VEDEN PÄÄLLÄ LIIKKUVA KAUPUNKI.

Kirjoittanut Jules Verne.

(Suomennos.)

Ensimmäisen kerran julkaissut K. E. Holm 1876.

Ensimäinen luku.

Maaliskuun 18 päivänä tulin minä Liverpooliin. Great Easternin piti muutamain päiväin kuluessa lähteä New-Yorkiin, ja minä tulin päästäkseni siinä meren yli. Se oli huvimatka, ei sen enempää, ja kulku meren yli tässä jättiläis-aluksessa oli minulle houkuttelevaista. Koska tilaisuus oli tarjolla, aioin minä käydä Pohjois-Amerikassa, mutta tämä oli vain syrjä-asiana. Etupäässä ajattelin Great Easternia ja sitte vasta tuota Cooperin kautta kuuluisaksi tullutta maata. Tämä höyrylaiva onkin todella mestariteos laivanrakennustyön alalla. Se on enempi kuin laiva, se on veden päällä oleva kaupunki, kreiviskunta, Englannin maasta irroitettu, joka, meren yli purjehdittuansa, menee yhdistymään Amerikan mannermaahan. Minä ajattelin tätä suunnattoman suurta rakennusta veden päällä kuljetettavaksi, sen taistelua tuulia vastaan, joista se ei ole milläänkään, sen rohkeutta voimatonta merta vastaan, sen välinpitämättömyyttä aalloista, sen turvallisuutta elementin keskellä, joka viskelee aluksia semmoisia kuin Warrior ja Solferino kuin lastuja. Mutta mielikuvatukseni jäi kauvas todellisuudesta. Kaikki nämä seikat näin minä matkalla ja paljon vielä muutakin, mikä ei kuulu merimenoihin. Kun Great Eastern ei ole ainoastaan purjehduskone, kun se on pienoinen maailma ja kun se kuljettaa maailman muassansa, niin tarkastaja ei ole kummastuva tapaamastansa siellä, niinkuin isommalla näyttämöllä, kaikkia inhimillisiä omaisuuksia, mielettömyyksiä ja himoja.

Erottuani rautatien pysäyspaikalta menin minä Hotel Adelphi nimiseen ravintolaan. Great Easternin lähtö oli kuulutettu Maaliskuun 20 päiväksi. Minä halusin nähdä sen viimeiset valmistukset matkalle lähtiessään ja pyysin sen päälliköltä, kapteini Andersonilta lupaa, saada heti muuttaa laivaan, johon pyyntöni hän kohteliaasti myöntyikin.

Seuraavana aamuna menin minä Merseyn rannoilla oleville laivanveistämöille. Kääntösiltoja myöten pääsin Mew-Prince nimiselle rantasillalle, joka on eräänlainen maahanlaskupaikka niille luikuisille veneille, jotka ylläpitävät yhdistystä Liverpoolin esikaupungin Birkenheadin kanssa, joka on Merseyn vasemalla rannalla.

Sinne tullessani höyrysi siellä vähäinen höyryvene, joka oli määrätty Great Easternia palvelemaan. Minä astuin sen kannelle, joka jo oli täpötäynnä höyrylaivaan aikovia työmiehiä ja käsityöläisiä. Kellon Viktoria-tornissa aamulla seitsemää lyödessä lähti höyryvene liikkeelle, seuraten suurella nopeudella Merseyn nousevaa vettä.

Tuskin oli se lähtenyt rantasillalta, ennenkuin siellä keksin pitkälännän miehen sitä ylimyksellistä ulkonäköä, joka Englannin upseereissa on niin omituista. Luulin hänessä tuntevani erään ystäväni, kapteinin Indian sotaväessä, jota en ollut nähnyt moniin vuosiin. Mutta erehtyä mahdoin, sillä kapteini Mac-Elwin ei voinut olla Bombaysta lähtenyt, ilman että minä olisin siitä tietoa saanut. Paitsi sitä oli Mac-Elwin iloinen nuori mies, huoleton ja lystillinen toveri, kun tämä sitä vastoin, joskin hänessä pistivät silmiini ystäväni kasvon-murteet, näytti murheelliselta ja ikäänkuin jonkun salaisen mielikarvauden rasittamalta. Kuinka asianlaita lieneekin ollut, niin ei ollut minulla aikaa tarkemmin sitä tutkia, sillä höyryvene eteni äkisti, ja se tähän yhdennäköisyyteen perustunut vaikutus haihtui kohta sielustani.

Great Eastern oli ankkurissa noin kolmen peninkulman[1] päässä jokea ylöspäin, aivan rinnatusten Liverpoolin ensimäisten huoneiden kanssa; sitä ei voinut nähdä New-Princen rantasillalle, mutta virran ensimäisessä käännöksessä näin minä tämän uhkean rakennuksen. Olisipa luullut sitä suureksi, jonka osa puut sumu puoleksi peitti. Se oli päin meihin tulijoihin, sillä virta oli kääntänyt sen niinpäin; mutta höyryvene ennätti kohta perille, ja nyt oli höyrylaivan koko pituus nähtävänä. Se näytti minusta suunnattoman suurelta, niinkuin olikin. Kolme tahi neljä hiiliä kuljettavaa alusta, jotka olivat laskeneet sen viereen, oli kaatamassa lastiansa sen sisään, vesirajan päälle tehtyin luukkujen kautta. Great Easternin rinnalla kolmimastoiset laivat olivat kuin kuuttoja. Niiden höyrypiiput eivät ylettyneet sen postiluukkujen ensimäiseenkään riviin, ja niiden pramtangot eivät olleet ylempänä sen kupeita. Jättiläinen olisi voinut hissata ne kuin höyryluupit tääverteillensä.

[1] Englannin peninkulman, joita menee noin 7 Suomen peninkulmaan.

Höyryvene sillä aikaa läheni lähenemistänsä, laski sitte Great Easternin oikean kyljen viereen ja seisahtui sen kupeella rippuvan leveän liitarin juurelle. Tässä asemassa höyryveneen kansi tuskin ylettyi siihen vesirajaan, joka höyrylaivalla täydessä lastissa oli oleva ja joka vielä oli kuusi jalkamittaa ylempänä vedenpintaa.

Työmiehillä oli kiire päästä höyryveneestä pois ja he kiipesivät nyt niitä monia portaita ylös, jotka veivät aluksen kannelle. Pää kenossa ja selkä keikallaan katselin minä Great Easternin rattaita kuin korkeata rakennusta tarkkaileva turisti.

Syrjästä katsoen nämä rattaat näyttivät hennoilta ja uuttuneilta, vaikka niiden siivet olivat kahtatoista jalkamittaa pitkät; mutta edestä päin katsottuina ne näkyivät summattoman suurilta. Niiden komeat raudoitukset, niiden vankat akselit, niiden toisiansa risteilevät lujitukset, jotka pitivät niiden kolminkertaisia kehiä paikoillansa, tuo punainen säteikkö, tuo koneisto, joka puoleksi jäi näkymättömiin niiden rataskotosten suojaan, jotka laitosta suojelivat — nämä kaikki yhteensä tekivät mieleen mahtavan vaikutuksen ja saattivat ajattelemaan jotakin salatemppuista voimaa.

Millä voimalla eivätkö nämä näin luotettavasti kokoon-niitatut puulastut pieksäisi aaltoja! Kuinka eikö vesi kohisisi tämän mahtavan koneen läjähyksistä! Mikä ukkosentapainen jyrinä eikö vallitsisi noissa rataskotoksissa, kun laiva oli kulkeva täydellä höyryllä, noiden rattaiden pakoittamana, jotka olivat kolmekuudetta jalkaa poikkimitalleen ja sata kuusiseitsemättä jalkaa ympäri mitaten, jotka vaikuttivat yhdeksänkymmenen tonnin painolla ja pyörähtivät yksitoista kertaa minuutissa.

Höyryvene oli jättänyt matkustajat luotansa. Minä laskin jalkani noille rihlatuille rautaportaille ja astuin muutamain silmänräpäysten perästä höyrylaivan kannelle.

Toinen luku.

Kansi oli vielä suunnattoman suurena, lukemattomain työmiesten haltuun annettuna veistämönä. En voinut uskoa laivan kannella olevani. Lukemattomia ihmisiä, työmiehiä, merimiehiä, koneseppiä, upseeria, käsityöläisiä ja uteliaita katsojia tungeksi huoleti ristin rastin, toisia kannella, toisia koneiden vaiheilla, toisia portaissa juosten, toisia taklingissa kiipeillen, mutta kaikki huiskin haiskin, niin että on mahdotonta sitä selittää. Täällä nostettiin siirrettävillä ranoilla suunnattomia valinteoksia, tuolla hissattiin raskaita palkkia höyryn voimalla. Keulan puolessa kohosi raakapuita jytisten märssytankoja pitkin, perän puolessa oli telineet, joiden suojassa epäiltämättä oli joku tekeillä oleva rakennus. Täällä rakettiin, järjestettiin, nikkaroittiin, takeloitiin ja maalattiin sekasorrossa, jota ei käy selittäminen.

Matkakapineeni oli jo otettu laivaan. Minä kysyin kapteini Andersonia. Päällikkö ei ollut vielä tullut, mutta eräs passari kävi minulle avulliseksi ja siirrätti kapineeni erääsen perähyttiin.

— Ystäväni, — sanoin minä, — Great Easternin lähtö oli kuulutettu Maaliskuun 20 päiväksi, mutta mahdotonta on lopettaa kaikkia näitä valmistuksia neljässäkolmatta tunnissa. Tiedättekö, milloin pääsemme lähtemään Liverpoolista?

Siinä kohti passari ei tiennyt enempää kuin minäkään. Hän jätti minun yksinäni. Siis päätin käydä tämän muurahaispesän jokainoassa komerossa ja alotin kävelyni samalla tavalla, kuin turisti olisi tehnyt oudossa kaupungissa.

Musta loka, tuo sama englantilainen loka, joka tekee Englannin kaupunkien kadut limaskoiksi, peitti höyrylaivan kannen. Löyhkäviä norosia koukerteli siellä ja täällä. Olisipa luullut olevansa ilkeimmillä kulkupaikoilla Upper-Thames kadun tienoilla, lähellä Londonbridgeä. Minä vaelsin eteenpäin pitkin noita kappia[1], joita kesti aina aluksen takapuolelle asti. Näiden ja laivanpartaan välillä näkyi molemmin puolin kaksi leveätä katua, lukemattomalla ihmislaumalla täytettyä. Näin saavuin keskelle laivaa rataskotosten välille, jotka olivat toisiinsa yhdistetyt kaksinkertaisella jalkasiltalaitoksella.

[1] Tässä kirjassa usein eteentuleva sana *kappi* merkitsee salin kaltaista rakennusta kannelta laivaan viepäin rappusten päällä.

Täällä oli nähtävänä se syvyys, joka oli aiottu sisältämään rataskoneen osat, ja minä sain nyt nähdä tämän ihmeteltävän liikutusmasiinan. Sieltä kuului kova ja pahalta tuntuva jyske.

Pikimmältäni silmättyäni näitä varustuksia pitkitin kävelemistäni ja tulin etupuolelle laivaa. Siellä tapetin-panijat parastaikaa lopettivat erään joksikin tilavan huoneen koristelemista, joka huone oli saanut nimekseen "tupakinpolttohuone" ja olikin todellinen tupakkila tässä veden päällä kulkevassa kaupungissa, komea, neljällätoista akkunalla valaistu kahvila, katto kullalla kirjavoittu ja sitruunipuulla laudoitettu. Sitte menin erään vähäisen kolminurkkaisen paikan yli, joka oli keulakansi, ja tulin keulalle, joka päättyi pystysuoraan vedenpintaa vasten.

Käännyttyäni takaisin tältä äärimmäiseltä paikalta eroitin minä erään sumussa olevan aukon kautta Great Easternin peräkokan enemmän kuin kahden hektometerin[1] päässä.

[1] Yksi hektometer = 100 meteriä, 1 meter lähes 3 jalkaa 1 tuuma.

Minä lähdin palaamaan, seurasin oikeanpuolista katua, menin kappien ja seinäin välitse, vältellen kolauksia ilmassa kiikkuvilta plokeilta ja lätkähyksiä tuulen heiluttamilta köysiltä, missä keinotellen itseni pois ranan edestä, missä paeten tulen kipinöitä, jotka leikkitulituksen tavoin sinkoilivat eräästä pajasta. Tuskin voin eroittaa noiden kahtasataa jalkaa korkeiden mastojen neniä tuossa sumussa, johon kivihiilen tuojat ja muut apu-alukset sekoittivat mustaa savuansa. Astuttuani rataskoneen ison aukon sivu löysin erään "pienoisen hotellin" vasemmalla puolellani ja sitte erään hovilinnan ja sen päällä penkeristön, jonka käsipuita nyt kiilloitettiin. Vihdoin saavuin höyrylaivan perälle. Siellä viimeisen hytin ja sen ison ristikkoluukun välillä, jonka päällä ne neljä ohjausratasta olivat, oli insinööriä asettamassa erästä höyrykonetta paikallensa. En ymmärtänyt tämän koneen tarkoitusta, mutta täällä niinkuin yleensä muuallakin eivät työt vielä näyttäneet olevan likimainkaan päättymässä.

Mutta miksi tällaista viipymistä, miksi näin monia uusia laitoksia tässä verrattain uudessa laivassa? Tämä on muutamilla sanoilla selitettävä.

Noin kahdenkymmenen matkustuksen perästä Englannin ja Amerikan välisen meren yli, joilla matkustuksilla tapahtui varsin ankaroita onnettomuuksia, oli toistaiseksi jo herjetty Great Easternia käyttämästä. Tämä summattoman suuri, matkustavain kuljetukseen aiottu alus ei näyttänyt enään mihinkään kelpaavan ja valtameren kulkijain epäluuloinen suku hylki sitä. Kun sitte ensimäiset yritykset laskea sähkököyttä valtameren pohjalle olivat hukkaan menneet — joka osaksi tuli siitä, että laivat, jotka köyttä kuljettivat, olivat siihen ulottumattomat — alkoivat insinöörit ajatella Great Easternia. Se yksinään voi ottaa vastaan ne kolmetuhatta neljäsataa kilometeria metallilankaa, jotka painoivat neljätuhatta viisisataa tonnia. Se yksinään voi, meren suhteen täydellisen omavaraisuutensa nojalla, lappaa ulos ja laskea alas tämän suunnattoman köyden. Mutta ennenkuin voitiin ajaa laivaan tämä köysi, siihen vaadittiin erinäisiä laitoksia. Otettiinpa siis kaksi höyrypannua laivan kuudesta ja yksi höyrypiippu niistä kolmesta pois, jotka kuuluivat potkurin koneesen. Näiden sijaan laitettiin avaroita tiloja köydelle, joka juoksevalla vedellä varjeltiin ilman vahingollisesta vaikutuksesta. Köysi juoksi siis noista järvistä mereen, tulematta yhdistykseen ilman kanssa.

Köysi saatiin onnellisesti mereen lasketuksi, ja sitte osoitettiin Great Eastern paljon maksavaan työttömyyteensä. Mutta nyt sattui 1867-vuoden maailman näyttelö. Eräs franskalainen yhtiö perustettiin kahden miljoonan frankin pää-omalla käyttämään tätä isoa laivaa näyttelössä Atlantin yli kävijäin kuljettamiseksi. Silloin tuli välttämättömäksi varustaa alus tähän tarpeesen, välttämättömäksi täyttää tyhjennetyt paikat ja jälleen panna höyrypannut aloilleen sekä välttämättömäksi laajentaa salongit, joissa tuli asumaan useita tuhansia matkustajia, sekä rakentaa uusia huoneita ruokasaleiksi. Lopuksi oli tähän suunnattomaan runkoon tehtävä kolmetuhatta makuupaikkaa.

Great Eastern rahdattiin tavattoman korkealla hinnalla kultakin kuukaudelta. Kaksi kontrahtia tehtiin G. Foresterin ja Kumpp:n kanssa, Liverpoolissa: ensimäinen uusien höyrypannujen panemisesta ruuvia varten viidensadan kahdeksanneljättä tuhannen seitsemänsadan viidenkymmenen frankin hintaan, toinen muista korjauksista ja valmistuksista laivassa kuuteensataan kahteenseitsemättä tuhanteen viiteensataan frankiin.

Ensi kerran oli nyt ruori hoidettava höyryn avulla. Se oli sitä varten kuin insinöörit olivat määränneet sen koneen, jota he asettelivat perän puoleen. Ruorimiehellä, joka seisoi jalkasillalla keskellä laivaa, oli silmäinsä edessä kellotaulu, varustettu liikkuvalla neulalla, joka joka silmänräpäyksenä osoitti hänelle ruorin aseman. Sitä muuttaaksensa hän vain tarvitsi hienosti painaa erästä pienoista ratasta, joka tuskin oli jalkamittaa suuri poikkimitalleen ja seisoi niin likellä, että hän mukavasti ylettyi siihen kädellänsä. Heti aukesi henkiläppiä; höyry pöhkäsi pitkäin johtoputkien kautta sen pienen koneen molempiin sylintereihin; pistonit liikkuivat vikkelästi, johdot tekivät työtänsä ja ruori totteli silmänräpäyksessä vastustamattomasti pakoitettuja taljojansa. Jos tämä järjestelmä oli onnistuva, niin yksi mies yhdellä ainoalla sormella oli kykenevä ohjaamaan koko tuon suunnattoman Great Easternin.

Viisi päivää pitkitettiin työtä herkeämättä. Tämä viipymys teki melkoisen vahingon rahtaus-yhtiön yritykselle, mutta urakkamiehet eivät voineet sen enempää. Lähtö määrättiin peruuttamattomasti Maaliskuun 26 päiväksi. Päivällä ennen oli höyrylaivan kansi vielä täynnä kaikkinaisia työhön kuuluvia kaluja.

Mutta vihdoin tänä viimeisenä päivänä puhdistettiin vähitellen kannen sivut, jalkasillat, kapit ja hytit; telineet otettiin alas, ranat katosivat, koneiden yhteen-asetteleminen päätettiin, viimeiset naulat lyötiin sisään, viimeiset mutterit kiinnitettiin, kiillotetut rautakalut siveltiin valkoisella värillä, joka oli varjeleva niitä matkalla ruostumasta; öljysäilöt täytettiin j. n. e. Tänäpänä koetteli yli-insinööri höyrypannuja. Mahdottoman paljon höyryä syöksähti konehuoneesen. Koneen ylitse kallistuneena, sen lämpimillä huuruilla ympäröittynä, en muuta sen enempää nähnyt, mutta minä kuulin noiden pitkäin mäntäin huokuilevan ahdingoissaan sekä isojen sylinterien hurisevan vankoilla tapeillansa. Kova pauhina nousi rataskotosten alla, siipien verkalleen läiskytellessä Merseyn sameta vettä. Perän puolessa pieksi ruuvi aaltoja neljällä lastallansa. Molemmat koneet, jotka olivat aivan erillään toisistansa, olivat valmiit työhönsä rupeamaan.

Kello viiden tienoilla illalla laski eräs höyryluuppi vierellemme, se oli määrätty Great Easternia varten. Sen kone irroitettiin ensin ja hissattiin vintturilla kannelle, mutta luuppia itseänsä ei voitu sinne saada. Sen rautainen runko oli niin raskas, että täävertit, joihin taljat olivat kiinnitettyinä, sujuivat näiden painosta, mikä arvattavasti ei olisi tapahtunut, jos niitä olisi toptentoilla autettu. Täytyminen oli siis jättää luuppi, mutta Great Easternilla oli kumminkin kuusitoista alusta tääverteihinsä kiinnitettyinä.

Illalla oli lähes kaikki päätettynä. Virutetuilla kaduilla ei näkynyt enää loan jälkiä, sittekuin lakaisijat olivat ne puhdistaneet. Lastaus oli loppunut. Ruokahuoneet, lastiruuma ja hinkalot olivat täynnä ruokavaroja, kauppatavaroita ja hiiliä. Mutta ei vieläkään ollut höyryalus vesirajansa kohdalla eikä määrättyin yhdeksän meterin syvällä. Tämä oli haitaksi sen rattaille, joidenka siivet eivät ylettyneet tarpeeksi syvälle eivätkä siis antaneet täyttä vauhtia. Yhtähyvin voitiin lähteä matkalle. Siispä panin levolle toivossa, että seuraavana päivänä saisimme mennä merelle, enkä tässä toivossani pettynytkään. Maaliskuun 26 päivän valetessa näin amerikalaisen lipun liehuvan esimastossa, franskalaisen lipun isossa mastossa ja englantilaisen mesaanikahvelissa.

Kolmas luku.

Great Eastern silminnähtävästi jo valmisti itseänsä lähtemään. Sen viidestä korsteinista nousi jo mustia savutupruja. Kuumaa höyryä levisi niistä syvistä aukoista, joiden kautta päästiin koneiden luokse. Muutamia matruusia oli lataamassa neljää suurta kanuunaa, joilla sivumennessä aiottiin Liverpoolia tervehtiä. Märssymiehiä juoksi raa'oilla, köysiä selvittelemässä. Kello 11 tienoilla herkesivät tapetinpanijat lyömästä viimeisiä naulojansa ja maalarit sivelemästä viimeisiä väriänsä. Sitte he kaikki menivät höyryveneesen, joka heitä odotti. Tarpeeksi asti höyryn painoa saatua, päästettiin höyryä ruorikoneen sylintereihin, ja insinöörit havaitsivat tämän näppärän laitoksen tekevän työtänsä säännöllisesti.

Ilma oli joksikin kaunis. Aurinko paistoi pilvien lomitse, jotka pikaisesti muuttelivat asemiansa. Merellä arveltiin olevan vinhan viuhkan, josta Great Eastern ei tarvinnut hätäillä.

Kaikki upseerit olivat kannella ja eri paikoille hajautuneet, laittamaan kaikkia paikkoja lähtöön selville. Päällystöön kuului yksi kapteini, yksi toinen kapteini, kaksi ensimäistä luutnanttia ja viisi luutnanttia, joista yksi, h:ra H., oli franskalainen, ja yksi vapaa-ehtoinen, niinikään franskalainen.

Kapteini Anderson oli Englannin kauppalaivastossa isossa arvossa pidetty merimies, ja häntäpä saadaankin kiittää Atlantin poikki menevän sähkököyden upottamisesta. Tosi on, että jos hän onnistui siinä missä edelläkävijänsä eivät onnistuneet, niin se oli sen tähden, että hän teki työnsä verrattoman myötäisemmissä suhteissa, hänellä kun oli Great Eastern käytettävänä. Mutta olipa miten oli, niin tämä menestys tuotti hänelle arvonimen "Sir", jonka hänelle kuningatar lahjoitti. Minä tapasin hänessä erittäin herttaisen päällikön. Hän oli viidenkymmenen vuoden mies, hyvin valkeaverinen ja sitä laatua, joka hyvin kestää aikaa ja ikää vastaan, varreltaan pitkä, kasvoiltaan leveä ja hymyilevä, katsannoltaan tyven ja muuten näöltään aivan kuin ainakin englantilainen. Käyntinsä oli määräkäs ja tasainen, äänensä lempeä; käsiänsä ei hän koskaan pitänyt lakkarissa, käytti aina hansikoita, joita ei sopinut moittia, oli sorea puvulleen sillä omituisella tuntomerkillä, että pienoinen valkea nenäliinan nipukka pisti ulos hänen sinisen, kolmella kaluunalla koristetun viittansa lakkarista.

Laivan toinen kapteini oli kummasti vastakkaista laatua kapteini Andersonin suhteen. Hän on helppo kuvailla. Se oli pienoinen, sangen päivettynyt mies, silmät vähän veristävät, musta, aina silmiin asti ylettyvä parta ja jalat lengot, jotka kyllä kannattivat miehensä, vaarui laiva merellä miten hyvänsä. Hän oli toimellinen, valpas merimies, perin pohjin tunteva virkansa osaseikat, ja lyhyellä äänellä jakeleva käskynsä, jotka ylipursimies toisti Englannin meriväestön omituisella tavalla, joka on kuin käheä-äänisen leijonan kiljumista. Nimensä oli W…. Luulen häntä joksikuksi laivaston upseeriksi, joka erityisellä luvalla oli asetettu Great Easterniin. Hän oli näöltään, sanalla sanoen, kuin "meri-susi" ja näkyi olevan samaa oppikuntaa kuin se franskalainen amirali — uros yli kaiken ylistyksen — joka aina tappelun alussa huusi väelleen: "Eteenpäin, lapseni, älkäät peräytykö, sillä tiedättehän tapani olevan lentää ilmaan!"

Paitsi tätä päällystöä olivat koneet yhden yli-insinöörin komennossa, ja tällä oli apuna kahdeksan tahi kymmenen insinööriä. Näiden komentamana teki työtä kahdensadan viidenkymmenen miehen pataljoona hiilenluojia, lämmittäjiä ja voitelijoita, jotka tuskin koskaan tulivat laivan pohjalta ylös.

Päällisiksi oli tällä pataljoonalla yötä ja päivää tekemistä kymmenen höyrypannun kanssa, joilla kullakin oli kymmenen uunia; siis yhteensä sata valkeata hoidettavana.

Mitä höyrylaivan varsinaiseen väestöön, ylipursimiehiin, korttelimestareihin, märssymiehiin, ruorimiehiin, laivapoikiin tulee, niin siihen kuului noin sata miestä. Paitsi näitä oli kaksi sataa passaria asetettu matkustajia varten.

Itsekukin oli siis paikallansa. Luotsi, jonka piti viedä Great Eastern ulos Merseyn ahdinkovesistä, oli laivassa sitte eilisen päivän. Myös havaitsin siellä erään franskalaisen luotsin, Molène saarelta lähellä Ouessantia, jonka piti matkustaa kanssamme Liverpoolista New-Yorkiin ja paluumatkalla viedä höyrylaiva Brestin ankkuripaikalle.

— Jopa alan luulla, että tulemme lähtemään tänä päivänä — sanoin minä luutnantti H … lle.

— Me odotamme vain matkustajiamme — vastasi maanmieheni.

— Onko niitä monta?

— Kaksi tahi kolmetoista sataa.

Siinä oli kokonainen pikkukaupungin väestö.

Kello puolivälissä kaksitoista annettiin merkki että höyryvene oli tulossa, täpötäynnänsä matkustajia, jotka olivat paenneet hytteihin, kavunneet jalkasilloille, asettuneet ratashuoneille tahi kiivenneet kannella oleville tavaralukkuläjille. Siellä oli, niinkuin sittemmin sain kuulla, kalifornialaisia, kanadalaisia, pohjois-amerikalaisia, perulaisia, etelä-amerikalaisia, englantilaisia, saksalaisia ja kaksi tahi kolme franskalaista.

Höyryvene tuli oikeanpuolisten portaiden viereen, jonka perästä matkustajain ja kapineiden loppumaton nouseminen alkoi, mutta kiirehtimättä, huutelematta, eli niinkuin ihmisiltä, jotka huoleti menevät kotiinsa. Franskalaiset olisivat luulleet pitävänsä nousta laivaan kuin rynnäkköä tehdessä ja käyttää itsensä kuin todelliset zuavit.

Heti kun kukin matkustaja oli laskenut jalkansa höyrylaivan kannelle, oli hänen ensimäinen huolensa mennä ruokasaliin ja siellä merkitä paikkansa atrialla oltaissa. Hänen korttinsa tahi paperilipulle kirjoitettu nimensä vakuutti hänelle täydellisesti hänen omistaman paikkansa. Paitsi sitä oli aamullinen jo valmis, ja muutamissa silmänräpäyksissä olivat kaikki pöydät täynnä vieraita, jotka, kun ovat englantilaisia, perinpohjin ymmärtävät konstin veitsellä ja kahvelilla taistella merimatkan ikävyyksiä vastaan.

Minä olin seisahtunut kannelle tarkkaamaan kaikkia eri seikkoja laivaan mentäissä. Kello 1 aikana kapineet olivat laivassa. Siellä nähtiin huiskin haiskin tuhansittain kaikenmuotoisia ja kaikensuuruisia tavaratukkuja, hinkaloita isoja kuin rautatien vaunut ja kokonaisen huonekaluston vetäviä, pieniä erinomaisen soreita matka-arkkuja, kummallisesti muodostettuja vaatesäkkiä ja noita amerikalaisia tahi englantilaisia matkalaukkuja, jotka helposti tunnetaan remmiensä komeudesta, raudoitustensa moninaisuudesta ja loistosta sekä paksuista vaatepäällyksistään, joissa kaksi tahi kolme, kirkkaaksi hivutetusta raudasta tehtyä alkupuustavia loisti vaatteesen leikatuista aukoista. Kohta oli kaikki tämä kalusto kadonnut makasiineihin, ja viimeiset käsityöläiset, kantajat tahi oppaat astuivat jälleen höyryveneesen, joka lähti tiehensä, mustattuansa Great Easternin seiniä savullansa.

Minä käännyin keulan puoleen, kun yhtäkkiä olin sitä nuorta miestä vastatusten, jonka olin nähnyt New-Princen rantasillalla. Havaittuansa minun hän seisahtui ja ojensi minulle kätensä, jota heti ystävällisesti likistin.

— Sinäkö, Fabiani — sain minä huudahtamaan — sinäkö täällä?

— Minä itse, rakas ystävä.

— Enpä siis pettynyt, vaan sinäpä se olitkin, jonka näin muutamia päiviä tätä ennen rantalautan luona?

Kylläpä uskonkin, — vastasi Fabiani, — mutta minä en nähnyt sinua.

— Ja sinäkin tulet Amerikaan?

— Tottapa niin! Saatettaneenko käyttääkään muutamain kuukausien kotilupaa muulla tavoin paremmin kuin matkustamalla maailman ympäri?

— Olipa onnellinen sattumus, joka saatti sinun valitsemaan Great Easternin tähän huvimatkaan.

— Se ei ole mikään sattumus, hyvä ystäväni; minä luin eräässä sanomalehdessä, että aioit mennä Great Easternin, ja koska emme olleet tavanneet toisiamme moneen vuoteen, niin hain sinun täältä, matkatukseni meren yli yhdessä sinun kanssasi.

— Ja sinä tulet Indiasta?

— Godavery-laivassa, joka toissa-päivänä laski minun maalle Liverpoolissa.

— Ja sinä matkustat, Fabiani..? — kysäsin minä, huomaten hänen olevan kalpean ja murheellisen näköisen.

— Huvittelemaan itseäni, jos taidan, — vastasi kapteini Fabiani Mac-Elwin, liikutuksella likistäen kättäni.

Neljäs luku.

Fabiani jätti minun katsastamaan hänen kapineittensa siirtämistä hyttiin n:o 73 ison salongin rivissä, joka numero seisoi hänen piletissään. Samassa silmänräpäyksessä kiemuroitsi sakeita savutupruja höyrylaivan avaroista korsteinireiistä. Höyrykattilain seinäin tärinä kuului aina laivan pohjaan asti. Huumaava höyry kohisi laskutorvista ulos hienona tuhuna kannelle kaatuen. Muutamista jyrkävistä liikunnoista voi päättää, että koneita koeteltiin. Insinöörillä oli tarpeeksi höyryä; me taisimme lähteä.

Mutta ensin oli ankkuri nostettava. Merivesi oli vielä nousemassa, ja höyrylaiva, joka sen päällepainosta oli kääntynyt toisapäin, käänsi nyt keulansa sitä vastaan ja oli siis aivan valmis menemään jokea alas. Kapteini Andersonin oli täytynyt valita tämä hetki purjeille lähteäksensä, sillä laivan pituus ei sallinut hänen oikein liikehtiä Mersey-virralla. Kun pakovesi ei vienyt häntä muassansa, vaan hän päinvastoin tunki vikevää nousuvettä vastaan, niin hän voi paremmin hallita laivansa ja taitavammin liikehtiä niiden monilukuisten alusten keskitse, jotka liikkuivat virralla ristin rastin. Pieninkin yhteenkäynti tämän jättiläisen kanssa olis ollut rusentavainen.

Vaatipa melkoisia ponnistuksia ankkurin nostaminen tällaisissa suhteissa. Nousuveden ahdistama höyrylaiva jännitti ankarasti ankkurikettinkejä, johon vielä tuli se, että vahva länsi-eteläis tuuli ankarasti vastasi laivan suureen kokoon, näin yhdistäen vaikutuksensa nousuveden vaikutukseen. Sen tähden oli täytyminen käyttää voimakkaita koneita vetämään noita raskaita ankkureita mutapohjasta ylös. Eräs "ankkurivene", vene, joka vartavasten oli aiottu tämmöiseen tehtävään, oli tullut kettingeillä avuksi, mutta sen vintturit eivät riittäneet, jonka tähden täytyi käyttää Great Easternin konelaitoksia.

Seitsemänkymmenen hevosenvoiman kone oli edeltäpäin laitettu hissaamaan ankkureita. Ei tarvinnut muuta kuin päästää höyryä kattiloista sen sylintereihin, niin heti saatiin melkoinen voima, jota saatettiin suoraan käyttää vintturin lukuttamiseksi, jossa kettingit olivat kiinni. Niinpä tehtiinkin. Mutta kone oli riittämätön, niin voimakas kuin olikin. Täytyi siis tulla avuksi. Kapteini Anderson antoi käyttää kierrin- eli väänninpuita ja viisikymmentä miestä tuli vintturia vääntämään.

Laiva alkoi liikkua, mutta työ kävi verkasti; kettinkien mutkat kolisivat vaikeasti klyyseissä, ja minun mielestäni olisi kettingeitä voitu höllittää muutamilla rattaiden pyörähyksillä, että olisi helpommin voitu hilata niitä sisään.

Tällä silmänräpäyksellä seisoin kokkapenkerellä ynnä koko joukon kanssa muita matkustajia, tarkaten kaikkia työn temppuja. Likellä minua seisoi eräs matkustaja, joka epäiltämättä oli tuskissaan tästä pitkällisestä temppuilemisesta ja usein kohautteli hartioitansa, samalla ihvehtien tuolle voimattomalle koneelle. Se oli pienoinen, laiha, arkatuntoinen, liikunnoissaan äkkipikainen mies, jonka silmät tuskin näkyivät hänen ryttyyn vedettyin kulmainsa alta. Kasvontuntija olisi heti havainnut, että elämän tapaukset näkyivät iloiselta puoleltaan tälle miehelle, jonka naurujänteet eivät koskaan olleet levossa. Muuten — sen havaitsin jälestäpäin — oli hän herttainen matkakumppali.

— Herra, sanoi hän minulle, — tähän asti olin luullut, että koneet ovat aiotut auttamaan ihmisiä eikä ihmiset auttamaan koneita.

Aioin juuri vastata tähän oikeaan muistutukseen, kun ankaroita huutoja kuului. Me hyökäsimme molemmat likemmä keulaa. Kaikki väänninpuissa olleet miehet olivat kumoon paiskatut; muutamat kämpivät jälleen ylös, toiset jäivät kannelle makaamaan. Joku pienempi rataa koneessa oli lentänyt rikki ja vintturi antanut perään kettinkien hirmuiselle vetovoimalle. Miehet paiskattiin selkäpiilleen ja saivat kovia kolauksia päähän tahi rintaan. Katkenneista seisingeistään pääsneet tangot kieppusivat vikevästi ympärinsä ja tappoivat neljä merimiestä sekä haavoittivat tusinan toisia. Näiden jälkimäisten joukossa oli ylipursimies, eräs Skotlantilainen Dundeesta.

Nyt riennettiin näiden onnettomain luokse. Haavoitetut vietiin sairas-saliin, joka oli perän puolessa. Neljää kuollutta alettiin heti maalle toimittaa. Muuten englantilaiset ovat niin välinpitämättömiä ihmishengestä, että tämä tapaus ei juuri isosti vaikuttanut laivassa oleviin. Nämä onnettomat, kuolleet tahi haavoitetut, olivat vain hampaita rataslaitoksessa, joiden sijaan vähällä kustannuksella voitiin saada toiset. Höyryveneelle, joka jo oli lähtenyt tiehensä, annettiin merkki tulla takaisin, ja muutamain minuutein perästä oli se laivan vieressä.

Nuo neljä ruumista käärittiin nyt huopapeittoihin, laskettiin alas ja asetettiin höyryveneen kannelle. Höyryvene lähti heti menemään, ja matruusia meni keulan puoleen pesemään veripilkkuja kannelta.

Sillä välin katselin minä tuota vähäistä, täydellä koneella etenevää venettä. Kääntyessäni toisapäin jupisi tuo pilkallisen näköinen matkakumppalini takanani:

— Tämäpä matka hyvästi alkaa!

— Sangen pahasti, — vastasin minä. — Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

— Tohtori, Dean Pitfergen kanssa.

Viides luku.

