TALVENPITO POHJOISISSA JÄISSÄ; MONT BLANC VUORELLE NOUSU

Kaksi kertomusta

Kirj.

JULES VERNE

(Suomennos.)

Helsingissä, 1877. K. E. Holm'in kustantamana. J. Simeliusten perillisillä, 1877.

SISÄLLYS:

Talvenpito pohjoisissa jäissä:

I. Musta lippu. II. Jean Cornbutten tuuma. III. Toivon kipinä. IV. Jäävuorten keskellä. V. Liverpool-saari. VI. Jään-järinä. VII. Meno talvimajoihin. VIII. Löytötuumia. IX. Lumihuone. X. Elävältä haudatut. XI. Savupilvi. XII. Paluu prikiin. XIII. Molemmat kilpakosijat. XIV. Hätä. XV. Jääkarhut. XVI. Loppu.

Mont Blanc vuorelle nousu.

TALVENPITO POHJOISISSA JÄISSÄ

I.

Musta lippu.

Dunkerquen vanhassa kirkossa palveleva pastori heräsi kello 5 aikana aamulla toukokuun 12 päivänä 18—, hänen kun oli tapansa mukaan messu luettava muutamille hurskaille kalastajille.

Papilliseen juhlapukuunsa puettuna oli hän juuri alttarille lähtemäisillään, kun eräs iloinen ja samalla, kuten näytti, mielen kuohuksissa oleva mies astui sakastiin. Se oli eräs merimies, noin 60-vuotias, mutta vielä tanakka ja hilpeä sekä näöltään rehellinen ja varakas mies.

— Herra pastori, sanoi hän, olkaa hyvä ja seisahtukaa hetkisen ajaksi.

— Mikä vie teidät ulos näin varhain, Jean Cornbutte, vastasi pastori.

— Mikäkö vie minun ulos?… Kiinteä halu langeta kaulaanne samalla.

— No niin, sitte messun jälkeen, johonhan tullette saapuville.

— Messun jälkeen! vastasi hymyillen tämä vanha merimies. Luulette siis nyt menevänne messua lukemaan ja minun antavan teille luvan siihen?

— Niin, miksipä en messuani lukisi? kysyi pastori. Selittäkää tarkoituksenne! Kolmas kerta on jo läpätty…

— Olkoon läpätty tahi ei, keskeytti hänen Jean Cornbutte, tänäpänä saa joku toinen kuin te, h:ra pastori, lukea messun, te kun olette luvanneet toimittaa vihkimisen poikani Louis'in ja sisareni tyttären Marian välillä.

— Onko siis Louis tullut kotiin? kysäisi pappi iloisesti.

— Eipä paljoa puutu, jatkoi Cornbutte, käsiänsä hieroen. Tähystäjä on päivän noustessa merkillä ilmoittanut prikimme, jonka itse olette ristineet tuolla kauniilla nimellä: La Jeune-Hardie.

— Toivotan teille kaikesta sydämestäni onnea, vanha Cornbutteni, sanoi pastori, riisuen messupuvun päältänsä. Muistan hyvin kyllä välipuheemme. Apulaiseni saa astua sijaani ja minä tulen kanssanne odottamaan rakkaan poikanne tuloa.

— Ja minä lupaan, ettei hän kauan anna teidän paastota, vastasi merimies. Kuulutuksen olette itse toimittaneet, eikä muuta puutu kuin että annatte päästön niistä synneistä, mitkä hän kenties on tehnyt Pohjanmerellä, taivaan ja veden välillä. Olipa hyvä mielijohde minulta, että häät tulevat olemaan juuri kotiintulopäivänä, ja että Louis astuu prikistään suoraa tietä kirkkoon!

— Mutta menkääkin siis, Cornbutte, laittamaan kaikki valmiiksi.

— Kiireesti menenkin, h:ra pastori. Terve tultuanne jälestä!

Merimies kiirehti pitkillä askelilla kotiinsa, joka oli alhaalla satamassa ja josta oli näkö-ala Pohjanmerelle, asia, jonka vanha Cornbutte piti iso arvoisena.

Jean Cornbutte oli kerännyt omaisuuden, joka hänen tilaiselleen miehelle ei ollut vähäinen. Kauan aikaa kuljetettuaan alusta eräälle rikkaalle laivan-isännälle Havressa, asettui hän syntymäkaupunkiinsa ja rakennutti omassa nimessään La Jeune-Hardie -prikin. Useat reisut pohjoisille seuduille onnistuivat ja Cornbutte sai aina edullisen menekin puu-, rauta- ja tervalasteilleen. Jean Cornbutte jätti sitte päällikkyyden pojalleen Lous'ille, joka oli kolmekymmenvuotias nuori mies ja kaikkein rantapurjehtijain yhtäpitävän todistuksen mukaan ripein merimies Dunkerquessa.

Louis Cornbutte oli viime kerran kotoa lähtiessään karvaalla mielellä eronnut Mariasta, orpanastaan ja kihlatustaan, joka taas puoleltaan oli pitänyt luvun hänen poissaolonsa päivistä. Maria ei ollut täyteen kahdenkymmenen vanha; hän oli kaunis flamlantilais-neito, muutamia pisaroita hollantilaista verta suonissaan kantava. Äitinsä oli kuolinvuoteellaan uskonut hänen veljensä Jean Cornbutten huostaan, joka rehellinen merimies rakastikin häntä kuin omaa lastansa ja tuossa aiotussa avioliitossa näki todellisen ja pysyväisen onnen lähteen.

Prikin tulo oli onnellinen loppu isommalle kauppavehkeelle, josta Jean Cornbutte odotti melkoista voittoa. La Jeune-Hardie oli kolme kuukautta sitä ennen lähtenyt Dunkerquesta ja palasi nyt Bodö nimisestä norjalaisesta satamasta, tehtyänsä erinomaisen nopean reissun.

Kotiin tultuansa tapasi Jean Cornbutte koko talonväen liikkeellä. Maria, ylen onnellisena, oli juuri hääpukua päällensä ottamassa.

— Kunhan vaan priki ei tulisi ennen meitä, sanoi hän.

— Joudu, lapseni, vastasi Jean Cornbutte, sillä tuuli on pohjoisesta ja La Jeune-Hardie tulee hyvää vauhtia, kun sillä on tuuli myötäinen.

— Onko, eno, ystävillemme jo sana annettu? kysyi Maria.

— On annettu.

— Entäs notariolle ja papille?

— Ole huoleti! Jos tulemme ketään odottamaan, niin se lienee sinua.

Samassa astui Clerbaut, Marian kummi, sisään.

— Kas tätäpä sopii lykyksi sanoa, vanha ystäväni, puhkesi hän sanomaan. Aluksesi tulee juuri samaan aikaan kuin hallitus antaa käskyn isoista puutavarain ostoista laivastoa varten.

— Mitä se minuun koskee? vastasi Jean Cornbutte. Mitäpä minä hallituksesta huolisin?

— Näettekö, h:ra Clerbaut, tänäpänä ei ole kuin yksi asia, mikä meitä liikuttaa, ja se on Louis'in paluu.

— En kiellä että … vastasi Clerbaut. Mutta nuo ostot kuitenkin…

— Teidän pitää myös olla häissä, keskeytti hänen Jean Cornbutte, puristaen kauppamiehen kättä, ikäänkuin rusentaaksensa sen.

— Nuo puutavarain hankkimukset…

— Kaikkein maalla ja merellä liikkuvain ystäväimme seurassa. Minä olen jo antanut sanan tuttavillemme ja aion kutsua prikin koko miehistön.

— Ja menemmekö siksi aikaa rantasillalle odottamaan? kysyi Maria.

— Niinpä teemmekin, vastasi Jean Cornbutte. Me marssimme rivittäin, kaksi kussakin rivissä, ja musiiki etukynnessä.

Jean Cornbutten vieraat tulivat ennen pitkää. Vaikka aika oli varhainen, niin ei yksikään jäänyt pois. Onnea toivotettiin sydämen pohjasta tälle kunnon merimiehelle, josta kaikki pitivät. Sillä aikaa avasi Maria polvillaan kiitollisen sydämensä rukouksessa kaiken hyvän tykö. Kohta palasi hän, autuaallisuudesta ja ihanuudesta heloittavana, kokoushuoneesen, ja tavallisten syleilemisten, suutelemisten ja kädenlikistysten perästä antoi Jean Cornbutte lähdön merkin.

Olipa varsin omituista nähdä tämän iloisen seurueen suuntaavan menoansa satamaan tällä varhaisella aamuhetkellä. Uutinen prikin odotetusta tulosta oli jo levinnyt, ja useita yömyssyllisiä päitä ilmaantui akkunoihin ja raoitetuille porteille. Kaikilta suunnilta tuli ystävällisiä tervehdyksiä ja iloisia huutoja.

Hääjoukko saapui rantasillalle, ylistyksiä ja siunauksia joka suunnalta kaikuessa. Ilma oli komea ja aurinko näytti päättäneen liittäytä samaan seuraan. Meri karehti kohtalaisesta viuhkasta, ja muutamat kalastajaveneet, jotka juuri risteilivät sataman suusta ulos, piirtelivät nopeilla vanavesillään pitkiä juomuja paalutusten väliin.

Dunkerquen sataman molemmat aallonsärkijät ulottuvat melkeän pitkälle mereen. Hääjoukko astui pitkin pohjoispuolista aallonsärkijää, täyttäen koko sen leveyden, ja saapui kohta sen äärimmäisellä nenällä olevan huoneen luokse, missä satamavouti piti tähystystä.

Jean Cornbutten priki oli tullut enemmin ja enemmin näkyviin. Tuuli kiihtyi ja La Jeune-Hardie huilasi myötätuulta märssypurjeillaan, pram- ja puuvenprampurjeillaan ja isolla purjeellaan. Ilo tietysti lienee ollut suuri niin laivassa kuin maallakin. Jean Cornbutte seisoi kiikari kädessä, iloisesti vastaillen ystäväinsä kysymyksiin.

— Kas tuossa meillä nyt on kaunis prikini, sanoi hän, siisti ja sievä, niinkuin se vastikään olisi Dunkerquesta suoriutunut. Ei mitään vahinkoa! Ei köyden päätäkään poissa!

— Näettekö poikaanne, kapteini? kysyttiin häneltä.

— En, en vielä. Tietysti hänellä on tehtävänsä.

— Miksi hän ei lippua nosta? kysyi Clerbaut.

— Sitä en ymmärrä, vanha ystäväni; mutta tottapa hänellä on joku syy siihen.

— Kiikaria, eno! sanoi Maria, ottaen kapineen hänen käsistään. Minä tahdon olla ensimäinen joka näen hänen.

— Mutta hän on minun poikani, mamselli!

— Onpa vainen, se on hän ollut jo kolmekymmentä vuotta, vastasi tämä nuori tyttö ilomielin, mutta hän on vaan kaksi vuotta ollut minun sulhaisenani.

La Jeune-Hardie oli nyt kokonansa näkyvillä. Laivaväki alkoi valmistauta purjeita käärimään. Yläpurjeet olivat jo nostetut. Matruusit voitiin jo nähdä taklaasissa heilumassa. Mutta ei Maria eikä Jean Cornbutte olleet vielä saaneet lähettää tervehdystä prikin päällikölle.

— Tosiaankin, kas tuossa on meillä perämies André Vasling! huudahti Clerbaut.

— Ja tuossa on Pidèle Misonne, laivatimmermanni! sanoi toinen.

— Ja tuolla ystävä Penellan! sanoi kolmas, viuhuttaen hatulla tervehdystä sen nimelliselle ystävälle.

La Jeune-Hardie oli kolmen kaapelipituuden päässä satamasta, kun musta lippu kohosi kahvelin alle… Siellä oli siis murhetta laivassa.

Kaikki säikähtivät.

Priki liukui verkalleen satamaan ja syvä hiljaisuus vallitsi sen partaiden sisällä. Se tuli rantasillan viereen, ja ennen pitkää olivat Maria, Jean Cornbutte ja kaikki heidän ystävänsä laivassa.

— Poikani? sanoi Jean Cornbutte, joka vaan töin tuskin sai sanat suustaan ulos.

Merimiehet nostivat hattujansa ja osoittivat ääneti kahvelin alla olevaa lippua.

Maria parkasi epätoivosta ja kaatui vanhan Cornbutten syliin.

André Vasling oli tuonut La Jeune-Hardien kotiin; mutta Marian sulhainen Louis Cornbutte ei ollut enää sen partaiden sisällä.

II.

Jean Cornbutten tuuma.

Sittekuin se nuori tyttö, helläin ystävätärten huoleen uskottuna, oli lähtenyt laivasta, kertoi perämies Vasling Jean Cornbuttelle sen onnettoman tapauksen, jonka johdosta hän ei saanutkaan poikaansa enää nähdä, ja josta tapauksesta laivan päiväkirja sisälsi seuraavaista:

"Mal-pyörteen leveysmitan kohdalla huhtikuun 26 päivänä, kovalla länsi-eteläisellä tuulella, havaittiin hätämerkkiä eräältä alla tuulen prikistä olevalta kuunarilta. Kuunari, joka oli menettänyt ison mastonsa, ajeli taakelilla ja touvilla pyörrettä kohti. Kapteini Louis Cornbutte, joka näki aluksen menevän välttämättömään perikatoon, päätti mennä alukseen. Huolimatta laivaväen varoituksista, lasketti hän luupin mereen ja astui siihen matruusi Cortrois'in ja ruorimies Pierre Nouquet'in kanssa. Laivaväki noudatti heitä silmillään, kunnes katosivat sumuun. Yö tuli. Meri kävi vähitellen yhä levottomammaksi. La Jeune-Hardie oli niiden vuolteiden vaikutuksen alaisena, mitkä liikkuvat Mal-pyörteen ympärillä, ja oli vaarassa joutua sen nieltäväksi. Alus häätyi laskemaan perintakaista ja vähän ulkoutumaan onnettomuuden paikasta, jonka likisyydessä se kumminkin jo useita päiviä oli risteillyt, vaikka turhaan: prikin luupia, kapteini Lous'ia ja molempia matruusia ei sen kovemmin nähty. André Vasling käski nyt laivaväen koolle, ilmoitti ottaneensa päällikkyyden ja pani kurssin Dunkerquea kohti."

Jean Cornbutte itki kotvan aikaa, luettuansa tämän mutkattoman kertomuksen, mutta tunsi toki lohdutusta siitä ajatuksesta, että poikansa oli hukkunut koettaessaan kanssa-ihmisiä pelastaa. Sitte lähti hän pois prikistä, jonka näkeminen teki hänelle pahaa, ja palasi synkeään kotiinsa.

Tämä surullinen uutinen levisi hetikohta koko Dunkerquen kaupungille. Tämän vanhan merimiehen ystävät keräysivät ja osoittivat hänelle myötätuntoisuutensa. Vähitellen tuli hän La Jeune-Hardien väeltä kuulemaan onnettomuuteen kuuluvat likemmät asianhaarat, samaten kuin André Vasling sai Marialle pienimpiäkin seikkoja myöten kuvailla hänen sulhaisensa alttiiksi panevan teon.

Ensimäisen mielenkuohun asetuttua, alkoi Jean Cornbutte miettiä mitä oli tapahtunut, ja jo pari päivää prikin kotiintulon jälkeen sanoi hän André Vaslingille:

— Oletteko, André, aivan varma siitä, että poikani on hukkunut?

— Varmako? olen kaiketi, vastasi Vasling.

— Ja oletteko tehneet kaikki, mitä tehdä voitiin, löytääksenne hänen jälleen?

— Kaikki, epäiltämättä, h:ra Cornbutte! On vaan, valitettavasti, kovin vissi että Mal-virran pyörre on niellyt hänen ja molemmat matruusit.

— Miltä mielestänne tuntuisi pitää perämiehenä yhä edelleen päällikkyyttä La Jeune-Hardiessa?

— Se tulee siihen, kuka tulee olemaan sen kapteinina, h:ra Cornbutte.

— Kapteinina tulen minä olemaan, vastasi tämä vanha merimies. Minä aion joutuisasti jälleen varustaa alukseni, valita miehet ja lähteä poikaani hakemaan.

— Poikanne on kuollut, vastasi Vasling varmasti.

— Se on mahdollista, André, vastasi vilkkaasti Jean Cornbutte, mutta onpa mahdollista sekin, että on pelastunut. Minä aion hakea häntä kaikista Norjan satamoista, joihin hän mahdollisesti on voinut ajautua, ja saatuani varmuuden siitä, etten koskaan enää saa häntä nähdä, mutta myös sitte vasta, tahdon palata tänne kuolemaan.

André Vasling ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömäksi, ja vetäysi pois, kokematta saada mielipidettään noudatettavaksi.

Jean Cornbutte ilmoitti hetikohta sisarensa tyttärelle tarkoituksensa ja näki toivon säteen loistavan tämän kyynelten läpi. Tämä nuori tyttö ei ollut tähän asti lainannut ainoatakaan ajatusta mahdollisuudelle, että sulhaisensa kuolema olisi epäiltävä; mutta tuskin oli toivo sytytettynä hänen sydämessänsä, ennenkuin hän ehdottomasti antausi sen nojaan.

Se vanha merimies päätti, että La Jeune-Hardien piti hetikohta lähteä merelle jälleen. Prikillä, joka oli vankasti rakettu, ei ollut vikoja korjattavia. Jean Cornbutte saatatti tiedoksi, että jos entinen laivaväki tahtoi jälleen palvelukseen ruveta, siihen ei olisi mitään estettä. Ainoana eroituksena tulisi olemaan, että hän astuisi poikansa sijaan aluksen päälliköksi.

Ei yksikään Louis Cornbutten kumppaleista jäänyt kehoitusta noudattamatta, ja laivaväen lista sisälsi seuraavat nimet: Alain, Turquiette, timmermanni Fidèle Misonne, bretagnelainen Penellan, jonka piti tulla ruorimieheksi Pierre Nouquet'in sijaan, sekä vielä Gradlin, Aupic ja Gervique, kaikki uskaliaita ja koeteltuja merimiehiä.

Jean Cornbutte ehdoitti vielä kerran André Vaslingille, että tämä rupeaisi entiseen virkaansa aluksessa. Vasling oli taitava merenkulkija ja oli viimeksi näyttänyt taitonsa, kun toi La Jeune-Hardien satamaan. Yhtähyvin teki hän, tiesi mistä syystä, esteitä ja pyysi ajatuksen aikaa.

— Niinkuin tahdotte, André Vasling, sanoi Cornbutte. Muistakaa kumminkin että, jos vaan tahdotte, olette joukkoomme tervetullut.

Jean Cornbuttella oli uskollinen mies bretagnelaisessa Penellan'issa, joka oli pitkän ajan matkustanut yhdessä hänen kanssansa. Pikku Maria oli lapsuudessaan viettänyt monta talvi-iltaa hänen polvellaan, kuunnellen hänen kertomuksiaan meri-elämästä. Myös oli Penellan aina kantanut isällistä ystävyyttä Mariata kohtaan, niinkuin taas tämä kantoi häntä kohtaan tyttären kunnioitusta. Penellan kiirehti kaikin voimin prikin varustamista, etenkin kun oli tykönään vakuutettuna, että André Vasling ei ollut koettanut kaikkea mikä olisi mahdollista ollut haaksirikkouneiden löytämiseksi, vaikka hän kyllä velvollisuutensa vuoksi pitää huolta aluksen ja miehistön pelastuksesta oli syystä puhdas.

Kahdeksan päivää ei ollut kulunut, ennenkuin La Jeune-Hardie oli valmis taas kyntämään lainetta. Tavallisen kauppatavara-lastin sijaan se oli täydellisesti varustettu suolatulla lihalla, laivakorpuilla, jauhoilla, potaateilla, sianlihalla, viinillä, paloviinalla, kahvilla, teellä ja tupakilla.

Lähtö määrättiin toukokuun 22 päiväksi. Illalla ennen tuli André Vasling, joka ei vielä ollut antanut mitään vastausta Jean Cornbutten tarjoukseen, kotiin tämän luokse.

Jean Cornbutte ei ollut kotona, mutta porstuan ovi oli auki. André Vasling astui jokapäiväiseen huoneesen, joka oli vieretysten Marian huoneen kanssa, mistä kanssapuhe hänelle kuului. Hän kuunteli tarkasti ja tunsi Penellanin ja Marian äänet.

Tottapa kanssapuhetta jo oli kestänyt jonkun ajan, sillä tämä nuori tyttö tuntui järkähtämättömällä lujuudella vastaavan kaikkiin Penellanin väitteisin.

— Kuinka vanha on eno Cornbutte? kysyi Maria.

— Liki kuudenkymmenen vuoden, vastasi Penellan.

— No niin! Eikö hän astu suorastaan vaarain eteen löytääksensä jälleen poikansa?

— Kapteinimme on vielä voimakas mies, väitti merimies. Hänellä on ruumis tammesta ja jäntäret teräksestä. Enkä epäilekään että hän vielä kerran menee merelle.

— Hyvä Penellanini, jatkoi Maria, kun rakastetaan, silloin ollaan vahvat. Muuten minulla on luja luottamus taivaan apuun. Te ymmärrätte minun ja teistä pitää tulla minulle avunvara.

— Ei, sanoi Penellan. Se on mahdotonta, Maria! Kukapa tietää, minne joudumme, ja mitä vastuksia olemme kärsimään tuomitut! Kuinka moni voimakas mies eikö ole menehtynyt niillä kulkuvesillä!

— Penellan, jatkoi tyttö, ei sanaakaan enää; jos kiellätte, niin luulen, ettette enää pidäkään minusta.

André Vasling oli hoksannut tämän nuoren tytön tarkoituksen. Hän mietti hetkisen aikaa, ja päätöksensä oli tehtynä.

— Jean Cornbutte, sanoi hän, mennen tätä sisään astuvaa vanhaa merimiestä vastaan, minä olen teidän miehenne. Asianhaaroja, mitkä tähän asti ovat tehneet minulle mahdottomaksi ottaa tarjoustanne vastaan, ei ole enää olemassa, ja minä pyydän teitä luottamaan rajattomaan uskollisuuteeni.

— En ole koskaan epäillyt teistä, André Vasling, vastasi Jean Cornbutte, likistäen hänen kättänsä. Maria, lapseni! lisäsi hän koristetulla äänellä.

Maria ja Penellan tulivat paikalle.

— Me olemme valmiit lähtemään purjeille nousuveden muassa huomen-aamulla päivän koittaissa. Maria rukka, tämä on siis viimeinen ilta minkä yhdessä vietämme.

— Enoni! huudahti Maria, kaatuen Jean Cornbutten syliin.

— Maria! Jumalan avulla olen antava sinulle sulhaisesi jälleen.

— Niin, kyllä löydämme Louis'in! säisti André Vasling.

— Te tulette siis kanssamme? kysäisi Penellan äkisti.

— Tuleepa niinkin, Penellan, André Vasling tulee perämiehekseni, vastasi Jean Cornbutte.

— Oi, vai niin, virkahti bretagnelainen omituisella mielen ilmauksella sanoissansa.

— Ja hänen neuvoistaan tulee olemaan meille hyötyä, sillä hän on sekä uskalias että taitava.

— Entäs te itse, kapteini, vastasi André Vasling, teistä tulee meille esikuva, sillä vielä on teissä yhtä paljon kykyä kuin kokemustakin.

— Huomenna siis, ystäväni! Menkää nyt laivaan käymään viimeisiin valmistuksiin.

Nämä molemmat merimiehet menivät yhdessä pois ja jäivät kahden kesken. Monet olivat ne kyynelet, mitkä tänä kamalana iltana vuodatettiin. Nähdessään Marian noin lohduttomana päätti Jaan Cornbutte säästää hänet eronhetken mielihaikeudesta, lähtemällä talosta hänen vielä nukkuessaan. Ennenkuin erosivat, antoi hän hänelle vielä viimeisen suutelon, ja kello 3 aikana aamulla lähti hän hänen tietämättänsä matkaan.

Lähtö oli kerännyt rantasillalle kaikki tämän vanhan merimiehen ystävät. Pappi, jonka olisi pitänyt siunata Marian ja Louis'in liiton, tuli antamaan alukselle viimeisen siunauksen. Lujia käden-antoja vaiheteltiin sinne ja tänne Jean Cornbutten laivaan mennessä.

Kaikki oli nyt valmiina. Muutamia komentosanoja kuului, purjeet pullistuivat, ja priki ulkoni pikaisesti hyvän länsipohjoisen viuhkan viemänä, jolla aikaa pappi, polvistuneiden katsojain keskellä seisova, jätti laivan Jumalan käsiin.

Minne tuo alus purjehtii? Se menee sitä vaarallista tietä, jolla niin useat haaksirikkoutuneet ovat päättäneet päivänsä! Sillä ei ole vissiä määräpaikkaa. Sen täytyy olla valmiina kaikkiin vaaroihin ja tohtia hätäilemättä katsoa niitä silmiin! Jumala yksinään tietää, minne se on joutuva! Jumala sitä johtakoon!

III.

Toivon kipinä.

Vuoden-aika oli mukava ja laivaväki taisi toivoa pian saapuvansa paikalle missä onnettomuus oli tapahtunut. Jean Cornbutte tietysti oli ajatellut perusjuonen yritykseensä. Hän aikoi käydä Fär-saarilla, joille pohjoistuuli oli voinut ajaa haaksirikkoutuneet. Saatuansa visseyden, ettei heitä ollut korjattu mihinkään satamaan niillä tienoilla, aikoi hän siirtää tiedustelemuksensa toiselle puolen Pohjanmerta ja halkihakea koko Norjan rannikon aina Bodöhön asti, joka taittiin katsoa haaksirikon likimmäiseksi satamaksi, mutta pohjoisempaankin jos niin tarvittaisiin.

Vastoin kapteinia oli André Vasling sitä mielipidettä, että pitäisi tutkia Islannin rannikoita. Mutta Penellan teki sen muistutuksen, että tuuli oli lännessä onnettomuuden tapahtuessa, mikä seikka antoi toivoa, että nuo onnettomat eivät olleet ajautuneet Mal-virran kuiluun, ja teki todenmukaiseksi, että olivat tulleet Norjan rannikolle viskatuiksi.

Siis päätettiin seurata tätä rannikkoa niin likite kuin mahdollista ja etsiä jälkiä.

Kun Jean Cornbutte päivällä lähdön jälkeen, ajatuksiin vajonneena, istui erästä karttaa vasten kallistuneena, tunsi hän pienoisen käsivarren laskettavan olkansa ympärille ja kuuli suloisen äänen kuiskaavan korvaansa:

— Olkaa huoleti, eno!

Hän kääntyi sinnepäin, hämmästyksestä sanaa suuhunsa saamatta. Maria pujotti kätensä hänen ympärillensä.

