SUKELLUSLAIVALLA MAAPALLON YMPÄRI

Kirj.

Jules Verne

Suom. O. A. Joutsen

WSOY, Porvoo, 1916.

Simelius'en perillisten kirjapaino, Helsinki.

SISÄLLYS:

Suomentajan alkulause

I OSA: I. Liikkuva kari II. Myötä ja vastaan III. Minä teen päätökseni IV. Ned Land V. Turha etsintä VI. Täydellä höyryllä VII. Outo valaslaji VIII. Mobilis in mobili IX. Ned Land kiukkuisena X. Merehinen XI. Kaikki käy sähköllä XII. Hiukan numerotietoja XIII. Musta virta XIV. Kutsukortti XV. Kävelymatka merenpohjalla XVI. Merenalainen metsä XVII. 2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla XVIII. Vanikoro XIX. Torresin salmi XX. Muutama päivä kuivalla maalla XXI. Kapteeni Nemon salamat XXII. Kuumehoureita XXIII. Korallien valtakunta

II OSA:

I. Intian valtameri II. Kapteeni Nemon uusi ehdotus III. Kymmenen miljoonan arvoinen helmi IV. Punainen meri V. Arapian tunneli VI. Kreikan saaristo VII. Välimeren päästä päähän 48 tunnissa VIII. Vigo-lahti IX. Mereen vajonnut mannermaa X. Sargassomeri XI. Kaskelottien ja valaiden parissa XII. Jäihin vangittuina XIII. Etelänavalla XIV. Onnettomuusko vai sattuma XV. Ilma loppuu XVI. Kamppailu mustekalojen kanssa XVII. Golf-virta XVIII. Joukkouhri XIX. Kapteeni Nemon viimeiset sanat XX. Loppusananen Viiteselitykset.

JULES VERNE.

Harvoin ovat runoilijan unelmat tulleet siinä määrässä tosiksi kuin tämän kuuluisan ranskalaisen kertojan mielikuvitelmat. "Matka maan ympäri" käy nykyään päinsä lähes puolta lyhyemmässä ajassa kuin 80 päivässä; lentokoneet kaukomatkakilpailuissaan kulkevat maanosan yhdeltä laidalta toiselle paljon nopeammin ja onnekkaammin kuin Vernen sankarit "Viidessä viikossa ilmapallolla" Afrikan halki; ja vaikkei vedenalaisten alusten liikkumiskyky vielä vedäkään vertoja kapteeni Nemon salaperäiselle "Nautilukselle", niin alkavat niiden hirvittävät vaikutukset paraikaa käytävässä merisodassa päästä tämän tekemien joukkouhrien rinnalle.

Merkillinen on Vernen miltei profeetallinen kaukonäköisyys hänen sepittäessään suunnatonta sarjaansa tieteellisiä seikkailuromaaneja, jonka kirjallisuuslajin perustaja ja voittamaton mestari hän on. Hänen kuvitelmansa ovat kieltämättömästi antaneet herätettä ja viitteitä monille nykypäiväin keksijöille; niinpä esim. juuri tämä nyt suomennettu kuvaus veden alla kulkevasta aluksesta. "Nautiluksen" periaate ja nimi olivat tosin lainatut ensimmäisen höyrylaivan rakentajalta Fultonilta, mutta tämän Napoleon I:stä varten tekemät kokeet käsivoimin kuljetettavalla vedenalaisella veneellä olivat joka suhteessa puutteelliset ja unohtuivat pian. Sen sijaan tarkastaessa ruotsalaisen Nordenfeltin, amerikkalaisen Simon Laken, ranskalaisen Goubet'n ja ennen kaikkea amerikkalaisen Hollandin malleja — viimemainittu on nykyisten sotahirviöiden alkutyyppi — huomaa niissä toteutetun samoja veden lasku- ja sulkukojeiden, syvyysläppien ja sähköllä käypien voimakoneiden periaatteita, joilla Verne varusti kuvittelemansa aluksen. Voi myöskin ottaa huomioon innostuksen jolla yritteliäät amerikkalaiset, jos joihinkin hullunkurisiin tuloksiin tullen, ovat ryhtyneet käytännössä toteuttamaan monia muita hänen kuvitelmiaan.

Moisesta kaunokirjailijalle harvinaisesta saavutuksesta sekä teostensa nauttimasta verrattomasta kansansuosiosta Verne saa kiittää laajaa ja monipuolista tieteellistä sivistystään. Hänellä ei ollut ainoastaan tavaton mielikuvitus, joka kuin leikkiä laskien liitelee kaikissa tunnetuissa ulottuvaisuuksissa; hän oli samalla syvällisesti perehtynyt moniin eri tieteenhaaroihin. Hän tunsi kaikki tutkimusmatkat ja löytöretket vanhimmista ajoista omaan aikaansa asti — hän onkin niistä julkaissut laajan, moniosaisen teoksen; hän oli kuin kotonaan fyysillisen, kasvi- ja eläinmaantieteen ynnä syvämeritutkimuksen alalla sekä tiesi fysiikan ja mekaniikan laeista ja ennätyksistä enemmän kuin useimmat muut tavalliset "maallikot". Kun hän näitä tieteellisiä tietämiään käsitteli suurella runollisella kyvyllä ja rajattomalla mielikuvituksella, samalla yhdistäen kuvauksiinsa kuivaa mutta reipasta ja leppoisaa leikillisyyttä, niin ei ole ihmettä että hänen satalukuun nousevasta romaanisarjastaan tuli kaikkialla oikea kansankirjallisuus. Ja vaikka ne uudempien tieteellisten saavutusten ja tutkimusmatkain tulosten perusteella monestikin saattavat tuntua vanhentuneilta, on kieltämätöntä että ne aina tulevat olemaan reippaan, matkoista ja keksinnöistä huvitetun nuorison mielilukemista.

Jules Verne syntyi helmikuun 8 p. 1828 Nantes'in kaupungissa Ranskassa. Aluksi hän kirjoitteli muutamia runomuotoisia näytelmiä; mutta erääseen ranskalaiseen kuvalliseen perhelehteen kirjoittamansa seikkailukertomukset, jotka saavuttivat suurta suosiota, johtivat hänen sille alalle, jonka perustaja ja saavuttamaton mestari hänestä tuli: tieteellisen seikkailuromaanin. Hän panee sankarinsa suorittamaan eriskummallisia matkoja, ja matkahuomioitten kuvaamisessa hän saa laajan ja monipuolisen oppineisuutensa esille viehättävässä ja helppotajuisessa muodossa. Suomeksi on hänen teoksistaan tietääksemme käännetty seuraavat: "Matka maan ympäri 80 päivässä", "Matkustus maan keskipisteeseen", "Veden päällä liikkuva kaupunki", "Nousu Mont Blanc-vuorelle", "Talvenpito pohjaisissa jäissä", "Viisi viikkoa ilmapallossa" sekä tämä nyt käsissä oleva kirja. Vernen teokset ovatkin käännetyt useimmille maailman kielille, jopa muutamia japaniksikin ja arapiaksi. Tämän uutteran kirjamiehen ja urheilijan — toisen puolen vapaasta ajastaan hänen sanotaan viettäneen purjealuksessaan — tavoitti iällisenä kova kohtalo: loppuvuotensa hän eli aivan sokeana. Verne kuoli maaliskuun 24 p. 1905.

Suomentaja.

I OSA.

I LUKU.

Liikkuva kari.

Vuonna 1866 sattui merkillinen seikka, salaperäinen ja selittämätön ilmiö, joka ei vain kuohuttanut maanmoukkain mieliä syvällä mannerten sisäosissa vaan pani tottuneet merenkulkijatkin pahoin ymmälle. Kauppiailla, tavallisilla pikipöksyillä, kapteeneilla, kippareilla, kaikkien maiden meriupseereilla, jopa kahden maanosan hallituksillakin oli paljon päänvaivaa sen johdosta.

Olivat näet äskettäin moniaat alukset meriä matkatessaan tavanneet "hirvittävän esineen", sukkulan tapaisen, pitkän ja kapean mokoman, joka välistä säkenöi välkkyvää valoa ja oli suunnattoman paljon suurempi ja sukkelampi kuin mikä valaskala ikänään.

Kaikki tätä ilmiötä koskevat ja lokikirjoihin huolellisesti merkityt havainnot kävivät yhteen kehuessaan tuon otuksen tai esineen mahdotonta kokoa, sanoin kuvaamatonta nopealiikkeisyyttä, sen hämmästyttävää liikuntakykyä ja erinomaista elämänvoimaa. Ottaen huomioon eri tilaisuuksissa tehdyt havainnot sen koosta — ne vaihtelivat 70 metristä aina puoleen peninkulmaan — se voitti kaikki siihen asti tunnetut valaslajit, jos se nimittäin oli mikään valaskala ja jos sitä ylipäänsä oli olemassakaan. Mutta sen olemassaolo oli tosiasia. Katsotaanpa nyt vain seuraavaa!

Heinäkuussa 1866 oli muuan Itä-Intian laiva äkännyt tuon liikkuvan kummituksen Australian itärannikolla. Ensin sitä oli laivalla luultu joksikin tuntemattomaksi hietäsärkäksi, ja kapteeni varustihe juuri merkitsemään kartalle sen aseman, kun se äkkiä pursutti ilmaan aina puolisentoista sataa metriä korkean vesisuihkeen. Ja samanlaisen huomion teki kolme päivää myöhemmin eräs toinen laiva Tyynellä merellä, enemmän kuin 100 peninkulman päässä edellisestä. Olipa siinä liikkumisnopeutta liiaksi valaallekin!

Kaksi viikkoa tämän jälkeen se näyttäytyi yhdenaikaisesti yli 900 peninkulmaa kauvempana kahdelle Atlannin poikki kulkevalle laivalle, jotka molemmat laskivat sen pituuden yli 100 metriksi. Mutta suurimpien tunnettujen valaiden pituus ei ole edes 60 metriäkään. Ja samallaisia huomioita tehtiin kohta vähin joka taholla maapalloa.

Ei siis ihmettä että kummitus pani mielet kuohuksiin. Siitä laulettiin kahviloissa, sitä esitettiin näyttämöillä, sanomalehdet penkoivat esiin kaikki vanhat jutut merihirviöistä, alkaen Herodotoksesta ja Pliniuksesta aina uudenaikaisiin merimiesjuttuihin "suuresta merikäärmeestä". Jopa tarttui kiihko tieteellisiinkin julkaisuihin; niiden toimittajat alottivat vuodattamalla kokonaisia painomustemeriä kuvatessaan taruja ja tosia ja päätyivät vuodattamaan joskus toistensa vertakin, sillä "merikäärmeestä" tora pian kehittyi persoonallisiin solvauksiin. Mutta lopulta voittivat pilalehdet, jotka saattoivat koko kysymyksen silkaksi naurunasiaksi. Toistaen suuren Linnen lausetta "ettei luonto koskaan tee mitään hullutuksia", ne varottivat uskomasta merikäärmeisiin, ikitursaihin ja muihin sellaisiin humalaisten merimiesten keksinnöihin. Pilanteko näytti painavan tieteellisyyden penkin alle.

Vuoden 1867 ensimmäisinä kuukausina asia olisi jo hautautunut unhoon, jolleivät uudet havainnot olisi jälleen tehneet sitä entistään tärkeämmäksi. Oltuaan siihen asti tieteellisen kiistan esine siitä tuli nyt todellisen, kouraantuntuvan yleisen vaaran uhka. Hirviö näyttäytyi nyt pienen saaren, kaihon tai karin muotoisena, aina epämääräisenä, vaihtelevana ja perin arveluttavana kooltaan ja laadultaan.

Maaliskuun alussa 1867 törmäsi muuan kanadalainen laiva, ollessaan 27°30' leveys- ja 72°15' pituusasteella, ylähangan puolella karttoihin merkitsemättömään kallioon. Jollei se purjeittensa ja 400-hevosvoimaisen höyrykoneensa avulla olisi tällöin kulkenut 13 solmuvälin nopeudella[1], niin olisi se varmasti särkynyt ja 237 Kanadasta palaavan matkustajansa kera vaipunut meren pohjaan. Törmäys sattui kello 5 aikaan aamulla, päivän koittaessa. Kannella olleet upseerit olivat merellä huomanneet vain väkevätä aallokkoa noin kolmen ankkuriköyden mitan[2] päässä laivasta. Törmäyskohdalla tehtiin tarkat luotaukset, ja alus jatkoi matkaa ilman näkyväistä vauriota. Oliko se hipaissut vedenalaiseen kariin vai suunnattomaan laivanhylkyyn, sitä ei voitu ratkaista; mutta perille tultua huomattiin pohjaa tarkastettaessa, että kölistä oli osa särkynyt.

Tämäkin itsessään tärkeä tapaus olisi kenties voinut unohtua, jollei kolmea viikkoa myöhemmin olisi sattunut toinen samallainen.

Huhtikuun 13 p. kulki Cunardlinjan höyrylaiva Scotia 13 1/2 solmuvälin nopeudella 15°12' pituus- ja 45°37' leveysasteella. Meri oli jotenkin tyyni ja tuuli suotuisa.

Kellon ollessa 17 minuuttia yli 4 i.p. ja matkustajain kokoutuessa päivälliselle ruokailusalonkiin, tuntui keveä täräys laivan peräosassa.

Scotia itse ei ollut törmännyt mitään esinettä vastaan, vaan jokin esine, pikemminkin terävä kuin tylsä, oli törmännyt sitä vastaan. Täräys oli ollut niin keveä ettei kenkään olisi kiinnittänyt siihen huomiota, jollei laivan salvumies olisi rynnännyt komentosillalle huutaen: "Me uppoamme! Me uppoamme!" Aluksi matkustajat kovasti säikähtyivät, mutta kapteeni Anderson kiiruhti rauhoittamaan heitä. Vaara ei voinut olla välttämätön. Ollen jaettu seitsemään tukevaseinäiseen osastoon voi Scotia helposti kestää vuodon jossakin niistä. Käytyään katsastamaan vaaranpaikkaa huomasi kapteeni sen sijaitsevan viidennessä osastossa, ja vesi näytti tunkeutuvan laivan sisustaan sekä voimakkaasti että paljolta. Onneksi höyrykoneet eivät olleet tässä osastossa, muuten olisi tuli kattiloissa heti sammunut. Kapteeni Anderson käski paikalla pysäyttämään koneet, ja muuan miehistä lähetettiin alas tarkastamaan vaurion suuruutta. Muutaman minuutin perästä hän keksi laivan pohjassa ison aukon, lähes kaksi metriä läpimitaten. Sellaista vuotoa ei käynyt tukkiminen, ja laivan oli pakko jatkaa siinä tilassa matkaansa. Kolmen päivän viivytyksen perästä, joka aiheutti suurta levottomuutta Liverpoolissa, se vihdoin saapui tämän kaupungin satamaan.

Insinöörit kävivät tutkimaan Scotiaa, joka oli nostettu kuivatelakkaan. He voivat tuskin uskoa silmiään: noin kaksi metriä vesirajan alapuolella oli säännöllinen, tasakylkisen kolmion muotoinen repeämä. Sen reunat noissa 3 1/2 sm. vahvuisissa rautalevyissä olivat niin tasaisesti leikatut kuin olisi terävätä talttaa tai peltisaksia käytetty.

Tällainen oli viimeksi sattunut tosiasia, joka kuohutti vielä kerran yleisön mieliä. Siitä asti kaikki muulla tavoin selittämättömät merionnettomuudet pantiin tuon salaperäisen merihirviön syyksi. Eikä niiden lukumäärä ollutkaan vähäinen, sillä 3,000 niinä vuosina Lloydille[3] ilmotetusta haaksirikkoutuneesta aluksesta oli kokonaista 200 hävinnyt tietymättömiin, jättämättä jälkeä tahi loppumainetta itsestään!

"Hirviön" ansioksi nyt siis, syystä tai syyttä, pantiin niiden perikato, ja sen takia tuli laivaliike eri maanosien välillä yhä vaarallisemmaksi. Yleinen mielipide vaati jyrkästi, että valtameret viivyttelemättä ja mihin hintaan hyvänsä vapautettaisiin mokomasta kamalasta valaasta.

II LUKU.

Myötä ja vastaan.

Juuri näihin aikoihin olin palannut tieteelliseltä tutkimusmatkalta Nebraskan kaameille seuduille Yhdysvalloissa. Ollen Pariisin Luonnonhistoriallisen museon apulaisprofessori olin Ranskan hallitukselta saanut valtuuden liittyä tähän retkikuntaan. Kuusi kuukautta Nebraskassa harhailtuani saavuin New Yorkiin maaliskuun lopulla, saaliinani arvokkaita kokoelmia. Ranskaan olin päättänyt palata toukokuun ensi päivinä. Mutta silloinpa, minun juuri lajitellessani kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan kuuluvia aarteitani, saapui sanoma Scotiaa kohdanneesta onnettomuudesta.

Minä olin täysin perehtynyt tuohon päivän kysymykseen. Saatoinko muuta ollakaan? Olinhan lukenut ja yhä uudelleen lukenut kaikki Europan ja Amerikan sanomalehtien kirjoitukset siitä, kykenemättä siltä tekemään mitään johtopäätöstä. Tuo salaperäisyys hämmästytti minua. Kykenemättä, kuten sanoin, muodostamaan siitä itselleni mitään varmaa mielipidettä, heilahtelin äärimmäisyydestä toiseen. Ei ollut epäilemistäkään että asian pohjalla oli jotain todenperäistä — epäuskoisia Tuomaita kutsuttiin pistämään sormensa Scotian haavaan.

New Yorkiin saapuessani oli kiista kiihkeimmillään. Oltiin jo luovuttu olettamasta mitään uiskentelevaa luotoa tai luoksepääsemätöntä hiekkasärkkää, joihin vähemmän arvostelukykyiset mielet olivat turvautuneet. Sillä kuinka voikaan mokoma hiekkasärkkä muutella niin hämmästyttävän nopeasti asemaansa — silloinhan olisi sillä pitänyt olla valtava höyrykoneisto uumenissaan!

Samasta syystä täytyi hyljätä ajatus suunnattoman, merenselällä uiskentelevan laivanhylyn olemassaolosta.

Jäljelle jäi siten vain kaksi mahdollista ratkaisua, jotka kumpikin saivat kiihkeää kannatusta: toinen puolue uskoi suunnattoman merihirviön olemassaoloon, toinen jälleen pani luottamuksensa Valtasella liikuntakyvyllä varustettuun vedenalaiseen alukseen.

Mutta jälkimmäistä olettamusta — vaikka se muutoin tuntuikin hyväksyttävältä — vastustivat kaikki sekä vanhassa että uudessa maailmassa tehdyt tiedustelut. Sillä aivan uskomattomalta näytti, että kellään yksityishenkilöllä olisi moinen konehirviö käytettävänään. Missä, milloin ja miten sellainen olisi rakennettu? Ja mitenkäpä sen suunnittelu ja rakentaminen olisi voinut pysyä salassa? Sen sijaan voi jonkun maan hallituksella kyllä olla sellainen mokoma hallussaan. Ja näinä onnettomina aikoina, jolloin ihmisäly on lisäämistään lisännyt sota-aseiden tuhoavaisuutta, oli minkä valtion hyvänsä mahdollista toisten tietämättä rakentaa sellainen hirvittävä hävityskone. Takaaladattavia kiväärejä seurasivat torpeedot ja torpeedoja vedenalaiset alukset, ja niitä — yleinen väsymys. Ainakin toivon niin.

Mutta tämäkin olettamus raukesi hallitusten yhteisen jyrkän eittämisen edessä. Kun yleiset edut olivat kysymyksessä ja meriliikenne vaarassa, niin täytyi uskoa niiden vakuutusten vilpittömyyttä. Mutta miten sitten selittää se seikka, että tämän vedenalaisen aluksen rakentaminen olisi voinut välttää tuhatsilmäistä yleistä huomiota? Yksityishenkilölle sellaisen salaisuuden säilyttäminen olisi ollut melko vaikeata — mille valtiolle hyvänsä, jonka kaikkia toimia valvovat mahtavat kilpailijat, varmasti mahdotonta.

Tarkoin tiedusteltua asiaa Englannista, Ranskasta, Venäjältä, Saksasta, Espanjasta, Italiasta, Amerikasta, jopa Turkistakin, hyljättiin lopulta koko olettamus vedenalaisen sotalaivan olemassaolosta.

New Yorkiin saavuttuani useat henkilöt kunnioittivat minua tiedustelemalla mielipidettäni puheenaolevasta ilmiöstä. Olin näet Ranskassa julkaissut kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen nimeltä "Suurten vedenalaisten luotojen salaisuudet". Tämä tieteellisessä maailmassa suosiollisesti vastaanotettu kirja takasi minulle erikoistuntijan maineen tuon luonnonhistorian hämärän haaran alalla. Minua vaadittiin nyt tilille riitakysymyksessä. Rajoituin antamaan ylimalkaisen kieltoperäisen selityksen. Mutta pian huomasin joutuneeni loukkoon, josta en päässyt yli enkä ympäri. Olin pakotettu lausumaan selvän ja seikkaperäisen mielipiteeni, kun "Korkea-arvoinen"[4] Pierre Aronnax, Pariisin museon professori kutsuttiin New York Heraldin toimitusneuvoston eteen. Siitä en enää mihinkään päässyt. Minä kääntelin, venytin ja puristin kysymystä joka taholle, käsitellen sitä niinhyvin valtiolliselta kuin tieteelliseltä kannalta. Kas tässä otteita huolellisesti kokoonpanemastani kirjoituksesta, jonka julkaisin mainitussa lehdessä huhtikuun 30 päivänä:

"Tarkoin tutkittua itsekutakin eri olettamusta ja hyljättyä kaikki toiset luulottelut, jää jälelle ainoaksi välttämättömäksi otaksumaksi: myöntää todeksi suunnattoman suuren, valtavavoimaisen merieläimen olemassaolo.

"Valtamerten suuret syvyydet ovat vielä kokonaan tuntemattomat meille. Luotauslanka ei niihin ulotu. Mitä noissa etäisissä syvyyksissä tapahtuu — mitä olentoja niissä elää tai voi elää, minkälainen niiden kokoonpano ja elimistö on — siitä kaikesta voimme tehdä tuskin otaksumiakaan. Mutta minun käsiteltäväkseni annetun arvoituksen ratkaisu on omiaan rajoittamaan tämän umpikujan laajuutta ja muotoa. Me joko tunnemme kaikki taivaankappaleellamme asuvien olioiden lajit tahi emme tunne niitä. Jollemme tunne kaikkia — jos luonnolla on meihin nähden vielä salaisuuksia merieläimistön joukossa, niin on tutkivalle järjelle sangen helppo olettaa uusia vielä tuntemattomia kaloja tai valaita tahi vallan uusia eläinluokkiakin, joiden elimistö on sovitettu oleskelua varten luotauslangan tapaamattomissa syvyyksissä ja joita jokin tavaton syy jolloinkin pitkien väliaikojen perästä nostattaa valtameren pintaosiin.

"Jos taas tunnemme kaikki elävät oliot, niin on meidän etsittävä kyseessäoleva eläin jo luokittelemiemme merieläinten joukosta; ja siinä tapauksessa minä olisin taipuvainen olettamaan otusta jättiläiskokoiseksi miekkavalaaksi.

"Tavallinen miekkavalas eli meren yksisarvinen kasvaa usein kahdenkymmenen metrin pituiseksi. Jatkakaa sen pituus viisi- tai kymmenkertaiseksi, kertokaa sen voima samassa suhteessa ja pitentäkää sen hyökkäysasetta, niin saatte kyseessäolevan eläimen. Sillä on silloin päälle sadan metrin pituus, joksi Atlannilla huomanneet laivat sen laskivatkin, ase jolla voi puhkaista Scotian tapaisen aluksen pohjan, ja voima kyllin suuri tätä asetta käyttääkseen.

"Miekkavalaalla on tosiaankin aseena eräänlainen norsunluinen miekka eli pertuska, käyttääksemme eräitten luonnontutkijani lauselmaa. Tämän teräluulla on teräksen kovuus. Näitä miekkoja on väliin tavattu katkenneina tavallisten valaiden ruumiista, sillä niitä on yksisarvinen ahnas hätyyttelemään. Toisia on melkoisella vaivalla kiskottu ulos laivain pohjista, joita ne ovat lävistäneet yhtä helposti kuin pora lautaa. Pariisin yliopiston lääkeopillisen tiedekunnan museossa on muuan tällainen hyökkäys- ja puolustusase, joka on yli kaksi metriä pitkä ja juuresta 37 l/2 sm. läpimitaten.

"No niin — olettakaamme tämä ase kuusi kertaa mahtavammaksi ja eläin kymmentä kertaa isommaksi; antakaamme sille vielä 32 km. nopeus tunnissa, niin jopa selviää meille mikä voima Scotian ynnä muiden laivojen onnettomuuden aiheutti. Siksi kunnes siitä tarkempia tietoja saadaan, olen valmis väittämään että hirviömme on suunnattoman iso meren yksisarvinen, aseena ei mikään pertuska, vaan oikea 'muurinmurrin', kuten panssarifrekateilla, joiden vertainen se samalla vankkuudeltaan ja liikevoimaltaan on. Tällä tapaa siis selitettäköön tuo muuten käsittämätön ilmiö, ainakin siksi kunnes uusien johtopäätösten, näkemien tai kokemien kautta kyetään antamaan siitä parempi selitys, mikä kylläkin saattaa olla mahdollista."

Nämä viime sanat olivat tavallaan pelkuruuden todistus minun puoleltani; mutta minä tahdoin varjella arvoani ja asemaani ranskalaisena professorina enkä antaa liiaksi naurunaihetta amerikkalaisille, jotka nauravat lujaa kun rupeavat nauramaan. Minä säilytin sillä tavalla itselleni pakotien, jos teoriani kerran nurin menisi. Mutta joka tapauksessa olin myöntänyt "hirviön" olemassaolon. Kirjoitustani pohdittiin vilkkaasti, ja se seikka todisti sille annettavan arvoa. Se kokosi ympärilleni aika joukon kannattajia. Esittämäni ratkaisu antoi ainakin täyden vapauden jokaisen mielikuvitukselle. Ihmisäly mielellään piirtelee suurisuuntaisia kuvia yliluonnollisista olioista. Ja olletikin meri on ala jolla se paraiten viihtyy, ainoa elementti missä noita kuviteltuja jättiläisiä (joiden rinnalla maaeläimet sellaiset kuin norsut ja sarvikuonot eivät ole mitään) voidaan luoda tai kehittää oleviksi.

Kaikki liikenne- ja kauppalehdet käsittelivät kysymystä enimmäkseen tältä kannalta, samoin vakuutusyhtiöiden äänenkannattajat, jotka uhkailivat vakuutusmaksujen korotuksilla. Sanalla sanoen, yleinen mielipide oli lausunut päätöksensä. Yhdysvallat astuivat ensimmäisinä taistelutantereella New Yorkissa kokoonpantiin meriretkikunta tuota miekkavalasta takaa-ajamaan. Nopeakulkuinen frekattilaiva Abraham Lincoln varustettiin mahdollisimman joutuun sen käytettäväksi. Valtion asehuoneet olivat avoinna sen Päällikölle kommendantti Farragutille, joka kiiruhti asestamaan laivaansa; mutta nyt kävi kuten tavallisesti käy — juuri silloin kun oltiin valmiit käymään hirviön kimppuun, ei se suvainnutkaan näyttäytyä. Kahteen kuukauteen siitä ei kuultu halaistua sanaa. Ei yksikään laiva kohdannut sitä. Näytti aivan kuin olisi tuo yksisarvinen tiennyt, mitä juonia sen turmioksi punottiin. Siitä oli hölytty niin paljon yksin Atlannin poikki kulkevaa kaapeliakin myöten, että pilkkakirveet väittivät tuon koiranleuvan siepanneen välillä kiini sähkösanomia ja käyttäneen niiden tietoja hyväkseen.

Niin että sittekun frekatti oli varustettu pitkällistä kalastusmatkaa varten ja asestettu mitä pelottavimmilla pyydyksillä, ei kukaan osannut sanoa minne oikeastaan oli kalaan lähdettävä. Kärsimättömyys kasvoi yli äyräittensä, kunnes vihdoinkin heinäkuun 3 päivänä tuli sanoma että eräs San Franciskon laiva matkallaan Kaliforniasta Shanghaihin oli nähnyt otuksen kolme viikkoa aikaisemmin Tyynen valtameren pohjoisosassa. Tämän uutisen herättämä jännitys oli suunnaton. Laivaan hankittiin tuoreet ruokavarat ja uudet hiilivarastot.

Kolme tuntia ennen Abraham Lincolnin lähtöä Brooklynin satamasta minä sain seuraavan kirjeen:

#/ Herra ARONNAX, Pariisin museon professori.

4:nnen Avenuen Hotelli, New York.

HERRANI,

Jos haluatte liittyä Abraham Lincolnin retkikuntaan, niin näkee Yhdysvaltain hallitus mielihyvin Ranskan edustettuna tässä yrityksessä. Kommendantti Farragut tarjoo hytin käytettäväksenne.

Ystävällisin tervehdyksin

teidän J. B. HOBSON, Meriasiain valtiosihteeri. #/

III LUKU.

Minä teen päätökseni.

Kolme sekuntia ennen J. B. Hobsonin kirjeen saapumista en ollut ajatellut yksisarvisen takaa-ajoa enempää kuin koillisväylän etsimistä. Kolme sekuntia sen jälkeen kun olin lukenut korkea-arvoisen meriasiain valtiosihteerin kirjeen, tunsin että todellinen kutsumukseni, elämäni ainoa päämäärä oli tuon tuhoisan hirviön metsästys ja sen hävittäminen maan päältä.

Olin juuri palannut väsyttävältä matkalta ja kaipasin lepoa. En halunnut mitään sen mieluummin kuin saada jälleen nähdä isänmaani, ystäväni, pienen asuntoni Jardin des Plantes'issa[5], kaikki rakkaat ja kallisarvoiset kokoelmani. Mutta nyt ei mikään mahti olisi saanut minua sinne palaamaan. Minä unhotin kaiken muun — väsymyksen, ystävät ja kokoelmat — ja suostuin hetkeäkään epäröimättä Yhdysvaltain hallituksen tarjoukseen.

"Johtavathan kaikki tiet takaisin Ranskaan", ajattelin; "ja toivottavasti tuo yksisarvinen on kyllin kohtelias saattamaan minut Ranskan rannoille. Tyytyköön se vain kauniisti käymään kiikkiin Europan vesillä (minun etuani silmälläpitäen); minä puolestani tyydyn palaamaan kotiin saaliinani puoli metriä sen norsunluista pertuskaa lahjaksi luonnonhistorialliselle museolleni." Todellisuudessa sain lähteä etsimään tätä miekkavalasta Tyynen meren pohjois-osasta, joka sattuu olemaan vallan vastakkaisella pallonpuoliskolla kuin Ranska.

"Conseil!" virkahdin kärsimättömästi.

Conseil oli palvelijani, uskollinen ja nöyrä flaamilaispoika, joka oli seurannut minua kaikilla matkoillani. Minä pidin hänestä ja hän minusta. Hän oli hidas luonteeltaan, johdonmukainen periaatteiltaan, säännöllinen tavoiltaan, yhtä tyven kaikissa elämän koettelemuksissa, kätevä kaikessa ja kykenevä täyttämään jokaisen häneltä vaaditun toimen; ja — vastoin nimeänsä[6] — aivan haluton koskaan neuvoa antamaan, vaikka semmoista häneltä olisi pyydettykin.

Conseil oli seurannut minua kaikkialle minne tiede meitä viimeisten kymmenen vuoden aikana oli kutsunut. Ei hän ollut koskaan valitellut matkan pituutta ja vaivoja, ei koskaan vikuroinut sääliessään matkalaukkujamme, olipa reittimme Kiinaan tai Kongoon. Kaiken tämän ohessa hänellä oli hyvä terveys ja vankat lihakset, mutta ei lainkaan hermoja, eikä hänen elämänlaadussaan ollut moitteen sijaa. Tämä kunnon poika oli kolmenkymmenen vuotias, ja hänen ikänsä suhtautui hänen isäntänsä ikään; kuten 15:20.

Mutta Conseililla oli yksi vika: hän oli kursastelevainen aivan ikäviin asti ja minun kanssani puhellessaan väsyttävän tyyni ja passiivinen.

"Conseil", sanoin uudelleen, alkaen kuumeisella kiiruulla tehdä matkavalmistuksiani.

Olin kyllä varma tämän uskollisen pojan alttiudesta. Tavallisesti en koskaan kysynyt häneltä, haluttiko häntä seurata minua matkoillani, vai eikö; mutta tällä kertaa voi retkemme tulla jos kuinkakin pitkäaikaiseksi, eikä vaaroista tulisi olemaan puutetta takaa-ajaessa otusta, joka kykeni puhkaisemaan rautafrekatin yhtä helposti kuin pähkinänkuoren. Olihan tässä arvelemisen aihetta maailman kylmäverisimmällekin miehelle.

"Conseil!" kutsuin kolmannen kerran.

Conseil ilmestyi vihdoinkin.

"Minuako huusitte, isäntä?" hän tiedusteli sisään astuessaan.

"Sinua, poikaseni. Ala sulloa minun matkatavaroitani sekä omiasi laukkuihin. Lähdemme kahden tunnin päästä."

"Hyvä on, isäntä", vastasi Conseil rauhallisesti.

"Elä vitkaile rahtuakaan — mätä mukaan kaikki tarvittavat kapineet, yötakit, paidat ja sukat — mutta laskematta, niin paljon kuin vain saat mahtumaan, ja pidäkin joutua."

"Entäs isännän kokoelmat?" huomautti Conseil.

"Niistä pidämme myöhemmin huolta."

"Mitä — archioterium, hyracotherium, oreodonit, cheropotamus ja kaikki muut linnunpelättimet!"

"Ne jätämme tänne hotelliin, tai saatan antaa käskyn että toimittavat ne Ranskaan."

"Eikös nyt palatakaan Pariisiin?"

"Oh, varmastikin", vastasin vältellen, "teemme vain pienen mutkan."

"Se mutka siis miellyttää isäntää?"

"Ei siitä kannata puhuakaan. Me lähdemme Abraham Lincolnin myötä."

"Miten vain isännälle sopii", vastasi Conseil levollisesti.

"Katsopas nyt, ystäväiseni, kaikki riippuu siitä merihirviöstä — siitä mainiosta miekkavalaasta. Me lähdemme passittamaan sitä pois maailman meristä. Eihän toki kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen 'Suurten vedenalaisten luotojen' kirjoittaja voi pysyä poikessa kommendantti Farragutin retkeltä. Kunniakas matka, mutta vaaroja täynnä! Emme voi edeltäpäin laskea mitä suuntia kuljemmekaan, sillä tämäntapaiset eläimet ovat erittäin oikullisia. Ainakin me saamme kelpo kapteenin, jonka mukana on hyvä matkata."

Sitten istuimme ajurinvaunuihin; tavaramme vietiin hotellista suoraapäätä frekattiin. Minä kiiruhdin laivaan ja kysyin kommendantti Farragutia. Muuan matruuseista saattoi minut takakannelle, missä pian seisoin kasvoista kasvoihin hyvännäköisen meriupseerin kanssa, joka kurotti minulle kätensä.

"Herra Pierre Aronnax?" hän kysyi.

"Sama mies", vastasin; "kommendantti Farragut?"

"Olette tervetullut, professori; hyttinne on valmiina teitä vastaanottamaan."

Kumarsin ja halusin tulla saatetuksi minulle varattuun suojaan.

Abrahan Lincoln oli sopivasti valittu ja hyvin varustettu uutta tehtäväänsä varten. Se oli erittäin nopeakulkuinen frekatti; sen korkeapaineiset höyrykoneet antoivat sille lähes 18 1/2 solmuvälin nopeuden tunnissa — kauniin vauhdin kyllä, mutta sittekin riittämättömän kilpa-ajosille suunnattoman miekkavalaan kanssa.

Frekatin sisäpuoliset varustukset vastasivat sen purjehduskelpoisuutta. Minä olin hyvin tyytyväinen hyttiini, joka sijaitsi peränpuolella ja avautui seurustelusalonkiin.

"Kyllä täällä viihdytään", virkoin Conseilille.

"Yhtä hyvin kuin erakkorapu simpukankuoressa, jos saan niin sanoa", vastasi Conseil.

Jätin hänet purkamaan laukkujamme hytin säiliöihin ja kiipesin takakannelle tarkastamaan lähtövalmistuksia.

Tällä hetkellä kommendantti Farragut juuri käski irroittamaan viimeiset köydet, jotka olivat kiinnittäneet aluksen Brooklynin satamapollareihin. Vajaata neljännestuntia myöhemmin frekatti olisi lähtenyt matkaan ilman minua. Minä olisin menettänyt tilaisuuden olla mukana tällä erinomaisella, miltei yliluonnollisella retkellä, jonka menoa kertoessani tiedän monen pudistavan epäilevästi päätänsä.

Mutta kommendantti ei tahtonut kadottaa päivää eikä hetkeäkään päästäkseen purjehtimaan vesillä, joilla otus oli nähty. Hän lähetti noutamaan koneenkäyttäjää.

"Onko täysi höyry koneissa?" hän kysyi.

"On, herra."

"Eteenpäin sitten!" huusi kommendantti.

Brooklynin satama ja koko Itävirran puoleinen osa New Yorkia oli kukkuroillaan katsojia. Kolme eläköön-huutoa kajahti peräkkäin viidestäsadastatuhannesta kurkusta; tuhannet nenäliinat liehuivat katkeamattoman ihmispaljouden päiden päällä hyvästiksi Abraham Lincolnille, siksi kunnes se saapui Hudsonvirran vesille sen pitkäkkäisen niemen kärkeen, jolla New Yorkin kaupunki sijaitsee. Sitten frekatti, seuraten New Jerseyn kaunista, monilukuisten huvilain kattamaa rannikkoa, kulki kahden linnoituksen välistä, jotka tervehtivät sitä järeimmillä tykeillään. Abraham Lincoln vastasi nostamalla Amerikan lipun kolmesti perämastonsa huippuun; sitten se hiljensi vauhtiaan tullessaan kapeaan, ankkuripoijujen paartamaan kanavaan Sandy Hookin niemen kohdalla ja kaarsi pitkää hiekkarantaa, jolla tuhannet katselijat korottivat sille viimeisen eläköön-huudon. Monilukuinen liuta pikkuhöyryjä, jotka olivat seuranneet frekattia satamasta lähtien, pysyttelihe sen rinnalla ja vanavedessä aina siksi kunnes tultiin majakkalaivan luo, jonka kaksi valoa merkitsee New Yorkin kanavan suuta.

Kellon lyödessä seitsemän laskeutui luotsi veneeseensä ja souti sillä pieneen kuunariin, joka odotteli tyvenen puolella; tulet sytytettiin, potkuri alkoi pyöriä vinhemmin, frekatti sivuutti Long Islandin matalan keltaisen rannikon; ja kello kahdeksan aikaan, kadotettuaan näkyvistään luoteesta välkkyvät Fire Islandin majakkavalkeat, rupesi se täysin höyryin kyntämään Atlannin valtameren tummia vesiä.

IV LUKU.

Ned Land.

Kommendantti Farragut oli kelpo merimies, täysin kuljettamansa aluksen arvoinen. Hän ja hänen laivansa olivat yhtä; hän oli sen sielu. Hän ei epäillytkään hirmuvalaan olemassaoloa eikä hän suvainnut laivassaan siitä kiisteltävän. Hän uskoi sen niinkuin monet uskovat Ilmestyskirjan pedon, ei millään järkisyillä vaan sokealla luottamuksella. Hirviö oli olemassa ja teki tuhojaan, ja hän oli vannonut sen perikadon. Joko tappaisi kommendantti Farragut miekkavalaan, tai tappaisi se hänet. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.

Laivan muut upseerit olivat samaa mieltä kuin päällikkönsä. Milloin heitä vain sattui muutamia yhteen, niin siinä pohdittiin ja punnittiin kaikkia yhteeniskemisen mahdollisuuksia, ja valtameren aavaa ulappaa pidettiin tarkalla silmällä. Moni heistä vapaaehtoisesti valitsi märssykorin vakinaiseksi olopaikakseen, vaikka tavallisissa oloissa olisi kiroillutkin sinne kiipeämisen pakkoa. Niin kauvan kun päivänterää näkyi, kukitti laivan koko miehistö raakapuita, ikävällä tähystellen Atlannin ulapoille. Kaikki paloivat halusta kohdata meren yksisarvisen, keihästää, nostaa kannelle ja paloitella mokoman pahuksen. Taisi sen ohessa vähin itsekutakin myös kannustaa kommendantti Farragutin sille miehelle lupaama 2,000 dollarin palkinto, joka ensiksi älyäisi valaan.

Minäkään en puolestani ollut Pekkaa pahempi, vaan tein joka päivä havaintoja. Olisipa laivaamme syystä voinut nimittää argonauttain kuulun aluksen mukaan "Argukseksi", satasilmäiseksi. Vain yksi ainoa meistä — Conseil — oli tykkänään osaton yleisestä jännityksestä.

Olen jo maininnut että kommendantti Farragut oli varustanut laivansa erinomaisen hyvin valaanpyyntiä varten. Meillä oli joka laatua pyyntivehjettä, alkaen tavallisesta käsin viskattavasta harpuunasta aina tykillä lennätettäviin julmiin väkäkeihäisiin ja räjähdysluoteihin. Viimemainittuja ammuttiin äskettäin keksityllä takaaladattavalla tykillä, joka paiskasi moisia 4 kg. painoisia pommeja aina 16 kilometrin päähän.

Abraham Lincoln oli siis joka suhteessa ensiluokkainen valaanpyyntilaiva, ja — mikä oli vielä parempi — sillä oli mukana Ned Land, kaikkien harpuunamestarien kuningas.

Ned Land oli kanadalainen, mies tavattoman teräväsilmäinen ja tarkkakätinen, jolla ei ollut vertoja vaarallisessa ammatissaan. Kokemusta, taitoa, voimaa ja kylmäverisyyttä hänellä oli aivan tavattomassa määrässä, niin että koko vanha veitikka täytyi sen valaan tai kaskelotin olla, joka voi välttää hänen surma-asettaan.

Hän oli nelikymmenvuotias, yli kolme kyynärää pitkä, roteva, vaitelias mutta ylen kiivasluontoinen mies, jos kaikki ei käynyt hänen mielensä mukaan. Hänen persoonassaan oli kaikki huomiota herättävää, vallankin kylmä, rohkea kotkankatse hänen silmissään.

Kanadalaiset ovat ranskalaista rotua[7]; ja niin juro kuin Ned Land muuten olikin, näytti hän sentään minulle omistavan jonkun verran huomaavaisuutta. Epäilemättä kansallisuuteni veti häntä puoleensa. Hupaista oli kuulla hänen puhuvan vanhaa Rabelais'n aikaista ranskankieltä, jota vielä saa kuulla jossain Kanadan kulmilla. Hän oli kotoisin Quebecista, missä hänen sukunsa oli ollut karaistua kalastajaheimoa silloin kun tämä kaupunki vielä kuului Ranskalle.

Vähitellen Ned Land sentään lämpeni; ja hupaista oli kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan napamerillä. Hän kuvasi kalastusta ynnä taisteluja valaita ja luonnonhirmuja vastaan luonnollisella lyyrillisellä lennolla — minusta tuntui kuin olisin kuullut kanadalaisen Homeroon lausuilevan pohjanperän Iliadia.

Olen kuvannut tämän karhean toverin sellaisena kuin hänet opin tuntemaan. Nyt olemme vanhoja ystäviä; ja ystävyytemme syntyi ja vankkeni sanoin kuvaamattomissa vaaroissa ja seikkailuissa. Ah, kunnon Ned — toivoisinpa eläväni sata vuotta lisää, jotta vielä kauvemmin saisin mieleeni yhä palautella noita aikoja!

* * * * *

Entä mikä mielipide Ned Landilla oli merihirviöstä? Minun täytyy tunnustaa, ettei hän ollenkaan uskonut yksisarvisen olemassaoloa, jopa aivan vältti siitä puhuakin. Muuanna kauniina iltana — muistaakseni heinäkuun 30 p. eli kolme viikkoa New Yorkista lähdettyämme — otin tämän asian puheeksi hänen kanssaan. Sivuutimme silloin Kap Blancin, viitisenkymmentä kilometriä Patagonian rannikosta, ja Magellanin salmi aukeni 1,000 kilometrin päässä edessämme. Vähemmän kuin viikon perästä jo kynsisimme Tyynen valtameren vesiä.

Takakannella istuen olimme Ned Landin kanssa Pakinoineet kaikenlaisista asioista, tähystellen meren salaperäiselle aavikolle, jonka suuret syvyydet vielä tähän aikaan olivat kaikille tuntemattomat. Minä tietystikin pian johdin puheen jättivalaaseen ja punnitsin yrityksemme onnistumista tai onnistumattomuutta. Mutta kun Ned Land vain istui ja kuunteli puuttumatta lainkaan puheeseen, kävin jo kiivaammin hänen kimppuunsa.

"Kuinkas on, Ned", sanoin, "onko mahdollista ettette vieläkään taivu uskomaan tuon valaan olemassaoloa? Onko teillä edes järkeviä syitä ollaksenne niin kovakorvainen?"

Harpuunamestari katseli minua hetkisen, siveli sitten leveää otsaansa kuin ajatuksiaan kooten ja virkkoi vihdoin:

"Eiköpähän noita lie."

"No mutta, Ned, te joka ammatiltanne olette valaanpyytäjä ja olette tutustunut kaikkiin suuriin meri-imettäväisiin — te jonka mielikuvituksen pitäisi varsin helposti omaksua ajatus tuollaisesta suunnattomasta valaasta — teidän toki tulisi olla viimeinen epäilemään sen olemassaoloa!"

"Etteköhän vain pety siinä, professori", vastasi Ned. "Myönnän että tavallinen miekkonen saattaa uskoa pyrstötähtien tuottavan turmiota tahi muinaisaikain eläinhirviöitä asuvan maan keskipisteessä, mutta eivät ainakaan tähtientutkijat eivätkä geoloogit usko mokomaa pölyä. Olen minäkin ammatissani ajellut takaa sangen monia valaita, keihästänyt useita ja tappanut moniaita; mutta miten väkeviä ja vankkavarusteisia ne ovat olleetkin, eivät ne sentään koskaan ole kyenneet pyrstöllään eikä hampaillaan särkemään höyrylaivan rautalevyjä."

"Mutta onhan kuultu miekkavalaiden lävistäneen laivain pohjia vallan puhki."

"Niin, puulaivojen pohjia, miksikäs ei", vastasi kanadalainen; "mutta itse en ole sellaistakaan kummaa nähnyt enkä kokenut. Joka tapauksessa, tahi siksi kunnes toisin näen, kiellän valaiden tai minkä vietävän yksisarvisen hyvänsä saavan semmoista hävitystä aikaan kuin te väitätte."

"No niin, hyvä Ned, minä puolestani uudistan väitteeni nojautuen tosiasiain logiikkaan. Uskon löytyväksi suunnattoman ison imettäväisen, joka kuuluu samaan luurankoisten luokkaan kuin valaat, kaskelotit ja pyöriäiset ja jolla on aseena väkevällä iskuvoimalla varustettu sarvi."

"Höröntöröä!" murahti valaanpyytäjä, pudistellen uskomattomana päätänsä.

"Ja huomatkaapas vielä muuan seikka, arvoisa Kanadan mies", jatkoin todisteluani. "Jos sellainen eläinlaji on olemassa, jos se elää ja liikkuu mittaamattomissa merensyvyyksissä, niin täytyy sillä olla kerrassaan ihmeteltävän vankka ruumiinrakenne."

"Mitenkä niin?"

"Siksi ettei se muuten voisikaan kestää vesipaljouden suunnatonta painetta. Katsokaahan vain! Tiedämme ensiksikin ilmakehän paineen vastaavan noin 10 metrin korkuisen vesimäärän painoa. Mereen sukeltaessanne on ruumiistanne pusertamassa yhtä monen ilmakehän paine kuin on vettä kymmeniä metriä ruumiinne yläpuolella; eli tarkemmin sanoen 10 metrin syvyydellä on veden paine 1,04 kg ruumiinpintanne joka neliösentimetriä kohti. 100 metrin syvyydessä vedenpaine vastaa 10 ilmakehän painetta eli atmosfeeria, 1,000 metrin syvyydessä 100 atmosfeeria ja 10,000 metrin eli peninkulman syvyydessä 1,000 atmosfeeria. Mutta tiedättekö edes kuinka monta neliösentimetriä ruumiinne pinnalla on, kelpo Nedini?"

"Ei ole aavistustakaan, herra Aronnax."

"Noin 40,000. Ja kun ilmakehänpaine todellisuudessa on 1,04 kg neliösentimetriä kohti, niin on koko ruumistanne pusertava paine jonkun verran yli 40,000 kg."

"Ilman että tunnen sitä?"

"Ilman että lainkaan sitä tunnette. Se seikka, ettette tyyten muserru moisessa puristuksessa, johtuu siitä että ilma tunkeutuu ruumiinne sisäpuolelle ja pusertaa samalla voimalla vastaan. Mutta vedessä on asianlaita toisin."

"Ahaa, jopa ymmärrän", virkkoi Ned kuunnellen minua tarkkaavammin; "vesi ympäröi minua joka puolelta, mutta ei pääse tunkeutumaan ruumiini sisään."

"Aivan niin, Ned. Käsitätte siis, että ollessanne 10 metriä vedenpinnan alla vesi pusertaa teitä yli 40,000 kg paineella, 100 metrin syvyydessä kymmenen kertaa voimakkaammin, ja vihdoin peninkulman syvyydellä — jos siellä voisitte oleskella — aina 40,000,000 kg paineella. Kävisittepä siellä aika latuskaiseksi, Ned parka!"

"Hitto kanss'!" huudahti harpuunamestari.

"Kas tästä arvaatte, kallis kanadalainen, että jos sellaisissa syvyyksissä voi oleskella joku luurankoinen eläin, jolla on muutama sata metriä pituutta ja vastaavassa määrässä muuta kokoa, ja jonka ruumiinpinnan miljooneja sentimetrejä pusertaa kymmentuhansien miljoonien kilogrammien paine, niin täytyy myöntää että luuston ja muun ruumiinrakenteen täytyy olla vallan verrattoman vankka kestääkseen moista puristusta."

"Jo totta maar!" myönsi Ned Land. "Täytyyhän niiden kylkien olla rakennetut 20 sentimetrin rautalevyistä niinkuin panssarifrekatit."

"Aivan niin. Ja kuvitelkaapas nyt, mitä hävitystä tuollainen otus porhaltaessaan pikajunan vauhdilla vedenpintaan tuottaisikaan laivanpohjalle."

"Niin justiin — kai, kai — ehkäpä", päästeli kanadalainen, tosin pahoin järkytettynä todistelustani, mutta siltä perin haluttomana peräänantamaan.

"Jokos myönnätte olevanne vakuutettu itse pääkysymyksestä?"

"Olen vakuutettu yhdestä asiasta, herra, siitä nimittäin että jos tuollaisia eläimiä tosiaan asustaa merenpohjalla, niin täytyy niiden olla niin vankkoja ja voimakkaita kuin olette todistanut."

"Mutta jollei niitä ole, kunnon harpuunamestari, niin miten sitten on selitettävä Scotian onnettomuus?"

V LUKU.

Turha etsintä.

Pitkään aikaan ei Abraham Lincolnin matkalla sattunut mitään merkillistä, jollei ota lukuun sitä että Ned Land sai jolloinkin näyttää ihmeellistä taitoaan valaanpyytäjänä.

Heinäkuun 6 p. kierrettiin Amerikan mantereen viimeinen kolkka, tuo yksinäinen kalliosaari jolle hollantilaiset merenkulkijat kotikaupunkinsa mukaan ovat antaneet nimen Kap Horn. Ja sitten tultiin Tyyneen valtamereen, jossa yksisarvisen etsintä vasta oikein todesta alkoi. Yötä päivää pidimme laivalla silmät seljällään, kunnes olimme vähällä tulla sokeiksi; kiikarit käännettiin kaikille ilmansuunnille, mutta mitään ei vain näkynyt.

Heinäkuun 20 p. kuljettiin uudelleen Kauriin kääntöpiirin yli ja viikkoa myöhemmin päiväntasaajan yli 110:nnen meridianin kohdalla. Tyynen valtameren keskiosat tutkittiin, käytiin läpi Amerikan ynnä Kiinan ja Jaapanin rannikot ja risteiltiin viimein valtameren pohjoisosassa, jostapäin viime tiedot hirviön näyttäytymisestä olivat tulleet juuri ennen matkallelähtöämme. Mutta mitään muuta ei saatu näkyviin kuin valtaisia parvia tavallisia valaita, jotka suihkuttivat ilmaan vesipatsaita ja pieksivät pyrstöillään meren pintaa niin että se näytti kiehuvan.

Tämä tulokseton etsintä rupesi jo tympäisemään laivaväen mieliä. Tosin ei mitään kapinaa syntynyt niinkuin Kolumbuksen ensimmäisellä retkellä; mutta päällystön antamia käskyjä noudatettiin yhä vastahakoisemmin, tavalliset toimet suoritettiin väsyneesti ja nuristen, eikä tuo luvattu palkkiokaan enää jaksanut kannustaa mieliä.

Vihdoin esitettiin kommendantti Farragutille, että luovuttaisiin koko joutavasta jahdista. Kuten aikoinaan Amerikan löytäjä, pyysi hänkin silloin maittamaan mieltä vielä kolmen päivän ajan; jollei niitten kuluessa hirviötä huomattu, palattaisiin Europan vesille.

Kaksi päivää meni ilman että mitään näyttäytyi; laiva keinuili kulkien puolella höyryllä. Alkoi viimeinen odotusyö, ja jollei seuraavana päivänä marraskuun 5 p., ennen kello 12 päivällä mitään tapahtunut, oli kommendantti Farragut lupauksensa mukaan velvollinen kääntämään laivan keulan etelää kohti.

Frekatti oli silloin 31°15' pohjoisella leveys- ja 136°42' itäisellä pituusasteella. Jaapanin rannikko oli jossakin 300 km. päässä lännessä päin. Kello oli lyönyt 8 iltasella, yö oli laskeutumassa hämärineen. Isot pilviröykkiöt peittivät kuun sen ensi neljänneksessä. Meri aaltoili rauhallisesti keulan edessä.

Minä nojausin etukannen reunaverkkoa vastaan. Conseil seisoi vieressäni tuijotellen jäykästi eteensä. Matruusit kiipeilivät nuorissa ja köysitikkaissa ja tähystelivät taivaanrantaa, joka tummenemistaan tummeni. Upseerit käyttivät yökiikareitaan sakenevassa pimeydessä; välistä lankesi kahden hajoavan pilven lomasta kuun kimallus valtameren pinnalle kuten salamanvälähdys, sitten heti jälleen kadotakseen.

Conseilia katsellessani luulin hänessä huomaavani jo hiukkasen yleistä jännitystä. Ehkäpä hänenkin tyynet hermonsa nyt ensi kertaa värähtelivät uteliaan odotuksen tunteesta.

"Kuulehan, Conseil", lausuin, "nyt on sinulla viimeinen tilaisuus täyttää taskusi kahdellatuhannella dollarilla."

"Luvalla sanoen, isäntä", hän vastasi, "minä en niitä ole koskaan pyydystellytkään; ja vaikka Yhdysvaltain hallitus olisi luvannut satatuhattakin kilisevää, niin ei se olisi siitä penninkään vertaa köyhtynyt."

"Oikeassa taidat olla, Conseil. Hullu yritys tämä kaikesta päättäen on alusta loppuun, ja liian helposti me siihen sotkeuduimme. Aivan hukkaan mennyttä aikaa, aivan hyödytöntä hyörinää! Olisimme olleet kotona Ranskassa jo puoli vuotta sitten."

"Niin, kotona pienessä työhuoneessanne, isäntä", säesti Conseil osaaottavaisesti, "ja minä olisin jo järjestänyt kaikki kivennäisenne museossa."

"Aivan niin, Conseil. Ja pelkäänpä että kaikkien harmiemme palkaksi saamme yleisen naurun osaksemme."

"Syytäkin on pelätä", myönsi Conseil. "Kun on kerran hankkinut itselleen sellaisen oppineen maineen kuin isäntä, niin luvalla sanoen ei pitäisi antautua alttiiksi…"

Conseil ei saanut jatkaa rangaistussaarnaansa loppuun. Yleisen hiljaisuuden katkaisi äkkiä tuima ääni. Ned Land se oli, joka kiljaisi:

"Katsokaa tuonne! Tuolla se on se etsimämme otus — ylähangan puolella!"

VI LUKU.

Täydellä höyryllä.

Tämän huudon kuullessaan koko laivan miehistö säntäsi valaanpyytäjää kohti, — siinä päällikkö, upseerit, alipäällystö, matruusit ja laivapojat yhdessä mylläkässä; jättivätpä koneenkäyttäjätkin koneensa ja lämmittäjät hiiliaitionsa.

Pysäytyskäsky oli heti annettu, ja frekatti keinuili eteenpäin vain omalla tenhottomuudellaan. Pimeys oli jo niin sakea, että ihmettelin itsekseni mitä kanadalaisenkaan kotkansilmä sen keskeltä oli voinut keksiä. Sydämmeni tykytti siitä huolimatta rajusti. Mutta Ned Land ei ollut sittekään erehtynyt, ja me huomasimme pian kaikki hänen osottamansa ilmiön. Kahden ankkuritouvinmitan päässä Abraham Lincolnista, ylähangan puolella, näytti meri olevan tykkänään valaistu. Se ei ollut mitään tavallista fosforikimallusta. Valoilmiö kohosi jonkun verran vedenpinnasta ja kajasti ympärilleen sangen väkevätä, selittämätöntä hohdetta. Sen synnyttäjänä täytyi olla jokin suuri heijastaja. Valopiiri ulottui merelle suunnattoman laajana, pitkäkkäisenä soikiona, keskustassa olevan valolähteen lähettämien säteiden asteettain heikentyessä soikion reunoille päin.

"Se on vain fosforoivain hiukkasten yhteensattumista", huusi muuan upseereista.

"Eipä olekaan, herrani", vastasin. "Eivät maneetit eikä likoeläimet koskaan synnytä noin väkevää valoa. Sen täytyy ehdottomasti olla sähköistä laadultaan. Ja katsokaas — sehän liikkuu! Se liikkuu eteenpäin, taapäin, se kääntyy suoraan meitä kohti!"

Yhteinen huudahdus kajahti frekatista.

"Hiljaa!" komensi päällikkö. "Peräsin vasempaan, koneet takaperin!"

Höyry puhkusi kylkireijistä, ja vasemmalle kääntyen piirsi Abraham Lincoln puoliympyrän.

"Peräsin tiukasti oikeaan! Eteenpäin!" huusi kapteeni.

Käskyt suoritettiin nopeasti, ja frekatti alkoi vinhaa vauhtia kulkea palavasta valosta poispäin.

Minä erehdyin. Laiva koetti kyllä parhaansa poistuessaan sen lähettyviltä, mutta yliluonnollinen ilmiö lähestyi sitä vauhdilla, joka oli sen nopeutta kahta vertaa suurempi.

Me haukoimme henkeämme. Ällistys pikemminkin kuin pelko saattoi meidät hervottomiksi. "Eläin" saavutti meitä saavuttamistaan, hyppien aallonharjalta toiselle. Se pyörsi frekatin ympäri, tämän kulkiessa 14 solmuvälin nopeudella, ja valtasi sen sähköiseen valokehäänsä aivan kuin valosumuun. Sitten se vetäytyi etäämmälle, kulki kolme tai neljä kilometriä poispäin, jättäen jälkeensä fosforoivan viuhkan, niinkuin pikahöyry luo jälkeensä savupilven. Mutta sitten hirviö taas yht'äkkiä porhalsi esiin pimeältä taivaanrannalta ja hyökkäsi Abraham Lincolnia kohti pelottavalla vauhdilla, pysähtyi moniaan metrin päässä sen rungosta ja katosi äkkiä näkyvistämme — ei veden alle sukeltamalla, sillä sen loiste pysyi vähentymättömänä — vaan muuten äkkinäisellä, selittämättömällä tavalla. Sitten se ilmestyi taas näkyviin laivan toisella puolella, aivan kuin olisi luikunut sen rungon alitse. Minä silmänräpäyksenä tahansa olisi voinut sattua yhteentörmäys, joka olisi saattanut käydä meille turmiolliseksi. Mutta enimmän ihmetytti minua frekatin liikkeet tahi oikeammin liikkumattomuus. Se pyrki koko ajan vain pakoon, ryhtymättä hyökkäykseen.

Kapteenin muuten jäykillä kasvoilla näkyi äärettömän hämmästyksen ilme.

"Herra Aronnax", sanoi hän minuun kääntyen, "minä en tiedä minkä peljättävän olion kanssa olen joutunut tekemisiin, enkä tahdo panna laivaani suotta vaaraan tässä pimeydessä. Ja kuinkapa oikein käydäkään tuon tuntemattoman otuksen kimppuun, joka liukuu edestakaisin kuin ankerias. Mutta odotetaanpa päivänvaloa, silloin asema muuttuu!"

"Vieläkö te muuten, kapteeni, olette epätietoinen tämän eläimen oikeasta laadusta?"

"En lainkaan, herrani; se on ilmeisesti jättimäinen miekkakala, vieläpä ladattu sähköä täyteen."

"Ehkäpä siihen voi tavata vain torpeedolla", arvelin.

"Epäilemättä niin onkin laita. Jos se todella on sähköinen, niin on se hirvittävin eläin mitä on luotu. Senpä vuoksi minun pitää olla varoillani."

Miehistö oli jalkeilla koko yön; nukkumista ei voitu ajatellakaan. Huomaten joutuvansa alakynteen moisessa kilpajuoksussa hellitti Abraham Lincoln vauhtiaan ja kulki vain puolella höyryllä. Miekkavalas puolestaan matki frekattia, antoi aaltojen viskellä itseään mielen mukaan eikä näyttänyt haluavan luopua leikkisiltä. Vasta puolenyön paikoilla se yhtäkkiä taas katosi näkyvistämme, tahi käyttääkseni sattuvampaa sanaa, se "sammui" niinkuin iso kiiltomato. Oliko se paennut? Tätä mahdollisuutta voi vain peljätä, mutta ei toivoa. Mutta 7 minuuttia vaille 1 aamuyöstä kuultiin huumaavaa sohinaa, aivankuin Pyörremyrskyn synnyttämästä vesipatsaasta.

Kapteeni, Ned Land ja minä, jotka olimme peräkannella, siristelimme silmiämme kohti läpinäkymätöntä pimeyttä.

"Ned Land", kysyi kommendantti, "oletteko usein kuullut valaitten mylvivän?"

"Kyllä, useastikin, kapteeni; mutta en koskaan semmoisten valaitten, joitten pelkkä näkeminen toisi kaksituhatta dollaria taskuuni. Pääsisinpä sitä vain neljän harpuunamitan päähän!"

"Mutta silloin kai minun pitäisi antaa pari miestä avuksenne?"

"Niin pitäisi, herra."

"Se olisi miesteni hengillä leikittelemistä."

"Ja minun hengelläni myöskin", vastasi harpuunamestari yksinkertaisesti.

Kello 2 tienoissa aamulla ilmestyi säteilevä loimo taas näkyviimme, yhtäkään heikentymättömänä, noin 8 kilometriä laivasta tuulen päällä. Pitkästä välimatkasta ynnä tuulen ja meren käynnistä huolimatta voi selvään erottaa eläimen raskaan ruumiin loiskeen ja sen sylkyttävän läähätyksen. Sen kohotessa vedenpintaan hengittämään kuului ilma tunkeutuvan sen keuhkoihin kohisten niinkuin höyry kahdentuhannen hevosvoimaisen höyrykoneen isoihin sylintereihin.

"Hm", arvelin itsekseni, "onpa tuo aimo valas, joka liikkuu aivan kuin kokonainen ratsuväenrykmentti."

Me olimme varuillamme päivänkoittoon asti ja varustauduimme otteluun. Pyyntikojeet ripustettiin miesten riippumatoille. Toinen luutnantti latasi valastykit, joilla väkäkeihäitä lennätettiin 1 1/2 kilometrin päähän, ja pitkät kansitykit, joiden räjähdyskuulat tekivät lopun paksunahkaisimmastakin merieläjäisiä. Ned Land tyytyi terottamaan harpuunaansa — mutta sekin oli hirvittävä ase hänen kädessään.

Kuuden tienoilla päivä rupesi valkenemaan; ja heti sen ensi säteiden ilmestyttyä valaan sähköloiste sammui. Seitsemän aikaan oli jo tarpeeksi valoisaa, mutta hyvin sakea merisumu peitti meiltä näköalan, niin ettei parhaallakaan kaukoputkella nähnyt sen lävitse. Se aiheutti laivalla suurta levottomuutta ja harmia.

Minä kiipesin takamastoon. Muutamat upseereista olivat jo ennen minua kerinneet mastonhuippuihin. Kahdeksan aikaan tiheä usva laskeutui merenpinnalle, ja sen yläpuolelta pilkotti jo taivaanrantaa pala palalta. Silloin, kuten edellisenäkin iltana, kuului äkkiä Ned Landin terävä ääni:

"Otus on alahangan puolella."

Jokainen silmäpari tähysti osotettuun suuntaan. Siellä, noin kahden kilometrin päässä frekatista, näkyi pitkä, tumma esine sukeltautuvan esiin metrin korkeudelle aalloista. Sen hurjasti sätkättävä runko pyöri eteenpäin kuin vihuri. Ei koskaan oltu nähty minkään pyrstöeläimen kehittävän niin vimmaista voimaa. Suunnaton vaahtoaalto kohisi vanavedessä, merkiten sen kulkua merenpinnalla.

Frekatti lähestyi valasta. Minä tutkin sen näkyvän osan läpikotasin.

Merihirviöstä aikaisemmin annetut tiedot olivat liioitelleet sen kokoa; minä laskin sen pituudeksi ainoastaan päälle 80 metriä. Muuten täytyi minun ihailla sen ruumiin sopusuhtaisuutta. Minun tirkistellessäni viskasi se etupuolestaan ilmaan kaksi höyry- ja vesipatsasta aina 40 metrin korkeuteen. Kaikesta tästä voin päättää sen kuuluvan luurankoisten pääjaksoon, imettäväisten luokkaan, valaitten heimoon.

Miehistö odotteli päällikkönsä käskyjä. Kotvan valasta tarkasteltuaan tämä kutsui koneenkäyttäjän puheilleen.

"Onko teillä höyryä?" hän kysyi tältä.

"On, herra", vastasi koneenkäyttäjä.

"Hyvä, virittäkää tulet ja laskekaa täysi höyry koneisiin!"

Kolme eläköön-huutoa tervehti tätä käskyä. Taistelunhetki oli vihdoinkin tullut. Kohta suitsuttivat frekatin molemmat savutorvet sakeita mustia pilviä, ja kansi tärähteli koneitten jyskytyksestä.

Mahtavan potkurinsa ajamana kävi Abraham Lincoln hyökkäämään merihirviön kimppuun. Tämä päästi sen puolen ankkuritouvinmitan päähän; sitten se, ikäänkuin halveksien sukeltaa, kääntyi hiukan sivulle ja mennä hyryytti vähän matkan päähän pakoon.

Tällaista takaa-ajoa kesti lähes kolme neljännestuntia, ilman että frekatti pääsi pariakaan metriä lähemmäksi valasta. Ilmeistä oli, ettemme sellaisella menolla milloinkaan selviäisi vihollisestamme.

"Mitäs nyt, herra Land", kysyi kapteeni, "neuvotteko minua vielä laskemaan vesille valaanpyyntiveneeni?"

"En, herra", Ned vastasi, "se ei nyt kävisi aivan helposti päinsä."

"Mitä sitten on tehtävä?"

"Enemmän höyryä vielä koneisiin, jos vain voi. Sitten aijon, luvallanne, asettua keularaa'an kohdalle ja heitän harpuunani, kunhan vain pääsemme viskuumatkan päähän."

"Tehkää niin, Ned", sanoi kapteeni. "Koneenkäyttäjä, enemmän höyryä!"

Ned Land meni paikalleen. Tulia kattilan alla lisättiin, potkuri pyörähti 43 kertaa minuutissa ja höyryä pursusi venttiileistä. Lokilangan laskettua huomasimme Abraham Lincolnin kulkevan 18 1/2 solmunvälin nopeudella.

Mutta takaa-ajamamme kummitus kulki myöskin 18 1/2 solmunväliä tunnissa.

Kokonaisen tunnin ajan ahdistaja ja ahdistettu säilyttivät saman välimatkan, frekatin voittamatta edes kahta metriäkään. Se oli paha nolaus laivallemme, joka oli Amerikan sotalaivaston parhaita purjehtijoita. Potkuri tuntui joutuneen raivoon; merimiehet kiroilivat ja sättivät otusta, joka edelleen ylhäisesti halveksi kaikkea kanssakäymistä; kapteeni puolestaan ei tyytynyt sivelemään partaansa, hän pureksi sitä harmissaan.

Koneenkäyttäjä kutsuttiin taas kannelle.

"Onko teillä korkein höyrypaine?"

"On herra."

Abraham Lincolnin nopeus kiihtyi vieläkin. Sen mastot vavahtelivat kannoissaan, eivätkä savupilvet tahtoneet löytää tietä torvien lävitse.

Lokilankaa koetettiin toistamiseen.

"Mitä kuuluu?" kysyi kapteeni lokipyörän käyttäjältä.

"Yhdeksäntoista ja kolme kymmenesosaa solmunväliä herra."

"Lisää höyryä vain!"

Koneenkäyttäjä totteli. Höyrypaineen mittari näytti kymmentä astetta. Mutta valaskin tuntui lämmittävän kattiloitaan; myöskin se kohotti nopeutensa 19 3/10 solmunväliksi.

Mikä verraton takaa-ajo! Nyt en voisi kuvata sitä kiihtymystä, joka silloin minut valtasi. Ned Land seisoi kuin naulattuna keulassa, harpuuna kohotettuna kädessään. Toisinaan päästi valas meidän aivan lähelleen. — "Nyt se on meidän! Nyt se on meidän!" huusi kanadalainen. Mutta juuri kun hän oli viskaamaisillaan aseensa, hypähti valas tiehensä, kehittäen ainakin 30 solmunvälin nopeuden; ja sitten se! teki pilkkaa frekatista, kierrellen ja kaarrellen sen ympärillä kuin virmatautinen. Raivon huudahdus kajahti meidän jok'ikisen huulilta!

Puolipäivänaikaan emme olleet päässeet sen pitemmälle kuin kello 8 aamulla.

Kapteeni päätti turvautua kouraantuntuvampiin keinoihin.

"Ahaa", ärähti hän, "tuo peto näyttää kulkevan nopeammin kuin Abraham Lincoln. No hyvä! Koetetaanpa maistaako sille nämä lieriömäiset leivokset. Lähettäkää miehenne kokkakannelle, herrani."

Kokkatykki tähdättiin ja laukaistiin samassa rupeamassa. Mutta luoti lennähti parisen metriä valaan pään yläpuolitse.

"Toinen kuti tarkemmin", huusi kapteeni, "ja viisi dollaria sille, joka paraiten satuttaa tuota lemmon ankeriasta!"

Vanha harmaapartainen tykkiniekka — näen hänet vieläkin aivan hyvin muistissani — jolla oli vakavat kasvot ja terävä katse, astui tykkien luo ja tähtäsi pitkään. Kuului kova pamahdus, jota seurasi miehistön huikea "eläköön!"

Luoti saavutti päämääränsä, mutta vahinkoa tuottamatta; se lipesi otuksen pyöreästä pinnasta ja muuttaen suuntaansa lennähti kauvas aaltoihin.

Takaa-ajo alkoi uudelleen, ja kallistuen minuun päin sanoi kommendantti:

"Minä ajan sitä paholaista siksi kunnes alukseni rämähtää palasiksi!"

"Siinä teette aivan oikein", vastasin.

Minä toivoin eläimen viimein väsyttävän itsensä; eihän se sentään voinut vetää vertoja höyrykoneelle, niin kauan kun tällä hiiliä riitti! Mutta tämä oli turha toivo. Tunti kului toisensa perästä, ilman että valaan vauhti näkyi vähenevän.

Mutta se olkoon sanottu Abraham Lincolnin kunniaksi, ettei se kesken väsynyt leikkiin. En voi laskea niitä kaikkia luovauksia se tekikään 500 kilometrin mittaisella alueella tuona onnettomana päivänä marraskuun 6 p. Mutta lopulta tuli yö ja peitti varjoonsa rannattoman ulapan.

Nyt luulin retkemme loppuneen ja ettemme enää koskaan näkisi tuota kovanonnen otusta. Mutta siinäkin erehdyin. Kellon ollessa 10 minuuttia vailla 11 illalla välähti sen sähkövalo taas näkyviin puolen penikulman päässä frekatista ylähangan puolella, yhtä kirkkaana ja voimakkaana kuin edellisenä yönä.

Valas näytti liikkumattomalta. Ehkäpä se päivän ponnistuksista uupuneena nyt nukkui, antaen laineitten tuuditella valtavaa ruhoaan. Siinäpä vielä yksi mahdollisuus, jota kapteeni päätti käyttää edukseen.

Hän antoi määräyksensä. Abraham Lincoln kulki puolella höyryllä ja niin äänettömästi kuin suinkin, jottei herättäisi uinailevaa vihollistaan. Ei ole lainkaan harvinaista tavata keskellä valtamerta valaita niin sikeässä unessa, että niitä voi nukkuvina keihästää; sen tempun oli Ned Land tehnyt useammin kuin kerran. Kanadalainen asettui jälleen väijymätilalleen keularaa'an kohdalle.

Frekatti lähestyi äänettömästi ja pysähdytti koneensa kahden ankkuriköydenmitan päässä, kulkien vain hiljaisella tenhottomuudellaan eläintä kohti. Tuskin kukaan meistä kannella olijoista uskalsi hengittääkään. Emme olleet enää kolmeakymmentäkään metriä palavasta valoilmiöstä, joka puhkaisten pimeyden oli vähällä häikäistä silmämme.

Siinä tuokiossa näin Ned Landin alapuolellani, keula-aitaukseen nojautuen, kehittävän harpuunaköyttä toisella kädellään ja toisella heiluttavan hirveätä asettaan, tuskinpa kuuttakaan metriä liikkumattomasta eläimestä. Yht'äkkiä hänen käsivartensa ojentui, ja harpuuna lennähti ilmassa; kuulin sen kalskahtavan heleästi aivankuin olisi sattunut metallia vastaan. Sähkövalo sammui äkisti, ja kaksi suunnatonta vesipatsasta syöksähti syvyydestä korkealle kannen yli, huuhdellen kuin hirmuaalto sitä ylähangasta alahankaan, lakaisten miehet mukanaan ja murskaten reunalaitteet. Hirvittävä sysäys seurasi, ja kykenemättä tarttumaan kiini mihinkään, lennähdin päätäpahkaa mereen.

VII LUKU.

Outo valaslaji.

Tuo äkkiarvaamaton putous typerrytti minut niin, ettei minulla ole perästäpäinkään oikeaa tolkkua tapahtuman kulusta. Olin ensin painunut viiden tai kuuden metrin syvyyteen. Olin kuitenkin hyvä uija (vetämättä siltä vertoja Byronille tai Edgar Allan Poelle, jotka olivat mestareita lajissaan), enkä putouksessa ollut sentään mennyt aivan tajuttomaksi. Parilla valtavalla vetäisyllä kohouduin jälleen pinnalle. Ensi katseeni tähysteli frekattia. Olikohan sillä huomattu minun tapaturmani? Oliko Abraham Lincoln kääntynyt takaisin? Laskisikohan kapteeni veneen alas mereen? Oliko minulla toivoa pelastuksesta?

Oli pimeä kuin säkissä. Vilaukselta erotin tumman ryhelmän katoavan itäänpäin ja sen perälyhtyjen valon hälvenevän etäytyessään. Siellähän se frekatti meni! Minä olin hukassa!

"Apua tänne! Apua!" kiljahtelin, pulikoidessani epätoivon valtaamana pakenevaa alusta kohti.

Vaatteeni vaivasivat minua; ne istuivat jäsenilläni kuin valetut ja haittasivat liikkeitäni.

Olin vajoamaisillani, tukahtumaisillani!

"Apua!"

Se oli viimeinen huutoni. Suuni täyttyi vedellä. Taistelin kuin hurja, jotten vaipuisi syvyyteen. Äkkiä tuntui siltä kuin väkevä käsi olisi tarttunut vaatteisiini ja vetänyt minut sukkelaan vedenpinnalle; ja minä kuulin — ah, todella kuulin! — korvani juuressa seuraavat sanat:

"Jospa, isäntä olisi hyvä ja nojaisi olkaani vastaan, niin kävisi uiminen paljon helpommin."

Minä kourasin toisella kädelläni kiinni uskollisen Conseilini käsivarteen.

"Sinäkö se olet?" huohotin. "Sinäkö?"

"Minäpä juuri", vastasi kelpo palvelijani, "ja odotan nyt isännän määräyksiä."

"Samako täräys sinut mereen pudotti kuin minutkin?"

"Ei; mutta kun olen isännän palveluksessa, niin luvallanne sanoen otin ja seurasin teitä."

Tuosta kunnon toverista tämä oli aivan luonnollista.

"Entäs frekatti?" kysyin.

"Frekattiko?" vastasi Conseil; "mielestäni isännän ei pitäisi liiaksi luottaa siihen."

"Mitenkä niin?"

"Kas kun hyppäsin jälkeenne, niin kuulin ruotelimiehen huutavan, että peräsin ja potkuri olivat särkyneet."

"Särkyneet?"

"Niin, menneet aivan palasiksi hirviön hampaissa. Se oli ainoa vaurio, mikä tuli Abraham Lincolnin osaksi. Mutta olipa siinäkin meihin nähden tarpeeksi! — se ei voi enää ohjata kulkuaan."

"Sitten me olemme hukassa!"

"Siitäpä näyttää", Conseil tyynesti vastasi. "Mutta: onhan meillä vielä monias tunti elettävänämme, ja sillä aikaa voi ehkä sattua jotakin onneksemme."

Conseilin hämmästymätön kylmäverisyys rohkaisi minuakin. Nyt uin jo keveämmin; mutta läpikastuneet ja ihonpintaan valautuneet vaatteeni painoivat yhä minua alaspäin. Conseil huomasi sen.

"Salliiko isäntä minun tehdä pienen leikkauksen", hän sanoi, ja samalla hän työnsi veitsensä terän niskaani ja vetäisi yhdellä kertaa vaatteeni halki ylhäältä alas asti. Sitten hän sukkelasti nykäisi ne päältäni, minun uidessa meidän molempain edestä.

Sitten tein minä saman palveluksen Conseilille, ja me jatkoimme suuresti keventyneinä uintiamme vierivieressä.

Mutta siitä huolimatta tilamme oli hirvittävä. Joko ei laivalla oltu lainkaan huomattu katoamistamme, tahi jos olikin huomattu, ei frekatti voinut ilman peräsintä kääntyä meitä etsimään. Conseil hylkäsi kumminkin moiset epäsuotuisat mahdollisuudet ja teki suunnitelmia pelastuaksemme. Hänen kylmäverisyytensä ja neuvokkaisuutensa oli ihmeteltävä. Meidän ainoa turvamme oli tavata jokin laivan veneistäpä sitä varten meidän oli uitava frekatin perässä niin pitkältä kuin jaksoimme. Mutta jotta emme molemmat yhtä aikaa väsyisi, menettelimme niin että toisen levätessä selällään kädet ristissä rinnalla ja sääret suorina, ui toinen edelleen ja kannatti kumppaniaan selän alta. Tällä tapaa vaihtelimme joka kymmenes minuutti ja voisimme siten pysyä pinnalla muutaman tunnin, ehkäpä päivänkoittoon asti.

Frekatin ja valaan yhteentörmäys oli sattunut kello yhdentoista tienoissa edellisenä iltana. Minä laskin että saisimme uida ainakin kahdeksan tuntia ennen aamunvalkenemista, ja sen me ehkä jaksaisimme kun toinen toistamme auttelisimme. Meri oli tyyni, ja se oli eduksemme. Tuontuostakin koetin tähystää läpi pimeyden, jota vain heikosti valaisi uimaliikkeittemme synnyttämä fosforivalo vedessä. Käteni päällitse vyöryi vienoja laineita, peittäen ne aivankuin hopeasormuksilla. Näytti siltä kuin olisimme uineet väreilevässä elohopeassa.

Kello yhden tienoilla aamuyöstä tunsin ääretöntä väsymystä. Huuleni jäykistyivät kovasti suonenvedosta. Conseil oli pakotettu kannattamaan minua; kuulin poikaparan läähättävän lyhyeen ja röhisten. Arvasin ettei hän enää kauvaakaan jaksaisi auttaa minua.

"Heitä minut irti! Kuuletko, heitä irti!" ähkin hänelle.

"Heittäisinkö isännän menemään? En ikinä!" hän vastasi. "Ensin menee tämä poika."

Juuri silloin pilkisti kuu itäänpäin ajelehtivien pilvenrepaleiden välistä. Merenpinta kylpi sen säteissä. Tämä lempeä valo rohkaisi meitä; pääni tuntui jälleen keveämmältä. Katsellessani ylt'ympäri ulapalle minä erotin frekatin! Se ei ollut peninkulmankaan päässä meistä. Mutta mitään veneitä ei näkynyt!

Olisin tahtonut huutaa. Muita mitäpä hyötyä siitä olisi ollut tällaiselta välimatkalta! Turvonneilta huuliltani ei päässyt kuiskaustakaan. Conseil sitä vastoin voi lausua muutamia sanoja, ja minä kuulin hänen toistavan, joka kerta väliä pitäen: "Apua! Apua! Apua!"

Herkenimme hetkeksi liikkumasta kuullaksemme paremmin. Se lie ollut vain ilman värinää, mutta olin todella kuulevinani, kuin olisi jokin ääni vastannut Conseilin huutoon.

"Kuulitko sinä?" koetin kuiskata.

"Kyllä kuulin!"

Ja Conseil yritti huutaa vielä äänekkäämmin.

Ja nyt se ei enää ollutkaan erehdystä! Ihmisääni vastasi meille! Oliko se jonkin toisen onnettoman ihmisolennon ääni, toisen valtameren äärettömyydessä uiskentelevan, joka samassa yhteentörmäyksessä oli meidän tavoin pudonnut laivasta? Vai oliko se ehkä vastaus frekatin veneestä, joka oli yöpimeässä meitä etsiskelemässä?

Conseil teki äärimmäisen ponnistuksen ja nojaten minun olkaani kohousi puoleksi ylös vedestä; sitten hän puolihengettömänä putosi takasin laineisiin.

"Mitä näit?"

"Minä näin — — —", mutisi hän, "minä näin — mutta elkää puhuko mitään — kootkaa kaikki voimanne!"

Mitä hän oli nähnytkään? Ajatus merihirviöstä lennähti aluksi päähäni! Mutta mistä tuo ääni? Meidän aikanamme eivät mitkään Jonaat pääse turvaan valaskalan vatsaan! Oli miten oli — minä tunsin että Conseil jälleen kannatti minua ylhäällä vedestä. Hän kohotti tavan takaa päätänsä ja päästi tunnustelevan huudon, johon ääni vastasi yhä lähempää meitä. Minä voin sitä töintuskin erottaa. Voimani olivat tyyten lopussa, sormeni kangistuneet, käsilläni voin vaivoin enää kannattaa itseäni, ja suuni, joka oli suonenvedontapaisesti jäykistynyt auki, täyttyi tuontuostakin suolavedellä. Kylmyys voitti minut. Kohotin päätäni viimeisen kerran ylös laineista, sitten putosin kuin kivi veden alle.

Silloin raapaisi jokin kova esine ruumistani. Minä kahmasin kiinni siitä — sitten tunsin kuinka minut kiskottiin ylös vedestä — rintani raukesi kokoon — ja minä pyörryin.

Varmaa on että pian taas virkistyin, tuntien että ruumistani raivoisasti hierottiin. Avasin silmäni puolittain.

"Conseil!" kuiskasin.

"Onko isännällä minulle asiaa?" kuulin hänen kysyvän.

Juuri silloin, taivaanrannan taa painuvan kuun kelmeässä valossa, näin vierelläni kasvot, jotka eivät olleet Conseilin, mutta jotka heti tunsin.

"Ned!" huudahdin.

"Sama mies, herra, yhä vain etsimässä palkintoani", vastasi kanadalainen.

"Putositteko tekin frekatista yhteentörmäyksen tapahtuessa?"

"Putosin niinkin, professori; mutta onnekkaampana kuin te satuin melkein heti tapaamaan jalansijaa tällä uiskentelevalla saarella."

"Saarellako?"

"Tahi, oikeammin sanoen, jättimäisen miekkavalaamme selässä."

"Puhukaa selvemmin, Ned!"

"Huomasin heti syyn, miksi harpuunani ei ollut sen nahkaa puhkaissut vaan kimmonnut takaisin."

"Miksi ei, Ned, miksi ei?"

"Siksi, professori, että pahus on tehty rautalevyistä."

Kanadalaisen viime sanat aikaansaivat äkillisen vallankumouksen aivoissani. Minä heilahutin itseni sukkelasti sen olennon tai esineen harjalle, jonka ulkopinnalle olimme pelastuneet. Tähystelin sitä tarkemmin. Se oli ilmeisesti kova, läpitunkematon kappale eikä suinkaan sitä pehmeätä ainetta, josta isojen meri-imettäväisten ruumiit ovat muodostuneet. Mutta ehkäpä tämä kova pinta olikin luupanssari, niinkuin muinaisaikain merijättiläisillä, ja minä voisin luokittaa hirviön kaksi-elementtisten matelijain ryhmään, ehkäpä kilpikonnien tai alligaattorien joukkoon.

Mutta ei! Tämä mustanpuhuva selkä, joka meitä kannatti, oli sileä, kiiltävä ja suomukseton. Siihen iskiessä kuului metallin kalskahdus; ja niin uskomattomalta kuin kuulostikin, näytti se olevan kokoonpantu yhteenniitatuista rautalevyistä.

Sitä ei enää käynyt epäileminenkään! Tämä hirviö, tämä luonnonilmiö, joka oli hämmentänyt koko tieteellisen maailman ja kuohuttanut molempain pallonpuoliskojen merimiesten mielikuvitusta yli äyräittensä, olikin — se täytyi nyt myöntää — vieläkin yllättävämpi ilmiö: se oli ihmiskätten tuote!

Mutta tämä seikka ei vähentänyt vaaraamme. Me makasimme jonkinlaisen vedenalaisen aluksen ulkopinnalla, joka alus näytti suunnattomalta teräskalalta. Ja juuri nyt alkoi kuulua polskinaa sen takapuolelta (se nähtävästi kulki potkurin avulla), ja alus rupesi liikkumaan. Ennätimme paraiksi takertua kiinni sen yläosaan, joka kohosi yli kahden metrin korkeuteen vedenpinnasta, eikä sen nopeus onneksemme ollut erittäin suuri.

"Niin kauan kun tämä pahus liikkuu vaakasuorasti", ärähteli Ned Land, "ei ole väliä; mutta annappa sen sukeltaa syvyyteen, niin ei hengestämme kannata maksaa ruosteista lanttiakaan."

Kanadalainen oli oikeassa. Meidän piti välttämättä päästä puheisiin aluksen sisäpuolella piileskelevien olentojen kanssa, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Minä tähystelin ja hapuilin kaikkialta aukkoa tai ovea tahi edes jonkinlaista nastaa eli salavieteriä jota painaisin; mutta rautavyöt olivat mitä tarkimmin ja kiinteimmin yhteenniitatut. Ja sitäpaitsi sammui nyt viimeinenkin kuunkajastus ja me jäimme täydelliseen pimeyteen.

* * * * *

Vihdoinkin kului tämä pitkä yö. Epäselvä muisteloni sen synnyttämistä vaikutelmista estää kaiken tarkemman kuvauksen siitä. Yhden asian vain muistan. Tuulen ja aaltojen meitä keinutellessa olin toisinaan erottavinani joitakin kumeita ääniä, jonkinlaisen etäisen, katkeamattoman hälyvirran, jota silloin tällöin katkaisi selvemmin tajuttavat komentosanat. Mikä oli oikeastaan tämän merenalaisen aluksen salaisuus, jolle koko maailma oli turhaan koettanut saada selitystä? Minkälaisia olentoja sen avaran rungon sisäpuolella piileksi? Mikä koneellinen voima sen hirvittävän nopeuden synnytti?

Päivä alkoi valjeta. Aamusumut ympäröivät meitä joka haaralla, mutta nekin pian hälvenivät. Olin juuri tutkimassa turvapaikkaamme, joka muodosti eräänlaisen tasaisen korokkeen kuoren selkäpuolella, kun tunsin että olimme vähitellen vajoamassa.

"Oh, kirottua!" ärjäsi Ned Land, potkien kumeasti tärähtelevää rautasiltaa aliansa; "avatkaa, sen vietävän julmurit!"

Onneksi lakkasi vajoava liike silloin hetkeksi.

Yht'äkkiä kuului aluksen sisästä ääni, juurikuin rautatelkeitä kiskastaisiin voimakkaasti syrjään. Rautalevyistä aukeni yksi, ja näkyviin ilmestyi miehenhaamu, joka kimakasti kiljaisten katosi samassa tuokiossa näkyvistämme.

Muutama silmänräpäys myöhemmin ilmestyi äänettömästi kahdeksan kookasta, naamioitua miestä, jotka ajoivat meidät edellään alas hirvittävään vehkeensä uumeniin.

VIII LUKU.

Mobilis in mobili.

Tämä väkivaltainen, kovakourainen temppu suoritettiin salaman nopeasti. Jäseneni olivat kuin rikkiruhjotut. Keitten kanssa olimmekaan joutuneet tekemisiin? Arvatenkin eräitten uudenaikaisten merirosvojen, jotka hävittelivät meriä omintakeisella tavallaan.

Tuskin oli kapea rautaovi sulkeutunut päittemme päällä, kun läpitunkematon pimeys ympäröi meidät. Tunsin paljaitten jalkaini takertuvan rautaportaiden puoliin. Perässäni seurasivat Ned Land ja Conseil, jäntevien käsien niskasta johtamina. Portaiden juurella avautui toinen ovi, meidät työnnettiin siitä sisään ja se läjähti helähtäen kiini perässämme.

Olimme nyt kolmisin. Missä olimme — kukapa meistä olisi voinut sen sanoa, sitä kuvitellakaan! Kaikki oli ympärillämme pimeätä, niin sakean pimeätä, etteivät silmäni pitkään aikaan kyenneet erottamaan heikointa valonvälähdystäkään.

Ned Land antoi vapaan vallan kiukulleen.

