen elämänsä tarpeet joksikin aikaa turvatuiksi varsin runsaassa määrässä. Heillä oli työkaluja, aseita, astioita, vaatteita, jotka erinomainen onnenpotkaus oli heille lahjoittanut.

Oli itsestään selvää, että Godfrey ei voinut ajatella kaikkien näiden esineiden kantamista Willin puulle. Niiden kuljettamiseen tarvittiin useampia retkiä, mutta pahan sään pelosta oli kiirehdittävä.

Godfrey pani siis useimmat näistä erilaisista esineistä takaisin matkalaukkuun. Yhden pyssyn, yhden revolverin, jonkun määrän ruutia ja lyijyä, metsästyspuukon, kiikarin ja padan hän kuitenkin otti heti mukaansa.

Sitten hän sulki huolellisesti laukun, kiinnitti hihnat jälleen soljilla ja läksi nopeasti kulkemaan takaisin rannikolta.

Ah, kuinka hänet tuntia myöhemmin ottikaan vastaan Tartelett! Ja kuinka mielissään olikaan opettaja, kun hänen oppilaansa oli hänelle luetellut heidän uudet aarteensa! Pata, varsinkin pata, riemastutti häntä niin suuresti, että hän ilmaisi ilonsa sarjalla hyppyaskeleita, jotka päättyivät ylvääseen kuusikahdeksannes-tahtiin.

Oli vasta puolipäivä. Heti aamiaisen jälkeen mielikin Godfrey palata Dream-lahdelle. Hän halusi kiireimmän kaupalla saada kaikki korjuun Willin puuhun.

Tartelett ei osoittautunut vastahakoiseksi, vaan selitti olevansa valmis lähtemään. Hänen ei enää tarvinnut edes vaalia loimuavaa nuotiotulta. Ruudin avulla voi kaikkialla hankkia tulta. Mutta opettaja tahtoi, että lihakeitto heidän poissaollessaan hiljalleen kiehuisi.

Tuokiossa oli purovedellä täytettyyn pataan paiskattu kaniinin neljännes ja tusinan verta jam-juuria, jotka saisivat korvata vihannekset, sekä lisäksi hyvä hyppysellinen rantakallioiden onteloista löydettyä suolaa.

"Se kiehuu kyllä aivan yksikseen!" huudahti Tartelett, joka näkyi olevan hyvin tyytyväinen työhönsä.

Ja niin he kevein askelin oikaisivat suorinta tietä Dream-lahtea kohti.

Matka-arkku oli yhä paikallaan. Godfrey avasi sen varovaisesti, ja Tartelettin ihastushuutojen kaikuessa ryhdyttiin lajittelemaan eri esineitä.

Ensimmäisellä matkallaan kykenivät Godfrey ja hänen toverinsa kuormajuhdiksi muuttuneina kuljettamaan Willin puulle aseet, ampumavarat ja osan vaatteista.

Sitten molemmat lepäsivät vaivoistaan pöydän ääressä, jolla höyrysi kaniiniliemi. He myönsivät sen maistavan oivalliselta. Mitä lihaan tulee, olisi opettajan sanojen mukaan ollut vaikea kuvitella mitään herkullisempaa! Oi, mikä ihmeellinen vaikutus puutteella onkaan!

Seuraavana päivänä, heinäkuun 30:nä, lähtivät Godfrey ja Tartelett aamunkoitteessa, ja vielä kolme matkaa tehtyään he olivat tyhjentäneet ja kuljettaneet asuinpaikkaansa laukun koko sisällön.

Ennen iltaa olivat työkalut, aseet, astiat ja kaikki muut kojeet kotona, järjestettyinä ja talteen pantuina Willin puun kammiossa.

Elokuun ensimmäisenä päivänä sitten itse matkalaukkukin, jota oli melko työläästi laahattu hiekkarannikkoa pitkin, sijoitettiin asumukseen, ja siitä tehtiin liinavaatekirstu.

Herkkä, kevytmielinen Tartelett näki nyt tulevaisuuden aivan ruusunkarvaisena. Ei siis ihme, että hän sinä päivänä taskuviulu kädessä saapui oppilaansa luo ja, aivan kuin olisivat olleet Kolderupin upeassa salissa, kysyi häneltä ihan tosissaan:

"No, rakas Godfrey, eikö olisi aika jälleen aloittaa tanssituntejamme?"

XV

Mitä välttämättömästi tapahtuu ainakin kerran jokaisen todellisen tai kuvitellun Robinsonin elämässä.

Tulevaisuus viittoi siis vähemmän synkkänä. Mutta jos Tartelett nykyisin ei nähnytkään näiden kojeiden, työkalujen ja aseiden omistamisessa muuta kuin keinon tehdä heidän erakkoelämänsä hiukan hauskemmaksi, niin Godfrey ajatteli jo mahdollisuutta poistua Phinan saarelta. Eikö hän nyt voisi rakentaa kyllin tukevaa alusta, jolla he voisivat saavuttaa jonkin naapurimaan tai heidän näköpiiriinsä ilmestyvän, ohi kulkevan laivan?

Sillä välin Tartelett ajatteli vain nykyisyyttä ja kohdisti huomionsa erikoisesti lähinnä seuraaviin viikkoihin.

Pian olikin Willin puun vaatevarasto järjestetty, mutta päätettiin käyttää kaikkea järkevää säästäväisyyttä, minkä tulevaisuuden epävarmuus teki välttämättömäksi. Käytettäisiin noita pukuja vain tiukimman tarpeen mukaan. Se oli sääntö, johon opettajan täytyi alistua.

"Mitä se hyödyttää?" virkkoi tämä noituen. "Liiallista säästäväisyyttä, rakas Godfrey! Emmehän me, lempo soikoon, ole villi-ihmisiä, jotka kulkisimme puolialastomina."

"Anteeksi, Tartelett", vastasi Godfrey; "me olemme villi-ihmisiä, emmekä mitään muuta!"

"Kuten tahdotte, mutta saattepa nähdä, että olemme jättäneet tämän saaren, ennenkuin kulutamme nuo vaatteet!"

"Siitä en tiedä mitään, Tartelett, ja parempi on säästää vastaisuuden varalle, vaikkapa sitten jäisi ylitsekin, kuin kärsiä puutetta."

"Tottahan edes sunnuntaisin saa itsensä hiukan somistella?"

"No kyllä sunnuntaisin ja myöskin juhlapäivinä", vastasi Godfrey, joka ei vastaväitteillään tahtonut liian paljoa kiusoittaa kevytmielistä toveriansa; "mutta kun tänään sattuu olemaan maanantai, on meillä edessämme kokonainen viikko ennenkuin laitamme itsemme koreiksi!"

On sanomattakin selvää, että Godfrey saarelle saapumisestaan asti ei ollut laiminlyönyt merkitä jokaista kulunutta päivää. Ja matkalaukusta löydetyn kalenterin avulla hän oli voinut todeta, että tämä päivä todellakin oli maanantai.

He olivat sitten jakaneet jokapäiväiset tehtävät kummankin kykyjen ja taipumusten mukaan. Enää ei ollut tarvis valvoa yöt päivät tulen ääressä, sen uudestaan sytyttämiseen kun nyt oli keinoja. Tartelett sai siis jättää, vaikka hän teki sen hiukan kaihomielin, tuon toimen, joka hänelle niin hyvin soveltui. Hänen huolekseen tuli nyt jam- ja kamajuurien hankkiminen — varsinkin viimemainittujen, joista valmistettiin taloudessa tarvittava jokapäiväinen leipä. Niinpä opettaja kävikin niitä joka päivä poimimassa pensasriveillä asti, jotka reunustivat ruohikkoa Willin puun takana. Sinne oli mailin, parin matka, mutta hän tottui kävelyynsä. Väliajoin hän kävi myöskin poimimassa ostereja ja äyriäisiä, joita syötiin suuret määrät.

Godfrey itse oli ottanut huolehtiakseen kotieläimistä ja kanakarsinan asukkaista. Teurastajan ammatti ei ollut hänelle hauska, mutta vihdoin hän voitti vastenmielisyytensä. Hänen toimestaan ilmestyikin lihakeittoa usein pöytään jonkin paistinpalan kera, joka tuotti ruokajärjestelmään varsin tervetullutta vaihtelua. Riistaa taas vilisi Phinan saaren metsissä, ja Godfrey aikoi ryhtyä sitä ampumaan niin pian kuin hänelle muilta, kiireemmiltä hommilta jäisi siihen aikaa. Hän aikoi kyllä käyttää varastonsa tuliaseita, ruutia ja lyijyä; mutta hän halusi ensin laittaa talouden täyteen kuntoon.

Työkalujensa avulla kävi hänelle mahdolliseksi valmistaa muutamia penkkejä Willin puun sisään ja ulkopuolelle. Jakkarat veistettiin kirveellä; sileämmäksi laitettu pöytä oli paremmin vatien, lautasien ja muiden ruokakalujen arvoinen, joilla opettaja Tartelett sitä somisti. Makuusijat pantiin puukehyksiin, ja niiden kuivista ruohoista laitetut pehmikkeet kohenneltiin mukavammiksi. Jos vielä puuttuivatkin jouhipatjat ja matrassit, niin olihan ainakin peitteitä. Erilaiset keittiökalut eivät enää ajelehtineet permannolla, vaan niille oli varattu paikka sisäseiniin kiinnitetyillä hyllyillä. Kapineet, liinavaatteet ja puvut suljettiin visusti itse mammutpetäjän kuoreen kaiverrettuihin komeroihin, jotta ne olisivat tomulta suojassa. Tukeviin nauloihin ripustettiin aseet ja kalut, jotka sotisopain tapaan somistivat seiniä.

Godfrey tahtoi myöskin sulkea asuntonsa, jotta kotieläimet eivät tulisi öisin häiritsemään heidän untansa, vaikka muita nelijalkaisia ei olisikaan. Koska hän ei ainoalla käsisahallaan, lehtisahalla, voinut valmistaa lautoja, käytti hän taaskin leveitä ja paksuja kaarnankappaleita, joita oli helppo leikellä. Täten hän laittoi kyllin jykevän portin Willin puun oviaukon tukkimiseksi. Samalla hän puhkaisi kaksi pientä ikkunaa toisiaan vastapäätä, niin että niistä pääsi valoa ja ilmaa kammion sisälle. Yöksi voitiin ne sulkea luukuilla; mutta aamusta iltaan ei ainakaan enää tarvinnut turvautua pihkaisiin tuohuksiin, jotka savuttivat asunnon.

Mitä Godfrey myöhemmin keksisi pitkien talvi-iltain valaisemiseksi, sitä hän ei vielä tiennyt. Onnistuisiko hänen valaa lampaantalista muutamia kynttilöitä vai tyytyisikö hän huolellisemmin valmistettuihin pihkapuikkoihin? Sen saisi sitten nähdä.

Vielä tuumittiin, miten voisi rakentaa Willin puun sisään lämmitysuunin. Niin kauan kuin kaunista vuodenaikaa kesti, riitti ulkopuolelle erään mammutpuun juurikoloon laadittu tulisija kaikkiin keittiötarpeisiin; mutta kun rankat säät alkaisivat, kun sadetta tulisi tulvimalla, kun oli taisteltava pakkasta vastaan, jonka tavatonta ankaruutta oli muutamien viikkojen aikana syytä pelätä, silloin olisi pakko keksiä keino tulen sytyttämiseksi asunnon sisäpuolelle ja laittaa savulle riittävä räppänä. Tämä tärkeä kysymys oli aikoinaan ratkaistava.

Hyvin hyödyllinen homma oli se, johon Godfrey ryhtyi yhdistääkseen mammutpuu-ryhmän liepeillä lirisevän puron molemmat rannat. Jokseenkin vaivaloisesti hän sai upotetuksi paaluja joenuoman pohjaan ja asetti niiden päälle muutamia metsästä hakkaamiansa puita sillaksi. Täten saattoi kulkea pohjoiselle rannalle tarvitsematta ensin kävellä kaalamolle, mikä aiheutti kahden mailin kierroksen myötävirtaan.

Mutta vaikka Godfrey ryhtyikin kaikkiin varokeinoihin tehdäkseen oleskelun tällä Tyynenmeren autiolla saarella jokseenkin siedettäväksi — siltä varalta, että hän tovereineen olisi tuomittu elämään siellä kauan, jäämään sinne ehkä ainaiseksi! — ei hän tahtonut kuitenkaan mitään laiminlyödä, joka voisi lisätä pelastumismahdollisuuksia. Phinan saari ei ollut laivojen kulkuväyläin varrella; se oli liiankin selvää. Sillä ei ollut niille mitään leposatamaa tarjottavana, sieltä ei ollut mitään uusia muonavaroja hankittavissa. Mikään ei voinut vietellä aluksia saareen tutustumaan. Mutta eihän silti ollut mahdotonta, että joku sota- tai kauppalaiva saapuisi näkyviin.

Oli siis keksittävä keino, jolla kiinnittäisi sellaisen huomiota ja osoittaisi sille, että saari oli asuttu.

Siinä tarkoituksessa Godfrey katsoi velvollisuudekseen pystyttää lipputangon mereen pistäytyvän pohjoisen niemenkärjen nenään, ja sitä varten hän uhrasi puolikkaan yhdestä niistä lakanoista, jotka oli matkalaukusta tavattu. Ja koska hän pelkäsi, ettei valkoinen väri näkyisi kuin hyvin rajoitetulle alalle, koetti hän vielä värjätä lippuaan erään hiekkasärkkäin juurella kasvavan pensaan marjojen mehulla. Siten sai hän hyvinkin heleätä punaista, jota sitovan syövytysaineen puutteessa ei voinut tehdä lähtemättömäksi, vaan se vika oli korjattava värjäämällä kangas uudestaan, sitten kun tuuli tai sade oli sen haalistuttanut.

Näihin erilaisiin hommiin kului hänen aikansa elokuun 15 päivään asti. Viikkokausia oli taivas ollut melkein alituisesti kirkas, lukuunottamatta paria, kolmea tavattoman rajua myrskyä; nämä olivat syytäneet hyvin viljalti vettä, jonka maa oli ahnaasti imenyt sisäänsä.

Näihin aikoihin Godfrey ryhtyi metsästysammattiinsa. Mutta jos hän itse olikin kyllin taitava pyssymies, ei hän voinut luottaa Tartelettiin, joka pamauttaisi vasta ensimmäisen laukauksensa.

Godfrey käytti siis useita päiviä viikosta metsän nelijalkaisen ja siivekkään riistan ampumiseen, jota ei tosin ollut aivan yllin kyllin, mutta kuitenkin siksi viljalti, että sitä riittäisi Willin puun asukkaille. Muutamat peltopyyt, jotkut punapyyt ja joukko kurppia toivat hauskaa vaihtelua tavalliseen ruokalistaan. Pari, kolme antilooppiakin kaatui nuoren metsästäjän luodista, ja vaikkei opettaja laisinkaan ollut avustanut niiden pyydystämisessä, otti hän ne yhtä suurella mielihyvällä vastaan, kun ne esiintyivät reisipaistina ja kyljyksinä.

Mutta metsästäessään ei Godfrey laiminlyönyt tutustua täydellisemmin saareensa. Hän tunkeutui noiden tiheiden metsien sydämeen, jotka peittivät sen keskiosaa. Hän astui virran vartta sen lähteelle asti, joka kukkulan länsirinteeltä saamallaan vedellään elätti sen juoksua. Hän kiipesi uudelleen kartiokukkulan huipulle ja laskeutui vastakkaisia rinteitä pitkin itärannikolle, jolla ei vielä ollut käynyt.

— Kaikkien tutkimuksieni tuloksena, — toisteli Godfrey usein itsekseen, — on tehtävä se johtopäätös, että Phinan saarella ei ole tuho-eläimiä, ei petoja, ei käärmeitä eikä isoja sisiliskoja! En ole huomannut ainoatakaan! Jos niitä olisi, niin laukaukseni olisivat ne varmaan havahduttaneet! Se on onnellinen seikka! Jos olisi tarvinnut turvata Willin puu niiden hyökkäyksiltä, en juuri tiedä, miten sen olisimme voineet tehdä!

Sitten hän johtui toiseen aivan luonnolliseen mietelmään:

— Tästä täytyy myöskin päätellä — tuumi hän, — että saari ei ole asuttu. Jo kauan sitten olisivat alkuasukkaat tai haaksirikkoiset juosseet esille laukausten paukkeesta! Ei siis ole muuta kuin tuo käsittämätön savu, jonka jo kahdesti luulen huomanneeni…!

Tositeossa ei Godfrey koskaan ollut tavannut jälkiä minkäänlaisesta tulesta. Mitä kiehuviin lähteisiin tuli, joiden höyryksi hän oli luullut voivansa havaintonsa selittää, ei Phinan saarella, joka ei suinkaan ollut tuliperäinen, näkynyt sellaisia olevan. Hänen oli siis täytynyt kahdesti joutua saman ilvehtivän harhakuvan uhriksi.

Sitäpaitsi ei tuota savua tai höyryä sitten ollut näkynytkään. Kun Godfrey toistamiseen nousi keskuskukkulan huipulle ja myöskin uudestaan kiipesi Willin puun latvaoksille, ei hän havainnut mitään, joka olisi hänen huomiotaan kiinnittänyt. Lopuksi hän siis unohtikin koko asian.

Useita viikkoja kului näihin erilaisiin taloushommiin ja metsästysretkiin. Jokainen päivä toi mukanaan jonkun parannuksen toverusten elämään.

Joka sunnuntai Tartelett pukeutui siroimpiin vaatteisiinsa, kuten oli sovittu. Silloin hän ei ajatellut muuta kuin kävellä suurten puitten alla taskuviuluansa soitellen. Hän sipsutteli tanssiaskelin, antaen opetusta itselleen, koska hänen oppilaansa oli jyrkästi kieltäytynyt kurssiansa jatkamasta.

"Mitä hyötyä siitä olisi?" vastusteli Godfrey opettajan kehoituksia. "Kuvitteletteko, voitteko kuvitella Robinsonia ottamassa tanssin ja plastiikan tunteja?"

"Ja miksikä ei?" väitti Tartelett tosissaan. "Minkätähden ei Robinsonilta vaadittaisi hyvää ryhtiä? Siroja liikkeitä ja kaunista käytöstä ei ole hankittava muiden, vaan itsensä vuoksi!"

Siihen ei Godfreyllä ollut mitään vastattavaa. Hän ei kuitenkaan suostunut, ja opettaja sai "opettaa tyhjää ilmaa".

Syyskuun 13 päivä tuotti yhden suurimpia ja surullisimpia pettymyksiä, mitä autiolle saarelle heitetyt haaksirikkoiset saattoivat kokea.

Vaikka Godfrey ei enää koskaan ollut nähnyt missään saaren kolkassa tuota selittämätöntä ja tavoittamatonta savua, niin tänä päivänä kello kolmen tienoissa iltapuolella kiintyi hänen huomionsa pitkään höyryjuovaan, jonka alkuperästä ei voinut erehtyä.

Hän meni kävelemään Lippuniemekkeelle asti — sen nimen hän oli antanut maankärjelle, jolla kohosi hänen lipputankonsa. Ja silloin hän kaukoputkellaan katsellessaan havaitsi taivaanrannalla savua, jota länsituuli ajoi saarelle päin.

Godfreyn sydän sykähti rajusti.

— Laiva! — huudahti hän.

Mutta purjehtisiko tuo alus, tuo höyrylaiva, Phinan saaren näkyvissä? Ja jos se niin tekisikin, tulisiko se kyllin lähelle, jotta merkinannot voitaisiin sinne nähdä tai kuulla? Vai haihtuisiko tuo tuskin havaittu savu laivan kanssa näköpiirin luoteis- tai lounaisrantaan?

Kahden tunnin ajan kuohuttivat Godfreyn mieltä vaihtelevat toivon ja pelon väliset tunteet, joita on helpompi kuvitella kuin kuvailla.

Vähitellen alkoikin savujuova tulla isommaksi. Se taajeni höyrylaivan lisätessä tultaan, mutta heikkeni jälleen miltei huomaamattomiin, kun hiililapiollinen oli palanut. Mutta sittenkin lähestyi laiva silminnähtävästi. Kello neljän tienoissa näyttäytyi sen runko taivaan ja meren yhtymäkohdassa.

Se oli iso höyrylaiva matkalla koilliseen, — sen Godfrey helposti totesi. Jos se yhä pysyi sillä suunnalla, täytyi sen välttämättömästi lähestyä Phinan saarta.

Godfrey oli aluksi aikonut juosta Willin puulle ilmoittaakseen asiasta Tartelettille. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt? Yhden ainoan merkkejä antavan ihmisen näkeminen vaikutti yhtä paljon kuin kahdenkin. Hän jäi siis paikalleen ja seisoi kiikari silmäin edessä, tahtoen tarkoin seurata laivan jokaista liikettä.

Höyrylaiva läheni yhä rannikkoa, vaikkei se ollutkaan kääntänyt keulaansa suoraan saarta kohti. Kellon viittä lähestyessä kohosi taivaanranta jo sen runkoa korkeammalle ja sen kolme kuunarinmastoa tuli näkyviin. Godfrey saattoi jo eroittaa sen lipputangossa lepattavat värit.

Ne olivat Amerikan värit.

— Mutta, — mietti hän, — jos minä näen tuon lipun, ei ole mahdollista, että laivalta ei huomattaisi omaani! Tuuli levittää sitä niin, että kaukoputkella voidaan se helposti nähdä! Entä jos antaisin merkkejä kohottamalla ja alentamalla sitä useita kertoja, paremmin ilmaistakseni, että maalta käsin tahdotaan päästä yhteyteen laivan kanssa. Niin, tässä ei ole silmänräpäystäkään hukattava!