— Maria! tyttöni, täällä laivassa! puhkesi hän sanomaan.

— Tunteneehan nainen toki kehoituksen etsimään puolisotansa, kun isä menee laivaan pelastaaksensa poikaansa!

— Onneton Maria! Kuinka olet kestävä meidän vaivamme? Etkö ymmärrä, että läsnä-olosi voi tulla esteeksikin tiedustuksillemme?

— Ei, eno, minä olen väkevä.

— Kuka sen tietää, Maria, minne voimme ajautua: katso tätä karttaa! Me laskemme noita pohjoisia kulkuvesiä kohti, joita me merimiehetkin, vaikka kaikilla ajateltavilla vaivoilla kestytetyt, pelkäämme. Entä sitte sinä, heikko lapsi!

— Muistakaa, eno, että kuulun merimies-heimokuntaan. Minä olen kasvanut keskellä kertomuksia myrskyistä ja haaksirikoista. Paitsi sitä olenhan sinun ja vanhan ystävän Penellanin luona.

— Penellan! Se on hän, joka on kätkenyt sinut laivaan.

— Niin, eno, mutta vasta sitte kuin ymmärsi, että olin päättänyt tehdä sen ilman hänen avuttansa.

— Penellan! huusi Jean Cornbutte.

Penellan astui sisään.

— Penellan! Mikä tehty on, sitä ei käy muuttaminen; mutta muista, että olet minulle edesvastauksen alaisena Marian hengestä.

— Olkaa huoleti, kapteini, vastasi Penellan. Tytöllä on sekä rohkeutta että voimaa, ja hänestä on tuleva suojeleva enkelimme. Ja paitsi sitä, kapteini, te tunnette valilauseeni: kaikki tapahtuu paraaksemme tässä maailmassa.

Se nuori tyttö majoitettiin erääsen hyttiin, jonka matruusit ennen pitkää sisustivat kaikella mukavuudella minkä asianhaarat myönsivät.

Kahdeksan päivän kuluttua La Jeune-Hardie laskettiin ankkuriin Fär-saarien luokse. Tarkimmistakin tiedustuksista ei ollut mitään hyvää. Ei haaksirikkoutuneita, ei laivahylyn pirstoja ollut rannoille ajautunut. Itse onnettomuuden tapauskin oli aivan tuntematon. Priki lähti siis taas matkalle kesäkuun 10 päivänä, 10 päivää siellä viivyttyänsä. Meri oli mielenmukainen ja tuuli hyvä. Alus meni nopeata vauhtia Norjan rannikkoa kohti, joka nyt vuorollaan tutkittiin yhtä vähällä menestyksellä.

Jean Cornbutte päätti nyt mennä Bodöhön. Kentiesi hänen siellä oli onnistuva saada tietää sen hätäytyneen aluksen nimi, jonka avuksi Louis Cornbutte ja tämän molemmat matruusit olivat rientäneet.

Kesäkuun 10 päivänä laski priki ankkuriin Bodön luokse.

Paikkakunnan virastot jättivät Jean Cornbutten käsiin puteliin, joka oli ajellut rannalle ja havaittu sisältävän kirjeen, jolla oli seuraava sisällys:

"Huhtikuun 26 päivänä, Froöeren -laivassa. Sittekuin luoksemme oli tullut eräs luuppi, joka oli lähtenyt avuksemme kapteinin ja kahden miehen kanssa La Jeune-Hardiesta, yhdyimme erääsen vuolteesen, joka vie meitä pohjoisia jäitä kohti. Jumala olkoon meille armollinen".

Jean Cornbutten ensimäinen ajatus oli kiittää taivasta. Hän luuli olevansa poikansa jälillä! Froöeren oli norjalainen kuunari, josta ei muuta tietty, kuin että se varsin varmaan oli ajellut pohjoiseen jäämereen.

Ei päivääkään ollut menettää. La Jeune-Hardie pantiin hetikohta siihen kuntoon, että se voi kohdata pohjoisen jäämeren vaaroja. Timmermanni Fidèle Misonne tutki rungon mitä tarkimmalla huolella ja vakuutti, että sen luja rakennuslaatu teki sen kykeneväksi kestämään tölmäyksiä jäävuoria vastaan.

Penellanin toimesta, joka ennen valaskalan pyytäjäin kanssa oli käynyt pohjoisilla kulkuvesillä, vietiin laivaan villaisia huopapeittoja, turkiksilla vuoritettuja vaatteita, hylkeen-nahkasaappaita ja tarvepuita rekien teoksi, joita aiottiin käyttää kiintonaisilla jäälakeilla. Myös lisättiin kosolta väkiviina- ja kivihiili-varat, siinä tapauksessa että täytyisi pitää talvea jollakin paikalla Grönlannin rannikkoa. Niinikään hankittiin kalliilla hinnalla ja suurella vaivalla koko joukko sitruuneja, keripukin estämistä ja parantamista varten, joka tauti niin hirmuisesti harventaa alusten miehistöjä jäisillä tienoilla. Kaikki nämä kalut ynnä lisätyt liha-, korppu- ja paloviina-varat alkoivat jo täyttää osan prikin ruomaa, sillä muonahuone oli aikoja sitte täynnä. Myös varustivat he itsensä suurella paljoudella pemmikania, erästä indialaista laitetta, joka sisältää suuren määrän ravitsevia aineita vähässä koossa.

Kapteinin käskystä hankittiin paitsi sitä rautakankia, kiiloja ja sahoja, jään särkemistä varten. Sitä vastoin päätti hän vasta Grönlannissa varustaa itsensä rekikoirilla.

Koko laivaväki oli nyt kiini näissä valmistuksissa ja osoitti väsymätöntä ahkeruutta. Penellan oli joka paikassa läsnä ja tiesi neuvon kaikkeen. Muiden opetusten muassa, mitkä hän antoi niille, jotka ensi kertaa varustausivat jäämeriretkelle, oli se, etteivät käyttäisi villaisia vaatteita, vaikka lämpömäärä näillä pohjoispiiriä ylempänä olevilla leveyskohdilla jo oli sangen alhainen.

Penellan tarkkaili visusti, mitään virkkaamatta, André Vaslingin pienimpiäkin liikentöjä. Tämä mies, syntyään hollantilainen, oli tullut tiesi mistä, ja, hyvä merimies muuten, tehnyt kaksi reissua La Jeune-Hardien kanssa. Penellan ei vielä voinut moittia häntä mistään, paitsi että omisti ylen ahkeran huomaavaisuuden Marialle, mutta seuraili häntä yhtähyvin valppaalla silmällä.

Miehistön ripeydellä priki saatiin varustetuksi heinäkuun 16 päivänä, 15 päivää siitä kun Bodöhön oli tultu. Silloinpa olikin soveliain aika tiedustuksille pohjoisissa vesissä. Kaksi kuukautta oli suoja-ilmaa ollut, ja retkeilemisiä taittiin sentähden ulotuttaa etemmä kuin muutoin. La Jeune-Hardie lähti siis purjehtimaan, ottaen kurssinsa Brewster-nientä kohti, joka on Grönlannin itäisellä rannikolla ja 72 leveyspykälän kohdalla.

IV.

Jäävuorten keskellä.

Heinäkuun 23 päivänä ilmaisi eräs valon heijastus ensimäisen kulkujään, joka, Davisin salmesta lähtevä, hyökäsi valtamereen. Tästä hetkestä aikain saivat tähystäjät käskyn olla kahta vertaa valppaammat, että näetsen vältettäisiin tölmäystä noihin suunnattomiin röykköihin. Miehistö jaettiin kahteen vahtikuntaan, niin että ensimäiseen kuuluivat Fidèle Misonne, Gradlin ja Gervique, toiseen André Vasling, Aupic ja Penellan. Vahti-aikaa ei ollut kahta tuntia pitemmältä, sillä näillä kylmillä tienoilla lannistuvat ihmisen voimat puolta vähemmiksi. Vaikka La Jeune-Hardie vasta oli 63 leveyspykälän kohdalla, osoitti lämpömittari 9 pykälää jäätökohdan alla.

Vettä ja lunta satoi usein kosolta. Valoisampina hetkinä, kun ei tuullut ylen kovasti, Maria oleskeli kannella, ja silmänsä vähitellen tottuivat pohjoisen meren tuimiin näytelmiin.

Elokuun 1 päivänä käveli hän peräkannella, puhellen enonsa, André Vaslingin ja Penellanin kanssa. La Jeune-Hardie tuli juuri kolmea peninkulmaa leveään salmeen, jonka kautta isoja kulkujää-vuoria pikaista vauhtia ajeli etelää kohti.

— Milloin saamme maan näkyviin? kysyi tämä nuori tyttö.

— Kolmen, korkeintaan neljän päivän perästä, vastasi Jean Cornbutte.

— Luuletteko siellä tapaavamme uusia jälkiä Louis-raukastamme?

— Onpa mahdollista, tyttöseni, mutta pelkäänpä, olevamme vielä kaukana löytöretkemme periltä. Se on mahdollista, että Froöeren on ajellut kauas pohjaan päin.

— Tottapa on, lisäsi André Vasling, sillä sitä myrskyä, joka eroitti meidät siitä norjalaisesta aluksesta, kesti kolme päivää, ja kolmessa päivässä alus voi ajella kauas, kun on niin sorruksissa, ettei kykene purjeita pitämään.

— Suvaitkaa minun muistuttaa teille, h:ra Vasling, sanoi Penellan, että se tapahtui huhtikuulla, että suoja-ilma silloin ei vielä ollut alkanut, ja että sentähden Froöeren välttämättömästi pidättyi jäihin…

— Ja epäiltämättä rutistui tuhansiksi pirstoiksi, lisäsi perämies, kun miehistönsä ei kyennyt liikehtimään.

— Mutta nepä jäävuoret, vastasi Penellan, tarjosivat heille helpon välikappaleen päästä maalle, joka ei voinut olla niin erittäin kaukana.

— Toivokaamme! sanoi Jean Cornbutte, tehdäksensä lopun tästä kanssapuheesta, mikä joka päivä uudistui perämiehen ja ruorimiehen välillä. Minun luuloni on, että ennen pitkää saamme maan näkyviin.

— Tuolla se nyt on! huudahti Maria. Katsokaapas minkälaisia vuoria!

— Ei, lapseni, vastasi Jean Cornbutte. Ne ovat jäävuoria, ensimäisiä tähän asti matkallamme kohtaamia. Ne murskaisivat meidät kuin lasin, jos laskisimme prikin niiden väliin. Penellan ja Vasling, olkaa varuillanne.

Nuo ajelevat jääröyköt, joita näkyi enemmän kuin viisikymmentä taivaanrannalla, lähenivät vähitellen prikiä. Penellan astui ruoriin, ja Jean Cornbutte kiipesi pram-saalingille, suuntaa komentamaan.

Illan puoleen oli priki keskellä noita liikkuvia kallioita, joiden rusentava voima on vastustamaton. Nyt oli temppuna, kuinka liikehtiä tämän vuoriston kautta, mieli kun käski yhä edelleen laskemaan eteenpäin. Toinen vaikeus tuli vielä lisäämään aseman vaarallisuutta: ei käynyt varmaan määrääminen, miten alus oli ohjattava, kun kaikki ympärillä olevat kohdat alituisesti siirtyivät eikä siis ollut kiintonaista näkö-alaa. Ilta kohta pimeni ja sumu sakeni. Maria astui hyttiinsä, mutta kapteinin käskystä piti kaiken laivaväen pysyä kannella. Väki oli varustettuna pitkillä keksillä, aluksen varjelemiseksi ajelevain jäämöhkäleiden tölmäyksiltä.

La Jeune-Hardie joutui kohta ahdinkopaikkaan, semmoiseen, että sen raa'an-nokat töytäilivät jäävuorten kupeisiin, ja leeseilien piirat täytyi ottaa sisään. Täytyipä kääntää isomärssykin niin, että se kävi vanttiin kiini. Onneksi prikin purjehtimiselle tästä ei mitään vahinkoa ollut, tuuli kun sopi ainoastaan sen yläpurjeisin, ja ne ulottuivat viemään sitä melkeätä vauhtia eteenpäin. Hyvällä rakennollaan priki voi tunkeuta noihin sadepuuskain täyttämiin laksoihin, jolla aikaa jäämöhkäleet yltympäri puskiskelivat toisiaan surmaa ennustavalla ryskeellä.

— Lemmon reissu! jupisi André Vasling keulan puolella matruusien joukossa, jotka keksi kädessä poistelivat uhkaavimpia tylmäyksiä.

— Mikä on vissi, on se, että jos pääsemme täältä hengissä, niin olemme kauniin kynttilän velassa jäävuorten rouvalle, vastasi Aupic.

— Kukapa tietää, kuinka monta vuorta meillä vielä on sivupäästävänä! arveli perämies.

— Ja kukapa epäillee mitä siellä takana löydämme? lisäsi matruusi.

— Älä jaarittele noin lemmon lailla, sanoi Gervique, vaan pidä varasi. Päästyämme tämän läpi lienee aikaa jankata. Pidä keksisi varalla.

Samassa tuli mahdottoman iso jäämöhkäle kiireesti ajellen La Jeune-Hardieta kohti, ja mahdottomalta näytti väistyä sen edestä, se kuu täytti koko tämän ahtaan kanavan leveyden ja prikin oli perin mahdotonta kääntyä.

— Tunnetko ruoria? kysyi Jean Cornbutte Penellanilta.

— En, kapteini! Se on herjennyt ohjaamasta.

— Ohoi! pojat, huusi kapteini miehilleen. Älkää peljätkö, vaan iskekää vankasti vastaan kekseillänne.

Jäämöhkäle oli liki kuuttakymmentä jalkaa korkea, ja jos se kaatui prikin päälle, niin tämä oli musertuva. Sanomaton kauhu seurasi hetkisen ajaksi ja laivaväki hyökäsi perän puolelle, huolimatta kapteinin käskystä että kukin pysyisi paikallaan.

Mutta jäämöhkäleen ollessa ainoastaan puolen kaapelipituuden päässä La Jeune-Hardiesta, kuului kumahus, ja oikea vesipatsas holvahti aluksen päälle, joka samassa kohosi suunnattoman aallon harjalle.

Kauhistuksen huuto pääsi merimiehiltä, mutta kun loivat silmänsä eteenpäin, oli jäämöhkäle kadonnut, salmi oli auki, ja sen lopulta näkyi ääretön, päivän viimeisten säteiden valaisema ja helppoa purjehtimista ennustava vesipeili.

— Kaikki tapahtuu paraaksemme! huudahti Penellan. Sukkelasti nyt ison märssyn ahtimille.

Eräs näillä vesillä varsin tavallinen ilmiö oli tapahtunut. Kun suoja-ilman tultua nämä jääröykkiöt irtautuvat, toinen toisensa perästä, viskentelevät ne merellä täydellisessä tasapainossa. Mutta tultuansa valtamerelle, missä vesi on verrattain lämpimämpi, ne heikontuvat kannaltaan, joka vähitellen sulaa pois ja ilmankin pienenee tölmäyksistä muihin jäämöhkäleihin. Niin tulee silmänräpäys, jolloin painokohta on siirtynyt, ja silloin menee koko jäävuori kuperkeikkaa. Jos kuitenkin tämän jäävuoren pyllähys olisi tullut ainoastaan kahta minuutia myöhemmin, niin vuori olisi kaatunut prikin päälle ja sen rusentanut painollansa.

V.

Liverpool-saari.

Priki purjehti siis miltei aivan aukinaisella merellä. Mutta edempäuä taivaanrannalla osoitti vaalea, tällä kertaa liikkumaton kuume liikkumattoman pinnan lähisyyden.

Jean Cornbutte piti yhä edelleen kurssia Brewster-nientä kohti ja läheni jo niitä tienoita, joissa ilma on erinomaisen kylmä, kun auringon säteet tulevat sinne vasta sitte, kuin ovat paljon heikontuneet vinosta suunnastansa.

Elokuun 3 päivänä oli priki liikkumattomain ja yhtenäisten jääpantain keskellä. Pääsypaikat olivat monesti puolta kaapelipituutta leveitä, ja La Jeune-Hardien täytyi tehdä tuhansia mutkia, jotka toisinaan olivat panneet sen kiertämään kompassin ympärinsä.

Penellan hoiteli Mariata mitä ahkerimmalla huolella ja sai hänen, pakkasesta huolimatta, joka päivä viettämään pari — kolme tuntia kannella, koska näillä leveyspykälöillä ruumiin liikunto on terveyden välttämätön ehto. Muuten Maria oli yhä edelleen hyvällä mielellä. Kanssapuheensa näytti ikäänkuin uudelleen rohkaisevan matruuseja, ja kaikki kunnioittivat häntä vilpittömästi. André Vasling näytti innostuneemmalta kuin koskaan ennen ja etsi kaikkia tilaisuuksia saadakseen hänen seurassaan olla, mutta ikäänkuin jotakin aavistaen vastaanotti tämä nuori tyttö hänen huomallisuutensa eräänlaisella kylmyydellä. Helposti voi ymmärtää, että tulevaisuus enemmin kuin nykyisyys oli esineenä André Vaslingin kanssapuheilla, ja ettei hän salannut niitä monia ja uskottavia syitä, jotka tekivät varsin todenmukaiseksi, että haaksirikkoutuneet olivat hukkuneet. Hänen ajatuksensa mukaan oli nyt vahinko tapahtunut kuin tapahtunutkin, ja Marian olisi nyt jollekin toiselle huoli uskottava tulevaisuudestansa.

Kuitenkin Maria tuskin vielä lieneekään oikein oivaltanut mitä André Vasling tarkoitti, syystä että tämän suureksi kiusaksi kanssapuheet eivät koskaan päässeet olemaan pitkällisiä. Penellan keksi aina jonkun keinon pistäytyä väliin ja hävittää André Vaslingin esityksien vaikutuksen muutamilla lohdullisilla sanoilla.

Muuten tämä tyttö ei kuluttanut aikaansa joutilaisuudessa. Penellanin kehoituksesta laitti hän talvivaatteensa kuntoon; oli näetsen välttämätöntä, että hän kokonansa muutti pukunsa. Tavallisten naisvaatteiden muoti ei sopinut tässä kylmässä ilma-alassa. Hän teki siis itselleen eräänlaiset turkiksilla vuoritetut housut, jotka jalkain paikoilta olivat hylkeennahalta päällystetyt. Hameet eivät ulottuneet alemma kuin polviin asti, etteivät lumihangissa venyisi. Turkilla sisustettu, tarkasti ruumiille keveltyvä kohtu peitti ylä-osan ruumista.

Niinikään valmisteli miehistökin joutohetkinään talviasuaan täyteen kuntoon. He tekivät suuren joukon pitkävartisia hylkeennahka-saappaita, taitaaksensa huoleti kynnellä lunta kulkuretkillänsä. Näin oli kaikilla koko purjehtimisen ajalla työskentelemistä.

André Vasling, joka oli erittäin taitava pyssymies, ampui useissa tiloissa vesilintuja, joita lukemattomina parveina laukuili aluksen ympärillä. Eräänlaiset haahkatelkät varustivat laivaväen oivallisella tuoreella lihalla, terveelliseksi vaihetukseksi suolaisen kanssa.

Vihdoin viimein tuli priki tuhansia mutkia tehtyään Brewster-niemen näkyville. Vene laskettiin mereen. Jean Cornbutte ja Penellan menivät maalle ja näkivät rannikon olevan aivan aution.

Heti sen jälkeen lähti priki jälleen purjeille, kurssi Liverpool-saarta kohti, jonka Scoresby löysi 1821, ja laivaväki päästi hurrahuutoja nähdessään maan-asukkaita juoksevan pitkin rannikkoa. Heti ruvettiin hieromaan tuttavuutta heidän kanssansa muutamain heidän kieleensä kuuluvain sanain avulla, mitkä Penellan tunsi, ja muutamilla puheenparsilla, joita he itse olivat valaskalan pyytäjiltä oppineet.

Grönlantilaiset ovat pieniä ja paksuja; heidän pituutensa on harvoin yli neljän jalan ja kymmenen tuuman; ihonsa on punasilpeinen, muoto pyöreä ja otsa matala; musta tukkansa riippuu suorana pitkin selkää; hampaansa ovat turmellut, ja heissä on aine senlaiseen pitaliin, mikä kalaa syövillä kansoilla on omituisena.

Rauta- ja kuparipalaisista, joiden perään ovat sangen halukkaita, nämä ihmisparat tarjosivat karhuntaljoja, merikoiran-nahkoja sekä nahkoja kaikista elävistä, mitkä tavallisesti hylkeen nimeen käsitetään. Jean Cornbutte sai tavattoman halpaan hintaan kaikkia näitä kaluja, jotka tulivat olemaan hänelle suureksi hyödyksi.

Kapteini teki sitte maan-asukkaille ymmärrettäväksi, että hän oli hakemassa erästä haaksirikkounutta alusta, ja kysyi, eikö heillä ollut mitään tietoa semmoisesta. Eräs heistä piirrusti hetikohta lumelle eräänlaisen aluksen ja sanoi, että semmoinen alus kolme kuukautta sitä ennen oli nähty pohjoisessa päin. Myös selitti hän, että suoja-ilma ja jääkenttäin liikkeelle lähtö oli estänyt maan-asukkaat koettamasta saada selkoa aluksesta. Heidän veneensä ovatkin tavattoman keveät eivätkä voi pitää merta semmoisissa tiloissa.

Nämä tiedot, niin vaillinaiset kuin olivatkin, rohkaisivat kuitenkin matruusit yritystä toimeen panemaan ja Jean Cornbutten taivuttamaan heidät mukaansa vielä kappaleen matkaa edemmä jäämerelle.

Ennenkuin lähdettiin Liverpool-saarelta, ostettiin kuusi yhteen valjastettavaa eskimolaista koiraa, jotka kohta perehtyivät laiva-elämään. Priki nosti ankkurinsa elokuun 10 päivänä aamulla ja laski, vinhan viuhkan myödittäessä, pohjoista suuntaa.

Nyt oli tultu pisimpiin vuoden päiviin, eli toisin sanoen, aurinko, joka ei mennyt alas, ennätti tehdä korkeimman lukumäärän ympyröitä, minkä se tekee taivaanrannan päällite.

Tämä yön täydellinen poissa-olo ei kumminkaan tuntunut tukalalta, kun sumu, sade ja lumi peittivät aluksen pimeydellä, yhtä synkällä kuin yön.

Jean Cornbutte, joka oli päättänyt mennä niin pitkälle pohjoiseen kuin taisi, alkoi käydä toimiin terveystilan varjelemisesta. Välikansi suljettiin peräti, ja ainoastaan joka aamu pidettiin huoli ilman muutoksesta. Kamiinit (rauta-uunit) pantiin paikoilleen, ja torvijohdot järjestettiin niin, että antaisivat niin paljon lämmintä kuin mahdollista. Väelle annettiin se neuvo, etteivät pumpulipaidan päällä pitäisi enempää kuin yhden villapaidan ja että pitäisivät nahkatakkinsa tiiviin napitettuina. Muuten ei vielä ruvettu lämmittämään, koska halko- ja sysivarastojen säästäminen varsinaiseksi pakkas-ajaksi oli tähdellinen asia.

Lämpimiä juomia, niinkuin kahvea ja teetä, jaettiin miehille säännöllisesti joka namu ja ilta, ja koska oli varsin hyödyllistä saattaa vuoroitella suolaisen ja tuoreen lihan suhteen, niin käytiin suorsia ampumassa, joita oli kosolta.

Jean Cornbutte ripustutti myöskin ison maston latvaan niinsanotun "vareksen pesän", eli tynnyrin, jonka toinen pohja oli sisään lyöty. Siinä oleskeli tähystäjä alinomaa pitämässä jääkenttiä silmältä.

Kaksi päivää siitä kuin priki oli ulkounut Liverpool-saaren näkyvistä, nousi yhtäkkiä tuima ja kuiva tuuli, tuoden muassaan melkeän kylmän. Muutamia merkkiä alkavasta talvesta jo havaittiin. La Jeune-Hardiella ei ollut silmänräpäystäkään menettää, tie kun kohta oli sille perin salpautuva.

Syyskuun 3 päivänä aamulla saapui La Jeune-Hardie Gaël-Hamken lahden tasalle. Maa piti nyt löytyä kolmen peninkulman päässä alla tuulen. Tämä oli ensi kerta kuin priki pysähtyi jääkentän eteen, jossa ei ollut laisinkaan rakoa mistä olisi sisään purjehtinut ja joka oli ainakin peninkulmaa leveä. Siispä oli välttämätöntä käyttää sahoja, jos mieli päästä jään läpi. Rännin suunta rastikoittiin niin, että virta oli poisviepä lohkotut jääkappaleet. Koko miehistöä käytettiin liki kaksikymmentä tuntia tähän työhön. Miehillä oli kova työ; monesti täytyi heidän mennä veteen vyötäisiä myöten, ja heidän hylkeennahka-saappaansa olivat nyt perin vaillinainen suoja.

Muutoin on näillä korkeilla leveyspykälöillä kaikkinainen ponnistuttava työ hengityksen vaikeuden tähden suorastaan uuvuttavaa, ja vahvinkin on pakoitettuna työtänsä ehtimiseen keskeyttämään.

Viimein ränni saatiin valmiiksi ja priki selville sitä niin kauan viivyttäneestä jäästä.

VI.

Jään-järinä.

Vielä muutamia päiviä oli La Jeune-Hardiella taistelemista tuskallisia vastuksia vastaan. Miehistö teki miltei herkeämättä työtä sahan vieressä, ja monesti oltiin pakoitettuna ruutilla räjähyttämään pois tietä sulkevia vankkoja jääpantoja.

12 päivänä syyskuuta oli meri yhtenä kiintonaisena pintana, ilman lahtia tahi uria, ympäröiten aluksen kaikilta haaroilta, niin ettei sen käynyt eteenpäin meneminen eikä palaaminen. Lämpömäärä oli yhtähyvin yhä edelleen sama ja keskimäärin kuusitoista pykälää jäätökohdan alla. Hetki oli siis läsnä mennä talvimajoihin, niiden kärsimyksiä ja vaaroja kokemaan.

La Jeune-Hardie oli silloin itäisen pituuden 21 pykälän ja pohjoisen leveyden 77 pykälän kohdalla, Gaël-Hamken lahden suulla.

Jean Cornbutte teki nyt ensimäiset valmistuksensa talvenpitoon. Hän koki ensistäkin löytää jonkun lahden, jonka asema suojelisi alusta väkinäisiltä hirmumyrskyiltä ja ankaralta jäiden ajolta. Maa yksistään, jonka piti olla noin kymmenen peninkulman takana länteen päin, voi siinä suhteessa antaa luotettavan suojan, ja hän päätti sentähden tutkia sen.