Työ alkoi uudestaan. Ankkuriveneen avulla kettingit höllitettiin ja ankkurit viimein lähtivät lujista pitimeistään. Kello löi neljännestä yli yhden Birkenheadissä. Lähtöä ei käynyt toistaiseksi jättäminen, jos tahdottiin laskuveden muassa mennä ulos. Kapteini ja luotsi menivät komentosillalle. Eräs luutnantti astui potkurin, toinen ratasten merkin-antolaitoksen viereen. Varovaisuudesta, jos höyrykone pettäisi, piti neljä muuta perämiestä vaaria perän puolessa, valmiina hoitamaan niitä isoja rattaita, jotka olivat ristikko-luukun päällä.

Nyt annettiin käsky panna liikkeelle. Siivet löivät verkalleen vettä vasten, potkuri pulikoitsi perässä, ja tuo suunnaton alus alkoi liikkua.

Enin osa matkustajia oli noussut kokkapenkerelle katselemaan maisemaa, joka oli täpötäynnänsä verstaiden piippuja, joita näkyi oikealta puolen Liverpoolista ja vasemmalta puolen Birkenheadista. Mersey oli täynnä aluksia, mitkä ankkurissa olevia, mitkä ylöspäin tulevia, mitkä alaspäin meneviä, ja höyrylaivalla oli vain mutkaisia pääsypaikkoja tarjona. Mutta luotsin johdolla ja tottelemalla ruorin pienintäkin vihjausta liikerteli se näiden ahdinkovesien kautta, liikkuen kuin valaskalanpyytäjän vene voimakkaan ruorimiehen tahdosta. Tuota pikaa luulin törmäävämme yhteen erään kolmimastoisen kanssa, joka laski poikki joen ja jonka leeseilin puomi hiipasi höyrylaivan runkoa; mutta puusti vältettiin, ja kun minä kappien päältä katselin tuota laivaa, joka kantoi seitsemän tahi kahdeksansataa tonnia, oli se minusta kuin joku noita pikku veneitä, joita lapset uittelevat lammikoissa.

Kohta oli laiva Liverpoolin maallenousu-siltoin kohdalla. Ne neljä kanuunaa, joiden piti tervehtiä kaupunkia, pysyivät ääneti kunnioituksesta niille kuolleille, joita höyryvene sillä hetkellä saatti maalle. Mutta laukausten sijaan nostettiin väkeviä hurrahuutoja, noita kansallisen kohteliaisuuden ylimpiä osoituksia. Heti alkoivat kädet taputella, kädet huiskaa ja nenäliinat liehua tuolla innostuksella, jota englantilaiset niin ylellisesti osoittavat joka aluksen lähdöllä, vaikkei se olisikaan muu kuin halpa, väheiselle huvimatkalle merenlahteen lähtevä vene. Ja kuinka näihin tervehdyksiin eikö vastattu! Kuinka rantasilloilla eikö kaikunut. Tuhansia uteliaita vilisi Liverpoolin ja Birkenheadin rannoilla. Katselijoilla täytetyitä veneitä kiipeili kuin muuraisia Mersey-virralla. Matruusit sotalaivalla Lord Clyde, joka oli ankkurissa veistämöiden kohdalla, olivat kiivenneet sinne tänne sen raakapuille tervehtimään jättiläistä hurrahuudoillaan. Virralla ankkurissa makaavien alusten keulakansilta lähettivät musiikikunnat peräämme hirvittäviä sointuja, joita hurrahuudot eivät saaneet sortumaan. Lippuja ehtimiseen nostettiin ja laskettiin Great Easternin kunniaksi. Mutta kohta alkoivat huudot vähitellen kuolentua etäisyyden vuoksi. Molemmilla rannoilla kävivät rakennukset yhä harvinaisemmiksi. Savu ei enää mustentanut maisemaa, ja maaseutu sai vallan tiilimuureilta. Vielä näkyi muutamia pitkiä ja yksimuotoisia työmiesten huoneriviä ja muutamia huviloita, jonka perästä viimeiset hurrahuudot hyvästelivät meitä Merseyn vasemmalta rannalta, valotornin tasakatolta ja pastionin rintasuojasta.

Kello 3 aikana oli laiva ennättänyt ulos Merseyn ahdinkovesistä ja meni nyt P:n Yrjön kanaaliin. Länsi-eteläinen tuuli kiihtyi vinhaksi viuhkaksi, ja lujalle pingoittuneet purjeemme eivät tehneet ainoatakaan poimua. Meri kävi jo kuohulaineina, mutta höyry-alus ei niitä tuntenut. Se ei kikkeröinyt ei hyppinyt.

Ennen pitkää meri peittyi pimeyteen, ja Wales-kreivikunnan rannikko, Holy-Head niemensä kanssa, hupeni vihdoin yön varjoihin.

Kuudes luku.

Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 27, näkyi Irlannin kallioinen ranta Great Easternin oikealla puolella. Minä olin valinnut hyttini ensimäisessä rivissä keulan puolella. Se oli pienoinen, kahdella isolla akkunan reiällä valaistu huone. Toinen hyttirivi eroitti sen ensimäisestä keulasalongista, niin ettei puheen porina eikä pianon räminä, jota ei puuttunut laivassa, voinut tunkea sinne. Se yksinäinen koppi esikaupungin äärimmäisessä nenässä. Yksi sohva, yksi vuode ja yksi vaatetuspöytä peilinensä, kas siinä huoneen koko kalusto.

Kello 7 aikana aamulla tulin minä, astuttuani molempain ensimäisten salien läpi, kannelle. Muutamia matkustajia oli jo ylhäällä kävelemässä. Tuskin tuntuva vaaruminen kiikutti laivaa hiljallensa, vaikka tuuli oli navakka; mutta meri, joka oli suojan puolella rannikosta, ei voinut isosti aaltoilla. Yhtähyvin laisin päättää, että Great Eastern ei huolinut mitään merenkäynnistä.

Astuttuani "tupakinpoltto-huoneesen" näin tuon pitkän, pulskeasti kuvastuvan rannikon, joka ainoisesta vihannuudestaan oli saanut nimen "Viheriä saari". Muutamia yksinäisiä huoneita, yksi kaitainen tullivirkamiesten tie, yksi valkoinen höyrytöyhtö, joka osoitti ratajunan kulkua kahden kunnaan välillä, olivat ainoat, mitkä siellä ja täällä maisemaa vähän elvyttivät.

Rannikon ja meidän välillä näytti meri likaisen viheriältä, kuin kuparivihtrillillä tahrautunut laatta. Tuuli näytti vieläkin kiihtyvän; muutamia aallon-roiskauksia lennähteli pölynä tiehensä. Koko joukko aluksia, prikejä ja kuunareita, koki päästä rannikolta aavalle merelle. Höyry-aluksia luikasi ohitsi, vieritellen mustaa savuansa ilmaan, mutta Great Eastern meni helposti niiden sivu, vaikkei sillä vielä ollut mitään isompaa vauhtia.

Kohta saimme tunnun pienestä Queenstown nimisestä käymäsatamasta, jonka edustalla kokonainen kalastajaveneestö liikehti. Jokainen alus, oli se höyry- tahi purjealus, joka tulee Amerikasta tahi eteläisiltä meriltä, viskaa täällä sivu mennessään maalle postisäkkinsä. Pikajuna, joka aina seisoo valmiina, viepi ne muutamissa tunneissa Dubliniin, jossa pakettivene, jolla höyry aina on päällä, oikea pikajuoksija, vastaanottaa nämä postit, kulkee kanaalin poikki kahdeksantoista peninkulman nopeudella tiimassa ja jättää ne Liverpooliin. Tällä tavoin postit ennättävät perille päivää ennen nopeimpia, Atlantin yli kulkevia höyryjä.

Kello 9 tienoilla käänsi Great Eastern neljännes pielen läntiseen länsipohjaan. Olin vastikään mennyt kannelle, kun tapasin kapteini Mac-Elwinin seurattuna eräältä ystävältään, kuutta jalkaa pitkältä mieheltä, vaalealla parralla ja pitkillä nääveleillä, jotka yhdistyivät korvapartoihin, mutta päivän muotin mukaan jättivät leuvan paljaaksi. Tässä vartevassa nuoressa miehessä oli englantilaisen upseerin perikuva; pää pystyssä, mutta ei kankeana, katsanto luja, hartiot notkeat, käynti soma ja hilpeä; sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit siitä harvinaisesta urheudesta, jota voisi sanoa "vihattomaksi urheudeksi". En erehtynyt hänen ammattinsa suhteen.

— Ystäväni Archibald Corsican, — sanoi Fabiani minulle, — kuten minäkin kapteini Indian armeijan kahdennessakolmatta rykmentissä.

Näin toisillemme esiteltyinä kapteini Corsican ja minä tervehdimme toisiamme.

— Tuskin näimmekään toisiamme eilen, rakas Fabianini, — sanoin minä kapteini Mac-Elwinille, likistäen hänen kättänsä. — Me olimme silloin lähdön kuumiimmassa hommassa. Sen vain tiedän, ettei sattumus ole se, jota saan kiitää tapaamastani sinun Great Easternissa, ja minä tunnustan, että jos minulla on jotakin osaa tekemääsi päätökseen…

— Epäilemättä ystäväni, — vastasi Fabiani. — Kapteini Corsican ja minä tulimme Liverpooliin lähteäksemme Cunard-linjan China nimisessä höyrylaivassa, kun saimme kuulla Great Easternin tulevan tekemään uuden reissun Englannin ja Amerikan välillä. Tämä oli hyvä tilaisuus. Minä sain kuulla, sinun olevan laivassa; se oli lystiä. Me emme ole nähneet toisiamme kolmeen vuoteen siitä suloisesta matkustuksestamme Skandinavian maissa. En kauan miettinyt, ja siinä näet syyn, miksi höyryvene jätti minun tänne nähtesi.

— Rakas Fabianini, — vastasin minä, — luulenpa, ettet sinä eikä kapteini Corsican tule katumaan päätöstänne. Matka Atlantin yli ei voi olla kuin mitä miellyttävin, vaikka ei merimiehiä oltaisikaan. Se täytyy saada nähdä. Mutta puhukaamme sinusta. Viimeisellä kirjeelläsi, — se ei ollut kuutta viikkoa vanha, — oli Bombayn postitemppeli, ja minulla oli siis oikeus uskoa, sinun vielä olevan rykmentissä.

— Me olimme siellä kolme viikkoa takaperin, — vastasi Fabiani, — elellen Indian upseerien puoli sotaista, puoli maalaista elämää, jossa enemmin metsästetään kuin partiolla kuljetaan. Saatanpa esittää sinulle kapteini Archibaldin oivaksi tiikerien ajajaksi; hän on niiden kauhu. Mutta vaikka olemme naimattomat ja perheettömät, halusimme kumminkin jättää rauhallisuuden Indian peto-eläin raukkain keskellä ja tulla tänne hengittelemään muutamia suuntäysiä europalaista ilmaa. Me saimme vuodeksi kotiluvan, ja heti sen saatuamme tulimme Punaisen Meren, Suezin ja Franskanmaan kautta pikajunan nopeudella vanhaan Englantiimme.

— Vanhaan Englantiimme! — vastasi kapteini Corsican hymysuin, — emmepä siellä enää olekaan, Fabiani. Kyllähän englantilainen alus meitä kuljettaa mutta se on erään franskalaisen yhtiön varustama ja vie meidät Amerikaan. Kolme erilaista lippua liehuu päittemme päällä, osoittaen että kävelemme franskalais-englantilais-amerikalaisella maalla.

— Se ei tee mitään, — vastasi Fabiani, jonka otsa silmänräpäyksessä rypistyi jostakin tuskallisesta tunteesta, — se ei tee mitään, kunhan lupa-aikamme kuluu. Me tarvitsemme liikkua; siinä on elämä. Se tuntuu niin hyvältä, kun saa unhottaa olleet ja menneet ja kuolettaa nykyiset näkemällä uusia asioita ympärillänsä. Muutamain päiväin perästä olemme New-Yorkissa, jossa saan syleillä sisartani ja sen lapsia, joita en ole nähnyt moneen vuoteen, ja sitte käymme katsomassa niitä isoja järviä; me matkustamme Missisippiä alas New-Orleansiin ja käymme Amazon-virralla. Amerikasta suhkaisemme Afrikaan, jossa leijonat ja elehvantit ovat tehneet liiton yhtyäksensä Toivon Niemelle viettämään kapteini Corsicanin tuloa, ja sieltä käännymme takaisin opettamaan Chipaijilaiset tottelemaan hallituksemme tahtoa.

Fabian puhui arkatuntoisella joutuisuudella, ja rintansa aaltoili huokauksista. Silminnähtävästi oli hänen elämässään joku onnettomuus, jota en vielä tiennyt ja jota hänen kirjeensäkään ei ollut antanut minun aavistaa. Archibald Corsican sitä vastoin näytti kuin tuntisi hänen tilansa, ja hän osoitti hellää ystävyyttä Fabianille, joka oli muutamia vuosia häntä nuorempi. Hän näytti olevan Fabianin vanhempi veli, tämä pitkä englantilainen kapteini, jonka ystävyys ensi tilaisuudessa voi muuttua urhoollisuudeksi asti.

Kanssapuheemme samassa keskeytyi torven toitahuksesta; oli näetsen eräs möhläkkä passari, joka neljännestiimaa edeltäpäin ilmoitti, aamuisen pantavan eteen kello puolivälissä yksi. Neljästi päivittäin raikui tämä torvi matkustajain isoksi tyytymykseksi: kello puolivälissä yhdeksän kahvepöytään, puolivälissä yksi aamuiselle, neljän aikana päivälliselle ja puolivälissä kahdeksan teelle. Muutamissa silmänräpäyksissä olivat nuo pitkät kadut tyhjinä, ja kohta olivat kaikki vieraat asettuneet pöytiin noissa isoissa salongeissa, missä minä onnistuin saamaan sijani Fabianin ja Corsicanin viereen.

Näissä ruokasaleissa oli neljä pöytäriviä, joilla lasit ja putellit seisoivat aivan liikkumattomina. Höyrylaiva ei tuntenut laisinkaan aaltojen hyökyä; pöytävieraat, miehet, naiset ja lapset taisivat huoleti syödä. Hyvin laaditut vadit kulkivat ympäri pöytiä ja laivapojilla oli kiire passatessaan. Kunkin pyynnöstä, joka kirjoitettiin sitä varten aiottuun pienoiseen muistolippuun, toivat he viiniä, likööriä tahi olutta, josta eri maksu tehtiin. Uroita samppanjaa juomaan edellä muita olivat kalifornialaiset. Miehensä, entisen tullimiehen vieressä istui siellä eräs pyykinpesijä, joka oli rikastunut ammatissaan San Franciscossa ja joi kolme dollaria maksavan putellisen klikoota kuin mies. Kaksi tahi kolme heikkoa ja kalpeata nuorta naista ahmasivat verisiä pihvipaisti-pytkyjä. Pitkät rouvat, norsunluisilla torahampailla varustetut, kaalivat suihinsa pienoisista laseistaan keitetyitä munia. Toiset lipostelivat nähtävällä tyytyväisyydellä päällisruokiin kuuluvia raparperi-torttuja ja kasvaksia. Kaikki olivat täydessä puuhassa; olisitpa luullut olevasi jossakin kävelypuistojen ravintolassa, keskellä Parisia, etkä aavalla merellä.

Aamuisen jälkeen kannelle taas ilmausi väkeä; matkustajat tervehtelivät sivumennessään toisiansa taikka tunkeilivat kuin kävelijät Hyde-puistossa. Lapset juoksentelivat siellä ja täällä ja leikittelivät, nakkelivat ilma-pallojaan tahi vierittelivät vanteitaan. Enin osa herroja käveli, tupakkia poltellen. Naiset istuivat telttatuoleilla työskennellen, lueskellen tahi keskenään puhellen. Kuvernantit ja lasten piiat pitivät pikkulapsia vaarilla. Muutamat Amerikan mätimahat soutelivat kiikkutuoleillaan. Laivan upseerit tulivat ja menivät, mitkä vahdinpitoon komentosilloille ja kompassia katsomaan, mitkä matkustajain usein naurattaviinkin kysymyksiin vastauksia antamaan. Tuulen toisinaan tyyntyessä kuultiin urkujenkin ääniä, jotka seisoivat isossa peräsalonsgissa, ja äänen-vastuita kahdesta tahi kolmesta pianosta, jotka surkeasti kilpailivat keskenään alempana olevissa salongeissa.

Kello 3 paikoilla kuului väkeviä hurrahuutoja, ja matkustajat hyökäsivät hyteille. Great Eastern sivusi erästä kahden kaapelipituuden päässä olevaa pakettivenettä, jonka se tuuma tuumalta oli saavuttanut. Se oli New-Yorkissa käyvä Propontis, joka tervehti merien jättiläistä, ja merien jättiläinen vastasi tervehtimiseen.

Kello puolivälissä viisi meillä vielä oli maa näkyvissä kolmen peninkulman päässä, mutta työläs oli sitä sumun läpi nähdä nyt yhtäkkiä ärjähtäneessä myrskyn puuskassa. Kohta näkyi valkea, joka tunnettiin yksinäisellä kalliolla olevan Fastenet-majakan valkeaksi, ja ennen pitkää tuli yö, jonka kuluessa Cap Clear, Irlannin rannikon viimeinen niemi, oli sivuttava.

Seitsemäs luku.

Olen sanonut, että Great Easternin pituus oli yli kahden hektometerin. Tarkemmin määräten tämä höyrylaiva on 207@1/2 meteriä vesirajan kohdalla keulasta perään, 210@1/4 meteriä ylikannella vantaasta vantaasen, siis kahta verta pitempi kuin suurimmat Atlantin poikki kulkevat pakettiveneet. Leveys on 25@1/3 meteriä rungon leveimmältä paikalta ja 36@2/3 meteriä rataskotosten ulkopuolelta mitaten.

Great Easternin runkoa ei haittaa meren hirmuisinkaan väkivaltaisuus. Se on kaksinkertainen, ja siinä on komeroita ulko- ja sisäpuolisen laudoituksen välillä, 86:n centimeterin korkeuteen asti. Kymmenen tuhatta tonnia rautaa on käytetty tämän laivanrungon rakentamiseen, ja 3 miljoonaa niittaus-naulaa, jotka ovat lämpiminä sisäänlyödyt, vakuuttavat sen kylkilaattain koossa pysymisen.

Great Eastern kantaa 28 tuhatta 500 tonnia kolmekymmentä jalkaa syvässä käypänä. Painolastissa olevana käypi se ainoastaan 6@1/10 meteriä syvässä. Laiva voi kuljettaa 10 tuhatta matkustajaa. Monen Suomen pikkukaupungin asukkaat mahtuisivat siinä kulkemaan.

Great Easternin kannelta kohoaa 6 mastoa ja 5 korsteinia. Toisella ja kolmannella mastolla, keulasta lukien, on goeletit, märssyraa'at ja pram-raa'at. Ne neljä muuta mastoa ovat takeloitut ainoastaan huippupurjeilla. Kaikki purjeet yhteensä ovat pinta-alalleen 5,400 neliö-meteriä, kaikki hyvää vaatetta kuninkaallisesta tehtaasta Edinpurissa. Toisen ja kolmannen maston märssyillä voisi komppania sotamiehiä haitatta temppuella. Sen kuudesta mastosta, joita metalliset vantit ja partuunat tukevat, ovat toinen, kolmas ja neljäs tehdyt yhteen niitatuista metallilaatoista, tosi mestariteoksista laattasepän työssä. Ne ovat kannen kohdalla läpi mitaten yhden meterin vahvat, ja suurin niistä on 207 franskan jalkaa korkea.

Kaksi korsteinia seisoo etupuolella rataskotoksia ja ne tulevat rattaisin kuuluvasta koneesta; ne kolme muuta ovat peränpuolella ja tulevat potkurin koneesta. Ne ovat mahdottoman suuria, 30 meterin korkeita sylintereitä, jotka ovat tuetut kappeihin kiinnitetyillä kettingeillä.

Great Easternin suunnattoman rungon sisässä oleva sisuslaitos on mielevästi aprikoitu. Keulassa on höyry-pesuhuone ja laivaväen pakki (majapaikat). Sitte tulee naisten salonki ja eräs salonki, joka on kaunistettu kynttilä-ruunuilla, kiikkuvilla lampuilla sekä lasilla peitetyillä maalauksilla. Nämä loistoisat huoneet saavat valonsa sivuille tehtyin aukkoin kautta ja ovat ylikannen kanssa yhteydessä, leveiden portaiden kautta, jotka ovat varustetut metallipykälöillä ja mahonkipuusta tehdyillä käsipuilla. Kupeille on laitettu neljä, käytävällä eroitettua hyttiriviä, joista hyteistä muutamat ovat yhdistyksessä salien kanssa portaiden kantta, ja toiset ovat alakerrassa, jonne eri portaat vievät. Perän puolessa on kolme isoa ruokahuonetta, samanlaisilla laitoksilla hyttien suhteen. Keulasalongeista tultiin peräsalonkeihin käytävää myöten, joka kulkee rataskoneen ympäri sen rautaisten seinäin ja kyöki-huoneiden välitse.

Great Easternin koneita pidetään syystä kyllä mestariteoksina — olinpa sanoa mestariteoksina uurimaakarin työssä. Aivan hämmästyttävää on nähdä näiden suunnattomain rataslaitosten tekevän työtä kellon tarkkuudella ja hiljaisuudella. Rataskoneen nimellinen voima on tuhat hevosta; potkuri-koneen tuhat kuusisataa.

Erillään molemmista näistä loistoksista on Great Easternilla vielä kuusi muuta apukonetta, suuttamista, liikkeelle-panoa ja vinttureita varten. Niinkuin nähdään, on höyryllä tähdellinen tehtävä kaikissa tämän laivan temppueluissa.

Tämmöinen on tämä verraton ja kaikilta helposti tunnettava höyrylaiva, mikä ei kumminkaan estänyt erästä franskalaista kapteinia kirjoittamasta seuraavaa viatonta muistoonpanoa päiväkirjaansa: "Kohtasimme kuusimastoisen ja viisi korsteinisen laivan. Luultavasti se oli Great Eastern".

Kahdeksas luku.

Yö keskiviikon ja torstain välillä oli sangen tukala. Vuoteeni kiikkui kovin levottomasti. Vaatesäkit ja matkalaukut kiitelivät sinne ja tänne hytissäni. Tavaton ryminä kuului likimmäisestä salongista, johon kaksi tahi kolmesataa tavaratukkua oli väliaikaisesti sälytetty ja jossa ne nyt vierivät toiselta puolelta toiselle, jysähdellen pöytiä ja penkkiä vasten. Ovet paukkuivat, lankut rasahtelivat, seinät narisivat, putellit ja lasit kilisivät toisiansa vasten, ja kokonaisia tornia posliinikaluja rimahteli lattiaan penttereissä. Myös kuulin potkurin säännöttömän hurinan ja rattaiden läiskynnän, jotka vuorottain vajosivat veteen ja vuorottain pieksivät ilmaa siivillänsä. Kaikista näistä merkeistä hoksasin tuulen virenneeksi ja ettei höyrylaiva enää ollutkaan tunnoton aalloille, kun ne sitä syrjästä ahdistivat.

Kello 6 aikana aamulla nousin minä ylös, onnettoman yön vietettyäni. Toisella kädellä pidellen itseäni sängystä kiinni puin minä toisella vaatteet päälleni, paraiten kuin taisin. Mutta ilman tuetta en olisi pysynyt jaloillani, ja minulla oli paljon tekemistä ennenkuin sain päällystakin päälleni. Sitte lähdin hytistäni ja menin salongin läpi, keinotellen itseni käsin ja jaloin noiden sekamyllässä olevain tavaratukkuin yli. Sitte konttasin portaita ylös kuin romalainen sotamies, joka astuu portaita myöten Pontius Pilatuksen Pyhäin Astuinten eteen, ja tulin viimein kannelle, jossa kaappasin lujasti kiinni eräästä vantin napista.

Maata ei enää näkynyt. Me olimme yöllä sivunneet Cap Clearin, ja ympärillämme oli ainoastaan tuo suunnaton ympyrä, jonka veden ääri muodostaa taivasta vasten. Vuolukiven karvainen meri vyöryi pitkinä laineina, jotka eivät puhkeilleet. Laiva, jolla oli tuuli laidalta eikä tukea purjeilta, vaarui hirvittävästi. Sen mastot, jotka olivat kuin pitkiä komppassineuloja, tekivät huojuessaan summattomia kaaria ilmassa. Sen hyppiminen ei ollut juuri tuntuva, sen myönnän, mutta vaaniminen oli mahdoton kestää. Mahdotonta oli pysyä pystyssä. Vahdissa oleva upseeri koukkasi kiinni komentosiltaan ja heilui kuin köysikiikussa.

Krysshultilta krysshultille onnistuin pääsemään oikeanpuolisen rataskotoksen luokse. Kansi oli kosteana sumusta ja sangen liukas. Yritin sentähden nojaamaan erästä komentosillan tukea vasten, kun yhtäkkiä näin erään ihmisruumiin välkähtävän jalkaini viereen.

Se oli tohtori Dean Pitferge. Tämä omituinen tohtori nousi heti polvilleen ja katsoi minuun.

— Hyvä, hyvä, — sanoi hän. — Kaaren suuruus, missä Great Easternin kupeet liikkuvat, on neljäkymmentä pykälää, kaksikymmentä pykälää yli ja kaksikymmentä alle tasakorko-linjan.

— Niinkö tosiaankin! — sain minä sanoneeksi, mutta en nauranut sanoille, vaan suhteille, joissa ne sanottiin.

— Aivan varmaan! — vakuutti tohtori. — Laivan vaaruessa seinäin nopeus on yksi meteri ja seitsemänsataa neljäviidettä millimeteriä sekunnissa. Puolta pienempi höyrylaiva ei tarvitse enempää aikaa kuhunkin kikkeröintiin.

— Niin siis, — vastasin minä, — koska Great Eastern niin äkkiä palajaa kohdallensa, se on erinomaisen vakava.

— Itselleen kyllä, mutta ei matkustajilleen! — vastasi Dean Pitferge lystillisesti, — sillä he joutuvat, niinkuin näette, tasamakaavaan asemaan, ja paljoa pikemmin kuin tahtovatkaan.

Tohtori nousi ylös, ihastuksissa vastauksestaan, ja toisiamme tueten onnistuimme pääsemään eräälle penkille perän puolessa. Dean Pitferge pääsi seikasta muutamilla naarmuilla, ja minä onnittelin häntä siihen, hän kun olis saattanut päänsä halkaista.

— Oh, ei siinä kaikki! — vastasi hän, — ennen pitkää meille joku onnettomuus tapahtuu.

— Meillekö?

— Höyrylaivalle ja siis myöskin minulle, meille ja kaikille matkustajille.

— Jos puhutte toden takaa, — kysyin minä, — niin miksi olette tulleet tähän laivaan?

— Nähdäkseni mitä tapahtuu, sillä en empisi kärsiä haaksirikkoa, — vastasi tohtori, katsoen minuun viekkain silmin.

— Onko tämä ensi kerta kuin matkaatte Great Easternissa?

— Ei ole; minä olen jo monta kertaa kulkenut siinä meren yli — uteliaisuudesta.

— Siispä ei olekaan teillä syytä valittaa.

— En valitakaan. Minä vain aion vahvistaa tositapauksia ja odotan malttavaisesti hetkeä, jona loppumylläkkä tapahtuu.

Laskiko tohtori leikkiä kanssani? En tiennyt mitä ajatella. Pienet silmänsä näyttivät varsin viekkailta, ja minä tahdoin saattaa hänen etemmäksi pakinoissansa.

— Tohtori, — sanoin minä, — en tiedä, mille tositapauksille te perustatte ikävät ennustuksenne, mutta sallikaa minun muistuttaa teitä, että Great Eastern jo kaksikymmentä kertaa on mennyt Atlantin yli ja että sen reissut ylipäiten ovat olleet tyydyttäväiset.

— Ei tee mitään, — vastasi Pitferge. Tämä laiva on velhottu, käyttääkseni tavallista sanaa, eikä se kierrä kohtaloansa. Muistakaapa, mitä vaikeuksia insinöörit kohtasivat hankkiessaan sitä veistämöltä alas; eihän se mielinyt lähteäkään veteen enemmin kuin Greenwichin hospitaali. Luulenpa senkin, että Brunnel, joka sen rakensi, kuoli sen tähden että sen teki.

— Ahah, tohtori, — jatkoin minä, — olisitteko materialisti?

— Miksi niin kysytte?

— Sen tähden kun olen havainnut, useiden ihmisten, jotka eivät usko Jumalaa, uskovan kaikkea muuta, niinpä pahoja silmiäkin.

— Puhukaa vain piloja, herra, — vastasi tohtori, — mutta antakaa minun jatkaa toteen-näyttöäni. Great Eastern on jo saattanut monta yhtiötä häviöön. Vaikka rakettu siirtolaisten kuljetusta ja kaupankäyntiä varten Australiassa, ei ole se vielä koskaan käynyt Australiassa. Vaikka mietitty nopeammin kulkemaan kuin Atlantin yli kulkevat pakettiveneet, on se jäänyt niistä kauas takapajulle.

— Mutta saattaako siitä päättää…

— Odottakaa! — jatkoi tohtori. — Yksi Great Easternin kapteineista on jo hukkunut, ja se oli taitavimpia, sillä hän piti laivan miltei pystyssä aalloilla ja osasi välttää tämän tuskallisen vaarumisen.

— No niin, — sanoin minä, — meidän täytyy surkutella sen taitavan miehen kuolemaa; siinä on kaikki.

— Sitte vielä, — jatkoi Dean Pitferge, huolimatta heikko-uskoisuudestani, — kerrotaan koko joukko asioita tästä laivasta. Sanotaanpa, että erästä sen syvyyteen eksynyttä matkustajaa, juurikuin uudis-asukasta Amerikan metsissä, ei koskaan enään löydetty.

— No, — sain minä ilkullisesti virkaneeksi, — sepä jotakin oli.

— Kerrotaanpa niinikään, — jatkoi tohtori, — että höyrykattiloita sisäänpantaissa eräs insinööri varomattomuudesta niitattiin kiinni höyrykattilaan.

— Hyvä! — huudahdin minä. — Kiinni niitattu insinööri! Ja te uskotte sen, tohtori?

— Uskon kyllä, — vastasi tohtori, — minä uskon täyttä totta, että matkamme on huonosti alkanut ja että se tulee huonosti päättymäänkin.

— Mutta onhan Great Eastern vankka alus, — vastasin minä, — ja niin luja tekoinen, että se seisoo kuin vuori raivokkampiakin aaltoja vastaan.

— Niin onkin, se on varma, — jatkoi tohtori, — mutta antakaa sen kerta sukeltaa alas aaltojen väliin, niin saatte nähdä, nouseeko jälleen. Se on jättiläinen, olkoonpa niin, mutta jättiläinen, jonka voima ei ole koon mukaan. Koneet ovat laivalle kovin heikot. Oletteko kuulleet puhuttavan sen yhdeksännestätoista retkestä Liverpoolin ja New-Yorkin välillä?

— En, tohtori.

— Hyvä, minä olin laivassa. Me olimme lähteneet Liverpoolista Joulukuun 10 päivänä, joka oli tiistai. Matkustajat, joita oli paljon, olivat täynnä uskallusta. Kaikki kävi hyvin, niin kauan kuin Irlannin rannikko suojeli meitä meren aalloilta. Ei vaarumista, ei sairaita. Seuraavana päivänä sama välinpitämättömyys aalloista, sama tyytyväisyys matkustajissa. 12 päivänä aamulla kiihtyi tuuli. Merenhyöky kävi syrjästä, ja laiva alkoi vaarua. Matkustajat, miehet ja naiset, katosivat hytteihin. Kello 4 aikana oli tuuli yltynyt myrskyksi; huonekalut alkoivat tanssia. Yksi peili isossa salongissa meni mäsäksi, kun pudota remahti nöyrän palvelijanne päätä vasten. Kaikki posliinit menivät murskaksi. Rysäkkä oli hirmuinen. Kahdeksan venettä aallot riuhtasivat tääverteistään. Nyt kävi tila arveluttavaksi; rattaisin kuuluva kone oli täytyminen seisahuttaa, sillä summaton lyijymöhkäle, joka laivan vaaruessa oli irtautunut, uhkasi pudota koneesen; mutta potkuri yhä toki vei meitä eteenpäin. Kohta alkoivat rattaat taas käydä puolta vauhtia, mutta toinen niistä oli viipymisen aikana saanut vahingon, niin että sen puolapuut ja siivet raappivat laivan runkoa. Täytyi siis uudestaan seisahuttaa kone ja tyytyä potkuriin, taitaaksemme painaa tuulen suuhun. Yö oli hirmuinen. Myrsky oli yltynyt. Great Eastern oli vaipunut aaltojen väliseen juopaan eikä voinut kohota. Päivän tullessa ei ollut ainoatakaan raudoitusta rattaissa jälellä. Levitettiinpä muutamia purjeita, että voitaisiin liikehtiä ja pitää alusta merta vasten; mutta purjeet puhallettiin pois, heti kun ne levitettiin. Joka paikassa vallitsi sekasorto. Kettinki-kaapelit tempaistiin laareista irti ja vierivät toiselta puolelta toiselle. Eräs eläinten aituus hävitettiin ja yksi lehmä pudota muksahti luukun kautta naisten salonkiin. Uusi onnettomuus! Ruoripuu katkesi, ja laivaa ei voitu enää ohjata. Hirmuisia puustia tuntui; yksi kolmetuhatta kiloa painava öljysäiliö, jonka siteet olivat katkenneet, hankasi välikautta, huilaten nyt tätä nyt tuota seinää vasten, jonka se uhkasi puhkaista. Lauantai oli yleisen kauhistuksen päivä. Alinomaa olimme syvällä aaltojen välissä. Vasta sunnuntaina alkoi tuuli maseta. Eräs amerikalainen insinööri, joka oli matkustajissa, sai toki onneksi kettinkejä ruorin ympärille lyödyksi.

Vähitellen päästiin tempuelemaan. Great Eastern nousi taas kohdalleen veden päälle, ja kahdeksan päivää siitä kuin olimme lähteneet Liverpoolista tulimme jälleen Queenstowniin. Kuka sen tietää, herra, missä olemme kahdeksan päivän perästä!

Yhdeksäs luku.

Tunnustaa täytyy, että tohtori Dean Pitferge ei suinkaan ollut lohduttavainen, ja matkustajat eivät suinkaan olisi häntä kauhistuksetta kuunnelleet. Laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän toden takaa? Oliko se totta, että hän seurasi Great Easternia kaikilla sen matkoilla, saadaksensa olla läsnä jossakin lopputapauksessa? Kaikki mahdollista ylenmielellisessä ihmisessä, varsinkin kun se on englantilainen.

Sillä välin höyrylaiva pitkitti menoansa, kikkeröiden kuin vene. Hirmuinen meritauti, sekä tarttuva että kulkutaudin tapainen, levisi pikaisesti. Muutamat matkustajista, kalpeita, vähäverisiä, terävänenäisiä, posket lontollaan ja ohimot kuopalla, jäivät kannelle raitista ilmaa hengittelemään. Enin osa heistä oli tyytymätön höyrylaivaan, joka käytti itsensä aivan kuin ankkuripoji, ja laivan varustaja-yhtiöön, joka oli ilmoittanut, että "meritauti oli laivassa tuntematonta".

Kello 9 seuduilla aamupäivästä merkittiin eräs esine kolmen tahi neljän peninkulman päässä vasemman puolen looringin puolella. Oliko se laivahylky, valaskalan luuranko vaiko aluksen jäännös? Sitä ei käynyt vielä eroittaminen. Joukko terveitä matkustajia oli keräynyt keulakapille tähtäilemäan tätä noin kolmesataa peninkulmaa likimmäisestä rannikosta ajelevaa jäännöstä.

Silla välin oli Great Eastern kääntänyt suuntansa tuota havaittua esinettä kohti. Kaikki kiikarit olivat sinnepäin ojetut. Arvauksia rakeili, ja veikanlyönnit alkoivat päästä vauhtiinsa noiden amerikalaisten ja englantilaisten välillä, jotka ottavat joka aiheen onkeen, mistä vain voivat veikkoja lyödä. Noiden äkäisten veikanlyöjäin joukossa havaitsin erään pitkävartisen miehen jonka ulkonäkö minua hämmästytti isoa kavaluutta selvästi osoittavilla merkeillään. Tällä miehellä oli kiukkuisuuden ilmaus ikäänkuin painautuneena kasvoihin. Otsaansa rumensi suorapysty kurttu, katsantonsa oli julkea ja epäkohtelias; silmät kalseat, kulmakarvat likellä toisiaan, hartiot korkeat ja pää pysty, sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit harvinaisesta hävyttömyydestä ynnä tavattomasta konnamaisuudesta. Kukahan tuo mies oli? Sitä en tiennyt, mutta kovin oli hän vasten mieltäni. Hän puhui kovasti ja äänellä, joka tuntui loukkausta tarkoittavan. Muutaman hänen kaltaisensa toverit nauroivat hänen mauttomille pilapuheillensa. Tämä mies väitti tuossa veden päällä olevassa esineessä tuntevansa valaskalan rungon ja pysyi intoksessaan, tarjoten melkoista veikkaa, johon heti taivuttiin.