Tuuma oli hyvä. Juosten Lippuniemekkeen äärimmäiseen kärkeen Godfrey alkoi liikuttaa lippuansa niin kuin tehdään tervehtiessä. Sitten hän jätti sen puolitankoon, — mikä meritapojen mukaan merkitsee, että ollaan hädässä ja pyydetään apua.

Höyrylaiva lähestyi vielä, saapuen vähemmän kuin kolmen meripenikulman päähän rannasta, mutta sen lippu pysyi yhä liikkumattomana mesaanimaston sakarassa eikä vastannut Lippuniemekkeeltä annettuun merkkiin.

Godfrey tunsi sydäntänsä ahdistavan. Kaiketikaan ei häntä oltu nähty…! Kello oli puoli seitsemän, ja alkoi jo hämärtää!

Kohta ei höyrylaiva ollut enää kuin kahden penikulman päässä niemekkeen kärjestä, jota kohti se porhalsi. Sillä hetkellä vaipui aurinko taivaanrannan taakse. Yön ensimmäisten varjojen langetessa täytyi hylätä kaikki toivo.

Godfrey alkoi uudestaan vuorottain nostaa ja laskea lippuansa, mutta yhtä huonolla tuloksella… Hänelle ei vastattu.

Hän ampui sitten useita laukauksia, vaikka matka oli vielä pitkä eikä tuuli puhaltanut siihen suuntaan…! Mitään pamausta ei kuulunut laivan kannelta. Sillä välin tummeni ilta vähitellen yöksi; ennenpitkää oli höyrylaivan runko häipynyt näkyvistä. Tunnin päästä se olisi epäilemättä ehtinyt Phinan saaren ohi.

Tietämättä mitä tehdä, Godfrey päätti silloin sytyttää pihkaisen puuryhmän, joka kasvoi Lippuniemekkeen takana. Hän viritti nallihatun avulla kahmalollisen kuivia lehtiä ja pisti sitten tulen mäntyryhmään, joka pian leimahti mahtavaksi soihduksi.

Mutta laivan tulet eivät vastanneet tähän maalla sytytettyyn merkkivalkeaan, ja Godfrey palasi surumielin Willin puulle tuntien itsensä ehkä hyljätymmäksi kuin oli tähän asti ollut!

XVI

Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummustuttane.

Tämä oli kova isku Godfreylle. Tulisiko tuo häneltä livahtanut tilaisuus enää koskaan takaisin? Saattoiko hän sitä toivoa? Ei! Tuon laivan välinpitämättömyys sen purjehtiessa Phinan saaren ohitse viitsimättä sitä edes tunnustella oli niin ilmeinen, että samoin menettelisivät kaikki alukset, jotka uskaltautuisivat tälle Tyynenmeren autiolle kohdalle. Miksipä toiset poikkeaisivat tänne paremmin kuin tuo äskeinenkään laiva, koska saarella ei ollut mitään suojasatamaa.

Godfrey vietti surullisen yön. Tuon tuostakin hän hätkähti hereille ollen kuulevinansa tykinlaukauksen ulapalta. Hän kyseli itseltään silloin, oliko laivasta ehkä vihdoinkin havaittu rannalla vielä loimuava suuri nuotio ja yritettiinkö sieltä kenties laukauksella ilmoittaa, että oltiin saapuvilla.

Godfrey kuunteli… Kaikki tuo ei ollut muuta kuin hänen liiaksi kiihoittuneiden aivojensa luoma harhavaikukutelma. Kun päivä oli valjennut, alkoi hän jo itselleen uskotella, ettei tuo laivan ilmestyminen ollut muuta ollutkaan kuin unta, joka oli alkanut eilen kello kolmen tienoissa iltapäivällä!

Mutta ei! Oli liiankin varmaa, että laiva oli näyttäytynyt Phinan saaren edustalla, ehkä vähemmän kuin kahden penikulman päässä siitä, ja yhtä totta oli, että se ei ollut sinne poikennut!

Tästä pettymyksestään Godfrey ei ollut hiiskunut sanaakaan Tartelettille. Mitä olisi hyödyttänyt hänelle siitä jutella? Eikö tuo kevytmielinen mies sitäpaitsi koskaan ajatellut neljääkolmatta tuntia pitemmälle. Hän ei enää edes odotellutkaan tilaisuutta, joka voisi heidät saarelta vapauttaa. Hän ei kuvitellut, että tulevaisuus koskaan voisi hänelle tarjota mitään tähdellistä. San Francisco alkoi häipyä hänen muististaan. Hänellä ei ollut odottelevaa kihlattua, ei Will-enoa, jonka luokse mieli paloi. Jos hän tällä maankolkalla olisi voinut järjestää tanssikurssit, olisivat hänen toiveensa olleet tyydytetyt — vaikkapa ei olisi ollut enempää kuin yksi oppilas.

Mutta jos opettaja ei uskonut, että mikään välitön vaara voisi uhata hänen turvallisuuttansa tällä saarella, jolla ei ollut petoja eikä alkuasukkaita, niin hän oli väärässä. Vielä samana päivänä hänen huoleton optimisminsa joutui kovalle koetukselle.

Kello neljän tienoilla iltapuolella Tartelett oli tapansa mukaan mennyt poimimaan ostereita ja nilviäisiä Lippuniemekkeen takana sijaitsevalta rannikon osalta, kun Godfrey näki hänen rientävän juoksujalkaa Willin puulle. Hänen harvat hiuksensa törröttivät ohimoilla. Hän näytti mieheltä, joka pakenee rohkenematta edes taaksensa vilkaista.

"Mitä nyt?" huudahti Godfrey hiukan levottomana ja astui toveriansa vastaan.

"Tuolla… tuolla…!" virkkoi Tartelett osoittaen sitä kohtaa merta, josta näkyi kapea kaistale pohjoisessa Willin puun isojen naapurien lomitse.

"Mitä siellä sitten on?" kysyi Godfrey juosten ensi työkseen mammutpuu-metsikön reunaan.

"Kanootti!"

"Kanoottiko?"

"Niin…! Villi-ihmisiä…! Kokonainen venekunta… Pieni laivue villejä… Kenties ihmissyöjiä…!"

Godfrey oli katsahtanut osoitettuun suuntaan.

Ei siellä venekuntaa ollut, kuten suunniltaan säikähtynyt Tartelett oli sanonut, mutta opettaja oli erehtynyt vain määrään nähden. Siellä oli tosiaan pieni vene lipumassa puolisen penikulman päässä rannikosta merellä, joka tällä hetkellä oli varsin tyyni, ja suunnaten kulkunsa niin, että se kiertäisi Lippuniemekkeen.

"Ja miksi ne olisivat ihmissyöjiä?" kysyi Godfrey kääntyen opettajan puoleen.

"Siksi", vastasi Tartelett, "että Robinsonien saarille aina ennemmin tai myöhemmin saapuu ihmissyöjiä!"

"Eikö se pikemmin ole jonkun kauppalaivan vene?"

"Laivanko…?"

"Niin… höyrylaivan, joka tästä eilen iltapäivällä purjehti saaremme näkyvissä."

"Ettekä ole maininnut siitä minulle mitään!" huudahti Tartelett kohottaen epätoivoisesti käsivartensa taivasta kohti.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut", vastasi Godfrey, "kun luulin, että laiva oli lopullisesti purjehtinut tiehensä. Mutta tuo kanootti voi olla sieltä! Saammepa nähdä…!"

Godfrey palasi nopeasti Willin puuhun, otti sieltä kaukoputkensa ja asettui sitten metsikön reunalle.

Siinä seisoen hän saattoi tarkkaavaisuuttansa ponnistaen nähdä veneen, josta välttämättömästi täytyi havaita niemekkeellä liehuva lippu heikon tuulen levittämänä.

Kaukoputki putosi Godfreyn silmiltä.

"Villejä…! Niin, villejä ne kyllä ovat!" huudahti hän.

Tartelett tunsi sääriensä tutisevan, ja pelonväristys puistatti koko hänen ruumistansa.

Siellä oli todella veneellinen villi-ihmisiä, jotka olivat saapumassa saarta kohti.

Vene oli rakennettu polynesialaisten ruuhien tapaan, sillä oli iso bamburuo'oista punottu purje, ja vasemman laidan yli työnnetty liipotin piti sitä tasapainossa, estäen sitä liiaksi kallistumasta tuulen alle.

Godfrey eroitti täydellisesti ruuhen muodon: se oli prao — ja siitä päättäen ei Phinan saari voinut olla varsin kaukana malaijilaisesta saaristosta. Mutta tuossa ruuhessa ei ollut malaijeja, vaan puolialastomia neekereitä, joiden lukumäärän saattoi laskea tusinaksi.

Oli siis varsin vaarallista, jos heidät nähtäisiin. Nyt sai Godfrey katua, että oli kohottanut tuon lipun, jota laivasta ei oltu huomattu, mutta jonka tuo joukkio varmaan näki. Sen alaslaskeminen oli jo liian myöhäistä.

Se oli tosiaan perin ikävä seikka. Jos oli todennäköistä, että näiden villien päämääränä joltakin naapurisaarelta lähtiessään oli ollut saavuttaa tämä saari, niin he kenties luulivat sitä asumattomaksi, kuten se ennen Dreamin haaksirikkoa todella oli ollutkin. Mutta lippu oli siellä osoittamassa ihmisolentojen asettumista tälle rannikolle! Miten heitä siis välttää, jos he laskisivat maihin?

Godfrey ei tiennyt mitä tehdä. Joka tapauksessa oli tarkattava, astuisivatko alkuasukkaat saarelle; se oli toistaiseksi tärkeintä. Sitten saisi nähdä.

Kaukoputki silmäin edessä hän siis seurasi ruuhen liikkeitä. Hän näki sen kääntyvän niemekkeen kärjen kohdalla ja sitten kiertävän sen. Sitten se laski rannikkoa pitkin ja saapui lopuksi maihin juuri sen joen suulla, joka kahta penikulmaa ylempänä virtasi Willin puun ohi.

Jos noiden alkuasukkaiden päähän siis pistäisi nousta pitkin puron vartta, saapuisivat ne varsin pian mammut-petäjämetsikköön, eikä niitä voisi siitä estää.

Godfrey ja Tartelett palasivat nopeasti asuntoonsa. Oli ennen kaikkea ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin sen turvaamiseksi yllätykseltä ja ajoissa valmistauduttava sitä puolustamaan. Vain tätä ajatteli Godfrey. Opettajan ajatukset taas suuntautuivat aivan toisaalle.

— Ah, ah! — voivotteli hän itsekseen. — Onpa tämä kamalaa! Näinkö on kohtalo määrännyt? Eikö sitä siis voi välttää? Eikö voi tulla Robinsoniksi raakalaisten kanootin laskematta saarelle, kannibaalien saapumatta sinne ennemmin tai myöhemmin? Olemme olleet täällä vain kolme kuukautta ja tuolla ne jo tulevat! Ei herra Foe eikä herra Wyss suinkaan ole liioitellut! Kylläpä kannattaa laittautua Robinsoniksi, totisesti!

Tartelett hyvä, Robinsoniksi ei laittauduta, Robinsoniksi tullaan, etkä sinä aavistanutkaan, kuinka oikeaan osasit verratessasi asemaasi mainittujen kahden, englantilaisen ja sveitsiläisen, kertojan sankarien kohtaloon.

Heti kun Godfrey oli palannut Willin puulle, ryhdyttiin seuraaviin varokeinoihin: Mammutpetäjän juurikoloon sytytetty tuli sammutettiin ja tuhka hajoitettiin tuuleen, jotta ei jäisi mitään jälkiä. Kukot, kanat ja kananpojat olivat jo yöpyneet kanahuoneeseen, ja täytyi tukkia sen aukko varvuilla salatakseen sen mahdollisimman hyvin. Muut elukat — kaniinit, lampaat ja vuohet — ajettiin niitylle, kun ei myöskin niitä, ikävä kyllä, voitu sulkea mihinkään talliin. Kaikki vehkeet ja työkalut vietiin asuntoon, ulkopuolelle ei jätetty mitään sellaista, mikä olisi osoittanut siellä olevan tai siellä käyneen ihmisolentoja. Sitten suljettiin ovi tiukasti, kun Godfrey ja Tartelett itsekin ensin olivat vetäytyneet Willin puun sisään. Tämä mammutpetäjän kaarnasta leikattu ovi liittyi hyvin rungon kuoreen ja jäisi villeiltä ehkä huomaamatta, jolleivät ne sitä kovin läheltä tarkastaisi. Samoin oli kahden ikkunan laita, joiden eteen työnnettiin luukut. Sitten sammutettiin kaikki tuli asunnosta, joka jäi pilkkosen pimeäksi.

Kylläpä tämä yö tuntui pitkältä! Godfrey ja Tartelett kuuntelivat pienimpiäkin rasahduksia ulkoa. Kuivan oksan naksahdus, tuulen henkäys sai heidät säpsähtämään. He olivat kuulevinaan astuntaa puiden alta. Heistä tuntui siltä kuin Willin puun ympärillä käveltäisiin. Silloin Godfrey kohottaen itsensä toiseen ikkunoista raotti luukkua ja tähysti levottomasti hämärään.

Ei vielä mitään.

Kuitenkin Godfrey kuuli pian askeleita tanterelta. Tällä kertaa eivät hänen korvansa olleet voineet häntä pettää. Hän katseli vielä, mutta ei nähnyt muuta kuin yhden vuohista, joka tuli etsimään suojaa puiden alta.

Muuten oli Godfrey tehnyt päätöksensä siltä varalta, että jotkut villeistä sattuisivat keksimään suunnattoman mammutpetäjän tyveen kätketyn asunnon: Hän laahaisi Tartelettin mukanaan sisäkäytävää pitkin ylös ja pakenisi latvaoksille asti, missä kykenisi paremmin tekemään vastusta. Kun hänellä oli käytettävänään sekä pitkiä pyssyjä että revolvereita ja ampumatarpeita yllin kyllin, olisi hänellä ehkä mahdollisuutta saada voitto tusinasta metsäläisiä, joilla ei ollut tuliaseita. Jos nämä, siinä tapauksessa, että olivat varustetut jousilla ja nuolilla, hyökkäisivät alhaalta, ei ollut luultavaa, että he pitäisivät puoliansa hyvin tähdättyjä pyssyjä vastaan ylhäältä päin. Jos ne taas murtaisivat asunnon oven ja yrittäisivät sisäpuolelta nousta korkeille oksille, kävisi se niille tukalaksi, koska oli kuljettava ahtaan aukon kautta, jota piiritetyt voivat helposti puolustaa.

Tästä mahdollisuudesta ei Godfrey muuten virkkanut mitään Tartelettille. Mies-poloinen oli jo kyllin säikähtynyt ruuhen tulosta. Ajatus, että hänen ehkä täytyisi paeta puun latvaan kuin kotka pesäänsä, ei olisi ollut hänelle rauhoittava. Jos se äärimmäisessä tapauksessa kävisi välttämättömäksi, niin Godfrey raahaisi hänet muassaan antamatta hänelle edes miettimisen aikaa.

Yö kului pelon ja toivon vaiheilla. Mitään välitöntä hyökkäystä ei tapahtunut. Villit eivät olleet vielä saapuneet mammutpetäjä-metsikköön asti. Ehkä ne odottivat päivän valkenemista lähteäkseen seikkailemaan saaren halki.

"Sen ne luultavasti tekevät", virkkoi Godfrey, "koska lippumme ilmoittaa niille, että saari on asuttu! Mutta niitä on vain tusina, ja niiden täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin! Kuinka ne aavistaisivat joutuvansa tekemisiin ainoastaan kahden haaksirikkoisen kanssa? Ei, ne eivät uskalla tulla ennen kirkasta päivää… elleivät ehkä jää…"

"Tai kenties ne päivän tultua astuvat jälleen alukseensa ja lähtevät pois", vastasi Tartelett.

"Lähtisivätkö pois? Mutta mitä varten ne sitten olisivat tulleet yhdeksi yöksi Phinan saarelle?"

"En minä tiedä…" vastasi opettaja, joka kauhunsa vallassa ei voinut selittää näiden villien tuloa muuten kuin että ne halusivat hotkia ihmislihaa.

"Olkoon miten tahansa", sanoi Godfrey, "mutta jolleivät nuo villit huomenaamulla ole saapuneet Willin puulle, niin lähdemme tiedustelemaan".

"Mekö…?"

"Niin, me!… Mikään ei olisi varomattomampaa kuin erota toisistamme! Ken tietää, vaikka meidän täytyisi paeta sisämetsiin ja lymytä muutamia päiviä… kunnes vene lähtee täältä! Niin, me pysymme yhdessä, Tartelett!"

"Hst…?" hillitsi opettaja vapisevalla äänellä. "Minusta tuntuu kuin kuulisin jotakin ulkoa…"

Godfrey kohottausi taas ikkunaan ja laskeutui melkein heti jälleen.

"Ei!" sanoi hän. "Vielä ei kuulu mitään epäilyttävää! Elukkamme vain tulevat metsikköön."

"Ehkä niitä hätyytetään!" virkkoi Tartelett.

"Ne tuntuvat päinvastoin hyvin rauhallisilta", vastasi Godfrey. "Minä luulen niiden pikemmin tulevan vain etsimään suojaa aamukasteelta."

"Ah", voihkaisi Tartelett niin surkealla äänellä, että se vähemmän vakavassa tilaisuudessa olisi Godfreytä naurattanut, "tällaista ei meille sattuisi Kolderupin talossa Montgomery-kadun varrella!"

"Päivä valkenee ennen pitkää", virkkoi sitten Godfrey. "Jollei alkuasukkaita ole tullut näkyville ennenkuin tunti on kulunut, niin jätämme Willin puun ja lähdemme tiedusteluretkelle saaren pohjoisosaan. — Osannettehan te pidellä pyssyä, Tartelett?"

"Pidellä!… No kyllä!…"

"Ja ampua johonkin määrättyyn suuntaan?"

"Minä en tiedä!… En ole koskaan yrittänyt, ja voitte olla varma, Godfrey, että luotini ei osu…"

"Kuka tietää, vaikka pelkkä pamauskin riittäisi peloittamaan villejä!"

Tuntia myöhemmin oli päivä kylliksi valjennut, jotta silmä voi kantaa mammutpuu-metsikön tuolle puolen.

Godfrey avasi silloin vuoroittain, mutta varovaisesti molempain ikkunain luukut. Siitä, joka oli etelään päin, ei näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kotieläimet käyskentelivät rauhallisesti puitten alla eivätkä näyttäneet ollenkaan säikähtyneiltä. Tarkastuksensa tehtyään Godfrey sulki sen ikkunan huolellisesti jälleen. Pohjoisenpuolisesta ikkunanaukosta saattoi nähdä rannikolle asti. Näköalaa riitti kahden mailin päässä olevaan Lippuniemekkeen kärkeenkin; mutta joensuuta, sitä kohtaa, jossa villit olivat eilen astuneet maihin, ei voinut eroittaa. Godfrey katseli ensin, kaukoputkeansa käyttämättä, tarkatakseen Willin puun ympäristöä siltä puolen. Kaikki oli täysin rauhallista.

Sitten hän, tarttuen kiikariinsa, tähysti kaartuvaa rantaa Lippuniemekkeen kärkeen asti.

Kenties olivat alkuasukkaat, kuten Tartelett oli huomauttanut, maalla vietetyn yön jälkeen purjehtineet takaisin, niin käsittämätöntä kuin se olisi ollutkin, yrittämättä edes ottaa selvää, oliko saari asuttu.

XVII

Opettaja tekee pyssyllään vallan ihmeitä.

Mutta silloin pääsi Godfreyltä huudahdus, joka sai opettajan säpsähtämään. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että villien täytyi tietää saarella asuvan ihmisolentoja, koska olivat vieneet lipun, joka tähän asti oli ollut niemen kärjessä kohotettuna, mutta joka ei enää liehunutkaan Lippuniemekkeelle pystytetyn riu'un puolivälissä!

Laaditun suunnitelman toteuttamishetki oli siis tullut: oli lähdettävä ottamaan selvää, olivatko villit vielä saarella ja mitä ne siellä hommailivat.

"Lähtekäämme", virkkoi Godfrey toverilleen.

"Niin, mutta…" epäröi Tartelett.

"Tahdotteko mieluummin jäädä tänne?"

"Kyllä… teidän kanssanne, Godfrey."

"Ei, vaan yksiksenne?"

"Yksikseni…! En koskaan…!"

"Tulkaa siis…"

Käsittäen hyvin, että mikään ei saisi Godfreytä peräytymään päätöksestään, Tartelett suostui häntä seuraamaan. Yksikseen Willin puulle jäämiseen ei hänellä ollut rohkeutta.

Ennen lähtöänsä Godfrey tarkasti, että aseet olivat kunnossa. Molemmat pyssyt panostettiin luodilla, ja toisen niistä sai opettaja käteensä ja näytti olevan tuosta koneesta yhtä hämillään kuin joku Pomotun saariryhmän alkuasukas olisi ollut. Sitäpaitsi hänen täytyi ripustaa toinen metsästyspuukoista vyölleen, johon patruunakotelo jo oli kiinnitetty. Hän oli kylläkin ajatellut ottaa mukaansa myöskin taskuviulunsa — kuvitellen ehkä, että noihin villeihin tehoisivat tuon vinguttimen sulosäveleet, joiden kimeyttä ei parhainkaan soittotaiteilija olisi voinut korvata.

Godfreyllä oli vähän vaivaa saadakseen hänet luopumaan tästä yhtä naurettavasta kuin epäkäytännöllisestä tuumasta.