Syyskuun 12 päivänä lähti hän astumaan, André Vasling, Penellan sekä molemmat matruusit Gradlin ja Turquiette muassa. Itsekullakin oli muassaan kahden päivän ruokavarat, ja he olivat paitsi sitä varustetut puhvelinvuodilla nukkumista varten.

Lumi, jota oli satanut kosolta ja jolla ei vielä ollut hankea, oli heille suureksi esteeksi. Monesti he upposivat vyötäisiä myöten ja taisivat paitsi sitä ainoastaan suurimmalla varovaisuudella vaeltaa eteenpäin, etteivät rakoihin putoaisi. Penellan, joka astui edellä, tunnusteli raudoitetulla sauvallaan tarkoin jokaisen pinnan epätasaisuuden.

Kello viiden aikana aamulla alkoi sumu saeta ja tämän vähäisen matkueen täytyi pysähtyä. Penellan haki jäälohkareen, joka voi suojata heitä tuulelta, ja nautittuansa evästään, yleisen valituksen ohella ettei ollut lämmintä juomaa saatavana, levittivät he lumelle puhvelinvuotansa, kääriytyivät niihin ja panivat kiini toisiinsa lepäämään. Uni saapui kohta näin suurten ponnistusten perästä.

Seuraavana aamuna heräsivät Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa noin yhtä jalkamittaa paksun lumikerroksen alle hautautuneina. Onneksi olivat heidän peräti läpipääsemättömät puhvelinvuotansa suojelleet heitä, ja lumikin oli ollut avullisena heidän ruumiinlämpönsä säilyttämiseen, estämällä sitä ulos säteilemästä.

Jean Cornbutte antoi heti lähdön merkin, ja puolenpäivän aikana havaitsivat he maan, jota ensin oli vähän vaikea eroittaa. Suunnattoman suuria jäämöhkäleitä, muutamat pystysuoraan halenneita, törötti siellä ja täällä: niiden huiput, muodoilleen mitä vaihtelehtavaisimmat ja monenkaltaisimmat, antoivat isomittaisen ja selvän kuvan kiteytymis-ilmiöistä. Lukemattomia vesilintuja pyrähteli lentoon merimiesten lähetessä, ja hylkeet, jotka loikoilivat pitkänään jäällä, katosivat tuota pikaa syvyyteen.

— Eipä tosiaankaan, sanoi Penellan, meiltä tule puuttumaan turkkinahkoja eikä otusta.

— Noiden eläinten luona, vastasi Jean Cornbutte, on kaikesta nähden jo ennen käynyt ihmisiä; muuten ne näissä asumattomissa tienoissa eivät olisi noin arkoja.

— Näillä tienoin ei käy muita kuin grönlantilaisia, sanoi André Vasling.

— Enpä kumminkaan näe ollenkaan jälkiä grönlantilaisista, en yhtään asemapaikan tahi pienimmänkään majan jäännöstä, vastasi Penellan. Ohoi, kapteini, huudahti hän vähän aikaa sen perästä, tulkaa tänne! Minä olen löytänyt maapalan, joka on antava meille oivallisen suojan itäpohjoista vastaan.

— Sinne, lapseni! sanoi Jean Cornbutte.

Hänen kumppalinsa seurasivat häntä, ja kohta olivat kaikki Penellanin luona, joka ei ollut liioitellut. Joksikin korkea niemi pisti mereen, muodostaen rannikkoa vasten koukistumalla sangen tilavan sataman. Muutamia jäälohkareita uiskenteli keskellä, ja vesi, suojeltuna kylmimmiltä tuulilta, ei ollut vielä kokonansa mennyt jäähän.

Tämä paikka oli oivallinen talvimajaksi. Nyt ei muuta puuttunut kuin saada alus sinne. Kuitenkin havaitsi Jean Cornbutte, että lähinen jääkenttä oli melkeän paksu, jonka tähden oli käypä ylen työlääksi, jos ei mahdottomaksi, jystää kanava prikin siirtämistä varten määräpaikkaansa. Joku toinen lahti oli siis löydettävä; mutta turhaan Jean Cornbutte siinä mielessä loi silmänsä pohjoiseen päin. Rannikko oli melkeän pitkältä suora ja jyrkkä, ja toisella puolen äskenmainittua nientä oli se suorastaan alttiina pohjoisille tuulille. Nämä vastukset tekivät tämän muutoin niin pelkäämättömän kapteinin alakuloiseksi, sitä enemmin kuin André Vasling, vastaansanomattomiin syihin nojaten, näytti kuinka arveluttavaa heidän tilansa oli. Penellanilla oli täysi työ pysymästä vakuutuksessaan, että kaikki yhä edelleen tapahtui parhain päin.

Muuta neuvoa ei siis ollut kuin hakea vuorten eteläiseltä rannalta talvimaja prikille. Se oli sama kuin lähteä tuolle vaivaloiselle matkustukselle jääpantain läpi, jälleen takaisin; mutta muuta neuvoa ei ollut. Tämä pienoinen matkue lähti nyt jälleen laivalle ja astui ravakasti, sillä eväs alkoi loppua. Jean Cornbutte koki matkalla löytää jotakin vähäistä uraa tahi vaan railoakaan, jota kävisi kanavaksi laajentaminen. Mutta hukkaan.

Illan puoleen saapuivat he entiselle yöpaikalleen. Päivä oli ollut lunta satamaton, ja he taisivat vielä eroittaa, missä olivat maanneet. Kaikki oli siis valmiina yösijaksi ja he panivat pitkäkseen puhvelinvuodillensa.

Penellan, vihoissaan siitä että löytöretkensä oli niin huonosti päättynyt, nukkui levottomasti ja heräili tuontuostakin. Muutamalla semmoisella hetkellä tarkistui hänen huomionsa erääsen juminaan. Hän kuunteli tarkasti tätä juminaa, joka tuntui hänestä niin kummalliselta, että herätti Jean Cornbutten.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi Cornbutte, joka merimiehen tavan mukaan heräsi yhtä ripeänä ymmärryksen kuin ruumiin puolesta.

— Kuunnelkaapa, kapteini! vastasi Penellan. Ääni koveni tuntuvalla väkinäisyydellä.

— Voisiko se olla ukkosta tällä korkealla leveyskohdalla? sanoi Jean Cornbutte nousten jaloilleen.

— Luultavasti kohta saamme tekemistä lauman kanssa valkeita karhuja! vastasi Penellan.

— Tuhannen tulimmaista! mutta emmehän vielä ole nähneet niitä.

— Vähää ennemmin tahi vähää myöhemmin, vastasi Penellan, taidamme odottaa heitä tänne. Ottakaamme siis heidät ensi alusta alkain hyvästi vastaan.

Penellan, tussarilla varustettuna, kiipesi varovasti heitä suojaavalle jääröykkiölle. Mutta yö oli pimeä ja taivas pilvessä, eikä voinut hän mitään havaita. Uusi tapaus sai hänen kumminkin kohta uskomaan, että syy juminaan ei ollutkaan etsittävänä heidän likimmässä ympäristössään. Samoin kuin Jean Cornbutte oli hän kauhistuksekseen huomannut, että syy juminaan, joka oli niin ankara, että heidän kumppalinsa heräsivät siitä, oli etsittävänä heidän jalkainsa alla.

Uudenlaatuinen vaara siis uhkasi heitä. Jyryn ohessa, joka toisinaan oli kuin ukkosen paukkumista, nähtiin jään aivan selvästi aaltoilevan. Pari matruusia menettivät tasapainonsa ja kaatuivat.

— Pitäkää varanne! huusi Penellan. Tulkaa tänne ylös!

— Me tulemme! kuului vastaus,

— Turquiette! Gradlin! Missä olette?

— Täällä olen minä, vastasi Turquiette, pudistellen lunta päällänsä.

— Tännepäin, Vasling! huusi Jean Cornbutte perämiehelleen. Entäs Gradlin?

— Täällä olen, kapteini!… Mutta me olemme hukassa! huusi Gradlin kauhistuksella.

— Emme millään muotoa! vastasi Penellan. Kentiesi olemme pelastuneet.

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, ennenkuin hirvittävä räiske kuului. Jääkenttä särkyi kokonansa ja merimiesten täytyi koukata heidän vierellään väikkyvään jääharkkoon kiini. Jos Penellan ei olisi heitä varoittanut, he olisivat olleet sangen vaarallisessa tilassa, sillä jään-järistys oli tapahtunut. Jäälakeudet olivat nostaneet ankkurinsa, kuten merimiesten on tapa sanoa. Tätä liikuntoa kesti lähes kolme minuutia, ja peljättävä oli, että juopa avautuisi juuri näiden onnettomain merimiesten jalkain alla. He odottivatkin päivää sanomattomassa tuskassa, he kun eivät tainneet hengen vaaralta askeltakaan astua, vaan olivat pakoitetut pitkää pituuttansa makaamaan, etteivät mereen suistuisi.

Auringon ensimäiset säteet näyttivät heille näyn, perin toisenlaisen, kuin mikä heillä edellisenä päivänä oli ollut. Se avara jääkenttä, joka silloin oli ollut yhtenä ainoana silmänkantamattomana pintana, oli nyt pirstottuna tuhansiksi erilaisiksi palasiksi, ja aallot olivat, jonkun meren-alaisen voiman kohottamina, viskanneet pois sen paksun peitteen, mikä niitä kahlehti.

Alus johtui Jean Cornbuttelle ensiksi mieleen.

Priki-parkaani! puhkesi hän sanomaan. Tottapa se on hukassa.

Mitä synkein epätoivo alkoi nyt kuvastua kaikkein kasvoihin. Aluksen hukka ennusti heille välttämätöntä, kohta lähestyvää kuolemata.

— Uskallusta, ystäväni! sanoi kuitenkin Penellan. Ajatelkaa toki, että tämän yön jäänjäristys on avannut meille tien jäiden läpi, niin että estymättä voimme viedä prikin talvimajoille. Katsokaapa tuonne! Enpä pety! Katsokaapa, tuolla on La Jeune-Hardie, peninkulmaa likempänä meitä kuin ennen!

Kaikki hyökäsivät sinne päin, ja osaksi niin varomattomasti, että Turquiette luiskahti erääsen railoon ja olisi välttämättömästi hukkunut, ellei Jean Cornbutte olis saanut häntä päähineestä kiini, niin että Turquiette pääsi siitä ainoastaan kylmällä kylvyllä.

Mutta prikipä heilasikin avoimessa vedessä kahden peninkulman päässä tuulen puolella heistä. Vaivain perästä, joita on työläs uskoa, onnistui tämän pienen joukon päästä siihen. Se oli hyvässä tallessa, paitsi että jäälohot olivat särkeneet ruorin, joka oli jäänyt poisnostamatta.

VII.

Meno talvimajoihin.

Penellan oli vielä kerran ollut oikeassa: kaikki oli tapahtunut heidän paraaksensa, ja tämä jään puhkeaminen oli avannut alukselle tien aina lahteen asti. Merimiehillä ei ollut muuta tehtävänä, kuin taitavasti käyttää virtaa hyväksensä, niin että välttivät yhteensattumusta jääteleihin.

19 päivänä syyskuuta priki viimein asetettiin talvimajoilleen kahden kaapelipituuden päähän maasta ja hyvälle ankkuripohjalle. Jo päivällä jälkeen oli jäätä syntynyt rungon ympärille ja se kesti kohta kävelläkin, niin että päästiin suoraan yhteyteen maan kanssa.

Jäämeren kulkijain tavan mukaan taklaasi sai jäädä siihen tilaan missä se oli; purjeet käärittiin huolellisesti ja peitettiin pressenningillä (tervavaatteella), ja vareksen pesä jäi paikalleen, osaksi että voitaisiin tehdä vaarinottoja kaukaisille paikoille ja osaksi että kulkijoita huomautettaisiin prikiin.

Aurinko tuskin enää nousi taivaanrannan yli. Sitte kesäisen päivänseisauksen olivat sen tekemät piirit pienenneet pienenemistään, ja kohta oli se kokonansa katoava.

Laivaväki kiirehti valmistuksiaan tekemään. Penellan oli siinä johtavana henkenä. Jää aluksen ympärillä oli jo melkeän paksu, ja peljättävä oli, että se tulisi vahingoksi asti puristamaan alusta; mutta Penellan odotti, kunnes jää kulkujäiden alinomaisesta sinne tunkeilemisesta oli ennättänyt tulla noin kaksikymmentä jalkamittaa paksuksi. Silloin hakkautti hän sen ympärinsä rungon alta auki, niin että alus seisoi kuin sen omain muotojen mukaan tehdyssä tokassa ja täydellisesti varjeltuna kaikesta jään ahdistuksesta.

Lopuksi rakensivat matruusit pastingin korkeudelle viittä tahi kuutta jalkaa korkean lumimuurin, josta ennen pitkää tuli kova kuin kallio. Tämä suoja esti lämpöä säteilemällä katoamasta. Purjevaatteesta tehty, nahoilla peitetty ja hengenpitävästi tiheä teltta levitettiin koko kannen pituudelle, joten siitä tuli eräänlainen kävelypaikka laivaväelle.

Niinikään tehtiin maalle makasiini lumesta, johon semmoiset kapineet siirrettiin, jotka olivat haittana laivassa. Kaikki hyttien väliseinät revittiin pois, että saataisiin yksi ainoa keulasta perään ulottuva huone. Tämmöinen huone oli melkoista helpompi saada lämpimäksi, koska jäällä ja nuoskeudella ei ollut niin monta nurkkaa kiini puneutuaksensa ja paitsi sitä puhtaan ilman saantiksi kävi helpommin niinsanotulla keulapurjeella.

Itsekukin osoitti kovalle ottavaa ahkeruuttaa näissä erilaisissa valmistuksissa, jonka tähden ne jo syyskuun 25 päivänä olivat loppuun saatetut. André Vasling ei ollut näyttänyt vähintä kykyä käytännöllisesti ja tarkoituksen mukaisesti järjestämään mitä tarvittiin. Erittäinkin osoitti hän suurta intoa sekautumaan kaikkeen mikä Mariata koski, ja jos tämä, joka ei muuta ajatellut kuin Louisiaan, ei sitä huomannut, niin kylläpä Jean Cornbutte kohta hoksasi, miten asia oli. Hän puhui siitä Penellanille ja muisti nyt monta asianhaaraa, jotka selittivät hänen perämiehensä tarkoitukset. André Vasling rakasti Mariata ja aikoi anoa häntä hänen enoltaan, kun tultaisiin siihen asti, ettei epäilystä enää olisi haaksirikkouneiden kuolemasta; sitte he pala'aisivat Dunkerqueen ja André Vasling naisi tämän rikkaan ja kauniin tytön, joka paitsi sitä oli Jean Cornbutten ainoa perillinen.

André Vasling ei kumminkaan malttanut taitavasti ja varuisasti menetellä. Hän oli monta kertaa selittänyt kuulustelmukset haaksirikkoutuneista hyödyttömiksi, mutta väitöksensä olivat miltei yhtä usein tulleet kumotuiksi jollakin uudella todistuksella, minkä Penellan lystikseen lateli hänen silmäinsä eteen.

Hän inhostuikin sydämen pohjasta kunnollista Penellania, joka siinä suhteessa ei jäänyt hänelle mitään velkaa. Ainoastaan yhtä asiata Penellan pelkäsi, että André Vasling näetsen saattaisi aikaan pahaa sopua laivaväen kesken, ja hän kehoitti sen tähden Jean Cornbuttea pitämään häntä silmällä ja antamaan hänelle ainoastaan kierteleviä vastauksia.

Kun valmistukset talvehtimiseen olivat päätetyt, kävi kapteini erinäisiin toimiin miehistön terveyttä varjellaksensa. Väelle oli annettu käsky joka aamu tuulettaa ruoma ja huolellisesti pyhkiä kosteus sisäpuolelta seiniä. Aamuin ja illoin jaettiin lämmintä teetä ja kahvea, jotka ovat paraita sydämen lämmittäjiä kovassa pakkasessa. Laivaväki oli sitte vielä jaettuna erinäisiin jahtikuntiin, joiden velvollisuutena oli, niin paljon kuin mahdollista, hankkia laivalle jotakin tuoretta.

Jokaisen piti sitte vielä ryhtyä johonkin terveelliseen työhön eikä antauta ulko-ilman alttiiksi liikkeellä olematta, koska 30:nen pykälän pakkasessa jäsen yhtäkkiä voi köntistyä. Jos kumminkin semmoinen kova onni sattuisi, neuvottiin heitä hieromaan paleltunutta paikkaa lumella, joka siinä tapauksessa on ainoa lääke.

Penellan puollusti niinikään kylmän kylvyn käyttämistä joka aamu. Vaadittiinpa jonkinmoista rohkeutta lumeen alastonna heittäymiseen, josta sydän oli miltei köntistyä, mutta Penellan antoi esimerkin, jota Maria ei ollut viimeinen seuraamaan.

Jean Cornbutte ei unhottanut lukemistakaan eikä yhteisiä hartauden harjoituksia, sijaa kun ei käynytkään sydämessä epätoivolle tahi ikävälle jättäminen.

Tuo alinomaa pimeä taivas täytti sielun synkeydellä. Pieksevät lumituiskut lisäsivät jokapäiväistä tukaluutta. Aurinko oli kohta jäähyvästin ottava. Jos eivät lumipilvet alinomaa olis olleet kokoontuneina matkustajaimme päiden päällä, niin heillä olisi voinut olla iloa kuusta, joka sanan varsinaisessa merkityksessä oli oleva heidän aurinkonsa tänä pitkänä pohjois-yönä; mutta niin kauan kuin tuuli oli idästä, ei luntakaan tulemasta herjennyt. Joka aamu oli väellä lumi kannelta lakaistavana ja portaat lumeen uudestaan tehtävinä, että jäälle päästäisiin. Tämä kävi varsin mutkattomalla tavalla: heti kuin pykälä oli tehty, kaadettiin vähän vettä päälle ja pinta jäätyi silmänräpäyksessä.

Penellan hakkautti myöskin reiän jäähän, ei kauas aluksesta. Joka päivä otettiin pinnalle syntynyt uusi riite pois, ja vesi, joka nostettiin kappaletta syvemmältä, ei ollut niin kylmää kuin pinnalla.

Kaikkia näitä valmistuksia kesti kolmen viikon paikoille. Nyt nousi kysymys, eikö tiedustelemuksia laajennettaisi. Alus oli nyt kuudeksi tahi seitsemäksi kuukaudeksi kiini suljettuna, ja vasta ensituleva suoja-ilma voi sille avata tien jäiden läpi. Olipa sen tähden täytymys käyttää tätä pakollista liikkumattomuutta tiedustelemuksiin pohjoiseen päin.

VIII.

Löytötuumia.

Lokakuun 9 päivänä piti Jean Cornbutte neuvoittelun määrätäksensä tulevain retkeilemisten luonnoksen, ja että edesvastauksen tunto lisäisi itsekurikin intoa ja uskallusta, kutsuttiin koko miehistö saapuville. Kartta kädessä antoi hän tarkan selityksen asemasta.

Grönlannin itäinen rannikko menee suoraa pohjoista suuntaa. Merenkulkijain löytöjen nojalla on tämän rannikon rajat saatu ihan tarkalleen määrätyiksi. Niiden 500:n peninkulman pinnalla, mitkä eroittavat Grönlannin Huippuvuorista, ei ole maata tähän asti löydetty. Yksi ainoa saari, Shannon-saari, on 100:n peninkulman etäisyydellä pohjaan päin Gaël-Hamken lahdesta, missä La Jeune-Hardie piti talvea.

Jos siis kaiken todenmukaisuuden mukaan se norjalainen alus oli ajellut tätä suuntaa, ja jos se ei ollut päässyt Shannon-saareen, niin tottapa Louis Cornbutte ja haaksirikkoutuneet tällä saarella olivat turvapaikkaa talveksi etsineet.

Tämä mielipide sai vastoin André Vaslingin väitöksiä vallan, ja nyt päätettiin suunnata tiedustelemukset Shannon-saarta kohti.

Valmistukset tehtiin hetikohta. Norjassa olivat he varustaneet itsensä reellä sitä erittäin tarkoituksenmukaista laatua, jota eskimolaiset käyttävät. Se oli kahtatoista jalkaa pitkä ja neljää leveä, ja siihen mahtui siis varoja useiksi viikoiksi, jos niin tarvittiin. Fidèle Misonne rupesi heti panemaan sitä kuntoon ja teki työtänsä lumimakasiinissa, johon hänen työ-aseensa oli siirretty. Ensi kerran käytettiin nyt kaoliinia tässä makasiinissa, nyt kun oli niin kylmä, että työnteko muuten oli ihan mahdotonta. Kaoliinin torvi meni erään sivuseinän kautta lumeen tehdystä reiästä ulos; mutta suuri haitta oli seurauksena tästä laitoksesta, sillä torvessa kulkeva lämmin sulatti lumen, niin että reikä melkoisesti laajeni. Jean Cornbutte keksi nyt sen keinon että ympäröi torven siltä paikalta teräslankakankaalla, jolla on se ominaisuus että estää lämpimän menemästä pois, ja se onnistui täydellisesti.

Misonnen rekeä valmistellessa toimitti Penellan, Marian avulla, toisia vaatekertoja matkalle. Hylkeennahkasaappaita oli onneksi suuri lukumäärä. Jean Cornbutte ja André Vasling pitivät huolta eväästä; he ottivat laivasta vähäisen nassakan väkiviinaa kanneltavan uunin lämmitysaineeksi, tarpeeksi asti kahvea ja teetä, jonka ohessa laatikko korppuja, kaksisataa naulaa pemmikania ja muutamat pulloset paloviinaa täydellisentivät evästyksen. Linnun-ajon arveltiin joka päivä antavan tuoreita varoja. Joku määrä ruutia ositeltiin pikku pusseihin. Yksi kompassi, yksi sekstanti ja yksi kiikari pakattiin niin sisään, että olisivat varjellut loukkauksista.

Lokakuun 11 päivänä aurinko ei tullut näkyviin taivaanrannalta. Lamppua täytyi alinomaa pitää palamassa miehistön ruumassa. Aikaa ei ollut hukata, tiedustelemusten täytyi alkaa, ja katsopas tästä minkä tähden:

Tammikuulla oli pakkanen käypä semmoiseksi, ettei olisi mahdollista kellekään astua ulos ovesta ilman hengen vaaratta. Vähintään kahtena kuukautena olisi laivaväki tuomittuna täydelliseen sulkeesen; sitte olisi vähitellen suojailma tuleva, jota tulisi kestämään siihen asti, että laivan pitäisi eritä jäistä. Tämä suoja-ilma tulisi olemaan ehdotonna esteenä kaikille kulkuretkille. Siihen tulisi lisäksi, että joskin Louis Cornbutte ja sen matkatoverit vielä olisivat hengissä, he todenmukaisesti eivät kestäisi pohjanperäisen talven vaivaloisuuksia. He olivat siis sitä ennen pelastettavat taikka myös olivat kaikki toiveet siksensä heitettävät.

André Vasling tiesi tämän yhtä hyvästi kuin joku toinenkin ja päätti sen tähden rakentaa kaikkia mahdollisia esteitä tätä retkeä vastaan.

Matkan valmistukset olivat päätetyt lokakuun 20 päivänä. Puuttui vaan että osan ottajat retkeen valittiin. Nuorta tyttöä ei saanut jättää ilman Jean Cornbutten tahi Penellanin suojeluksetta. Mutta näistä molemmista ei voitu kumpaakaan ilman toimeen tulla.

Kysymyksenä oli nyt, voisiko Maria kestää semmoisen retken vaivaloisuudet. Tähän asti oli hän kestänyt kovia koetuksia kunnialla, hän kun oli kestyttynyt tyttö ja lapsuudestaan oli tottunut meri-elämään, ja Penellan piti uskottavana, että hän yhtä hyvin kuin miehet kestäisi taistelun pohjoisen meren vaaroja ja sen peljättävää ilmanlaatua vastaan.

Siis päätettiin, pitkään keskusteltua, että tämän nuoren tytön piti lähteä mukaan, ja että, jos tarve niin vaatisi, paikka olisi pidettävä häntä varten reessä, joka sen vuoksi varustettiin pienoisella, hengenpitävästi suljetulla päällysrakennuksella. Maria itse oli tästä päätöksestä hyvin iloissaan, koska hänelle olisi käynyt sangen raskaaksi erota molemmista suojelijoistansa.

Matkueesen kuuluivat siis seuraavat henkilöt: Maria, Jean Cornbutte, Penellan, André Vasling, Aupic ja Fidèle Misonne. Alain Turquiette jäi, sen erityisen käskyn kanssa että pitäisi prikistä huolen, laivaan, johon paitsi häntä Gervique ja Gradlin jäivät. Kaikenlaisia varoja pantiin vielä lisää mukaan; taitaaksensa näetsen ulottaa matkustuksen niin kauas pohjoiseen kuin mahdollista oli Jean Cornbutte päättänyt joka seitsemännellä tahi kahdeksannella päiväyksellä kaivaa alas ruokavaroja paluumatkalle. Heti kuin reki oli valmiiksi saatu, ruvettiin kuormaa panemaan, jonka tehtyä se peitettiin puhvelinvuodilla. Koko kuorma tuli painamaan 100:n naulan paikoille, mitkä viisi eteen valjastettua koiraa ilman vaivatta voivat jäällä vetää.

Lokakuun 22 päivänä tapahtui, kuten kapteini oli ennustanut, äkkinäinen ilman muutos. Taivas seestyi, tähdet loistivat erinomaisella kirkkaudella, ja kuu nousi taivaanrannan päälle viipymään siellä lähinnä seuraavat viisikymmentä päivää. Elävä hopea lämpömittarissa aleni 25:n pykälän kohdalle alemma jäätökohtaa.

Lähtö määrättiin seuraavaksi aamuksi.

IX.

Lumihuone.

Lokakuun 23 päivänä kello 11 aikana aamupäivästä lähti matkue liikkeelle kauniilla kuutamolla. Toimenpiteisin oli käyty, niin että matkustusta, jos niin tarvittiin, taittiin pitkittää joksikin kauan. Jean Cornbutte pani kurssin pohjoista kohti, seuraten rannikkoa. Jalat eivät tehneet jälkiä jäätyneellä lumella. Menon suunta määrättiin joistakin ylhäälle pistävistä esineistä, milloin huippuisesta kalliosta, milloin isosta jääkentälle temmatusta jäämöhkäleestä.