Hän tappasi kaikki nämä veikot, jotka nousivat moneen sataan dollariin, sillä tuo veden päällä oleva esine olikin aluksen runko. Höyrylaiva läheni joutuin, ja jo voitiin nähdä ruosteinen vaskitus sen emäpuulla. Se oli kolmimastokas, taklingiton ja kallellaan; se voi olla viiden tahi kuuden sadan tonnin kantava. Sen vanteissa rippui vielä taittuneita rustirautoja.

Oliko laivaväki jättänyt tämän aluksen sen omaan nojaan? Tämä oli kysymyksenä. Ei yhtään ihmistä näkynyt hylyllä; kenties olivat haaksirikkiset paenneet sen sisään? Kiikarilla varustettuna olin minä jo muutamia minuutia nähnyt jonkun esineen liikkuvan aluksen keulalla, mutta pian huomasin, että se oli tuulessa liehuva vokan jäännös.

Puolen peninkulman päässä tuli hylky kaikine eri seikkoinensa näkyviin. Se oli uusi ja aivan hyvässä kunnossa. Aluksen lasti, joka oli vierähtänyt tuulen alapuolelle, oli painanut sen oikealle puolen kallellensa. Silminnähtävästi oli aluksen jollakin vaarallisella hetkellä täytynyt uhrata mastonsa.

Great Eastern läheni alusta ja teki pyöräyksen sen ympäri, ilmoittaen läsnäolonsa tiheillä, ilmaa viiltelevillä, höyrypiipun merkeillä. Mutta hylky pysyi mykkänä ja äänettömänä. Koko tällä taivaanrannan ympäröimällä merenpinnalla ei näkynyt mitään; ei venettäkään ollut tämän tuhoittuneen aluksen vieressä.

Väestöllä oli epäiltämättä ollut aikaa pelastaa itsensä, mutta oliko se päässyt kolmensadan peninkulman takana olevaan maahan? Voivatko heikot veneet vastustaa aaltoja, jotka kiikuttivat Great Easternia noin hirmuisesti? Kuinka kauan sitte oli muuten onnettomuus tapahtunut? Eikö nyt vallitsevalla tuulella haaksirikon paikka ollut etempänä etsittävä? Eikö ollut tämä hylky jo kauan ajellut virran ja tuulen kaksinkertaisen vaikutuksen nojassa. Kaikki nämä kysymykset jäivät vastauksetta.

Höyrylaivan mennessä turmioon joutuneen aluksen perän sivu luin selvästi nimen *Lerida* sen nimilaudalla, mutta sen kotopaikka ei ollut ilmoitettuna. Sen muodosta ja näöstä sekä sen keulan omituisesta mallista merimiehet selittivät sen amerikalaiseksi.

Kauppalaiva, sotalaiva ei olis epäröinyt varustaa miehillä tätä runkoa, joka epäiltämättä sisälti arvokkaan lastin, sillä onhan tietona, että merivirastot semmoisissa tapauksissa myöntävät pelastajille kolmannen osan arvosta. Mutta Great Eastern, jolla oli säännöllinen retki, ei saattanut ottaa tätä hylkyä peräänsä tuhansien peninkulmain matkalla. Kääntyä takaisin ja viedä se likimmäiseen satamaan oli yhtä mahdotonta. Siis oli täytyminen matruusien suureksi kaipaukseksi, jättää se sillensä, ja kohta oli tämä vana ainoastaan taivaanrannalla katoava pilkku avaruudessa. Matkustajain ryhmät hajausivat. Mitkä palasivat salongeihin, mitkä hytteihinsä, eikä aamuiselle kutsuva torvikaan voinut herättää kaikkia meritaudissa nukkuvia.

Puolenpäivän aikana nostatti kapteini Anderson molemmat kahveli-vokat ja mesaanin, joten alus sai enemmän tukea eikä niin vaarunut.

Kymmenes luku.

Huolimatta laivan säännöttömistä liikkeistä pantiin elämä laivassa järjestykseensä; eikä mikään ole mutkattomampaa, kun vain englantilaiset ovat sitä tekemässä. Pakettivene on hänen korttelinsa, hänen katunsa, hänen huoneensa, jotka siirtelehtävät, ja hän on kotonaan sittekin. Franskalainen sitä vastoin on aina kuin matkustaisi, — kun matkustaa.

Niin pian kuin ilma salli, riensi väestö kaduille. Kaikki nämä kävelijät, jotka, vaarui miten vaarui, kuitenkin pysyivät pystyssä, näyttivät minusta ikäänkuin juopuneilta. Ne matkustajista, jotka eivät menneet kannelle, jäivät joko omiin salonkeihinsa taikka isoon salonkiin, ja silloin sai kuulla soittokalujen räminää. Kaikista mestareista huomioni enemmin tarkkautui erääsen pystyluiseen naiseen, jota sanottiin varsin hyväksi musiikin suosijaksi. Helpottaaksensa soitettavansa kappaleen suorittamista oli hän merkinnyt kaikki nuotit numeroilla ja kaikki pianon näppäimet niitä vastaavilla numeroilla. Jos nuotti oli merkittynä 27:llä, niin hän kosketti seitsentäkolmatta näppäintä, jos nuotti oli 53, niin hän löi näppäintä 53. Ja tätä teki hän huolimatta melusta ympärillään tahi muista soittokaluista, joita kuului likimmäisistä salongeista, taikka ilkivaltaisista lapsista, jotka nyrkeillään pieksivät soittimen joutilaita kieliä poikki.

Tämän soitannon alla kaappasivat läsnä-olijat sattumoisin käteensä kirjoja, joita oli siellä ja täällä pöydillä. Jos joku niissä tapasi jonkun miellyttävän paikan, luki hän ääneen, ja kohteliaasti huomaavaiset kuulijat tervehtivät häntä hyvittelevällä muminalla. Muutamia sanomalehtiä oli hajallansa sohvilla, mokomia englantilaisia ja amerikalaisia lehtiä, jotka aina näyttävät vanhoilta, vaikkei niitä olisikaan vielä auki leikattu. Hankalata on aukoa noita summattoman suuria lehtiä, jotka voivat peittää useiden neliömeterien alan. Mutta kun muoti on semmoinen ettei niitä leikata auki, niin niitä ei leikata. Eräänä päivänä oli minulla niin paljon malttavaisuutta, että luin auki leikkaamattoman New-York-Heraldin ja luin sen loppuun asti. Mutta päättäköönpä itsekukin, sainko palkintoa vaivastani, kun yksityisten ilmoitusten seassa keksin seuraavan pätkän: "H:ra X … pyytää kaunista miss Z …, jonka hän eilen kohtasi eräissä yhteisvaunuissa viidennelläkolmatta kadulla, tulemaan huomenna häntä tapaamaan huonessa n:o 17 Pyhän Nikolaan hotellissa. Hän haluaa puhutella häntä naimisesta". Mitäs tekikään tämä kaunis miss Z …? En tahdo toki tietääkään.

Koko tämän iltapäivän vietin minä isossa salongissa, tarkastellen ja pakinoiden. Kanssapuhe ei voinut olla muuta kuin miellyttävää, sillä ystävänäni Dean Pitferge oli tullut viereeni istumaan.

— Oletteko toipuneet loukkauksestanne? — kysyin minä häneltä.

— Täydellisesti, — vastasi hän. — Mutta ei käy hyvästi!

— Minkä ei käy hyvästi? Teidänkö?

— Ei, vaan höyrylaivamme. Potkurin kattilat eivät ole tarpeeksi suuret, ja me emme voi saada tarpeeksi asti höyryn painoa.

— Te tahdotte siis hyvin nopeasti päästä New-Yorkiin?

— En suinkaan, minä puhun vain niinkuin insinööri olisin; ei sen enempää. Minä olen täällä hyvin tyytyväinen, ja minä todellakin tuntisin kaipuuta, jos minun täytyisi jättää tämä joukko omatapaisia henkilöitä, jonka sattumus on saattanut tänne laivaan — minun huvikseni.

— Omatapaisia henkilöitä! — virkahdin minä, katsahtaen matkustajain puoleen, joita parast'aikaa virtasi salonkiin. Mutta ovathan kaikki nämä ihmiset yhdenlaisia!

— Oih! — vastasi tohtori, — kyllä näkyy että hyvin vähän tunnette heitä. Suku on sama, sen myönnän, mutta kuinka monia eri lajia eikö siinä ole. Katselkaapa tuota ryhmää ujostelemattomia herroja tuolla kaukana, jalat ojetut pitkin sohvia ja hatut silmille painetut. Ne ovat jankkeja, puhtaita jankkeja. Maine, Vermont ja Connecticut valtioista, Uuden Englannin jälkeisiä, ymmärtäväisiä ja toimeliaita miehiä, hiukan liiaksi papeille alamaisia, mutta jotka tekevät väärin siinä etteivät aivastaessaan pidä kättä suunsa edessä. Hyvä herraseni, ne ovat tosi saksalaisia, voitonhimoisia ja sitte niin kekseliäitä! Sulje kaksi jankkia yhteen huoneesen, ja tunnin kuluessa on kumpikin heistä voittanut kymmenen dollaria toiseltaan!

— En tahdo kysyä teiltä millä tavoin, — vastasin minä tohtorille naurahtaen, — mutta minä näen heidän joukossaan erään pienen, pystynenäisen miehen, oikean tuuliviirin. Hänellä on pitkä päällystakki ja mustat, lyhvenlaiset housut. Kuka se herra on?

— Se on protestantinen pappi, mahtava mies Massachussetista. Hän etsii vaimoansa, erästä entistä opettajatarta, joka on tullut hyvin edullisesti tunnetuksi eräässä kuuluisassa oikeudenkäymisessä.

— Entäs tuo toinen, iso ja murheellinen, joka näyttää mietteisinsä vajonneen?

— Hän laskee nyt jotakin lukua, — sanoi tohtori, — Hän miettii alinomaa.

— Jotakin tehtävääkö?

— Ei, vaan omaisuuttaan. Se on mahtava mies. Hän tietää joka silmänräpäyksenä pennin päälle, kuinka paljo hänellä on. Hän on rikas, ja yksi kortteli New-Yorkissa on rakettuna hänen maallensa. Neljännes tuntia tätä ennen hänellä oli 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja 1/2 dollaria, mutta nyt hänellä ei ole kuin 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja 1/4 dollaria.

— Mistä tulee se eroitus hänen omaisuudessaan?

— Siitä että hän vastikään poltti sikarin, joka maksoi 30 sous.

Tohtorilla oli niin äkki-arvaamattomia vastauksia, että halusin kuulla hänen pitemmältä puhelevan. Hän oli minusta lysti. Minä osoitin hänelle erästä ryhmää, joka oli istuutunut erääsen toiseen osaan salonkia.

— Nuo, — sanoi hän, — ovat kaukaisesta Lännestä. Vanhin heistä, joka on kuin ensimäinen kirjuri jutunkantajan luona, on mahtava mies, pankin johtaja Chicagossa. Hänellä on aina kainalossa albumi, sisältävä näköalat hänen korkeasti rakastetussa kaupungissa, josta hän kopeilee, ja syystä kyllä: kaupungista, joka rakettiin 1836 ja jossa nyt on 400 tuh. sielua, hänen itsensäkin niihin luettuna. Hänen vieressään näette kalifornialaisen parikunnan. Nuori vaimo on kaunis ja ihastuttava; mies, hyvin hyvästi pesty, on entinen auran ajaja, joka aikanaan kynti kultapaakkuja. Hän…

— On kai mahtava mies, — ennätin sanoa.

— On kyllä, — vastasi tohtori, — hänen varansa arvataan miljoonia.

— Entäs tuo pitkä varsi, joka aina keikuttelee päätänsä ylös ja alas kuin neekeri kelloa?

— Sekö, — vastasi tohtori, — se on se mainio Cokburn Rochesterista, maailman tilaston taitaja, joka on punninut kaikki, mitannut kaikki, jakanut ja laskenut kaikki. Asettakaapa joku kysymys tuon haittaamattoman hullun vastattavaksi ja hän on sanova teille, kuinka paljon leipää viisikymmenen-vuotias ihminen on syönyt aikanansa, ja kuinka monta kuutio-meteriä ilmaa hän on sisäänsä hengittänyt. Hän on sanova teille, kuinka monta peninkulmaa kirjeenkantaja astuu päivittäin, ainoastaan rakkaudenkirjeitä kantaissansa. Hän saattaa sanoa teille, kuinka monta leskeä tunnittain kulkee London-sillan yli, taikka kuinka laaja ja korkea torni tulisi, jos se rakettaisiin niistä voileivistä, jotka Yhdysvaltioiden kansalaiset yhdessä vuodessa nielevät. Hän on sanova teille…

Tohtori oli oikein vauhdissaan ja olis voinut pitkittää kauankin samalla tavoin, mutta muita matkustajia kulki ohitsemme ja saattivat väsymättömän tohtorin tekemään uusia muistutuksia. Kuinka monta erilaista luonnetta eikö ollut tuossa matkustaja-joukossa, jossa ei kumminkaan ollut yhtään joutilasta vetelehtäjää, sillä eihän siirrytä toisesta maan-osasta toiseen ilman tosi syyttä! Enin osa epäiltämättä menee etsimään onneansa Amerikan maalla, unhottaen että jankilla on asemansa yhteiskunnassa jo kaksikymmenen-vuotiaana ja että hän viidenkolmatta vuotisena pitää itsensä kovin vanhana rupeamaan kenenkään kanssa siitä taisteluun.

Näiden seikkailijain, keksijäin ja onnen etsijäin joukossa osoitti minulle Dean Pitferge muutamia, jotka eivät olleet mielenkiintoa herättämättä. Yksi niistä oli oppinut kemisti, tohtori Liebigin kanssa kilpaileva, joka sanoi keksineensä keinon tihentää kaikki ravitsevat aine-osat yhdestä härästä niin suureen lihapalaseen kuin viiden frankin lantti on, ja joka nyt meni lyömään rahaa märehtivistä karjoista Pampas-aavikoilla. Toinen, joka oli keksinyt lakkarissa kannettavan liikutusvoiman — lakkarikellon kuoreen mahtuvan höyryhevosen — kiirehti tästä keksinnöstään hyötymään Uudessa Englannissa. Tuo kolmas, eräs franskalainen Chapon-kadun varrelta, vei muassaan kolmeakymmentä tuhatta pahvivauvaa, jotka osasivat sanoa "pappa" hyvin onnistuvalla Amerikan tavalla, ja hän tiesi nyt etsityn onnensa saavuttaneensa.

Ja ottamattakin lukuun näitä omalaatuisia ihmisiä, kuinka monta muuta eikö ollut, joiden salaisuuksia ei voitu aavistaakaan! Kenties oli niissä joku kassanhoitaja, joka karkasi tyhjän kassa-arkun luota, tahi joku salainen poliisi, joka tekeytyi tuttavaksi hänen kanssansa ja ainoastaan odotti Great Easternin tuloa New-Yorkiin tarttuaksensa hänen kautustaansa! Kukatiesi olisi tässä joukossa myöskin voinut löytyä joitakuita noita epäiltäväin yritysten "perustajia", jotka aina löytävät kevyt-uskoisia osakkeiden ottajia, vaikka näillä yrityksillä olisikin tämmöisiä nimiä: *Valtameri-yhtiö Polynesion valistusta varten kaasulla*, tahi *Yleinen yhtiö tulen kestävien hiilien valmistusta varten*.

Mutta tällä silmänräpäyksellä kääntyi huomioni erään sisään astuvan nuoren parikunnan puoleen, jolla näytti olevan kovin varhainen ikävä.

— Ne ovat perulaisia, herraseni, — sanoi tohtori, — parikunta, joka naittui vuosi tätä ennen ja on viettänyt kuherrus-viikkojansa kaikilla maailman kulmilla. He lähtivät Limasta hää-iltana. He jumaloitsivat toisiansa Japanissa, rakastivat toisiansa Australiassa, suvaitsivat toisiansa Franskanmaalla, kiistelivät Englannissa ja tulevat epäiltämättä eriämään toisistaan Amerikassa!

— Ja kuka on tuo varteva mies, — sanoin minä, — tuo vähän pöyhkeän näköinen, joka nyt astuu sisään? Hänen mustista nääveleistään päättäen luulisin hänen soturiksi.

— Se on mormonilainen, — vastasi minulle tohtori, — eräs "vanhin", herra Hatch, yksi niitä suuria saarnamiehiä viimeisten päiväin pyhäin kaupungissa. Mikä kaunis miehen perikuva! Katsokaapa vain tuota uljasta silmänluontia, tuota arvokasta muotoa, tuota ryhtiä, niin erilaista jankin suhteen. Herra Hatch palajaa Saksanmaalta ja Englannista, jossa hän menestyksellä on saarnanut mormonien oppia, sillä tällä lahkolla on paljo seuralaisia Europassa, joiden se sallii elää eri maiden lakien mukaan.

— Mutta, — muistutin minä, — onhan monivaimoisuus kielletty Europassa.

— Sepä on tietty, herraseni, mutta älkää luulkokaan että monivaimoisuus on pakollista mormonilaisille. Heidän päällysmiehellään Brigham Youngilla on vaimola, se kun on hänelle mieleinen, mutta kaikki hänen oppilaisensa Suolajärven rannoilla eivät noudata hänen esimerkkiään.

— Niinkö tosiaankin? Entäs herra Hatch?

— Herra Hatchilla on vain yksi vaimo ja hänestä on siinä kylliksi. Muuten aikoo hän selvittää meille oppijärjestelmänsä esitelmässä, jonka tulee antamaan jonakuna iltana.

— Kyllä silloin salonki on täynnä, — sanoin minä.

— Niin, — vastasi Pitferge, — jos eivät pelipöydät vie häneltä kovin paljon kuulijoita. Te tiedätte, että keulasalongissa pelataan. Siellä on eräs ruman- ja ilkeännäköinen englantilainen, joka näkyy johtavan sitä peliseuraa. Se on häjynkurinen, huonomaineinen ihminen. Oletteko havainneet häntä?

Sittekuin tohtori vielä oli antanut muutamia selityksiä, tunsin minä niistä saman henkilön, joka samana aamuna noilla hullummaisilla vedoillaan laivahylystä oli kääntänyt huomiota puoleensa. Vaarin-ottoni ei siis ollut minua pettänyt. Dean Pitferge ilmoitti minulle, että hänen nimensä oli Harry Drake. Hän oli erään Calcuttassa asuvan kauppiaan poika, pelari, irstaileva, kahden-miekkailija, miltei häviöön joutunut veijari, joka arvattavasti Amerikassa nyt aikoi koettaa seikkailevaista elämätä.

— Tuommoiset ihmiset, lisäsi tohtori, — löytävät aina imartelijoita, jotka heitä mielistelevät, ja tällä on jo joukko lurjuksia ympärillään, joiden keskus hän on. Niissä olen havainnut erään pienen, pyöreä-vartisen, nykerä-nenäisen, paksu-huulisen, lasisilmissä käyvän miehen, joka lienee joku saksalainen juutalainen juuri oikeata laatua. Hän sanoo itsensä tohtoriksi, mutta minä sanon, että hän on huonomman puolinen konna ja Draken ihmettelijä.

Dean Pitferge, joka äkkiä siirtyi aineesta toiseen, nyhjäsi samassa minua kyynärpäällään. Minä katsahdin salongin ovelle, jonka kautta eräs parikymmen-vuotias nuori mies ja seitsentoista-vuotias tyttö astuivat käsitysten sisään.

— Kaksi äsken nainuttako? — kysyin minä.

— Ei, — vastasi minulle tohtori puoleksi surullisella äänellä, — kaksi aikoja sitte kihlautunutta, jotka vain odottavat pääsyänsä New-Yorkiin saadaksensa naida. He ovat äskettäin päättäneet matkailemisensa Europassa — perheensä suostumuksella tietenkin — ja nyt he tietävät olevansa toisillensa luodut. Kelpo nuorukaisia! Onpa hupaista heitä katsella. Usein näen heidät kallistuneina koneesen vievän alaskäytävän ylitse, jossa lukevat rattaiden pyöräyksiä, jotka eivät liiku niin nopeasti kuin he soisivat. Ah! herraseni, jos höyrykattilamme lämmitettäisiin tuli-kuumiksi, niinkuin näiden nuorukaisten sydämet ovat, niin kyllä höyryn voima enenisi.

Yhdestoista luku.

Kello yhden aikana samana päivänä pani eräs ruorimies seuraavan ilmoituksen ison salongin ovelle:

Lev. 51 pyk. 15 m. P.

Pit. 18 pyk. 13 m. L.

Matkaa Fastenetista 323 penink.

Tämä kirjoitus merkitsi, että me puolenpäivän aikana olimme 323 peninkulmaa Fastenetin valotornista, viimeisestä minkä olimme nähneet Irlannin rannikolla, ja 51 pykälän 15 minuutin kohdalla pohjoista leveyttä sekä 18 pykälän 13 minuutin kohdalla läntistä pituutta Greenwichin tähtitornista. Tällä tavalla kapteini ilmoitti asemansa, jonka matkustajat joka päivä saivat lukea samalta paikalta. Katsomalla tähän ilmoitukseen ja merkitsemällä karttaan sen osoitukset saatettiin siis seurata Great Easternia hänen matkallansa. Tähän asti laiva ei ollut kulkenut enempää kuin 323 peninkulmaa, ja pakettivene, joka on arka kunniastaan, ei saa mennä vähempää kuin 300 peninkulmaa vuorokaudessa.

Erottuani tohtorista vietin minä jäännöksen päivää Fabianin parissa. Me olimme siirtyneet perän puoleen, eli, kuten Pitfergen oli tapa sanoa: "menneet maalle kävelemään". Yksinämme ja peräpeilin syrjää vasten nojaten seisoimma me siellä ja katselimme tuota ääretöntä merta. Läpitunkevia huuruja, aaltojen roiskeessa tislattuja, nousi aina meihin asti. Pieniä vesikaaria, valonsäteiden taittumisesta syntyneitä, leikitteli meren vaahdossa. Potkuri telmi neljäkymmentä jalkaa silmäimme alla, ja sen syvemmälle upotessa pieksivät sen lastat laineita sitä enemmällä voimalla, ja sen vaskitus kimelteli vedessä. Meri oli näöltään kuin summaton paljous uiskentelevia smaragdi-kiviä. Tuo valkeavaahtoinen vana laivan perässä ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi, hämmentäen samaan maitovalkeaan tiehen aallonkuohun potkurista ja rattaan siivistä.

Fabiani katseli ääneti tätä aaltojen huikaisevaa leikkiä. Mitä mahtoi hän nähdä tuossa uiskentelevassa peilissä, joka kuvasteli mielikuvatuksen mitä kummallisimpain oikkujen mukaan. Kulkiko hänen silmäinsä ohitse joku katoavainen kuva, joka viittasi hänelle viimeistä jäähyvästiä? Keksikö hän jonkun vajonneen varjon noissa laineissa? Hän näytti tavallista murheellisemmalta, enkä rohjennut minä kysyä häneltä syytä hänen murheesensa.

Pitkän ero-aikamme jälkeen se oli hän, jonka tuli uskoa minulle asiansa, minä se, jonka tuli odottaa hänen tuttavallisia ilmoituksiaan. Hän oli entisestä elämästään kertonut minulle mitä tahtoi että tietäisin, elämänsä linnaväessä, metsästyksensä, seikkailuksensa; mutta mielenliikunnoista, jotka täyttivät hänen sydämensä, syystä niihin huokauksiin, jotka aaltoiluttivat hänen rintaansa, ei hän mitään virkkanut. Epäiltämättä Fabiani ei ollut niitä, jotka kokevat huojentaa huoliansa ilmoittamalla niitä muille, ja hänen kärsimisensä oli siis sitä haikeampaa.

Näin seisoimme veteen päin kallistuneina, ja käännyttyäni toisapäin, katselin sitte noiden suurten rattaiden vuorottain vajoamista mereen sitä mukaa kuin laiva vaarui.

Yhtäkkiä virkkoi Fabiani minulle:

— Tuo vanavesi on tosiaankin loistoisa; luulisipa aaltojen huvikseen siihen kirjaimia piirrustelevan. Tuossa näen l:n ja e:n! Vai petynkö? En! Kirjaimia ne ovat, ja aina samat!

Fabianin ylen kiihoittunut mielikuvatus näki aallonkuohussa mitä hän tahtoi siinä nähdä. Mutta mitähän nuo kirjaimet merkitsivät? Minkähän muiston ne paluuttivat Fabianin sydämeen? Hän oli taas vajonnut hiljaiseen miettimiseensä, mutta yhtäkkiä sanoi hän:

— Tulkaa, tulkaa! Syvyys vetää minua puoleensa!

— Miten sinun on laita, Fabiani? — kysyin minä häneltä ja otin häntä käsistä kiinni.

— Minulla on täällä, — sanoi hän ja laski kätensä sydämensä kohdalle, — paha, joka on minun kuolettava!

— Pahako, — toistin minä, — pahako, eikä parannuksen toivoa?

— Ei toivoa!

Ja näin sanottuaan meni Fabiani salonkiin ja astui hyttiinsä.

Kahdestoista luku.

Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 30, meillä oli kaunis ilma, vieno viuhka ja tyven meri. Valkeita oli isosti virkistetty ja ne lisäsivät höyrynpainoa. Potkuri teki kuusineljättä kieppausta minuutissa, ja Great Easternin nopeus oli nyt yli 12 salmuvälin.

Tuuli oli lähtenyt eteläistä. Toinen kapteini nostatti kahveli-vokan ja mesaanin. Laiva, joka täten sai vakuutta, ei vaarunut enään. Tällä hyvällä ilmalla elämä kannella kävi vilkkaaksi; naiset nähtiin soreissa vaatetuksissa; muutamat heistä kävelivät, toiset istuivat, — olinpa sanoa nurmikoilla puiden suojassa. Lapset jatkoivat kaksi päivää tätä ennen keskeytyneitä leikkiänsä; ja pulskeita vauva-vaunuja, tiuhtihevoset edessä, kulki täyttä nelistä. Jos olis ollut muutamia sotureita univormuissaan täällä, kädet lakkareissa ja nenät pystyssä, niin olisipa luullut olevansa franskalaisella kävelypaikalla.

Kello 11,35 astui kapteini Anderson ja kaksi upseeria komentosillalle. Ilma kun oli varsin edullinen vaarinotoille, he tulivat ottamaan keskipäivän korkeutta. Kullakin heistä oli kädessään sekstanti (kuusipykälikkö) ja kiikari, ja aina vähän väliä tarkastivat he eteläistä taivaanrantaa, jonne heidän aseensa vinojen peilien piti siirtää auringon.

— Keskipäivä! — sanoi kohta kapteini.

Heti ilmoitti eräs perämies ajan, komentosillan kelloa soittamalla, ja kaikki laivan uurit asetettiin auringon mukaan, jonka käynti puolipäiväpiirin yli oli vaarinotettu.

Puolta tuntia myöhemmin pantiin ovelle seuraava vaarinotto:

Lev. 51 pyk. 10 m. P.

Pit. 24 pyk. 13 m. L.

Kurssi: 227 penink. Matkaa 550.

Me olimme siis tulleet 227 peninkulmaa sitte eilisen puolipäivän. Kello oli tällä silmänräpäyksellä 1,49 Greenwichissa, ja Great Eastern oli 550 peninkulmaa Fastenetista.

Koko sinä päivänä en nähnyt Fabiania. Levotonna hänen poissa-olostaan lähenin minä useita kertoja hänen hyttiänsä, saadakseni vissin tiedon, ettei hän ollut lähtenyt sieltä pois.

Ihmiset, joita kansi oli täynnä, olivat silminnähtävästi hänelle vastenmielisiä, jonka tähden hän vältti melua ja etsi yksinäisyyttä. Mutta kapteini Corsican tuli minua vastaan, ja me kävelimme yhdessä tunnin ajan peräkannella. Usein tuli Fabiani puheiksi, ja minä en voinut olla kapteinille sanomatta, mitä oli tapahtunut päivällä ennen Mac-Elwinin ja minun kesken.

— Niin, — vastasi Corsican liikutuksella, jota hän ei kokenut salata — nyt on kolme vuotta siitä kuin Fabianilla oli syytä lukea itsensä onnellisimmaksi ihmisistä, ja nyt on hän mitä onnettomimpia!

Archibald Corsican jutteli nyt muutamilla sanoilla, että Fabiani Bombayssa oli tullut tutuksi erään ihastuttavan neidin, miss Hodges'in kanssa. Hän rakasti tyttöä, ja oli jälleen rakastettu. Ei mikään näyttänyt estävän avioliittoa miss Hodgesin ja kapteini Mac-Elwinin välillä, kun samalla tämän nuoren tytön kättä, hänen isänsä suostumuksella, erään kauppamiehen poika Calcutassa alkoi pyydellä. Tämä oli toiminto-asia, niin, "toiminto-asia", jo aikoja sitte ajateltu. Hodges oli luja, kova, tunteille joksikin ummistunut mies ja oli silloin vaikeassa välissä toiminto-ystävänsä kanssa Calcutassa. Tämä naiminen voi korjata asiat, ja hän uhrasi tämän nuoren tytön onnen oman etunsa eteen. Lapsiraukka ei voinut vastusta tehdä; kätensä laskettiin miehen käteen, jota hän ei rakastanut, jota hän ei voinut rakastaa, ja joka todenmukaisesti itse ei rakastanut häntä. Tämä oli pelkkä toiminto-asia, kehno toiminto-asia ja surkuteltava teko. Mies vei vaimonsa muassaan päivällä jälkeen häiden, ja siitä asti Fabiani, mielihaikeudesta mieletönnä ja kuolinsairaana, ei ole koskaan nähnyt häntä, jota hän rakasti.

Tämän kertomuksen päätyttyä ymmärsin hyvin kyllä, että se paha, mikä Fabiania ahdisti, todellakin oli arveluttava.

— Mikä sen nuoren tytön nimi oli? — kysyin minä kapteini Archibaldilta.

— Ellen Hodges, — vastasi hän.

— Ellen? Tämä nimi hoksautti minua niistä kirjaimista, jotka Fabiani oli luullut näkevänsä laivan vanavedessä.

— Ja mikä oli sen naisparan miehen nimi? — kysyin vielä kapteinilta.

— Harry Drake.

— Drake! — sanoin minä, — mutta onhan se mies täällä laivassa!

— Hänkö täällä? — toisti Corsican, hilliten minua kädellään ja katsellen minua vasten silmiä.

— Niin, — vastasin minä, — täällä laivassa.

— Varjelkoon Jumala, — sanoi kapteini vakaisesti, — ettei Fabiani ja hän kohtaa toisiansa! Kaikeksi onneksi he eivät tunne toisiaan, tahi ei ainakaan Fabiani häntä. Mutta jos tätä nimeä mainittaisiin Fabianin läsnä ollessa, niin kyllä räjähys seuraisi.

Nyt kerroin kapteini Corsicanille mitä tiesin Harry Drakesta, se on mitä tohtori Dean Pitferge oli minulle ilmoittanut. Minä selitin minkälainen hän oli, tämä hävytön ja hälisevä veikari, joka pelin ja irstaisuuden kautta jo oli joutunut häviöön ja joka oli valmis vaikka mihin, kun vain voittaisi omaisuutensa takaisin. Samassa silmänräpäyksessä astui Harry Drake juuri ohitsemme, ja minä osoitin häntä kapteinille. Vilkas tuli leimahti kapteini Corsicanin silmissä, ja ruumiinsa oikein liikahti vihasta, jonka hillitsin.

— Niin, — sanoi hän, — onpa tosiaankin roiston muoto. Mutta minne menee hän?

— Amerikaan, kuten sanotaan, sattumukselta vaatimaan mitä ei tahdo työllä ansaita.

— Elleni raukka! — mumisi kapteini. — Missä on hän tällä hetkellä?

— Kenties tuo katala on hyljännyt hänen?

— Miksi ei Elleni voisi olla laivassa? — sanoi Corsican ja katsahti minua kasvoihin.

Tämä ajatus lensi nyt ensi kerran sieluuni, mutta minä työnsin sen pois. Ei, Elleni ei ollut, ei saattanut olla laivassa. Silloin hän ei olis jäänyt tohtori Pitfergen tutkivan silmän huomaamatta. Ei; hän ei ollut Draken muassa tällä matkalla.

— Jospa totta puhuisitte, herraseni, — vastasi kapteini Corsican, — sillä jos Fabiani näkisi sen uhriparan semmoiseen viheliäisyyteen yhtyneenä, niin se olisi hänelle kova puusti, enkä tiedä mitä voisi tapahtua. Fabiani ei huolisi vaikka tappaisi Draken kuin koiran. Mutta oli miten oli, koska te samoin kuin minäkin olette Fabianin ystävä, niin pyydän teiltä tämän ystävyyden osoitusta. Älkäämme milloinkaan päästäkö häntä näkyvistämme, niin että toinen meistä aina olkoon valmis astumaan hänen ja hänen kilpailijansa väliin. Te ymmärrätte, että kahden-ottelu ei käy laatuun näiden miesten välillä. Ei Amerikassa eikä muuallakaan voi nainen mennä naimiseen miehensä murhaajan kanssa, oli mies kuinka kelvoton hyvänsä.

Minä oivalsin kapteini Corsicanin päättelyn tässä asiassa. Oliko mahdollista, että Draken meluinen käytös jäisi Fabianilta huomaamatta tässä yhteisessä elämässä laivassa, tässä jokapäiväisessä tungeksimisessa? Eikö joku sattumus, joku vähäpätöinen seikka, lausuttu nimi kovaksi onneksi voisi saattaa heidät liki toisiansa? Ah, kuinka kernaasti olisin tahtonut kiirehtiä tämän laivan vauhtia, jossa he olivat! Ennenkuin erosin kapteini Corsicanista, lupasin minä hänelle pitää ystäväämme vaarilla ja niinikään Drakea, jota hän puoleltaan sitoutui silmällä pitämään.

Illan puoleen keräsi länsi-eteläinen tuuli muutamia huuruja valtamerelle. Synkkä pimeys vallitsi, ja loistavasti valaistut salongit tekivät jyrkän eroituksen tätä pimeyttä vastaan. Ehtimiseen kuultiin siellä valssia ja laulu-kertomuksia, joita kaikkia tervehdittiin hurjilla kädenpaukutuksilla; eikä puuttunut hurrahuutojakaan, kun ilveilijä T… istui pianon viereen ja "sähisi" laulunsa ulos, kuljeksivan ilvehtelijän tarkkuudella.

Kolmastoista luku.

Seuraava päivä, Maaliskuun 31, oli sunnuntai. Kuinka oli tämä päivä laivassa vietettävä? Pitikö se olla englantilainen vai amerikalainenko sunnuntai, jona kapakat ja kellarit suljetaan jumalanpalveluksen ajaksi, jona teurastajan puukko pidätetään uhrin päästä, jona leipojan lapio jää uunin syrjälle, jona toimet jätetään toistaiseksi, tuli sammutetaan verstaissa ja savu tiivistetään tehtaissa, kauppapuodit suljetaan, kirkot avataan ja rautatiejunat seisahutetaan, päinvastoin kuin Franskanmaalla tehdään? Joo, niin piti se olla, taikka ainakin siihen suuntaan.

Noudattaaksensa sunnuntain pyhyyttä, kapteini ensistäkin ei nostattanut purjeita, vaikka ilma oli komea ja tuuli myötäinen. Olis saatettu voittaa muutamia solmunväliä, mutta se olis ollut "sopimatonta." Minä pidin itseni varsin onnellisena, kun annettiin rattaiden ja potkurin pyöriä kuin tavallisesti, ja kysyin eräältä laivassa olevalta tarkalta puritanilta syytä tähän suvaitsevaisuuteen.

— Herraseni, — vastasi hän varsin vakaisesti, — meidän tulee kunnioittaa, sitä mikä tulee suoraan Herralta. Tuuli on hänen kädessään, höyry on ihmisen kädessä!

Minä tyydyin tähän syyhyn ja tarkkailin mitä laivalla tapahtui.