Kello lienee silloin ollut kuusi aamulla. Mammutpetäjäin latvat rusoittivat auringon ensi säteissä.

Godfrey raotti ovea; hän astahti ulkopuolelle ja tarkasti puuryhmää.

Täydellinen hiljaisuus.

Elukat olivat palanneet laitumelle. Niiden nähtiin rauhallisesti pureskelevan ruohoa neljännespenikulman päässä. Niiden eleissä ei mikään osoittanut pienintäkään levottomuutta.

Godfrey viittasi Tartelettia mukaansa. Perin kömpelönä taistelutamineissaan seurasi häntä opettaja näyttäen hiukan epäröivältä.

Pian Godfrey sulki oven jälleen, huolehdittuaan siitä, että se liittyi tarkasti mammutpetäjän kuoreen. Sitten hän viskattuaan puunjuurelle risukimpun ja sen paineeksi muutamia isoja kiviä, suuntasi askeleensa joelle, jonka vartta aikoi kulkea alaspäin, sen suulle asti, jos niin tarvittiin.

Tartelett seurasi häntä, joka askeleella silmäillen levottomasti ympärilleen näköalan ääreen asti; mutta yksikseen jäämisen pelosta hän ei päästänyt toveriaan loittonemaan.

Heidän päästyään metsikön reunaan Godfrey pysähtyi. Ottaen silloin kiikarin sen kotelosta hän tähysti mitä tarkkaavimmin koko sitä rannikon osaa, joka ulottui Lippuniemekkeestä saaren koilliseen kulmaan asti.

Ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt; edes leirivalkean savua ei kohonnut ilmaan.

Niemenkärki oli samoin autio, mutta epäilemättä tapaisi siellä runsaasti vereksiä jälkiä. Lipputankoon nähden Godfrey ei ollut erehtynyt. Vaikka salko yhä kohosikin niemekkeen reunimmaisella kalliolla, oli lippu siitä riistetty. Kaikesta päättäen olivat alkuasukkaat saavuttuaan sille kohdalle kähveltäneet punaisen vaatteen, joka luonnollisesti herätti niiden anastamishalua; sitten ne tietenkin olivat palanneet maihinnousupaikalleen joensuulle.

Godfrey kääntyi silloin niin, että saattoi nähdä koko länsirannikon.

Siellä oli vain aava erämaa Lippuniemekkeestä Dream-lahtea kehystävälle rannalle asti.

Merellä ei muuten näkynyt mitään alusta. Jos alkuasukkaat olivat jälleen astuneet ruuheensa, täytyi päätellä, että se nyt kulki rantaa pitkin kallioiden suojassa ja niin läheltä, ettei ollut mahdollista sitä havaita.

Mutta Godfrey ei voinut eikä tahtonut olla epätietoisuudessa. Hänen oli saatava selville, oliko vene lopullisesti jättänyt saaren vai eikö.

Sitä varten oli välttämätöntä päästä sille kohtaa, missä alkuasukkaat edellisenä päivänä olivat astuneet maihin, toisin sanoen itse joen suulle, jossa oli ahdas lahdelma.

Ja sitä heti yritettiinkin.

Pienen virran muutamien puuryhmien varjostamia rantoja peitti pensaikko noin kahden penikulman pituudelta. Alempana, viiden-, kuudensadan metrin päässä merestä juoksi joki avorannoin. Tämä seikka teki siis mahdolliseksi saapua lähelle maihinnousupaikkaa, tarvitsematta pelätä huomatuksi tulemista. Oli kuitenkin mahdollista, että villit olivat jo rohkaistuneet nousemaan puron vartta. Tämän mahdollisuuden varalta täytyikin edetä äärimmäisen varovaisesti.

Kuitenkin Godfrey ajatteli hyvällä syyllä, että alkuasukkaat, jotka olivat pitkästä matkastaan väsyneitä, eivät tähän aikaan aamusta vielä olisi lähteneet ankkuripaikaltaan. Kenties ne siellä vielä nukkuisivatkin, joko ruuhessa tai maalla. Siinä tapauksessa olisi hyvä ottaa selvää, eikö niitä kävisi yllättäminen.

Suunnitelmaa ryhdyttiin siis viivyttelemättä toimeenpanemaan. Oli tärkeätä, että vihollinen ei ehtisi tehdä aloitetta. Sellaisissa tilaisuuksissa onni suosii useimmiten ensimmäisiä iskuja. Pyssyt olivat jo panostetut, tarkastettiin vain niiden nallit; samoin huolehdittiin revolvereista; ja sitten alkoivat Godfrey ja Tartelett peräkanaa astua puron vasempaa rantaa pitkin alaspäin.

Ympärillä oli kaikki tyyntä ja rauhallista. Lintuparvia pyrähteli rannalta toiselle, ne ajoivat toisiansa takaa korkeilla oksilla eivätkä osoittaneet mitään levottomuutta.

Godfrey astui ensimmäisenä; mutta voimme uskoa, että hänen toverinsa täytyi ponnistella pysytelläkseen hänen kintereillään. Hiipien puulta puulle pyrkivät molemmat täten merenrannikkoa kohti melkein ilman havaituiksi tulemisen vaaraa. Täällä kätkivät viidakon pensaat heidät toisen rannan näkyvistä, tuolla hävisivät heidän päänsäkin pitkään ruohoon, jonka liikkuminen olisi pikemmin ilmaissut ihmisen kuin eläimen kulun. Mutta joka tapauksessa saattoi jousi nuolesta tai kivi lingosta aina äkkiarvaamatta lennähtää. Oli oltava varuillaan.

Kaikista saamistaan ohjeista huolimatta Tartelett kuitenkin kompastuen aivan sopimattomaan aikaan joitakuita maanpinnasta kohoavia kantoja vastaan teki pari, kolme kuperkeikkaa, jotka olisivat voineet pilata koko tilanteen. Godfrey alkoi jo katua, että oli ottanut moisen tökerön seuralaisekseen. Eikä tuosta mies-poloisesta voinut hänelle suurta apua olla. Parempi olisi epäilemättä ollut jättää hänet Willin puuhun tai, jos hän ei olisi tahtonut siihen suostua, kätkeä hänet metsään johonkin vesakkoon; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.

Tunnin kuluttua heidän mammutpetäjäin luota lähdettyänsä Godfrey oli kumppaneineen kulkenut mailin — vain yhden mailin, — sillä astuminen ei ollut helppoa tässä korkeassa ruohikossa ja näiden pensasrivien välissä. Kumpikaan ei ollut vielä nähnyt mitään epäilyttävää.

Tällä kohtaa puuttuivat puut vähintäänkin sadan metrin alalta; joki virtasi alastomien äyräittensä välissä; maa näytti avonaisemmalta.

Godfrey pysähtyi. Hän tarkkasi huolellisesti koko ruohikkoa puron oikealla ja vasemmalla puolella.

Mitään arveluttavaa ei vieläkään, ei mitään, joka olisi ilmaissut villien lähestymistä. Totta kyllä, että nämä, jotka eivät voineet luulla saaren olevan asumattoman, eivät tietenkään tunkeutuisi eteenpäin ilman varokeinoja. He lähtisivät yhtä varovaisina pyrkimään tämän pienen joen vartta ylöspäin kuin Godfrey oli sitä alaspäin kulkiessaan. Täytyi siis otaksua, että jos heitä kiertelisi lähettyvillä, hekään eivät laiminlöisi käyttää hyväkseen puiden tai korkeiden mastiksi- ja myrttipensaiden tarjoamaa suojaa. Ne sijaitsivat hyvin sopivasti, jotta välistä löytäisi väijytyspaikkoja.

Eriskummainen, mutta sittenkin varsin luonnollinen seikka oli, että mitä kauemmaksi he etääntyivät Tartelettin näkemättä ainoatakaan vihollista, sitä enemmän hävisi vähitellen viimemainitun levottomuus, jopa hän alkoi puhua halveksivasti noista "naurettavista ihmissyöjistä". Godfrey sensijaan näytti levottomammalta. Käyden kaksin verroin varovaiseksi hän jatkoi alastoman kohdan jäätyä selän taakse matkaa vasemmalla rannalla puiden suojassa.

Tunnin kävelyn perästä hän sitten saapui sille kohtaa, jossa rantoja ei enää reunustanut muu kuin vaivaiskasvuiset pensaat ja jossa ohuemmaksi käynyt ruohikko alkoi tuntea vaikutusta meren läheisyydestä.

Näissä olosuhteissa oli vaikea lymyillä, jollei tahtonut jatkaa matkaansa maata pitkin kontaten.

Niin Godfrey tekikin ja niin hän käski myöskin Tartelettin tehdä.

"Ei ole enää villejä! Ei ole enää ihmissyöjiä! Ne ovat lähteneet!" hoki tanssinopettaja.

"Niitä on!" väitti Godfrey innokkaasti, puhuen melkein kuiskaamalla. "Niiden täytyy olla tuolla…! Vatsallenne, Tartelett, vatsallenne! Olkaa valmis ampumaan, mutta älkää laukaisko ennenkuin minä käsken!"

Godfrey oli lausunut nuo sanat niin käskevään sävyyn, että opettaja, joka tunsi jalkainsa horjuvan allaan, vaivatta ja ponnistuksetta lysähti vaadittuun asentoon.

Ja siinä hän teki viisaasti!

Sillä Godfrey ei suinkaan ollut syyttä suotta puhunut niin pontevasti.

Siltä paikalta, jossa molemmat silloin olivat, ei voinut nähdä rantaa eikä sitä kohtaa, missä joki laski mereen. Joen polvessa oleva töyränne näet katkaisi jyrkästi näköalan sadan askeleen päästä; mutta yläpuolella tätä ahdasta näköpiiriä, jonka rannan kohoutumat sulkivat, nousi paksu savu suoraan ilmaan.

— Olisikohan tuo savu samaa alkuperää kuin ne, joita jo kahdesti olen vilaukselta nähnyt? — tuumi hän. — Olisiko siitä tehtävä se johtopäätös, että alkuasukkaita on jo ennen astunut maihin saaren pohjois- ja etelärannikolla ja että nuo savutuprut nousivat heidän sytyttämistään nuotioista? Mutta ei, se ei ole mahdollista, koska en ole milloinkaan tavannut tuhkaa, en jälkiä tulisijasta enkä sammuneita hiiliä! Ah, tällä kertaa kyllä tiedän, mistä savu johtuu!

Ja nopealla mateluliikkeellä, jota Tartelett parhaansa mukaan matki, hänen onnistui päätään ruohon yli kohottamatta ryömiä joen mutkaan asti.

Sieltä hän voi helposti tarkata koko sitä rannikon osaa, jonka halki pieni joki vyörytteli vettänsä.

Hän oli vähällä parkaista!… Hänen kätensä laskeutui opettajan olkapäälle merkiksi, että tämä ei saisi hievahtaakaan…! Turhaan mennä kauemmaksi…! Godfrey näki vihdoinkin sen, mitä katsomaan oli tullut.

Iso puista tehty, rantahietikolle matalien kallioiden väliin sytytetty rovio tuprutti taivaalle savutöyhtöänsä. Tämän tulen ympärillä häärivät eilen saapuneet villit syytäen sen virikkeeksi kahmaloittain uusia risuja, joita olivat keränneet kasaan. Niiden kanootti oli kiinnitetty isoon kiveen, ja nousevan vuoksen kohottelemana se keinui tyrskyn pienillä laineilla.

Godfrey saattoi eroittaa kaikki, mitä rannalla tapahtui, tarvitsematta käyttää kiikariansa. Hän ei ollut enempää kuin kahdensadan askeleen päässä nuotiosta, jonka räiskymisenkin hän kuuli. Hän käsitti heti, ettei hänen laisinkaan tarvinnut pelätä yllätystä takaapäin, koska neekerit, joiden lukumäärän hän niiden ruuhessa ollessa oli laskenut, olivat kaikki koolla.

Kymmenen kahdestatoista oli todella puuhassa, toiset nuotion kohentelemisessa, toiset paalujen maahan lyömisessä, ilmeisesti aikoen ripustaa niille paistinvartaan polynesialaiseen tapaan. Yhdestoista, joka näytti päälliköltä, käveli rannikon hiekalla luoden usein silmänsä saaren sisäosaa kohti, ikäänkuin peläten jotakin hyökkäystä.

Godfrey tunsi tämän alkuasukkaan hartioilla punaisen lippukankaan, josta oli tullut koristusesine.

Kahdestoista villi taas virui pitkänään maassa, tiukasti vaajaan sidottuna.

Godfrey käsitti liiankin hyvin, mikä kohtalo tätä onnetonta odotti. Tuo varras oli hänen lävistämistään varten! Tuo tuli oli laitettu hänen käristämisekseen…! Tartelett ei siis eilen ollut erehtynyt, kun hän aavistuksissaan nimitti näitä tulokkaita ihmissyöjiksi!

Täytyy myöntää myöskin, että hän ei siinäkään ollut erehtynyt, kun sanoi kaikkien Robinsonien, todellisten tai kuviteltujen, seikkailujen olevan vain jäljennöksiä toisistaan! Aivan varmaan olivat Godfrey ja hän nyt samassa tilanteessa kuin Daniel de Foen sankari villien astuessa maihin hänen saarelleen. Molemmat saisivat epäilemättä olla samanlaisen kaamean näytelmän katselijoina.

No, Godfrey oli päättänyt toimia tuon sankarin tavoin! Ei, hän ei sallisi surmata vankia, jota noiden ihmissyöjäin vatsat odottivat! Hän oli hyvin asestettu. Kahdella pyssyllään — neljä laukausta, — kahdella revolverillaan — kaksitoista laukausta, — hän kykeni helposti saamaan voiton yhdestätoista roikaleesta, jotka pelkkä tuliaseen pamauskin ehkä saisi lähtemään käpälämäkeen. Tämän päätöksen tehtyään hän odotti aivan kylmäverisesti hetkeä, jolloin hän salamana tulisi väliin.

Hänen ei tarvinnut pitkää aikaa odottaa.

Tuskin oli näet kahtakymmentä minuuttia kulunut, kun päällikkö lähestyi nuotiota ja näytti sitten vankia kädellään, määräyksiä odotteleville alkuasukkaille.

Godfrey nousi. Tietämättä miksi, noudatti Tartelett hänen esimerkkiänsä. Hän ei edes tiennyt, mitä hänen toverillaan oli mielessä, tämä kun ei ollut suunnitelmistaan hänelle mitään virkkanut.

Godfrey luulotteli kai, että villit hänet nähdessään tekisivät jonkun liikkeen, joko pakenisivat ruuhelleen tai hyökkäisivät häntä kohti…

Mitään sellaista ei tapahtunut. Näyttipä siltä kuin ei häntä olisi huomattukaan. Mutta sillä hetkellä teki päällikkö merkitsevämmän eleen… Kolme hänen kumppaneistaan kääntyi vankiin päin; he päästivät tämän irti ja pakottivat kävelemään tulen ääreen.

Tämä oli vielä nuori mies, joka tietäen viimeisen hetkensä tulleen tahtoi tehdä vastarintaa. Päättäen, jos mahdollista, myydä henkensä kalliista hinnasta hän alkoi työnnellä kiinni piteleviä alkuasukkaita pois; mutta hänet oli pian kaadettu maahan, ja tarttuen eräänlaiseen kivikirveeseen johtaja ryntäsi esille murskatakseen hänen päänsä.

Godfrey kirkaisi, ja sitten seurasi pamaus.

Luoti oli suhahtanut ilmassa, ja sen oli täytynyt kuolettavasti haavoittaa päällikköä, sillä tämä tuupertui tantereelle.

Laukauksen pamahtaessa pysähtyivät villit hämmästyneinä ikäänkuin eivät olisi koskaan pyssynpamausta kuulleet. Godfreyn nähdessään ne, jotka pitelivät vankia, päästivät hänet hetkiseksi.

Heti nousi mies-rukka ja lähti juoksemaan siihen suuntaan, missä huomasi odottamattoman pelastajansa.

Sillä hetkellä pamahti toinen laukaus.

Tartelett se oli, joka tähtäämättä — se kunnon mies sulki silmänsä siksi visusti! — oli laukaissut pyssynsä, ja sen perästä hän sai oikeaan poskeensa sellaisen täräyksen, että kukaan tanssin ja plastiikan opettaja ei milloinkaan ollut moista kokenut.

Mutta mikä sattuman oikku! Toinen villi kellistyi päällikkönsä viereen.

Silloin valtasi pakokauhu mustat miehet. Kenties luulivat jälkeenjääneet olevansa tekemisissä lukuisan alkuasukasjoukon kanssa, jota eivät voisi vastustaa? Tai ehkä he aivan yksinkertaisesti säikähtyivät huomatessaan nämä kaksi valkoihoista, jotka näkyivät taskustaan sieppaavan salaman! Villit korjasivat molemmat haavoitetut, veivät ne mukanaan ja syöksyivät ruuheensa alkaen meloa airoillaan tarmonsa takaa, päästäkseen pois pienestä lahdenpoukamasta. Levittäen purjeensa ne laskivat ulapalle suunnaten Lippuniemekkeen kärkeä kohti, jonka pian sivuuttivat.

Godfrey ei ajatellut niiden enempää hätyyttelemistä. Mitä olisi hyödyttänyt tappaa niistä useampia? Hän oli pelastanut heidän uhrinsa ja ajanut heidät pakoon; se oli tärkeintä. Kaikki tämä oli tapahtunut sellaisella tavalla, että ihmissyöjät varmaankaan eivät ikinä tahtoisi palata Phinan saarelle. Kaikki oli siis kääntynyt parhain päin. Oli vain nautittava voitosta, jonka tuottamasta kunniasta Tartelett ei epäröinyt lukea suurta osaa omaksi ansiokseen.

Tällä välin oli vanki saapunut pelastajainsa luo. Hetkiseksi hän oli pysähtynyt pelosta, jonka nämä yliluonnolliset olennot hänessä herättivät, mutta oli melkein heti jatkanut kulkuansa. Päästyään kahden valkoisen eteen hän kumartui maahan asti. Sitten hän tarttui Godfreyn jalkaan ja asetti sen päänsä päälle alistumisen ja kuuliaisuuden merkiksi.

Ihan olisi voinut luulla, että tämä Polynesian luonnonlapsikin oli lukenut kertomuksen Robinson Crusoesta.

XVIII

Yksinkertaisen alkuasukkaan siveellistä ja ruumiillista kasvatusta.

Godfrey nosti heti maasta jalkojensa juureen langenneen mustan poloisen ja katseli tarkkaan hänen kasvojansa.

Mies oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, ja hänen ainoana pukunaan oli nivusten ympärille kääritty riekale. Hänen piirteistään samoin kuin päänmuodostuksesta saattoi tuntea hänen kuuluvan afrikalaiseen neekerirotuun. Häntä ei mitenkään voinut sekoittaa perin alhaisella asteella oleviin papualaisiin, jotka matalan kallonsa ja pitkien käsivarsiensa vuoksi niin omituisesti muistuttavat apinasta.

Mutta miten oli tämä Sudanin tai Abessinian neekeri joutunut Tyynessä meressä sijaitsevan saariryhmän alkuasukkaiden käsiin? Sen olisi voinut saada tietää, jos musta tulokas olisi puhunut englanninkieltä tai jotakuta niistä kahdesta tai kolmesta eurooppalaisesta kielestä, joita Godfrey kykeni ymmärtämään.

Mutta pian kävi selville, että tuo onneton ei käyttänyt muuta kuin aivan käsittämätöntä kieltä — luultavasti noiden alkuasukkaiden murretta, joiden luo hän epäilemättä oli saapunut aivan nuorena.

Godfrey oli kyllä heti kysynyt häneltä jotakin englanninkielellä, mutta saamatta mitään vastausta. Hän oli sitten eleillä ja merkeillä hiukan vaivaloisesti antanut hänen ymmärtää, että halusi tietää hänen nimensä.

Muutamien turhien yritysten perästä tämä neekeri, joka kasvonpiirteiltään näytti tosiaan varsin järkevältä, jopa rehelliseltäkin, vastasi hänelle tehtyyn kysymykseen tällä ainoalla sanalla:

"Karefinotu."

"Karefinotu!" huudahti Tartelett. "Kuuletteko, mikä nimi…? Minä ehdottaisin puolestani, että nimittäisimme häntä 'Keskiviikoksi', koska tänään on keskiviikko. Niinhän tehdään aina Robinsonien saarilla! Onko luvallista nimittää itseään Karefinotuksi?"

"Jos se on tämän miehen nimi", vastasi Godfrey, "niin miksi hän ei saisi sitä pitää?"

Ja sillä hetkellä hän tunsi käden laskeutuvan rintaansa vasten, samalla kun neekerin koko naama näkyi häneltä kysyvän, mikä hänen nimensä oli.

"Godfrey!" vastasi nuori mies.

Neekeri koetti matkia nimeä; mutta vaikka Godfrey oli sen hänelle toistanut usean kerran, ei hän kyennyt sitä lausumaan käsitettävästi. Silloin hän kääntyi opettajan puoleen, ikäänkuin tahtoen tietää hänen nimensä.

"Tartelett", vastasi tämä ystävällisesti.

Tuo tavuyhtymä oli kaiketikin sopiva neekerin puhe-elimille, sillä hän lausui sen hyvin selvästi.

Siitä näkyi opettaja olevan erinomaisen ylpeä ja mielissään. Ja olihan siihen syytäkin!

Sitten Godfrey, tahtoen koetella miehen älyä, yritti saada hänet käsittämään, että hän halusi tietää saaren nimen. Hän näytti hänelle siis kädellään metsien, ruohikkojen ja kukkulain muodostamaa kokonaisuutta, sitten niitä kehystävää rantaa ja meren ulappaa sekä katsoi häneen kysyvästi.