Viisitoista peninkulmaa vaellettua tehtiin seisahus, ja Penellan valmisti yösijat. Teltta levitettiin niin, että jäämöhkäle oli suojana tuulen puolella. Marialla ei ollut kovin paljon kiusaa kovasta pakkasesta, sillä onneksi oli tuuli heikennyt ja pakkanen samalla käynyt vähemmin läpitunkevaksi. Mutta monta kertaa oli tämän nuoren tytön täytynyt nousta reestä pois, ettei jäsenten puutumus olis estänyt veren kulkua. Muuten hänen vähäinen hyttinsä, jonka Penellan oli turkkinahoilla peittänyt, tarjosi kaiken mahdollisen mukavuuden. Yön eli, oikeammin sanoen, levon ajan tultua kannettiin tämä pieni hytti teltan alle, jossa se oli tytöllä makuukammiona. Iltaiseksi oli tuoretta lihaa, pemmikania ja lämmintä teetä. Estääksensä vaarallista keripukkia antoi Jean Cornbutte jokaisen saada muutamia noppia sitruunin mehua. Sitte antoivat he itsensä Jumalan huostaan ja vaipuivat unen helmoihin. Kahdeksan tuntia nukuttua astui kukin paikalleen matkueessa, ja runsaan aamuisen syötyä alkoi marssinta jälleen. Korkea hanki teki että koirat helposti vetivät rekeä, ja miesten oli toisinaan työläskin pysyä niissä.

Mutta yksi paha, joka pian oli saattava useimmat merimiehet koviin kärsimisiin, oli silmäin huikeneminen. Ensiksi alkoivat Aupic ja Misonne tuntea kipua silmissään. Kuunvalo, joka heijastui noilta äärettömiltä valkoisilta lakeilta, tulehdutti silmät ja tuotti tuskan miltei mahdottoman kärsiä.

Myös havaittiin eräs toisenlainen merkillinen valon taittumisen vaikutus. Toisinaan tapahtui kävellessä, että juuri kuin luuli laskevansa jalkansa jollekin töyrypaikalle, se painui alas vastusta tapaamatta, josta tuontuostakin kuperkeikkoja, vaikka toki ei vaarallisia, oli seurauksena. Penellan löi asian leikiksi, mutta varoitti yhtähyvin jokaista ottamasta askelta ennenkuin sauvalla oli tunnustellut eteensä.

Marraskuun 1 päivänä, kymmenen päivää matkaanlähdön jälkeen, oli matkue tullut 50 peninkulmaa edemmä pohjoiseen päin. Itsekutakin alkoi ylenpuolinen väsymys vaivata. Jean Cornbuttella oli hirmuinen tuska silmätaudista ja hänen näkövoimansa oli tuntuvasti vähennyt. Aupic ja Fidèle Misonne eivät arvanneet eteensä hamuilematta astua, kun heidän punertuneet ja ajettuneet silmänsä olivat ikäänkuin poltetut tuolla huikaisevalla heijastuksella. Maria oli onnekseen välttänyt nämä haitat istumalla pienessä hytissään, jossa hän oleskeli niin paljon kuin mahdollista, Penellan, lannistumattoman rohkeutensa kannattamana, kesti kaikki vaivat. Joka muuten paraiten piti puolensa ja jolle pakkanen ja silmätauti eivät näyttäneet mitään voivan, oli André Vasling. Rautainen ruumiinsa oli luotu semmoisiin vaivaloisuuksiin, ja häntä näytti tavallaan huvittavan nähdä, kuinka vankimmatkin miehet alkoivat käydä alakuloisiksi, ja hän alkoi aavistaa, että kohta puhallettaisiin paluusen.

Ja niinpä päätettiinkin marraskuun 1 päivänä yleisen voipumuksen tähden levähtää päivä tahi pari.

Leväyspaikan valittua alettiin majaa valmistella paraiten kuin taittiin. Huone oli laitettava lumesta niin, että sillä oli tukena joku ulkoneva kallioniemi. Fidèle Misonne suunnitteli hetikohta alusviivat, jotka olivat viittätoista jalkaa pitkät ja viittä jalkaa leveät. Penellan, Aupic ja Misonne lohkoivat leveillä puukoillaan isoja jäälohkareita, jotka he sitte latoivat seiniksi niinkuin muurari latoo kivet muuriksi. Kohta oli perämuuri kohonnut viiden jalan korkuiseksi ja joka paikasta pian yhtä paksuksi; rakennus-aineita, näetsen, ei puuttunut, ja tähdellistä oli, että rakennuksesta tuli tarpeeksi vankka, että kestäisi muutamia päiviä. Muurit olivat, liki kahdeksan tuntia työskenneltyä, valmiit; eteläsivulla oli ulosmentävä, ja telttapalttina pingoitettiin noiden neljän muurin yli, jota paitsi siitä ylijäänyt kappale laskettiin ovireiän eteen, joka täten tuli kätköön. Nyt ei muuta puuttunut kuin peittää koko laitos isoilla jäälohoilla, joita pantiin katoksi tälle väli-aikaiselle rakennukselle.

Kolme tuntia kovaa työtä tehtyä oli kaikkityyni valmiina, ja itsekukin turvautui majaan, väsyneenä ja alakuloisena. Jean Cornbutte oli siihen määrään voipunut, että tuskin kykeni askelta astumaan, ja André Vasling arvasi niin hyvästi käyttää hänen heikkoutensa hyväkseen, että viekoitteli hänen lupaamaan, ettei enää jatkaisi tiedustelemuksia näissä hirmuisissa autioissa.

Penellan tuskin enää tiesikään, minnepäin kääntyisi. Hän katsoi kelvottomaksi ja häpeälliseksi jättää toverinsa, epäluulojen nojalla joilla kenties ei perustusta ollut. Hän kokikin kaikin tavoin painaa niitä alas, ehkä turhaan.

Vaikka paluu jo oli päätetty, oli levon tarve kuitenkin niin suuri, että kolmen päivän kuluessa ei tehty mitään valmistuksia matkalle.

Marraskuun 4 päivänä rupesi Jean Cornbutte erääsen paikkaan rannalla kaivamaan ruokavaroja, jotka eivät olleet tarpeesen. Merkki pystytettiin paikalle sitä tuskin uskottavaa tapausta varten, että uusia tiedustelemuksia tulisi tehtäväksi tälle suunnalle. Sinne mennessä oli, kuten edellä mainittiin, samanlaisia kätköjä tehty pitkin matkaa, määrätyn matkan päähän toisistaan, joten heillä oli ruokavaroja paluumatkalle, tarvitsematta niitä reessä kuljettaa.

Lähtö määrättiin marraskuun 5 päiväksi kello 10 ajaksi aamupäivällä. Syvä alakuloisuus vallitsi tässä pienessä seurassa. Maria tuskin voi pidättää kyyneleitään, nähdessään enonsa noin nulomielisenä. Mitkä kärsimiset ja vaivat, eikä miksikään hyväksi! Kuinka paljon hukattua työtä!

Penellan nurpeili ja ynsisteli; hän ei huolinut koko maailmasta ja purki joka tilaisuudessa tovereilleen vihojaan heidän huonoudestaan ja kelvottomuudestaan. He olivat, sanoi hän, arkamaisempia ja vennompia kuin Maria, joka olisi kyennyt menemään vaikka maailman ääreen antamatta valitusta kuulua.

André Vasling ei saattanut salata iloansa, minkä tunsi tästä asiain käännöksestä. Hän osoitti tälle nuorelle tytölle entistä ahkerampaa huomaavaisuutta, saattipa hänen toivomaan uusiakin tiedustelemuksia talven kuluttua. Hän tiesi hyvin kyllä niiden silloin olevan myöhään tulleita.

X.

Elävältä haudatut.

Illalla ennen lähtöä, iltaiselle ruvetessa, oli Penellan halkomassa tyhjiä laatikoita tuli-astian alle pistettäviksi, kun äkki-arvaamatta tunsi sakeasta savusta miltei tukehtuvansa. Samassa silmänräpäyksessä tärähti lumihuone liitoksilleen ikäänkuin maanjäristyksestä. Jokainen kiljahti kauhistuksesta ja Penellan suhkaisi ulos.

Siellä valliisi pilkkoinen pimeä. Hirmuinen myrsky raivosi. Lumi tuprusi tavattoman ankarasti, ja pakkanen oli niin kova, että Penellan tunsi kätensä paleltuvan. Hänen täytyi taas mennä sisään, sitä ennen kätensä lumella hierottuansa.

— Meillä on ankara myrsky, sanoi hän. Suokoon Jumala, että huoneemme kestäisi, sillä jos raju-ilma sen hävittää, niin olemme hukassa.

Myrskynpuuskain ilmassa raivotessa tuntui hirvittävä ryske kylmettyneen maan alla. Jäälohkareita kiiteli sinne ja tänne ja räiskien murskautui toisiaan vasten. Tuuli vonkui niin ankarasti, että toisinaan tuntui kuin koko huone pyyhkäistäisiin paikaltansa. Phosphoroitsevia (valkimoitsevia) loisteita, selittämättömiä näillä leveysmitoilla, välähteli lumituprujen läpi.

— Maria, Maria! huusi Penellan, tarttuen tätä nuorta tyttöä käsistä kiini.

— Olemmepa kauniisti ulkona! sanoi Fidèle Misonne.

— Ja tiesi Jumala, pääsemmekö täältä hengissä! lisäsi Aupic.

— Lähtekäämme tästä lumihuoneesta! sanoi André Vasling.

— Se on mahdotonta, vastasi Penellan. Pakkanen tuolla ulkona on hirmuinen, jota vastoin meidän täällä sisällä kenties onnistuu suojella itsemme sitä vastaan.

— Annapas lämpömittari! sanoi André Vasling.

Aupic antoi hänelle lämpömittarin, joka ovireiällä osoitti 10 pykälää jäätökohdan alla, vaikka valkea oli viritettynä. André Vasling kohautti ovireiällä olevaa telttapalttinaa, mutta pudotti sen jälleen alas, ettei tuulen häntä vastaan ajamat, häntä vastaan raehtivat jääkappaleet häntä rikki piekseisi.

— Entäs nyt, h:ra Vasling, sanoi Penellan, vieläkö nytkin tahdotte mennä ulos? Tottapa jo nähnette, että täällä olemme paraiten turvatut?

— Olemmepa vainenkin, lisäsi Jean Cornbutte, ja meidän täytyy ponnistaa kaikki voimamme koettaaksemme lujentaa huonettamme sisäpuolelta.

— Onpa vieläkin muuan vaara, mikä meitä uhkaa, sanoi André Vasling.

— Mikä se olisi? kysyi Jean Cornbutte.

— Että myrsky särkee jään, jolla olemme, samaten kuin se on särkenyt jäälohkareet niemellä, ja että siis joko ajaudumme merelle tahi hukumme.

— Se näyttää minusta mahdottomalta, vastasi Penellan, kun pakkanen on niin kova, että kaikki vetelät pinnat välttämättömästi jäätyvät. Katsokaammepa mitä lämpömittari osoittaa.

Hän pisti kätensä ulos ovireiästä ja jätti lämpömittarin vähäksi ajaksi lumeen. Sisään otettuna osoitti se 32 pykälää jäätökohdan alla.

— Kaksineljättä pykälää! Tämä on kovin pakkanen mikä meillä on ollut.

— Vielä kuusi pykälää, lisäsi André Vasling, niin elävä hopea jähmettyy!

Tuskallinen äänettömyys seurasi tätä muistutusta.

Kello 8 aikana aamulla teki Penellan vielä yrityksen mennä tilaa tutkimaan. Paitsi sitä oli välttämätöntä toimittaa ulosmenoa savulle, jonka tuuli tuontuostakin ajoi tupaan takaisin. Hän pani vaatteensa huolellisesti nappiin, sitoi päähineen pään ympäri nenäliinan avulla ja niin veti telttapalttinan ovelta pois.

Aukko oli kokonansa lumella tukittuna. Penellan otti raudoitetun sauvansa ja survasi sen siihen, mutta verensä jähmettyi kauhusta, kun hän tunsi, että kärki ei ollutkaan irtaalla vaan vastasi johonkin lujaan kappaleeseen.

— Cornbutte! sanoi hän lähenevälle kapteinille, me olemme elävältä haudatut.

— Mitä sanot? huudahti Jean Cornbutte.

— Minä sanon, että lunta on ajanut päällemme ja ympärillemme, ja että siis olemme elävältä haudatut.

— Meidän täytyy koettaa päästä lumen läpi, vastasi kapteini.

Nämä molemmat ystävät kävivät yhdessä tuohon aukkoa tukkivaan esteesen käsiksi, mutta eivätpä voineet sille mitään. Lumi oli kylmäytynyt jäämöhkäleeksi, joka oli enemmän kuin viittä jalkaa paksu ja yhtenä röykkönä huoneen kanssa.

Jean Cornbutte ei voinut olla huutoa päästämättä, josta Misonne ja André Vasling heräsivät. Kirous puhkesi Vaslingin huulilta ja kasvonsa lihakset vääristyivät.

Samassa tunki savua vielä paksummalta takaisin, sillä kun nyt ei ollut ulosmenoa laisinkaan.

— Lempo niinkin! huudahti Misonne. Kamiinin torvi on jäästä tukkeutunut.'

Penellan otti taas sauvansa ja mursi putken hajalle, sittekuin sitä ennen oli viskannut lunta hiilokselle, sen sammuttaaksensa, josta nousi niin vahvalta savua, että tuskin voi nähdä lampun liekin. Sitte koetti hän sauvalla saada reikää auki, mutta tapasi ainoastaan jääkallion.

Nyt ei muu auttanut kuin odottaa hirmuista loppua, mutta sen edellä tuskallista tukehtumista. Savu, joka tunki näiden onnettomain kurkkuihin, tuotti tuskan, jota oli mahdoton kauan kärsiä, ja kohta oli heiltä ilmaakin puuttuva.

Maria tuli nyt ulos pienestä hytistään, ja hänen läsnäolonsa, joka saatti Jean Cornbutten epätoivoon, sitä vastoin vähin rohkaisi Penellania. Hänestä tuntui mahdottomalta, että tämä lapsiraukka olisi tuomittu näin hirmuiseen kuolemaan.

— Vain niin! sanoi tämä nuori tyttö, te olette panneet kovin paljon sysiä kamiiniin. Huone on täynnä savua.

— Niin … niinpä kyllä! … änkytti Penellan.

— Sen huomaan, jatkoi Maria, sillä täällä ei ole ollenkaan kylmä, onpa kotvan aikaa ollut liian lämminkin.

Ei kukaan rohjennut sanoa hänelle kuinka asianlaita oikeastaan oli.

— Kas niin, Maria! sanoi Penellan pakollisella mielenmaltilla, auttakaa meitä nyt saamaan aamuinen valmiiksi. Nyt on kovin kylmä mennä ulos. Kas tuolla on tuli-astia, täällä on väkiviinaa ja täällä kahvea. Me muut otamme vähän pemmikania, koska tuo hiiden myrsky estää meidät otusta ampumasta.

Nämä sanat näyttivät tekevän tarkoitetun vaikutuksen.

— Syökäämme hetikohta, lisäsi Penellan, ja sitte katsokaamme mitenkä täältä ulos pääsemme.

Penellan teki samalla niinkuin oli sanonut ja ahmasi ruoka-osuutensa. Toverinsa noudattivat esimerkkiä ja saivat lopuksi kupillisen lämmintä kahvea, joka näytti panevan hiukan uskallusta heidän rintoihinsa. Lopuksi määräsi Jean Cornbutte pontevasti, että työhön oli käytävä heidän pelastukseksensa.

André Vasling teki nyt tämän muistutuksen:

— Jos myrsky vielä raivoaa, mikä on todenmukaista, niin olemme haudatut kymmenen jalkaa syvälle jään alle.

Penellan katsahti Marian puoleen, joka nyt ymmärsi kuinka asia oli, antamatta kuitenkaan vavahustakaan näkyä.

Penellan alkoi nyt kuumentaa sauvansa kärkeä tuli-astian liekissä ja koetti sitte eri paikoista tehdä sillä reikää. Mutta turhaan. Jean Cornbutte päätti nyt murtauta ulos oven kautta. Lumi oli lujaa kuin jää ja puukot pystyivät siihen ainoastaan vaivoin. Huone alkoi kohta täyttyä jääkappaleilla, joita vähitellen irti lohottiin. Kahden tunnin vaivaloisella työllä ei saatu enempää kuin kolmea jalkaa syvä kovero aikuiseksi.

Siis oli joku tehokkaampi keino keksittävä, joka samalla ei saattaisi huonetta vaaraan romahtaa alas. Sillä jota edemmä työ edistyi, sitä enemmin pakoitti jää, joka kävi yhä kovemmaksi, väkinäisiin ponnistuksiin. Penellanilla pisti nyt päähän käyttää tuli-astian väkiviina-liekkiä jään sulattamiseksi haluttua suuntaa. Tämä oli vaarallinen välikappale, sillä väkiviina-varasto ei ollut erittäin iso, ja jos työ oli pitkälle venyvä, niin kohta ei saataisi atrioita valmistetuiksi. Yhtähyvin kaikki myöntyivät esitykseen ja se pantiin toimeen. Aluksi tehtiin kolmea jalkaa syvä ja jalkaa laaja kuoppa sen veden keräämiseksi, mikä syntyisi jään sulatessa, eikä tullut syytä katua tätä varakeinoa, sillä kohta alkoi tulen vaikuttaessa vettä valua, niin että Penellan kahlasi möhjässä.

Reikää laajennettiin vähitellen, mutta eipä ollut mahdollista kauan pitkittää semmoista työtä, vaatteet kun kastuivat likomäriksi. Penellan näki itsensä pakoitetuksi keskeyttämään työn neljännes-tunnin perästä ja ottamaan tuli-astian pois, kuivaillaksensa itseänsä. Misonne astui hänen sijaansa ja osoitti yhtä suurta rohkeutta.

Kaksi tuntia työtä tehtyä ei vielä saatu reikää rautasauvalla puhkaistuksi, vaikka kovero jo oli viittä jalkaa syvä.

— Se ei ole mahdollista, sanoi Jean Cornbutte, että lunta on voinut tulla niin kosolta. Tottapa tuuli on sitä kinostuttanut tälle paikalle. Kentiesi meidän pitäisi miettiä ulospääsyä jostakin toisesta paikasta.

— En tiedä, vastasi Penellan; mutta jos ei muun vuoksi, niin ainakin ettemme tekisi tovereitamme alakuloisiksi, meidän tulee minun mielestäni pitkittää työtä aljettua suuntaa. Mahdotonta on muu, kuin että olemme kohta perillä.

— Kuinka on väkiviinavarain laita? kysyi kapteini.

— Toivon niiden riittävän, vastasi Penellan, mutta yhdellä ehdolla, nimittäin että luovumme kahvestamme tahi muista lämpimistä juotavista. Muuten tämä ei ole se, mikä minua enimmin huolettaa.

— Mikä se siis on, Penellan? kysyi Jean Cornbutte.

— Se on, että lamppumme sammuu öljyn puutteessa, ja että me, vaikka toiveita kyllä on pelastuksesta, saamme odottaa päiväimme loppua. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto!

Penellan meni sitte André Vaslingin sijaan, joka teki voimakkaasti työtä yhteisen pelastuksen eteen.

— H:ra Vasling, sanoi hän hänelle, minä tulen teidän sijaanne. Mutta pitäkää silmällä pieninkin alku lohkeamiseen, että aikanamme voisimme sen estää.

Levon hetki oli tullut, ja sittekuin Penellan oli kaivautunut vielä yhden jalkamitan ulospäin, etsi hän unta onnettomuuden toveriensa vierellä.

XI. Savupilvi.

Jean Cornbutten päivällä jälkeen herätessä olivat he pilkkoisen pimeällä ympäröityt. Lamppu oli sammunut. Hän herätti nyt Penellanin tahtoaksensa tuluksia, jotka tämä antoi hänelle. Penellan nousi ylös virittämään valkeata tuli-astiaan, mutta loukkasi päänsä kattoon. Hän säikähtyi, sillä edellisenä päivänä oli hän vielä saattanut suorana seisoa siellä. Tuli-astian sytytettyään näki hän väkiviinaliekin himeässä valossa, että katto oli alennut jalkamitan verran.

Penellan ryhtyi raivolla työhön uudelleen.

Tällä silmänräpäyksellä näki Maria siinä valossa, minkä väkiviinaliekki levitti tämän voimakkaan miehen yli, että epätoivo ja tahto taistelivat hänessä toistensa kanssa. Maria meni hänen luoksensa, otti häntä käsistä ja likisti niitä hellästi. Penellan tunsi uskalluksen palaavan.

— Maria ei voi näin kuolla! puhkesi hän sanomaan.

Taas otti hän tuli-astian ja konttasi jälleen siihen ahtaasen reikään. Voimakkaalla kädellä survasi hän raudoitetun sauvan seinään eikä tuntenut enää vastusta. Oliko hän siis tullut pehmeämpään lumikerrokseen? Hän vetäisi sauvan takaisin, ja kirkas säde tuikahti lumihuoneesen.

— Tänne, ystäväni! huusi hän.

Käsin ja jaloin viskoi hän lunta pois, mutta pinta ei ollut, kuten hän oli luullut, huovettunut. Päinvastoin, valonsäteen muassa tunki kova kylmyys tupaan ja jääti kerrassaan kaiken veden siellä sisällä. Puukkonsa avulla laajensi Penellan reiän ja taisi viimein huokua ilmaa täysillä henkäyksillä. Hän paneusi polvilleen kiittämään Jumalata, ja oli kohta jälleen sen nuoren tytön ja toveriensa luona.

Komea kuutamo valaisi ilman, joka muuten oli niin kylmä, että sitä tuskin kävi hengittäminen. He menivät jälleen huoneesen, mutta Penellan loi sitä ennen silmänsä ympäristölle. Niemi oli kadonnut, ja huone oli keskellä ääretöntä jäälakeutta. Hän katsahti rekeä, mihin ruokavarat oli pakattu; mutta reki oli kadonnut.

Pakkanen pakoitti hänen menemään takaisin. Hän ei virkkanut kumppaleilleen mitään. Ensiksi kaikista olivat vaatteet kuivattavat, mikä tehtiin tuli-astian avulla. Lämpömittari, pikimmältään ulko-ilmaan siirrettynä, aleni hetikohta kolmeenkymmeneen pykälään jäätökohdan alla.

Tunnin kuluttua päättivät André Vasling ja Penellan uhalla koetella pakkasta ulkona. He kääriytyivät vielä märkiin vaatteisiinsa ja menivät ulos reiän kautta, jonka seinät jo olivat kovat kuin kallio.

— Me olemme ajautuneet itäpohjoista suuntaa, sanoi André Vasling, tarkastellen tähtiä, jotka vilkkuivat erinomaisella kirkkaudella.

— Eipä olisi paha, vastasi Penellan, jos rekemme olisi tullut muassamme.

— Eikö reki ole täällä? kysäisi André Vasling. Sitte olemmekin hukassa!

— Hakekaamme! vastasi Penellan.

He kiersivät huoneen, joka nyt oli yhtenä ainoana, viittätoista jalkaa korkeana jääjärkäleenä. Mahdoton paljous lunta oli tullut kaiken ajan minkä myrskyä kesti, ja tuuli oli sen ryöpyttänyt kokoon sen ainoan kohopaikan ympärille, mikä lakeudella oli. Koko jääteli, jolle he olivat huoneensa rakentaneet, oli rouhentuneiden jäämöhkäleiden keskellä ajellut viisikolmatta peninkulmaa itäpohjoiseen päin, ja vangit olivat käyneet osallisiksi veden päällä kulkevan vankihuoneensa kohtaloon. Reki oli mennyt erään toisen jäätelin muassa, epäiltämättä toista suuntaa, sillä siitä ei nähty vihiäkään, ja tottapa koirat olivat saaneet surmansa siinä hirveässä nujakassa.

André Vasling ja Penellan tunsivat epätoivon pääsevän sydämissään vallalle. He eivät tohtineet enää mennä majaan. He eivät tohtineet puhua tätä ylen arveluttavaa uutista tovereillensa. He kiipesivät aina sen jääjärkäleen huipulle asti, missä huone oli peitossa, mutta eivät keksineet mitään muuta kuin samaa ääretöntä valkoista lakeutta, mikä kaikin puolin heidät ympäröi. Heidän jäsenensä värisivät vilusta, ja kylmettyneet vaatteensa rippuivat raskaina ja kankeina heidän ympärillään.

Kavutessaan alas sattui Penellan katsahtamaan André Vaslingin puoleen. Hän näki hänen terävästi silmäävän eräälle suunnalle ja sitte alkavan vapista ja kalveta.

— Kuinka voitte, Vasling? kysyi hän häneltä.

— Ei se ole mitään, vastasi tämä. Menkäämme sisään ja sitte katsokaamme, miten pääsemme pois näiltä tienoilta, joille meidän ei koskaan olisi pitänyt jalallamme astua.

Mutta sen sijaan että olisi totellut, kiipesi Penellan jälleen ylös ja käänsi silmänsä sille suunnalle, joka vastikään oli kääntänyt Vaslingin huomion puoleensa. Minkä hän siellä näki, teki häneen perin toisen vaikutuksen, sillä hän huudahti ilosta ja sanoi:

— Jumala olkoon ylistetty!

Vähäinen savu näkyi itäpohjoisesta. Sen suhteen ei voinut erehtyä; eläviä ihmisiä hengitti siellä loitolla. Penellanin ilohuuto houkutteli paikalle muutkin, ja kaikki taisivat omin silmin saada vakuutuksen siitä, ettei hän erehtynyt.

Ajattelematta kauemmin ruokavarain puutetta ja huolimatta kirpeästä pakkasesta lähtivät kaikki, päähineihinsä kääriytyneinä, pitkillä askelilla sitä paikkaa kohti, josta savu nousi.

Heidän vaelluksensa määräpaikka oli, kuten sanottiin, itäpohjoisessa noin viiden tahi kuuden peninkulman päässä, ja suurin vaikeus oli saman suunnan pitämisessä. Savu oli kadonnut eikä ollut yhtään korkopaikkaa, joka olisi voinut johtona olla, lakea kun oli aivan tasainen. Ja kuitenkin oli välttämätöntä, etteivät poikenneet oikealta suunnalta.

— Koska meillä ei ole etäisiä esineitä meitä opastamassa, sanoi Cornbutte, niin koettakaamme toista keinoa: Penellan menee edellä, Vasling kahdenkymmenen askelen päässä hänen jälessään ja minä kahdenkymmenen askelen päässä Vaslingin jälessä. Sillä tavoin voin nähdä, syrjäytyykö Penellan oikealta linjalta.

Käyntiä kesti tällä tavoin noin puolen tunnin ajan, kun Penellan yhtäkkiä seisahtui ja näytti kuuntelevan. Toiset riensivät sinne.

— Ettekö ole mitään kuulleet? kysyi hän.

— Emme mitään, vastasi Misonne.

— Sepä oli kumma! jatkoi Penellan. Minusta oli kuin olisin kuullut huutoja tuolta suunnalta.