Koko laivaväki oli täydessä paraatissa ja varsin pulskasti puettuna. Upseerit ja insinöörit olivat kauniimmissa, kullatuilla napeilla varustetuissa univormuissaan. Jalkineet kimeltelivät englantilaisessa kiillossa, kilpaillen vaksivaatemyssyin vikevän loisteen kanssa. Kaikki nämä kunnon ihmiset näyttivät kuin olisivat päistä ja jaloista olleet tähdeillä peitetyt. Kapteini ja toinen kapteini antoivat hyvän esimerkin ja kävelivät, uusissa hansikoissa, soturin tapaan nappiin pannuissa takeissa, komentosillalla, odottaen jumalanpalveluksen aikaa.

Meri oli loistoisa ja kimelteli kevään ensimäisissä auringonsäteissä. Ei yhtään purjetta näkynyt, ja Great Eastern oli yksinään tuon äärettömän taivaanrannan keskikohtana. Kello kymmenen aikana läpättiin laivan kelloa verkalleen ja säännöllisiä väli-aikoja pitämällä.

Nyt näkyi lukuisia ihmisryhmiä kappien oveilla keulan ja perän puolella. Miehet, vaimot ja lapset olivat huolellisesti puetut, kuten tilaisuus vaati. Kadut olivat kohta täpötäynnä, ja kävelijät vaihtelivat hiljaisia tervehdyksiä keskenänsä. Itsekullakin oli rukouskirjansa kädessään, ja kaikki odottivat, että viimeiset kellon äänet ilmoittaisivat jumalanpalveluksen alkavaksi. Samassa näin joukon raamatuita sivukannettavan, ladottuna samalle asettimelle, millä tavallisesti voileipiä kannettiin. Raamatut pantiin temppelin eri pöydille.

Temppelinä oli iso, komea ruokasali perän puolessa. Minä astuin sisään. Uskovaisia, joita oli "pöytiin istunut," oli jo kosolta saapuvilla mutta syvä hiljaisuus vallitsi seurakunnassa. Upseerit astuivat puhelavan perälle, ja heidän keskellään istui ylinnä kapteini Anderson pastorina. Ystäväni Pitferge oli istuutunut minun viereeni, ja hänen pienet hehkuvat silmänsä vilkkuivat koko seurakunnan ylitse. Hän oli siellä, sen rohkenen uskoa, enemmin uteliaisuudesta kuin hartaudesta.

Kello 11,30 nousi kapteini seisomaan ja alkoi jumalanpalveluksen. Hän luki Englannin kielellä yhden luvun Vanhasta Testamentista, kymmenennen Moseksen 2:ssa kirjassa. Joka värsyn perästä lukivat läsnä-oievat seuraavan värsyn puoli-ääneen. Tätä lukemista kesti puolen tiiman paikoille. Tämä varsin mutkaton ja varsin juhlallinen meno suoritettiin täydellisellä puritanisella arvokkuudella, ja kapteini Andersonilla, "Herralla lähes Jumalata," joka toimitti papin tehtävät keskellä ääretöntä valtamerta ja puheli tälle syvyyden päällä häälyvälle ihmisjoukolle, oli oikeus kunnioitukseen penseimmiltäkin. Jos jumalanpalvelus olisi tähän lukemiseen jäänyt, niin kaikki olis ollut hyvin; mutta kapteinin perästä astui eräs puhuja esiin, joka ei tainnut muuta kuin nostattaa kiivautta ja kiukkuisuutta siinä, missä ainoastaan suvaitsevaisuuden ja mietinnön olis vallita pitänyt.

Se oli se jo ennen mainittu pappi, se pieni aina liikehtivä mies, se vehkeellinen jankki, yksi noita pappia, joiden vaikutusmahti on niin iso Uuden Englannin valtioissa. Saarnansa oli jo edeltäkäsin valmis, ja hän tahtoi käyttää tätä hyvää tilaisuutta. Minä katsahdin tohtori Pitfergen puoleen, mutta silmänsä eivät räpähtäneetkään, ja hän näytti haluavan liehtoa saarnaajan tulta.

Tämä pani vakavasti mustan päällystakkinsa nappiin, laski silkkihattunsa pöydälle, sieppasi nenäliinan, jolla pikaisesti pyyhkäsi huuliansa, ja loi silmänsä seurakunnan ylitse.

"Alussa", — sanoi hän, — "loi Jumala Amerikan kuutena päivänä ja seitsemäntenä hän lepäsi".

Hänen näin pitkälle ennätettyänsä, minä menin ulos.

Neljästoista luku.

Aamuisella ollessa kertoi Dean Pitferge minulle, papin selittäneen tekstinsä oivallisesti. Monitorit, sota-oinaat, rautaan puetut linnoitukset, veden-alaiset miinut, kaikki nämä koneet olivat temppuilleet hänen saarnassaan, ja itse oli hän arvannut itsensä suureksi kaiken Amerikan suuruuden nojalla. Jos Amerikalle maistuu tämmöinen imarteleminen, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista.

Astuttuani taas isoon salonkiin, luin seuraavan ilmoituksen:

Lev. 50 pyk. 8 m. P.

Pit. 30 pyk. 44 m. L.

Kurssi: 255 penink.

Yhä samaa menoa. Emme olleet vielä tulleet kuin 11 sataa peninkulmaa, Fastenetin ja Liverpoolin väliset 310 niihin luettuina; siis vasta noin kolmanneksen osan matkaa. Koko päivän pitkittivät upseerit, matruusit, mies- ja nais-matkustajat lepäämistänsä, niinkuin Herra oli tehnyt Amerikan luotuansa. Ei ainoatakaan pianoa kuulunut noissa hiljaisissa salongeissa, shakkipelit eivät liikkuneet rasioistaan, ei kortit laatikoistaan; pelisali oli ja pysyi autiona. Tänäpänä sain tilaisuuden esittää tohtori Pitfergen kapteini Corsicanille. Omatapainen mieheni huvitti kapteinia isosti, kertomalla hänelle Great Easternin salaisen aikakirjan. Tohtori koki näyttää hänelle toteen, että se oli kirottu, noiduttu laiva, jota joku onnettomuuden tapaus olisi kohtava. Kertomus tuosta "kiinni niitatusta insinööristä" huvitti suuresti Corsicania, joka, kuten Skotlantilainen ainakin, isosti rakasti ihmeellisiä, mutta kuitenkaan ei voinut olla epäilevästi myhäilemättä.

— Minä näen, — sanoi tohtori Pitferge, — ettei kapteini paljon usko kertomuksiani?

— Paljon?… Kenties on kovin paljon sanottu! — vastasi Corsican.

— Uskoisitteko minua paremmin, kapteini, — kysyi tohtori vähän vakaisemmalla äänellä, — jos näyttäisin teille toteen, että täällä laivassa öillä kummittelee?

— Kummittelee! — sanoi kapteini. — Mitä! Liikkuuko täällä aaveitakin? Ja te uskotte sen?

— Minä uskon, — vastasi Pitferge, — minä uskon mitä uskottavat ihmiset sanovat. Minä olen kuullut vahdissa olevilta upseereilta ja muutamilta matruuseilta, jotka pitävät yhtä tässä asiassa, että joku varjo, joku määrämuodoton haamu kuljeksii laivalla synkkinä öinä. Kuinka tulee se nainen tänne? Sitä ei tiedetä. Kuinka katoaa hän? Ei sitäkään tiedetä.

— Pyhä Dunstan! — huudahti kapteini Corsican — siitäpä tahdomme yhdessä ottaa selvän.

— Tänä yönäkö? — kysyi Pitferge.

— Vaikka tänä yönä, jos niin tahdotte. Ja te, herraseni, — lisäsi kapteini, kääntyen minuun päin, — tulettehan kanssamme.

— Ei, — sanoin minä, — minä en tahdo häiritä aaveen tuntemattomuutta. Muuten ennemmin uskon, että tohtorimme puhuu leikkiä.

— Minä en puhu leikkiä, — vastasi kiinteäpäinen Pitferge.

— Saadanpa nähdä, tohtori! — sanoin minä. — Uskotteko todellakin, että kuolleet jälleen näyttelevät itsiänsä laivan kannella?

— Uskon, minä uskon totisesti, että kuolleet nousevat ylös, — vastasi tohtori, — ja tämä uskoni on sitä hämmästyttävämpi, kuin olen lääkäri.

— Lääkäri! — virkahti siihen kapteini Corsican ja peräytyi, ikäänkuin tämä sana olis tuottanut hänelle levottomuutta.

— Olkaa huoleti, kapteini, — vastasi tohtori, ystävällisesti naurahdellen, — minä en tee virkani töitä matkoilla!

Viidestoista luku.

Päivällä jälkeen, Huhtikuun 1:senä, valtameri näytti keväiseltä, vihannoiden kuin niitty auringon ensimäisissä säteissä. Huhtikuu alkoi loistoisena Atlantilla. Laineet hyökyilivät hehkumallisesti, ja muutamia pyöriäisiä eli merisikoja kelleröitsi laivan vanavedessä.

Tavattuani kapteini Corsicanin, sanoin minä hänelle, että tohtorin mainitsema kummitus ei ollutkaan nähnyt hyväksi näyttäytyä. Tottapa yö ei ollut tarpeeksi pimeäsen kuljeksimisille. Silloin pisti mieleeni, että koko tämä seikka oli vain Pitfergen keksimä pilanteko, jota sai harjoittaa Huhtikuun 1 päivänä, sillä Amerikassa ja Englannissa niinkuin Franskanmaallakin se on tavallista. Ilvehtelijöitä ja narratuita ei puuttunut; muutamat nauroivat, toiset tulivat levottomiksi, ja luulenpa nyrkkisilläkin oltaneen, mutta saksilaisten välillä ne eivät koskaan pääty miekanpistoilla. Kahden-miekkailut ovat, kuten tiedetään, Englannissa kielletyt sangen kovain rangaistusten uhalla. Upseereilla ja sotamiehillä ei ole lupaa tapella, sanokoot syyksi mitä hyvänsä. Murhaaja tuomitaan mitä kovimpiin, häpeällisiin ruumiillisiin rangaistuksiin, ja nyt johtuu mieleeni, että tohtori sanoi erään upseerin nimen, joka oli ollut kaleeri-orjana kymmenen vuotta sen tähden, että hän kuolettavasti oli haavoittanut vastustajansa eräässä muuten kunniallisessa kahden-miekkailussa. Tietysti siis kahden-miekkailut näin ankaraa lakia sovellutettaessa ovat perin kadonneet Englannin tavoista.

Tällä näin kauniilla ilmalla kävi vaarinotto puolenpäivän aikana vallan hyvästi; se ilmoitti 48 pyk. 47 m. leveyttä ja 36 pyk. 48 min. pituutta sekä kuljettua matkaa ainoastaan 250 peninkulmaa. Hitainkin atlantinen höyry olis voinut tarjota meille hinausta. Tämä harmitti kovasti kapteini Andersonia. Insinööri väitti riittämättömän höyrynpainon tulevan puuttuvasta ilmanvaihetuksesta tulisijoissa, mutta minä osaltani ajattelin vitkallisen kulun ennen kaikkea olevan luettavan rattaiden syyksi, joiden poikkimittaa varomattomasti kyllä oli vähennetty.

Kello 2 tienoilla samana päivänä havaittiin kumminkin höyrylaivan vauhdin paranneen, ja se oli noiden kahden kihloissa olevan nuorukaisen ulkonäkö, joka saatti minulle tämän parannuksen ilmi. Nojaten oikeanpuolista laivanparrasta vasten kuiskuttivat he muutamia iloisia sanoja toisilleen, taputellen käsiänsä. He katselivat hymysuin höyrytorvia, jotka kohosivat pitkin Great Easternin savupiippuja, ja joiden suilla liehui valkoista keveätä höyryä. Paino oli noussut potkurin höyrykattiloissa, ja tämä mahtava voima nosti henkiläpät, joita yhdenkolmatta naulan paino neliötuuman päällä ei enää voinut hallita.

— Ne höyryävät! ne höyryävät! — huusi nuori nainen — keveän huurun noustessa hänenkin puoli-aukinaisilta huuliltaan.

— Katsokaamme konetta! — sanoi nuori mies, vetäen morsiamensa käsivarren omansa alle.

Dean Pitferge oli etsinyt ja löytänyt minun. Me seurasimme tätä lempivää paria aina isolle kapille asti.

— Kuinka nuoruus on ihana! — sanoi hän.

— Niin, — vastasin minä, — nuoruus parittain!

Kohta seisoimme mekin kallistuneina potkurin koneen aukon ylitse. Tämän avaran kaivon pohjalla, kuusikymmentä jalkaa silmäimme alla, eroitimma me koneen vaakasuorassa makaavat pistonit eli männöt, jotka hyökäilivät toisiaan vastaan ja joka töytäyksellä kastivat itsensä nopalla kone-öljyä.

Sillä aikaa oli nuori mies ottanut lakkarikellonsa esiin, ja nojaten hänen olkapäätänsä vasten noudatti neito sekuntiviisarin liikuntoa. Neito katsoi kelloon ja nuorukainen luki potkurin pyöräyksiä.

— Minuuti! — sanoi neito.

— Seitsemän-neljättä pyöräystä! — vastasi nuorukainen.

— Seitsemän-neljättä ja puoli, — muistutti tohtori, joka myöskin oli pitänyt pyöräyksiä silmällä.

— Ja puoli! — huudahti neito. — Kuules Edvard! Kiitos, herraseni, — lisäsi hän ja lahjoitti arvoisalle Pitfergelle mitä armaimman myhäyksen.

Kuudestoista luku.

Astuessani isoon salonkiin näin ovella iltahuvit ilmoitetuksi. Ne olivat täydelliset iltahuvit, joissa oli ensimäinen osasto, väliaika, toinen osasto ja päätös-osa.

Taas menin kannelle ja aloin hakea Mac-Elwinia. Corsican oli vastikään sanonut minulle, että Fabiani oli lähtenyt hytistään, ja minä tahdoin saada hänet yksinäisyydestään, kuitenkin olematta hänelle haitaksi. Minä kohtasin hänen laivan keulakannella, ja me puhelimme vähän aikaa toistemme kanssa, mutta puheensa ei mitenkään kallistunut hänen entiseen elämäänsä päin. Hetkittäin meni hän hiljaiseksi ja vaipui omiin ajatuksiinsa, kuulematta minua ja vieden tuontuostakin kätensä rintaansa vasten, ikäänkuin asettaaksensa jotakin tuskallista tuntoa. Näin kävellessämme kulki Harry Drake useita kertoja ohitsemme; hän oli aina se sama, räyhäävä ja esteeksi asti koikehtiva, niinkuin pyörivä tuulimylly olisi tanssisalissa. Petyinkö? En tiedä, minulla kun oli ennalta saatu arvelu, mutta minusta näytti ikäänkuin Harry Drake olisi pitänyt Fabiania silmällä. Tottapa Fabiani oli sen havainnut, sillä hän kysyi minulta:

— Kuka on tuo mies?

— En tiedä, — vastasin minä.

— Hän on vastoin luontoani! — lisäsi Fabiani.

Pane kaksi alusta tuulettomaan ja virrattomaan mereen, ja he viimein yhtyvät toisiinsa: viskaa avaruuteen kaksi liikkumatonta kiertotähteä, ja ne putoavat toistansa päälle; aseta kaksi vihollista väkijoukkoon, ja ne välttämättömästi yhtyvät toisiinsa.

Illalla oli iltahuvit ilmoituksen mukaan. Iso salonki oli komeasti valaistuna ja täynnä kuulijoita. Noiden puoli-aukinaisten luukkujen ja akkunain sivu kuljeksivat matruusien leveät päivettyneet naamat ja isot mustat kädet. Olisitpa luullut niitä katon koristeihin panneiksi valenaamoiksi. Ovireiät vilisivät passareita täynnä. Enin osa kuulijoita, miehiä ja naisia, istui laitain puolella sohvilla ja keskellä huonetta kaikenlaisilla tuolilla. Kaikki kääntyivät pianon puoleen, joka oli vahvasti kiinnitetty naisten salongin molempain ovien väliin. Silloin ja tällöin kiikahti yleisö aluksen vaarumisten muassa; tuolit lipuivat paikoiltaan; eräänlainen hyöky pani kaikki nämä päät samanlaiseen aaltonaiseen liikuntoon; tartuttiinpa toisistaan kiinnikin, hiljaisuudessa, piloja puhumatta; mutta kiitos ahdingolle: ylipäiten ei tarvittu peljätä kaatuvansa.

Ensistäkin otettiin esiin *Ocean Time* niminen, jokapäiväinen sanomalehti valtiotietoa, kauppaa ja kirjallisuutta varten, jonka muutamat matkustajat olivat perustaneet täyttääksensä matkustajain tarvetta. Amerikalaisille ja englantilaisille tällainen ajanviete on hyvin mieleistä. He toimittavat lehtensä päiväksi miksi sattuu, ja tunnustaa täytyy, että jos toimittajat eivät ole tarkat kirjoitustensa laadun suhteen, niin eivät ole lukijatkaan. He tyytyvät vähään, niinpä vähempäänkin.

Tämä Huhtikuun 1:sen päivän numero sisälti ohjaavaisen, jotensakin huolettomasti kyhätyn, valtiotietoa yleisesti koskevan kirjoituksen, kaikenlaisia, joille franskalainen ei olisi suutansa nauruun vetänyt, varsin typeröitä lennätinsanomia ja joitakuita laihoja päivän uutisia. Sanalla sanoen: tällaiset pilapuheet huvittavat tuskin ketään muuta kuin niiden kokoonpanijoita. Eräs amerikalainen luki suurella vakuutuksella näitä ei suinkaan leikillisiä kokkapuheita, kuulijain vilkkaan mieltymyksen ohella, ja päätti lukunsa seuraavilla uutisilla:

Kerrotaan, että presidenti Johnson on luopunut hallituksesta kenraali Grantin hyväksi.

Varmaksi sanotaan, että paavi Pius yhdeksäs on valinnut keisarillisen prinssin jälkeiseksensä.

Sanotaan, että Ferdinand Cortez äskettäin on vuorollaan karannut keisari Napoleon kolmannen kimppuun sen tähden että tämä valloitti Meksikon.

Sittekuin tälle "Valtameren sanomalehdelle" oli tarpeeksi asti mieltymystä osoitettu, seurasi luentoa, pianon soittoa, laulua ja korttikonsteja, joita kaikkia amatörit toinen toisensa perästä esittivät, jonka perästä iltaseura nousi jaloilleen ja verkalleen lauloi sen kansallis-laulun, jossa rukoillaan Jumalaa varjelemaan kuningatarta ( God save the Queen ).

Nämä iltahuvit olivat ylipäiten yhtä hyvät kuin amatörien toimittamat iltahuvit yleisesti, se on, ne voittivat mieltymystä erittäinkin toimittajissa ja heidän ystävissään. — Fabiania ei näkynyt.

Seitsemästoista luku.

Yöllä maanantain ja tiistain välillä meri oli vallan levoton. Seinät alkoivat taas ruskaa ja kalut lennellä toiselta puolen salonkeja toiselle. Mennessäni kannelle kello 7 seuduilla aamulla satoi, ja tuuli oli kiihtymässä. Vahdissa oleva upseeri kääritti purjeet kokoon, ja laiva vaarui hirmuisesti, menetettyään tämän tukensa. Koko Huhtikuun 2:sen päivän kansi oli autiona, ja salongitkin olivat tyhjinä. Matkustajat olivat paenneet hytteihinsä ja kaksi kolmatta osaa vieraista oli poissa aamuiselta ja puolipäiväiseltä. Vist-peli oli mahdotonta, sillä pöydät vierivät tiehensä pelaajain käsistä, ja shakkinapeloita ei sopinut käyttää. Muutamat, jotka eivät niin peljänneet, makasivat sohvilla ja lukivat tahi nukkuivat. Matruusit kävelivät mieteellisinä kannella, sadelakeissaan ja öljytyissä takeissaan. Toinen kapteini kävi vahtia, komentosillalle kyyristyneenä ja sadekaapuunsa kääriytyneenä. Tässä vedenpaisumuksessa, myrskyjen keskellä, silmänsä loistivat tyytyväisyydestä. Tämä ilma oli hänelle mieleen, ja laiva sai vaarua mieltänsä myöten.

Taivaan ja meren vesi yhdistyivät toisiinsa sumussa muutamain kaapeli-pituuksien päässä laivasta. Ilma oli lyijynharmaa, ja muutamia lintuja lentää suhki kiljuen usvan läpi. Kello 10 aikana nähtiin oikealla puolen keulaa kolmimastoinen parkkilaiva, joka meni myötätuulta, mutta jonka kansallisuutta ei voitu eroittaa.

Kello 11 paikoilla tuuli heikkeni ja siirtyi kaksi pielen väliä; se kääntyi länsipohjoiseksi ja sade herkesi pian samassa silmänräpäyksessä. Taivaan sini pilkoitti pilvien lomista, ja aurinko paistoi sekeellä paikalla, antaen tilaisuutta enemmin tahi vähemmin tarkkaan vaarin-ottoon. Ilmoitus sisälti seuraavat numerot:

Lev. 46 pyk. 29 m. P.

Pit. 42 pyk. 25 m. L.

Kurssi: 256 penink.

Laivan vauhti ei siis ollutkaan enennyt, vaikka höyryn paino oli noussut kattiloissa. Mutta syynä siihen oli nokkavastainen länsi tuuli, joka melkoisesti oli estänyt sen menoa.

Kello 2 aikana sumu taas sakeni. Tuuli laimistui mutta kiihtyikin samassa. Sumu oli niin sakea, että upseerit, jotka seisoivat komentosillalla, eivät enää voineet nähdä väkeä laivan keulassa. Nuo aalloille keräytyvät huurut ovat merikululle vaarallisimmat; ne ovat syynä yhteen-töytäyksiin, joita on mahdoton välttää, ja yhteen-töytäys aavalla merellä on vielä peljättävämpi kuin vahingon valkea.

Sen tähden pitivätkin sekä upseerit että matruusit mitä huolellisinta vahtia tässä usvassa, ja ettei se ollut liikanaista, se tultiinkin näkemään, sillä kello 3 tienoilla nähtiin yhtäkkiä eräs kolmimastokas ei täyden kahdensadan meterin päässä Great Easternista, takaperin käännetyillä purjeilla erään tuulenpyöräyksen tähden ja ruorille tottelematonna. Great Eastern kääntyi aikanaan ja vältti sen, kiitos nopeudelle, millä vahtimiehistö oli antanut siitä merkin ruorimiehelle. Merkit olivat tarkoin määrätyt ja annettiin kellolla keulan puolesta. Yksi läppäys merkitsi: laivaa keulan edessä, kaksi läppäystä: laivaa oikealla kädellä, kolme läppäystä: laivaa vasemmalla kädellä. Ja heti ohjasi ruorimies niin, että voi välttää yhteen-töytäyksen.

Tuuli kiihtyi aina iltaan asti, mutta vaaruminen väheni, syystä että Terra Novan korkeat rannat jo suojasivat merenpintaa, joka siis ei voinut niin korkeana hyökyä. Sen tähden ilmoitti kapteini Anderson uudet "iltahuvit" samana iltana pidettäväksi, ja salongit täyttyivät määrätyllä ajalla. Mutta tällä kertaa kapteini Anderson ei korttikonstia näyttänytkään, kuten edellisissä iltahuveissa, vaan Anderson antoi kertomuksen Atlantin poikki menevästä sähkököydestä, jonka hän itse oli laskenut alas, ja näytteli kaikenlaisia valokuvia niistä erilaisista koneista, joita oli keksitty alaslaskemista varten. Hän pani pleissiä, joilla köysikappaleita oli yhteen punottu, kädestä käteen kulkemaan, sanalla sanoen, hän ansaitsi hyvin kyllä ne kolme hurrahuutoa, joilla hänen esitelmänsä palkittiin, ja joista hyvä osa tuli sille, joka oli saanut tämän yrityksen alkuun, nimittäin arvoisalle Cyrus Fieldille, joka itse oli saapuvilla tänä iltana.

Kahdeksastoista luku.

Päivällä jälkeen, joka oli Huhtikuun 3, nähtiin taivaanrannalla jo ensi hetkestä alkain tuo omituinen väri, jota englantilaiset sanovat "blinck'ksi", eräs vaalea valon murtuma, joka osoittaa, että jäät eivät ole kaukana. Great Eastern purjehti nyt niissä vesissä, missä ensimäiset jäävuoret kuljeksivat, jotka, jäätanteresta lohettua, tulevat Davis'in Salmesta. Erityinen tähystys pantiin siis toimeen, että vältettäisiin näiden summattomain röykkiöiden lemmettömät kosketukset.

Meillä oli joksikin navakka länsipohjoinen viuhka: pilventukkuja, oikeita uturääpäleitä, ajeli meren pintaa pitkin, ja aukkojen kautta siinti taivas. Kova leisku-aallokko nousi tuulen raastamista laineista, ja hienonnetut vesipisarat kiisivät vaahtona tiehensä.

Ei Fabiani, eikä kapteini Corsican eikä tohtori Pitferge olleet vielä kannelle tulleet. Minä menin laivan keulaan, juuri siihen paikkaan missä laidat yhtyvät toisiinsa mukavaksi nurkaksi, eräänlaiseksi sopeksi, johon erokas mielellään olisi lymynnyt maailmasta. Minä kyyristyin tähän soppeen istumaan. Tuuli, joka nokkavastaisena kohisi keulaa vasten, kulki pääni ylitse tapaamatta minua. Paikka oli sopiva sille, joka tahtoi unelmiin vajota. Tältä paikalta näkivät silmäni koko laivan suunnattoman ko'on; minä taisin noudattaa sen pitkiä, luontevasti kaartuvia laitoja, jotka taas kohosivat perän puoleen. Etupuolessa piteli eräs märssymies itseänsä toisella kädellä vokkavanteista kiinni, tehden työtänsä varsin taitavasti toisella. Hänen allensa kapilla käveli vahtimatruusi hajalla säärin edes ja takaisin, luoden vilkkaita katsahuksia ympärillensä sumusta punertunein silmin. Etempänä komentosillalla eroitin erään upseerin, joka kyyristyksissään ja pää hyvästi peitettynä vastusti myrskyn puuskia. Merta en nähnyt, enempää kuin pienoisen sinertävän juovan taivaan äärellä, rataskotosten takana. Väkeviltä koneiltaan pukittuna ja terävällä keulallaan aaltoja halkova tutisi höyrylaiva kuin kovasti kuumennetun höyrykattilan seinät. Muutamia höyrytupruja, jotka tuuli tavattoman nopeasti muutti vedeksi, pyörähteli höyrytorvien päissä. Mutta jättiläis-laiva, kolmen aallon harjalla nokkavastaiseen painava, tuskin tunsikaan tämän meren liikkeitä, jolla joku toinen höyry, mainingille arempi, olis ankarasti keikkunut.

Ilmoitus, joka pantiin ylös kello puolivälissä yksi, ei osoittanut enempää kuin 44 pyk. 53 m. P. leveyttä ja 47 pyk. 6 m. L. pituutta. Ainoastaan 227 peninkulmaa vuorokaudessa! Se nuori kihloissa oleva parikunta lienee kironnut noita rattaita, jotka eivät pyörineet, tuota potkuria, jonka liikkumiset heikkenivät, ja tuota riittämätöntä höyryä, joka ei vaikuttanut heidän mielensä mukaan.

Kello 3 seuduilla taivas seestyi ja kirkastui. Taivaanranta, joka nyt näkyi selvänä viivana, näytti nyt laajenevan sen keskikohdan ympärillä, jolla Great Eastern oli. Tuuli masentui, mutta meri hyökyi kauan pitkinä, kumman viheriöinä ja vaahtoharjaisina aaltoina. Näin vähäinen tuuli ei soveltunut näin kovaan maininkiin. Nämä hyöky-aallot olivat epäsuhtaisia, ja sanoa olisi voinut, että Atlanti vielä oli pahalla tuulella.

Kello 3,35 merkiteltiin kolmimastokas vasemmalla kädellä. Se hissasi lippunsa ja nähtiin olevan amerikalainen nimeltä *Illinois*, Englannissa kulkeva. Samalla ilmoitti minulle luutnantti H., että nyt menimme päitse New-Foundlannin hietasärkkää, kuten englantilaiset kutsuvat matalikkoja Terra Novan luona. Täällä on se mainio kapaturskan (kabeljoon) kalastuspaikka, joista kaloista kolme riittäisi elättämään Englannin ja Amerikan, jos niiden joka mätimunanen kalaksi hautuisi.

Päivä kului ilman mainittavaa tapausta. Kannella kävivät sen tavalliset kävelyvieraat. Tähän asti saattumus ei ollut toisiinsa yhdyttänyt Fabiania ja Harry Drakea, joita kapteini Archibald ja minä emme jättäneet silmistämme. Illalla kokoontuivat tavalliset seurastelijat isoon salonkiin, jossa tavallisille harjoituksille, luennolle ja laululle, tuli palkinnoksi samaa mieltymystä samoista käsistä samoille mestareille, joita vihdoin viimein en pitänyt oikein keskinkertaisina. Joksikin vilkas väittely syntyi vastoin tavallisuutta erään pohjoisvaltiomiehen ja erään Texaslaisen välillä. Edellinen vaati "keisaria" etelä-valtioille, mutta kaikeksi onneksi tämän valtiollisen keskustelun, joka uhkasi toraksi muuttua, keskeytti eräs "Valtameren sanomalehdelle" tullut, sepitelty lennätinsanoma, joka kuului näin: Sotaministeri, kapteini Semmes, on antanut Etelä-valtioiden maksaa Alabaman ryöstön.

Yhdeksästoista luku.

Minä lähdin kapteini Corsicanin kanssa tästä vahvasti valaistusta salongista ja menin kannelle. Yö oli sangen pimeä, eikä ainoatakaan tähteä näkynyt taivaalla. Laivan ympärillä vallitsi pilkkoinen pimeä. Kappien akkunat hohtivat kuin uunit, ja tuskin voit eroittaa vahtia, jotka raskaasti astuskelivat kokkapenkereillä. Mutta saihan toki hengitellä raitista ilmaa, ja kapteini joi sen löyhäyksiä täysillä keuhkoilla.

— Olin tupehtua salongissa, — sanoi hän. — Täällä olen toki puhtaassa ilmassa! On se toki virkistävää juotavaa! Minä kyllä tarvitsen sata kuutio-meteriä raitista ilmaa vuorokaudessa, muuten menen puoli-tupehduksiin.

— Hengitelkää, kapteini, hengitelkää niin paljon kuin mieli tekee, — vastasin minä hänelle. — Täällä on ilmaa koko maailmalle, ja viuhka ei vie osaanne. Hape on oivallista, ja tunnustaa täytyy että te parisilaiset ja londonilaiset tunnette sen ainoastaan huhusta.

— Niin, — vastasi kapteini, — he pitävät hiilihappeen parempana. Itsekullakin on maistinsa; minä kohdaltani inhon sitä, inhonpa sampanjassakin!

Puhellessamme kävelimme oikeanpuolista katua, suojattuina tuulelta kappien korkeilla seinillä.

Sakeita savutupruja, kipinöiden kanssa, kohoili mustista savupiipuista. Koneiden jyske seuraili tuulen viuhinaa rautalanka-vanteissa, jotka soivat kuin harpun kielet. Kaikkeen tähän jyminään sekautui joka neljännes tunnilla vahtia pitävän matruusin huuto: All's well! All's well! (Kaikki on hyvin! Kaikki on hyvin!)

Ei mitään varokeinoa ollutkaan laiminlyöty laivan vakuuden suhteen tässä jäillä täytetyssä meressä. Kapteini tuotatti joka puolen tunnin perästä korvollisen vettä tutkiaksensa meren lämpömäärää ja, jos se oli alennut, heti muuttaaksensa kurssin. Hän tiesi näetsen, että Pereire kaksi viikkoa sitä ennen tällä leveyspykälällä oli salpautunut jäävuorten keskelle, joka vaara nyt oli vältettävä. Yökäskynsä sisältivät paitsi sitä mitä tarkeita valppautta, ja itsekään ei hän mennyt levolle. Kaksi upseeria jäi hänen luoksensa komentosillalle, yksi kummankin koneen merkin-anto laitoksen viereen. Paitsi sitä piti yksi luutnantti ja kaksi miestä vahtia kokkapenkerellä, jonka ohessa yksi korttelimestari ja yksi matruusi pitivät vahtia laivan keulassa. Matkustajat taisivat siis olla huoleti.

Nähtyämme nämä toimenpiteet, kapteini Corsican ja minä palasimme perän puoleen. Meillä pisti päähän viipyä vielä vähän aikaa isolla kapilla, ennenkuin menimme hytteihimme, niinkuin rauhalliset kaupunkilaiset tekisivät isolla torilla kaupungissaan.

Paikka näytti meistä autiolta. Mutta kun silmämme olivat tottuneet pimeyteen, havaitsimme me miehen, joka seisoi aivan järkähtämättömänä, käsipuuta vasten nojautuneena.

Tarkasti katseltuansa häntä, sanoi Corsican:

— Se on Fabiani!

Ja Fabiani se olikin, me tunsimme hänen, mutta äänettömiin mietteisinsa vajonneena hän ei meitä nähnyt. Silmänsä näyttivät tähtävän erääsen kapin nurkkaan, ja minä näin niiden kiiltävän pimeässä. Mitä hän sillä tavoin katseli? Kuinka voi hän nähdä tässä synkässä pimeydessä? Minä katsoin parhaaksi jättää hänet ajatuksiinsa, mutta kapteini Corsican meni hänen luoksensa.

— Fabiani! — sanoi hän.

Fabiani ei vastannut, hän ei kuullut Corsicania. Tämä huusi häntä vieläkin nimeltä, ja nyt vavahti Fabiani, käänsi pikimmältään päätänsä ääneen päin ja virkahti tämän ainoaa sanan:

— Hiljaa!

Sitte osoitti hän kädellään erästä haamua, joka liikkui kapin äärimmäisessä päässä, ja se oli tämä tuskin näkyvä haamu, jota Fabiani katseli. Sitte naurahteli hän surullisesta ja sanoi puoli-ääneen:

— Tuo musta nainen!

Kauhistus karsasi läpitseni. Kapteini Corsican oli ottanut minua kädestä kiinni, ja minä tunsin hänenkin vapisevan. Sama ajatus oli noussut mieleen kummallakin. Tuo haamu oli se ilmestys, josta Pitferge oli maininnut.

Fabiani oli taas vajonnut uneksivaan mietintöönsä. Ahdistetulla sydämellä ja epätietoisena katselin minä tuota inhimillistä haamua, jota tuskin voi eroittaa pimeässä, mutta joka ennen pitkää pisti selvemmin silmiimme. Se meni eteenpäin, epäröitsi, seisahtui, meni taas eteenpäin, mutta näytti pikemmin häälyvän kuin astuvan. Hairaileva sielu! Kymmenen askelen päässä meistä hän seisahtui, ja minä taisin nyt eroittaa erään pitkävartisen, ruskeaan burnusiin hyvästi peittäytyneen naisen, paksu huntu silmillä.

— Hullu! mielipuoli! eikö niin? — jupisi Fabiani.

Se olikin mieletön, mutta ei Fabiani meiltä kysynyt, vaan puhui itsekseen.

Sillä aikaa tuo kurja olento tuli yhä likemmä. Minä luulin näkeväni hänen silmänsä kiiltävän hunnun läpi, kun hän loi ne Fabiania kohti. Hän meni aina Fabianin eteen, ja tämä hyppäsi jaloilleen kuin sähköitettynä. Huntuun peittäytynyt nainen laski kätensä hänen sydämensä kohdalle ikäänkuin lukeaksensa sen sykkimisiä … ja katosi sitten kapin taa.

Fabiani astui takaperin ja miltei pudonnut polvillensa, kädet ulospäin ojennettuina.

— Hän! — jupisi hän, mutta pudisti samalla päätänsä ja lisäsi: — Mikä näön harhaus!

Kapteini Corsican otti häntä kädestä kiinni.

— Tule Fabiani! tule — sanoi hän ja vei onnettoman ystävänsä sieltä pois.

Kahdeskymmenes luku.

Corsican ja minä emme tainneet enää epäillä; se oli Elleni, Fabianin morsian, Harry Draken vaimo. Sallimus oli siis saattanut heidät kaikki samaan laivaan. Fabiani ei ollut tuntenut Elleniä, vaikka hän huusi: Hän, Hän!