Karefinotu, joka ei heti käsittänyt hänen tarkoitustansa, matki Godfreyn liikkeitä ja kääntyi ympärinsä silmäillen koko seutua.

"Arneka", virkkoi hän vihdoin.

"Arneka?" matki Godfrey polkien jalallaan maata paremmin korostaakseen kysymystänsä.

"Arneka!" toisti musta.

Tästä ei Godfrey saanut selville mitään, ei saaren oikeata maantieteellistä nimeä eikä sen asemaa Tyynessämeressä. Muististaan hän ei laisinkaan löytänyt tuollaista nimeä; se oli luultavasti alkuasukasten antama nimitys ja kartanpiirustajille ehkä tuntematon.

Tällä välin Karefinotu katseli herkeämättä ja hämmästyneenäkin näitä kahta valkoihoista, kulkien toisen luota toisen luo ikäänkuin tahtoen painaa tarkasti mieleensä heille ominaiset eroavaisuudet. Hänen hymyilevä suunsa paljasti komeat, hohtavan valkoiset hampaat, joita Tartelett tarkkasi hiukan arastellen.

"Jos nuo hampaat", sanoi hän, "eivät koskaan ole purreet ihmislihaa, niin räjähtäköön pikku viuluni kädessäni!"

"Ainakaan, Tartelett", vastasi Godfrey, "ei uusi kumppanimme enää näytä sellaiselta kurjalta raukalta, joka paistetaan ja syödään! Se on pääasia!"

Enimmin kiinnittivät Karefinotun huomiota Godfreyn ja Tartelettin kantamat aseet, yhtä hyvin pyssyt, jotka heillä oli kädessä, kuin vyöllä riippuvat revolveritkin.

Godfrey huomasi helposti tuon uteliaisuuden. Oli ilmeistä, että villi ei koskaan ennen ollut nähnyt tuliasetta. Ajatteliko hän, että joku noista rautaputkista oli singahduttanut salaman, tuoden hänelle itselleen pelastuksen? Sitä saattoi aavistaa.

Godfrey tahtoi silloin antaa hänelle, viisaasti kyllä, ylevän käsityksen valkoisten voimasta. Hän viritti pyssynsä hanan ja näyttäen sitten Karefinotulle ruohokentällä noin viidenkymmenen jalan päässä pyrähtelevää peltopyytä kohotti pyssyn nopeasti olkapäätänsä vasten ja laukaisi. Lintu putosi maahan.

Pamauksen kuullessaan neekeri oli tehnyt mainion hyppäyksen, jota Tartelett ei voinut olla ihailematta tanssitaiteelliselta näkökannalta. Voittaen sitten pelkonsa ja nähdessään linnun siipirikkona laahustavan ruohossa neekeri ponnahti ja juoksi nopeana kuin ajokoira saalista noutamaan. Puolittain riemuissaan, puolittain hämmästyneenä hypähdellen hän toi sen herralleen.

Silloin pisti Tartelettin päähän näyttää Karefinotulle, että Suurhenki oli hänellekin suonut kyvyn luoda salamaa. Ja kun hän havaitsi jäävarpusen levollisena istumassa vanhalla kannolla joen partaalla, nosti hän pyssyn poskelleen ja tähtäsi.

"Ei!" kielsi Godfrey heti. "Älkää ampuko, Tartelett!"

"Ja miksikä en?"

"Ajatelkaahan toki, että jos vahingossa ampuisitte ohi, niin tuon neekerin käsitys meistä alenisi!"

"Ja miksikä ampuisin ohi?" vastasi Tartelett hiukan suutahtaen. "Enkö minä taistelussa, vaikka käsittelin pyssyä ensi kertaa, enemmän kuin sadan askeleen päästä osannut suoraan rintaan yhtä noista ihmissyöjistä?"

"Epäilemättä osasitte", myönsi Godfrey, "koskapa se kellistyi. Mutta uskokaa minua, Tartelett, älkää yhteisen etumme nimessä uhmailko onnea toistamiseen!"

Opettaja närkästyi hiukan, mutta taipui kuitenkin. Hän laski pyssynsä jälleen olalleen — hyvin mahtailevasti, — ja molemmat palasivat Karefinotun seuraamina Willin puulle.

Täällä Phinan saaren uusi asukas todella hämmästyi nähdessään tämän mammutpetäjän tyveen niin onnellisesti laaditun majan. Hänelle täytyi ennen kaikkea esimerkeillä näyttää, mihin näitä työkaluja, kojeita ja astioita käytettiin. Karefinotu kuului kaikesta päättäen alimmalla kehitysasteella oleviin villeihin tai oli kauan elänyt sellaisten parissa, sillä rautakin näkyi olevan hänelle tuntematonta. Hän ei käsittänyt, että pata ei syttynyt, kun se asetettiin hehkuville hiilille. Hän tahtoi nostaa sen tulelta pois suureksi kiusaksi Tartelettille, jonka toimena oli valvoa liemen kehitystä. Kuvastimen edessä, joka hänelle näytettiin, hän osoitti myöskin täydellistä kummastusta. Hän käänsi sitä ja käänsi uudestaan, nähdäkseen oliko hän itse siellä takana.

"Mutta hänhän on tuskin edes apina, tuo murjaani!" huudahti opettaja virnistäen halveksivasti.

"Ei, Tartelett", vastasi Godfrey, "hän on enemmän kuin apina, koska hän katsoo kuvastimen taakse, — se osoittaa hänessä järkevää ajattelua, johon ei mikään elukka pystyisi!"

"No, olkoon menneeksi, myöntäkäämme, että hän ei ole apina", virkkoi Tartelett pudistaen päätänsä varsin epäilevästi. "Mutta saammepa nähdä, että moisesta oliosta ei ole mitään apua."

"On varmaan!" vastasi Godfrey.

Kuitenkaan ei Karefinotu hylkinyt ruokia, joita hänelle tarjottiin. Hän haisteli ensin, maistoi sitten huulillaan, ja loppujen lopuksi riitti hänen nauttimansa aamiainen, kaniiniliemi, osa Godfreyn tappamasta peltopyystä ja lampaan olkalapa kama- ja jam-juurien kera tuskin sammuttamaan hänen sisälmyksiänsä kalvavaa nälkää.

"Mies-raukalla näkyy olevan hyvä ruokahalu", virkkoi Godfrey.

"On niinkin", vastasi Tartelett, "ja parasta on olla varuillaan sen veitikan kannibaalivaistoja vastaan!"

"No, no, Tartelett! Kyllä me osaamme vieroittaa hänet ihmislihaa himoitsemasta, jos hän joskus olisikin sen makuun päässyt!"

"En mene siitä valalle", vastasi opettaja. "Sanotaan, että kun on sitä kerran maistanut…!"

Toisten täten jutellessa Karefinotu kuunteli mitä tarkkaavaisimmin. Hänen silmänsä loistivat älykkyydestä. Huomasi, että hän olisi tahtonut ymmärtää, mitä hänen kuultensa sanottiin. Sitten hän puhui itsekin ja tavattoman vuolaasti; mutta kaikki oli pelkkiä luonnonääniä muistuttavia, merkityksettömiä tavuja ja kimeitä huudahduksia, joissa pääaineksena olivat a- ja u-ääntiöt, kuten on laita useimmissa polynesialaisissa kielissä.

Mutta kuka tuo sallimuksen toimesta pelastettu neekeri lienee ollutkin, hän oli toki uusi toveri, sanokaamme, että hän oli määrätty uskolliseksi palvelijaksi, todelliseksi orjaksi, jonka mitä odottamattomin sattuma oli lähettänyt Willin puun isännille. Hän oli roteva, ketterä ja vilkas, eikä häntä siis mikään työ tympäissyt. Hän osoitti todellista kykyä matkimaan kaikkea, mitä näki tehtävän. Täten Godfrey ryhtyikin häntä kasvattamaan. Kotieläinten hoito, juurien ja hedelmien keruu, päivän ravinnoksi tarvittavien lampaiden tai kaniinien teurastaminen ja paloitteleminen, eräänlaisen juoman, manzanillan villeistä "omenista" puristetun hedelmäviinin valmistus jätettiin hänen toimekseen, ja hän suoritti kaikki huolellisesti, kun ensin oli nähnyt, miten toiset menettelivät.

Mitä Tartelett lienee ajatellutkin, niin Godfrey ei koskaan tuntenut minkäänlaista epäluuloa tätä villiä kohtaan, ja näytti siltä, että hänen ei koskaan tarvitsisi luottamustansa katua. Jos hän oli levoton, johtui se siitä, että hän pelkäsi ihmissyöjien joskus palaavan, ne kun nyt tunsivat Phinan saaren aseman.

Ensimmäisestä päivästä asti oli Karefinotulle varattu vuode Willin puun kammiossa; mutta jos ei satanut, nukkui hän mieluummin ulkona jossakin puunkolossa, ikäänkuin olisi tahtonut olla sellaisessa paikassa, mistä voi paremmin vartioida asuntoa.

Kahden viikon ajalla senjälkeen, kun oli saapunut saarelle, seurasi Karefinotu useita kertoja Godfreytä metsästysretkelle. Hänen kummastuksensa oli silloin aina tavaton, kun hän näki otusten putoavan tuolla tavoin matkan päästä iskettyinä; mutta tällöin hän teki koiranvirkaa niin innokkaasti ja ripeästi, että mikään este — viidakko, pensasryhmä tai puro — ei voinut häntä pysähdyttää. Vähitellen Godfrey siis varsin vakavasti kiintyi tähän neekeriin. Ei ollut muuta kuin yksi asia, johon Karefinotu ei laisinkaan näkynyt pystyvän, nimittäin englanninkielen oppiminen. Kuinka paljon hän ponnistelikin, hän ei kyennyt lausumaan tavallisimpiakaan sanoja, joita Godfrey ja varsinkin tanssimestari Tartelett itsepintaisesti yrittivät hänelle opettaa.

Näin kului aika. Mutta vaikka nykyisyys niin onnellisten sattumain yhdyttyä olikin jokseenkin siedettävä, vaikka mikään välitön vaara ei ollut uhkaamassa, täytyihän Godfreyn toki miettiä, kuinka joskus pääsisi pois tältä saarelta, millä keinoin vihdoinkin voisi palata kotimaahan! Ei kulunut päivääkään hänen ajattelemattansa Will-enoa ja kihlattuansa! Hän ei voinut salaista pelkoa tuntematta nähdä sateisen ja myrskyisen talvikauden lähenevän, se kun kohottaisi hänen ja hänen ystäviensä ja perheensä välille vieläkin ylipääsemättömämmän rajamuurin!

Syyskuun 27 päivänä tapahtui jotakin. Jos se tuottikin lisähommia Godfreylle ja hänen kahdelle kumppanilleen, takasi se samalla runsaan lisävaraston heidän muonaansa.

Godfrey ja Karefinotu olivat simpukoita poimimassa Dream-lahden äärimmäisessä pohjukassa, kun huomasivat tuulen alla suunnattoman määrän pieniä liikkuvia luotoja, joita nousuvesi keinutteli hiljalleen rantaa kohti. Se oli ikäänkuin uiva saaristo, ja sen pinnalla käveli tai pyrähteli muutamia noista laajasiipisistä linnuista, joita toisinaan nimitetään merihaukoiksi.

Mitä siis olivat nuo röykkiöt, jotka ajelehtivat yhdessä, nousten ja laskeutuen aaltojen mukaan?

Godfrey ei tiennyt, mitä siitä ajatella, kunnes Karefinotu heittäytyi vatsalleen maahan ja työntäen sitten päänsä syvälle hartiainsa väliin ja taivuttaen käsivartensa ja säärensä alleen alkoi matkia eläimen liikkeitä, joka hitaasti ryömii maassa.

Godfrey katseli häntä käsittämättä mitään tuosta kummallisesta voimistelusta.

"Kilpikonnia!" huudahti hän sitten yhtäkkiä.

Karefinotu ei ollut pettynyt. Siellä oli neljännespenikulman alalla kymmeniä tuhansia kilpikonnia, jotka uivat vedenkalvossa. Sadan sylen päässä rannasta hävisivät useimmat sukeltamalla, ja merihaukat, jotka menettivät tukikohtansa, kohosivat laajoissa kierteissä ilmaan. Mutta onneksi päätyi satakunta matelijaa rannikolle.

Godfrey ja neekeri olivat juoksujalkaa rientäneet rantahietikolle tätä merisaalista vastaan, josta jokainen elukka oli ainakin kaksi tai kolme jalkaa läpimitaten. Ja ainoa keino estää kilpikonnia pääsemästä takaisin mereen oli kääntää ne selälleen. Tähän raskaaseen hommaan Godfrey ja Karefinotu siis ryhtyivät, ja aika väsyttävää se olikin.

Seuraavat päivät käytettiin kaiken tämän saaliin keräämiseen. Kilpikonnanlihaa, joka on oivallista sekä tuoreena että säilytettynä, voitiin heti käyttää ja myös panna varastoon. Talven varalle Godfrey suolautti suurimman osan lihoista, voidakseen käyttää niitä jokapäiväiseksi tarpeeksi, mutta jonkun aikaa oli pöydällä erilaisia kilpikonnanliemiä, joita ei ainoastaan Tartelett pitänyt herkullisina.

Tätä tapausta lukuunottamatta ei elämän yksitoikkoisuutta enää mikään häirinnyt. Joka päivä käytettiin samat tunnit samoihin hommiin. Ja eikö tämä olo kävisi vielä synkemmäksi, sitten kun talvikausi pakottaisi Godfreyn tovereineen sulkeutumaan Willin puuhun? Sitä ajatellessaan Godfrey tunsi aina levottomuutta. Mutta mitäpä sille mahtoi?

Sillä välin hän jatkoi Phinan saaren tutkimista; hän käytti metsästykseen kaiken ajan, jota ei tarvinnut kiireellisempiin puuhiin. Useimmiten oli Karefinotu hänen mukanaan, mutta Tartelett pysyi kotona.

Tämä ei varmaankaan ollut erämies, vaikka hänen ensimmäinen yrityksensä olikin ollut mestarilaukaus!

Näillä retkillä sitten kerran sattui odottamaton tapaus, senlaatuinen, että se tiesi Willin puun asukkaiden vastaiselle turvallisuudelle perin vakavaa vaaraa.

Godfrey ja neekeri olivat menneet otusten pyyntiin isoon keskusmetsään sen harjanteen juurelle, joka oli Phinan saaren varsinaisena selkärankana. Aamusta asti he eivät olleet nähneet kuin parin antiloopin juoksevan korkeiden ikäpuiden välitse, mutta liian etäällä, jotta niiden kaatamiseen olisi ollut mitään otaksuttavaa mahdollisuutta.

Mutta koska Godfrey, joka ei laisinkaan ollut pikkuriistaa ampumassa, ei yrittänytkään surmata vain surmaamisen vuoksi, päätti hän palata ilman saalista. Kai hän sitä hiukan pahoitteli, mutta ei niin paljon antiloopin lihan kuin näiden märehtijäin taljojen vuoksi, joita hän aikoi käyttää hyvään tarpeeseen.

Kello oli jo kolme iltapäivällä. Ennen aamiaista, jonka hän tovereineen oli nauttinut puiden juurella, yhtä vähän kuin sen jälkeenkään ei häntä ollut metsästysonni suosinut. Molemmat laittautuivat siis päivälliseksi palaamaan Willin puulle, kun Karefinotu heidän juuri metsästä ulos tullessaan äkkiä hätkähti. Sitten hän syöksyen Godfreytä kohti tarttui tämän hartioihin ja laahasi niin tarmokkaasti mukanaan, että toinen ei kyennyt vastustamaan.

Kaksikymmentä askelta etäämpänä Godfrey pysähtyi, veti henkeänsä ja kääntyen Karefinotuun päin loi häneen kysyvän katseen.

Suunniltaan säikähtynyt neekeri osoitti ojennetulla kädellään vähemmän kuin viidenkymmenen askeleen päässä liikkumatta kyyröttävää eläintä.

Se oli harmaakarhu, joka käpälillään syleili puunrunkoa ja nuokutti isoa päätänsä ikäänkuin juuri olisi hyökkäämäisillään molempain metsästäjäin kimppuun.

Asiaa edes miettimättä Godfrey veti pyssynsä hanan heti vireeseen ja laukaisi, ennenkuin Karefinotu oli ehtinyt häntä siitä estää.

Oliko luoti osunut mahtavaan kämmenjalkaiseen? Luultavasti. Oliko se saanut surmansa? Siitä ei voinut mennä takuuseen; mutta sen käpälät irtaantuivat ja se kierähti puun juurelle.

Ei ollut viivyteltävä. Käsikähmästä noin peloittavan eläimen kanssa olisi saattanut olla mitä kamalimmat seuraukset. Tiedetään, että noiden karhujen hyökkäys Kalifornian metsissä saattaa ammattimetsästäjätkin mitä kauheimpaan vaaraan.

Niinpä neekeri tarttuikin Godfreyn käsivarteen raahatakseen hänet mitä nopeimmin sieltä pois. Ja käsittäen, että tässä ei voinut olla liian varovainen, nuori mies totteli.

XIX

Tilanne mutkistuu yhä.

Jokainen myöntänee, että pelottavan villipedon ilmestyminen Phinan saarelle oli seikka, joka ei voinut olla mitä suurimmassa määrässä huolestuttamatta kovan kohtalon sinne sulkemia ihmisparkoja.

Godfrey — joka siinä ehkä menetteli epäviisaasti — ei pitänyt itseänsä oikeutettuna salaamaan Tartelettilta, mitä oli tapahtunut.

"Karhu!" huudahti Tartelett katsoen säikähtyneenä ympärilleen, ikäänkuin lauma noita petoja olisi hyökkäillyt Willin puun lähettyvillä. "Minkätähden karhu? Eihän tähän asti ole ollut karhuja saarellamme! Jos niitä on yksi, niin voi olla useampiakin, vieläpä suuri joukko muitakin raatelevia petoja: jaguareja, panttereja, tiikerejä, hyeenoja, leijonia!"

Tartelett näki Phinan saaren joutuneen jo kokonaisen häkistään ulos murtautuneen eläinkokoelman haltuun.

Godfrey vastasi hänelle, ettei saanut mitään liioitella. Hän oli nähnyt karhun, se oli varmaa. Miksi ei ainoakaan noista pedoista ollut tähän asti näyttäytynyt hänen samoillessaan saaren metsiä, sitä hän ei voinut selittää, ja se oli todella selittämätöntä. Mutta siitä oli pitkä matka johtopäätökseen, että saaren metsissä ja ruohikoilla vilisisi kaikenlaisia petoeläimiä. Oli kuitenkin oltava varuillaan eikä enää lähdettävä ulos muutoin kuin hyvin asestettuna.

Onneton Tartelett! Tästä päivästä lähtien oli hänen elämänsä alituista levottomuutta, mielenliikutusta, kauhua ja yhä uusiintuvaa järjetöntä säikähtymistä, mikä sai hänet kovin kipeästi ikävöimään takaisin kotimaahansa.

"Ei", toisteli hän, "ei! Jos täällä on petoja… niin olen saanut kylläkseni ja tahdon päästä täältä pois!"

Mutta keinot puuttuivat.

Godfreyn tovereineen oli siis tästedes oltava varuillaan. Hyökkäys saattoi tapahtua ei ainoastaan rannikon ja ruohikon puolelta, vaan itse mammutpetäjä-metsikössäkin. Senpävuoksi ryhdyttiin vakaviin toimenpiteisiin asunnon turvaamiseksi äkillisiltä päällekarkauksilta. Portti suljettiin visusti, niin että se saattoi vastustaa petoeläimen kynsiä. Mitä kotieläimiin tulee, olisi Godfrey mielellään laittanut niille tallin, johon olisi voinut ne sulkea, ainakin yöksi, mutta se ei ollut helppoa. Tyydyttiin siis pysyttämään ne, mikäli mahdollista, Willin puun lähettyvillä eräänlaisessa oksista tehdyssä aitauksessa, josta ne eivät voineet päästä ulos. Mutta tämä aitaus ei ollut kyllin vahva eikä kyllin korkea voidakseen pidättää karhun tai hyeenan murtautumasta sen lävitse tai hyppäämästä sen yli.

Mutta kun Karefinotu kaikista varoituksista huolimatta yhä vartioi öisin majan ulkopuolella, toivoi Godfrey yhä voivansa välttää suoranaisen hyökkäyksen.

Tosin kyllä antausi Karefinotu vaaraan, ollessaan täten Willin puun vartijana; mutta hän oli kaiketi käsittänyt, että hän siten tekisi palveluksen pelastajilleen, ja pysyi itsepintaisesti päätöksessään entiseen tapaansa valvoa yhteistä turvallisuutta, sanoipa Godfrey hänelle mitä tahansa.

Viikko kului, eikä mitään tuollaista peloittavaa vierasta ollut sillä tienoolla näkynyt. Muuten ei Godfrey enää poistunutkaan asunnolta, paitsi milloin se oli välttämätöntä. Kun lampaat, vuodet ja muu karja kävivät laitumella lähiniityllä, ei niitä päästetty näkyvistä. Useimmiten toimitti Karefinotu paimenen virkaa. Hän ei ottanut mukaansa pyssyä, sillä näytti siltä, että hän ei ollut oppinut käsittämään tuliaseiden käyttelyä; mutta toinen metsästyspuukoista riippui hänen vyöstään, ja oikeassa kädessään hänellä oli kirves.

Täten asestettuna ei tarmokas neekeri olisi epäröinyt hyökätä tiikeriä tai mitä muuta pahimmanlaatuista petoa vastaan tahansa.