"Ne hirtehiset!" hän pauhasi, "vieväthän ne epäkohteliaisuudessa voiton skottilaisistakin! Se vain puuttuu että olisivat ihmissyöjiä. Eikä tiedä taata sitäkään, mutta saavatpa ne nähdä eikö meilläkin ole silloin suunvuoroa".

"Rauhoittukaahan, Ned ystäväiseni, rauhoittukaa", neuvoi Conseil sävyisästi. "Elkää huutako ennenkun niin pitkälle tullaan. Emme vielä sentään ole tarpeeksi kypsiä suihin pantaviksi."

"Emme ole", murahti kanadalainen äreänä, "mutta emme kaukanakaan siitä. Pimeältä tässä vain näyttää. Mutta onpa minulla onneksi bowie-puukko kupeellani, ja näen aina sentään kyllin hyvin sitä käyttää. Ensimmäisen noista roistoista, joka laskee minuun käpälänsä, sen minä…"

"Elkäähän liiaksi kiihoittuko, hyvä Ned", virkoin minä vuorostani. "Saatatte turhalla äkäilemisellänne meidät suotta vaaranalaisiksi. Kenpä tietää vaikka kuuntelisivatkin meitä. Ottakaamme mieluummin selkoa missä oikeastaan olemme."

Minä hapuilin ympärilleni. Viidennellä askeleella satutin rautaseinään, joka oli tehty yhteentaotuista rautalevyistä. Käännyttyäni kohtasi puupöydän, jonka ympärillä oli moniaita jakkaroita samasta aineesta. Vankihuoneemme permantoa peitti paksu matto, joka teki askeleet kuulumattomiksi. Paljailla rautaseinillä ei tuntunut merkkiäkään ovesta tai ikkunoista. Kulkien päinvastaiseen suuntaan Conseil pian tavotti minut ja me yhdyimme keskellä hyttiä, joka oli noin parinkymmenen neliömetrin laajuinen.

Oli kulunut arviolta puolisen tuntia tässä ikävässä tietämättömyydessä, kun mitä sakein pimeys yht'äkkiä vaihtui häikäiseväksi valkeudeksi. Se oli niin kirkasta, että aluksi täytyi sulkea silmänsä. Arvasin että tässä vedenalaisessa aluksessa oli sähkövalaistus käytännössä[8]. Kun vähän ajan perästä jälleen rohkenin katsella, näin valon tulevan himmeälasisesta puolipallosta hytin katossa.

"Jopahan tässä saa nähdäkin", huudahti Ned Land, seistessään puukko kädessä puolustusasennossa.

"Kyllä vain", vastasin, "mutta kohtalomme on yhäti vielä pimeänä."

"Pysyköön isäntä vain rauhallisena", kehotti hämmentymätön Conseil.

Valkean valossa voin nyt paremmin tarkastella vankilahuonettamme. Mitään muuta kuin tuon pöydän ja viisi tuolia ei se sisältänyt. Näkymätön ovi tuntui olevan ilmanpitävästi suljettu. Ei mistään kuulunut hiiskahdustakaan; kaikki näytti kuolleelta tämän aluksen sisässä. Liikkuiko se nyt, kyntikö se valtameren ulappaa vai sukelsiko sen mittaamattomiin syvyyksiin? En voinut edes arvatakaan mitään.

Mutta eläpäs — nyt kuului telkeiden ryskettä, ovi avautui ja kaksi miestä astui sisään.

Toinen heistä oli lyhyt, hyvin hartiakas ja voimakkaan näköinen, tuuhea musta tukka päätä ja paksut viikset lihakkaita huulia varjostamassa, silmät läpitunkevat ja liikkeet vilkkaat kuten Etelä-Ranskan asukkailla yleisesti.

Toinen muukalainen ansaitsee tarkemman kuvauksen. Fysionomistit[9] olisivat lukeneet hänen kasvojaan kuin avattua kirjaa. Panin merkille hänen huomattavimpia luonteenominaisuuksinaan: — itseluottamuksen — koska pää hänellä istui hyvin olkien välissä ja hänen mustat silmänsä katselivat eteensä kylmän vakaina; kylmäverisyyden — sillä hänen kalpea ihonsa todisti veren ja tunteiden hillitsemistä; voiman — hänen korkeakaaristen kulmakarvainsa äkkinäisestä kokoonkutistumisesta; ja rohkeuden — sillä hänen syvä hengityksensä osotti suurta keuhkojen voimaa.

Vaikea oli sanoa, oliko tämä mies viidenneljättä vai viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli pitkäkasvuinen, otsa leveä ja korkea, nenä suora, suu hienopiirteinen, hampaat kauniit, kädet kapeat ja pitkät, todistaen omistajansa äkkinäisestä, hermostuneesta luonteesta. Tämä mies oli kieltämättä ihailtavin ihmistyyppi mitä milloinkaan olin nähnyt. Merkillisintä hänessä ehkä olivat silmät, jotka sijaiten kaukana toisistaan voivat kaiketi havaita neljänneksen taivaanrannasta yhdellä katseella.

Tämä seikka (ja sen perästäpäin huomasinkin todeksi) antoi hänelle paljoa suuremman näkemiskyvyn kuin yksin Ned Landillakin oli. Kun tuo muukalainen katseli jotain esinettä, kutistuivat hänen kulmakarvansa kokoon, isot silmäluomet pyöristyivät ikäänkuin rajoittaakseen näköpiiriä, ja hän katseli eteensä kuin näkisi esineen paljon lähempänä itseään, kuin voisi hän katseellaan hajoittaa alkuosiin vesihiukkaset, nuo meidän silmillemme näkymättömät rahtuset, ja lukea suurten merensyvyyksien salaisuudet.

Molemmat muukalaiset olivat puetut vaatteisiin vallan erikoista kuosia, joka salli jäsenille vapaan liikunnan; päässä heillä oli majavannahkalakit ja jalassa hylkeennahkasaappaat. Pitempi heistä, joka ilmeisesti oli laivan päällikkö, katseli meitä hyvin tarkkaavasti, mutta sanaakaan virkkaamatta; sitten kääntyen kumppaniinsa puheli hän tälle jollain tuntemattomalla kielellä. Se oli erittäin sointuvata ja sen ääntiörikkaus tuntui sallivan hyvin suurta koronvaihtelua.

Toinen vastasi pudistamalla päätään sekä lisäsi pari miltei käsittämätöntä sanaa. Sitten hän näytti kysyvän minulta jotakin katseellaan.

Minä vastasin hyvällä ranskankielellä, etten tuntenut heidän käyttämäänsä kieltä; mutta hän ei tuntunut käsittävän minua, niin että jouduin yhä enemmän ymmälle.

"Entäpä jos isäntä kertoisi meidän seikkailumme", ehdotti Conseil, "niin ehkä nämä herrasmiehet ymmärtävät siitä jonkun sanan."

Aloinpa siis kuvata kovanonnenretkeämme, ääntäen joka tavun selvästi ja jättämättä vähintäkään pikkuseikkaa mainitsematta. Esitin nimemme ja arvomme, tutustuttaen isäntämme professori Aronnaxiin, hänen palvelijaansa Conseiliin ja harpuunamestari Ned Landiin.

Nuo lempeät, mutta samalla kylmät silmät tähystivät minua tarkkaavaisesti; mies näytti kuuntelevan levollisesti ja kohteliaasti, mutta ei ilmekään hänen kasvoissaan osottanut hänen ymmärtävän puhettani. Kun olin päättänyt juttuni, ei hän vastannut sanallakaan.

Olipa toinen keino jälellä: kääntää puhe englanniksi. Kaiketipa tuo yleismaailmallinen kieli olisi heille tuttu. Minä osasin sitä yhtä hyvin kuin saksaakin — nimittäin tarpeeksi hyvin voidakseni lukea sitä sujuvasti, mutta ei puhua. Joka tapauksessa täytyi meidän tulla ymmärretyiksi.

"Kas nyt on teidän vuoronne", sanoin harpuunamestarille; "päästäkää parasta enkeliskaanne ja koettakaa onnistua paremmin kuin minä."

Nediä ei tarvinnut kahdesti pyytää, vaan alkoi hän heti toistaa juttuamme.

Mutta suureksi harmikseen hän piankin huomasi, ettei häntä tajuttu paremmin kun minuakaan. Isäntäväkemme ei tehnyt ymmärtämisen elettäkään. Aivan ilmeisesti olivat sekä Aragon että Faradayn[10] kielet heille samaa hepreaa.

Olin aivan hämilläni nähdessäni kootun kielitaitomme näin joutuvan häpeään enkä enää tiennyt mitä yrittää; mutta silloin Conseil, tuo kunnon poika, virkahti:

"Jos isäntä sallii, niin koetanpa saksantaitoani."

Mutta kaikista kertojan sulavista käänteistä ja hyvästä lausumisesta huolimatta ei saksallakaan ollut parempaa menestystä. Vihdoin viimein, kooten kaikki alkuopintojeni murut, yritin vielä latinaksikin, mutta hukkaan menivät hyvät humalat. Aivan kuin meitä nolaten molemmat muukalaiset suihkasivat toisilleen sanan tai pari tuntemattomalla kielellään ja lähtivät sitten tiehensä.

Ovi tärähti kiini.

"Voi kiukkujen kirous sentään!" äikähti Ned Land varmaankin kolmannenkolmatta kerran; "me tässä päästelemme noille vintiöille ranskat ja enkeliskat, latinat ja saksat, eikä vietävillä ole älliä edes vastata meille!"

"Tyyntykäähän toki", sanoin tuolle ehtymättömälle kiukkupussille, "ei tässä ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi."

"Mutta ettekö älyä, professori, että tällä menolla saamme nääntyä nälkään rautahäkissämme?"

"Ei nyt sentään", pisti aina filosoofinen Conseil väliin, "tässä heti hätäpoikia olla."

"Hyvät ystävät", lausuin, "säilyttäkäämme toki mielenmalttimme. Olemmehan kokeneet pahempaakin kuin tämä on. Vartokaamme minun mielikseni vielä hetkinen, ennenkun lausumme loppuarvostelumme tämän aluksen päälliköstä."

"Minun arvosteluni on valmis", sähähti Ned kiukkuisesti. "Ne ovat joka sorkka hirtettäviä konnia."

"Hyvä, entä mistä maasta kotoisin?"

"Sieltä missä hirsipuu heitä vartoo!"

"Oivallinen Ned, semmoista maata en ole millään kartalla huomannut. Myönnän kuitenkin, että näiden muukalaisten kansallisuutta juoksee vaikea määritellä. He eivät ole englantilaisia, ranskalaisia eivätkä saksalaisia, se on varmaa. Mutta arvelenpa päällikön ja hänen toverinsa olevan syntyisin alhaisilta leveysasteilta. Heidän suonissaan on ehdottomasti etelän verta. Mutta en voi päättää heidän ulkonäöstään ovatko he espanjalaisia, turkkilaisia, arabialaisia vaiko hinduja. Heidän kielensä ainakin on minulle käsittämätön."

"Paha juttu, ettei osaa kaikkia maailman kieliä", arveli Conseil, "tahi ettei koko maailmalla ole yhteistä kieltä."

Hänen näin aprikoidessaan ovi avautui. Laivan tarjoilija astui sisään, kantaen meille vaatteita, takkeja ja housuja, tehdyt jostain minulle tuntemattomasta kangasaineesta. Meidän kiireesti pukeutuessamme niihin kattoi palvelija — mykkä ja arvattavasti kuurokin — pöydän kolmelle hengelle.

"Tämäpä alkaa jo joltakin näyttää", sanoi Conseil.

"Hölynpölyä", vastasi kiivas valaanpyytäjä, "mitä luulette täällä syötävän? Kilpikonnan maksaa, hainselkämyspaistia ja mursupihviä."

"Saadaan nähdä", sanoi Conseil.

Me istahdimme pöytään, hopeakulhojen ja -astiain ääreen. Totta tosiaan olemme joutuneet sivistyneitten ihmisten pariin, sen ruokapöydän varustelu osotti. Leipää ja viiniä tosin puuttui, se täytyy tunnustaakseni. Vesi oli raitista ja kirkasta, mutta vettä se sittenkin oli eikä siis Ned Landin makuun. Meille tarjottujen ruokalajien joukossa oli monenlaista vallan erinomaisesti laitettua kalaa, mutta moniaasta muusta lajista en kuolemaksenikaan voinut sanoa kuuluiko se alkuperältään eläin- vai kasvikuntaan. Pöytäkalusto oli erittäin hieno. Jokaisessa esineessä, veitsessä, haarukassa, lusikassa ja lautasessa oli nimimerkki, yllään muuan tunnuslause. Koko kaiverrus oli tällainen:

/p MOBILIS IN MOBILI.[11] N. p/

N-kirjain oli epäilemättä sen salaperäisen henkilön nimen alkukirjain, joka isännöi täällä merenpohjalla.

Ned ja Conseil eivät paljoa mietiskelleet. He appoivat suuhunsa minkä ennättivät, ja niin tein minäkin. Olin nyt jossain määrin turvallinen kohtalostamme — nälkään eivät isäntämme ainakaan tahtoneet meitä näännyttää.

Mutta kaikella on loppunsa, niin myös meidän poloisten ruokahalulla, jotka emme olleet saaneet syödäksemme viiteentoista tuntiin.

"Hohoijaa, nyt minä nukun kuin tukki", vakuutti Conseil.

"Minä myös", myönsi Ned Land.

Molemmat kohtalotoverini painautuivat hytin lattialle ja olivat kohta sikeässä unessa. Minulla sitävastoin pyöri liian monia ajatuksia aivoissa, liian monia kysymyksiä mielessä, jotka väkisinkin pitivät mieltä valveilla. Missä oikein olimmekaan? Mikä outo voima meidän kanssamme leikitteli? Minä tunsin — tai pikemminkin kuvittelin mielessäni — että alus, jossa olimme, oli juuri vaipumassa valtameren pohjimmaiseen uomaan. Hirvittävät painajaiset vaivasivat minua; olin noissa salaperäisissä merenuumenissa näkevinäni kokonaisen maailman tuntemattomia eläinhirviöitä, joiden sukua vankila-aluksemmekin tuntui olevan — samalla lailla elävä, liikkuva ja yhtä kamalanmuotoinen kuin nuo hirviöt. Vihdoin alkoi kuume hälvetä aivoistani, mielikuvitukseni siirtyi vielä epämääräisempiin etäisyyksiin, ja minäkin vaivuin sikeään uneen.

IX LUKU.

Ned Land kiukkuisena.

En tiedä kuinka kauvan nukuimmekaan; mutta pitkä täytyi unemme olla, koska se vapahti meidät täydellisesti väsymyksestämme. Minä ensiksi heräsin. Toverini eivät olleet liikahtaneetkaan, vaan makasivat hiljaa kukin nurkassaan.

Noustuani jotenkin kovalta yösijaltani tunsin pääni viileäksi ja ajatukseni selviksi. Aloin heti tutkistella tarkemmin vankihuoneemme sisäpuolta. Ei mitään ollut siellä muuttunut meidän nukkuessamme. Vankila oli yhä vankila — ja me sen asukkaat yhä vankeja. Tarjoilija oli sentään makuumme aikana tyhjentänyt pöydän.

Mutta sitten tunsin hengittäväni vaikeasti. Ahdas ilma tuntui painavan kokoon keuhkojani. Vaikka hytti olikin koko avara, olimme ennättäneet käyttää melkoisen osan sen sisältämästä happimäärästä. Eikä se ihmettä ollutkaan; jokainen täyskasvuinen henkilö hengittää tunnissa happimäärän, joka sisältyy 83 litraan ilmaa, ja kun uloshengittämämme hiilihappo sekautui tähän hapesta yhä köyhemmäksi käyvään ilmaan, niin ennättipä se muuttua aivan sietämättömäksi.

Aivan ehdottomasti täytyi vankilaamme saada puhdasta ilmaa, eikä vain vankilaamme, vaan koko vedenalaiseen alukseen. Tämä herätti aivoissani uuden kysymyksen. Millähän tavoin tällainen ilmanpuhdistaminen laivassamme tapahtui? Kemiallisin keinoinko, kuumentamalla kloorihappoisesta kalista esiin happea ja imeyttämällä hiilihappoa lipeään? Vaiko vähemmän vaivaa ja ainetta kuluttavalla tavalla, nousemalla valaan tavoin vedenpinnalle ja varustamalla alukseen sen puhtaan ilmamäärän, jolla tultiin taas toimeen seuraavat neljäkolmatta tuntia?

Olin jo pakotettu haukkaamaan ilmaa niinkuin kala kuivalla maalla, saadakseni keuhkoihini tarvittavan hapen ahtaan komeromme ilmavaroista, kun äkkiä tunsin puhtaan, suolaiselta tuoksahtavan tuulahduksen. Se oli todella virkistävää, jodinsekaista meri-ilmaa. Avasin suuni selki selälleen ja annoin keuhkojeni imeä raittiita happihiukkasia.

Samalla kertaa tunsin aluksen keinuvan. Tämä rautalevyhirviö oli ilmeisesti juuri noussut merenpinnalle hengittämään niinkuin valaat.

Nyt oli minulla ilmanuudistusmenettely selvillä. Vetäen keuhkoihini raitista ilmaa etsin katseillani ilmanvaihtotorvea, joka sitä meille välitti, ja löysinkin sellaisen oven yläpuolella.

Minun näitä huomioita tehdessäni heräsivät Ned ja Conseil melkein yht'aikaisesti virkistävän, puhtaan ilman vaikutuksesta. Hieroen silmiään ja ojennellen jäseniään olivat he tuota pikaa jalkeilla.

"Hyvinkö isäntä nukkui?" tiedusteli Conseil kohteliaaseen tapaansa.

"Oikein hyvin, kelpo poikaseni. Entä te, herra Land?"

"Niinkuin tukki, professori. Mutta erehdynkö vai mitä — täällähän haiskahtaa meri-ilmalta!"

Merimies ei tässä asiassa voi erehtyä, ja minä kerroin kanadalaiselle mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.

"Hyvä" hän vastasi; "tämä seikka selittää ne mylvinnän tapaiset äänet, joita kuulimme ajaessamme Abraham Lincolnilla takaa luuloteltua miekkavalasta."

"Aivan niin, Ned, se otti silloin puhdasta ilmaa."

"Kuulkaapas, herra Aronnax, en voi aavistaakaan mitä kello on, mutta päivällisen aika nyt ainakin pitäisi olla."

"Päivällisenkö aika, hyvä mies! Sanokaa pikeenminkin että murkinan aika, sillä olemme varmasti alkaneet jo uuden päivän."

"Ohoo", pisti Conseil väliin, "olemmeko siis nukkuneet neljäkolmatta tuntia?" "Niin arvelen."

"En tahdo sanoa vastaan", virkkoi Ned Land. "Mutta olipa päivällinen tai aamiainen kysymyksessä, niin hurraata huudan tarjoilijalle, tuokoon hän mitä hyvänsä."

"Kelpo Ned Land, meidän täytyy alistua aluksen tapoihin, ja kasvaahan ruokahalumme vain päivällistä odottaessamme."

"Se on juuri tapaistanne, mestari Conseil", ärähti kanadalainen kiukkuisesti; "teillä ei ole ihmisen vaan kalan verta suonissanne, te kumarratte syvään jokaisesta armonosotuksesta ja kernaammin kuolette nälkään kuin valitatte huonosta kohtelusta!"

Aika kului kulumistaan, ja meillä oli suunnaton nälkä. Multa edeskäypää ei vain kuulunut. Jos heillä kerran oli hyviä aikeita meidän suhteemme, niin olimmepa jo liian kauvaksi jätetyt yksin. Nälän kiihdyttämän Ned Landin sappi paisui paisumistaan, niin että pelkäsin sen ratkeavan kun hän viimein pääsi tekemisiin jonkun laivamiehen kanssa.

Kului vielä kaksi sanomattoman pitkää tuntia. Harpuunamestari hypähteli, karjui ja tärisytti rautaisia seiniä, multa kaikki turhaan. Laivassa oli hiljaista kuin ruumisarkussa. Se ei edes liikkunutkaan, sillä muuten olisin tuntenut potkurin synnyttämä tärinän. Merten mittaamattomiin uumeniin sukeltaneena se ei enää kuulunut millään siteillä ihmiskuntaan, ei maanpäälliseen elämään — äänettömyys ja liikkumattomuus täällä alhaalla olivat hirvittävät.

Minä olin hämmentynyt, Conseil levollinen ja Ned Land raivosi.

Jopa kuului kolinaa ulkopuolelta. Askeleita kajahteli metallipermannolla. Salvat väännettiin syrjään, ovi aukeni ja edeskäypä ilmautui.

Ennenkun ennätin väliin, oli kanadalainen syössyt kuin tiikeri miesparan kimppuun, lyönyt hänet lattiaan ja piteli häntä kurkusta. Tarjoilija pyristeli turhaan hänen jäntevän kouransa alla.

Conseil oli jo ennättänyt kiertämään julmistuneen miehen kättä irti hänen puoleksi tukehtuneen uhrinsa kurkusta ja minä olin rientämässä hänelle avuksi, kun äkkiä seisahduin kuin naulattuna paikoilleni kuullessani seuraavat ranskaksi lausutut sanat:

"Tyyntykää, mestari Land; ja te, herra professori, suvaitkaa kuulla minua!"

X LUKU

Merehinen

Laivan päällikkö se meille päin puhui.

Hänen sanansa kuullessaan Ned Land nousi äkkiä pystyyn. Tarjoilija, joka oli melkein hengetönnä, kompuroi ulos hytistä saatuaan isännältään merkin; mutta niin suuri oli viimemainitun mahti laivassaan, ettei hän katseella tai eleelläkään ilmaissut niitä koston ja vihamielisyyden tunteita, joita hänellä täytyi olla kanadalaista kohtaan. Minä typertyneenä ja Conseilkin kaikessa hidasluontoisuudessan jännitettynä odotimme äänettöminä tämän kohtauksen jatkoa.

Nojautuen pöydän kulmaan, käsivarret ristissä rinnalla, katseli päällikkö meitä totisen tarkasti. Epäilyttikö häntä ruveta puhumaan? Kaduttiko häntä jo äsken ranskaksi lausumansa sanat? Niin ainakin ajattelin.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen, jota ei ainakaan kukaan meistä rohjennut katkaista, hän puhkesi puhumaan kylmällä ja läpitunkevalla äänellä:

"Hyvät herrat, minä puhun ranskaa, englantia, saksaa ja latinaa, kaikkia aivan yhtä hyvin. Olisin siis jo ensi kohtauksessamme voinut vastata teille, mutta halusin ensin tulla tuntemaan teidät ja sitten miettiä asiaa. Teidän itsekunkin antamat esitykset seikkailuistanne kävivät pääkohdissaan yhteen ja vakuuttivat minua juttunne totuudesta sekä antoivat minun tietää keitä olette. Tiedän siis nyt, että kohtalo on tuonut eteeni herra Pierre Aronnaxin, joka on Pariisin Luonnonhistoriallisen museon professori, hänen palvelijansa Conseilin ja Ned Landin, joka on syntyperäinen kanadalainen ja harpuunamestari Amerikan Yhdysvaltain sotalaivastoon kuuluvalla frekatilla Abraham Lincolnilla."

Minä kumarsin myöntäen. Minulle ei oltu tehty mitään kysymyksiä, joihin olisi pitänyt vastata. Tuo mies puhui sujuvata, virheetöntä kieltä, murtamatta lainkaan muukalaisen tavalla. Mutta sittenkin oli minun mahdotonta uskoa häntä kansalaisekseni.

Hän jatkoi seuraavaan tapaan:

"Olette epäilemättä arvelleet, että olen viivytellyt liikaa ruvetessani uudelleen puheisiin kanssanne. Syy tähän on se, että päästyäni selville teidän persoonistanne tahdoin seikkaperäisesti punnita, mihin toimenpiteisiin minun oli teihin nähden ryhdyttävä. Olen epäröinyt kauvan. Mitä sekavimmat olosuhteet ovat saattaneet teidät tekemisiin miehen kanssa, joka on katkaissut kaikki siteensä muuhun ihmiskuntaan. Te olette häiritsevästi sekautuneet minun olooni ja askareihini."

"Tahtomattamme!" uskalsin lausua.

"Tahtomattanne?" toisti muukalainen, korottaen hiukan ääntään. "Tahtomattaanko Abraham Lincoln ajeli minua takaa kaikilla merillä? Tahtomattanneko lennätitte poiskilpistyviä tykinluotejanne alukseni rautakupeisiin? Tahtomattaanko mestari Land survi minua harpuunallaan?"

Minä jouduin hämilleni näistä sanoista. Mutta niissä lausuttuihin syytöksiin oli minulla hyvin luonnollinen vastaus annettavana, ja minä annoin sen.

"Herrani", sanoin, "epäilemättä teillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä huomiota ja väittelyä olette aiheuttanut sekä Europassa että Amerikassa. Ette tiedä että erinäiset onnettomuudet, jotka ovat johtuneet yhteentörmäyksistä teidän vedenalaisen aluksenne kanssa, ovat kuohuttaneet yleistä mielipidettä kahdessa maanosassa. Jätän mainitsematta, millä lukemattomilla erilaisilla otaksumilla on koetettu selittää sitä käsittämätöntä ilmiötä, jonka salaisuus on yksin teidän tiedossanne. Mutta teidän täytyy ymmärtää, että ajellessaan teitä takaa Tyynen valtameren ulapoilla luulotteli Abraham Lincoln vainoovansa jotakin valtaista merihirviötä, jonka tihutöistä oli välttämättä tehtävä loppu."

Päällikön huulet vetäytyivät karsaaseen hymyyn; sitten hän lausui vielä kylmemmällä äänenpainolla:

"Herra Aronnax, uskallatteko vakuuttaa, ettei frekattinne olisi yhtä kernaasti vainonnut ja pommittanut vedenalaista veneitä kuin mitä elävää merihirviötä hyvänsä?"

Kysymys sai minut sanattomaksi, sillä varmastikaan ei kapteeni Farragut olisi tässäkään tapauksessa pitkältä epäröinyt.

"Ymmärrätte kai nyt, herrani, että minulla on oikeus kohdella teitä vihollisinani?"

Siihen en tietystikään vastannut mitään. Sillä kannattiko jatkaa keskustelua tällaisesta kysymyksestä, kun raaka voima voi repiä rikki parhaimmatkin todistelut?

"Olen epäröinyt jonkun aikaa", jatkoi päällikkö; "eikä ole mitään syytä jonka vuoksi osottaisin teille vierasystävyyttä. Jos tahdon erottaa teidät tyköäni, niin mikään asia maailmassa ei herättäisi minussa halua jälleennäkemiseen; minä asettaisin teidät tämän aluksen kannelle, jolla tuonaan löysitte turvapaikan, sukeltaisin sitten syvyyteen ja unohtaisin, että teidänlaisianne olentoja koskaan oli olemassakaan. Enkö silloin menettelisi oikein?"

"Ehkäpä raakalaisen kannalta", vastasin, "mutta ei sivistysihmisen."

"Professori", lausui päällikkö nopeasti, "minä en lainkaan ole teidän rotunne sivistysihmisiä. Olen täydellisesti rikkonut välini ihmiskunnan kanssa, syistä joita minulla yksin on oikeus punnita. Siksi en tottele sen lakeja ja toivon, ettette enää koskaan muistuta niistä minulle!"

Se oli selvää puhetta. Harmin ja katkeruuden välke loisti muukalaisen silmissä, ja minä voin aavistella joitakin kamalia tapahtumia tuon miehen entisessä elämässä. Hän ei ollut ainoastaan vetäytynyt syrjään inhimillisten lakien piiristä, vaan tehnyt itsensä niistä riippumattomaksi, sanan avarimmassa merkityksessä vapaaksi niiden ulottuvaisuudesta! Kukapa uskaltaisikaan vainota häntä merien syvyyksiin saakka, kun hän jo pinnallakin murskasi kaikki häntä vastaan tehdyt rynnäköt? Mikä laiva voikaan vastustaa hänen vedenalaisen monitorinsa hyökkäystä?

Mikä panssari kestää sen keulan iskua? Ei yksikään ihminen voinut vaatia häntä tilille teoistaan; Jumala — jos hän Hänet uskoo, omatunto — jos hänellä sellaista on, ne olivat ainoat tuomarit, joiden edessä hän oli vastuunalainen.

Nämä mietteet kiertelivät nopeasti ajatuksissani, muukalaisen seistessä edessäni äänettömänä, meistä eristyneenä ja ikäänkuin itseensä kääriytyneenä. Minä katselin häntä pelonsekaisella uteliaisuudella, niinkuin Oidipos epäilemättä katseli Sfinksiä.

Pitkän äänettömyyden jälkeen päällikkö teki johtopäätöksen puhelustamme.

"Olen epäröinyt", hän sanoi, "mutta olen sitten ajatellut että etuni tulee tyydytetyksi sitä laupeutta noudattaen, johon jokaisella ihmisolennolla on oikeus vedota. Tahdon pitää teidät laivassani, koska kerran kohtalo on nakannut teidät tänne, Te saatte olla vapaita; ja korvaukseksi tästä vapaudesta asetan teille yhden ainoan ehdon. Riittää kun annatte kunniansananne, että noudatatte sitä ehtoa."

"Puhukaa, herrani", vastasin. "Otaksun ehtonne olevan sellaisen, että jokainen kunnianmies voi siihen suostua."

"On kyllä, herrani. Voi sattua että jotkut tapaukset, ennakolta aavistamattomat, saattavat pakottaa minut sulkemaan teidät hytteihinne joiksikin tunneiksi tai päiviksi, miten asia kulloinkin vaatii. Kun en halua milloinkaan käyttää väkivaltaa, odotan teiltä — teiltä enemmän kuin tovereiltanne, ehdotonta tottelevaisuutta. Näin menetellen minä otan kaikesta vastuunalaisuuden, vapautan teidät tykkänään, sillä minä teen mahdottomaksi että näkisitte mitään mitä teidän ei tule nähdä. Suostutteko siihen ehtoon?"

Siispä tulisi laivalla tapahtumaan asioita, lievimmin sanoen eriskummaisia, joita yhteiskunnallisten lakien piirissä vielä oleksivat ihmiset eivät saaneet nähdä! Niiden yllätysten joukossa, joita tulevaisuus minulle valmisteli, ei tämä ollut ainakaan viimeisiä.

"Me suostumme", vastasin; "mutta sallikaa minun, herrani, kysyä teiltä yhtä asiaa — yhtä ainoata."

"Kysykää."

"Sanoitte että tulisimme olemaan vapaat laivassanne."

"Täysin vapaat."

"Siispä kysyn teiltä, mitä tällä vapaudella tarkotatte?"

"No — vapautta mennä, tulla, nähdä, havaita kaikkea mitä täällä tapahtuu — joitakin harvoja tapauksia lukuunottamatta. Sanalla sanoen samallaista vapautta, jota me itsekin, toverini ja minä, nautimme."

Emme ilmeisestikään käsittäneet toisiamme.

"Pyydän anteeksi, herrani", huomautin, "mutta tällaista vapautta nauttii jokainen vankikin kopissaan. Se ei tyydytä meitä."

"Sen täytyy kuitenkin tyydyttää teitä!"

"Mitä? Meidän täytyisi luopua toivosta, että konsanaan enää näkisimme isänmaatamme, ystäviämme, toimipiiriämme?"

"Juuri niin, herrani. Mutta siitä sietämättömästä maailmanorjuudesta luopuminen, jota ihmiset mielellään sanovat vapaudeksi, saattaa olla paljon tuskattomampi kuin luulettekaan."

"No hyvä"! puuttui Ned Land puheeseen; "minä ainakaan en ikänä anna kunniasanaani, etten yrittäisi karata täältä."

"En pyytänytkään teidän kunniansanaanne, mestari Land", vastasi päällikkö kuivasti.

"Herrani", minä lausuin, alkaen kiivastua vastoin tahtoanikin, "te käytätte väärin valtaanne meihin nähden; se on julmasti tehty!"

"Ei, herrani, se on lempeästi tehty. Te olette minun sotavankejani. Minä säästin henkenne, kun olisin voinut syöstä teidät valtameren syvyyteen. Te hyökkäsitte kimppuuni. Te tulitte paljastamaan salaisuutta, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saa olla aavistusta — koko minun olemassaoloni salaisuutta. Ja te luulette että minä aijon päästää teidät takaisin tuohon maailmaan, joka ei saa tietää minusta enää mitään? Ei koskaan! Muuten en tällä keinolla vartioi teitä — vartioin vain omaa turvallisuuttani."

Nämä sanat ilmaisivat päällikön tehneen päätöksensä, josta ei enää auttanut vedota.

"No niin, herrani", lisäsin, "te siis yksinkertaisesti annatte meidän valita elämän ja kuoleman välillä?"

"Aivan niin."

"Ystäväni", lausuin onnettomuustovereihini kääntyen, "sellaiseen kysymykseen ei ole mitään vastausta. Mutta mikään annettu kunniansana ei sido meitä tämän aluksen isäntään."

"Ei mikään", vastasi tuntematon.

Sitten hän jatkoi kohteliaammalla äänensävyllä:

"Sallikaa minun nyt sanoa sanottavani loppuun. Minä tunnen teidät, professori Aronnax. Ehkäpä teillä ja tovereillanne on vähemmän valittamisen syytä kuin luulettekaan sen johdosta, että olette sidotut kohtalooni. Mielikirjojeni joukosta tulette löytämään Merten syvyyksistä julkaisemanne teoksen. Olen usein lukenut sitä. Olette tuloksissanne päässyt niin pitkälle, kuin maahansidottu tiede ylimalkaan voi päästä. Mutta te ette tiedä kaikkea — ette ole nähnyt kaikkea. Suvaitkaa minun sanoa, herra professori, että te ette tule katumaan aikaa jonka vietätte laivassani. Nyt lähdette tutkimusmatkalle ihmeitten maahan."

Näillä päällikön sanoilla oli syvä vaikutus minuun. En voi sitä kieltää. Minun heikkoon kohtaani oli satutettu; ja minä unohdin hetkeksi, ettei tutustuminen näihin yleviin tehtäviin ollut vapauden menetyksen arvoinen. Sitäpaitsi luotin siihen, että tulevaisuus lopultakin ratkaisisi tämän pulmallisen kysymyksen. Niinpä tyydyin sanomaan:

"Millä nimellä minun on teitä puhutteleminen?"

"Herrani", vastasi päällikkö, "teille olen kapteeni Nemo[12]; ja te ja toverinne olette matkustajia Nautilus -laivalla."

Kapteeni Nemo soitti. Eräs tarjoilija saapui. Kapteeni antoi hänelle käskyjä sillä omituisella kielellä, josta en tullut hullua hurskaammaksi. Sitte hän kääntyi kanadalaisen ja Conseilin puoleen sanoen:

"Ateria odottaa teitä hytissänne. Seuratkaa tätä miestä."

"Ja nyt, professori Aronnax, aamiaisemme on valmis. Sallikaa minun näyttää teille tie."

"Olen käytettävänänne, kapteeni."

Minä seurasin kapteeni Nemoa; ja heti ovesta ulos astuttuani havaitsin tulleeni jonkinlaiseen sähkövalolla valaistuun käytävään. Noin kymmenen metriä sitä astuttuamme avautui toinen ovi edessämme.

Siitä saavuimme ruokasaliin, jonka koristelu oli vakavata ja arvokasta tyyliä. Sen kummallakin kapealla seinällä seisoi kaksi korkeata, mustapuu-upotteilla koristettua tammista astiakaappia, joiden hyllyillä kimalteli astioita Kiinan posliinista ja arvaamattoman kalliita lasi- ja kristalliesineitä. Valmiiksi katettu ruokapöytä hohti kuulakkaassa katuvalaistuksessa, jonka räikeyttä pehmensivät erinomaiset seinä- ja kattomaalaukset.

Murkinaksi tarjottiin monilukuisia ruokalajeja, joihin meri yksinomaan oli luovuttanut tarveaineet. Ne maistuivat hyvältä, vaikka niissä oli omituinen makunsa, johon helposti kuitenkin totuin; niissä tuntui olevan runsaasti fosforia.

Kapteeni Nemo katseli minua. Vaikka en kysellyt häneltä mitään, niin hän arvasi ajatukseni ja vastasi niihin.

"Useimmat näistä ruokalajeista ovat teille outoja", hän sanoi. "Syökää kuitenkin pelotta niitä. Itse olen jo kauvan sitten luopunut maaperäisistä ravintoaineista, kärsimättä siitä vähintäkään haittaa. Väkeni voi hyvin ja lihoo tästä samasta ruuasta."

"Siispä ovat kaikki nämä laitteet merellistä alkuperää?" sanoin.

"Niin on, professori, meri hankkii kaikki tarpeeni. Välistä heitän ulos verkkoni ja vedän takaisin ne täynnä saalista. Toisinaan ajan takaa riistaa, joka oleskelee vedenalaisissa metsissä ja lekottelee valtameren äärettömillä ruohoaavikoilla, niinkuin aikoinaan Neptunuksen karja. Täällä alhaalla on rajaton luonnonrikkaus, jonka antimet kasvavat kaikkien olioiden Luojan kylvöstä."

"Voin kyllä ymmärtää, kapteeni, että kalaa ja muuta vedenriistaa teille on aina viljalti tarjolla; mutta en käsitä kuinka täällä voitte hankkia näitä liharuokia, joita nyt on edessämme."

"Mitä lihaksi luulette, professori, on kilpikonnan selkäpaistia. Tässä on myöskin pyöriäisen eviä, jotka teistä kai maistuvat sianlihamuhennokselta. Kokkini on taitava mies ja pitää kunnianaan keksiä yhä uusia ruokalajeja meren antimista. Maistelkaahan tätä kermahyytelöä, joka on valmistettu valaanmaidosta sekä rakkolevästä keitetystä sokerista, ja lopuksi sallikaa minun tarjota merivuokkosäilykkeitä, jotka vetävät vertoja makeimmille hedelmille."

Maistelin enemmän uteliaisuudesta kuin herkkusuisuudesta, kuunnellen kapteeni Nemon mieltäkiinnittäviä merijuttuja.

"Te rakastatte merta, kapteeni?"

"Rakastanko — kyllä! Meri on kaikkeus. Se peittää seitsemän kymmenettä osaa maapallon pinnasta. Sen hengitys on puhdasta ja elähyttävää. Se on suunnaton erämaa, mutta siinä en koskaan ole yksin, sillä elämä katselee vastaan lukemattomilta tahoilta. Meri on yliluonnollisen ja ihmeellisen olemassaolo ruumiillistuneena. Se on täynnä rakkautta ja tunnetta; se on 'elävä äänettömyys', niinkuin eräs runoilijoistamme on sanonut. Todentotta, professori, täällä on luonnolla suuri aarreaittansa, täynnä kasvi- eläin- ja kivikunnan ihmeitä. Maapallomme alkoi meren muotoisena, niin sanoakseni; ja kenpä tietää, vaikka se samallaisena lopettaisikin olemassaolonsa. Meri on rajattoman rauhan valtakunta, se ei suvaitse hirmuvaltiaita. Sen pinnalla ihmiset voivat säätää ja toimeenpanna vääriä lakeja, niiden kautta sortaa ja hakata kappaleiksi toisiaan; mutta kymmenen metrin syvyydessä heidän valtansa ja voimansa loppuu. Ah, herrani, elämä — elämä on täällä vesien kohdussa! Täällä yksin ihminen on riippumaton! Täällä en tunnusta ketään herrakseni! Täällä olen vapaa!"

Kapteeni Nemo vaikeni yht'äkkiä kesken innostustaan. Hän nousi pystyyn ja käveli kiihottuneena edestakaisin lattialla. Viimein hän tyyntyi, sai takaisin entisen kylmän ja jäykän ilmeensä ja kääntyi puoleeni sanoen:

"No niin, professori, jos haluatte käydä katselemassa Nautilusta, niin lähden liehtariksi."

Minä seurasin häntä. Ruokasalin takaseinällä olevasta kaksoisovesta astuimme toiseen, yhtä suureen suojaan kuin edellinen.

Se oli kirjasto. Pitkin seiniä seisoi korkeita vaskihelaisia hyllyjä ja kaappeja sinipunervasta ebenpuusta, täynnä yhdenmukaisiin kansiin sidottuja kirjoja. Niiden välillä seinävierillä oli mahtavia ruskealla nahalla päällystettyjä leposohvia, uhkean paisuvia ja mitä veikeintä mukavuutta tarjoovia. Keveitä, liikkuvia lukupöytiä, joita voi työntää joka haaralle, oli niiden sivuilla. Keskellä lattiaa oli suunnaton pöytä, kukkuroillaan jo vanhettuneita aikakauslehtiä ja lentokirjallisuutta. Sähkövalo valaisi joka sopen, loistaen neljästä kattoon kiinnitetystä himmeästä puolipallosta. Katselin todella ihaillen tätä kirjatoukan paratiisia, tuskin kyeten uskomaan silmiäni.

"Kapteeni Nemo", sanoin isännälleni, joka oli viskautunut eräälle leposohvista, "tällainen kirjastohuone olisi kunniaksi mille mannermaan hovilinnalle hyvänsä; ja olen täynnä ihmetystä kun näen, että sellaista ylellisyyttä voi tavata täällä merenpohjalla."

"Missäpä muualla voisikaan löytää parempaa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta kuin täällä? Tarjooko työhuoneenne museossa teille näin suuria etuja, professori?"

"Ei totisesti, herrani; minun täytyy myöntää että se on joka suhteessa paljon köyhemmin varustettu kuin tämä. Teillä on ainakin kuusi- tai seitsemäntuhatta nidettä koossa täällä."

"Kaksitoistatuhatta, herra Aronnax. Ne ovat ainoat siteet, jotka minua maahan yhdistävät. Minä katkaisin välini sen kanssa samana päivänä, jolloin Nautilus ensi kerran sukelsi aaltojen alle. Sinä päivänä olin ostanut viimeiset kirjani, viimeiset aikakauskirjani ja lentolehtiseni, ja siitä alkaen rakastan ajatella, etteivät ihmiset enää mieti ja kirjoita kirjoja. Tämä kirjasto on muuten aina vapaasti käytettävänänne."

Minä kiitin kapteeni Nemoa ja kävin kirjaston hyllyjä tarkastamaan. Tieteellistä ja siveysopillista kirjallisuutta ynnä kaunokirjallisuutta oli niillä yllinkyllin ja joka kielellä, mutta valtiotalouden alalta en nähnyt ainuttakaan teosta; se aine näytti täällä kerrassaan poissuljetulta. Totta puhuakseni olivat kaikki kirjat sikinsokin; kapteeni Nemo näytti lukeneen valitsematta mitä vain käteen sattui.

"Minä kiitän vielä kerran teitä, kapteeni", sanoin, "että annoitte tämän kirjaston vapaasti käytettäväkseni. Se sisältää oikeita tieteen aarteita, joista kyllä tulen hyötyä ottamaan."

"Tämä huone ei ole ainoastaan kirjasto", huomautti isäntäni, "se on myöskin tupakkasalonki."

"Tupakkasalonki!" huudahdin. "Saako täällä laivassa polttaa?"

"Tottahan toki."

"Sitten täytyy minun uskoa, että olette yhteydessä Havannan kanssa."

"Ei lainkaan. Koettakaahan tätä sikaria; ja vaikka se ei ole Havannan tuotetta, niin luulen sen maistuvan teille, jos olette tupakantuntija."

Otin hänen tarjoamansa savukkeen; ulkomuodoltaan se muistutti Lontoon tupakkatuotteita ja näytti olevan tehty kullanvärisistä lehdistä. Sytytin sen sievästä pronssisytyttimestä ja vedin ensi savut nauttien kuin ainakin ankara tupakkamies, joka ei ole saanut polttaa kahteen päivään.

"Tämä sikari on mainio", sanoin, "mutta oikeata tupakkaa se ei ole."

"Ei olekaan", vastasi kapteeni. "Tämä tupakka ei tule Havannasta eikä Turkista. Se on eräänlaista, runsaasti nikotiinia sisältävää ruohoa, jota kokoan merestä, joskin niukalti."

Kirjastosta kapteeni Nemo saattoi minut museoon, joka sisälsi harvinaisia kokoelmia sekä taiteen että luonnon aarteita. Se oli loistavasti valaistu, avara suoja, kymmenen metriä pitkä, kuusi leveä ja viisi korkea.

Kolmekymmentä taulua, kaikki taiteen mestarituotteita, riippui yhdenmukaisiin kehyksiin soviteltuina seinillä. Ne olivat Rafaelin, Leonardo da Vincin, Correggion, Titianin, Veronesen, Murillon, Holbeinin, Velasquezin, Rubensin sekä uudempain mestarien maalauksia. Nurkissa sijaitsevilla jalustoilla seisoi hienoja marmori- ja pronssijäljennöksiä antiikin kuvanveistoksista. Yhdellä seinämällä oli iso piano ja sen kannella Weberin, Rossinin, Mozartin, Beethovenin, Haydnin, Meyerbeerin, Wagnerin, Auberin ja Gounod'n sävellyksiä.

Upeissa lasilaatikoissa sain ihailla mitä harvinaisimpia ja kallisarvoisimpia merelliskokoelmia. Siinä oli ihmeen ihania koralleja, simpukoita, näkinkenkiä, meritähtiä, merivuokkoja, polyyppeja, sieniä ja sen semmoisia merenpohjan asujamia; eriskummallisia kaloja jos jonkinlajisia ja -kokoisia; ja vihdoin helmikokoelma, joka sisälsi valkeita, leimullisia, vihreitä, keltaisia, sinisiä ja mustia helmiä, jotkut kyyhkynmunaakin isompia ja kaiken kaikkiaan kallisarvoisemmat kuin yksin Muskatin imamin kokoelma, jota on totuttu pitämään maailman arvokkaimpana.

Koettaessani mielessäni vaikkakin turhaan kuvitella, kuinka epälukuisia miljooneja yksin nämä merelliskokoelmat olivat tulleet kapteeni Nemolle maksamaan, virkkoi tämä:

"Te tarkastatte kokoelmiani, professori? Kieltämättä ovat ne omiaan huvittamaan luonnontutkijaa, mutta minulla itselläni on niistä vielä suurempi hupi, sillä olen omin käsin kerännyt kokoon ne kaikki. Ei ole merenpohjalla sopukkaa, joka olisi välttynyt etsiskelyiltäni."

"Voin ymmärtää, kapteeni, kuinka hurmaavaa onkaan kuljeskella tällaisten aarteiden keskellä. Te olette niitä aniharvoja, jotka ovat itse koonneet kalleutensa. Ei missäkään Europan museossa ole näin suurenmoisia ja harvinaisia merelliskokoelmia. Mutta jos tuhlaan kaiken ihailukykyni niille, niin mitä jää laivan varalle jolla ne ovat kootut? En tahdo tunkeutua salaisuuteenne, kapteeni; mutta minun täytyy tunnustaa että Nautilus kaiken kaikkineen, nerokkaine suunnitelmineen, ihmeellisine rakenteineen ja valtavine liikuntavoimineen kiihoittaa uteliaisuuttani mitä suurimmassa määrässä. — Tämän huoneen seinillä esim. näen koko joukon kojeita, joiden tarkotuksesta minulla ei ole aavistustakaan."

"Samoja kojeita tulette näkemään minun omassa huoneessani, jossa kohti kernaasti selitän teille niiden käytännön. Mutta ensin käymme katsomaan teille varattua hyttiä. Teidän on nähtävä mitä mukavuuksia Nautilus kykenee tarjoamaan vierailleen."

Seurasin häntä keulan puolelle ja näin edessäni — en mitään ahdasta hyttiä, vaan oikean asuinsuojan vuoteineen, toalettipöytineen ja muine mukavuuksineen. Voin vain hartaasti kiittää isäntääni.

"Teidän suojanne on aivan minun huoneeni vierensä", hän sanoi, avaten oven, "ja minun hyttini taas avautuu arkihuoneeseen eli museoon, josta juuri lähdimme."

Astuimme kapteeni Nemon suojaan; se oli koruton, milteipä munkkimaisen yksinkertainen. Sisustuksena oli vain kapea rautainen telttasänky, pöytä ja vähän toalettitarpeita. Ei lainkaan niitä mukavuuksia, joita minun huoneessani niin runsaasti oli tarjona.

Kapteeni viittasi minua istumaan ja alkoi sitten kertomuksensa.

XI LUKU.

Kaikki käy sähköllä.

"Kas tässä", sanoi kapteeni Nemo, osottaen minulle hyttinsä seinillä riippuvia kojeita, "ovat kaikki Nautiluksen liikehtimiseen tarvittavat vehkeet. Täällä, samoin kuin arkihuoneessakin, ovat ne aina silmieni alla tarkalleen osottamassa asemaani ja kulkusuuntaani keskellä valtamerta. Toiset niistä ovat teille tuttuja, niinkuin lämpömittari, joka näyttää alukseni sisäpuolisen lämpömäärän, ilmapuntari, joka osottaa ilmanpaineen ja ennustaa säänmuutokset; hygrometri, joka ilmoittaa ilmakehän kosteuden tai kuivuuden; myrskylasi, jonka sisusainekset hajautumisellaan tietävät rajuilmain tulosta; kompassi, joka ohjaa kulkuani, sekstantti, joka auringon korkeudesta näyttää leveysasteen, kronometrit, joilla lasken pituusasteen, sekä päivä- ja yökiikarit, joilla tarkastan taivaanrantaa Nautiluksen kohottua vedenpinnalle."

"Ne kaikki ovat tavallisia merikojeita", vastasin, "ja minä tunnen niiden käytännön. Mutta nämä toiset epäilemättä vastaavat Nautiluksen erikoistarpeita. Tuo kellotaulu liikkuvine viisarineen on kaiketi manometri (höyrypaineenmittari)?"

"Se on manometri. Mutta ollen yhteydessä veden kanssa, jonka ulkoista painetta se osottaa, antaa se samalla myös tietää millä syvyydellä kuljemme."

"Entä nuo toiset kojeet, joiden käytäntöä en voi aavistaa?"

"Kas tässä, professori, on minulla syytä antaa teille hiukan selityksiä. Tahdotteko ystävällisesti tarkastaa niitä?"

Hän vaikeni hetkiseksi, jatkaen sitte:

"On olemassa valtava voima, nöyrä, nopea ja helposti käytettävä, joka alistuu mihin tarkotukseen hyvänsä ja joka on ylinnä valtiaana aluksessani. Kaikki toimitetaan täällä sen avulla. Se valaisee, se lämmittää ja on koneitteni elävä sielu. Tämä voima on sähkö."

"Sähkö!" huudahdin hämmästyneenä[13].

"Aivan niin, herrani. Tahdotteko tietää kuinka sitä valmistan? Te tunnette meriveden kokoonpanon. Kilogrammassa sitä on 96 l/2 prosenttia vettä ja noin 2 2/3 prosenttia kloorinatriota eli tavallista keittosuolaa, loput eräitä talkki- ja maasuoloja. Kuten näette, on siinä kloorinatriota siis melkoisesti. Tätä natriota minä erittelen merivedestä ja valmistan siitä tarvisaineeni. Ne kuten kaiken muunkin mitä täällä tarvitsen saan valtamerestä, se se antaa minulle sähköä, ja sähkö antaa lämpöä, valoa, liikuntakykyä, sanalla sanoen elämää Nautilukselle."

"Mutta ei kuitenkaan ilmaa jota hengitätte?"

"Oh, voisin kyllä valmistaa niin paljon ilmaakin kuin hengitämme, mutta se on tarpeetonta, sillä voin nousta pinnalle milloin minua haluttaa. Mutta vaikka sähkö ei varustakaan minua hengittämiseen tarvittavalla ilmalla, niin käyttää se valtavia ilmapumppuja, Jotka sijaitsevat avarissa säiliöissä ja joiden avulla kykenen viipymään meren syvyyksissä mieleni mukaan. Se antaa aina yhtäläistä ja keskeytymätöntä valoa, jollaista aurinko ei maan asukkaille anna. Katsokaahan tuota kelloa; se käy sähköllä ja vie täsmällisyydessä voiton parhaista kronometreistä. Olen jakanut sen taulun neljäänkolmatta tuntiin, niinkuin Italian kelloissa on tapana, sillä täällä alhaalla ei meillä ole yötä eikä päivää, ei aurinkoa eikä kuuta, vaan aina yhtäläinen keinotekoinen valo, jonka otan mukaani meren pohjaan. Katsokaa, nyt on kello 10 aamulla."

"Juuri niin."

"Kas tässä näette toisenlaista sähkön käytäntöä. Tämä edessämme riippuva kellotaulu osottaa Nautiluksen nopeutta. Sähköjohto yhdistää sen potkuriin, ja neula ilmoittaa todellisen vauhdin. Näettekö, nyt kiidämme eteenpäin kahden peninkulman nopeudella tunnissa."

"Se on ihmeellistä, kapteeni, ja te teette aivan oikein kun käytätte hyväksenne tuota voimaa, joka korvaa tuulen, veden ja höyryn."

"Emme ole vielä lopussa, herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo; "jos tahdotte seurata minua, niin tarkastamme laivan peräpuolta."

Minä jo todella tunsin tämän vedenalaisen aluksen etuosan, jossa keulasta alkaen oli seuraavat suojat: ruokasali, viisi metriä pitkä ja erotettu kirjastosta vedenpitävällä väliseinällä; kirjasto, samoin viisi metriä pitkä; iso arkihuone eli museo, kymmenen metriä pitkä ja erotettu kapteenin huoneesta toisella vedenpitävällä väliseinällä; viimemainittu huone, viisi metriä pitkä; minun huoneeni, kaksi ja puoli metriä pitkä ja vihdoin ilmasäiliö, seitsemän ja puoli metriä pitkä. Kaikkiaan siis pituutta kolmekymmentä viisi metriä. Edellämainitut veden pitävät väliseinät olivat varustetut ovilla, jotka kumilaitteilla olivat tehdyt ilmanpitäviksi, niin ettei vuodonkaan sattuessa ollut uppoamisen vaaraa.

Minä astuin kapteeni Nemon jälessä käytävää pitkin ja saavuin aluksen keskiosaan. Siellä oli jonkinmoinen kaivo tahi kuilu kahden vedenpitävän väliseinän välillä. Rautakoukulla seinään kiinnitetyt rautaiset tikaportaat johtivat sen yläpäähän. Minä kysyin kapteenilta, mihin tarkotukseen portaita käytettiin.

"Ne vievät purteen", hän vastasi.

"Mitä, onko täällä pursikin?" kysäsin kummastuneena.

"Tietystikin, mainio pursi, kevyt ja uppoamaton, jolla käymme kalassa tahi huvimatkoilla."

"Mutta siihen muuttaaksenne teidän täytyy nousta vedenpintaan?"

"Ei lainkaan. Pursi on kiinnitetty Nautiluksen ulkorungon yläosaan sitä varten sovitettuun onteloon. Se on kannellinen, aivan vedenpitävä ja kiinnitetty emäalukseen vankoilla rautaruuveilla. Nämä portaat johtavat Nautiluksen kanteen tehtyyn aukkoon, jota tarkoin vastaa toinen, purren kylkeen tehty aukko. Tämän kaksoisoven kautta minä käyn sisään purteen. Mieheni sulkevat Nautiluksen aukon, ja minä suljen purren aukon ruuvikierteillä. Sitte irroitan kiinnitysruuvit, ja pursi kohoaa aika vauhtia vedenpintaan. Nyt avaan kansilevyn, kohotan maston, nostan purjeen, otan airot esiin ja annan huristaa".

"Mutta miten palaatte laivaan?"

"Minä en tänne palaakaan, herra Aronnax; Nautilus saapuu minua noutamaan."

"Teidän määräyksestänne?"

"Minun määräyksestäni. Sähköjohto yhdistää molemmat alukset. Minä sähkötän miehilleni, se riittää."

"Todentotta", huokasin hämmästyneenä, "ei mikään saata olla sen yksinkertaisempaa."

Noustuamme portaita myöten välikannelle vilkasin kahta metriä leveään hyttiin, jossa Conseil ja Ned Land ihastuneina ahmivat oivallista aamiaistaan. Sitten avautui ovi kolme metriä leveään keittiöön, jota avarat varastosäiliöt ympäröivät. Sielläkin oli sähkö palvelijana, keittäen ruoat paremmin kuin yksin kaasukin. Keittoastiain alla kulkevat virrat antoivat platinasienelle[14] tavattoman kuumuuden, joka sitten jakautui eri tahoille. Ne myöskin kuumensivat tislauskonelta, joka suolaa haihduttamlla valmisti mainiota juomavettä. Keittiön vieressä oli mukavasti sisustettu kylpyhuone kuuman- ja kylmänveden hanoineen.

Lähellä keittiötä oli myöskin miehistön makuusuoja, viisi metriä pitkä. Mutta sen ovi oli suljettu, niin etten sen järjestelystä voinut päätellä laivaväen lukumäärää.

Perällä oli neljäs väliseinä, jota erotti tämän osaston konehuoneesta. Ovi aukeni ja minä astuin kirkkaasti valaistuun, kokonaista kaksikolmatta metriä pitkään suojaan. Se oli jaettu kahteen osastoon; toisessa valmistettiin sähköä ja toinen sisälsi koneiston, jonka avulla sähkö pyöritti potkuria. Minä tarkastelin laitoksia suurella mielenkiinnolla, nähdäkseni millä tavalla kapteeni Nemo — joka varmasti oli etevä insinööri — oli suunnitellut aluksensa konepuolen.

"Kuten näette", sanoi isäntäni, "käytän Bunsenin pattereita enkä Ruhmkorffin. Viimemainitut eivät olisi tarpeeksi voimakkaita. Bunsenin pattereita tarvitsee vähemmän lukumäärän, mutta ne ovat isommat ja väkevämmät, niinkuin kokemus paraiten todistaa. Niillä synnytetty sähkövirta kulkee etupuolelle, missä se isojen sähkömagneettien avulla panee käyntiin vipuja hammasratasjärjestelmän, joka vuorostaan pyörittää potkurin akselia. Potkuri, jonka läpimitta on yli kuusi metriä ja ruuvikierre lähes kahdeksan metriä, tekee noin satakaksikymmentä pyörähdystä minuutissa."

"Mikä on suurin nopeutenne?"

"Kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa."

"Minä näin Nautiluksen tekevän liikkeitä Abraham Lincolnin edessä ja sain silloin aavistusta sen erinomaisesta nopeudesta. Mutta se ei riitä. Meidän täytyy nähdä minne menemme. Meidän täytyy kyetä ohjaamaan oikeaan, vasempaan, ylös ja alas. Kuinka pääsette noihin suuriin syvyyksiin, joissa on laskettu olevan satojen ilmakehien paine? Kuinka palaatte takaisin valtameren pintaan? Ja kuinka pysyttelette sopivalla keskitasolla? Kyselenkö nyt liikaa?"

"Ette ollenkaan, professori", vastasi kapteeni hiukan epäröityään, "koska ette enää koskaan tule jättämään tätä vedenalaisia alusta. Käykäämme tupakkasalonkiin, se on meidän tavallinen puhelu- ja työhuoneemme; siellä saatte kuulla kaikki mitä haluatte Nautiluksesta tietää."

XII LUKU.

Hiukan numerotietoja.

Kohta istuimmekin salongin nahkasohvalla, sikarit hampaiden välissä. Kapteeni pani eteeni paperiarkin, jolle oli piirretty Nautiluksen asemakaava ynnä pituus- ja läpileikkaus. Sitten hän alotti selityksensä seuraavaan tapaan:

"Kas tässä, herra Aronnax, näette aluksemme eri mittasuhteet. Se on pitkähkö, kartiomaisiin keuloihin päättyvä lieriö ja muistuttaa suuresti sikaria. Lieriön pituus päästä päähän on 70 metriä ja suurin vahvuus 8 metriä. Se ei ole rakennettu teidän kaukomatkahöyryjenne tapaan, mutta se on pituuteensa nähden kyllin suippea jolta vesi helposti juoksee sen sivuja pitkin aiheuttamatta kululle liikaa vastusta.

"Näistä mittaluvuista saatte helposti Nautiluksen pinta-alan ja tilavuuden. Edellinen on noin 1,100 neliömetriä ja jälkimäinen 1,500 kuutiometriä, toisin sanoen: täydellisesti veteen upotettuna se työntää tieltään 1,500 kuutiometriä vettä eli painaa saman luvun tonneja.

"Kun suunnittelin tätä vedenalaista alusta laskin että siitä, sen ollessa tasapainoasennossa vedessä, ainoastaan yhdeksän kymmenettä osaa painuisi pinnan alle ja jälellä oleva kymmenes osa kohoisi veden yläpuolelle. Aluksen tulisi näin ollen työntää tieltään vesimäärä, joka vastaa yhdeksän kymmenettä osaa sen tilavuudesta, siis 1,350 kuutiometriä eli toisin sanoen: alus painaisi tämän määrän tonneissa. En siis rakentaessani laivaani näiden mittasuhteiden mukaan saanut mennä tämän painomäärän ylitse.

" Nautilus on kokoonpantu kahdesta rungosta, sisä- ja ulkopuolisesta, jotka ovat liitetyt toisiinsa T-muotoisilla rautapulteilla, niin että ne ovat kuin yhtä kiinteätä kappaletta ja kykenevät vastustamaan valtameren raivoisimpiakin hyrskyjä.

"Nämä rungot ovat teräslevyistä, joiden tiheys on seitsemän tahi kahdeksan kertaa veden tiheyttä suurempi. Sisärunko on 5 sentimetriä vahva ja painaa 394 tonnia. Ulkorunko eli emäpuu on 50 sm. korkea ja 25 sm. paksu ja painaa yksinään 62 tonnia. Koneisto ja painolasti, väliseinät ja sivukaaret, kokoelmat ja kalustus tulevat lisäksi, niin että laivan kokonaispaino nousee juuri 1,350 tonniin. Onko tämä nyt teillä selvillä?"

"Kyllä."

"Kun siis Nautilus ui vedessä, kohoaa siitä yksi kymmenes osa pinnan yläpuolelle. Mutta jos laitan säiliöitä, joihin mahtuu uupuvan kymmenennen osan eli 150 tonnin paino, ja täytän ne vedellä, niin painaa alus 1,500 tonnia eli työntää saman määrän vettä tieltään ja painuu siis kokonaan pintaan. Niin olenkin tehnyt; säiliöt ovat laivani alaosassa. Minä väännän hanoja, säiliöt täyttyvät vedellä ja Nautilus laskeutuu aivan pinnan tasalle."

"No hyvä, kapteeni, mutta nyt meitä kohtaa päävaikeus. Saatan kyllä käsittää, että voitte laskeutua vedenpinnan tasalle. Mutta kun pyritte syvemmälle, niin eikö alustanne kohtaa alhaalta ylöspäintyöntävä paine, joka 10 metrin syvyydellä vastaa yhtä atmosfeeria eli siis 1 kilogramman painetta neliösentimetriä kohti?"

"Aivan niin, herrani."

"Mutta jollette rupea täyttämään koko Nautilusta vedellä, niin en näe muutakaan keinoa sen upottamiseksi."

"Herra professori", vastasi kapteeni Nemo, "te ette saa sekoittaa statiikkaa (lepo-oppia) dynamiikkaan (liikevoima-oppiin), sillä silloin teette mitä ikävimpiä erehdyksiä. Ei ole lainkaan vaikeata painua valtameren suurimpiinkaan syvyyksiin, sillä kaikilla kappaleilla on taipumus uppoamiseen. Seuratkaa nyt todisteluani."

"Olen pelkkänä korvana, kapteeni."

"Kun tahdoin tutkia, paljonko painoa Nautilukselle oli lisättävä jotta se uppoisi, niin tarvitsi minun vain pitää silmällä, paljonko pienemmäksi meriveden tilavuus käy meidän tullessamme yhä alempiin kerroksiin."

"Se on selvää", vastasin.

"Mutta vaikka ei olekaan aivan mahdotonta puristaa vettä kokoon, tekee se pusertamiselle kuitenkin mitä tehokkainta vastustusta. Uusimpien tutkimusten mukaan on tämä tilavuudenvähennys ainoastaan 436 kymmenmiljoonasosaa yhtä atmosfeeria eli 10 metriä kohti. Jos tahdon vajota 1,000 metrin syvyyteen, niin lasken suuriko on tilavuudenvähennys 1,000 metriä korkean vesipatsaan alla eli toisin sanoen 100 atmosfeerin paineen vallitessa. Vähennykseksi saan 436 sadastuhannesosaa. Minun on siis lisättävä Nautiluksen painoa niin, että se 1,500 tonnin sijasta painaa 1,506 tonnia. Koko painonlisäys on siis vain 6 tonnia. Mutta minulla on laivassani varasäiliöitä, joihin mahtuu aina 100 tonniin vettä. Voin siis laskeutua melkein niin syvälle kuin vain tahdon. Kun sitten haluan taas nousta vedenpintaan, niin tarvitsee minun vain poistaa säiliöstä tämä vesimäärä; ja jos tahdon että Nautilus kohoo kymmenenteen osaan koko kantavuudestaan eli että sen kymmenes osa uiskentelee pinnan yläpuolella, niin tyhjennän kaikki säiliöt."

Tällaista numerotodistelua vastaan ei minulla ollut mitään väittämistä.

"Minä hyväksyn laskelmanne, kapteeni", sanoin; "ja vaikeata olisikin sotia niitä vastaan, kun jokapäiväinen kokemus todistaa ne oikeiksi. Mutta oletanpa että vielä on jälellä muuan suuri vaikeus."

"Mikä sitten, professori?"

"Kun olette 1,000 metrin syvyydellä, pusertaa Nautituksenne kylkiä 100 atmosfeerin paine. Jos siis tällöin tahdotte tyhjentää varasäiliönne ja nousta pintaan, on teidän pumppujenne voitettava tämä 100 atmosfeerin vastapaine, joka nousee 100 leiviskään neliösentimetriä kohti. Tämä taas edellyttää voimaa…"

"Jonka vain sähkö voi minulle antaa", kiiruhti kapteeni Nemo keskeyttämään. — "Minä toistan vielä kerran, että koneitteni tuottama voima on melkein rajaton. Muistanette itse, kuinka voimakkaita vesipatsaita pumppuni viskasivat Abraham Lincolnin kannelle. Muuten käytän varasäiliöitäni ainoastaan laskeumakseni suhteellisesti matalalle, 1,500—1,800 metriä syvälle ja säästän siten koneitani. Mutta kun minua haluttaa tutkia valtameren pohjaa 7—8,000 metrin syvyydellä, käytän toisia, yhtä tehokkaita keinoja."

"Minkälaisia, kapteeni?"

"Tällöin saan etsimättä tilaisuuden selittää teille, miten Nautilusta ohjataan".

"Olen kovin utelias kuulemaan."

"Kääntyäksemme oikeaan tai vasempaan käytämme lavallista peräsintä ruotelirattaineen ja -kettinkineen. Mutta laskeutuaksemme veteen ja noustaksemme jälleen pinnalle on meillä laivan sivuilla erityiset ohjauslaitteet. Semmoisina on kaksi tasoa, jotka ovat kiinnitetyt väkevään akseliin ja joita sen avulla voi mielin määrin kallistella. Kun ne ovat yhdensuuntaiset laivan pituussuunnan kanssa, kuljemme vaakasuorasti eteenpäin. Asettamalla ne etunojoon käy kulkumme potkurin avulla syvyyttä kohti, ja takanojoon asetettuina ne ohjaavat meidät ylös pintakerroksiin. Ja jos haluan aivan nopeasti kohota vedenpintaan, irroitan potkurinkoplauksen, jolloin vedenpaine nostaa laivan aivan kuin kaasulla täytetyn ilmapallon kohtisuorasti ylös."

"Mainiota, kapteeni!" huudahdin. —"Mutta kuinka perämies veden sisässä ollen voi seurata määräämäänne suuntaa?"

"Hän on sijoitettu mykiömäisillä lasiseinillä varustettuun komeroon, joka sijaitsee Nautiluksen yläosassa."

"Voiko lasi kestää sellaista painetta?"

"Aivan hyvin. Vaikka lasi onkin haurasta kolauksille, on se kyllin sitkeää vastustamaan melkoistakin painetta. On todettu sentimetrin vahvuisen lasin kestävän 16 atmosfeerin paineen, ja meidän lasimme on 30 kertaa paksumpaa."

"Se kelpaa, kapteeni Nemo; mutta näkemiseen vaaditaan valoa, ja minä ihmettelen kuinka keskellä vesivuorien hämäryyttä…"

"Peränpitäjän komeron takapuolella on väkevä sähkövalonheittäjä, joka valaisee merta lähes kilometrin laajuudelta."

"Hyvä, hyvä, herra kapteeni! Nyt käsitän, mistä se salaperäisen miekkavalaan fosfori kimmellys lähti, joka meille oppineille tuotti niin paljon päänvaivaa. Ja mitä tulee Scotian ja Nautiluksen yhteentörmäykseen, joka aikoinaan synnytti sellaisen melun, oli se kaiketi vain tapaturma?"

"Pelkkä tapaturma. Minä kuljin ainoastaan sylen syvyydellä vedenpinnasta, kun törmäys tapahtui. Eivätkä seuraukset olleetkaan sen pahemmat."

"Ei lainkaan. Mutta mitä kamppailuunne Abraham Lincolnin kanssa tulee…"

"Professori, olen pahoillani että niin sattui käymään yhdelle Amerikan sotalaivaston paraimmista aluksista; mutta se hyökkäsi kimppuuni, ja minun oli pakko puolustaa itseäni. Tyydyinhän kumminkin vain siihen, että saatoin sen taistelukyvyttömäksi. Lähimmässä satamassa frekatti voi helposti korjata vaurionsa."

"Ah, kapteeni Nemo, teidän Nautiluksenne on kerrassaan ihmeteltävä alus!"

"Niin onkin, professori; ja minä rakastan sitä kuten itseäni. Jos merellä kohtaa vaara jotakin teidän laivoistanne, niin on silloin ensi tunne laivassa sellainen, kuin avautuisi pohjaton kuilu sen alla ja vierellä. Nautiluksen miehistöllä ei koskaan ole sellaista tunnetta. Minun laivani kaksinkertaisia terässeiniä ei mikään voima murra; siinä ei ole purjeita huolehdittavina; ei ole pelkoa höyrykattiloiden räjähtämisestä, tulipalon vaarasta, hiilien loppumisesta, myrskyistä, yhteentörmäyksistä. Täällä saavat mielet aina olla levolliset. Eikö tämä ole kaiken purjehtimisen ihanne? Ja jos on totta, että koneenkäyttäjä luottaa laivaansa enemmän kuin sen rakentaja, ja rakentaja enemmän kuin kapteeni, niin ymmärrätte että minä voin täydellisesti luottaa Nautilukseeni, sillä minä olen yhdellä haavaa sen kapteeni, rakentaja ja koneenkäyttäjä."

"Mutta miten voitte rakentaa tämän ihmeellisen alukseen niin salaa, kenenkään siitä tietämättä?"

"Sen jok'ainoa osa, herra Aronnax, on tuotu maapallon eri osista. Emäpuun valmisti Creusot Ranskassa, rungon teräslevyt Laird Liverpoolissa, potkurin Scott Glasgowissa ja potkurinakselin Penn & C:o Lontoossa. Vesisäiliöt ovat Cail & C:on tehtaista Pariisissa, koneisto Kruppilta Preussissa, keula Ruotsin Motalasta, matemaatilliset kojeet Hart Brothers'ilta New Yorkissa j.n.e. Ja kultakin näiltä tein tilaukset eri nimiin."

"Mutta olihan nämä osat liitettävä toisiinsa ja alus jossakin kokoonpantava?"

"Se tapahtui autiolla valtameren saarella. Siellä minä itse kasvattamaini ja opettamaini kelpo miesten kanssa panin kokoon joka erän. Sittekun alus oli valmiiksi saatu, poltimme poroksi telakkamme, jottei jäänyt jälkeäkään kielimään hankkeestamme asianosattomille."

"Mutta sittepä maksoikin aluksenne aika paljon?"

"Rautalaiva maksaa 1,125 markkaa tonnilta, Nautiluksen kokoinen siis 1,687,500 markkaa. Sen kokoonpaneminen ja kaikilla kojeilla ja tarve-aineilla varustaminen maksoi 2 miljoonaa, ja lisäksi tulee sen taide- ja luonnontieteellisten kokoelmain arvo, noin 5 miljoonaa markkaa."

"Sallitteko minun kysyä vielä yhtä asiaa, kapteeni Nemo?"

"Kysykää, professori."

"Te olette siis hyvin rikas?"

"Rikkaudellani ei ole rajoja, herrani; minä voisin, haitatta itselleni, hyvin maksaa Ranskan valtiovelan."

Minä tuijottelin tuohon merkilliseen mieheen. Leikittelikö hän minun herkkäuskoisuudellani? Tulevaisuus oli sen näyttävä.

XIII LUKU.

Musta virta.

Sen osan maapallon pintaa, jonka vesi peittää, lasketaan käsittävän yli 38 miljoonaa hehtaaria. Tämä vesimäärä on tilavuudeltaan noin 2,255 miljoonaa kuutiopeninkulmaa ja muodostaisi pallon, jonka halkaisija olisi 26 peninkulmaa ja paino 3,000 biljoonaa tonnia. Samansuuruisen vesimäärän tuottaisivat maapallon kaikki vesistöt ja virrat yhteensä 40,000 vuoden aikana.

Geoloogisten aikakausien vaihtuessa seurasi vesikautta tulikausi. Valtameri peitti aluksi koko maankamaran. Mutta vähitellen nousi siluurisena aikana vesien kohdusta vuorenhuippuja ja saarelmia, jotka jälleen katosivat osittaisissa vedenpaisumuksissa, mutta ilmestyivät uudelleen, kasvoivat yhteen ja muodostivat mantereita, kunnes kiinteä maa vihdoin sai nykyisen maantieteellisen hahmonsa.

Mantereiden muoto sallii jakaa vedet viideksi valtamereksi: Pohjoiseksi ja Eteläiseksi jäämereksi, Intian-mereksi, Atlannin mereksi ja Tyyneksi mereksi.

Viimemainittu ulottuu pohjoisesta napapiiristä eteläiseen ja idässä Aasian rannikosta Amerikan mantereeseen lännessä ja peittää siis 145 pituusastetta. Se on rauhallisin kaikista meristä; sen virrat ovat leveät ja hitaat, aikavedet matalat, sen sademäärät runsaat. Tällaista merta risteilemään oli sallima nyt nakannut minut niin merkillisten olosuhteiden vallitessa.

"Herrani", sanoi kapteeni Nemo, "jos suvaitsette niin määräämme nykyisen asemamme ja teemme siitä matkamme lähtökohdan. Kello on nyt neljännestä vaille 12; me palaamme siis jälleen vedenpintaan."

Hän painoi kolme kertaa sähkökellon nappulaa. Pumput rupesivat ajamaan vettä pois säiliöistä; manometrin neula osotti paineen vähenemisellä Nautiluksen kohoamista, ja vihdoin se kävi aivan liikkumattomaksi.

"Nyt olemme saapuneet merenpintaan", sanoi kapteeni.

Nousin ylös keskeisiä kiertoportaita ja seisoin pian Nautiluksen yläkannella.

Tämä kohosi vain metrin verran vedestä. Laivan etu- ja peräkeulalla oli tuo sukkulan muoto, joka teki sen niin sikarin näköiseksi. Huomasin sen limittäisesti yhteenliitettyjen teräslevyjen muistuttavan isojen maamatelijain suomuspanssaria. Siksipä oltiinkin erehdytty luulemaan sitä — kiikarillakin katsoen — joksikin jättimäiseksi merihirviöksi.

Keskellä yläkantta, puolittain aluksen runkoon hautautuneena oli pursi, näyttäen jonkinlaiselta kasvannaiselta hirviön kupeella. Kannen etu- ja takaosassa kohosi kaksi miehenkorkuista komeroa, seinät osaksi mykiömäisestä lasista; toiseen oli sijoitettu aluksen perämies, toisessa oli mahtava sähköheijastin hänelle tietä valaisemassa.

Meri oli ihana, taivas huikean kirkas. Pitkä alus tuskin keinuilikaan leveissä pinta-aalloissa, joilla vieno itätuuli piti virinää. Sumuton taivaanranta helpotti tähtitieteellisten havaintojen tekemistä. Ei karia, ei saarta eikä laivanmastoa pistänyt missään esiin rannattomasta ulapasta.

Kapteeni Nemo määräsi sekstantin avulla auringon korkeuden. Konetta kannattava käsi oli värähtämätön kuin marmoripatsaan käsi.

"Kello on 12", hän sanoi. "Herra professori, ehkäpä suvaitsette…"

Loin viime silmäyksen merelle, jolle Jaapanin rannikon läheisyys antoi kellertävän värin, ja laskeusin sitten salonkiin. Siellä määritteli kapteeni asemamme — se oli 137°15' läntisellä pituus- ja 30°7' pohjoisella leveysasteella.

"Olemme noin 400 kilometrin päässä Jaapanin rannikosta. Tästä päivästä, marraskuun 8:nnesta kello 12 päivällä laskemme siis merenalaisen tutkimusmatkamme alkavaksi."

"Herra ohjatkoon meitä väkevällä kädellään!" huudahdin.

"Ja nyt, herra professori, jätän teidät rauhassa jatkamaan tutkimuksianne. Suuntamme on itäkoillinen, ja vettä on kuusikolmatta syltä yllämme. Näistä isoasteikkoisista karttalehdistä voitte lähemmin seurata matkaamme. Teidän luvallanne vetäydyn toimiini."

Kapteeni Nemo kumarsi ja jätti minut yksin sekaviin mietteisiini matkastamme, aluksesta ja sen päälliköstä.

Kokonaisen tunnin olin vaipunut ajatuksiin, koettaen selvittää itselleni tätä kiehtovaa salamyhkäisyyttä.

Sitten sattuivat silmäni pöydälle levitettyyn isoon pallokarttaan, ja minä laskin sormeni juuri siihen kohtaan, missä äsken määräämämme leveys- ja pituusasteet leikkasivat toisiaan.

Merellä on suuret virtansa kuten mantereillakin. Niiden uomat erottuvat muusta vedestä lämpömääränsä ja värinsä kautta. Huomattavin näistä merivirroista on Golf-virta. Tiede on määritellyt maapallolla viiden suuren merivirran suunnat: yksi kulkee Atlannin meren pohjoisosassa ja toinen sen eteläosassa, kolmas Tyynen valtameren pohjos- ja neljäs sen eteläosassa sekä viides Intian meren eteläosassa. On luultavaa että aikoinaan oli kuudeskin merivirta Intian meren pohjoisosassa, kun Kaspian meri ja Aral-järvi muodostivat sen kanssa yhden ainoan suuren vesialtaan.

Tällä kohdalla näyttihe pallokartalla yksi näistä virroista, jaapanilaisten Kuro-shivo eli Musta virta, joka lähtien Bengalin lahdesta ja lämmittyään troopillisen auringon kohtisuorista säteistä kulkee Malakkan salmen kautta, seuraa Aasian itärannikkoa ja kääntyy vihdoin Tyyneen meren pohjoisosassa Aleuttien saaria kohti, kantaen mukanaan kamferipuiden runkoja ja muita ohikulkemiensa maiden tuotteita sekä värjäten valtameren aaltoja lämpimäin vettensä puhtaalla indigovärillä. Tämän virran suuntaa Nautilus nyt noudatti. Minä seurasin sitä silmilläni; näin sen katoavan Tyyneen meren äärettömyyteen ja tunsin itsekin katoavani sen mukana, kun Ned Land ja Conseil vihdoin ilmestyivät salongin ovelle.

Molemmat kelpo toverini jäivät suu auki ällistelemään edessään ilmautuvia ihmeitä.

"Missä olemmekaan, missä me nyt olemmekaan?" huudahti kanadalainen. "Quebecinko museossa?"

"Hyvät ystävät", vastasin, viitaten heitä astumaan sisään, "ette ole Kanadassa, vaan Nautiluksessa kuusikolmatta syltä syvällä merenpinnan alla."

Nyt rupesi Ned Land ahdistamaan minua kysymyksillään: olinko saanut selville mikä kapteeni Nemo oli miehiään, mistä hän oli kotoisin ja minne hän meidät oikein vei j.n.e. Selitin hänelle kaikki vähäiset tietoni ja kysyin, mitä hän puolestaan oli havainnut.

"En ole nähnyt enkä kuullut niin mitäkään. En ole edes miehistöstä nähnyt vilaustakaan. Lieneeköhän sekin sähköllä käypä? Tiedättekö, professori, paljonko heitä tosiaan on? Kymmenen — kaksikymmentä — viisikymmentä vai satako?" hän jatkoi, yhä hautoen vanhaa karkausajatustaan.

"En voi ilmoittaa sitä teille, mestari Land; mutta parempi on että iäksi kaikeksi heitätte turhat tuumailut Nautiluksen valtaamisesta tai siitä karkaamisesta. Tämä alus on uudenaikaisen laivanrakennustaidon mestariteos; sen näkemättä jääminen olisi minua suuresti surettanut. Monet kadehtisivat meiltä tilaisuutta päästä näkemään moisia ihmeitä. Olkaamme nyt vain levollisia ja katselkaamme, mitä ympärillämme tapahtuu."

"Katselkaamme!" toisti harpuunamestari kohauttaen olkapäitään; "mitäpä tässä rautavankilassa saa katsella? Mehän kuljemme ja purjehdimme silmittömästi kuin sokeat."

Tuskin olivat nämä sanat lähteneet Ned Landin huulilta, kun sähkövalo sammui ja tuli niin äkkiä pimeä, että silmiin teki kipeätä.

Me jäimme seisomaan mykistyneinä, osaamatta arvata minkälainen yllätys meitä nyt tuli kohtaamaan, miellyttäväkö vai ikävä. Kuului kirisevä ääni, aivan kuin olisivat Nautiluksen kylkilevyt luisuneet toistensa ylitse.

"Nyt se on loppujen loppu!" sanoi Ned Land.

Äkkiä valahti valo taas hehkumaan salongin kummallakin sivuseinällä kahdesta soikeasta aukosta. Juokseva vesi näkyi aivan selvästi sähkövalossa. Kaksi lasilevyä vain erotti meitä merestä. Ensin vavahdin pelosta ajatellessani että nuo heikot väliseinät painuisivat sisään, mutta ne olivat upotetut vankkoihin vaskikehyksiin, jotka voivat vastustaa millaista painetta hyvänsä.

Me erotimme merta aivan selvästi ainakin kilometrin päähän Nautiluksen ympärillä. Mikä näky! Mikä kynä voisikaan kuvata valovaikutelmia noissa läpikuultavissa vesikerroksissa!

Me tunnemme meren läpinäkyväisyyden ja tiedämme että sen kirkkaus on paljon suurempi kuin lähdeveden. Kivennäiset ja elimelliset ainekset, joita se sisältää, lisäävät sen läpinäkyväisyyttä. Erinäisissä kohdissa Antillien luona, missä vettä on 75 syltä, voi ihmeen selvästi pinnalta nähdä hiekkapohjan. Auringonsäteiden läpitunkevaisuus ei näytä loppuvan edes 150 sylenkään syvyydellä. Ja nyt tämän vesivuoren keskellä, joka läikkyi ja päilyi korkealla Nautiluksen yläpuolella, loisteli sähkövalo itse aaltojen kohdussa. Se ei enää ollut valaistua vettä, vaan nestemäistä valoa.

Salongin kummallakin sivulla aukeni akkuna tuohon tutkimattomaan vesikuiluun. Salongin sisässä vallitseva hämäryys sai ulkopuolisen valon hohtamaan sitä kirkkaammin, ja me katselimme tuota näkyä akkunoista, aivan kuin olisi niiden kirkas kristalli ollut suunnattoman akvaarion lasiseinä.

"Te halusitte katsella, Ned ystävä; no, katselkaa nyt!"

"Merkillistä, merkillistä!" jupisi kanadalainen, joka näytti unohtaneen pahantuulensa ja alistuneen vastustamattoman viehätyksen valtaan. — "Kannattaisipa matkustaa pitkältä saadakseen ihailla moista näkyä!"

Koko kahden tunnin ajan Nautilusta saattoi meren ihmeellinen armeija. Laivan kupeilla leikki ja pyörähteli kilpaa uiden ja toisiaan ajellen mitä moninaisin runsaus harvinaisia mereneläviä: vihreitä meriruutanoita, joiden kylkiä koristi kaksinkertainen musta juova, siniruumiisia ja hopeapäisiä Jaapanin makrilleja, Jaapanin salamantereita, hämähäkkinahkiaisia, joilla oli kahta metriä pitkä ruumis, päässä pienet vilkkaat silmät ja suunnaton kita täynnä teräviä hampaita, monia muita mainitsematta.

Ihastuksemme kasvoi kasvamistaan. Ned mainitsi kaloja nimeltä, Conseil luokitteli niitä ja minä katselin hurmautuneena niiden notkeita liikkeitä ja kauniita muotoja. Ei ollut koskaan ennen minulla ollut tilaisuutta nähdä näitä eläimiä elävinä ja vapaudessaan, luonnollisessa olotilassaan. En tahdo luetella kaikkia niitä lajeja, jotka soluivat siinä hurmautuneiden silmieni editse, kaikkia noita Kiinan ja Jaapanin merten harvinaisuuksia. Näitä kaloja, joita oli lukuisammin kuin lintuja ilmassa, veti epäilemättä sähkövalon huikaiseva hohde lähelle meitä.

Äkkiä valahti valoa salonkiin, seinän rautalevyt luistivat taas umpeen ja viehättävä näköala katosi. Mutta kauvan aikaa siitä vielä uneksin, kunnes katseeni osui väliseinällä riippuviin merkkikojeisiin. Kompassi osotti yhä pohjoiskoilliseen, manometri näytti viiden ilmakehän painetta, joka vastasi viidenkolmatta sylen syvyyttä, ja sähköllä käypä loki ilmotti nopeudeksemme 15 solmuväliä. Kello oli viisi.

Ned Land ja Conseil palasivat hyttiinsä, ja minäkin vetäydyin kammiooni. Siellä odotti minua päivällinen. Siihen kuului kilpikonnanlientä, meriruutanaa kuohukastikkeen kera (sen maksa erikseen keitettynä oli hienointa mitä tiedän) ja harvinaisen merilohen selkäpaistia.

Illan vietin lukien, kirjoittaen ja mietiskellen. Sitten uni rupesi pettämään minua; minä heittäydyin meriruohopatjoille ja nukuin pian sikeästi, Nautiluksen soluessa vinhaa vauhtia Mustan virran uumenissa.

XIV LUKU.

Kutsukortti.

Seuraava päivä oli marraskuun 9:s. Minä heräsin pitkästä unesta — olin nukkunut kaksitoista tuntia. Conseil saapui tapansa mukaan tiedustamaan "miten olin yöni viettänyt" sekä auttamaan minua pukeutuessa. Hän oli jättänyt kanadalais-ystävänsä niin sikeästi nukkumaan, kuin ei tämä ikänään olisi muuta tehnytkään. Annoin kelpo palvelijani jaaritella mielensä mukaan, välittämättä vastata hänelle. Tahdoin vain tavata kapteenia.

Heti kun olin saanut vaatteet päälleni, kiiruhdin salonkiin. Se oli tyhjä. Jäin tutkimaan museon lasikaappien aarteita sekä isoja herbaarioita, jotka olivat täynnä mitä harvinaisimpia, kuivattuinakin värinsä hyvin säilyttäneitä merikasveja. Varsinkin zoophytit eli eläinkasvit ynnä monenlaiset levät olivat museossa runsaasti edustetut.

Koko päivänä ei minulla ollut kunnia nähdä kapteeni Nemoa. Salongin isot akkuna-aukot siimoin pysyivät suljettuina.

Nautiluksen suunta oli itäkoillinen, sen nopeus kaksitoista solmuväliä ja syvyys vaihteli viidestä kolmatta kolmeenkymmeneen syleen.

Seuraavana päivänä, marraskuun 10:ntenä, jatkui yhä samaa yksinäisyyttä. En nähnyt ainoatakaan aluksen miehistä; Ned Land ja Conseil viettivät suurimman osan päivää luonani. Heitäkin oudoksutti kapteenin selittämätön poissaolo. Oliko tuo merkillinen mies tullut sairaaksi — vai oliko hänellä nyt toiset aikomukset meidän suhteemme?

Mutta kaikissa tapauksissa oli meillä, kuten Conseil sanoi, täydellinen vapautemme ja meitä ravittiin yltäkylläisesti ja hienosti. Emme voineet mistään valittaa, ja kohtalomme eriskummallisuus antoi olollemme sellaista viehätystä, ettemme halunneetkaan valittaa.

Tänä päivänä minä alotin pitää seikkailuistamme päiväkirjaa, jonka avulla kykenen nyt jälkeenpäin esittämään niitä paljon seikkaperäisemmin kuin muuten olisi mahdollista.

Marraskuun 11 päivänä, aamulla varahin Nautiluksen sisäosiin virtaava raitis ilma tiesi, että olimme taasen nousseet valtameren pinnalle uudistamaan happivarastoamme. Nousinpa siis keskusportaita myöten yläkannelle.

Kello oli kuuden tienoissa, ilma oli pilvinen, meri harmaa mutta tyven. Olikohan kapteeni Nemo, jota halusin tavata, nyt täällä ylhäällä? En nähnyt ketäkään muuta kuin perämiehen, joka oli vangittuna lasikoppiinsa. Nojaten purren runkoon hengitin ihastuneena suolaista meri-ilmaa.

Vähitellen haihtui usva auringonsäteiden tieltä, ja päivän kirkas kruunu kohosi itäiselle taivaanrannalle. Meri liekehti sen hehkussa. Korkeuksiin kokoutuneet pilvet helottivat korein, kuulein värivivahduksiin, ennustaen tuulista säätä tälle päivälle. Mutta mitäpä merkitsivät tuulet ja säät Nautilukselle, jonka ei tarvinnut peljätä myrskyjäkään!

Olin vaipunut tämän viehättävän ja mieltä elähyttävän päivänkoiton ihailuun, kun kuulin portailta askeleita, jotka lähenivät yläkantta kohti. Varustauduin tervehtimään kapteeni Nemoa, mutta se olikin hänen apulaisensa. Tämä asteli kannella näyttämättä lainkaan huomaavan minua. Mahtava kiikari silmillään hän tähysteli tarkasti ympäri taivaanrantaa. Tarkastuksensa suoritettuaan hän läheni oviaukkoa ja lausui seuraavat sanat (minä muistan ne täsmälleen, sillä joka aamu ne toistettiin samoissa olosuhteissa):

" Nautron respoc lorni virch ".

Mitä ne merkitsivät, en tiedä.

Sitten varapäällikkö laskeusi alas samaa tietä kuin oli tullutkin. Arvellen Nautiluksen aikovan palata vedenalaiselle reitilleen suljin kattoaukon ja palasin kammiooni.