— Huutojako? kysyi se nuori tyttö. Siis olisimme määräpaikkaa likellä!

— Ei se sentähden ole vissi, vastasi André Vasling. Näiden korkeiden leveyspykäläin kohdalla ja tällä kovalla pakkasella ääni kulkee mahdottoman kauas.

— Olkoon miten hyvänsä, sanoi Jean Cornbutte, niin eteenpäin, jos mieli ei paleltua.

— Ei! huusi Penellan. Kuulkaapa!

Muutamia vienoja, mutta kumminkin eroitettavia ääniä kuului. Huudot ilmaisivat kipua ja tuskaa. Ne kuuluivat kahdesti. Oli kuin joku olisi apua huutanut. Heti sen jälkeen kaikki jälleen vajosi hiljaisuuteen.

— Enpä olekaan erehtynyt, sanoi Penellan. Eteenpäin!

Hän alkoi juosta sitä suuntaa, mistä huuto oli kuulunut. Hän pitkitti juoksuaan noin kaksi peninkulmaa, ja hämmästyksensä kävi suureksi, kun näki miehen makaavan lumella. Hän läheni häntä, nosti hänen ylös, mutta näpisti sitte sormensa ristiin epätoivosta.

André Vasling, joka oli seurannut häntä kintereillä, tuli nyt paikalle ja sanoi, luotuansa silmänsä miehen päälle:

— Se on yksi haaksirikkoutuneista! Se on matruusimme Cortrois!

— Hän on kuollut, sanoi Penellan, viluun kuollut!

Jean Cornbutte ja Maria tulivat nyt ruumiin luokse, joka jo oli kylmästä kangistunut. Epätoivo kuvastui kaikkein kasvoihin. Tämä kuollut oli yksi Louis Cornbutten matkakumppaleista.

— Eteenpäin! huusi Penellan.

Ja eteenpäin mentiinkin vielä puolen tuntia, sanaakaan vaihtamatta, siksikuin näkivät erään töyrypaikan, mikä tuskin voi olla muuta kuin maata.

— Se on Shannon-saari, sanoi Jean Cornbutte.

Peninkulman vaellettuaan taisivat he selvästi eroittaa savun nousevan lumesta tehdystä, puu-ovella suljetusta majasta. He kiljaisivat. Kaksi miestä syöksi majasta ulos, ja toisen niistä tunsi Penellan hetikohta Pierre Nouquet'iksi.

— Pierre! huusi hän.

Pierre seisoi kuin kivistyneenä, tietämättä, kuten näytti, mitä hänen ympärillään tapahtui. André Vasling katseli eräänlaisella levottomuudella, mutta myös julmalla tyytyväisyydelläkin, Pierre Nouquet'in kumppalia, hän kun ei nähnyt Louis Cornbuttea heidän kanssansa.

— Pierre! minä se olen, huusi Penellan, ja ystäväsi kaikkityyni.

Pierre Nouquet havahtui ja riensi vanhan toverinsa syliin.

— Entä poikani! Entä Louiseni! huusi Jean Cornbutte, mitä synkeintä epätoivoa näyttäen.

XII.

Paluu prikiin.

Samassa silmänräpäyksessä tuli miltei kuolevan näköinen mies majasta, retostellen pitkin jäätä. Se oli Louis Cornbutte.

— Poikani!

— Rakastettuni!

Nämä molemmat huudahukset kuuluivat yhtaikaa, ja Louis Cornbutte vaipui taintioimena isänsä ja Marian syliin, joka vei hänen majaan, missä hän kohta virkosi heidän huolenpitojensa avulla.

— Isäni! Maria! äännähteli Louis Cornbutte. Siis olen vielä näkevä teidät, ennenkuin kuolen!

— Sinä et ole kuoleva! vastasi Penellan; sinä olet kaikkein ystäväisi keskellä.

André Vasling oli ainoa, joka ei käynyt osalliseksi riemun osoituksiin. Hän ei antanut kättäkään Louis Cornbuttelle, niin katkera oli vihansa.

Pierre Nouquet oli kokonansa ilon valloissa. Hän syleili koko maailmaa ja pisti sitte halkoja kamiiniin, niin että kohtalainen lämmin kohta vallitsi siinä pienessä huoneessa, jossa nyt oli kaksi henkeä, joita vastatulleet eivät tunteneet.

Ne olivat matruusit Jocki ja Herming, ainoat jotka olivat jälellä Froöerenin norjalaisesta miehistöstä.

— Ystäväni, siis olemme pelastuneet! sanoi Louis Cornbutte. Isäni! Maria! jotka olette antauneet niin moniin vaaroihin!

— Sitä emme kadu, Louisini, vastasi Jean Cornbutte. Prikisi, La Jeune-Hardie, on lujassa ankkurissa jäiden keskellä, kuusikymmentä peninkulmaa täältä. Me lähdemme kaikki, niin monta kuin olemme, sinne.

— Ajatelkaapa, kuinka Cortrois on ilahtuva, takaisin tultuansa, sanoi Pierre Nouquet.

Tuskallinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja Penellan ilmoitti Nouquet'ille ja Louis Cornbuttelle, että heidän toverinsa oli kuollut viluun.

— Ystäväni, sanoi Penellan, parasta on, että täällä odotamme muutosta ilmassa. Onko ruokavaroja ja halkoja?

— Molempia. Me poltamme mitä vielä on tähteinä Froöerenistä.

Froöeren oli ajellut jäiden sekaan neljänkymmenen peninkulman päähän siitä paikasta mihin Louis Cornbutte oli pystyttänyt talvimajansa. Jäätelit särkivät laivan, ja haaksirikkoutuneet viskattiin muutamain aluksen pirstain kanssa Shannon-saaren eteläiselle rannalle.

Haaksirikkouneita oli silloin viisi: Louis Cornbutte, Cortrois, Pierre Nouquet, Jocki ja Herming. Muut norjalaiset olivat hukkuneet haaksirikossa.

Hetikuin Louis Cornbutte oli nähnyt meren aluksen ympärillä menevän jäähän, oli hän käynyt valmistuksiin talvea varten. Hän oli ponteva, kestävä ja pelkäämätön mies; mutta sittekin oli hän ollut vähää vailla sortua taistelussa tätä hirmuista ilman-alaa vastaan, ja isänsä löytäessä hänen hän jo odotti kuolemata. Muuten oli hänellä ollut ei ainoastaan elementtiä, vaan myös molempain norjalaisten kiukkuisuutta vastaan taistelemista, vaikka nämä miehet saivat häntä kiittää hengestänsä. Ne olivat eräänlaisia metsäläisiä, joihin tuskinpa luonnollisimmatkaan tunteet pystyivät. Jäätyänsä yksinään Penellanin kanssa käski Louis Cornbutte hänen sentähden pitää heitä tarkalla silmällä. Penellan puoleltaan ilmoitti Louisille André Vaslingin käytöksen. Louis Cornbutte ei tahtonut uskoa mitä kuuli, mutta Penellan näytti hänelle toteen että, aina siitä asti kuin hän oli kadonnut, André Vasling aina oli menetellyt se päämäärä silmäinsä edessä, että saisi sen nuoren tytön omaksensa.

Koko tämä päivä omistettiin levolle ja jälleen-näkemisen ilolle. Fidèle Misonne ja Pierre Nouquet ampuivat muutamia vesilintuja ei kaukana majasta, josta ei ollutkaan kovin kauas ulkoutumista. Tuoreet ruoka-aineet ja virkistyttävä valkea voimistuttivat jälleen heikoimpiakin, niinpä Louis Cornbutteakin, joka tunsi itsensä tuntuvasti paremmaksi. Tämä oli ensimäinen ilon hetki, minkä nämä niin kovasti koetellut ihmiset kotvaan aikaan olivat kokeneet. Iloinen juhlallisuuspa vietettiinkin nyt tässä viheliäisessä majassa, kuudensadan peninkulman matkan päässä pohjoisella jäämerellä ja 30:nen pykälän pakkasessa!

Tätä lämpömäärää kesti kuunvaiheesen asti, ja vasta marraskuun 17 päivänä, kahdeksan päivää heidän toisiinsa yhtymisen jälkeen, taisivat Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa lähtöä ajatella. Heidän matkaansa valaisi ainoastaan tähtien valo, mutta pakkanen ei ollut niin tuima, ja luntakin sateli vähin.

Ennenkuin paikalta lähtivät, loivat he haudan Cortrois-raukalle. Surullinen juhlameno, joka syvältä liikutti heitä kaikkia. Cortrois oli ensimäinen heistä, joka ei koskaan enää ollut synnyinmaatansa näkevä.

Misonne oli majaksi käytetyistä puista salvanut eräänlaisen reen ruoka-varain kuljetusta varten, jota rekeä matruusit vuoroittain vetivät. Jean Cornbutte suuntasi kulun jo ennen kuljettuin seutuin kautta, toivoen löytävänsä jälleen ne säilöön kaivetut ruoka-aineet, jotka nyt, seuran lisäyttyä neljällä hengellä, olivat välttämättömästi tarpeesen.

Jumalan sallimuksesta tapasi hän jälleen rekensä, joka oli joutunut sen niemen lähisyyteen, minkä luona he olivat niin suuria vaaroja kokeneet. Sittekuin koirat nälissään olivat syöneet siiat, olivat ne ryhtyneet rekeen pantuihin ruoka-aineisin. Tällä tavoin olivat ne henkeänsä säilyttäneet, ja ne olivat juuri ne, jotka johdattivat matkueen reen luokse, missä ruokavaroja vielä oli kosolta.

Tämä vähäinen seurue lähti nyt prikille astumaan. Koirat valjastettiin reen eteen ja matkustajia ei näyttänyt mikään vaara uhkaavan.

Se vaan merkittiin, että Aupic, André Vasling ja norjalaiset oleskelivat itsekseen eivätkä seurastelleet muiden kanssa; mutta tietämättänsä olivat he likeltäpitäin vaarilla pidettyinä. Kuitenkin tämä eripuraisuuden siemen tuontuostakin arveluttavasti huoletti Louis Cornbuttea ja Penellania.

Joulukuun 7 päivänä, kaksikymmentä päivää siitä kuin olivat toisiinsa yhtyneet, saivat he sen lahden näkyviin, jossa La Jeune-Hardie oli talvimajoissa. Kuinka suuresti eivätkö hämmästyneet, kun tapasivat prikin jäämöhkäleelle kohotettuna 12 jalkaa korkealle. He riensivät sen luokse, toveriensa suhteen sangen levottomina, ja Gervique, Turquiette ja Gradlin ottivat heidät riemuhuudoilla vastaan. Kaikki voivat hyvin, mutta olivat olleet isossa vaarassa hekin.

Myrsky oli raivonnut koko pohjoisella merellä. Jäätelit olivat särkyneet ja siirtyneet, ja liukuen toinen toisensa alate olivat ne muuttaneet prikin alustan. Koska niiden omituinen paino pyrkii nostamaan niitä veden pinnalle, niin niillä oli arvaamaton voima, ja juuri sen johdosta oli priki yhtäkkiä kohonnut meren pintaa ylemmä.

Ensimäiset silmänräpäykset menivät palajamisen ilossa. Retkessä osallisina olleet iloitsivat tapaamastansa kaikki paikat hyvässä kunnossa, joten taisivat olla vakuutetut siitä, että tulisivat viettämään joskin tuiman niin kumminkin mukiinmenevän talven. Alus ei ollut kohotessaan saanut mitään vahinkoa, vaan oli aivan yhtä vankka kuin ennenkin. Kevään tultua ei tarvinnut muuta kuin antaa sen liukua viettävää tasoa myöten irroitetuille laineille.

Mutta ikävä uutinen pilvestytti Jean Cornbutten ja sen kumppalien kasvot. Sillä hirmuisella raju-ilmalla oli rannalle rakettu lumimakasiini kokonansa rusentunut ja siellä säilytetyt ruoka-aineet olivat sinne tänne kiidelleet, niin ettei enää ollut mahdollista löytää vähintäkään. Kun tämä kova onni tuli tunnetuksi, kävivät Jean ja Louis Cornbutte varastohuonetta tutkimassa, arviolta laskeaksensa kuinka paljon ruokavaroja vielä oli jälellä.

Kevättä ei käynyt odottaminen ennenkuin toukokuulla, eikä prikin käynyt ennen sitä aikaa talvimajoiltaan lähteminen. Oli siis viiden kuukauden talvi jäiden seassa vietettävä, jolla ajalla kahdellatoista hengellä piti olla ravintonsa. Tarkasti lasketeltua tuli Jean Cornbutte siihen päätökseen, että he voisivat tulla toimeen lähtöaikaan asti, jos kaikki pantiin puolelle ruokamäärälle. Välttämättömyys käski siis lintuja ajamaan, että ruokavarat niin paljon kuin mahdollista säästyisivät.

Pelvosta että tapahtuisi toinen tällainen onnettomuus, päätettiin ettei enää ruokavaroja säilöön kaivettaisi. Kaikki olivat prikissä säilytettävät. Matruusien yhteiseen huoneesen laitettiin makuupaikkoja vastatulleille. Turquiette, Gervique ja Gradlin olivat toverien poissa ollessa jystäneet portaat jäähän, joita myöten oli mukava astua kannelle.

XIII.

Molemmat kilpakosijat.

André Vaslingista oli tullut varsin hyvä ystävä molempain norjalaisten matruusien kanssa. Aupic oli niin ikään ruvennut tähän liittoon, joka tavallisesti oleskeli itsekseen, isosti paheksien kaikkia noita uusia hommia. Mutta Louis Cornbutte, jolle isä oli jättänyt päällikkyyden prikissä, ei tahtonutkaan kuulla puhuttavan mistään uppiniskaisuudesta, vaan antoi, vastoin Marian rukouksia, että menettelisi lempeydellä, ymmärtää, että vaati kuuliaisuutta kaikissa kohdin.

Yhtähyvin tapahtui muutamia päiviä sen perästä että molemmat norjalaiset hyökäsivät esiin ja valtasivat laatikollisen suolattua lihaa. Louis Cornbutte vaati laatikkoa hetikohta takaisin annettavaksi, mutta Aupic meni heidän puolelleen ja André Vasling antoi vielä päällisiksi ymmärtää, että säännöistä ruokavarain suhteen ei kävisikään kauemmin lukua pitäminen.

Ei ollut apua siitä että näille onnettomille selitettiin, sääntöjen olevan kaikkein hyväksi, sillä sen he tiesivät ja etsivät vaan tekosyytä kapinaan. Penellan kävi molempaa norjalaista kohti, jotka vetivät puukkonsa; mutta Misonnen ja Turquietten avulla onnistui hänen saada heiltä aseet ja ottaa lihalaatikko pois. Nähtyänsä ottelun kääntyvän tappioksi, André Vasling ja Aupic välttivät siihen sekautumasta. Mutta Louis Cornbutte vei perämiehen syrjään ja sanoi:

— André Vasling, te olette katala mieheksenne. Minä tunnen käytöksenne ja tiedän, mitä tarkoitatte, ja annan täten tietää, että, koska koko laivaväen onni on haltuuni uskottuna, minä aion paikalla syöstä kuolijaaksi jokaisen, joka sille turmiota hankkii.

— Louis Cornbutte, vastasi perämies, teillä on laillinen oikeus käyttää valtaanne, mutta muistakaa, että kuria ei enää olekaan täällä olemassa, ja että vaan väkevämpi tästälähtien säätää lakia.

Se nuori tyttö ei ollut koskaan vapissut pohjoisen meren karhuja, mutta hän säikähti tätä uhkausta, jonka aiheena hän oli, ja Louis Cornbutten pontevuus voi tuskin jälleen häntä rauhoittaa.

Huolimatta tästä sodanjulistuksesta nauttivat he atriansa yksin ajoin ja yhdessä. Ampumalla saivat he vielä jonkun vesilinnun tahi jäneksen, mutta lähestyvä kova pakkanen oli ennen pitkää tästä saantikeinosta lopun tekevä. Tämä pakkanen alkoi talvisen päivänseisauksen aikana joulukuun 22 päivänä, jolloin lämpömittari aleni 35 pykälään jäätökohdan alla. He tunsivat kipua korvissa, nenässä ja raajoissa, heidät tapasi kuolettava väsymys ynnä päänkivistys, ja hengitys kävi yhä työläämmäksi.

Tämmöisessä tilassa ei ollut heillä kauemmin halua lähteä otuksen ajoon tahi ryhtyä minkäänlaiseen ruumiinharjoitukseen. He istuivat kyyristyneinä kamiinin ympärillä, joka vaan tuiki vähän antoi heille lämmintä, ja niin pian kuin ulkoutuivat siitä vähäksikään aikaa, tunsivat he veren tuota pikaa jähmettyvän.

Jean Cornbutte tunsi terveytensä kovin tarmeutuneeksi eikä kyennyt enää hytistänsä liikkumaan. Keripukin enteet ilmaantuivat hänessä, ja jalkansa alkoivat peittyä valkoisilla pilkuilla. Maria voi hyvästi ja hoiteli sairaita laupiuden-sisaren intoisuudella. He siunailivatkin häntä sydäntensä pohjassa.

Tammikuun 1 päivä oli talven surullisimpia päiviä. Tuuli oli ankara ja pakkanen mahdoton kestää. Ulos ei saattanut mennä paleltumatta. Rohkeimpainkin täytyi pysyä kannella kävelemässä teltan suojassa. Jean Cornbutte, Gervique ja Gradlin eivät päässeet vuoteiltaan ylös. Molemmat norjalaiset, Aupic ja André Vasling, jotka pysyivät terveinä, loivat hurjia silmäyksiä kumppaliensa puoleen, joiden näkivät heikkonemistaan heikkonevan.

Louis Cornbutte käski Penellanin luoksensa ja kysyi missä polttopuuvarasto oli.

— Sydet ovat jo aikoja sitte loppuneet, vastasi Penellan, ja meidän täytyy kohta polttaa viimeiset puukappaleemme.

— Jos emme voi suojella itsiämme pakkaselta, niin olemme hukassa.

— Onpa vielä yksi keino, vastasi Penellan, ja se on että poltamme niin paljon kuin taidamme prikistämme, pastingista alkaen vesirajaan asti. Me saatamme kokonaankin hävittää ja rakentaa pienemmän aluksen sen sijaan.

— Se on viimeinen hätäkeino, vastasi Louis Cornbutte, ja jota ei käy toimeenpaneminen ennenkuin väkemme on tervehtynyt. Voimamme näetsen, sanoi hän matalalla äänellä, vähenevät, samalla kuin vihollistemme voimat näyttävät karttuvan. Se minusta on varsin kummallista.

— Se on tosi, sanoi Penellan, ja ilman meidän varovaisuutta, pitäessämme varaamme yötä ja päivää, kukapa tiesi mitä tapahtuisi.

— Ottakaamme kirveemme ja lähtekäämme saaliillemme, sanoi Louis Cornbutte.

Pakkasesta huolimatta nousivat molemmat keulanpuoliselle pastingille ja hakkasivat sen verran puuta, mikä ei ollut aivan välttämättömästi tarpeellista aluksen kestäväisyyteen, ja palasivat sitte, tuoden muassaan nämä uudet varat. Kamiini lämmitettiin uudelleen ja yksi mies jäi estämään valkeata sammumasta.

Louis Cornbutte ja sen ystävät olivat nyt perin väsyneet. Heidän ei käynyt mitään vihollistensa haltuun uskominen. Kaikilla huoneellisilla tehtävillä rasitettuina kuin olivat tunsivat he voimansa kohta puuttuvan. Keripukki sai vallan Jean Cornbuttessa, jolla oli ylen ankarat tuskat. Tämä hirmuinen tauti alkoi myöskin hätyyttää Gerviquea ja Gradlinia. Ilman sitruuneitta, joita oli suuret varat, nämä onnettomat välttämättömästi olisivat kärsimisiinsä nääntyneet. Eikä tätä lääkettä säästettykään.

Mutta eräänä päivänä, se oli tammikuun 15 päivä, kun Louis Cornbutte meni varastohuoneesen sitruuneja noutamaan, näki hän hämmästyksekseen niiden laatikoiden, joissa niitä säilytettiin, kadonneen. Hän meni heti ylös Penellanille tätä uutta onnettomuutta ilmoittamaan. Varkaus oli tapahtunut ja varkaat olivat helpot arvata. Nyt ymmärsi Louis Cornbutte, mitenkä hänen vihollisensa olivat pysyneet niin terveinä. Hänen uskollisensa eivät nyt enää kyenneet ottamaan sitruuneja pois, joiden varassa kumminkin hänen ja hänen ystäväinsä henki oli. Ensi kerran vajosi hän synkeään toivottomuuteen.

XIV.

Hätä.

Tammikuun 20 päivänä tunsi enin osa näitä onnettomia itsensä kykenemättömäksi liikkumaan vuoteelta. Jokaisella oli, paitsi huopapeittoaan, puhvelinvuota suojana pakkasta vastaan; mutta heti kuin joku yritti nostamaan kättänsä peiton alta, tunsi hän siinä niin kovan kivun, että samassa sai vetäistä sen takaisin.

Sittekuin sillä välin Louis Cornbutte oli virittänyt valkean kamiinaan, nousivat myöskin Penellan, Misonne ja André Vasling jalkeilleen ja istuutuivat valkean ympärille. Penellan keitti kahvea, joka paluutti heihin vähän voimia, ja Mariakin tuli atriaan osalliseksi käymään.

Louis Cornbutte astui isänsä luokse, joka tuskin kykeni liikkumaan ja jonka jalat olivat taudista rampautuneet. Tämä merivanhus mumisi muutamia sanoja, jotka särkivät pojan sydäntä.

— Louis, sanoi hän, minä kuolen! Oi! mitkä tuskat minulla ovat!… Auta minua!

Louis Cornbutte teki nyt lujan päätöksen. Hän meni perämiehen luokse, ja sanoi hänelle, vaivoin hilliten itsensä:

— Tiedättekö, missä sitruunit ovat, Vasling?

— Varastohuoneessa, luulen ma, vastasi Vasling, ei mistään muka milläänkään.

— Te tiedätte hyvin kyllä, ettei ne voi olla siellä, koska olette ne varastaneet.

— Te olette herra täällä, Louis Cornbutte, vastasi André Vasling pilkallisesti, ja saatatte sanoa ja tehdä mitä tahdotte.

— Laupiudesta, Vasling, isäni kuolee! Te voitte pelastaa hänen! Sanokaa!

— Minulla ei ole mitään vastaamista, sanoi André Vasling.

— Katala! huudahti Penellan, puukko kädessä karaten perämiehen päälle.

— Auttakaa, toverit! huusi André Vasling, peräytyen.

Aupic ja molemmat norjalaiset matruusit hyppäsivät vuoteiltaan ja asettausivat hänen taaksensa. Misonne, Turquiette, Penellan ja Louis valmistausivat vastukseksi. Pierre Nouquet ja Gradlin, vaikka ylen kipeät, nousivat apuun hekin.

— Vielä olette meille liian väkevät, sanoi nyt André Vasling. Emme tappele muuten kuin täydellä varmuudella voitosta.

Merimiehet olivat niin heikot, etteivät uskaltaneet käydä noiden neljän katalain kimppuun, he kun, jos olisivat tapanneet, olisivat olleet hukassa.

— André Vasling, sanoi Louis Cornbutte raskaalla äänellä, jos isäni kuolee, niin sinä olet tappanut hänen, ja minä vannon että tapan sinun kuin koiran.

André Vasling ja sen salaliittolaiset vetäytyivät toiseen päähän ruomaa eivätkä mitään vastanneet.

Nyt kävi välttämättömäksi hankkia enemmän polttopuuta, ja huolimatta pakkasesta meni Louis Cornbutte kannelle ja alkoi hakata erästä osaa pastingista. Mutta hänen täytyi herjetä siitä neljännes-tunnin perästä, hän kun oli menehtyä pakkaseen. Sivu mennessään loi hän silmänsä lämpömittariin ja näki elävän hopean jähmettyneen. Pakkanen oli siis noussut yli 42 pykälän jäätökohdan alla.

26 päivänä tuuli siirtyi itäpohjoiseen, ja lämpömittari osoitti 35 pykälää. Jean Cornbutte teki loppuansa ja poikansa etsi turhaan välikappaletta hänen tuskainsa asettamiseksi. Mainittuna päivänä tuli hän kumminkin äkki-arvaamatta André Vaslingin päälle ja onnistui tempaisemaan häneltä yhden sitruunin, josta Vasling juuri oli rupeamallaan mehua imemään. Vasling ei edes huolinutkaan teeskennellä. Näyttipä niinkuin päinvastoin olisi odottanut tilaisuutta panna hankkeitaan alkuun.

Sitruunin mehu hiukan vahvisti Jean Cornbuttea, mutta hän tarvitsi, voidakseen olla jalkeilla, enemmän tätä lääkettä. Maria rukoili polvillaan André Vaslingia, saamatta kuitenkaan mitään vastausta, ja Penellan kuuli eräässä tilassa tuon katalan sanovan kumppaleillensa:

— Vanhus on hengenlähdössä! Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kohta eivät kykene mihinkään. Niiltä toisilta katoavat voimat päivä päivältä. Hetki lähestyy, jona heidän henkensä ovat meidän vallassamme.

Samaan aikaan päättivät Louis Cornbutte ja hänen toverinsa, etteivät kauemmin hukkaisi aikaa vaan käyttäisivät vielä jälellä olevia voimiansa. He päättivät ensi yönä tappaa nuo onnettomat, ettei sama kohtalo heitä itsiänsä tapaisi.

Lämpömäärä oli vähän ylennyt. Louis Cornbutte ryhtyi siihen vaaralliseen yritykseen, että meni ulos koettamaan saada ampua jotakin tuoretta.

Hän käveli, kuten arveli, noin kolmen peninkulman paikoille aluksesta, mutta sattui, täällä tavallisten kangastuksien eksyttämänä, ulkonemaan edemmä kuin oli aikonut. Se oli älyttömästi tehty, sillä vereksiä petoeläinten jälkiä näkyi lumessa. Louis Cornbutte ei kuitenkaan tahtonut palata tuomatta jotakin tuoretta lihaa muassaan, ja hän jatkoi siis kulkuaan, kunnes tunsi omituisen pyörrytyksen tykönänsä. Se oli niinsanottua lumihuimausta.