Mutta kun ei karhua eikä mitään muutakaan suurta petoa ollut viime kohtauksen jälkeen näyttäytynyt, alkoi Godfrey rauhoittua. Vähitellen hän ryhtyi uudestaan tutkimuksiinsa ja metsästykseen, mutta etääntymättä niin kauaksi saaren sisäosaan. Tällöin, kun neekeri oli Godfreyn mukana, ei Willin puuhun visusti sulkeutunut Tartelett olisi uskaltautunut sieltä ulos, vaikka olisi ollut tanssitunti annettavana! Toisinaan Godfrey taas lähti yksinään, ja balettimestarilla oli silloin toveri, jonka opettamiseen hän itsepäisesti uhrautui.

Niin! Tartelett oli ensin aikonut opettaa Karefinotulle englanninkielen tavallisimmat sanat; mutta hänen täytyi siitä yrityksestä luopua, sillä niin huonosti näkyivät neekerin äänijänteet soveltuvan sen sanojen lausumiseen.

— No, — oli Tartelett tuuminut, — koska en kelpaa hänen opettajakseen, niin olen hänen oppilaansa!

Niinpä hän oli saanut päähänsä oppia Karefinotun puhumaa kieltä.

Turhaan selitti hänelle Godfrey, että siitä ei olisi heille suurta hyötyä; Tartelett ei antanut perään. Hän keksi siis keinoja tehdäkseen Karefinotulle käsitettäväksi, että tahtoi tätä omalla kielellään nimittämään ne esineet, joita hän kädellään osoitti.

Täytyy tosiaan uskoa, että oppilas Tartelettilla oli hyvää taipumusta, sillä kahden viikon päästä hän taisi viitisentoista sanaa! Hän tiesi, että Karefinotu sanoi hirsi tarkoittaessaan valkeata, aradu, kun oli kysymys taivaasta; mervira merkitsi hänen kielellään merta, dura oli puu ja niin edespäin. Tartelett oli tästä taidostaan yhtä ylpeä kuin jos olisi saanut ensimmäisen palkinnon Polynesian kielessä suurissa tutkintokilpailuissa.

Silloin hän kiitollisena tahtoi antaa tunnustuksensa opettajalleen siitä, mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt, — ei enää pakottamalla häntä mongertamaan englantilaisia sanoja, vaan opettamalla hänelle eurooppalaisen tanssitaiteen sirot liikkeet ja oikeat periaatteet.

Nyt ei Godfrey voinut olla sydämestään nauramatta! Kuluihan siihen ainakin aika, ja sunnuntaisin, kun ei enää ollut mitään tehtävää, hän oli mielellään saapuvilla San Franciscon kuuluisan tanssiopettajan esityksissä.

Se oli tosiaan näkemisen arvoista! Onneton Karefinotu ähki, puhki ja hikoili kuin höyrypannu alistuessaan tanssin alkeisharjoituksiin! Hän oli kuitenkin opinhaluinen ja koetti parastaan; mutta olihan hän kaikkien heimolaistensa tapaan pystyhartiainen ja eikö hänen rotuominaisuuksiinsa kuulunut ulkoneva vatsa, sisäänpäin kääntyneet polvet ja jalat? Kasvattakaa sitten moisella tavalla rakennetusta villistä joku Vestris tai Saint-Leon!

Kuitenkin kaikitenkin oli opettaja hellittämätön. Ja vaikka tämä harjoitus Karefinotulle olikin kidutusta, oli hän sittenkin innokas. Mitä saikaan hän kärsiä vain asettaakseen jalkansa ensimmäiseen asentoon, sitä ei voisi kuvaillakaan! Ja kun oli siirryttävä toiseen ja sitten kolmanteen, oli se vieläkin vaikeampaa!

"Mutta katsohan toki minua, visapää!" huusi Tartelett, joka esimerkillä avusti ohjaustansa. "Jalat ulospäin! Vielä enemmän ulospäin! Tuon varpaat toisen kantapään kohdalle! Avaa polvesi, vintiö! Alenna olkapäitäsi, tolvana! Pää suoraan…! Käsivarret kaareen…!"

"Mutta tehän vaaditte häneltä mahdottomia!" huomautti Godfrey.

"Mikään ei ole mahdotonta älykkäälle ihmiselle!" vastasi Tartelett poikkeuksetta.

"Mutta hänen ruumiinrakenteensa ei siihen sovellu…"

"Mutta sen täytyy sopia; kyllä se vielä sopiikin! Se on välttämätöntä, siitä ei mihinkään pääse; ja myöhemmin saa tuo villi kiittää minua ainakin siitä, että osaa säädyllisesti esiintyä salongissa!"

"Mutta eihän tuo neekeri koskaan joudu salonkiin!"

"No, no, mistäpä te sen tiedätte, Godfrey?" vastasi opettaja ylvästellen. "Eikö tulevaisuus ole nousukkaiden, jotka osaavat ottaa ajasta vaarin?"

Tämä oli Tartelettin kaikkien väitteiden loppuponsi. Ja sitten opettaja otti taskuviulunsa ja veti jousellaan pieniä kimeitä säveliä, jotka riemastuttivat Karefinotua. Muuta kiihoitusta ei tarvittu! — Välittämättä tanssitaidon säännöistä neekeri hyppi, vääntelihe ja kieppui kuin mikäkin hyrrä!

Ja nähdessään tämän Polynesian lapsen käyttäytyvän tähän tapaan Tartelett mietti uinaillen, eivätkö nuo ehkä hiukan liian rohkeat ja omaperäiset askeleet olleet ihmiselle aivan luonnollisia, vaikkakin ne uhmailivat kaikkia taiteen periaatteita!

Mutta jättäkäämme tanssin ja plastiikan opettaja näihin filosofisiin mietteisiinsä palataksemme kysymyksiin, jotka ovat sekä hyödyllisempiä että tärkeimpiä.

Viimeisillä retkeilyillään metsässä tai kentällä, joko sitten yksinään tai Karefinotun seurassa, ei Godfrey ollut havainnut mitään muuta petoa. Hän ei edes ollut nähnyt niiden jälkiä. Puron partaalla, jonne ne tietenkin olisivat tulleet janoansa sammuttamaan, ei ollut ainoatakaan merkkiä niiden käpälistä. Öisin ei kuulunut ulvontaa eikä epäilyttävää mörinää. Sitäpaitsi eivät kotieläimet vieläkään osoittaneet minkäänlaista levottomuutta.

— Tuo on omituista, — ajatteli Godfrey toisinaan, — enkä minä kuitenkaan ole erehtynyt! Eikä myöskään Karefinotu. Karhun hän minulle tosiaan näytti. Ihan varmaa on, että ammuin karhua! Otaksuen, että sen tapoin, olisiko tuo siis ollut kämmenjalkaisten viimeinen edustaja saarellamme?

Se oli aivan selittämätöntä! Sitäpaitsi olisi Godfreyn, jos hän oli karhun kaatanut, täytynyt löytää sen ruumis paikalta, missä oli sitä ampunut. Mutta turhaan hän oli sitä sieltä etsinyt! Täytyikö hänen siis uskoa, että eläin oli kuolettavasti haavoitettuna heittänyt henkensä kaukana sieltä jossakin luolassa? Olihan se kyllä mahdollista; mutta silloin tuolla kohdalla puun juurella olisi näkynyt hyytynyttä verta, jota siellä ei kuitenkaan ollut.

— Olkoon sen asian laita miten tahansa, — tuumi Godfrey, — mutta olkaamme aina varuillamme!

Marraskuun alkupäivinä saattoi sanoa ankaran vuodenajan alkaneen tällä tuntemattomalla leveysasteella. Kylmää sadetta tuli jo tuntikausia. Myöhemmin kai seuraisi loppumattomia rankkasateita, jotka jatkuvat taukoamatta viikkomäärin ja ovat ominaisia tämän leveyspiirin sateisille talvikuukausille.

Godfreyn täytyi nyt ryhtyä laittamaan tulisijaa itse Willin puun sisukseen, — välttämätöntä tulisijaa, jonka avulla talvella sekä lämmitettäisiin asuntoa että keitettäisiin ruokaa suojassa sadekuuroilta ja tuulenpuuskilta.

Tulisijan saattoi kyllä aina laittaa asunnon nurkkaan isojen kivien väliin, joista toiset sovitettiin lappeelleen ja toiset syrjälleen. Vaikein kysymys oli savun ulosjohtaminen, sillä sen päästäminen pitkästä torvesta, joka kulki mammutpetäjän sisässä tyvirungon päähän asti, ei ollut käytännöllistä.

Godfreyn mieleen juolahti silloin tehdä putki muutamista pitkistä ja paksuista bamburuo'oista, joita kasvoi paikoittain joen partailla.

Täytyy myöntää, että Karefinotusta oli hänelle siinä hommassa hyvin suurta apua. Musta mies käsitti, ei aivan vaikeuksitta, mitä Godfrey halusi. Neekeri seurasi hänen mennessään kahden penikulman päähän Willin puusta valitsemaan paksuimpia bambuja; hän avusti myöskin takan rakentamisessa. Kivet sijoitettiin lattialle kammion perälle vastapäätä ovea. Bamburuo'oista, joiden ydin oli poistettu ja joiden oksien kohdalle oli leikattu kierteitä, tehtiin, kun ne sovitettiin päistään toinen toisensa sisään, kylliksi pitkä putki, joka päättyi mammutpetäjän kuoreen puhkaistuun aukkoon. Tämän täytyi siis riittää, kunhan vain pidettiin tarkka huoli, että bambu ei syttynyt tuleen. Ilokseen Godfrey näki hauskan tulen pian loimuavan, savun tärvelemättä puun sisustaa tai tekemättä siellä oleskelemista tukalaksi.

Hän oli tehnyt viisaasti ryhtyessään tähän laitokseen ja vielä viisaammin kiirehtiessään sen valmistumista.

Sillä marraskuun 3 päivästä sen 10 päivään asti satoi ihan lakkaamatta kuin saavista kaataen. Olisi ollut mahdotonta ylläpitää tulta ulkoilmassa. Näiden synkkien päivien kuluessa täytyi pysytellä majassa. Ei voinut lähteä ulos muutoin kuin karjan ja kanatarhan välttämättömiä tarpeita varten.

Näissä olosuhteissa sattui kama -varasto loppumaan. Se oli heidän varsinainen leipäaineksensa, ja sen puute kävi pian tuntuvaksi. Eräänä päivänä — marraskuun 10:nä — Godfrey siis ilmoitti Tartelettille, että hän lähtisi Karefinotun kera kaman mukuloita hakemaan, heti kun sää näkyisi asettuvan.

Tartelett, jota ei suinkaan haluttanut lähteä samoilemaan kahden penikulman päähän liejuiseksi lionneen ruohikon läpi, suostui jäämään kotimieheksi Godfreyn poissaollessa.

Illalla alkoivat taivaalta todellakin hälvetä paksut pilvet, joita länsituuli oli kasannut kuukauden alusta asti. Sade taukosi vähitellen, aurinko heitti joitakuita himmeitä valonsäteitä. Saattoi toivoa, että huomispäivä toisi tullessaan hiukkasen seestä, jota täytyi käyttää hyväkseen.

"Huomenna", virkkoi Godfrey, "minä lähden aamulla varhain ja Karefinotu tulee mukaan".

"Se on sovittu", vastasi Tartelett.

Illan tullen, sitten kun ehtoollinen oli syöty ja usvista seljenneelle taivaalle välähtänyt muutamia tähtiä, aikoi neekeri sijoittua tavalliselle paikalleen majan ulkopuolelle, joka hänen oli täytynyt jättää edellisinä sadeöinä. Godfrey yritti kuitenkin saada hänet käsittämään, että olisi parasta pysyä huoneessa ja että lisävalppaus ei ollut tarpeen, koska ainoakaan peto ei sen koommin ollut antanut merkkejä itsestään. Mutta Karefinotu pysyi itsepintaisesti tuumassaan. Hänen täytyi antaa pitää päänsä.

Kuten Godfrey oli aavistanut, havaittiin aamulla, että sitten eilisen ei ollut satanut. Ja kun hän läksi Willin puusta kellon seitsemää käydessä, kultailivat auringon ensi säteet keveästi mammutpetäjäin tiivistä holvia.

Karefinotu oli paikallaan, missä oli viettänyt yönsä. Hän odotteli. Hyvin asestettuina ja isot säkit mukanaan he sitten heti sanoivat Tartelettille hyvästi ja suuntasivat kulkunsa joelle, jonka vasempaa vartta he aikoivat kulkea ylöspäin kama-pensaikoille asti.

Tunnin kuluttua he olivat päässeet perille mitään vaarallista kohtaamatta.

Juuria kaivettiin nopeasti riittävän runsas määrä molempien säkkien täyttämiseksi. Se vei kolme tuntia, niin että kello oli noin yksitoista aamupuolella, kun Godfrey toverinsa kanssa lähti paluumatkalle Willin puuta kohti.

Astuen lähetysten ja tyytyen katselemaan toinen toistansa, koska eivät voineet puhella, he saapuivat puron tekemään mutkaan, jonka yli kaartui isoja puita niin sijoittuneina, että ne näyttivät rannalta toiselle laitetulta luonnonkedolta. Tässä Godfrey äkkiä pysähtyi.

Nyt hän vuorostaan näytti Karefinotulle liikkumatonta eläintä, joka seisoi puun juurella ja jonka silmistä hohti kummallinen kiilto. "Tiikeri!" huudahti hän.

Godfrey ei siinä erehtynyt. Tiikeri se kyllä oli, kookas tiikeri, takajaloilleen nousseena ja kynsillään kuorien puunrunkoa, sanalla sanoen valmiina hyökkäämään.

Silmänräpäyksessä oli Godfrey pudottanut juurisäkkinsä. Panostettu pyssy siirtyi hänen oikeaan käteensä, hän viritti hanan, nosti perän olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja laukaisi.

"Hurraa, hurraa!" huusi hän.

Tällä kertaa ei ollut epäilemistäkään: luodin kohtaama tiikeri oli hypähtänyt taaksepäin. Mutta kenties se ei ollut saanut kuolinhaavaa, ehkä se hyökkäisi jälleen eteenpäin yhä enemmän vimmastuneena…

Godfrey piti kivääriänsä tähtäysasennossa ja toisella laukauksellaan hän yhä uhkasi petoa.

Mutta ennenkuin Godfrey oli ehtinyt sitä estää, oli Karefinotu rynnännyt sinnepäin, minne tiikeri oli hävinnyt, metsästyspuukko kädessään..

Godfrey huusi häntä pysähtymään, tulemaan takaisin. Se oli turhaa. Neekeri, joka henkensäkin uhalla oli päättänyt lopettaa eläimen, jos se oli vain haavoittunut, ei häntä kuullut tai ei tahtonut kuulla.

Godfrey riensi siis hänen jälkeensä…

Kun hän saapui virran partaalle, näki hän Karefinotun mittelemässä voimiaan tiikerin kanssa puristaen sitä kurkusta, ponnistellen kauheassa kamppailussa ja vihdoin antaen tarmokkaalla kädellään sille puukoniskun sydämeen.

Tiikeri kierähti silloin jokeen asti, jonka äskeisistä sateista paisuneet laineet tempasivat sen vuolaan pyörteen tavoin mukaansa. Eläimen raato, joka vain hetkisen kellui veden pinnalla, kulkeutui vinhaa vauhtia merta kohti.

Karhu, tiikeri! Ei enää ollut epäilemistäkään, että saarella piili kauheita petoeläimiä!

Tultuaan jälleen Karefinotun luo Godfrey oli kuitenkin havainnut, että neekeri oli ottelussa saanut vain muutamia lieviä naarmuja. Sitten hän hyvin huolissaan siitä, mikä heitä tulevaisuudessa mahdollisesti odotti, jatkoi matkaansa Willin puuta kohti.

XX

Tartelett hokee kaikissa äänilajeissa, että hän haluaisi jo päästä pois saarelta.

Kun Tartelett sai kuulla, että saarella ei ollut ainoastaan karhuja, vaan tiikerejäkin, alkoivat hänen valituksensa jälleen entistä surkeampina. Nyt ei enää uskaltaisi lähteä ulos! Lopuksi nuo pedot osaisivat Willin puullekin!

Enää ei olisi turvassa missään! Peloissaan vaatikin opettaja suojakseen vähintäänkin vallituksia, — niin, kivisiä muureja vallihautoineen ja vastahautoineen, välivarustuksineen ja linnakkeineen, sanalla sanoen varustuksia, jotka täydellisesti turvaisivat koko sequoia-ryhmän. Muutoin hän tahtoi tai ainakin tahtoisi lähteä pois.

"Niin minäkin", vastasi Godfrey koruttomasti.

Tositeossa eivät olosuhteet, joissa Phinan saaren isännät olivat tähän asti eläneet, enää olleet samat. Heidän oli onnistunut taistella puutetta vastaan ja hankkia itselleen elämän välttämättömimmät tarpeet, kun onnelliset asianhaarat olivat tulleet heille avuksi. Sadekautta, talvea ja sen uhkaa vastaan he myöskin osaisivat pitää puoliansa. Mutta puolustautua villipetoja vastaan, jotka saattoivat karata heidän kimppuunsa millä hetkellä tahansa, oli toista, ja siihen heiltä puuttui keinojakin.

Täten mutkistunut tilanne kävi siis varsin vakavaksi, ja pelättävä oli, että se muuttuisi kestämättömäksi.

— Mutta kuinka on mahdollista, — toisteli Godfrey lakkaamatta itsekseen, — ettemme neljän kuukauden ajalla nähneet ainoatakaan petoa saarella ja että meidän nyt kahden viikon kuluessa on täytynyt otella karhua ja tiikeriä vastaan. Mitä se merkitsee?

Sellainen asiaintila saattoi olla selittämätön, mutta se oli liiankin totta, se täytyi myöntää.

Godfrey, jonka kylmäverisyys ja rohkeus karttuivat koettelemuksissa, ei kuitenkaan antanut mielensä lannistua. Koska vaarallisia petoja oli nyt pientä siirtolaa uhkaamassa, täytyi viipymättä ryhtyä varokeinoihin niiden hyökkäyksiä vastaan.

Mutta miten siinä oli meneteltävä?

Päätettiin ensiksikin, että retkiä metsään tai rannikolle tehtäisiin harvemmin ja ettei lähdettäisi ulkosalle muuten kuin hyvin asestettuna ja ainoastaan, milloin se elämäntarpeiden vuoksi oli ehdottomasti välttämätöntä.

"Näissä kahdessa kohtauksessa", sanoi Godfrey usein, "on onni meitä kyllä suosinut, mutta kolmannella kerralla ehkä emme pääse niin huokealla! Ei siis saa antautua vaaraan, milloin se ei ole ihan välttämätöntä!"

Kuitenkaan ei riittänyt, että vain vältettiin tarpeettomia retkiä. Oli kaikin mokomin suojeltava Willin puuta samoin kuin talouden lisärakenteitakin: kanakarsinaa, karjahakaa ja niin edespäin, joissa pedot eivät olisi häikäilleet aiheuttaa korvaamattomia vahinkoja.

Godfrey päätti siis, jollei juuri linnoittaa Willin puuta Tartelettin suurenmoisten suunnitelmien mukaan, niin ainakin yhdistää samaan piiriin sitä ympäröivät neljä tai viisi mahtavaa mammutpetäjää. Jos voitiin rakentaa vankka ja korkea paaluaita toisesta rungosta toiseen, saattaisi sen sisällä olla verraten hyvässä turvassa tai ainakin äkkihyökkäykseltä suojattuna.

Sen pystyttäminen oli mahdollista — Godfrey oli ottanut siitä selvän, ensin tarkoin tutkittuaan seutua, — mutta se oli tosiaan aikamoinen urakka. Vaikkapa supisti kehän mahdollisimman pieneksi, olisi tuota paalutusta kuitenkin laitettava vähintään kolmesataa jalkaa. Arvaa siis, millainen puumäärä oli valittava, kaadettava, karsittava, kuljetettava paikalle ja pystytettävä, ennenkuin aitaus olisi valmis.

Godfrey ei antanut työn paljouden itseänsä pelottaa. Hän ilmaisi suunnitelmansa Tartelettille, joka sen hyväksyi luvaten tarmokasta apua; mutta vielä tärkeämpää oli, että hänen onnistui saada se selitetyksi Karefinotulle, joka oli aulis häntä auttamaan.

Ryhdyttiin viipymättä työhön.

Erään joenmutkan luona vajaan mailin päässä Willin puusta ylöspäin oli pieni metsä, jossa kasvoi keskikokoisia merimäntyjä; näiden runkoja saattoi lankkujen puutteessa asettaa vieretysten, tarvitsematta niitä sitä ennen hakata nelitahkoisiksi, ja siten rakentaa vankan paaluaitauksen.

Tuohon metsään siis lähtivät Godfrey ja hänen kaksi toveriansa heti aamunkoitteessa seuraavana päivänä eli marraskuun 12:na. He olivat hyvin asestetut ja etenivät perin varovaisesti.

"Minä en näistä retkistä paljoa pidä!" jupisi Tartelett, jonka uudet koettelemukset tekivät yhä äreämmäksi. "Minä tahdon lähteä täältä pois!"

Mutta Godfrey ei viitsinyt hänelle enää vastata. Tässä tilaisuudessa ei otettu huomioon hänen halujansa, ei edes vedottu hänen älyynsä. Yhteishyvä vaati vain hänen käsivarttensa apua. Hänen oli alistuttava vetojuhdan virkaan.