Ja kuinkapa olisikaan hän tuntenut Elleniä? Mutta ei hän ollut erehtynyt sanoessaan: mielipuoli! Elleni oli mielipuoli, ja epäiltämättä oli mielikarvaus, epätoivo, hänen sydämessään kuoletettu rakkaus, kanssa-olo sen kelvottoman miehen kanssa, joka oli temmannut hänen Fabianilta pois, köyhyys, viheliäisyys ja häpeä murtanut hänen sielunsa! Kaikista näistä asioista puhelin Corsicanin kanssa seuraavana aamuna. Muuten emme epäilleet, että tämä nuori nainen oli se sama. Se oli Elleni, jota Harry Drake vei muassaan Amerikan manterelle ja joka vielä sai seurailla häntä hänen seikkailija-elämässään. Synkeä tuli vilkastutti kapteinin silmät, kun hän ajatteli tuota viheliäistä, ja minäkin tunsin sydämeni tutisevan vihasta, mutta mitäpä voimme hänen miestänsä vastaan? Emme mitään! Mutta tähdellisin seikka oli estää Fabiania ja Elleniä uudestaan kohtaamasta toisiaan, sillä tottapa Fabiani viimein tuntisi kihlattunsa, ja tämä kohtaus olisi aikaansaattava juuri sen tapauksen, jota tahdoimme välttää. Kuitenkaan ei käynyt toivominen, ettei nämä viheliäiset olennot jälleen näkisi toistansa. Onnetonta Elleniä ei näkynyt milloinkaan päivillä, ei salongeissa eikä laivan kannella. Ainoastaan öisin ajoin, luultavasti pettäen vanki-vartijansa, tuli hän vilpastelemaan nuoskeassa ilmassa ja taivaan alla etsimään hetkisen lepoa!

Viimeistään neljässä päivässä oli Great Eastern ennättävä New-Yorkin sataman suulle. Siis taisimme toivoa, ettei sattumus tekisi valppauttamme hyödyttömäksi, ja ettei Fabiani saisi tietoa Ellenin läsnä-olosta tällä matkalla Atlantin yli. Mutta me petyimme laskuissamme.

Laivan menosuuntaa oli yöllä vähän muutettu. Kolmasti oli laivaa ohjattu etelää kohti; sittekuin oli havaittu veden olevan kolme niinpä neljäkin pykälää kylmää Celsiusen lämpämittarin mukaan eikä siis voitu epäillä siitä, että jäitä oli sangen likellä. Aamulla näkyikin taivaalla omituinen kiilto, ilma oli vaalahtava, koko pohjoinen taivas loisti vahvasta säteiden murrosta, jonka silminnähtävästi vaikutti heijastus jäävuorista. Kirpeä viuhka puhalteli, ja kello 10 tienoilla alkoi yhtäkkiä sangen hienoa lunta nakella laivalle. Sitte nousi sakea sumu, jossa ilmoitimme läsnä-olomme tiheillä höyrymerkeillä, jotka aikaansaattivat huumaavan viuhinan ja säikyttivät pois ne kajava parvet, jotka olivat asettuneet laivan raakapuille.

Kello 11 aikana oli usva kohonnut, ja eräs potkurilla käypä höyry näkyi oikealla puolen ilmanrannalla. Alus näytti lippunsa ja nähtiin olevan Liverpoolin ja New-Yorkin väliä kulkeva matkustaja-alus *City of Limerik*, tuhat viisisataa kolmekymmentä tonnia kantava ja kahdensadan viidenkymmenen hevosen voimainen. Se oli lähtenyt New-Yorkista lauantaina ja oli siis paluumatkalla.

Ennen aamusta toimittivat muutamat matkustajat eräänlaiset arpajaiset, jotka tietysti olivat mielein noista pelin ja veikanlyönnin harrastajista. Kuinka niissä oli käypä, ei ollut tietoon tuleva ennenkuin neljän päivän perästä. Ne olivat niinsanottu "luotsi-panokset". Laivan lähetessä maata tietää itsekukin luotsin tulevan laivaan. Nyt jaetaan vuorokauden neljäkolmatta tuntia kahdeksaanviidettä puoli-tuntiin tahi yhdeksäänkymmeneen kuuteen neljännes-tuntiin, aina matkustajain lukumäärän mukaan. Jokainen pelari panee dollarin sisään, ja sallimus määrää hänelle jonkun noista puoli- tahi neljännestunneista. Se, jonka puoli- tahi neljännes-tunnilla luotsi astuu laivaan, voittaa nuo kahdeksanviidettä tahi yhdeksänkymmentä kuusi dollaria. Kuten nähdään, peli ei ole vaikea; siinä ei ole kilpaa hevosten, vaan neljännes-tuntien välillä.

Eräs kanadalainen, arvoisa Mac-Alpini, otti asian johtaaksensa. Helposti sai hän yhdeksänkymmentä kuusi pelaria kerätyksi, joiden joukossa oli muutamia naisiakin, peliin yhtä halukkaita kuin miehetkin. Minä menin virran muassa ja panin dollarini sisään. Arpa määräsi minulle neljännenseitsemättä neljännes-tunnin. Se oli huono numero, jolla en tainnut toivoa voittavani. Ajan jako luetaan puolipäivästä puolipäivään, ja neljännes-tuntia on siis sekä päivällä että yölläkin, joilla jälkimäisillä ei ole mitään peli-arvoa, sillä harvinaista on että laivat uskaltavat likelle maata pimeän aikana, jonka tähden toivoa luotsin tulosta yön aikana laivaan on sangen vähää. Mutta minun oli helppo lohduttaa itseäni.

Palattuani salonkiin näin luennon illaksi ilmoitetuksi. Utah'in lähetys-saarnaaja julisti kokouksen pidettäväksi Mormonien opista. Tämä oli hyvä tilaisuus saada selkoa Pyhien kaupungin salaisuuksista. Paitsi sitä sanottiin tämän vanhimman, h:ra Hatch'in, olevan puhujan ja puhuvan sydämensä vakuutuksesta; puheenlahja ei siis voinut olla muu kuin tarkoitukseen vastaava. Matkustajat vastaanottivat tiedon tästä kokouksesta hyvällä mielellä.

Ilmoitus salongin ovella sisälti seuraavat numerot:

Lev. 42 pyk. 32 m. P.

Pit. 51 pyk. 59 m. L.

Kurssi: 254 penink.

Noin kello 3 aikana iltapäivällä havaitsivat ruorimiehet ison nelimastoisen höyryn lähenemisen. Alus käänsi vähän suuntaansa lähetäksensä Great Easternia nimeänsä ilmoittamaan. Kapteini puoleltaan käännätti vähän hänkin, ja kohta antoi höyry nimestään merkin. Se oli Atlanta, yksi niitä isoja aluksia, jotka kulkevat Londonin ja New-Yorkin väliä, käyden Brestissä. Se tervehti meitä sivumennessään, ja me vastasimme tervehdykseen, mutta kun se meni aivan toista suuntaa, niin se kohta katosi.

Samalla hetkellä kuulin Dean Pitfergeltä pahaksi mielekseni, että h:ra Hatch'in luento oli kielletty. Puritanien vaimot eivät olleet suvainneet miestensä tutustua Mormonien opin salaisuuksiin!

Yhdeskolmatta luku.

Kello 4 aikana selkeni taas taivas, joka siihen asti oli ollut pilvessä. Meri oli tyyntynyt, ja laiva ei enää vaarunut; olisipa luullut manterella olevansa. Tämä Great Easternin vakavuus sai matkustajat ajattelemaan kilpajuoksujen toimittamista. Tämä uutinen levisi äkisti. Kaikki skotlantilaiset kokoontuivat hetikohta, ja katsojat jättivät salonkinsa ja hyttinsä. Eräs englantilainen, arvoisa Mac-Karthy, nimitettiin komissarius'eksi, ja juoksijat, puoli tusinaa matruusia, tulivat viipymättä esiin.

Kilparatoina olivat molemmat kadut. Kilpailijain piti kolmasti juosta laivan ympäri, ja siis mennä noin tuhannen ja kolmensadan meterin matka: siinä olikin kylliksi. Kohta olivat lehterit, se on penkeret täynnä uteliaita, käsikiikareilla varustettuja, ja muutamat olivat hissaneet "viheriän hunnun," arvattavasti suojaksi Atlantin pölyä vastaan. Vaunuja puututtiin, se on tosi, mutta ei tilaa asettaa niitä riviin. Naisia avarassa vaatetuksessa tungekseli erittäinkin peräkapeilla. Näkö oli ihastuttava.

Fabiani, kapteini Corsican, tohtori Dean Pitferge ja minä olimme asettuneet keulapenkerelle. Tämä oli paikka, jota voisi sanoa punnitus paikaksi, ja tänne olivat varsinaiset reimamiehet kokoontuneet. Edessämme oli pylväs, josta kilpailu oli aljettava ja joka oli maalinakin. Kohta alkoivat veikanlyönnit oikealla Englannin tavalla. Melkoisia summia uskallettiin ainoastaan kilpailevain ulkonäön nojalla. Huolekseni näin minä Harry Draken sekautuvan näihin valmistuksiin, puhellen ja väitellen äänellä semmoisella, ettei sanan vuoroa ollutkaan. Onneksi Fabiani ei näyttänyt pitävän kaikesta tuosta melusta juuri mitään, vaikka oli pannut muutamia puntia altiiksi hänkin. Hän oleskeli erillään, mieli aina murroksissa ja ajatukset kaukana muualla.

Tarjoutuneista juoksijoista oli kaksi edellä muita kääntänyt yleisen huomion puoleensa. Toinen oli eräs skotlantilainen Dundeesta, nimeltä Wilmore, pienoinen laihankälpä, reipas, jäntevä, leveärintainen ja kirkassilmäinen mies. Toinen, eräs kookas soreavartinen mies, synnylleen irlantilainen ja nimeltä O'Kelly, pitkä kuin kilpahevonen, oli tuntijain silmissä yhtä hyvä kuin Wilmorekin. Hänestäpä nyt vetoja pantiin, ja mielistyneenä häneen niinkuin muutkin yritin juuri uskaltamaan muutamia dollaria hänen päällensä, kun tohtori kuiskasi minulle:

— Pankaa veto tuosta pienestä, uskokaa minua. Iso mies on huonompi.

— Mitä tarkoitatte?

— Minä tarkoitan, — jatkoi tohtori vakavasti, — että iso mies ei ole puhdasta lajia. Hän voi olla alussa nopea, mutta ei ole kestäväinen. Tuo pieni, sitä vastoin, tuo skotlantilainen, on hyvää rotua. Katsokaapa kuinka suorana hän pitää ruumiinsa, kuinka luontevan avarana rintansa. Se on mies, joka useammin kuin kerran on harjoitellut hyppyä yhdessä kohti, se on: hyppäämistä ensin yhdellä, sitte toisella jalalla, niin että tekee ainakin kaksi sataa potkausta minuutissa. Lyökää veto hänestä, sanon minä, te ette tule katumaan.

Minä seurasin oppineen tohtorini neuvoa ja tein vedon Wilmoresta. Mitä noihin neljään toisiin juoksijoihin tulee, niin niistä ei ollut puhettakaan.

Sijat määrättiin arvalla, ja arpa suosi irlantilaista, joka sai nuoran. Ne kuusi juoksijaa asettuivat riviin pylvään viereen. Tässä ei ollut kavalaa juoksuun-lähtöä peljättävänä, mikä melkeästi helpoitti palkintotuomarin tehtävän.

Merkki annettiin, ja hurrahuuto tervehti juoksuun-lähtöä. Tuntijat näkivät hetikohta, että Wilmore ja O'Kelly olivat ammatilleen pikajuoksijoita. Huolimatta kilpailijoistaan, jotka läähättäen menivät heistä edelle, juoksivat he ruumis eteenpäin vähän kallellaan, pää pystyssä kyynärvarsi rintaluuta vasten painettuna ja kalvoiset vähän eteenpäin käännettyinä. He olivat avojaloin. Kantapäänsä eivät koskaan käyneet maahan, vaan antoivat heille tarpeellisen kimpeyden pitkittämään heidän kerta saatua nopeuttansa. Sanalla sanoen, kaikki heidän liikkeensä olivat yhteydessä keskenään ja täydellisentivät toisensa.

Toista kertaa ympäri juostessa olivat Wilmore ja O'Kelly, jotka yhä olivat rinnatusten, juosseet sivu hengästyneistä kilpailijoistaan ja näyttivät selvästi toteen, mitä tohtori oli minulle sanonut.

— Ei se ole jaloilla, vaan rinnalla kuin juostaan! Polvikivertimet ovat hyvät, mutta keuhkot ovat vielä paremmat!

Viimeisen edellisellä käännöksellä tervehtivät katsojat taas lemmetyisiään mieltymyshuudoilla. Kehoituksia ja hurrahuutoja kaikui joka suunnalta.

— Pieni mies voittaa, — sanoi Pitferge minulle. — Katsokaapa, hän tuskin hengittääkään; toinen läähättää.

Wilmore olikin kasvoiltaan tyven ja kalpea; O'Kelly sitä vastoin höyrysi kuin märkä olkisuova. Mutta molemmat pysyivät aivan rinnatusten. Jo viimein pääsivät he ison kapin, sitte koneluukun, jopa pylväänkin sivu.

— Hurrah, hurrah Wilmorelle! — huusivat muutamat.

— Hurrah O'Kellylle! — vastasivat toiset.

— Wilmore on voittanut!

— Ei, he ovat tasan.

Tosin olikin Wilmore voittanut, mutta tuskin puolen pään verralla; näin kuului arvoisan Mac-Karthyn tuomio. Kuitenkin kesti intoksia asiasta kauan, ja jo mentiin laaduttomuuksiinkin. Irlantilaisen suosijat, ja edellä muita Harry Drake, väittivät juoksua mitättömäksi ja sen tähden uudistettavaksi.

Mutta vapaa-ehdottoman liikahuksen viemänä lähestyi tällä silmänräpäyksellä Fabiani Harry Drakea ja sanoi kylmästi:

— Te olette väärässä, herraseni. Skotlannin matruusi on voittaja!

Drake astui yhtäkkiä Fabiania kohti.

— Mitä sanotte? — kysyi hän uhkaavalla äänellä.

— Minä sanon, että olette väärässä, — vastasi Fabiani tyvenesti.

— Luultavasti, — sanoi Drake, — sen tähden että olette lyöneet veikan Wilmoresta.

— Minä olen niinkuin tekin lyönyt veikan O'Kellystä, — vastasi Fabiani, — minä olen tapannut ja minä maksan.

— Herra, — huusi Drake, — tahdotteko opettaa minua?…

Mutta ei hän sanonut sanojansa loppuun asti. Kapteini Corsican oli mennyt Fabianin ja hänen väliin lujalla aikomuksella ruveta omassa nimessään kiistelemään. Hän kohteli Drakea selvästi nähtävällä töykeydellä ja ylenkatseella, mutta Drake silminnähtävästi ei tahtonutkaan hänen kanssansa kiistellä. Corsicanin päätettyä puheensa, laski hän kätensä ristiin ja kääntyi Fabianin puoleen.

— Herraseni, — sanoi hän pahankurisesti nauraa virnistellen, — herraseni tarvitsee siis ystäviään puollustamaan itseänsä.

Fabiani kalpeni ja hyökkäsi Drakea kohti; mutta minä pidätin hänen. Konnan toverit sitä vastoin veivät kumppalinsa pois, sittekuin hän kuitenkin oli ennättänyt vihaisesti katsahtaa vastustajansa päälle.

Kapteini Corsican ja minä menimme alas Fabianin kanssa, joka vain maltillisella äänellä virkahti:

— Ensi tilaisuudessa minä tuolle laaduttomalle miehelle annan aika korvapuustit.

Kahdeskolmatta luku.

Yöllä perjantain ja lauantain välillä Great Eastern kulki suoraan poikki Golf-virran, jonka tummempi ja lämpimämpi vesi tässä viilsi ympärillä olevat vedet erilleen. Tämä Atlantin veden väliin likistetty virta on mykeväkin: se on siis todellinen virta, joka juoksee kahden vetelän rannan välitse, ja vielä lisäksi melkoisimpia virtoja maan päällä, sillä se alentaa Amazon- ja Missisippi-virrat purojen arvoon. Yöllä nostettu vesi oli noussut kahteentoista pykälään Celsius'en mukaan.

Huhtikuun 5 päivä alkoi loistavalla auringon nousulla. Pitkät pohja-aallot kimeltelivät, ja lämpöinen länsi-eteläinen viuhka viuhui taklingissa. Tämä oli ensimäisiä kauniita päiviä. Aurinko, joka mannermaalla puki kedot uuteen vihantaan, sai täällä uusipartiset vaatteukset loistamaan. Kasvillisuus tulee toisinaan liika myöhään, mutta muoti ei koskaan. Kohta nähtiin lukuisia kävelijä-parvia kaduilla, niinkuin Champs-Elyseilla[1] kauniina sunnuntaina toukokuulla.

[1] Elyseion kedoilla, Parisissa.

Tänä aamuna en nähnyt kapteini Corsicania, ja koska halusin Fabianista tietoa, menin minä hytille, joka hänellä oli keulan puolella isoa salonkia. Minä koputin hytin ovelle, mutta en saanut vastausta; minä pukkasin oven auki, mutta Fabiani ei ollutkaan siellä.

Minä menin jälleen kannelle. Käveleväin joukossa en tavannut ystäviäni enkä tohtoria. Silloin pisti päähäni tutkia, missä osassa laivaa onneton Elleni oli salvattuna. Missä hytissä asui hän? Minne oli Harry Drake karkoittanut hänen? Minkälaiseen huostaan oli tämä onneton uskottuna, josta miehensä koko päivinä ei huolinut mitään? Epäiltämättä jonkun laivassa olevan kamarineitsyen omavoitolliseen huolenpitoon, jollekin huolettomalle sairaanhoitajalle. Minä tahdoin tietää, kuinka asianlaita oli, ei turhasta uteliaisuudesta, vaan hartaasta osan-ottavaisuudesta Ellenin ja Fabianin keskenäiseen väliin, joskin ainoastaan estääkseni tuota heidän välillään aina peljättävää toisiinsa yhtymystä.

Minä alotin tutkintoni ison nais-salongin hyteiltä ja vaelsin käytävän läpi molemmissa huonekerroissa, jotka olivat tällä osalla laivaa. Tämä katselmus oli joksikin helppo, syystä että matkustajain lipuille kirjoitetut nimet olivat luettavina kunkin hytin ovella, joten passarien palvelus helpoitettiin. Minä en löytänyt Harry Draken nimeä, mikä ei minua isosti kummastuttanutkaan, sillä tämä mies lienee katsonut ne peränpuoliset hytit paremmiksi, kuin ne salongit joissa vähemmin oltiin. Muuten ei ollut mukavuuden suhteen mitään eroitusta keulan- ja peränpuolisten hyttien välillä, sillä laivan isännistö ei ollut valmistanut sijoja enemmälle kuin yhdelle matkustaja-luokalle.

Menin siis ruokasaleihin ja kuljin tarkkaavaisesti molempain hyttirivien välissä olevia käytäviä pitkin. Kaikissa noissa hyteissä oli asukkaansa, kaikkein ovilla seisoi jonkun matkustajan nimi, mutta Harry Draken nimeä ei vielä näkynyt. Nytpä jo kävi kummikseni, ettei tätä nimeä näkynytkään, minä kun luulin tutkineeni tämän vedenpäällisen kaupungin kokonansa, ja tämän etäisempää "korttelia" en tiennyt. Kysyin siis asiata eräältä passarilta, joka ilmaisi minulle mitä en tiennyt, nimittäin että vielä yksi satamäärä hyttiä löytyi ruokahuoneiden takana.

— Kuinka sinne tullaan? — kysyin minä.

— Portaita myöten, jotka menevät kannelle, ison kapin vieritse.

— Hyvä, ystäväni. Tiedättekö missä hytissä Harry Drake asuu?

— Sitä en tiedä, herraseni, — vastasi passari.

Menin siis jälleen kannelle, astuin kapin vieritse ja tulin ovelle, joka oli mainittuin portaiden edessä. Nämä portaat eivät vieneetkään avaroihin salongeihin, vaan halpaan, puoleksi valaistuun nelisnurkkaan, jonka ympärille kaksi hyttiriviä oli laitettu. Jos Harry Drake olisi tahtonut eroittaa Ellenin yksinäisyyteen, niin hän ei olis saattanut valita siihen tämän sopivampaa paikkaa.

Enin osa näitä hyttiä oli tyhjänä. Muutamia nimiä oli kirjoitettuna oville ripustetuille lipuille, ainakin kaksi tahi kolme, mutta ei Harry Draken nimeä. Minä olin tarkoin tutkinut tätä paikkaa ja olin juuri tyhjin toimin pois lähtemäisilläni, kun joku sekava, miltei kuulumaton hälinä tapasi korvani. Tämä hälinä tuli vasemman käytävän perimmäisestä osasta, ja minä ohjasin askeleni sinnepäin. Nuo tuskin kuultavat äänet kävivät yhä selvemmiksi; minä eroitin jonkunlaisen valittavan laulamisen tahi pikemmin pitkäveteisen lukemisen, jonka sanoista en saanut selvää.

Minä kuuntelin ja huomasin, että se oli joku nainen, joka lauloi, mutta tässä hänen tietämättään tapahtuvassa laulamisessa minä aavistin syvällisen mielihaikeuden. Se oli kaiketi tuon mielipuoli-raukan ääni; aavistukseni eivät tainneet pettää minua. Minä lähenin hiljaa sitä hyttiä, jonka ovella oli numero 775; tämä oli viimeinen tässä pimeässä käytävässä, johon valoa laskettiin yhden alalaukun kautta alempan Great Easternin rungossa. Tämän hytin ovella ei ollutkaan nimeä; eikä Harry Drakella ollutkaan syytä antaa kenenkään tietää, missä hän piti Ellenin suljettuna.

Tämän onnettoman ääni ennätti nyt selvästi korviini. Laulunsa oli ainoastaan katkonnaisia puheenparsia, samalla suloista ja surullista. Olisi luullut niitä kummallisesti katkotuiksi värsyiksi, jommoisia maneittiseen uneen vaivutettu ihminen olis voinut lukea.

Vaikka minulla ei ollut yhtään keinoa saada tietää kuka tämä nainen oli, niin en kumminkaan epäillyt, että se oli Elleni.

Minä kuuntelin muutamia minuutia ja olin juuri pois lähtemäisilläni, kun kuulin jonkun kävelevän tuolla keskimmäisellä nelisnurkkaisella paikalla. Oliko se Harry Drake? Ellenin ja Fabianin vuoksi en tahtonut että hän minun tällä paikalla tapaisi. Onnekseni salli minun käytävä, joka mutkistui pitkin noita kahta hyttiriviä, päästä kannelle kenenkään näkemättä. Mutta minun piti saada tietää kuka se ihminen oli, jonka askelet olin kuullut. Puoli-pimeä autti minua, ja jos menin käytävän mutkaan seisomaan, niin taisin nähdä ilman että kukaan näki minua.

Sillä välin rutina oli lakannut, ja kummallisesta sattumuksesta Elleninkin laulaminen herkesi samalla. Minä odottelin. Kohta alkoi laulaminen uudelleen, ja lattia jumahteli taas verkallisesta astumisesta. Minä kurotin pääni sinnepäin, ja hämärässä, hytin oven yläpuolesta koittavassa valossa tunsin minä Fabianin.

Se oli onneton ystäväni. Mikähän vaisto johti hänen tähän paikkaan? Oliko hän ennen minua keksinyt tämän nuoren naisen pakopaikan? En tiennyt mitä ajattelisin. Fabiani meni verkalleen eteenpäin pitkin seiniä, kuunteli ja noudatti kuin johtolankaa tuota ääntä, joka veti häntä puoleensa, kenties vastoin hänen tahtoansa ja hänen tietämättänsä. Ja yhtähyvin oli minusta, niinkuin laulu heikkenisi hänen lähetessään, niinkuin tuo heikko lanka katkeaisi… Fabiani tuli hytin viereen ja seisahtui.

Kuinkasta eikö sydämensä sykyttäisi noiden surullisten äänien vieressä! Kuinkasta eikö ruumiinsa vapisisi! Mahdotonta oli, ettei hän tuossa äänessä tuntisi jotakin, mikä häntä muistuttaisi entisistä ajoista. Mutta tietätämätön kuin oli Harry Draken läsnä-olosta laivassa, kuinka taisi hän toiselta puolen aavistaa Ellenin läsnä-oloa? Ei, se oli mahdotonta, ja hän viehättyi sinne, ainoastaan sen tähden että nämä vaikeroivat äänet, hänen huomaamattansa, sointuivat siihen äärettömään suruun, jota hän kantoi rinnassaan.

Fabiani kuunteli yhä edelleen. Mitä hän aikoi tehdä? Alkaisiko hän puhutella tuota mielipuolta? Ja jos Elleni yhtäkkiä astuisi esiin! Kaikki oli mahdollista, kaikki oli vaarallista tässä tilassa. Sillä välin Fabiani yhä läheni hytin ovea. Laulu, joka vähitellen heikkeni, lakkasi yhtäkkiä peräti, ja nyt kuului sydäntä vihlaiseva parkaiseminen.

Oliko Elleni jonkun maneittisen yhdistyksen johdosta tuntenut olevansa niin liki lemmetyistänsä? Fabianin tila oli hirmuinen; hän oli ikäänkuin itseensä vajonnut. Aikoiko hän murtaa oven? Niin luulin ja hyökäsin sen tähden häntä kohti.

Hän tunsi minun, ja minä vein hänen sieltä, johon hän vastustamatta taipui.

— Tiedätkö, kuka tuo onneton on? — kysyi hän minulta.

— En tiedä, Fabiani, en!

— Se on se mielipuoli! — sanoi hän. — Tuota ääntä luulisi ääneksi toisesta maailmasta. Mutta tuo mielipuolisuus ei puutu parannuskeinoa, ja minä tunnen, että huikkanen ystävyyttä, kipinä rakkautta parantaisi tuon nais-paran!

— Tule Fabiani, — sanoin minä, — tule!

Menimme jälleen kannelle. Fabiani erosi minusta miltei hetikohta mitään enempää virkkamatta, mutta minä en päästänyt häntä silmistäni, ennenkuin hän oli mennyt hyttiinsä takaisin.

Kolmaskolmatta luku.

Vähää aikaa sen jälkeen tapasin kapteini Corsicanin. Minä kerroin hänelle vastikään näkemäni tapauksen; hän ymmärsi niinkuin minäkin, että tämä jo ennestään hankala tila yhä selkkautui. Jospa voisimme välttää sen vaaroja! Oi, kuinka kernaasti olisin kiirehtinyt Great Easternin menoa ja panna kokonaisen valtameren Harry Draken ja Fabianin välille!

Erotessamme toisistamme, kapteini Corsican ja minä, teimme sen sopimuksen, että tarkemmin kuin koskaan ennen pitäisimme silmällä näyttelijöitä tässä näytelmässä, joka vastoin tahtoamme voi purkautua päätökseensä millä silmänräpäyksellä hyvänsä.

Tänäpänä odotettiin erästä Cunard-yhtiön pakettivenettä, Australasiania, joka veti 2,750 tonnia ja kulki Liverpoolin ja New-Yorkin väliä. Sen olisi pitänyt lähteä Amerikasta keskiviikko-aamuna ja piti nyt kohta näkyä; sitä tähysteltiin, mutta ei se tullut.

Kello 11 tienoilla toimittivat englantilaiset matkustajat rahankeräyksen laivassa olevain haavoitettuin hyväksi, joista muutamat eivät vieläkään olleet voineet jättää sairas-salia, ja niiden joukossa ylipursimies, joka oli vaarassa joutua parantamattomaksi nilkuksi. Lista oli täynnä nimiä.

Puolipäivän aikana aurinko salli meidän tehdä tarkan vaarin-oton.

Pit. 58 pyk. 37 m. L.

Lev. 41 pyk. 41 m. 11 sek. P.

Kurssi: 257 penink.

Meillä oli siis leveys sekunnin päällä tietona. Nuoret kihlatut, tultuansa katsomaan ilmoitusta, näyttivät tyytymättömiltä; heillä olikin syytä moittia höyryä.

Ennen aamuista tahtoi kapteini Anderson valmistaa matkustajilleen huvituksen, haihduttaaksensa tämän pitkällisen reissun ikävyyttä. Hän järjesti siis voimisteluharjoitukset, jotka hän itse johti. Noin viisikymmentä joutilasta henkeä, varustetut niinkuin hänkin sauvalla, matkivat hänen liikuntojansa tarkkuudella. Nämä valmistamattomat voimistelijat "tekivät työtä" säännöllisesti, huuliaan avaamatta, juurikuin vapaa-ehtoiset tarkk'ampujat paraatissa.

Uusi huvitus julkaistiin illaksi, mutta minä en ollut siinä. Nuo aina yhtäläiset, alinomaiset vehkeet, kyllästyttivät minua. Uusi sanomalehti, kilpailija Ocean Timelle, oli pantu toimeen, mutta tänä iltana ne olivat yksimieliset.

Minä kohdaltani kulutin ensimäiset tunnit yötä kannella. Meri kohoili ja ennusti pahaa ilmaa, vaikka taivas vielä oli erinomaisen kaunis. Vaaruminenkin alkoi käydä yhä tuntuvammaksi kannella. Eräällä sohvalla makaava ihmettelin minä tähtitarhoja taivaan kannella. Tähtiä näkyi tukuttain taivaan navalla, ja vaikka varustamaton silmä ei olis voinut keksiä enempää kuin viisituhatta koko taivaankannen alalla, olis se tänä iltana luullut voivansa lukea niitä miljoonittain.

Neljäskolmatta luku.

Yö oli kova. Höyrylaiva, laidalta päin, hirmuisesti ahdistettuna, vaarui paikaltansa pääsemättömänä. Huonekalut siirtelehtivät jyristen, ja posliinikapineet pöydillä alkoivat taas tanssinsa. Tuuli oli tuntuvasti käynyt paljoa tuimemmaksi. Ilmankin Great Eastern purjehti niillä turmallisilla seuduilla, missä meri aina on lemmetön.

Kello 6 aikana aamulla pääsin kuin pääsinkin ison kapin portaille. Minä pidin itseäni käsipuista kiinni, käytin erään keikauksen hyväkseni, onnistuin pääsemään portaita ylös ja tulin kannelle. Sieltä hilasin itseni suurella vaivalla esikeulan katolle. Paikka oli autiona, jos niin sopinee sanoa paikasta, jossa tohtori Dean Pitferge oli. Tämä arvoisa mies oli tukevasti istuutunut selin tuuleen ja kääräissyt oikean jalkansa erään käsipuun pönkän ympärille. Hän viittasi minua luoksensa — päällänsä tietysti — sillä kätensä, jotka pitivät häntä kiinni myrskyn väkinäisyyttä vastaan, eivät häneltä joutuneet. Hetkisen aikaa ryömittyäni pääsin kapin luokse matoen kuin rengasmato, ja kerta sinne päästyäni tukesin itseni samalla tavoin kuin tohtorikin.

— No! — huusi hän. — yhä pitkittää! Lemmon Great Eastern! Juuri kun on eteenpäin pääsemässä, tapaa sitä kykloni, oikea kykloni, vaseti häntä varten tilattu.

Tohtori virkkoi ainoastaan nämä poikkinaiset lauseet, ja tuuli vei puolet hänen sanoistaan. Mutta olinpa ymmärtänyt hänen. Sana kyklon selitti kaikki.

Tietäänhän, että kyklonit ovat samoja tuuliaispäitä, joilla Indian valtamerellä ja Atlantilla on nimityksenä orkanit, Afrikan rannikoilla tornados, hieta-aavalla samum ja Kiinan vesillä tyfonit, myrskyjä, joiden hirmuinen voima saattaa suurimmatkin laivat vaaraan.

Nyt oli semmoinen kykloni saanut Great Easternin kynsiinsä. Kuinka tämä jättiläinen sen kestäisi?

— Sille tapahtuu joku onnettomuus, — väitti Dean Pitferge yhä. — Katsokaapas vain, kuinka se ehtimiseen sukeltelee!

Tämä sana sopikin hyvin hyvästi höyrylaivan menoon. Sen keula katosi tuontuostakin vesivuorien sisään, jotka nyökkäilivät vastaan vasemmalta hangalta. Etemmä oli mahdotonta nähdä mitään, ainoastaan hirmumyrskyn oireita. Kello 7 paikoilla myrsky ärjähti; meri muuttui hirvittäväksi. Väli-aallot, jotka liikkuivat isoilla aalloilla, katosivat tuulen musertavan voiman alla. Valtameri paisui pitkiksi laineiksi, joiden huiput särkyivät selittämättömällä raivolla. Joka silmänräpäyksenä kasvoi vesivuorien korkeus, ja Great Eastern, joka sai ne laidalta vastaansa, vaarui hirmuisesti.

— Ainoastaan kaksi keinoa on meillä valittavana, — sanoi tohtori minulle merimiehen varmuudella, — joko ottaa meri kohtipäätä vastaan ja maata tuuleen heikolla höyryllä taikka myös lähteä pakosalle eikä vastustaa tätä pillastutettua merta. Mutta kapteini Anderson ei tee kumpaakaan.

— Minkä tähden ei? — kysyin minä.

— Sen tähden että, — vastasi tohtori, — sen tähden että jotakin täytyy tapahtua!

Käännyttyäni toisapäin näin minä kapteinin, toisen kapteinin ja ensimäisen insinöörin, sadelakit syvälle painettuina, pitelevän itsiänsä kiinni komentosillan käsipuista. Aaltojen kuohu peitti heidät päästä jalkoihin asti. Kapteini hymyili niinkuin tavallisesti; toinen kapteini naurahteli nähdessään aluksensa vaaruvan niin, että olisi luullut mastojen ja savupiippujen kaatuvan.

Minua kuitenkin hämmästytti tämä ylellinen rohkeus, tämä kapteinin yksipintaisuus taisteltessaan merta vastaan. Kello puolivälissä kahdeksan oli Atlanti hirvittävä nähdä. Laineet vyöryivät keulan puolelta laivaa vastaan. Minä katselin tätä ylevää näytelmää, tätä jättiläisen ottelua aaltojen kanssa. Minäkin sain johonkin määrään saman rohkeuden mikä vallitsi "herrassa lähes Jumalata," joka ei tahtonut peräytyä; mutta minä unhotin, että meren voima on rajaton, ja ettei mikään, mikä ihmiskäsillä on tehty, voi sitä vastustaa. Kohta olikin jättiläinen, niin väkevä kuin olikin, pakoon painava.

Yhtäkkiä, noin kello 8 tienoilla, tuntui järähys. Summaton vesivuori löi laivaa vasemman keulalaidan puolelta.

— Tuo, — sanoi tohtori minulle, — ei ole mikään korvapuusti, vaan nyrkinpaukaus vasten naamaa.

Ja "nyrkinpaukaus" olikin jättänyt meihin merkkiä. Laivan pirstoja näkyi aaltojen nenillä, mutta olivatko ne osia meidän omasta lihastamme, jotka noin menivät menojansa, vaiko jonkun vieraan ruumiin sirusia. Kapteinin antaman merkin johdosta laiva käännettiin pois noiden pirstojen tieltä, jotka uhkasivat tarttua sen ratas-siipeihin. Likemmin tutkittuani havaitsin, että karjaspää vastikään oli lyönyt vasemman puolisen kanssivaatteen sisään, joka kuitenkin oli viisikymmentä jalkaa ylempänä merenpintaa. Tukipuut särkyivät, raudoitukset kiskaistiin irti; muutamia laadoituksesta jääneitä pilasteita tärisi vielä liitoksissaan. Great Eastern oli tärähtänyt puustista, mutta pitkitti kulkuansa järkähtämättömällä uljuudella. Pirstat, jotka rajusivat keulalla, olivat niin pian kuin mahdollista pois hankittavat, ja sen tähden tuli välttämättömäksi lähteä pakosalle. Mutta höyrylaiva oli äkäinen pitämään puoltansa. Se ei tahtonut väistyä, se ei tahtonut paeta. Yksi upseeri ja muutamia miehiä lähetettiin keulan puoleen puhdistamaan kantta.

— Ottakaat vaarin, — sanoi tohtori, — onnettomuus ei ole kaukana.

Merimiehet lähenivät keulaa. Me olimme menneet seisomaan keulamaston viereen, josta vesihuurujen läpi katselimme tätä menoa. Yhtäkkiä tuli sisään toinen ärjy-aalto, entistä julmempi, rikkinäisen laivanpartaan kautta, kiskaisi summattoman suuren, peetingin päällä olevan valulaatan irti, paiskasi vankan kapin laivaväen huoneiden päältä hujan hajan, löi rikki ja vei tiehensä oikeanpuolisen partaan kuin tuulen eteen levitetyn vaatteen.