Valonheijastus otti hänen kohta niin kovaan, että hänestä oli niinkuin tuo valkoinen väri olisi tunkenut koko hänen olentonsa läpi, ja häntä alkoi inhoittaa ja kuvottaa. Silmänsä olivat verittyneet ja katsantonsa epävakainen. Hänestä oli niinkuin hän olisi mielensä menettävä. Huolimatta ottaa selkoa näistä vaarallisista oireista, jatkoi hän käyntiään ja sai linnun näkyviin, jonka sai ammutuksi. Mennäksensä otusta ottamaan, teki hän harppauksen eräältä jääkappaleelta, kuten arveli ainoastaan kahta jalkaa korkealta. Mutta sitäpä olikin kymmenen, ja hän sai sentähden aivan ankaran tuiskauksen. Nyt huimasi häntä vielä kovemmin, ja hän alkoi apua huutaa, ilman että oikeastaan tiesi mitä varten, hän kun ei ollut pudotessaan vahingoittunut. Jäsenensä sillä välin kangistuivat kylmästä, itsensä säilyttämisen vaisto pääsi taas vallalle ja hän kömpi työläästi jaloilleen.

Ei aikaakaan kun tunsi paistetun sianlihan käryn haistimiansa koskettavan. Koska tuuli oli siltä suunnalta, missä laiva oli, päätti hän hajun tulevan sieltä, vaikka ei voinut käsittää, mitä varten siellä niin vaaralliseen tekoon oli ruvettu. Ei mikään näetsen ollut enemmin omansa houkuttelemaan sinne saaliinhimoisia jääkarhuja.

Louis Cornbutte lähti siis jälleen prikiin päin astumaan, synkeissä aavistuksissa, jotka hänen ylen kiiboitetussa tilassaan kohta yltyivät kauhistukseksi. Hänestä oli kuin suunnattoman suuria röykköjä liikkuisi taivaanrannalla, ja häntä arvelutti, eikö jää järissyt hänen jalkainsa alla. Useita noita liikkuvia röykköjä näkyi aluksen ja hänen välillään, ja hänestä näytti niinkuin ne vyöryisivät aluksen kupeita vasten. Hän seisahtui niitä visummin tarkastelemaan, ja kauhistuksensa oli sanomaton, kun tunsi ne laumaksi mahdottoman suuria jääkarhuja.

Nämä elävät oli sinne houkutellut se paistin haju, minkä Louis Cornbutte vastikään oli tuntenut. Hän lymysi pienoisen töyryn taa ja näki petoja olevan kolme, jotka parastaikaa kapusivat niille jääjärkäleille, joiden takana La Jeune-Hardie oli.

Ei voinut hän mistään merkistä päättää, että vaara oli prikissä tietona, ja hirmuinen tuska kouristi hänen sydäntänsä. Miten puollustaa itsensä noita peljättäviä vihollisia vastaan? Kävisivätkö André Vasling ja sen kumppalit yhteen tuumaan muun miehistön kanssa tässä yhteisessä vaarassa? Kykenisivätkö Penellan ja ne toiset, puoleksi nälistyneet ja vilusta kangistuneet, vastustamaan noita huiman nälän häätämiä petoja? Vai tulisivatko he hätäytetyiksi ja ensi päällekarkauksessa rusennetuiksi?

Nämä ajatukset leimahtelivat tuota pikaa ristiin rastiin Louis Cornbutten aivoissa. Karhut olivat kavunneet jääjärkäleille ja kävivät nyt alukseen hyökäämään. Louis Cornbutte taisi nyt jättää piilopaikkansa ja kontaten pitkin jäätä, lähetä alusta. Kohta voi hän nähdä, kuinka nuo jättiläis-eläimet raastivat telttaa kynsillään rikki ja astuivat kannelle. Louis Cornbuttella pisti silmänräpäykseksi se ajatus päähän että pyssynlaukauksella varoittaisi tovereitansa; mutta jos ne ilman aseitta tulisivat esiin, ne välttämättömästi olisivat hukassa, eikä mistään näkynyt, että heillä oli tietoa tästä uhkaavasta vaarasta.

XV.

Jääkarhut.

Louis Cornbutten otuksen ajoon lähtiessä oli Penellan huolellisesti sulkenut kannen luukun ja sitte asettunut kamiinin eteen, jolla aikaa hauen toverinsa olivat turvautuneet vuoteisinsa, niissä vähänkään lämmitäksensä.

Kello oli silloin kuusi illalla ja Penellan oli iltaista laittamaan rupeamassa. Hän meni varastohuoneesen hakemaan joitakuita palasia suolattua lihaa, joista aikoi liottaa suolan pois kiehuvassa vedessä. Palattuansa näki hän André Vaslingin istuneen hänen paikalleen, sianlihaa paistinpannussa paistamaan.

— Minä istuin siinä ennen teitä, sanoi Penellan tuimasti. Miksi olette istuneet minun paikalleni?

— Samalla oikeudella kuin te vaaditte sitä takaisin, vastasi André Vasling, minä tarvitsen paistaa iltaruokani.

— Te otatte tuossa paikassa sen pois, muuten kyllä näemme!

— Emme näe mitään, vastasi Vasling. Sianliha tulee paistetuksi tahtonette tahi ei!

— Ette ainakaan tule sitä maistamaan! karjasi Penellan, karaten André Vaslingin päälle, joka sieppasi puukkonsa, huutaen:

— Tänne, norjalaiset! tänne Aupic!

Nämä olivat silmänräpäyksessä jaloillaan, pistooleilla ja puukoilla varustettuina. Tappeluun oltiin valmiit.

Penellan otteli André Vaslingin kanssa, joka uskottavasti jo edeltäkäsin oli valinnut hänen vastustajakseen, koska kumppalit hetikohta karkasivat Misonnen, Turquietten ja Pierre Nouquet'in vuoteille. Tämä viimeksi mainittu, aseetonna ja taudin painuttama, oli kokonaan jätettynä Hermingin julmuuden valtoihin. Misonne nousi hetikohta vuoteeltaan, kaappasi piilukirveen ja hyökäsi Aupic'ia kohti. Turquiette ja norjalainen Jocki painivat vihan vimmoissa. Gervique ja Gradlin, kovissa tuskissaan, eivät edes tietäneetkään mitä ympärillä tapahtui.

Pierre Nouquet sai puukonpiston kylkeensä ja vaipui lattiaan, ja Herming kääntyi nyt Penellania kohti, joka oli hurjassa ottelussa André Vaslingin kanssa, joka oli molemmin käsin kaapannut häntä vyötäisistä.

Jo tappelun alussa oli paistinpannu kaadettu tulelle, niin että rasva valui hiilille ja ilma täyttyi väkevällä käryllä. Maria tuli hytistään ja syöksi tuskallisella huudolla sen vuoteen luokse, jolla vanha Jean Cornbutte makasi kuoleman kielissä.

André Vasling, joka ei ollut niin sukkela kuin Penellan, tunsi kohta, kuinka tämä lipui hänen käsistään. He olivat toisiaan liian liketysten voidaksensa käyttää aseitaan. Kun siis Vasling havaitsi Hermingin, huusi hän:

— Auta! Herming!

— Auta! Misonne! huusi Penellan vuorollaan.

Mutta Misonne vyörähti maahan Aupic'in kanssa, joka koetti pistää häntä puukollaan läpi. Timmermannin piilu ei juuri ollut sovelias puollustus-ase, se kun oli vaikea käytellä, ja hänellä oli täysin tekemistä niiden puukonpistojen väistelemisestä, joita Aupic häneen tarkoitti.

Verta vuosi sillä välin, kiljunaa ja melua oli. Jocki, joka oli mies tavallista vahvempi, oli paiskannut Turquietten maahan ja pistänyt häntä puukolla olkaan. Turquiette koetti saada norjalaisen vyöhön pistettyä pistoolia käsiinsä, mutta tämä piti häntä kuin ruuvipenkkiin rutistettuna, niin ettei hän voinut vähintäkään liikkua.

Hermingin rientäessä André Vaslingin avuksi, oli Penellan häätänyt Vaslingin eräälle laipiossa keulan puolella olevalle ovelle. Juuri kun Herming aikoi sysätä puukon bretagnelaisen olkain väliin, paiskasi tämä ripeällä liikahuksella hänen maahan. Ponnistus, minkä tämä vaati, teki, eitä André Vasling sai oikean kätensä irti Penellanilta; mutta ovi, jota vasten he kaikella painollaan nojasivat, antoi myöten ja André Vasling kaatui selälleen.

Samassa kuului hirmuinen ärjähys, ja julman iso karhu näkyi portailla. André Vasling oli ensimäinen, joka sen näki, ei neljää jalkaa edempänä itsestään. Samassa silmänräpäyksessä kuului laukaus, ja karhu, haavoitettuna tahi peljästyneenä, koetti päästä tiehensä. André Vasling, joka taas oli päässyt jaloilleen, jätti nyt Penellanin ja riensi petoa takaa ajamaan.

Penellan katsahti ympärilleen. Misonne ja Turquiette makasivat käsistä ja jaloista sidottuna, turhaan koettaen murtaa kahleitaan. Penellan riensi heitä auttamaan, mutta molemmat norjalaiset ja Aupic ylivoimallaan voittivat hänen. Loppuneilla voimillaan ei hän voinut vastustaa noita kolmea miestä, jotka jo alusta alkaen estivät hänen mitenkään liikahtamasta. Vaslingin huudolla riensivät he toki kannelle, luullen Vaslingin olevan ottelussa Louis Cornbutten kanssa.

Siellä olikin ottelu, mutta André Vaslingin ja jääkarhun välillä, jolle hän jo oli antanut kaksi tikaripistoa. Peto pieksi ilmaa peljättävillä kämmenillään, koettaen tavata André Vaslingia, joka nojasi pastinkia vasten. Tämä näytti olevan auttamattomasti hukassa, kun samassa toinen laukaus pamahti. Karhu tuupertui. André Vasling kohautti päätänsä ja näki Louis Cornbutten keulamaston vantissa pyssy kädessä. Viha oli kiitollisuutta väkevämpi André Vaslingin sydämessä; mutta ennenkuin kävi sitä tyydyttämään, loi hän silmänsä ympärilleen. Aupic oli saanut päänsä muserretuksi karhun kämmenellä ja makasi kannella hengettömänä. Jocki nähtiin kirves kädessä töin tuskin väistelevän toisen karhun puustia, saman karhun joka vastikään oli tappanut Aupic'in. Peto oli saanut kaksi tikarihaavaa, mutta tappeli yhtähyvin vihaisesti. Kolmas karhu riensi keulan puoleen.

André Vasling kiirehti Hermingin kanssa Jockia auttamaan. Mutta karhu oli saanut sen kämmentensä väliin, ja kun eläin kaatui André Vaslingin ja Hermingin iskuista sekä parista likeltä ammutusta laukauksesta, piteli se vaan kuollutta ruumista kämmentensä välissä.

— Meitä on nyt ainoastaan kaksi, sanoi André Vasling, synkeästi ja hurjasti katsahdellen; mutta jos allepäin sorrumme, niin se tulee verta maksamaan.

Herming latasi pistoolinsa, mitään vastaamatta. Ennen kaikkea oli päästävä tuosta kolmannesta karhusta. André Vasling katsahti keulan puoleen, mutta ensin ei voinutkaan keksiä sitä; vaan kohta havaitsi hän pedon, joka nyt kapusi vantissa Louis Cornbuttea kiini saadakseen. André Vasling laski karhua kohti tähtäämänsä kiväärin alas, ja hurja ilahus kuvastui hänen silmiinsä.

— Ah! huudahti hän, sinäpä kostat puolestani.

Louis Cornbutte oli sillä aikaa paennut märssysaalinkiin. Karhu oli vaan kuuden jalan päässä Louisista, ja tämä tähtäsi kiväärillään pedon sydämeen.

André Vasling kohdaltaan hankkiutui ampumaan Louis'ia, jos karhu kaatuisi.

Louis Cornbutte ampui, mutta karhuun ei näyttänytkään käyneen, sillä se kavahti yhdellä ainoalla hypyllä märssyyn. Koko masto tutisi.

André Vasling kiljahti ilosta.

— Herming! huusi hän norjalaiselle matruusille. Mene Mariaa hakemaan! Tuo tänne morsiameni!

Herming astui rappusia alas ruomaan.

Sillä aikaa oli tuo raivoinen peto karannut Louis Cornbuttea kohti, joka etsi suojaa maston takana; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin karhu nosti suunnattoman kämmenensä hänen päätänsä murskatakseen, tarttui Louis Cornbutte parluunaan ja laski itsensä kannelle, vaikka ei ilman vaaratta, kun puolivälillä kuuli luodin vingahtavan juuri päänsä ohite. André Vasling oli ampunut häntä, vaikka ei ollut osannut. Nämä molemmat riitaveljet seisoivat nyt vastatusten, puukot valmiina.

Ottelu nähtävästi tuli olemaan ratkaiseva. Kostonsa täysin määrin tyydyttääksensä oli André Vasling tahtonut antaa Marian nähdä sulhaisensa kuoleman, mutta oli siten jäänyt ilman Hermingin avutta eikä tainnut siis nyt luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä.

Louis Cornbutte ja André Vasling tarttuivat toisiaan kauluksiin ja pitivät kiini, ettei kumpikaan pakoon pääsisi. Jompikumpi oli henkensä heittävä. He tähtäsivät toisilleen ankaroita iskuja, jotka vaan puolittain väistettiin, ja kohta vuosi verta kummastakin vastuspuolesta. André Vasling koki saada oikeata käsivarttaan vastustajansa kaulan ympärille, saadaksensa hänet maahan kaadetuksi. Louis Cornbutte tiesi, että joka vaan kaatui oli hukassa, ja ennätti hänen sentähden, tarttumalla häneen molemmin käsin, mutta siinä liikahuksessa kadotti hän puukkonsa.

Hirmuisia huutoja tunki samassa hänen korviinsa. Ne tulivat Marialta, jota Herming parastaikaa laahasi kannelle. Louis Cornbutten sydän täyttyi raivolla; hän ponnisti viimeiset voimansa koukistaaksensa vastustajansa selän; mutta samassa silmänräpäyksessä tunsivat he molemmat itsensä väkevään syliin suljetuiksi.

Karhu oli kavunnut märssystä alas ja karannut taistelevain päälle

André Vasling oli likempänä karhun ruumista. Louis Cornbutte, joka oli ulompana, tunsi pedon kyntten uppoavan lihaksiinsa. Karhu piti heitä kumpaakin tiukasti syliinsä suljettuina.

— Auta, Herming! huusi Vasling.

— Tänne, Penellan! huusi Louis Cornbutte.

Askelia kuului portailla. Penellan läheni, viritti pistoolinsa ja laukaisi sen karhun korvaan. Se päästi hirvittävän ärjäyksen. Tuska sai sen silmänräpäykseksi laukaisemaan käpälänsä, ja Louis Cornbutte kaatui voimatonna kannelle; mutta karhu likisti kuoleman tuskissa vielä kerran kämmenensä yhteen ja kaatui André Vasling sylissä, kaatuessaan musertaen tämän onnettoman.

Penellan riensi Louis Cornbutten avuksi. Ei mikään vaarallinen haava uhannut hänen henkeänsä; hän oli vaan silmänräpäykseksi mennyt tainnuksiin.

— Maria! sanoi hän, aukaisten silmänsä.

— Pelastunut! vastasi Penellan. Herming makaa tuolla tikarihaava rinnassa.

— Entä karhut…?

— Hengettöminä, Louis, niinkuin vihollisemmekin. Mutta ilman noitta pedoitta olisimme hukassa. Niiden saatetaan tosiaankin sanoa tulleen avuksemme. Kiittäkäämme siitä Jumalata!

Louis Cornbutte ja Penellan menivät ruomaan ja Maria vaipui heidän syliinsä.

XVI. Loppu.

Siteistään irroitetut Misonne ja Turquiette veivät kuolinhaavan saaneen Hermingin vuoteesen. Tämä onneton oli jo kuolonkamppauksessa, ja nuo molemmat merimiehet hoitelivat Pierre Nouquet'ia, jonka haava onneksi ei ollut sen vaarallisempi.

Mutta kova puusti oli kohdannut Louis Cornbuttea. Isässään ei havaittu minkäänlaista hengen merkkiä. Oliko hän kuollut mielihaikeissaan siitä että poikansa oli vihollistensa valloissa? Vai oliko hän menehtynyt tuon hirmuisen metelin vuoksi? Sitä ei tiedetä. Mutta tämä taudilla ja murheilla kovasti koeteltu vanhus oli herjennyt elämästä.

Tästä odottamattomasta puustista vajosivat Louis Cornbutte ja Maria haikeaan toivottomuuteen ja he polvistuivat vainajan vuoteen viereen, itkien ja lähetellen rukouksia taivaasen hänen sielunsa edestä.

Penellan, Misonne ja Turquiette jättivät heidät itsekseen ja nousivat kannelle. Ne kolme karhua kannettiin esille keulan puoleen. Penellan päätti ottaa talteen niiden taljat, joista voi olla iso hyöty, mutta ei hän laisinkaan ajatellut käyttää niiden lihaa. Ilmankin oli ravintoa tarvitsevain lukumäärä nyt melkeästi vähennyt. André Vaslingin, Aupic'in ja Jockin ruumiit viskattiin rannalle tehtyyn hautaan. Niiden lisäksi tuli vielä Hermingin ruumis. Tämä norjalainen kuoli yöllä, tuntematta omantunnon nuhteita, ja raivon vaahto huulillansa.

Ne kolme merimiestä korjasivat nyt teltan, joka useista paikoin oli rikki raastettu, niin että lunta tuli kannelle. Pakkanen oli kova, ja sitä kesti aina siihen asti kuin aurinko tammikuun 8 päivänä näkyi taivaanrannan päällä.

Jean Cornbutte haudattiin rannalle. Hän oli lähtenyt maastansa etsimään poikaansa ja oli menehtynyt tähän hirmuiseen ilman-alaan. Hautansa luotiin eräälle kunnaalle ja jälkeenjääneet merkitsivät paikan yksinkertaisella ristillä.

Louis Cornbuttella ja kumppaleillansa oli tämän päivän perästä vielä monta kovaa koetusta kestettävänä. Mutta jälleen löydettyin sitruunien avulla onnistui heidän säilyttää terveytensä.

Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kykenivät neljäntoista päivän perästä tuon hirmuisen taistelun jälkeen jättämään vuoteensa ja olemaan vähän liikkeellä.

Ennen pitkää otuksen ajo kävi helpommaksi ja antoisammaksi. Vesilintuja palasi isoja parvia. Usein ammuttiin eräänlaisia suorsia, joiden liha oli erittäin makea. Pyssymiehillä ei ollut muuta vahinkoa valitettavana kuin että menettivät kaksi koiristansa, jotka saivat surmansa, kun käytiin viidenkolmatta peninkulman takana etelässä päin tutkimassa jäiden tilaa.

Helmikuu alkoi ankaroilla myrskytuulilla ja runsaalla lumentulolla. Keskilämpömäärä aleni vielä kerran 25 pykälään jäätökohdan alla, mutta siitä ei ollut likimäärinkään niin paljon vastusta kuin ennen. Auringon näkeminen, joka kohosi yhä korkeammalle taivaanrannan yli, elähdytti kaikkia toivolla pikaisesta lopusta näille vaivaloisuuksille. Näyttipä niinkuin taivas olisi säälinyt heitä, sillä tämä vuosi tuli olemaan tavattoman lämmin. Maaliskuulla nähtiin muutamia korppia aluksen ympärillä laukuilevan. Louis Cornbutten onnistui ampua pari kurkea, jotka matkallaan pohjaan päin olivat eksyneet aina tänne asti. Etelässä päin käydessä nähtiin niinikään metsähanhi-parvia.

Muuttolintujen paluu ennusti huojennusta pakkasessa. Kuitenkaan ei ollut siihen kovin paljon luottamista, sillä tuulen käännyttyä tahi kuun-vaiheen tultua lämpömäärä aleni yhtäkkiä, ja merimiesten täytyi silloin taas käydä varokeinoihinsa pakkasta vastaan. He olivat jo polttaneet kaikki aluksen pastingit, ruhvin, jossa ei asuttu, ja ison osan irtanaisesta kannesta. Olipa siis tarpeesen, että talvi sai loppunsa. Onneksi pakkanen maaliskuun keskipaikoilla aleni kuuteentoista pykälään. Marian työnä oli valmistaa uusia vaatteita tulevaksi kevääksi.

Keväisen päiväntasauksen jälkeen asui aurinko alinomaa taivaanrannan päällä. Kahdeksan kuukauden alituinen päivä oli alkanut. Tämä alinomainen valo ja tasainen, vaikka vielä ylen vieno lämpö alkoi tuntuvasti vaikuttaa jäihin.

Suurta varovaisuutta vaadittiin La Jeune-Hardieta lykätessä siltä korkealta jäämöhkäleeltä, millä se lepäsi. Alus pönkittiin sentähden huolellisesti, ja etuisammalta näytti odottaa, kunnes jää lähtönsä aikana murtuisi; mutta alemmat jääkappaleet, jotka koskivat jo melkoista lämpimämpään veteen, sulivat vähitellen pois ja priki vajosi nähtävästi. Huhtikuun ensimäisinä päivinä oli se saanut luonnollisen tasakonsa jälleen.

Huhtikuulla tuli runsaita sateen roikkauksia, ja niistä syntynyt vesikerros edesautti voimakkaasti jäiden heikontumista. Lämpömittari näytti nyt kymmentä pykälää nollan alla. Muutamat merimiehistä heittivät nyt hylkeennahka-vaatteensa pois, eikä tarvittu enää yötä ja päivää pitää valkeata kamiinissa. Väkiviinavarastoa, jota vielä oli vähän jälellä, käytettiin ainoastaan atrian valmistuksessa.

Kohta alkoivat jäät kumisten tärähdellä. Railoja syntyi siellä ja täällä, eikä ollut kauas jäälle hyvä mennä. Monta kertaa tapahtui, että väki putosi veteen, vaikka onneksi kylmä kylpy jäi ainoaksi seuraukseksi.

Tähän aikaan palasivat hylkeet, ja niitä käytiin usein ajamassa, koska niiden rasvasta voi olla hyötyä.

Kaikki olivat hyvissä voinnissa. Aika kulutettiin lähdön valmistuksilla ja otuksen ajolla. Louis Cornbutte kävi usein jäätä tutkimassa ja päätti, etelään päin ulottuvan rannikon laadun suhteen, valita eteläisen väylän. Jäiden lähtö oli jo alkanut useilla paikoin, ja muutamia irtanaisia jäämöhkäleitä nähtiin jo ajelevan merelle päin. Huhtikuun 25 päivänä laitettiin priki kuntoonsa. Purjeet olivat mitä paraassa kunnossa, ja erinomaisella ilolla näkivät nyt merimiehet niiden tuulesta pullistuvan. Alus tärisi, se kun oli tullut vesilinjalleen jälleen, ja vaikka se ei vielä päässyt liikkumaan, oli se toki luonnollisessa elementissään.

Toukokuulla tapahtui jäiden lähtö pikaisesti. Rannikkoa peittävä lumi suli joka paikasta, muuttuen sakeaksi möhjäksi, joka teki rannan pian luoksepääsemättömäksi. Vähäisiä kanervapälviä alkoi näkyä siellä ja täällä. Lämpömittari nousi viimein nollakohdan yli.

Kahtakymmentä peninkulmaa laivaa etelämpänä olivat jäämöhkäleet täydellisesti irtautuneet ja alkaneet vaelluksensa Atlantin valtamerelle. Vaikka meri ei vielä ollut auki juuri prikin ympärillä, oli kuitenkin aukkoja syntynyt jäähän, joita Louis Cornbutte aikoi käyttää eduksensa.

21 päivänä toukokuuta lähti vihdoin Louis Cornbutte talvimajoiltaan, käytyänsä viimeisen kerran isänsä haudalla. Ripeiden merimiesten sydämet täyttyivät ilolla ja surulla yhtä haavaa, sillä eipä mielikarvaudetta eroita paikoilta, missä on nähty ystävän kuolevan. Tuuli oli pohjoisesta ja niin myötäinen kuin mahdollista. Usein oli tie salvettuna jäillä, jotka olivat läpisahattavat, ja monesti tapahtui, että kokonaisia jäävuoria keräytyi aluksen eteen, joita ainoastaan poraamalla kävi eroittaminen. Vielä kuukauden ajan oli purjehdus täynnä vaaroja, jotka useissa tiloissa häviöllä uhkasivat alusta: mutta väestö oli kestytetty ja vaarallisiin liikehtimisiin tottunut. Penellan, Pierre Nouquet, Turquiette ja Fidèle Misonne tekivät mitä kymmenen matruusia muuten tekevät, ja Marialla oli kullekin heistä kiitollisuuden hymy palkinnoksi.

La Jeune-Hardie pääsi vihdoin ulos jäistä Jan-Mayen saaren leveysmitan tasalla. Kesäkuun 25 päivänä tavattiin aluksia, jotka purjehtivat pohjaan päin hylkeen ja valaskalan pyyntiin. Priki oli tarvinnut kuukauden päästäkseen ulos pohjoisesta merestä.

Elokuun 16 päivänä tuli La Jeune-Hardie Dunkerquen näkyville. Tähystäjä oli merkillä ilmoittanut aluksen tulon, ja koko sataman väestö riensi aallonsärkijälle. Sukulaiset ja ystävät syleilivät kohta näitä ripeitä poikia. Se vanha pappi likisti Louis Cornbutten ja Marian sydäntänsä vasten, ja niistä kahdesta messusta, mitkä hän luki seuraavina kahtena päivänä, oli toinen Jean Cornbutten sielunrauhan ja toinen näiden molempain kihlattuin onnen eteen, jotka niin monen kärsimisen perästä vihdoin olivat yhdistetyiksi tulleet.

MONT BLANC VUORELLE NOUSU.

Elokuun 18 päivänä tulin Chamonix'iin sillä lujalla päätöksellä, että maksoi mitä maksoi, nousisin Mont-blanc'ille. Ensimäinen yritykseni elokuulla 1869 oli mennyt hukkaan. Paha ilma ei sallinut minun päästä edemmä kuin Grands-Mulets'ille. Suhteet eivät näyttäneet tälläkään kerralla muodostuvan myötäisemmiksi; sillä ilma, joka 18 päivän aamulla näytti myötäiseltä, muuttui yhtäkkiä puolenpäivän aikana. Mont-blanc otti lakin päähänsä, käyttääkseni maan lasten puheenpartta, ja alkoi polttaa piippuansa, joka toisin sanoen on, että vuori peittyi pilviin ja että lumi, kovan länsi-eteläisen myrskyn ajelemana, muodosti pitkän juovan Brevna-jäätiön äärettömiä syvyyksiä kohti. Tämä juova osoitti ymmärtämättömille matkailijaille tietä, jota heidän vastoin tahtoansa olisi täytynyt seurata, jos olisivat uskaltaneet nousta vuorelle.

Seuraava yö kävi vaikeaksi; sade ja myrsky yhä raivostuivat, ja ilma-puntari, joka osoitti "vaihtelevaista" ilmaa, noudatti liikkumattomuutta, joka voi ärryttää epätoivoon asti.