Mitään ikävää kohtausta ei muuten sattunut tällä mailin taipaleella Willin puulta pieneen metsään. Turhaan oli näreikköjä huolellisesti tutkittu, ruohokenttää tähystetty äärestä ääreen. Kotieläimet, jotka oli täytynyt päästää sinne laitumelle, eivät osoittaneet mitään säikähdyksen merkkejä. Linnut kisailivat kuten tavallista, osoittamatta minkäänlaista huolestumista.

Työt alkoivat heti. Syystä jätti Godfrey rakennusaineiden kuljettamisen siksi, kunnes kaikki tarvittavat puut olivat kaadetut. Niitä voitaisiin veistää turvallisemmin sitten, kun ne olivat paikalla.

Tässä raskaassa urakassa oli Karefinotusta hyvin paljon apua. Hänestä oli tullut hyvin taitava kirveen ja sahan käyttäjä. Hänen sitkeä voimansa teki hänelle mahdolliseksi työn jatkamisen silloinkin, kun Godfreyn jo täytyi pysähtyä tuokioksi levähtämään ja kun Tartelett, kädet rakoilla ja jäsenet pehmeinä, ei enää olisi jaksanut edes taskuviuluansa kohottaa.

Kuitenkin oli Godfrey onnettomalle, puunhakkaajaksi muuttuneelle tanssin ja plastiikan opettajalle varannut tehtävän huokeimman osan, nimittäin pikkuoksain karsimisen. Siitä huolimatta olisi Tartelett, vaikkei hänelle olisi maksettu kuin puoli dollaria päivässä, saanut neljä viidennestä palkastaan ansiotta!

Kuuden päivän aikana, marraskuun 12 päivästä 17 päivään, jatkettiin työtä herkeämättä. Lähdettiin työpaikalle päivänkoitteessa, otettiin evästä mukaan ja palattiin Willin puulle vasta illallista syömään. Taivas ei ollut aivan selkeä. Toisinaan kasaantui suuria pilviä. Oli vihurien aika, sade ja päiväpaiste vuorottelivat. Sadekuurojen ropsahtaessa etsivätkin metsänhakkaajat parhaansa mukaan suojaa puiden alta, ryhtyen sitten jälleen työhönsä, joka oli hetkiseksi keskeytynyt.

Marraskuun 18 päivänä viruivat kaikki puut latvottuina ja oksittuina maassa, valmiina Willin puulle kuljetettaviksi. Tällä välin ei ainoatakaan petoeläintä ollut näyttäytynyt joen lähettyvillä. Saattoi kysyä, oliko niitä enää saarella jäljellä. Olivatko surmaniskun saaneet karhu ja tiikeri — perin vähän luultavaa! — olleet lajinsa ainoat edustajat? Oli miten oli, ei Godfrey suinkaan tahtonut luopua suunnitelmastaan pystyttää vankka paaluaita turvaksi yhtä hyvin villien alkuasukkaiden hyökkäystä kuin karhujen ja tiikerien käpäläniskuja vastaan. Sitäpaitsi oli jo raskain työ suoritettu, koska enää oli vain kuljetettava puut paikalle, missä ne käytettäisiin tarkoitukseensa.

Sanomme, että "raskain työ oli suoritettu", vaikka voisi näyttää siltä, että tuon kuljettamisen täytyi olla äärettömän työlästä. Että niin ei kuitenkaan ollut asianlaita, johtui siitä, että Godfrey oli keksinyt käytännöllisen keinon, joka mitä suurimmassa määrässä huojentaisi hommaa. Käytettäisiin nimittäin tulvivaa jokea, joka äskeisten sateiden paisuttamana oli käynyt kyllin vuolaaksi kuljettaakseen kaikki nuo tukit. Ne sidottaisiin pieniksi kapeiksi lautoiksi ja soluisivat siten mukavasti sequoia-metsikölle asti, jonka läpi puro juoksi vinoon. Siellä pieni silta ne aivan luonnollisena salpapuomina pysähdyttäisi. Siltä kohdalta oli Willin puulle tuskin viittäkolmatta askelta. Jos ken oli erinomaisen tyytyväinen tähän menettelytapaan, joka salli hänen korjata epäedulliseen valoon joutunutta ihmisarvoansa, niin se oli opettaja Tartelett. Kahdeksantenatoista päivänä lautattiin ensimmäiset puut. Ne ajelehtivat vastuksia kohtaamatta sulkupuomille. Vähemmässä kuin kolmessa päivässä oli kaikki kuljetettu, niin että marraskuun 20 päivänä kaikki hakkaukset olivat määräpaikallaan.

Seuraavana päivänä pystytettiin ensimmäiset rungot kahden jalan pituudelta maahan upotettuina, ja aita alkoi kohota Willin puuta ympäröiväin suurimpain mammutpetäjäin välille. Tukevista ja taipuvista oksista tehdyt siteet lujittivat rakenteen, jossa paalujen latvat olivat kirveellä teräviksi suipennetut.

Godfrey katseli työn edistymistä tyytyväisenä ja toivoi hartaasti, että se pian olisi valmis.

"Kun paaluaita kerran on pystyssä", sanoi hän Tartelettille, "niin olemme todella kotonamme".

"Emme ole todella kotonamme", vastasi opettaja kuivakiskoisesti, "ennenkuin olemme huoneissamme Kolderupin talossa Montgomery-kadun varrella!"

Siitä asiastahan ei voinut olla kahta mieltä.

Marraskuun 26 päivänä oli paalutus kolmelta neljännekseltään valmis. Sen toisiinsa liittämien mammutpetäjäin joukossa oli myöskin se, jonka runkoon kanahuone oli järjestetty, ja Godfrey aikoi laittaa kehän sisälle myöskin tallin.

Vielä kolme tai neljä päivää, ja koko aitaus olisi pystyssä. Enää olisi vain laitettava siihen tukeva portti, joka lopullisesti turvaisi Willin puun suljetun alueen.

Mutta seuraavana päivänä, marraskuun 27:nä, keskeytti työn välitapaus, joka meidän on kerrottava verrattain seikkaperäisesti, koska se kuuluu Phinan saarelle ominaisten käsittämättömien seikkojen joukkoon.

Kello kahdeksan tienoissa aamusella oli Karefinotu kiskonut itsensä sisätorvea pitkin mammutpetäjän haaraan sulkeakseen tiukasti aukon, jonka lävitse kylmä viima ja sade voivat tunkeutua sisään. Silloin hän päästi omituisen huudon.

Aitauksella työskentelevä Godfrey kohotti päätänsä ja huomasi neekerin, joka ilmeikkäin elein viittoi häntä viipymättä saapumaan luokseen.

Arvaten, että Karefinotu ei suinkaan tahtonut ilman vakavaa aihetta häntä vaivata, otti Godfrey kaukoputkensa, nousi sisätorveen, pujottausi aukosta ja istui pian hajareisin eräällä emäoksista.

Osoittaen silloin käsivarrellaan Phinan saaren koilliskolkassa olevaa pyöreätä kulmausta kohti näytti Karefinotu pitkän höyhentöyhdön tapaan ilmaan kohoavaa savua tai höyryä.

"Vieläkin!" huudahti Godfrey.

Ja suunnaten kaukoputkensa osoitettua paikkaa kohti täytyi hänen tällä kertaa todeta, että mikään näköhäiriö ei ollut mahdollinen, vaan että siellä todellakin oli savua, jonka täytyi kohota melkoisesta roviosta, koska sen selvästi huomasi lähes viiden mailin päähän.

Godfrey kääntyi neekeriä kohti.

Tämä ilmaisi kummastuksensa katseillaan, huudahduksillaan, koko asennollaankin. Epäilemättä hän ei ollut vähemmän hämmästynyt tästä ilmiöstä kuin Godfrey itse.

Muuten ei ulapalla eikä rannikolla näkynyt mitään laivaa, ei alkuasukasten ruuhta eikä muutakaan, mikä olisi ilmaissut, että äskettäin oli noustu maihin.

"Ah, tällä kertaa kyllä osaan ottaa selvän siitä, mikä tuon savun aiheuttaa!" huudahti Godfrey.

Ja osoittaen saaren koilliskulmaa ja sitten mammutpetäjän tyveä hän ilmoitti kädenliikkeellä Karefinotulle, että hän tahtoi hetkistäkään hukkaamatta mennä sinne.

Karefinotu käsitti hänen tarkoituksensa, vieläpä päännyökkäyksellä ilmaisi aietta kannattavansakin.

— Niin, — tuumi Godfrey, — jos siellä on ihmisolento, täytyy tietää, kuka hän on ja mistä hän on tullut! On saatava selville, miksi se piileskelee! Siitä riippuu meidän kaikkien turvallisuus!

Hetkistä myöhemmin hän oli Karefinotun kera astunut alas Willin puun juurelle. Siellä Godfrey mainiten Tartelettille, mitä oli nähnyt ja mitä aikoi tehdä, ehdotti tälle, että hän lähtisi heidän kerallaan rannikon pohjoisosaan.

Kymmenisen mailin samoilu päivässä ei ollut houkuttelevaa henkilölle, joka piti sääriään ruumiinsa arvokkaimpana osana, yksinomaan jaloihin harjoituksiin luotuina. Hän vastasi siis mieluummin jäävänsä kotiin.

"Jääkää sitten!" vastasi Godfrey. "Me lähdemme kahden; mutta älkää odottako meitä ennen iltaa!"

Sitten Karefinotu ja hän, ottaen evästä mukaansa, jotta voisivat matkalla murkinoida, lähtivät liikkeelle sanottuaan hyvästi opettajalle, jonka mielestä he eivät mitään löytäisi, vaan väsyttäisivät itsensä ilman aikojaan.

Godfrey otti pyssynsä ja revolverinsa, neekeri taas kirveen ja metsästyspuukon, josta oli tullut hänen mieliaseensa. He astuivat puusillan yli, saapuivat joen oikealle rannalle ja samosivat sitten ruohikon poikki sille rannikon suunnalle, josta oli nähty savun nousevan kallioiden välistä.

Se oli kauempana idässä kuin se paikka, jossa Godfrey oli toisella tutkimusretkellään turhaan käynyt.

Molemmat astuivat ripeästi, kuitenkin tarkastaen, oliko tie turvallinen, eikö pensaissa ja vesakoissa ollut mitään eläintä, jonka hyökkäys olisi ollut pelottava.

He eivät kohdanneet mitään vaarallista.

Keskipäivällä he, sittenkun olivat einehtineet, mutta muutoin eivät hetkeksikään pysähtyneet, saapuivat ensimmäiselle rannikkoa reunustavalle kalliovyöhykkeelle. Savu, joka yhä oli näkyvissä, kohosi enää tuskin neljännesmailin matkan päässä. Tarvitsi enää vain kulkea suorassa viivassa päämäärään saapuakseen.

He kiirehtivät siis askeleitaan, mutta asettuen hiukan varuilleen, jotta voisivat yllättää eivätkä itse tulisi yllätetyiksi.

Kahta minuuttia myöhemmin haihtui savu, ikäänkuin tuli olisi yhtäkkiä sammutettu.

Mutta Godfrey oli pannut tarkasti merkille paikan, mistä se oli kohonnut. Siinä oli jyrkän, omituisesti muodostuneen kallion, ikäänkuin katkaistun pyramiidin huipputynkä, jonka saattoi helposti tuntea. Osoittaen sitä toverilleen hän astui suoraan sitä kohti.

Neljännesmaili oli nopeasti kuljettu; kiivettyään takaapäin olivat Godfrey ja Karefinotu rantahietikolla vähemmän kuin viidenkymmenen askeleen päässä tuosta kalliosta.

He juoksivat sinne… ei ketään…! Mutta tällä kertaa osoitti tuskin sammunut valkea ja puoliksi hiipunut hiillos kylläkin selvästi, että paikalla oli äskettäin ollut tuli sytytettynä.

"Täällä oli joku", huudahti Godfrey, "joku oli täällä tuokio sitten! Siitä on otettava selvä…!"

Hän huusi… Ei vastausta…! Karefinotu hihkaisi kaikuvasti… Ketään ei näkynyt!

Sitten he ryhtyivät molemmat tutkimaan naapurikallioita etsien luolaa tai koloa, joka olisi voinut tarjota suojaa haaksirikkoiselle, alkuasukkaalle, metsäläiselle…

Turhaan he tarkoin nuuskivat rannikon pienimmätkin kolot ja lokerot. Mitään vanhan tai uuden leiripaikan merkkejä ei näkynyt, ei jälkeäkään minkäänlaisen ihmisolennon käynnistä.

"Eikä se kuitenkaan", toisteli Godfrey, "voinut tällä kertaa olla mitään kuuman lähteen höyryä! Se oli tosiaan palavan puun ja ruohon savua, eikä tuo tuli ole voinut itsestään syttyä!"

Kaikki etsiskelyt olivat turhia, ja niin lähtivät Godfrey ja Karefinotu kellon kahta käydessä paluumatkalle Willin puulle yhtä levottomina kuin ällistyneinäkin sen johdosta, etteivät olleet mitään löytäneet.

Kukaan ei ihmettele, että Godfrey lähti sieltä hyvin miettiväisenä. Hänestä tuntui, että hänen saarellaan nyt hallitsi jokin salattu voima. Tuon savun uusiutuminen, petoeläinten ilmestyminen, eikö se kaikki viitannut johonkin merkilliseen, käsittämättömään ja aavistamattomaan?

Ja eikö hänen täytynyt yhä enemmän varmistua tässä ajatuksessa, kun hän tuntia myöhemmin ruohikolle saavuttuaan kuuli omituista ratinaa tai kalinaa…? Karefinotu työnsi häntä sivulle, samalla kun ruohoon kiertynyt käärme oli hyökkäämäisillään hänen kimppuunsa.

"Käärmeitä, vielä käärmeitäkin, sitten kun jo olemme tavanneet karhuja ja tiikerejä!" huudahti hän.

Niin, se oli yksi noita matelijoita, jotka voi helposti tuntea niiden paetessaan aiheuttamasta kalinasta — kalkkarokäärme myrkyllisintä lajia, oikea sukunsa jättiläinen.

Karefinotu oli heittäytynyt Godfreyn ja matelijan väliin, joka riensi pakenemaan tiheään varvikkoon.

Mutta ajaen sitä takaa neekeri saavutti sen ja katkaisi siltä pään kirveeniskulla. Kun Godfrey saapui hänen luokseen, vavahtelivat matelijan tyngät verisellä maalla.

Muitakin yhtä vaarallisia käärmeitä näyttäytyi sitten lukuisasti koko sillä osalla ruohikkoa, jonka joki eroitti Willin puusta.

Oliko siis äkkiä tapahtunut matelijain rynnäkkö? Oliko Phinan saaresta tuleva kilpailija muinoiselle Tenos-saarelle, jonka hirvittävät käärmeet ennen vanhaan tekivät kuuluisaksi ja joka kyykäärmeelle antoi nimensäkin?

"Rientäkäämme, rientäkäämme!" huudahti Godfrey viitaten Karefinotulle, että tämä kiirehtäisi askeliansa.

Hän oli levoton. Häntä puistattivat kamalat aavistukset eikä hän voinut niitä vaimentaa.

Niiden vaikutuksen alaisena, jotakin läheistä vaaraa aavistaen, hänellä oli kiire päästä Willin puulle takaisin.

Mitä sitten, kun hän lähestyi puron yli kyhättyä siltaa!

Säikähdyshuutoja kaikui mammutpetäjäin ryhmästä. Huudettiin apua niin pelästyneellä äänellä, että siitä ei voinut erehtyä!

"Se on Tartelett!" sanoi Godfrey. "Poloisen kimppuun on hyökätty…! Nopeasti, nopeasti…!"

Kun he olivat kulkeneet sillan yli, näkivät he Tartelettin kahdenkymmenen askeleen päässä juosta vilistävän minkä sääret kantoivat.

Ääretön, joesta noussut krokotiili ajoi häntä takaa kita avoinna. Sensijaan, että olisi poikkeillut oikealle ja vasemmalle, juoksi säikähtynyt mies-parka pelosta hulluna suoraan eteenpäin, antautuen siten vaaraan, että peto hänet saavuttaisi… Äkkiä hän kompastui, kaatui… Hän oli hukassa…

Godfrey pysähtyi. Tämän välittömän vaaran uhatessa ei hänen kylmäverisyytensä hetkeksikään jättänyt häntä. Hän kohotti pyssynsä ja tähtäsi krokotiilia silmän alle.

Hyvin tähdätty luoti murskasi hirviön pään. Eläin ponnahti sivulle, mätkähti jälleen maahan eikä sitten enää hievahtanut.

Kiirehtien sitten Tartelettin luo Karefinotu nosti hänet pystyyn… Tanssinopettaja oli päässyt pelkällä säikähdyksellä. Mutta kylläpä hän oli säikähtynyt!

Kello oli kuusi illalla.

Hetkistä myöhemmin Godfrey oli molempine kumppaneineen vetäytynyt Willin puuhun.

Kuinka katkerin miettein he söivätkään ilta-ateriansa! Mitä pitkiä unettomuuden hetkiä olikaan varalla näille Phinan saaren asukkaille, joita vastaan kova onni nyt raivokkaana riehui!

Mitä tanssinopettajaan tulee, ei hän tuskissaan osannut muuta kuin toistaa lauseen, johon lyhyesti sisältyivät kaikki hänen ajatuksensa:

"Minäpä tahtoisin lähteä täältä pois!"

XXI

Neekeri Karefinotu lausuu aivan hämmästyttävän mietteen.

Talvikausi, perin ankara näillä leveysasteilla, oli vihdoin tullut. Ensimmäisiä pakkasia alkoi jo tuntua, ja täytyi otaksua säiden muuttuvan tavattoman kolkoiksi. Godfrey oli siis syystä hyvillään, että oli laittanut tulisijan asunnon sisään. Sanomattakin on selvää, että paaluaita oli tehty valmiiksi ja että vankka portti nyttemmin sulki siten eristetyn tarhan.

Lähinnä seuraavien kuuden viikon aikana eli puoliväliin joulukuuta oli kovin myrskyisiä päiviä, jolloin ei ollut mahdollista lähteä ulkosalle. Ensiksikin tuiskahti hirveitä tuulenpuuskia. Ne horjuttivat metsikön mammutpetäjiä tyveen asti ja peittivät maan taittuneilla oksilla, joita kerättiin runsas varasto polttopuiksi.

Willin puun asukkaat pukeutuivat silloin mahdollisimman lämpimästi. Matkalaukusta tavattuja villavaatteita käytettiin niillä retkeilyillä, jotka muonitusta varten olivat välttämättömät. Mutta sää kävi niin kurjaksi, että oli pakko pysyä pirtissä.

Kaikki metsästys kävi mahdottomaksi, ja lunta tuiskutti pian niin kosolta, että Godfrey olisi voinut luulla olevansa Jäämeren epäystävällisillä rannoilla.

Tiedetäänhän, että pohjatuulten mitään ehkäisevää estettä kohtaamatta pieksemä Pohjois-Amerikka on maapallon kylmimpiä seutuja. Talvea jatkuu siellä yli huhtikuun puolivälin. Sitä vastaan kamppaillakseen täytyy ryhtyä erikoisiin varokeinoihin. Tämä sai ajattelemaan, että Phinan saari sijaitsi paljon korkeammalla leveysasteella kuin Godfrey oli otaksunut.

Senvuoksi oli välttämätöntä laittaa Willin puun sisusta niin mukavaksi kuin mahdollista. Mutta kauheasti saatiin kärsiä pakkasesta ja kylmästä. Muonatarpeet olivat, sen pahempi, riittämättömät, säilytetty kilpikonnanliha hupeni vähitellen. Monta kertaa täytyi uhrata jokunen pää karjasta, joku lammas, porsaskaniini tai vuohi, joiden lukumäärä niiden saarelle saavuttua oli vain vähän lisääntynyt.

Mitä surullisia mietteitä toivatkaan nämä uudet koettelemukset Godfreyn mieleen!

Tapahtuipa vielä, että ankara kuume lannisti hänet pariksi viikoksi. Ilman pientä kotiapteekkia, joka sisälsi hänen hoitoonsa tarpeellisia rohtoja, hän ehkä ei olisi vironnutkaan. Tartelett muuten ei juuri kyennyt antamaan hänelle tämän ankaran taudin aikana tarpeellista apua. Karefinotua hänen oli toipumisestaan etupäässä kiitettävä.

Mutta mitä muistoja ja mitä kaipuuta! Eikä hän voinut syyttää ketään muuta kuin itseänsä tilasta, jonka loppuakaan hän ei enää nähnyt! Monet monituiset kerrat hän houraillessaan kutsui Phinaa, jota ei enää koskaan luullut näkevänsä, Will-enoansa, josta luuli olevansa iäksi eroitettu! Ah, kylläpä hän nyt tinki tuosta Robinsonien elämästä, jonka hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli maalannut niin ihanteelliseksi! Nyt hän näki kamppailevansa ankaran todellisuuden kanssa! Hän ei enää voinut edes toivoa, että koskaan pääsisi kotilieden ääreen!

Näin kului tämä surullinen joulukuu, jonka lopulla Godfrey alkoi saada hiukan voimia takaisin.

Mitä Tartelettiin tulee, oli hänelle tosin erityisenä armona suotu, että hän aina oli terve. Mutta mitä lakkaamattomia valituksia, mitä loppumattomia jeremiaadeja! Kuten Kalypson luola Odysseuksen lähdettyä, ei Willin puukaan "enää kajahdellut hänen laulustaan" — nimittäin pienen viulurämän pakkasenkangistamain kielien sävelistä!

On vielä mainittava, että Godfreyn raskaimpia huolia oli, paitsi vaarallisten eläinten ilmestymisen pelkoa, myöskin pelko siitä, että villit monilukuisina saapuisivat uudestaan Phinan saarelle, jonka asema oli niille tunnettu. Sellaista hyökkäystä vastaan olisi paaluaitaus ollut varsin riittämätön suojavarustus.