Kului vielä viisi päivää ilman että asemassamme tapahtui minkäänlaista muutosta. Joka aamu nousin yläkannelle. Samat sanat toisti sama henkilö minulle joka kerta. Mutta kapteeni Nemoa vain ei näkynyt.

Olin jo päätellyt etten koskaan enää saisi häntä nähdä, mutta marraskuun 16:ntena, kun Nedin ja Conseilin kera vetäydyin hyttiini, tapasin siellä pöydälläni minulle osotetun kirjeen. Avasin sen kiihkeästi. Siihen oli levollinen, selkeä käsi piirtänyt saksalaistyylisellä kirjoitustavalla seuraavat sanat:

/# PROFESSORI ARONNAXille, Nautiluksella.

Marrask. 16 p. 1867.

Kapteeni Nemo kutsuu Professori Aronnaxin metsästysretkelle, joka huomenna tehdään Crespo-saaren metsiin. Hän toivoo ettei mikään estä Professoria saapumasta, ja näkee mielihyvin hänen seuralaistensa liittyvän mukaan.

KAPTEENI NEMO, Nautiluksen päällikkö. #/

"Metsästämään!" huudahti Ned.

"Ja Crespo-saaren metsiin!" lisäsi Conseil.

"Ahaa, jokohan tuo herra kerrankin astuu kuivalle maalle?" jatkoi Ned.

"Siltä ainakin kuuluu", vastasin ja luin vielä kerran kirjelapun sisällön.

"No hyvä, se käy mielemme mukaan", virkkoi kanadalainen. "Mutta annappa olla kun nämä pojat pääsevät kovalle kamaralle, niin kyllä tiedetään mitä tehdään. Ja onhan joka tapauksessa hauska saada kerran maistaa tuoretta lihaa."

Rupeamatta tarkemmin selvittämään itselleni ristiriitaa tämän kutsun ja kapteeni Nemon ilmeisen vastenmielisyyden välillä kaikkea maankamaraa kohtaan, tyydyin vastaamaan:

"Ottakaamme ensin selvä, missä tuo Crespon saari oikeastaan on."

Kysyin neuvoa kartalta ja löysinkin 32°40' pohjoisella leveys- ja 157°50' läntisellä pituusasteella pienen saaren, jonka v. 1801 muuan kapteeni Crespo oli keksinyt ja joka vanhoilla espanjalaisilla kartoilla oli mainittu nimellä Rocca de la Plata eli "Hopeasaari". Olimme tällöin edenneet noin 300 peninkulmaa lähtökohdastamme, ja Nautiluksen suunta oli tällävälin kääntynyt kaakkoa kohti.

Näytin tovereilleni tämän pienen yksinäisen kallionnyppylän keskellä pohjoisen Tyynen meren aavaa.

"Jos kapteeni Nemo haluaa astua kuivalle maalle", lausuin, "niin osaa hän ainakin valita aution kohdan."

Ned Land kohoutti hartioitaan vastaamatta mitään, ja Conseil ja hän lähtivät luotani.

Syötyäni illallisen, jonka tarjosi sama mykkä edeskäypä kuin ennenkin, kävin levolle koko lailla huolissani.

Seuraavana aamuna, marraskuun 17:ntenä, tunsin herätessäni että Nautilus makasi aivan liikahtamatta paikallaan. Minä pukeuduin sukkelaan ja kiirehdin salonkiin.

Kapteeni Nemo oli siellä odotellen minua. Hän nousi istualtaan, kumarsi ja kysyi, sopiko meidän seurata häntä retkelle.

Kun hän ei sanallakaan viitannut viikon kestäneeseen poissaoloonsa, en minäkään rohjennut siitä puhua vaan tyydyin mainitsemaan, että seuralaiseni ja minä kernaasti noudatimme hänen kutsuaan.

"Sallikaa minun kuitenkin kysyä teiltä muuatta seikkaa", lisäsin.

"Pyydän teitä kysymään, herra Aronnax, ja jos voin, niin vastaan siihen."

"No niin, herra kapteeni, kuinka on mahdollista että te, joka olette katkaissut valinne kaiken maanpäällisen kanssa, kuitenkin omistatte metsiä Crespo-saarella?"

"Herra professori, minun metsäni eivät kaipaa päivän valoa eikä lämpöä. Niissä ei liiku jalopeuroja, tiikereitä, panttereja eikä muita nelijalkaisia eläimiä. Minä yksin tunnen ne metsät; minun hyväkseni ne vain kasvavat. Ne eivät olekaan mitään maanpäällisiä metsiä, vaan vedenalaisia."

"Vedenalaisia metsiä!" huudahtin melkein typertyneenä.

"Niin, professori."

"Ja sinne te kutsutte minua?"

"Aivan niin."

"Jalkaisinko sinne mennään?"

"Niin, ja kuivin jaloin päälle päätteeksi."

"Ettäkö oikein metsästämään?"

"Juuri metsästämään, pyssyt mukana."

Minä tuijotin Nautiluksen päällikköön, enkä todentotta tuntenut sillä kertaa mitään imartelevia ajatuksia hänestä.

"Varmastikaan hänen laitansa ei ole oikein", päättelin itsekseni. "Häntä on kohdannut lievä mielipuolisuuden puuska, jota hän on potenut nyt viikon päivät ja josta hän ei vieläkään ole ihan vironnut. Vahinko miestä! Kernaammin olisin pitänyt häntä eriskummallisen nerokkaana olentona kuin pähkähulluna."

Tämä ajatus taisi selvästi ilmetä kasvoillani, mutta kun kapteeni Nemo ei siitä sen enempää välittänyt vaan pysyi minun seuraamaan häntä, niin astuin mukana valmiina alistumaan mihin koetukseen hyvänsä.

Me kävimme ruokasaliin, jonne aamiainen oli katettu.

"Herra Aronnax", kapteeni lausui, "pyydän teitä käymään kursailematta murkinan kimppuun; syödessämme pidämme pakinata. Sillä vaikka lupasinkin teille kävelyretken metsiin, en kuitenkaan väitä siellä hotelleja löytyvän. Syökää siis siltä varalta, että päivällisemme saattaa jäädä sangen myöhäiseksi."

Minä tein kaikkea kunniata aamiaiselle. Siihen kuului monenlaisia kalaruokia, viilloksia keitetyistä merimakkaroista, erinomaisia kasvieläimiä ynnä eräistä merilevistä valmistettuja vihannesruokia. Juomanamme oli kirkasta vettä; siihen kapteeni kaatoi muutamia tippoja eräänlaista virkistävää likööriä, jota Kamtshatkan asukkaat valmistavat Rhodomenia palmata nimisestä meriruohosta. Isäntäni söi ensin hyvän aikaa virkkamatta sanaakaan; sitten hän alotti:

"Kun esitin teille metsästysretkeä vedenalaisiin Crespon metsiini, niin te arvatenkin piditte minua mielettömänä. Teidän ei kumminkaan tule koskaan tuomita umpimähkään."

"Mutta, kapteeni, uskottehan minua kun…"

"Suvaitkaa kuunnella minua niin saatte päättää, onko teillä aihetta syyttää minua mielettömyydestä ja ristiriitaisista sanoista."

"Minä kuuntelen."

"Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, professori, että ihminen voi oleskella veden alla, kun hänellä vain on mukanaan tarvittava määrä hengitettävää ilmaa Niinpä saa sukeltaja vedenalaisissa töissään, ollen puettuna vedenpitävään pukuun ja metallikypärään, ilmaa ylhäältä ilmapumpun ja putkijohtojen avulla."

"Se on sukelluskoje", virkoin.

"Aivan niin, mutta tällöin hän ei ole vapaa; hän on kahlittu pumppuun, joka kumiputkea myöten lähettää hänelle ilmaa. Jos me olisimme samalla tapaa riippuvaiset Nautiluksesta, emme pääsisi liikkumaan pitkälläkään."

"Millä tapa siitä voi vapautua?"

"Käyttämällä Rouquayrol-Denaroysen kojetta. Sen on keksinyt kaksi teidän maanmiestänne, mutta minä olen sitä parantanut. Se sallii teidän laskeutua näihin uusiin fysiologisiin olosuhteisiin, ilman että mitkään elimenne tulevat siitä kärsimään. Siihen kuuluu paksuista teräslevyistä tehty säiliö, johon minä pumppaan ilmaa 50 atmosfeerin paineella ja jota hihnojen avulla kannetaan selässä niinkuin sotamiehenlaukkua. Sen yläosassa on laatikko, josta ilma, palkeenkielen sisälläpitämänä, voi virrata ulos ainoastaan luonnollisen kimmoavaisuutensa avulla. Rouquayrolin kojeessa lähtee tästä laatikosta kaksi kumiputkea, jotka päättyvät eräänlaiseen, sukeltajan nenää ja suuta ympäröivään kumilaukkuun; toinen niistä tuo raitista ilmaa ja toinen vie pois turmeltunutta, ja kieli sulkee niitä kumpaakin tarpeen mukaan. Mutta minun, joka laskeudun alas syvimpiin pohjakerroksiin, missä vedenpaine on mitä suurin, täytyy senvuoksi sukeltajain lavalla sulkea pääni vaskikypärään, johon molemmat kumiputket päättyvät."

"Hyvä, kapteeni. Mutta varastossa oleva ilma tulee kumminkin pian käytetyksi, ja jollei siinä enää ole 15 prosenttia happea, ei se kelpaa hengitettäväksi."

"Aivan niin, mutta olenhan jo sanonut että alukseni sähköpumpuilla voi puristaa ilmaa kokoon varsin korkean paineen alaisena, ja sitenpä voin varata säiliööni hengityskelpoista ilmaa yhdeksää tai kymmentä tuntia varten."

"Kapteeni Nemo, selityksenne kuultuani en enää rohkene epäillä asiaa. Mutta luvallanne sanoen olen kuitenkin ymmällä pyssystä, jota minun veden alla olisi käytettävä."

"Pyydän huomauttaa, ettei se ole mikään ruudilla ladattava ase."

"Siis ilmapyssy?"

"Tietystikin. Kuinka luulette minun voivan valmistaa ruutia laivassani, jossa ei ole salpietaria, rikkiä eikä hiiltä?"

"Ja muutenkin", lisäsin, "olisi voitettavana melkoinen vastustus voidakseen ampua veden sisässä, joka on viisikuudetta kertaa tiheämpää kuin ilma."

"Se ei olisi vaikeata. Fultonin aatetta kehittäen ovat englantilaiset Filip Coles ja Burley sekä ranskalainen Furcy ja italialainen Landi rakentaneet tykkejä, jotka suljetaan omituisella tavalla ja joilla voidaan ampua veden allakin. Mutta kuten jo sanoin, minulla ei ole ruutia, ja sen sijasta käytän puristettua ilmaa, jota Nautiluksen pumput hankkivat minulle yltäkyllin."

"Mutta tämä ilma tulee kai pian loppuunkäytetyksi?"

"Silloinhan minulla on Rouquayrol-säiliöni, josta tarpeen tullen saan lisää. Sitä varten tarvitaan vain erikoinen ilmahana. Muuten tulette itse näkemään, herra Aronnax, ettei merenalaisella metsästyksellä käytetä paljon ilmaa eikä luoteja."

"Minusta kumminkin tuntuu, etteivät luodit lennä mainittavan pitkälle eivätkä vaikuta kuolettavasti tässä puolipimeässä ja ilmaa niin paljon tiheämmässä alkuaineessa."

"Herrani, jok'ainoa laukaus tästä pyssystä on ehdottomasti kuolettava; ja vaikka luoti vain hiukan raapaisisikin otusta, on siitä paikalla henki lähtenyt."

"Miksi niin?"

"Siksi, etteivät ne ole mitään tavallisia luoteja, vaan itävaltalaisen kemistin Leniebrockin keksimiä pieniä lasipalloja, joita minulla on varastossani melkoinen määrä. Nämä lasipallot, joita ympäröi teräskehys ja joilla suuremman raskauden vuoksi on lyijypohja, ovat oikeita pienoisia Leyden-pulloja, joissa sähkönjännitys on kehitetty suhteellisesti korkeimmilleen. Heikostakin tärähdyksestä purkautuu niiden sähköisyys ja tappaa kuinka ison ja väkevän otuksen tahansa. Tahdoin vain lisätä, että nämä lasipallot eivät ole N:o 4:n hauleja isommat, joten niitä menee tavalliseen panokseen kymmenkunta kappaletta."

"En tahdo enää väitellä vastaan", vastasin ja nousin ylös, "voin vain tarttua pyssyyni. Joka tapauksessa käyn sinne minne tekin käytte."

Kapteeni vei minut perän puolelle, ja astuessamme Nedin ja Conseilin hytin ohi huusin molempia seuralaisiani, jotka heti liittyivät mukaamme. Sitten saavuimme erääsen hyttiin konehuoneen vieressä, jossa meidän piti paneutua merenalaiseen kävelypukuumme.

XV LUKU.

Kävelymatka valtameren pohjalla.

Tämä pieni hytti oli sanan todellisessa merkityksessä Nautiluksen varushuone. Tusinan verta sukelluspukuja riippui seinillä odottaen meitä kävelymatkalle lähtijöitä.

Ne nähdessään kadotti Ned Land ilmeisesti halunsa liittyä mukaan.

"Mutta, kelpo Nedini, Crespo-saaren jahtimaat ovat vedenalaisia metsiä."

"Ohoo", murahti harpuunamestari, jota suretti pettymyksensä tuoreen lihan saannista. — "Aijotteko te, herra Aronnax, todella paneutua tuohon kummituspukuun?"

"Mikäpä tässä muu auttaa, mestari Ned."

"Tehkää miten tahdotte, professori, mutta mitä minuun tulee, niin ei minua saa muuten kuin väkipakolla siihen pukeutumaan."

"Pakkoa ei käytetä, mestari Ned", sanoi kapteeni Nemo.

"Ettäkö Conseilkin uskaltaa yrittää?" Ned kysyi.

"Minä olen isännän varjo ja seuraan häntä minne hän vain menee", Conseil vastasi.

Kapteenin käskystä saapui kaksi laivamiestä auttamaan meidän päällemme noita raskaita, vedenpitäviä vaatekappaleita, jotka olivat valmistetut saumattomasta kumikankaasta ja varatut kestämään melkoista painetta. Koko pukua olisi voinut sanoa varustukseksi, joka yhdellä haavaa oli notkea ja kankea. Siihen kuului housut ja takki. Housut päättyivät paksuihin, raskailla lyijypohjilla varustettuihin jalkineihin. Takki oli vuorattu vaskilevyillä, jotka muodostivat rintaa vedenpaineelta varjelevan ja samalla keuhkojen vapaata toimintaa sallivan haarniskan; hihat päättyivät nekin eräänlaisiin käsineihin, jotka eivät millään tavalla estäneet sormien liikkeitä.

Kapteeni Nemo ja muuan hänen seuralaisistaan — todellinen Herkules kooltaan ja voimiltaan — Conseil ja minä olimme pian puetetut noihin vaatteisiin. Päämme vain olivat enää saatavat sovitetuiksi metallikypäreihin. Mutta sitä ennen pyysin kapteenin näyttämään minulle pyssyjä, joita matkalla tulisimme käyttämään.

Eräs laivamiehistö ojensi minulle mitättömän näköisen aseen, jonka teräksestä tehty tukki oli ontto ja aika iso. Se oli samalla säiliönä puristetulle ilmalle, jota hanalaitteen käyttämä läppä päästi pyssynpiippuun. Tukin paksuimpaan kohtaan sovitettu makasiini sisälsi parikymmentä sähköluotia, jotka vieterin avulla itsestään soluivat paikalleen. Hetikun yksi kuti oli ammuttu, oli seuraava valmiina laukaistavaksi.

"Kapteeni Nemo", sanoin, "tämä ase on aivan täydellinen laatuaan ja perin helppo käytellä; palan halusta saada sitä koetella. Mutta kuinka pääsemme alas merenpohjaan?"

"Tänä hetkenä, professori, on Nautilus viiden sylen syvyydellä, niin että saamme heti lähteä matkaan."

"Kuinka pääsemme laivasta ulos?"

"Saatte heti nähdä."

Kapteeni Nemo työnsi päänsä sukelluskypäriin, Conseil ja minä seurasimme hänen esimerkkiään, kuultuamme ensin kanadalaisen ivallisesti toivottavan meille "hyvää metsänonnea!" Takin pääntien muodosti ruuvikierteillä varustettu vaskikaulus, johon kypäri ruuvattiin tiiviisti kiini. Kolme paksua lasiakkunaa päähineessä salli meidän päätä kääntämällä katsella mihin suuntaan hyvänsä. Heti kun kypärit olivat paikoillaan, rupesivat selkäämme kiinnitetyt Rouquayrol-kojeet toimimaan, niin että minä ainakin hengitin aivan huoletta.

Ruhmkorffin-lamppu vyötäisille kiinnitettynä ja pyssy kädessä olin valmis lähteinään matkaan. Mutta tottapuhuen en omin voimini olisi päässyt paikalta hievahtamaan, sillä näissä kankeissa vaatteissa ja lyijypohjaisissa jalkineissa en voinut ottaa askeltakaan.

Mutta sitäkin varten oli toimenpiteisiin ryhdytty. Minä tunsin itseäni takaapäin lykättävän varuskammion vieressä olevaan pikku suojaan. Seuralaiseni tulivat perässä samalla tapaa saatettuina. Kuulin kumilistoilla tuketun oven sulkeutuvan takanamme, ja synkkä pimeys ympäröi meidät.

Muutaman minuutin kuluttua erotin terävän vihellyksen. Tunsin jonkinlaisen kylmänväreen nousevan jaloista rintaanpäin. Nähtävästikin oltiin jossakin Nautiluksen sisäosassa avattu vesihana ja sen avulla täytetty vedellä tämä pikku huone jossa seisoimme. Toinen, laivankylkeen sovitettu ovi aukeni. Valju puolihämärä kumotti edessämme. Seuraavassa tuokiossa polkivat jalkamme valtameren pohjaa.

Ja sitte — kuinka voisinkaan nyt jälestäpäin kuvata niitä vaikutelmia, joita tämä vedenalainen kävelymatka jätti mieleeni? Sanat ovat voimattomat kertomaan kaikista näkemistäni ihmeistä. Kun ei edes maalarin sivellinkään kykene esittämään kostean alkuaineen ihmeellisiä vivahduksia, kuinka sitten kynä?

Kapteeni Nemo asteli edellä, me muut perässä. Conseil ja minä pysyttelimme kiinteästi yhdessä, ikäänkuin olisimme voineet puhella keskenämme metallikupuroidemme läpi. Minua eivät enää ollenkaan haitanneet raskaat vaatteeni, lyijyjalkineeni, ilmasäiliö selässäni eikä paksu vaskihytyrä, jossa pääni keikkui sinne tänne niinkuin manteli kuoressaan. Kaikki nämä esineet kadottivat veden sisässä niin paljon painostaan kuin niiden tieltään lykkäämä vesimäärä painoi, ja minä tunsin itseni perin tyytyväiseksi tähän Arkimedeksen keksimään lakiin. En ollut enää mikään liikkumaton röykkiö, vaan siirryin tavallisilla liikkeilläni sangen helposti eteenpäin.

Valo, joka kuvasi pohjan täällä kymmenen metrin syvyydellä vedenpinnasta, ihmetytti minua voimakkuudellaan. Auringonsäteet tunkeutuivat aivan helposti tuon vesivuoren lävitse ja hajottivat tuhlaten värejään. Minä erotin selvästi kaikki esineet aina puolentoista sadan metrin päähän. Sitä kauvempana tausta tummeni hienoin ultrasinisin vivahduksin ja sakeni viimein epämääräiseksi hämäräksi. Minua ympäröivä vesi oli tavallaan jonkinlaista ilmaa, tiheämpää kyllä kuin vedenpäällinen ilma, mutta melkein yhtä läpinäkyvää. Korkealla pääni päällä erotin tyynen merenpinnan.

Me astuskelimme hienolla, tasaisella hiekkapohjalla, jossa ei lainkaan näkynyt sekaisia uurteita, joita maininki rantahiekkaan piirtelee. Tämä huikaiseva hiekkapeite kuvasti oikean heijastuspeilin tavoin ihmeellisen voimakkaasti päivänsäteitä. Uskottaneekohan minua kun sanon, että täällä kymmentä metriä syvällä veden sisässä näin aivan yhtä hyvin kuin kirkkaassa päivänpaisteessa?

Neljännestunnin ajan poljimme tätä säteilevää hiekkapohjaa, jonka kirkkautta lisäsi tuhkamainen kerros simpukankuorirapautumaa. Nautiluksen runko, joka kuvastui ylhäällä pitkähkön luodon näköisenä, himmeni vähitellen näkyvistämme; mutta sen sähkövalo yön tullen väkevillä säteillään helpottaisi paluutamme laivaan.

Tuo valtava hiekkatanner tuntui olevan ääriä vailla. Käsilläni avasin tietä vesimuurin läpi, joka verhojen tavoin sulkeutui takanani ja heti hävitti paineellaan jälkeni hiekassa. Mutta sitten aloin kaukaa erottaa joitakin epämääräisiä esineitä. Näin pohjasta kohoavan kallioharjanteen äyräät, joilla rehotti mitä ihanin kokoelma zoophytejä (kasvieläimiä); ja nyt minua kohtasi yllättävä valoleikki.

Kello oli 10 aamulla. Auringonsäteet sattuivat vedenpintaan, muodostaen hyvin terävän kulman, ja tämä valo, joka oli taittunut aivan kuin prisman lävitse, värjäsi kalliot ja niiden reunamilla kasvavat kukat, polyypit ja simpukat auringon spektrin seitsemällä värillä. Se vasta oli ihmeitten ihme, oikea juhlapöytä silmälle, tuo värivivahdusten suloinen sekamelska, vihreän, keltaisen, punakeltaisen, punaisen, sinipunervan, sinisen ja indigon vierettäin-asettelu — sanalla sanoen aivan kuin hurjapäisen maalarin sekoittamaton värilautanen! Miksi en voinutkaan kertoilla Conseilille sen minussa synnyttämiä eläviä vaikutelmia, miksi en saanut kilpailla hänen kanssaan innostuneilla huudahduksilla! Miksi en voinut, kapteeni Nemon ja hänen toverinsa tavoin, ilmaista ajatuksiani joillain sovituilla merkeillä? Paremman puutteessa puhelin senvuoksi itsekseni, huusin minkä jaksoin kuparikattilaan, joka ympäröi päätäni, ja tuhlasin arvatenkin hyödyttömiä tunteenpurkauksia enemmän kuin kannattikaan.

Tämän verrattoman näytelmän lumoomana oli Conseil pysähtynyt niinkuin minäkin. Tuo tunnollinen veitikka ei arvatenkaan voinut pidättää "luokittelemis"-intoaan ollessaan niin lähellä, kouran ulottuvilla moisia muhkeita näytteitä kasvi- ja likoeläimiä. Merenpohja kuhisi polyyppeja ja piikkinahkaisia. Monenlaiset Isis-lajit, cornulariat, jotka elävät yksitellen, kimputtain merililjoja — joita ennen nimitettiin "valkeiksi koralleiksi" —, lihaisesta levystään riippuvat merivuokot, putkimatoryhmät, kaikki ne muodostivat ihania kukkaispenkereitä, joiden upeata väriloistoa korottivat hiekassa luikertelevat meritähdet ja kukkasnauhain tavoin vedessä keinuvat käärmetähdet, joiden hienoja pitsikudoksia merenneidot näyttivät sommitelleen. Ja päittemme päällä suojasivat levitettyjen päivänvarjojen lailla meitä auringonsäteiltä meduusaparvet opaalinvärisine tai heikosti ruusunpunaisine, taivaansinisten poikkijuovain koristamine uimakelloineen, kun taas lukemattomat muut likoeläimet fosforikimalluksellaan olisivat voineet ohjata kulkuamme yön aikaan.

Kaikkia näitä ihmeitä katselin neljänneskilometrin pituisella taipaleella, seisahtumatta tuskin kertaakaan, sillä merkeillä varotti kapteeni Nemo minua viivyttelemästä. Pianpa muuttuikin merenpohjan luonne. Hiekkatannerta seurasi kerros tahmeata mutaa, jommoista Amerikassa sanotaan "ooze'ksi" ja jonka muodostavat pii- ja kalkkipitoiset näkinkuoret. Sen jälkeen kuljimme yli leväniityn, joka rehotti mitä vehmaimmassa upeudessa. Nämä tiheät, jalan alla painuvat ruohomatot olisivat voineet kilpailla itämaitten kalleimpien maitovalmisteiden rinnalla. Aaltojen irtirepäisemiä tukkoja ja pensastoja samasta rikkaasta leväsuvusta, jonka lajeja tunnetaan enemmän kuin kaksituhatta, keinui kepeänä holvikattona päittemme päällä. Tein tällöin sen huomion, että vihreät kasvit pysyttelivät lähinnä merenpintaa, punaiset sen sijaan keskisyvyydellä ja mustat tai ruskeat muodostivat nurmimattoja ja pensaskujanteita valtameren syvimmissä kerroksissa. Nämä levät ovat oikeita luomakunnan ihmeitä, maailman kasviston merkillisimpiä ilmiöitä. Niihin kuuluvat yhdellä haavaa maapallon suurimmat ja pienimmät kasvit. Samalla kun viiden neliömillimetrin alalla on voitu huomata näitä kasveja aina 40,000 yksilöä, on saatu käsiin Fucus-lajeja, jotka ovat saattaneet olla yli 500 metrin pituisia.

Puolisentoista tuntia oli kulunut laivasta lähdettyämme; kello läheni 12. Sen huomasin auringonsäteiden kohtisuorasta suunnasta — ne eivät enää taittuneet. Värien taikaleikki taukosi vähitellen, ja "taivaankanneltamme" sammuivat smaragdinvihreät ja safiirinsiniset vivahdukset. Me tarrasimme eteenpäin säännöllisin marssiaskelin, jotka kajahtelivat maasta ihmeteltävän voimakkaasti. Vähäinsinkin äänenväre joutui kuuloelimiin niin nopeasti, ettei maan päällä korva ole moiseen tottunut. Sillä vesi on paljon parempi äänenjohtaja kuin ilma, siinä ääniaallot kulkevat neljä kertaa nopeammin.

Nyt maa rupesi viettämään vahvasti alaspäin. Valo alkoi siintää paljon tasaisemmin. Me laskeuduimme aina sadan metrin syvyyteen, joutuen kymmenen ilmakehänpaineen puserrettaviksi. Mutta sukelluspukuni oli niin tarkotuksenmukainen, etten tuntenut vähintäkään haittaa tästä paineesta. Sormia vain alussa oli vähän vaikea liikutella, multa niidenkin kankeus pian katosi. Ja vaikka kahden tunnin ajan olin tallustellut yhtäpäätä näissä oudoissa varustuksissa, en tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi. Vesi auttoi ja tuki liikkeitäni, joita tein ihmeteltävän kepeästi.

Tälläkin syvyydellä havaitsin vielä auringonsäteitä, vaikkakin himmeinä. Niiden voimakas kimallus vaihtui punertavaksi puolihämäräksi, päivän ja yön kamppailuksi. Kuitenkin näimme kyllin hyvin kulkeaksemme eteenpäin, tarvitsematta vielä turvautua Ruhmkorffin-lyhtyihin. Mutta nyt kapteeni Nemo jäi seisomaan; hän odotti kunnes olin tullut hänen kohdallensa ja osotti sitte sormellaan tummia röykkiöitä, jotka vähän matkan päässä kuvastuivat hämärää takalistoa vastaan.

"Nyt kai ollaan Crespo-saaren metsässä", arvelin, enkä siinä erehtynytkään.

XVI LUKU.

Merenalainen metsä.

Vihdoin viimein saavuimme tuon metsän reunaan, joka epäilemättä oli kauneimpia seutuja kapteeni Nemon rajattomassa valtakunnassa. Hän piti sitä omanaan samalla oikeudella, jolla ensimmäiset esivanhempamme asettausivat luomakunnan herroiksi. Kukapa olisi voinutkaan kiistellä häneltä näiden vedenalaisten mantereiden omistusoikeutta? Mikäpä toinen, häntä rohkeampi tienraivaaja olisi häntä aikaisemmin ennättänyt lapio ja kuokka kädessä käydä näihin synkkiin korpiin?

Metsän muodostivat isot puumaiset kasvi; ja heti kun olimme astuneet niiden muodostamien holvien alle, hämmästytti minua oksien omituinen asento — asento minulle tähän asti tuiki näkemätön.

Ei yksikään maasta kohoava kasvi, ei ainoakaan rungosta ulkoneva haara taipunut ja kiemurrellut vaakasuoraan suuntaan, vaan kaikki järjestään ojentuivat ylös vedenpintaan päin. Kaikkein hienoisinkin kuitu ja rihma seista törrötti suorana kuin rautalanka. Haurat ja kaikenlaiset köynnöskasvit kohosivat pystysuorina sen tiheän mädännäisyyden lävitse, joka peitti niiden kantoja. Täällä vallitsi tosiaankin pystysuoruus kaikessa kunniassaan!

Totuin pian tähän merkilliseen luonnonjärjestykseen samoin kuin meitä ympäröivään suhteelliseen hämärään. Maankamara tässä metsässä oli täynnä teräväreunaisia kivijärkäleitä, joita oli vaikea välttää. Merenalainen kasvisto näytti täällä olevan sangen täydellinen, jopa runsaampi kuin napa- ja päiväntasaajavyöhykkeissä, joissa sen tuotteet eivät ole niin monenlaatuisia. Mutta aluksi väkistekin sekoitin molempia elimellisiä luomakuntia keskenään, pitäen zoophytejä hydrophyteinä, kasvieläimiä vesikasveina; ja kukapa moiselta erehdykseltä olisi täällä säästynytkään? Eläin- ja kasvikunnat ovat niin sanomattoman lähellä toisiaan tässä vedenalaisessa maailmassa!

Havaitsin pian että kaikki nämä kasvikunnan tuotteet olivat vain ylen heikosti kiintyneet maahan. Ollen vailla juuria ne kiinnittyvät mihin kannatuskohtaan hyvänsä, hiekkaan, näkinkenkään tai kiveen. Ne kehittyvät aivan itsekseen, ja niiden olemassaolon perustana on vesi, joka kannattaa ja elättää niitä. Useimmilla niillä lehtien asemasta putkahti rungosta esiin oikullisen muotoisia silmukoita, joiden väri vaihteli kutakin lajia myöten määrätyssä asteikossa: siinä oli ruusunpunaista, tummanpunaista, ruohonviheriää, harmaanviheriää, vaaleankeltaista ja ruskeaa. Näin täällä — ei enää kuivattuna niinkuin Nautiluksen kokoelmissa — viuhkanmuotoista riikinkukkohauraa, tulipunaista cerami-hauraa, laminarioita, joiden silmut ovat syötäviä, ja kaikenlaisia muita kukattomia leviä ja merikasveja.

"Ihmeellinen luonnottomuus, eriskummallinen alkuaine", on muuan nerokas luonnontutkija sanonut, "jossa kasvikunnan asemasta eläinkunta kantaa kukkia!"

Näiden viidakoiden hyötyisässä varjossa — jotka olivat suuria kuin lauhkeiden vyöhykkeiden metsät kasvoi taajoina pensaikkoina koreakukkaisia zoophyytejä, kasvieläimiä; ja jotta harhakuva tulisi täydelliseksi, kiiteli lentokaloja lintujen tavoin oksalta oksalle, pohjakalojen pyrähdellessä jalkojemme tieltä karkuun kuin peljästyneet kurppaparvet.

Kello 1 aikaan kapteeni Nemo antoi pysähtymismerkin. Jopa oli aikakin levähtää; perin tyytyväisinä viskauduimme pitkäksemme alarioiden juurelle, joiden pitkät, ohuet lehtisilmut törröttivät pystyssä kuin lentoon lähtevät nuolet.

Tämä lyhyt lepohetki tuntui hyvin miellyttävältä. Pakinatilaisuutta vain kaipasi. Mutta mahdotonta oli puhella, mahdotonta vastata. Minä voin vain kallistaa isoa vaskihytyrääni Conseiliin päin. Akkuna-aukkojen läpi näin tuon kunnon pojan silmien loistavan tyytyväisyydestä, jota osottaakseen hän kattilansa sisällä irvisteli mitä hullunkurisimmalla tavalla.

Olin aika ihmeissäni, kun en nelituntisen kävelymatkan jälkeen tuntenut itseäni lainkaan nälkäiseksi. En voi sanoa mistä tämä vatsantila johtui. Sen sijaan olin perin uninen, niinkuin kaikkien sukeltajainkin on laita merensyvyydessä ollessaan. Ja pianpa painuivatkin silmäni umpeen paksujen lasiakkunoiden takana ja minä vaivuin vastustamattomaan horrokseen, jota tähänastinen liikunto oli voinut vain viivyttää. Kapteeni Nemo ja hänen roteva seuralaisensa olivat jo näyttäneet meille hyvää esimerkkiä.

Kuinka kauvan horroksissa makasin, en voi sanoa; mutta herätessäni tuntui minusta kuin aurinko painuisi taivaanrannalle. Kapteeni Nemo oli jo pystyssä, ja minäkin rupesin ojentelemaan jäseniäni, kun odottamaton näky sai minut äkisti jalkeille.

Muutaman askeleen päässä tuijotteli minuun yli metrin pituinen, kamala merilukki kieroilla silmillään, valmiina hyökkäämään kimppuuni. Vaikka sukelluspukuni olikin kyllin vahva suojelemaan minua sen puremalta, en voinut olla vavahtamatta kauhusta. Conseil ja Nautiluksen matruusi heräsivät samansa. Kapteeni osotti iljettävää rapueläintä seuralaiselleen, ja tämä nuiji pyssynperällä sen hengettömäksi; minä näin sen pitkien, hirvittävien pihtijalkojen kiemurtelevan hengenlähdössä.

Tämä tapaus saattoi minut ajattelemaan, että loisia vielä kamalampia kummituksia voi liikuskella näissä synkissä syvyyksissä ja ettei sukelluspukunikaan kykenisi suojelemaan minua niiden hyökkäyksiltä. Tämä ei ennen ollut pälkähtänytkään päähäni, ja nytpä päätinkin olla varuillani. Luulin muuten matkamme loppuneen tähän levähdyspaikkaan, mutta siinä petyin, sillä sen sijaan että olisimme palanneet Nautilukseen antoi kapteeni Nemo merkin alkaa taivallus uudelleen.

Maa yhä laskeutui, ja sen viettäessä painuimme suunnattoman syvälle. Kello lienee ollut 3 paikoilla kun saavuimme ahtaaseen laaksoon, joka sijaitsi 150 metrin syvyydellä äkkijyrkkien kallioseinäin keskellä. Mainioitten hengityskojeittemme avulla olimme siis tunkeutuneet 30 metriä sen rajan alapuolelle, jolla ihmisolennot tähän asti olivat voineet veden sisässä oleskella.

Sanon 150 metriä, vaikkei minulla ollut mukana syvyydenmittauskojeita. Multa minä tiesin etteivät auringonsäteet voi tunkeutua sen syvemmälle, ei kirkkaimmassakaan meressä. Ja juuri nyt rupesi pimeys vasta oikein tuntumaan. Ei kymmentäkään askelta voinut nähdä eteensä. Senvuoksi kuljin hapuillen, kunnes äkkiä edessäni leimahti valkoinen, jotensakin väkevä valo. Kapteeni Nemo oli pannut sähkölamppunsa toimimaan. Me toisetkin teimme samoin, ja neljän lamppumme valossa kävi meri taas läpinäkyväksi noin viidenkolmatta metrin laajuudelta.

Kapteeni tunkeutui yhä syvemmälle synkkään metsään, joka harveni harvenemistaan. Huomasin tällöin kasvielämän katoavan nopeammin kuin eläinelämän. Vesikasvit olivat jo tyyten loppuneet tuolta hedelmättömältä maaperältä, kun sitävastoin ympärillämme vielä kuhisi epälukuisia zoophytejä, nivel- ja likoeläimiä ynnä monenlaisia kaloja.

Eteenpäin astellessamme johduin ajattelemaan, että Ruhmkorffin-lamppujemme valo epäilemättä maanittelisi näkyviin näiden mustien vesien isompiakin asujamia. Mutta vaikkapa niitä olisi lähestynytkin meitä, ei mitään ammuttavaa riistaa ainakaan tullut tarpeeksi lähelle. Useat kerrat näin kapteeni Nemon seisattuvan ja nostavan pyssyn poskelleen, mutta vähän mietittyään laskevan sen jälleen alas ja jatkavan taivallustaan.

Vihdoin kello 4 aikaan päättyi ihmeellinen matkamme. Edessä kohosi valtainen seinämä jyhkeitä kallioita, röykkiö jättimäisiä järkäleitä, suunnaton graniittilouhikko, täynnä mustia rotkoja ja luolia, mutta mahdoton kavuttavaksi. Se oli Crespon ranta-ääri. Siinä siis vihdoinkin tapasimme maata!

Kapteeni Nemo seisahtui äkisti ja teki meille merkin, että mekin pysähtyisimme. Niin mielelläni kuin olisinkin yrittänyt kiivetä tuon jättivallin yli, täytyi minun kuitenkin totella. Tähän päättyivät isäntämme tilukset, joiden ulkopuolelle hän ei tahtonut astua. Toisella puolella oli se vedenpäällinen osa maapalloa, jonne hän ei halunnut jalkaansa panna.

Nyt lähdimme kotimatkalle. Kapteeni Nemo asettui jälleen pienen joukkueemme etunenään ja johdatti sitä erehtymättömän varmasti. Luulin huomaavani, ettemme palannut Nautilukseen samaa tietä kuin olimme tulleet. Tämä uusi tie, joka oli hyvin jyrkkä ja sentakia vaivaloinen, vei meidät äkisti ylös pintakerroksiin. Niin äkkiä se ei kuitenkaan käynyt että paino olisi lakannut; siitä olisi elimistöllemme saattanut olla ikäviä seurauksia, joista sukeltajat usein saavat kärsiä. Pian taas pilkotti päivänvalo, ja auringon ollessa alhaalla taivaanrannalla loihti sen säteiden taittuminen kirjavan värinauhan kaikkien esineiden reunoille. Kymmenen metrin syvyydessä kuljimme tiheän parven läpi kaikenlaisia pikkukaloja, mutta mitään ampumisen arvoista vesiriistaa emme vielä olleet tavanneet.

Mutta nyt näin kapteenin pyssyn taas nousevan poskelle ja seuraavan pensaitten välitse jotakin liikkuvaa esinettä. Hän ampui — kuului kevyt suhahdus, ja hengetön eläin putosi muutaman askeleen päähän minusta. Se oli merisaukko, ainoa nelijalkainen eläin joka kokonaan elää vedessä. Tämä saukko, joka oli päälle metrin pituinen, olisi varmastikin markkinoilla ollut kallishintainen. Sen päältä kastanjanruskea, alta hopeanhohtoinen turkki on hyvässä hinnassa Venäjän ja Kiinan turkismarkkinoilla; karvan hienous ja loisto olisi taannut sille ainakin 2,000 frangin hinnan. Ihailin suuresti tuota omituista imettäväistä, jolla oli pyöreä pää, siinä lyhyet korvat, pyörät silmät ja valkoiset viiksikarvat niinkuin kissalla, uimanahka pitkäkyntisten varpaiden välissä ja pitkä häntä. Tätä arvokasta raatelijaa kalastajat pahoin vainoovat, jonka vuoksi se on tullut yhä harvinaisemmaksi ja enimmäkseen ottanut turvansa Tyynen meren pohjoisosiin; ja sieltäkin se todennäköisesti pian hävitetään sukupuuttoon.

Kapteeni Nemon seuralainen heitti saaliin olalleen ja me jatkoimme matkaa. Kokonaisen tunnin ajan astuimme aukeata hiekkatannerta; paikoin se kohosi niin, että vedenpintaan oli vain pari metriä. Silloin näin kuvaisemme selvästi pinnasta, ja yläpuolellamme näkyi toinen aivan meidän muotoisemme miesjoukkue, joka liikutteli käsiään ja jalkojaan aivan niinkuin mekin, paitsi että se kulki päät alaspäin ja jalat ilmassa.

Tällöin sain myöskin nähdä mitä oivallisimman laukauksen, joka pani metsästäjän sydämmen ilosta värähtämään. Iso lintu, mahtavat siivet levällään, joka selvästi näkyi veden läpi, liihotteli ilmassa meitä kohti. Kapteenin seuralainen ampui sen, kun se oli vain parin metrin korkeudella vedenpinnasta. Lintu putosi hengettömänä alas, ja taitavan ampujan onnistui saada se käsiinsä. Lintu oli mitä kaunein albatrossi.

Tämä tapaus ei viivyttänyt kulkuamme. Kahden tunnin ajan taivalsimme vuorotellen hiekkatannerten ja hauraniittyjen halki, ja varsinkin viimemainitut olivat vaivaloiset kulkea. Tottapuhuen olin lopen uupunut, kunnes vihdoin puolen kilometrin päästä erotin heikon valon siintävän vastaamme. Se oli viimeinkin Nautiluksen heijastaja. Kahdenkymmenen minuutin perästä olisimme siis takaisin laivassa ja siellä saisin vihdoinkin vapaasti hengittää, sillä minusta tuntui kuin ilma säiliössäni olisi käynyt jo vallan niukaksi hapesta. Mutta sattuipa vielä ennen laivaan tuloamme odottamaton kohtaus.

Olin parikymmentä askeletta kapteeni Nemosta jälempänä, kun näin hänen äkkiä kääntyvän ympäri ja kiivaasti syöksähtävän vastaani. Voimakkaalla kädellään hän paiskasi minut maahan, ja saman tempun teki hänen toverinsa Conseilille. Ensin en tiennyt mitä arvella tästä kovakouraisesta kohtelusta, mutta rauhoituin kun näin kapteenin käyvän pitkäkseen viereeni ja pysyvän aivan liikahtamatta.

Makasin täten seljälläni merenpohjassa haurapensaan varjossa, kun äkkiä päätäni hiukan kohotettuani näin muutamia suunnattomia tummia varjoja kohisten syöksyvän ohitsemme, levittäen ympärilleen fosforikimallusta.

Veri jähmettyi suonissani kun tunsin hyökkääjät! Ne olivat sinihaikaloja, hirvittävää kalasukua, joilla on mahtava pyrstö, synkät, lasimaiset silmät ja kidan läheisyydessä muutamia aukkoja, joista ne erittävät fosforoivaa ainetta. Kamalia tulihirviöitä, jotka murskaavat ihmisen rautaisten leukojensa välissä. En tiedä muistiko Conseil tällöin "luokitella" niitä; mutta omasta Puolestani tein huomiota niiden hopeanhohtavista vatsoista ja hirveitä hampaita täynnä olevista kidoista vähemmässä määrässä kuitenkin luonnontieteilijän kuin värisevän uhrin kannalta.

Onneksi nuo ahmatit näkevät huonosti. Ne kulkivat ohitsemme meitä huomaamatta, vaikka niiden isot, ruskeahkot evät hipaisivat meitä; ja täten me aivan kuin ihmeen kautta vältimme vaaran, joka oli suurempi kuin jos olisimme kohdanneet tiikerin viidakossa. Puolen tunnin perästä me sähkövalon opastamina viimein saavuimme Nautiluksen luo. Ulompi ovi oli jäänyt auki, ja hetikun olimme käyneet sisään ensimmäiseen hyttiin, sulki kapteeni Nemo sen perästämme. Sitten hän painoi sähkönappulaa. Minä kuulin pumppujen työskentelevän jossakin laivan sisällä, tunsin veden laskeutuvan ympärillämme, ja pian oli hytti aivan kuivillaan. Sisempi ovi aukeni nyt, ja me astuimme varuskammioon.

Siellä meidät melkoisella vaivalla kirvoitettiin sukelluspuvuistamme; ja aivan nääntyneenä, nälkäisenä ja unisena hoipuin hyttiini, yhä ihmetellen kaikkia kokemuksiani tuolla merkillisellä merenalaisella matkallamme.

XVII LUKU.

2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla.

Seuraavana päivänä, marraskuun 18:ntena, olin täysissä voimissani ja kiipesin yläkannelle, missä Nautiluksen varapäällikkö toisti minulle tavanmukaisen käsittämättömän ilmoituksensa.

Olin vaipunut ihailemaan valtameren ulappaa, kun kapteeni Nemokin saapui ylös. Hän ei näyttänyt huomaavan minun läsnäoloani, vaan rupesi tekemään tähtitieteellisiä havaintojaan. Ne päätettyään hän kyynäspäillään nojausi heijastajakaapin lasiseinää vastaan ja katseli värähtämättä merelle.

Tällävälin oli yläkannelle saapunut myöskin joukko Nautiluksen matruuseja, kaikki rotevia ja reippaita miehiä. He rupesivat kokemaan verkkoja, joita laiva koko yön oli hinannut perässään. Nämä merimiehet olivat silminnähtävästi useaa eri kansallisuutta, vaikka europpalainen tyyppi oli kaikilla ilmeinen. Varmasti tunsin heissä irlantilaisia, ranskalaisia, joitakuita slaavilaisia sekä muutaman kreikkalaisen tai kreetalaisen. Muuten olivat kaikki harvapuheisia ja käyttivät keskenään tuota eriskummallista kieltä, josta en tullut hullua hurskaammaksi; enkähän minä muuten saanutkaan puhutella heitä.

Verkot kiskottiin yläkannelle. Ne olivat jonkinlaisia laskinverkkoja, samantapaisia kuin Normandian rannikolla käytetään — eräänlaisia isoja rysiä, joita pitävät puoliavoimina tangot ja alimmaisten silmukkain läpi pujotettu rautaketju. Nämä rysät laahasivat pitkin merenpohjaa ja kokosivat kaiken vastaansattuvan periinsä. Tänään niillä saatiin monenlaisia näytteitä näiden seutujen riistarikkaudesta, kuten merirapuja, puolikuunmuotoisia tetrodoneja, jotka erittävät kirpeätä myrkkyä, oliivinvihreitä nahkiaisia, hopeanhohtavia macrorhyncus-kaloja, vihreitä turskalajeja, samaten muutamia isompia kaloja, niinkuin caranx-lajia, jolla on metrinpituinen pää, useita kauniita bonito-kaloja, joiden suomuspeite välähteli siniselle ja hopealle, sekä kolme komeata tonnikalaa, jotka nopeudestaan huolimatta eivät olleet voineet välttää verkon silmukoita.

Arvioin tämän apajan tuottaneen yli 500 kiloa kaloja. Se oli tosin kaunis saalis, mutta ei millään lailla merkillinen. Nuo verkot ovat ulkona useita tunteja peräkkäin ja kokoovat sillä aikaa summittain kaloja periinsä. Meillä ei tarvinnut olla puutetta erinomaisista ruokavaroista, sillä Nautiluksen nopeakulkuisuus ja sen sähkövalon viehätysvoima sallivat meidän milloin hyvänsä hankkia uutta varastoa. Nämä meren erilaiset antimet laskettiin heti luukusta alas ruoka-aittaan, toiset tuoreina valmistettavaksi, toiset säilyyn pantaviksi.

Sittenkun verkot oli koettu ja ilmavarasto uusittu, luulin Nautiluksen palaavan vedenalaiselle reitilleen ja aijoin senvuoksi laskeutua hyttiini; mutta silloin kääntyi kapteeni Nemo puoleeni ja lausui ilman pitempiä puheita:

"Katselkaa tätä merta, professori, ja sanokaa, eikö se elä todellista elämää? Sillä on vihastuksen ja leppeyden puuskansa niinkuin meilläkin. Eilen se nukahti kuten me, ja katsokaa, kuinka se nyt herää rauhallisesta unestaan!"

Ei mitään "hyvää päivää!" tervehdystä, yhtä vähän kuin eilen illalla mitään "hyvää yötäkään!" Olisi voinut luulla, että tuo merkillinen mies vain jatkoi ennen alkamaansa keskustelua minun kanssani!

"Katsokaa", hän toisti, "kuinka se herää auringon hyväilyihin! Nyt se virkoaa päivän työhön. On huvittavaa seurata sen elinten herkeämätöntä toimintaa. Sillä on valtimonsa, suonensa ja hermostonsa; ja minä yhdyn oppineen Mauryn mielipiteeseen, joka on siinä keksinyt kiertokulun, yhtä todellisen kuin verenkierto eläimillä on.

"Niin, valtamerellä on sisäinen kiertokulku, ja sitä edistääkseen Luojan on tarvinnut vain lisätä sen lämpöä, suolaisuutta ja siinä olevia mikroskooppisia eläimiä. Lämpö aiheuttaa erilaisia tiheysasteita, jotka synnyttävät virtoja ja vastavirtauksia. Haihtuminen, joka on mitätön napaseuduilla, mutta sen sijaan melkoinen päiväntasaajan tienoilla, aikaansaa alituista aineenvaihdosta troopillisten merien ja napamerien välillä. Sitäpaitsi olen havainnut merivirtoja, jotka käyvät ylhäältä alaspäin ja alhaalta ylöspäin ja jotka siten todella ilmaisevat meren hengitystä. Olen nähnyt vesipisaran, pinnalla lämmittyään, painuvan syvyyteen, saavuttavan suurimman tiheytensä + 4°C lämpömäärässä ja sitten, kylmemmillä asteilla kevennyttyään, nousevan jälleen pintaan. Saatte itse napojen kohdalla nähdä tämän ilmiön seuraukset ja silloin ymmärrätte, kuinka vesi tämän järkevän luonnonlain vaikutuksesta jäätyy ainoastaan pinnalla.

"Merivedessä on niin suunnattomat määrät suoloja Huvenneina, herra professori, että jos voisitte eristää ne siitä, niin saisitte kasaan 40,000 kuutiopeninkulman suuruisen röykkiön, joka määrä tasaisesti maapallon pinnalle leviteltynä muodostaisi yli 10 metriä korkean kerroksen. Mutta elkää luulko, että tämä meren suolarikkaus on mikään pelkkä luonnonoikku! Ei, se vähentää meriveden haihtumista ja estää tuulia kuljettamasta pois liiaksi höyrypilviä, jotka kasaannuttuaan ja sateiksi sulaessaan synnyttäisivät vedenpaisumuksia mantereitten lauhkeissa osissa. Merisuoloilla on siis suunnattoman tärkeä tehtävä: ne ovat tasapainon säilyttäjänä maapallomme luonnontaloudessa.

"Mitä taas mikroskooppisiini eläimiin tulee, joita Vesipisarassa voi tavata miljoonia ja joita tarvitaan 800,000 vastaamaan milligramman painoa, niin on niilläkin tärkeä tehtävänsä. Ne imevät itseensä merisuoloja, ne yhtyvät meren kiinteihin aineshiukkasiin; toiset niistä, korallit, ovat mainioita rakennusmestareita ja luovat kuoristaan kokonaisia saaristoja ja riuttaryhmiä. Ja kun on meriveden pisaraiset niiden toimesta ovat kadottaneet mineraaliset ravintoaineksensa, nousevat ne keventyneinä pintaan, imevät itseensä uudelleen haihtumisen kautta vapautuneita suoloja, tulevat raskaammiksi ja painuvat taas syvyyteen, antaakseen likoeläimille uutta ravintoainetta. Täten syntyy meressä kaksinkertainen alhaalta ylös ja ylhäältä alas käyvä virta, joka siinä herkeämättä ylläpitää liikuntoa ja elämää — elämää paljon virkeämpää ja voimallisempaa kuin mitä maankamaralla tavataan. Ja tämä elämä ulottuu rajattomiin asti kaikissa maailmanmeren osissa — tämän meren jota sanotaan kuoleman kohduksi ihmiselle, mutta joka itseasiassa on elämän kohtu lukemattomille eläimille — ja minulle!"

Näin puhellessaan kapteeni Nemon muuten niin jäykän liikkumattomissa piirteissä näkyi suuri sisällinen liikutus, joka ei voinut olla minuunkaan koskematta.

"Niin", hän lisäsi, "— sen kohdussa elämä vasta todellista on! Minä voisin hyvin ymmärtää, että ihmiset saisivat aatteen rakentaa vesikaupunkeja, vedenalaisten talojen ryhmiä, jotka Nautiluksen tavoin joka aamu nousisivat ylös merenpintaan hengittämään — ne jos mitkä olisivat todella vapaakaupunkeja, mistään riippumattomia yhdyskuntia! Mutta kenpä tietää, eikö sinnekin joku hirmuvaltias…"

Hän keskeytti puheensa tehden tuiman eleen. Sitten hän kääntyi minuun päin, aivankuin karkottaakseen synkät mietteensä, ja kysyi:

"Herra Aronnax, tiedättekö kuinka syvä valtameri on?"

"Minä tiedän vain sen, mitä tärkeimmillä luotauksilla on selville saatu."

"Tahdotteko esittää joitakin laskelmia, jotta tarpeen mukaan voin tarkistaa niitä?"

"Kas tässä muutamia luotauksia, jotka heti johtuvat mieleeni", sanoin. "Jollen erehdy, on Atlantin meren pohjoisosan keskisyvyydeksi huomattu 8,200 ja Välimeren 2,500 metriä. Merkillisimmät luotaukset on toimitettu Atlantin eteläosassa lähellä 35 parallellipiiriä, jolloin tuloksiksi on saatu 12,000, 14,091 ja 15,149 metriä. Yleensä oletetaan, että jos meren pohja kaikkialla olisi tasainen, olisi sen keskisyvyys noin 7 kilometriä."

"Hyvä, professori, toivokaamme että kohta saamme tilaisuuden näyttää teille jotain parempaa, kuten toivon. Mitä muuten tähän Tyyneen meren osaan tulee, niin on se keskimäärin vain 4,000 metriä syvää."

Tämän sanottuaan kapteeni Nemo astui keskusportaille ja lähti alas. Minä seurasin häntä ja menin isoon salonkiin. Potkuri pantiin kohta pyörimään, ja loki näytti 20 solmuvälin nopeutta tunnissa.

Seuraavina päivinä ja öinä kapteeni Nemo näyttäytyi hyvin harvoin. Varapäällikkö ilmotti säännöllisesti asemamme merkitsemällä pisteitä kartalle, niin että voin tarkoin seurata Nautiluksen reittiä.

Melkein joka päivä avattiin salongin isot akkunaluukut, eivätkä silmämme väsyneet katselemaan merenalaisen maailman ihmeitä.

Nautiluksen suunta oli nykyään kaakkoinen ja sen syvyys pinnasta 100—150 metriä. Eräänä päivänä se kuitenkin ties minkä oikun johdosta kulki etunojossa olevain sivutasojensa avulla jyrkästi alaspäinkaltevaan suuntaan ja saavutti 2,000 metrin syvyyden. Lämpömittari näytti + 8°C, joka määrä tällä syvyydellä tuntuu olevan yhteinen kaikilla leveysasteilla.

Kello 3 aikaan marraskuun 26 päivän aamulla sivuutimme Ravun kääntöpiirin 172° pituusasteella. Seuraavana päivänä saimme näkyviimme Sandwichsaaret, joilla kapteeni Cookia kohtasi väkivaltainen kuolema helmikuun 14 p. 1779. Olimme silloin kulkeneet 2,000 peninkulmaa siitä paikasta alkaen, jonka olimme asettaneet lähtökohdaksemme. Kun aamulla nousin yläkannelle, huomasin parin kilometrin päässä tuulen puolella Hawaii-saaren, joka on suurin mainitun ryhmän seitsemästä saaresta. Erotin selvästi sen viljellyn rantakaistaleen, rannan kanssa yhdensuuntaisesti kulkevat vuorijonot ja monet tulivuoret, joiden valtiaana Mauna-Rea kohoo 5,000 metriä merenpintaa ylemmäksi.

Yhä edeten koillista kohti kuljimme pian suurten merialueiden halki, joissa kuhisi miljoonittain kalmareja, eräänlaisia nilviäisiä, jotka ovat läheistä sukua mustekaloille. Näitä eriskummaisia merieläviä tutkivat jo muinaisajan viisaat suurella mielenkiinnolla, niiden merkillisistä muodoista lainasivat Ateenan toripuhujat paljon havainnollisia vertauksia ja niiden lihaa tavattiin sen ajan ylimysten pöydillä harvinaisten herkkujen joukossa, jos saa uskoa kreikkalaista lääkäriä Athenaiosta, joka eli ennen Galenusta.

Yöllä joulukuun 9 ja 10 päivien välillä tutustuimme ensi kerran näihin nilviäisiin, jotka mieluummin liikkuvat öisin. Ne vaelsivat lauhkeista vyöhykkeistä kuumempiin, seuraten sillien ja sardiinien kulkureittejä. Salongin paksujen lasiakkunain lävitse näimme niiden tavattoman nopeasti uiskentelevan taapäin, ajellen takaa pienempiä eläviä ja itse joutuen suurempain saaliiksi; ja koko ajan liehtoivat ympärinsä sanomattomana sekamelskana niiden kymmenen käsivartta eli lonkeroa, joilla luonto on varustanut eläinten pääpuolen. Nopeudestaan huolimatta kulki Nautilus useamman tunnin ajan tuon suunnattoman parven keskellä, josta sen verkkoihin karttui runsas valikoima monta minulle tieteellisistä matkakuvauksista ennestään tuttua lajia.

Joulukuun 11 p. istuin lukemassa isossa salongissa. Ned Land ja Conseil katselivat monissa värivivahduksissa hohtavaa vettä puoliavoimista luukuista. Nautilus makasi liikahtamatta. Täytettyään vesisäiliönsä se oli vajonnut noin 1,000 metrin syvyyteen, missä vain joitakuita kaikkein isoimpia kalalajeja niukasti näyttäytyy.

Keskellä muuatta huvittavaa kohtaa kirjassani häiritsi Conseil minua:

"Tahtoisiko isäntä hetkeksi pistäytyä tänne?"

"Mikäs nyt on, Conseil?"

"Isäntä saa sitten nähdä."

Nousin ylös ja laskin kyynärpääni akkunankehälle.

Kirkkaassa sähkövalossa näin vesivuoren keskellä liikkumattoman esineen. Tuijottelin siihen tarkasti voidakseni määritellä mihin jättivalasten lajiin se oikeastaan kuului. Mutta äkisti lennähti toinen ajatus aivoihin.

"Laiva!" huudahdin.

"Niin onkin", vastasi Ned Land, "haaksirikkoutunut laiva, joka on uponnut miehistöineen ja kaikkineen."

Hän ei siinä erehtynytkään. Me olimme lähellä alusta, jonka katkotut touvit vielä riippuivat reunoja pitkin. Sen runko näytti olevan hyvässä kunnossa ja haaksirikko tapahtuneen vain monias tunti sitten. Kolme metrin korkeudelta katkaistua mastontynkää osotti, että miesten oli hädissään täytynyt uhrata mastonsa ja että myrsky siis oli ollut haaksirikon aiheuttajana. Siten oli alus täyttynyt vedellä ja makasi nyt vasemmalla kyljellään. Surkea näky oli tuo aaltojen kohtuun vajonnut laiva, mutta vielä surkeampi oli tila sen kannella, jolla vielä virui muutamia nuorilla kiiniköytettyjä ruumiita. Minä laskin niitä viisi — neljä miestä, joista yksi seisoi ruotelin ääressä, sekä yhden naisen, joka lapsi sylissä oli päässyt puoliväliin peräsalongista ylös johtavia portaita. Hän oli vielä aivan nuori. Nautiluksen räikeässä sähkövalossa erotin selvästi hänen kasvonpiirteensä, joita vesi ei vielä ollut raiskannut. Äärimmäisellä ponnistuksella hän oli nostanut lapsen päänsä yli, ja tuo pikku raukka oli käärinyt käsivartensa äidin kaulan ympäri. Neljän merimiehen asento oli minusta hirvittävä, heidän jäsenensä olivat vääristyneet epätoivoisista kamppauksista päästä irti köysistä, jotka heitä hylkyyn sitoivat. Ainoa, jonka vakavissa ja puhtaissa kasvonpiirteissä voi keksiä jonkun verran tyyneyttä, oli peränpitäjä, joka harmahtava tukka otsaan liimautuneena ja kädet puristuneina ruotelirattaan tikkaisiin näytti vielä ohjaavaan haaksirikkoutunutta kolmimastoistaan halki valtameren syvyyksien.

Mikä tärisyttävä näky! Me seisoimme mykistyneinä, väpättävin sydämmin katsellen tätä elävästä elämästä otettua, niin sanoakseni viime tingassa valokuvauslevylle, painettua haaksirikon kuvaa. Ja jo näin suunnattomia haikaloja säntäävän kaukaa esiin, nälkäisin silmin tuijottaen tuohon valmiiseen ihmisliha-ateriaan.

Nautilus pyörsi hylyn ympäri, ja minä voin sen peräpeilissä lukea nimen:

Florida, Sunderland.

XVIII LUKU.

Vanikoro.

Tämä kauhea kuva alotti kokonaisen sarjan haaksirikkonäytelmiä, joita Nautilus matkallaan kohtasi. Tultuamme vilkasliikkeisemmille vesille tapasimme näet useinkin laivahylkyjä, jotka joko pinnalla uiskennellen vähitellen lahosivat tahi viruivat merenpohjalla ruostuvine tykkineen, luotivarastoineen, ankkurineen, touvineen ja tuhansine muine rautaesineineen.

Joulukuun 11 p. kohtasimme Pomotu-saariston, joka 200 peninkulman mittaisena ulottuu itäkaakosta länsiluoteeseen, Ducie-saaresta Lazare-saareen. Tämän pitkäkkäisen ryhmän muodostaa 60 korallisaarta; hitaasti mutta katkeamatta luovat polyyppieläimet niiden välille korallisiltaa, niin että ne yhdessä naapurisaaristojen kanssa kerran muodostavat uuden mannermaan, joka Uudesta Seelannista ja Uudesta Kaledoniasta ulottuu aina Marquesas-saariin saakka.

Kun eräänä päivänä kehitin tätä teoriaa kapteeni Nemolle, vastasi hän kylmästi:

"Emme me tarvitse uusia maita, vaan uusia ihmisiä!"

Nautilus sattui tällöin juuri sivuuttamaan Clermont-Tonnerren, joka on tämän ryhmän merkillisimpiä saaria; sen keksi vuonna 1622 Minervan kapteeni Bell. Nyt sain oivallisen tilaisuuden tutkia madrepor-polyyppien rakennusjärjestelmää, joka on luonut tämän valtameren saaristot.

Madreporeilla, joita ei ole sekoitettava varsinaisiin koralleihin, on kalkkiaiskuoren päällystämä sisäkudos; ja niiden rakenteen erilaisuuden perusteella on kuuluisa opettajani Milne Edwards jakanut ne viiteen osastoon. Nuo silminnäkymättömät pikkueläimet elävät miljaardittain koteloissaan, ja niiden kalkkimaisista ulostuksista juuri syntyvät kaikki nämä kalliot, karit, luodot ja saaret. Yhtäällä ne muodostavat aivan pyöreän renkaan, joka ympäröi pientä sisäjärveä eli laguunia; tämä taas on ympyrävyössä olevien aukkojen kautta yhteydessä ulkopuolisen meren kanssa. Toisaalla ne muodostavat samallaisia rantariuttoja kuin Uuden Kaledonian ja eräitten Pomotu-saarten rannikoilla tavataan. Toisin paikoin ne rakentavat muhkuraisia ryhelmiä tahi korkeita, suoria seinäkkeitä, joiden kohdalla valtameri on erittäin syvä.

Kulkiessamme vain muutaman ankkuritouvinmitan päässä Clermont-Tonnerren rantariutoista minulla oli hyvä tilaisuus ihailla mikroskooppisten rakentajain jättiläistyötä. Nämä polyypit kehittyvät etupäässä meren pintakerroksissa, jotka melkein aina ovat liikkeessä; ja siitä johtuu että nämä merenalaiset rakennukset alkavat lähellä vedenpintaa ja sitten vähitellen painuvat pohjaan päin, jolloin pikkueläimet kuolevat, niin että niiden kalkkierottumat vain jäävät jälelle muodostamaan perustusta seuraavien madrepori-sukupolvien rakennuksille. Näin on asiata ainakin Darwin esittänyt, joka tällä tapaa selittää noiden n.k. atollien synnyn. Ja tämä teoria on minun mielestäni paljon todenperäisempi kuin se, jonka mukaan madreporien rakennusten perustana muka olisivat muutaman metriä vedenpintaa alempana olevat tulivuorien huiput.

Minä voin nähdä nuo omituiset muurimuodostumat aivan läheltä, sillä luotauslanka osotti niiden kohdalla 300 metrin syvyyttä, ja sähköheijastajamme sai niiden kimaltelevat kalkkiseinät sädehtimään. Conseil kysyi minulta kuinka pitkä aika oli tarvittu ennenkuin nämä jättiläismuurit olivat saavuttaneet nykyisen korkeutensa, ja tuli kovin ihmeisiinsä kun vastasin että tiedemiesten huomioitten mukaan ne ylenevät vain puoli sentimetriä vuosisadassa.

"Nuo kalliot ovat siis kasvaakseen vaatineet…"

"Yhdeksänkymmentäkaksi tuhatta vuotta, poikaseni. Muuten vaatii kivihiilen, s.o. vedenpaisumusten hautaamien metsien kivettyminen sekä basalttikallioiden jäähtyminen paljon pitempiäkin ajanjaksoja."

Nautiluksen noustessa jälleen pintaan voin nähdä tämän matalan, metsäisen saaren koko laajuudessaan. Sen madrepor-syntyisiä kallioita olivat epäilemättä Hyrskyt ja niiden synnyttämät vesipatsaat hedelmöittäneet. Kerran oli jostain lähelläolevasta saaresta ajelehtanut tänne kokospähkinä ja laskeutunut kalkkikerrokselle, jolle merivirtain kokoamat kala- ja kasviaineet olivat mädätessään vähitellen synnyttäneet multaa. Pähkinäkin mätäni, niin että sen siemenaihe joutui esiin ja kasvatti juurta. Tästä siemenestä ja monista muista samallaisista yleni puita, jotka estivät vedenhaihtumista saarelta. Siten syntyi puroja. Kasvullisuus versoi yhä runsaammaksi. Joitakin pikkueläimiä, matoja ja hyönteisiä saapui purjehtien puunrungoilla, joita myrsky oli temponut irti saarilta. Kilpikonnatkin nousivat maihin laskemaan muniaan. Linnut rakentelivat pesiään nuoriin puihin. Tällä tavoin kehittyi eläinkunta, ja vehmauden ja riistan houkuttelemana ilmestyi tänne vihdoin ihminenkin. Tällainen on näiden saarten luomishistoria — noiden mikroskooppisten eläinten pystyttämäin jättiläisrakennusten ajantieto.

Iltapuolella päivää hävisi Clermont-Tonnerre näkyvistä sinertävään kaukaisuuteen, ja Nautilus muutti nyt tuntuvasti suuntaa. Sivuutettuaan Kauriin kääntöpiirin 35° pituusasteella se käänsi keulansa luodetta kohti ja kulki koko kuuman vyöhykkeen halki. Mutta vaikka troopillinen kesäaurinko hellitti päittemme päällä koko terällään, emme kuitenkaan kärsineet sen hehkusta lainkaan, sillä 15—20 sylen syvyydellä merenpinnan alapuolella ei lämpö kohoa 14—15° C korkeammalle.

Joulukuun 15 p. kuumottivat idässäpäin Seurasaaret ja viehättävä Tahiti, Tyynen valtameren kuningatar. Aamupuolella erotin tyvenen puolella viimemainitun saaren korkeat vuorenhuiput. Merestä saimme pöytäämme erinomaisen maukkaita kalalajeja, makrilleja, bonitoja ja eräänlaisia merikäärmeitä.

Yhtämittaa sivuutimme löytöretkien historiassa mainittuja saariryhmiä — Tonga-saaret, Samoa-saariston ja Fidshi-saaret. Viimemainitut löysi Tasman 1643, samana vuonna kuin Torricelli keksi ilmapuntarin ja Ludvig XIV nousi valtaistuimelle. Myöhemmin tutkivat niitä kuuluisa Cook ja ranskalainen Dumont-d'Urville, joka lopullisesti selvitti niiden maantieteellisen arvoituksen. Niiden rannoilta pyysimme pohjanuotalla suunnattomasti mainioita ostereita, joita Senecan neuvon mukaan avasimme vasta ruokapöydässä. Fidshi-saarten rannikkojen merenalaisilla hiekkasärkillä oli niillä vielä mainio sikiytymistilaisuus, siellä eivät ahnaat kalastajat olleet ennättäneet tehdä niille tuhoa; tämän herkullisen nilviäisen suurta menestymismahdollisuutta todistaa se seikka, että yhden ainoan osterin kuorien välissä voi tavata aina 2 miljoonaa mätimunaa. Ja ettei mestari Land tällöin syönyt itseään piloille, johtui siitä, että osterit ovat ainoa ihmisravinto, joka ei liiaksikaan nautittuna aiheuta vatsahäiriöitä. Tarvitaan näet kokonaista 16 tusinaa niitä jotta ihmisruumis saa ne 32 grammaa typpiainetta, jotka se joka päivä tarvitsee ravinnokseen.

Joulukuun 25 p. Nautilus kulki Uusien Hebridien saariston halki, jonka Quiros löysi 1606 ja jolle Cook 1778 antoi sen nykyisen nimen. En ollut nähnyt kapteeni Nemoa kokonaiseen viikkoon, ja olin juuri isossa salongissa etsimässä laivamme tietä kartalta, kun hän astui sisään aivan sen näköisenä kuin olisi vasta viisi minuuttia sitten eronnut minusta. Ilman pitempiä puheita hän laski sormensa kartalle ja lausui yhden ainoan sanan:

"Vanikoro."

Tämä tieto sai minut hypähtämään pystyyn. Tuon nimisen saaren luonahan oli kuuluisa ranskalainen maailmanympäripurjehtija La Perouse kärsinyt haaksirikon mitä traagillisimmissa olosuhteissa.

"Viekö Nautilus meidät Vanikoron läheisyyteen?" kysyin.

"Vie."

"Saanko siis astua maihin niillä historiallisilla saarilla, joiden rantariuttoihin Boussole ja Astrolabe murskautuivat?"

"Jos se vain teitä huvittaa, professori."

"Entä milloin sinne saavumme?"

"Me olemme nyt siellä."

Kapteeni Nemon seuraamana kiirehdin yläkannelle, josta palavin silmin katselin ympäri ulappaa.

Koillisessa kohosi merestä kaksi erikoista tuliperäistä saarta, ympärillään viidenseitsemättä kilometrin mittainen koralliriuttavyö. Rehevä vehmaus peitti niitä rannasta aina korkeimpain kukkulain huipuille asti. Eräästä ulomman riuttavyön aukosta pääsi Nautilus tyyneen sisäveteen, joka oli 60—80 metrin syvä. Palmujen siimeksessä älysin muutamia villejä saarelaisia, jotka laivamme huomatessaan hämmästyivät suunnattomasti. Ehkäpä he tässä tummassa, vedenpintaa vinhasti kiitävässä esineessä olivat näkevinään hirvittävän valaan, jota heidän oli varominen.

Tämän ranskalaisten löytöretkien historiassa mainehikkaan purjehduksen historia on lyhimmittäin seuraava:

Vuonna 1785 lähetti Ludvig XVI kapteeni La Perousen purjehtimaan maailman ympäri korveteilla Boussole ja Astrolabe, joista sittemmin ei enää saatu mitään tietoja. Monet retkikunnan kohtaloa tutkimaan lähetetyt alukset kokoilivat kyllä useilla Uusien Hebridien saarilla, nimenomaan Vanikorolla, rautaesineitä, aseita ja tähtitieteellisten koneiden kappaleita, jotka tunnettiin olevan peräisin La Perousen laivoista; saatiinpa saarelaisilta tietää, että nämä laivat olivat ajautuneet rikki Vanikoron korallikareihin, jonka jälkeen miehistö oli hylkyjen kappaleista rakentanut itselleen pienen hätäaluksen, joka vuorostaan myöskin oli haaksirikkoutunut. Mutta missä se oli tapahtunut ja minne onnettomat purjehtijat olivat joutuneet, se jäi selvittämättömäksi. Vanikoron rannalle pystytettiin heille muistomerkki, yksinkertainen kivikeila.

Mutta tähänkin arvoitukseen tiesi kapteeni Nemo antaa selityksen. Hän vei minut takaisin salonkiin, Nautilus pantiin uppoamaan muutaman sylen syvyyteen ja isot akkunaluukut avattiin.

Minä hypähdin akkunaan. Korallinhaarojen ja kalaparvien lomitse näin merenpohjalla ankkureja, tykkejä ja niiden luoteja, niittausnauloja ja sen semmoisia haaksirikkoutuneihin aluksiin kuuluneita esineitä, jotka eivät olleet käyneet naarauskoukkuun kiini. Minun tuijotellessani noita viimeisen onnettomuuden kolkkoja todistajia virkkoi kapteeni Nemo vakavalla äänellä:

"Kapteeni La Perouse lähti matkalleen joulukuun 7 p. 1785. Hän ankkuroi ensin Botany Bayssa, kävi sitten Ystävyyden saarilla ja Uudessa Kaledoniassa, Purjehti Santa Cruzia kohti ja nousi maihin Namuka-saarella. Sen jälkeen tulivat hänen laivansa tänne Vanikoron tuntemattomille koralliriutoille Edellä kulkeva Boussole törmäsi eteläistä riuttaa vastaan; Astrolabe kiiruhti sille apuun ja haaksirikkoutui itsekin. Edellinen alus särkyi aivan paikalla, jälkimmäinen tuulensuojassa ollen kiikkui karilla muutamia päiviä. Saarelaiset ottivat haaksirikkoutuneet jokseenkin ystävällisesti vastaan. Nämä asettuivat maihin ja rakensivat laivahylkyjen jäännöksistä pienen hätäpurren. Muutamat miehistä jäivät vapaaehtoisesti saarelle, toiset — enimmäkseen kaikki sairaita ja voimattomia — seurasivat kapteeniaan ja ohjasivat suuntansa Salomonin saarille."

"Mutta kuinka tämän kaiken tiedätte?"

"Katsokaas mitä olen löytänyt sillä paikalla, missä La Perousen viimeinen haaksirikko tapahtui!"

Hän näytti minulle rautalevystä tehdyn kotelon, joka oli Ranskan liljoilla leimattu ja meriveden pahoin ruostuttama. Hän avasi sen, ja minä näin käärön kellastuneita mutta vielä luettavia papereita.

Ne olivat Ranskan meriministerin kapteeni La Perouselle antamat ohjeet, joiden laitoihin Ludvig XVI oli omakätisesti lisännyt huomautuksiaan.

"Ah, se oli kaunis kuolema merimiehelle!" huudahti kapteeni Nemo. "Tämä korallihauta on rauhallinen lepopaikka; suokoon taivas minulle ja seuralaisilleni samallaisen!"

XIX LUKU.

Torresin salmi.

Joulukuun 27 ja 28 päivien välisenä yönä Nautilus jätti Vanikoron vedet vinhalla nopeudella. Sen suunta kävi nyt lounatta kohti, ja kolmena päivänä se taivalsi ne 300 peninkulmaa, jotka erottavat La Perousen saariryhmän Uuden Guinean kaakkoiskärjestä.

Varahin tammikuun 1 p. 1868 Conseil tavotti minut yläkannelta.

"Sallikaa, isäntä, minun toivottaa teille onnellista uutta vuotta!"

"Mitä nyt, Conseil? Tämähän kuulustaa aivan siltä kuin olisin Pariisissa työhuoneessani Jardin des Plantes'issa. No hyvä, otan vastaan onnittelusi ja kiitän sinua niistä. Tahtoisinpa vain tietää, mitä sinä onnellisella uudella vuodella näissä olosuhteissa tarkotat? Toivotko että uusi vuosi vapahtaisi meidät vankeudestamme, vai että tämä ihmeellinen matka saisi onnekasta jatkoa alkavana vuotena?"

"Toden totta", Conseil virkkoi, "olen ymmällä mitä tähän vastata. Varmaa kumminkin on että saamme nähdä merkillisiä asioita ja ettei meillä näinä kuluneena kahtena kuukautena ole ollut lainkaan ikävä. Viimeksi näkemämme ihme on aina edellistä ihmeellisempi; ja jos kaikki jatkuu tähän tapaan, niin mene ja tiedä mitä tästä vielä lopulta tulee. Niinpä toivotan isännälle kaikkea hyvää mitä vain mielitte saada."

"Kiitos, kelpo Conseil. Pyytäisin sinua vain lykkäämään toistaiseksi kysymyksen uudenvuodenlahjoista ja tällä hetkellä tyytymään lämpimään kädenpuristukseen. Muuta ei minulla nyt ole tarjottavana."

"Isäntä ei ole koskaan ollut anteliaampi kuin nyt."

Ja alati kohtelias palvelijani poistui omiin hommiinsa.

Tammikuun 2 p. olimme kulkeneet liki 2,000 peninkulmaa lähtökohdastamme Jaapanin meressä. Laivamme keulan edessä levisi nyt Australian rannikosta kaakkoon päin oleva vaarallinen korallimeri. Nautilus kulki kolmen kilometrin etäisyydessä sen turmiokkaan matalikon reunasta, jolle Cookin laivat olivat hukkua kesäkuun 10 p. 1770. Alus, jossa Cook itse oli, törmäsi luotoon ja olisi uponnut, jollei korallikappale olisi irtautunut ja kiilan tavoin tukinnut runkoon repimänsä reiän.

Mielelläni olisin lähemmältä tarkastellut tuota yli 200 peninkulman mittaista koralliriuttaa, jota vastaan tyrskyt lakkaamatta särkyivät ukkosen tavoin jymisten. Mutta kaltevat ohjaustasot veivät aluksemme niin suunnattomiin syvyyksiin, etten voinut nähdä hutuistakaan korallimuureista. Sain tyytyä tarkastamaan verkkomme kohottamia erilaisia kalanäytteitä. Meitä seurasi suurin parvin tonnikalan kokoisia makrilleja, joiden sinivivahtavilta kyljiltä tummat poikkijuovat katoovat kalan kuoltua. Niiden ympärillä kuhisi pieniä, vain 4 sm. mittaisia kultapääkaloja ynnä itsevalaisevia lentokaloja, jotka pimeinä öinä fosforihehkullaan piirtelivät tulisia viiruja ilmaan ja veteen. Nilviäisistä ja zoophyteistä tapasin verkon silmukoissa erilaisia sulkakoralleja, meriporia ja vasaraostereita. Kasvikuntaa edustivat kauniit, irtonaisina uiskentelevat haurat, tahmaiset limasta jota niiden huokosista valuu; näiden joukossa oli ihana Nemastoma, jonka korjasin museon harvinaisuuksiin.

Kuljettuamme kahtena päivänä Korallimeren poikki saimme tammikuun 4 p. näkyviimme Uuden Guinean rannikot. Kapteeni Nemo ilmoitti aikovansa tunkeutua Torresin salmen kautta Intian mereen. Ned Landista oli mieluista, että täten lähestyimme europpalaisten alusten kyntämiä vesiä.

Torresin salmi on pahassa maineessa niinhyvin vaarallisten vedenalaisten kariensa kuin sen rantamilla asuvain villien ihmissyöjäin takia. Se erottaa Uuden Hollannin Uudesta Guineasta. Jälkimäinen on 1,800 kilometriä pitkä ja 750 kilometriä leveä, ja sen pinta-ala on 40,000 maantieteellistä neliöpeninkulmaa.

Torresin salmi on tosin 140 kilometriä leveä, mutta täynnä lukemattomia saaria, kareja ja luotoja, jotka tekevät purjehduksen perin vaikeaksi. Kapteeni Nemo panikin sen vuoksi aluksensa kulkemaan vedenpinnalla ja jotenkin verkkaisella vauhdilla. Sen potkuri piiskasi laineita hitaasti kuin valaskalan pyrstö.

Seuralaisteni kera käytin tilaisuutta hyväkseni ja istahdin yläkannelle, joka melkein aina oli tyhjänä. Edessämme kohosi perämiehen lasiseinäinen komero, jossa näimme kapteeni Nemon itsensä ohjaavan Nautilustaan. Edessäni oli mainioita karttoja Torresin salmesta, joita seurasin mitä tarkimmalla mielenkiinnolla.

Meri kohisi ja vaahtosi raivoisasti Nautiluksen solakan rungon ympärillä. Merivirta, joka kulki kaakosta luoteeseen päin neljän kilometrin nopeudella tunnissa, huuhteli särkyneillä harjoillaan merestä kohoavien korallikallioiden huippuja.

"Tämäpä on sangen kelvoton väylä", sanoi Ned Land minulle.

"Kerrassaan inhottava", vastasin; "aivan arvoton sellaisen aluksen kynnettäväksi kuin Nautilus on."

"Kyllä täytyy tuon lemmon kapteenin", jatkoi kanadalainen, "olla varma kurssistaan, sillä nuo korallikarit löisivät hänen aluksensa tuhansiksi sirpaleiksi, jos se vain hipaisisikaan niitä."

Asemamme oli tosiaankin vaarallinen, mutta Nautilus näytti aivan kuin taikakeinoin pujottelevan raivoisten hyrskyjen huuhtelemain karien lomitse. Se kääntyi milloin mihinkin suuntaan ja kaikki näytti käyvän hyvin, kunnes kello 3 aikaan iltapäivällä tuntui niin kova tärähdys että lensin pitkäkseni. Nautilus oli vihdoinkin törmännyt kariin ja makasi nyt liikkumattomana, peräpuoli hiukan alempana kuin keula.

Ylös päästyäni näin kapteeni Nemon ja hänen varapäällikkönsä kannella. He tutkivat laivan asemaa ja puhelivat keskenään käsittämättömällä kielellään.

Tilamme oli tällainen:

Kolmen kilometrin päässä takanamme näkyi Gilboa-saari, jonka rannikko kulkee pohjasta länteen niinkuin koukistettu käsivarsi. Etelässä ja idässä kohosi merestä muutamia korallihuippuja, jotka alkava luode jätti paljaiksi. Me olimme käyneet karille vuoksen aikana ja semmoisessa meressä, jossa aikavesi on hyvin heikko; näin ollen tuli varmaankin hyvin vaikeaksi saada alusta irti karilta. Kuitenkaan se ei ollut kärsinyt mitään vaurioita, niin vankasti oli sen runko kokoonpantu. Mutta vaikka se ei nyt ollutkaan repeämisen ja uppoamisen vaarassa, niin uhkasi sitä mahdollisesti toisellainen ikävyys: entäpä jos ei se pääsisi ollenkaan irti kariltaan, silloin olisi kapteeni Nemon vedenalaisesta purjehtimisesta tullut äkisti loppu!

Olin vaipunut näihin mietteisiin kun kapteeni, tyynenä ja kylmäverisenä kuten aina ja tuskin mitään harmia tai mielenliikutusta näyttäen, lähestyi minua.

"Joko tuli onnettomuus?" kysyin.

"Ei, ikävä sattuma vain", hän vastasi.

"Mutta sattuma sellainen, että ehkä saatte turvautua maankamaraan jota niin inhootte."

Hän katseli minua omituisesti hymyillen ja teki kieltävän eleen, ikäänkuin vakuuttaakseen minulle ettei mikään mahti saanut häntä asettumaan maankamaralle. Sitte hän lausui:

"Missään tapauksessa, herra Aronnax, ei Nautiluksen tila ole toivoton. Kyllä se vielä kuljettaa teitä halki valtameren ihmeitten. Matkamme on vasta alussa, enkä minä anna minkään seikan vielä kohtakaan riistää itseltäni teidän arvoisaa seuraanne."

"Mutta kuulkaahan nyt, kapteeni Nemo", jatkoin yhtään välittämättä hänen sanojensa ivallisesta loppukäänteestä, " Nautilushan on käynyt karille veden korkealla ollessa; ja kun luode ja vuoksi ovat hyvin heikot Tyynellä merellä, niin en ymmärrä millä tavoin sen saatte irti, sillä lastin keventäminenhän ei liene mahdollista tällaisessa paikassa."

"Aikaveden vaihtelut ovat tosin heikonlaiset Tyynellä merellä, siinä olette oikeassa, professori; mutta Torresin salmessa on erotus luoteen ja vuoksen välillä sentään lähes kaksi metriä. Tänään on tammikuun 4 päivä, ja viiden päivän perästä on meillä täysikuu. Olisipa vähän ihmeellistä, ellei tämä maapallomme hyväntahtoinen seuralainen tulisi avuksemme aiheuttamalla riittävän vedenkorkeuden meidän irtipäästäksemme."

Näin puhuttuaan kapteeni Nemo apulaisensa kanssa katosi Nautiluksen sisäosiin. Laiva makasi edelleen liikahtamatta, aivankuin olisivat korallipolyypit jo muuranneet sen kiini järkkymättömään merenalaiseen rakennusmuuriinsa.

"No, professori, mitä kuuluu?" tiedusteli Ned Land, joka astui luokseni kapteenin poistuttua.

"Sitä vain, Ned ystävä, että saamme levollisesti odotella aikavettä yhdeksänteen päivään asti, sillä silloin pitäisi kuun tulla päästämään meitä pintehestä."

"Eikä muuta?"

"Ei muuta."

"Eikä tämä kapteeni viskaa ankkureitaan syvempään veteen ja pane koneitaan kiskomaan ankkuriketjuja, siten hinatakseen meidät ulos tästä pälkähästä?"

"Se on tarpeetonta, koska aikavesi tekee saman työn", virkkoi Conseil yksinkertaisesti.

Kanadalainen katsahti häneen ja kohautti hartioitaan.

"Herra professori", lausui tuo kokenut merenkulkija, "voitte uskoa minuun kun sanon, ettei tämä rautaruuhi enää milloinkaan seilaa veden päällä eikä sen alla. Se kelpaa vain romukauppaan. Minun mielestäni on nyt sopiva aika pyrkiä eroon kapteeni Nemon seurasta."

"Ned ystäväni, minä en lainkaan epäile tämän mainion Nautiluksen kykyä, ja kohtapahan saamme nähdä kuinka paljon Tyynen meren aikaveden apuun voi luottaa. Teidän ehdottamanne pakoyritys olisi paikallaan jos oltaisiin Englannin tai Ranskan rannikoilla, mutta Uuden Guinean vesillä on asianlaita aivan toinen. Voimmehan turvautua siihen keinoon jollei Nautilus pääse irti, mikä minun mielestäni olisi perin surkea tapaus."

"Mutta emmekö ainakin saisi nousta maihin saarella, joka tuolla näkyy?" jatkoi Ned. "Se on saari. Sillä kasvaa puita. Puitten alla on maaeläimiä, pihvien ja kotlettien kantajia, ja siihen ruokaan tahtoisin kernaasti hioa hampaitani."

"Nyt puhelee kuoma oikeita asioita", huudahti Conseil; "minä asetun hänen puolelleen. Eikö isäntä voisi ystävältään kapteenilta hankkia meille lupaa päästä maihin, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin että taas kerrankin saisimme polkea vanhan maapallomme kovaa kamaraa?"

"Voinhan kysyä häneltä", vastasin, "mutta hän tulee kieltämään."

"Tahdottehan edes koettaa", penäsi Conseil; "saamme silloin edes nähdä pitkällekö hänen myötämielisyytensä meitä kohtaan ulottuu."

Suureksi kummakseni kapteeni Nemo suostuikin esitykseeni. Hän teki sen varsin kohteliaasti eikä edes vaatinut meiltä lupausta että palaisimme jälleen Mutta pako Uuden Guinean mantereen halki olisi ollutkin peräti arveluttava yritys, enkä mitenkään olisi tahtonut suosittaa Nedille sellaiseen uhkapeliin ryhtymistä. Paljon parempi oli pysyä Nautiluksen vankina kuin joutua villien papualaisten käsiin.

Laivapursi luvattiin käytettäväksemme seuraavana aamuna. En koettanutkaan ottaa selvää tulisiko kapteeni Nemo tällä kertaa matkaamme. Luulin ettei miehistöstäkään kukaan seuraisi meitä ja että Ned Land yksin saisi ohjata venettä.

Kello 8 aamulla laskeusimme sähköpyssyt ja kirveet kainalossa purteen, joka oli laskettu alas veteen. Meri oli jokseenkin tyyni, heikko vihuri puhalsi maalta päin. Conseil ja minä sousimme terhakasti rantaa kohden, ja Ned Land ohjasi taidokkaasti venettä tyrskyjen lomitse. Vene oli hyväkulkuinen, ja me teimme aika joutua.

Ned Land ei voinut hillitä iloaan. Hän oli kuin kopistaan karannut vanki, joka ei mielinyt sinne enää palata.

"Lihaa!" huudahteli hän. "Me saamme syödä lihaa, ja minkälaista lihaa! Oikeata metsänriistaa! Leivättä saamme tosin olla, hitto vie! Kalaakaan en tahdo pahaksi mainita, mutta liika on aina liikaa, ja tulella käristetty tuores liha on tosiaankin ihanaa vaihtelua kaiken tämän merellisensyönnin jälkeen."

"Senkin herkkusuu!" sanoi Conseil; "ihanhan saat puheellasi veden nousemaan suuhuni."

"Kunhan vain tietäisimme", huomautin, "että noissa metsissä todella on metsänriistaa ja ettei riista ole niin suurta että se itse ajaa metsästäjää takaa."

"Antaa tulla mitä vain sattuu", vastasi kanadalainen, jonka kiiluvat hampaat olivat terävät kuin piilunterä; "minä syön vaikka tiikeripihviä, jollei saarella ole muita nelijalkaisia eläimiä."

"Kuoma on aina suuri veitikka", virkkoi Conseil.

"Kävi miten kävi, niin ensimmäinen tapaamamme nelijalkainen tai kaksijalkainen höyhenetön eläin saa tehdä tuttavuutta tämän pojan pyssyn kanssa."

"Kas niin!" sanoin, "nyt alkaa mestari Land taas puhua palturia."

"Elkää hätäilkö, herra Aronnax, vaan vetäkää olan takaa. Viidessäkolmatta minuutissa minä hankin ja valmistan teille omalla tavallani laitetun murkinapalan."

Puoli 9 aikaan veneemme karahti luisuvaan hiekkarantaan, selvittyään kunnialla Gilboa-saarta ympäröivän riuttarenkaan läpi.

XX luku.

Muutama päivä kuivalla maalla.

Väkevä mielenliikutus valtasi mieleni veneemme karahtaessa rantahiekkaan. Ned Land polki tannerta jalallaan aivan kuin julistaakseen sen valtansa alaiseksi. Ja kuitenkin olimme vasta kaksi kuukautta olleet Nautiluksen "matkustajina", kuten sen kapteeni Nemo suvaitsi sanoa, mutta itse asiassa sen päällikön vankeina.