Matruusit olivat kumoon tuupertuneet. Eräs upseeri, puolihukuksissa, pyyhkeli punaista korvapaartaansa, nousten jaloilleen jällensä. Nähtyänsä erään matruusin makaavan tunnotonna muutaman ankkurikynnen päällä, hyökäsi hän luokse, otti hänen hartioilleen ja kantoi pois. Silmänräpäyksessä hyökkäsi laivaväki rusennetun kapin kautta ulos; siellä oli kolme jalkaa vettä välikannella. Uusia pirstoja uiskenteli merenpinnalla, ja niiden seassa ne vauvat, jotka maanmieheni Chapon-kadun varrelta oli aikonut Amerikaan. Kaikki nämä pienoiset kappaleet, jotka karjaspää oli varistanut arkuista ulos, hyppivät nyt aaltojen nenillä, ja niiden hyppiminen olisi varmaankin ollut hauskaa katsella vähemmin arveluttavissa suhteissa. Sillä välin paisui vesitulva paisumistaan. Sunnaton veden paljous hyökkäsi aukkojen kautta sisään väkinäisyydellä semmoisella, että Great Eastern insinöörin ilmoituksen mukaan oli saanut enemmän kuin kaksi tuhatta tonnia vettä — veden paljous, johon olisi voinut upottaa yhden ensimäisen luokan rekatin.

— Hyvä, — sanoi tohtori, jonka hatun myrskynpuuska lennätti tiehensä.

Kestää tätä tilaa oli mahdotonta; mieletöntä olis ollut kauemmin vastaan taistella; pako oli välttämätön. Höyrylaiva, keulaansa merta vasten tunkeva ja rikkinäisenä, oli verrattava ihmiseen, joka äkäilee uidakseen vedenpinnan alate, suu auki.

Kapteini Anderson sen viimein huomasikin. Minä näin hänen itsensä juoksevan sen pienen rattaan luokse komentosillalla, joka ohjasi ruorin liikennöitä. Höyry hyökäsi heti sylintereihin perän puolessa; ruoria käännettiin, ja jättiläinen käänsi keulansa pohjoista kohti helposti kuin pienoinen vene ja painui myrskyn mukaan.

Tällä hetkellä ei malttanut tuo tavallisesti niin tyven, niin maltillinen kapteini olla vihoissaan virkahtamatta:

— Alukseni on häväisty.

Viideskolmatta luku.

Tuskin oli Great Eastern antautunut tuulen mukaan, tuskin oli se kääntänyt peränsä aaltoihin päin, ennenkuin ei enää vaarumista tunnettukaan. Ankaran huojumisen perästä tuli täydellinen liikkumattomuus. Aamuinen oli valmis. Luottaen aluksen vakavuuteen meni enin osa matkustajia ruokasaleihin, joissa atria nautittiin tuntematta mitään täristyksiä tahi jysähyksiä. Ei ainoatakaan taltrikkia pudonnut lattiaan, ei ainoakaan lasi kaatanut sisällystänsä pöytävaatteille. Ja kuitenkaan ei ollut edes katettukaan merenhyökyä varten aiottuja pöytiä. Mutta kolme neljännes-tuntia myöhemmin huonekalut taas alkoivat tanssia ja posliinit helistä hyllyillä. Great Eastern oli taas ruvennut jatkamaan hetken ajaksi keskeytettyä kulkuansa länteen päin.

Menin taas kannelle tohtori Pitfergen kanssa, joka kohtasi vauvain kuljettajan.

— Herraseni, — sanoi hän hänelle, — kaikki pikkusenne ovat kovaa kärsineet, ja nuo vauvat eivät tulekaan jorisemaan Yhdysvaltioissa.

— Äläs kelpo! — vastasi tuo keinollinen parisilainen, — koko tukku oli vakuutettu, ja salaisuuteni ei ole hukkunut heidän kanssansa. Minä teen toisia samanlaisia vauvoja sijaan.

Maanmieheni ei siis ollut asiasta milläänkään. Hän tervehti meitä kohteliaalla katsannolla, ja me jatkoimme menoamme perän puoleen laivaa. Siellä ilmoitti meille eräs ruorimies, että ruorikettingit olivat tarttuneet kiinni molempain karjaspäiden välisellä ajalla.

— Jos tämä tapaus olis sattunut juuri laivaa käännettäissä, — sanoi Pitferge, — niin empä oikein tiedä mitä olisi voinut tapahtua, sillä meri hyökkäsi virtoina laivaan, ja höyrykattilat ovat jo alkaneet vettä purkaa. Mutta ei vielä olla lopussa.

— Entäs se matruusi-raukka? — kysyin minä tohtorilta.

— Hänellä on paha haava päässä. Poika-parka! Se on eräs nuori kalastaja, nainut ja kahden lapsen isä. Hän on nyt ensimäisellä pitkällä merireissulla. Laivalääkäri vastaa hänestä, ja sepä juuri peljättää minua. No, saammehan nähdä. Huhu levisi ensin, että meri olisi holvannut useita ihmisiä muassaan pois, mutta kaikeksi onneksi ei se niin ole.

— No, — sanoin minä, — joko taas menemme entistä suuntaamme?

— Jo, — vastasi tohtori, — länteen päin tuulta ja virtaa vastaan. Se kyllä tuntuukin, — lisäsi hän, ottaen vantista kiinni, ettei kaatuisi. — Tiedättekö mitä Great Easternista tekisin, jos se olisi minun? Ette tiedä? Joo, minä tekisin siitä komuveneen, jossa kukin sija maksaisi kymmenen tuhatta frankia. Siinä ei kulkisi muita kuin miljoonan-miehiä, miehiä jotka eivät kiirehtisi. Kuukausi tahi kuusi viikkoa viivyttäisiin Englannin ja Amerikan välillä. Aaltoja ei koskaan syrjästä! Aina nokkavastaista tahi perintakaista, mutta eipä vaarumistakaan eikä hyppäystä. Matkustajani olisivat turvatut meritaudilta; ja minä maksaisin heille sata puntaa pienimmästäkin alusta siihen.

— Sepä oli käytännöllinen ajatus, — vastasi minä.

— Niin, — sanoi Pitferge, — siten rahaa ansaittaisiin … tahi tapattaisiin!

Sillä välin höyrylaiva hiljakseen jatkoi kulkuansa, korkeintaan viidellä tahi kuudella rattaan kieppauksella minuutissa, pitääksensä tuulelle puoliansa. Ärjy oli hirmuinen, mutta keula viilsi aaltoja säännöllisesti, ja Great Eastern ei ottanut enää vettä sisään. Se ei ollut enään vesivuorta vastaan astuva metallivuori, vaan paikallaan seisova kallio, joka huoleti vastaanotti aaltojen hyökkäykset. Muuten tuli meille roikkasade, joka pakoitti meidät etsimään suojaa ison salongin kapin alla. Tämä vedenpaisumus asetti sekä tuulen että meren. Taivas selkeni lännessä, ja viimeiset isot pilvet laskeusivat vastapäisellä taivaanrannalla. Kello 10 aikana myrsky lähetti meille viimeisen henkäyksensä.

Puolipäivän aikana voitiin saada auringon korkeus joksikin tarkasti. Vaarin-oton seuraus oli tämä:

Lev. 41 pyk. 50 m. P.

Pit. 61 pyk. 57 m. L.

Kurssi: 193 penink.

Tämä melkoinen väheneminen kuljetun matkan pituudessa oli pantava yksistään myrskyn syyksi, joka yöllä ja aamulla ehtimiseen oli pieksänyt laivaa, myrsky niin hirvittävä, että eräs matkustaja — oikea asukas Atlantilla, jonka yli hän nyt kulki neljättäviidettä kertaa — ei koskaan ollut mokomaa nähnyt. Yksin insinöörikin tunnusti, ettei Great Eastern siinäkään myrskyssä, missä se ajeli kolme kokonaista päivää, ei ollut saanut niin julmia puustia. Mutta minä sanon vieläkin, että tämä ihmeteltävä laiva, joskin se kulkee kohtalaisesti ja vaaruu isosti, antaa täydellisen turvan meren raivoa vastaan. Se seisoo vastaan kuin oikea vuori, ja tästä jäykkyydestään se saa kiittää täydellistä yksimukaisuutta rakennuksessaan, kaksinkertaista runkoansa ja ihmeteltävää laudoitustansa.

Mutta myös tulee minun vieläkin sanoa, ettei sitä suotta pidä panna raivoutunutta merta vastaan, olkon se jos kuinkakin vahva. Olkoon se kuinka iso tahansa, pidettäköön sitä kuinka vahvana hyvänsä, niin alus ei ole sillä "häväisty," että se pakenee myrskyä. Kaikissa tapauksissa on rohkeileminen vaarallista, äkäileminen moitittavaa, ja eräs veres esimerkki, surkuteltava tapaus, joka on tullut eräälle Atlanttia kulkevalle pakettiveneelle, todistaa, että kapteinin ei pidä ajattomasti otella meren kanssa, vaikka hänellä olisikin kilpailevan yhtiön alus kintereillänsä.

Kuudeskolmatta luku.

Pumput sillä välin tyhjensivät tyhjentämistään sitä vettä, jota oli virrannut Great Easternin sisään, ikäänkuin lammeksi keskelle saarta. Voimakkaasti ja joutuisasti höyryn avulla liikehtien, ne antoivat Atlantille jälleen mitä sille kuului. Sade oli herjennyt, tuuli virkeni uudelleen; taivas, jonka myrsky oli puhdistanut, oli selkeä. Yön tullessa jäin minä muutamiksi tunneiksi kannelle kävelemään. Salongit lähettivät vahvoja valovirtoja puoli-aukinaisten luukkujen kautta. Perän takana, niin pitkältä kuin silmä kantoi, jonotti valkimoitseva vanavesi. Tähdet, jotka kuvastuivat tähän vaalakkaan vanaan, ilmaantuivat ja katosivat ikäänkuin tuulen ajelemain pilvien lomitse. Kauas ylt'ympärinsä oli yön pimeys levitettynä. Edessäni jyrisivät rattaiden siivet, ja altani kuulin ruorikettinkien kalinan.

Palattuani ison salongin kapin luokse kummastuin joksikin, kun siellä näin tiheän katselijajoukon. Kädentaputuksia kaikui. Huolimatta päivän tapauksista pidettiin siellä tavallisia iltahuvia ilmoituslehden mukaan. Ei ollut enää kysymystä pahoin haavoitetusta, kenties kuolevasta matruusista. Hauskat näyttivät nämä iltahuvit olevan, ja matkustajat osoittivat vilkasta mieltymystä erään minstrels-joukon esiin-astumiselle Great Easternissa. Kyllä tietään mitä minstrels ovat: kuljeksivia laulajia, mustia tahi mustatuita aina syntyperänsä mukaan, jotka matkustelevat Englannin kaupungeissa ja antavat ilveellisiä iltahuvia. Tällä kertaa olivat laulajat ainoastaan mustaksi kiilloitettuja matruusia ja laivapoikia. He olivat pukeutuneet viheliäisiin, laivakorpuista tehdyillä napeilla varustettuihin ryysyihin, heillä oli kiikarit kahdesta yhteensidotusta putellista ja omalaatuiset huuliharput. Miehet, ylimalkaan joksikin lystilliset, lauloivat hulluttelevia viisuja ja suorasta päästä kokoonpantuja, lorunlaruilla ja solmusanoilla höystettyjä kanssapuheita. Näille taputeltiin käsiä mahdottomasti, ja he vääntelehtivät ja irmastelivat kahta hullummasti. Lopuksi tuli esiin eräs tanssija, vikkelä kuin apinja, ja suoritti kaksinkertaisen "geg'in," joka ihastutti yleisöä.

Kuitenkaan eivät kaikki matkustajat olleet kokoontuneet näitä minstreliä kuuntelemaan. Toisia oli iso lukumäärä keulasalongissa, pelipöytäin ympärillä. Siellä pelattiin korkealta. Jotka olivat voittaneet, puollustivat voittojansa; jotka olivat tapanneet, kokivat murtaa pahaa onneansa rohkeudella. Raju hälinä kuului tästä huoneesta. Sieltä kuului pankinpitäjän ääni, joka luetteli voittoja, tappaavien kirouksia, kullan kilinää, paperidollarien kahinaa. Sitte tuli syvä hiljaisuus; joku uskalias veto heikensi hälinän, ja kun päätös tuli tiedoksi, huudahtettiin kahta kovemmasti.

Harvoin kävin katsomassa näitä päävieraita "smoking-roomissa" (tupakinpolttohuoneessa), sillä minä inhon peliä. Se on aina halpamainen, usein turmiollinen huvitus. Ihmisellä, jonka pelitauti saa valtaansa, ei ole mitään muuta pahaa. Varsin tahallista on, että muita on siihen osallisina, sillä peli on himo, joka ei koskaan ole yksinään. Sekin mainittakoon että peliseura, joka aina ja joka paikassa on sekalainen, ei ole minusta mieleen. Siellä oli Harry Drake ylinnä uskollistensa keskellä; siellä koettelivat muutamat seikkailijat, jotka menivät Amerikaan onneansa etsimään, tätä onnen kauppaa. Minä vältin sekautumista näihin rähäjäviin ihmisiin. Tänä iltana astuin siis sivu salongin oven, menemättä sisään, kun yhtäkkiä kuulin vihaisia kiljahuksia ja kovin loukkaavia sanoja. Minä seisahduin ja kuuntelin. Hetkisen hiljaisuuden perästä luulin suureksi hämmästyksekseni eroittavani Fabianin äänen. Mitä teki hän siinä paikassa? Oliko hän mennyt sinne vihollistansa etsimään? Oliko se tähän asti vältetty tapaus tulemassa?

Minä pukkasin kiivaasti oven auki. Rähinä oli juuri ylimmällään. Pelarien joukossa keksin Fabianin, joka seisoi vastatusten Drakea, joka niinikään oli noussut pystyyn. Minä hyökäsin Fabianin luokse. Epäiltämättä oli Harry Drake vähää ennen törkeästi loukannut häntä, sillä Fabianin käsi oli nostettuna häntä kohti; ja jos ei se käynyt häntä kasvoihin, niin se oli sen tähden että Corsican, joka tuota pikaa sinne ilmaantui, ehkäsi hänen yhtäkkiä.

Mutta Fabiani kääntyi vastustajansa puoleen ja kysyi tyvenellä ja pilkallisella äänellä:

— Pidättekö tuon korvapuustin saatuna?

— Pidän, — vastasi Drake, — ja tuossa on minun korttini!

Näin oli siis välttämätön sattumus, vastoin meidän ahkerointiamme, saattanut nämä veriviholliset yhteen, ja nyt oli kovin myöhäistä saada heidät eroitetuiksi. Emme siis voineet estää asiata käymästä niinkuin kävi. Kapteini Corsican katsoi puoleeni, ja minä huomasin hänen silmissään enemmin surun kuin levottomuuden ilmausta.

Sillä välin oli Fabiani ottanut käteensä kortin, jonka Drake vastikään oli pöydälle nakannut. Hän piteli sitä sormissaan niinkuin jotakin, josta ei tiedetä, mitä sille tehdään. Corsican oli kalpeana, ja sydämeni läpätti kovasti. Jo viimein loi Fabiani silmänsä kortille ja luki siinä seisovan nimen. Eräänlainen kiljahus nousi hänen rinnastaan:

— Harry Drake, — huudahti hän. — Tekö! Tekö! Tekö!

— Minä itse, kapteini Mac-Elwin, — vastasi Fabianin kilpakosija tyvenesti.

Emmepä olleet erehtyneet. Jos Fabiani siihen asti ei ollut tuntenut Draken nimeä, niin tämä hyvin hyvästi tiesi Fabianin olevan Great Easternissa.

Seitsemäskolmatta luku.

Päivän tullessa seuraavana aamuna riensin minä etsimään kapteini Corsicania, jonka tapasin isossa salongissa. Hän oli ollut yötä Fabianin luona, joka vielä oli sen hirmuisen mielenliikunnon vallassa, minkä Ellenin miehen nimi oli hänessä aikaansaattanut. Oliko se joku salainen sisällinen havainto, joka oli saattanut hänen ajattelemaan, että Harry Drake ei ollut yksinään laivassa? Oliko Ellenin läsnä-olo ilmoitettu hänelle tämän miehen näkemisen kautta? Aavistiko hän vihdoin, että tuo mielipuoli raukka oli se nuori tyttö, jota hän jo monia vuosia rakasti? Corsican ei voinut antaa minulle siitä selkoa, sillä Fabiani ei ollut sinä yönä virkkanut sanaakaan.

Corsican tunsi tykönään jonkunlaisen veljellisen helleyden Fabiania kohtaan, jonka pelkäämätön luonto aina lapsuudesta asti oli häntä ihastuttanut, ja hän oli kovin murheissaan.

— Minä ennätin kovin myöhään heidän väliinsä, — sanoi hän. — Ennenkuin Fabiani korotti kätensä tuota katalaa kohti, olisin antanut hänelle korvapuustin.

— Liikanaista kiivautta, — vastasin minä, — Harry Drake ei olisi lähtenyt sinne, minne tahdoitte viedä häntä. Se oli Fabiani, jota hän tarkoitti, ja loppu-tapaus oli välttämätön.

— Te olette oikeassa, — sanoi kapteini. — Se konna on päässyt tarkoituksensa perille; hän tunsi Fabianin, koko hänen entisen elämänsä ja rakkautensa. Kenties oli Elleni hulluudessaan ilmaissut hänelle salaiset ajatuksensa? Taikka eikö pikemmin Harry Drake ollut tuolta nuorelta vilpittömältä naiselta ennen heidän naimistaan saanut tietää kaikkia, mitä hän ei tuntenut sen nuoruuden-elämästä. Häjyn luontonsa johdattamana ja nähden itsellään olevan tekemistä Fabianin kanssa, oli hän etsinyt, tätä toraa ja syytti nyt Fabiania, että tämä oli häntä loukannut. Se seikkailija mahtaa olla peljättävä kahden-kamppailija.

— Onpa niinkin, — vastasin minä, — hän on ollut jo kolmessa tahi neljässä semmoisessa onnettomassa ottelussa.

— Hyvä herraseni, — vastasi Corsican, — ei kahden-ottelu yksistään olekaan se, jota pelkään Fabianin vuoksi. Kapteini Mac-Elwin on niitä miehiä, jotka eivät hätäile; mutta ottelun seuraukset ovat peljättävät. Jos Fabiani tappaa tuon miehen, lienee se sitte mimmoinen katala hyvänsä, niin hän siten luo ylipääsemättömän juovan itsensä ja Ellenin välille. Ja kuitenkin Elleni, siinä tilassa missä hän nyt on, tarvitsee semmoista miestä tuekseen kuin Fabiani on.

— Mutta, — sanoin minä, seuratkoon siitä mitä hyvänsä, niin totisesti emme saata sekä Ellenin että Fabianin vuoksi suoda muuta kuin yhtä asiata, nimittäin että Harry Drake kaatuu. Oikeus on meidän puolellamme.

— Niinpä kyllä, — vastasi kapteini, — mutta onpa syytä vapista muiden vuoksi, ja mieltäni karvastaa kovin, etten ole voinut, henkenikään uhalla, pelastaa Fabiania tästä kahden-kamppauksesta.

— Kapteini, — sanoin minä ja tartuin tätä uskollista ystävätä käteen, — Draken puollusmiehet eivät vielä ole käyneet luonamme. Sen tähden en heitä vielä kaikkea toivoa menneeksi, joskin muista asianhaaroista näyttää, että olette oikeassa.

— Tiedättekö yhtään keinoa poistaa tuota ottelua?

— En vielä. Mutta minusta on niinkuin tuo ottelu, jos sen tapahtua täytyy, ei kävisi laatuun muualla kuin Amerikassa, ja ennenkuin sinne ennätämme, voinee sattumus, joka on luonut tämän pulan, sen muuttaakin.

Kapteini Corsican pudisteli päätänsä niinkuin se, joka ei tunnusta sattumuksen vaikutusta inhimillisissä menoissa. Samalla silmänräpäyksellä meni Fabiani portaita myöten kannelle vievään kappiin. Minä näin hänen ainoastaan pikimmältään, mutta minua hämmästytti hänen kasvoinsa kalpeus. Verta juokseva haava oli taas revitty auki, ja minulle teki pahaa nähdä häntä. Me menimme hänen jälkeensä. Hän hairaili sinne ja tänne ilman tarkoituksetta, huuteli tuon kurjan olennon nimeä, jonka sielu jo puoleksi oli paennut kuolevaisesta verhostansa, ja koki vältellä meitä.

Ystävyys voi toisinaan olla haitaksi. Corsican ja minä katsoimmeki parhaaksi kunnioittaa tuota mielikarvautta eikä sekautua siihen. Mutta yhtäkkiä Fabiani lähestyi meitä ja tuli luoksemme.

— Se oli hän! Se mielipuoli! — sanoi hän. — Se oli Elleni, eikö niin? Elleni-parka!

Häntä vielä epäilytti ja hän meni luotamme odottamatta vastausta, jota emme olisi tohtineetkaan hänelle antaa.

Kahdeksaskolmatta luku.

Vielä puolipäivän aikana en ollut kuullut, että Drake olisi lähettänyt puollustajiansa Fabianin luokse, ja kuitenkin olisi näiden valmistusten pitänyt olla tehtyinä, jos Drake oli päättänyt heti vaatia hyvitystä ase kädessä. Taisimmeko tämän viipymisen tähden jotakin toivoa? Kyllä tiesin, että saksilaiset kansaheimot ajattelevat kunnian-asioissa toisin kuin me, ja että kahden-ottelut melkein kokonansa ovat kadonneet Englannin tavoista. Niinkuin jo ennen on mainittu, laki ei ainoastaan ole kova kahden-ottelijoita vastaan, ja sitä ei käy kiertäminen niinkuin Franskanmaalla, vaan yleinen mielikin on niitä vastaan. Mutta tässä oli eri kohta. Riita oli silminnähtävästi etsitty, haluttu. Loukattu oli niin sanoakseni vaatinut loukannutta, ja mietteeni jäivät aina samaan päätökseen, että käsikähmä oli välttämätön Fabianin ja Harry Draken välillä.

Samalla täyttyi kansi kävelevillä parveilla; nämä olivat niitä oikea-uskoisia sapatin harrastajia, jotka nyt palasivat jumalanpalveluksesta. Upseerit, matruusit ja matkustajat menivät taas paikoilleen tahi hytteihinsä.

Kello puolivälissä yksi tehtiin vaarin-otto, jonka päätös pantiin tavalliselle paikalle ja oli seuraava:

Lev. 40 pyk. 33 m. P.

Pit. 66 pyk. 21 m. L.

Kurssi: 214 penink.

Great Eastern ei siis ollut enempää kuin 348 peninkulmaa sen hietaisen, Sandy-Hook nimisen niemekkeen nenästä, joka on New-Yorkin sataman suulla. Laiva oli siis ennen pitkää liikkuva Amerikan vedellä.

Aamuisella en nähnyt Fabiania tavallisella paikallaan, mutta Drake istui paikallensa. Vaikka räyhäävä tuo katala näytti minusta levottomalta. Etsikö hän omantuntonsa tuskain unhotusta viinin kiihoituksista. En tiedä, mutta tiheään hän ryypiskeli tavallisten toveriensa kanssa. Monta kertaa katseli hän minua kulmain alta, sillä niin hävytön kuin oli hän ei juljennut eikä tahtonut katsoa minua silmiin. Etsikö hän Fabiania pöytävieraiden joukossa? Sitäkään en tiedä sanoa. Merkillistä oli, että hän tuota pikaa nousi pöydästä ennen atrian loppua. Minäkin nousin pois pitääkseni häntä silmällä, mutta hän meni hyttiinsä ja sulkeusi sinne.

Minä menin kannelle. Meri oli ihmeteltävän kaunis ja taivas kirkas; ei aaltoa edellisellä, ei pilveä jälkimäisellä. Tohtori Pitferge, jonka kohtasin, ilmoitti minulle huonoja uutisia haavoittuneesta matruusista. Sairaan tila paheni, ja vaikka lääkäri toisin vakuutti, hän tuskin oli toipuva.

Kello muutamia minuutia yli neljän edellä puolipäivää ilmoitettiin merkillä eräs alus vasemmalla puolella. Toinen kapteini sanoi minulle, että se piti olla *City of Paris*, 2,750 tonnia kantava, yksi Inman-kompanian kauniimpia höyryjä; mutta hän erehtyi, sillä likemmä tultuansa pakettivene näytti olevansa *Saxonia*, Steam-National kompanialle kuuluva. Vähän aikaa pysyivät molemmat laivat vieritysten, ei täyden kolmen kaapelipituuden matkalla toisistaan. Saxonian kansi oli täynnä matkustajia, jotka tervehtivät meitä kolminkertaisella hurra-huudolla.

Kello 5 aikana näkyi taas alus taivaanrannalla, mutta niin kaukana, että sen kansallisuutta ei käynyt eroittaminen. Luultavasti se oli *City of Paris*. Niissä on iso vetovoima noissa kohtauksissa laivain, noiden Atlantin vieraiden kesken, jotka sivu mennessä tervehtivät toisiansa. Hyvin ymmärrettävää on, että välinpitämättömyys siinä ei ole mahdollista. Yhteinen vaara elementien kanssa taisteltaissa on yhdistys-siteenä tuntemattomainkin välillä.

Kello 6 aikana nähtiin kolmas laiva, Inman-linjalle kuuluva *Philadelphia*, joka vei siirtolaisia Liverpoolista New-Yorkiin. Varmaan nyt olimme kuljetuilla vesillä, ja maahan ei voinut olla pitkältä. Olisinpa jo tahtonut olla siellä.

Myös odotettiin *Europaa*, 3,200 tonnin kantavaa ja 1,300 hevoisen voimaista rataspakettivenettä, joka kuljetti matkustajia Havren ja New-Yorkin välillä; mutta sitä ei merkitetty. Luultavasti oli se mennyt pohjemmiten.

Noin puolivälissä kahdeksan tuli yö. Kuu, joka oli kasvamassa, pääsi erilleen laskevan auringon säteistä ja jäi hetkisen ajaksi väikkymään taivaanrannan päälle. Erästä uskonnollista esitelmää, jota kapteini Anderson piti ja jonka välissä veisailtiin, pitkitettiin aina 9 asti illalla.

Päivä päättyi, Harry Draken puollustajain käymättä kapteini Corsicanin tahi minun puheilla.

Yhdeksäskolmatta luku.

Seuraavana päivänä, Huhtikuun 8:na, oli ilma erinomaisen kaunis, ja aurinko heloitti aina nousustaan asti. Kannella tapasin minä tohtorin, valovirtaa ihailemassa. Hän tuli luokseni.

— No, — sanoi hän, — hän on kuollut se haavoittunut miesparka, kuollut viime yönä. Lääkärit olivat edes-vastauksessa hänestä!… Oi niitä lääkäreitä! Ne eivät tiedä mitään! Tämä on neljäs matkakumppali, joka meidät jättää, sittekuin lähdimme Liverpoolista, neljäs, joka on menettänyt henkensä Great Easternin tähden, eikä matka vieläkään ole loppunut.

— Mies-parka, — sanoin minä, — juuri satamaan päästessään, miltei Amerikan rannikoiden näkyessä. Mikä nyt tulee hänen vaimostaan ja lapsistaan?

— Niin, mikäpä auttanee, herraseni, — vastasi tohtorini, — laki, kaikkivaltijas laki on semmoinen. Kuolla täytyy! Kerta täytyy peräytyä niiden edestä, jotka jäljestä tulevat! Me emme kuole, se kai minun ajatukseni on, muun vuoksi kuin ennalta astuaksemme sijalle, johon toisella on oikeus. Ja tiedättekö, kuinka monta ihmistä kuolee minun elinaikanani, jos elän kuusikymmentä vuotta?

— En tiedä, en voi sitä aavistaakaan, — tohtori.

— Lasku on hyvin mutkaton, — jatkoi tohtori. — Jos elän kuusikymmentä vuotta, niin olen elänyt 21 tuhatta 900 päivää eli 525 tuhatta 600 tuntia eli 31 miljoonaa 536 tuhatta minuuttia eli vihdoin 1,888 miljoonaa 160 tuhatta sekuntia, eli umpimäärin kaksi miljaartia sekuntia. No tällä ajalla kuolee säntilleen kaksi miljaartia ihmistä, jotka ovat jälkeen tuleville rasitukseksi, ja minä vuorollani kuolen, kun käyn rasitukseksi. Koko asia on siinä ettemme ole muille haitaksi ennenkuin niin myöhään kuin mahdollista.

Tohtori pitkitti vähän aikaa tätä väittelöä, näyttääksensä toteen — mikä olikin helppo asia — että kaikki olemme kuolevaisia. Minä luulin parhaaksi olla vastaan sanomatta, ja annoin hänen pitkittää. Näin kävellessämme, hän haastellen ja minä kuunnellen, näin laivatimperien korjailevan ärjy-aaltojen särkemää laivanparrasta keulassa. Jos kapteini Anderson ei tahtonut tulla New-Yorkiin merivahingon kärsineenä, niin täytyi timmermannien kiirehtiä, sillä Great Eastern meni joutuisasti tällä tyynellä merellä, ja minä luulen, että sen nopeus ei ole ollut koskaan niin suuri. Sen huomasin noiden kihlattuin iloisuudesta, jotka nojasivat parrasta vasten eivätkä enää lukeneet rattaiden pyöräyksiä. Pitkät pistonit tekivät vilkasta työtä ja nuo suunnattomat sylinterit heilyivät kuin isot kellot täyttä vauhtia. Rattaat nyt pyörähtivät yksitoista kertaa minuutissa ja laiva meni kolmetoista peninkulmaa tunnissa.

Puolipäivän aikana upseerit eivät huolineetkaan tehdä vaarin-ottoa; he tiesivät likimmittäin asemansa, ja maa oli ennen pitkää merkillä ilmoitettava.

Kävellessäni aamuisen jälkeen tuli kapteini Corsican luokseni. Minä näin hänen murheellisesta muodostaan, että hänellä oli joku uutinen minulle ilmoitettavana.

— Draken puollustajat ovat käyneet Fabianin luona, — sanoi hän. — Fabiani pyytää minua puollustajakseen ja teitäkin olemaan hänelle avullisena tässä asiassa. Saapiko hän luottaa että tulette?

— Saapi, kapteini. Eikö siis ole yhtään toivoa, että saisimme tuon kahden-ottelun toistaiseksi lykätyksi tahi estetyksi?

— Ei yhtään.

— Mutta sanokaapa minulle, miten alkoi tämä riita?

— Pelihaastelulla, tekosyystä, ei mistään muusta. Jos Fabiani ei tuntenut Drakea, niin Drake tunsi hänen. Fabianin nimi on hänen tunnon tuskansa, ja hän tahtoo tehdä lopun siitä nimestä samalla kuin miehestäkin, joka sitä kantaa.

— Kutka ovat Harry Draken puollustajat? — kysyin minä.

— Toinen, — vastasi minulle Corsican, — on tuo ilvehtijä…

— Tohtori T…?

— Aivan niin! Toinen on eräs jankki, jota en tunne.

— Milloin he tulevat teitä käskemään?

— Minä odotan heitä täällä.

Heti sen jälkeen näinkin Harry Draken molempain todistajain tulevan luoksemme. Tohtori T. keikisteli; hän luuli kasvaneensa parikymmentä kyynärää pitemmäksi, epäiltämättä sen tähden että oli konnan asialla. Kumppalinsa, eräs toinen Draken seuratoveri, oli noita kauppamiehiä, joilla aina on myödä mitä vain tarjotaan heille kaupaksi.

Tohtori T… alkoi puheen tehtyänsä, mahdillisen tervehdyksen, johon kapteini Corsican tuskin vastasikaan.

— Herrat, — sanoi tohtori T… juhlallisella äänellä, — ystävämme Drake, herrasmies, jonka ansiollisuuden ja käytöstavan kaikki ihmiset tietävät arvostella, on lähettänyt meidät teidän luoksenne tuumimaan eräästä kipeästä asiasta. Se tahtoo sanoa, että kapteini Fabiani Mac-Elwin, jonka puoleen ensin käännyimme, on sanonut teidät molemmat edustajiksensa tässä asiassa. Toivon siis, että sovimme, kuten sivistyneiden miesten tulee, asiamme kipeistä kohdista.

Emme vastanneet mitään, vaan annoimme hänen jatkaa "kipeätä" asiatansa.

— Herrat, — jatkoi hän, — kieltämätön asia on, että kapteini Mac-Elwinillä tässä kohti on väärä puoli. Se herra on suotta, niinpä ilman tekosyyttäkin, pitänyt epäluuloa Harry Draken rehellisyydestä eräässä peli-asiassa, sitte ilman vaatimuksetta tehnyt hänelle mitä suurimman häväistyksen, minkä herrasmies voi kärsiä.

Koko tämä hunajainen pöyhkeäpuheisuus ärsytti kapteini Corsicania, joka pureskeli huulipartaansa malttamattomuudessaan. Ei voinut hän kauemmin vaiti olla.

— Asiaan, herra, — sanoi hän tuikalla äänellä tohtori T…lle, jonka puheen hän keskeytti. — Ei niin monia sanoja! Asia on aivan mutkaton. Kapteini Mac-Elwin on heristänyt h:ra Drakea. Ystävänne katsoo korvapuustin saaduksi. Häntä on loukattu; hän vaatii hyvitystä; hänellä on oikeus valita aseet. Entäs vielä?

— Myöntyykö kapteini Mac-Elwin?… — kysyi tohtori, Corsicanin äänestä ällistyneenä.

— Kaikkeen!

— Ystäväni Harry Drake valitsee miekan.

— Hyvä! Missä kohtaus tulee tapahtumaan? New-Yorkissako?

— Ei, täällä laivassa.

— Laivassa, olkoonpa niin, jos niin tahdotte. Milloinka? Huomen aamullako varhain?

— Tänä iltana kello 6 aikana, ison kapin takana, joka siihen aikaan on tyhjänä.

— Hyvä, hyvä.

Näin sanottuansa otti kapteini Corsican minua käsivarresta ja käänsi tohtori T…lle selkänsä.

Kolmaskymmenes luku.

Ei ollut enään mahdollista viivyttää tämän asian kehittymistä. Ainoastaan muutamia tuntia oli meillä siihen silmänräpäykseen, jolloin nämä kaksi vastustajaa olivat toisiinsa yhtyvät. Mutta miksi näin kiire? Miksi Harry Drake ei malttanut siksi, kuin hän ja hänen vastustajansa olivat maalle tulleet? Näyttikö hänestä tämä franskalaisen yhtiön varustama alus onnellisemmalta kentältä tuolle kohtaukselle, jossa oli oteltava elämän ja kuoleman uhalla? Vai oliko Drakella joku salainen mielihalu päästä Fabianista, ennenkuin tämä astui Amerikan manterelle ja sai vihiä Ellenin olosta laivassa, josta Drake varmaan luuli kaikkein olevan tietämättömyydessä? Niin, niin se epäiltämättä oli.

Oli miten oli, niin se on melkein yhtäkaikki, — sanoi kapteini Corsican, — parempi on päästä loppuun asiassa.

— Rohkenenko pyytää tohtori Pitfergea olemaan lääkärinä kahden-ottelussa läsnä.

— Se on tietty.

Corsican erosi minusta hakeaksensa Fabiania, ja samalla läpättiin komentosillalla. Minä kysyin eräältä ruorimieheltä, mitä tämä outomainen läppäys merkitsi, ja mies sanoi, nyt soitettavan viime yönä kuolleen matruusin hautajaisiksi. Tämä surullinen juhlameno olikin nyt toimitettava. Ilma, joka tähän asti oli ollut niin kaunis, näytti muuttuvan, ja paksuja pilviä nousi etelästä.

Kellon kutsuessa riensi matkustajia joukottain oikealle puolen laivaa. Sillat, rataskotokset, partaat, vantit ja veneet tääverteissään rippuvat veneet täyttyivät katsojilla. Upseerit, matruusit, lämmittäjät, jotka eivät olleet palveluksessa, tulivat ja asettuivat järjestykseen kannelle.

Kello 2 aikana näkyi ryhmä merimiehiä ison kapin päässä. Ryhmä lähti sairassalista ja kulki ruorikoneen editse. Matruusin ruumista, joka oli purjevaatteen sisään ommeltu ja kuulalla jaloista lankkuun kiinnitetty, kantoi neljä miestä. Englannin lippu oli kääräisty ruumiin ympärille. Kantajat, kaikki kuolleen kumppalit muassa, astuivat verkkaisesti läsnä-olijain ohitse, jotka paljastivat päänsä heidän sivumennessään.

Saattoseura seisahtui, ennätettyänsä oikeanpuolisen rataskotoksen taa, ja ruumis laskettiin sille askelmalle, jolla relinkiportin ulkopuolella rippuvat portaat päättyivät ja joka oli tasan kannen kanssa.