Kun kaikkea tarkoin mietti, näytti mammutpetäjän korkeiden oksien tarjoama turvapaikka vieläkin varmemmalta, ja sinne pääsyä ryhdyttiin tekemään helpommaksi. Aina olisi helppo puolustaa ahdasta aukkoa, jonka läpi oli tunkeuduttava tyvirungon huipulle päästäkseen.

Karefinotun avulla Godfreyn onnistuikin laittaa säännöllisten välimatkojen päähän jalan vastineita seinästä toiseen ikäänkuin tikapuiden askelmia, jotka kiinnitettiin pitkällä kasviköydellä ja joita pitkin saattoi nopeammin nousta sisätorvea ylös.

"Kah", virkkoi Godfrey hymyillen, kun tämä työ oli päättynyt, "nyt on meillä talvimaja alhaalla ja kesähuvila ylhäällä!"

"Minä asuisin mieluummin kellarissa, kunhan se vain olisi Montgomery-kadun varrella!" vastasi Tartelett.

Saapui joulu — tuo kaikkialla Pohjois-Amerikassa niin juhlittu christmas! Sitten tuli uudenvuoden päivä monine lapsuudenmuistoineen, joka sateisena, lumisena, kylmänä ja synkkänä aloitti uuden vuosiluvun mitä kaameimmin entein!

Nyt oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun Dreamin haaksirikkoiset viimeksi olivat olleet yhteydessä muun maailman kanssa.

Vuoden alku ei ollut onnellisimpia. Se sai ajattelemaan, että Godfrey tovereineen joutuisi vielä julmempia koettelemuksia kestämään.

Lumipyryä kesti aina tammikuun 18 päivään asti. Täytyi antaa karjan käydä laitumella ulkona, jotta se voisi hankkia ravinnokseen mitä löytäisi.

Päivän lopulla verhosi koko saaren kovin kostea ja kylmä yö, ja mammutpetäjäin alusta vaipui sysimustaan pimeyteen.

Vuoteillaan mammutpuun sisustassa loikovat Godfrey ja Karefinotu yrittivät turhaan nukkua. Pihkasoihdun epävarmassa valossa Godfrey selaili raamattua.

Kellon kymmenettä käydessä kuului etäistä melua, joka vähitellen läheni ja tuntui tulevan saaren pohjoisosasta.

Siitä ei voinut erehtyä. Petoeläimet siellä kiertelivät ympäristöllä ja, mikä vielä kamalampaa, tiikerin ja hyenan ulvonta yhtyi tällä kertaa pantterin ja leijonan karjunnan kanssa hirvittäväksi konsertiksi.

Godfrey, Tartelett ja neekeri olivat äkkiä nousseet sanomattoman kauhun vallassa. Jos Karefinotu tämän selittämättömän petojen hyökkäyksen uhatessa säikähtyi yhtä paljon kuin toisetkin, täytyy sen lisäksi myöntää, että hänen hämmästyksensä oli ainakin yhtä suuri kuin hänen pelkonsakin.

Kahden kamalan tunnin kuluessa kaikki kolme heristivät korviansa. Ajoittain kajahti ulvonta varsin läheltä, sitten äkkiä lakatakseen, ikäänkuin vaaniskeleva petolauma samoilemaansa seutua tuntematta harhailisi umpimähkään. Kenties silloin Willin puukin säilyisi hyökkäykseltä!

— Vähätpä siitä apua! — ajatteli Godfrey. — Jollei meidän onnistu hävittää noita eläimiä sukupuuttoon, niin ei ole enää mitään turvaa saarellamme!

Vähän jälkeen keskiyön alkoivat karjumiset kajahdella entistä voimakkaampina ja lyhyemmän matkan päästä. Oli mahdotonta epäillä, että ulvova joukko lähestyi Willin puuta.

Niin, se oli liiankin varmaa! Mutta mistä nuo pedot sitten oikeastaan olivat tulleet? Eivät ne olleet voineet aivan äskettäin nousta maihin Phinan saarelle! Niiden oli täytynyt siis olla siellä ennen Godfreyn tuloa! Mutta miten sitten koko tuo lauma oli voinut niin hyvin lymytä, että hän eräretkillään enempää kuin samoiluillaan keskimetsissä ja saaren uloimmilla eteläisillä rannikoilla ei ollut koskaan tavannut niistä jälkeäkään! Missä oli se salaperäinen luola, joka oli oksentanut kidastaan nuo leijonat, pantterit ja tiikerit? Eikö tämä kaikkien tähänastisten selittämättömien seikkojen joukossa ollut selittämättömin?

Karefinotu ei voinut uskoa korviansa. Kuten sanottu, oli juuri hänen kummastuksensa kaikkein suurin. Willin puun sisustaa valaisevan liekin hohteessa olisi hänen mustalla naamallaan voinut havaita mitä omituisimpia irvistyksiä.

Tartelett puolestaan voihki, valitti ja nurisi loukossaan. Hän tahtoi kysellä Godfreyltä tätä kaikkea; mutta nuori mies ei voinut hänelle vastata eikä ollut sillä tuulellakaan. Hän aavisti ääretöntä vaaraa, mietti keinoja sen välttämiseksi. Kerran, pari hän Karefinotun kanssa etääntyi aitauksen keskelle. He tahtoivat tarkastaa, oliko tarhan portti sisäpuolelta vankasti suljettuna.

Yhtäkkiä syöksyi eläinjoukko lumivyöryn tapaan Willin puuta kohti.

Se oli vasta vain vuohi-, lammas- ja kaniinilauma. Säikähtyneinä kuulemastaan petoeläinten mölystä ja vainuten niiden lähenemisen nämä elukat olivat paenneet kuin hullut laitumelta ja saapuivat etsimään suojaa paalutuksen takaa. "Niille täytyy avata!" sanoi Godfrey. Karefinotu nyökkäsi. Hänen ei tarvinnut puhua samaa kieltä kuin Godfrey lausuakseen ajatuksensa.

Portti avattiin, ja koko säikähtynyt lauma syöksyi aitaukseen.

Mutta sillä hetkellä välähti avatun aukon läpi kiiluvia silmiä tuosta pimennosta, jonka mammutpetäjäin muodostama katto teki vielä synkemmäksi. Ei ollut enää aikaa tarhan sulkemiseen! Tarttua Godfreyn niskaan, laahata hänet vastoin tahtoansa mukaansa ja työntää kammioon, jonka oven hän rajusti sulki — tuon kaiken teki Karefinotu salamannopeasti.

Uudet karjahdukset ilmaisivat, että kolme tai neljä petoa oli tunkeutunut aitauksen sisäpuolelle.

Silloin sekaantui näihin kauheihin karjahduksiin moniäänistä säikähdyksen määkinää ja mörinää. Kotieläinten lauma oli kuin satimeen ajettuna jäänyt hyökkääjäin kynsien raadeltavaksi.

Godfrey ja Karefinotu, jotka olivat kavunneet mammutpetäjän kuoreen puhkaistuihin ikkunoihin, koettivat nähdä, mitä pimeässä tapahtui.

Kaiketikin olivat pedot — tiikerit tai leijonat, pantterit tai hyeenat, sitä ei vielä voinut tietää — karanneet karjan kimppuun ja alkaneet teurastuksensa.

Sillä hetkellä tarttui Tartelett, sokean pelon vallassa ja kauhusta suunniltaan yhteen pyssyistä, tahtoen umpimähkään ampua toisen ikkunan aukosta!

Godfrey pidätti häntä.

"Ei!" kielsi hän. "Tässä pimeydessä on perin vähän mahdollisuutta, että luodit osuvat. Emme saa turhaan tuhlata ampumavaroja. Odottakaamme aamua!"

Hän oli oikeassa. Luodit olisivat yhtä hyvin voineet osua kotieläimiin kuin villipetoihin — vieläpä varmemminkin, koska edellisiä oli runsaammin. Niiden pelastaminen oli nyt mahdotonta. Kun ne olivat uhratut, niin kenties kylläiset pedot olisivat ennen päivännousua lähteneet tarhasta. Sitten olisi aikaa miettiä, kuinka tulisi menetellä puolustautuakseen uutta hyökkäystä vastaan.

Parempi oli myöskin, että tänä kovin pimeänä yönä mahdollisuuden mukaan salattaisiin pedoilta ihmisolentojen läsnäolo, koska ne ehkä olisivat pitäneet ihmisenlihaa parempana. Siten ehkä vältettäisiin suoranainen hyökkäys Willin puuta vastaan.

Koska Tartelett ei kyennyt ymmärtämään tämänlaatuista perustelua enempää kuin mitään muunlaistakaan, tyytyi Godfrey sieppaamaan häneltä aseen pois. Opettaja heittäysi silloin vuoteelleen noituen matkoja ja matkustajia, riiviöitä, jotka eivät ymmärrä rauhallisesti pysyä kotilieden ääressä!

Hänen kaksi toveriansa oli jälleen noussut ikkunoihin tähystämään. Siellä he havaitsivat, voimatta mennä väliin, pimennossa tapahtuvan kauhean verilöylyn. Lampaiden ja vuohien määkinä hiljentyi vähitellen, joko sitten ne kaikki olivat surmatut tai suurin osa päässyt pakenemaan ulos, jossa niitä odotti yhtä varma kuolema. Se olisi pienelle siirtolalle arvaamaton menetys; mutta Godfrey ei enää joutanut tulevaisuutta ajattelemaan. Nykyhetki oli kyllin vavistuttava kiinnittääkseen kaiken hänen huomionsa. Ei voinut mitään tehdä, mitään yrittää tämän tihutyön ehkäisemiseksi.

Kello oli varmaankin noin yksi yöllä, kun kiljunta hetkiseksi taukosi.

Godfrey ja Karefinotu tähystivät yhä: heistä näytti kuin olisi isoja varjoja vielä hiiviskellyt aitauksessa, samalla kun uusi askelten töminä kuului heidän korviinsa. Kaiketi olivat jotkut myöhästyneet petoeläimet ilmaan nousevan verenhajun vietteleminä vainunneet erikoisia huuruja Willin puun ympäriltä. Ne kuljeksivat edestakaisin kiertäen puuta ja päästäen käheitä vihaisia mörähdyksiä. Muutamat näistä varjoista hypiskelivät maassa kuin jättiläiskissat. Teurastettu lauma ei ollut riittänyt tyydyttämään niiden raivoa.

Ei Godfrey eivätkä hänen toverinsa hievahtaneet. Jos he pysyisivät aivan liikkumatta, niin ehkä voisivat välttää suoranaisen hyökkäyksen.

Onneton laukaus ilmaisi pian heidän läsnäolonsa ja saattoi heidät mitä suurimmille vaaroille alttiiksi.

Todellisen mielenhairahduksen vallassa oli Tartelett noussut. Hän oli siepannut revolverin ja, ennenkuin Godfrey tai Karefinotu tällä kertaa ehti häntä siitä estää, oli hän, tietämättä mitä teki, luullen ehkä näkevänsä tiikerin kohoavan pystyyn edessään, laukaissut…! Luoti oli lävistänyt Willin puun oven.

"Onneton!" huudahti Godfrey hyökäten Tartelettin kimppuun, jolta neekeri riuhtaisi aseen.

Se oli liian myöhäistä. Kun hälytys oli annettu, kajahti karjunta entistä hurjempana oven ulkopuolelta. Kuultiin hirveiden kynsien raapivan mammutpuun kuorta. Kauheat sysäykset horjuttivat ovea, joka oli liian heikko tätä ryntäystä kestääkseen.

"Puolustautukaamme", huusi Godfrey.

Ja pyssy kädessä, patruunakotelo vyöllään, hän asettui jälleen toisen ikkunan luo.

Hänen suureksi kummastuksekseen oli Karefinotu tehnyt samoin! Niin, tarttuen toiseen pyssyyn — aseeseen, jota hän ei siihen asti kuitenkaan ollut koskaan käsitellyt — neekeri täytti taskunsa ammuksilla ja asettui toisen ikkunan pieleen.

Silloin alkoivat laukaukset kajahdella näistä ampumarei'istä. Niiden leimausten valossa Godfrey saattoi puoleltaan ja Karefinotu toiselta nähdä, millaisten vihollisten kanssa he olivat tekemisissä.

Siellä aitauksessa, raoista ulvoen, möristen pamausten ärsyttäminä, kieriskellen luotien haavoittamina, jotka muutamiin osuivat, hyppeli leijonia, tiikerejä, hyeenoja, panttereita — vähintäänkin kaksikymmentä raivokasta eläintä! Niiden kauaksi kaikuvan mölyn vaikutuksesta riensi kai toisia petoja paikalle. Saattoikin jo kuulla etäisempiä ulvahduksia, jotka lähenivät Willin puun ympäristöä. Tuntui siltä kuin kokonainen petoeläinten näyttely olisi äkkiä tyhjennetty saarelle!

Tällä välin Godfrey ja Karefinotu, välittämättä Tartelettista, josta ei voinut olla heille mitään hyötyä, säilyttivät kylmäverisyytensä ja koettivat tähdätä varmasti. Tahtomatta tuhlata turhaan ainoatakaan panosta he odottivat, kunnes joku varjo vilahti ohi. Silloin pamahti laukaus ja luoti osui maaliinsa, sillä heti ilmaisi tuskanulvahdus, että eläintä oli haavoitettu.

Neljännestunnin perästä tuli jonkinlainen aselepo. Väsyivätkö siis pedot hyökkäykseen, joka oli maksanut monelle niistä hengen, vai odottivatko ne päivän valkenemista aloittaakseen sen uudestaan suotuisammissa olosuhteissa? Oli miten oli, mutta Godfrey ja Karefinotu eivät olleet tahtoneet jättää asemaansa. Neekeri ei ollut käyttänyt pyssyänsä vähemmän taitavasti kuin Godfrey. Jos se oli pelkkää matkimisvaistoa, niin täytyy myöntää, että se oli ihmeteltävää.

Kellon lähestyessä kahta aamusella hälytti heidät uusi hyökkäys, ja ottelu yltyi entistä tulisemmaksi. Vaara oli välittömästi uhkaava, asema Willin puun sisässä alkoi käydä mahdottomaksi.

Jo kuului uutta kajahtelevaa karjuntaa mammutpetäjän juurelta. Ikkunain aseman vuoksi, ne kun olivat puhkaistut sivuille, ei Godfrey eikä Karefinotu voinut eroittaa hyökkääjiä eikä siis luodeillaan niihin osata.

Nyt ryntäsivät pedot ovea vasten, ja liiankin varmaa oli, että se murtuisi niiden sysäyksistä tai kynneniskuista.

Godfrey ja neekeri olivat jälleen laskeutuneet permannolle. Ovi horjui jo ulkoapäin tulevista iskuista… Tunnettiin kuuman hengityksen huokuvan sisälle kaarnanhalkeamista.

Godfrey ja Karefinotu koettivat lujittaa ovea pönkittämällä sitä vuoteittensa tukina käytetyillä paaluilla, mutta se ei voinut riittää.

Oli ilmeistä, että kaarnaportti ennen pitkää puhkaistaisiin, sillä pedot kävivät raivokkaasti kimppuun, varsinkin sitten, kun pyssyjen luodit eivät enää voineet niitä tavoittaa.

Godfrey oli siis tehty voimattomaksi. Jos hän tovereineen vielä oli Willin puun sisustassa, silloin kun hyökkääjät sinne syöksyisivät, eivät heidän aseensa olisi kyllin tehokkaat puolustukseen.

Godfrey seisoi käsivarret ristissä rinnallaan. Hän näki kaarnalevyjen vähitellen höltyvän… Hän ei voinut mitään.

Hetkiseksi huumaantuneena hän laski kätensä otsalleen kuin epätoivoissaan. Mutta melkein heti hän sai mielenmalttinsa takaisin.

"Ylös", komensi hän, "ylös!… kaikki!" Ja hän osoitti kapeaa käytävää, joka kohosi Willin puun koloa pitkin päättyen haaraantumaan.

Ottaen pyssyt ja revolverit varustautuivat Karefinotu ja hän ammuksilla.

Nyt oli pakotettava Tartelett seuraamaan heitä tuohon korkeuteen, johon hän ei vielä koskaan ollut tahtonut eikä tohtinut nousta.

Tartelettia ei enää ollut siellä. Hän oli jo toiminut edeltäpäin, sillaikaa kun hänen toverinsa ampuivat.

"Ylös!" toisti Godfrey.

Siellä oli viimeinen pakopaikka, jossa toki olisi pedoilta turvassa. Joka tapauksessa olisi helppo puolustaa aukkoa, jonka lävitse eläimen oli tunkeuduttava, jos joku niistä — tiikeri tai pantteri — yrittäisikin nousta mammutpetäjän haaraantumaan.

Godfrey ja Karefinotu eivät olleet ehtineet kolmenkymmenenkään jalan korkeudelle, kun kiljahdukset kajahtivat jo Willin puun sisästä.

Jos he olisivat viipyneet siellä jonkun silmänräpäyksen lisää, olisivat pedot heidät yllättäneet. Ovi oli lennähtänyt sisään.

Molemmat kiirehtivät kiipeämistänsä ja pääsivät rungon yläaukolle.

Heitä vastaan kajahti säikähdyksen huuto. Sen päästi Tartelett, joka luuli näkevänsä pantterin tai tiikerin tulevan! Onneton opettaja oli oksaan kiinni tarrautuneena, kauheasti peläten putoavansa.

Karefinotu meni hänen luokseen ja pakotti hänet nojautumaan erästä sivuhaaraa vasten, johon lujasti sitoi hänet vyöllään.

Sitten Karefinotu, sillä välin kun Godfrey asettui paikalle, josta saattoi hallita aukkoa, etsi toisen paikan, sijoittuen niin, että he voivat aikaansaada ristitulen.

Ja he odottivat.

Näissä olosuhteissa oli todella mahdollista, että saarretut olisivat turvassa kaikilta hätyytyksiltä.

Godfrey yritti kuitenkin nähdä, mitä tapahtui hänen allaan, mutta yö oli vielä liian synkkä. Sitten hän koetti kuunnella, ja hänen korviinsa alati nousevat karjumiset ilmaisivat selvästi, että hyökkääjät eivät aikoneet poistua paikalta.

Yhtäkkiä, noin neljän tienoissa aamulla, leimahti kirkas valo puun tyvestä. Pian kajastivat liekit ovesta ja ikkunoista. Samalla purkautui yläaukosta kitkerää savua, joka haihtui korkeihin oksiin.

"Mitä nyt vielä?" huudahti Godfrey.

Asia oli liiankin selvä. Reuhatessaan Willin puun sisässä pedot olivat hajoittaneet tulisijan hiilet. Valkea oli heti tarttunut huoneessa oleviin esineihin. Liekki oli jo saavuttanut kuoren, jonka kuivuus teki sen hyvin tulenaraksi. Jättiläissuuri mammutpetäjä paloi kannastaan.

Asema kävi siis vielä kauheammaksi kuin se tähän asti oli ollut.

Tällä hetkellä saattoi tulipalon hohteessa, joka valaisi kirkkaasti sequoia-ryhmän alustaa, nähdä petojen hyppelevän Willin puun juurella.

Melkein samassa kuului hirvittävä räjähdys. Kauheasti tärähtäen vapisi mammutpetäjä juurista äärimmäisiin latvaoksiin saakka.

Jäljelle jäänyt ruutivarasto oli räjähtänyt Willin puun sisässä, ja rajusta painostuksesta syöksyi ilma aukon läpi kuin kanuunankidasta työntyneet kaasut.

Godfrey ja Karefinotu olivat vähällä suistua paikoiltaan. Jollei Tartelett olisi ollut lujasti kiinnisidottuna, olisi hän varmaan pudota mätkähtänyt maahan.

Räjähdyksen säikähdyttämät, enemmän tai vähemmän haavoittuneet pedot olivat juuri pötkineet pakoon.

Mutta samalla levisi valkea tämän äkillisen ruudinpalon kiihoittamana yhä laajemmalle. Liekki elpyi noustessaan ylöspäin mahtavan rungon sisustaa pitkin kuin se olisi ollut savupiippu. Se nuoleskeli jo sisäseinämiä, ja pian hulmahtivat ylimmät lieskat jo haaraantumaan asti, kuivan puun paukkuessa kuin revolverin laukaukset. Ääretön hohde valaisi ei ainoastaan jättiläispuiden ryhmää, vaan vieläpä koko rannikon Lippuniemekkeestä Dream-lahteen pistävään eteläkärkeen saakka.

Pian oli tulipalo saavuttanut mammutpetäjän alimmat oksat uhaten sitä kohtaa, jonne Godfrey kahden toverinsa kanssa oli paennut.

Joutuisivatko he siis tuon tulen uhriksi, jota vastaan eivät voineet taistella, vai eikö heillä olisi muuta neuvoa kuin syöksyä puusta alas liekeiltä pelastuakseen?

Kummassakin tapauksessa oli kuolema varma.

Godfrey tutki vielä, olisiko mitään mahdollisuutta päästä tästä pälkähästä. Hän ei keksinyt mitään! Alimmat oksat olivat jo ilmitulessa ja paksu savu hämärsi idästä nousevan päivän ensimmäiset valoviirut.

Tällä hetkellä kuului hirvittävä rysähdys. Mammutpetäjä, joka nyt oli palanut juuriinsa asti, tärähti pahasti, kallistui, kaatui…

Mutta alas romahtaessaan kohtasi taittunut runko naapuripuita. Sen vankat oksat sekaantuivat niiden oksiin, ja niin se jäi vinoon nojalleen ainoastaan viisiviidettäasteisessa kulmassa tantereesta.