Eipä mennyt monta minuuttia kun jo olimme edenneet pyssynkantaman päähän rannasta. Maakamara oli melkein järjestään korallista alkuperää, mutta moniaat kuivuneet, graniittipaasien tukkeamat virranuomat todistivat saaren saaneen alkunsa jossakin muinaisaikojen maankuoren muutoksessa. Koko taivaanrannan peitti ihanien metsien muodostama vihreä jättiläisesirippu. Suunnattomia puita, joista muutamat kohosivat 60:kin metriä korkealle, yhdistivät toisiinsa köynnöskasvivyöt, jotka luonnon kutomina riippumattoina keinuivat vienossa tuulessa. Sekaisin kasvavien mimosa-, viikuna-, kasuari-, teak- ja palmupuiden vihantain holvien suojassa rehotti korkeita kämmeköitä, palkokasveja ja sananjalkoja.

Mutta kiinnittämättä lainkaan huomiota näihin kauniisiin näytteisiin Uuden Guinean kasvikunnasta piti kanadalainen silmällä vain hyötyä luottavia seikkoja. Hän älysi näet metsässä kokospalmun, löi alas muutamia sen hedelmistä ja murskasi ne, jonka jälkeen joimme niiden maidon ja ahmimme muun sisällyksen nautinnolla sellaisella, ettei Nautiluksen kokki siitä olisi tullut mieliinsä.

"Mainiota!" sanoi Ned Land.

"Verratonta!" säesti Conseil.

"Enpä usko", jatkoi kanadalainen, "teidän Nemonne panevan vastaan, jos viemme veneentäyden kokospähkinöitä laivaan, vai kuinka?"

"Enpä tiedä", vastasin, "mutta hän ei ainakaan itse maista niitä."

"Sen pahempi hänelle itselleen", sanoi Conseil.

"Ja sen parempi meille", virkkoi Ned Land; "sittepähän jää meille enemmän."

"Sananen vain, mestari Land", huomautin harpuunamiehelle, joka kävi ryöstämään toista palmupuuta. "Nämä pähkinät ovat erinomaisia, mutta ennenkun ladomme niitä veneen täyteen, olisi viisaampaa tarkastaa onko saaressa muitakin yhtä hyödyllisiä herkkuja meille tarjona. Tuoreet vihannekset olisivat varsin tervetullut lisä Nautiluksen ruokalistaan."

"Isäntä on oikeassa", sanoi Conseil, "ja minä ehdotan että jaamme tyhjän tilan purressamme kolmeen osaan, yhden hedelmiä, toisen vihanneksia ja kolmannen metsänriistaa varten, josta emme ole vielä nähneet vilahdustakaan."

"Conseil, koskaan ei saa joutua epäilykseen!"

"Jatkakaamme nyt matkaamme", sanoin, "mutta tarkkaavin silmin. Vaikka tämä saari näyttää asumattomalta, niin saatammepa kumminkin tavata toisia metsästäjiä, jotka saaliiseensa nähden ovat vähemmän nirsoja kuin me."

"Krak, krak!" paukutti Ned Land merkitsevällä tavalla leukaperiään.

"Mitä nyt, Ned?" huudahti Conseil.

"Totta vie", vastasi kanadalainen, "alanpa jo vähin käsittää ihmissyönnin suloja!"

"Ned, Ned, mitä nyt lörpöttelette? Tekö ihmissyöjä! Tämäpä hauskaa minun kuulla, jolla on onni olla hyttitoverinanne. Ehkäpä jonain aamuna herään puoleksi syötynä ja pureskeltuna."

"Conseil kuoma, minä pidän kyllä paljon teistä, mutten sentään tarpeeksi paljon syödäkseni tarpeetta teidät suuhuni."

"En teihin enää luotakaan. Mutta jatkakaamme nyt jahtiamme. Meidän täytyy ehdottomasti hankkia jotain metsänriistaa, muuten voi isäntä jonakin aamuna saada vain pari puoleksi kaluttua palaa painijastaan passaamaan itseään."

Näin leikkiä laskien tunkeuduimme eteenpäin metsän tumman lehväholvin alla, ja kahden tunnin ajan risteilimme siellä joka suuntaan.

Onni suosikin meitä etsiskellessämme syötäviä kasviaineita, ja eräs kuuman ilmanalan kaikkein hyödyllisimpiä puita antoi meillä arvokasta ruokalajia, jota laivassa olimme saaneet kaivata. Tarkotan leipäpuuta, jota Gilboa-saarella kasvaa runsaasti ja josta täällä tapasimme etupäässä sitä siemenetöntä lajia, jota malaijit kutsuvat nimellä "rima".

Tämä puu erosi toisista suoran, aina 40 metriä pitkäksi kasvavan runkonsa kautta. Sen päätti kauniisti pyöristynyt lehvistö, ja sen pyöreitä, desimetrin vahvuisia hedelmiä peittivät kuusitahoiset nystyrät. Tällä perin hyödyllisellä kasvilla on luonto siunannut seutuja, joista viljaa puuttuu; viljelemättä se antaa maukasta leipää kahdeksana kuukautena vuodessa.

Ned Land tunsi hyvin nämä hedelmät, joita oli syönyt lukuisilla merimatkoillaan, ja hän osasi valmistaa niiden syötävästä sisällyksestä maukasta ruokaa. Niinpä herättikin niiden näkeminen hänessä hillitöntä ruokahalua.

"Professori", hän sanoi, "minä kuolen nälkään, jollen saa maistaa leipäpuuntahdasta!"

"Maista, Ned ystäväiseni, maista niin paljon kuin jaksat. Olemmehan täällä kokeita tekemässä; kokeile sinä vain hyödyksesi."

"Se ei vaadi pitkiä valmistuksia," vastasi kanadalainen.

Polttolasilla hän sytytti kasan kuivia risuja, joissa pian leimusi iloinen liekki. Sillävälin Conseil ja minä pudotimme alas parhaat hedelmät mitä näimme. Jotkut niistä eivät olleet vielä täysin kypsiä, ja niiden paksu kuori kätki sisäänsä valkoisen, hyvin kuitumaisen sisuksen; toiset, jo kellertävinä ja limaskaisina, odottelivat vain poimijaa.

Näissä hedelmissä ei ollut lainkaan siemenkotaa. Conseil kantoi niitä tusinan verran Ned Landille, joka leikkasi sisälmykset paksuiksi viipaleiksi ja pani nämä paistumaan hiilille, hokien tavantakaa:

"Kohta saatte maistaa, professori, oikein makeata leipää. Varsinkin kun on meidän lailla saanut olla niin kauvan leivän puutteessa. Eikä tämä oikeastaan leipääkään ole, vaan verratonta piirakkataikinaa. Oletteko ennen syönyt leipäpuunhedelmää?"

"En koskaan, Ned."

"No, valmistukaa sitten nauttimaan jotakin aivan erikoisen mehukasta ja maukasta. Jollette tule pyytämään vielä toistamisten, niin en enää tahdo olla harpuunamiesten kuningas."

Tuokion kuluttua oli hedelmäviipaleiden ulkopuoli aivan hiiltynyt; valkea, tahdasmaisen pehmeä sisäpuoli muistutti maultaan artisokkia.

Täytyy myöntää että se oli erinomaista leipää, ja minä söin sitä suurella nautinnolla.

"Mitä kello nyt on?" kysyi kanadalainen.

"Ainakin kaksi", vastasi Conseil.

"Kuinka aika lentääkään maalla ollessa!" huokasi Ned Land.

"Parasta on lähteä painamaan alas rantaan."

Me lähdimme paluumatkalle metsän halki ja täydensimme ruokavarastoamme kaalipalmujen mehevillä latvatertuilla, eräänlaisilla pienillä nauriilla, joita malaijit sanovat "abru'ksi", ja mehevillä jamssijuurilla.

Me olimme nääntyä kuormiemme alla kun vihdoin saavuimme purren luo, mutta Ned Land ei sittenkään vielä ollut saaliiseemme tyytyväinen. Onni saattoi hänen näkyviinsä eräitä 8—10 metrin korkuisia palmuja, jotka menestyvät ilman hoitoa ja leviävät silkkiäispuun tavoin sekä silmikoimalla että siemenistä. Ne olivat sagopalmuja, joiden tuumanvahvuisen kaarnan alta hän keloi esiin sen jauhomaisen, syötävän sisusaineen, joka on Etelämeren saarten asukkaiden tärkeimpiä ruokalajeja.

Kello viiden tienoissa vasta pääsimme lähtemään saarelta, ja puolen tunnin perästä saavuimme Nautilukseen. Siellä ei näkynyt meidän tullessamme ketään; tuo suunnaton teräslieriö tuntui olevan vallan autio asujamista. Saatettuamme saaliimme laivaan menin alas hyttiini, missä illallinen minua odotti. Sen syötyäni kävin nukkumaan.

Seuraavana päivänä, tammikuun 6:ntena, ei vieläkään näkynyt eloa laivassa. Ei kuulunut hiiren hiiskausta mistään. Pursi lekotteli edelleen kiini laivan kyljessä, mihin illalla olimme sen jättäneet. Me päätimme palata saarelle. Ned Land toivoi parempaa metsästysonnea sen toisissa osissa.

Päivän koittaessa lähdimme matkaan. Myötäisen tuulen auttamina pääsimme muutamassa minuutissa rantaan. Nousimme maihin, ja päättäen luottaa Ned Landin vaistoon aloimme seurata häntä, joka pitkine säärineen uhkasi jättää meidät kauvas jälkeensä. Hän noudatti rantaa läntiseen suuntaan, kahlasi muutamien puronuomain poikki ja saapui ylävälle tasangolle, jota reunustivat komeat metsät. Joitakuita jäälintuja saapasteli purojen rannoilla, mutta ne eivät antaneet meidän lähestyä itseään. Niiden arkuudesta päättelin, että jollei saari ehkä ollut asuttu, niin kävi siellä ainakin ihmisolentoja, joita linnut olivat oppineet varomaan.

Kuljettuamme ison ruohoaukean poikki lähenimme metsänreunaa, josta vastaamme helskyi lintuparvien viserrys ja hälinä.

"Lintujapa täällä vain onkin", virkkoi Conseil tyytymättömänä.

"Mutta sellaisia, jotka kelpaavat syötäviksi", sanoi harpuunamestari.

"Tokkopahan vainen, sillä en näe täällä muuta kuin papukaijoja."

"Conseil kuomaseni", sanoi Ned vakavasti, "papukaijat ovat fasaaneja niille, joilla ei ole muuta lihaa saatavana."

"Ja hyvin valmistettuna tämä lintu", lisäsin, "ansaitsee kyllä joutua veitsen ja haarukan käsiteltäväksi."

Metsän tuuheassa lehvistössä näimme todellakin suunnattoman joukon papukaijoja, jotka lentelivät oksalta oksalle ja näyttivät vain odottavan huolellista opetusta puhjetakseen puhumaan ihmiskielellä. Arvokkaat kakadut tuntuivat mietiskelevän syvästi filosoofillisia kysymyksiä, kaikenkirjavien kaijojen rähistessä niiden ympärillä ja helakanpunaisten lorien kiidellessä tulikipunain tavoin edestakaisin. Kuitenkin kaipasin tässä kokoelmassa muuatta lintulajia, joka on vallan erikoinen Uudelle Guinealle ja sen ympärillä oleville saarille. Mutta senkin toi hyvä sattuma vielä eteeni.

Tunkeuduttuamme vähäisen viidakon läpi tulimme matalaa pensaikkoa kasvavalle aukealle. Siellä näin ryhmän komeita lintuja, joiden pitkät höyhenet pakottivat niitä asettumaan tuulta vastaan. Niiden aaltomainen lento, viehättävät kaareilut ilmassa ja loistavat värit kiehtoivat silmää. Helppo oli minun ne tuntea.

"Paratiisilintuja!" huudahdin.

Malaijit, jotka suuressa määrin myyvät näitä lintuja kiinalaisille, pyytävät niitä monella tavalla, joita me emme nyt voineet käyttää hyväksemme. He panevat korkeitten puitten latvoihin, missä linnut mieluimmin asuvat, joko ansoja tahi paksua liima-ainetta, joka estää lintuja nousemasta lentoon. Menevätpä he niinkin pitkälle että myrkyttävät lähteitä, joista paratiisilinnut käyvät juomassa. Meillä ei ollut muuta keinoa kuin ampua niitä lennosta, mikä ei ollut lainkaan varmaa; ja me tuhlasimmekin koko joukon ampumavaroja aivan hukkaan.

Kello 11 aikaan aamulla olimme päässeet saaren sisäosat täyttävän vuoriston ensimmäisen kaitaan yli saamatta yhtään saalista. Nälkä kalvoi sisuksiamme. Metsästäjät olivat luottaneet riistan runsauteen, mutta siinä pahoin erehtyneet. Onneksi Conseil toki suureksi ihmeekseen sai kaksoislaukauksella hankituksi meille murkinan, nimittäin kyyhkyparin, jotka häthätää höyhennettyinä pujotettiin vartaaseen paistumaan risurovion päällä. Sill'aikaa Ned paistoi muutamia leipäpuunhedelmiä aamiaisen lisäksi. Linnut kaluttiin luita myöten ja havaittiin hyvin maukkaiksi. Muskotinsiemenet, jotka ovat niiden ravintona, antavat lihalle yhdellä kertaa erinomaisen tuoksun ja maun.

"No, Ned, mitäs vielä puuttuukaan?" kysyin kanadalaiselta.

"Nelijalkaista riistaa, herra Aronnax. Tämmöisistä kyyhkysistä on vain välipalaksi eikä aikamiehen eineeksi. Siksipä en olekaan tyytyväinen ennenkun kaadan otuksen, josta saamme oivan kylkipaistin."

"Enkä minä ennenkun olen saanut paratiisilinnun pyydetyksi."

"Jatkakaamme siis metsästystä", esitti Conseil, "mutta nyt merenrantaan päin. Olemme saapuneet ensimmäisille vuorikaltaille, ja minusta on parempi pysytellä metsätienoilla."

Se oli mielevä neuvo, jota noudatettiinkin. Tunnin verran kuljettuamme saavuimme sagopalmumetsään. Muutamia jättiläiskäärmeitä kiemurteli pakoon aivan jalkaimme editse. Paratiisilinnutkin välttivät meitä, ja minä epäilin jo koko onneani, kun edelläni astuva Conseil äkkiä kumartui maahan, päästi riemuhuudon ja juoksi luokseni sellainen muhkea lintu kädessään.

"Ah, hyvä, hyvä, kelpo poikani!"

"Isäntä suvaitsee imarrella."

"En suinkaan, poikaseni. Se oli mestaritemppu — että voi tavoittaa tällaisen linnun elävänä ja vielä pelkällä kädellä, sitä en olisi uskonutkaan."

"Katselkaapas, isäntä, sitä tarkemmin, niin huomaatte ettei ansioni ollutkaan niin erinomainen."

"Mitenkä niin?"

"Koska lintu on pähkähumalassa."

"Humalassako?"

"Niin, herra professori; humalassa muskottipähkinöistä, joita se oli juuri popsimassa muskottipuun Juurelta kun tavoitin sen. Tulkaahan tänne, Ned, katselemaan nautinnonhimon hirveitä seurauksia!"

"Siksikö että pari kuukautta sitten join lasin viiniä — ei se pistos minua koske."

Minä tarkastelin lähemmin harvinaista lintua. Conseil ei ollut erehtynyt. Päihdyttävän nesteen huumaamana oli paratiisilintu aivan voimaton; se ei kyennyt lentämään, tuskin kävelemäänkään.

Tämä lintu kuului kauneimpaan niistä kahdeksasta lajista, jotka Uudessa Guineassa ja ympäröivillä saarilla tavataan. Lajia sanotaan "isoksi smaragdiksi", ja se on kaikkein harvinaisimpia. Lintu oli 30 sentimetriä pitkä, pää sillä oli suhteellisesti pieni, samoin nokanjuuressa sijaitsevat silmät. Sen väriloisto oli kerrassaan ihmeellinen: nokka keltainen, varpaat ja kynnet ruskeat, siivet pähkinänväriset ja huipuilta purppuranpunaiset, pää ja kaulan yläosa sitruunankeltaiset, kurkku smaragdinvihreä sekä kupu ja rinta kastanjanruskeat. Ihmeteltävän hienoilla ja pitkillä höyhenillä varustetun pyrstön yli jatkui kaksi sarvimaista, untuvapeittoista jännettä. Siinä kuva tästä merkillisestä linnusta, jolle maanasukkaat ovat antaneet nimen "aurinkolintu".

Mutta sitä ovat malaijit oppineet ovelalla tavalla väärentämäänkin. Itäisen passaatituulen puhaltaessa kadottavat paratiisilinnut upeat pyrstöhöyhenensä. Niitä väärentäjät kokoilevat maasta ja kiinnittävät taitavasti sopivalla tavalla typistämänsä papukaijaparan ruumiiseen. Sitte he maalavat kiinnityskohdan näkymättömiin ja sivelevät vernissalla koko raadon, jonka jälkeen Europan museot ja lintuystävät saavat kokoelmiinsa moisen harvinaisen teollisuushaaran tuotteita.

Mutta vaikka minun lintutieteellinen harrastukseni olikin nyt tullut tyydytetyksi elävän paratiisilinnun löydöstä, niin ei kanadalaisen metsästysinto vielä ollut sammutettu. Onneksi hänkin kello 2 tienoissa sattui kohtaamaan komean metsäsian, jota alkuasukkaat sanovat "bari-utangiksi". Se tuli aivan parahiksi tarjoamaan meille oikeata nelijalkaisen metsänriistan lihaa. Ned Land oli hyvin ylpeä laukauksestaan. Sähköluodin sattumana eläin kaatui heti aivan hengettömänä. Kanadalainen nylki sillä nahan ja otti ulos sisälmykset, jonka jälkeen hän leikkasi puoli tusinaa kylkipaistia illallispöytää varten. Sitten jatkettiin metsästystä, jolla Ned ja Conseil suorittivat uusia urotöitä. Penkoessaan pensaikkoja saivat ystävykset näet näkyviinsä kenguruparven, joka otti liukkaan lipetin, ei kuitenkaan sukkelammin kuin että sähköluoti pysäytti hypyt useilta niistä.

Luulen että kanadalainen olisi innoissaan kaatanut koko katraan, jollei hän olisi lörpötellyt niin paljon. Nyt hän sai tyytyä tusinaan noita pussieläimiä, jotka eivät olleet erikoisen suuria ja kuuluivat n.s. "kenguru-kanien" luokkaan. Nämä asuvat tavallisesti onteloissa puunrungoissa ja ovat erinomaisen nopeakulkuisia; mutta joskaan ne eivät antaneet meille paljon lihaa, niin oli se sitä parempimakuista.

Me olimme hyvin tyytyväiset retkemme tuloksiin. Onnellinen Ned päätti palata seuraavana päivänä tähän satujen saareen luvaten lopettaa kaiken nelijalkaisen riistan siltä. Mutta sitten sattui tapauksia, jotka estivät hänen aikomuksensa.

Kello 6 illalla olimme jällen rannalla, missä veneemme oli ankkurissa tavallisessa paikassaan. Kolmisen kilometrin päässä meistä kuumotti Nautiluksen selkä aalloista kuin mikäkin matala luoto. Ned Land kävi vitkailematta käsiksi ylikokin tärkeihin tehtäviin, joissa hän oli koko mestari. Bari-utangin viipaleet hiilillä paistuneina tuoksuivat taivaallisesti. Lisäksi oli meillä pari metsäkyyhkystä, sagopiirakka, paahdettuja leipäpuunhedelmiä, jälkiruokana mango- ja ananashedelmiä sekä juomana kokospähkinöitten käynyttä mehua. Sanalla sanoen, päivällinen oli erinomainen, ja luulenpa etteivät kunnon ystäväini ajatukset enää pysyneet oikein selkeinä.

"Entäpä jos emme illaksi palaisikaan Nautilukseen?" arveli Conseil.

"Tai emme palaja sinne enää ollenkaan?" ehdotti Ned Land.

Samassa tuokiossa putosi kivi jalkojemme juureen ja katkasi äkisti harpuunamestarin mietteet.

XXI luku.

Kapteeni Nemon salamat.

Me katsahdimme metsänreunaan nousematta istualtamme; minun käteni pysähtyi keskitiehen matkalla suuhun, mutta Ned Laadin käsi suoritti tehtävänsä täydellisesti.

"Kiviä ei sada taivaalta", huomautti Conseil, "jolleivät ne ole meteorikiviä."

Vielä lennähti kivi, joka temmaten Conseilin kädestä mehukkaan kyyhkynsiiven antoi lisää painavuutta hänen huomautukselleen.

Nyt kavahdimme pystyyn joka mies, ja kiväärit tanassa seisoimme valmiina puolustautumaan kaikkia mahdollisia yllätyksiä vastaan.

"Apinoita ne ovat?" huusi Ned Land.

"Eivätpä paljon muutakaan", sanoi Conseil; "villejä ne ovat."

"Pois purteen nyt!" huudahdin ja aloin tömistää vedenrajaan.

Tarpeenpa pako olikin, sillä parikymmentä jousilla ja lingoilla varustettua alkuasukasta lähestyi metsänreunasta, joka tuskin sadan askeleen päässä meistä peitti koko taivaanrannan.

Purtemme oli kymmenen sylen päässä ruokailupaikastamme. Villit tulivat tosin kävellen, mutta lennättivät nuolia ja kiviä sateena korviemme ympäri.

Ned Land ei tahtonut jättää saalistaan uhkaavasta vaarasta huolimatta, ja vaikka hän toisella olallaan kantoi bari-utangia ja toisella kenguruita, ennätti hän kuitenkin aika joutua. Parissa minuutissa olimme vedenrajassa. Silmänräpäyksen työ oli laskea saalis ja aseet veneeseen, työntää se veteen ja tarttua molempiin airoihin. Olimme ennättäneet soutaa pari ankkuriköydenmittaa ulos merelle, kun satakunta villiä ulvoen ja kiihkoisin elein syöksyi veteen vyötäröisiään myöten. Silmäsin merelle päin nähdäkseni, houkutteliko hurjimusten menettely Nautiluksen väkeä yläkannelle. Eipä suinkaan, tuo suunnaton kone pysyi autiona ja liikkumattomana.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin me nousimme laivankannelle. Oviluukut olivat auki. Kiinnitettyämme purren laivan kupeelle kävimme alas sen sisäosaan.

Minä astuin isoon salonkiin, josta vastaani soi säveleitä. Kapteeni Nemo istui urkujen ääressä vaipuneena soitannolliseen hurmaukseen.

"Kapteeni", sanoin hänelle.

Hän ei kuullut minua.

"Kapteeni!" huusin uudelleen ja kosketin hänen kättään.

Hän vavahti ja kääntyi ympäri tuolillaan.

"Ah, tekö se olette, professori? No, oliko onnea metsästyksellänne? Löysittekö harvinaisia kasveja?"

"Kyllä, kapteeni, mutta toimme kovaksi onneksi matkassamme joukon kaksijalkaisia, joiden läsnäolo minua hyvin huolettaa."

"Minkälaisia kaksijalkaisia?"

"Villejä."

"Villejä?" toisti kapteeni ivallisesti. "Ihmetyttääkö teitä todella, professori, että tapaatte villejä astuessanne maihin näillä kohdin maapalloa? Villejä — missä ei sellaisia löytyisi? Ja ovatko ne, joita te erikoisesti villeiksi sanotte, pahempia kuin muutkaan ihmiset?"

"Mutta, kapteeni…"

"Minä puolestani, professori, olen tavannut villejä kaikkialla."

"Mutta jollette tahdo vastaanottaa niitä laivaanne", vastasin, "niin olisi kai ryhdyttävä johonkin toimenpiteeseen."

"Rauhoittukaa, professori, se seikka ei kannata miettimistäkään."

"Mutta näitä villejä on paljon!"

"Kuinka paljoksi heidän lukunsa arvaatte?"

"Ainakin sadaksi."

"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo, antaen sormiensa jälleen liukua näppäimillä, "vaikka kaikki Uuden Guinean villit kokoutuisivat tälle rannalle, ei Nautiluksen tarvitse pelätä niiden hyökkäystä."

Kapteenin sormet liikkuivat taasen näppäimiä pitkin, ja minä huomasin hänen painelevan niistä vain mustia, niin että hänen sävelhaaveilunsa sai tavallaan skottilaisen piirteen. Pian hän oli unohtanut minun läsnäoloni ja vaipunut unelmiin, joista en enää koettanutkaan häntä herättää.

Nousin jälleen yläkannelle. Oli jo yö, sillä tällä alhaisella leveysasteella aurinko painuu nopeaan ilman edelläkäypää hämärää. Erotin töintuskin Gilboa-saaren. Mutta monet sen rannalla palavat nuotiot osottivat villien jääneen paikoilleen. Olin kannella useita tunteja, ajatellen milloin saarelaisia — mutta niitä enää pelkäämättä, sillä kapteenin järkkymätön tyvenyys oli vaikuttanut minuunkin — milloin unohdin ne ihaillakseni troopillisen yön ihanuutta. Ajatukseni lensivät Ranskaan seuraten eläinradan tähtikuvioita, jotka muutaman tunnin perästä valaisisivat synnyinmaatani. Kuu kumotti suoraan keskitaivaalta. Vihdoin puoliyön aikaan, nähdessäni että yhä tummenevilla aalloilla ja pimeyteen painuvalla lehtorannalla vallitsi rauha, kävin alas hyttiini ja nukahdin levollisesti.

Yö kului häiritsemättä. Saarelaiset epäilemättä pelkäsivät heidän lahdelleen ankkuroineen kummituksen pelkkää ulkonäköä, sillä aukijätetyistä luukuista olisi niiden ollut helppo tunkeutua sisään nukkuvaan laivaan.

Kello 6 huomenissa — tammikuun 8:ntena — nousin jälleen kannelle. Yön varjot alkoivat hälvetä. Pian näkyi hajoavain usmain sisästä saaren rantoja ja vihdoin vuorenhuippuja.

Alkuasukkaat olivat yhä rannalla ja paljon lukuisampina kuin eilispäivänä — arviolta heitä oli 5—600. Jotkut olivat käyttäneet pakenevaa luodetta hyväkseen ja koralliriuttoja pitkin lähenneet laivaamme aina kahden ankkuriköydenmitan päähän. Minä erotin selvästi heidän tuntomerkkinsä. He olivat kaunista ja kookasta ihmisrotua, otsa heillä oli leveä ja korkea, nenä suora eikä latuskainen ja hampaat valkeat. Heidän punaiseksi värjätyt villatukkansa paistoivat räikeästi kiiltävän mustilla hartioilla. Lävistetyissä ja pitkälle venytetyissä korvalehdissä riippui luukelluttimia. Yleensä he olivat aivan alasti. Näin kuitenkin joillakin naisilla aimo vannehameita ruohosta, jotka ulottuivat vyötäisiltä polviin. Päälliköt olivat koristaneet kaulansa puolikuun kuvilla sekä punaisilla ja valkosilla lasihelmillä. Aseina heillä oli jouset, nuolet ja kilvet, ja useimpain olalla riippui verkkopussi kiviä varten, joita he lingolla lennättivät erittäin taitavasti. Päälliköistä tuli muuan jotenkin lähelle Nautilusta ja tarkasteli sitä joka puolelta. Hän oli arvatenkin korkea-arvoinen "mado", sillä hänen hartioillaan oli banaaninlehdistä tehty loimi, jonka reunat olivat leikatut nuolenkärkien muotoon ja maalatut räikeillä väreillä.

Olisin aivan helposti voinut ampua tuon saarelaisen, niin lähellä hän meitä oli, mutta katsoin parhaaksi vartoa todella vihamielisiä aikeita heidän puoleltaan. Europpalaisten ja villien keskisissä kahinoissa on edellisten asiana vastata, vaan ei käydä hyökkäykseen.

Koko sen ajan kuin luodetta kesti, maleksivat saarelaiset aluksemme ympärillä, mutta pysyivät edelleen rauhallisina. Kuulin heidän usein huutavan "assai" ja eleistä ymmärsin heidän kutsuvan minua maihin; tarjoukseen en kuitenkaan katsonut hyväksi suostua.

Koko tänä päivänä ei pursi lähtenyt laivan kupeelta suureksi harmiksi Ned Landille, joka ei päässyt tyydyttämään metsästyshaluaan. Kätevä kanadalainen käytti nyt joutilasta hetkeä valmistaakseen syötäväksi saarelta noutamansa lihan ja jauhoaineet. Villit palasivat maihin kello 11 ajoissa, hetikun vuoksi alkoi huuhdella koralliriuttain huippuja. Mutta minä näin heidän lukumääränsä rannalla melkoisesti kasvavan. Arvattavasti tulokkaat olivat saapuneet naapurisaarilta. Mutta yhtään kanoottia en nähnyt.

Paremman puutteessa pisti päähäni lähteä kokemaan verkolla tätä kaunista, läpikuultavaa vettä, jossa näki ylenmäärin harvinaisia näkinkenkiä, zoophytejä ja vesikasveja. Ja tänäänhän muuten olikin viimeinen Nautiluksen oleskelupäivä näillä vesillä, sillä kapteeni Nemon lupauksen mukaan sen piti lähteä avoimelle merelle huomenissa, tammikuun 9:ntenä.

Huusin senvuoksi Conseilia, joka toi minulle pienen, keveän haavin, melkein samallaisen jolla ostereita pyydetään. Parin tunnin ajan kalastimme uutterasti, saamatta kuitenkaan harvinaista saalista. Haavissamme nousi ylös Midaksenkorvia, torvi- ja melamisimpukoita sekä erittäin kauniita vasaraostereita. Vielä saimme muutamia merimakkaroita, helmiostereita ja tusinan verran pieniä kilpikonnia, jotka pantiin erilleen keittiön tarpeiksi. Ainoa merkillisyys, minkä saimme ja jonka näkeminen miltei saattoi kyyneleet kunnon palvelijani silmiin, oli simpukka, jonka kierteet vastoin tavallista luonnonjärjestystä kulkivat vasemmalta oikealle.

Katsellessamme tuota aarretta, jommoisista yksityiskokoilijat maksavat suuria summia, suhahti äkkiä rannalta kivi, joka murskasi koko merkillisyyden Conseilin kädessä. Minä päästin harmistuneen huudon, ja Conseil sieppasi kiväärinsä ja tähtäsi villiä, joka kolmenkymmenen askeleen päässä vielä heilutti linkoaan meitä kohti. Tahdoin pidättää häntä, mutta pyssy pamahti ja luoti rikkoi villin ranteesta riippuvan amulettitertun.

"Conseil!" huusin, "maltapas, Conseil!"

"Mutta ettekö nähnyt, isäntä, että hän se riidan alotti?"

"Ei simpukka sentään maksa ihmishenkeä."

"Voi sitä ruojaa!" huudahti Conseil. "Kuinka mielelläni olisinkaan murskannut hänen kirotun käsivartensa!"

Conseil lausui vilpittömästi ajatuksensa, mutta minä en ollut yhtä mieltä hänen kanssaan. Kuitenkin oli asemamme viime minuutteina melkoisesti muuttunut meidän sitä huomaamatta. Parikymmentä kanoottia ympäröi nyt Nautilusta. Ne olivat koverretut puunrungoista, pitkiä, kapeita ja hyvin nopeakulkuisia, ja tasapainossa niitä pitivät paksuista bamburuovoista tehdyt puomit, jotka veneitten laitaan kiinnitettyinä ja sivulla uiskennellen tasasivat niitten painoa. Soutajina oli puolialastomia, taitavia papualaisia, joiden lähestyminen teki minut levottomaksi.

Ilmeisesti olivat nämä villit jo ennen olleet tekemisissä europpalaisten kanssa ja tunsivat näitten aluksia. Mutta mitähän he nyt arvelivatkaan tästä pitkästä rautalieriöstä, joka mastoja ja savupiippuja vailla oli tunkeutunut heidän lähteensä? Ei ainakaan mitään hyvää, sillä aluksi he olivat pysytelleet kunnioittavan välimatkan päässä siitä. Mutta nähdessään sen liikkumattomaksi oli heidän itsetuntonsa palannut, ja heitä nähtävästi halutti lähemmin tutustua siihen. Mutta juuri tätä lähempää tuttavuutta meidän oli kartettava mikäli mahdollista. Meidän äänettömät ampuma-aseemme eivät kyenneet masentamaan heidän rohkeuttaan; salama ilman sitä seuraavaa jyrinää ei heitä pelottanut, vaikka vaara olikin salamassa eikä jyrinässä.

Juuri nyt kaarsivat kanootit joka taholta aluksemme, jonka kannelle kohta rapisi nuolisade.

"Auta armias kun rakeita tulee!" huudahti Conseil — "ehkäpä oikein myrkytettyjä rakeita!"

"Meidän täytyy ilmoittaa tästä kapteeni Nemolle", lausuin ja laskeusin alas kannelta.

Menin isoon salonkiin, mutt'en nähnyt siellä ketään. Uskalsin senvuoksi koputtaa kapteenin hytin ovelle. "Sisään!" kuului vastaus.

Noudatin kutsua ja näin kapteeni Nemon syventyneeksi algebralliseen laskelmaan, josta ei puuttunut x'iä eikä muita korkeasti matemaattisia suureita.

"Ehkä häiritsen teitä", virkoin kohteliaasti.

"Kyllä todellakin, herra Aronnax", vastasi kapteeni, "mutta luulen käynnillänne olevan vakavaa aihetta?"

"Hyvinkin vakavaa. Saarelaisten veneet surisevat ympärillämme, ja kohta saamme varmastikin useita satoja villejä kimppuumme."

"Ah", sanoi kapteeni levollisesti, "ovatko ne tulleet kanooteilla?"

"Aivan niin, herrani."

"No niin, professori, sitten me suljemme luukut."

"Juuri sitä ajattelin, ja minä tulin sanomaan teille…"

"Se on helppo temppu", keskeytti kapteeni minut, ja painamalla sähkönappulaa hän lähetti käskyn miehilleen.

"Nyt se on tehty", hän sanoi hetkisen kuluttua. "Pursi on paikoillaan ja luukut kiini. Ette kai peljänne toivoakseni, että nämä villit lyövät sisään laivani seinät, joita ei frekattinnekaan luodit saaneet puhkaistuiksi?"

"En suinkaan, kapteeni, mutta on toinenkin vaara."

"Mikä sitten, professori?"

"Huomenna on meidän jälleen avattava luukut uudistaaksemme Nautiluksen ilmavaraston."

"Aivan niin, sillä me hengitämme valaitten tavalla."

"Mutta jos villit samalla hetkellä ovat yläkannella, niin kuinka voimme estää niitä tunkeutumasta alas laivaan?"

"Ahaa, te arvelette niiden tulevan kannellemme saakka?"

"Siitä olen varma."

"No niin, herrani, nouskoot ne vain kannellemme. En tiedä miksi niitä estäisin. Toden teossa nämä papualaiset ovat aivan viattomia ihmisparkoja, enkä tahdo että käyntini Gilboa-saarella maksaisi yhdenkään sen asukkaan henkeä. Huomenna kello 2.40 iltapäivällä nostaa vuoksi aluksemme jälleen karilta ja se lähtee vahingoittumattomana Torresin salmesta."

Nämät sanat hän sanoi jotenkin jyrkällä äänellä ja kumarsi sitten minulle keveästi. Se oli minulle merkki lausuakseni jäähyväiset.

Huoneessani tapasin Conseilin uteliaana odottamassa tietoa käyntini tuloksesta.

"Kuulehan, poikaseni", sanoin hänelle, "kun ilmaisin kapteenille pelkoni siitä että saarelaiset käyvät laivamme kimppuun, sain häneltä hyvin ivallisen vastauksen. Voin senvuoksi vain kehottaa sinua luottamaan häneen ja käymään turvallisesti levolle."

Yksin jäätyäni laskeusin minäkin sijalleni, mutta nukuin huonosti. Kuulin villien tallustelevan kannella ja tuontuostakin päästävän rajuja huutoja. Yö kului tällä tapaa, eikä laivan väestä yksikään näyttänyt elonmerkkiä. He eivät tuntuneet välittävän vihollisistamme enempää kuin panssarilaivan sotilaat aluksensa rautakyljillä ryömivistä muurahaisista.

Kello 6 aamulla nousin ylös. Luukkuja ei vielä oltu avattu. Ilmaa ei siis vielä oltu uudistettu, multa säiliöstä virtasi muutamia kuutiometrejä happea Nautiluksen ummehtuneisiin suojiin.

Minä työskentelin hytissäni aina puolipäivään naakka, näkemättä vilaukseltakaan kapteeni Nemoa. Laivalla ei näytty pantavan rikkaakaan ristiin poislähtöä varten.

Odotin vielä kotvan, ja sitten menin isoon salonkiin. Kello näytti 2,30. Kymmenen minuutin päästä vuoksi olisi kohonnut korkeimmilleen, ja jollei kapteeni Nemo ollut uskaltanut liikoja luvatessaan, pitäisi Nautiluksen tässä tuokiossa päästä irti. Ellei se nyt tapahtuisi, niin tulisi uusi tilaisuus vasta monien kuukausien perästä.

Mutta jopa tuntui valmistavia hytkähdyksiä Nautiluksen rungossa. Kuulin kuinka koralliriutan pystyt huiput raappivat sen pohjaa.

Kello 2,35 ilmestyi kapteeni salonkiin.

"Nyt lähdetään", hän sanoi.

"Ahaa!" huudahdin.

"Olen käskenyt avaamaan luukut."

"Entä villit?"

"Villitkö?" toisti päällikkö olkiaan nytkähyttäen.

"Eivätkö ne tunkeudu sisään Nautilukseen?"

"Millä tapaa se tapahtuisi?"

"No, avaamistanne luukuista, tiedän mä."

"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo tyynesti, "sillä tapaa ei kukaan tunkeudu sisään Nautiluksen luukuista, ei edes niiden avoimina ollessa."

Minä tuijotin häneen.

"Ettekö ymmärrä minua?" hän kysyi.

"En ollenkaan."

"No niin, tulkaa siis katsomaan."

Minä lähdin keskusportaille, joilla Ned Land ja Conseil uteliaina katselivat, kuinka laivanväestä muutamat avasivat luukkuja; ulkoa kannelta kuului hurjaa rääkynää ja tömistystä.

Luukut viskattiin ylöspäin. Parikymmentä kamalaa naamaa kurkisti niiden reunoilta. Mutta ensimmäisen villeistä, joka laski kätensä kaiteelle, paiskasi seljälleen joku näkymätön voima, ja ylös päästyään livahti hän tiehensä surkeasti rääkyen ja loikaten vimmatusti.

Kymmenen hänen toveriaan yritti samoin kavuta alas, mutta kaikki kymmenen saivat yhtä häpeällisen pakokiireen.

Conseil oli hurmioissaan, Ned Land taas kiihkeän luonteensa pakottamana syöksyi ylös portaille. Mutta tuskin oli hän laskenut kätensä kaiteelle, kun hänkin vuorostaan lensi seljälleen taapäin.

"Lempo soi!" hän karjasi, "salamako se minuun iski?"

Tämä sana selitti minulle kaiken. Edessämme ei enää ollut mikään tavallinen kaide, vaan sähköä täyteen ladattu metallijohto, joka vei alhaalta ylös kannelle. Ken hyvänsä siihen koski, sai hirvittävän täräyksen, joka olisi ollut kuolettavakin, jos kapteeni Nemo olisi laskenut kaiken virran sähkökoneistaan johtoon. Voi todella sanoa että hän oli meidän ja hyökkääjien väliin virittänyt sähköverkon, jonka läpi ei kukaan omatta turmiottaan voinut yrittää.

Säikähdyksestä aivan nujertuneina saarelaiset pakenivat kiireimmän kyytiä. Väkisinkin nauraen me lohduttelimme ja hieroskelimme Ned Land parkaa, joka noitui ja kiroili kuin vietävä.

Mutta samassapa jättikin vuoksen viimeisten maininkien irtitempaama Nautilus rosoisen korallivuoteensa täsmälleen 2,40 iltapäivällä, kuten kapteeni oli luvannut. Potkuri pieksi vettä mahtavan hitaasti. Vähitellen joudutti laiva vauhtiaan, ja uurtaen valtameren aavaa pintaa se ehjänä jätti taakse Torresin salmen vaarallisen väylän.

XXII luku.

Kuumehoureita.

Seuraavana päivänä, tammikuun 10:ntenä, Nautilus jatkoi kulkuaan kahden valtameren välillä aina 56 kilometrin nopeudella tunnissa. Sen potkuri kävi niin vimmatusti etten voinut seurata enkä laskea sen pyöräyksiä. Muistellessani miten tämä sähkövoima, annettuaan alukselle liikuntakykyä, valoa ja lämpöä, vielä lisäksi suojeli sitä ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä ja teki siitä loukkaamattomuuden symboolin, johon ei vihamielinen käsi voinut ryhtyä joutumatta salaman satuttamaksi, niin ei ihailullani ollut rajoja; ja luodusta kappaleesta se siirtyi insinööriin, joka tämän kaiken oli luonut.

Länttä kohti kuljettuamme saavuimme Timor-mereen tammikuun 13 p. ja saimme näkyviimme samannimisen saaren 122° pituusasteella. Siitä alkaen muuttui suuntamme lounaaseen, kohti Intian meren ulapoita. Mikähän oli kapteeni Nemon lähimpänä päämääränä? Tahtoiko hän palata Aasian rannikolle, vaiko saattaa meidät Europan vesille? Kumpikin vaihtoehto tuntui uskomattomalta, sillä karttoihan mies ihmisten asumia mantereita. Entäpä jos kääntyisimmekin etelää kohti? Sivuuttaisimmeko Hyväntoivonniemen, sitten Kap Hornin ja päätyisimme vihdoin etelänavan kammottaville seuduille? Aika oli sen meille näyttävä.

Tammikuun 14 p. kadotimme maan tykkänään näkyvistämme. Nautiluksen vauhti väheni tuntuvasti, ja ilman mitään määrättyä matkasuuntaa uiskenteli se milloin syvällä vesien kohdussa, milloin ylhäällä pinnalla. Meren lämpömäärä mitattiin tällöin eri korkeuksilla, niin että vajosimme asteettain kolmen, neljän, viiden, seitsemän, yhdeksän jopa kymmenenkin tuhannen metrin syvyyteen; ja tulokseksi saatiin, että merivedellä on pysyväinen +4° C. lämpö aina 15,000 metrin syvyydessä kaikilla leveysasteilla.

Näillä syvillä vesillä ollen jouduimme oikean ilotulituksen keskelle. Meren värjäsivät loistavaksi miljaardit meduusat, liko-eläimet sekä itseloistavat, fosforihohtoiset ja oudonnäköiset kalat. Nautilus kulki useita tunteja tämän sanoinkuvaamattoman, ihanan valo- ja väriräiskeen keskellä, jota ihailimme salongin isojen peililasiakkunain takaa.

Tammikuun 18 p. oli Nautilus 105° pituus- ja 15° eteläisellä leveysasteella. Sää oli muuttunut uhkaavaksi, aallot vyöryivät korkeina ja möyrysivät. Idästä kävi ankara viima. Ilmapuntari, joka jo muutaman päivän oli laskenut, ennusti myrskyn tuloa. Saavuin yläkannelle juuri kun varapäällikkö mittasi taivaan korkeutta ja odotin siellä, kunnes sain tiedon asemastamme. Sitte näin kapteeni Nemon myöskin ilmautuvan ja tähystävän kaukoputkella taivaanrantaa.

Muutaman minuutin hän seisoi liikkumattomana, irroittamatta silmäänsä näköpiiristä. Sitten hän laski kiikarin alas ja vaihtoi moniaan sanan apulaisensa kanssa. Jälkimmäinen näytti joutuvan ankaran mielenliikutuksen valtaan, mutta kapteeni Nemo pysyi järkkymättömän levollisena. Hän jatkoi vain vaarinottojaan, joiden johdosta varapäällikkö näkyi antavan muodollisia selityksiä. Ainakin tällä tavoin käsitin heidän puheensa ja eleensä. Itse puolestani koetin huolellisesti tähystää osotettuun suuntaan, mutta näkemättä mitään erikoista. Taivas ja meri sulivat yhteen hienoksi juovaksi näköpiirin reunalla.

Kapteeni Nemo asteli tällä aikaa kantta päästä päähän katsahtamatta minuun ja ehkäpä ollenkaan huomaamatta minua. Hänen käyntinsä oli vakavata mutta säännöttömämpää kuin tavallisesti. Hän pysähtyi tuontuostakin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja tuijotti merelle. Mitähän hän tähystikään tuon rannattoman aukean takaa?

Nautilus oli tällöin useiden kymmenien peninkulmain päässä lähimmästä rannikosta.

Varapäällikkö oli vuorostaan tarttunut kaukoputkeen ja tarkasteli kiinteästi taivaanrantaa, astellen edestakaisin, tömistäen tuontuostakin jalallaan kantta ja osottaen muutenkin suuremman kiihtymyksen merkkejä kuin päällikkönsä. Vihdoin näytti ymmälläolo loppuneen, sillä kapteeni Nemon käskystä rupesi potkuri pieksemään laineita entistä vinhemmin.

Juuri silloin varapäällikkö jälleen kiinnitti kapteenin huomiota johonkin seikkaan. Jälkimmäinen lakkasi mittelemästä kantta ja käänsi kaukoputkensa osotettuun suuntaan. Hän katseli sinne kauvan. Minä tunsin mieleni hyvin järkytetyksi ja laskeusin alas museoon noutamaan mainion kiikarin, jota tavallisesti käytin. Nojaten heijastuskoneen komeroa vastaan kannen etuosassa asetuin minäkin vuorostani vaarinottamaan taivaan ja meren yhtymisjuovan salaisuutta.

Mutta en vielä ollut saanut sovitetuksi kaukoputkea silmilleni, kun se äkisti temmattiin pois käsistäni.

Käännyin nopeasti ympäri. Edessäni seisoi kapteeni Nemo, mutta en ollut tunteakaan häntä. Hänen hahmonsa oli aivan muuttunut. Hänen silmänsä liekitsivät tuimasti, hampaat olivat kiristyneet yhteen, hänen ruumiinsa oli aivan kuin hyppyyn köyristynyt — kaikki hänessä osotti tavattoman ankaraa mielenliikutusta. Mutta muuten hän ei liikahtanutkaan. Kaukoputkeni oli pudonnut hänen kädestään ja vieri hänen jalkoihinsa.

Olinko tahtomattani aiheuttanut hänessä tämän kauhean suuttumuksen? Luulotteliko tuo käsittämätön mies, että minä olin päässyt jonkun kielletyn salaisuuden perille? Ei; — minä en ollut hänen vihastuksensa esine, sillä hän ei katsahtanutkaan minuun, vaan tuijotti yhä tuonne salaperäiseen kohtaan taivaanrannalla.

Vihdoin kapteeni Nemo ojentautui suoraksi; hänen kiihkonsa näytti asettuvan. Lausuttuaan muutaman sanan tuolla oudolla kielellä apulaiselleen hän kääntyi minun puoleeni.

"Herra Aronnax", hän sanoi käskevästi, "pyydän teitä muistamaan mikä ehto teitä sitoo minuun."

"Mitä tarkotatte, kapteeni?"

"Teidän täytyy samoin kuin seuralaistenne alistua vangittavaksi, siksi kuin näen hyväksi vapauttaa teidät."

"Te olette herra laivallanne", vastasin, katsellen häneen kiinteästi. "Mutta sallitteko minun tehdä teille yhden kysymyksen?"

"En ainuttakaan, herrani!"

Tästä karkeasta päätöksestä ei kannattanut enää vedota, sen ymmärsin. Astuin alas Ned Landin ja Conseilin hyttiin ja ilmoitin heille kapteenin määräyksen. Voi arvata minkä vaikutuksen tieto siitä teki kuumaveriseen kanadalaiseen.

Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella. Neljä laivamiestä odotti ovella ja saattoi meidät siihen koppiin, jossa olimme viettäneet ensimmäisen yömme Nautiluksella.

Ned Landin olisi tehnyt mieli panna vastaan, mutta ovi lykättiin kiini hänen jälestään.

"Tahtoisiko isäntä kertoa minulle mitä tämä oikeastaan merkitsee?" pyysi Conseil.

Kerroin onnettomuustovereilleni kaiken mitä tiesin. He olivat siitä yhtä hämmästyneitä kuin minäkin. Sitten vaivuin ajattelemaan itsekseni tapahtumain kulkua, mutta en voinut muistaa paljon muuta kuin kapteenin kasvoissa ilmenneen merkillisen peljästyksen. Aijoin juuri ruveta kertomaan siitäkin, kun minut havahutti mietteistäni Ned Landin huudahdus: "Heipäs vaan, aamiainen on pöydällä!"

Ja todellakin oli pöytä katettu. Ehkäpä oli kapteeni antanut siitä määräyksen samalla kertaa kuin hän oli käskenyt jouduttamaan Nautiluksen vauhtia.

"Suvaitseeko isäntä että teen teille erään ehdotuksen?" tiedusteli palvelijani.

"Annahan kuulla, poikaseni."

"Tarkotan että söisitte aamiaista. Se on viisasta, sillä emme tiedä mitä vielä tapahtuukaan."

"Oikeassa olet, Conseil."

"Pahaksi onneksi ne ovat antaneet meille vain laivamiesten ruokaa", tokasi Ned Land.

"Ned kuoma", huomautti Conseil, "mitähän sanoisit jos olisivat tyyten unhottaneet aamiaisemme?"

Se viisas mietelmä katkaisi harpuunamestarin valittelut.

Me istuimme pöytään. Murkina syötiin hiljaisuuden vallitessa.

Juuri kun olimme lopettaneet ateriamme, sammui kopin katossa loistava puolipallo, ja me jäimme täydelliseen pimeyteen. Ned Land nukahti heti sikeästi, ja ihmeekseni seurasi Conseilkin hänen esimerkkiään. Rupesin miettimään mikä tuon omituisen uneliaisuuden oikeastaan aiheutti, mutta silloin tunsin omainkin aivojeni väsähtyvän. Vaikka kuinka ponnistelin vastaan, tahtoivat silmäni väkisinkin mennä umpeen.

Kiduttava epäluulo syntyi mielessäni. Nauttimaamme ruokaan oli sekoitettu jotakin huumausainetta! Vangitsemisemme ei ilmeisestikään tyydyttänyt kapteeni Nemoa; oli tarpeellista saada meidät nukutetuiksikin.

Sitten kuulin rautatelkimiä lykeltävän. Meren aaltoilu, joka oli saanut aluksen liekkumaan, tuntui lakkaavan. Oliko Nautilus jättänyt vedenpinnan ja käynyt liikkumattomaan lepoon merenpohjalla? Koetin vastustaa uuvuttavaa raukeuttani. Se oli mahdotonta. Hengitykseni yritti salpautua. Tunsin kangistuneilla huulillani kaameaa kylmyyttä. Silmäluomet painuivat kuin vakankannet silmämunain yli. En jaksanut enään kohottaa niitä; koko olemukseni valtasi kuoleman uni, täynnä hullu- ja kuumehoureita. Sitten katosivat kaikki unikuvatkin, ja minä menetin täydellisesti tajuntani.

XXIII luku.

Korallien valtakunta.

Kun seuraavana aamuna heräsin, huomasin suureksi ihmeekseni että makasin omassa hytissäni. Pääni tunsin aivan keveäksi. Seuralaiseni olivat arvatenkin samoin siirretyt makuusuojaansa, heidän siitä huomaamatta enempää kuin minä. Yön tapahtumista meillä kaikilla siis oli yhtä vähän tietoa, ja tämän salamyhkäisyyden selvittäminen jäi jonkun vastaisen suotuisan sattuman varaan.

Ylös noustuani ja pukeuduttuani aijoin lähteä hytistäni. Mutta olinko vielä vanki vai vapaa? Aivan vapaa. Nousin keskusportaita ylös. Eilispäivänä suljetut luukut olivat nyt selko seljällään. Minä kiipesin yläkannelle.

Ned Land ja Conseil odottivat minua siellä. Tein heille koko joukon kysymyksiä, mutta he eivät tienneet mitään. Vaivuttuaan sikeään uneen, josta ei ollut jäänyt mitään muistoja, olivat hekin olleet hyvin ihmeissään herätessään omassa hytissään.

Nautiluksessa oli kaikki hiljaista ja salaperäistä, ja se halkoi merenpintaa kohtalaisella vauhdilla. Laivassa ei näyttänyt tapahtuneen minkäänlaista muutosta.

Uudistettuaan ilmavarastonsa vajosi laiva 12 metrin syvyyteen, josta se helposti voi jälleen kohota pintaan, mikä seikka vastoin tavallisuutta sattuikin useaan kertaan tänäpäivänä eli tammikuun 19 p:nä. Apulaispäällikkö saapui myöskin kannelle ja antoi tavalliset käskynsä alas konehuoneeseen.

Kapteeni Nemoa vain ei näkynyt. Muusta laivanväestä näin ainoastaan mykän tarjoojan, joka tavanmukaisella täsmällisyydellään palveli minua aamiaispöydässä.

Kello 2 aikaan olin isossa salongissa järjestellen muistiinpanojani, kun kapteeni astui sisään. Minä kumarsin hänelle. Hän vastasi miltei huomaamattomasti tervehdykseeni virkkamatta sanaakaan. Asetuin uudestaan työni ääreen toivoen, että hän ehkä selittäisi minulle kuluneen yön tapahtumat. Mutta toivoni ei toteutunut. Minä katselin häntä. Hän näytti väsyneeltä; hänen verestävät silmänsä osottivat ettei uni ollut lainkaan niitä virkistänyt, ja hänen kasvoillaan ilmeni syvää surua. Hän asteli edestakaisin lattialla, istahti, nousi taas pystyyn, otti umpimähkään kirjan käteensä heittääkseen sen jälleen pöydälle, tarkasteli laivakojeitaan tekemättä kuitenkaan mitään merkintöjä, eikä näyttänyt saavan missään toimessa lepoa. Vihdoin hän tuli luokseni ja sanoi:

"Oletteko lääkäri, herra Aronnax?"

Tämä kysymys tuli niin odottamatta, että tuijotin häneen hetkisen mitään vastaamatta.

"Oletteko lääkäri?" toisti hän. "Useat virkaveljistänne ovat harjottaneet lääketieteellisiä opintoja."

"Olen tosiaankin lääketieteen tohtori ja käytännöllinen sairaalanlääkäri. Toimin sellaisena useita vuosia, ennenkun otin vastaan toimeni museossa."

Vastaukseni näytti ilmeisesti tyydyttävän kapteeni Nemoa. Mutta kun en arvannut hänen tarkotustaan, odotin lisää kysymyksiä, päättäen vastata niihin olosuhteiden mukaan.

"Herra Aronnax", hän sanoi, "tahtoisitteko suostua hoitamaan muuatta miehistäni?"

"Onko hän sairas?"

"On."

"Olen valmis seuraamaan teitä."

"Tulkaa siis."

Myönnän että sydämmeni sykki tavallista voimakkaammin. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui kuin sairaalla miehellä olisi jotain yhteyttä eilispäivän tapahtumain kanssa, jotka kiinnittivät mieltäni ainakin yhtä paljon kuin kapteenin huolenpito potilaastaan.

Kapteeni Nemo vei minut pieneen, miehistösuojan lähellä olevaan hyttiin.

Siellä lepäsi vuoteella voimakaspiirteinen, noin 40-vuotias mies, todellinen loistonäyte aito anglosaksilaisesta rodusta.

Kumarruin häntä tarkastamaan. Hän ei ollut ainoastaan kipeä, hän oli haavoitettukin. Hänen veristen kääreiden ympäröimä päänsä lepäsi kaksinkertaisella päänalusella. Minä irroitin hänen siteensä, ja tuijottaen minuun suurilla, jäykillä silmillään antoi hän minun toimia mieleni mukaan päästämättä valitusääntäkään.

Haava oli kauhea. Jonkin iskuaseen särkemä pääkoppa jätti aivot paljaiksi, ja itse aivohyhmässäkin näkyi syvälle menevä haava. Sairaan hengitys oli hidas. Hänen kasvoillaan värehti toisinaan suonenvedon tapaisia kouristuksia. Aivotulehdus oli hänellä täydellinen, aiheuttaen sekä tunto- että liikuntokyvyn halpautumisen.

Minä tutkin hänen valtimoaan: se sykytti epätasaisesti. Jäsenet olivat jo kylmät, ja minä näin kuoleman lähestyvän, kykenemättä estämään sitä. Sidottuani sairaan uudestaan käännyin kapteeni Nemon puoleen.

"Mistä tällainen haava johtuu?" kysyin häneltä.

"Mitäpä se merkitsee", hän vastasi vältellen. "Muuan koneen vivuista särkyi ja sattui häneen. Mutta mitä arvelette hänen tilastaan?"

Epäröin lausua ajatustani.

"Voitte puhua vapaasti", sanoi kapteeni; "tämä mies ei ymmärrä ranskaa."

Katsahdin vielä kerran sairaaseen ja sanoi sitten:

"Hän kuolee viimeistään kahden tunnin kuluttua."

"Eikö mikään keino voi pelastaa häntä?"

"Ei mikään."

Kapteeni Nemon koura puristui nyrkkiin, ja minä näin kyyneleitä pusertuvan hänen silmistään, joiden en olisi luullut voivan itkeä.

Tarkastelin vielä tuokion kuolevaa miestä, josta henki vähitellen hiipi pois. Hänen kalpeuttaan lisäsi sähkövalo, joka valoi hohdettaan kuolinvuoteen yli. Katselin hänen viisautta ja älyä osottavia kasvojaan, joihin onnettomuus, ehkäpä kurjuuskin oli piirtänyt vakojaan. Halusin keksiä hänen elämänsä salaisuuden viimeisistä sanoista, jotka mahdollisesti kuuluisivat hänen huuliltaan.

"Voitte lähteä nyt, herra Aronnax", sanoi kapteeni lyhyesti.

Minä jätin hänet kuolevan luo ja palasin hyttiini hyvin liikutettuna äskeisestä kohtauksesta. Koko päivän minua vaivasivat synkät aavistukset. Yön nukuin huonosti, ja usein olin keskellä ikäviä unennäköjä kuulevinani etäisiä huokauksia ja kuolinvirren kaikua. Olivatko ne rukouksia vainajan puolesta, lausutut tuolla kielellä jota en voinut oppia ymmärtämään.

Seuraavana aamuna nousin taas kannelle. Kapteeni Nemo oli siellä jo ennen minua. Heti minut nähtyään hän tuli luokseni.

"Professori, tahdotteko lähteä merenalaiselle kävelymatkalle tänään?"

"Seuralaisteniko kanssa?"

"Jos se heitä vain huvittaa."

"Odotamme käskyjänne, kapteeni."

"Olkaa sitten hyvä ja pukeutukaa sukelluspukuunne."

Potilaasta ja hänen kuolemastaan ei lausuttu sanaakaan. Minä etsin käsiini Ned Landin ja Conseilin ja ilmoitin heille kapteenin ehdotuksen. Conseil suostui siihen ilolla, ja tällä kertaa tuntui kanadalainenkin hyvin taipuvaiselta seuraamaan meitä.

Kello oli tällöin 8 aamulla. Puoli 9 olimme pukeutuneet matkaamme varten ja varustautuneet valaistus- ja hengityskojeilla. Molemmat sulkuovet avattiin, ja kapteeni Nemon seurassa, jolla oli mukanaan tusinan verta miehiään, astuimme 10 metriä merenpinnan alapuolelle sille kovalle pohjalle, jolla Nautilus lepäsi.

Lievästi aleten painui merenpohja epätasaiseksi laaksokönkääksi, jonka syvyys pinnasta oli 30 metriä. Tämä pohja erosi laadultaan vallan siitä, jolla olimme tehneet merenalaisen kävelymatkamme Tyynessä meressä. Täällä ei ollut hiekkakenttiä, ei niittyjä eikä vesikasvien muodostamia metsiä. Minä huomasin paikalla, minkälaiseen merkilliseen seutuun kapteeni Nemo meidät tänään oli saattanut. Se oli korallien valtakunta.

Koralli, joka vuoron perään on luettu kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan ja jota vanhat kansat käyttivät lääkkeeksi, uudemmat koruiksi, luokitettiin vasta vuonna 1694 eläinkuntaan kuuluvaksi. Sen muodostaa joukko pienenpieniä eläimiä, jotka ovat yhtyneet yhteiseksi, samalla kertaa kovaksi ja hauraaksi polyyppipuuksi. Näillä polyypeilla on yksi ainoa kantaeläin, joka on synnyttänyt ne silmikoimisen avulla, mutta ne elävät kukin erikoista elämäänsä ottaen samalla osaa kaikkien yhteiseen elämään, ja haarautuessaan ne viimein kivettyvät.

Ruhmkorffin-koneet pantiin toimimaan, ja me kuljimme pitkin muuatta paraikaa muodostuvaa koralliriuttaa, joka aikanaan tulee salpaamaan tämän osan Intian merta. Tietämme reunusti tiheä, katkeamatta jatkuva pensaikko, joka oli täynnänsä pieniä, tähtimäisiä kukkia. Mutta päinvastoin kuin maankamaran kasvit, kääntyivät kaikki nämä kannoillaan kallioihin kiinnittyneet kivikasvit ylhäältä alaspäin.

Valo loihti tuhansia ihania värivivahduksia kulkiessaan näitten monikiuhtavien kivilehvien lomitse. Luulin näkeväni niiden kaivomaisten ja lieriömäisten putkien väräjävän veden aaltoillessa ja tunsin kiusausta poimia kimpun noita hienoilla tuntosukasilla varustettuja kukkia, joista toiset olivat vasta puhjenneet, toiset vielä umpuja. Mutta käteni lähetessä syntyi niissä eloa; valkeat terälehdet vetäytyivät heti punaisten verhojensa sisään, ja koko kukkapensas muuttui muhkuraiseksi kiviröykkiöksi.

Tämä koralli on arvokkaampi kuin se, jota Välimeressä pyydetään. Loistavalla värillään se ansaitsee hyvin ne runolliset nimet, "verikukka", "verivaahto", joilla kaupassa sen kauneimpia tuotteita mainitaan. Sen hinta on 500:kin markkaa kilolta, joten vesi täällä peitti suunnattomia rikkauksia korallinpyytäjiltä.

Mutta pian kävi koralliviidakko yhä tiheämmäksi ja yksityiset pensaat nousivat melkein puunkorkuisiksi. Jouduimme astumaan pitkien holvikaarien alitse, joita luonnon haaveellinen rakennustaito oli luonut kivikasviryhmistä. Kapteeni Nemo johti meidät synkkään käytävään, joka hitaasti aleten painui lähes 100 metriä merenpinnan alle. Mutta täällä ei enää ollut mitään yksinäisiä pensastoja eikä keskikorkuisia koralliryhmiä ympärillämme; olimme saapuneet suunnattomiin metsiin, täynnä jättimäisiä kivipuita, joita yhdisti toisiinsa uhkeat plumaria-köynnökset, kimallellen tuhansin hohtavin värein ja valovivahduksin.

Vihdoin, kaksi tuntia astuttuamme, pysähtyi kapteeni Nemo ja hänen perässään me toisetkin. Näin laivamiesten asettuvan piiriin päällikkönsä ympärille, ja nyt vasta huomasin neljän heistä kantaneen tänne pitkähkön esineen olkapäillään.

Olimme avarahkolla aukealla, jota joka puolella piiritti kivimetsä. Lamppumme loivat ympärillemme jonkinlaista himmeää valohämyä, joka pitensi suunnattomasti varjoja merenpohjalla.

Keskellä aukeaa kohosi läjään kootuista kallionjärkäleistä muodostetulla jalustalla koralliristi, jonka haarat näyttivät kuivettuneen veren värjäämiltä käsivarsilta. Siellä täällä ympärillä oli pieniä kunnaita, joiden säännölliset muodot osottivat niiden olevan ihmiskäden kokoonluomia.

Saatuaan merkin päälliköltään astui yksi miehistä esiin ja alkoi vyöstään ottamallaan taltalla hakata korallipohjaan kuoppaa muutaman askeleen päähän rististä.

Nyt ymmärsin paikan merkityksen ja meidän täällä-olomme! Olimme hautausmaalla, eteemme luotiin uutta hautaa vastaanottamaan uuden asukkaansa, sen miehen ruumiin, joka yöllä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Kapteeni Nemo oli miehineen tullut hautaamaan toverinsa tähän yhteiseen asuntoon luoksepääsemättömällä valtamerenpohjalla.

Hauta avautui hitaasti. Kuulin rautakuokan kilahtavan korallipohjaa vastaan ja näin sen väliin synnyttävän kipeniä johonkin uponneeseen piikiveen iskiessään. Kohta oli kuoppa kyllin tilava ottamaan vastaan vainajan.

Nyt lähestyivät kantajat. Valkeaan harsokankaaseen kääritty ruumis laskettiin kosteaan hautaansa. Kapteeni Nemo, käsivarret ristissä rinnalla, ja vainajan toiset ystävät laskeusivat polvilleen aivankuin rukoillakseen. Minä ja molemmat seuralaiseni taivutimme mekin hartaasti päämme alaspäin.

Hauta täytettiin siitä poisluodulla korallisoralla, joka muodosti pian matalan kummun merenpohjalle, samallaisen kuin ympärillä olevat.

Tämän tehtyä nousivat kapteeni Nemo ja hänen miehensä pystyyn ja kävivät haudalle, jonka ääressä he vielä kerran polvistuivat, ojentaen kätensä eteenpäin viimeisiksi jäähyväisiksi kaatuneelle toverille.

Sitten palasi hiljainen hautaussaatto takaisin alukseen, vielä kerran samojen koralliholvien alitse ja samojen värihohtavain pensastojen lomitse, polun yhäti hitaasti yletessä.

Vihdoin paistoi sähkövalo vastaamme laivasta. Kello 1 olimme jälleen kotona.

Hetikun olin riisunut sukelluspuvun päältäni nousin ylös kannelle ja syviin mietteisiin vaipuneena aijoin istuutua valonheijastajain viereen.

Kapteeni Nemo astui luokseni. Nousin pystyyn ja sanoin:

"Tuo mies kuoli siis yöllä kuten arvasin?"

"Niin, herra Aronnax."

"Ja nyt hän lepää korallihautausmaassa toveriensa ympäröimänä?"

"Niin, kaikkien muiden unohtamana paitsi meidän. Me kaivamme haudan, ja korallit muuraavat kuolleillemme kummun, joka kestää ikuisiin aikoihin."

Ja kätkien kasvot käsiinsä koetti hän turhaan tukahuttaa huokausta, joka nousi hänen rinnastaan. Sitten hän virkkoi:

"Siellä oli rauhallinen hautausmaamme, sata metriä merenpinnan alla."

"Kuolleenne saavat ainakin levätä rauhassa siellä, kapteeni, rauhassa haikalojen raatelulta."

"Niin, professori, rauhassa haikaloilta ja ihmisiltä ", vastasi kapteeni vakavasti.

II OSA.

I LUKU.

Intian valtameri.

Nyt alkaa toinen jakso merenalaisella purjehdusmatkallamme. Edellinen päättyi liikuttavaan kohtaukseen korallihautausmaalla, joka teki mieleeni niin syvän vaikutuksen. Kapteeni Nemon elämä kului tykkänään suunnattoman valtameren helmassa, jossa häneltä ei eläessään puuttunut mitäkään eikä kuoltuaan edes hautaakaan, jonka hän oli varustanut itselleen valmiiksi luoksepääsemättömimmässä kaikista sen kuiluista. Siellä eivät mitkään merihirviöt tulisi häiritsemään Nautiluksen miesten ikilepoa — noiden ystävysten, jotka olivat kuolemassa kiintyneet toisiinsa yhtä lujasti kuin elämässäkin. "Eivätkä ihmisetkään…" oli kapteeni Nemo lisännyt. Alati sama julma, järkkymätön epäluuloisuus muuta ihmiskuntaa vastaan.

Itse puolestani en tämän salaperäisen henkilön suhteen voinut tyytyä niihin olettamuksiin, jotka tyydyttivät Conseilia. Tuo kunnonmies piti itsepäisesti Nautiluksen päällikköä yhtenä maailman monista väärinkäsitetyistä tiedemiehistä, jotka palkitsevat aikalaistensa välinpitämättömyyden yhtä suurella ylenkatseella. Kapteeni Nemo oli hänen mielestään tunnustusta saavuttamaton nero, joka väsyneenä toiveittensa alituisesta pettymisestä maan päällä oli ottanut turvansa tähän luoksepääsemättömään alkuaineeseen, jossa hänen taipumuksillaan oli vapaa liikkumisala. Mutta minun mielestäni tällainen olettamus riitti selvittämään vain yhden puolen kapteeni Nemon luonteesta.

Sillä toisyön salaperäiset tapahtumat, jolloin meidät oli vangittu ja väkisin nukutettu; kapteenin käytös, kun hän väkisin oli siepannut kaukoputken silmiltäni juuri kun rupesin tarkastamaan taivaanrantaa; merimiehen kuolinhaava, jonka täytyi aiheutua jostakin Nautiluksen saamasta selittämättömästä kolauksesta — kaikki tämä johti ajatukseni uuteen suuntaan. Ei! Kapteeni Nemo ei tyytynyt ainoastaan pakenemaan ihmisiä. Hänen hirvittävä merikoneensa ei palvellut vain hänen vapaudenjanoaan, vaan samalla myöskin joitakin minulle käsittämättömiä kostotarkotuksia.

Tällä hetkellä ei minulla kuitenkaan ole vielä mitään selvillä. Yhä vielä pilkottaa minulle vain jokunen harva valopilkku pimeästä, ja minun täytyy tyytyä niin sanoakseni kirjoittamaan muistelmiani yksinomaan tapahtumien sanelun mukaan.

Tänä päivänä, tammikuun 21:ntenä, puolipäivän aikaan tuli apulaispäällikkö kannelle mittaamaan auringonkorkeutta. Minäkin kiipesin sinne, sytytin sikarin ja katselin miehen hommaa. Olin saanut selville ettei hän ymmärtänyt ranskaa, sillä olin usein hänen kuultensa korkealla äänellä lausunut huomautuksia, jotka olisivat saaneet hänen vasten tahtoaankin osottamaan niille jotain huomiota; mutta hän pysyi alati yhtä mykkänä ja tunteettomana.

Hänen tehdessä huomioitaan sekstantin avulla tuli muuan Nautiluksen matruuseista — sama roteva mies, joka oli seurannut meitä ensimmäiselle merenalaiselle kävelymatkallemme Krespo-saaren metsiin — puhdistamaan heijastuskoneen lasiruutuja. Minä katselin nyt tarkemmin tämän laitteen rakennetta. Sen valovoimaa suurensivat satakertaisesti mykiömäiset, pyöreät lasilevyt, jotka asetettuina samalla tapaa kuin majakkalyhdyissä pakottivat valon leviämään haluttuun suuntaan. Kun Nautilus vihdoin oli kaikinpuolin varustettu jatkamaan matkaansa, lähdin alas salonkiin. Laukut suljettiin, ja aluksen suunta osotettiin suoraan länttä kohti.

Kynnimme nyt Intian valtamerta, tätä suunnatonta vesilakeutta, jonka pinta käsittää 150 miljoonaa hehtaaria ja jonka vesi on niin läpikuultavaa että melkein päätä huimaa kun kumartuu sitä katselemaan. Nautilus kulki tällöin 100—200 metrin syvyydessä. Tätä menoa jatkui moniaita päiviä. Kenestä muusta tahansa kuin minusta, joka tunsin rajatonta rakkautta merielämään, olisivat päivän tunnit varmastikin tuntuneet pitkiltä ja yksitoikkoisilta; mutta jokapäiväiset kävelyt kannella, jolloin sain hengittää valtameren voimistavaa ilmaa, vaihtelevain vesikerrosten katseleminen salongin isojen akkunaruutujen lävitse, lukuhetket kirjastossa ja muistiinpanojen toimittaminen veivät tyyten aikani ja estivät ikävystymästä ja alakuloiseksi käymästä.

Mitä terveydentilaamme tulee, olimme kaikki mainiossa kunnossa. Ruokajärjestys laivalla oli vaihteleva ja soveltui meille erinomaisesti; merilinnuista olivat jotkut lajit syötäviä, ja syvyydestä nostimme herkullisia kilpikonnia, monenlaisia eriskummallisia panssarikaloja, jotka olivat milloin neli-, milloin kolmitahoisia, ja syötäviä nilviäisiä, niin että minä puolestani olisin tullut hyvin toimeen ilman niitäkin harvinaisuuksia, joilla Ned Land itsepäisesti otti ruokalistaamme lisätäkseen.

Tammikuun 24 päivän aamulla erotimme 12°5' eteläisellä leveys- ja 94°33' pituusasteella asumattoman Kuling nimisen korallisaaren, jolla kasvaa komeita kokospalmuja ja jolla aikoinaan kävivät Darwin ja kapteeni Fitz-Roy. Nautilus purjehti pitkin sen rintariuttaa, ja pohjaverkkomme nosti esiin koko joukon polyyppeja, piikkinahkaisia sekä eräänlaisille nilviäisille aikoinaan kuuluneita omituisia kuoria.

Pian katosi Kuling-saari taivaanrannan taa, ja nyt ohjattiin suunta luoteeseen päin kohti Itä-Intian niemimaan etelänokkaa.

"Jopas lähestytään sivistyneitä seutuja", virkkoi Ned Land eräänä päivänä minulle. "Siellä on toki toista tarjona kuin noilla Uuden Guinean saarilla, joilla useammin tapasi villi-ihmisiä kuin metsänriistaa! Hindustanissa tuolla edessämme, professori, löytyy maanteitä ja rautateitä, englantilaisia, ranskalaisia ja intialaisia kaupungeita. Siellä ei tarvitse matkustaa kilometrimääriä tavatakseen maanmiehiä. Mitä arvelette, eikö ole jo aika jättää kapteeni Nemo paattiinsa hyvästiä sanomatta?"

"Ei, Ned, ei", vastasin vakavasti. "Antakaamme vielä rahtuisen aikaa kulua, kuten teidän merimiesten on tapana sanoa. Nautilus lähestyy asuttuja seutuja. Se suuntaa kulkunsa Europpaa kohti; vieköön se meidät siis sinne. Kerran omille merille tultuamme saamme kyllä nähdä, mitä äly neuvoo meitä tekemään. Enkä muuten luulekaan että kapteeni Nemo sallisi meidän metsästellä Malabarin ja Koromandelin rannikoilla yhtä vapaasti kuin Uuden Guinean metsissä."

"Saattaa niin olla, mutta emmekö voi auttaa itseämme hänen sallimattaankin?"

En vastannut kanadalaisen kysymykseen; olin näet vahvasti päättänyt kokea viimeiseen saakka sen kohtalon oikkuja, joka meidät oli nakannut Nautiluksen kannelle.

Jätettyä Kuling-saaren näkyvistä hiljeni Nautiluksen vauhti vähitellen. Sen liikkeet samoin kävivät epätasaisemmiksi; kaltevia sivutasoja käyttäen laskeuduimme välistä 2—3 kilometrinkin syvyyteen, pääsemättä kuitenkaan koskaan tilaisuuteen tutustua tämän meren syvimpiin kohtiin, joita ei edes 15,000 metrin pituisella luotausnauhalla ole voitu mitata. Näissä syvissä vesikerroksissa lämpömittari näytti muuttumatta 4° nollan yläpuolella. Sen kumminkin huomasin, että vesi oli aina kylmempää matalammilla kohdilla kuin keskellä merta.

Tammikuun 25 p. oli meri aivan aukeana ulappana. Nautilus pysyttelihe koko päivän pinnalla, jonka laineita se pieksi potkurillaan, niin että ne kohisivat korkealle ilmaan. Voiko sitä näin ollen kukaan kauempaa katsellen otaksuakaan muuksi kuin jättimäiseksi valaaksi? Kolme neljännestä valoisan päivän ajasta vietin ylhäällä kannella katsellen merta. Taivaanrannalla ei näkynyt muuta kuin muuan isonpuoleinen höyrylaiva, joka kello 4 aikaan i.p. kulki lännestä päin meistä vastakkaiseen suuntaan. Sen kannelta ei ilmeisestikään voitu huomata Nautilusta tämän suuren mataluuden takia. Luulen sen olleen yhden niitä laivoja, jotka kulkevat Ceylonin ja Sydneyn välillä poiketen King George's Pointissa ja Melbournessa.

Kello 5 aikaan i.p., hiukan ennen sitä pikaista hämäräntuloa, joka troopillisissa seuduissa on päivän ja yön väliasteena, hämmästytti Conseilia ja minua merkillinen näytelmä.

Etelän merissä elää muuan suloinen eläinlaji, jonka kohtaamisen vanhan ajan kirjailijat sanoivat tietävän onnea. Aristoteles, Athenaios ja Plinius ovat tutkineet sitä ja tuhlanneet sen kuvaamiseen kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain koko varaston runollisia ilmaisutapoja. He antoivat sille nimiä sellaisia kuin Nautilus ja Pompylius; mutta uudempi tiede ei ole niitä hyväksynyt, ja nykyään on puheenaolevan nilviäisen tieteellinen nimi Argonauta eli paperivene.

Juuri tällöin sattui parvi näitä paperiveneitä kulkemaan ohitsemme merenpinnalla; me voimine laskea niiden luvun moniksi sadoiksi. Ne liikkuivat varsin nopeasti taaksepäin suppilonsa avulla, puhaltamalla siitä ulos vaippaansa imemänsä veden. Niiden kahdeksasta lonkerosta kellui kuusi pitkää ja kapeata vedenpinnalla, kun taasen kaksi jälelläolevaa, jotka levenevät kärkiin päin, olivat tuulessa pystyssä kuin pari keveitä purjeita. Voin erottaa selvästi niiden aaltomaisesti kierteiset kuoret, joita Cuvier vertaa komeisiin huvipursiin. "Nuo purjehtijat voivat vapaasti lähteä veneistään", virkoin Conseilille, "mutta ne eivät tee sitä koskaan."

"Aivan niinkuin kapteeni Nemo", huomautti Conseil mielestään varsin älykkäästi. "Hän olisikin voinut antaa veneelleen nimeksi Argonauta."

Liki tunnin ajan kulki Nautilus näitten nilviäisten keskellä. Sitten ne säikähtyivät jostakin selittämättömästä syystä. Aivan kuin yhteisestä merkistä laskettiin purjeet yht'äkkiä alas, lonkerot ja ruumiit kouristuivat kokoon, kuoret kääntyivät ylösalaisin ja koko komea laivasto katosi näkyvistämme aaltojen alle. Kaikki tämä oli tehty silmänräpäyksessä, eikä koskaan liene mikään laivasto toiminut tätä yhtenäisemmin ja ryhdikkäämmin.

Samassa tuli yö, ja tuulosen tuskin enää tuudittelemat laineet laskeutuivat lepoon Nautiluksen teräskylkien alle.

Seuraavana päivänä, tammikuun 26:ntena, kuljimme päiväntasaajan yli 86 pituusasteen kohdalla ja olimme nyt saapuneet pohjoiselle pallonpuoliskolle. Koko päivän seurasi meitä hirveä joukko haikaloja, jotka tekevät nämä vedet hyvin vaarallisiksi. Usein ryntäsivät nuo väkevät eläimet salongin akkunaruutuja vastaan niin rajusti, että säikähdyimme pahanpäiväisesti. Ned Land voi töintuskin pidättää kiihkoansa. Hän tahtoi noustavaksi vedenpintaan, jotta hän harpuunallaan voisi keihästää noita petoja, joista etenkin 10 metrin pituiset tiikerihait olivat merkillisen innokkaat ärsyttämään hänen sappeansa. Mutta vauhtiansa lisäten jätti Nautilus pian nopeimmatkin haikaloista helposti jälkeensä.

Seuraavana päivänä kohtasi meitä Bengalin lahden suulla varsin kamala näky, nimittäin suuri joukko merenpinnalla uiskentelevia ruumiita. Ne olivat vainajia, joita hindukaupungeista oli viskattu Gangekseen ja joita virran väkevä vuo oli kuljettanut kauvas merelle asti, kun eivät tuon maan ainoat hautaustoimitsijat, korppikotkat, olleet ennättäneet syödä kaikkia. Mutta varmaa oli että haikalat pitivät huolen lopputoimituksesta.

Kello 7 aikaan illalla joutui Nautilus kulkemaan oikean maitomeren halki. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näytti meri muuttuneen maidoksi. Oliko se kuutamon vaikutusta? Ei, sillä kuu, joka oli vasta kaksipäiväinen, oli jo aurinkoa seuraten painunut taivaanrannan taa. Taivas tuntui mustalla meren valkeuteen verraten, vaikka olikin tähtien valaisema.

Conseil, joka ei tahtonut uskoa silmiään, tiedusti minulta tuon ihmeellisen ilmiön syytä. Onneksi voin antaa hänelle tyydyttävän selityksen.

"Tällaista ilmiötä sanotaan tosiaan maitomereksi", vastasin. "Moisia valtavia aloja aivan valkeita laineita näkee usein Amboinan[15] rannikoilla ja näillä seuduilla."

"Mutta mikä semmoisen ilmiön aiheuttaa?" kyseli Conseil edelleen. "Enhän voi uskoa että merivesi voisi muuttua maidoksi."

"Ei, poikaseni. Tuo merkillinen valkea väri johtuu vain miljoonan miljoonista piskuisista likoeläimistä. Ne ovat jonkinlaisia pieniä, loistavia matosia, joiden ruumis on väritöntä limaa. Vaikka ne eivät olekaan hiusta paksumpia eivätkä 0,2 millimetriä pitempiä, voivat ne kuitenkin pysytellä kiini toisissaan peninkulmien laajuudelta."

"Peninkulmainko?" huudahti Conceil.

"Niin juuri, eikä sinun siis kannata ruveta laskemaan niiden lukua. Jollen erehdy, ovat purjehtijat kulkeneet maitomerien halki, jotka ovat olleet puolen seitsemättä peninkulmia laajoja."

Keskiyön aikaan meri edessämme sai taas tavallisen värinsä, mutta kaukana takanamme, aina näköpiirin rajaan saakka, näytti taivas näitten valkeain laineiden heijastuksesta olevan aivan kuin revontulten valaisema.

II LUKU.

Kapteeni Nemon uusi ehdotus.

Kun Nautilus helmikuun 28 p. puolenpäivän aikaan nousi merenpintaan 9°4' pohjoisella leveysasteella, näkyi maata lähes 13 kilometrin päässä lännessäpäin. Ensimmäiseksi pisti silmääni valtava, noin 700 metrin korkuinen vuorijono, joka nousi ja laski hyvin oikullisesti. Korkeusmittauksen tehtyä menin alas salonkiin vertaamaan tulosta merikarttaan ja huomasin, että lähestyimme Ceylonin saarta, tätä Etu-Intian niemimaan korvannipukkaan ripustettua jalohelmeä.

Kapteeni Nemo ja hänen varapäällikkönsä saapuivat silloin sisään.

Kapteeni katsahti karttaan. Sitten hän kääntyi puoleeni ja sanoi:

"Ceylonin saari on kuuluisa helmenpyynnistään. Huvittaisiko teitä käydä katsomassa sellaista pyyntipaikkaa, herra professori?"

"Varmastikin, kapteeni."

"Hyvä, sellainen on täällä helppo löytää. Mutta me saamme nähdä vain pyyntipaikan ilman pyytäjiä, sillä pyyntikausi ei vielä ole alkanut. Minä annan määräyksen kääntyä Manaar-lahdelmaan, jonne saavumme yöllä."

Kapteeni lausui muutaman sanan apulaiselleen, joka lähti heti ulos. Pian vajosi Nautilus veden alle, ja manometri näytti sen kulkevan 10 metriä syvällä.

"No niin, professori", sanoi isäntämme, "aamulla siis lähdette seuralaistenne kanssa Manaarin kalastamoille; ja jos joku aikainen helmenpyytäjä jo sattuisi olemaan siellä, niin saatte nähdä hänet työssään."

"Hyvä, kapteeni."

"Sivumennen kysyen, herra Aronnax, ette kai peljänne haikaloja?"

"Haikaloja!" huudahdin aika tavalla ällistyneenä moisesta kysymyksestä.

"Niin, haikaloja", toisti kapteeni.

"Täytyy myöntääkseni, kapteeni, etten ole vielä ennättänyt oikein perehtyä semmoisiin kaloihin."

" Me olemme kyllä vanhoja tultuja niiden kanssa", vastasi kapteeni, "ja aikaa myöten perehdytte tekin niihin. Voimmehan ottaa aseita mukaan, sillä noita otuksia saattaa tulla tupsahtaa vastaamme. Haikalanpyynti se vasta on jännittävää urheilua. Huomenna varahin siis matkaan, professori."

Sanottuaan tämän perin huolettomalla äänensävyllä poistui isäntämme salongista.

Jos teidät kutsuttaisiin Sweitsin vuorille ampumaan karhuja, vastaisitte kukaties: "No hyvä, huomenna panemme kontion koville." Tahi saadessanne kutsun lähteä pyytämään jalopeuroja Atlas-vuorten rinteiltä tahikka tiikereitä Intian viidakoista sanoisitte: "Ahaa, näyttääpä siltä kuin saisin jalopeuran tai tiikerin taljan lattian koristeeksi!" Mutta annappa kun teitä pyydetään mukaan jahtaamaan haikaloja niiden luonnollisessa elementissä, niin jopa menee kätenne korvalliselle ja te pyydätte vähän ajatusaikaa.

Mitä minuun tulee, pyyhkäisin otsaltani muutamia jääkylmiä hikikarpaleita.

"Mietitäänhän nyt vähäsen asiaa", tuumin itsekseni, "eikä pidetä liikaa kiirettä. Merisaukkojen pyynti, kuten viimeksi Krespon merenalaisissa metsissä, käy kyllä laatuun; mutta otappa oikein urakaksi haikalojen kiertäminen meren uumenissa — se on sentään vähän toista sorttia. Tiedän kyllä etteivät neekerit joissakin paikoin epäröi käydä niiden vietävien kimppuun puukko toisessa kädessä ja laskinnuora toisessa; mutta arvaanpa ettei niistäkään monet palaja siltä matkaltaan. Enkä minä sitäpaitsi mikään neekeri olekaan — ja jos olisinkin, niin kyllä pieni epäröiminen tässä on vallan paikallaan."

Olin jo näkevinäni haikalojen moninkertaisilla hammasriveillä varustettujen leukain irvistävän vastaani ja tuntevinani äkkinäistä kipua niiden iskiessä säärivartteni ympäri, kun Conseil ja kanadalainen törmäsivät ovesta sisään vallan iloisina. He eivät tienneet mikä heitä odotti.

"Kautta kunniani, herra professori", purskahti Ned Land puhumaan, "tekipä tuo teidän kapteeni Nemonne, jonka muuten hitto periköön, meille kerrankin hauskan ehdotuksen."

"Ahaa", sanoin, "tiedätte siis…"

"Jollei isäntä pahaksi pane", kiirehti Conseil hienommalla tavallaan selittämään kanadalaisen töykeätä ilmoitusta, "jollei isäntä pahaksi pane, niin on Nautiluksen päällikkö kutsunut meidät huomenaamuna isännän seurassa tarkastamaan Ceylonin mainioita helmenkalastuspaikkoja. Hän teki ehdotuksensa valituin sanoin ja käyttäytyi kuin ainakin oikea herrasmies."

"Eikö hän puhunut mitään muuta?"

"Eikö siinä jo ollut kylliksi? Niin tuiki tavaton matka!"

"Ja vaarallinen kukaties", lisäsin laupiaasti.

"Vaarallinenko?" pani Ned Land vastaan. "Mokoma kävely simpukkariuttaa pitkin, pyh!"

Kapteeni Nemo ei siis ollut tovereilleni maininnut mitään haikaloista. Katselin heitä epäröiden, puhuako heille mitään "kävelyn" vaarallisista puolista.

"Tahtoisiko isäntä ehkä kertoa meille hiukan helmenpyynnistä", pyysi Conseil.

"Itse pyynnistäkö", kysyin, "vai tapaturmistako joita saattaa sattua…"

"Helmenpyynnistä", sanoi kanadalainen. "Ennenkun antautuu uudelle pyyntialalle, on siitä päästävä täysin perille."

"No niin, ystäväni; painakaa puuta, niin kerron mitä tiedän."

Ned ja Conseil istuivat sohvaan, ja edellinen alotti:

"Kuulkaas, professori, minkälainen kapine se helmi oikein onkaan?"

"Kelpo Nedini", vastasin, "runoilijain mielestä se on meren kyynel; itämaalaiset sanovat sitä kivettyneeksi kastepisaraksi; naisille se on soikea jalokivi, joka näyttää vallan somalta sormessa, kaulalla tai korvassa; kemisti pitää sitä fosfori- ja hiilihappoisen kalkin yhtymänä, johon sisältyy vähän liivakkoakin; ja luonnontieteilijä vihdoin näkee siinä vain sairaaloista erittymistä siitä elimestä, joka eräissä kaksikuorisissa simpukoissa synnyttää n.s. helmiäisainetta. Helmiä tuottavia simpukoita on montakin eri lajia, mutta runsain saalis saadaan Persian lahdessa tavattavasta jalohelmisimpukasta. Helmi on jonkun kovan pikkuesineen, hiekanjyvän tai muun sellaisen ympärille kasvanut pyöreä helmiäisaineen kerrostuma, joka joko istuu kiini kuoressa tahi on irtonaisena jossakin simpukan ruumiin syvennyksessä."

"Helmien hinta vaihtelee arvatenkin niiden suuruuden mukaan?" tiedusti Conseil.

"Ei vain suuruuden vaan myöskin muodon, värin ja kiillon perusteella", sanoin. "Kauneimmat ovat n.s. paragon-helmet, jotka syntyvät yksitellen eläimen vaipan kudoksissa; ne ovat valkeita, usein läpikuultavia, toisinaan opaalinkiuhtavia sekä muodoltaan pallonpyöreitä tai päärynänmuotoisia. Ne ovat kaikkein kalleimmat ja myydään kappaleittain. Kuoreen kiinikasvaneet helmet esiytyvät ryhmittäinkin, eivätkä ne ole niin säännöllisen muotoisia; niitä myydään painon mukaan. Kaikkein pienimpiä ja halvimpia sanotaan hietahelmiksi."

"Onko helmien pyytäminen vaarallista urakkaa?" kysyi Conseil edelleen, laskien ennakolla mielessään mitä aarteita huomisella retkellä oikein kokoaisikaan.

"Ei niin kovin vaarallista", kiirehdin rauhoittamaan häntä, "varsinkin jos osaa olla tarpeeksi varovainen."

"Mikä vaara siinä ammatissa voisi uhata?" hymähti kanadalainen ylenkatseellisesti. "Korkeintaan saa nielaista suullisen tai pari merivettä."

"Aivan niin", vastasin koettaen matkia kapteeni Nemon huoletonta äänensävyä. "Sivumennen kysyen, pelkäättekö te haikaloja, kunnon Ned?"

"Minäkö haikaloja", kivahti tämä, "joka olen harpuunamestari! Ammattiinihan kuuluu sellaisten uhmaaminen."