Aamuhämärissä kumminkin muutamat ukkosen jyräykset ilmoittivat muutoksen tapahtuneeksi. Taivas selkeni, vuori tuli näkyviin, ja tuuli, joka oli muuttunut länsipohjoiseksi, salli nähdä Balme-solan päällitse, joka sulkee Chamonix-laakson pohjoisen puolella, muutamia keveitä pilviä, joita tervehdin kauniin ilman enteinä.

Vastoin näitä hyviä merkkiä, ja vaikka ilmapuntari näytti tahtovan nousta, selitti opastajapaikan esimies Chamonix'issa, herra Balmat, ettei vielä ollut aika ajatella vuorelle nousua.

— Jos ilmapuntari jatkaa nousemistaan, lisäsi hän, ja ilma pysyy kaltaisenaan, niin lupaan teille oppaat ylihuomiseksi tahi kentiesi jo huomispäiväksi. Sillä aikaa ehdotan että, hillitäksenne kärsimättömyyttänne ja pehmittääksenne jäseniänne, lähdette matkalle Breventille. Pilvet pian hajautuvat ja te tulette tilaisuuteen tehdä itsellenne selvän käsityksen kuljettavastanne tiestä, päästäksenne Mont-blanc'in huipulle. Jos sen pulan perästä vielä rohkenette, niin koettakaa onneanne.

Nämä eräänlaisella äänenkorolla lausutut sanat eivät juuri olleet kehoittavaiset, ja vaativat miettimään asiata. Kumminkin myönnyin ehdoitukseen ja hän valitsi oppaakseni erään karskiluontoisen ja luotettavan nuoren miehen, Edvardi Ravenelin, joka oli ammattiinsa täydellisesti harjaantunut.

Kumppalina matkallani oli minulla maanmieheni ja ystäväni Donatien Levesque, matkailija sielun ja sydämen pohjasta ja uuttera käymämies, joka edellisen vuoden alulla oli tehnyt oppia tuottavan ja monesti vaivaloisen retken Pohjois-Amerikassa. Hän oli jo kuljeksinut mainittua maata monelle eri suunnalle ja oli juuri lähtemäisillään New-Orleansiin pitkin Missisippi-virtaa, kun sota ehkäisi hänen tuumansa ja kutsui hänet Ranskan maahan. Sittemmin tapasimme toisemme Aix-les-Bainsissa ja päätimme vesihuusauksen perästä yhdessä matkustaa Savojiin ja Schweitziin.

Donatien Levesque tiesi aikeeni, ja koska terveytensä, miten luuli, ei sallinut hänen lähteä tälle pitkälliselle vaellukselle jäätiöiden yli, niin pidettiin se tuuma, että hän Chamonix'issa odottaisi paluutani ja poissa ollessani tavallisuuden mukaan kävisi Montanvers-jäätiöllä.

Kuultuansa minun aikovan Breventille, ystäväni ei epäröinyt lähteä kanssani. Nousu Breventille on muuten miellyttävimpiä retkiä joita voi tehdä Chamonix'ista. Tämä vuori, joka on 8,500 jalkamittaa korkea, on Aiguilles-rouges nimisen vuoriharjanteen pitke, joka kulkee länsi-etelästä itäpohjoista kohti, yhtä suuntaa Mont-blanc vuoriharjanteen kanssa, jonka kanssa se muodostaa ahtaan Chamonix-laakson. Breventin keskellisen aseman johdosta vastapäätä Bossons-jäätiötä sopii tältä vuorelta miltei koko heidän retkellään nähdä ne matkueet, jotka tohtivat kiivetä Alppien jättiläiselle. Tästä syystä käykin siellä paljon ihmisiä.

Kello seitsemän aikana aamulla lähdimme matkalle. Siellä en voinut olla ajattelematta Balmat'in arveluttavia sanoja. Olivatpa vähällä saattaa minut hämille. Kysyin siis oppaalta:

— Oletteko käyneet Mont-blancilla?

— Olen, vastasi hän, kerran käynyt, ja siitä on minulle kylliksi. En aio tehdä sitä toista kertaa.

— Hitto niinkin! ja minä, joka juuri aion sitä koettaa!

— Se on vallassanne, herraseni, mutta minä en saata tulla kanssanne. Vuori ei ole hyvällä tuulella tänä vuonna. Useita yrityksiä nousta sinne on tehty, mutta ainoastaan kaksi on onnistunut, ja viime kerralla täytyi kahdesti palata. Muuten on onnettomuus viime vuonna hiukan laimentanut harrastajain intoa.

— Onnettomuusko? Mikä onnettomuus?

— Kah, ettekö olekaan siitä kuulleet? Matkue, jossa oli kymmenen opasta ja kantajaa sekä kaksi englantilaista, lähti syyskuun keskipaikoilla matkustamaan Mont-blancille. He nähtiin pääsevän kukkulalle asti, mutta sitte muutamain silmänräpäysten perästä pilveen katoavan. Pilven hajauttua ei näkynyt ketään. Ne kaksi englantilaista ynnä seitsemän opasta ja kantajaa tuuli oli pyhkäissyt pois ja todenmukaisesti syössyt Brenva-jäätiölle. Vastoin ahkeroimpia etsinnöitä ei ole onnistunut löytää heidän ruumiitansa. Ne kolme muuta miestä löydettiin 450 jalkamittaa alempana kukkulata, likellä Petit-Mulets'iä. Heidän ruumiinsa olivat jäämöhkäleinä.

— Mutta kuinka taisivatkin nämä matkailijat olla niin varomattomat? sanoin minä Ravenelille. Mikä hulluus niin myöhäisenä vuoden-aikana lähteä semmoiselle matkalle! Olisivatpa lähteneet elokuulla!

Turhaan koetin poistaa tämän surullisen kertomuksen vaikutusta mielestäni. Onneksi ilma vähitellen selkeni, ja ihanan auringon säteet hajoittivat pilvet, jotka vielä peittivät Mont-blancin, ja samalla nekin, jotka sieluni pimittivät.

Matkamme päättyi mielen mukaisesti. Lähdettyämme navettain luota Planpraz'in tykönä, jotka ovat 6,500 jalkaa korkealla, vaelsimme lumisohjossa ja alasvierineiden kivilohkareiden yli, kunnes tulimme eräälle jyrkälle, La Cheminée nimiselle vuoripenkerelle, jota oli käsin ja jaloin kiipeäminen. Kahdenkymmenen minuutin perästä olimme Breventin kukkulalla, josta näkyala on ihmeteltävä. Mont-blanc näkyy sinne kaikessa majesteetissaan. Vankoille alustoilleen lujasti perustuneena vuorijättiläs näyttää kimppuunsa yllyttävän myrskyjä, jotka lannistuttavat voimiansa hänen jääkilpeään vasten, samalla kun yltympäri sitä kohoaa, ikäänkuin turhaan kilpaillen ennättääkseen hänen korkeuteensa, vuorenhuipuista koottu henkivartio, joka kantaa selviä merkkiä pitkällisestä häviämisestä.

Ihanalta penkereltä, jolla nyt olimme, taisimme, vaikka vielä vaillinaisesti, arvailla ne matkan pituudet, mitkä vielä ovat kuljettavina, ennenkuin tullaan Mont-blancin kukkulalle. Vuoren laki, joka Chamonix'ista katsottuna näyttää olevan niin likellä Dôme du Goûter'ia, on nyt todellisella paikallansa. Useita tasamaita, jotka tekevät yhtä monta pengertä, joita täytyy pyrkiä ylös ja joita ei sovi laaksosta nähdä, paljastuu nyt silmäin eteen, perspektivin (etenemys-kuvauksen) lakien mukaan vielä enemmin enentäen ikävöityn päämaalin kaukaisuutta. Bossons-jäätiö näkyy kaikessa kirkkaudessaan jääsaikaroineen ja möhkäleineen, jotka, kuin aallot kuohuvassa meressä, näyttävät pieksevän Grands-Mulets'in kallionkylkiä, jonka juuri katoaa niiden sekaan.

Tämä ihmeellinen näytelmä ei ollutkaan omiaan haluani laimentamaan, ja lujempi kuin koskaan ennen oli päätökseni oppia tuntemaan tätä minulle vielä outoa maailmata.

Ihastus valtasi matkakumppalinikin, ja tästä hetkestä alkaen aloin uskoa, etten tulisikaan yksinäni kiipeämään Mont-blancille.

Me palasimme Chamonix'iin. Ilma kävi yhä paremmaksi; ilmapuntari yhä nousi verkallensa, ja kaikki asianhaarat näyttivät muodostuvan mitä parhaimmiksi.

Hämärissä seuraavana päivänä riensin oppaiden päällysmiehen luokse. Taivas oli pilvetön; tuuli, miltei tuntumaton, oli vakaantunut itäpohjoiseksi. Mont-blancin vuoriharjanne, jonka etevimpiä huippuja nouseva aurinko valaisi, näytti kutsuvan meitä käymään luonansa. Eipä sopinutkaan niin epäkohtelias olla että olisimme hyljänneet näin ystävällisen kutsumuksen. Herra Balmat, kysyttyänsä neuvoa ilmapuntariltaan, selitti nousemisen mahdolliseksi ja lupasi hankkia minulle kaksi ohjesäännössä määrättyä opasta sekä kantajan. Minä annoin hänen vapaasti järjestää kaikki asiat niinkuin hän tahtoi. Mutta tapaus, jota en ollut edeltäpäin arvannut, yritti tekemään vähän hämmennystä valmistuksissa.

Lähtiessäni opastajain asuntopaikasta kohtasin Edvard Ravenelin, eilisen oppaani.

— Yhäkö vielä aiotte nousta Mont-blancille? kysyi hän.

— Totta kaiketi, vastasin minä. Eikö mielestänne hetki ole hyvästi valittu?

Hän viipyi moniaita silmänräpäyksiä ja vastasi sitte hymyillen:

— Te olette minun matkustajani; minä saatin teidät eilen Breventille ja minun on siis vaikea luopua teistä. Jos siis aiotte sinne ylös, niin tulen kanssanne, jos tyydytte tarjoukseeni. Siihen on teillä oikeus, sillä kaikille vaarallisille retkille on matkustajalla, jos niin tahtoo, valta itse valita oppaansa. Soisin vaan, että paitsi minua ottaisitte oppaiksenne veljeni Ambroise Ravenelin ja orpanani Gaspard Simonin. Ne ovat nuoria ja ripeitä miehiä, joita kyllä yhtä vähän kuin minua mokoma matkustus ihastuttaa, mutta jotka eivät hätäile kun tosi tulee. Minä vastaan heidän puolestaan niinkuin omastanikin.

Nuorukainen vaikutti minussa luottamusta. Minä myönnyin hänen tarjoukseensa ja palasin hetikohta antamaan herra Balmat'ille tietoa valinnostani. Mutta tämä oli jo käynyt toimenpitoon asiasta ja lähettänyt sanan vuorossa oleville oppaille. Toinen niistä Edvard Simon oli vastannut, olevansa valmis lähtemään, ja toiselta, Jean Carrier'ilta odotettiin vastausta. Epäilemistä ei ollut, sillä tämä mies oli jo yhdeksänkolmatta kertaa noussut Mont-blancille. Olin siis suuressa pulassa. Oppaat, jotka olin luvannut ottaa olivat kaikki Chamonixin naapurikunnasta, Argentierestä, jonka tähden edellisestä paikkakunnasta olevat oppaat syyttivät Raveneliä vehkeilemästä sukulaistensa eduksi, mikä oli vastoin ohjesääntöä.

Riidan ratkaistakseni otin Edvard Simoninkin, joka jo oli tehnyt valmistuksensa.

Hänestä minulla ei ollut mitään hyvää, jos tulisin olemaan yksinäni matkalla, mutta hän oli välttämättömästi tarpeellinen, jos ystäväni päättäisi lähteä kanssani.

Laitettuani tämän asian selville, menin sopimaan asiasta Donatien Levesquen kanssa. Minä tapasin hänen nukkumasta sen vanhurskaan unta, joka päivällä ennen oli vaeltanut viisitoista kilometeriä vuoria. Oli vähän työlästä saada häntä heräämään; mutta tempaistuani pois ensistäkin peiton, sitte pään-alaisen ja viimein matrassinkin, onnistuin saamaan hänet ymmärtämään, että hankkiusin tuohon suureen vaellukseen.

— No niin! sanoi hän haukotellen, minä lähden mukaan Grands-Mulets'ille ja odotan siellä paluutanne.

— Hyvä! vastasin minä, minulla on juuri yksi opas liikaa, jonka pyydän saada liittää teihin.

Me ostimme jäätikkö-vaellukseen välttämättömät kaapineet. Raudoitetut sauvat, karkeasta verasta tehdyt säärystimet, viherjät silmälasit, jotka hengenpitävästi suojelivat silmiä, turkkinahalla sisustetut hansikat, viherjät harsot ja kompassit — ei mitään unhotettu. Me ostimme kolminkertaisilla pohjilla varustetut saappaat, jotka oppaat nauloittivat. Tämä jälkimäinen asia on mitä tähdellisintä, kun semmoisella retkellä on silmänräpäyksiä, jolloin luiskahus olis sama kuin kuolema, ei ainoastaan luiskahtavalle itselleen vaan koko matkueellekin.

Meidän ja oppaiden valmistuksiin meni noin kaksi tuntia. Kahdeksan aikana tulivat hevois-aasimme, ja me lähdimme viimein matkustamaan navetoille Pierre-Pointue'n luona, jotka ovat 3,000 jalkaa korkeammalla kuin Chamonix ja 8,400 jalkaa alempana Mont-blancin kukkulata.

Pierre-Pointue'n luokse saavuttuamme, tapasimme siellä erään spanialaisen matkailijan, herra N:n, jota seurasi kaksi opasta ja yksi kantaja. Ensimäinen oppaansa, Paccard, oli sukulainen sille tohtori Paccardille, joka Jackues (Jaakko) Balmat'in kanssa lähti ensi kerran nousemaan Mont-blancille, ja oli jo kahdeksantoista kertaa käynyt vuoren kukkulalla. Herra N. oli niinkuin mekin juuri aikeessa lähteä nousemaan. Hän oli paljon matkaillut Amerikassa ja mennyt Andien yli Qviton luona, jonka tähden toivoi kovin suuritta vaivaloisuuksitta voivansa uskaltaa yrityksen Mont-blancin suhteen. Mutta hän pettyi. Hän oli tehnyt laskunsa, ottamatta lukuun pystöjyrkkiä kallionkylkiä ja ohennutta ilmaa.

Kiirehdin hänen kunniakseen lisäämään, että hänen todellakin onnistui päästä Mont-blancin huipulle, kiitos tahtonsa harvinaiselle tarmolle, sillä ruumiilliset voimansa olivat silloin jo aikoja sitten tyhjennetyt.

Me söimme niin vankan aamiaisen kuin mahdollista Pierre-Pontuen luona. Tämä on tavallinen varokeino, sillä ruokahalu katoaa tavallisesti jäätienoosen tultua.

Herra N. lähti kello 11 aikana Les Grands-Muletsiä kohti. Me emme lähteneet ennen kuin puolenpäivän aikana. Pierre-Pontuen luona hevois-aasien päästävä tie loppuu. Meidän täytyi sen jälkeen vinkkuroiden kiipeillä erästä vaikeata polkua, joka noudattaa Les Bossons-jäätiön reunaa Mont-Midi-vuoren juurta myöten. Tunnin varsin vaivaloisen työn perästä ankarassa lämpimässä tulimme eräälle Pierre-à-l'Echelle nimiselle paikalle, joka on 8,200 jalkaa korkealla. Täällä sidoimme kaikki itsemme toisiimme kiinni vahvalla köydellä, siten että olimme yhdeksän tahi kaksitoistakin jalkamittaa toisistamme. Tämä jäätiö, jolle on erittäin vaikea päästä, näyttää joka suunnalla ammottavia rotkoja, joiden pohjaa ei näy. Näiden rotkojen pystöjyrkillä seinillä on vihertävä, epäselvä, näköä tuiki hämmentävä väri, kun varovasti lähestytään ja luodaan silmänsä tuohon salaiseen syvyyteen, niin tuntuu kuin se ihmeellisesti vetäisi puoleensa, eikä mikään näytä luonnollisemmalta kuin siihen heittäytä.

Vitkalleen nyt astutaan eteenpäin, milloin rotkoa kiertäen, milloin mennen sen yli tikapuilla tahi vahvuudelleen epäiltävää lumisiltaakin myöten. Se on silloin kuin köysi on tarpeesen. Sitä pidetään kiinteällä tällä vaarallisella kulkupaikalla; jos silloin lumisilta pettää, niin opas tahi matkustaja jää syvyyden päälle rippumaan. Hän vedetään ylös jälleen, ja hän pääsee siitä tällä kertaa muutamilla ruhjahuksilla. Jos rotko on leveä eikä kovin syvä, niin hilautaan sen pohjalle, että toisella puolen noustaisiin ylös. Tässä tapauksessa on välttämätöntä että hakataan pykälöitä jäähän, jonka sekä vaivaloisen että vaarallisen työn oppaat tekevät, jotka menevät edellä, varustettuina "piolet'eillään", eli eräänlaisilla kuokilla tahi ehkä oikeammin kirveillä.

Eräs erinäinen asianhaara tekee pääsyn Bossons-jäätiölle sangen vaaralliseksi. Jäätiölle tullaan Midi-kukkulan juurella ja siinä on rotko yli kuljettavana, jossa vuoren-vieroksia usein tapahtuu. Tämä rotko on noin 600 jalkaa leveä, ja sen yli mentäissä on yksi oppaista vahtina, varoittamassa mahdollisista vaaroista.

1869 tässä eräs opas sai surmansa. Vuorenvieros tempaisi hänet syvyyteen ja hän murskautui kallioita vasten 900 jalkaa alempana.

Me olimme siis varoitetut ja kiirehdimme askeliamme niin paljon kuin tottumattomuutemme tällaisiin vaelluksiin myönsi. Tältä vaaralliselta kohdalta hyvin pääsneinä tulimme toiselle, yhtä vaaralliselle. Kysymyksenä on päästä séracs-nimellä tunnettuin suunnattomain jäämöhkäleiden sivu, joiden muodostuminen vielä on selittämättä. Näitä jäämöhkäleitä on tavallisesti ylätasangon reunalla ja ne ovat alituinen uhka koko niiden alla olevalle laaksolle. Joku liikahus jäätikössä, niinpä vaan joku vieno värähys ilmassa voi panna ne putoamaan ja tuottaa hirmuisimpia onnettomuuksia.

— Herraseni! olkaa ääneti tässä ja käykää sukkelasti!

Nämä sanat, jotka opas lausui kiivaalla äänellä, tekivät lopun kanssapuheestamme. Me astuimme joutuisasti ja ääneti. Vihdoin tulimme eräälle paikalle, jolla on nimenä La Joncktion (yhdistys), mutta jota suuremmasta syystä saisi sanoa La Sparation'iksi (eroitukseksi), syystä että Bossons- ja Tacconay-jäätiöt tässä ovat Côte-vuorella eroitetut. Tällä kohdalla saa näky-ala sanomattoman harvinaisen luonteen: rotkot kimeltelevillä väreillä, jääpurat, terävät kuin silmäneulat, syvyyksien päällä rippuvat jäämöhkäleet, pienoiset viherjä-vesiset järvet muodostavat yhdessä sekasoan, joka käy ylemmä kaikkea mielikuvatusta. Pane tähän lisäksi purojen kohina jäätiön pohjalla, syvyyteen syöksähtäväin jäämöhkäleiden kamala, kaiun monistelema jyske, tärisevä maa, joka uhkaa aueta jalkainne alla; ja teillä on mielenkuvaus näistä kolkoista ja oneista tienoista, joiden ainoa elonmerkki on hävitys ja kuolema.

La Jonctionin sivu kuljettua noudatetaan joku aika Tacconay-jäätiötä, ja niin tullaan jyrkälle liepeelle, joka vie Grand-Muletsin luokse, ja jolle täytyy kiivetä. Vihdoin, vaellettuamme kolme tuntia lumen ja jään seassa, saavuimme niiden noin 600 jalkaa korkeiden kallioiden luokse, jotka ovat nimekseen saaneet Les Grands-Mulets ja vallitsevat toiselta puolen Bossons-jäätiötä ja toiselta niitä jyrkkiä liepeitä, jotka ulottuvat aina Dôme du Goûterin juurelle asti.

Vähäinen tupa, jonka oppaat ovat rakentaneet ensimäiselle kallion penkerelle ja joka on 9,000 jalkaa korkealla, antaa suojaa matkustajille, heidän odottaessaan hetkeä milloin saa nousta Mont-blancin kukkulalle.

Me söimme päivällistä miten taisimme ja nukuimme samalla lailla; näillä korkeilla tienoilla ei käy kumpikaan oikein laatuun.

— No niin, sanoin Levesquelle, oltuani syövinäni, olenko liiallisesti ylistänyt tämän maan komeata ihanuutta ja kadutteko seuranneenne minua tänne?

— Kadunpa sitä niin vähän, vastasi hän, että olen lujasti päättänyt seurata teitä aina kukkulalle asti. Luottakaa minuun.

— Hyvä, sanoin minä, mutta tiedämmehän, että enin työ vielä on tekemättä.

— Mitä joutavia, vastasi hän, kyllä se menee! Menkäämme sillä välin ulos katsomaan päivänlaskua, joka arvattavasti tarjoaa suurenmoisen nähtävän.

Taivas pysyi yhä merkillisesti kirkkaana.

Vuoriharjanteet Brevent ja Aiquille-Rouge olivat jalkaimme alla. Toisella puolen kohosivat Fiz-kalliot ja huippupäinen Mont-Varant Sallanche-laakson yli, siirtäen alas kolmanneksi tasangoksi Fleury- ja Reposoir-nimiset vuoriharjanteet. Edempänä oikealla kädellä näkyi Buet lumella peitetyn lakensa kanssa, ja vielä edempänä Rhône-laaksoa vallitseva Mont-Midi viiden koukkuhampaansa kanssa. Takanamme oli meillä ikuinen lumi, Dôme du Goûter, Mont-Maudit ja viimeksi Mont-blanc.

Vähitellen vajosi Chamonix-laakso tiheään sumuun, joka kohta peitti lännessäkin olevat vuoret toisen toisensa perästä. Ainoastaan Mont-blanc on vielä yhtä kirkas ja kiiltää kuin kultaisella sädeseppeleellä ympäröittynä. Kohta varjot ulottuvat Dôme du Goûteriin ja Mont-Mauditiin, mutta kunnioittavat vielä Alppien jättiläistä. Ihmetellen noudattelimme tätä valon verkallista hupenemista. Se viipyi viimeksi hetkisen aikaa vuoren kaikkein korkeimmalla huipulla ja jo saatti meihin sitä mieletöntä toivoa, että säilyisi niin koko yön. Mutta muutamain minuutien perästä kaikki peittyi pimeyteen, ja hilpeitä väriä seurasi kuoleman lyijyraskaat varjot. En liioittele: jotka rakastavat vuoria, minun ymmärtävät.

Tätä suurenmoista näky-alaa katseltuamme, ei ollut meillä muuta tehtävänä kuin odotella lähdön hetkeä. Meidän piti lähteä liikkeelle kello 2 aikana aamulla. Itsekukin oikaisi itsensä matrassilleen; mutta nukkumista ei ollut ajattelemistakaan, yhtä vähän kuin puhelemista. Olinpa enemmin tahi vähemmin kamalain ajatusten valloissa: oli kuin yöllä kenttätappelun edellä, se vaan eroituksena, ettei mikään pakoittanut minua tappelemaan. Kaksi ajatus-suuntaa taisteli herraudesta, ja niinkuin pako- ja nousuvesi oli kumpikin vuorollaan voitolla. Toisaalta tulivat kaikki ne epäilykset, joita ymmärrys nostaa näin rohkeata yritystä vastaan. Mitä hyvää on mokomasta seikkailuksesta? Kenellä on siitä hyötyä, jos se onnistuukin? Mutta mikä surun ja katumuksen lähde, jos pahoin käy! Mielikuvatuskin kävi leikkiin osalliseksi ja toi esiin kaikki mahdolliset tapaturmat, joita oli tapahtunut vuorivaelluksilla. Minä näin unta lumisilloista, jotka murtuivat jalkaini alla, tunsin itseni ammottavaan syvyyteen suistuneeksi, kuulin lumivyöryjen jyskettä, jotka tempaisivat minut mukaansa huimaavaan menoonsa, luulin itseni katoavan, tunsin kuolon kylmyyden minut vallanneen ja tein viimeisistä voimistani ponnistuksen kiskoutuakseni irralle!…

Ankara jyminä, jotakin hirmuista tapahtui samassa silmänräpäyksessä.

— Lumivyöry! Lumivyöry! huusin minä.

— Mikä hätänä? Mitä teette? kysyi unen pyörryksissä oleva Levesque.

— Ah! se oli vaan pöytä, jonka painajaiseni pahimmasti ajaessa löin kumoon että jysähti. Tämä jokapäiväistä laatua oleva tapaus sai minun jälleen tointumaan. Minä nauroin peljästykselleni; vastakkainen ajatusjuoksu ja samalla kunnianhimoni saivat taas vallan. Nyt oli ainoastaan itseni varassa että hiukan ponnistelemalla pyrkisin perille, tuolle niin harvoin saavutetulle vuoren kukkulalle! Se olisi voitto yhtä hyvä kuin mikään muu! Tuiki harvoinhan toki tapaturmia sattuu! Mikä näytelmä eikö sieltä ylhäältä nähtäne! Ja mikä tyytyväisyys, kun on saatu tehdyksi mitä muut eivät ole uskaltaneet!

Tällaisilla mietinnöillä rohkaisin mieltäni, ja odotin levollisesti lähdön merkkiä.

Kello 1 tienoilla ilmaisivat oppaiden askelet, heidän kanssapuheensa sekä avattuin ja suljettuin ovien jyske, että hetki lähestyi. Vähän ajan perästä astui Ravenel huoneesemme.

— Nouskaa ylös, herrat! Ilma on ihana, ja kello 10 aikana arvattavasti olemme kukkulalla.

Yhdellä hyppäyksellä olimme vuoteiltamme poissa ja tuota pikaa puimme päällemme. Kaksi oppaistamme lähti edeltäpäin tietä tutkimaan. He olivat varustetut lyhdyllä, jonka piti näyttää meille tietä, ja heillä oli kirveet muassa että vaikeampiin paikkoihin hakkaisivat pykälöitä. Kello 2 aikana lähdimme kaikki matkalle seuraavassa kulkujärjestyksessä: minun edelläni ja etunenässä Edvard Ravenel; takanani Edvard Simon ja Donatien Levesque; hänen takanaan molemmat kantajamme — me olimme näetsen ottaneet mukaamme tuvan vahdin Grand Muletistä — ja jälkimmäisenä koko herra N:n matkue.