Esimmäisnä katsojain rivissä rataskotoksella seisoi kapteini Anderson täydessä paratissa etevimpäin upseeriensa kanssa. Hänellä oli rukouskirja kädessä. Hän otti hatun päästänsä, ja muutamain minuutien kuluessa, syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ei tuulikaan häirinnyt, luki hän vakaisella äänellä rukouksen kuolleiden ylitse, ja tässä painostavassa, myrskyä ennustavassa, äänettömässä ilmassa, jossa ei tuulen löyhäystäkään liikahtanut, kuuluivat hänen pienimmätkin sanansa aivan selvästi. Muutamat sanankuulijoista kertoivat hänen sanansa hiljaisella äänellä.

Kapteinin annettua merkin nostettiin sitte ruumis ja laskettiin mereen vajoamaan. Silmänräpäyksen ajaksi jäi se vedenpinnalle, nousi sitte pystyyn ja katosi viimein vaahtopyörteesen.

Samassa huusi tähystäjä:

— Maa!

Yhdesneljättä luku.

Maa, joka ilmoitettiin näkyväksi juuri samalla silmänräpäyksellä kuin meri ummistui matruusi-raukan ruumiin päälle, oli keltainen ja matala. Tämä jono matalanpuolisia hietasärkkiä oli Long-Island, se pitkä saari, iso hietakari, elähdytetty sillä kasvullisuudella, joka peittää Amerikan rannikon Montaukin niemestä aina Brooklyniin, New-Yorkin esikaupunkiin asti. Lukuisia ranta-aluksia makasi pitkin tätä huviloilla ja kesä-asunnoilla täytettyä saarta. Se on New-Yorkilaisten etevin huvipaikka kesän aikana.

Jokainen matkustaja tervehti kädellään tätä ikävöittyä maata, tämän ylen pitkällisen matkan perästä, joka ei ollut mennyt ilman mieltä karvauttavia onnettomuuden tapauksia. Kaikki kiikarit suunnattiin tätä Amerikan manteren ensimäistä näkö-alaa kohti, jota nyt itsekukin katseli eri silmillä, mitkä kaipuuta, mitkä toiveita osoittavilla. Jankit tervehtivät siinä isänmaatansa. Etelävaltiolaiset silmäilivät näitä pohjoisia maita jonkunlaisella ylenkatseella, voitetun ylenkatseella voittajaa kohtaan. Kanadalaiset katselivat sitä niinkuin ne, jotka vain tarvitsevat astua askelen saadaksensa Yhdysvallan kansalaisten nimen. Kalifornialaiset lennähtivät ajatuksissaan kaukaisen Lännen tasankojen yli, menivät yli Kalliovuorten ja laskivat jo jalkansa tyhjentymättömille kultakaivoksillensa. Mormonilaiset, päät pystyssä ja huulet ylenkatseellisesti käyristettyinä, tuskin huomasivatkaan noita rantoja, vaan loivat silmänsä loitomma, luoksepääsemättömään erämaahansa, Suolajärvelleen ja pyhäin kaupunkiinsa. Niille kahdelle kihlautuneelle tämä manner oli luvattu maa.

Sillä välin taivas pimeni pimenemistänsä. Koko eteläinen ilmanranta oli pilvillä peitettynä, jotka jo lähenivät taivaslakea. Ilma kävi yhä raskaammaksi, ja tupehduttava lämmin vallitsi ilmassa, ikäänkuin heinäkuun aurinko olisi pystysuorasti sitä paahtanut. Emmekö vielä olleet päässeet tämän loppumattoman ylikulun vastusten perille?

— Tahdotteko, että hämmästytän teidät? — kysyi tohtori Pitferge, joka oli tullut luokseni komentosillalle.

— Aivan mielelläni, tohtori.

— Joo, me saamme raju-ilman, kenties hirmumyrskyn ennen päivän loppua.

— Hirmumyrskyn Huhtikuulla! puhkesin sanomaan.

— Kyllähän Great Eastern vuoden-ajoista huolii, — jatkoi Pitferge, kohauttaen hartioitansa. — Siitä tulee raju-ilma vaseti häntä varten. Katsokaapa noita onnettomuutta ennustavia pilviä, jotka taivaan valtaavat! Ne ovat kuin ennen-historiallista aikaa olleita eläimiä, ja ennen pitkää ne nielevät toisensa.

— Minä tunnustan, että taivas on uhkaavan näköinen. Se näyttää myrskyiseltä, ja jos olisi kolmea kuukautta myöhempi aika, niin olisin samaa ajatusta kuin tekin, rakas tohtorini, mutta en nyt.

— Minä sanon vieläkin, — vastasi Dean Pitferge vilkkaasti, — että raju-ilma ärjähtää muutamissa minuuteissa: minä tunnen sen itsestäni, kuin "myrskylasista". Katselkaapa noita huuruja, jotka keräytyvät tuonne taivaalle! Tarkastakaapa noita kiemuroita, noita "kissanhäntiä," jotka juottuvat toisiinsa yhdeksi solmuksi, ja noita tiheitä renkaita, jotka taivaanrannan ympäröivät. Kohta tapahtuu pikainen huurujen tihentyminen, josta sitte sähköä syntyy. Muuten on ilmapuntari yhtäkkiä laskeunut seitsemäänsataan yhteenkolmatta millimeteriin, ja vallitsevat tuulet ovat länsi-eteläisiä, ainoat jotka talvis-aikana tuovat rajua ilmaa.

— Vaarin-ottonne voivat olla oikeat, tohtori, — vastasin minä intollisella äänellä; — mutta kukapa olisi koskaan ukkoseen yhtynyt tällä vuoden-ajalla ja tällä leveys-matkalla?

— On siihen esimerkkiä, onpa moniakin. Lauhat talvet ovat usein ukon ilmoista merkilliset. Olisittepa vain eläneet vuonna 1172, tahi ainoastaan 1824, niin olisitte edellisessä tapauksessa kuulleet ukkosen jylisevän helmikuulla ja jälkimäisessä tapauksessa joulukuulla. Vuonna 1837 löi ukkonen alas tammikuulla likellä Drammenia Norjassa, ja teki viime vuonna helmikuulla melkoisen vahingon Kanalissa, jossa se sattui Treport'ista oleviin kalastaja-veneisin. Jos olisi minulla aikaa katsahtaa valtiollisiin ilmoituksiin, niin saattaisin teidät hämmästyksiin.

— No niin, tohtori, niinkuin tahdotte… Saammehan nähdä. Ettehän toki peljänne ukkosta?

— Minäkö? — huudahti tohtori. — Ukkonen, se on minun ystäväni, onpa vielä enempikin, se on lääkärini.

— Lääkärinnekö?

— Tottapa on! Semmoisena kuin nyt näette minun ukkonen sattui minuun vuoteellani heinäkuun 13 päivänä 1867 lähellä Londonia, ja ukkosen nuoli paransi minun halpauksesta oikeassa käsivarressani, johon lääkäritaito ei voinut mitään.

— Te puhutte leikkiä?

— Ei laisinkaan! Se on sähöllistä hoitoa. Löytyypä muitakin luotettavasti todistettuja tapauksia, jotka todistavat, että ukkonen vetää vertoja taitavimmille tohtoreille, ja sen apu on todellakin ihmeteltävä silloin kuin ei mistään muusta ole apua.

— Se ei mitään tee, — sanoin minä. — Siihen lääkäriin en isosti luottaisi enkä mielelläni kutsuisi häntä neuvoitteluun.

— Sen tähden ettette ole nähneet häntä toimessaan. Malttakaapas, eräs esimerkki johtuu minulla muistiini. Vuonna 1817 sattui ukkonen ulkona kedolla erääsen talonpoikaan Connecticussa — talonpoika sairasti parantamattomana pidettyä hengen ahdistusta — ja mies parani täydellisesti. Se ukkosen lyönti oli hyvä rinnalle.

Tohtori olisi kyennyt vaikka laatimaan pillereitä ukkosesta.

— Naurakaa, te oppimaton, naurakaa te! — sanoi hän.

— Te ette ymmärrä mit'ikään, ette ilmanlaadusta ettekä lääkärintaidossa.

Kahdesneljättä luku.

Dean Pitferge lähti luotani. Minä jäin kannelle katsomaan ukkosen ilman lähenemistä. Fabiani istui vielä hyttiinsä sulkeuneena. Corsican oli hänen luonansa. Epäiltämättä Fabiani sääteli muutamia asioitansa, jos kuolemaan sattuisi. Nyt johtui minulla mieleen, että hänellä oli sisar New-Yorkissa, ja minua vapistutti ajatellessani, että kenties saisimme saattaa hänelle sanan odotetun veljen kuolemasta. Minä olisin tahtonut nähdä Fabiania, mutta minä katsoin paremmaksi etten häiritsisi häntä enkä kapteini Corsicania.

Ennen kello 4 saimme tunnun eräästä maasiekaleesta Long-Islannin rannikon edustalla: se oli se pieni saari Fire-Island. Keskellä sitä oli valotorni, joka valaisi seutua. Samalla olivat kappien katot ja komentosillat täyttyneet matkustajilla; kaikki silmät kääntyivät rannikkoa kohti, joka oli noin kuuden peninkulman päässä meistä. Odotettiin, näetsen, luotsin tuloa, joka ratkaisisi sen suuren pelikysymyksen. Ymmärrettävä lienee, että yön-aikaisten neljännes-tuntien omistajat — ja minä olin niiden joukossa — olivat luopuneet kaikista toiveistaan, ja että päivän-aikaisilla neljännes-tunneilla, paitsi kello 4:n ja 6:n välisillä, ei ollut loistavaa toivottavana. Ennen yötä oli luotsi oleva laivassa ja asia päättyneenä. Kaikki mielenkiinto kääntyi siis niiden seitsemän tahi kahdeksan henkilön puoleen, joille sattumus oli suonut ne likimmäiset neljännes-tunnit, ja nämä henkilöt käyttivät tilaisuutta oikealla hurjuudella niitä myödäksensä, ostaaksensa ja taas myödäksensä. Olisipa luullut olevansa Londonin pörssissä.

Kello 4,16 ilmoitettiin merkillä eräs oikealla puolen oleva kuunari, joka piti kurssiansa höyrylaivaa kohti. Ei ollut kauemmin epäilemästä: se oli luotsi. Hän arvattiin olevan laivassa korkeintaan ennen neljäntoista tahi viidentoista minuutin kuluttua. Siispä kiisteltiin toisesta ja kolmannesta kello 4:n ja 5:n välisestä neljännes-tunnista. Uuteen elämään virottiin; siellä tarjoiltiin, osteltiin ja tarjouksia hylittiin. Sitte lyötiin hurjia veikkoja luotsista ja huudettiin!

— Kymmenen dollaria, että luotsi on nainut mies.

— Kaksikymmentä, että hän on leskimies.

— Kolmekymmentä, että hänellä on huuliparta.

— Viisikymmentä, että hänellä on punainen korvaparta.

— Kuusikymmentä, että hänellä on syylä nenällä.

— Sata, että hän ensin laskee oikean jalan kannelle.

— Hän polttaa tupakkaa.

— Hänellä on piippu suussa.

— Ei, hänellä on sikari!

— Ei! on! ei!

Vetoja lyötiin toinen toistaan hullumpia ja sillä aikaa läheni tuo pieni kuunari, joka purjehti liki tuulta oikean puolen halsseilla, höyrylaivaa lähenemistänsä. Nämä luotsi-alukset, jotka kantavat noin viisikymmentä ja kuusikymmentä tonnia, ovat sekä kauniita että lujia, käyvät syvässä ja uivat aallolla kuin kalalokit. Näillä aluksilla kävisi matkustaminen maapiirin ympäri, ja Magellanin karavellit[1] eivät pysty niiden rinnalle. Tämä pieni, sievästi kikkeröivä kuunari, oli nostanut kaikki purjeensa, vaikka tuuli alkoi kiihtyä. Meri vaahtosi sen keulan edessä.

[1] Karavellit ovat eräänlaisia veneitä.

Ollessaan kaksi kaapelipituutta Great Easternista se pysähtyi ja laski veneen ulos. Kapteini Anderson komensi hetikohta pysähyttämään, ja ensi kerran kahden viikon kuluessa saivat siivet ja rattaat levähtää vähän aikaa. Eräs mies astui veneesen ja neljä muuta miestä sousivat hänen höyrylaivan viereen. Laskutikkaat pantiin jättiläisestä ulos. Luotsi otti tikapuista kiinni, kiipesi vikkelästi ylös ja hyppäsi kannelle.

Häntä tervehdittiin ilohuudoilla voittavilta ja muilla huudoilla tappaavilta. Veikoista tuli seuraava selko:

Luotsi oli nainut mies.

Hänellä ei ollut sylää nenällä.

Hänellä oli vaalea korvaparta.

Hän hyppäsi tasajaloin kannelle.

Kello oli 4,36 hänen pannessa jalkansa Great Easternin kannelle.

Kolmannenkolmatta neljännestunnin omistaja voitti siis yhdeksänkymmentä kuusi dollaria. Se oli kapteini Corsican, joka ei suinkaan ollut ajatellut tätä odottamatonta voittoa. Heti kuin hän oli kannelle tullut ja voittomäärä oli hänelle jätetty, käski hän kapteini Andersonin säilyttää se sen nuoren matruusin leskelle, joka noin onnettomasti oli kuollut. Päällikkö löi hänelle kättä sanaakaan virkkamatta. Vähän ajan perästä tuli eräs matruusi Corsicanin luokse, tervehti häntä ja sanoi suoraan tapaansa:

— Herra kapteini, kumppalit ovat lähettäneet minun sanomaan teille, että olette kelpo mies. He kiittävät teitä kaikki Wilson-raukan puolesta, hän kun itse ei taida kiittää teitä.

Kapteini Corsican likisti liikutettuna matruusin kättä.

Luotsi oli pieni varreltaan, ei juuri merimiehen näköinen: hänellä oli vaksivaatteinen lakki, mustat housut ja ruskea viitta punaisella vuorilla. Tämä oli nyt aluksen päällikkö.

Kannelle hypättyänsä ja ennen komentosillalle mentyänsä viskasi hän luotansa tukun sanomalehtiä, joihin matkustajat ahnaasti hyökäsivät käsiksi. Ne sisälsivät uutisia Europasta ja Amerikasta, jotka tietysti halulla nieltiin.

Kolmasneljättä luku.

Myrsky oli valmis, elementtien taistelu alkoi. Paksu, yksivärinen pilviholvi kohosi päällemme. Ilma pimeni. Luonto tahtoi silminnähtävästi vahvistaa tohtori Pitfergen aavistukset. Höyrylaiva heikensi vähitellen kulkunsa ja rattaansiivet pyörähtivät ainoastaan kolme tahi neljä kertaa minuutissa. Valkoista höyryä tuprusi avattuin henkiläppäin kautta. Ankkurikettingit olivat selvillä. Englannin lippu liehui mesaanikahvelissa. Kapteini Anderson oli käynyt kaikkiin valmistuksiin pannaksensa ankkuriin. Luotsi anteli oikeanpuoliselta rataskotokselta merkkiä höyrylaivan ohjailemiseen näissä ahtaissa vesissä. Mutta pakovesi oli jo menemässä, ja Hudsonin suulla oleva kari esti Great Easternin etemmä pääsemästä. Siis oli pysyminen aavalla merellä seuraavaan päivään. Vielä yhden päivän odotus!

Kello 4,55 heitettiin ankkuri luotsin käskystä. Kettingit huilasivat klyysien läpi jyrinällä, jota sopi verrata ukkosen jyrinään. Jopa hetkeksi luulin myrskyn ärjähtävän. Ankkurinkynsien pohjaan iskettyä höyrylaiva pysyi liikkumattomana. Ei ainoatakaan hyökyä tuntunut. Great Eastern oli vain vähäinen saari meressä.

Samassa toitahti laivapajan torvi viime kerran. Se kutsui matkustajia jäähyvästi-päivälliselle. Yhtiö kutsui vieraansa sampanjalle, ja kaikki tahtoivat noudattaa kutsumusta. Neljännes-tunnin perästä olivat salongit täpötäynnä pöytävieraita ja kansi autio ja tyhjä.

Seitsemän henkeä jäi kuitenkin paikoiltaan pois: ne kaksi vastustajaa, joiden henki oli alttiiksi pantava kahden-ottelussa, ne neljä puollustajaa ja tohtori, joiden tuli katsoa että kaikki mutkat ja vehkeet vaarin-otettiin. Aika tälle ottelulle oli hyvin valittu, niinkuin itse ottelupaikkakin. Ei ketään näkynyt kannella. Matkustajat olivat menneet ruokahuoneisin, matruusit olivat paikoillaan, upseerit toimissaan. Ruorimiestäkään ei näkynyt perän puolessa yhtään, laiva kun makasi ankkurissa.

Kello 5,10 tohtori ja minä yhdyimme Fabianiin ja kapteini Corsicaniin. Minä en ollut nähnyt Fabiania tuon pelinäytelmän jälkeen. Hän oli synkeän näköinen, mutta aivan tyvenellä mielellä, ja kahden-ottelu ei näyttänyt häntä ajattetuttavan. Ajatuksensa olivat toisaalla, ja silmänsä etsivät alinomaa levottomasti Elleniä. Hän vain ojensi minulle kätensä, sanaakaan virkkamatta.

— Eikö Harry Drake vielä ole tullut? — kysyi kapteini Corsican minulta.

— Ei vielä — vastasin minä.

— Menkäämme siis perän puoleen. Siellä hänen tapaamme.

Fabiani, kapteini Corsican ja minä astuimme pitkin isoa kappia. Taivas pimeni. Tohina kuului taivaanrannalta. Salongeista kaikkui hurrahuutoja. Muutamia ukon-leimauksia välähteli loitolla tuossa paksussa pilviholvissa. Ilma oli sähöstä ylen kylläisenä.

Kello 5,20 ilmaantui Harry Drake ja hänen molemmat puollustajansa. He tervehtivät meitä ja heidän tervehdykseensä vastattiin kohteliaasti. Drake ei virkkanut sanaakaan. Kasvonsa osoittivat kuitenkin pahoin salattua tulisuutta. Hän loi Fabianiin katsannon, täynnä vihaa. Fabiani, trallia vasten nojaava, ei katsonutkaan hänen päällensä. Hän oli syviin mietintöihin vajonneena eikä näyttänyt ajattelevan sitä tehtävää, mikä hänellä tässä näytelmässä oli osana oleva.

Sillä välin kääntyi kapteini Corsican jankin, Draken toisen puollustajan puoleen, pyytäen saada nähdä miekat. Se antoi ne nähtäviksi. Corsican otti ne käteensä, sujutteli niitä, mittasi ne ja antoi jankin valita toisen. Näiden valmistusten ohella oli Drake viskannut hattunsa pois, riisunut takkinsa, päästänyt paitansa napeista ja kääntänyt rannehihat ylös. Nyt näin hänen olevan vasenkätisen, mikä hänelle, joka oli tottunut tappelemaan oikeakätisten kanssa, oli kieltämättömäksi eduksi.

Fabiani ei ollut vielä liikkunut paikaltaan. Olisipa voinut luulla, että nämä valmistukset eivät häneen koskeneetkaan. Kapteini Corsican meni hänen luoksensa, kosketti häntä kädellään ja jätti hänelle miekan. Fabiani katseli tuota kiiltävää lappeeta, ja näytti samassa tointuvan täyteen tuntoonsa. Hän piteli miekkaa vakavalla kädellä ja sanoi kuiskien:

— Oikein! Niin, nytpä muistan.

Sitte meni hän seisomaan vastatusten Harry Drakea, joka heti asettui vastapäätä. Miltei mahdotonta oli murtaa riviä tällä ahtaalla alulla. Joka näistä kahdesta vastustajasta häätyi laivanparrasta vasten, oli pahaan pulaan joutuva. Tässä täytyi siis niin sanoakseni tapella yhdessä kohti.

— Valmiina, herrat! — sanoi kapteini Corsican.

Miekat välähtivät paikalla ristitysten. Heti havaitsin muutamista äkkinäisistä molemmanpuolisista karkauksista sekä muutamista väistöistä ja vastapistoista, että Fabiani ja Drake tulisivat olemaan miltei yhdenvertaiset. Minä toivoin Fabianista mitä parasta. Hän oli tyven, maltillinen, ei vihoissaan, ottelusta miltei välinpitämätön eikä läheskään niin kuohuksissa kuin molemmat puollustajansa. Harry Drake sitä vastoin katseli häntä röyhkein silmin, hampaansa kiilsivät puoli-aukinaisten huulien välitse, ja kasvonsa osoittivat tulista vihaa, joka teki että häneltä puuttui malttavaisuutta. Hän oli tullut tappamaan, ja hän tahtoi tappaa.

Ensimäisen käsikähmän perästä, jota kesti muutamia minuutia, miekat laskettiin alas. Ei kumpikaan saanut haavaa. Fabianin takinhihaan oli tullut vähäpätöinen silpoama. He levähtivät ja Drake pyyhkäisi hikeä pois kasvoiltansa.

Myrsky ärjähti nyt kaikella raivollaan. Ukkonen ei lakannut silmänräpäykseksikään ja ankaroita paukauksia tuli ehtimiseen. Sähkö kävi niin väkeväksi, että miekat ympäröittiin sädepyrstöillä, kuin ukkosen johtajat myrskypilvien keskellä.

Heidän muutamia minuutia levähdettyä antoi kapteini Corsican merkin alkaa uudelleen. Fabian ja Drake asettuivat taas tappelu-asentoon.

Tällä kertaa kävi ottelu entistä vilkkaammaksi. Fabiani puollusti itseänsä hämmästyttävällä tyvennyydellä; Drake ahdisti raivokkaasti. Monta kertaa odotin, Draken hurjasti tuikittua, että Fabiani antaisi vastapiston, mutta sitä hän ei yrittänytkään.

Yhtäkkiä ja niin etten tainnut selittää tätä kummallista huolettomuutta itseänsä kohtaan, antoi Fabiani miekkansa pudota. Oliko hän saanut kuolettavan piston, havaitsemattani? Kaikki vereni hyökkäsi sydämeheni. Fabianin silmiin oli ilmaantunut omituinen loisto.

— No puollustakaa itseänne! kiljasi Drake, köyristyneenä kuin tiikeri ja valmiina karkaamaan vastustajaansa kohti.

Jo luulin asettoman Fabianin lopun tulleeksi. Corsican riensi heidän väliinsä, estääksensä Drakea hätyyttämästä puolluksetonta ihmistä. Mutta Harry Drakekin puoleltaan seisoi ällistyneenä ja liikkumattomana.

Minä käännyin toisapäin. Kalpeana kuin kuollut ja kädet eteenpäin ojennettuina läheni Elleni taistelevia. Fabiani seisoi hämmästyksissään tästä näkemästä, silmät selällään, eikä liikkunut paikaltaan.

— Te, tekö täällä! — huudahti Drake Ellenille.

Nostetun miekkansa liekitsevä kärki tärisi. Olisipa sopinut sanoa, että se oli yli-enkeli Mikaelin miekka perkeleen käsissä.

Yhtäkkiä valostui höyrylaivan peräpuoli yleensä huimaavasta ukkosen leimauksesta. Olin kaatua ja tupehtua. Tulikiven katku pisti nenääni. Ankaran ponnistuksen perästä virkosin kuitenkin kohta. Minä olin langennut polvilleni, nousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Elleni nojasi Fabiania vasten. Harry Drake seisoi entiseen asentoonsa kivistyneenä, mutta kasvonsa olivat mustat.

Oliko tuo onneton, jonka miekanterä veti salamaa puoleensa, kuoliaaksi lyöty?

Elleni lähti Fabianin luota ja läheni miestänsä katsannolla, joka oli täynnä taivaallista sääliväisyyttä. Hän laski kätensä hänen olkapäällensä. Tämä vähäinen kosketus saatti Draken ruumiin tasapainosta pois. Se kaatui kuin hengetön alas.

Elleni kallistui ruumiin ylitse, ja me peräysimme säikähtyneinä. Harry oli kuollut.

— Ukkoselta kuoliaaksi lyöty! sanoi tohtori ja tarttui minua käsivarteen. — Ymmärrettekö sen, ja vieläkö epäilette ukkosen pystyvää voimaa?

Salama oli käynyt Harry Drakeen, kuten Pitferge väitti. Laivan lääkäri sitä vastoin selitti jälestäpäin, että joku verenpesä oli särkynyt onnettoman rinnassa. En tiedä miten lienee olla, mutta varma on, että meillä silmäimme edessä oli pelkkä ruumis.

Neljäsneljättä luku.

Seuraavana päivänä, tiistaina huhtikuun 9:nä, kello 11 aamupäivästä nosti Great Eastern ankkurinsa ja teki itsensä valmiiksi laskemaan Hudsoniin. Myrsky oli yöllä asettunut. Viimeiset pilvet katosivat taivaanrannan alle. Vähäinen kuunarilaivasto, joka läheni rannikkoa, vilkastutti liikunnoillaan näköalan merelle päin.

Kello 11,30 tuli pienoinen höyryvene, jossa oli "terveydenhoidon toimikunta" New-Yorkista. Vivulla varustettu, joka nousi ja laskeutui kannen päällä, tämä vene kulki arvaamattomalla nopeudella ja antoi minulle pikamaisen käsityksen noista vähäisistä Amerikan höyryveneistä, jotka kaikki ovat raketut samaan malliin ja joita lähes kaksikymmentä oli meillä seurana.

Kohta olimme purjehtineet Light-Boats nimisen, veden päällä uivan valotornin sivu, joka osoittaa Hudsonin suuta. Sandy-Hook, eräs hietainen niemi, jonka nenällä on valotorni, sivuttiin aivan likite, ja muutamat katsoja-parvet tervehtivät meitä iso-äänisillä hurrahuudoilla.

Kun Great Eastern oli kääntynyt siihen lahteen, minkä Sandy-Hook niemi tekee, erään kalastaja-veneistön keskelle, tarkkautui huomioni New-Jerseyn vihantiin kukkuloihin, lahden suunnattoman vankkoihin linnoituksiin ja vihdoin siihen alavaan kaupunkiin, joka on Hudsonin ja Eastin välillä, samoin kuin Lyon on Rhonen ja Saonen välillä.

Great Eastern, mentyänsä New-Yorkin rantasiltoja pitkin, pani kello 1 aikana ankkuriin, joka tarttui kiinni virrassa oleviin sähkököysiin, jotka se lähtiessän uhkasi katkaista.

Sitte alkoivat matkakumppalit nousta maalle, nämä maanmiehet valtameren yli mentäissä, joita arvattavasti en koskaan enää tule näkemään. Kalifornialaisia, etelävaltiolaisia, mormonilaisia, ne nuoret rakastuneet… Minä odotin Fabiania ja Corsicania.

Minä olin kapteini Andersonille kertonut syyn kahden-miekkailuun sekä sen erikois-seikat. Lääkärit antoivat ilmoituksensa. Oikeudella ei ollut mitään tekemistä Harry Draken kuolemaan, ja käsky oli annettu viimeisen kunnian osoittamisesta vainajalle.

Samassa tuli tilaston tutkija Cokburn, joka ei ollut puhutellut minua koko matkalla, ja sanoi minulle:

— Tiedättekö, herra, kuinka monta kertaa rattaat ovat pyörähtäneet tällä matkalla?

— Enpä kyllä, se on minulle mahdotonta tietää.

— Satatuhatta seitsemänsataa kolmekolmatta kertaa.

— Tosiaanko? Entäs ruuvi?

— Kuusisataa kahdeksantuhatta sata kolmekymmentä kertaa.

— Minä olen varsin kiitollinen näistä tiedoista.

Tilaston tutkija Cokburn erosi minusta katsomatta minua vähintäkään jäähyvästi-tervehdystä ansaitsevaksi.

Fabiani ja Corsican tulivat nyt luokseni, ja Fabiani likisti kättäni ystävällisesti.

— Elleni — sanoi hän — Elleni on toipuva. Ymmärryksensä on alkanut selvitä. Jumala on vanhurskas ja Hän on pelastava hänen kokonansa.

Näin puhuessaan Fabiani hymyili tulevaisuudelle. Kapteini Corsican syleili minua kursailematta.

— Hyvästi toistaiseksi! — huusi hän minulle istuttuansa höyryveneesen, jossa Fabiani jo oli Ellenin kanssa, jota hoiti kapteini Mac-Elwinin sisar neiti R…, joka oli tullut kapteinia vastaanottamaan.

Höyryvene lähti laivan luota ja vei ensimäisen matkustaja-lastin maahan tullipaikkaan.

Minä näin sen etenevän. Katsellessani Elleniä, siellä kun hän seisoi Fabianin ja tämän sisaren keskellä, en epäillyt, että huolellinen hoito, ystävyys ja rakkaus onnistuisi pelastamaan tämän koetellun, kärsimisestä sekaantuneen sielun.

Samassa tunsin jonkun ottavan kädestäni kiinni. Minä tunsin tohtori Dean Pitfergen kovat sormet.

— No, mitä nyt aiotte tehdä? — kysyi hän.

— Joo, herra tohtori, koska Great Eastern viipyy sata yhdeksänkymmentä kaksi tuntia New-Yorkissa ja minä tulen palaamaan siinä, niin minulla on sata yhdeksänkymmentä kaksi tuntia katsella ympärilleni Amerikassa. Se on vain kahdeksan päivää, se on tosi, mutta kahdeksan hyvin käytettyä päivää kenties riittävät nähdäkseni New-Yorkin, Hudsonin, Mohawk-lakson, Erie-järven, Niagaran ja koko tuon Cooperilta ylistetyn maan.

— Matkustatteko Niagaralle? huudahti tohtori. — Tekisipä tosiaankin mieleni vielä kerran nähdä se, ja jos ei ehdotukseni näytä teistä ajattelemattomalta…

Arvollinen tohtori mielijohteineen ja oikkuineen oli minusta hupainen. Hän oli todellakin miellyttävä, ja parempaa ja osaavampaa opasta minun oli vaikea tavata.

— Minä myönnyn, — sanoin minä hetikohta.

Neljännes-tunnin perästä sen jälkeen menimme höyryveneesen, ja kolme tuntia myöhemmin olimme majautuneina kahteen huoneesen *Fifth-Avenue* hotellissa.

Viidesneljättä luku.

Minä olin siis viettävä kahdeksan päivää Amerikassa. Great Eastern oli lähtevä takaisin huhtikuun 16 päivänä, ja 9 päivänä kello 3 iltapäivällä olin astunut Unionin maalle. Kahdeksan päivää! Löytyy palttouneita turistia, joille tämä aika arvattavasti olisi ulottunut matkustukseen koko Amerikassa. Minulla ainakaan ei ollut niin isoja vaatimuksia, ei edes saada katsella New-Yorkiakaan todella ja näin tuiki pikamaisen katsahuksen perästä kirjoittaa teosta Amerikalaisten tavoista ja luonteesta. New-Yorkin ulkopuoli on pian katseltu. Se ei ole sakkilautaa vaihettevampi. Kadut, jotka käyvät ristiin suorakulmatusten, kutsutaan *avenues*, kun kulkevat pitkinpäin, ja *streets*, kun kulkevat poikkipäin. Joka on nähnyt yhden korttelin New-Yorkissa, tuntee koko sen suuren kaupungin, paitsi kenties katujen ja kujain sokerrusta eteläisessä osassa, jossa kauppiaat asuvat. New-York on niemeke ja koko sen toiminto on tämän niemekkeen kärjelle yhdistettynä. Kahdenpuolen ovat Hudson- ja East-virrat, kaksi todellista merenlahta, joita alukset kyntävät, ja joiden höyryveneet yhdistävät kaupungin oikealla puolen Brooklynin ja vasemmalla puolen New-Jerseyn kanssa. Yksi ainoa valtasuoni elähdyttää New-Yorkia sopusuuntaisesti ryhmistetyt korttelit. Se on se vanha Broad-way, Londonin Strand, Parisin pulevarti Montmartre, alimmassa osassaan miltei mahdoton asua, ylemmässä miltei autio. Se on katu, jonka varrella hökkelit ja marmoripalatsit pukkiloivat toisiansa; oikea virta vuokravaunuja, omnibusia, pitkiä kärryjä ja kuormavaunuja, virta, jonka rantoina katuvierustat ovat ja jonka päälle on täytynyt rakentaa siltoja jalkamiesten haitatonta pääsyä varten. Broad-way on New-York, ja siellä tohtori Pitferge ja minä kävelimme myöhäiseen iltapäivään.

Syötyämme päivällisen ravintolassa, olimme loppupäivän Barnumin teaterissa. Siellä esiteltiin näytelmä, joka houkutteli paljon väkeä koolle. Neljäs näytös osoitteli vahingonvalkeata, jossa käytettiin todellista höyryruiskua, jota todelliset ruiskumiehet hoitivat.

Seuraavana päivänä jätin tohtorin rauhaan, asioitansa hoitamaan. Me lupasimme tavata toisemme ravintolassa kello 2 aikana. Minä menin postiin ottamaan ulos kirjeitä, jotka minua odottivat, sitte Franskanmaan konsulin luokse, joka otti minun varsin kohteliaasti vastaan, sitte Hoffman-nimiseen kauppahuoneesen, jossa minulla oli vekseli nostettavana, ja vihdoin Fabianin sisaren, neiti R…n luokse, jonka asuinpaikasta olin osoitteen saanut. Sekä hän että Fabiani ja Corsican olivat jo lähteneet New-Yorkista, ottaen mukaansa nuoren leskemme, johon maaseudun ilman ja hiljaisuuden luultiin terveellisesti vaikuttavan. Corsican oli muutamilla riveillä antanut minulle tiedon tästä äkillisestä lähdöstä. Minne meni hän ystävinensä, lähdettyänsä New-Yorkista? He aikoivat seisahtua ensimäiseen kauniisen paikkaan, mikä Ellenille oli mieleinen, ja viipyä siellä niin kauan kuin ihastusta kesti. Corsican lupasi antaa minulle tiedon oloista ja suhteista, ja hän toivoi, etten lähtisi pois ennenkuin syleiltyäni heitä kaikkia yht'aikaa.

Olisinpa ollutkin onnellinen, joskin vain muutamain tuntien ajan, jos vielä olisin nähnyt Ellenin, Fabianin ja kapteini Corsicanin. Mutta tämäpä juuri oli yksi niitä nurjia puolia, joita matkoilla on muassansa. Minulla oli kiire, he olivat menneet, minäkin olin lähtemälläni, itsekukin oli suunnallaan, eikä ollut juuri uskottavaa että enää näkisimme toisemme.

Kello 2 aikana palasin ravintolaan. Minä tapasin ystäväni tohtorin "bar-room'issa", joka oli täynnä ihmisiä kuin pörssi tahi rautatien pysäyspaikan odotus-sali, todellinen yleis-sali, jossa tulijoita ja lähtijöitä tungeksi ja jossa jokainen sai ilman maksotta jäävettä, biskveitä ja chester-juustoa.

— No tohtori, — sanoin minä, — milloin lähdemme?

— Tänä iltana kello 6 aikana.

— Menemmekö Hudson-rautatietä?

— Emme, vaan Saint John'issa, joka on merkillinen höyry, toinen maailma, Great Eastern joki-alusten joukossa, yksi noita kuljetuskoneita, jotka mielellään lentävät ilmaan.

Minä olisin ennemmin näyttänyt teille Hudsonin päivän valolla, mutta Saint John kulkee ainoastaan öillä. Huomen aamulla kello 5 aikana olemme Albanyssa. Kello 6 aikana lähdemme New-Yorkin valtarautatietä myöten ja syömme iltasemme Niagaran putousten luona.

Minulla ei ollut aikaa miettiä tohtorin tuumia, vaan hyväksyin ne umpimähkään. Me hissattiin huoneesimme ylös ja astuimme muutamain minuuttien perästä matka-kapineinemme alas. Hyyrivaunut veivät meidät kahdenkymmenen frankin hinnalla neljännes-tunnissa Saint Johnin luokse, jonka savupiipuista jo kävi vahva tuprakka.

Kuudesneljättä luku.

Saint John ja sen kilpailija Dean-Richmond olivat kauneimmat höyryalukset tällä virralla. Niitä voi pikemmin sanoa rakennuksiksi kuin höyryveneiksi. Niissä on kaksi tahi kolme pengermuotoista alakertaa, verantoja ja kävelypaikkoja. Sopisi kutsua jokaista semmoista höyryalusta istutus-isännän vedellä kulkevaksi uutis-asunnoksi. Koko rakennusta vakauttavat parikymmentä paksua pylvästä, jotka ovat keskenään yhdistetyt rautatangoilla. Sen kaksi isoa rataskotosta ovat kalkitukselle maalatut, samoin kuin Pyhän Markus'en kirkon päälliskoristukset Venedigissä. Kummankin rattaan takana ovat molempain kattilain korsteinit, jotka ovat sivuilla eikä keskellä laivaa. Tämä on hyvin ajateltu varakeino, jos räjähys sattuisi. Rataskotosten keskellä liikkuu koneisto aivan mutkattomasti: yksi ainoa sylinteri, yksi pistoni, joka vaikuttaa pitkään palangsiin, joka nousee ja laskeutuu kuin vasara kankirautapajassa, ja yksi ainoa veivin-säippä, joka panee liikkeelle noiden suurten rattaiden akselit.