"Katsokaas, nyt ei ole kysymys siitä, että niitä koetettaisiin pyytää koukulla ja läskikappaleella, nostaa saalis ylös laivankannelle, katkaista pyrstö kirveellä, avata vatsa, kiskaista irti sydän ja viskata se mereen."

"Tullaanko siis kamppailemaan…"

"Aivan niin!"

"Vedessä?"

"Vedessä juuri."

"No kautta kunniani, vallan kernaasti minun puolestani, kun on vain kelpo keihäs kädessä! Tiedättehän itsekin, professori, että hait ovat kömpelöliikkeisiä eläviä. Niiden täytyy paneutua seljälleen voidakseen siepata teistä palan, ja sillä aikaa…"

Ned lausui sanan "siepata" semmoisella tavalla että kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin.

"Entäs sinä, Conseil, mitä sinä haikaloista arvelet?"

"Minäkö? Saanko puhua suoraan?"

"Sitä parempi."

"Jos isäntä kerran aikoo astua haikaloja vastaan, niin miksi ei hänen uskollinen palvelijansa saisi astua rinnalla?"

III LUKU.

Kymmenen miljoonan arvoinen helmi.

Huomenissa jo kello 4 aikaan minut herätti se tarjooja, jonka kapteeni Nemo oli asettanut erityisesti minua palvelemaan. Nousin kiireesti ylös, pukeuduin vaatteisiini ja jouduin salonkiin.

Kapteeni Nemo odotti minua siellä.

"Herra Aronnax" hän sanoi, "oletteko valmis lähtemään matkaan?"

"Valmis olen."

"Entä seuralaiseni, kapteeni?"

"He ovat jo saaneet tiedon ja odottavat meitä."

"Emmekö pukeudu sukellustamineihimme?" kysyin.

"Ei vielä. En ole tahtonut antaa Nautiluksen lähetä liian paljon rannikkoa, joten olemme vielä melkoisen matkan päässä Manaar-särkältä; mutta olen antanut varustaa valmiiksi veneen viemään meidät määräpaikkaan, niin että säästämme itseltämme pitkän kierroksen. Veneessä ovat myöskin sukelluspukumme, jotka otamme päällemme kun vedenalainen kävelymatkamme alkaa."

Kapteeni vei minut keskusportaita myöten yläkannelle, jossa Ned ja Conseil odottivat meitä, ollen ylen ihastuneita alkavaan "huvimatkaan". Viisi Nautiluksen matruusia vartoi airot käsissään veneessä, joka oli kiinnitetty laivan sivulle.

Yö oli vielä pimeä. Paksut pilvikerrokset peittivät taivaankannen, päästäen tähtien valon vain niukasti tuikkimaan. Katselin maalle päin, mutta siitä näin vain hämärän juovan, joka peitti kolme neljännestä taivaanrannasta ulottuen lounaasta luoteeseen. Nautilus, joka yöllä oli kulkenut Ceylonin länsirannikkoa ylöspäin, oli nyt sen salmen tai oikeammin lahdelman länsipuolella, jonka Ceylon- ja Manaar-saaret sulkevat sisäänsä. Siellä mustien vesien alla sijaitsi simpukkariutta jonne nyt aijoimme — tuo tyhjentymätön helmikenttä, joka on yli kolme peninkulmaa pitkä.

Kapteeni Nemo, Conseil, Ned Land ja minä istuimme perään; peränpitäjä asettui paikallensa, hänen neljä toveriaan työnsivät airot veteen ja kiinnitysköydet laskettiin irti.

Vene rupesi kulkemaan etelää kohti. Soutajat eivät pitäneet erityistä kiirettä. Huomasin että he vain joka kymmenes sekunti uudistivat vetonsa, niinkuin sotalaivojen veneissä on tapana. Veneen velloessa eteenpäin putosivat vesipisarat airoista aaltojen mustille harjoille roiskahdellen raskaasti kuin lyijykuonahiukkaset; lievä merituuli pani veneen keveästi keinumaan, ja välistä loiskahti laine särkyen sen keulaa vastaan.

Me istuimme äänettöminä. Mitähän kapteeni Nemo nyt miettikään? Ehkäpä hän ajatteli maata, jota nyt lähestyimme ja joka kaiketi hänestä oli liian lähellä, kun se taas kanadalaisen mielestä yhäti häämötti aivan liian kaukana. Conseilia vuorostaan jännitti yksinomaan hänen uteliaisuutensa.

Kello puoli 6 sallivat ensimmäiset taivaanrannan takaa paistavat valoviirut rannikon yläreunaa näkyä hiukan selvempänä. Ollen idässäpäin jotenkin matalaa kohosi se jonkin verran etelää kohti. Vielä erotti noin kahdeksan kilometrin välimatka meidät siitä, eikä rantaviivaa voinut erottaa usvan peittämästä vedestä. Äärettömässä yksinäisyydessään lepäsi tuo helmenpyytäjäin tavallinen kokouspaikka. Mutta me tulimmekin sinne, kuten kapteeni Nemo oli huomauttanut, kuukautta aikaisemmin kuin kalastus tavallisesti alkoi.

Kello 6 syttyi päivä niin nopeasti kuin kuuman ilmanalan seuduilla on tavallista, missä ei tunneta aamu- eikä iltaruskoa. Auringonsäteet puhkaisivat näköpiirin päälle kasautuneet pilvet, ja päivän säteilevä tähti kohosi herkeästi taivaalle. Minä erotin selvästi maata, jolla harvaksensa kasvoi yksinäisiä puita.

Vene läheni Manaar-saarta, jonka ranta avartuu kaarenmuotoisesti etelään päin. Kapteeni Nemo oli noussut seisomaan tuhdolle ja tarkasteli merta.

Hän antoi äkkiä merkin, ja ankkuri heitettiin mereen. Sen touvia ennätti tuskin ollenkaan juosta ulos, sillä ankkuri tapasi pohjan jo metrin syvyydessä. Tämä olikin simpukkariutan korkeimpia kohtia.

"Nyt olemme perillä, herra Aronnax", sanoi kapteeni. "Katselkaa tätä kapeata lahdelmaa. Tänne juuri kokoutuvat kuukauden perästä helmenpyyntiurakoitsijain lukuisat veneet, ja näitä vesiä heidän rohkeat sukeltajansa tutkivat ristiinrastiin. Kuten näette, on lahdelma oivallisesti muodostunut helmenpyyntiä varten. Se on suojattu myrskyä vastaan, eikä maininki siinä ulotu koskaan syvälle, mikä seikka on erittäin edullinen sukeltajien työlle. Nyt me pukeudumme sukellustamineihimme alottaaksemme tarkastusmatkamme."

En vastannut mitään, mutta katsellen yhä noita epäiltäviä vesiä aloin soutajain avulla vetää raskaita vesivarustuksia päälleni. Kapteeni Nemo ja molemmat toverini tekivät samaten. Nautiluksen miehistä ei yksikään seurannut meitä tällä matkalla.

Pian olimmekin kaulaa myöten kahlitut kumitamineihin, ja hihnat, jotka kannattivat ilmakojeita selässämme, kiinnitettiin. Sen sijaan ei Ruhmkorffin lamppuja aijottu ottaa lainkaan mukaan.

"Ne ovat tällä matkalla tarpeettomat", sanoi kapteeni. "Emme tule laskeutumaan erityisen syvälle, joten auringonsäteet hyvin valaisevat tietämme. Sitäpaitsi olisi varomatontakin ottaa sähkölamppuja mukaan. Niiden valo voisi odottamatta houkutella näiden vesien raatelevia asukkaita kimppuumme."

Kapteenin puhuessa silmäsin molempiin tovereihini. Heidän päänsä olivat jo vaskikupuran sisässä, niin etteivät he voineet kuulla eikä puhua lainkaan.

"Vielä yksi kysymys, kapteeni", sanoin. "Entä aseemme — pyssymme?"

"Pyssytkö? Mitä hyötyä meille niistä olisi? Vuorelaiset kotimaassanne käyvät karhujen kimppuun pelkkä puukko kädessä, ja eikö teräs olekin luotettavampi ase kuin lyijy? Kas tässä tukeva kalpa, pankaa se vyöllenne ja lähtekäämme nyt matkaan."

Katsahdin vielä kerran seuralaisiini. Heillä oli samanlaiset aseet kuin meilläkin, ja sen ohella heilutti Ned Land kädessään suunnatonta valaskeihästä, jonka oli ottanut mukaansa Nautiluksesta.

Nyt annoimme mekin, kapteeni Nemo ja minä, sulkea päämme metallikypäreihin, ja samassa tuokiossa pantiin ilmasäiliömme toimimaan.

Sitten meidät nostettiin yksitellen alas veneestä; ja puolentoista metrin syvyydellä saimme jalansijaa tasaisella hiekkapohjalla. Kapteeni antoi kädellään merkin, ja me katosimme aaltojen alle loivaa rinnettä alaspäin. Aurinko levitti jo tarpeeksi valoa veden alle. Kymmenen minuutin kävelyn perästä olimme jo kuusi metriä pinnan alla, ja pohja muuttui tasaiseksi.

Jalkojemme juuressa suhahteli isoja kalaparvia edestakaisin niinkuin kurppia suolla. Hienolla hiekkapohjalla välkkyi ja kimalteli koreavärisiä ja monenmuotoisia näkinkenkiä, ja niiden välillä astua tassutteli kömpelöliikkeisiä ja useinkin kamalannäköisiä rapuja ja muita niveleläimiä.

Kello 7 aikaan saavuimme vihdoin helmisimpukkasärkälle, jolla näitä arvokkaita nilviäisiä sikiytyy miljoonittain. Ne olivat kiintyneet pohjakallioihin ruskeahkolla byssus-parrallaan, joka estää niitä ollenkaan liikkumasta; sen kautta ne ovat paljon avuttomampia kuin tavalliset simpukat, joille "jalkansa" sentään suo jonkinmoisen vaikka hitaankin liikkumiskyvyn.

Jalohelmisimpukalla, Meleagrina margaritiferalla, on kaksi melkein yhtäläistä kuorta, jotka ovat osterinkuorten näköiset ja joiden paksut seinät ovat ulkopuolelta hyvin rosoiset. Nuoremmilla on kuorissa vihertäviä juomuja, jotka leviävät kärjestä alaspäin; kymmenvuotiailla ja vanhemmilla on ihan musta pinta ja ovat ne aina 15 sm. leveitä.

Mutta tähän emme saaneet pysähtyä. Kapteeni Nemo vei meitä eteenpäin polkuja pitkin, jotka näyttivät olevan hänelle yksin tuttuja ja jotka lopulta johtivat meidät valtavaan merenalaiseen luolaan. Sen isoista kivijärkäleistä muodostuneet seinät olivat runsaan vesikasviston peittämät, ja auringonpaiste tuntui sisälle käytyämme aivan sammuvan. Pian tottuivat kuitenkin silmäni täällä vallitsevaan hämärään. Mutta mitä varten hän meidät tänne johti? Kohta saisimme senkin tietää.

Astuttuamme jonkun matkaa jotenkin leveätä pohjarinnettä alaspäin saavuimme lieriömäisen rotkon pohjaan. Täällä kapteeni Nemo seisahtui ja osotti kädellään muuatta esinettä.

Se oli jättiläiskokoinen simpukka, kuuluva tridacnain eli jättisimpukoiden heimoon; oikea kylpyallas, sillä sen kuoret olivat yli kaksi metriä leveät. Lähenin tarkastamaan tuota ihmeellistä nilviäistä. Parrallaan se oli kiinnittynyt graniittikallioon ja oli saanut rauhassa kehittyä täällä rotkon tyynessä vedessä. Arvioin sen painavan yli 300 kiloa, joten siinä oli syötävää lihaa ainakin 15 kiloa. Sellaisia poikia ei pahinkaan suursyömäri jaksaisi tusinakaupalla sulattaa.

Simpukan molemmat kuoret olivat puoleksi avatut. Kapteeni lähestyi varovasti ja työnsi väkipuukkonsa aukkoon estääkseen kuoria sulkeutumasta; sitten hän kädellään kohotti eläimen kaivomaista ja reunoiltaan ripsimäistä vaippaa. Ja siellä, vaipan lehtimäisten ryppyjen välissä, näin kokospähkinän kokoisen helmen. Se oli aivan pyöreä, läpikuultava ja ihanahohtoinen. Hurmautuneena kurotin kättäni koskettaakseni, punnitakseni tuota maailman ihmeellisintä helmeä! Multa kapteeni tarttui käteeni, ja vetäen nopeasti puukkonsa aukosta antoi hän molempain kuorien äkkiä pudota yhteen.

Nyt ymmärsin hänen tarkotuksensa! Hän antoi helmen jäädä jättiläissimpukan kohtuun, salliakseen sen rauhassa kehittyä edelleen. Hän yksin tunsi rotkon ja sen salaisuuden; siellä hän kasvatti aarrettaan, kunnes vei sen luonnontieteellisen museonsa kalliimmaksi kaunisteeksi. Vertaillen mielessäni jättihelmeä toisiin Nautiluksen kokoelmissa jo oleviin arvioin sen ainakin 10 miljoonan markan arvoiseksi. Kauneudestaan ja kalleudestaan huolimatta se oli kuitenkin vain pelkkä luonnontieteellinen harvinaisuus eikä mikään koruesine, sillä mikäpä naiskorva voisi sitä koskaan kantaa?

Olimme tulleet matkamme loppupäähän ja käännyimme nyt takaisin helmisärkälle, jonka kirkasta vettä mitkään sukeltajat eivät vielä olleet sekoittaneet. Kävelimme kuten ainakin huvimatkalla, kukin erikseen ja pysähtyen mielensä mukaan katselemaan merkillisyyksiä. Minua ei enää ollenkaan painanut huoli niistä vaaroista, joita mielikuvitukseni eilen illalla oli niin suurennellut. Kohta saavuimme niin ylävälle paikalle, että yläruumiimme pisti vedenpinnan yläpuolelle; ja Conseil astui eteeni, lähensi kuparikattilaansa minun päähineeni viereen ja tervehti minua ystävällisesti silmillään.

Mutta sitten alkoi pohja taas aleta ja me siirryimme "varsinaiseen alkuaineeseemme". Äkkiä pysähtyi kapteeni Nemo — luulin hänen aikovan kääntyä takaisin. Mutta hän viittasikin minua ja seuralaisiani kumartumaan hänen viereensä leveään kallionrotkon suojaan. Hänen kätensä osotti muuatta tummaa kohtaa läpinäkyvässä vedessä, ja minä katselin tarkasti sinnepäin.

Viiden metrin päässä meistä näkyi varjo laskeutuvan pinnalta pohjaan päin. Ensin säikähdin luullen sitä haikalaksi, mutta huomasinkin heti erehtyneeni; vielä emme olleet tulleet tekemisiin valtameren tiikerin kanssa.

Se oli ihminen, elävä olento; alaston hindu, varmaankin köyhä raukka, joka oli tullut poimimaan moniaan tähkän ennen varsinaisen elonteon alkamista. Näin hänen veneensäkin pohjan, joka kuumotti moniaan metrin hänen päänsä päällä. Hän sukelsi pohjaan ja nousi pintaan herkeämättä. Sukeltamistaan hän helpotti pitämällä jalkainsa välissä kiveä, joka oli nuoralla sidottu veneen laitaan; se oli hänen ainoa työaseensa. Tultuaan pohjaan noin kymmenen metrin syvyyteen hän lankesi polvilleen ja täytti reppunsa kiireesti kokoamillaan simpukoilla. Sitten hän nousi pintaan, tyhjensi saaliinsa veneeseen, tarttui kiveensä ja alotti uudestaan saman toimen, joka ei kerrallaan kestänyt puolta minuuttia kauvempaa.

Sukeltaja ei nähnyt meitä, sillä kallion varjo peitti meidät hänen katseiltaan. Ja kuinka olisikaan hän, tuo hinduparka, voinut aavistaa että ihmisiä, samallaisia olentoja kuin hän, tarkasteli täällä veden alla hänen jokaista liikettään?

Seurasin mitä valppaimmin hänen työskentelyään. Jo puolen tunnin ajan oli hän noussut ja laskenut pinnalta pohjaan ja pohjasta pintaan täsmällisesti kuin mikäkin kone, ilman että mikään vaara näytti uhkaavan häntä. Mutta yht'äkkiä, juuri kuin hindu oli polvillaan pohjassa, näin hänen tekevän kauhistuneen eleen, hypähtävän pystyyn ja ponnahtavan ylös päästäkseen nopeasti merenpintaan.

Minä käsitin silmänräpäyksessä hänen kauhistuksensa syyn. Jättimäinen varjo suhahti onnettoman sukeltajan yli. Se oli iso haikala, joka palavin silmin ja kita auki syöksyi vinosti hänen kimppuunsa.

Olin kauhusta melkein tajutonna, kykenemättä liikahtamaankaan.

Iskien väkevästi evillään törmäsi ahnas peto hindua vastaan, mutta tämä heittäytyi syrjään ja väisti hain hampaat välttämättä kumminkaan sen pyrstöä, joka löi miespoloista rintaan ja kaatoi hänet pitkäkseen pohjaan.

Tämä kamppaus ei kestänyt montaakaan silmänräpäystä. Haikala palasi ja kääntyen seljälleen valmistui haukkaamaan hindun keskeltä kahtia. Mutta silloin huomasin kapteeni Nemon, joka makasi vierelläni, nousevan nopeasti pystyyn. Väkipuukko kädessään kävi hän vuorostaan haikalan kimppuun, valmiina taistelemaan rinta rintaa vasten sen kanssa.

Juurikuin pedon piti katkaista saaliinsa, huomasi se uuden vastustajan; ja kääntyen jälleen vatsalleen syöksyi se tätä vastaan.

Näen vieläkin kapteeni Nemon taisteluasennossaan. Nojaten ruumistaan taaksepäin odotti hän hirmuista vihollistaan; ja kun tämä syöksähti hänen ylitseen, vältti hän ihmeteltävän sukkelasti törmäyksen ja iski samalla kertaa puukkonsa sen vatsaan. Mutta vielä ei taistelu ollut loppuun oteltu. Kammottava kamppailu seurasi.

Veri virtasi tulvaten haikalan haavasta. Meri värjäytyi punaiseksi, enkä minä nähnyt enää mitään tuon samean nesteen läpi. En mitään — siihen silmänräpäykseen asti, jolloin punaiseen veteen äkkiä tulleen kirkkaan aukon kautta näin rohkean kapteenin suonenvedontapaisesti tarttuneen kiini pedon toiseen rintaevään, samalla kuin hän rinta rintaa vasten kamppaili hirviön kanssa ja halkoi sen vatsaa puukollaan, kykenemättä kumminkaan satuttamaan sitä sydämmeen. Haikala kääntyi ja kiemurteli edestakaisin, piesten merta pyrstöllään niin raivokkaasti, että minä olin vähällä paiskautua kumoon sen synnyttämistä vedenpyörteistä.

Olisin tahtonut rientää kapteenille avuksi, mutta olin hirmun vallassa kuin naulittuna paikalleni enkä voinut liikahuttaa jäsentäkään.

Jäykistynein silmin seurasin taistelua. Näin sen kauhujen yhä kasvavan. Kapteeni kaatui kumoon pohjaan hirvittävän painon alla. Sitten aukenivat haikalan leuvat selkiseljälleen aivan kuin suunnattomat rautalevysakset, ja kapteeni Nemon hetket olisivat olleet luetut, jollei samassa tuokiossa Ned Land, nopeasti kuin ajatus, olisi vuorostaan harpuuna kädessä syössyt petoa vastaan ja iskenyt hirvittävän aseensa sen kylkeen.

Aallot värjäytyivät taas punaisiksi verestä. Ne kohisivat jälleen ympärilläni haikalan piestessä niitä kuvaamattoman raivoisasti. Mutta Ned Land ei ollut iskenyt harhaan. Eläin kamppaili kuolintuskissaan. Sydämmeen satutettuna se piehtaroi ja temmelsi umpimähkään, ja maininki sen synnyttämistä pyörteistä kaatoi Conseilin kumoon.

Tällävälin oli Ned Land nostanut pystyyn kapteenin, joka onneksi ei ollut saanut mitään vammaa. Jälkimmäinen meni heti hindun luo, leikkasi nopeasti poikki tätä veneeseen kiinnittävän köyden, otti hänet syliinsä ja ponnahti sitten voimakkaasti hypäten ylös vedenpintaan.

Me seurasimme häntä kaikki kolme, ja pelastuneina aivan kuin ihmeen avulla pääsimme kaikki hindun veneeseen.

Kapteeni Nemon ensi huolena oli saada hinduparka virvotetuksi henkiin. Hänen ja Conseilin voimakkaasta hieronnasta tämä viimein tulikin tajuihinsa ja avasi silmänsä. Kuinka ihmeissään ja pelästyksissään hänen täytyikin olla nähdessään nuo neljä suurta vaskipäätä, jotka yhdessä kumartuivat hänen ylitseen! Ja mitä hän ennen kaikkea mahtoikaan ajatella, kun kapteeni Nemo otti taskustaan pienen pussillisen helmiä ja pisti sen hindun vapisevaan käteen? Hänen kauhusta tuijottavat silmänsä ilmaisivat kuitenkin, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä ylenluonnollisia olentoja nuo vetehiset olivat, joita hän sai kiittää yhdellä kertaa hengestään ja rikkaudestaan.

Kapteenin annettua merkin laskeuduimme jälleen alas simpukkasärkälle, ja kulkien samaa tietä kuin olimme tulleet saavutimme puolituntisen vaelluksen jälkeen ankkurin, jolla Nautiluksen vene oli kiinnitetty merenpohjaan.

Sittekun olimme kunnolla päässeet veneeseen, vapauttivat matruusit meidät vaskihytyristämme ja kumivaatteistamme.

Kapteeni Nemon ensi sanat olivat suunnatut kanadalaiselle.

"Kiitos, mestari Land", sanoi hän.

"Se oli vain vastapalvelus, kapteeni", vastasi tämä. "Olin sen velkaa teille."

Heikko hymy näkyi kapteenin huulilla, ja sillä oli asia sovittu.

" Nautilukseen!" sanoi hän sitten.

Vene kiiti aaltoja pitkin. Jonkun minuutin jälkeen tapasimme vedenpinnalla uiskentelevan haivainajan ruumiin.

Mustista evänhuipuista tunsin sen Intian meren hirvittäväksi Melanoptera-haiksi. Se oli yli kahdeksan metriä pitkä, josta suunnaton kita otti melkein kolmannen osan.

Meidän vielä katsellessamme tuota elotonta liharöykkiötä ilmestyi veneen ympärille tusinan verta samansukuisia petoja, jotka meistä välittämättä syöksyivät raadon kimppuun ja repivät siitä kimpaleita.

Kello puoli 9 illalla olimme jälleen Nautiluksella. Siellä rupesin lähemmin mietiskelemään niitä tapahtumia, joita oli sattunut matkallamme Manaar-särkälle. Kaksi seikkaa johtui silloin itsestään mieleeni: kapteeni Nemon verraton uljuus, ja hänen uhrautumisensa ihmisolennon puolesta, vaikka hän niin suuresti inhosikin sitä rotua että otti turvansa aaltojen alle. Ei siis tuo ihmeellinen mies sittenkään, sanoi hän mitä sanoi, ollut saanut tyyten kuoletetuksi sydäntä rinnassaan.

Kun huomautin tästä hänelle, vastasi hän lievästi liikutettuna:

"Tuo hinduparka, professori, on sorretun maan asukas, jollainen minäkin olen ja tulen viimeiseen hengenvetooni asti olemaan!"

IV LUKU.

Punainen meri.

Tammikuun 29 päivänä katosi Ceylon näkyvistämme taivaanrannan taa; ja yli 3 peninkulman nopeudella tunnissa kulki Nautilus sitä ahdasta salmien muodostamaa sokkeloa pitkin, joka erottaa toisistaan Lakkadiivein ja Malediivein saariryhmät, sivuuttaen m.m. Kittar-saaren, jonka Vasco de Gama löysi v. 1409.

Olimme nyt kulkeneet lähes 3,000 peninkulmaa lähtöpaikastamme Jaapanin meressä.

Seuraavana päivänä, tammikuun 30:ntenä, kun Nautilus jälleen kohosi merenpintaan, ei maata enää näkynyt millään taholla. Alus suuntasi kulkunsa pohjois-luoteeseen Maskatin lahtea kohti, joka erottaa Arapian Etu-Intian niemimaasta ja on Persian lahden suuna. Tämä lahti oli ilmeisesti umpisokkelo, josta ei päässyt muuanne kuin takaisin avoimelle merelle. Minnekä kapteeni Nemo meidät nyt veikään? Sitä en uteliaan kanadalaisen mielipahaksi osannut selittää.

"Me kuljemme sinne, mestari Land, minne kapteenin päähänpisto meidät johdattaa", vastasin hänelle.

"Tämä päähänpisto ei vie meitä kauvaskaan", hän sanoi. "Persian lahdella ei ole muuta kuin yksi aukko; jos menemme sen pohjukkaan, saamme niine hyvinemme kääntyä takaisin."

Neljän päivän aikana Nautilus purjehti Maskatin lahdessa eri korkeuksilla. Se näytti kulkevan umpimähkään ikäänkuin epäröiden tiestä, mutta poikkeamatta koskaan Kauriin kääntöpiirin yli.

Tältä lahdelta viimein lähtiessämme erotimme tuokion ajan Maskatin kaupungin, joka on Omanin maan tärkein paikka. Minä ihailin kaupungin omituista ulkomuotoa, se kun sijaitsee keskellä mustain kalliovuorten röykkiötä, joita vastaan sen valkeat talot ja linnoitukset terävästi kuvastuvat. Näin moskeijain kupukattoja, minareettien siroja kärkiä ja tuoreen vihantia puutarhapenkereitä. Mutta kaikki tämä katosi kuin harhanäky, kun Nautilus kohta taasen painui synkkien vesien helmaan.

Sitten se seurasi noin peninkulman etäisyydellä arapialaisten maakuntain Mahrahin ja Hadramautin vuorisia rantoja, joilla paikka paikoin kohoaa vanhojen linnoitusten raunioita. Helmikuun 5 p. saavuimme Adenin lahteen joka on sen suppilon kaula, jonka nieluna on Bab-el-Mandebin salmi ja jonka kautta Intian valtameren vedet vyöryvät Punaiseen mereen.

Seuraavana päivänä saimme näkyviimme Adenin kaupungin. Sijaiten esiintyöntyvällä kallionkielekkeellä, joka on kapealla kannaksella yhtynyt mantereeseen, on se jonkinmoinen luoksepääsemätön Gibraltar, jonka englantilaiset ovat uudestaan linnoittaneet otettuaan sen valtaansa v. 1839. Näin vilaukselta tuon kaupungin kahdeksankulmaiset minareetit, joka arapialaisen historioitsijan Edrisin kertomuksen mukaan muinoin oli koko Arapian rannikon rikkain ja vilkasliikkeisin satamakaupunki.

Luulin varmasti että kapteeni Nemo tänne asti päästyään kääntyisi takaisin,[16] mutta erehdyin suureksi ihmeekseni.

Helmikuun 7 p. purjehdimme Bab-el-Mandebin salmen läpi, jonka arapialainen nimi merkitsee "Kyynelten portti". Ollen yli 3 peninkulmaa leveä on se vain vähän yli 5 peninkulmaa pitkä, joten Nautilus täyttä vauhtia kulkien läpäisi sen vajaassa tunnissa. Minä en kuitenkaan voinut nähdä mitään, en edes Perim-saartakaan, jonka englantilaiset ovat linnoittaneet Adenin etuvarustukseksi. Liiaksi paljon englantilaisia ja ranskalaisia höyrylaivoja, matkaten Suezin ja Bombayn, Kalkutan, Melbournen, Bourbonin ja Mauritius-saaren väliä, tulisi kulkemaan tällä kapealla reitillä, jotta Nautilus olisi uskaltanut näyttäytyä siellä. Siksipä se varovaisesti pysyttelikin pinnan alla.

Puolipäivän aikaan vihdoin kynnimme Punaisen meren aaltoja.

Punainen meri, tämä Raamatun kertomusten pyhittämä merenpoukama, jonka vettä eivät koskaan uudista sateet eivätkä minkään isomman joen tuomat lisät, mutta joka alituisesti menettää sitä äärettömän haihtumisen kautta, niin että siitä joka vuosi katoaa vettä lähes kahden metrin korkeudelta! Merkillinen lahti, joka kenties aikoja sitten olisi jo aivan kuivillaan, jos se olisi yhtä suljettuna sisämerenä kuin naapurinsa Kaspian meri ja Kuollut meri. Näiden pinta vajoo vuosittain vain sen verran, että niiden haihtumista juuri vastaa jokien niiden helmaan tuomat lisävedet.

Tämä Punainen meri on 260 peninkulmaa pitkä ja keskimäärin 14 peninkulmaa leveä. Jo Egyptin Ptolemaiojen ja Rooman keisarien aikana se oli maailmankaupan valtasuoni, jollaiseksi sen Suezin kanavan aukaiseminen uudella ajalla tuli vielä suuremmassa määrässä tekemään.

En koettanutkaan udella, mikä oikku kapteeni Nemon oli saanut pujahtamaan tähän lahteen. Hän kulki nyt eri korkeuksilla, milloin nousten vedenpintaan, milloin sukeltaen sen alle välttääkseen jotakin vastaantulevaa laivaa, niin että minulla oli tilaisuus tutustua tähän ihmeelliseen mereen niinhyvin sen pinta- kuin sisäosissa.

Helmikuun 8 p. varahin aamulla saimme näkyviimme Mokkan, jonka raunioittuneet muurit jo kaatuisivat pelkästä tykinjyrinästäkin. Ennen vanhaan se oli tärkeä kaupunki, jossa oli kuusi yleistä kauppatoria ja kuusikolmatta moskeijaa ja jota vahvat linnoitusmuurit ympäröivät kolmen kilometrin mittaisena vyöhyeenä.

Nyt läheni Nautilus Afrikan rannikkoa, jossa vesi on paljon syvempää. Siellä, kristallikirkkaassa vedessä, me saimme salongin akkunain läpi katsella ihania merenalaisia maisemia, joissa vaihtelivat kimaltelevat korallimetsät ja sametinpehmeän levä- ja haurakasvullisuuden peittämät kalliojärkäleet. Mutta nämä kivimetsät esiytyivät koko kauneudessaan vasta itäisellä rannikolla, jonne Nautilus taas kohta kääntyi. Siellä ne eivät kukoistaneet ainoastaan pinnan alla, vaan kohosivat aina kahdenkymmenen metrin korkeuteen sen yläpuolelle, muodostaen haaveellisia köynnöskiehkurarakennuksia.

Kuinka viehättäviä hetkiä vietinkään tällä tapaa salongin isojen akkunaruutujen ääressä, kuinka monia tuntemattomia vedenalaisen eläin- ja kasvikunnan tuotteita sain ihailla sähköheijastajamme hohteessa! Sienen näköisiä sammallajeja, urkukoralleja, jotka näyttivät odottavan Pan-jumalaa soittelemaan, kierremäisiä kotiloita, jotka asettuvat asumaan korallipuiden syvennyksiin, sekä ennen kaikkia sieniä lukemattomissa muodoissa, jalkamaisia, lehtimäisiä pallomaisia, sormimaisia ja maljamaisia. Ne ansaitsivat hyvin kalastajien niille antamat runolliset nimet: kori, kukkaterttu, värttinä, hirvensarvi, jalopeurajalka, riikinkukonpyrstö, merenjumalanhansikas j.n.e. Niiden kuitumaisesta, hyytelömäisen aineen peittämästä kudoksesta suihkuaa lakkaamatta ulos pieniä vesisäteitä; siten merivesi, joka on vienyt ravintoa ja elämää jokaiseen soluun, poistuu yhteisestä ruumiista yhtenäisen, kokoonpuristuvan liikkeen kautta. Tuo hyytelömäinen päällysaine polyypin kuoltua katoaa ja märkänee, synnyttäen ammonjakkia. Jälelle jäävät vain sarvimaiset eli piimäiset kuidut, joiden muodostamaa verkkoa me käytämme pesusienenä.

Nämä polyypit istuvat kiinni kallioissa, nilviäisten kuorissa ja eräitten vesikasvien varsissa. Ne asettuvat kaikkein pienimpiinkin aukkoihin ja syvennyksiin, milloin leviten reunojen yli, milloin työntyen ylös- tai riippuen alaspäin niinkuin korallieläimet. Niitä pyydetään Välimerestä, etupäässä Kreikan saaristosta ja Syyrian rantamilta sekä Punaisesta merestä. Pyytäminen tapahtuu joko pohjanaarauksella tahi sukeltamalla. Jälkimmäinen tapa on hyödykkäämpi, sillä vahingoittumattomista sienistä maksetaan enemmän.

Helmikuun 9 p. olimme Punaisen meren leveimmällä kohdalla, joka ulottuu Suakimista läntisellä rannikolla Quonfodahiin itärannikolla ja on läpimitaltaan 19 peninkulmaa.

Kun keskipäivän aikaan auringonkorkeus oli mitattu, tuli kapteeni Nemo yläkannelle missä silloin olin. Vannoin itsekseni valan etten nyt päästäisi häntä käsistäni, ennenkuin olisin saanut edes aavistuksen hänen nykyisestä matkasuunnitelmastaan. Heti minut huomattuaan hän astui luokseni, tarjosi minulle kohteliaasti sikarin ja kysyi:

"No niin, herrani, kuinka Punainen meri teitä miellyttää? Oletteko tarpeeksi tutkinut sen kohdussa piileviä aarteita, sen kaloja ja kasvieläimiä, sen sienilajeja ja korallimetsiä? Oletteko nähnyt vilauksen sen rannoilla olevista kaupungeista?"

"Kyllä, kapteeni Nemo", vastasin, "ja Nautilus on aivan omiaan tämänlaisia tutkimuksia varten. Ah, tämäpä oikein älyllinen alus!"

"Niin, herrani, älyllinen, uljas ja haavoittumaton. Se ei pelkää Punaisen meren hirmumyrskyjä eikä sen merivirtoja ja kareja."

"Todella on tämä meri muinaisista ajoista asti ollut vaarallisuutensa takia hyvin huonossa maineessa."

"Niin onkin, professori Aronnax, nimittäin ennen höyryvoiman aikoja. Pitää muistaa kuinka ensimmäiset merimiehet uskalsivat ulos aukealle merelle kehnoista lankuista kyhätyissä aluksissaan, joiden kyljet olivat kiinnitetyt palmunniinellä, tilkityt piellä ja sivellyt hylkeenrasvalla. Heillä ei ollut edes mitään tähtitieteellisiä kojeita matkansa määräämistä varten, vaan saivat he antaa alustensa ajella umpimähkään tuulten ja merivirtojen avulla, joiden suuntia he kehnosti tunsivat. Nykypäiväin höyrylaivojen ei tarvitse välittää näiden seutujen passaatituulista. Niiden päälliköt ja miehistöt eivät matkalle lähtiessään uhraa sovitusuhreja merenjumalille niinkuin ennen vanhaan tehtiin, eivätkä he perille tultuaan lähde kukkasseppeleillä ja kultanauhoilla koristettuina temppeleihin kiittämään jumalia onnekkaasta matkasta."

"Tuntuu siis siltä kuin olisi höyry karkoittanut kiitollisuudentunteen merimiesten sydämmistä", sanoin. "Mutta koska näytätte perinpohjin tuntevan tämän meren, kapteeni, niin voitteko sanoa mistä se on nimensä saanut?"

"Siitä on olemassa monta selitystä, herra Aronnax. Tahdotteko tietää mitä mieltä muuan 14 vuosisadan kirjailija on asiasta?"

"Kernaasti."

"Tämä haaveilija väittää meren saaneen nimensä Israelin lasten kulusta sen poikki, jolloin Farao joukkoineen hukkui sen laineisiin:

"Ihmeen tämän merkiksi sini muuttui punaksi. Siitä sitten nimi sen ompi meri Punainen."

"Todella runollinen selitys, kapteeni, mutta ei vallan tyydyttävä. Tahtoisin tietää mitä itse siitä arvelette."

"Minun mielestäni nimitys Punainen meri on käännös heprealaisesta sanasta 'Edom'; ja syy, miksi vanhat kansat antoivat merelle tämän nimen, johtuu veden omituisesta väristä."

"Mutta tähän asti olen siinä nähnyt vain kirkkaita, aivan värittömiä laineita."

"Niin kyllä, mutta kunhan tulemme pohjemmaksi, niin saatte nähdä Tor-lahdelman vallan veripunaisena."

"Tämä väri johtuu kai mikroskooppisista levistä?"

"Niin, purppuranvärisestä, limaskaisesta aineesta, jota pienenpienet vesikasvit erittävät itsestään. Näitä kasvia menee kokonaista 40,000 neliömillimetrin suuruiselle alalle. Ehkäpä Tor-lahdelle tullessamme tapaatte niitä."

"Ette siis kynnä ensi kertaa Punaista merta Nautiluksellanne?"

"En, professori."

"Puhuimme äsken Israelin lasten kulusta tämän meren yli ja egyptiläisten surkeasta surmasta. Uskallanko kysyä, oletteko veden alla liikkuessanne nähnyt mitään jälkiä tästä tapahtumasta?"

"En, professori, ja hyvin pätevä syy siihen on se, että paikka mistä Moses aikoinaan vaelsi ylitse on nyt niin kuivettunut, että kameeli tuskin voi siinä kavioitaan kostuttaa. Minun Nautilukseni ei voi siitä kulkea."

"Missä se paikka on?"

"Hiukan Suezin yläpuolella, siinä haarakkeessa joka muinoin, kun Punainen meri ulottui aina kannaksella oleviin suolajärviin saakka, muodosti näiden laskun. Sen ylitse täytyi Israelin lasten kulkea päästäkseen luvattuun maahan, ja siinä sattuivat Raamatun kertomat tapaukset joko yliluonnollisen ihmeen kautta tai muuten. Olen siis sitä mieltä, että jos sikäläisellä hiekkapohjalla toimitettaisiin kaivauksia, niin löydettäisiin vanhoja egyptiläisiä aseita ja kapineita."

Tästä johduimme puhumaan par'aikaa suoritettavasta suurtyöstä, Suezin kanavan rakentamisesta. Huomautin ettei Nautiluksen tapaiselle alukselle olisi erityistä hyötyä kanavasta.

"Sen myönnän, mutta sen sijaan koko maailmalle", vastasi kapteeni Nemo. "Vanhan ajan ihmiset ymmärsivät jo kuinka hyödyllinen Punaisen meren ja Välimeren välitön yhteys olisi ollut heidän kaupalleen; mutta he eivät älynneet kaivaa suoraa kanavaa, vaan yhdistivät sen Niiliin käyttäen tätä väliketjunaan. Perinnäistarun mukaan alotettiin Sesostriin aikana kaivaa Niiliä Punaiseen mereen yhdistävää kanavaa. Varmaa ainakin on että farao Neko v. 615 e.Kr. rupesi kaivattamaan kanavaa Niilistä sen Egyptin tasangon osan läpi, joka koskee Arapiaan. Tätä kanavaa voitiin vasten virtaa kulkea neljässä päivässä päästä päähän, ja se oli niin leveä että neljä 3-soutuista laivaa voi purjehtia siinä rinnakkain. Sitä jatkoi Hystaspeen poika Dareios ja työn lopetti todennäköisesti Ptolemaios II. Vaikka sitä heikon virtansa vuoksi voitiin purjehtia vain muutamina kuukausina vuodessa, käytettiin sitä kauppatienä aina keisari Antoninus Piuksen aikaan asti. Sitten oli se käyttämättömänä pitkät ajat, hiekottui umpeen, avattiin jälleen kaliifi Omarin toimesta ja täytettiin vihdoin ainaiseksi v. 761 tahi 762 kaliifi Almansurin käskystä, joka siten tahtoi estää elinvarain tuonnin häntä vastaan kapinoivalle Muhammed-ben-Abdullahille. Sotaretkellään Egyptissä keksi kenraalinne Bonaparte jätteitä näistä töistä Suezin aavikossa ja oli vuoksen yllättämänä saada joukkoineen surmansa vähän ennen saapumistaan Hadjarothiin — samaan paikkaan missä kolmetuhatta vuotta aikaisemmin oli sijainnut Moseksen leiri."

"No niin, kapteeni, mitä vanhat kansat eivät rohjenneet yrittää — luoda laivayhteyttä molempain merien välille, joka 900 peninkulmalla lyhentää matkan Cadizista Itä-Intiaan — sen on herra Lesseps tehnyt; ja kohdakkoin on hän Afrikasta tehnyt suunnattoman saaren."

"Niin, herra Aronnax. Saatte olla ylpeä maanmiehestänne. Hän alotti kuten monet muutkin kokien suruja ja vastoinkäymisiä, mutta hän voitti lopultakin, sillä hänellä oli neroa ja tahdonvoimaa. Valitettavasti en voi viedä teitä Suezin kanavan läpi; mutta ylihuomenna, tultuamme Välimerelle, saatte nähdä pitkät aallonmurtajat Port-Saidin edustalla."

"Välimerelle tultuamme!" huudahdin.

"Niin, professori. Ihmetyttääkö se teitä?"

"Ihmettelen vain sitä että jo ylihuomenna voisimme olla Välimerellä. Kanavaahan vasta par'aikaa kaivetaan; ja voidaksenne purjehtia Afrikan ympäri tässä ajassa pitäisi teidän voida antaa Nautilukselle vallan yliluonnollinen nopeus."

"Kuka sanoo että sen pitäisi kiertää Afrikan ympäri?"

"Mutta jollei laivanne kulje kuivaa maata pitkin kannaksen yli…"

"Tai sen alitse, herra Aronnax."

"Alitseko?"

"Aivan niin", vastasi kapteeni levollisesti. "Jo kauvan sitten suoritti luonto tämän kannaksen alla saman työn, jota ihmiset nyt tekevät sen yläpinnalla."

"Mitä? Olisiko kulkuväylä siis olemassa?"

"On kyllä, maanalainen väylä, jonka olen ristinyt Arapian tunneliksi ja joka Suezista alkaen päättyy Pelusiumin lahteen."

"Mutta eikö Suezin kannas ole juoksuhietaa?"

"On pinnaltansa. Mutta jo viidenkymmenen metrin syvyydellä tapaa järkkymättömänä kalliopohjan."

"Sattumaltako tulitte keksineeksi tuon väylän?" kysyin yhä enemmän ihmeissäni.

"Sekä sattumalta että järkisyitten perusteella, professori, ja paljoa suuremmassa määrässä järkisyitten."

"Kapteeni, minä kuulen teitä, mutta korvani niskoittelevat kuulemataan vastaan."

"Herra professori", vastasi kapteeni, "aivan yksinkertainen luonnonhistoriallinen aprikoiminen sai minut keksimään tämän kulkuväylän, jonka minä yksin tunnen. Olin huomannut että niinhyvin Punaisessa meressä kuin Välimeressä elää joukko aivan samoja kalalajeja; sen johdosta rupesin arvelemaan eikö niiden välillä olisi jotain välitöntä yhteyttä. Jos sellainen olisi olemassa, täytyisi maanalaisen merivirran ehdottomasti kulkea Punaisesta merestä Välimereen, koska edellisen pinta on jälkimmäisen pintaa ylempänä. Pyydystin sentakia joukon kaloja Suezin läheisyydestä, sovitin vaskirenkaan niiden pyrstön ympärille ja päästin ne taas mereen. Muutama kuukausi sen jälkeen pyydystin muutamia rengasniekka-kalojani uudelleen Syyrian rannikoilta. Päättelemäni kulkuväylä oli siis olemassa. Minä etsin sitä Nautiluksellani, löysin sen, uskalsin lähteä sitä kulkemaan, ja kohta voitte tekin, professori, sanoa purjehtineenne Arapian tunnelin läpi!"

V LUKU.

Arapian tunneli.

Samana iltana lähestyi vedenpinnalla kulkeva Nautilus 23°30' pohjoisella leveysasteella jälleen Arapian rannikkoa. Minä näin Djeddahin, joka on tärkeä satamakaupunki Egyptin, Syyrian, Turkin ja Itä-Intian kauppareittien varrella. Erotin hyvin sen rakennukset, laitureihin kiinnitetyt alukset ja ulkoreitille ankkuroidut isommat laivat. Aurinko, joka oli jotenkin alhaalla taivaanrannalla, loi häikäisevää valoaan kaupungin yli ja teki sen valkoistakin valkoisemmaksi. Muurien ulkopuolella merkitsivät muutamat puut tai ruokomajat beduiinien asumaa aluetta.

Pian katosi Djeddah illan varjoihin, ja Nautilus painui heikosti fosforihohtoiseen veteen.

Seuraavana päivänä, helmikuun 10:ntenä, purjehti useita aluksia ohitsemme eteläänpäin. Nautilus painui jälleen veden alle; mutta kun keskipäivän aikaan mittasimme korkeuden, oli meri aivan tyhjä, jonka vuoksi se kohosi pintaan.

Conseilin ja Ned Landin kanssa nousimme yläkannelle. Itärannikko kuumotti epäselvästi kostean usvan lävitse. Nojautuen kaidetta vastaan puhelimme milloin mistäkin asiasta, kunnes Ned Land osotti kädellään muuatta kohtaa merellä ja sanoi:

"Näettekö tuollapäin mitään, professori?"

"En, Ned; minulla ei ole niin tarkka näkö kuin teillä."

"Katsokaa tarkasti tuonne ylähangan puolelle, melkein heijastuskoneen tasolle. Ettekö näe siellä mitään liikkuvan?"

"Totta tosiaan", sanoin katseltuani kauvan ja kiinteästi osotettuun suuntaan, "näen jonkin pitkän, mustan esineen keinuvan merenpinnalla."

Ja todellakin erottui noin puolentoista kilometrin päässä meistä tumma hahmo, joka näytti isolta kallionnystyrältä keskellä aavaa merenselkää. Se oli, kuten lähemmäksi tultuamme huomasimme, jättimäinen dugongi eli merilehmä, sireenieläinten lahkoa.

Ned Land tähysteli kiihkeästi otusta. Hänen silmänsä kiiluivat ahnaasta odotuksesta, ja hänen kätensä kouristui aivan kuin jo keihästääkseen eläimen. Hän tuntui vartovan sopivata hetkeä käydäkseen sen kimppuun!

"Ah, professori", sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minä en ole vielä kertaakaan pyydystänyt mokomaa otusta!"

Samassa astui kapteeni Nemo kannelle. Hänkin huomasi merilehmän ja käsitti kanadalaisen kiihkon. Hän lausui tälle:

"Jos teillä nyt olisi harpuuna kädessänne, mestari Land, niin taitaisi se polttaa sormianne?"

"Polttaisi maarkin, kapteeni."

"Eikä taitaisi olla ikävääkään harjottaa taas kerran vanhaa ammattianne ja lisätä tuo otus voittojenne joukkoon?"

"Ikävääkö — kaikkea muuta!"

"Koettakaa siis onneanne."

"Kiitos, kapteeni", sanoi Ned Land, ja hänen silmänsä loistivat.

"Tahdon vain oman etunne takia varottaa teitä, ettette ensi kerralla viskaisi harhaan."

"Onko vaarallista käydä merilehmän kimppuun?" minä kysyin, välittämättä kanadalaisen olankohautuksesta.

"On toisinaan", kapteeni vastasi. "Se käy hurjasti vainoojainsa kimppuun ja kaataa kohta heidän veneensä kumoon. Mutta mestari Landin ei ole tarvis peljätä tätä vaaraa. Hänellä on tarkka silmä ja jäntevä käsi."

Samassa nousi seitsemän laivamiestä kannelle, äänettöminä ja jäykkinä kuin aina. Yhdellä heistä oli harpuunakeihäs ja siihen kiinnitetty köysi mukanaan. Vene laskettiin vesille, kuusi miestä istui soutamaan, seitsemäs kävi perään ja Ned, Conseil ja minä istuimme hänen lähelleen.

"Ettekö te tule mukaan, kapteeni?" kysyin.

"En, herrani, mutta toivotan teille hyvää pyyntionnea."

Vene lähti liikkeelle, ja kolmen airoparin kiidättämä läheni se nopeasti merilehmää, joka nyt uiskenteli veltosti kolmen kilometrin päässä Nautiluksesta.

Tultuamme parin ankkuriköydenmitan päähän otuksesta hiljeni vauhti ja airot painuivat äänettömästi tyyneen veteen. Harpuuna kädessä asettui Ned Land veneen keulaan. Valaanpyynnissä käytetyn keihään perään on tavallisesti kiinnitetty hyvin pitkä köysi, jota lasketaan mereen sitä mukaa kuin haavoitettu eläin kiskoo sitä perässään. Mutta nyt ei köysi ollut kymmentä syltä pitempi, ja sen toiseen päähän oli kiinnitetty tyhjä nelikko, joka pinnalla kelluen osottaisi saaliin kulkua veden alla.

Minäkin nousin pystyyn ja tarkastelin kanadalaisen vastustajaa. Merilehmä eli dugongi on hyvin sukulaisensa manaatin eli varsinaisen sireenin näköinen; sen soikea ruumis päättyy pitkäkkäiseen pyrstöevään ja sen sivuevät todellisiin varpaisiin. Toisin kuin manaatilla on merilehmällä yläleuka varustettu kahdella pitkällä ja terävällä torahampaalla.

Se otus, jonka kimppuun Ned Land nyt varustihe käymään, oli varmastikin yhdeksättä metriä pitkä. Se ei liikuttanut lainkaan eviään ja näytti nukkuvan merenpinnalla, joten sen pyydystys tuntui varsin helpolta.

Vene liukui varovasti eteenpäin ja pysähtyi kolmen sylen päähän eläimestä. Soutajat nostivat aironsa ilmaan. Minä nousin etunojoon veneen reunaa vastaan. Ned Land seisoi ruumis taapäin kaartuneena ja heilutti keihästä tottuneessa kädessään.

Äkkiä kuului suhahdus, ja dugongi katosi. Voimakkaasti viskattu valaskeihäs oli arvatenkin sattunut vain veteen.

"Vie sun lempo!" karjasi kanadalainen. "Ohitse meni!"

"Ei", sanoin, "eläin on haavoittunut! Kas tuossa nousee pinnalle veristä vettä, mutta teidän aseenne ei jäänyt sen ruumiiseen."

"Keihääni, keihääni!" huusi Ned Land.

Merimiehet rupesivat soutamaan, ja perämies ohjasi veneen vedenpinnalla keikkuvaa nelikkoa kohti. Kun harpuuna oli saatu veneeseen, lähdettiin takaa-ajamaan eläintä.

Tämä kohosi tavantakaa merenpintaan hengittämään. Saamansa haava ei näkynyt uuvuttaneen sitä, sillä se puikki menojaan tavattomalla vauhdilla. Voimakkaiden käsivarsien kuljettama vene seurasi kintereillä ja pääsi tuontuostakin muutaman sylen päähän siitä. Kanadalainen kohotti jo monesti keihästään, mutta eläin pelastihe joka kerta sukeltamalla, ja siihen tuntui mahdottomalta osata.

Voi arvata mikä kiukku ja vimma valtasi kanadalaisen. Hän sinkautti saavuttamattoman saaliinsa perään englanninkielen voimallisimmat kirosanat. Itse puolestani häpesin ja harmittelin, kun mokoma vaivainen merilehmä voi noin välttää kaikki viisaat metkumme.

Tuntikauden ajelimme sitä herkeämättä, ja minä rupesin jo pelkäämään että hukkaan meni meiltä hyvät humalat, kun tuon vietävän otuksen päähän äkkiä pisti onneton kostotuuma, jota se pian sai pahoin katua. Se kääntyi näet suoraan venettä vastaan hyökätäkseen itse vuorostaan meidän kimppuumme.

Kanadalainen arvasi heti eläimen aikomuksen.

"Pitäkää varanne!" huusi hän.

Perämies virkkoi muutamia sanoja oudolla kielellään, arvatenkin toistaakseen varotuksen soutajille.

Tultuaan noin kuuden metrin päähän veneestä pysähtyi merilehmä, pärskyen isoilla sieraimillaan, jotka sillä eivät sijaitse kuonon kärjessä vaan sen yläosassa. Sitten se otti vauhtia ja hyökkäsi kimppuumme.

Vene ei ennättänyt väistää törmäystä; se kallistui laidalleen ja nielaisi pari tynnörillistä vettä, jota oli käytävä kohta ammentamaan pois. Perämies sai kuitenkin käännetyksi veneen siksi syrjittäin, ettei isku kokonaan kaatanut sitä. Etukeulaan kyyristynyt Ned Land pommitti keihäänpistoilla jättiläisotusta, joka oli iskenyt hampaansa veneenreunaan ja nosti ja pudisteli sitä niinkuin jalopeura saalistaan. Me kaaduimme kaikki mullinmallin veneenpohjalle, enkä osaa vieläkään arvata mikä meidät olisi lopulta perinyt, ellei, kanadalainen kiukkunsa yhä kasvaessa olisi vihdoin osunut pahusta sydämmeen.

Kuulin sen hampaiden kirskuvan veneenlaidan rautalevyjä vastaan, ja koko otus katosi taas syvyyteen vieden harpuunan mennessään. Mutta pian kellui nelikko jälleen merenpinnalla, ja muutaman silmänräpäyksen perästä näkyi elukan ruumiskin vatsapuoli koholla ilmassa. Vene joutui sen luo, otti sen hinausköyteensä ja suuntasi kulkunsa Nautilusta kohti.

Tarvittiin vahvat väkipyörät hinaamaan saalista laivan yläkannelle. Se painoikin viitisen tonnia ja paloiteltiin kanadalaisen itsensä nähden, joka tahtoi vaarinottaa pienimmätkin yksityiskohdat tässä tärkeässä toimituksessa. Samana päivänä tarjottiin minulle päivälliseksi muutamia viipaleita sen lihasta, jotka kokki oli paistanut mureiksi. Minusta paisti maistui mainiolta ja vei voiton naudanlihastakin.

Huomenissa saimme vielä lisää hienoa lihariistaa Nautiluksen keittiöön. Aluksen kannelle istahti parvi meripääskysiä, jotka ovat Egyptille ominaisia ja joiden tunnusmerkkinä on musta nokka, harmaantäplikäs pää, valkoiset pilkut silmäin ympärillä, harmaat siivet, rinta ja pyrstö, valkoinen vatsanalus ja punaiset jalat. Samoin pyydettiin muutamia tusinoita Niilin sorsia, erittäin hyvänmakuisia lintuja, joiden pää ja kaula ovat valkoiset ja mustantäplikkäät.

Nautilus kulki nyt verkalleen. Huomasin Punaisen meren suolapitoisuuden yhä vähenevän Suezia lähetessämme. Kello 5 aikaan iltapäivällä erotimme pohjoisessa Ras-Muhammedin niemen, joka on Kivisen Arapian (Petrean) niemimaan uloin kärki.

Nautilus poikkesi tällöin Jubal-salmeen, joka johtaa Suezin lahteen. Näin selvästi Ras-Muhammedin nientä vallitsevan korkean vuoren; se oli Horeb, jolta Moses katseli Jumalaa kasvoista kasvoihin.

Kello 6 sivuutti Nautilus, uiden milloin pinnalla, milloin sukelluksissa, etäältä Tor-lahdelman, jonka vesi todella paistoi punertavalta niinkuin kapteeni Nemo oli kertonut. Sitten laskeutui maan päälle yö ja uuvuttava äänettömyys, jota vain toisinaan häiritsi pelikaanien ja joidenkin yölintujen kirkuna, mainingin tyrske rantakallioita vastaan tai jonkun etäisen höyrylaivan potkurin polske.

Kello 8 ja 9 välillä Nautilus kulki muutaman sylen syvyydellä pinnan alla. Arvioni mukaan meidän piti jo olla hyvin lähellä Suezia. Salongin akkunaruutujen läpi näin kallioluodon kuumottavan heijastuskoneemme räikeässä valossa, ja salmi tuntui yhä enemmän kapenevan.

Neljänneksen yli 9 kohosimme jälleen vedenpintaan. Nousin yläkannelle, haluten nähdä salaperäisen tunnelin suun sekä hengittää raitista yöilmaa.

Pian erotin pimeässä heikon ja usvan toisinaan sumentaman valonvälkkeen noin puolentoista kilometrin päästä.

"Vilkkuvalkea!" sanoi joku takanani.

Käännähdin päin ja näin kapteeni Nemon.

"Se on Suezin majakkalaiva", hän sanoi. "Kohta tulemme tunnelin suulle."

"Ei taida olla helppoa päästä sen sisään?"

"Ei ole, herra Aronnax. Sen vuoksi onkin tapanani itse ohjata perämiehen hytistä laivan liikkeitä. Ja jos nyt tahdotte käydä alas, niin painuu Nautilus heti aaltojen alle eikä nouse pinnalle, ennenkun olemme kulkeneet Arapian tunnelin läpi."

Seurasin kapteeni Nemoa alas. Luukut suljettiin, vesisäiliöt täytettiin ja laiva vaipui kymmenen metrin syvyyteen.

Kun aijoin käydä hyttiini, pysäytti kapteeni minut.

"Haluttaisiko teitä tulla kanssani peränpitäjän hyttiini" hän kysyi. "Saatte silloin nähdä vilauksen tästä yhdellä haavaa maan- ja merenalaisesta matkasta."

Hän vei minut keskusportaille, ja niiden keskitasolle tultuamme hän avasi sivuseinässä olevan oven, josta portaat veivät peränpitäjän hyttiin. Tämä sijaitsi, kuten ennen olen maininnut, yläkannen takaosassa.

Hytti oli kaksi metriä taholleen. Sen keskellä oli ruoteliratas, josta ketjut veivät peräsimeen. Joka seinässä oli mykiömäiset lasilevyt, joista peränpitäjä voi katsella ulos joka suuntaan.

Hytti oli pimeä, mutta pian tottuivat silmäni siihen, niin että voin erottaa perämiehen ruotelinsa ääressä. Edessäpäin valaisi vesivuorta kirkkaasti kannen etuosassa oleva heijastuskone.

"Kas nyt on meidän etsittävä kulkutietämme", sanoi kapteeni Nemo.

Peränpitäjän hytti oli sähköjohdoilla yhdistetty konehuoneen kanssa, niin että kapteeni voi silmänräpäyksessä antaa Nautilukselle minkä vauhdin ja suunnan milloinkin halusi. Hän painoi nyt sähkönappulaa, ja potkurin käynti hidastui heti melkoisesti.

Katselin vaitonaisena korkeata, jyrkkää kallioseinää, jonka sivua liu'uimme eteenpäin ja joka jossakin korkealla päittemme päällä kaartui järkkymättömäksi perustaksi kannaksen hiekkakerrokselle. Tunnin mittaan kuljimme vain muutaman sylen päässä tästä seinämästä. Sen raoista ja syvennyksistä kasvoi ulospäin komeita koralliryhmiä, zoophytejä ja leviä, ja suunnattomat äyriäiset ojentelivat suuria saksiaan meitä vastaan.

Kapteeni ei irroittanut katsettaan kompassista, joka vapaasti riippui hytin katosta. Kädenviittauksilla hän antoi käskyjään perämiehelle, joka tarpeen mukaan muutti aluksen suuntaa.

Neljänneksen yli 10 kapteeni Nemo tarttui itse ruoteliin. Edessämme ammotti leveä, syvä ja pimeä kuilu. Nautilus syöksähti rohkeasti sen sisään. Tavaton kohina kuului sen kummaltakin puolen: Punaisen meren vesi siinä virtasi tunnelin rinnettä pitkin Välimereen. Nuolen nopeudella Nautilus seurasi mukana, vaikka koneet kaikista voimistaan työskentelivät taaksepäin.

Tunnelin kapeassa uomassa erotin seinillä vilkkuvia juovia ja tulikipeniä. Sydämmeni sykki haljetakseen.

Kello 10,35 jätti kapteeni Nemo ruotelin perämiehelle ja sanoi minuun päin kääntyen:

"Välimeri!"

Vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa oli Nautilus virran mukana kulkenut Suezin kannaksen alatse.

VI LUKU.

Kreikan saaristo.

Huomenissa, helmikuun 12 p., aamun sarastaessa nousi Nautilus vedenpintaan. Minä ryntäsin yläkannelle. Puolen peninkulman päässä etelässäpäin häämötti Pelusiumin niemen tumma rajaviiva. Virran väkevä vuo oli vienyt meidät yhdestä merestä toiseen. Mutta tuota tunnelia myöten olisi ollut mahdotonta kulkea päinvastaiseen suuntaan.

Kello 7 tienoissa ilmestyivät Ned Land ja Conseil yläkannelle. Nuo erottamattomat ystävykset olivat nukkuneet yönsä makeasti, tietämättä mitään Nautiluksen uroteosta.

"No, herra luonnontutkija", sanoi Ned Land minulle hiukan pilkallisesti, "minnekäs se Välimeri nyt jäikään?"

"Sillä ollaan, arvoisa harpuunamestari", vastasin.

"Hohoo!" huudahti Conseil. "Yölläkö sille ennätettiin?"

"Niin. Viime yön seutuna me muutamassa minuutissa puhkaisimme tuon ylipääsemättömän kannaksen."

"Sitä minä en usko!" vakuutti kanadalainen.

"Siinä teette väärin, mestari Land", sanoin. "Rannikko, jonka näette kaartuvan tuolla etelässä, on Egypti."

Ned Land tirkisteli tarkasti ja kauvan sinnepäin.

"No jo totta tosiaan!" hän huudahti. "Teidän kapteeninne on ensi luokan purjehtija. Nyt siis ollaan Välimerellä! No hyvä. Sittenpä puhelemmekin vähän omasta pikkuasiastamme, mutta niin etteivät syrjäiset kuule."

Arvasin hyvin mihin kanadalainen tähtäsi. Multa siitä huolimatta pidin paraana kuunnella häntä, ja me astuimme kaikki valonheijastajan luo, missä vettä vähimmin roiski päällemme.

"No niin, Ned, nyt kuuntelemme teitä. Mitä teillä on sanomista?"

"Asiani on hyvin yksinkertainen. Nyt olemme Europassa, ja ennenkun kapteeni Nemon päähänpisto lennättää meidät napamerille tahi takaisin Etelämerensaarille, niin ehdotan että puikimme tiehemme hänen paatistaan."

En tahtonut mitenkään asettua vastustamaan seuralaisteni vapaudenhalua, mutta en myöskään omasta puolestani halunnut vielä jättää kapteeni Nemoa. Hänen laivassaan tutustuin joka päivä uusiin valtameren ihmeisiin — milloin minulla enää olisi tarjona sellaista tilaisuutta?

"Ned ystäväiseni", lausuin, "vastatkaa minulle nyt ihan suoraan! Onko teillä todella ollut ikävä tässä laivassa? Kadutteko sitä, että kohtalon oikusta olette konsanaan joutunut kapteeni Nemon valtaan?"

Kanadalainen mietti hetkisen. Sitten hän pani käsivarret ristiin rinnalleen ja vastasi verkalleen:

"Totta puhuen en ollenkaan sure että olen ollut mukana tällä merenalaisella matkalla. Mutta täytyyhän sen kerran loppuakin. Tämä on minun ajatukseni."

"Se loppuukin aikanaan, Ned."

"Missä ja milloin sitte?"

"Missä? Sitä en tiedä. Milloin? Siihenkään en osaa vastata. Tai oikeammin: se loppuu, kun meillä ei ole enään mitään opittavana meren salaisuuksista."

"Mutta mitä ihmettä te sitte oikeastaan toivotte?" kysyi Ned Land.

"Että tilaisuuksia, joita me voimme ja joita meidän tulee käyttää hyväksemme, ilmautuu yhtähyvin kuuden kuukauden kuluttua kuin nytkin."

"Vai niin! Ja missä luulette meidän ehkä olevan kuuden kuukauden päästä, herra luonnontutkija?"

"Ehkäpä vielä täällä — ehkäpä Kiinan vesillä. Tiedättehän että Nautilus on nopeakulkuinen alus. Se kiitää valtamerta myöten yhtä sukkelaan kuin pääsky ilmoja tai pikajuna mantereita pitkin. Se ei pelkää vilkasliikkeisimpiäkään vesiä. Kuka sanoo ettei se voi aikanaan joutua Ranskan, Englannin tai Amerikan rannoille, missä pakoa voi yrittää yhtä hyvällä menestyksellä kuin täälläkin."

"Herra Aronnax", lausui kanadalainen totisesti, "teidän johtopäätöksenne lähtevät vääristä edellytyksistä. Te käytätte puhuessanne säännöllisesti tulevaa aikaa: Silloin olemme täällä! Silloin olemme siellä! Minä puolestani puhun nykyisessä aikamuodossa! Me olemme nyt täällä; käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme!"

Ned Landin kumoamaton ajatuksenjuoksu pani minut ymmälle, enkä minä muutenkaan kärsi mitään kiertelyjä toisilta, saatikka omalta taholtani.

"Ned ystävä", sanoin hänelle, "kuulkaa nyt vastaukseni. Te olette aivan oikeassa; minun päätelmäni eivät kestä teidän todistelujanne. Me emme voi emmekä saa perustaa toivoamme kapteeni Nemon epäilyksenalaiseen hyvänsuopaisuuteen. Meillä on tiedossamme Nautiluksen salaisuudet. Emme voi ajatellakaan että hän hyvällä päästäisi meidät vapauteen; silloinhan häntä itseään uhkaisi se vaara, että ne tulisivat koko maailman tietoon. Sen sijaan meitä vaatii oma järkemme ja turvallisuutemme jättämään Nautilus ensi sopivassa tilaisuudessa oman onnensa nojaan."

"Hyvä, herra Aronnax. Sitä voi sanoa järkipuheeksi."

"Pyydän vain lisätä yhden huomautuksen. On välttämätöntä, että tuo ensi tilaisuus on täysin sovelias ja meille suotuisa. Ensimmäinen pakoyrityksemme on samalla viimeinen meille mahdollinen. Sen täytyy ehdottomasti onnistua, sillä toista tilaisuutta ei meille enään ilmaudu. Siitä kyllä pitää huolen kapteeni Nemo, joka ei koskaan antaisi meille anteeksi ensimmäistä onnistumatonta yritystämme."

"Kaikki tuo on totta", vastasi kanadalainen. "Mutta huomautuksenne soveltuu mihin pakoyritykseen hyvänsä, tapahtuipa sellainen parin vuoden tahi parin päivän perästä. Ratkaisun täytyy olla seuraava: jos ilmautuu suotuisa tilaisuus paetaksemme, niin on meidän käytettävä sitä hyväksemme."

"Aivan niin, Ned. Ja nyt pyydän teidän sanomaan minulle, millainen on mielestänne suotuisa tilaisuus?"

"Sellainen tapaus että Nautilus jonain pimeänä yönä sattuisi lähelle Europan rantaa."

"Koettaisitteko silloin pelastua uimalla?"

"Kyllä, jos olisimme tarpeeksi lähellä rantaa ja laiva kulkisi vedenpinnalla."

"Entä päinvastaisessa tapauksessa?"

"Silloin koettaisin anastaa purren. Minä osaan kulkea sillä. Me astuisimme siihen salakähmää, irrottaisimme kiinnitysruuvit ja nousisimme pintaan ilman että edes peränpitäjäkään huomaisi pakoamme."

"Hyvä, Ned. Ottakaa siis vaaria sellaisesta tilaisuudesta; mutta elkää unohtako että olemme hukassa, jos epäonnistumme."

Näin päättyi tämä keskustelu, josta meille aikanaan koitti varsin vakavat seuraukset. Täytyy vielä sanoakseni, että olosuhteet kanadalaisen suureksi harmiksi näyttivät muodostuvan sellaisiksi kuin ennustin. Epäilikö kapteeni Nemo meitä tultuamme näille vilkasliikkeisille vesille, vai tahtoiko hän vain muuten salata itsensä Välimertä kyntäviltä epälukuisilta aluksilta? Sitä en tiedä; mutta enimmäkseen kulki Nautilus vain etäällä rannikoista ja hyvin syvällä. Kreikan saariston ja Vähän Aasian välillä emme tavanneet pohjaa edes 2,000 metrinkään syvyydessä.

Ja vain tällä tapaa sain minä tutustua ensimmäiseen vastaansattuvaan klassillisen Arkipelaagin saarista, Sporaadeihin kuuluvaan Karpathokseen. Näin siitä ainoastaan sen graniittiperustukset salongin lasiruutujen lävitse. Tämä saari, jolla Protaios muinen kaitsi Neptunon karjoja, on nykyiseltä nimeltään Skarpanto ja sijaitsee Rhodoksen ja Kreetan välillä.

Seuraavana päivänä, helmikuun 14:ntenä, päätin käyttää osan päivän hetkistä tutkiakseni Arkipelaagin kalastoa; mutta jostakin syystä pysyivät salongin akkunaluukut tiukasti kiinni. Määrätessämme Nautiluksen asemaa olin huomannut sen kulkevan Kandiaa eli Kreetaa kohti. Sinä ajanhetkenä, jolloin olin astunut Abraham Lincolniin, oli koko saari noussut kapinaan turkkilaisten hirmuvaltaa vastaan. Mutta miten kapina sittemmin oli luonnistunut, se oli minulle tuiki tuntematonta; eikä kapteeni Nemo, joka oli lopettanut kaiken yhteyden maankamaran asukkaiden kanssa, tietystikään ollut oikea mies ilmoittamaan minulle asianlaitaa.

En senvuoksi viitannutkaan koko tapaukseen, kun illalla istuin hänen kanssaan kahdenkesken salongissa. Muutenkin hän minusta tuntui tavallista vaitonaisemmalta ja miettiväisemmältä. Jostakin syystä hän kuitenkin antoi määräyksen että akkunaluukut avattaisiin; ja kävellen edestakaisin yhdeltä luukulta toiselle katseli hän tarkasti vesivuoria kummallakin puolellamme. Mitä hän etsi? Mistäpä sen olisin arvannutkaan; tyydyin vain tähystelemään vilkasta kalamaailmaa edessäni. Silmäni eivät väsyneet ihailemaan niiden monikiuhtavia muotoja ja helakoita värejä, kunnes yht'äkkiä minua kohtasi odottamaton näky.

Meren keskellä näkyi mies, sukeltaja arvatenkin, ainoana pukunaan nahkavyö ja siinä kukkaro. Se ei ollut mikään aaltojen ajelema kuollut ruumis, vaan elävä ihminen, joka ui voimakkain vedoin syvällä vedessä, kadoten tuon tuostakin näkyvistäni pinnalle hengittääkseen ja sukeltaen taas alas.

Minä käännyin nopeasti kapteenin puoleen ja huudahdin liikutettuna:

"Ihminen! Haaksirikkoinen! Hänet täytyy pelastaa mihin hintaan hyvänsä!"

Kapteeni ei vastannut mitään, vaan tuli luokseni akkunaruudun ääreen.

Mies läheni alustamme ja painaen kasvonsa ruutuun katseli meitä.

Suureksi ällistyksekseni kapteeni antoi hänelle merkin. Sukeltaja vastasi siihen, jonka jälkeen hän kohosi pintaan eikä enää näyttäytynyt.

"Elkää olko levoton", sanoi kapteeni minulle. "Se oli Nikolaos Kap Matapanista, liikanimeltä Kalastaja. Hän on yleisesti tunnettu Kyklaadeilla. Mainio sukeltaja muuten! Vesi on hänen elementtinsä, jossa hän oleksii enemmän kuin maalla, sillä hän toimittaa uiden asioita saarelta toiselle, aina Kreetaan asti."

"Tunnetteko hänet, kapteeni?"

"Miksikäs en, herra Aronnax?"

Tämän sanottuaan hän meni salongin vasemmalla seinämällä olevan eräänlaisen kassakaapin luo. Kaapin vieressä näin raudoitetun arkun, jonka kannessa olevaan vaskilevyyn oli piirretty Nautiluksen alkukirjain ja sen alla kapteeni Nemon tunnuslause: Mobilis in mobile.

Minun läsnäolostani välittämättä hän avasi kaapin, jossa oli iso joukko metalliharkkoja.

Nämä harkot olivat kultaa! Mistä kapteeni saikaan moisen määrän tätä kallista metallia, jonka arvoa en uskaltanut käydä laskemaankaan? Ja mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää?

En virkkanut sanaakaan. Minä vain katsoin. Kapteeni otti harkon toisensa jälkeen ja pani ne arkkuun, kunnes se tuli täyteen. Arvioin sen sisällyksen 1,000 kiloksi, joka vastasi viittä miljoonaa markkaa.

Kapteeni lukitsi arkun huolellisesti ja kirjoitti sen kanteen osotteen uuskreikkalaisilla kirjaimilla, kuten minusta näytti.

Sitten hän painoi sähkönappulaa. Neljä miestä astui sisään ja työnsi vaivoin arkun salongista käytävään. Ovi sulkeutui, ja hetken perästä kuului kuinka arkkua väkipyörillä hinattiin rautaportaita ylöspäin.

Samassa tuokiossa kapteeni Nemo kääntyi puoleeni.

"Sanoitteko jotakin, professori?" hän kysyi.

"En mitään, kapteeni."

"Siinä tapauksessa pyydän toivottaa teille hyvää yötä, herra Aronnax."

Näin sanoen hän lähti ulos salongista.

Mikäpäs siinä auttoi minunkaan muu kuin vetäytyä hyttiini, kovasti aprikoiden asiaa kuten saattaa uskoa. Koetin nukkua, mutta turhaan. Etsin mielessäni jotain yhteyttä sukeltajan odottamattoman ilmautumisen ja kullalla täytetyn arkun välillä. Kohta tunsin jytinää ja keikkumista, josta päätin Nautiluksen nousevan alemmista vesikerroksista ylös merenpintaan.

Sitten kuulin askelten töminää yläkannelta. Ymmärsin että vene irrotettiin ja laskettiin veteen. Kaksi tuntia myöhemmin uudistui sama kolina. Vene hinattiin ylös ja sijoitettiin kuurnaansa, jonka jälkeen Nautilus jälleen painui aaltojen alle. Nuo miljoonat olivat siis lähetetyt määräpaikkaansa. Mihin Europan kolkkaan? Ken oli niiden vastaanottaja?

Seuraavana päivänä kerroin Conseilille ja kanadalaiselle yön tapahtumista. He joutuivat yhtä paljon ihmeisiinsä kuin minäkin.

"Mutta mistä vietävästä hän ottaa nuo miljoonat?" huudahti kanadalainen.

Siihen en voinut vastata mitään. Aamiaisen syötyäni menin salonkiin ja istahdin työskentelemään. Aina kello 5:teen asti järjestelin ja korjailin muistiinpanojani: Mutta silloin — aivankuin johtuen kiihottuneesta mielentilastani — tuntui salongissa niin ankaraa kuumuutta, että minun oli pakko riisua päällysvaatteeni. Se oli merkillistä, sillä emmehän enää olleet troopillisilla seuduilla, eikä Nautilus muutenkaan syvällä veden sisässä kulkien kärsinyt lainkaan lämpömäärän muutoksista. Katsahdin manometriin. Se osotti 60 metrin syvyyttä, minne ilmanlämpö ei mitenkään enää voinut vaikuttaa.

Koetin jatkaa työtäni, mutta kuumuus kävi viimein vallan sietämättömäksi.

"Olisikohan laivassa tulipalo?" arvelin itsekseni.

Aijoin juuri lähteä salongista, kun kapteeni Nemo astui sisään. Hän läheni lämpömittaria, tutki sitä ja sanoi sitten minulle:

"Kaksiviidettä astetta."

"Minä huomasin sen, kapteeni", vastasin; "ja jos tätä lämpöä vielä lisäytyy, ei täällä enää voi olla."

"Oh, herrani, lämpö lisäytyy vain siinä tapauksessa että itse tahdomme."

"Voitteko mielenne mukaan järjestää meren lämpöä?"

"En; mutta minä voin poistua kauvemmaksi lieden luota, josta sitä leviää."

"Tuleeko lämpö siis jostakin erityisestä kohdasta ulkoapäin?"

"Niin tulee; me kuljemme kiehuvan kuumassa vesivirrassa."

"Onko se mahdollista?"

"Katsokaa itse!"

Luukut avattiin, ja minä näin meren Nautiluksen ympärillä aivan valkoisena. Rikkihöyrypilviä leiskahteli veden läpi, joka kiehui kuin tulella olevassa kattilassa. Laskin käteni ruudulle, mutta sain heti vetää sen takaisin, sillä lasi oli aivan kuuma.

"Missä nyt olemmekaan?" kysyin.

"Santorini-saaren läheisyydessä; siinä salmessa, joka erottaa toisistaan Nea-Kamennin ja Palea-Kamennin. Tahdoin näyttää teille vedenalaisen tulivuorenpurkauksen."

"Minä luulin että nuo saaret olivat jo valmiiksi muodostuneet", huomautin.

"Mitään ei voi sanoa valmiiksi muodostuneeksi näillä tuliperäisillä seuduilla", vastasi kapteeni Nemo, "missä maanalainen tuli alituisesti koskettelee ja toiseksi muodostelee maankuorta. Uusia saaria nousee sen vaikutuksesta yhäti meren kohdusta, ja entisiä yhtyy toisiinsa. Tyynessä meressä synnyttävät likoeläimet uusia maita ja mantereita; täällä se tapahtuu maanalaisen tulen toimesta. Katsokaahan, professori, mikä toiminta syvällä aaltojen alla tapahtuukaan."

Palasin jälleen akkunaruudun ääreen. Nautilus ei liikkunut ollenkaan. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi. Meri oli käynyt valkoisesta punaiseksi, mikä värinmuutos johtui jostakin rautasuolasta. Vaikka akkunaluukut ja ovet salongissa olivat ilmanpitävästi suljetut, levisi siellä tukahuttava rikinhaju; ja minä näin tulipunaisia liekkejä, jotka himmensivät sähkölamppujen valonkin.

Olin kuin löylykylvyssä, hikoilin, olin tukahtua, melkein kiehumaisillani.

"Nyt emme voi enää viipyä tässä suopakattilassa", ähkyin kapteenille.

"Ei se järkevätä olisikaan", vastasi kapteeni yksikantaan.

Hän antoi käskynsä. Nautilus kääntyi ja jätti jälelleen tuon sulatusuunin, jota sekään ei voinut rankaisematta uhmata. Neljännestunnin perästä hengitimme jo vapaasti vedenpinnalla.

Mieleeni juolahti, että jos Ned Land näillä vesillä olisi valinnut karkaamistilaisuuden, niin emme olisi hengissä päässet tuosta tulimerestä.

Seuraavana päivänä, helmikuun 16:ntena, jätimme tämän Välimeren osan, joka Rhodos-saaren ja Aleksandrian välillä on aina 3,000 metriäkin syvä; ja sivuutettuaan matkan päästä Kerigon ja Kap Matapanin purjehti Nautilus nyt ulkopuolella Kreikan saariston vesiä.

VII LUKU.

Välimeren päästä päähän kahdeksassaviidettä tunnissa.

Välimeri, tuo sininen meri ennen kaikkia muita, vanhain juutalaisten "suuri meri", kreikkalaisten "meri", roomalaisten "meidän meri"; rantamillaan oranssipuita, myrttipensaita, aloekasveja, kaktuslajeja ja meripiinioita; ryhmyisten vuorten saartama; yllään puhdas ja kirkas ilma, mutta allansa maanalaisen tulen alati möyryävä ahjo — tämä meri on todellinen taistojen tanner, jolla Neptunus ja Pluto yhäti kamppailevat maailmanherruudesta! "Sillä, sen rannoilla ja vesillä ihminen saa uusia voimia maapallon vahvistavimmassa ilmastossa", sanoo Michelet.

Mutta niin kaunis kuin Välimeri onkin, ennätin vain saada pikaisen yleissilmäyksen tästä altaasta, jonka vesimäärä peittää kahden miljoonan neliökilometrin laajuisen pinnan. Kapteeni Nemon persoonallisesta asiantuntemuksesta ei minulla myöskään ollut mitään apua, sillä tuo salamyhkäinen henkilö ei näyttäytynyt kertaakaan nopealla matkallamme tämän meren päästä päähän. Minä arvioin sen väylän pituuden, jonka Nautilus kulki Välimeren sinisten aaltojen alitse, likimäärin 250 peninkulmaksi, ja sen matkan me suoritimme kaksi kertaa neljässäkolmatta tunnissa. Lähdettyämme aamulla helmikuun 16:ntena Kreikan vesiltä olimme ennen auringonnousua 18 p:nä kulkeneet Gibraltarin salmen lävitse.

Huomasin selvästi, ettei kapteeni Nemoa miellyttänyt tämä Välimeri, jonka rantamaita hän juuri tahtoi välttää.[17] Sen aallot ja tuulet toivat hänelle liian paljon ikäviä muistoja, kenties sisäisiä kärsimyksiäkin. Hänen täytyi tulla täällä toimeen ilman sitä liikuntavapautta, jonka valtameret soivat hänelle, eikä hänen Nautiluksensa tuntenut itseään turvalliseksi Europan ja Afrikan liian läheisten rantojen välissä.

Niinpä olikin kulkunopeutemme tällöin viisikolmatta solmuväliä tunnissa. Hyvin ymmärrettävästi täytyi siis Nedinkin suureksi ikäväksensä luopua kaikista karkaamisajatuksista. Hän ei voinut laskea vesille ja käyttää hyväkseen laivan purtta, kun kuljimme 12—13 metrin nopeudella sekunnissa. Se olisi ollut samallainen hullunyritys kuin jos olisi hypännyt alas yhtä nopeasti kiitävästä pikajunasta. Eikä laivamme noussut vedenpintaan muulloin kuin yönaikaan uudistamaan ilmavarastoaan, ja sen kulku ohjattiin yksinomaan kompassin ja lokikirjan avulla.

En siis nähnyt tämän meren vedensisäisistäkään nähtävyyksistä enempää kuin pikajunan matkustaja näkee ohikiitävistä maisemista, nimittäin etäisiä kuvia näköpiirin reunalta, mutta ei lainkaan lähinnä olevia esineitä, jotka suhahtavat ohitse salamannopeudella. Kuitenkin voimme Conseil ja minä salongin isoista akkunoista huomata muutamia Välimeren kalalajeja, jotka voimakkailla evillään voivat lyhyen tuokion seurata Nautiluksen kupeilla.

Keskellä vesivuorta sivuillamme, jota sähkövalo kirkkaasti valaisi, puikkelehti jättiläisrauskuja aivankuin levitettyjä hartiahuiveja, ollen vatsanpuolelta valkoiset ja selästä täplikkään tummanharmaat. Neljän metrin pituiset haikalat, joita sukeltajat täällä kovin pelkäävät, kilpailivat keskenään nopeudessa. Kultakaloja Sparus-sukua tapasi yli metrin mittaisiakin, kimaltelevina hopean- ja sinihohtoisessa väriupeudessaan, joka jyrkästi erosi niiden synkänvärisistä evistä; nämä kalat, jotka muinoin olivat pyhitetyt Venukselle, ovat erittäin hyvälihaisia ja ovat säilyttäneet alkuperäisen kauneutensa monien geoloogisten aikakausien halki. Muhkeat sammet, pituudeltaan 8—10 metriä, uivat kilpaa haikalojen kanssa, vaikkeivät pitkältä leikissä kestäneetkään. Ne oleskelevat kaikissa merissä, nousevat keväisin virtaa ylöspäin suuriin jokiin kuten Wolgaan, Tonavaan, Po'hon, Loireen, Oderiin, ja elävät sillistä, makrillista, lohesta ja turskasta; jo Lukulluksen päivinä oli sen liha herkkuruokaa. Mutta eniten ihailin makrillinsukuista tonnikalaa, joka seuraa laivoja etsien niiden varjossa suojaa troopillisen auringon hehkulta. Väsymättä katselin sen sileätä, sukkulanmuotoista ruumista, joka on selältä mustansininen ja alta hopealta välkkyvä sekä varustettu pienellä päällä, harvinaisen voimakkailla rintaevillä ja syvään sisäänuurretuilla pyrstöevillä; se voi kasvaa viidenkin metrin pituiseksi.

Zoophytien eli kasvinnäköisten vesieläinten näimme etenkin Sisilian ja Tunisin rannikon välillä, missä merenpohja — samoin kuin Gibraltarin ja Ceutan välillä — kohoo äkkijyrkäksi vedenalaiseksi harjuksi, muodostavan kokonaisia eläviä puutarhoja. Siellä oli monenlaisia sieniä, merimakkaroita, merililjoja, joiden punertavat ripset värjäsivät veden laajalta purppurankarvaiseksi, auringonspektrin värisiä merikurkkuja ynnä meritähtiä.

Helmikuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä hiipi Nautilus varovasti äskenmainitun rajaharjun yli ja saapui Välimeren toiseen isoon altaaseen, jonka suurin syvyys on 3,000 metriä. Täällä loppuivat kaikki äskeiset katseltavat; tuskin huomasimme enää isompia kalojakaan, kun ne varjojen tavoin kiitivät ohitsemme. Potkurinsa avulla liiti Nautilus näet viettävää pohjarinnettä alaspäin meren syvimpiin kohtiin.

Mutta siellä tarjoutui toisia nähtävyyksiä, syvästi liikuttavia ja hirvittäviä laadultaan. Kuljimme näet siinä Välimeren osassa, jossa haaksirikkoja tapahtuu tuhkatiheään. Kuinka monta laivaa onkaan kadonnut tietymättömiin Algierin rannikon ja Provencen välillä! Tällä pikaisella matkallamme syvissä vesikerroksissa näin merenpohjalla suuren joukon hylynjätteitä, joista toiset olivat korallien, toiset ruosteen ja mudan peittämiä; täynnänsä ankkureita, tykkejä, luoteja, teräsköysiä, potkurinpalasia, koneenosia, rikkinäisiä silinterejä, pohjattomia höyrykattiloita sekä emäpuita hankoineen, jotka osaksi uiskentelivat mädäntyneinä vesikerroksissa, osaksi seisoivat pystyssä tai pohjaan kaatuneina.

Minä huomasin että Välimeren pohja täyttyi laivanhylyistä yhä enemmän sitä mukaa kuin Nautilus lähestyi Gibraltarin salmea. Afrika ja Europa vetäytyivät yhä lähemmäksi toisiaan; ja juuri tuossa kapeassa salmessa ovat laivojen yhteentörmäykset lukuisimmat.

Mutta nopeasti ja välinpitämättömästi kiiti Nautilus täysin konein eteenpäin kaikkien näiden surullisten haaskojen ohi. Helmikuun 18 p. kello 3 aamulla se saapui Gibraltarin salmeen.

Tässä salmessa on kaksi virtaa: ylempi, joka on tunnettu jo kauvan aikaa sitten ja joka vie valtameren vedet Välimeren altaaseen; ja toinen alempi virta, joka käy päinvastaiseen suuntaan ja jonka olemassaoloa on hyvillä syillä voitu päätellä. Sillä Välimeren veden, jota alituisesti lisäävät sekä Atlantin aallot että sen kaikkien jokisuistamojen vedet, pitäisi joka vuosi kohota keskitasonsa yli, koska sen haihtuminen on vallan mitätön. Multa niin ei kuitenkaan tapahdu; ja sen nojalla on voitu olettaa löytyväksi toinen, alempi virta, jonka kautta ylitäytinen Välimeri luovuttaa liikavetensä Atlantin valta-uomaan.

Niin onkin todella laita; ja tätä alempaa, edelliselle vastakkaista virtaa käytti Nautilus nyt hyväkseen. Se sukeltautui nopeasti ahtaan salmen lävitse. Silmänräpäyksen ajan vilahti silmääni Herkuleen temppelin ihanat jäännökset, jotka Pliniuksen kertomuksen mukaan vajosivat meren pohjaan yhdessä sitä kannattavan saaren kanssa; ja muutaman minuutin jälkeen me jo kelluimme Atlantin valtameren aalloilla.

VIII LUKU.

Vigo-lahti.

Atlantti! Valtava vesilakeus, jonka pinta on 64 miljoonaa neliökilometriä laaja, pituus 14,400 kilometriä ja keskimääräinen leveys 4,400 kilometriä. Perin tärkeä meri, joka oli melkein tuntematon vanhanajan kansoille, lukuunottamatta foinikialaisia ja heidän jälkeläisiään kartagolaisia, noita muinaisia vastineita uudemman ajan hollantilaisille, jotka kauppamatkoillaan noudattivat Europan ja Afrikan länsirantoja. Valtameri, jonka suunnattomaan altaaseen vetensä tuovat maailman suurimmat virrat: La Plata, Orinoko, Amazon, Mississippi, St. Lawrence, Kongo, Niger, Senegal, Elbe, Loire ja Rhein, joista toiset kulkevat maapallon villimpäin, toiset viljellyimpäin seutujen halki. Ihana vesiaukea, jolla lakkaamatta kulkee laivoja mastoissaan kaikkien kansakuntain lippuja ja jonka äärimmäisinä rajapyykkeinä ovat sellaiset merimiesten pelkäämät nokat kuin Kap Horn ja Hyväntoivonniemi.

Nautilus halkoi nyt panssarikeulallaan sen aaltoja, suoritettuaan kolmessa ja puolessa kuukaudessa liki 5,000 peninkulman matkan; matkan joka on pitempi kuin mikään maapallon valtaviivoista. Minnehän nyt tulimmekaan kääntymään; mitä kohtaloita varasi meille tulevaisuus hämärässä kohdussaan?

Gibraltarin salmesta lähdettyään pysyttelihe laivamme avoimella merellä. Se nousi jälleen vedenpinnalle, joten saimme joka päivä nauttia kävelyistä yläkannella. Minä nousin sinne Ned Landin ja Conseilin kera. Vajaan kahden peninkulman päässä häämötti epäselvästi Kap St. Vincente, joka on Espanjan niemimaan lounaisin kärki. Etelästä kävi navakka kokkapurjetuuli. Meri kohisi ja kuohui, niin että Nautilus keikkui kovin. Oli miltei mahdotonta pysytellä yläkannella, jota lakkaamatta valelivat mahdottomat ärjyaallot. Menimme senvuoksi jälleen alas hengitettyämme keuhkomme täyteen raitista, suolaista meri-ilmaa.

Minä kävin hyttiini ja Conseil samaten makuusuojaansa, mutta kanadalainen seurasi perässäni hyvin miettiväisen näköisenä. Nopea matkamme Välimeren poikki oli estänyt häntä panemasta suunnitelmaansa toimeen, eikä hän nyt salannutkaan harmiansa.

Suljettuaan huoneeni oven hän kävi istumaan ja katseli minua siunaaman aikaa vaitonaisena.

"Ned ystävä", lausuin, "minä ymmärrän ajatuksenne, mutta ettehän voi moittia itseänne mistään. Mieletöntä olisi ollutkin miettiä pakoa sellaisella matkalla kuin meillä Välimerellä oli."

Ned Land ei vastannut mitään. Hänen yhteenpuserretut huulensa ja rypistyneet kulmakarvansa osottivat hänen jälleen hautovan jotain itsepäistä tuumaa.