Mammutpetäjän kaatuessa luulivat Godfrey ja hänen toverinsa, että heidän viimeinen hetkensä oli lyönyt…!

"Yhdeksästoista tammikuuta!" huudahti silloin ääni, jonka Godfrey ällistyksestään huolimatta tunsi…

Se oli Karefinotu — niin, Karefinotu, joka oli lausunut nuo sanat ja lausunut ne sillä englanninkielellä, jota hän tähän asti ei ollut näkynyt voivan puhua eikä ymmärtää!

"Mitä sanot…?" kysyi Godfrey, joka oli luisuttanut itsensä oksien välitse hänen luokseen.

"Sanon", vastasi Karefinotu, "että tänään on päivä, jolloin teidän Will-enonne pitäisi saapua, — ja jos hän ei saavu, niin hukka meidät perii!"

XXII

Selitys kaikkeen, mikä tähän asti on näyttänyt käsittämättömältä.

Sillä hetkellä ja ennenkuin Godfrey oli ehtinyt vastata, kuului pyssynlaukauksia vähän matkan päästä Willin puusta.

Juuri silloin eräs noita rajuja rankkasateita, jotka vyöryttävät vettä ihan kaatamalla, humahti juuri parahiksi vuodattamaan vuolaat suihkunsa hetkellä, jolloin ensimmäisiä oksia ahmivat liekit uhkasivat levitä niihin puihin, joita vastaan Willin puu oli nojallaan.

Mitä oli Godfreyn ajateltava tästä selittämättömästä tapausten sarjasta? Karefinotu puhui englanninkieltä kuin Lontoon asukas, kutsui häntä nimeltä, ilmoitti Will-enon piakkoin saapuvan, ja sitten nuo äkkiä paukahtaneet pyssynlaukaukset!

Hän pelkäsi tulleensa hulluksi, mutta hänellä oli tuskin aikaa tehdä itselleen nämä ratkaisemattomat kysymykset.

Sillä hetkellä — tuskin viittä minuuttia ensi laukausten jälkeen — ilmestyi näkyviin puiden suojassa hiipivä merimiesjoukko.

Godfrey ja Karefinotu luisuttivat itsensä heti alas runkoa pitkin, jonka sisäseinämät vielä paloivat.

Mutta heti kun Godfreyn jalat koskettivat maata, kuuli hän itseänsä kutsuvan kahden äänen, joita hän hädässäänkään ei olisi voinut olla tuntematta.

"Godfrey-poikaseni, minulla on kunnia sinua tervehtää!"

"Godfrey! Rakas Godfrey!"

"Eno Will…! Phina!… Tekö…!" huudahti Godfrey hämmästyneenä.

Kolme sekuntia myöhemmin oli hän enonsa sylissä ja painoi tyttöä omaansa.

Samaan aikaan kiipesi kaksi matruusia pientä joukkoa johtavan kapteenin Turcotten käskystä mammutpetäjän runkoa ylös vapauttamaan Tartelettin, jonka he "korjasivat" kaikkea hänen olemukselleen kuuluvaa huomaavaisuutta noudattaen.

Ja sitten vaihdettiin kysymyksiä, vastauksia ja selityksiä toinen toisensa perään.

"Eno Will, tekö?"

"Niin, me!"

"Ja miten olette voineet löytää Phinan saaren?"

"Phinan saaren!" vastasi William W. Kolderup. "Tarkoitat Spencerin saarta. Kah, sehän ei ollut vaikeata, — minähän sen kuusi kuukautta sitten ostin!"

"Spencerin saaren?"

"Jolle sinä siis olit antanut minun nimeni, rakas Godfrey", virkkoi nuori tyttö.

"Tämä uusi nimi miellyttää minua, ja me säilytämme sen saarelle", vastasi eno; "mutta tähän asti ja maantieteilijöille se on yhä Spencerin saari, joka on vain kolmen päivän matkan päässä San Franciscosta ja jolle olin katsonut hyödylliseksi lähettää sinut Robinsonin elämään tutustumaan!"

"Oi, eno, eno Will, mitä sanottekaan?" huudahti Godfrey. "Ah, jos puhutte totta, en voi suinkaan väittää, että en olisi tätä ansainnut! Mutta, rakas eno, entä se Dreamin haaksirikko…?"

"Valehaaksirikko!" vastasi William W. Kolderup, joka ei ollut koskaan ollut paremmalla tuulella. " Dream vaipui rauhallisesti pohjaan täyttämällä vesiruumansa Turcottelle antamieni ohjeitten mukaan. Sinä arvelit sen uponneen tykkänään ikipäiviksi; mutta kun kapteeni näki Tartelettin ja sinun pääsevän turvallisesti rantaan, käänsi hän koneensa takaperin. Kolme päivää myöhemmin purjehti alus San Franciscon satamaan, ja se on meidät nyt sovittuna päivänä tuonut Spencerin saarelle."

"Ketään laivamiehistöstä ei siis tuhoutunut haaksirikossa!" kysyi Godfrey.

"Ei ketään… jollei ehkä se viheliäinen kiinalainen, joka oli kätkeytynyt laivaan ja jota ei sieltä voitu löytää!"

"Entä se kanootti…?"

"Tekaistu, vartavasten veistättämäni!"

"Mutta ne villit…?"

"Valevillejä, joihin sinun luotisi eivät onneksi osuneet!"

"Entä Karefinotu sitten…?"

"Valehenkilö oli Karefinotukin. Hänhän on uskollinen Jup Brassini, joka, näen mä, on oivallisesti esittänyt Perjantain osaa!"

"Niin on", vastasi Godfrey, "ja hän on kahdesti pelastanut henkeni, kohtauksessa karhun ja tiikerin kanssa…"

"Valekarhu, valetiikeri!" huudahti William W. Kolderup nauraa hötköttäen mielissään. "Täytettyjä ne olivat kumpikin, ja sinun huomaamattasi toi Jup Brass tovereineen ne saarelle!"

"Mutta ne liikuttivat päätänsä ja käpäliänsä!"

"Koneiston avulla, jota Jup Brass yöllä kävi vetämässä muutamaa tuntia ennen niitä kohtauksia, jotka hän sinulle valmisti!"

"Mitä! Niinkö se kaikki oli…?" toisteli Godfrey hiukan häpeillään siitä, että oli antanut itseänsä mokomilla kepposilla petkuttaa.

"Niin, sinä elelit saarellasi liian mukavasti, rakas sisarenpoikani, ja täytyi hankkia sinulle vähän mielenjännitystä!"

"Mutta", vastasi Godfrey, yhtyen yleiseen iloon, "jos tahdoitte minua tuolla tavoin koetella, eno Will, miksi sitten lähetitte matkalaukun ja siinä kaikenlaisia esineitä, joita me niin kipeästi tarvitsimme?"

"Matkalaukun?" ihmetteli William W. Kolderup. "Minkä matkalaukun? En ole konsaan lähettänyt sinulle matkalaukkua! Olisiko ehkä…?"

Näin sanoen kääntyi eno Phinaan päin, joka loi silmänsä alas ja käänsi päänsä sivulle.

"Ah, tosiaan! Matkalaukku on lähetetty, mutta silloin on Phinalla täytynyt olla rikostoveri…"

Ja Will-eno kääntyi kapteeni Turcotteen päin, joka rämähti isoon nauruun.

"Mitäpä sille mahtoi, herra Kolderup?" vastasi hän. "Voin joskus vastustaa teitä… mutta Phina-neitiä… ei, se on liian vaikeata! Ja kun te neljä kuukautta sitten lähetitte minut saarelle tarkastelemaan, otin minä mainitun matkalaukun veneeseeni…"

"Rakas Phina, rakas Phinani!" virkkoi Godfrey ojentaen nuorelle tytölle kätensä.

"Te, Turcotte, olitte kuitenkin minulle luvannut pitää asian salassa", vastasi Phina punehtuen.

Ja ravistaen isoa päätänsä koetti eno William W. Kolderup turhaan salata suurta liikutustansa.

Mutta jos Godfrey ei ollutkaan voinut pidättää hyvätuulista hymyä kuunnellessaan Will-enon antamia selityksiä, niin opettaja Tartelett ei suinkaan nauranut. Hän oli kovin kiukuissaan kuulemastansa! Ettäkö häntä, tanssin ja plastiikan opettajaa, oli moisilla kujeilla vedetty nenästä! Siksipä hän hyvin arvokkaana astui esille ja kysyi:

"Herra William W. Kolderup ei kaiketikaan väitä, että suunnaton krokotiili, jonka onnettomaksi uhriksi olin joutumaisillani, oli pontimilla liikkuva pahvinukke?"

"Krokotiili?" ihmetteli eno.

"Niin, herra Kolderup", puuttui puheeseen Karefinotu, jolle täytyy palauttaa oikea nimensä, Jup Brass, "niin, todellinen krokotiili, joka ahdisti herra Tartelettia. Eikä minulla kuitenkaan ollut sellaista kokoelmassani!"

Godfrey kertoi sitten, mitä viimeksi oli tapahtunut: runsaslukuisten petoeläinten, todellisten leijonain, tiikerien ja pantterien äkillisestä ilmestymisestä saarelle sekä käärmetulvasta, vaikka ainoatakaan näytettä moisista matelijoista ei ollut siellä neljänä ensi kuukautena havaittu! William W. Kolderup joutui nyt vuorostaan hämilleen eikä käsittänyt tästä kaikesta mitään. Spencerin saarella — sehän oli jo aikoja sitten tunnettu asia — ei oleksinut ainoatakaan petoa, ja kauppasopimuksen mukaan ei siellä saanut olla minkäänlaista tuhoeläintä.

Hän ei myöskään käsittänyt, mitä Godfrey hänelle kertoi kaikista yrityksistään ottaa selvää savusta, joka oli näyttäytynyt eri kohdilta saarta. Samaten hän tuntui kovin ällistyvän paljastuksista, jotka vihjaisivat hänelle, että kaikki ei ollut käynyt hänen ohjeittensa mukaan, sen ohjelman puitteissa, jonka tekemiseen hänellä yksin oli ollut oikeus.

Mitä Tartelettiin tulee, niin hän ei ottanut noita selityksiä kuuleviin korviinsa. Hän näet ei tahtonut mitään myöntää, ei valehaaksirikkoa, ei valevillejä, ei kuvaeläimiä, ja kaikkein vähimmin hän tahtoi luopua saavuttamastaan kunniasta, että oli ensimmäisellä laukauksellaan kellistänyt polynesialaisheimon päällikön — erään Kolderupin palvelijakunnasta, joka muuten voi yhtä hyvin kuin hän itsekin.

Kaikki oli sanottu, kaikki selitetty, paitsi tärkeä kysymys todellisista pedoista ja tuntemattomasta savusta. Sen johdosta oli jo Will-enokin vaipumaisillaan syviin mietteisiin. Mutta käytännöllisenä miehenä hän siirsi näiden kysymysten ratkaisun toistaiseksi ja sanoi kääntyen sisarenpoikaansa kohti:

"Godfrey, sinä olet aina niin paljon pitänyt saarista, että varmaan tuotan sinulle suuren ilon ja täytän toivomuksesi ilmoittamalla tämän saaren kuuluvan sinulle, yksinomaan sinulle. Minä lahjoitan sen sinulle! Sinä saat nauttia saarestasi niin paljon kuin vain tahdot! En aio pakottaa sinua täältä lähtemään, en yritä väkisin eroittaa sinua saarestasi. Pysy siis Robinsonina koko elämäsi päivät, jos sydämesi sitä halajaa…"

"Minäkö", huudahti Godfrey, "kaikiksi ajoiksi!"

Phina lähestyi vuorostaan:

"Godfrey", kysyi hän, "tahdotko sinä todella jäädä saarellesi?"

"Mieluummin kuolisin!" vastasi nuori mies suoristautuen niin kimmoisesti, että hänen sanojensa vilpittömyyttä ei voinut epäillä.

Mutta sitten hän heti muutti mielensä.

"No, kyllä sentään", jatkoi hän tarttuen neitosen käteen, "kyllä jään tänne, mutta vain kolmella ehdolla, ensiksikin sinun on jäätävä tänne minun kanssani, rakas Phina, toiseksi täytyy Will-enon suostua asumaan täällä meidän kanssamme, ja kolmanneksi pitää Dreamin laivapapin vielä tänään tulla meidät vihkimään!"

" Dreamissa ei ole pappia, Godfrey", vastasi Will-eno, "sen kyllä tiedät; mutta luullakseni on niitä vielä San Franciscossa, ja kaiketi sieltä tapaisimme useammankin kuin yhden arvokkaamman pastorin, joka suostuisi tekemään meille tämän pienen palveluksen! Arvelen siis noudattavani mielihaluasi sanoessani sinulle, että huomenna astumme jälleen laivaan!"

Sitten Phina ja Will-eno tahtoivat, että Godfrey olisi hyvä ja näyttäisi heille saartansa. Hän opasteli heitä siis mammutpetäjäin juurella ja vähäisen joen vartta pienelle sillalle asti.

Voi, Willin puun majasta ei enää ollut mitään jäljellä! Tuli oli kokonaan polttanut poroksi puun tyveen laaditun asunnon. Jollei William W. Kolderup olisi saapunut, niin nyt, kun heidän pienet talouskapineensa ja työkalunsa olivat hävitetyt ja ilmieläviä petoja juoksenteli saarella, olisi Robinsoniemme kohtalo talven tullen ollut varsin surkuteltava.

"Eno Will", virkkoi sitten Godfrey, "jos olin antanut tälle saarelle Phinan nimen, niin sallikaa minun lisätä, että mammuttipetäjän, jossa asuimme, olin ristinyt Willin puuksi".

"Hyvä on", vastasi eno, "me otamme sen siemeniä mukaamme kylvääksemme niitä Friscossa puutarhaani!"

Tämän kävelyn aikana havaittiin etäältä muutamia petoeläimiä, mutta ne eivät tohtineet hyökätä Dreamin lukuisan ja hyvin aseistetun matruusijoukon kimppuun. Siitä huolimatta oli niiden olemassaolo yhtä käsittämätön tosiasia.

Sitten noustiin laivaan, kun Tartelett ensin oli pyytänyt, että saisi ottaa mukaan "krokotiilinsa" todistuskappaleeksi — mikä hänelle myönnettiin.

Illalla, kun kaikki olivat kokoontuneet Dreamin ruokasaliin, juhlittiin iloisella aterialla Godfrey Morganin koettelemusten päättymistä ja hänen kihlaustaan Phina Hollaneyn kanssa.

Seuraavana päivänä, tammikuun 20:ntenä, Dream oli lähtökunnossa kapteeni Turcotten komentaessa. Kello kahdeksalta aamulla Godfrey näki, jonkun verran heltyen, lännen taivaanrannalle varjona haihtuvan tuon saaren, jolla hän oli ollut viisi kuukautta koulussa ja oppinut unohtumattomia läksyjä.

Matka sujui nopeasti kauniilla säällä ja suotuisalla tuulella, joka salli Dreamin levittää purjeensa. Ah, tällä kertaa se ohjasi suoraan maaliinsa, se ei yrittänyt ketään pettää! Se ei tehnyt lukemattomia mutkia, kuten ensimmäisellä matkallaan! Se ei perääntynyt yöllä, minkä oli päivän kuluessa kulkenut!

Niinpä se tammikuun 23 päivänä, laskettuaan Kultaportista San Franciscon laajaan satamalahteen saapui kello kahdentoista aikaan tyynesti Merchant Streetin laiturin viereen.

Ja mitä silloin nähtiin?

Nähtiin laivan ruumasta astuvan esille miehen, jonka saavuttuaan uimalla Dreamiin sen ankkuroidessa Phinan saaren edustalla oli onnistunut kätkeytyä vielä toistamiseen.

Ja kuka se mies oli?

Se oli kiinalainen Seng-Vu, joka oli tehnyt paluumatkansa samalla tavalla kuin ensi retkensäkin!

Seng-Vu astui William W. Kolderupia kohti.

"Suokoon herra Kolderup anteeksi", sanoi hän hyvin kohteliaasti. "Astuessani Dream-laivaan luulin sen purjehtivan suoraan Shanghaihin, jonne tahdoin päästä — takaisin kotimaahani; mutta sen palatessa San Franciscoon minä astun laivasta!"

Hämmästyneinä tästä kummituksesta he eivät osanneet vastata mitään tungettelijalle, joka hymyillen katseli heitä.

"Mutta", sanoi vihdoin William W. Kolderup, "et kaiketikaan ole viipynyt kuutta kuukautta lastiruuman pohjalla?"

"En", vastasi Seng-Vu.

"Missä sinä sitten piileskelit?"

"Saarella!"

"Sinäkö?" huudahti Godfrey.

"Minä!"

"Ne savut siis…?"

"Täytyihän toki tehdä tulta!"

"Etkö sinä yrittänyt saapua meidän luoksemme, elämään yhdessä meidän kanssamme?"

"Kiinalainen viihtyy yksinään", vastasi Seng-Vu tyynesti. "Hän on kylliksi itselleen eikä kaipaa ketään!"

Näin sanoen tuo olento kumarsi William W. Kolderupille, lähti laivasta ja hävisi.

"Siitä näet, mistä puusta oikeat Robinsonit ovat veistetyt!" huudahti eno Will. "Katsele häntä ja sano, oletko hänen kaltaisensa! Samantekevää, mutta anglosaksilaisen rodun ei ole hyvä sulattaa itseensä tuollaisia ihmisiä!"

"Hyvä", virkkoi silloin Godfrey; "savun näkymisen selittää Seng-Vun oleskelu saarella; mutta ne pedot…?"

"Ja minun krokotiilini?" tiukkasi Tartelett. "Selitettäköön toki minulle minun krokotiilini!"

Kovin hämmästyneenä tästä seikasta kosketti eno William W. Kolderup neuvottomana otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen pilven.

"Kyllä sen myöhemmin saamme selville", sanoi hän. "Kaikki selviää lopuksi sille, joka osaa tiedustella."

Muutamia päiviä myöhemmin vietettiin suurella loistolla William W. Kolderupin sisarenpojan ja kasvattityttären häitä. Voitte arvata, että kaikki upporikkaan kauppiaan tuttavat juhlivat ja onnittelivat nuorta paria.

Näissä juhlamenoissa Tartelett esiintyi perin siroryhtisesti ja hienosti, aivan comme il faut; ja oppilaskin puolestaan tuotti kunniaa kuuluisalle tanssin ja plastiikan opettajalle.

Tartelettin mieleen juolahti oiva ajatus. Kun hän ei voinut pistää krokotiiliansa neulaan — mitä hän pahoitteli, — päätti hän aivan yksinkertaisesti täyttää sen oljilla.

Tällä tavoin olisi eläin hyvin laitettuna, kita puoliammollaan, jalat harallaan, kattoon ripustettuna hänen kamarinsa uhkein koristus.

Krokotiili lähetettiin siis taitavalle eläintentäyttäjälle, joka toi sen taloon muutamia päiviä myöhemmin.

Silloin saapuivat kaikki ihmettelemään "hirviötä", jonka ateriaksi Tartelett oli ollut joutumaisillaan.

"Tiedättekö, herra Kolderup, mistä tuo eläin on kotoisin?" kysyi kuuluisa täyttäjä esittäessään laskunsa.

"En", vastasi Will-eno.

"Mutta olihan sen selkäkilven alle kiinnitetty osoitelappu."

"Osoitelappu!" huudahti Godfrey.

"Kas tässä!" vastasi kuuluisa ammattimies.

Ja hän näytti nahanpalasta, johon oli lähtemättömällä musteella piirretty:

Hagenbeckittä, Hampurista, J.R. Taskinarille Stocktoniin, U.S.A.

Kun William W. Kolderup oli lukenut nämä sanat, purskahti hän räjähtävään nauruun.

Hän oli käsittänyt kaikki.

Hänen vastustajansa J.R. Taskinar, hänen laudalta lyöty kilpailijansa oli ostanut kokonaisen laivanlastin suuria petoja, matelijoita ja muita tuhoeläimiä molempain pallonpuoliskojen eläinnäyttelyjen hyvin tunnetulta hankkijalta ja kostaakseen kuljettanut ne öiseen aikaan useammissa erissä Spencerin saarelle. Se oli käynyt hänelle epäilemättä kalliiksi, mutta hänen oli onnistunut tärvellä kilpailijansa omaisuus, kuten englantilaiset, jos saamme tarinaa uskoa, tekivät Martinique-saarella ennenkuin luovuttivat sen ranskalaisille.

Nyt ei enää ollut mitään selittämätöntä Phinan saaren muistettavissa tapauksissa.

"Hyvin pelattu!" huudahti William W. Kolderup. "Minä en olisi osannut tehdä paremmin kuin tuo vanha Taskinarin lurjus!"

"Mutta noine hirvittävine vieraineen", huomautti Phina, "on nyt Spencerin saari…!"

"Phinan saari…" oikaisi Godfrey.

"Phinan saari", toisti nuori rouva hymyillen, "aivan kelpaamaton asuttavaksi!"

"Pyh",, vastasi Will-eno, "odotetaan siksi, kun sen viimeinen leijona on syönyt viimeisen tiikerin!"

"Ja etkö silloin, rakas Phina", kysyi Godfrey, "pelkää lähteä sinne kesäkaudeksi minun kanssani?"

"Sinun kanssasi, rakas puolisoni, en pelkää mitään missään!" vastasi Phina. "Ja koska sinä siis et olekaan tehnyt kiertomatkaasi maapallon ympäri…"

"Niin teemme sen yhdessä!" huudahti Godfrey. "Ja jos kova onni joskus tekisi minusta todellisen Robinsonin…"

"Niin minä olen uskollisimpana Robinsonittarena rinnallasi!"