Oppaat ja kantajat olivat keskenään jakaneet kapineet. Lähdön merkki annettiin, ja me lähdimme astumaan synkeässä pimeässä, ohjaten kulkuamme etäällä kiiluvaa lyhtyä kohti.

Tässä lähdössä oli jotakin juhlallista. Puhuttiin vaan vähän, ja ympärillämme vallitseva, arveluttava salasuhteisuus valtasi itsekunkin; mutta samalla tunsimme vilkkaan vaikutuksen tästä oudosta ja mieltä ponnistavasta tilasta, joka teki meidät väliä pitämättömiksi niistä vaaroista, jotka voivat meidät kohdata. Maisema ympärillämme oli eriskummainen. Selvästi emme voineet kaikkia eroittaa. Isot, valkoiselle vivahtavat, epäselvät ruhot, tummilla, vähän jyrkemmin esiintyvillä pilkuilla, estivät taivaanrannan näkymästä. Taivaslaki kimelteli omituisella kiillolla. Etäisyydellä, jota ei käynyt määrääminen, näimme lyhdyn epävakaisen valon, ja yön juhlallista hiljaisuutta häiritsi ainoastaan opasten kirveiden karskunta.

Hiljaa ja varovasti astuimme ensimmäistä lievettä Dôme du Goûterin juurta kohti. Kahden tunnin vaivaloisen astumisen perästä tulimme ensimäiselle tasangolle, nimeltä Petit-Plateau, joka on Dôme du Goûterin juurella ja liki 12,000 jalkaa korkealla. Muutamia minuutin levähdettyämme lähdimme taas astumaan, poiketen vasemmalle kädelle lievettä ylöspäin, joka vie Grand-Plateau'lle.

Matkueemme oli tällä välillä jo vähennyt. Herra N. oppaineen erosi meistä, hän kun tunsi niin väsyneensä, että oli pakoitettu kauemmin aikaa levähtämään.

Kellon ollessa noin puolivälissä viisi aamukoitto alkoi elähdyttää taivaanrantaa. Nyt kiipesimme viimeisen penkeren Grand-Plateau'lle, jonne vaaratta tulimme. Nyt olimme enemmän kuin 12,000:nen jalan korkeudella. Aamiainen, jonka täällä söimme, oli pian suoritettuna. Vasten luuloa oli Levesque'llä ja minulla hyvä ruokahalu, mikä oli hyvä merkki. Oppaat olivat mitä paraalla tuulella ja katsoivat menestyksemme ihan varmaksi. Minä puoleltani arvelin heidän liian pikaisesti päättävän.

Aamiaisen jälkeen levähtäessämme herra N. saapui luoksemme. Me kaikin mokomin vaadimme häntä ottamaan jotakin ruokaa, mutta hän pani jyrkästi vastaan. Hänellä oli se näissä tienoissa niin tavallinen, tempovainen vatsan-kuroutuminen, ja hän tunsi itsensä kovin menehtyneeksi.

Grand-Plateau ansaitsee omituisen selityksensä. Oikealla kädellä kohoaa Dôme du Goûter. Keskellä on Mont-blanc, 2,700 jalkamittaa ylemmä kohoava. Vasemmalla kädellä näkyy Mont-Rouge ja Mont-Maudit. Tämä ääretön pyörö-teateri kimeltelee yleensä huikaisevan valkoisena. Joka suunnalla näkyy suunnattomia rotkoja. Erääsen semmoiseen hukkui 1820 kolme niistä oppaista, jotka seurasivat tohtori Hamelia ja översti Andersonia. 44 vuotta sen jälkeen sai eräs toinen opas, Ambroise Couttet, surmansa samassa paikassa.

Suurinta varovaisuutta on vaarinotettava tätä tasankoa kuljettaissa, sillä usein tavataan lumella peitettyjä rotkoja. Paitsi sitä tapahtuu sinne lumivyöryjä tuontuostakin. Lokakuun 13 päivänä 1866 musertui eräs englantilainen matkailija ja kolme hänen oppaistansa Mont-blancilta tulleen lumivyöryn alle. Varsin vaarallisen työn perästä onnistui löytää kolmen oppaan ruumiit. Toivottiin joka silmänräpäys tapaavansa englantilaisenkin ruumis, kun uusi lumivyöry solahti edellisen päälle ja pakoitti työntekijät luopumaan yrityksestä.

Kolme tietä oli nyt meille tarjona. Tavallinen tie, joka menee vasemmalle kädelle Mont-Mauditin juuritse eräänlaisen viettävän, Porche eli Corridor nimellisen laaksokäytävän kautta, vie ei kovin päällepääsemättömäin jyrkänteiden yli Mont-Rougen ensimäiselle kalliopenkerelle.

Toinen tie, jota vähemmin käytetään, poikkeaa oikealle kädelle Dôme du Goûterin yli ja vie Mont-blancin kukkulalle harjaa pitkin, joka yhdistää nämä molemmat vuoret. Kolme tuntia täytyy seurata tietä, jolla päätä huimaa, ja kiivetä erästä jyrkkää jääseinää myöten, jonka nimi on Bosse-du-Dromadaire.

Kolmas tie on se että noustaan suoraan Corridorin nenälle, kiipeämällä noin 750 jalkaa korkean jääseinän päälle, joka kulkee rinnatusten Mont-Rougen ensimäisen kalliopenkeren karissa.

Koska oppaat sanoivat ensimäisen tien olevan salvattuna muutamilla äsken syntyneillä rotkoilla, jotka tekivät sen perin mahdottomaksi kulkea, ei auttanut muu kuin valita niistä toisista toinen. Minä osaltani äännöstin Bosse-du-Dromadairen yli menevää; mutta se katsottiin kovin vaaralliseksi, ja nyt päätettiin käydä käsiksi siihen jääseinään, joka vie Corridorin nenälle.

Päätöksen tehtyä on parasta hetikohta panna se toimeen. Siispä menimme Grand-Plateaun yli ja tulimme sen tosiaankin peljättävän, eteemme kohoavan esteen juurelle.

Jota pitemmälle etenimme, sitä pystysuoremmalta näytti meistä vuorenkyljen kaltavuus. Siihen lisäksi tuli useita rotkoja vuoren juurella, jotka heti alussa olivat välttyneet huomioltamme.

Yhtähyvin ryhdyimme tuohon työlääsen nousemiseen. Etupäässä oleva opas teki kirveellään ensimäisen kolon jäähän, jonka perästä toinen sen laajensi ja valmisti. Ennätimmepä kaksi askelta minuutissa. Jota ylemmä nousimme, sitä jyrkemmiksi rinne kävi. Jopa seisahtuivat oppaatkin hetkisen ajaksi neuvoittelemaan; he puhuivat maakuntansa kielimurretta ja näkyivät olevan erimieliset, mikä ei hyvää ennustanut. Viimein tuli niin jyrkkä, että hattuni lippu koski ylempänä minua olevan oppaan pohkimoon. Sinkoilevat jääpalaset ilmankin veivät minulta näön vähäksi aikaa ja tekivät tilani tuiki ikäväksi. Nyt aloin oppaita puhutella:

— Kuulkaapas, sanoin minä, hyvä kyllä voi olla nousta tällä keinoin. Tosin ei tämä mikään mukava tie ole, sen tunnustan, mutta mahdoton ei se kumminkaan ole. Mutta sanokaapa minulle eräs tähdellinen asia: millä keinoin pääsemme alas jälleen?

— Oh, herraseni! vastasi Ambroise Ravenel, kotiin palatessa lähdemme toiselle tielle.

Jo vihdoin viimein, kahden tunnin vaivaloisten ponnistusten perästä ja hakattuamme enemmän kuin neljäsataa astinta tähän hirmuiseen nousupaikkaan, saavuimme voipuneina Corridorin nenälle.

Siellä menimme erään loivan lumilakean yli, pitkin erästä suunnattoman suurta halkeamaa, joka sulki tien. Tuskin olimme toisaalle kääntyneet, ennenkuin ihastuksen huuto pääsi rinnoistamme. Oikealla kädellä meillä oli Piemont ja Lombardian tasamaat jalkaimme alla. Vasemmalla puolella kohottivat vankat, Pennini-Alpit ja Oberland verrattomat, lumenpeittoiset huippunsa. Ainoastaan Mont-Rosa ja Mont-Cervin olivat vielä ylempänä meitä, mutta kohtapa oli tuleva meidän vuoromme olla heitä ylempänä.

Tämä ajatus palautti meidät työhömme. Me käänsimme silmämme Mont-hlancia kohti ja hämmästyimme.

— Oi Jumala! kuinka pitkä hän vieläkin on, tuo jättiläinen! puhkesi Levesque sanomaan.

— Ja kuinka korkea! lisäsin minä.

Yritys näytti tosiaankin hurjalta. Tuo mainio, hirvittävä vuorenkylki, joka oli välttämättömästi kuljettava, seisoi edessämme 50:nen pykälän kaltavana. Mutta kiivettyämme Corridorin jääseinän päälle, ei mikään voinut meitä peljättää. Me levähdimme puolen tuntia ja jatkoimme sitte vaellustamme; mutta kohtapa huomasimme ilmakehän suhteet melkeästi muuttuneiksi. Aurinko paahti hirmuisesti; sen säteiden heijastus lumesta lisäsi tuskaamme. Oheneva ilmakin alkoi tuntua ylen vaivaloiselta. Me menimme verkalleen eteenpäin, tiheään levähdellen, tulimme Mont-Rougen toiselle kalliopenkerelle ja olimme vihdoin viimein Mont-blanc'in juurella. Vuori kohosi yksinään ja majesteetillisesti 600 jalkaa ylemmä meitä. Mont-Rosakin oli alamaiseksi antaunut.

Levesque ja minä olimme nääntyä väsymyksestä. Mitä herra N:ään tulee, joka Corridorin nenällä oli saavuttanut meidät, miltei sopinut sanoa, että hän oli tunnoton ohenneen ilman vaikutuksille, sillä hän oli, niin sanoaksemme, herjennyt hengittämästä.

Jo vihdoin aloimme viimeistä pengertä kiivetä. Tuskin olimme ottaneet kymmentä askelta, kun seisahduimme tuntiessamme perin mahdottomaksi mennä edemmä. Kurkun tuskallinen kuroutuminen teki hengityksen vielä työläämmäksi. Jalkamme kielsivät meiltä palveluksensa, ja nyt oivalsin Jacques Balmat'in lauseen, että jalkansa eivät tuntuneet pysyvän pystössä ilman housuin avutta. Mutta jos ruumis rukoili armoa, niin sielu vastasi jäykästi: ylemmä! vielä ylemmä! salpasi epätoivoiset valitushuudot ja hääsi rääkättyä ruumisrukkaa vastustamattomasti eteenpäin. Näin menimme les Petits-Mulets nimisten kallioiden yli, ja kahden tunnin ihmisellisiä enempäin ponnistusten perästä seisoimme vihdoin Mont-blanc'in laella.

Kello oli 20 minuutia yli kahdentoista.

Voittoriemu sai meidät unhottaneiksi väsymyksemme ja kärsimisemme. Jos siis vihdoinkin olimme saavuttaneet tämän vuorenkukkulan, jota niin mahtavana kunnioitetaan. Me olimme kaikkia muita vuoria ylempänä, ja tämä ajatus, jonka ainoastaan Mont-blanc voi synnyttää, sai sydämemme paisumaan. Se oli kyllästytettyä kunnianhimoa, ja minulle erittäin toteutunut unelma.

Mont-blanc on Europan korkein vuori. Ainoastaan muutamat Asiassa ja Amerikassa ovat korkeampia, mutta mikä ilo on kiivetä niille, kun ei toki milloinkaan voi päästä korkeimmalle kukkulalle, vaan täytyy jäädä alemma ja tunnustaa itsensä voitetuksi.

Toiset, esimerkiksi Mont-Cervin, ovat erittäin vaikeat päästä päälle, mutta missä nyt seisomme, meillä on Mont-Cervin 1,200 jalkaa alempana meitä.

Ilmankin, mitä näytelmää emmekö nauti vaivaimme palkinnoksi. Alinomaa sekainen taivas oli saanut synkänsinisen värihunnun. Aurinko, osan säteitään menettänyt, oli kadottanut kirkkautensa, miten osittaisessa auringon pimenemisessä. Tämä ilmiö, johon on syynä ilman oheneminen, oli sitä enemmin silmiin pystyvä kuin vuoret ja lähiset kedot oikein uivat valossa, niin että taisimme vaarinottaa milteipä pienimmätkin erityisyydet.

Taivaanrantaamme rajoitti itä-etelässä Piemont ja loitompana Lombardian tasamaat. Lännen puolella meillä oli Savojin ja Dauphinéen vuoriharjanteet ja niiden takana Rhône-virran laakso; länsipohjoisessa Genèven järvi ja Juran vuorenselkämä, ja etelässä selittämätön sekasoka vuoria ja jäätiöitä, josta kohoavat Mont-Rosan, Mischabel-hörnerin, Mont Cervinin, Weisshornin mahtavat kukkulat, joka viimeksi mainittu kuuluisan vuorenvaeltajan Tyndallin arvostelun mukaan on kaunein niistä kaikista, ja loitompana Jungfrau, Monch, Eiger ja Finsteraarhorn.

Silmänkantomme eli näkömatkamme pituutta ei käy arvaaminen 28 peninkulmaa vähemmäksi. [Tässä tarkoitetaan Englannin peninkulmia, joita menee 6-2/3 Suomen peninkulmaan.] Vähintään 56 peninkulmaa avara panorama oli siis silmäimme eteen paljastettuna.

Erityinen asianhaara vielä lisäsi näytelmän ihanuutta. Italian puolella tuli pilviä leijuillen Pennini-Alppien kautta, mutta peittämättä niiden kukkuloita. Kohta saimme silmäimme alle toisen ja matalamman taivaan, pilvimeren, josta kokonainen saaristo lumenpeittoisia kukkuloita kohosi. Tämä oli niin ihmeellisen ihanata, että suurimmiltakin runoilijoilta puuttuisi sanoja sitä selittämään.

Mont-blanc'in kukkula on harjanne, joka ulottuu länsipohjoisesta itäpohjoiseen päin, on kaksisataa jalkaa pitkä ja enemmän kuin kolmea jalkaa leveä korkeimmalta paikalta. Sitä sopisi verrata kaatuneesen laivaan, jonka emäpuu on taivasta kohti.

Lämpömäärä oli, vastoin tavallisuutta, sangen korkea, nimittäin 10 pykälää jäätökohdan päällä. Ilma oli melkein ihan tyyni. Ainoastaan silloin tällöin tuntui vieno tuulahus idästä päin.

Opastemme ensimäisenä huolena oli asettaa meidät riviin Chamonix-laaksoa vastakkain, että siellä voitaisiin lukea kuinka monta olimme ja saada vakuutus siitä ettei ketään puuttunut. Joukko matkailijoita oli mennyt Breventille ja Jardinille pitämään silmällä kiipeämistämme.

Mutta eipä ole siinä kyllä että on noustu Mont-blanc'ille; täytyypä ajatella alaskin tuloa. Hankalin, joskin ei vaivaloisin, tehtävä on jälellä. Ilmankin emme lähde kaipauksetta paikalta, jonka niin suurella vaivalla valloitimme. Ponnin, mikä ajoi meitä noustessa, voiton ja vallitsemisen tarve, yhtä luonnollinen kuin käskeväinen, nyt puuttuu; nyt kuljetaan innotta ja katsotaan usein taaksensa.

Päätöksemme on kumminkin tehtävä. Sittekuin vanhan tavan mukaan olimme tyhjentäneet pikarillisen sampanjaa Mont-blanc'in kunniaksi, lähdimme paluumatkalle. Olimme viipyneet tunnin ajan vuoren kukkulalla. Kulkujärjestys oli siten muutettu, että herra N:n matkue meni edellä, ja että, hänen oppaansa Paccardin neuvosta, me kaikki olimme yhteen köyteen kiinnitetyt. Herra N:n voipumus-tilan tähden oli putous peljättävänä, missä kaikkein meidän yhteisiä voimia tarvittiin tapaturman estämiseksi. Onneksi toki häneltä puuttui vaan voimia, ei tahtoa. Mitä olimme peljänneet, kävi toteen. Ensimmäiseltä penkereltä alas mentäissä herra N. useita kertoja horjahti. Erinomaisen voimakas ja taitava oppaansa onnistui toki pitämään häntä kiinni; mutta meidän oppaamme, syystä peljäten että me kaikki voisimme pudota ynnä hänen kanssansa, tahtoivat eroittaa meidät siitä toisesta matkueesta. Levesque ja minä panimme sitä vastaan, ja mitä tarkimpata varovaisuutta vaarinottaen tulimme ilman sen enempää vaaraa tämän huimaavan jyrkänteen juurelle. Mikään silmänharhaus ei ollut enään mahdollinen; lähes pohjaton syvyys oli jalkaimme alla, ja muutamat irtauneet jääpalaset, jotka viuhkaen lensivät ilman läpi juuri likitsemme, osoittivat tien jolle matkue tulisi lähtemään, jos joku meistä väärään astuisi.

Päästyämme tältä vaaralliselta paikalta, aloin taas hengitellä. Nyt tulimme niille luisummille liepeille, jotka vievät Corridorin nenälle. Lumi oli lämpimästä löyhistynyt, niin että monesti vajosimme polvia myöten, joten vaellus tietysti kävi paljoa työläämmäksi. Me noudatimme yhä edelleen aamupäiväisiä jälkiämme, ja minua hämmästytti juuri se, kun Gaspard Simon virkkoi minulle:

— Millekään muulle tielle emme saata lähteä; Corridoria myöten on mahdoton päästä, eikä auta meitä muu keino kuin astua alas samaa jyrkkää seinää, jonka päälle aamulla niin suurella vaivalla ryömimme.

Minä ilmoitin Levesquelle tämän ei juuri suloisen uutisen.

— Pelkään vaan, lisäsi Gaspard Simon, ettemme saatakaan pysyä kaikki toisiimme sidottuina. Muuten saamme nähdä, miten herra N:n onnistuu yrityksessään.

Me lähenimme tuota hirmuista seinää. Herra N:n matkue alkoi mennä alas, ja me kuulimme ne vilkkaat sanat, mitkä Paccard puhui hänelle. Rinne oli niin jyrkkä, että kohta emme nähneetkään herra N:ää emmekä oppaitansa, vaikka kaikki olimme samaan köyteen kiinnitettyinä.

Heti kun Gaspard Simon, joka kulki edelläni, taisi nähdä miten asiat olivat, pysähtyi hän ja selitti, vaihdettuansa virkaveljeinsä kanssa muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, että oli aivan välttämätöntä erouta herra N:n matkueesta.

— Teistä vastaamme, lisäsi hän, mutta emme saata vastata muista, ja jos he putoavat, niin mekin putoamme.

Näin sanottuaan hän leikkasi köyden poikki.

Kovalta tuntui tähän mukautua; mutta oppaamme olivat jäykät. Nyt ehdoitimme siis, että kaksi heistä auttaisi herra N:n oppaita. He suostuivat siihen mielellänsä, mutta varaköyden puutteessa eivät tainneet panna ehdoitusta toimeen.

Me alotimme siis tuon hirvittävän alasmenon. Yksi vaan liikahti aina kerralla, ja samassa silmänräpäyksessä kun hän oli muuttava jalkaansa vakuuttivat toiset jalkansa niin lujasti kuin mahdollista, kestääksensä sysäystä, jos hän luiskahtaisi. Etummaisella oppaalla, Edvard Ravenelilla, oli vaarallinen tehtävä; hänen piti korjata ne pykälät, joita edellä oleva matkue oli enemmin tahi vähemmin hävittänyt.

Me laskeusimme verkalleen ja niin varovasti kuin suinkin. Tiemme vei meitä suoraan erästä rinteen juurella olevaa rotkoa kohti. Tätä rotkoa emme olleet ylösnoustessamme havainneet; mutta nyt se huikaisi näkömme viberjältä vipajavalla kidallansa, Alasnoustessamme irtauneet jääjärkäleet hurahtelivat ohitsemme ja katosivat kuin Minotauron nieluun, se vaan eroituksena, että Minotauron nielu ummistui joka palan perästä, jota vastoin juopa jalkaimme alla alinomaa piti kitaansa auki ja näytti odottavan isompaa suupalaa kyllänsä saadaksensa. Nyt oli kysymyksenä miten emme joutuisi sen suupalaksi, ja sitä ahkeroimisemme tarkoittivat. Välttääksemme tätä heijaisevaa laitosta, tätä siveellistä huimausta, jos niin saanen sanoa, teimme muutamia heikkoja yrityksiä laskeaksemme leikkiä tästä vaarallisesta tilastamme, jossa vuorivuohikin olisi toivottomaksi joutunut. Kävimmepä niinkin pitkälle että hyräilimme muutamia Offenbachin laulelmia; mutta puhuakseni totta, täytyy minun tunnustaa, että pilapuheemme olivat raukeita ja laulumme huonoa. Me teimme kuin pimeän arat, jotka laulavat pimeässä mieltänsä rohkaistaksensa.

Näin häälyimme elämän ja kuoleman vaiheilla tunnin ajan, joka tuntui meistä iankaikkisuudelta, kun jo vihdoin viimein astuimme vakavalle maaperälle. Siellä alhaalla tapasimme herra N:n ja oppaansa hyvässä tallessa.

Muutamia minuutia levähdettyämme jatkoimme vaellustamme.

Ollessamme lähellä Petit-Plateau'ta, Ravenel yhtäkkiä seisahtui ja sanoi, kääntyen puoleemme:

— Katsokaapa mikä lumivyöry! Se on tehnyt jälkemme tuntumattomiksi.

Suunnattoman suuri jäämöhkäle oli pudonnut Dôme du Goûterista ja peitti kokonansa sen tien, jota aamulla olimme seuranneet mennessämme Petit-Plateaun yli. Tämän lumivyöryn suuruutta en saata arvata viittäsataa kuutio-meteriä vähemmäksi. Jos se olis irtaunut ylösnoustessamme, olis vielä yksi kova onni lisännyt Mont-blancin jo ennestään kovin suurta kuolleiden-luetteloa.

Tämä uusi este pakoitti meidät joko hakemaan uutta tietä tahi kulkemaan pitkin lumivyöryä. Väsyneesen tilaamme nähden tämä viimeksi mainittu keino epäilemättä olis ollut paras; mutta siinä oli paha vaara tarjona. 60:nen jalan korkuinen jäämöhkäle, joka jo oli osaksi irtaunut Dôme du Goûterista, jossa se vaan yhdestä kyljestään oli kiinni, rippui mentävän tien päällä. Tuo suunnaton möhkäle näytti olevan tasapainossa, mutta hyvin helposti voi tapahtua, että se vähäinen väräjäminen, minkä käynnillämme aikaansaattaisimme, panis sen vyörähtämään. Oppaat keskenään neuvoittelivat. Itsekukin heistä tutki tarkoin kiikarilla sitä halkeamaa, mikä oli syntynyt vuoren ja uhkaavan möhkäleen välille. Tämän terävät ja verekset kulmat osoittivat, että murre oli veres, todenmukaisesti lumivyöryn putoamisen synnyttämä.

Neuvoiteltuaan oppaat päättivät, koska oli mahdotonta muuta tietä löytää, koettaa tuota vaarallista kulkua.

— Meidän täytyy astua hyvin joutuisasti, vieläpä juostakin, jos mahdollista, he sanoivat, ja viiden minuutin perästä olemme ilman vaaratta. Eteenpäin! herrat, vielä viimeinen ponnistus!

Juosta viisi minuutia voi väsyneelle näyttää vähältä asialta; mutta meille, jotka olimme jo panneet viimeiset voimamme, näytti mahdottomalta sitäkään vähäistä aikaa juosta pehmeässä lumessa, johon usein upposimme polvia myöten. Luotimme kumminkin vielä kerran pontevuuteemme ja onnistuimmekin ilman seikkailuksitta, kun kolme tahi neljä kuperkeikkaa luetaan pois, pääsemään tämän vaarallisen paikan sivu.

Viipyipä jonkun ajan, ennenkuin toivuimme tästä ankarasta ponnistuksesta. Niinpä heittäysimmekin lumikinokselle, nihki väsyksissämme, mutta, hyvin ymmärrettävästi, iloisina sydämissämme. Suurimmat vastukset loivat voitetut, ja jos joitakin vaaroja vielä oli jälellä, taisimme kohdata niitä enempää pelkäämättä.

Toivoen saada nähdä lumivyöryn putoavan, pitkitimme levähystämme; mutta turhaan odotimme. Päivä kun oli pitkälle kulunut eikä ollut viisaasti tehty viipyä näillä jää-aavikoilla, päätimme jatkaa vaellustamme, ja kello 5 paikoilla tulimme tuvalle Grand-Muletin luona.

Levottoman yön vietettyämme ja kuumetaudin ahdistellessa, ankaran helteen johdosta, jota olimme kärsineet, hankkiusimme Chamonixiin palataksemme; mutta ennen lähtöämme kirjoitimme erääsen tuvassa sitä varten säilytettyyn kirjaan omat ja matkakumppaliemme nimet ja matkan pää-asialliset seikat.

Kello 8 aikana lähdimme matkalle Chamonixiin. Pääsy Bossons-jäätiön yli oli vaikea, mutta vaaraa ei ollut mitään.

Puolen tunnin matkan päässä Chamonix'ista tapasimme muutamia englantilaisia matkailijoita, jotka olivat odottaneet tuloamme. Meidät havaittuansa he tulivat herttaisesti meitä vastaan, onnittelemaan meitä menestykseemme. Eräs heistä esitti meille vaimonsa, täydellisesti sivistyneen naisen. Suurilla viivauksilla kuvailtuamme matkustuksemme, sanoi rouva meille sydämestä tulevalla mielen osoituksella:

— Kuinka suuresti eikö teitä kadehdita! Antakaa minun koskea alppi-sauvoihinne!

Nämä sanat varmaan tulkitsivat kaikkein ajatuksia meidän suhteemme.

Nousu Mont-blanc'ille on ylen vaivaloinen. Sanotaan mainion luonnontutkijan de Saussuren siinä perustaneen sen taudin, joka laski hänet hautaan muutamia kuukausia sen perästä. En luule saattavani paremmin lopettaa tätä kertomusta kuin näillä Markham Shervillen sanoilla:

Oli miten oli, en kehoita ketään nousemaan Mort-blanc'ille. Se on yritys, jonka mahdollinen tieteellinen hyöty ei arvossa vastaa niitä vaaroja, joiden alttiiksi annetaan itsensä ja muut.