"Mutta", jatkoin, "sittekään ei meidän vielä kannata antautua epätoivoon. Me kuljemme nyt Portugalin rannikkoa pitkin. Kaukana eivät ole Ranskan ja Englanninkaan rannikot, joilla helposti voimme löytää pakopaikan. Jos Nautilus Gibraltarin salmesta lähdettyään olisi suunnannut kulkunsa eteläänpäin, olisimme tulleet vesille missä mantereet ovat kaukana; ja silloin olisin minäkin alkanut epäillä. Mutta nythän tiedämme ettei kapteeni Nemo karta sivistyneen maailman seutuja; ja minä luulen että muutaman päivän perästä voitte toimia aivan turvallisesti."

Ned Land tähysteli minua vielä itsepintaisemmin. Vihdoin hän lopetti vaitiolon ja sanoi:

"Tänä iltana me yritämme."

Minä kavahdin pystyyn. Täytyy myöntääkseni etten ollut odottanut häneltä semmoista vastausta. Olisin tahtonut väittää vastaan, mutta en löytänyt sanoja.

"Me sovimme keskenämme että vartoisimme suotuisata hetkeä", hän jatkoi. "Tämä hetki on nyt tullut. Tänä iltana tulemme vain moniaan kilometrin päähän Espanjan rannikolta. Yö on pimeä, tuuli käy mereltä päin. Olette antanut minulle lupauksenne, herra Aronnax, ja minä luotan teihin."

Kun yhä vaikenin, nousi kanadalainen pystyyn ja läheni minua.

"Tänä iltana kello 9 se tapahtuu", hän sanoi. "Olen jo käskenyt Conseilin pitämään varansa. Siihen aikaan on kapteeni sulkeutunut hyttiinsä ja on arvatenkin jo käynyt levolle. Eivät koneenkäyttäjät eivätkä muutkaan laivamiehet voi huomata meitä. Conseil ja minä käymme keskusportaille. Te, professori, odotatte merkkiäni kirjastohuoneessa, parin askeleen päässä meistä. Airot, masto ja purje ovat purressa. Onpa minun onnistunut viedä sinne vähän ruokavarojakin. Olen sitäpaitsi hankkinut itselleni ruuviavaimen, jolla kierrän auki purtta laivankyljessä pitelevät ruuvit. Kaikki on siis varattu valmiiksi täksi illaksi."

"Meri käy kovasti", virkoin.

"Myönnän sen, mutta sen tukaluuden voi sulattaa. Vapaudesta mielellään maksaakin jotain. Muuten on pursi vakavakulkuinen, ja muutaman kilometrin purjehdus kovallakin tuulella ei merkitse suuria. Kenpä tietää vaikka alus huomenna olisi sadan kilometrin päässä rannasta avoimella merellä. Toivokaamme että olosuhteet ovat meille suotuisat, niin että kello 10 ja 11 välissä joko laskemme maihin tahi ei meitä enää ole. Jumalan avulla siis yritämme tänä iltana!"

Näin sanoen kanadalainen poistui ja jätti minut jotenkin ymmälle. Olin kuvitellut että ratkaisevan hetken tullen saisin tarpeeksi miettimisaikaa. Itsepäinen seuralaiseni ei nyt suonut minulle sellaista. Ja mitäpä muuten olisinkaan voinut sanoa hänelle? Ned Land oli satakertaisesti oikeassa. Tämä tilaisuushan oli tavallaan aivan oivallinen pakoyrityksen toimeenpanemista varten, ja tietysti käytti hän sitä hyväkseen. Voinko minä nyt todellakaan rikkoa antamani kunniasanan ja ottaa niskoilleni vastuun siitä, että toverieni henki ja tulevaisuus joutuisi vaaraan minun tieteellisten harrastusteni takia? Ja eikö kapteeni Nemo jo huomenna saattaisi kuljettaa meidät kauvaksi kaikesta mantereen nimellisestä?

Tällä hetkellä ilmoitti minulle vahva, viheltävä ääni, että vesisäiliöitä par'aikaa täytettiin ja että Nautilus oli painumassa syvälle Atlantin aaltojen alle.

Minä jäin hyttiini, sillä en halunnut tavata kapteenia, joka olisi voinut helposti huomata mielenliikutukseni. Vietin täten yksikseni hyvin kolkon päivän. Tunsin vuoroon halua saavuttaa jälleen vapauteni ja itsemääräämisvaltani, vuoroon katkeruutta sen johdosta että minun nyt piti iäksi sanoa jäähyväiset tälle ihmeelliselle alukselle ja jättää päättämättä kaikki tieteelliset tutkimukseni. Noiden pitkien tuntien kuluessa olin milloin näkevinäni itseni ja toverini turvassa mantereella, milloin yllätin ajatukseni toivomassa että jokin arvaamaton sattuma estäisi Ned Landia panemasta aijettaan täytäntöön.

Kahdesti kävin salongissa katsomassa kompassista, lähenikö Nautilus todella Portugalin rannikkoa vai etäytyikö se siitä avoimelle merelle päin. Ei, alus pysyttelihe edelleen Portugalin vesillä, pitäen keulansa yhä suunnattuna pohjoista kohti.

Minun täytyi siis tehdä päätökseni ja valmistua pakenemaan. Matkavarukseni eivät tuottaneet hankaluutta: muuta kuin muistiinpanoni ei minulla ollut mukaanpantavana.

Monet kerrat pohdin mielessäni, mitä kapteeni Nemo oikein tulisi ajattelemaan pakomme johdosta ja mitä hän tekisi siinä tapauksessa, että se epäonnistuisi tahi keksittäisiin ennen aikojaan. Minulla itselläni ei ollut mitään syylä valittaa hänen kohteluaan vastaan; päinvastoin. Ei liene kukaan ihminen tällaisessa tapauksessa osottanut toiselle vierasvaraisuuttaan niin alttiisti ja pakottomasti kuin hän. Eikö minua siis voitaisi moittia kiittämättömäksi, kun tällä tapaa saatoin jättää hänet? Mutta eihän toiselta puolen mikään vala eikä lupaus kiinnittänyt meitä häneen. Olosuhteiden pakkoon — eikä kunniansanaamme — hän luotti kahlehtiessaan meidät ainaiseksi läheisyyteensä. Ja tuo hänen avoimesti ilmaisemansa aikomus pidättää meitä elinkautisessa vankeudessa — eikö se oikeuttanut meitä käyttämään jokaista tilaisuutta paetaksemme?

En ollut nähnyt kapteenia sen jälkeen kuin olimme käyneet Santorini-saaren läheisyydessä. Koettelin nyt tarkata hänen askeleitaan hytistään, joka oli aivan minun suojani vieressä. Mutta sieltä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hytti oli aivan tyhjä.

Päivällinen tarjottiin kuten tavallisesti suojassani. Minulla ei ollut erikoista ruokahalua; olin liiaksi jännitetty ja mietteissäni. Kello 7 nousin pöydästä. Sata kaksikymmentä minuuttia — minä laskin ne — oli vielä jälellä siihen asti kuin tapaisin Ned Landin. Levottomuuteni yhä kasvoi, minä en voinut pysyä paikoillani. Tahdoin vielä kerta käydä salongissa, luoda viime silmäyksen tuohon museoon, jossa olin viettänyt niin monia rattoisia ja opettavaisia hetkiä.

Salongin läpi astuessani tulin sattumalta ovelle, joka vei kapteenin hyttiin. Suuresti hämmästyin kun näin sen olevan raollaan. Kavahdin vaistomaisesti taaksepäin. Jos kapteeni Nemo oli huoneessaan, näkisi ja kuulisi hän minut. Mutta kun en kuullut sieltä hiiskahdustakaan, lähenin jälleen ovea. Huone oli tyhjä. Avasin oven seljälleen ja astuin sisään. Yhä samaa kolkkoa, luostarintapaista äänettömyyttä.

Silmääni sattui muutamia kuvia seinällä, joihin en ensi käynnilläni tullut kiinnittäneeksi huomiota. Ne olivat kaikki muotokuvia suurista historiallisista henkilöistä, joiden elämä oli ollut yhtämittaista uhrautumista jonkun yleisinhimillisen aatteen eteen: Kosciusko, Puolan sankari; Botzaris, uuden Hellaan Leonidas; O'Connell, Irlannin puolustaja; Washington, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain perustaja; Manin, Italian vapausliikkeen alkaja; Lincoln, jonka orjuudensuosijan luoti oli surmannut; ja vihdoin John Brown, mustan rodun vapauttamisen marttyyri, riippuvana hirsipuussaan.

Mikä side yhdistikään kapteeni Nemon näihin sankarisieluihin? Voiko tämä kuvakokoelma paljastaa minulle hänen elämätään verhoavan salamyhkäisyyden? Oliko hän sorrettujen kansain puolustaja, orjarotujen vapauttaja? Oliko hänellä ollut osansa vuosisadan valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kumousliikkeissä…

Kello löi äkkiä 8. Vasaran ensi lyönti vieteriin vavahdutti minut unelmistani. Syöksähdin hytistä jälleen salonkiin.

Silmäni osuivat kompassiin. Se osotti meidän yhä kulkevan pohjoista kohti. Loki näytti melkoista nopeutta, manometri noin 60 metrin syvyyttä. Olosuhteet tuntuivat siis suosivan kanadalaisen yritystä.

Menin huoneeseeni ja pukeuduin lämpimiin vaatteisiin: saukonnahkaiseen lakkiin, hylkeennahalla vuorattuun takkiin ja pitkävartisiin merisaappaisiin. Olin nyt täysin valmis ja vartosin sovittua merkkiä. Vain potkurin kumina häiritsi syvää äänettömyyttä laivassa. Kuuntelin ja teroitin korviani. Kellon ollessa muutamia minuuttia vaille 9 panin korvani kapteenin hytin ovelle. Sieltä ei kuulunut mitään. Lähdin salongin kautta kirjastoon. Yhä sama hiljaisuus ja puolihämärä. Asetuin keskusportaille vievän oven viereen ja odottelin Ned Landin merkkiä.

Silloin alkoi potkurin kumina hiljentyä ja taukosi viimein tykkänään. Mitä tämä merkitsi? Suosiko vai estikö se Ned Landin aijetta? En kyennyt siihen vastaamaan.

Äkkiä tuntui heikko täräys; minä ymmärsin että Nautilus oli pysähtynyt merenpohjalle. Levottomuuteni nousi äärimmilleen. Kanadalaisen merkinantoa ei kuulunut. Tunsin halua mennä hänen puheilleen ja pyytää häntä luopumaan yrityksestään. Tunsin ettei Nautilus kulkenut entiseen tapaansa…

Samassa aukeni salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään. Hän huomasi minut ja sanoi pitemmittä puheitta kohteliaasti:

"Ah, herra professori, teitä juuri etsin. Oletteko perillä Espanjan historiassa?"

Vaikka tuntisikin oman maansa historian niinkuin viisi sormeansa, niin ei tällaisessa mielentilassa olisi voinut kertoa siitä sanaakaan, saatikka sitten vieraan maan historiasta.

"No, herra professori", toisti kapteeni, "ettekö kuullut kysymystäni? Oletteko perehtynyt Espanjan historiaan?"

"En erittäin", vastasin.

"Kas vain, oppineillakin miehillä on joskus lisää opittavana. Käykäähän istumaan, niin kerron teille merkillisen tapauksen tämän maan historiasta."

Kapteeni heittäytyi sohvaan, ja minä istahdin koneellisesti hänen viereensä puolihämärässä salongissa.

"Herra professori", sanoi hän, "kuunnelkaa nyt tarkasti minua. Tämä kertomus tulee tavallaan teille mielenkiintoiseksi, sillä siitä saatte vastauksen erääseen kysymykseen, jota epäilemättä ette ole voinut muuten ratkaista."

"Minä kuuntelen", vastasin tietämättä mihin puhetoverini oikein tähtäsi.

"Luvallanne, professori", alotti kapteeni, "siirrymme vuoteen 1702. Tiedätte että Ludvig XIV, joka luulotteli voivansa kuninkaallisella viittauksellaan vaivuttaa Pyreneat maan sisään, oli pakottanut espanjalaiset ottamaan kuninkaakseen hänen sukulaisensa Anjoun herttuan. Tämä ruhtinas, joka Filip V:nnen nimellä hallitsi enemmän tai vähemmän kehnosti, sai ulkomailla osakseen vahvaa vastustusta.

"Vuotta aikaisemmin olivat näet Hollannin, Itävallan ja Englannin hallitsijat tehneet Haagissa keskenään liiton riistääkseen kruunun Filip V:nneltä ja antaakseen sen eräälle Itävallan arkkiherttualle, jota jo ennakolta ruvettiin nimittämään Kaarlo VII:nneksi.

"Espanjan täytyi nyt ruveta kestämään tämä vastamyrsky. Mutta sillä maalta puuttui silloin melkein tykkänään sotaväkeä ja merivoimia. Rahoja niiden pestaamiseen oli kumminkin tulossa, jos nimittäin useat jo Amerikasta lähetetyt, kullalla ja hopealla lastatut laivat pääsisivät tulemaan Espanjan satamiin. Vuoden 1702 lopulla odotettiin juuri yhtä sellaista laivastoa, jota suojelemaan Atlantilla risteileviltä vihollislaivastoilta Ranska oli lähettänyt kolmekolmatta sotalaivaa amiraali Château-Renaudin johdolla.

"Aarrelaivaston oli määrä mennä Cadiziin; mutta kuultuaan englantilaisten laivojen väijyvän siellä päin päätti amiraali poiketa johonkin ranskalaiseen satamaan. Laivaston espanjalaiset päälliköt panivat kuitenkin vastalauseen; he tahtoivat laskea Espanjan rannikolle, ja jollei Cadiziin voitu päästä, niin oli koetettava Vigo-lahteen, joka sijaitsee maan luoteisrannalla ja joka ei silloin ollut vihollisten saartama.

"Amiraali Château-Renaud olikin kyllin heikko taipuakseen tähän, ja laivat laskivat Vigo-lahteen. Mutta kovaksi onneksi se on aivan avoin meren puolelta, joten sitä ei vaaran tullen käynyt puolustaminen. Täytyi siis kiirehtiä purkamaan aarteet aluksista ennen vihollislaivaston tuloa; ja aika olisi sen myöntänytkin, jollei kurja voitonpyynti olisi odottamatta sotkenut asiaa.

"Cadizin kauppiaiden etuoikeutena oli näet ottaa vastaan kaikki Länsi-Intiasta tulevat tavarat. Kulta- ja hopeaharkkojen purkaminen Vigon rannalle loukkasi siis heidän oikeuksiaan. He valittivat Madridiin ja saivat heikon Filip V:nnen suostumaan siihen, että aarrelaivasto viruisi purkamatta Vigon reitillä siihen asti kunnes vihollislaivat olisivat menneet menojansa.

"Mutta juuri tätä päätöstä tehtäessä purjehti Englannin laivasto Vigo-lahteen lokakuun 22 p. 1702. Heikompana voimiltaan puolustautui amiraali Château-Renaud uljaasti; mutta huomatessaan että aarrelaivat siitä huolimatta pian joutuisivat vihollisen käsiin, sytytti ja upotti hän ne, niin että ne suunnattomille rikkauksineen vaipuivat merenpohjaan."

Kapteeni Nemo pysähtyi kertomuksessaan. Minun täytyi myöntää etten ollenkaan käsittänyt, minkä vuoksi tämä historiallinen luento minulle nyt pidettiin.

"Entä sitten?" kysyin vähän hämilläni.

"Ei muuta", vastasi kapteeni, "kuin että nyt olemme keskellä Vigo-lahden pohjaa ja että itsestänne riippuu, tahdotteko tutustua sen salaisuuksiin."

Kapteeni nousi ja pyysi minua seuraamaan häntä. Olin ennättänyt tulla tolkuilleni ja tottelin häntä. Salonki oli pimeä, mutta laineet kimaltelivat lasiruutujen takaa. Katsahdin ulos.

Meri oli valaistu puolen kilometrin laajuudelta Nautiluksen ympärillä; hiekkapohja näkyi selvästi sähköheijastimen valossa. Osa laivan miehiä sukellustamineissaan vyörytteli erilleen puoliksi lahonneita tynnyreitä ja pohjattomia arkkuja, jotka viruivat mustuneiden hylynjäännösten keskellä. Niistä virtasi esiin kulta- ja hopeaharkkoja, metallirahoja ja -koruja. Hiekka aivan peittyi niistä. Tätä kallista aarretta merimiehet siirsivät paraikaa laivaan.

Nyt ymmärsin kaiken. Tässä tapahtui tuo meritaistelu lokakuun 22 p. 1702; tässä olivat Espanjan aarrelaivat upotetut pohjaan. Ja tänne tuli kapteeni Nemo tarpeen mukaan korjaamaan talteensa miljoonia, joita hän käytti aluksensa pohjalastiksi. Häntä, yksin häntä varten oli Amerikka hankkinut kalleimmat metallinsa. Hän oli kaikkien noiden intiaaneilta ryöstettyjen aarteiden ainoa perijä!

"Tiesittekö te ennen, professori", kysyi kapteeni hymyillen, "että meri sisältää sellaisia rikkauksia?"

"Tiesin kyllä", vastasin, "että sen veteen liuvonneen hopean määrä arvioidaan kahdeksi miljoonaksi tonniksi."

"Totta kyllä; mutta tuon hopean erottaminen merivedestä maksaisi paljon enemmän kuin mitä saalis tuottaisi. Minun sen sijaan tarvitsee vain koota se mitä ihmiset ovat kadottaneet; eikä ainoastaan Vigo-lahdesta, vaan tuhansilta muilta haaksirikkopaikoilta, jotka kaikki ovat tarkoin merkityt merikarttoihini. Ymmärrättekö nyt, että minä omistan miljaardeja?"

"Kyllä; surkuttelen vain tuhansia puutetta kärsiviä ihmisiä, joiden kesken tasaisesti jaettuina nämä aarteet tuottaisivat niin paljon hyötyä, sen sijaan kun ne nyt pysyvät ijäti hedelmättöminä heille."

Tuskin olivat viime sanat päässeet suustani, kun tunsin niillä loukanneeni isäntääni.

"Hedelmättöminä!" huudahti hän kiivastuen. "Luuletteko siis, herraseni, että nämä aarteet siltä pysyvät hukassa, että minä niitä kokoon? Luuletteko minun keräilevän niitä omaksi hyödykseni? Ken sanoo teille, etten minä niitä käytä hyvin? Luuletteko minun olevan tietämätön siitä, että maan päällä vielä on kärsiviä olentoja, sorrettuja rotuja, lohdutusta kaipaavia onnettomia, kostajaa tarvitsevia uhreja? Ettekö käsitä että…"

Viime lauseensa kapteeni Nemo keskeytti, kaiketi katuen sanoneensa jo liikoja. Mutta minä olin jo arvannut kaiken. Mitkä vaikuttimet häntä muuten voivatkin johtaa, oli hän kumminkin säilyttänyt täydellisesti ihmisyystunteensa! Ihmiskunnan kärsimykset saattoivat hänen sydämmensä sykkimään entistä voimakkaammin, ja hänen rajaton hyväntekeväisyytensä kohdistui niinhyvin sorrettuihin kansanrotuihin kuin niiden yksityisiin jäseniinkin.

Ja nyt käsitin mihin tarkotukseen nekin miljoonat olivat määrätyt, jotka kapteeni Nemo oli siirrättänyt laivastaan purjehtiessamme kapinaan nousseen Kreetan vesillä.

IX LUKU.

Mereen vajonnut mannermaa.

Seuraavana päivänä, helmikuun 19:ntenä, näin kanadalaisen astuvan hyvin alakuloisena hyttiini. Olin jo odottanutkin häntä.

"No, niin se kävi, herrani!" sanoi hän.

"Aivan niin, Ned; sattuma oli meille vastainen eilen."

"Hm. Pitikin sen lemmon kapteenin ilmestyä juuri sillä hetkellä, jolloin meidän oli määrä lähteä pakoon."

"Niin, Ned, hänellä oli asiaa pankkiirinsa luo."

"Pankkiirinsa?"

"Tai oikeammin pankkihuoneensa. Tarkotan valtamerta, jonka helmassa hänen aarteensa ovat paljon varmemmassa säilyssä kuin minkään valtiopankin kassaholvissa."

Kerroin nyt kanadalaiselle eilispäivän tapahtumista, toivoen voivani kiinnittää hänet sen kautta lähemmin kapteeniin ja hänen laivaansa, mutta saavuttamatta muuta tulosta kuin että Ned valitti katkerasti sitä seikkaa, ettei hän itse ollut päässyt koettamaan onneansa Vigon merenalaisella taistelutantereella.

"Mutta vielä ei kaikki ole loppu", sanoi hän. "Äskeinen yrityksemme oli vain onnistumaton harpuunanheitto. Toisella kerralla me onnistumme, ja vaikka jo tänä iltanakin jos niiksi tulee…"

"Mihin suuntaan Nautilus nyt kulkee?" kysyin.

"En tiedä", hän vastasi.

"No niin, puolipäivämittauksen aikaan otamme selvää auringonkorkeudesta", virkoin.

Kanadalainen lähti Conseilin luo. Hetikun olin pukeutunut, menin salonkiin. Kompassi ei rauhoittanut minua. Nautiluksen suunta kävi etelälounaaseen. Me käänsimme siis selkämme Europalle.

Kärsimättömänä odottelin auringonkorkeuden merkitsemistä kartalle. Kello puoli kaksitoista tyhjennettiin vesisäiliöt, ja alus nousi vedenpintaan. Minä kiirehdin kannelle. Ned Land oli siellä jo ennen minua.

Maata ei ollut enää missään näkyvissä; ääretön, rannaton ulappa vain. Taivaanrannalla muutamia purjeita; arvatenkin sellaisia aluksia, jotka jo Kap da Rocan kohdalla etsivät suotuisia tuulia päästäkseen kiertämään Hyväntoivonnientä. Taivas oli pilvinen. Navakka tuuli oli odotettavissa.

Ärtyisä Ned Land koetti katseillaan lävistää pilvien peittämää näköpiiriä. Hän toivoi vielä, että hänen niin innokkaasti ikävöimänsä mantere pistäisi jossakin näkyviin usvan sisästä.

Puolipäivän aikaan pilkotti aurinko esiin lyhyen hetken. Apulaispäällikkö käytti tätä hetkeä hyväkseen määrätäkseen asemamme. Mutta kun meri rupesi yhä kovemmin käymään, menimme kaikki alas ja luukut suljettiin.

Kun tunnin perästä silmäsin karttaa, näin Nautiluksen asemaksi merkityn 16°17' pituus- ja 33°22' leveysasteen, joten olimme yli puolentoista sadan kilometrin päässä lähimmältä rannikolta. Pakoa oli siis mahdotonta ajatellakaan; ja lukija voi kuvitella kanadalaisen mielentilan, kun ilmotin tästä hänelle.

Itse puolestani en ollut kovinkaan pahoillani. Tunsin vapautuneeni painostavasta ahdistuksesta ja voivani jälleen jotenkin levollisesti antautua tavallisiin töihini.

Kello 11 aikaan kapteeni Nemo odottamatta kävi minua tervehtimässä. Hän kysyi minulla hyvin rakastettavasti, olinko vielä väsyksissä viime yön valvomisesta. Minä vastasin kieltävästi.

"Siinä tapauksessa, herra Aronnax, ehdottaisin teille merkillistä huvimatkaa."

"Ehdottakaa, kapteeni."

"Olette tähän asti tutkinut merenpohjaa vain päiväseen aikaan ja auringonvalossa. Huvittaisiko teitä nähdä sitä pimeänä yönä?"

"Mitä mieluisimmin."

"Minun täytyy jo ennakolta ilmoittaa, että tämä matka tulee olemaan sangen vaivaloinen. Meidän täytyy kulkea hyvin pitkältä ja kavuta erään vuorenkin yli. Ja tiet siellä alhaalla eivät ole juuri kehuttavassa kunnossa."

"Sanomanne, kapteeni, vain kiihottaa uteliaisuuttani. Olen valmis lähtemään kanssanne."

"Seuratkaa siis minua, professori, niin pukeudumme sukellustamineisiimme."

Pukeutumishyttiin tultuamme näin, etteivät toverini eikä laivanväestöstäkään kukaan seuraisi meitä tällä matkalla. Kapteeni Nemo ei ollut edes ehdottanut minulle Ned Landia ja Conseilia otettavaksi mukaan.

Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo kaulaa myöten raskaissa varuksissamme. Apulaisemme kiinnittivät selkäämme ilmasäiliöt, mutta sähkölamppuja ei näkynyt valmiiksi varustetun. Minä kiinnitin kapteenin huomiota siihen seikkaan.

"Niistä ei meille olisi mitään hyötyä", hän vastasi.

Minä luulin kuulleeni väärin, mutta en voinut enää toistaakaan kysymystäni, sillä kapteenin pää oli jo kadonnut metallihytyrän sisään. Minunkin päähäni sovitettiin vaskilakki; ja tuokion kuluttua, tavalliset ulossiirtymistemput suoritettua, tallasimme jo Atlantin meren pohjaa 300 metrin syvyydessä.

Puoliyönaika oli käsissä. Vesi oli sysimustaa, mutta kapteeni Nemo osotti minulle kaukana, noin kolmen kilometrin päässä Nautiluksesla kimaltelevaa punaista pilkkua eli jonkunmoista leveää valonloimoa. Minkälaista tulta se mahtoi ollakaan, mitkä ainekset sen synnyttivät ja kuinka se voi lieskata täällä vesien syvyyksissä — sitä en kerennyt itselleni selittämään. Kaikissa tapauksissa se heikollakin hehkullaan valaisi kulkuamme; ja totuttuani siihen käsitin kuinka turhaa Ruhmkorffin-lamppujen mukaanottaminen olisi ollutkin.

Eteenpäin matkatessamme ja merenpohjan vähitellen yletessä jalkaimme alla olin kuulevinani jonkunlaista rapisevaa sohinaa pääni päältä. Sen pauhina koveni yhä enemmän, ja pian käsitin syynkin siihen. Merenpintaan rapisi rankkasade. Vaistomaisesti syntyi minussa pelko, että nyt tässä vasta kastutaan. Keskellä valtameren syvyyttä, merenpohjalla tallustaen! En voinut sitten olla naurahtamatta tälle mahdottomalle ajatukselle. Mutta paksun ja vedenpitävän sukelluspuvun sisällä ollen en tosiaankaan tuntenut enää olevani kosketuksissa kostean alkuaineen kanssa; kävelymme tuntui tapahtuvan jossakin tavallista tiheämmässä maanpäällisessä ilmakehässä.

Puolituntisen vaelluksen perästä alkoi savinen merenpohja käydä kallioiseksi. Meduusat, jotkut mikroskooppiset äyriäiset ja pennatulit levittivät heikosti fosforoivaa valoa sen yli. Siellä täällä erotin kiviröykkiöitä, joita peittivät miljoonat zoophytit ja yhteenkietoutuneet leväryhmät. Jalkamme livettivät usein limaisilla hauramatoilla, niin että ilman matkasauvaani olisin monestikin kupsahtanut kumoon. Taakse katsoessani näin edelleen Nautiluksen valkoisen valon, vaikka yhä enemmän heikkonevana.

Mutta sen sijaan alkoi liehtarinamme oleva punertava loimo yhä vahveta ja saattaa vedenalaisen näköpiirin leimuamaan. Tuon valon alkulähteen arvaaminen pani minut yhä enemmän ymmälle. Oliko se jokin sähköinen liesi täällä merenpohjalla — joku maankamaran tiedemiehille vielä tuntematon luonnonilmiö — vai ylläpitikö ehkä ihmiskäsi jossakin meren uumenissa sen roihua? Tapaisinkohan täällä alhaalla joitakin kapteeni Nemon aateveljiä ja tovereita, jotka elivät yhtä ihmeellistä elämää kuin hän ja joiden luona hän nyt aikoi käyttää minua? Kohtaisinko täällä ehkä siirtokunnan henkipattoisia, jotka maaelämän surkeuteen väsyneinä olivat etsineet ja löytäneet turvapaikan ja täydellisen itsenäisyyden valtameren syvyyksissä? Kaikki nämä hurjat, järjettömät aatokset kiehuivat päässäni eteenpäin taivaltaessamme; ja kun lisäksi mieltäni vielä yhä enemmän kiehtoivat kaikki näkemäni uudet ihmeet, niin en tosiaankaan olisi suuresti ällistynyt, vaikka olisimme lopulta päätyneetkin johonkin niistä vedenalaisista kaupungeista, joista kapteeni Nemo oli unelmoinut.

Tiemme tuli yhä valoisammaksi. Valonlieska leimusi erään arviolta 250 metrin korkuisen vuoren huipulta. Mutta tämä valo oli vain pelkkää vesikerrosten kristallista heijastumista. Itse liesi, tuon selittämättömän valon alkulähde sijaitsi jossakin vuoren vastakkaisella rinteellä.

Kapteeni Nemo eteni epäröimättä Atlantin pohjalla risteilevien kivisokkeloiden halki. Hän tunsi hyvin tämän kaamean tien. Varmasti oli hän useasti kulkenut sitä, tarvitsematta enää joutua harhaan. Minä seurasin hänen perässään, horjumatta luottaen häneen. Hän tuntui minusta itse Vetehiseltä, jonka synkkä haamu häämötti edessäni loistavaa näköpiiriä vastaan.

Kello oli yksi yöllä. Olimme joutuneet valovuoren juurelle. Mutta voidaksemme kavuta sen rinteitä ylös oli meidän uskallettava sukeltautua valtaisen metsän halki luikerteleville vaivaloisille poluille. Niin — metsä se todella oli, täynnä kuolleita, lehdettömiä, nesteettömiä puita; puita, jotka veden vaikutuksesta olivat kivettyneet ja joiden valtiaiksi siellä täällä yleni jättimäisiä petäjiä. Se muistutti vielä pystyssä seisovaa kivihiilimetsää, joka juurillaan pitäytyi kiini rikkirepeytyneessä pohjakamarassa ja jonka oksisto kuvastui vesikattoa vastaan aavemaisesti kuin mustasta paperista leikattu suoniverkko. Minä kiipesin ylöspäin kalliorinnettä myöten, kapusin kaatuneiden puunrunkojen yli, repelin rikki köynnöskasveja, jotka kiehkuroina keinuivat vesivirroissa puitten välillä, ja pelotin karkuun kalaparvia, jotka lintujen tavoin kiitivät oksalta oksalle. Olin aivan hurmautunut enkä tuntenut väsymyksestä merkkiäkään.

Mikä näytelmä edessämme! Kuinka kuvatakaan sitä! Miten saattaa lukijaini havaintoon tätä metsää, noita kallioita meren mustissa uumenissa, tätä villin kaameaa maakamaraa jalkaimme alla, tuota tavatonta taivasta päittemme päällä, sädehtivänä tuon merkillisen valolähteen punertavassa loimossa, jonka voimakkuutta väkevästi lisäsi veden heijastuskyky! Me kiipesimme kalliojärkäleiden yli, jotka sitten kumealla kohinalla syöksyivät alas kuin alpeilta lumivyöryt. Molemmilla puolillamme aukeni pitkiä, hämäriä käytäviä, joihin katse hukkui.

Mutta kapteeni Nemo jatkoi yhä kulkuaan ylöspäin. Minä en tahtonut jäädä hänestä jälkeen, vaan seurasin häntä rohkeasti. Sauvani oli minulle hyväksi avuksi. Harha-askel olisi ollut vaarallinen näillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ammottavien kuilujen reunoilla; mutta minä astuin varmoin askelin, huimausta tuntematta raskaissa tamineissani, vaskihytyrässäni ja lyijyanturoillani.

Kahden tunnin vaelluksen jälkeen olimme läpäisseet metsävyöhykkeen, ja vain sata askelmittaa päittemme päällä kohosi jo vuorenhuippu, jonka keila sumensi vastakkaiselta rinteeltä ylöslieskaavan sädekimpun. Meidän puoleista rinnettä halkoivat lukemattomat repeämät, syvät rotkot ja hirvittävät kuilut, joiden pohjalta kuului sekavia hälyjä ja kamalaa polsketta. Vereni oli seisattua, kun tieni äkkiarvaamatta sulki suunnaton tuntosarvi tahi kun pelottava saksi rämisten laukesi kiini jossakin lähellä polkua. Tuhansittain loistavia pilkkuja kimmalteli rotkojen hämärästä. Ne olivat pesiinsä pakenevien äyriäiseläinten silmiä — jättiläishummereiden, jotka kohosivat pystyyn kuin haarniskasoturit ja rämisyttivät saksiaan kuni rautavarustuksia ja suunnattomien rappojen, jotka lepäsivät ulottimillaan kuten tykit laveteillaan; sekä inhottavien mustekalojen, jotka heiluttivat lonkeroitaan ikäänkuin sadun Medusa käärmekiharoitaan.

Mikä eriskummallinen maailma tämä olikaan, jonka olemassaolosta minulla ei ollut vielä ennen ollut aavistustakaan? Mihinkä lahkoon kuuluivat kaikki nämä niveleläimet ja nilviäiset, joille kallio muodosti aivankuin toisen kuoren?

Mutta tänne en saanut pysähtyä. Kapteeni Nemo, joka oli tottunut noihin kaameisiin eläviin, ei kiinnittänyt niihin lainkaan huomiota. Olimme nousseet ensimmäiselle ylätasangolle, jolla aivan uudet ihmeet odottivat minua. Siellä kohosi haaveellisia raunioita ja kivikasoja, jotka huomasi ihmisten eikä Luojan käsialaksi. Valtaiset muurinjäännökset antoivat arvata muinaisia temppeleitä ja linnoja, joita muratin ja villiviiniköynnösten asemasta pukivat haurat ja levät sekä kokonainen maailma kukkivia kasvieläimiä.

Mutta mikä maailmanosa olikaan tällä tapaa joutunut vedenpaisumuksen saaliiksi ja painunut elävien ilmoilta valtameren uumeniin? Mikä kadonnut kansanrotu oli pinonut nuo kalliojärkäleet ja kiviröykkiöt niin, että ne muistuttivat esihistoriallisten aikojen jätinraunioita ja hautakumpuja? Minne olikaan kapteeni Nemon päähänpisto minut oikein johdattanut?

Olisin tahtonut kysyä sitä häneltä; mutta kun en voinut, niin tartuin hänen käsivarteensa ja koetin pysähdyttää hänet. Mutta hän pudisti päätään ja viittasi vuoren korkeimmalle huipulle aivan kuin tahtoen sanoa:

"Tule vain perässä! Tuonne ylemmäksi!"

Minä seurasin häntä jännittäen voimiani viimeiseen saakka; ja moniaan minuutin perästä seisoin hänen rinnallaan huipulla, joka noin kymmenen metrin korkuisena jyrkkänä keilana hallitsi koko alempana olevaa sekavaa kallioryhelmää.

Minä katsahdin alas juuri kiipeämällemme vuorenrinteelle. Sillä puolella kohosi vuori vain 200-250 metriä alapuolella olevasta tasangosta, mutta vastakkaisella puolella ainakin toista vertaa korkeammalle, sillä Atlantin pohja oli siellä niin paljon syvemmällä. Käännyin sitten hitaasti ja annoin katseeni solua joka suunnalle ympärilleni. Laaja näköala avartui silmieni eleen voimakkaasti salamoivan liekkimeren valossa. Vuori, jonka huipulla seisoimme, oli todellakin tulivuori.

Vajaata parikymmentä metriä jalkaimme alla tuolla vastakkaisella rinteellä, joka tähän asti oli ollut meiltä kätkössä, purkautui avarasta tulivuorenaukosta herkeämättömän kivi- ja kuonasateen ohella laavavirtoja, jotka tulikoskiksi haarautuen vyöryivät vesien kohtuun siellä hitaasti sammuakseen ja jähmettyäkseen. Asemansa kautta tämä tulivuori siten muodosti suunnattoman tulisoihdun, joka valaisi sen juurella olevaa tasankoa näköpiirin äärimmäisille rajoille saakka.

Sanoin että tämä merenalainen tulivuorenkita purki kohdustaan laavaa, mutta en, että siitä kohosi mitään liekkejä. Liekkien syntymiseen vaaditaan ilmanhappea, ja sen vuoksi sellaisia ei voi syntyä veden alla. Mutta laavavirrat sisältävät itsessään valoa synnyttäviä voimia; ne voivat kuumentua hehkuvanvalkoisiksi, niin että ne ensimmäisessä voitokkaassa taistelussaan kosteata alkuainetta vastaan voivat muuttaa sitä kaasumaiseen muotoon. Nopeat virrat hajottivat näitä tulisina hehkuvia kaasuja kaikille haaroille, ja laavavuot valuivat alas vuoren juurelle, missä ne Vesuviuksen purkausten tavoin kohtasivat toisen Torre del Grecon.

Sillä tuolla alhaalla, silmieni edessä, näyttäytyi hävitetty kaupunki sisäänsortuneine kattoineen, kaadettuine temppelineen, raunioituneine holvineen, murskautuneine pylvästöineen — kaupunki, jonka sopusuhtaisissa piirteissä, kaikesta raiskauksesta ja hävityksestä huolimatta, kuitenkin voi vielä havaita eräänlaisen toskanalaisen rakennustaiteen jykevää luonteenomaisuutta. Etäämmällä jälkiä jättimäisestä vesijohdosta, tännempänä Akropoliksen korkea pengermä ja sillä jonkin muinaisen Parthenonin keveitä pilariryhmiä; sivulla rantakäytävän raunioita, aivan kuin aikoinaan olisi satama suojannut kauppalaivoja ja kolmisoutuisia sota-aluksia jo ammoin sitten kadonneen valtameren rantamilla; ja perimmällä joitakin sortuneita muuririvejä, leveitä, autioita katuja maan tasalle särkyneinä taloryhmineen — kas tässä täydellinen veden alle hautautunut Pompeiji, jonka kapteeni Nemo oli loihtinut esiin minua ihmeteltäväkseni!

Missä minä olinkaan? Missä olinkaan? Minä tahdoin tietää sen mihin hintaan hyvänsä! Tahdoin puhua; yritin nostaa päätäni kahlehtivaa vaskihytyrää, mutta kapteeni Nemo tuli luokseni ja teki kieltävän eleen. Sitten otti hän liitumaisen kivisirpaleen, astui mustan basalttikallion äären ja piirsi sen kylkeen yhden ainoan sanan:

ATLANTIS.

Mikä salamantapainen ajatus leimahtikaan sielussani! Atlantis — Theopompoon muinainen Meropis, Platon Atlantis, tuo Origeneksen, Porphyrioksen, Jamblikhoon, D'Anvillen, Malte-Brunin ja Humboldtin kieltämä mannermaa, jonka olettamisen he laskivat satujen piiriin, mutta jonka olemassaoloa ovat puoltaneet Poseidonios, Plinius, Ammianus Marcellinus, Tertullianus, Engel, Sherer, Tournefort, Buffon ja D'Avezac. Tuo maa oli minulla nyt silmäini alla, kantaen vielä vastaansanomattomia jälkiä hävityksestään. Tämä oli siis tuo merenpohjaan vaipunut manner, joka satuperäisinä aikoina oli sijainnut Europan, Aasian ja Libyan takana ja Herkuleen patsaiden toisella puolella ja jolla oli elänyt tuo mahtava atlanttilaisten kansa, jota vastaan antiikin Kreikka oli tehnyt historiansa ensimmäiset sotaretket.

Se kreikkalainen historioitsija, joka on kirjoituksissaan säilyttänyt muiston noista ikivanhoista sankaritöistä, on juuri Plato. Hänen kaksinpuhelunsa Timaioon ja Kritiaan kesken on niin sanoakseni syntynyt runoilijan ja lainsäätäjän Solonin innoittamana.

Muuanna päivänä puhutteli Solon eräitä viisaita vanhuksia Sais'ksen kaupungissa, joka silloin jo oli 800 vuotta vanha, kuten sen temppeleiden pyhiin seiniin piirretyt muistokirjoitelmat todistivat. Muuan näistä vanhuksista kertoi jutun eräästä toisesta, tuhatta vuotta vielä vanhemmasta kaupungista. Tämän ensimmäisen athenalaisen kaupungin kimppuun olivat sen yhdeksännellä sadannella ikävuodella hyökänneet atlanttilaiset ja osaksi hävittäneet sen. Näiden atlanttilaisten sanoi vanhus asuvan suunnattomalla mantereella, joka oli suurempi kuin Afrika ja Aasia yhteensä ja peitti maapallon pinnasta alan 12° aina 40° asteeseen pohjoista leveyttä. Heidän valtansa ulottui aina Egyptiin saakka, ja he tahtoivat kukistaa Kreikankin; mutta heidän hyökkäyksensä sinne murtuivat sen asukkaiden horjumattoman uljuuden edessä. Vuosisatoja kului sitten. Syntyi vedenpaisumus ja hirmuinen maanjäristys. Yksi ainoa päivä ja yö riitti hävittämään maan päältä tämän Atlantiksen, jonka korkeimmat huiput, Madeira, Azorit, Kanarian ja Kap Verden saaret vielä kohoavat siitä nimensä saaneen valtameren kohdusta.

Nämä historialliset muistot elävöitti kapteeni Nemon kalliopiirros minun mielessäni. Mitä merkillisimmän kohtalon tänne saattamana jouduin siis polkemaan tämän muinaisen mannermaan kamaraa. Minä kosketin kädelläni noita tuhatkertaisesti vuosisataisia raunioita, jotka olivat vanhempien geologisten ajanjaksojen ikätovereita. Minä kuljeskelin siellä, missä ensimmäisen ihmisen aikalaiset olivat kuljeskelleet. Minä murskasin raskailla anturoillani satukauden eläinten luita, joiden yli nuo nyt kivettyneet puut ammoin olivat huojuneet.

Ah, miksi puuttuikaan minulta aikaa! Olisin tahtonut laskeutua alas tämän vuoren jyrkkää rinnettä, olisin tahtonut tutkia läpikotasin koko tämän suunnattoman muinaisen mantereen, joka aikoinaan epäilemättä yhdisti Afrikan ja Amerikan, ja käydä sen kaikissa vedenpaisumuksen-takaisissa kaupungeissa. Tuolla jossakin silmäini saavuttamattomissa levisi ehkä sotaisa Makhimos ja hurskas Eusebes, joiden jättimäiset asukkaat elivät kokonaisia vuosisatoja ja olivat kyllin väkevät kasaamaan kokoon noita suunnattomia kiviröykkiöitä, jotka vieläkin uhmasivat veden kuluttavaa voimaa. Jonakin päivänä ehkä uusi maankuoren purkaus nostaisi nuo vajonneet rauniokasat jälleen merenpintaan! Onhan valtameren tässä osassa keksitty lukuisia vedenalaisia tulivuoria, ja monet laivat ovat tunteneet ihmeellisiä täristyksiä kulkiessaan noiden levotonten syvyyksien yli. Jotkut ovat kuulleet kumeata jyrinää, joka on kertonut alkuaineiden taistelusta meren uumenissa, toiset ovat koonneet merenpohjasta singonnutta vulkaanista tuhkaa. Koko tätä merenpohjaa aina päiväntasaajalle asti muokkaavat yhä vielä tuliperäiset voimat. Ja kenpä tietää, eikö jolloinkin etäisessä tulevaisuudessa, kun uudet laavakerrostumat ja vulkaaniset purkaukset sitä edelleen kohottavat, saata tultasyökseviä vuoria kohota Atlantin meren pinnan yläpuolelle?

Minun näin unelmoidessani ja koettaessani painaa mieleeni tämän suurenmoisen maiseman kaikkia yksityiskohtia seisoi kapteeni Nemo, nojautuen muuatta hautapylvästä vastaan, liikkumattomana ja aivan kuin kivettyneenä, sanattoman hurmauksen vallassa ollen. Ajatteliko hänkin noita kadonneita sukupolvia ja halusiko hän saada niiltä tietää ihmiskohtalon salaisuutta? Tännekö palasi aina tuo merkillinen mies saamaan uusia voimia historian muistoista ja antiikin elämästä — hän joka niin kammoi nykyajan elämää?

Me viivyimme täällä kokonaisen tunnin, katsellen valtavaa tasankoa laavavirtojen hehkussa, joka toisinaan kohosi suurenmoisen voimakkaaksi. Sisäinen kiehuminen aiheutti ankaria täristyksiä vuoren ulkokuoressa. Kumea jyminä, jota vesi kantoi kauvas matkojen taa, uudistui tavantakaa majesteettisen voimallisesti. Nyt näkyi kuukin vesivuoren lävitse, luoden valjuja säteitään merenpohjaan vaipuneelle mantereelle. Kapteeni nousi pystyyn ja loi viimeisen silmäyksen ympärilleen. Sitten hän viittasi minua seuraamaan hänen jälkiään.

Me laskeusimme sukkelaan vuorelta alas. Kivimetsän läpi kuljettuamme erotin Nautiluksen valonheijastajan, joka pimeästä paistoi vastaamme tähden lailla. Kapteeni ja minä kuljimme suoraan sitä kohti; ja samassa tuokiossa kuin aamuruskon ensi väreet punasivat valtameren pintaa, olimme taasen aluksemme kannella.

X LUKU.

Sargassomeri.

Nautilus ei vieläkään muuttanut suuntaansa; se kulki suoraan etelää kohti. Toivomme päästä Europan vesille oli näin ollen tätänykyä pettynyt. Minne kapteeni Nemo aikoi viedä meidät? Sitä en uskaltanut käydä arvailemaankaan.

Tänä päivänä kuljimme eräässä merkillisessä Atlantin osassa. Jokainen tuntee sen lämpimän vesivirran olemassaolon, jota sanotaan Golf-virraksi. Alkaen Meksikon lahdesta kulkee se Atlannin poikki ja päättyy viimein Huippuvuorten rannoille Pohjoisessa jäämeressä. Mutta ennenkun se lähtee Meksikon lahdesta 44° pohjoista leveyttä, jakautuu se kahteen haaraan; päähaara kulkee Irlannin ja Norjan rannikoille, mutta toinen haara kääntyy Azorien kohdalla eteläänpäin, ja huuhdeltuaan Afrikan rantoja muodostaa se pitkän soikion ja palaa jälleen Antillien rannoille. Tämä jälkimmäinen haara sulkee lämpimän vesirenkaansa sisään sen osan kylmää, tyventä ja liikkumatonta valtamerta, joka on tunnettu Sargassomeren nimellä ja joka muodostaa todellisen sisämeren keskellä Atlanttia. Vesi Golf-virran etelähaarakkeessa tarvitsee kokonaista kolme vuotta kiertääkseen sen ympäri.

Sargassomeri peittää koko meren pohjaan uponneen osan vanhaa Atlantista. Ovatpa moniaat kirjailijat otaksuneet, että sen pinnalla keinuva merkillinen kasvisto on saanut alkunsa tämän muinaisen mantereen kamarasta irtirepäistystä preeriakasvullisuudesta. Mutta todennäköisempää on, että nämä ruohokasvit ja hauralajit ovat meriveden irtikiskaisemat Europan ja Amerikan rannoilta ja että Golf-virta on kuljettanut ne tähän vyöhykkeeseen. Kun Kolumbuksen laivat saapuivat siihen, hidastuttivat vesikasvit niin suuresti niiden kulkua, että merimiehet pelkäsivät jäävänsä iäksi kiini niihin, ja he tarvitsivat kolme pitkää viikkoa purjehtiakseen tämän alueen läpi.

Tällaiseen seutuun Nautilus nyt tuli, oikealle meriniitylle, jossa levät ja haurat olivat kutoutuneet niin vahvaksi ja tiheäksi nurmimatoksi vedenpinnalle, että laivan keula vain vaivoin voi leikata itselleen tien sen läpi. Siksipä kapteeni Nemokin, joka tahtoi välttää aluksensa potkurin punoutumista tähän sotkuiseen kasvullisuuteen, pysyttelihe muutaman metriä syvemmällä vedenpintaa.

Nimitys Sargasso johtuu espanjalaisesta sanasta "sargazzo", joka merkitsee merihauraa. Tämä kasvi onkin päätekijänä merinurmen muodostumisessa.

Syyn, miksi nämä merikasvit tällä tavoin kokoutuvat yhteen kohtaan Atlantin valtameren tyynelle pinnalle, selittää oppinut Maury teoksessaan "Maapallon fyysillinen maantiede" seuraavasti:

"Jos vesiastiaan pannaan korkkipalasia tahi mitä kelluvia hiukkasia hyvänsä ja sitten saatetaan vesi astiassa pyörivään liikkeeseen, niin huomataan että hajallaan kelluvat pikku esineet kokoutuvat ryhmäksi keskelle vedenpintaa s.o. vähimmässä määrässä liikkuvaan kohtaan. Puheenaolevaan luonnonilmiöön nähden on Atlantti vesiastiana, Golf-virta ympäripyörivänä liikkeenä ja Sargassomeri sinä rauhallisena keskuskohtana, johon kelluvat hiukkaset kokoutuvat."

Minä olen samaa mieltä Mayryn kanssa, ja minulla on ollut tilaisuutta tutkia mainittua luonnonilmiötä tarkoin tällä seudulla, jonne laivat muuten harvoin eksyvät. Yläpuolellamme uiskenteli jos jonkinlaisia esineitä, kaikki tiukasti sotkeutuneina noihin ruskeahkoihin merikasveihin: puunrunkoja, joita myrsky oli kiskonut irti Andein tai Kalliovuorten rinteiltä ja Amazon- ja Mississippivirrat vieneet alas mereen, lukemattomia rantahylkyjä, laivanrunkojen ja emäpuitten palasia, rikkoutuneita mastoja, kaidepuita — kaikki niin raskaina simpukan- ja kotilonkuorista, etteivät jaksaneet kohota ylös vedenpintaan. Ja aika on kerran tukeva Mayryn toistakin mielipidettä, että nimittäin nämä vuosisatojen kuluessa tänne kokoutuneet esineet vähitellen kivettyvät veden vaikutuksesta ja muodostavat tyhjentymättömiä kivihiilikerroksia — kallisarvoisen aarreaitan, jonka kaukonäköinen luonto varustaa kuntoon sitä aikaa varten, jolloin ihmiset ovat tyhjentäneet mannermaan kaivokset.

Tässä meriruohojen ja haurojen yhteenpunoutuneessa sekamelskassa näin kauniita ruusunvärisiä merililjoja ja meritähtiä, jotka vetivät perässään pitkiä tuntosarvikiehkuroitaan, viheriöitä, punaisia ja sinisiä maneetteja sekä etenkin Cuvier'n suunnattomia säde-eläimiä, joiden vaaleansinistä, päivänvarjon muotoista vaippaa somistivat sinipunervat korureunusteet.

Koko päivän helmikuun 22:ntena me vietimme Sargassomeressä, missä merikasveja ja äyriäisiä rakastavilla kaloilla oli runsaat ruokavarastot. Seuraavana päivänä oli valtameri taas saanut tavallisen näkönsä.

Lähimpien 19 päivän kuluessa, eli helmikuun 23:nnesta maaliskuun 12:nteen, kuljetti keskellä Atlantin merta pysyttelevä Nautilus meitä herkeämättä eteläänpäin 440 kilometrin nopeudella vuorokaudessa. Kapteeni Nemo tahtoi ilmeisesti suorittaa loppuun merenalaisen purjehduksensa maapallon ympäri, enkä epäillytkään etteikö hän Kap Hornin ympäri kierrettyään aikonut palata Tyynen valtameren eteläosaan.

Ned Landilla oli siis ollut täysi syy pelkoonsa. Näillä suurilla, saarettomilla vesillä ei voinut ajatellakaan pakoa; eikä meillä muutenkaan ollut mitään mahdollisuutta asettua kapteeni Nemon tahtoa vastaan. Mutta kun meillä ei täten ollut apua viekkaudesta saatikka ylivoimasta, niin luulottelin että rauhallisella, lujamielisellä taivuttelulla ehkä voisimme jotakin voittaa.

Eikö kapteeni Nemo mahdollisesti tämän maapallon ympäripurjehtimisen suoritettuaan tahtoisi lahjoittaa meille vapauttamme meidän valallista sitoumustamme vastaan, ettemme kellekään ihmiselle ilmaisisi hänen olemassaoloaan? Sellaisen sitoumuksen, jonka vahvistaisimme kunniasanallamme ja iankaikkisen autuuden toivollamme, me varmasti pitäisimme pyhänä. Mutta kuinka voisin ehdottaakaan hänelle sellaista, kuinka pyytää häneltä vapauttamme? Hänhän oli itse alusta alkaen jyrkällä tavalla selittänyt, että hänen olemassaolonsa salassapitäminen vaati meitä pidettäväksi elinkautisessa vankeudessa Nautiluksessa. Minun kolmikuukautinen äänettömyyteni tuntui arvatenkin hänestä vaitonaiselta alistumiselta tuohon ehtoon. Eikö palaaminen tähän asiaan herättäisi hänessä epäluuloja, jotka saattaisivat vaikeuttaa ja estää pakosuunnitelmiamme, jos suotuisa sattumus jolloinkin tekisi niiden toimeenpanon taas mahdolliseksi? Minä punnitsin mielessäni kaikkia näitä asianhaaroja ja alistin ne Conseilinkin pohdittaviksi, joka tuli yhtä ymmälle kuin minäkin.

Yllämainittuina 19 päivänä ei matkallamme sattunut mitään merkillistä. Kapteenia näin aniharvoin. Hän työskenteli kirjastossa, jonka pöydällä usein näin hänen jäleltään luonnonhistoriallisia kirjoja avattuina. Minun teokseni "Suurista merensyvyyksistä", jota hän näytti ahkeraan selailleen, oli täynnänsä reunamuistutuksia, jotka toisinaan olivat ristiriidassa minun teoriaini ja väitteideni kanssa. Usein kuulin hänen myöskin soittelevan tunteellisia ja alakuloisia sävelmiä uruillaan, mutta vain yön aikaan ja pimeän vallitessa, kun Nautilus oli nukahtanut autiolle merenselälle.

Tällä osalla matkaamme me purjehdimme päiväkaudet laineitten pinnalla. Meri pysyi miltei autiona. Me huomasimme ainoastaan muutamia harvoja purjealuksia, jotka Intiaan lastattuina suuntasivat kulkunsa Hyväntoivonnientä kohti. Kerran meitä ajoi takaa muutaman valaanpyytäjälaivan veneitä, luullen ilmeisesti alustamme joksikin suunnattoman suureksi ja hyvin arvokkaaksi valaskalaksi. Mutta kapteeni Nemo ei tahtonut antaa noiden reippaiden poikien väsyttää turhaan itseään, vaan hän lopetti ajometsästyksen äkisti sukeltamalla pitemmäksi aikaa aaltojen alle. Tämä tapaus huvitti meitä kaikkia matkamme yksitoikkoisuudessa, ennen kaikkia Ned Landia. En erehtyne jos luulen että häntä kovin suretti, kun ei noiden kalastajain väkäkeihäät voineet kuolettavasti satuttaa panssaripukuista valastamme.

Tällä tapaa kului matkamme aina maaliskuun 13 päivään asti. Mutta silloin suoritti Nautilus luotaustöitä, jotka erikoisesti kiinnittivät mieltäni.

Olimme tähän asti kulkeneet lähes 6,000 peninkulmaa lähtökohdastamme Tyynen valtameren pohjoisosassa. Tällöin olimme 45°37' eteläisellä leveys- ja 37°53' läntisellä pituusasteella. Näillä paikoin oli toimitettu useita tunnetuita luotauksia sillä seurauksella, ettei luotinauha ollut tavannut pohjaa edes 14—15,000 metrin syvyydellä. Kapteeni Nemo päätti nyt vajottaa aluksensa niin syvälle kuin mahdollista tarkistaakseen näiden luotausten todenperäisyyttä.

Selvää oli ettei tällöin voitu ajatellakaan laskeutumista niin suuriin syvyyksiin vesisäiliöitä täyttämällä, vaan määräsi kapteeni sivutasot asetettavaksi 45° kaltevuuteen, joten Nautilus tulisi laskeutumaan jotenkin pitkäkkäistä kaltevuussuuntaa alaspäin. Potkuri pantiin käymään mahdollisimman kovalla vauhdilla, ja sen nelilehtinen iskupinta pieksi vettä sanomattoman raivokkaasti. Tämän valtavan paineen alaisena Nautiluksen runko tärisi pitkin pituuttaan niinkuin hyvinviritetty soittimenjänne ja sukeltautui säännöllistä suuntaa myöten yhä syvemmälle mustiin vesiin.

Vähitellen jätimme yläpuolellemme kaikki ne vesivyöhykkeet, joissa kalat uivat ja yleensä mikään elollisuus voi menestyä. Yhä syvemmälle painuimme, emmekä vielä 13,000 metrin syvyydelläkään voineet huomata valtameren pohjaa. Mutta 14,000 metrin syvyydellä näin avattujen salonginakkunoiden läpi muutamia mustanpuhuvia vuorenhuippuja, jotka kohosivat mittaamattomista syvyyksistä joittenkin merenalaisten Himalaja- tahi Mont Blanc-vuorten keiloina.

Mutta Nautilus tunkeutui vielä syvemmälle, vaikka sen kestämä vedenpaine oli kerrassaan hirvittävä. Minä tunsin rautalevyjen vapisevan; karaistusta teräksestä taotut emäkset notkistuivat ja salongin isot akkunalasit tuntuivat painuvan sisään. Ja tämäkin vahva rakennus olisi epäilemättä lysähtänyt kokoon, jollei — kuten kapteeni sanoi — se olisi voinut vastustaa kaikkea painetta yhtä hyvin kuin mikäkin kallionjärkäle.

Kulkiessamme näiden merenalaisten kallionhuippujen lähitse näin vielä joitakin elollismaailman ilmiöitä, moniaita simpukoita, kotiloita ja eräitä meritähtiä. Mutta pian sivuutimme nämä eläinkunnan viimeisetkin edustajat sekä koko niitä käsittävän vyöhykkeen, aivan niinkuin ilmapallo kohotessaan niiden ilmakerrosten yläpuolelle, missä vielä voi hengittää. Olimme tällöin saapuneet 16,000 metrin syvyyteen, jossa Nautiluksen oli kestettävänä 1,600 ilmakehän paine, s.o. 1,600 kg. jokaista pintansa neliösentimetriä kohti.

"Mikä verraton tilaisuus", huudahdin vieressäni seisovalle kapteenille, "saada kulkea näissä alhaisissa vesikerroksissa, minne ei vielä kukaan ihminen ole voinut tunkeutua! Katselkaas, kapteeni, noita komeita kallioryhmiä, noita asumattomia luolia, noita maapallon syvimpiä seutuja, joissa ei mikään elämä ole enää mahdollista! Kuinka ihmeellisiä tienoita! Miksi pitää meidän ollakaan niin kykenemättömiä, ettemme voi ottaa niistä mukaamme muuta kuin muiston!"

"Tahtoisitteko viedä mukananne jotakin parempaa kuin pelkän muiston?" kysyi kapteeni Nemo.

"Mitä tarkotatte näin kysyessänne?"

"Sitä vain, että on varsin helppo ottaa valokuva näistä vedenalaisista seuduista."

Ennenkun ennätin tulkita ihmetystäni tämän uuden esityksen johdosta, kannettiin jo valokuvauskone kapteenin käskystä salonkiin. Avonaisista akkunoista loisti vastaamme sähköheijastimemme mitä kirkkaimmin valaisema vesipaljous. Ei auringonvalokaan olisi voinut olla sopivampi valokuvaamiseen kuin tämä kokonaan varjoton ja pilkuton keinotekoinen valaistus. Nautilus pysyi potkurinsa ja sivutasojensa avulla liikkumattomana paikoillaan. Valokuvauskone suunnattiin äsken vaarinottamiani merenalaisia seutuja kohti, ja muutaman minuutin valotuksen jälkeen olimme saaneet erinomaisen selvän negatiivilevyn.

Tässä valokuvassa näki aivan hyvin nuo ikikalliot, joita ei auringonvalo ollut koskaan valaissut, nuo graniittivuoret, jotka muodostavat maaemon valtaisen vuoteen, nuo terävät vuoristojonot, joiden jyrkät reunapiirteet kuvassa esiytyivät mustina kuin jonkin flanderilaisen mestarin maalaamassa taulussa, ja kaiken taustana etäisimpien huippujen piirtämän aaltomaisen näköpiirin. En voi kuvata sitä merkillistä tehoa, millä minuun vaikuttivat nuo kiiltävän mustat, sammalpeitteettömät kalliojärkäleet haaveellisille muotoineen, kaikki tukevasti nojautuen meren hiekkapohjaan, joka kimalteli sähkövalon säteissä.

Saatuaan työnsä valmiiksi sanoi kapteeni Nemo minulle:

"Nouskaamme nyt ylös, professori. Ei ole viisasta pidättää Nautilusta kauvempaa moisen paineen alaisena."

"Niin, nouskaamme toki pintaan!" vastasin.

"Tarttukaa hyvin kiini johonkin!"

En ennättänyt tiedustaa, minkä takia piti näin olla varuillaan, kun lennähdin selälleni lattiamatolle.

Kapteenin antamasta merkistä oli potkuri pantu käymään takaperin, sivutasot asetettu kohtisuoraan asentoon, ja Nautilus kohosi ylöspäin kuin ilmapallo suoraan ylös ilmaan, halkoen vesivuorta hirvittävällä nopeudella. Kuulin omituista hankaavaa ääntä laivan kyljiltä, mutta en voinut erottaa mitään esineitä ulkopuolelta. Neljässä minuutissa oli aluksemme suorittanut tuon 16,000 metrin pituisen matkan valtameren syvimmästä pohjakuilusta ylös sen pintaan.

XI LUKU.

Kaskelottien ja valaiden parissa.

Maaliskuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä kääntyi Nautilus jälleen etelää kohti. Minä arvelin että se Kap Hornin kohdalle tultuaan poikkeisi länteenpäin päästäkseen Tyyneen valtamereen ja siellä päättäisi maanympäripurjehduksensa. Mutta se ei tehnytkään niin, vaan jatkoi eteläistä suuntaansa. Minne se oikein aikoikaan? Etelänavalleko? Mutta sehän oli mieletöntä! Aloinpa uskoa että kapteeni Nemo hurjanrohkeudellaan osotti todeksi Ned Landin arvelut.

Kanadalainen ei ollut moneen aikaan enää puhellut minun kanssani pakosuunnitelmistaan. Hän oli käynyt itseensäsulkeutuneeksi, melkeinpä äänettömäksi. Näin kyllä kuinka tämä jatkuva vankeus kovin raskautti hänen sydäntään, kuinka viha ja kiukku yhä kiehui hänen sisässään. Kapteenin kohdatessaan hänen silmänsä lieskasivat pahaenteistä tulta, ja minä pelkäsin aina että hänen luontainen kiihkeytensä saisi hänen yrittämään jotakin epätoivoista tekoa.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 14:ntenä, hän ja Conseil astuivat hyttiini. Tiedustin heiltä heidän käyntinsä aihetta.

"Tahtoisimme vain tehdä teille yksinkertaisen kysymyksen", vastasi kanadalainen.

"Puhukaa, Ned."

"Kuinka, monta miestä arvelette Nautiluksessa olevan?"

"Sitä en voi sanoa, hyvä ystävä."

"Minusta tuntuu siltä", jatkoi Ned Land, "ettei sen kuljettamiseen tarvittaisi kovinkaan suurta miehistöä."

"Varmastikin riittäisi nykyisissä oloissa kymmenkunta miestä korkeintaan."

"Hyvä, miksi siis enempää tarvittaisiinkaan?"

"Miksi?" toistin, katsellen tarkkaavaisesti Ned Landia, jonka aikomuksen voi helposti arvata. "Jos aavistukseni ovat osuneet oikeaan ja jos oikein olen käsittänyt kapteenin merenalaisen elämän, niin ei Nautilus ole mikään pelkkä laiva. Se on samalla turvapaikka niille miehille, jotka sen päällikön tavoin ovat katkaisseet kaikki suhteensa maanpäälliseen elämään."

"Ehkäpä", sanoi Conseil; "mutta eihän Nautilukseen voine mahtua enemmän kuin määräluku ihmisiä. Eikö isäntä voisi arvioida näiden mahdollisimman tarkkaa määrää?"

"Millä tavalla, poikani?"

"Laskelmien avulla. Kun laivan kuutiosisällys on tietty ja siis sen sisältämä ilmamääräkin, ja kun toiselta puolen tiedetään jokaisen ihmisen olemassaolon riippuvan hengitysmahdollisuudesta, niin vertaamalla näitä tuloksia Nautiluksen pakkoon nousta joka neljäskolmatta tunti ylös vedenpintaan…"

Conseil ei päättänyt lausettaan, mutta minä arvasin hyvin hänen ajatuksensa.

"Minä ymmärrän mitä tarkotat", vastasin; "mutta tuo laskelma, joka on muuten helppo tehdä, antaa tulokseksi vain epämääräisen luvun."

"Se ei tee mitään", sanoi Ned Land itsepäisesti.

"No, kuulkaapa sitten laskelmaa", virkoin. "Jokainen ihminen hengittää tunnissa niin paljon happea kuin sisältyy sataan litraan ilmaa eli vuorokaudessa niin paljon kuin kahteentuhanteen neljäänsataan litraan sisältyy. Täytyy siis laskea, kuinka monta kertaa Nautilukseen sisältyy kaksituhatta neljäsataa litraa ilmaa."

"Aivan niin", sanoi Conseil.

"Mutta", jatkoin, "kun Nautiluksen kantavuus on tuhat ja viisisataa tonnia ja jokainen tonni on tuhat litraa, niin sisältyy Nautilukseen miljoona viisisataa tuhatta litraa ilmaa, joka jaettuna kahdellatuhannella neljälläsadalla…"

Suoritin jakolaskun sukkelasti lyijykynällä.

"… antaa osamääräksi kuusisataa viisikolmatta. Siis riittäisi Nautiluksen sisältämä ilmamäärä kieltämättömästi kuudellesadalle viidellekolmatta ihmiselle neljäksikolmatta tuntia."

"Kuudellesadalle ja viidellekolmatta!" toisti Ned.

"Mutta siitä saatte olla varmat", jatkoin, "että laskien yhteen matkustajat ja miehistön ynnä päällystön emme saa lukumääräksemme kymmenettäkään osaa siitä luvusta."

"Siinäkin on liiaksi monta kolmea vastaan!" huokasi Conseil.

"En voi siis neuvoa teille, Ned parka, muuta keinoa kuin jatkuvaa kärsivällisyyttä."

"Ja mikä on kärsivällisyyttä parempikin — alistuvaisuutta", lisäsi Conseil.

Hän oli löytänyt oikean sanan.

"Ja kun oikein ajattelee", jatkoi hän, "niin ei kapteeni Nemo voi iänkaiken kulkea eteläänkään päin. Hänen täytyy toki kerran pysähtyä, jollei muulloin niin ainakin kiinteätä jäätä kohdatessaan, ja palata kaikkien kulkemille merille. Silloin on taas aika ruveta pohtimaan Ned Landin ehdotusta."

Kanadalainen pudisti päätään, sipaisi kädellä otsaansa ja lähti mitään puhumatta tiehensä.

"Suvaitseeko isäntä että teen pienen huomautuksen?" sanoi Conseil vielä. "Ned parka toivoo kaikkea mitä nykyisin on mahdotonta saavuttaa. Hän näyttää kaipaavan kaikkea mikä meiltä on täällä kiellettyä. Vanhat muistot painavat hänen mieltään, ja hänen sydämmensä on ylen raskautettu. Se täytyy meidän toisten ymmärtää. Mitä hänellä on täällä tekemistä? Ei niin mitään. Hän ei ole oppinut mies niinkuin te, eikä häntä huvita meren merkilliset ihmeet niinkuin meitä molempia. Hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä päästäksensä johonkin kotimaansa kapakkaan."

Todella täytyikin laivassa vallitsevan yksitoikkoisuuden tuntua sietämättömältä kanadalaisesta, joka oli tottunut vapaaseen ja toimeliaaseen elämään. Harvoin tapahtui täällä mitään, joka olisi elähyttänyt hänen mieltään. Mutta tänäänpä sattui sentään tapahtumaan jotakin, joka muistutti häntä entisistä onnellisista harpuunamiehen ajoista.

Kun kello 11 tienoissa nousimme vedenpintaan, jouduimme keskelle valasparvea. Tämä kohtaus ei hämmästyttänyt minua, sillä tiesin että nämä ankarasti vainotut eläimet mielellään ottivat turvansa etelänavan ympärillä oleville vaikeakulkuisille vesille.

Istuimme yläkannella. Meri oli tyyni, ja lokakuun aikaan vallitsi näillä eteläisillä leveysasteilla kauniit syyspäivät. Kanadalaisen tottunut silmä se havaitsi ensimmäisen valaskalan itäisellä taivaanrannalla. Kun oikein tarkkaan tähysti sinnepäin, niin näki sen mustanpuhuvan seljän vuoroin nousevan, vuoroon laskeutuvan veden alle noin kahdeksan kilometrin päässä Nautiluksesta.

"Ah!" huudahti kanadalainen; "olisinpa nyt valaanpyytäjälaivan kannella, niin kyllä tässä nousisi hauska elämä. Tuo on aika iso otus. Katsokaapa kuinka voimakkaasti se ruiskuttaa ylös ilma- ja höyrypatsaan syöksyreijistään. Voi sun vietävä, miksi minun pitääkään olla kahlehdittuna tähän rautakattilaan!"

"Mitä nyt, Ned?" huudahdin; "ettekö vielä ole heittänyt vanhoja kalastajahaaveitanne?"

"Luuletteko te että valaanpyytäjä voi koskaan unhottaa vanhaa ammattiaan? Voiko koskaan kyllästyä sellaisen jahdin tarjoamaan viehätykseen?"

"Ettekö ole koskaan kalastellut näillä vesillä, Ned?"

"En koskaan, professori. Ainoastaan pohjoisissa merissä, ja yhtä paljon Behringin kuin Davisin salmissa."

"Silloin ette vielä tunne etelän seutujen valaskalaa. Te olette tähän asti pyydystänyt vain pohjoisten merten valaita, ja ne eivät uskalla koskaan läpäistä päiväntasaajan lämpöisiä vesiä."

"Mitä sanottekaan, professori?" kysäsi kanadalainen, äänessään lievän epäilyksen väre.

"Sanon niinkuin asianlaita on."

"Soo-o! Minä, joka juuri nyt puhun teidän kanssanne, olen vuonna 1865, eli siis puoli kolmatta vuotta sitten Grönlannin luona tavannut valaan, jolla vielä oli kyljessään harpuuna ja siinä erään Behringin salmessa liikkuvan valanpyytäjän nimimerkki. Kysyn siis teiltä kuinka eläin, johon on satutettu Amerikan länsipuolella, on joutunut tapettavaksi sen itäpuolella, jollei se Kap Hornin tai Hyväntoivonniemen kierrettyään ole kulkenut päiväntasaajan poikki?"

"Minä rohkenen olla samaa mieltä kuin kuoma", virkkoi Conseil, "ja kuulisin mielelläni mitä isännällä on sen johdosta sanottavaa."

"Hyvät ystävät, eri valaslajit asuvat luontonsa mukaan kukin eri merenosissaan, joita ne eivät koskaan jätä. Ja jos joku näistä eläimistä on tullut Behringin salmesta Davisin salmeen, niin se johtuu yksinkertaisesti siitä että kummankin meren välillä on avoin väylä, joka käy joko Amerikan tahi Aasian pohjoisrannatse[18]".

"Täytyykö meidän uskoa teitä?" kysyi kanadalainen, ummistaen toisen silmänsä.

"Isäntää on aina uskottava", vakuutti Conseil juhlallisesti.

"No niin", sanoi kanadalainen, "kun en ole koskaan pyydystänyt näillä vesillä, en siis tunne täällä liikkuvia valaita?"

"Ette, kuten jo sanoin teille."

"Sitä suurempi syy siis tutustua niihin", huomautti Conseil.

"Katsokaahan tuonne!" huudahti harpuunamestari liikutuksesta väräjävin äänin. "Se lähestyy meitä! Se tulee suoraan vastaamme! Se uhmaa minua! Se tietää etten voi mitäkään sille!"

Ned polki raivoissaan jalkaansa. Hänen kätensä vapisi, kun hän mielikuvituksessaan heilutti väkäkeihästään.

"Ovatko nämä valaat yhtä isoja kuin pohjoisten merien?" kysyi hän.

"Lähellä pitäen, Ned."

"Olenpa nähnyt isojakin valaita, professori, valaita jotka kuonosta pyrstönhuippuun olivat kolmenkymmenenkin metrin mittaisia. Ja olenpa kuullut kerrottavan, että Aleuttien saarten luona joskus tavataan yli viidenviidettä metrin pituisia."

"Se tuntuu minusta liiottelulta", vastasin. "Ne eläimet ovat vain selkäevällisiä juoksiaisia, ja kuten kaskelotitkin ovat ne pienempiä kuin nämä valaat."

"Ohoo!" huudahti kanadalainen, jonka silmä ei jättänyt valtameren ulappaa; "se tulee lähemmäksi, se tulee Nautiluksen vesille!"

Sitten hän uudestaan jatkoi äskeistä puhetta.

"Te puhutte kaskelotista kuin mistäkin pikku ipinästä. Mutta minä olen kuullut kerrottavan jättimäisistäkin kaskeloteista. Ne ovat perin älykkäitä valaita. Joidenkin väitetään peittävän selkänsä levillä ja hauroilla. Merenkulkijat luulevat niitä pikkuisiksi luodoiksi, nousevat maihin niiden seljälle, asettuvat kodoksi, tekevät valkeata…"

"Ja rakentavat taloja!" keskeytti Conseil hänet.

"Aivan niin, vekkuli", sanoi Ned Land. "Ja sitten jonakin kauniina päivänä otus yht'äkkiä sukeltaakin ja vie kaikki asukkaansa valtameren syvyyksiin."

"Aivan niinkuin 'Sindbad purjehtijan' seikkailuissa", vastasin nauraen. "Ah, mestari Land, te näytte pitävän merkillisistä jutuista. Mitähän tavattomia eläimiä teidän kaskelottinne oikein lienevätkään! Toivon kumminkin ettette usko kaikkia kuulemianne."

"Hyvä herra luonnontutkija", vastasi kanadalainen vakavasti, "kun valaista kerran on kysymys, niin täytyy uskoa kaikkea. Katsokaahan kuinka tuokin tuolla kiitää eteenpäin! Väitetäänpä että nämä eläimet pystyvät tekemään matkan maan ympäri kahdessa viikossa."

"Siihen en osaa eittäenkään vastata", sanoin.

"Mutta sen te varmastikin tiedätte, herra Aronnax, että maailman alussa valaat uivat vielä paljon nopeammin kuin nykyään."

"Todellako, Ned? Kuinka se oli mahdollista?"

"Niin, nähkääs, niiden pyrstö oli silloin pystyssä eikä lappeettain niinkuin nykyään, niin että ne pieksivät sillä vettä oikealta vasempaan ja vasemmalta oikeaan niinkuin kalat. Mutta kun Luojamme huomasi niiden pitävän liikaa kiirettä, niin väänsi hän pyrstön neljänneksen pyörähdystä ympäri, ja siitä lähtien ne lyövät vettä ylhäältä alaspäin ja päinvastoin, ja kulku käy sen takia hitaammin."

"Kuulkaapas nyt, kelpo Ned", kysyin kanadalaisen äskeisen tapaan, "täytyykö minun todella uskoa tätä?"

"Ei vallan sananmukaisesti", vastasi Ned Land vetäen suutansa irveen; "ei ainakaan enempää kuin jos sanoisin, että on valaita jotka ovat sadan metrin mittaisia ja viidenkymmenen tonnin painoisia."

"Se olisikin todella liikaa", sanoin. "Mutta myönnettävä on että jolloinkin on saatu valaita, joista on saatu satakaksikymmentä tynnyriä öljyä."

"Mitä siihen tulee, niin olen itse nähnyt sen", sanoi kanadalainen.

"Sen uskon mielelläni, Ned; samaten kuin uskon että moniaat valaat painavat yhtä paljon kuin satakunta norsua. Voi ajatella kuinka valtava sellaisen möhkäleen meno on, kun se syöksyy eteenpäin täydellä vauhdilla."

"Onko totta", kysyi Conseil, "että ne voivat paiskata laivojakin kumoon?"

"Laivoja — tuskinpa vain", vastasin. "Olen kuitenkin lukenut, kuinka juuri näillä eteläisillä vesillä vuonna 1820 muuan valas syöksyi Essex nimistä alusta vastaan ja työnsi sitä taaksepäin neljän metrin nopeudella sekunnissa. Aallot löivät laivan sisään perän takaa ja Essex meni melkein heti kumoon."

Ned Land tirkisti minua ilkamoisin katsein.

"Omasta puolestani", hän sanoi, "olen kerran saanut täräyksen valaanpyrstöstä — tarkotan että valaanpyyntiveneeni sai sen täräyksen. Toverini ja minä kimposimme ilmaan ainakin kuuden metrin korkeudelle. Mutta professorin valaaseen verrattuna se meidän otus oli vain sylivauva."

"Elävätkö semmoiset tursaat kauvan?" kysyi Conseil.

"Tuhat vuotta!" vastasi kanadalainen silmiään räpäyttämättä.

"Kuinka sen tiedätte, Ned?"

"Koska se tiedetään, tiedän mä."

"Entä kuinka se tiedetään?"

"Tiedetäänpähän vain!"

"Ei, hyvä Ned, sitä ei tiedetä, se otaksutaan ainoastaan, ja kas seuraavasta syystä! Neljäsataa vuotta takaperin, kun valaanpyyntiä tiedetään ensi kerran harjotetun, olivat nämä eläimet kooltaan paljon isompia kuin nykyään. Siitä on tehty se loogillinen johtopäätös että nykyisten valasten vähempi koko aiheutuu siitä, ettei niillä ole ollut aikaa kasvaa täyteen mittaansa. Tämä seikka on saanut luonnontutkija Buffonin arvelemaan, että valaat voivat ja niiden pitäisikin elää tuhannen vuotta. Ymmärrättekös?"

Mutta Ned Land ei ymmärtänyt mitään. Hän ei enää kuullut mitä puhuttiin. Ensiksi näkemämme valas tuli yhä lähemmäksi. Hän ahmi sitä silmillään.

"Ahaa!" hän huudahti, "siinähän ei olekaan vain yksi valas! Niitä on kymmenen, kaksikymmentä — kokonainen katras! Eikä tässä voi toimittaa mitään! Että pitääkin olla näin kahlittu käsistä ja jaloista!"

"Mutta, hyvä ystävä Ned", sanoi Conseil, "miksi ette pyydä kapteeni Nemolta lupaa saada käydä niiden kimppuun?"

Conseil oli tuskin ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kanadalainen pyörähti ympäri, huippasi alas kansiluukusta ja lähti etsimään kapteenia käsiinsä. Tuokion perästä olivat molemmat jo yläkannella.

Kapteeni Nemo katseli valasparvea, joka leikitteli vedenpinnalla vajaan parin kilometrin päässä Nautiluksesta.

"Ne ovat etelän valaita", sanoi hän. "Siinä olisi; saalista kokonaiselle valaanpyyntilaivueelle."

"No niin, kapteeni", huomautti kanadalainen, "enkö saisi lähteä pyydystämään niitä, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin siksi, etten perin unohtaisi vanhaa ammattiani?"

"Miksi pitäisi tuhota ainoastaan tuhoamisen tuottaman huvin lakia?" vastasi kapteeni. "Me emme tee mitään sen ihralla tässä laivassa."

"Mutta sallittehan te Punaisella merellä meidän pyydystää merilehmän", huomautti kanadalainen.

"Silloin minä tarvitsin tuoretta lihaa miehiäni varten. Tässä tapettaisiin ainoastaan tappamisen vuoksi. Tiedän kyllä hyvin, että ihminen pitää sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalten rinnalla, mutta minä en voi sallia sellaista veristä ajanvietettä. Kun te ja teidän vertaisenne, mestari Land, surmaavat etelän valaita, jotka ovat rauhallisia kelpo eläimiä, niin teette moitittavan teon. Sillä tapaa on niistä tyhjennetty koko Baffinin lahti ja hävitetty kokonainen luokka hyödyllisiä eläimiä. Antakaa siis noiden poloisten valaitten olla rauhassa. Niillä on yllinkyllin luontaisia vihollisia, ilman että teidän tarvitsee sekautua leikkiin — kaskelotteja, miekka- ja sahavalaita."

Voi kuvitella minkälaista naamaa kanadalainen näytti kuullessaan tätä ripitystä. Sellaisten ajatusten lausuminen niin innostuneelle pyyntimiehelle olikin turhaa ajanhaaskausta. Ned Land tuijotti aluksen päällikköön ilmeisesti ymmärtämättä sanakaan tämän puheesta. Kuitenkin oli kapteeni aivan oikeassa: valaanpyytäjäin raakamainen ja ajattelematon ahneus tekee aikanaan sen, että tästä maapallon mahtavimmasta eläinrodusta jolloinkin vielä tulee aivan loppu.

Ned Land vihelsi "Yankee Doodlea"[19] hampaittensa välistä, työnsi kädet taskuihinsa ja käänsi meille selkänsä.

Kapteeni Nemo katseli vielä hetkisen valasparvea ja sanoi sitten minun puoleeni kääntyen:

"Olin aivan oikeassa kun väitin että valailla on, ihmisiä lukuunottamatta, toisiakin, luontaisia vihollisia. Nuo eläimet saavat kohta kestää kovan kamppailun. Näettekö tuolla tuulen alla, lähes kolmentoista kilometrin päässä täältä, muutamia mustia pilkkuja, jotka liikkuvat tännepäin?"

"Näen kyllä, kapteeni", vastasin.

"Ne ovat kaskelotteja, hirmuisia raatelueläimiä, joita olen välistä tavannut kaksi-, jopa kolmisatapäisinä joukkueina. Näitä julmia ja vahingollisia petoja saa kyllä kaikella ankaruudella hävittää."

Viime sanat kuultuaan kanadalainen käännähti äkisti ympäri.

"No siis, kapteeni", puhuin harpuunamestarin puolesta, "nyt on aika käsissä käydä puolustamaan valaita…"

"On aivan tarpeetonta että ihmishenkiä pannaan sen takia vaaranalaisiksi, herra professori. Nautilus kykenee yksinäänkin hajoittamaan tuon kaskelottiparven. Sillä on teräksinen panssarikeula, jonka luulen olevan yhtä tehokkaan aseen kuin ikänä mestari Landin harpuunan."

Kanadalainen kohautti hartioitaan. Hyökätä sukkelien tursaiden kimppuun kömpelö panssarikeula aseena! Oliko sellaista hullutusta koskaan kuultu?

"Vartokaahan vain, professori!" sanoi kapteeni. "Kohta näytämme teille ajometsästyksen, jonka veroista ette ennen ole nähnyt. Ei mitään armoa noille hirmuvalaille! Ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita!"

Pelkkää kitaa ja hampaita! Sen paremmin ei voi kuvatakaan kaskelottia, jonka ruumis toisinaan kasvaa viidenkolmatta metrin pituiseksi. Sen suunnaton pää on suunnilleen kolmas osa koko ruumiin pituudesta. Sen sijaan kuin tavallisella valaalla yläleuka on varustettu vain hetuloilla, joista n.s. valaanluu saadaan, on tällä hirmuisina aseina viisikolmatta valtaista hammasta, jotka ovat kaksikymmentä sentimetriä pitkät, ylempää lieriön ja kärjestä terävän keilan muotoiset. Tuon mahtavan pään yläosassa, rustomaisten väliseinäin erottamissa onkaloissa tavataan 3—400 kg. sitä kallisarvoista öljymäistä ainetta, joka kaupassa kulkee "spermacetin" nimellä. Kaskelotti on ruma ja kömpelö eläin, joka enemmän muistuttaa kampelaa kuin kalaa. Sen ruumiin vasen kylki on aivan rujokas, eikä se näe vasemmalla silmällään juuri mitään.

Tuo merkillinen petoeläinten parvi läheni lähenemistään. Ne olivat älynneet valaat ja varustausivat hyökkäämään näiden kimppuun. Jo ennakolta voi arvata kaskelottien voittavan taistelussa, sillä ne eivät ainoastaan ole paljon taistelukykyisempiä kuin turvattomat vastustajansa, vaan ne voivat oleskella paljon kauvemman aikaa veden sisässä, tarvitsematta nousta ylös pintaan hengittämään.

Oli jo aika rientää valaitten avuksi. Conseil, Ned Land ja minä menimme salongin isojen akkunain ääreen. Kapteeni asettui perämiehen viereen käytelläkseen tarpeen tullessa itse alustaan hyökkäysaseena. Kohta tunsin että potkurin käynti kiihkeni ja laivamme lisäsi vauhtiaan.

Kamppailu kaskelottien ja valaitten välillä oli jo alkanut, kun Nautilus saapui taistelukentälle. Kapteeni kuljetti sen suoraan edellisten parven halki. Kaskelotit eivät ensin tuntuneet suurestikaan välittävän uudesta hirviöstä, joka niin odottamatta sekausi otteluun. Mutta pian saivat ne varoa sen iskuja.

Millainen taistelu! Yksin Ned Landkin, joka alussa oli aivan hurmautunut, taukosi pian taputtamasta käsiään. Koko Nautilus oli vain hirvittävä harpuuna, jota sen päällikkö ohjasi taitavalla kädellään. Se syöksähti noiden lihavuorien kimppuun, lävisti ja leikkasi ne kahtia, jättäen kupeilleen viimeisissä vavahduksissa sätkytteleviä ruumiinkappaleita. Se ei tuntenut lainkaan niitä julmia pyrstöniskuja, joita joka taholta sateli sen rautaiseen kuoreen. Surmattuaan yhden kaskelotin ryntäsi se toisen kimppuun ja lopetti sen; pyörähteli ympäri liikuntakeskuksessaan ettei päästäisi saalista käsistään, syöksähteli eteen- ja taapäin, totteli nuolen nopeudella peräsintään ja ohjaustasojaan; painui syvälle kun kaskelotti sukelsi valtameren uumeniin, ja kohosi taas ylös eläimen noustessa takaisin pintaan — aina tavaten saaliinsa vastustamattomalla keulallaan.

Mikä verisauna! Mikä kammottava loiske ja kohina ja mylvinä! Kuolemanpelossaan nuo eläimet päästelivät niille omituisia teräviä ääniä ja huohotuksia ja pieksivät mahtavilla pyrstöillään merta vaahtoiseksi hyrskyksi näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.

Noin tunnin ajan kesti tätä teurastusta, josta ei kaskelottien onnistunut paeta. Useita kertoja koetti niitä kahdeksan tai kymmenen yhteisellä ryntäyksellä murskata Nautiluksen ruumismöhkäleittensä painolla. Akkunaruutujen läpi näimme suoraan silmiemme edessä niiden ammottavat kidat hirveine hampaineen ja niiden yksipuoliset, muodottomat silmät. Ned Land ei voinut enää pidättää itseään, vaan pui nyrkkiä niille ja hänen suustaan tulvasi herjauksia. Aivan hyvästi tuntui kuinka ne pusertautuivat ruumiillaan aluksemme runkoa vastaan niinkuin koirat villisianajossa; mutta Nautilus pani potkurinsa pyörimään entistä vinhemmin, laahasi niitä perässään tahi pakotti ne nousemaan pintaan, välittämättä vähääkään niiden suunnattomasta paineesta tahi niiden hurjasta vastustuksesta.

Vihdoin harveni kaskelottien parvi näkymättömiin; vesi tyveni jälleen, ja minä tunsin että nousimme valtameren pintaan. Luukku avattiin, ja me ryntäsimme kaikki yläkannelle.

Meri oli täpösen täynnä raadeltuja ja katkottuja ruumiita. Ei valtavinkaan dynamiittiräjähdys olisi voinut niin raivoisasti silpoa noita lihamöhkäleitä. Me kelluimme keskellä niiden jättimäisiä ruhoja, joilla oli sinertävät seljät, valkeat vatsat ja pinta täynnä muodottomia pukamia. Joitakuita peljästyneitä kaskelotteja kiisi pakoon joka suunnalle. Vesi oli useiden neliökilometrien alalla värjäytynyt punaiseksi, niin että Nautilus tuntui uiskentelevan verimeressä.

Kapteeni Nemo tuli luoksemme.

"No, mitä piditte semmoisesta valaanpyynnistä, mestari Land?"

"Kapteeni", vastasi kanadalainen, jonka innostus oli koko lailla laimentunut, "se oli todella hirvittävä näytelmä. Mutta minä en ole mikään teurastaja; olen valaanpyytäjä, ja tuo äskeinen oli pelkkää teurastamista."

"Se oli verisauna raatelueläimille", sanoi kapteeni, "eikä Nautilus ole mikään teurastusveitsi."

"Minä pidän harpuunaani parempana", väitti kanadalainen.

"Kullakin on omat aseensa", vastasi kapteeni, katsellen tuikeasti Ned Landiin.

Minä pelkäsin että tämä antaisi kiivasluontoisuutensa viehättää itseään johonkin purevaan vastaväitteeseen, josta meille kaikille voisi olla ikävät seuraukset; mutta hänen vihansa asettui kun hän näki muutaman valaan lähestyvän Nautilusta.

Eläinparka ei ollut voinut välttää kaskelottien hampaita. Minä tunsin sen paikalla etelämerien valaaksi sen litistyneestä ja aivan mustasta päästä. Ruumiinrakenteelta sen erottaa maitovalaasta ja Nordkapin valaasta sen seitsemän niskanikamaa ja kylkiluut, joita sillä on kaksi enemmän kuin muilla hetulavalailla. Valas oli jo kuollut ja kellui kyljellään, vatsa aivan repaleina vainoojain puremista. Sen silvotusta uimaevästä riippui vielä pieni valaanpoikanen, jonka ei myöskään ollut onnistunut pelastua verisaunasta. Sen avoimesta suusta valui vettä, joka kohisi kuin myllynrännistä sen hammashetulain lävitse.

Kapteeni kuljetti Nautiluksen aivan lähelle valaanruhoa. Kaksi miehistä laskeutui sen seljälle, ja minä näin suureksi ihmeekseni heidän lypsävän sen nisistä kaiken näiden sisältämän maidon, jota tuli pari kolme isoa astiaa täyteen.

Kapteeni tarjosi minulle kupillisen maitoa, joka oli vielä lämmintä. En voinut olla tekemättä torjuvaa elettä, sillä moinen juoma tuntui minusta hyvin vastenmieliseltä. Mutta hän vakuutti sen olevan erinomaisen hyvää ja että se joka suhteessa muistutti lehmän maitoa.

Otinpa sitten ja maistoin, eikä se hullumpaa ollutkaan. Tämä maito oli meille erittäin tervetullut, sillä voiksi kirnuttuna ja juustoksi keitettynä se antoi hauskan lisän tavalliseen ruokajärjestykseemme.

Siitä päivästä alkaen huomasin huolestuneena että Ned Landin ärtyisyys kapteeni Nemon kohtaan yhä kasvoi, ja minä päätin pitää tarkoin silmällä kanadalaisen puheita ja toimia.