Joukko matkustajia oli jo kokoontunut Saint Johnin kannelle. Dean Pitferge ja minä otimme haltuumme erään hytin, joka oli suunnattoman suuren salongin, eräänlaisen Diana-kalterin vieressä, jonka holvi lepäsi rivillä korinttilaiseen tapaan rakettuja pylväitä. Kaikki osoitti mukavuutta ja loistoa: matot, divanit, makuusohvat, taideteokset, taulut, peilit ja kaasu, joka valmistettiin laivassa olevassa vähäisessä kaasumitturissa.

Tarkastellessamme nyt sitä nyt tätä tuo jättiläis-kone tutisi ja alkoi liikkua. Minä menin ylempänä oleville penkereille. Keulan puolessa oli pienoinen, loistavilla väreillä maalattu katos. Se oli ohjaushuone. Neljä vankkaa miestä piti kaksinkertaisen ruorirattaan kangeista kiinni. Muutamain minuutien perästä menin taas kannelle kattilain väliin, jotka jo olivat punaiset ja joista sinisiä liekkiä nousi sen ilman ahdistuksesta, jota tuhottimet nielivät. Hudsonia en nähnyt vähääkään. Yö tunki päälle ja yön kanssa sumu, jota "olis käynyt veitsellä viilominen". Tuskin voi eroittaa huviloita, joita oli siellä ja täällä rannalla, ja lyhtyjä höyrylaivoilla, jotka nyt kimeästi vihellellen menivät pimeätä virtaa ylös.

Kello 8 aikana menin salonkiin. Tohtori vei minun kanssansa syömään iltaista erääsen komeaan ravintolaan, joka oli laitettu välikannelle ja jossa kokonainen armeija mustia passareita teki palvelusta. Tohtori tiesi sanoa, että matkustajia laivassa oli yli neljän tuhannen, joiden joukossa tuhat viisisataa, jotka olivat majoitetut laivan alimmaiseen osaan. Illastettuamme menimme levolle mukavaan hyttiimme.

Kello 11 aikana heräsin eräästä jysäyksestä. Saint John oli pysähtynyt. Kun kapteini ei voinut enää ohjailla laivaa tässä synkässä sumussa, oli hän käskenyt pysähyttää. Tämä julman suuri laiva makasi nyt ankkurissa ja uinaeli levollisesti.

Kello 4 aikana aamulla Saint John taas lähti liikkeelle. Minä nousin ylös ja riensin istumaan verandan suojaan keulan puolessa. Satamasta oli jo herjennyt. Sumu keveni. Jo voitiin nähdä virta ja sitte sen rannat. Oikeanpuolinen ranta oli verhottu vihannoilla puilla ja pensailla, jotka tekivät sen avaran kirkkomaan näköiseksi; taustassa näkyi korkeita kunnaita, ihanassa rivissä taivaanrantaa vasten. Vasemmalla rannalla sitä vastoin oli maa lakea ja rämeinen. Virralla, saarien välissä, valmistausi kuunareita ensimäisellä tuulenviuhkalla purjehtimaan, ja höyryaluksia meni vikevää virtaa ylös. Tohtori Pitferge tuli kohta seurastelemaan kanssani verandan alle.

— Hyvää päivää, toveri — sanoi hän, riipaistuansa melkoisen määrän ilmaa sisäänsä. — Tiedättekö että me, tuon hornan sumun tähden, emme pääsekään oikealla ajalla Albanyyn emmekä siis ensimäisessä junassa sieltä. Tämä tekee jonkun muutoksen tuumissamme.

— Sen pahempi, herra tohtori, sillä meidän täytyy säästäin menetellä ajan kanssa.

— Me emme tule Niagaran köngäksille ennenkuin yöllä sen sijaan että muuten tulisimme iltapäivällä.

Tämä ei ollut minun mieleeni, mutta kohtalooni oli tyytyminen.

Eikä ollutkaan Saint John Albanyn rantasiltaan kiinnitettynä ennenkuin kello 8 aikana. Aamujuna oli jo mennyt. Sen tähden piti odottaa junaa, joka oli lähtevä kello 1,40. Näin oli meillä hyvää aikaa katsella tätä eriskummallista kaupunkia, joka on New-York valtion lakia säätävä keskusta, tätä alavaa, väkirikasta kauppijas-kaupunkia Hudsonin oikealla rannalla, sen tiilihuoneuksia, yleisiä laitoksia ja sangen merkillistä maannunnais-museota. Olisipa saattanut sanoa, että yksi New-Yorkin isoista kortteleista oli siirretty sen kunnaan kupeelle, jolle se pyöröteaterin tapaisesti oli levitettynä.

Aamusteltuamme menimme kello 1 aikana rautatie-kartanoon, joka oli aukinainen ja ilman vartijoitta. Juna pysähtyy ilman mitään temppuja kadulle kuin vaunut. Matkustajat nousevat, milloin tahtovat, pois noista pitkistä vaunuista, joita etu- ja takapuolella neljällä rattaalla ympärinsä liikkuva konerakennus kannattaa. Nämä vaunut ovat yhdistetyt toisiinsa porras-silloilla, joten matkustajat pääsevät kävelemään junan toisesta päästä toiseen. Määrätyllä minuutilla lähti purskahteleva juna liikkeelle, ilman että olimme nähneet päällikön tahi virkamiehen vilahustakaan taikka kuulleet yhtään kelloa, joka olisi lähdön ilmoittanut. Me vietiin nyt kahdentoista peninkulman vauhtia tunnissa. Mutta sen sijaan että olisimme olleet pakissa, niinkuin ollaan Franskanmaan rautateiden vaunuissa, meillä oli vapaus tulla ja mennä kuten halusimme sekä ostaa sanomalehtiä ja kirjoja, "jotka eivät olleet templatuita". Leimamerkki ei näyttänyt, sen tunnustan, pääsneen Amerikan tapoihin. Sensuuri tässä omituisessa maassa ei ollut pääsnyt käsitykseen siitä, että junavaunuissa istuville henkilöille sallittava lukeminen on huolellisemmin silmällä pidettävä, kuin niille uskottava, jotka, nojatuoleillaan istuen, lukevat omissa huoneissansa. Kaikkea tätä saimme tehdä pysäyskoille pääsemistä odottamatta. Virvoituspaikat, kirjastot, kaikki oli matkustajain muassa. Sillä aikaa suhkasi juna eteenpäin, halki äärettömäin tasankojen, halki äsken hakattuin metsäin, joskin oltiin vaarassa törmätä kaadettuja puurunkoja vasten, läpi uusien kaupunkien, joiden leveille, vielä huoneettomille kaduille rautatie-kiskot olivat asetetut, kaupunkien, joilla oli mitä runollisimpia nimiä vanhan ajan historiasta, niinkuin Roma, Syrakusa, Palmyra. Näin vilisi silmäimme ohitse koko tämä Mohawk-lakso. Näkörajalla haamoitti hetkisen aikaa Ontario-järvi, jonne Cooper on asettanut mestariteoksensa kohtaukset. Koko tämä muinoin jylhä maisema on nyt sivistynyt paikkakunta.

Kello 11 aikana illalla vaihetimme junia Rochesterissa ja kuljimme Tennesseen koskien sivu, jotka vilisivät vaunujen alla. Mentyämme muutamia peninkulmia pitkin Niagaraa, näkemättä sitä, tulimme kello 2 aikana yöllä Niagara Falls nimiseen kauppalaan, ja tohtori vei minun komeaan ravintolaan, jolla oli tuo komea nimi Cataract-House (Köngäs-Huone).

Seitsemäsneljättä luku.

Niagara ei ole joki, ei edes virtakaan, vaan luonnollinen suoni, kuusineljättä peninkulmaa pitkä johde, joka laskee veden Yläjärvestä, Michiganista, Huronista ja Eriestä Ontarioon. Vedenkorkeuden eroitus molempain viimemainittuin järvien välillä on 340 Englannin jalkaa. Tämä eroitus, joka tasan jakautuu koko tälle matkalle, on vaivoin saanut kosken aikuiseksi, mutta putoukset nielevät puolen vedestä, ja siitä tulee niiden hirmuinen voima.

Tämä Niagaran putous eroittaa Yhdysvaltiot Kanadasta. Sen oikeanpuolinen ranta kuuluu Yhdysvaltioiden, sen vasemmanpuolinen Englannin alle. Toisella puolen nähdään poliisivirkamiehiä, toisella ei niiden vilahustakaan.

Huhtikuun 12 päivänä päivän tullessa kävelimme tohtori ja minä Niagara-Falls'in leveillä kaduilla. Näin kutsutaan tätä kylää tahi kauppalaa, joka on syntynyt putousten luokse, kolmensadan peninkulman päähän Albanysta. Se on vähäinen "vesikaupunki" raittiilla ilmalla ja ihanalla paikalla, varustettu komeilla ravintoloilla ja pönäköillä huviloilla, joissa jankit ja kanadalaiset käyvät kauniilla vuoden-ajalla. Ilma oli ihana ja aurinko hohti kylmällä taivaalla. Kaukainen tohina kuului. Minä näin taivaanrannalla sumuja, jotka eivät voineet olla pilviä.

— Onko tuo köngäs? — kysyin minä tohtorilta.

— Malttavaisuutta, ystäväni, — vastasi Pitferge.

Muutamain minuuttien perästä olimme Niagaran rannoilla. Vesi kulki tyvenesti. Se oli kirkasta eikä isosti syvää. Harmahtavia kallionhuippuja pisti ylös siellä ja täällä. Putouksen pauhina kuului yhä selvemmin, mutta sitä ei voinut vielä nähdä. Puinen, rautaisen holvin päällä lepäävä silta yhdisti vasemman rannan erääsen saareen, joka oli ikäänkuin viskattu keskelle virtaa. Tohtori vei minun tälle sillalle. Ylöspäin ulottui virta niin pitkälle kuin silmä voi kantaa; alapuolella, se on oikealla kädellä, näkyivät kosken ensimäiset vietokset. Puolen peninkulman päässä sillasta maa katosi näkymättömiin, sillä ilma oli täynnä hienoa utua. Se oli se Amerikan puolinen putous, jota emme tainneet nähdä. Toisaalla näkyi rauhallinen seutu kunnainensa, huviloinensa, huoneinensa ja paljaine puinensa. Se oli Kanadan puolinen ranta.

— Älkää vielä katsoko sinne! — huusi tohtori Pitferge minulle. — Malttakaa vähän! Pankaa silmänne umpeen älkääkä aukaisko niitä ennenkuin käsken.

Minä en paljon kuunnellut oppaani sanoja, vaan levitin silmäni selälleen, katsellakseni ympärille. Mentyämme sillan yli astuimme saarelle. Se oli Goat-Island, eli vuohisaari, noin kuudenseitsemättä auran maan laajuutta, yleensä puita kasvava ja täynnä komeita puukujanteita, joilla vaunut voivat esteettömästi liikkua, ja viskattu kuin kukkakimppu Amerikan ja Kanadan putousten välille, jotka ovat kolmesataa Englannin kyynärää toisistansa. Me juoksimme noiden suurten puiden alate, ja astuimme vietoksia ylös ja alas. Veden ukkosentapainen pauhina kävi kahta kovemmaksi. Ilma oli utuun peittynyt.

— Katsokaapa nyt! — huudahti tohtori.

Missä Niagara hyökää alas ulospistävältä kalliolta, siinä se näkyy kaikessa loistoisuudessaan. Tällä paikalla tekee se kiukan käännöksen, ja kaaristuessaan tekemään Kanadan puolista putousta, "hevosenkenkä-putousta", hyökää se alas sadan kahdeksankuudetta jalan korkeudelta, kahta peninkulmaa leveänä.

Luonto, joka tällä kohdalla on ihanimpia maailmassa, on tehnyt kaiken saattaaksensa katsojan suurimpaan kummastukseen. Tämä Niagaran mutka takaisinpäin itseänsä vasten on erittäin edullinen valon ja varjon vaikutuksille. Kun aurinko säteillään käy näihin vesiin, silloin nähdään värinläikkeitä vaikka minkälaisia, ja joka ei ole nähnyt tätä loistoisata taulua, ei sitä uskoisi. Niinpä on vaahto likellä Vuohisaarta valkoinen; se on huimaavan valkeata lunta, valuvaa sulatettua hopeata, jota tässä syvyyteen hyökää. Keskellä putousta on vedellä ihmeteltävän kaunis vesivihreä väri, joka osoittaa, että siinä on sangen syvältä vettä. Niinpä pääsikin kerta eräs alus, Detroit, joka kävi kaksikymmentä jalkaa syvässä ja pantiin virtaan, menemään putouksesta alas, mihinkään tarttumatta. Kanadan puolisella rannalla sitä vastoin vesipyörteet välkkyvät kuin metallit; ne ovat valuvaa, syvyyteen suistuvaa kultaa. Etemmä ei voidakaan nähdä virran kulkua, sillä sakeata huurua tupruaa ilmaan. Taisinpa kuitenkin hiukan nähdä suunnattoman suuria jääröykkiöitä, joita oli syntynyt kylmänä talvena. Ne olivat kuin kummituksia, jotka aukinaiseen kitaansa nielivät tunnissa ne sata miljoonaa tonnia vettä, mitkä tyhjentymätön Niagara kaataa niiden eteen. Puolen peninkulman päässä putouksesta virta taas oli tyven ja varustettu lujalla pinnalla, jota Huhtikuun ensimäiset tuulet eivät vielä olleet sulamaan saaneet.

— Ja menkäämme nyt keskelle putousta! — sanoi tohtori.

Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti? En tiennyt mitä ajattelisin, kun hän osoitti minulle erään tornin, joka oli rakettu eräälle rannasta uloskäyvälle kalliolle muutamia satoja jalkamittoja rannasta, juuri jyrkkäyksen reunalle. Tätä uskallettua muistomerkkiä, jonka eräs Judge Porter 1833 rakensi, kutsutaan "Terrapin-tower'iksi".

Me astuimme Vuohisaaren vietoksia alas. Ennen pitkää näin minä erään sillan, eli oikeittain muutamia lankkuja, mitkä olivat asetetut tornin ja rannan välisille kallioille. Tämä silta meni pitkin syvyyttä, ainoastaan muutamain askelten päässä siitä, ja allamme ärjyi putous hirmuisesti pauhaten. Me uskalsimme astua noille lankuille ja muutamissa minuuteissa pääsimme etevimmälle kalliolle, jolla Terrapin-Tower seisoo. Tämä pyöreä, viisiviidettä jalkaa korkea torni on rakettu harmaan kiven möhkäleestä. Ylinnä on pyörön muotoinen balkongi katon ympärillä, joka on peitetty punertavalla marmoriseolla. Kiertoraput ovat puusta. Tuhansia nimiä on piirrelty niiden astuimiin. Kun hyvin on päästy tornin katolle, niin koukataan kiinni balkongiin ja silmäillään avaruuteen.

Ensistäkin silmä vajoo syvyyteen ja sitte noiden jää-hirviöiden kitaan, jotka ahmaavat tuon kuohuvan veden. Kallio, jolla torni seisoo, vapisee tuntuvasti jalkain alla. Ylt'ympäri nähdään hirvittäviä onteloita, ikäänkuin virran ojannes vajoaisi. Mahdotonta on puhua toistensa kanssa, sillä jyminä, niinkuin ukkosen, nousee noista vedenpaljouksista. Vaahto ryöppyää aina tornin katolle, ja se hienontunut vesi, noustua ilmaan, muodostaa loistoisan vesikaaren.

Torni näyttää siirtyvän hirvittävällä nopeudella, mutta kaikeksi onneksi taapäin, sillä jos se toisapäin näyttäisi siirtyvän, niin huimaus olisi mahdoton kestää eikä kukaan voisi kuilua katsella.

Läähättäen, tuohon paikkaan lannistuen, astuimme tornin ylempään huoneesen. Siellä tohtori näki syytä olevan sanoa:

— Tämä Terrapin-tower, ystäväni, on jonakuna kauniina päivänä syöstyvä syvyyteen ja kenties ennen kuin aavistetaankaan.

— Vai niin? Tosiaanko?

— Siitä ei ole epäilemistä. Tämä Kanadan puolinen köngäs vetäytyy huomaamattomasti takaperin, mutta sen se kumminkin tekee. Kun torni rakettiin 1833, oli se etempänä putouksesta. Maanpinnan tuntijat sanovat, että putous viisineljättä tuhatta vuotta tätä ennen oli Queenstownin luona, seitsemän peninkulmaa alempana, nykyistä paikkaa. Bakevellen mukaan se vetäytyy taapäin yhden meterin vuosittain, mutta Charles Lyeldin mukaan ainoastaan yhden jalan. Se silmänräpäys on siis tuleva, jona kallio, jolla torni seisoo, veden syövyttämänä on huilaava alas putouksen vieremiä. Muistakaa sanani, ystäväni: sinä päivänä, jona Terrapin-tower kukistuu, on siellä oleva muutamia haaveellisia turistia, jotka saattavat sitä Niagaraa alaspäin.

Minä silmäilin tohtoria ikäänkuin kysäistäkseni häneltä tulisiko hän olemaan yksi noita omituisia miehiä. Mutta hän viittasi minua tulemaan muassansa, ja me saimme taas ottaa hevosenkenkä-putouksen ja ympärillä olevan maiseman katseltavaksemme. Nyt eroitimme jonkun vähän Amerikankin puolista putousta. Tämä putous, niinikään ihmeteltävä, on suora eikä mutkainen ja 164 jalkaa pystysuoraan korkea. Mutta jos tahdotaan katsella sitä kokonaisenaan, niin täytyy asettua vastapäiselle Kanadan rannalle.

Koko tämän päivän me kävelimme sinne ja tänne Niagaran rannoilla, vastustamattomasti vedettyinä torniin takaisin, jossa veden pauhina, huurujen tuhusade, auringon säteiden leikitys ja köngäksen hurmaava tuoksu pitivät meitä alinomaisessa ihastuksessa. Sitte palasimme Vuohisaarelle katselemaan tätä putousta kaikin puolin emmekä koskaan kyllästyneet tähän näytelmään.

Kello 5 aikana tulimme jälleen Köngäs-Huoneesen; ja tuota pikaa nautittuamme päivällisen, Amerikan tavoin valmistetun, palasimme Vuohisaarelle. Tohtori tahtoi jälleen nähdä "Kolme sisarta," kolme ihanan saarta, jotka olivat hujan hajan saaren ylipään vaiheilla. Illan tultua hän taas vei minun Terrapin-towerin tutisevalle kalliolle.

Aurinko oli laskenut pimenneiden kukkulain taa. Päivän viimeinen valo oli kadonnut. Kuu, joka oli puolena, kumotti kirkkaalla valolla. Torni heitti pitkän varjon syvyyden ylitse. Ylempänä päin vieri vesi tyvenesti keveässä huurussa. Kanadan ranta, joka jo oli pimeään vajonnut, erosi silmään pistävästi Vuohisaaren ja Niagara-Falls kauppalan enemmin valaistuista osista. Kuilu, jonka puolipimeä isonti, näytti silmissämme pohjattomalta syvyydeltä, jossa tuo hirvittävä köngäs jumisi. Minkä voimakkaan ja sydäntä karsivan vaikutuksen emmekö tunteneet? Kuka mestari, oli se kynän tahi pensselin töissä, voisi sitä kuvailla? Liikkuva valo näkyi moniaina minuuteina taivaanrannalla. Se oli kuumoitus eräästä rautatie junasta, joka meni Niagaran päällä rippuvan sillan yli, kahden peninkulman päässä meistä. Me jäimme paikallemme puoliyöhön asti, äänettöminä ja liikkumattomina tämän tornin huipulle, aina nojaten itsemme katsomaan tuota putousta, joka viehätti ja lumosi meidät. Vihdoin viimein eräällä hetkellä, kun kuun säteet sattuivat erääsen kohtaan tuossa kirkkaassa vetelässä tohussa, eroitin minä maidonkarvaisen viirun, erään läpikuultavan, pimeässä vipajavan juovan. Se oli kuun laatuna vesikaari, himeä säteily yön tähdestä, jonka vieno valo muuttui kulkiessaan köngäksen löyhyväin huurujen läpi.

Kahdeksasneljättä luku.

Seuraavana päivänä, huhtikuun 13:na, teki tohtori esityksen että kävisimme Kanadan puolisella rannalla. Matka sinne ei ollut pitkä. Tarvitsimme ainoastaan astuskella niitä kukkuloita myöten, joita on Niagaran oikeanpuolisella rannalla kahta peninkulmaa pitkältä, päästäksemme ripus-sillalle. Me lähdimme matkaan kello 7 aikana aamulla. Mutkittelevalta polulta, joka meni oikeanpuolista rantaa pitkin, nähtiin virran tyven vesi, jolla ei enään ollut mitään tuntua pauhaavasta putouksesta.

Kello 8,30 tulimme mainitulle sillalle. Tällä sillalla, joka on ainoa Kanadan ja New-York-valtion välillä, on kaksi rataa. Ylempää rataa myöten kulkevat rautatiejunat, alempaa myöten, joka on kolmeakolmatta jalkaa alempana, vaunut ja jalkamiehet. Mielikuvatus ei voi seurata rohkeata insinööri John A. Röblingiä Trendonista hänen työssänsä, tätä miestä, joka on uskaltanut rakentaa tämän sillan näihin suhteisin: ripus-sillan, jota myöten rautatiejunat pääsevät kulkemaan kahdensadan viidenkymmenen jalan korkeudella Niagaran virrasta, jonka vauhti tällä paikalla ei ole kovin ankara.

Tämä ripus-silta on 800 jalkaa pitkä ja 24 jalkaa leveä. Rautaiset pylväät, jotka ovat kuin valotornia ja rannoille raketut, pitävät tasapainoa voimassa. Kaapeleihin, jotka kannattavat siltaa, kuuluu neljätuhatta lankaa ja ovat kymmenen tuumaa paksut poikki mitaten ja kestävät kahdentoista tuhannen neljänsadan tonnin painon. Silta yksinään painaa kahdeksansataa tonnia. Se vihittiin 1855 ja on maksanut puolen miljoonaa dollaria. Samassa kuin pääsimme keskipaikalle siltaa, kulki rautatiejuna päidemme ylitse, ja me tunsimme sillan sujahtavan yhden meterin jalkaimme alla.

Se oli heti tämän sillan alapuolella kuin Blondin astui Niagaran yli köyttä myöten, joka oli pingoitettu rannasta rantaan, mutta ei yläpuolella putousta. Yritys ei sen tähden ollut vähemmin vaarallinen. Mutta jos Blondin on hämmästyttänyt meidät rohkeudellaan, mitä siis tulee ajatella hänen ystävästään, joka, istuen hänen selässään, seurasi häntä tällä ilmassa kävelyllä.

— Kenties hän oli herkkusuu — sanoi tohtori — sillä Blondin valmisti erinomaisen hyviä omelettia jännitetyllä köydellään.

Me olimme nyt Kanadan maalla ja menimme pitkin Niagaran vasenta rantaa katsellaksemme putouksia toiselta kannalta. Puolen tunnin perästä astuimme erääsen englantilaiseen ravintolaan, jossa tohtori panetti eteemme maukkaan aamuisen. Sillä aikaa katselin erästä kirjaa, johon tuhansittain matkustajia olivat nimensä kirjoittaneet. Kuuluisimpia olivat seuraavat: Robert Peel, lady Franklin, kreivi Parisista, herttua Chartres'esta, prinssi Joinvillestä, Louis Napoleon (1846), prinssi ja prinsessa Napoleon, Barnum, Maurice Sand (1865), Agassis (1854), Almonte, prinssi Hohenlohe, Rothschild, lady Elgin, Burkardt (1832) y. m.

— Ja nyt menemme putousten alapuolelle — sanoi tohtori, aamuisen otettuamme.

Minä menin hänen muassansa. Eräs neekeri vei meidät muutamaan huoneesen, jossa meille annettiin vedenpitävät housut, takki ja hattu. Näin puettuina vei opas meidät niljakkaa polkua myöten, joka oli täynnä raudan-pitoisia vesinoroja ja mustia terävä kulmaisia kiviä, Niagaran alle. Köngäs seisoi edessämme kuin näyttämön esirippu aktöörien edessä. Mutta mikä näytelmä ja näky nähdä nämä väkinäisesti häiriöön saatetut ilmakerrokset! Likomärkinä, sokaistuina ja puolikuuroina emme voineet nähdä eikä kuulla toisiamme tässä luolassa, joka oli yhtä hengenpitävästi suljettu könkään huuruilla, kuin jos luonto olis sen kivimuurilla sulkenut.

Kello 9 aikana olimme taas ravintolassa, jossa vettä valuvat vaatteemme riisuttiin päältämme. Palattuani rannalle, pääsi minulta ilon ja hämmästyksen huuto:

— Kapteini Corsican!

Kapteini oli kuullut sanani ja tuli luokseni.

— Tekö täällä! — huudahti hän. — Olipa lysti jälleen nähdä teidät.

— Entäs Fabiani ja Elleni? Missä ne ovat? — kysyin minä likistäen Corsicanin käsiä.

— Ne ovat täällä ja voivat mahdollisuuden mukaan hyvästi. Fabiani on iloa täynnä ja miltei hymähtelee. Elleni-rukkamme tointuu vähitellen jälleen.

— Mutta mistä se tulee, että tapaan teidät täällä Niagaran luona.

— Niagara — vastasi Corsican — on englantilaisten ja amerikalaisten kokouspaikka kesäkuukausina. He tulevat tänne saamaan raitista ilmaa ja virvoittelemaan itsiänsä tätä ylevää putousta katselemalla. Elleniimme näytti tämä uhkea panorama mahtavasti vaikuttavan, ja sen tähden olemme jääneet Niagaran rannoille. Te näette tuolla etempänä puilla ympäröityn huvilan, Clifton-House'n, keskellä kunnasta. Siellä asumme yhdessä rouva R:n, Fabianin sisaren kanssa, joka kaikella mahdollisella huolella hoitaa ystävätär-raukkaamme.

— Onko Elleni tuntenut Fabianin? — kysyin minä.

— Ei, ei vielä — vastasi kapteini. — Muistattehan että, juuri samassa kuin Harry Drake kaatui kuoliaaksi, ikään kuin silmänräpäykseksi eräs valon vilahus lennähti Ellenin ymmärrykseen, yrittäen tunkemaan sen pimeyden läpi, joka sitä verhosi, mutta tämä tolkku katosi kohta jälleen. Mutta tuotuamme hänen tänne, missä hän saa hengitellä raitista ilmaa rauhallisessa tienoossa, on tohtori sanonut merkillisen muutoksen tapahtuneen Ellenin tilassa. Hän on levollinen, nukkuu hyvästi, ja hänen silmissään havaitaan joku ahkeroiminen pysyä kiinni jossakin asiassa, joko menneessä tahi tulevassa ajassa.

— Oi ystäväni! — huudahdin minä — me tahdomme pelastaa hänen, mutta missä on Fabiani ja kihlattunsa?

— Katsokaa tuonne — vastasi Corsican, ojentaen kätensä Niagaran rantaan päin.

Kapteinin osoittamalla paikalla keksin nyt Fabianin, joka ei vielä ollut meitä nähnyt. Hän seisoi eräällä kalliolla, ja muutamia askelia hänen edessään istui Elleni liikkumattomana. Fabiani ei eroittanut silmiään hänestä. Tämä paikka vasemmalla rannalla on tunnettu nimellä "Table-Rock" (Pöytäkallio). Se on eräänlainen kallionkieli, joka pistää ulos virtaan, joka kuohuaa kaksisataa jalkamittaa alempana katselijaa.

Elleni silmäili ympärilleen ja näytti vajonneen äänettömään ihastukseen. Tältä paikalta putous on ylevin nähdä, väittävät oppaat, ja niin se onkin.

Emme tahtoneet häiritä Fabiania. Corsican, tohtori ja minä lähenimme "Pöytäkalliota". Elleni pysyi yhä liikkumattomana kuin kuvapatsas. Minkähän vaikutuksen tämä näytelmä teki hänen sieluunsa? Jokohan järki vähitellen tointui tämän suuren-moisen näytelmän vaikutuksesta? Yhtäkkiä näin Fabianin astahtavan hänen luoksensa. Elleni oli kiivaasti hypähtänyt pystyyn ja läheni syvyyttä; kätensä olivat ojettuina tuota ammottavaa nielua kohti, mutta hän pysähtyi tuota pikaa ja laski kiukasti kätensä otsaansa vasten ikäänkuin karkoittaaksensa jonkun mielikuvauksen. Fabiani, kalman kalpeana mutta levollisena, oli yhdellä harppauksella Ellenin ja syvyyden välillä. Elleni pudisteli valkoista tukkaansa, ja ihastuttava ruumiinsa vapisi. Lieneekö hän nähnytkään Fabiania? Ei! Olisipa voinut sanoa: että Elleni oli henkiin virkoava kuollut, joka koki tajuta mitä ympärillään näki.

Kapteini Corsican ja minä emme uskaltaneet askeltakaan liikahtaa. Niin likellä syvyyttä me pelkäsimme onnettomuutta, ja tohtori Pitferge pidätti meitä.

Me kuulimme ne huokaukset, jotka nousivat tämän nuoren naisen rinnasta. Sekavia sanoja väikkyi hänen huulillaan. Hän näytti tahtovan puhua, mutta ei voinut. Viimein pääsi häneltä nämä sanat:

— Jumalani, Jumalani, kaikkivaltias Jumala, missä olen minä, missä olen minä?

Hän tunsi nyt jonkun olevan lähellänsä, ja puoleksi toisapäin kännyttyänsä hän näytti meistä ikäänkuin muuttuneelta. Toisenlainen katsanto loisti hänen silmissään. Fabiani seisoi vavahdellen, äänettömänä ja avosylin hänen edessänsä.

— Fabiani! Fabiani! huudahti Elleni vihdoin.

Fabiani otti hänen sylellään vastaan ja Elleni vaipui hengettömänä alas. Fabiani parkasi sydäntä särkevästi. Hän luuli Ellenin kuolleen, mutta tohtori astui väliin ja sanoi:

— Älkää hätäilkö, tämä taudin taittumus on päinvastoin hänen pelastava.

Elleni vietiin Clifton-Houseen ja sai panna maata. Voipumuksestaan herättyänsä hän vaipui levolliseen uneen. Fabiani oli tohtorin sanoista saanut rohkeutta ja oli iloa täynnänsä. Olihan Elleni tuntenut hänen. Hän tuli luoksemme ja sanoi:

— Me saamme hänen pelastetuksi. Joka päivä olen oleva läsnä tämän sielun uudesta syntymisessä. Tänä päivänä, kenties huomenna on Elleni jälleen oleva minun. Minä kiitän sinua, Jumalani! Me jäämme tänne niin kauaksi kuin Elleni sitä tarvitsee. Eikös niin, Archibald?

Kapteini likisti kaikesta sydämestään Fabianin rintaansa vasten. Fabiani oli kääntynyt puoleeni ja tohtori kiitteli meitä minkä taisi. Meillä oli samat toiveet kuin hänelläkin, eikä tainneet mitkään olla paremmin perustettuja. Ellenin tervehtyminen ei voinut enää olla kaukana.

Mutta nyt oli aika lähteä. Meillä oli tuskin tunnin matka Niagara-Falls-kauppalaan. Erotessamme rakkaista ystävistämme Elleni vielä nukkui. Fabiani syleili meitä, ja kapteini Corsican, joka oli isosti liikutettuna, sanoi minulle, luvattuansa sananlennättimellä antaa minulle tiedon Ellenin tilasta, viimeisen jäähyvästen, ja kello 12 aikana lähdimme Clifton-Housesta.

Yhdeksäsneljättä luku.

Hetkisen perästä astuimme erästä Kanadan puolella olevaa sangen loivaa vietosta alas. Tämä vietos vei meidät virran rannalle, ja virta oli pian kokonansa jäistä tukkeissa. Siellä odotti meitä pienoinen vene, joka oli viepä meidät "Amerikaan." Eräs matkustaja oli jo istunut siihen. Se oli eräs insinööri Kentuckysta, joka ilmoitti nimensä ja ammattinsa tohtorille. Mekin astuimme viipymättä veneesen, joka, häätämällä jääteliä pois edestään, pääsi keskelle virtaa, missä taisimme paremmin päästä eteenpäin. Sieltä loimme vielä viimeisen silmäyksen tuon ihmeteltävän Niagara-köngäksen puoleen. Matkakumppalimme katseli sitä tarkoin silmin.

— Eikös tuo ole kaunista, ihastuttavaa? — sanoin minä hänelle.

— Onpa niinkin — vastasi hän — ajatelkaapa, mikä koneellinen voima tässä tuhlataan ja kuinka komeata myllyä tässä voitaisiin käyttää tuonlaisella putouksella!

En koskaan ollut tuntenut suurempaa halua viskata insinööriä veteen.

Toiselle rannalle päästyämme me vietiin pian pystysuoraan seisovia rautatienkiskoja myöten muutamissa minuuteissa ylös korkeuteen. Kello 1,30 otimme ylimääräisen junan, joka jätti meidät Buffaloon kello 2,15. Käytyämme tässä uudessa kaupungissa ja maistettuamme Erie-järven hyvää vettä, lähdimme kello 6 jpp. New-Yorkin valtarautatielle. Seuraavana päivänä jätimme mukavat vuoteemme "nukunta-vaunussamme" ja tulimme Albanyyn, ja Hudsonin rautatietä myöten, joka kulkee pitkin vedenparrasta virran vasenpuolista rantaa myöten, saavuimme muutamissa tunneissa New-Yorkiin.

Seuraavana päivänä, joka oli huhtikuun 15, katselin minä väsymättömän tohtorini kanssa kaupunkia, East-virtaa ja Broklynia. Illan tultua sanoin minä hyvästit kelpo Pitfergelle, ja erotessani hänestä tunsin ystävästä eroavani.

Huhtikuun 18 päivänä, joka oli Great Easternin määrätty lähtöpäivä, menin minä kello 11 aikana sille paikalle, missä höyryveneen piti odottaa matkustajia. Se oli niitä ja lukemattomia tavaratukkuja täpötäynnä. Minä astuin alukseen.

Samassa kun höyryveneen piti lähteä rannasta tunsin minä jonkun tarttuvan minua käsivarteen. Minä katsahdin taakseni. Se oli tohtori Pitferge.

— Te palaatte Europaan? — huudahdin minä.

— Niin, ystäväni.

— Great Easternissako?

— Tottapa niin — vastasi armas toverini hymähdellen. Minä olen ajatellut asiata — ja minä lähden. Ajatelkaa, että tämä kenties on Great Easternin viimeinen reissu, reissu, jolta se ei palaa.

Kello juuri ikään soi lähdöksi, kun eräs laivapoika Fifth-Avenue ravintolasta juoksi läähättäen ja jätti minulle lennätinsanoman, Niagara-Falls-kauppalasta lähteneen. "Ellen on vironnut, hän on täydellä toimellaan, ja tohtori vastaa hänen pelastumisestaan." Näin kirjoitti kapteini Corsican.

Minä ilmoitin tämän uutisen Dean Pitfergelle.

— Vastaa hänestä — mumisi matkakumppalini. — Minäkin vastaan hänestä, mutta mitä se todistaa? Joka tahtoisi vastata minusta, teistä, kaikista, tekisi sangen väärin.

Kahdentoista päivän perästä saavuimme Brestiin ja seuraavana päivänä Parisiin. Paluu kävi ilman mitään merkillistä tapausta, pahaksi mieleksi tohtori Pitfergelle, joka yhä vain odotti "haaksirikkoa".

* * * * *

Nyt istuessani pöytäni ääressä luulisin Great Easternia, tuota vedellä liikkuvaa kaupunkia, jossa olen oleskellut kuukauden, yhtymistäni Elleniin ja Fabianiin, verratonta Niagaraa, niinpä kaikkea pelkäksi unelmaksi, ellei minulla olisi kunkin päivän muistoonpanot edessäni. Ihanoita nuo reissut kuitenkin ovat, ovatpa paluumatkatkin, tohtori sanokoon mitä tahtoo.

Kahdeksan kuukauden kuluessa en kuullut mitään puhuttavan tästä omatapaisesta miehestä, mutta eräänä päivänä sain postista monivärisillä vapaamerkeillä varustetun kirjeen, joka alkoi näillä sanoilla:

"Coringuy-laivassa, Auklawin saaristossa. Vihdoin viimein olemme kärsineet haaksirikon". Kirje päättyi näillä sanoilla: "En milloinkaan ole voinut paremmin kuin nyt".

Uskollinen ystävänne

Dean Pitferge."