XII LUKU.

Jäihin vangittuina.

Nautilus kynti jälleen herkeämättä etelätä kohti, kulkien pitkin 50:nettä pituusviivaa aika nopeasti. Yrittikö se suoraan etelänavalle? Tätä en voinut uskoa, sillä kaikki siihenastiset kokeet sen saavuttamiseksi olivat saaneet nolon lopun. Sitäpaitsi oli vuodenaikakin jo sangen myöhäinen, sillä eteläisellä pallonpuoliskolla maaliskuun 13 p. vastaa syyskuun 13 päivää pohjoisella seudulla, jolloin syyspäiväntasaus alkaa.

Maaliskuun 14 p. näin 55° leveysasteella 7—8 metrin mittaisia jäälohkareita, ikäänkuin mitäkin meressä uiskentelevia pikkuluotoja, joita vastaan aallot murtuivat. Nautilus pysyttelihe meren pinnalla. Ned Landille, joka oli ennenkin pyydystellyt napavesillä, olivat nuo pikkuruiset jäävuoret tuttuja nähtäviä. Conseil ja minä saimme nyt ihailla niitä ensi kerran.

Häikäisevä, lumivalkea juova ulottui ilmassa pitkin eteläistä taivaanrantaa. Valaanpyytäjät sanovat sitä "jäähohteeksi". Vaikka pilvet sumentaisivat taivaan kuinka paksulta tahansa, eivät ne jaksa himmentää sen kimallusta. Se tietää ahtojään tahi jäätelien läheisyyttä.

Kohta näkyikin paljon suurempia jääröykkiöitä, joiden kimmellys vaihteli usvan oikullisuuden mukaan. Joillakin niistä näkyi vihreitä juovia, aivan kuin olisi niihin kuparivihtrillillä maalattu valtavia viiruja; toiset taas kumottivat suunnattomien ametistikivien tavoin helakan punasinervinä ja läpäisivät valoa. Edelliset heijastivat valonsäteitä kristallikiteittensä epälukuisista hiomapinnoista; jälkimmäiset matkivat kalkkikiven eloisia valontaittumisia ja olivat niin valtaisen isoja, että niistä olisi voinut rakentaa kokonaisia marmorikaupunkeja.

Mitä kauvemmas etenimme etelään päin, sitä suuremmiksi ja lukuisemmiksi kävivät nämä uiskentelevat jäävuoret. 60° leveysasteelle tultuamme ne ahtautuivat niin tiiviiksi muuriksi eteemme, ettei avointa väylää enää näkynyt missään. Mutta kapteeni Nemo etsi tarkoin ja löysikin aina jonkun ahtaan aukon, josta hän rohkeasti pujahti lävitse, vaikka tiesikin että se pian sulkeutuisi takanamme.

Tällä tavoin Nautilus kapteeninsa taitavan käden ohjaamana sivuutti kaikki nuo erilaiset jäätelit, jotka soluivat ohitsemme luonnon niin täsmällisen tarkasti järjesteleminä että Conseil siitä joutui aivan ihastuksiinsa: jäävuoret, jääkentät, ajojäät ja ahtojäät.

Lämpömäärä oli hyvin alhainen. Lämpömittari näytti ulkoilmassa kahta tai kolmea pakkasastetta. Mutta me olimme verhoutuneet lämpöisiin turkkeihin, joihin hylkeet tai jääkarhut olivat saaneet antaa nahat. Kannen alla Nautilusta lämmitettiin kuten tavallisesti sähköllä, niin ettemme tienneet kylmästä mitään. Sitäpaitsi riitti sukeltautuminen muutaman metrin syvyyteen kohottamaan alustamme ympäröivää lämpömäärää melkoisesti. Jos olisimme tulleet tänne paria kuukautta aikaisemmin, olisimme tällä leveysasteella saaneet nauttia katkeamattomasta päivänvalosta; mutta nyt hämärsi jo kolmen tai neljän tunnin ajan, ja myöhemmin verhoisi kuusikuukautinen yö vaippaansa nämä yksinäiset napaseudut.

Maaliskuun 16 p. olimme Uuden Shetlannin ja Eteläisten Orkney-saarten leveydellä. Kapteeni kertoi minulle että ennen oli näillä vesillä elänyt monia hyljelajia, mutta että englantilaiset ja amerikkalaiset valaanpyytäjät olivat hävitysraivossaan tappaneet erotuksetta kaikki koiraat ja naaraat elävine poikasineen, niin että kuolemankaameus vallitsi nyt samoilla seuduilla, missä ennen oli elämästä ilakoitu.

Seuraavana päivänä klo 8 aamulla kulki Nautilus 55° pituusasteella eteläisen napapiirin yli. Jäätelit ympäröivät meitä kaikilta tahoilta sulkien kokonaan näköpiirin. Mutta siitä huolimatta etsi kapteeni Nemo käsiinsä aukon toisensa jälkeen ja tunkeutui yhä syvemmälle etelään. En voi sanoilla ilmaista ihastustani näiden uusien tienoiden satumaisesta ihanuudesta. Jäävuoret saivat yhä jyhkeämpiä muotoja. Tuolla ne yhdessä muodostivat itämaisen kaupungin kupukattoisine moskeijoineen ja epälukuisine minareettineen, täällä ikäänkuin ikivanhan, maanjäristyksen maahan jaottaman raunioryhmän. Niiden muodot vaihettelivat alituisesti auringonsäteiden muuttaessa suuntaansa tahi häipyivät vallan näkymättömiin sakeihin lumimyrskyihin tai kaiken kattavaan harmaaseen usvaan. Joka taholta kuului jyrähtelyjä, vyörynää tahi jäälohkareitten kokoonluhistumista. Kun Nautilus laskeusi veden alle yht'aikaa kuin nuo suunnattomat röykkiöt sortuivat, jatkui niiden synnyttämä jylinä vedessä hirvittävän voimakkaasti; ja suunnattomat kurimukset ja pyörteet vyöryttivät vesiä syvällä valtameren uumenissa. Nautilus huojui ja keikkui silloin kuin myrskyn raivoon hervottomasti antautunut alus aavalla ulapalla. Usein, kun en enää nähnyt mitään ulospääsyä, luulin että jo olimme vangitut jäiden keskeen; mutta vaistonsa opetti kapteeni Nemoa etsimään vähäisimmistäkin merkeistä yhä uusia väyliä vapaammille vesille. Hän ei erehtynyt milloinkaan tehdessään huomioitaan sinertävän veden kapeista juovista, jotka uursivat jäätelien kylkiä. Enkä olisi voinut uskoakaan, että hän ilman tätä pettymätöntä taitoaan olisi koskaan uskaltanut kuljettaa alustaan tänne eteläisen napameren miestensyöjille sijoille.

Marraskuun 16 p. jäätelit kuitenkin viimein sulkivat meiltä väylän. Ne eivät kumminkaan olleet vielä kiinteätä jäätä, vaan suuria pakkasen yhteenahtamia jääkenttiä. Mutta sekään este ei voinut pidättää kapteeni Nemoa, vaan hän ryntäsi jäätelien kimppuun hirvittävällä raivolla. Nautilus syöksyi johonkin rotkoon tuossa helposti murenevassa aineröykkiössä ja murskasi sen valtavalla paukkeella. Sukelluslaivan keula toimi kuin muinaisten kansain muurinmurrin, mutta tavattoman paljoa voimakkaammin. Ilmaan lentelevät jäämurskat satelivat kuin tulivuoren nakkaamat hohkakivenkappaleet ympärillämme. Välistä pyyhkäsi Nautiluksen sen oma hillitön vauhti korkealle jäätelin reunan yli, jonka se sitte murskasi painollaan; tahi sukeltaessaan syvälle jäätelin alle halkaisi alus sen otsansa äkkinäisellä survauksella, uurtaen siihen leveitä aukkoja, joihin se painausi uutta puskua alottaakseen.

Koko ajan vallitsi rajuja myrskynpuuskia. Usva oli niin sakea, ettemme voineet nähdä toisiamme yläkannen yhdestä päästä toiseen. Tuulet pyörivät raivoisasti kompassitaulun ympäri; ja lunta patousi niin paksuiksi kinoksiksi, että täytyi luoda lapioilla tie niiden läpi. Lämpömittarin näyttäessä -5° C peittyivät Nautiluksen kupeet paksulla jääkuorella. Ei purje- eikä höyrylaiva olisi päässyt mihinkään sellaisissa olosuhteissa; edellisen köydet olisivat jäätyneet kiinni väkipyöriin, ja jälkimmäiseltä olisivat hiilet loppuneet kesken. Vain sähkön käyttämä Nautilus voi raivata tietänsä eteenpäin näin korkeilla leveysasteilla.

Mutta viimeinkin, maaliskuun 18 p. näyttäytyi, ettei Nautiluksen kaikista puskuyrityksistä enää ollut apua — me olimme lopultakin satimessa. Ympärillämme ei enää ollut ahtojäitä eikä irrallisia jääkenttiä, vaan rannaton ja liikkumaton rintajää, jonka muodostivat lukemattomat yhteenpuristuneet jäävuoret. Olimme joutuneet melkoisen pitkälle etelänapaa ympäröivään ikuiseen, koskaan sulamattomaan ja hajaantumattomaan jäävyöhykkeeseen.

Emme voineet missään havaita pienintäkään pilkahdusta merestä. Nautiluksen edessä, takana ja kupeilla ulottui suunnaton, ryhelmäinen kenttä, jota kattoi samallainen oikullinen, sikinsokin kasautunut röykkiömuodostus kuin nähdään virran pinnalla juuri ennen jäidenlähtöä, mutta tämä esiytyi paljon valtaisemmissa suuruussuhteissa. Siellä täällä siitä kohousi kapeita, teräviä vuorikeiloja 60—70 metrin korkeuteen; kauvempana yhtyi mahtava ylätasanko alavampaan jääkenttään, muodostaen äkkijyrkkiä rantareunamia, jotka suunnattomien, harmaankiuhtavien peilien tavoin heijastivat usvan sisästä silloin tällöin esiinpilkistäviä auringonsäteitä. Ja tässä kaameassa luonnossa vallitsi ainainen kalmanhiljaisuus, jota tuskin häiritsi myrskylintujen siipien lepatus. Täällä oli kaikki hyytynyt jääksi, yksinpä äänikin.

Nautiluksen oli vihdoinkin pakko lopettaa uhkarohkea rynnäkkönsä ikuisen talven valtoja vastaan. Yleensä on asianlaita niin että se, joka ei enää pääse eteenpäin, saa palata takaisin. Mutta tässä oli yhtä mahdotonta kulkea taaksepäin kuin päästä eteenkäänpäin; ja niin pian kuin aluksemme oli pysähtynyt nykyiseen olopaikkaansa, ei viipyisi kauvan ennenkun se olisi jäätynyt auttamattomasti kiinni. Ja näin juuri kävikin kello 2 yöllä, ja uutta jäätä muodostui ihmeellisen nopeasti sen kupeille. Minun täytyi tunnustaa, että kapteenimme menettely oli perin typerää.

Olin juuri yläkannella. Silloin kääntyi päällikkömme, joka oli moniaan minuutin vaarinottanut tilannettamme, minun puoleeni ja sanoi:

"No, professori, mitäs tästä arvelette?"

"Arvelen että olemme kuin olemmekin satimessa."

"Satimessa? Mitä sillä tarkotatte?"

"Tarkotan sitä, ettemme voi kulkea eteen- eikä taaksepäin emmekä sivuillekaan niin mihinkään päin. Sellaista tilaisuutta arvelen ainakin asutuilla mantereilla sanottavan satimeen joutumiseksi."

"Luulette siis ettei Nautilus kykene pääsemään tästä irti?"

"Tuskinpa vainen, kapteeni, sillä vuodenaikakin on jo niin myöhäinen että teidän lienee vaikea panna turvaanne jäidenlähtöön."

"Ah, professori, professori", vastasi kapteeni sangen ivallisesti, "te olette aina kaltaisenne! Te näette kaikkialla edessänne pelkkiä esteitä ja vastuksia! Mutta minä vakuutan teille, että Nautilus ei ainoastaan pääse irti vaan tulee kulkemaan eteenkinpäin."

"Vielä etemmäksi etelään?" kysäsin, katsellen ällistyneenä kapteenia.

"Aivan niin, sen matkan määrä on napa."

"Napa!" huudahdin sangen epäilevästi.

"Niin juuri", vastasi kapteeni levollisesti; "etelänapa — tuo tähän asti tuntematon piste, jossa maapallon kaikki pituusviivat leikkaavat toisiaan. Teidänhän pitäisi tietää, että minä teen Nautiluksellani mitä vain tahdon."

Niin, minä tiesin sen. Minä tiesin että tuo mies oli uskalias äärimmäiseen uhkarohkeuteen asti. Mutta yrittääpä voittaa kaikki etelänavan ympärille kasautuneet luonnonesteet — tuon navan, joka on vielä luoksepääsemättömämpi kuin pohjoisnapa, jolle rohkeimmatkaan purjehtijat eivät vielä ole päässeet[20] — sen täytyi olla mieletöntä uhkapeliä, johon vain hassahtanut ihminen voi antautua! Silloin pisti päähäni kysyä kapteenilta, oliko hän jo ennen saavuttanut tuon maantieteellisen pisteen, jota ei vielä yhdenkään toisen kuolevaisen ollut sallittu lähestyä.

"En vielä, professori", hän vastasi, "mutta me keksimme sen yhdessä. Missä kaikki muut ovat turhaan puskeneet päänsä pirstoiksi, siellä onnistun minä. En ole vielä koskaan ennen vienyt Nautilustani näin kauvas etelän merille, mutta nyt — sen toistan — on se kulkeva vieläkin kauvemmas."

"No niin, minä uskon teitä, kapteeni", sanoin minä nyt puolestani jotenkin ivallisessa äänilajissa. "Minä uskon teitä! Eteenpäin siis! Meille ei koskaan satu voittamattomia esteitä! Musertakaamme tämä rintajää! Me räjähytämme sen ilmaan, ja jos se sittenkin vastustelee, niin annamme Nautilukselle siivet jotta se voi lentää sen ylitse."

"Ylitsekö, professori?" virkkoi kapteeni rauhallisesti. "Ei ylitse vaan alitse."

"Alitse!" huudahdin. Ja äkisti aloin hämärästi tajuta kapteenin suunnitelmia. Minä ymmärsin: Nautiluksen ihmeelliset ominaisuudet tulisivat auttamaan meitä tässä yli-inhimillisessä yrityksessä.

"Huomaanpa että jo alamme ymmärtää toisiamme, professori", sanoi kapteeni hiukan hymyillen. "Te näette jo edessänne tämän yrityksen mahdollisuuden, mutta minä näen sen varman onnistumisen. Mitä muilla aluksilla on mahdotonta koettaakaan, se käy helposti päinsä Nautiluksella. Jos napaa ympäröi mannermaa, niin pysähdyn tämän mannermaan eteen. Mutta jos sen ympärillä lainehtii avoin meri, niin purjehdin aina navalle saakka."

"Aivan niin", sanoin, viehättyen kapteenin puhelusta; "jos meren pinta on hyytynyt jääksi, niin ovat kumminkin alemmat vesikerrokset edelleen vapaat sen Kaitselmuksen viisaan lain kautta, että meriveden tiheys yhä lisäytyy kylmän kasvaessa. Ja jollen erehdy, niin suhtautuu tämän rintajään vesirajan alapuolella oleva osa sen yläpuolelle kohoavaan kuten neljä yhteen."

"Jotensakin niin, professori. Joka metriä kohden, mikä näistä jäävuorista sijaitsee veden yläpuolella, tulee kolme metriä sen alapuolella. Mutta kun nämä vuoret eivät missään kohoa sataa metriä korkeammiksi, niin voi niiden suurimmaksi syvyydeksi laskea vain kolmesataa metriä. Mutta mitä merkitsee Nautilukselle kolmensadan metrin syvyys?"

"Ei yhtään mitään, kapteeni."

"Jopa voi se paljon suuremmallakin syvyydellä etsiä sen lämpömäärän, mikä on yhteinen kaikille syvien merien vesille; ja siellä voimme huoleti kulkea välittämättä vähääkään 30 tai 40 asteen pakkasista pinnan yläpuolella."

"Aivan oikein, kapteeni!" huudahdin kiihtyneenä.

"Ainoa vaikeus on se", jatkoi kapteeni Nemo, "että meidän silloin täytyy viipyä veden alla voimatta toimittaa ilmanvaihtoamme."

"Eikö muuta?" vastasin. " Nautiluksessahan on isoja säiliöitä; me täytämme ne puhtaalla ilmalla ja saamme niistä kaiken sillä aikaa tarvitsemamme hapen."

"Hyvin ajateltu, professori Aronnax. Mutta kun en tahdo että saisitte perästäpäin aihetta syyttää minua liiasta uhkarohkeudesta, niin tahdon alistaa kaikki vastaväitteeni teidän punnittavaksenne."

"Onko teillä niitä vielä enemmän esitettävänä?"

"Ei muuta kuin yksi ainoa. Jos meri ulottuu aina etelänapaan saakka, niin voi olla mahdollista että tämä meri on jäätynyt pohjaan asti, niin ettemme enää pääse takaisin sen pintaan."

"Hyvä, kapteeni; mutta elkää unhottako että Nautiluksella on hirvittävä puskuri, ja että me voimme antaa sen iskeä alhaalta päin kohtisuorasti jääkenttiä vastaan, jotka silloin törmäyksestä avautuvat ja antavat kauniisti meille tietä."

"Ah, professori, te olette tänään täynnä hyviä aatteita."

"Sitäpaitsi", jatkoin yhä enemmän innostuen, "miksikäs emme tapaisi avointa merta etelänavalla yhtä hyvin kuin sitä on tavattu pohjoisnavallakin? Kylmyyden napoja ja maan napoja ei saa sekoittaa toisiinsa, ei eteläisellä eikä pohjoisella pallonpuoliskolla; ja siksi kunnes saamme kouraantuntuvan todistuksen päinvastaisesta asiantilasta, täytyy meidän olettaa löytyväksi joko mannermaa tahi jäätymätön valtameri maapallon pituusviivojen kummassakin päätepisteessä."

"Niin uskon minäkin, herra Aronnax", vastasi kapteeni Nemo. "Tahdon vain huomauttaa, että te ensin koetettuanne tehdä niin monia vastaväitteitä esitystäni vastaan, nyt oikein kasaamalla kasaatte eteeni todistuksia, jotka kaikki puhuvat sen puolesta."

Kapteeni Nemo oli oikeassa. Minun uljuuteni oli voittanut yksin hänenkin uhkarohkeutensa! Minä se hänet johdatin etelänavalle! Ei, ei — minä hupsuparka! Kapteeni Nemo tiesi paremmin kuin minä, mitkä syyt puhuivat tuon yrityksen puolesta, mitkä sitä vastaan; ja häntä vain huvitti nähdä minun hurmioissani unelmoivan mahdottomia asioita!

Hän ei kumminkaan menettänyt silmänräpäystäkään. Merkin saatuaan katosi perämies komeroonsa. Kapteeni ja hän puhelivat keskenään nopeasti muutaman sanan tuolla käsittämättömällä kielellään; ja joko oli perämies valmistunut uhkarohkeaan yritykseen tahi piti hän sitä mahdollisena, niin ei ainakaan hänen kasvoillaan voinut huomata hämmästyksen merkkiäkään.

Mutta hänen tyyneytensä ei kuitenkaan ollut mitään Conseilin järkähtämättömän levollisuuden rinnalla, kun ilmotin tälle kelpo pojalle aikomuksestamme tunkeutua etelänavalle. "Niinkuin isäntä paraaksi näkee" oli hänen ainoa vastauksensa ilmotukseeni, ja siihen sain tyytyä. Ned Land sitä vastoin kohautteli hartioitaan korvien tasalle.

"Professoria ja sitä vietävän kapteenia voin vain surkutella", arveli hän.

"Mutta entä jos pääsemme etelänavalle, mestari Ned?"

"Se on mahdollista, mutta sieltä ei koskaan palata."

Ned Land meni hyttiinsä, "jottei saisi mitään onnettomuutta aikaan", kuten hän suvaitsi sanoa.

Mutta tällävälin oli jo ryhdytty varusteluihin rohkeata yritystä varten. Nautiluksen mahtavat pumput puristivat ilmaa säiliöihin suunnattomalla paineella. Kello 4 ilmoitti kapteeni Nemo että yläkannen luukku suljettaisiin. Minä loin viimeisen silmäyksen paksuun jääteliin, jonka läpi meidän oli tunkeuduttava.

Ilma oli kaunis, sää selkeä, pakkasta -12° C; mutta kun oli aivan tyyni, ei kylmä tehnyt mitään haittaa.

Kymmenkunta miestä laivanväestä mursi kuokilla ja tuurilla jäätä laivan emäpuun ympäriltä, niin että se pian painui avoimeen veteen. Työ kävi sukkelaan, sillä jää oli vielä sangen ohutta. Me laskeusimme sitten kaikki laivan sisäosiin. Vesisäiliöt täytettiin. Kohta painuikin Nautilus veden alle.

Conseil ja minä olimme asettuneet salonkiin ja katselimme sen isoista akkunoista eteläisen napameren alempia kerroksia. Lämpömäärä yhä nousi. Manometrin neula liikkui taulullaan.

Tultuamme kolmensadan metrin syvyyteen aloimme, niinkuin kapteeni Nemo oli sanonutkin, liukua rintajään aaltomaista alapintaa myöten. Mutta Nautilus painui yhä alemmas, kunnes saavutti 800 metrin syvyyden. Veden lämpömäärä, joka pinnalla oli -12°, yleni täällä -11°:seen. Olimme siis jo voittaneet yhden asteen. Tuskin tarvinnee mainitakaan, että sisäpuolinen lämpömäärä laivassa pysytettiin sähkölämmityskojeiden avulla paljon korkeampana.

"Me pääsemme kyllä perille", sanoi Conseil.

"Minä uskon sen", vastasin lujan vakaumuksen rintaäänellä.

Tässä avoimessa, pinnan ja jäätelien alaisessa meressä noudatti Nautilus suoraa suuntaa etelänapaa kohti, poikkeamatta vähääkään 52:nnesta pituusviivasta. 67°30' eteläisestä leveysasteesta 90°:nteen eli navalle oli meillä matkaa kaksikolmatta ja puoli leveysastetta eli siis noin 200 peninkulmaa. Nautiluksen keskinopeutena oli 26 solmuväliä tunnissa, siis tavallisen pikajunan nopeus; ja sillä menolla me saavuttaisimme navan vajaassa 40 tunnissa.

Conseil ja minä vietimme hyvän osan yötä katsellen salongin akkunoista uusia nähtävyyksiä. Sähköheijastimen säteet valaisivat aivan autioita merenuumenia. Kalat eivät viihtyneet näissä umpinaisissa vesissä. Ne käyttivät niitä ainoastaan läpikulkutienään päästäkseen eteläisen napapiirin merestä navan vapaille vesille. Kulkumme oli niin vinhaa että pitkän potkuriakselin tärinä tuntui aivan selvästi. Kello 2 tienoissa aamuyöstä menimme Conseilin kanssa vihdoin levolle. Kapeassa käytävässä emme tavanneet kapteeni Nemoa. Hän arvatenkin pysyttelihe koko ajan perämiehen komerossa.

Huomenissa, maaliskuun 19 p., palasin jo klo 5 aamulla entiselle paikalleni salongin akkunan ääreen. Sähköloki näytti Nautiluksen vähentäneen vauhtiaan. Se pyrki takaisin pintaan, mutta varovaisesti, vesisäiliöitään hitaasti tyhjentäen.

Sydämmeni löi rajusti. Jokohan me ylös noustuamme olisimme navan vapaassa ilmakehässä?

Mutta ei! Kannenpäällinen täräys ilmoitti Nautiluksen törmänneen rintajään alapintaa vastaan, ja jää oli kumeasta kajahduksesta päättäen vielä sangen paksua. Olimme todellakin, merimiesten sananparttta käyttäen, "hipaisseet karia", mutta vastakkaisessa merkityksessä kuin tavallisesti ja 900 metrin syvyydellä. Meillä oli siis päittemme päällä 1,200 metriä jäätä, siitä 300 metriä vedenpinnan yläpuolella olevaa. Rintajää oli nyt melkoisesti vahvempaa kuin sen reunaman alle sukeltaessamme. Sepä ei ollut mikään hauska huomio. Saman päivän kuluessa Nautilus uudisti useampaan kertaan saman kokeen, mutta iski aina otsansa jäämuuriin. Minä merkitsin huolellisesti muistiin eri syvyydet ja sain siten yhtenäisen kuvan jääteliketjun merenalaisesta pinnasta.

Iltaan mennessä ei asemassamme ollut tapahtunut vähintäkään muutosta. Jään vahvuus oli tosin vähentynyt 4—500 metriksi, mutta yhtä murtumaton oli silta meidän ja merenpinnan välillä sittekin.

Kello oli silloin 8. Nautiluksen jokapäiväisen tavan mukaan olisi ilmavarastoamme pitänyt uusia jo neljä tuntia sitten, mutta minä en kuitenkaan kärsinyt sanottavasti hapenpuutteesta, vaikkei kapteeni Nemo vielä päästänytkään huoneisiimme mitään varastoistaan ilmasäiliöissä. Muuten oli uneni tänä yönä rauhaton. Toivo ja pelko taistelivat ylivallasta mielessäni. Nousin useita kertoja ylös. Nautilus hapuili edelleen tietänsä näissä synkeissä syvyyksissä. Klo 3 aikaan aamulla huomasin, että tapasimme rintajään alapinnan ainoastaan 50 metrin syvyydessä. 150 metriä erotti silloin meitä enää Jumalan vapaasta päivästä. Rintajää muuttui vähitellen jääkentäksi.

Silmäni eivät enää luopuneet seuraamasta manometrineulan värähtelyä. Me kohosimme kohoomistaan seuraten tarkoin jäätelin siloista alapintaa, jonka kristallikiteet kimahtelivat sähköheijastimen säteissä.

Rintajään sekä ala- että yläpinta oli muodostunut painuvan aallonharjan tapaiseksi. Se kävi yhä ohuemmaksi.

Vihdoin kello 6 aikaan tämän muistiini syöpyneen päivän, maaliskuun 19:nnen, aamuna avautui salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään.

"Nyt olemme avoimella merellä", sanoi hän.

XIII LUKU.

Etelänavalla.

Minä ryntäsin yläkannelle. Niin, me olimme todellakin jälleen avoimella merellä. Töintuskin erotti silmä joitakuita irtaiminaan ajelehtivia jäälohkareita ja jäävuoria, muuten lainehti kaikkialla ympärillämme aava ulappa; kokonainen lintumaailma parveili ja kirkui ilmassa päittemme päällä ja lukemattomia kaloja uiskenteli syvällä allamme vedessä, joka eri syvyyksillä vaihteli sinisestä oliivinvihreään. Lämpömittari näytti+ 3° C. Oli melkein kuin kevät täällä tuon jylhän rintajäävyöhykkeen takana, jonka etäiset piirteet kuvastuivat pohjoista taivaanrantaa vastaan.

"Olemmeko navalla?" kysyin kapteenilta väpättävin sydämmin.

"En vielä tiedä", hän vastasi. "Puolipäivän aikaan mittaamme korkeuden."

"Mutta voiko aurinko näyttäytyä tuon sakean usvan lävitse?" kysyin, katsellen harmaalle taivaalle.

"Vaikka siitä näkisimme vain vilahduksen, niin riittää se meille", vastasi hän.

Noin 16 km. päässä Nautiluksesta kohosi merestä yksinäinen saari parinsadan metrin korkeuteen. Me lähestyimme sitä, mutta varovaisesti, sillä tämä meri voi olla rikas vedenalaisista kareista. Noin tunnin kuluttua olimme purjehtineet saaren ympäri. Se saattoi olla 7—8 km. ympärimitaten. Kapea salmi erotti sen suuremmasta maakaistaleesta, ehkäpä mantereesta, jonka rannat häipyivät silmistämme näkymättömiin. Tuon maan olemassaolo tuntui tukevan Mauryn oletusta. Tämä älykäs amerikkalainen on huomauttanut, että etelänavan matemaatillisen paikan ja 60 parallellipiirin välillä on meri täynnänsä niin suuria jäävuoria, ettei sellaisia tapaa koskaan Atlannin pohjoisosassa. Tästä tosiasiasta hän tekee sen johtopäätöksen että etelänapapiiri sulkee sisäänsä melkoisia mantereita, koska jäävuoret eivät voi syntyä avoimessa meressä, vaan ainoastaan rannikoilla. Hänen laskelmiensa mukaan muodostavat etelänapaa ympäröivät jääröykkiöt suunnattoman suuren hatun, jonka ympärysmitta on ainakin 400 peninkulmaa.

Minun näitä asioita mietiskellessäni oli Nautilus, varoen karille käymistä, pysähtynyt kolmen ankkuritouvinmitan päähän rannasta, jolla kohoili joukko järeitä kallionnystyröitä. Vene laskettiin veteen ja siihen kävivät kapteeni, kaksi laivamiestä, jotka kantoivat korkeudenmittauskojeita, sekä Conseil ja minä. Kello oli kymmenen aamulla. Ned Landia ei ollenkaan näkynyt. Hän ei kai tahtonut myöntää etelänapaa olevaksikaan. Muutamat aironvedot veivät veneen hiekkaiseen rantaan, johon se törmäsi kiini. Conseil yritti hypätä maihin, mutta minä pidätin häntä.

"Teille, kapteeni", sanoin, "kuuluu kunnia laskea kaikkein ensimmäisenä jalkanne tälle maankamaralle."

"Aivan niin, professori", hän vastasi; "ja kun en epäröi polkea etelänavan mantua, niin johtuu se siitä, ettei ainoakaan ihmisolento ennen minua ole jättänyt sille jälkiänsä."

Tämän sanottuaan hän hypähti keveästi rantahiekalle. Näkyi kuinka hänen sydämmensä sykki kiihkeästä liikutuksesta. Hän kiipesi ylös kalliolle, joka äärimmäisenä nokkana päätti muutaman pienen, rantaan päin viettävän vuoriharjanteen; käsivarret ristissä rinnalla ja leimuavin silmin seisoi hän äänettömänä ja liikkumattomana, aivan kuin hallitsija joka valtaa uusia alueita. Oltuaan viiden minuutin ajan tässä hurmauksen tilassa hän kääntyi meidän puoleemme.

"Astukaa maihin, olkaa hyvä!" huusi hän minulle.

Minä nousin veneestä ja Conseil seurasi minua, molempien matruusien jäädessä veneeseen.

Saaren kamaraa peitti pitkältä punertava maalaji, joka näytti tiilimurskalta, kuona-, laava- ja hohkakivikappaleet, niin ettei sen tuliperäistä syntyä voinut epäilläkään. Muutamin paikoin nousi joistakin maanrepeämistä ylös rikinhajua, joka todisti maanalaisen tulen yhä vielä kytevän kamaran alla. Mutta kiivettyämme muutamalle korkealle harjanteelle en kuitenkaan nähnyt mitään toimivaa tulivuorta silmänkantaman päässä. Tiedämme että James Ross näillä samoilla etelänavan tienoilla keksi tulivuoret Erebuksen ja Terrorin täysin toimivina 167° pituus- ja 77°12' leveysasteella.[21]

Kasvullisuus tällä kaamean autiolla maankamaralla näytti olevan tuiki mitätön. Joitakin jäkälälajeja huomasin mustilla laavakallioilla. Eräät mikroskooppiset kasvit sekä pitkät, purppuran- ja karmosiinipunaiset levälajit olivat rantojen vaatimattomina elähyttäjinä.

Alemmasta eläinkunnasta näin rantahiekassa monenmuotoisia näkinkenkiä ja pieniä simpukoita, erilaisia koralleja ja meritähtiä.

Ilmassa sen sijaan vilisi elämää. Siellä lenti ja liiteli tuhansittain erilaisia lintuja, jotka kirkunallaan olivat tehdä meidät kuuroiksi. Toisia istui taajoissa riveissä pitkin kallioita, ollenkaan arastelematta kun astuimme niiden ohitse ja varsin kesyinä astua taarustaen meidän perässämme. Ne olivat pingviinejä, jotka uidessaan ja sukeltaessaan ovat yhtä sukkelia kuin maalla ollessaan raskaita ja kömpelöitä. Ne rääkyivät korvia särkevästi ja muodostivat ryhmiä, jotka olivat hidasliikkeisiä mutta sitä räikeä-äänisempiä. Ilmassa parveili "valtamerten kotkia", albatrosseja, joiden siipienväli on neljä metriä, jättimäisiä, hylkeitä pyytäviä myrskylintuja, joiden siivet tekevät suorakulman muotoisen käyrän, selältä mustan- ja valkeankirjavia merisorsia sekä koko joukko muita merilintuja, joista toiset olivat valkeita, siivet reunalta ruskeat, ja toiset sinisiä, ollen erityisesti etelänavan lintumaailmalle ominaisia.

"Nuo linnut", sanoin Conseilille, "ovat niin ihraisia, että Fär-saarten asukkaat panevat niihin kangassydämmet ja käyttävät niitä sitten tulisoihtuinaan."

"Eipä paljoa puutukaa etteivät ne ole todellisia lamppuja", vastasi palvelijani. "Mutta eihän voi vaatiakaan että luonto jo ennakolla varustaisi ne sydämmillä."

Kauvempana oli maankamara täynnä pingviininpesiä, jonkunlaisia maakuoppia, joihin nämä linnut laskevat munansa; meidät älyttyään ne juosta paapertivat syrjemmälle. Kapteeni Nemo tapatti niitä myöhemmin useita satoja, sillä niiden musta liha oli syötävää. Ne ovat hyvin hanhen muotoisia, selästä mustanharmaat, vatsanpuolelta valkoiset ja kaulassa heleänkeltainen juova. Ne huusivat melkein kuin aasit, ja antoivat tappaa itsensä kivillä, yrittämättä ollenkaan lähteä pakoon.

Mutta usva ei vain ottanut hälvetäkseen, eikä klo 11 aikaan aurinkoa vielä näkynyt. Se seikka huoletti minua suuresti. Kuinka voisimme nyt mitata auringon korkeutta ja määritellä asemamme? Kuinka saisimmekaan selväksi että todella olimme saapuneet navalle?

Tavatessani kapteeni Nemon näin hänen nojautuvan vaitonaisena kalliota vastaan ja tähystelevän taivaalle. Hän näytti olevan kärsimätön ja harmissaan. Mutta mitäpä tehdä? Tuo rohkea ja mahtava mies ei sentään voinut vallita aurinkoa samalla tavalla kuin merta.

Tuli puolipäivän aika, eikä päivän säteilevä tähti näyttäytynyt edes silmänräpäyksen ajaksikaan. Ei edes sen kumotusta kuultanut harmajan usvapilven takaa. Ja kohta muuttui sumu sakeaksi lumipyryksi.

"Huomenna sitten!" sanoi kapteeni minulle, kun tyhjin toimin palasimme pyryn halki takaisin Nautilukseen.

Mutta lumimyrskyä kesti vielä seuraavanakin päivänä. Yläkannella oli mahdotonta oleskella. Salonkiin, jossa kirjoittelin muistiin näitä havaintojani napamaanmatkaltamme, kuulin myrskylintujen ja albatrossien käheätä kirkunaa niiden leikitellessä ankaran myrskyn keskellä. Nautilus ei pysynyt alallaan, vaan luovi rannikkoa pitkin ja eteni vielä parikymmentä kilometriä etelään päin tuossa puolihämyssä, jonka lumipilvien taakse piiloutuva aurinko loi piirtäessään taivaanrantaa.

Mutta seuraavana päivänä, maaliskuun 20:ntenä, lakkasi pyryttämästä. Oli aika tuima pakkanen. Sumu hälveni, niin että toivoin tänään voitavan toimittaa tarpeelliset mittaukset.

En ollut vielä nähnyt kapteenia, kun vene laski minut ja Conseilin maihin. Maaperä oli täälläkin vulkaanista laatua: kaikkialla näin laava-, kuona- ja basalttiröykkiöitä, mutta en vaan tulivuorta, joka ne oli syössyt kidastaan. Täälläkin antoivat lukemattomat linnut eloa autiolle napamaisemalle. Mutta sen ainoita valtiaita eivät ne enää olleet. Siellä täällä loikoili suurina ryhminä meri-imettäväisiä, jotka katselivat meitä viisailla silmillään. Ne olivat erilaisia hylkeitä. Toiset makasivat pitkänään maassa tahi jäälautoilla, toiset taas polskahtelivat meressä. Ne eivät paenneet meidän lähestyessä, sillä ne eivät olleet vielä koskaan olleet tekemisissä ihmisten kanssa. Peräti huvittavaa oli katsella niiden herttaisia ryhmiä: kuinka isä vartioi perhettään, äiti antoi kaikkein pienimmille lapsilleen rintaa ja isommat lapset leikittelivät hilpeästi vesirajassa muutaman askeleen päässä muusta perheestä. Levätessään maalla hylje-eläimet asettuvat mitä miellyttävimpiin asentoihin, mutta liikkuminen sen sijaan käy niillä hyvin kömpelösti. Tällöin ne tekevät pikku hyppyjä vetämällä ruumiinsa kaareksi ja sitten ojentamalla sen äkisti suoraksi sekä auttamalla epätäydellisellä uimaevällään, joka niillä samaten kuin sireenieläimillä muodostaa todellisen käsivarren. Mutta vedessä ovat ne verrattomia uijia notkeine selkärankoineen, sukkulanmuotoisine, melkein karvattomine ruumiineen ja uimaevineen. Erityisen kauniit ovat niiden viisaat, ilmehikkäät silmät, joiden katsetta ei naisen viekoittelevinkaan silmäys voi suloisuudessaan voittaa. Ne ovat erinomaisen viisaat, kesyttyvät pian ja oppivat kesyinä kaikenlaisia temppuja. Mutta niinpä onkin niillä aivoaines, ihmisaivoja lukuunottamatta, runsaampi ja täydellisemmin kehittynyt kuin millään muilla imettäväisillä eläimillä. Minä arvelen että niitä helposti voisi opettaa tekemään ihmiselle suurta hyötyä jonkinlaisina ajokoirina kalastuksessa.

Hylkeitten joukossa liikkui siellä täällä merielefantteja, todellisia hyljeheimon jättiläisiä, joilla oli lyhyt ja liikkuva turpa sekä ruumis kymmentä metriä pitkä ja ympärimitaten kuusi metriä. Nekään eivät liikahtaneet paikaltaan meidän lähetessämme.

"Ovatko nuo kuvatukset vaarallisiakin?" tiedusteli Conseil minulta.

"Eivät", vastasin, "jollei niiden kimppuun käydä. Kun sellainen puolustaa poikasiaan, saattaa sen raivo olla vallan hirvittävä, ja usein iskee se pyytäjäin veneet palasiksi."

"Joka onkin niille aivan oikein", virkkoi Conseil.

Kolmisen kilometrin päässä pysähdytti kulkumme vuoriharjanne, joka suojeli maallenousu-lahdelmaamme jäätäviltä etelän tuulilta. Se laskeutui kohtisuorasti mereen, ja mainingit särkyivät kohisten sen juurelle. Mutta kauvempaa sen takaa kuului läpi hyrskyjenkin pauhun hirveätä mölinää, aivan kuin olisi suunnaton nautakarja ollut siellä ääntä antamassa.

"Arvelenpa sonniparven siellä pitävän lauluharjotusta", sanoi Conseil.

"Ei, ne ovat mursuja."

"Tappelevatko ne?"

"Joko ne tappelevat tahi leikittelevät."

"Jollei isännällä ole mitään vastaan, niin emmeköhän käy niitä mölykurkkuja katselemassa?"

"Käykäämme vain."

Me tunkeuduimme mustien kalliojärkäleiden lomitse kaikenlaisia äkkiarvaamattomia rotkoja myöten ja pitkin iljanteisia kiviä, joilla lankesin useammin kuin kerran loukaten aika pahasti itseäni. Conseil, joka oli vikkelämpi ja väkevämpi kuin minä, auttoi minua pystyyn ja sanoi:

"Levittäkääpä, isäntä, sääriänne haraan, niin pysytte paremmin tasapainossa."

Päästyämme harjanteen huipulle näimme edessämme suuren, valkean ranta-aukean, joka oli aivan täynnänsä mursuja. Ne päästelivät ilohuutoja eikä vihan karjahduksia.

Mursut ovat hylkeitten näköisiä ruumiinrakenteeltaan ja jäsentenmuodostukseltaan. Niiltä tosin puuttuu jälkimmäisten isku- ja etuhampaat alaleuvasta, mutta yläleuvan iskuhampaat ovat niillä sen sijaan muodostuneet hirvittäviksi, keihäsmäisiksi aseiksi, jotka ovat 80 sm. pitkiä ja juuresta 33 sm. ympärimitaten. Nämä hampaat ovat läpeensä kiinteätä norsunluuainetta, mutta ovat paljon kovemmat kuin norsunhampaat eivätkä kellastu niin pian; sen vuoksi ne ovatkin hyvin haluttua kauppatavaraa. Mursuja pyydetään niiden hampaitten takia niin innokkaasti, että niitä piankin voi uhata sukupuuttoon häviäminen, sillä pyytäjät surmaavat erotuksetta tiineet naaraatkin ja poikaset.

Kulkiessamme näiden omituisten eläinten ohi voin aivan rauhassa ja visusti tarkastella niitä, sillä ne eivät piitanneet meistä mitään. Niiden nahka oli paksu ja ryppyinen ja karva harvaa ja lyhyttä. Jotkut niistä olivat 4 1/4 metrinkin mittaisia. Ne eivät olleet niin arkoja kuin maapallon pohjoisosissa asuvat sukulaisensa, että olisivat asettaneet erityisiä vartijoita suojelemaan leiripaikkansa suuta.

Nyt oli aika palata, sillä kello oli 11; ja jos kapteeni Nemo arveli tänään voitavan toimittaa tähtitieteelliset mittaukset, niin tahdoin minäkin olla mukana. Mutta suuria toiveita niiden onnistumisesta ei nytkään ollut, sillä matalalla kulkevat pilvet peittivät auringon näkyvistämme. Puolituntisen taivalluksen jälkeen kapeita solia myöten saavuimme jälleen maihinnousupaikallemme ja tapasimme kapteenin siellä. Hän seisoi basalttikalliolla, mittauskojeet vieressään ja tähystellen pohjoista taivaanrantaa, jonka yllä aurinko nykyisin piirti matalaa rataansa.

Tuli puolipäivän aika, mutta aurinkoa vain ei näkynyt. Se oli meille onneton sattuma; mitään mittauksia emme tänäkään päivänä voineet suorittaa. Ja jollemme huomennakaan, maaliskuun 21 p., onnistuisi, niin saisimme luopua koko yrityksestä määritellä maantieteellistä asemaamme. Sillä silloin oli kevätpäiväntasaus, jota emme ennen tulleet ajatelleeksikaan; silloin katoaisi aurinko kokonaan näkyvistämme kuuden kuukauden ajaksi ja alkaisi yhtä pitkä napaseudun yö.

Ilmaisin huomioni ja pelkoni kapteeni Nemolle.

"Te olette aivan oikeassa, herra Aronnax", hän vastasi. "Jollen huomenna voi mitata auringonkorkeutta, niin jää se tekemättä puolen vuoden ajaksi. Mutta koska sattuma on vienyt minut juuri maaliskuun 21 päiväksi näille seuduille, on minun helppo määritellä asemani, jos vain aurinko huomenna puolipäivän aikaan näyttäytyy meille."

"Kuinka aijotte menetellä, kapteeni?"

"Minä käytän ainoastaan kronometriäni, sillä muilla koneilla voi täällä tähän aikaan vuodesta tehdä erehdyksiä. Jos pohjoinen taivaanranta huomenna maaliskuun 21 päivänä puolipäivän aikaan jakaa auringonkehän tarkalleen kahteen puoliskoon, niin tiedän että olemme etelänavalla."

"Se on kylläkin totta" huomautin; "mutta se keino ei ole matemaattisen tarkka, sillä päiväntasauksen ei tarvitse välttämättömästä aina tapahtua juuri puolipäivän hetkellä."

"Aivan oikein professori, mutta muutaman sadan metrin erotus ei tässä merkitse mitään. Yrittäkäämme siis uudelleen huomenna!"

Kapteeni palasi laivalle. Conseil ja minä jäimme vielä maihin klo 5:teen asti tutkimaan rannan kasvi- ja eläinkuntaa. Mitään merkillistä emme kuitenkaan löytäneet, lukuunottamatta harvinaisen suurta pingviininmunaa, josta ihastuneet kokoilijat olisivat mielellään maksaneet jonkun tuhatta markkaa. Conseil kantoi sen varovaisesti kuin jonkun harvinaisen kiinalaisen posliiniastian Nautilukseen. Päivälliseksi söin hyvällä ruokahalulla hylkeenmaksapaistin, joka maultaan muistutti silavaa. Sitten panin pitkäkseni ja rukoilin niinkuin hindut loistavaa päivänkehrää osottamaan meille suosiotaan huomispäivänä.

Huomenissa, maaliskuun 21 p., nousin jo klo 5:ltä yläkannelle. Siellä tapasin kapteeninkin laivasta tähyämässä.

"Ilma alkaa seestyä", sanoi hän. "Minulla on hyvät toiveet. Aamiaisen syötyämme menemme maihin valitsemaan sopivan mittauspaikan."

Kello 9 nousimme maihin, kapteeni Nemo, minä ja kaksi laivamiestä, jotka kantoivat tarvittavia koneita, nim. kronometriä, kiikaria ja ilmapuntaria. Taivas kirkastui kirkastumistaan. Pilvet hajosivat ja kulkivat eteläänpäin. Usva hälveni meren kylmältä pinnalta. Kesti kaksi tuntia, ennenkun perin vaivaloisia teitä pääsimme nousemaan kapteenin valitsemalle vaarinottopaikalle, muutamalle muita korkeammalle vuorikeilalle, joka oli puoleksi porfyyria, puoleksi basalttia.

Sieltä levisi silmäimme eteen määrätön meren ulappa, jonka reuna pohjoisessa leikkautui terävästi näköpiiriä vastaan. Jalkaimme alla levisi häikäisevän valkeita lumikenttiä, päittemme päällä valjunsininen pilvetön taivas. Pohjoisessa näimme auringonkehän paistavan tulipallona ja vähitellen laskeutuvan taivaanrannan taa.

Vuorenhuipulle tultuamme mittasi kapteeni sen korkeuden huolellisesti ilmapuntarilla. Neljännestä vailla 12 hän tarttui kaukoputkeen ja seurasi sillä tarkkaavaisesti auringonkehrää, jonka viimeiset säteet kultasateena valuivat tämän aution mantereen ja vielä autiomman meren yli, joilla tähän asti ei vielä yhdenkään toisen ihmisen jalka ollut astunut eikä mikään alus uraansa etsinyt.

Minä pitelin kronometriä. Sydämmeni sykki aivan kuuluvasti. Jos puoli auringonkehrää katoisi näkyvistämme kronometrin juuri näyttäessä puolipäivänhetkeä, niin tietäisimme olevamme todellakin navalla.

"Kello on 12!" huudahdin.

"Etelänapa!" vastasi kapteeni vakavasti ja ojensi minulle kaukoputken, jonka lävitse näin taivaanrannan jakavan auringonkehrän täsmälleen kahteen yhtäsuureen osaan, toinen sen yläpuolella ja toinen mereen kuvastuvana.

Minä näin sen viimeisten säteiden seppelöivän vuorenhuippua ja varjojen vähitellen kiipeevän tämän rinteitä pitkin yhä ylemmäs. Silloin laski kapteeni Nemo kätensä minun olkapäälleni ja sanoi:

"Minä, kapteeni Nemo, olen tänään, maaliskuun 21 päivänä 1868, saavuttanut etelänavan yhdeksännelläkymmenellä leveysasteella; ja minä valtaan täten tämän osan maapalloa, joka suuruudellaan on kuudes osa kaikista tähän asti tunnetuista mannermaista."

"Kenenkä nimessä, kapteeni?"[22]

"Omassa nimessäni, professori!"

Näin sanoen hän levitti liehumaan mustan lipun, johon oli kullalla kirjailtu kirjain N. Sitten hän kääntyi kohti aurinkoa, jonka viimeiset säteet suutelivat meren äärimmäistä reunaa.

"Hyvästi, aurinko!" huudahti hän. "Katoa, loistava pyörä! Piiloudu näitten vapaitten selkien taa ja anna kuusikuukautisen yön ulottaa varjonsa uuden valtakuntani ylitse!"

XIV LUKU.

Onnettomuusko vai sattuma?

Seuraavana päivänä, maaliskuun 22:ntena, kello 6 aamulla aloimme varustaida paluumatkalle. Valju aamuhämärä muuttui päivän päälle pimeäksi yöksi. Tuima pakkanen vallitsi. Tähdet tuikkivat ihmeellisen kirkkaasti, ja suoraan päittemme päällä kimalteli ihana Etelänristi, joka etelänavanseuduilla vastaa meidän Pohjantähteämme.

Lämpömittari näytti -12°C, ja kun samalla kävi navakka etelätuuli, oli pakkanen aika pureva. Jääkappaleiden luku ja koko kasvoi yhä. Meri näytti jäätyvän kaikkialla. Etelän vedet ovat kuusi kuukautta aivan kulkemattomat; minne ottivat sitten valaat turvansa täksi ajaksi? Epäilemättä ne sukelsivat rintajään alitse etsimään sulia vesiä. Hylkeet ja mursut sen sijaan ovat tottuneet elämään mitä ankarimmissa ilmastosuhteissa, ja ne jäivät sen vuoksi näille jään valtaamille seuduille. Niitä opettaa vaistonsa aukaisemaan avantoja jäähän ja pitämään niitä alati avoimina. Näistä aukoista ne nousevat vähänväliä hengittämään; ja kun linnutkin kääntävät selkänsä etelänavan kolkolle talvelle, jäävät nämä imettäväiset yksinään koko vapamantereen valtioiksi.

Kun vesisäiliöt oli saatu täytetyiksi, laskeutui Nautilus hitaasti syvään veteen. Se pysähtyi 300 metrin syvyydelle; potkuri alkoi pieksää vettä, ja rautainen alus lähti painamaan suoraan pohjoista kohti 15 solmunvälin nopeudella. Illan tullen se jo liukui rintajään määrättömän pintakuoren alla.

Kello 3 tienoissa aamulla minut havahdutti ankara täräys. Puoliunissani istahdin sängyn reunalle ja koetin kuunnella pimeässä, mutta silloin tuli uusi täräys, joka lennätti minut kauvaksi lattialle. Nautilus alkoi kallistella kovasti.

Kapusin seinää myöten pystyyn ja hapuilin kapeata käytävää pitkin salonkiin, jonka kattolampuista säteili kirkas valo. Huonekalut olivat nurinnarin permannolla. Onneksi olivat museon lasikuvut, joiden sisällä kokoelmain harvinaisia ja kallisarvoisia esineitä säilytettiin, ruuveilla kiinnitetyt alustoihinsa, niin että ne olivat pysyneet paikoillaan. Ylähangan puolella olevat taulut riippuivat tiukasti seinää vasten, mutta alahangan puolella kellottivat niiden alareunat puolen metrin päässä seinästä. Nautilus oli siis kallistunut ylähangan puolelle, ja mikä pahempi, se makasi aivan liikkumatta paikallaan.

Sisältä kuului hätäisiä askeleita ja sekavia ääniä, mutta kapteeni Nemoa ei näkynyt. Olin juuri lähtemäisilläni salongista, kun sinne säntäsivät Conseil ja Ned Land.

"Mitä on tapahtunut?" kysyin heti.

"Sitä tulen isännältä tietämään", vastasi Conseil.

"Tuhat tulimmaista, minäpä sen tiedän!" äyskäsi kanadalainen. " Nautilus on käynyt karille, ja päättäen sen asemasta en luule että se nyt pääsee yhtä helposti irti kuin edellisellä kerralla Torresin salmessa."

"Mutta on se kai toki noussut jälleen merenpintaan."

"Sitä emme tiedä."

"Se on helposti katsottu." Silmäsin manometriin, mutta suureksi hämmästyksekseni se näytti meidän olevan 360 metrin syvyydellä.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin.

"Meidän pitää kysyä kapteenilta", arveli Conseil.

"Mutta missä hänet saa käsiinsä?" virkkoi Ned Land.

"Seuratkaa minua", sanoin heille.

Me lähdimme kaikki salongista. Kirjastossa ei näkynyt ketään. Nyt arvelin että kapteeni oli mennyt vartiopaikalleen perämiehenhyttiin, joten oli parasta odottaa häntä. Me palasimme taas salonkiin.

Tällä tapaa me vietimme puolisen tuntia ja koetimme kuulostaa vähimpiäkin laivan sisäosista kuuluvia ääniä, kunnes kapteeni Nemo viimein ilmestyi salonkiin. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan meitä. Hänen muulloin niin järkähtämättömillä kasvoillaan olin näkevinäni levottomuuden oireita. Hän tarkkasi vaitonaisesti kompassia ja manometriä sekä laski sormensa kartalle Eteläisen napameren kohdalle.

En rohjennut häiritä häntä. Vasta kun hän muutaman minuutin kuluttua sattui kääntymään minuun päin, lausuin hänelle saman sanan, jota hän kerran itse oli käyttänyt karille käydessämme Torresin salmessa:

"Joku ikävä sattumako, kapteeni?"

"Ei, herrani; tällä kertaa se on onneton tapahtuma."

"Onko se pahempaakin laatua?"

"Mahdollisesti."

"Uhkaako meitä välitön vaara?"

"Ei!"

"Onko Nautilus törmännyt karille?"

"On."

"Kuinka se kävi päinsä?"

"Luonnon oikusta eikä ihmisten taitamattomuudesta. Mitään erehdystä ei aluksen ohjauksessa ole tehty. Inhimillisiä lakeja voi uhmata, mutta ei luonnon lakeja."

Kapteeni Nemo oli valinnut merkillisen hetken filosoofisiin mietiskelyihinsä, mutta nykyistä onnettomuutta ne eivät ollenkaan selittäneet.

"Saanko tiedustaa, herra kapteeni, tämän onnettoman tapahtuman syytä?"

"Suunnaton jäälohkare, kokonainen jäävuori on kallistunut nurin aivan eteemme", hän vastasi. "Kun lämpimämpi merivesi tahi tavantakaa sattuvat yhteentörmäykset toisten jäävuorten kanssa kalvavat tällaisten jättilohkareiden alapintaa, niin nousee niiden painopiste korkeammalle ja ne heilahtavat puolen kierrosta ympärinsä, kaatuen laellensa. Juuri näin on tässä käynyt. Muuan tämmöinen jäävuori kääntyi nurin ja törmäsi Nautilusta vastaan sen syvälle mennessä, liukui sitten sen emäpuun alle ja nosti sen vastustamattomalla voimalla vähemmän tiheisiin vesikerroksiin; ja siellä laivamme nyt makaa kyljellään ja liikkumattomana."

"Mutta eikö alusta saa irti tyhjentämällä vesisäiliöt ja siten keventämällä sen painoa?"

"Sitä juuri yritetään paraikaa, professori. Voitte kuulla kuinka pumput ovat täydessä toimessa. Silmätkäähän manometrineulaa! Se näyttää että Nautilus kohoaa, mutta jäävuori kohoaa yhtä haavaa sen kanssa; ja siksi kunnes joku este tulee väliin pidättämään sen ylöspäin käyvää liikettä, ei asemassamme voi tapahtua minkäänlaista muutosta."

Nautilus kallisteli yhä ylähangan puolelle. Se nousisi varmastikin pystyyn, hetikun jäävuori pysähtyisi itsestään. Mutta kukaties se silloin törmäisi ylempänä olevaa rintajäätä vastaan ja joutuisi puristuksiin näiden kahden jääjättiläisen väliin?

Minä mietiskelin kaikkia mahdollisia seurauksia sellaisesta tilanteesta. Kapteeni Nemo tarkasteli edelleen manometrineulan kulkua. Nautilus oli sitten jäävuoren keikahduksen jälkeen kohonnut noin viisikymmentä metriä, mutta pysyi yhä kallellaan.

Yht'äkkiä tuntui aluksen runko liikahtavan hiukan. Nautilus nousi jonkun verran pystyyn. Seinät asettuivat taas kohtisuoraan asentoon. Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan; kaikki otimme vain sykkivin sydämmin vaaria laivan liikunnasta ja tunsimme, kuinka se hitaasti kohosi kölilleen. Tällä tapaa kului moniaita minuutteja.

"Vihdoinkin seisomme pystyssä!" huudahdin.

"Niin teemme", virkkoi kapteeni ja astui salongin ovelle.

"Mutta pääsemmeköhän irti?" kysyin vielä.

"Kyllä varmastikin", hän vastasi. "Hetikun säiliöt on saatu tyhjiksi, kohoaa Nautilus jälleen merenpintaan."

Kapteeni lähti ulos, ja minä älysin pian, että laivan ylöspäin nouseva liike oli pysäytetty hänen käskystään. Se olisikin pian törmännyt rintajään vedenalaista pintaa vastaan, niin että parempi oli pysytellä vapaassa vedessä molempien jääpintojen välillä. Kohta avattiin akkunaluukutkin, niin että vedenalaista valoa virtasi salonkiin molemmilta sivuilta.

Me olimme, kuten sanottu, jo vapaassa vedessä; mutta kymmenkunnan metrin päässä Nautiluksen kummallakin sivulla kohosi kimalteleva jäämuuri. Samanlaiset muurit olivat ylhäällä päittemme päällä ja alhaalla jalkojemme alla. Rintajään alapinta levisi yllämme suunnattomana kattona, ja syvälle allemme keikahtanut jäävuori, jonka kahleista aluksemme oli vähitellen kirvonnut, oli kummallakin sivulla kohdannut sivustamuureissa kaksi pykälää, jotka pidättivät sitä tässä asennossa. Nautilus oli täten vangittuna täydelliseen jäätunneliin, joka oli kolmattakymmentä metriä leveä ja täynnä tyventä vettä. Sen oli siis helppo päästä siitä kulkemalla joko eteen- tai taaksepäin ja sitten muutaman sadan metrin syvyydellä liukua jälleen vapaasti rintajään alla.

Kattovalaistus oli salongissa sammutettu, mutta sittenkin sen täytti kirkas valo. Sen aiheutti sähkökoneemme väkevistä säteistä tunnelin jääseiniin heijastuva hohde. Noissa suurissa, oikullisen monisärmäisissä jäälohkareissa kimalteli jokainen pinta ja jokainen orkonen erilaisella hohteella, riippuen jään halki kulkevien kerrostumasuonien väristä. Niissä tuntui helottavan miljoonittain säkenöiviä jalokiviä, ennen kaikkea safiireja, joiden siniset säteet kävivät ristiin smaragdien lämpimän viheriän loisteen kera. Siellä täällä kuulsi sanomattoman suloinen, monikiuhtava opaalinhohde keskeltä tultalieskaavia timanttikehyksiä, joiden loimoa silmä ei kärsinyt katsella. Tämä juhlallinen ilotulitus muistutti aivan ensiluokkaisen majakkalampun valoa, kun se sadoin kerroin vahvennettuna heijastuu takapeileistä mykiömäisten lasiseinien lävitse usvaiseen ilmaan.

"Kuinka tämä on kaunista! Kuinka tämä onkaan kaunista!" huudahteli Conseil hurmioissaan.

"Niin on", sanoin, "todella ihana näky! Eikö totta, Ned?"

"Niinpä on, pahus vieköön!" puuskahti kanadalainen ärtyneenä. "Se on kerrassaan komeata! Vihakseni pistää kun täytyy se myöntää. Mokomata ilotulitusta ei ole koskaan nähty; mutta saatte olla varmat että se käy meille vielä kalliiksi. Jos saan sanoa kaikki mitä ajattelen, niin arvelenpa että me näemme täällä asioita, joita Jumala on tahtonut kätkeä kuolevaisten silmiltä."

Ned olikin oikeassa; liian kaunista tämä oli. Äkillinen huuto Conseilin huulilta sai minut rutosti kääntymään ympäri.

"Mitä se oli?" kysyin.

"Sulkekaa silmänne, isäntä, elkääkä katselko!" Näin sanoen Conseil peitti molemmin käsin silmänsä.

"Mikä sinulla on, poikaseni?"

"Valo sokaisi minut, olen sokea!"

Silmäni kääntyivät tahtomattani akkunaan päin, mutta eivät voineet ollenkaan sietää niistä sisäänvirtaavaa tulenlieskaa.

Minä ymmärsin mitä oli tapahtunut. Nautilus oli lähtenyt nopeaan liikkeeseen. Jäämuurien heijastukset sulivat yhtenäiseksi häikäiseväksi hohteeksi.

Salongin akkunaluukut suljettiin, mutta pitkän aikaa pidimme käsiä vielä silmäimme edessä, jotka olivat aivan sokaistuneet. Kesti kauvan, ennenkun niiden verkkokalvoa kohdannut ärsytys lakkasi tuntumasta.

"Sitäpä en olisi ikinä uskonut mahdolliseksi!" sanoi Conseil.

"Enkä minä usko sitä vieläkään", tokaisi kanadalainen.

"Kun kerta taas nousemme maihin", lisäsi Conseil, "nähtyämme niin paljon luonnon ihmeitä, niin mitä osaamme ajatellakaan kaikista noista vaivaisista pikkuasioista, joita tulemme kohtaamaan ihmiskätten muodostelemissa maanosissa? Ei, asuttu maailma ei oikeastaan ole sen arvoinen että sinne enää palaammekaan!"

Tällainen ihastuksenpuuskaus muuten niin levollisen flaamilaispoikani suusta osottaa, kuinka korkealle hurmauksemme oikein oli noussut. Mutta Ned Land ei malttanut olla jäähdyttämättä sitä kipollisella kylmää vettä.

"Asuttu maailma!" sanoi hän ja pudisti päätään. "Ole rauhallinen, kuomaseni, sinne emme palaja enää koskaan."

Kello oli 5 aamulla. Silloin tunsimme taas tärähdyksen Nautiluksen kokan puolella. Älysin että sen panssarikeula oli törmännyt jäävuorta vastaan. Sen täytyi olla aiheutunut väärästä ohjauksesta, sillä tämä jäälohkareita täynnä oleva merenalainen tunneli ei ollut helppo kulkea. Arvelin että kapteeni Nemo oli muuttanut suuntaansa ja koetti kiertää näitä esteitä tai noudattaa tunnelin mutkia. Mutta vastoin luuloani tunsin Nautiluksen tekevän aivan selvästi tajuttavan takaperoisen liikkeen.

"Kuljemmeko nyt taapäin?" kysyi Conseil.

"Siltäpä tuntuu", vastasin. "On selvää ettei tunnelista ole ulospääsyä äskeiseen suuntaan."

"Entä sitten?"

"No, silloin on yksinkertainen keino jälellä. Me palaamme samaa tietä takaisin ja etsimme ulospääsyä eteläpäästä. Siinä koko temppu!" Minä koetin puhuessani näyttää levollisemmalta kuin todella olinkaan.

Nautiluksen takaperoinen liikunta kiihtyi yhä edelleen, ja potkurinsa kiidättämänä kulki se vinhaa vauhtia eteläänpäin.

"Se viivyttää ulospääsyämme", arveli Ned.

"Mitäpä merkitsee jokunen minuutti enemmän tai vähemmän, kunhan pääsemme tästä vankilasta vapauteen!"

"Totta kyllä", väitti Ned, "jos nimittäin todella koskaan pääsemmekään."

Minä kävelin jonkun minuutin edestakaisin salongin ja kirjaston väliä. Ned Land ja Conseil istuivat vaitonaisina. Vihdoin heittäydyin sohvalle ja otin käteeni kirjan, jonka lehtiä koneellisesti selailin.

Neljännestunnin kuluttua tuli Conseil luokseni ja sanoi:

"Taitaa olla se hyvinkin huvittava kirja, jota isäntä lukee?"

"Onpahan vaan", vastasin.

"Sen kyllä uskon, sillä se on isännän omaa käsialaa."

"Mitä tarkotat?"

Ja todella pidinkin omaa teostani "Suurten vedenalaisten luotojen salaisuuksia" kädessäni. Nakkasin sen sohvalle ja alotin jälleen kävelyni. Ned ja Conseil nousivat lähteäkseen pois.

"Odottakaahan vielä vähän, ystäväni", sanoin ja pidätin heitä luonani.

"Niinkuin isäntä käskee", vastasi Conseil.

Näin kului moniaita tunteja. Minä katselin usein salongin seinällä riippuvia kojeita. Manometri ilmotti Nautiluksen yhä pysyttelevän 300 metrin syvyydellä, kompassi sen pitävän edelleen eteläistä suuntaa ja sähköloki sen kulkevan 20 solmunvälin vauhdilla, joka tuntui aivan liialliselta näin ahtailla vesillä. Mutta kapteeni Nemo tiesi ettei hän sittenkään voinut liiaksi kiirehtää, sillä täällä vastasivat minuutit vuosisatoja.

Kello 8.25 tuntui jälleen täräys, ja tällä kertaa perän puolelta. Minä kalpenin. Ned ja Conseil lähenivät minua. Minä tartuin uskollisen palvelijani käteen. Me katsoimme tiukkaan toisiamme silmiin, eivätkä sanat olisikaan voineet niin hyvin tulkita mitä tänä hetkenä tunsimme.

Nyt saapui kapteenikin salonkiin. Minä riensin häntä vastaan.

"Onko etelänpuolinen tunnelinsuu tukossa?" kysyin.

"On, herrani. Jäävuori on muuttanut asentoaan ja salvannut meiltä kaiken ulospääsyn."

"Olemme siis loukussa?"

"Niin olemme!"

XV LUKU.

Ilma loppuu.

Nautiluksen ympärillä, yllä ja alla oli siis läpäisemätön jäämuuri. Me olimme rintajään vankeina. Kanadalainen iski suuren nyrkkinsä pöytään. Conseil pysyi vaiti. Minä katselin kapteenia. Hänen kasvoilleen oli palannut entinen järkähtämätön levollisuus. Hän seisoi käsivarret ristissä rinnallaan ja oli vaipunut mietteisiinsä. Nautilus pysyi liikahtamatta paikallaan.

"Hyvät herrat", sanoi kapteeni viimein järeällä äänellä, "kahdella tapaa voi kuolla, kun on joutunut meidän asemaamme." Tuo käsittämätön ihminen näytti näin sanoen aivan matematiikan professorilta, joka selittelee jotain algebran tehtävää oppilailleen.

"Joko me murskaudumme kuoliaiksi", jatkoi hän, "tahi menehdymme raittiin ilman puutteesta. Nälkäkuolemasta ei minun tarvitse puhua, sillä Nautiluksessa on ravintoaineita pitemmäksikin aikaa, kuin meillä on elettävänä. Punnitkaamme siis, kumpi ensin mainitsemistani kuolintavoista on meille edullisempi."

"Mitä tukahtumiseen tulee," huomautin, "niin tuskinpa meidän tarvitsee sitä peljätä, sillä ovathan ilmasäiliömme aivan täydet."

"Aivan oikein", vastasi kapteeni, "mutta niissä riittää meille ilmaa ainoastaan kahdeksi päiväksi. Olemme nyt olleet veden alla kuusineljättä tuntia, ja ilma laivassa on jo niin tympeätä että se tarvitsee raitistamista. Kahdeksanviidettä tunnin kuluttua ovat ilmavarastomme tyyten käytetyt."

"No niin, kapteeni, vapautukaamme siis noiden kahdeksanviidettä tunnin kuluessa vankeudestamme."

"Ainakin voimme koettaa murtaa reikää meitä ympäröivään jäämuuriin."

"Miltä puolelta?" kysyin.

"Siihen voi luotauslanka antaa vastauksen. Minä annan Nautiluksen laskeutua alemmalle jäävuorelle ja panen mieheni sukellustamineihin puettuina käymään jäämuurin kimppuun sen heikoimmalta kohdalta."

"Voiko salonginakkunoita pitää auki?"

"Aivan hyvin, sillä alus pysyy paikoillaan."

Näin sanoen kapteeni Nemo kävi hommaan. Pian kuului viheltävää ääntä, josta arvasin veden tunkeutuvan säiliöihin. Nautilus vajosi hitaasti ja lepäsi viimein jääperustalla 350 metrin syvyydellä.

"Hyvät ystävät", sanoin kohtalotovereilleni, "asemamme on vaikea, mutta minä luotan teidän mielenlujuuteenne."

"Herra professori", vastasi kanadalainen, "minä lupaan etten näinä hetkinä väsytä teitä valitusvirsilläni ja että teen mitä voin yhteisen pelastumisemme hyväksi."

"Hyvin sanottu, Ned", lausuin ja ojensin hänelle käteni.

"Tahdon lisätä", hän jatkoi, "että olen yhtä tottunut käyttelemään jääkuokkaa kuin harpuunaakin, ja että jos voin olla kapteenille hyödyksi, niin hän saa käskeä minut minne hyväksi näkee."

"Hän ei ylönkatso apuanne. Tulkaa, Ned!"

Minä vein hänet siihen suojaan, jossa Nautiluksen miehet paraikaa panivat päälleen korkkipukujaan, ja kerroin kapteenille Nedin tarjouksesta, jonka hän otti vastaan. Kanadalainen pukeutui sukellustamineihin ja oli kohta yhtä valmis käymään työhön kuin toisetkin miehet. Jokaisella oli seljässään Rouquayrol-koje, johon oli säiliöistä pumpattu runsas varasto puhdasta ilmaa. Mutta Ruhmkorffin-lamput olivat tarpeettomat näissä selkeissä ja heijastuskoneen valaisemissa vesissä.

Kun Ned oli valmis käymään työhön käsiksi, palasin salonkiin ja istahdin Conseilin kera avoimien akkunoiden ääreen katselemaan meitä ympäröiviä vesi- ja jääkerroksia. Kohta näimme kaksitoista miestä, joiden joukosta tunsin Ned Landin hänen pitkästä vartalostaan, astuvan jääsillallemme. Kapteeni Nemo seurasi heitä.

Ennenkun vankilamme muureja ruvettiin kovertamaan, toimitutti kapteeni luotauksia, joiden avulla kaivamisen suunta määrättiin. Pitkiä poria työnnettiin sivuseiniin, mutta paksussa ja kovassa jäässä ei niillä päästy viittätoista metriä syvemmälle. Jääkattoon oli tarpeetonta käydäkään käsiksi, sillä sen muodosti enemmän kuin neljäsataa metriä vahva rintajää. Kapteeni antoi silloin tutkia jääsiltaamme.

Se erotti meidät vain kymmenen metrin vahvuudelta alempana olevasta vapaasta vedestä; sen paksumpi ei tuo kiusantekijämme ollut. Meidän tuli siis kovertaa siihen aukko, joka oli Nautiluksen ympärysmitan kokoinen. Meidän täytyi murskata jäätä noin 6,500 kuutiometriä, jotta aluksemme voisi siten syntyneen aukon lävitse laskeutua jääkentän alle.

Työhön käytiin heti käsiksi, ja sitä toimitettiin väsymättömällä uuraudella. Kapteeni Nemo antoi merkitä jäähän tuon suunnattoman aukon ympäryskehän ja pani miehensä sitten yht'aikaa poraamaan reikiä pitkin sen pituutta. Kun tämä kehäviiva siten oli jotenkin tiheillä reijillä lävistetty, ruvettiin sitä pitkin särkemään jäätä tuurilla ja jääkuokilla, jolloin aika isoja järkäleitä irrottui. Vettä raskaamman ominaispainonsa takia nämä lensivät ylös tunnelin kattoholviin, joka täten vahveni sitä mukaa kuin jääsilta sen alla oheni.

Kaksituntisen kovan ahertelun jälkeen Ned Land palasi alukseen lopen väsyneenä. Hänen ja hänen toveriensa sijalle astuivat vereksin voimin uudet miehet, joihin myöskin Conseil ja minä liityimme. Nautiluksen perämies johti tällöin työtä. Ensin tuntui vesi minusta merkillisen kylmältä, mutta pianpa lämpenin kuokkaa hetken ajan heilutettuani. Liikkeeni olivat varsin keveät, vaikka jäseniäni puserti kolmenkymmenen ilmakehän paine.

Kun minä vuorostani kahden tunnin työskentelyn jälkeen palasin laivaan nauttimaan hyvin ansaittua lepoa, tunsin huomattavan eron Rouquayrol-kojeeni puhtaan ilman ja Nautiluksen hiilihappoa täynnä olevan ilman välillä. Mutta laivan ilmavarastoa ei oltu uusittukaan kahteen vuorokauteen, niin että sen elähyttävät ainekset olivat jo tyyten vähissä.

Täten työskennellen herkeämättä kahdessa vuorossa olimme kahtenatoista tuntina särkeneet merkittyä jääpintaa vasta metrin paksuudelta, s.o. murskanneet siitä ainoastaan noin 600 kuutiometriä. Sellaisella menolla tarvittiin vielä viisi yötä ja neljä päivää, ennenkuin työ oli onnellisesti loppuunsaatettu.

"Viisi yötä ja neljä päivää!" sanoin huo'ahtaen Ned Landille ja Conseilille; "ja meillä on säiliöissä ilmaa ainoastaan kahdeksi vuorokaudeksi!"

"Lukuunottamatta vielä sitäkin mahdollisuutta", huomautti Ned, "että vaikka kerran pääsemmekin irti tästä kirotusta luolasta, niin saatamme käydä uudestaan kiikkiin rintajään alla, voimatta enää uudistaa ilmavarastoamme."

Totta kyllä! Ja kukapa voi ennakolta arvata lyhyintä aikaa, joka vapautukseemme tarvittiin. Eiköhän raittiin ilman puute ennättäisi tukehuttaa meidät, ennenkun Nautilus pääsisi kohoamaan vedenpintaan? Olikohan sen ja kaikkien sen sisällä olevien kohtalona menehtyä tähän jättimäiseen jäähautaan? Tilanteemme oli todellakin hirveä. Mutta jokainen meistä katseli rohkeasti kuolemaa kasvoista kasvoihin, ja kaikki olimme lujasti päättäneet ponnistaa voimamme viimeiseen asti.

Kuten olin arvannut, saatiin yön kuluessa irrotetuksi uusi metrin vahvuinen jäälevy tuosta suunnattomasta onkalotekeleestä. Mutta kun aamulla korkkitamineissani astelin jääsohjussa, jonka lämpömäärä oli -6° tai -7° C, huomasin sivuseinämien vähitellen lähenevän toisiansa. Tämän uuden ja odottamattoman vaaran näkeminen ei suinkaan ollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme, sillä nuo toisiaan lähenevät jäämuurit uhkasivat rautaisessa syleilyssään musertaa Nautiluksen kuin lasikulhon!

Minä en kertonut tovereilleni tästä uudesta turmionuhkasta. Miksipä olisin lamauttanut heidän voimiaan, joita niin tyyten tarvittiin vaivaloisessa pelastustyössä? Mutta laivaan tultuani ilmotin siitä heti kapteeni Nemolle.

"Olen itse huomannut sen", sanoi hän levollisella tavallaan, jota eivät tukalimmatkaan olosuhteet voineet järkähyttää. "Siinä on meille uusi vaaranpaikka lisää, mutta en näe mitään mahdollisuutta sen välttämiseksikään. Ainoa pelastuskeinomme on koettaa olla joutuisammat kuin meitä uhkaava kova kohtalo. Meidän on ennätettävä ensiksi, ennenkun turma tulee. Siinä kaikki!"

Ennätettävä ensiksi!… No niin, pitihän minun jo olla tottunut hänen puhetapaansa!

Tänä päivänä työskentelin useampia tunteja peräkkäin kuokallani. Uuttera ahertelu oli omiaan ylläpitämään mielenlujuuttani. Sen ohessa työnteko oli samaa kuin yhtä pitkä poissaolo Nautiluksesta — silloin pääsi laivan myrkyllisestä ilmapiiristä hengittämään sitä raitista, happirikasta ilmaa, jota säiliöistä joka kerta työhön lähtiessämme pumpattiin hengityskojeisiimme.

Illan tullen oli aukko taas syventynyt metrin verran. Mutta laivaan palatessani olin tukahtua siitä hiilihappomäärästä, jota ilma sen suojissa oli täynnä. Ah, kunpa meillä olisi vain ollut keino, millä poistaa tuota myrkyllistä kaasua! Hapenpuute ei meillä voinut tulla kysymykseenkään. Merivesi sisälsi sitä melkoisen määrän, ja mahtavilla ilmapumpuillamme olisimme voineet eristää siitä happea vaikka kuinka paljon. Mutta minnekä työntää keuhkoista uloshengittämämme hiilihappo? Ainoa keino olisi ollut täyttää astioita kloorihappoisella kalilla ja alituisesti pudistella niitä. Mutta sitä ainetta ei laivassa ollut, eikä mitään muuta voinut sen asemasta käyttää.

Tänä iltana täytyi kapteeni Nemon avata ilmasäiliöittensä hanat ja päästää suuria määriä puhdasta ilmaa Nautiluksen sisäosiin. Ilman sitä toimenpidettä ei meistä olisi yksikään enää herännyt hengissä seuraavana aamuna.

Huomenissa, maaliskuun 26 p., alotin jälleen kaivosmiehentyöni meidän käydessä murtamaan viidettä metriä vankiholvimme lattiasillasta. Rintajään sivuseinät ja alapinta paksunivat huomattavasti jäätyessään. Ilmeistä oli että ne jäätyivät umpeen ennen Nautiluksen irtipääsemistä. Mikä meidän kohtalomme silloin olisi? Jäätyä kiini tähän hyhmään niinkuin kärpäset akkunajäähän! Minut valtasi äkillinen epätoivo. Kuokka oli pudota hervottomista käsistäni. Mitä kannatti kuluttaa vaivaisia voimiani, kun osakseni kumminkin tulisi joko tukahtua ilmanpuutteeseen tahi musertua näiden kivettyväin vesivuorten välissä? Semmoisia kidutusmahdollisuuksia ei ikinä ole edes raivopäisimmän raakalaisen mieleen juolahtanut! Minusta tuntui, kuin jo olisin jonkun pelottavan hirviön leukapielten välissä, jotka vastustamattomasti sulkeutuivat musertaakseen minut…

Samassa tuokiossa astui työtä johtava päällikkömme ohitseni. Minä kosketin häntä käsivarteen ja osotin hänelle vankilamme sisäänpäin vahvenevia seiniä. Ylähangan puolella oleva jäämuuri oli siirtynyt ainakin neljä metriä lähemmäksi Nautiluksen runoa.

Kapteeni ymmärsi mitä tarkotin ja viittasi minua seuraamaan häntä. Me palasimme laivaan. Riisuttuani korkkipuvun päältäni menin hänen perässään salonkiin.

"Kuulkaapas nyt, professori", sanoi hän minulle, "meidän täytyy turvautua johonkin ennen arvaamattomaan keinoon, muuten me muuraudumme tähän jääksi hyytyvään veteen niinkuin sementtitaikinaan."

"Niin, mutta mitä meidän sitte olisi tehtävä?"

"Ah, jospa Nautitukseni olisi kyllin vahva musertumatta kestämään tätä puserrusta!" huudahti hän.

"Entä sitten?" kysyin, käsittämättä mitä kapteeni oikein tarkotti.

"Ettekö ymmärrä", hän vastasi, "että veden jäätymisestä olisi meille apua? Ettekö käsitä, että vesi muuttuessaan kiinteään muotoon särkisi nämä meitä kahlehtivat jäälautat, niinkuin se jäätyessään särkee kovimpiakin kiviä? Joko tajuatte, että siitä tulisi meille tehokas apuneuvo pelastuaksemme eikä vain murskautuaksemme?"

"Ehkäpä, kapteeni. Mutta kuinka vahva vastustuskyky Nautiluksella olisikin, niin ei se voisi kestää tuon arvaamattoman puristuksen painetta likistymättä rautapellin ohuiseksi."

"Sen kyllä tiedän, professori. Emme voikaan toivoa mitään apua luonnon puolelta, vaan ainoastaan omalta kekseliäisyydeltämme. Tätä jäätymistä meidän on yritettävä vastustaa. Sillä eivät ainoastaan sivuseinämät kasva kokoon, vaan Nautiluksen edessä ja takana ei ole enää kolmenkaan metrin vertaa avointa vettä. Jää syleilee meitä joka taholta."

"Kuinka kauvan luulette säiliöissä olevan ilman antavan meidän vapaasti hengittää laivassa?"

Kapteeni katsoi minuun tutkivasti silmiin.

"Ylihuomenna ovat säiliöt tyhjät!" sanoi hän.

Kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta — voiko tuo vastaus kuitenkaan enää yllättää minua? Maaliskuun 22 päivänähän Nautilus oli sukeltanut napajään alle, ja nyt oli jo 26:des päivä käsillä. Ja se vähäinen ilmamäärä, joka meillä vielä oli jälellä, oli säästettävä työssä olevia varten. Vielä tänäkin hetkenä, kun piirtelen näitä rivejä paperille, tekee silloisen pulamme muisteleminen minuun niin elävän vaikutuksen, että sanoin kuvaamaton kauhistus valtaa koko olentoni, aivan kuin loppuisi nytkin keuhkoistani ilma.

Kapteeni seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, vaitonaisena ja liikkumattomana. Todennäköisesti hän oli saanut uuden aatteen, mutta näytti tahtovan väkisin hyljätä sen. Vihdoin pääsi hänen huuliltaan seuraavat sanat:

"Kiehuvaa vettä!"

"Kiehuvaa vettä?" toistin typerryksissäni

"Niin, professori. Me olemme suljetut verraten pienipintaisen kuution sisään. Ettekö luule, että jos Nautiluksen pumppujen annetaan herkeämättä ruiskuttaa kiehuvaa vettä vankiholviimme, niin kohotettaisiin tämän kautta sen lämpömäärää ja estettäisiin sen umpeenjäätyminen?"

"Meidän täytyy ainakin koettaa sitä keinoa", sanoin päättäväisesti.

"Niin, koettakaamme siis, professori!"

Lämpömittari näytti silloin -7° C laivan ulkopuolella. Kapteeni vei minut keittiöön, missä suurissa tislauskattiloissa paraikaa höyryttämisen avulla valmistettiin merivedestä juomavettä. Kattilat pumppasivat itsetoimivasti itsensä täyteen vettä ja Bunsenin-pattereista lähtevä koko sähköinen lämpö johdettiin vedessä oleviin metalliputkiin. Muutaman minuutin kuluttua ne saattoivat veden kiehuma-asteeseen. Se johdettiin pumppuihin, ja sijaan tuli uutta kylmää vettä tarpeen mukaan. Sähköpatterien kehittämä lämpömäärä oli niin korkea, että merestä otettu jääkylmä vesi palasi kiehuvankuumana pumppujen lieriöihin, käytyään ainoastaan lyhyen hetken lämmityskoneessa.

Kuumaa vettä alettiin ruiskuttaa ulos; ja kolmen tunnin yhtämittaisen työskentelyn jälkeen näytti lämpömittari laivan ulkopuolella vain -6° C. Olimme siis voittaneet yhden asteen. Vielä kaksi tuntia samaa herkeämätöntä työtä, niin näytti lämpömittari ainoastaan -4°.

"Me onnistumme!" sanoin kapteenille, tarkoin seurattuani työn edistymistä.

"Minäkin luulen niin", hän vastasi. "Me emme siis tule musertumaan; ainoastaan tukehtumisen vaara enää uhkaa meitä."

Yön kuluessa veden lämpömäärä nousi jo -1:seen. Ruiskuttamisella ei tätä astemäärää saatu enää kohoamaan. Mutta kun merivesi jäätyy vasta 2°:lla, niin rauhoituin lopultakin tämän kuolintavan pelosta.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 27:ntenä, olimme siltajäästä saaneet kuudennen metrin koverretuksi. Tämän jälkeen oli meillä enää neljä metriä murrettavana; mutta se tiesi kuitenkin kahdeksanviidettä tunnin yhtä jaksoista aherrusta.

Ilmaa laivassa ei voinut vaihtaa, vaikka se joka päivä kävi yhä sietämättömämmäksi. Sanomaton painostus vaivasi minua. Klo 3 tienoissa iltapäivällä tunsin oloni vallan kamalaksi. Haukottelin niin että leukani olivat mennä sijoiltaan. Keuhkoni kävivät kuin palkeet koettaessaan turhaan tavoittaa raitista ilmaa. Menin jonkinlaiseen tainnostilaan. Kelpo palvelijani Conseil, joka kärsi yhtä suuresti kuin minä, ei jättänyt minua hetkeksikään. Hän piti minun kädestäni kiinni, lohdutti ja rohkaisi minua, ja usein kuulin hänen supisevan itsekseen:

"Ah, kunpa voisin olla hengittämättä, jotta isännälle jäisi enemmän raitista ilmaa!"

Kyyneleet nousivat silmiini kuullessani tuon uskollisen pojan puhuvan niin.

Tilanteemme laivassa oli kerrassaan hirvittävä. Kuinka kerkeästi pukeuduimmekaan sukellustamineisiimme päästäksemme ulos työskentelemään! Kuokat kajahtelivat jääkerrosta vastaan. Käsivarren lihakset uupuivat, kämmenistä lähti nahka irti, mutta mitäpä välitimmekään näistä vaivoista ja haavoista! Saimmehan elähyttävää ilmaa keuhkoihimme! Voimme hengittää vapaasti!

Eikä kumminkaan kukaan tahallaan viivytellyt työpaikalla. Määräajan kuokkaa heiluteltuaan luovutti kukin mielellään hengityskojeen läähättävälle toverille, jotta hänkin saisi keuhkoihinsa puhdasta ilmaa. Kapteeni Nemo näytti kaikille hyvää esimerkkiä.

Tänä päivänä kävi työmme vielä rivakammin kuin ennen. Meillä oli jälellä ainoastaan kahden metrin vahvalta jääpintaa. Ainoastaan kahden metrin vahvuinen jääkalvo erotti meitä vapaasta merestä! Mutta säiliöt olivatkin jo miltei tyhjät puhtaasta ilmasta. Se vähäinen määrä, minkä ne vielä sisältivät, oli säästettävä ulkotyössä olijoille. Nautilukseen ei siitä riittänyt rahtuistakaan.

Kun illalla taas palasin laivaan, tunsin miltei tukahtuvani. Sellainen yö! Sen kärsimyksiä ei voi sanoin kuvatakaan. Seuraavana päivänä oli hengitykseni kamalan vaikeata. Päänkivun lisäksi tuli kova huimaus, niin että olin aivan kuin humaltunut. Seuralaiseni tunsivat samaa. Monet laivamiehistä kärsivät hirveitä tuskia.

Tänä päivänä, joka oli vankeutemme kuudes, päätti kapteeni Nemo murskata meitä vapaasta vedestä erottavan jääseinän, koska kuokilla hänen mielestään päästiin liian hitaasti eteenpäin. Hän säilytti alati kylmäverisyytensä ja rohkeutensa. Siveellisellä lujuudellaan hän tukahutti ruumiilliset kärsimyksensä. Meidän toisten ruikutellessa hän mietti, punnitsi ja toimi. Hänen käskystään alus kevennettiin, s.o. kohotettiin irti jäälautasta muuttamalla sen ominaispainoa. Sitten se hinattiin sen suunnattoman aukon kohdalle, jonka olimme hakanneet jäähän; ja täytettyä säiliöt jälleen vedellä laskettiin se hitaasti aukkoon. Samassa tuokiossa nousi koko miehistö laivaan, ja kaksoisovi teljettiin kiini. Nautilus lepäsi nyt jääkalvolla, joka enää oli vain metrin vahvuinen ja johon oli porattu tuhatkunta reikää. Säiliöitten hanat avattiin nyt vallan auki, ja sata kuutiometriä vettä virtasi aukkoon ja lisäsi sadalla tonnilla Nautiluksen painoa.

Me odotimme, kuuntelimme, unhotimme kärsimyksemme ja elimme vain toivossa. Tähän viimeiseen hätäkeinoon panimme kaiken luottamuksemme. Vaikka päässäni suhisi kuin koskenpauhu, kuulin kohta valtavaa kohinaa laivanrungon alta. Jää särkyi paukkuen, ja Nautilus laskeutui laskeutumistaan.

"Me pääsemme tästä hornankuilusta!" kuiskasi Conseil korvaani.

En voinut vastata hänelle mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja puristin sitä suonenvedontapaisesti.

Äkkiä katosi Nautilus suunnattoman painonsa takia aivankuin tykistä ammuttu luoti jään alle avoimeen veteen.

Nyt johdettiin kaikki käytettävissämme oleva sähkövirta pumppuihin, jotka rupesivat heti ajamaan vettä pois säiliöistä. Ennen pitkää alkoi manometri näyttää ylöspäin kohoavaa liikuntaa. Potkuri, joka pyöri mahdollisimman vinhaan, pani rungon tärisemään pitkin sen pituutta ja vei meitä nopeata vauhtia pohjoista kohti. Mutta kuinka kauvan kestäisi tätä rintajään alaista matkaa, ennenkun pääsisimme vapaalle merelle? Vieläkö kokonaisen päivän? Ennen sen loppua minä en enää olisi elävien joukossa.

Maaten puoleksi pitkälläni kirjaston sohvalla olin joka hetki aivan tukehtumaisillani. Kasvoni olivat sinertävät, kaikki sielunkykyni horroksissa. Minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään. Lihaksiani en kyennyt enää ponnistamaan kokoon.

En tiedä kuinka kauvan vietin tällä tapaa, mutta minulla oli hämärä aavistus, että nyt vasta kuolonkamppailuni oikein todesta alkoi. Tajusin että minun piti kuolla.

Mutta — mitä se oli? Äkisti virkosin horroksista. Muutamia raittiin ilman tuulahduksia tunkeutui keuhkoihini. Olimmeko jo nousseet merenpintaan? Olimmeko murtautuneet rintajään läpi?

Ei! Ne olivat vain uskolliset ystäväni Conseil ja Ned Land, jotka uhrautuivat pelastaakseen minun henkeni. Eräässä hengityskojeessa oli vielä jäljellä muutama hiukkanen puhdasta ilmaa. Sen he säästivät minulle, ja ollen itse melkein tukehtumaisillaan valoivat he minuun pisara pisaralta uutta raitista ilmaa. Minä tahdoin lykätä kojeen pois luotani, mutta he pitivät minua käsistä kiini ja moniaan minuutin ajan hengitin mielihyvällä saalistani.

Silmäni pitivät tarkalla kellontaulua. Se näytti silloin klo 11 a.p. Tänään piti meillä oleman maaliskuun 28 p. Nautilus kulki eteenpäin hirvittävällä vauhdilla — 48 solmuväliä tunnissa. Se luisti vedessä kuin ankerias.

Missä oli kapteeni Nemo tällä hetkellä? Oliko hän ehkä jo saanut surmansa — ja hänen miehensä samalla kertaa?

Nyt juuri ilmaisi manometri, että meillä oli pintaan ainoastaan kuuden metrin välimatka. Vain verrattain ohut jäälautta erotti meitä raittiista ilmasta. Eikö sitä voisi musertaa?

Ehkäpä voitiinkin! Ainakin yritti Nautilus tehdä sen… Minä tunsin tosiaan sen asettuvan vinoon asentoon, laskemalla peräkeulansa alemmaksi ja kohottamalla panssaripuskimensa ylöspäin. Ottamalla vettä säiliöihinsä voi se siirtää painopistettään taaemmaksi.

Sitten se, väkevän potkurinsa ajamana, hyökkäsi jäälautan kimppuun alhaalta päin kuin mikäkin alkuaikojen kummitus. Se särki jäätä pala palalta; vetäytyi taaksepäin ja hyökkäsi uudelleen väkevällä vauhdilla murskautuvaa jääkenttää vastaan; teki viimein mahtavan hypyn ja syöksyi koko painollaan pintajäätä vastaan, murskaten sen. Luukut avattiin, ja puhdasta ilmaa virtaili Nautiluksen joka osaan.

XVI LUKU.

Kamppailu mustekalojen kanssa.

Olimme jo kauvan sitten päässeet kaameasta vankeudestamme etelänavan jäätelien alla ja kynnimme Atlantin merta Etelä-Amerikan rannikolla. Mutta Nautilus tahtoi ilmeisesti välttää vilkasliikkeisiä reittejä, jonka vuoksi emme poikenneetkaan Antillien mereen emmekä Meksikon lahteen. Huhtikuun 16 p. näimme Martinique- ja Guadeloupe-saarten korkeat vuorenhuiput viidenviidettä kilometrin päässä.

Ned Land, joka oli toivonut voivansa toteuttaa pakoyrityksensä näillä saarista ja merenkulkijoista rikkailla vesillä, tuli hyvin noloksi. Pako olisi ollut helppo toimeenpanna, jos hän olisi voinut anastaa laivan purren kapteenin tietämättä. Mutta aavalla valtamerellä sitä oli mahdoton ajatellakaan.

Hänen, Conseilin ja minun kesken oli pitkä keskustelu tästä asiasta. Olimme nyt olleet kuuden kuukauden ajan Nautiluksen vankeina ja purjehtineet sen mukana kokonaista 8,500 peninkulmaa maapallon kaikilla vesillä, eikä meillä ollut — kuten Ned Land sanoi — vähintäkään toivoa siitä, että tämä matka milloinkaan loppuisi. Hän teki silloin minulle aivan odottamattoman ehdotuksen: että kysyisimme kapteeni Nemolta suoraan, aikoiko hän pitää meitä määrättömän ajan laivassaan.

Minusta tuntui tuollainen tiedustus varsin toivottomalta. Me emme voineet toivoa Nautiluksen päälliköltä mitään, vaan saisimme luottaa yksinomaan itseemme. Sitäpaitsi oli tuo mies jo jonkun aikaa näyttänyt paljon synkeämmältä ja itseensäsulkeutuneemmalta kuin koskaan ennen. Minua hän tuntui kerrassaan välttävän. Ennen hän oli ollut huvitettu saadessaan selittää minulle merenalaisia merkillisyyksiä, mutta nyt häntä ei enää ollenkaan näkynyt salongissa.

Mikähän muutos hänessä oli oikein tapahtunutkaan, ja mikä seikka sen lienee aiheuttanut? En voinut omassa käytöksessäni huomata mitään syytä siihen. Jokohan meidän läsnäolomme laivalla alkoi vaivata häntä? En voinut kuitenkaan toivoa, että hän omasta ehdostaan lahjoittaisi meille vapauden.

Mitä hauskoja huomioita sainkaan tehdä joka päivä täällä Antillien vesillä, kymmenen metriä merenpinnan alapuolella! Muiden zoophytien joukossa oli täällä n.s. risteilijöitä, joita englantilaiset sanovat "Portugalin sotalaivoiksi", tieteelliseltä nimeltään Physalia pelagica — jonkunlaisia isoja, soikeita ja helmiemon-hohtoisia rakkoja, joiden siniset tuntoripset uiskentelevat niiden jälessä kuin silkkirihmavyyhdet. Edelleen näin meduusoja, kauniita katsella, mutta ikäviä kosketella. Ne erittävät itsestään nestettä, joka polttaa ihoa kuin nokkospensas. Nilviäisistä vaarinotin puolitoista metriä pitkiä anneliideja, jotka ovat varustetut ruusunpunaisella kärsällä ja 1,700 liikkumaelimellä, jotka kimmurtelevat vedessä taivaankaaren kaikissa värivivahduksissa. Kalojen joukossa huomasin Malabarin rauskuja, suunnattomia rustomaisia kuvatuksia, jotka kasvavat yli kolme metriä pitkiksi ja 300 kg. painoisiksi ja tällöin liehuivat salongin akkunalevyjen ohi kuin mitkäkin levällään olevat kankaankappaleet.

Huhtikuun 20 p. olimme laskeutuneet 1,500 metrin syvyyteen. Lähin maakamara oli Bahamasaarilla, jotka olivat hajallaan merenpinnalla kuin ryhelmä jättiläisten nakkelemia kivijärkäleitä. Niiden ympärillä kohosi korkeita merenalaisia luotoja, joitten välisiä kuiluja eivät sähköheijastajamme säteet jaksaneet valaista pohjaan saakka. Pitkin pituuttaan olivat nämä luodot köynnös- ja haurakasvien peittämät.

Kello 11 aikaan Ned Land kiinnitti huomioni äkilliseen liikkeeseen noiden haurakasvien välissä.

"Mikä hirvittävä otus!" huudahti hän rynnäten akkunan luo.

Minäkin riensin sitä katselemaan enkä voinut olla kavahtamatta taaksepäin. Silmieni edessä liikehti kammottava kummitus, aivan kuin joku satujen hirmuinen tursas.

Se oli jättimäinen mustekala, kahdeksaa metriä pitkä. Se kulki nuolen nopeudella taaksepäin samaan suuntaan kuin Nautilus, katsellen meitä suurilla, liikkumattomilla, harmaansinisillä silmillään. Sen kahdeksan lonkeroa eli jalkaa, jotka ovat tälle eläinluokalle antaneet "pääjalkaisten" nimen, olivat vartaloa kaksi vertaa pitemmät. Erotti selvästi nuo 250 imukuppia lonkeroitten sisäpuolilla, jotka tavantakaa imeytyivät tunnustellen kiini akkunaruutuun. Sen suu oli papukaijannokan muotoinen, sulkeutui ja avautui pystysuoraan ja oli varustettu useilla riveillä naskalimaisia hampaita.

Mikä luonnonoikku olikaan että moisella nilviäisellä on linnunnokka! Sen sukkulamainen, keskeltä pyöreäksi turvonnut ja vaipan kattama vartalo oli kuin mikäkin muodoton lihavuori, joka painoi ainakin 20—25,000 kg. Sen väri vaihteli, hetikun se ärtyi, erinomaisen nopeasti harmaansinisestä punaruskeaksi.

Toisia mustekaloja näyttäytyi ylihangan puoleisen akkunan takana. Ne seurasivat uskollisesti Nautilusta, ja me kuulimme niiden nokkain hakkaavan ruutua vastaan. Minä voitin ensimmäisen kauhuni ja vastenmielisyyteni näitä kamalia eläimiä kohtaan ja rupesin piirustamaan niitä.

Äkkiä pysähtyi Nautilus aivan yht'äkkiä, ja sen runko vavahti pitkin pituuttaan.

"Olemmekohan törmänneet karille?" kysäsin.

"Varmaankin", vastasi kanadalainen, "mutta kiini emme ole kuitenkaan käyneet, sillä alushan uiskentelee aivan vapaasti."

Niin, Nautilus tosin uiskenteli vapaasti, mutta se ei enää kulkenut eteenpäin. Potkurinsiivet eivät enää pieksäneet vettä, Täten kului tuokio. Sitte astui kapteeni Nemo perämiehensä seurassa salonkiin.

Minä en ollut nähnyt häntä kotvaan aikaan. Hän näytti hyvin synkkämieliseltä. Meitä puhuttelematta, tuskinpa huomaamattakaan, hän kävi akkunan luo, silmäsi meren kummituksia ja virkkoi sitten muutaman sanan perämiehelle.

Tämä lähti tiehensä. Kohta suljettiin akkunaluukut, ja kattolamppuihin leimahti valoa.

Minä astuin kapteenin luo.

"Merkillinen kokoelma mustekaloja", sanoin hänelle keveästi, aivan kuin joutilas katselija, joka akvaarion lasiruudun takaa on silmäillyt merelliskokoelmia.

"Niin tosiaan, herra luonnontutkija", vastasi hän; "ja me käymme taistelemaan niiden kanssa rinta rintaa vastaan."

"Rinta rintaa vastaan", toistin ällistyneenä, luullen kuulleeni väärin.

"Juuri niin, professori. Potkuri ei enää tee tehtäväänsä. Luulen yhden noista mustekaloista takertuneen kiini siihen ja estävän sen pyörimistä."

"Mitä nyt aijotte tehdä?"

"Nousta ylös pintaan ja surmata koko joukkion."

"Se on vaikea tehtävä, kapteeni."

"Niin, sangen vaikea. Sähköluodeillamme emme voi mitään niiden pehmeässä lihassa, jossa ne eivät tapaa tarpeeksi vastustusta räjähtääkseen. Mutta me käymme kirveillä niiden kimppuun."

"Ja harpuunalla, kapteeni", sanoi kanadalainen, "jollette hylkää minun apuani."

"Minä otan sen vastaan, mestari Land."

"Me tulemme mukaan", virkoin; ja me astuimme kapteenin jälessä keskusportaille.

Niillä seisoi tusinan verta laivamiehiä kirveet käsissä, valmiina käymään hirviöitten kimppuun. Conseil ja minäkin tartuimme kirveisiin, Ned harpuunaan.

Nautilus oli jo kohonnut vedenpintaan. Muuan merimiehistä irrotti luukun. Mutta tuskin oli hän saanut ruuvatuksi mutterit irti, kun kansiluukku kohosi ilmaan mitä raivoisimmalla liikkeellä, jonka arvatenkin mustekalain lonkeroiden imukupit saivat aikaan.

Heti työntyi yksi tällainen pitkä lonkero ikäänkuin mikäkin jättiläiskäärme aukosta sisään, ja parikymmentä muuta heilui ilmassa sen yläpuolella. Kirveeniskulla löi kapteeni poikki ensinmainitun, joka kiemurrellen luisui alas portaita pitkin. Mutta juurikun työnnyimme kaikki joukolla aukosta ylös päästäksemme yläkannelle, iski kaksi muuta lonkeroa kiini kapteenin edessä olevaan merimieheen ja nosti hänet vastustamattomalla voimalla näkyvistämme.

Kapteeni Nemo päästi kumean huudon ja ryntäsi kannelle. Me seurasimme hänen perässään.

Mikä kamala näky! Lonkerot olivat kääriytyneet onnettoman miehen ympärille ja pitivät häntä imukupeillaan kiini järkähtämättömässä syleilyssään. Hän oli tukehtua, ja hänen kurkustaan kuului koriseva ääni: "Apuun! Apuun!" Nämä ranskaksi lausutut sanat saattoivat minut aivan ymmälle. Minulla oli siis maanmies laivalla, ehkä useampiakin! En ikinä tule unhottamaan tuota sydäntäsärkevää parahdusta!

Miesparka oli auttamattomasti hukassa. Mikäpä voima kykenisikään pelastamaan hänet tuosta hirvittävästä syleilystä! Kapteeni Nemo oli kuitenkin hyökännyt mustekalan kimppuun ja katkaissut kirveellään vielä toisen sen lonkeroista. Perämies taisteli raivokkaasti muita Nautiluksen kupeilla kiemurtelevia hirviöitä vastaan. Laivamiehet iskivät niitä kirveillään minkä ennättivät. Ned Land, Conseil ja minä upotimme aseemme niiden pehmeään lihaan. Väkevä myskinhaju täytti ilman.

Jopa luulin hetkisen että vangittu merimies sittekin pelastuisi pintehestään. Seitsemän otuksen lonkeroista oli jo hakattu poikki, ja kahdeksas, joka oli kääriytynyt kuin teräsvieteri uhrinsa ympärille, heilui ilmassa. Mutta kun kapteeni ja perämies uudestaan ryntäsivät sen kimppuun, ruiskutti se heitä vastaan paksun pylvään mustahkoa nestettä vatsavaipastaan. Me kaikki aivan sokaistuimme aluksi. Kun olimme saaneet hierotuksi nesteen silmistämme, oli mustekala jo kadonnut näkymättömiin ja sen mukana onneton maanmieheni.

Me sytyimme nyt vallan raivoon noita petoja vastaan. Kymmenen tai kaksitoista mustekalaa oli jo ennättänyt kiivetä ylös kannelle ja Nautiluksen kupeille. Me pyörimme hurjina niiden terveiden ja silvottujen lonkeroiden keskellä, jotka kiemurtelivat kuin mitkäkin iljettävät käärmeet veri- ja mustehyhmässä kannella. Näytti aivan siltä kuin kasvaisivat nuo limaiset lonkerot uudelleen kiini otuksien otsaan niinkuin käärmetukka muinaisen Hydran päähän. Ned Landin harpuuna putosi joka iskulla mustekalojen harmaansinisiin silmiin ja sokaisi ne. Mutta äkkiä paiskasi urhean kanadalaisen kumoon muuan lonkero, jota hän ei osannut välttää.

Sydämmeni oli seisahtaa sykkimästä! Mustekalan hirveä kita oli apo ammollaan valmiina leikkaamaan Ned Landin keskeltä poikki. Minä riensin hänen avukseen, mutta kapteeni Nemo oli minua joutuisampi. Hänen kirveensä vajosi huimalla vauhdilla molempain suunnatonten leukojen väliin; ja kanadalainen, joka oli pelastunut aivan kuin ihmeen kautta, kavahti sukkelasti pystyyn ja työnsi väkäkeihäänsä pitkin koko sen pituutta mustekalan ruumiiseen.

"Minä olin velkaa teille tämän", sanoi kapteeni Nedille. Tämä kumarsi, sanaakaan virkkamatta.

Taistelu, jota oli kestänyt neljänneksen tuntia, oli tauvonnut. Voitetut ja kuolettavasti silvotut hirviöt luovuttivat taistelukentän meille ja katosivat meren syvyyteen.

Kapteeni, joka oli aivan veren tahraama, seisoi liikahtamatta kannella ja katseli merta, joka oli nielaissut yhden hänen uskollisia tovereitaan. Suuria kyynelkarpaloita vieri hänen silmistään.

XVII LUKU.

Golf-virta.

Ei koskaan unhottanee kukaan meistä tuota hirmuista huhtikuun 20 päivää. Olen kuvannut sen ankaran mielenliikutuksen vallassa ollen. Sitten kävin kertomukseni korjaten läpi ja luin sen Conseilille ja Ned Landille. Heidän mielestään se oli tarkka, mutta ei tarpeeksi vaikuttava. Sellaiseen kuvaukseen vaaditaankin oikeastaan Victor Hugon[23] kynä.

Olen jo maininnut kapteeni Nemon vuodattaneen kyyneliä silmätessään autiolle merenulapalle. Hänen surunsa olikin syvä. Jo toisen toverin hän oli menettänyt sillä aikaa kuin me olimme hänen aluksessaan. Ja sellaisen kuoleman kautta sitten! Tuo onneton mies, ilmeisesti minun maanmieheni, joka oli kuristunut mustekalan lonkeroihin ja murskautunut sen rautaisten leukaperäin välissä, ei saanutkaan viimeistä leposijaansa tovereittensa vieressä korallihautausmaan tyynten vetten alla.

Kapteeni oli palannut hyttiinsä, enkä minä taaskaan saanut häntä nähdä monen päivän mittaan. Hänen mielensä täytyi ollakin poissa tavallisesta tasapainostaan, synkkä ja epätoivoinen, jos saan päättää sitä hänen kuljettamansa aluksen epämääräisistä liikkeistä. Nautilus ei noudattanut enää mitään määrättyä suuntaa, vaan oli aivan aaltojen ajeltavana. Potkuri oli nyt vapaa, mutta se ei pyörinyt tuskin ollenkaan. Kapteeni ei tuntunut voivan lähteä näiltä vesiltä, joissa hänen uskollinen apulaisensa oli saanut niin kaamean haudan.

Tällä tapaa umpimähkään ajellessa kului kymmenen päivää. Toukokuun 1 p. Nautilus sentään käänsi kulkunsa suoraan pohjoista kohti, meidän nähtyä edessämme Bahama-saaret samannimisen salmen suussa. Me seurasimme nyt suurinta meren kaikista virroista, jolla on omat omituiset rantansa, kalansa ja lämpömääränsä. Tarkotan Golf-virtaa.

Se on todellakin oikea virta, joka juoksee vapaasti keskellä Atlantin merta ja jonka vesi ei sekaudu valtameren vesiin. Sen keskisyvyys on 1,000 metriä ja keskimääräinen leveys 60 meripeninkulmaa. Paikoittain tämän merivirran nopeus on 4 km. tunnissa. Sen veden herkeämätön määrä on suurempi kuin minkään maavirran.

Golf-virran lähteen keksi amerikkalainen kapteeni Maury, ja sijaitsee se Biskaijan lahdessa. Siellä alkaa sen vesi, jonka lämpömäärä ja väri ei vielä paljoakaan eroa ympäröivästä merivedestä, etsiä uomaansa. Se juoksee etelään päin pitkin Keski-Afrikan rannikkoa, lämpiää kuuman vyöhykkeen auringon säteistä, kääntyy sitten äkkiä suoraan poikki Atlantin, kunnes tulee Kap San Roquen niemen kohdalle Brasilian rannikolla ja jakautuu täällä kahdeksi haaraksi, joista toinen kiertää saamaan vielä lisää lämpimyyttä Antillien meressä. Tällöin alkaa Golf-virta, jonka tehtävänä on ylläpitää tasapainoa eri ilmanalojen välillä ja sekoittaa troopillisten seutujen vesiä pohjoisiin, varsinaisesti järjestävän toimintansa. Lämmittyään suhteellisesti korkea-asteiseksi Meksikon lahdessa se kääntyy pohjoista kohti pitkin Yhdysvaltain rannikkoa aina New Foundlannin kohdalle saakka, väistyy sitten jonkun verran Davisin salmesta tulevan pohjoisen kylmän virran tieltä, seuraa sen jälkeen valtameren poikki 40 parallellipiiriä ja jakautuu 43° leveysasteella taasen kahteen haaraan, joista toinen koillisen passaatituulen avulla palaa Biskaijan lahteen ja Azorisaarten luo, ja toinen, huuhdeltuaan Irlannin ja Norjan rannikkoja, kulkee ylöspäin aina Huippuvuorille, missä sen vesi jäähtyy 4-asteiseksi ja muodostaa pohjoisnavan vapaan meren.

Tällä merivirralla Nautilus nyt purjehti. Bahamasalmesta tultuaan Golf-virta 14 meripeninkulman levyisenä ja 350 metrin syvyisenä kulkee aina 8 km. nopeudella tunnissa. Tämä nopeus vähenee sitä myöten kuin virta tulee pohjoisemmas; ja tämä säännöllisyys onkin vain suotava, sillä jos virta jolloinkin muuttaisi suuntaansa ja nopeuttaan, niin tapahtuisi Europan ilmasto-oloissa arvaamattomia häiriöitä.

Puolenpäivän aikaan olin Conseilin kanssa yläkannella ja selitin hänelle Golf-virran omituisuuksia. Sitten pyysin hänen kastamaan kätensä virran veteen. Hän noudattikin pyyntöäni ja ihmetteli, kun ei tuntenut mitään erityistä lämpimyyttä eikä viileyttä.

"Se johtuu siitä", sanoin hänelle, "että Golf-virran lämpömäärä sen lähdettyä Meksikon lahdesta on melkein sama kuin ihmisveren. Tämä virta on suuri lämmönjohtaja, joka sallii Europan rantojen vihannoida ikuisessa vehmaudessa; ja jos voi luottaa Mauryn oletukseen, niin luovuttaisi se kokonaan käytettynä itsestään tarpeeksi lämpöä sulattamaan Amazon- tai Missouri-joen uoman kokoisen valurautamäärän."

Tällä hetkellä oli Golf-virran vauhti 2 1/4 metriä sekunnissa. Sen uoma eroaa tarkoin ympärillä olevasta merestä. Tummana ja runsaana suolapitoisista aineista se puhtaalla indigovärillään poikkeaa jyrkästi ympäröivästä vihreästä vedestä. Tämä rajaviiva on niin selvä, että Nautilus Karoliinien kohdalla uursi keulallaan Golf-virran aaltoja, potkurin piestessä valtamerta.

Tämä virta kuljettaa mukanaan kokonaisen maailman elollisia olentoja. Argonautoja eli paperiveneitä, jotka Välimeressä olivat niin yleisiä, esiytyi täälläkin lukuisina ryhminä. Rustokaloista olivat huomattavimmat rauskut, joiden aivan kapea pyrstö oli melkein kolmas osa koko ruumiin pituudesta ja jotka mahtavine kylkievineen muodostivat isoja, kahdeksan metrin mittaisia ja teräväkärkisiin kulmiin päättyviä vinoneliöitä. Edelleen pienet, ainoastaan metrin pituiset haikalat; joilla oli iso pää, lyhyt ja tylppö turpa sekä neulamaiset ja moniin riveihin asettuneet hampaat ja joiden ruumis näytti olevan suomujen peittämä. Lisään vielä että tämän virran fosforihohtoinen vesi öiseen aikaan kilpaili meidän sähköheijastajamme valon kanssa, varsinkin myrskyn käydessä, joka tavantakaa uhkasi meitä.

Toukokuun 8 p. olimme Kap Hatterasin kohdalla Pohjois-Karolinan rannikolla. Golf-virran leveys niillä tienoin oli 75 meripeninkulmaa ja syvyys 210 metriä. Nautilus kulkea haihatteli taaskin ilman aikojaan. Kaikki silmälläpito tuntui lakanneen laivalla. Täytyi myöntää, että näin ollen pakomahdollisuudet olivat meille suotuisat. Asutuilla rannikoilla oli kaikkialla sopivia pakokohtia. Merellä vilisi höyrylaivoja, jotka kulkevat New Yorkin tahi Bostonin ynnä Meksikon lahden väliä, ja yötä päivää nähtiin pieniä kuunareja, jotka harjottavat laivaliikettä pitkin Amerikan rannikkoa. Voi siis toivoa pääsevänsä avoimella merelläkin johonkin alukseen, vaikka 30 meripeninkulman matka erotti meitä Yhdysvaltain rannikosta.

Mutta muuan ikävä seikka asettui sen sijaan tykkänään estämään kanadalaisen estettä. Ilma näet kääntyi vallan kehnoksi. Me lähestyimme niitä vesiä, joissa ainaisilla myrskyillä on kotonsa, sifooni- ja cykloonituulten synnyinseutua, jotka juuri Golf-virran uoma on synnyttänyt. Varmaan kuolemaan antautuisi, jos heiveröisellä purrella uskaltaisi käydä uhmaamaan valtameren hirmumyrskyjä. Täytyipä Ned Landin itsensäkin se huomata. Hän nielaisi siis vaivoin harminsa ja antautui hillittömän koti-ikävän valtaan, jota vain heikko toivon kajastus hänessä voi estää epätoivon vimmaksi kypsymästä.

"Professori", sanoi hän minulle samana päivänä, "tämän sietämättömän epätietoisuuden täytyy loppua. Minä tahdon tietää millä tolalla asiat tässä laivassa oikeastaan ovat. Kapteeni Nemo erkanee yhä kauvemmaksi rannikosta ja yrittää yhä pohjoisemmaksi. Mutta minä vannon saaneeni jo kyllikseni etelänavasta ja etten ikinä kulje hänen matkassaan enää pohjoisnavalle."

"Mitäpäs siis olisi tehtävä, hyvä Ned; sillä nykyhetkenä on mahdotonta pakoa ajatellakaan?"

"Minä palaan vanhaan aatteeseeni, että kapteenille on koetettava puhua järkeä. Te ette puhunut mitään kun olimme teidän maanne vesillä; mutta nyt kun olemme minun maani läheisyydessä, tahdon minä puhua. Kun ajattelen että Nautilus muutaman päivän perästä on Uuden Skotlannin kohdalla ja että siellä New Foundlannin takana avautuu suuri lahti ja siihen laskee St. Lawrence-joki, että tämä joki on minun jokeni ja juoksee Quebecin halki, joka on synnyinkaupunkini — silloin kohoo minulle veri päähän ja hiukseni nousevat pystyyn. Professori, ennen minä vaikka viskaudun mereen! Täällä en tahdo enää viipyä, sillä täällä tukehdun."

Oli ilmeistä että kanadalaisen kärsivällisyys oli jo tyyten lopussa. Hänen voimakas luonteensa ei voinut enää viihtyä tässä tukalassa vankeudessa. Hänen ulkomuotonsakin muuttui päivä päivältä, ja hän kävi yhä synkemmäksi mieleltään. Minä tunsin mitä hänen täytyi kärsiä, sillä minuakin kalvoi jo kovin koti-ikävä. Lähemmäs seitsemän kuukautta oli kulunut siitä, kun meillä oli viimeksi ollut tietoja maanpäällisestä elämästä. Kapteeni Nemon yksinäinen elintapa, muutos hänen mielentilassaan — varsinkin tuon kammottavan kamppailun jälkeen mustekalojen kanssa —, hänen arvoituksellinen vaitonaisuutensa — kaikki nämä seikat saattoivat minun katselemaan asioita toisessa valossa kuin ennen, eikä minua enää elähyttänyt ensi aikain tiedemiehen-hurmauskaan kaikista näkemistäni. Täytyi olla hidasluontoinen flaamilainen niinkuin Conseil voidakseen säilyttää hyvätuulisuutensa tällaisissakin oloissa. Luulenpa että jos tuolla kunnon pojalla olisi ollut kituset keuhkojen asemasta, niin olisi hänestä tullut mainio kala.

"No niin, professori, mitäs arvelette?" huomautti Ned Land, kun ei saanut minulta heti vastausta.

"Hm — niin, te olette siis sitä mieltä, Ned, että minun pitäisi kysyä kapteenilta, mitä aikeita hänellä on meidän suhteemme?"

"Aivan niin!"

"Vaikka hän jo ennen on selvästi selittänyt aikeensa meille?"

"Niin, minä tahdon kerrankin saada kunnollisen varmuuden. Puhukaa ainoastaan minun puolestani, minun nimissäni, jos ette muuten tahdo."

"Mutta minä tapaan häntä niin harvoin. Hän tuntuu suorastaan välttävän minua."

"No, siinä on vielä syy lisää etsiä hänet käsiinsä."

"Minä kysyn häneltä, Ned".

"Milloin?" ahdisti kanadalainen.

"Kun tapaan hänet."

"Tahdotteko että minä haen hänet puheillenne?"

"Ei, jättäkää se minun huolekseni. Huomenna…"

"Ei kuin jo tänään!" kivasi Ned Land.

"No hyvä, olkoon menneeksi; tänään tahdon puhua hänen kanssaan", sanoin rauhoittaakseni harpuunamestaria, joka kiivaudessaan olisi pilannut koko asian.

Minä palasin hyttiini. Ohuen seinän läpi kuulin kapteenin astelevan edestakaisin omassa suojassaan. En saanut laiminlyödä tätä tilaisuutta tavatakseni häntä. Koputin siis hänen ovelleen, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Koputin uudelleen ja väänsin oven kahvaa. Se avautui.

Astuin sisään. Kapteeni oli siellä; ollen kumarruksissaan työpöytänsä yli ei hän nähtävästi ollut huomannut tuloani. Lujasti päättäen etten poistuisi, ennenkun olin saanut puhua hänen kanssaan, lähenin pöytää. Hän kohotti nopeasti päätänsä, rypisti kulmiaan ja sanoi jokseenkin tylysti:

"Oletteko te täällä? Mitä minusta tahdotte?"

"Puhua kanssanne, kapteeni."

"Mutta näettehän että olen kiinnitetty töihini! Eikö minulle itselläni suvaita samaa vapautta jonka myönnän teille, että saan olla yksin, rauhassa työni aikana?"

Vastaanotto ei siis ollut aivan rohkaisevaa; mutta minä olin päättänyt kuulla kaikkea voidakseni itse vastata kaikkeen. Sanoin sen vuoksi kylmästi:

"Herrani, minun täytyy saada puhua kanssanne asiasta, joka ei siedä viivytystä."

"Mistähän asiasta sitten?" kysyi hän ivallisesti. "Oletteko ehkä keksinyt jotakin, mikä on välttynyt minun huomioltani? Onko meri paljastanut teille joitakin uusia salaisuuksia?"

Tuntui kestävän vielä hyvänen aika, ennenkun käsittäisimme toisiamme. Mutta ennenkun kerkisin vastata, näytti hän minulle muuatta pöydällä olevaa avointa käsikirjoitusta ja sanoi vakavammalla äänellä:

"Kas tuossa, professori, on käsikirjoitus, joka on laadittu useilla maailmankielillä. Se sisältää lyhykäisen esityksen minun merta koskevista tutkimuksistani; ja jos Jumala suo, ei se joudu hukkumaan yhdessä minun kanssani. Tämän käsikirjoituksen, jonka olen varustanut nimikirjoituksellani ja vahvistanut koko elämäni kokemuksella, suljen pieneen kojeeseen joka ei uppoa. Viimeinen eloonjäävä meistä Nautiluksen asujamista saa toimekseen viskata tämän kojeen mereen aaltojen vietäväksi, minne ne vienevätkin sen."

Tuon miehen oikea nimi! Hänen elämäkertansa, hänen itsensä kirjoittama! Hänen salaisuutensa tulisi siis kerrankin julkaistuksi! — Mutta tässä tuokiossa tyydyin ainoastaan käyttämään tätä tärkeää ilmotusta alottaakseni keskustelun hänen kanssaan.

"Herra kapteeni", sanoin, "voin vain hyväksyä teidän mielijohteenne. Teidän tutkimustenne hedelmät eivät saa joutua hukkaan, mutta teidän aikomanne keino tuntuu minusta liian hätäiseltä. Kenpä tietää minne tuulet ajelevat tuon kojeen, kenenkä käsiin se voi joutua? Ettekö voi keksiä mitään parempaa keinoa? Ettekö te itse tahi joku teidän…"

"Ei koskaan, professori!" sanoi kapteeni jyrkästi, katkaisten puheeni.

"Mutta minä ja minun seuralaiseni olemme valmiit säilyttämään käsikirjoituksen, ja jos päästätte meidät vapaiksi…"

"Vapaiksi?" huudahti kapteeni nousten pystyyn.

"Niin, kapteeni; juuri siitä asiasta tahdoin puhella kanssanne. Me olemme nyt olleet laivassanne seitsemän kuukautta, ja tänään kysyn teiltä omassa ja toverieni nimissä, onko aikomuksenne pitää meitä täällä iät kaiket?"

"Herra Aronnax", sanoi kapteeni, "minä vastaan teille tänään samoin kuin seitsemän kuukautta takaperin: se, joka kerran on tullut Nautilukseen, ei tule siitä koskaan poistumaan."

"Mutta tehän poljette meidät täydelliseen orjuudentilaan!"

"Nimittäkää sitä miksi tahdotte!"

"Mutta orjallakin on oikeus koettaa tavoittaa vapauttaan."

"Kuka teiltä kieltää sen oikeuden?" vastasi kapteeni Nemo. "Olenko minä koskaan tahtonut kiinnittää teitä valallanne jäämään tänne?" Hän katsoa tuijotti minuun käsivarret ristissä rinnalla.

"Kapteeni, ei ole minulle eikä teillekään mieluista enää toisten puuttua tähän puheenaiheeseen. Mutta kun kerta nyt olemme kajonneet siihen, niin puhukaamme suumme puhtaaksi. Minä toistan teille, ettei kysymys ole vain minun persoonastani. Minulle ovat jatkuvat tutkimukset lohdutuksena ja huvituksena, todellisena intohimona, joka saa minut unohtamaan kaiken muun. Minua niinkuin teitäkin miellyttää elää yksikseni, tuntemattomana, mieltäni vain elähyttämässä heikko toivo siitä, että jolloinkin voin luovuttaa jälkimaailmalle työni tulokset keinotekoisen kojeen avulla, joka uskotaan tuulten ja meren aaltojen ajeltaviksi. Sanalla sanoen: minä voin ihailla teitä, seurata teitä paheksumatta käytöstänne, jota en kaikissa kohdissa jaksa käsittää. Mutta teidän elämässänne on toisia kohtia, joita minun on pakko katsella hämärien olosuhteiden ja salaisuuksien varjoonsa kätkeminä — olosuhteiden ja salaisuuksien, joista minun ja kohtalotoverieni yksin täytyy täällä olla osattomat ja tietämättömät. Sillä silloinkin kun sydämmemme ovat sykkineet teidän takianne nähdessämme jotakin kärsimäänne surua tahi jotakin tekemäänne nerokasta ja päättäväistä tointa, on meidän pitänyt tukehuttaa rinnoissamme valjuinkin myötätuntoisuuden tunne, minkä ystävän tahi vihamiehen osottama hyvä ja jalo teko on omiaan jokaisessa kanssaihmisessä synnyttämään. Juuri tunto siitä, että olemme aivan vieraat ja osattomat kaikelle mikä teitä koskee, se tekee meidän asemamme täällä laivassa sietämättömäksi, jopa mahdottomaksi yksin minullekin, mutta varsinkin Ned Landille. Ainoastaan jo senkin takia että hän on ihminen, on pakko ajatella hänen tilaansa. Te voitte kuvitella mielessänne, mitä kostonhimoisia aikeita vapaudenrakkaus ja orjuudenkammo voi herättää sellaisessa luonteessa kuin kanadalainen on — mitä hän oikein voi suunnitellakaan, uskaltaa ja yrittää."

Minä vaikenin. Kapteeni nousi uudestaan seisomaan.

"Ned Land saa suunnitella, uskaltaa ja yrittää kaikkea mitä tahtoo! Mitä se minua liikuttaa? Minä en ole etsinyt häntä käsiini. Huvikseni en todellakaan pidätä häntä laivallani. Mitä tulee teihin, professori niin olette te niitä ihmisiä, jotka voitte ymmärtää kaiken, yksinpä vaikenemisenkin. Minulla ei ole enää mitään teille vastattavaa. Antakaa tämän ensimmäisen kerran, kun olette ottanut tämän asian puheeksi, olla myöskin viimeinen kerta, sillä tämän jälkeen minä en ehkä enää tahdo kuunnella teidänkään puhettanne."

Minä vetäysin pois kapteenin hytistä. Tästä päivästä alkaen tilanteemme kävi tosiaankin arveluttavaksi. Kerroin sitten Nedille ja Conseilille keskusteluni kulun kapteenin kanssa.

"No, nyt tiedämme", sanoi edellinen, "ettemme tuolta mieheltä voi odottaa enää mitään hyvää. Nautilus lähenee Long Islandia. Meidän on paettava, olipa ilma millainen hyvänsä."

* * * * *

Taivas kävi yhä uhkaavamman näköiseksi. Selvät merkit osottivat hirmumyrskyn lähestyväksi. Ilma muuttui maidonvalkoiseksi. Matalalla kulkevat pilvet pakenivat nopeasti toisiaan. Merenpinta kohoili ja kävi leveinä ärjypäinä laineina. Kaikki merilinnut katosivat maihin päin, lukuunottamatta myrskylintuja. Ilmapuntari laski huomattavasti. Myrskylasin aineshiukkaset liukesivat nopeasti ilmaa täyttävän sähköisyyden vaikutuksesta. Alkuaineiden kamppaus oli piankin odotettavana.

Myrsky puhkesi toukokuun 18 p., Nautiluksen juuri purjehtiessa Long Islandin kohdalla, muutaman meripeninkulman päässä New Yorkin kanavan suusta. Minä voin tarkata ja jälkeenpäin kuvata tätä elementtien raivoisaa myllerrystä, sillä jostakin käsittämättömästä oikusta tahtoi kapteeni Nemo uhmata sitä meren pinnalla, sen sijaan että olisi ottanut turvansa sen uumeniin.

Tuuli kävi lounaasta ja oli alussa virkeä, s.o. puhalsi 15 metrin nopeudella sekunnissa, joka vauhti lisäytyi 25 metriksi k:lo 3 aikaan i.p.

Kapteeni Nemo, joka seisoi järkähtämättömänä tuulen pahimminkin soidessa korvien ympärillä, oli asettunut yläkannelle. Hän oli köytättänyt itsensä vyötäisiltä kiini heijastuskoneen kaappiin, voidaksensa pysyä kannella sen yli huuhtovissa pilvenkorkuisessa kuohulaineissa. Minutkin oli kannettu ylös ja köytetty samalla tapaa kiini, ja sain nyt jakaa ihailuani myrskylle ja tälle verrattomalle miehelle, joka tahtoi uhmata sen raivoa.

Lakkipäiden laineiden harjoja lakaisivat tuhkatiheään suuret pilvenriekaleet. Aallot tuntuivat siitä ärtyvän vallan tavattomiin saakka. Nautilus, joka vuoroon lepäsi kyljellään tehden aivan suorakulman, vuoroon seisoi kokka pystyssä pilviä kohti kuin mikäkin laivanmasto, huojui ja kallisteli hirmuisesti.

Kello 5 tienoissa alkoi sataa rankasti, mutta eivät tuuli eikä meri siitä asettuneet. Hirmumyrsky puhalsi 45 metrin nopeudella sekunnissa eli noin 20 peninkulmaa tunnissa. Semmoisessa raivossa ollessaan se kaataa taloja, kiskaisee irti kattolevyjä, särkee rauta-aitoja ja siirtää 24-tuumaisia tykkejä asemiltaan. Ja kuitenkin osotti Nautilus loistavalla tavalla todeksi erään nerokkaan insinöörin sanat: "Ei ole mitään hyvin suunniteltua ja rakennettua laivaa, joka ei voisi uhmata merta!" Mutta näiden miesten-syöjäin hyrskyjen käsiteltävänäpä ei ollutkaan mikään kiintonainen kallio, vaan terässukkula, notkea ja tottelevainen, ilman mastoja, purjeita ja savupiippuja, joka todella kykeni rankaisematta käymään leikkisille niiden kanssa.

Minulla oli tarpeeksi mielenmalttia tarkatakseni lähemmin noita ärjyaaltoja. Ne olivat 5 metriä korkeita ja 150—175 metriä pitkiä, ja niiden nopeus oli 15 metriä sekunnissa elikkä puolet tuulen nopeudesta. Niiden koko ja voima kasvoi yhäti syvemmälle vedelle tultua. Nyt vasta oikein tajusin mikä merkitys näillä myrskylaineilla on, kun ne haukkovat ilmaa kitaansa ja pusertavat sitä alas meren syvyyksiin, jonne ne siten saattavat elämää happirikkaudellaan. Suurimmaksi paineeksi, millä ne voivat vaikuttaa, on laskettu aina 1,000 kg. jokaista koskettamaansa pinnan neliödesimetriä kohti. Sellaiset aallot ne kerran Hebriidien saaristossa paiskasivat kumoon 40,000 kg. painoisen kalliojärkäleen, ja sellaiset joulunaattona 1864, hävitettyään kokonaisen osan Yeddon kaupungista Jaapanissa, kulkivat 700 km. tunnissa ja ennättivät sitä menoa vielä samana päivänä Amerikan rannikolle saakka.

Myrskyn voima yhäti vain kasvoi illan tullen. Ilmapuntari laski, kuten vuonna 1860 Reunion-saarella erään ärjymyrskyn aikana, aina 710 millimetriin. Iltapimeän puhjetessa näin taivaanrannalla ison laivan, joka kamppaili kuin hengenhädässä alkuaineiden kanssa. Se keinui ja kallisteli kulkien eteenpäin vain vähällä höyryllä pysyäkseen pystyssä laineissa. Se oli niitä höryrylaivoja, jotka kulkevat New Yorkin ja Liverpoolin tai Havren väliä. Pian se katosi näkyvistäni yön pimeään.

Kello 10 tienoissa illalla oli taivas kuin tulimeri. Ilmaa halkoivat tiheät salamat. Minä en voinut katsella niiden lieskaa, mutta kapteeni tuntui niissä näkevän myrskyn varsinaisen sielun. Hirvittävä jyry täytti avaruuden aukeat — yhtenäinen jylinä, jossa kilpailivat keskenään aaltojen pauhu, myrskytuulen väkevä kohina ja ukkosen jymähdykset. Tuuli pauhasi ylt'ympäriltä koko taivaanrannan; aljettuaan idästä palasi se viimein takaisin sinne, kuljettuaan välillä pohjoiset, lännet ja etelät, siis päinvastaisessa järjestyksessä kuin eteläisen pallonpuoliskon hirmumyrskyt.

Tämä Golf-virta ansaitsi täydellä todella nimensä "myrskyjen kuningas". Se juuri synnyttää nuo hirvittävät cykloonit uomainsa yläpuolella leijailevain ilmakerrosten erilaisten lämpötilain kautta.

Vesisadetta oli seurannut ikäänkuin tulisade. Ylöspärskähtelevät vesisuihkeet näyttivät muuttuneen tulikielekkeiksi. Olisi voinut melkein sanoa että kapteeni Nemo, joka oli maininnut halajavansa arvoistansa kuolemaa, koetti joutua salaman murskattavaksi. Kun Nautilus tavantakaa kallistelihe pelottavasti, nosti se panssarikeulansa pystyyn kuin minkäkin ukkosenjohtajan, ja silloin näin lukemattomia kipeniä singahtavan pitkin aluksen kupeita.

Voimani olivat tyyten lopussa. Minä irtauduin siteistäni ja ryömin luukkua kohti. Sain sen vaivoin auki ja laskeusin keskusportaita alas salonkiin. Myrsky saavutti silloin huippukohtansa. Oli mahdotonta olla pystyssä missään Nautiluksen sisäosissa.

Kapteeni Nemo tuli alas puoliyön aikaan. Minä kuulin kuinka säiliöt vähitellen tyhjennettiin, ja Nautilus laskeutui hitaasti meren uumeniin.

Avointen salonginakkunain läpi näin joukottain isoja, peljästyneitä kaloja, jotka uiskentelivat kuin mitkäkin varjokuvat tuossa tulimeressä. Monia niistä salamat surmasivat. Nautilus laskeutui yhä syvemmälle. Minä luulin sen löytävän levollisia vesiä ainakin 15 metrin syvyydellä. Mutta ei — ylemmät vesikerrokset kävivät vielä liian raivoisasti. Aluksen täytyi etsiä yölepoa aina 50 metrin syvyydellä vedenpinnan alapuolella.

Mutta siellä jo vallitsikin rauha ja ikuinen äänettömyys. Kukapa olisi niin syvällä ollen voinut sanoa, että mahtava hirmumyrsky ylhäällä repeli valtameren pintaa?

XVIII LUKU.

Joukkouhri.

Aamunkoitteessa nousi Nautilus jälleen hitaasti merenpintaan. Kevyt heilahtelu todisti meidän olevan avoimella merellä. Yöllinen myrsky oli jo tauvonnut.

Silloin kuului mereltä kumea laukaus. Katsahdin kapteeniin, joka seisoi vieressäni yläkannella. Hän ei liikahtanutkaan.

"Kapteeni!" huudahdin silloin.

Hän ei vastannut minulle mitään. Minä lähdin hänen luotaan Conseilin ja Ned Landin tykö kannen toiseen päähän.

"Mistä tuo laukaus kuului?" kysyin.

Kanadalainen osotti minulle merelle päin suuntaan, josta todella näkyi laivanhahmo. Se läheni Nautilusta, ja huomasi hyvin sen yhäti lisäävän vauhtiaan. Kymmenkunta kilometriä erotti sen vielä meistä.

"Se oli tykinlaukaus!" virkkoi Conseil.

"Mikähän laiva se on, Ned?" tiedustin uudestaan.

"Purjeista ja korkeista mastoista päättäen voisin panna veikkaa, että se on sotalaiva", vastasi kanadalainen. "Ah, jospa se kävisi kimppuumme ja ampuisi tämän kirotun Nautiluksen mäsäksi!"

"Ned kuoma", sanoi Conseil, "mitäpä pahaa tuo alus voisikaan tehdä Nautilukselle? Kävisikö se tämän kimppuun pinnan alla? Ampuisiko se sitä meren pohjalla?"

"Voitteko sanoa minulle, Ned, mitä kansallisuutta tuo laiva on?" kysyin.

Kanadalainen rypisti kulmiaan, alensi silmäluomiaan ja tähysteli tuokion ajan outoa alusta koko näkövoimallaan.

"En, professori, sitä en voi sanoa", vastasi hän vihdoin. "Se ei ole nostanut ylös lippuaan. Mutta sen voin vakuuttaa että sotalaiva se on, sillä pitkä viiri liehuu sen suurmastonhuipusta."

Me tarkkasimme vielä neljännestunnin ajan meitä kohti kulkevaa alusta. En voinut kuitenkaan uskoa, että se niin pitkältä matkalta olisi voinut erottaa pinnasta tuskin ollenkaan kohoavaa Nautilusta, vielä vähemmän että sillä olisi tiedetty sukelluslaivan olevan edessään.

Kohta voi kanadalainen ilmottaa minulle, että se oli iso, kaksikantinen sotalaiva, jolla oli panssarikeula ja vaskilevyillä päällystetyt kupeet.[24] Paksu, musta savu tuprusi sen molemmista savupiipuista. Sen purjeet pullistuivat tuulessa. Mutta mitään kansallisuuslippua ei siinä voinut huomata; ja välimatka oli vielä liian pitkä, jotta olisi erottanut värit sen viirissä, joka liehui pitkänä, kapeana nauhana.

Outo alus lähestyi meitä hyvin nopeasti. Jos kapteeni Nemo päästäisi sen jotenkin likelle Nautilusta, niin aukenisi meille ehkä vihdoinkin pelastuksen tie.

"Kuulkaas, professori", sanoi kanadalainen minulle, "jos tuo laiva tulee muutamankin kilometrin päähän, niin hyppään minä mereen ja kehotan teitäkin tekemään niin."

En vastannut mitään harpuunamestarin ehdotukseen, vaan tarkastelin edelleen laivaa, joka suurenemistaan suureni silmissämme. Jos se oli englantilainen, ranskalainen tai amerikkalainen, niin ottaisi se meidät varmasti ylös jos lähtisimme uimasille.

Aijoin juuri vastata, kun valkea savupilvi pöllähti sotalaivan sivulta. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kohahti aallonharja Nautiluksen vanavedessä, johon raskas esine putosi, ja kohta kuului paukaus.

"Mitä! Nehän ampuvat meitä!" huudahdin.

"Niin, siellä on kelpo poikia", mutisi kanadalainen. "Ne ovat tunteneet 'yksisarvisen' ja ampuvat nyt sitä!"

Viimeinkin välähti valo aivoihini. Aivan varmaan oltiin sivistyneessä maailmassa jo selvillä otaksutun merihirviön oikeasta laadusta. Epäilemättä oli kommendantti Farragut Abraham Lincolnin tavattua Nautiluksen ja Ned Landin keihästettyä sitä harpuunallaan älynnyt, että "yksisarvinen" olikin sukellusvene, joka oli paljon vaarallisempi kuin mikään valas. Niin, siten täytyi asianlaidan olla; ja selvää oli, että kaikilla merillä nyt ajettiin takaa tätä hirvittävää hävityskonetta!

Mutta kauheata oli toiselta puolen otaksua, että kapteeni Nemo käytti Nautilustaan persoonallisen kostonsa välikappaleeksi. Mutta eikö hän ollut hyökännyt erään sotalaivan kimppuun keskellä Intian merta tuona merkillisenä yönä, jolloin hän oli salvannut meidät pieneen, pimeään vankikoppiin? Eikö tuo korallihautausmaasa viimeisen leponsa saanut mies ollut joutunut samaisen yhteentörmäyksen uhriksi? Niin, sen toistan, täytyi todella olla. Kapteeni Nemon salaperäinen olemassaolo nyt osaksi paljastui. Vaikkei vielä tiedettykään, ken hän itseasiassa oli, ajoivat tällä hetkellä yhteenliittyneiden maailmanvaltain sotalaivat häntä takaa kuten ainakin todella elävää miestä, joka oli vannonut niille ikuisen vihan, eikä suinkaan kuten kuviteltua taruhaamua.

Kaikki nämä kaameat muistot heräsivät uudestaan eloon mielessäni. Sen sijaan että lähenevässä laivassa tapaisimme apuun rientäviä ystäviä, kohtasimmekin nyt vain säälimättömiä vihollisia.

Minut herätti näistä mietteistä taajeneva tykkienpauke. Ympärillemme alkoi sataa suhisevia luoteja; jotkut sattuivat Nautiluksen pintaankin, mutta särkyivät ja putosivat mereen tekemättä sille mitään vahinkoa, vaikka vihollisalus oli nyt vain noin neljän kilometrin päässä meistä.

Kanadalainen sanoi silloin minulle:

"Professori, nyt täytyy meidän uskaltaa vaikka mitä päästäksemme ehjin nahoin tästä pälkäästä. Antakaamme heille merkkejä. Pitäisihän heidän silloin, lempo soi, ymmärtää, että me ainakin olemme rehellisiä ihmisiä!"

Näin sanoen hän otti esiin nenäliinansa liehuttaakseen sillä. Mutta hän ei ollut saanut sitä vielä levitetyksikään, kun häntä väkevämpi käsi paiskasi hänet kumoon kannelle.

"Hullu!" jyrähti kapteeni Nemon ääni. "Tahdotko että seivästän sinut Nautiluksen keulaan, ennenkun se törmää tuohon alukseen?"

Päällikköä oli hirveä kuunnella, mutta vielä hirveämpi nähdä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen sydämmensä oli varmastikin hetkiseksi lakannut sykkimästä. Hänen silmäteränsä kiristyivät kokoon onnettomuutta ennustavasti. Hän ei enää puhunut, vaan karjui. Kallistaen ruumiinsa teräsjouseksi painoi hän molemmat rystysensä kanadalaisen hartioihin.

Sitten heitti hän tämän sikseen ja kääntyi sotalaivaa kohti, jonka luodit vinkuivat hänen ympärillään.

"Sinä tiedät, kuka minä olen — sinä, joka kuulut kiroomalleni kansakunnalle!" jyrisi taasen hänen voimallinen äänensä. "Minun ei tarvitse nähdä sinun lippuasi tunteakseni sinut! Odota, minä näytän sinulle omani!"

Ja hän nosti kannelle liehumaan samallaisen mustan lipun, jommoisen hän jo oli pystyttänyt etelänavalle. Samassa tulla tärähti tykin luoti vinosti Nautiluksen kupeeseen ja murskauduttuaan aivan lähellä kapteenia putosi mereen. Päällikkö kohautti hartioitaan ja kääntyi sitten minun puoleeni.

"Menkää alas!" sanoi hän lyhyesti. "Menkää alas, te ja toverinne!"

"Kapteeni, aijotteko hyökätä tuon aluksen kimppuun?" huudahdin silloin.

"Niin juuri, minä lävistän sen upoksiin."

"Sitä ette saattane tehdä!"

"Sen minä teen", vastasi hän kylmästi. "Ja minä neuvon teille, professori, ettette koskaan käy arvostelemaan minun menettelytapaani. Sattuma on tänään näyttänyt teille sellaista, mitä teidän ei olisi tarvinnut nähdä. Hyökkäys alkaa kohta; menkää joutuun alas!"

"Mikä laiva tuo sitten on?"

"Ettekö tiedä sitä? No, sen parempi. Sen kansallisuus ainakin jää silloin salaan teiltä. Mutta alas nyt!"

Kanadalaisella, Conseililla ja minulla ei tällöin ollut muuta neuvoa kuin totella. Ainakin viisitoista Nautiluksen merimiestä seisoi päällikkönsä ympärillä ja katseli sammumattomalla vihalla tuota yhä lähemmäksi joutuvaa laivaa. Selvästi huomasi saman kostonhengen elähyttävän heitä kaikkia.

Juuri portaita alas astuessani näin vielä yhden luodin suhahtavan Nautiluksen kannen yli ja kuulin sen kapteenin huutavan:

"Ammu vain, hullu alus! Tuhlaa hyödyttömiä luotejasi! Sinä et kuitenkaan vältä Nautiluksen panssarikeulaa. Mutta tällä paikalla et vielä ole hukkuva!"

Me palasimme hytteihimme. Potkuri pantiin pyörimään. Nautilus lähti vinhasti liikkeelle ja etäytyi vihollisesta ampumamatkan päähän; mutta tämä ryhtyi ajamaan sitä takaa, ja kapteeni Nemo tyytyi pysyttämään saman matkan laivansa ja sen vainoojan välillä.

Klo 4 tienoissa iltapäivällä en enää jaksanut hillitä levottomuuttani ja kärsimättömyyttäni, vaan astuin taas keskusportaille. Luukku oli auki, ja minä uskalsin nousta kannelle. Kapteeni astuskeli sillä vielä ripeästi edestakaisin. Hän tähysteli takaa-ajavaa alusta, joka oli 8—10 km. päässä tuulen alapuolella. Hän antoi laivansa luovailla sen ympärillä suurin kaarroksin niinkuin saaliinsa kanssa leikittelevä petoeläin; väliin hän taas narrasi sitä perässään itäänpäin, mutta ei vielä käynyt sen kimppuun. Ehkäpä hän vielä epäröi.

Minä tahdoin vielä viimeisen kerran esiytyä välittäjänä; mutta hän antoi minun tuskin päästä alkuunkaan kun käski minun vaikenemaan sanoen:

"Minä olen laki, ja minä olen tuomari! Minä olen sorrettu, ja tuolla näette sortajan! Sen toimesta minä olen kadottanut kaiken mitä olen rakastanut, jumaloinut ja kunnioittanut — isänmaan, vaimon, lapset, isän ja äidin. Minä näin niiden kaikkien menehtyvän silmieni edessä! Ja kaikki, mitä minä vihaan, on juuri tuolla edessäni. Elkää puhuko enää mitään!"

Minä loin viime silmäyksen sotalaivaan, joka tuntui yhä lähenevän. Sitten palasin Nedin ja Conseilin tykö.

"Paetkaamme!" huudahdin heti heidän luokseen astuttuani.

"Hyvä!" sanoi Ned Land. "Mikä laiva se on?"

"Sitä en tiedä, mutta oli se mikä hyvänsä, niin upotetaan se ennen tämän illan loppua. Joka tapauksessa on parempi hukkua sen kanssa kuin ottaa osaa kostoon, jonka oikeutuksesta ei ole selvillä."

"Niin minäkin ajattelen", sanoi kanadalainen levollisesti. "Odotelkaamme iltaa."

* * * * *

Yö tuli. Syvä hiljaisuus vallitsi laivassa. Kompassi osotti Nautiluksen pitävän yhä samaa suuntaa. Laiva pysyttelihe merenpinnalla, kallistellen kevyesti milloin ylä-, milloin alahangan puolelle. Toverieni kanssa olin päättänyt odottaa sitä hetkeä, jolloin sotalaiva oli päässyt siksi lähelle että siltä voitiin kuulla tai nähdä meidät, sillä kuu paistoi kirkkaasti. Kerran sille päästyämme koettaisimme torjua Nautilusta uhkaavan vaaran tahi ainakin tehdä kaiken voitavamme. Useasti luulin kapteeni Nemon jo ryhtyvän hyökkäykseen, mutta hän tyytyi vain päästämään vastustajansa lähemmäs ja sitten jälleen kiihdytti aluksensa vauhtia.

Alkupuoli yöstä kului ilman että mitään mainittavaa tapahtui. Me odotimme henki kurkussa tilaisuutta pannaksemme pakoaikeemme toimeen. Emme paljon puhelleetkaan keskenämme, sillä olimme kaikki kovin kiihdyksissä. Ned Land olisi jo syössyt uimasille, mutta minä pidätin häntä. Minun luullakseni tuli Nautilus käymään sotalaivan kimppuun merenpinnalla, ja silloin olisi meidän mahdollista, jopa helppokin paeta.

Klo 3 aikaan aamuyöstä ajoi levottomuuteni minut taas yläkannelle. Kapteeni Nemo ei ollut vielä malttanut lähteä sieltä; hän seisoi lähellä lippuaan, jota kevyt tuuli hiljaa liehutteli, ja tähysteli herkeämättä vastustajaansa. Kuu sivuutti silloin meridianiviivan. Jupiter tuli näkyviin idässäpäin. Valtameri ja taivaankansi tuntuivat kilpailevan keskenään rauhallisessa kauneudessa. Kun vertailin tätä luonnonvoimien rajatonta rauhaa kaikkeen siihen kiukkuun ja katkeruuteen, mikä kiehui molemmilla aluksissa olevain ihmisten rinnoissa, niin värisytti koko ruumistani.

Sotalaiva oli enää kolmisen kilometrin päässä meistä. Se kulki yhtä mittaa sen fosforoivan vanaveden johtamana, joka ilmaisi Nautiluksen läsnäoloa. Minä näin sen molemmat merkkilyhdyt, viheriän ja punaisen, jotka riippuivat etumaston alimmasta poikkiraa'asta. Tulikipunoita ja palavaa hiilikuonaa sateli ulos savupiipuista kimallellen tuhansina tähdenlentoina pimeässä yössä.

Viivyin kannella aina klo 6:teen saakka, ilman että kapteeni näytti huomanneen minua. Sotalaiva oli tullut vielä puolisen kilometriä lähemmäksi, ja auringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä esiin itäisen taivaanrannan takaa alkoivat tykit uudestaan jyrähdellä. Käsissä oli siis hetki, jolloin Nautiluksen käydessä terässarvellaan lävistämään vihollistaan toverini ja minä ainaiseksi jättäisimme tuon merkillisen miehen, jonka toimia en rohjennut käydä tuomitsemaan.

Juuri kun yritin laskeutua kiertoportaita alas valmistamaan tovereitani lähtöön, nousi aluksen perämies kannelle useita matruuseja seurassaan. Kapteeni joko ei nähnyt tahi ei ollut näkevinään heitä. Miehet ryhtyivät erinäisiin toimiin varustaakseen Nautilusta taistelukuntoon. Ne toimet olivat varsin yksinkertaiset. Kansiaitaus irrotettiin; samaten upoteltiin heijastuskoneen ja perämiehen komerot pinnan tasalle, niin ettei tämän pitkän terässikarin pinnasta pistäytynyt esiin mitään kohoketta, joka olisi estänyt sen hirmuista hyökkäystoimintaa.

Minä palasin salonkiin. Nautilus uiskenteli vielä vedenpinnassa. Muutamia auringonsäteitä tunkeusi kirkkaan veden halki. Aallot keinuivat hiljaa, ja akkunaruutujen läpi loi nouseva aurinko sisään punaista kimmellystään. Täten alkoi tuo hirvittävä päivä, kesäkuun toinen.

Klo 5 ilmotti loki minulle, että Nautilus hiljensi vauhtiaan. Minä ymmärsin että se tahallaan päästi vihollisensa lähelleen. Tykkienpauke sen ohessa kuului entistä tiukempana ja järeämpänä. Luodit viskoivat vettä korkealle ja katosivat sen helmaan omituisesti sihisten.

"Ystävät", sanoin silloin, "ratkaiseva silmänräpäys on tullut. Kädenpuristus vielä, ja sitten auttakoon Jumala meitä!"

Ned Land oli valmis mihin tahansa, Conseil tyyni kuten aina, mutta minä olin niin hermostunut että tuskin pysyin jaloillani. Me menimme kirjastohuoneeseen. Mutta samassa kun työnsin auki keskusportaille vievän oven, kuulin kuinka yläkannen luukut viskattiin tuimasti kiini.

Kanadalainen syöksähti portaille, mutta minä pidätin hänet. Hyvinkin tuttu viheltävä ääni ilmaisi minulle että säiliöt täytettiin. Muutaman minuutin perästä Nautilus todella laskeutuikin jonkun metrin vedenpintaa alemmas. Minä käsitin nyt kapteeni Nemon aikomuksen. Hän ei tahtonutkaan tavata kaksikantista sotalaivaa sen vedenpäälliseen vaskipanssariin, vaan vesirajan alapuolella olevaan suojattomaan puukylkeen.

Nyt ei meillä enää ollut mitään toimintamahdollisuutta. Me olimme jälleen vangitut, väkisin pakotetut olemaan mukana siinä kamalassa murhenäytelmässä, jonka esinäytös juuri oli alkanut. Me riensimme takaisin minun hyttiini ja katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta. Minä kykenin tuskin ajattelemaankaan mitään.

Nautiluksen vauhti kiihtyi huomattavasti. Se otti nyt vauhtia. Koko sen runko tärisi valtavasta menosta. Yhtäkkiä päästin kovan huudon. Yhteentörmäys oli tapahtunut, mutta ilman erityisempää melua. Minä tunsin teräskeulan läpitunkevan voiman ja kuulin hiljaisia rasahduksia — Nautilus oli kulkenut vieraan aluksen puukylkien lävitse yhtä helposti kuin räätälin neula purjekankaan läpi.

En voinut enää istua paikallani. Hurjana, aivan suunniltani ryntäsin ulos hytistäni suoraan salonkiin. Kapteeni oli siellä. Mykkänä, synkkänä, leppymättömänä hän tirkisteli ulos alanhangan puoleisesta akkunasta.

Suunnaton ainesröykkiö makasi siellä kallellaan vedenpinnan alapuolella; ja aivan kuin saadakseen oikein nauttia vihollisen täydellisestä perikadosta seurasi Nautilus sen mukana syvyyteen. Kymmenen metrin päässä itsestäni näin tuhotun laivan kyljessä suunnattoman aukon, josta vesi virtasi, sisään koskena kohisten, sekä kaksinkertaisen tykkirivin ampumatarvelaatikoineen. Kansi oli täpösen täynnä tummia haamuja, jotka hätäisesti liikkuivat edestakaisin.

Vesi kohosi kohoamistaan. Nuo onnettomat olennot ryntäsivät raakapuille, takertuivat mastoihin ja köysiin ja hyppäsivät mereen. Silmäini edessä oli aivankuin jättimäinen muurahaiskeko ihmisiä, jotka meri seuraavassa silmänräpäyksessä uhkasi nielaista. Aivan kuin halpautuneena, kauhun jäykistämänä, tukka pystyssä ja silmät seljällään, kykenemättä puhumaan ja tuskin hengittämäänkään, katselin tuota kolkkoa näytelmää. Vastustamaton vetovoima kahlehti minut akkunaruutuun.

Laivan valtaisa ruho vajosi vajoamistaan. Äkkiä kuului huumaava räjähdys. Aluksen sisäosiin pusertunut ilma lennätti ylös sen kannen niin voimakkaasti, kuin olisi tuli päässyt sen ruutitynnöreihin. Räjähdyksen synnyttämä vedenpaine oli niin kova, että Nautiluskin veden sisässä ollen sinkautui pitkän matkan päähän onnettomuuspaikalta.

Nyt upposi laivanhylky jo paljon nopeammin. Mastokorit olivat täynnä uhrejamme, ja raakapuut painuivat kuin pingotetut jouset ihmisruumiiden painosta. Viimeksi näkyi vedenpinnalla vain suurmaston huippu. Sitten katosi koko tumma ryhelmä näkyvistämme ja sen kanssa kaikki ruumiit — kaiken nielaisi kitaansa kammottava vedenpyörre.

Minä voihkasin ja vilkaisin kapteeni Nemoon. Tuo hirmuinen kostaja, oikea vihan ylienkeli, tähysti kättensä työtä viimeiseen asti. Kun kaikki oli lopussa, meni hän hyttiinsä. Minun silmäni seurasivat häntä avoimesta ovesta. Hytin peräseinällä, hänen sankariensa kuvakokoelman alla, näin erään vielä nuoren naisen ja kahden pikku lapsen ryhmäkuvan. Kapteeni Nemo katseli niitä muutaman minuutin ajan vaitonaisena, kurotti sitten kätensä niitä kohti ja puhkesi rajuun itkuun.

XIX LUKU.

Kapteeni Nemon viimeiset sanat.

Akkunaluukut olivat teljetyt tämän järkyttävän tapauksen jälkeen, eikä salongin kattolamppuja oltu vielä sytytetty. Nautiluksen kannen alla vallitsi pimeys ja äänettömyys. Se lähti tältä kauhistuksen paikalta, kulkien kolmenkymmenen metrin syvyydessä suunnattomalla vauhdilla. Minnekä sen matka piti — pohjoiseen vai etelään? Minne pakeni tämä mies suoritettuaan niin kamalan kostotyön?

Minä palasin hyttiini, missä Ned ja Conseil istuivat vaitonaisina. Tunsin mielessäni voittamatonta kammoa kapteeni Nemoa kohtaan. Vaikka ihmiset olisivat aiheuttaneet hänelle kuinka suuria kärsimyksiä hyvänsä, ei hänellä ollut oikeutta rangaista heitä niin julmasti. Hän oli tehnyt minusta, joskaan ei kanssarikollistaan, niin ainakin kostonsa äänettömän todistajan, ja sekin oli jo liikaa.

Klo 11 syttyi sähkövalo taas loistamaan. Minä menin salonkiin, mutta siellä ei ollut ketäkään. Vaarinotin purjehduskojeita ja huomasin, että Nautilus kiiti pohjaista kohti viidenkolmatta solmuvälin nopeudella, milloin merenpinnalla, milloin kolmekymmentä metriä sen alla. Tarkkaamalla merikarttaa näin, että sivuutimme Englannin kanavan suun ja kuljimme tavattomalla nopeudella pohjoisille merille päin. Illan tullen olimme ennättäneet jättää jälellemme sata peninkulmaa Atlantin merta. Meri oli paksun pimeyden verhoama, kunnes kuu nousi taivaalle. Palasin hyttiini, mutta en voinut nukkua. Painajainen ahdisti minua. Elin yhä uudelleen mielessäni tuon kaamean hävitysnäytelmän.

Kukapa voi tämän päivän jälkeen sanoa, kuinka kauas Nautilus kuljettaisi meidät Atlantin pohjoisosiin? Se kulki yhä samalla arvaamattomalla vauhdilla, välittämättä vähääkään näiden pohjoisten seutujen kauniista ilta- ja aamuhämärästä. Aikoiko se ehkä Huippuvuorille tai Novaja Zemljalle? Veisikö se meidät vähän tunnetuille pohjoisnavan merille, Valkealle merelle, Kaarian merelle, Obi-lahteen ja Aasian karuille pohjoisrannikoille? En voinut sanoa niin niitäkään, en edes enää laskea aikaakaan, joka tällä viimeisellä matkallamme kului. Muuten olikin laivalla mahdoton enää pitää ajankulusta vaaria. Täällä pohjoisen napapiirin seutuvilla tuntui siltä, kuin eivät yö ja päivä enää kulkisi säännöllistä rataansa. Odotin joka silmänräpäys näkeväni Edgar Allan Poen taruperäisen Gordon Pymin, "tuon verhotun ihmishahmon, joka oli paljon suurempi muita maan ihmisiä, nousevan varjollaan peittämään sitä suurta vesiputousta, joka puolustaa kulkuaukkoa navalle".

Otaksun — vaikka voin siinä erehtyäkin — että tämä seikkailurikas matka kesti 15—20 päivää; enkä tiedä kuinka kauvan se olisi kestänytkään, jollei olisi sattunut ylivoimainen tapaus, joka äkisti katkaisi sen. Kapteeni Nemosta ja hänen perämiehestään ei voinut olla puhettakaan; koko laivanväestöstä ei kukaan enää näyttäytynyt meille. Nautilus oli melkein herkeämättä veden alla. Kun se nousi hetkeksi pintaan uudistamaan ilmavarastoaan, avasi ja sulki näkymätön koneisto luukut. Auringonkorkeuden laskemisesta ja paikan määräämisestä ei enää välitetty. En minä eivätkä toverini voineet sanoa missä kulloinkin olimme. Minun onkin mainittava etten enää nähnyt kanadalaistakaan, joka oli tyyten menettänyt sekä kärsivällisyytensä että luonteenvoimansa. Conseil ei voinut saada sanaakaan hänen suustaan; ja peläten että huonetoverinsa äkillisessä mielipuolisuuden tai koti-ikävän puuskassa voisi surmata itsensä, valvoi hän hänen luonaan yötä päivää.

Eräänä aamuna — en voi sanoa minä päivänä — olin nukahtanut ja makasin kiduttavassa horrostilassa. Kun siitä viimein havahduin, näin Nedin kumartuvan ylitseni ja kuulin hänen sanovan matalalla äänellä:

"Me aijomme paeta."

Minä kohosin istualleni.

"Milloin sitten pakenemme?" kysyin.

"Tulevana yönä. Kaikki silmälläpito tuntuu loppuneen Nautiluksessa, voisi sanoa että yleinen horrostila vallitsee laivassa. Oletteko te valmis lähtemään, professori?"

"Kyllä; missä nyt olemmekaan?"

"Maan läheisyydessä. Tänä aamuna sumun aikana laskin sen etäisyydeksi parikymmentä meripeninkulmaa itäänpäin."

"Mikähän maa se on?"

"Sitä en tiedä; mutta olipa se mikä hyvänsä, niin sinne me pakenemme."

"Aivan niin, Ned. Me pakenemme tänä yönä, vaikka meri meidät nielaisisikin."

"Meri käy kovin ja tuuli on ankara, mutta se seikka ei estä minua soutamasta pariakymmentä meripeninkulmaa Nautiluksen keveällä purrella. Olen vienyt siihen hiukan ruokatavaroita ja muutamia vesiastioita laivaväen huomaamatta."

"Minä seuraan teitä, Ned."

"Sitäpaitsi", lisäsi kanadalainen, "jos ne yllättävät minut, niin aijon puolustaa itseäni ja antaa peijakkaiden vaikka tappaakin itseni."

"Niin, me kuolemme yhdessä, Ned ystävä!"

Minä olin valmis kaikkeen. Kanadalainen lähti luotani. Minä nousin kannelle, jolla vaivoin voin pysyä pystyssä sille läiskivien laineiden takia. Taivas näytti kyllä uhkaavalta, mutta meidän täytyi sittekin paeta, kun rannikko vielä oli meitä varjelevan paksun sumun peitossa. Emme saaneet menettää päivääkään, emme edes tuntiakaan.

Palasin sitten salonkiin, yhtä haavaa peljäten ja haluten nähdä kapteeni Nemoa. Mitäpä olisin hänelle sanonutkaan? Kuinka olisin voinutkaan salata sitä kauhuntunnetta, jonka hänen persoonansa minussa tahtomattani herätti? Ei, parempi oli, etten enää joutunut seisomaan kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Parasta oli koettaa kokonaan unhottaa hänet. Ja sittekin…!

Kuinka pitkä tämä päivä olikaan, viimeinen Nautiluksessa. Olin aivan yksin. Ned Land ja Conseil välttivät käymästä puheillani, jotteivät olisi herättäneet epäluuloja. Kello 6 söin päivälliseni. Minulla ei ollut lainkaan ruokahalua, mutta minä pakotin itseni syömään vähän saadakseni voimia.

Kello puoli 7 saapui Ned viimein hyttiini ja sanoi:

"Me emme tapaa enää toisiamme ennen lähtöhetkeä. Kello 10 tienoissa ei kuu ole vielä käynyt ylös. Käyttäkäämme pimeyttä hyväksemme. Tulkaa silloin purteen! Conseil ja minä odotamme siellä teitä."

Kanadalainen lähti, odottamatta vastaustani.

Tahdoin silmätä Nautiluksen suuntaa ja lähdin sen vuoksi salonkiin. Me kuljimme itäkoilliseen suunnattomalla nopeudella ja viidenkymmenen metrin syvyydessä. Loin vielä viimeisen silmäyksen kaikkiin tämän suurenmoisen museon harvinaisiin luonnon- ja taiteenaarteisiin, joiden oli määrä kerran vajota valtameren uumeniin yhdessä kokoojansa kanssa. Sitten palasin hyttiini ja pukeuduin paksuihin merimiesvaatteisiin. Kokosin myös kaikki muistiinpanoni ja säilytin ne huolellisesti vaatteitteni sisään. Sydämmeni sykki rajusti. Levottomuuteni ja mielenliikutukseni olisivat ehdottomasti paljastaneet aikeeni kapteeni Nemolle, jos olisin sattunut silmätysten hänen kanssaan.

Mitähän hän toimittikaan tällä hetkellä? Kuuntelin varoen hänen hyttinsä ovella. Kaikki oli siellä hiljaista, mutta tajusin hänen olevan sisällä. Hän ei ollut vielä käynyt levolle. Vaatteiden kahina hänen liikahtaessaan sai minut uskomaan, että nyt hän tuli yllättämään minut, kysymään minkä vuoksi aijoin paeta hänen luotaan. Tunsin sietämätöntä levottomuutta, jota mielikuvitukseni yhä kiihotti. Tämä tunnelma kävi lopulta niin tuskalliseksi että arvelin paremmaksi käydä sisään kapteenin hyttiin, katsoa häntä silmästä silmään ja katseillani, eleilläni ja sanoillani suoraan uhmata häntä.

Se oli hullumainen päähänpisto; ja onneksi kykenin hillitsemään itseni, käymään hyttiini ja laskeutumaan pitkäkseni vuoteeseen kootakseni voimia. Hermoni rauhoittuivat, mutta aivoni olivat vielä yhä kiihottuneet. Minä kertasin mielessäni nopeasti kaikki seikkailuni Nautilukseen jouduttuani, kaikki onnelliset ja onnettomat kokemukseni Abraham Lincolnin kannelta pudottuani: — merenalaiset metsästysmatkat, karillekäymisen Torresin salmessa ja villien hyökkäyksen siellä, korallihautausmaan, maanalaisen matkan Suezin kannaksen poikki, Santorini-saaren, Vigo-lahden, Atlantiksen, rintajään etelänavalla, hirmumyrskyn Golf-virralla ja tuon viimeisen kamalan yhteentörmäyksen sotalaivan kanssa, joka upotettiin miehineen kaikkineen. Kaikki nämä tapaukset seurasivat mielessäni niin elävästi kuin liikkuvat näyttämökulissit teatterilavalla. Kapteeni Nemolla oli pääosa kaikissa näissä kuvaelmissa, ja hänen hahmonsa sai yhä suurenmoisempia, kerrassaan yli-inhimillisiä piirteitä. Hän ei ollut enään mikään vertaiseni — hän oli merenalainen ihminen, Vetehinen itse!

Kello oli nyt puoli 10. Minä puristin pääraukkani molempien käsieni väliin ettei se särkyisi. Suljin silmäni. En tahtonut ajatella, en muistella enää mitään. Vielä puolen tunnin odotus! Vielä puolituntinen levottomuutta, joka uhkasi tehdä minut hulluksi!

Silloin kuulin joitakin heikosti väräjäviä urkujen säveleitä, synkkää säestystä sanoin kuvaamattomalle laululle, täynnä niin pohjattoman syvää valitusta kuin lähtisi se maalliset kahleensa jättävästä sielusta. Minä kuuntelin jännitetyn tarkkaan, tuskin uskaltaen hengittääkään, ja olin pian kuten soittaja itsekin vaipunut soitannolliseen hurmaukseen, joka vei meidät kauvaksi tämän maailman rajojen taa.

Mutta sitten minua säikähdytti äkillinen ajatus. Kapteeni Nemohan oli lähtenyt hytistään ja soitteli nyt urkuja salongissa, jonka lävitse minun oli kuljettava purteen päästäkseni. Silloinhan viimeisen kerran sittekin kohtaisin hänet! Hän näkisi minut, ehkäpä puhuttelisikin minua! Kädenliikkeellä hän tuhoisi minut, yhdellä ainoalla sanalla hän kahlehtisi minut iäksi laivaansa.

Mutta nyt löi kello jo 10, ja minun tuli lähteä tovereitteni luo. Ei ollut aikaa epäröidä, vaikka kapteeni astuisi suoraan vastaani. Avasin hiljaa hyttini oven, haparoin pitkää, kapeata käytävää pitkin, seisahtaen joka askeleella vaimentaakseni sydämmeni ankaraa sykintää. Jo pääsin onnellisesti salongin ovelle ja avasin sen varovasti. Sisällä oli pilkkosen pimeätä. Urkujen näppäykset kajahtelivat hiljaa. Kapteeni Nemo oli siellä! Mutta minua hän ei nähnyt, ja tuskinpa olisi nähnyt valoisalla päivälläkään, sillä hän oli tykkänään vaipunut unelmiinsa.

Hiivin hiljaa maton yli ja vältin satuttamasta mihinkään, joka olisi voinut kolahtaa ja kieliä vieraan henkilön läsnäolosta. Tarvitsin kokonaista viisi minuuttia päästäkseni kirjaston ovelle.

Olin juuri avaamaisillani sen, kun äänekäs huokaus sai käteni herpautumaan sen kahvalta ja minut pysähtymään kuin naulittuna kynnykselle. Tajusin että hän oli noussut pystyyn. Voinpa nähdäkin hänet, sillä valoisasta kirjastohuoneesta tunki oviraon läpi muutamia valonsäteitä salonkiin. Hän kulki käsivarret ristissä minua kohti, pikemminkin hiipien aaveen lavoin kuin ihmisen lailla käyden. Hänen ahdistettu rintansa kohoili huokauksista ja nyyhkytyksistä. Kuulin hänen kuiskaavan seuraavat sanat — viimeiset, jotka hänen suustaan korviini saapuivat:

"Kaikkivaltias Jumala! Jo on kylliksi! Jo on kylliksi!"

Omantunnonvaivatko ne hänellä täten purkautuivat esiin?

Aivan suunniltani säntäsin kirjastoon, sieltä juoksin keskusportailla ja seuraten ylempää kapeaa käytävää pääsin vihdoin pursisäiliön luo. Ryömin sisään sen kapeasta oviaukosta, jonka toverini olivat jättäneet auki minua varten.

"Joutukaamme!" huusin.

"Heti paikalla!" vastasi kanadalainen.

Äskenmainittu pyöreä aukko Nautiluksen rungossa suljettiin ensiksi ja ruuvattiin kiini englantilaisella ruuviavaimella, jonka Ned Land oli osannut hankkia itselleen. Sitten hän rupesi kiertämään auki niitä ruuveja, jotka vielä kiinnittivät purttamme sukelluslaivaan.

Mutta äkkiä kuului laivan sisästä melua ja kolinaa. Miesten ääniä kuului kiivaasti vastailevan toisilleen. Mitä oli tapahtunut? Oliko pakomme keksitty? Tunsin että Ned Land työnsi salaa tikarin käteeni.

"Aivan niin," vastasin hänelle; "osatkaamme ainakin kuolla miesten tavoin."

Kanadalainen oli heittänyt työnsä kesken. Mutta muuan sana, toisteltuna ainakin kaksikymmentä kertaa — muuan hirvittävä sana selitti minulle kuin salamanleimauksella syyn Nautiluksen sisäpuolella leviävään levottomuuteen. Meille ei laivaväellä ollut aikaa eikä halua tehdä mitään.

"Kurimus! Kurimus!"[25] huudettiin joka taholla.

Kurimus! Kaameampi sana ei näin arveluttavana hetkenä olisi koskaan voinut kajahtaa korviimme! Me olimme siis näillä kamalilla vesillä Norjan pohjoisrannikolla. Oliko Nautilus tullut temmatuksi tuohon hornankuiluun samassa hetkessä, kun juuri irrotimme purtta sen kupeelta pakoon lähteäksemme?

Me tiedämme että vuoksen tultua syöksyvät Værø- ja Lofoten-saarten väliin suljetut vedet eteenpäin vastustamattomalla raivolla. Ne synnyttävät vedenpyörteen, jota ei mikään alus voi rankaisematta lähestyä. Taivaanrannan joka taholta syöksyy yhteen jättimäisiä ärjyaaltoja muodostaen tämän suunnattoman vesisuppilon, jota täydellä syyllä sanotaan "meren navaksi" ja jonka ympärysmitta käsittää viisitoista kilometriä. Siihen jouduttuaan eivät vain alukset mene pirskoiksi, vaan jäämeren valkeat karhut, jopa valaatkin katoavat jäljettömiin.

Näille miesten-syöjille sijoille Nautilus nyt oli joutunut joko vahingosta tahi ehkäpä päällikkönsä vakaasta aikomuksesta. Se piirsi kurimuksen reunalla kierreviivan, jonka säde pienenemistään pieneni. Ja yhdessä sen kanssa kiersi samaa rataa meidän poloinen purtemme, johon jo olimme ennättäneet asettua ja joka vielä oli kiinnitetty emäaluksen kupeelle. Meidät valtasi äärimmäinen kauhu; veri hyytyi suonissamme, ruumiimme peitti kylmänhiki kuten kuolemankamppauksen lähestyessä. Entä mikä pauhina rauskean venosemme ympärillä! Mikä ukkosmainen jylinä, jota kaijut toistelivat peninkulmien päähän! Kuinka kiehuivat ja vaahtosivatkaan nuo aallot murskautuessaan, keilamaista kallionkärkiä vastaan tuolla syvyydessä, missä vahvimmatkin esineet murskautuvat, missä valtaiset ikihongat pirstautuvat tulitikuiksi!

Mihin olimme matkamme lopulla joutuneetkaan! Me keikuimme ja hyppelimme ärjyaallon harjalta sen pohjaan ja jälleen takaisin. Nautilus puolustautui kuin inhimillinen olento. Sen teräslihakset natisivat. Välistä se seisoi kokka pystyssä taivasta kohden, ja meidän purtemme samoin sen mukana.

"Meidän täytyy pidellä kiini", sanoi Ned, "ja koettaa kiertää ruuvit lujasti kiini. Me ehkä pelastumme jos pursi pysyy Nautiluksessa …"

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kuulimme metallin rauskumista. Ruuvikierteet repeytyivät irti ja Nautiluksen kupeella tempaistu purtemme lensi kuin lingosta kivi keskelle pyörrettä.

Päähäni sattui rautapalanen, ja tästä ankarasta täräyksestä menetin tajuni.

XX LUKU.

Loppusananen.

Tähän päättyy merenalainen matkamme. En tiedä kertoa mitä oikeastaan tapahtui tuona kauhunyönä, kuinka veneemme pelastui kurimuksen hirvittävästä pyörteestä, kuinka Ned Land, Conseil ja minä pääsimme ylös tuosta hornan kidasta.

Mutta kun tulin jälleen tajuihini, makasin eräässä kalastajatuvassa muutamalla Lofotenin-saarella. Molemmat toverini, jotka olivat terveet ja reippaat, seisoivat vuoteeni ääressä ja puristelivat käsiäni. Me syleilimme liikutettuina toisiamme.

Tässä tuokiossa emme voineet ajatellakaan paluumatkaa Ranskaan. Liikeyhteydet Pohjois-Norjan ja Etelän välillä olivat siihen aikaan ylen harvinaiset. Minun täytyi siis odotella höyrylaivaa, joka kahdesti kuussa tulee Nordkapilta.

Tämän reippaan kalastajakansan luona, joka niin hyväntahtoisesti oli korjannut meidät hoivaansa, kävin lävitse kuvaukseni näistä seikkailuistamme. Se on luotettava kertomus uskomattomasta retkestä tuossa ihmisille muuten luoksepääsemättömässä alkuaineessa, jossa kehitys kuitenkin kerran on avaava kaikki tiet vapaiksi kulkea.

Uskottaneekohan minua? Sitä en tiedä, enkä siitä suuria välitäkään. Mutta sen voin nyt vakuuttaa, että minä olen oikeutettu puhumaan näistä meristä, joiden alitse vajaassa kymmenessä kuukaudessa matkustin kymmenentuhatta peninkulmaa, tästä vedenalaisesta matkasta maapallomme ympäri, jolloin tulin tuntemaan niin monen monituisia ihmeellisiä seikkoja Tyynessä meressä, Intian meressä, Välimeressä, Atlantin meressä ja eteläisessä ja pohjoisessa Jäämeressä.

Mikähän kohtalo tuli Nautilukselle? Kestikö se kurimuksen painetta? Elääköhän kapteeni Nemo vielä? Jatkaako hän matkaansa maailmanmeren alla yhä suorittaen hirvittävää kostoaan, vai päättikö hän sen viimeiseen joukkouhriinsa? Tuovatkohan laineet kerta maihin käsikirjoituksen, joka sisältää hänen elämänsä historian? Saanenkohan lopultakin tietää tämän miehen oikean nimen? Ilmaisseekohan kadonnut sukelluslaiva kansallisuudellaan joitakin tietoja kapteeni Nemosta?

Minä toivon että niin käy. Minä toivon myöskin että hänen mahtava Nautiluksensa on voittoisasti noussut esiin meren hirveimmästä kuilusta, jossa niin monet muut ovat loppunsa löytäneet. Jos niin on, jos kapteeni Nemo vielä oleksii tässä maailmanmeressä, joka on hänen uusi isänmaansa, niin asettukoon jo viimeinkin viha hänen julmassa sydämmessään! Sammuttakoon niin monien luonnon ihmeitten näkeminen kostoajatukset hänen sielustaan! Kadotkoon ankara tuomari, ja jatkakoon tiedemies rauhallisia syvämeritutkimuksiaan! Jos hänen kohtalonsa onkin eriskummallinen, niin on se samalla suurenmoinen. Enkö itse ole omalla kohdaltani sitä käsittänyt? Enkö ole kymmenenä kuukautena elänyt samaa ihmeellistä elämää? Ja siihen kysymykseen, jonka Saarnaaja kolmetuhatta vuotta sitten esitti:

"Mikä kaukana on ja hyvin syvä, kuka voi sen saavuttaa?" — on vain kahdella ihmisellä kaikista nyt elävistä oikeus vastata, ja ne ovat —

KAPTEENI NEMO JA MINÄ!

Viiteselitykset:

[1] Solmuvälin nopeus tunnissa = engl. meripeninkulma = 1,85 km. Suom. huom.

[2] Ankkuriköyden mitta = 120 syltä = 213,60 m. Suom. huom.

[3] Englantilainen merivakuutusosakeyhtiö. Suom. huom.

[4] "Honourable", Englannissa säädyn, Yhdysvalloissa virka-aseman perusteella annettu arvonimi, joka liitetään ominaisnimen eteen. Suom. huom.

[5] Pariisin luonnontieteellinen museo. Suom. huom.

[6] Conseil = neuvo. Suom. huom.

[7] Ainakin kuului Kanada kuten Pohjois-Amerikan kaakkoisosa (Louisiana) aikoinaan Ranskalle. Suom. huom.

[8] On muistettava että tämä romaani kirjoitettiin kauvan ennen kun sähkövalo oli yleisesti käytäntöön otettu. Suom. huom.

[9] Fysionomia on jonkullainen tiede, jonka harrastajat ovat kasvonpiirteistä lukevinaan henkilön luonteenominaisuudet. Suom. huom.

[10] Mainehikkaita matemaatikoita, edellinen ranskalainen, jälkimmäinen englantilainen. Suom. huom.

[11] Liikkuvainen liikkuvassa.

[12] Nemo = nimetön, ei mikään. Suom. huom.

[13] On muistettava, niinkuin jo kerta ennen on huomautettu, että tämä Vernen romaani kirjoitettiin ennenkun sähkö voimana ja valolähteenä oli tullut yleisesti käytäntöön. Tässä suhteessa tekijä kaukonäköisesti viittasi uusille aloille. Suom. huom.

[14] Suola- ja salpeterihapoissa ynnä salmiakkiliuoksessa muodostunut sienimäinen platinanmuunnos, jota käytetään teknillisiin tarkotuksiin. Suom. huom.

[15] Muuan Molukki-saarista. Suom. huom.

[16] Suezin kanavan rakennustyöt olivat tätä kirjoitettaessa vasta alullaan. Suom. huom.

[17] 1860-luvun loppupuolella, jolloin Jules Vernen sankarit tekivät ihmeellisen matkansa, huokailivat nimenomaan Välimeren maissa asuvat kansat kovan valtiollisen sorron ja hajanaisuuden tilassa. Suom. huom.

[18] Jules Verne otaksui siis varmaksi sen tosiasian, jonka Nordenskiöld koillisväylän (vv. 1878-79) ja Amundsen luoteisväylän (v. 1906) löytämisellä ovat todistaneet. Suom. huom.

[19] Alkuaan pilkkalaulu Pohjois-Amerikan asukkaista, "jenkeistä", sittemmin korotettu Yhdysvaltain kansallislauluksi. Suom. huom.

[20] Sinne pääsi kuten tunnettu ensimmäisenä norjalainen Amundsen vasta v. 1912. Suom. huom.

[21] Kuuluisa englantilainen napaseutujentutkija, joka matkallaan vv. 1839-43 antoi noille tulivuorille kahden laivansa nimet. Samat tulivuoret näki yhä vielä toimivina kovaonnisen kapteeni Scottin retkikunta v. 1912. Suom. huom.

[22] Kun tutkimusmatkailijat keksivät uusia maita, on heidän tapanaan vallata ne maansa hallitsijan nimessä. Suom. huom.

[23] Mainio ranskalainen kirjailija (1800-62), jonka teokseen "Travailleurs de la mer" (Meren työmiehet) tässä tähdätään. Suom. huom.

[24] Ennenkun 1860-luvulla varsinaisia panssarilaivoja ruvettiin rakentamaan, ympäröitiin välistä vanhemmat puiset sotalaivat vesirajaa myöten rauta- tahi vaskilevyillä tahikka myöskin tiheästi toistensa viereen naulatuilla ankkurikettingeillä. Jo tällaistenkin "panssarien" etevämmyys tavallisten puukylkien rinnalla osottautui Krimin sodassa Mustalla merellä, jossa ranskalaisilla oli kolme raudoitettua uivaa patteria, sekä varsinkin Amerikan kansalaissodassa ("orjasodassa"), jossa Etelävaltioiden panssaroitu "Merrimac" ensin oli hävittää koko Pohjoisvaltain puulaivaston, kunnes sen vuorostaan masenti jälkimmäisten kuuluisa patterialus "Monitor". Siitä hetkestä voidaan nykyisten panssarilaivojen synty laskea. Suom. huom.

[25] Kurimus eli "härännielu" on vedenpyörre koskessa tahi muussa vahvavirtaisessa vedessä. Tässä nimenomaan tarkotetaan sillä niitä norjalaisella "Malstrøm"-sanalla nimitettyjä hirveitä vedenpyörteitä, joita tavataan Norjan rannikolla Lofoten-saariston eteläpäässä 68° leveysasteella Lofotuddenin ja Værø-saaren (ei Färö-saarten, niinkuin Jules Verne kirjoittaa) välillä. Samasta kurimuksesta on amerikkalainen Edgar Allan Poe kirjoittanut kamalan-kauniin kertomuksen, joka nähtävästi on tämän kirjan tekijälle antanut aiheen päättää sankariensa merenalainen matka samaan hornankuiluun. Suom. huom.