Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

VEDEN PÄÄLLÄ LIIKKUVA KAUPUNKI.

Kirjoittanut
Jules Verne.

(Suomennos.)

Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1876.

Ensimäinen luku.

Maaliskuun 18 päivänä tulin minä Liverpooliin. Great Easternin piti muutamain päiväin kuluessa lähteä New-Yorkiin, ja minä tulin päästäkseni siinä meren yli. Se oli huvimatka, ei sen enempää, ja kulku meren yli tässä jättiläis-aluksessa oli minulle houkuttelevaista. Koska tilaisuus oli tarjolla, aioin minä käydä Pohjois-Amerikassa, mutta tämä oli vain syrjä-asiana. Etupäässä ajattelin Great Easternia ja sitte vasta tuota Cooperin kautta kuuluisaksi tullutta maata. Tämä höyrylaiva onkin todella mestariteos laivanrakennustyön alalla. Se on enempi kuin laiva, se on veden päällä oleva kaupunki, kreiviskunta, Englannin maasta irroitettu, joka, meren yli purjehdittuansa, menee yhdistymään Amerikan mannermaahan. Minä ajattelin tätä suunnattoman suurta rakennusta veden päällä kuljetettavaksi, sen taistelua tuulia vastaan, joista se ei ole milläänkään, sen rohkeutta voimatonta merta vastaan, sen välinpitämättömyyttä aalloista, sen turvallisuutta elementin keskellä, joka viskelee aluksia semmoisia kuin Warrior ja Solferino kuin lastuja. Mutta mielikuvatukseni jäi kauvas todellisuudesta. Kaikki nämä seikat näin minä matkalla ja paljon vielä muutakin, mikä ei kuulu merimenoihin. Kun Great Eastern ei ole ainoastaan purjehduskone, kun se on pienoinen maailma ja kun se kuljettaa maailman muassansa, niin tarkastaja ei ole kummastuva tapaamastansa siellä, niinkuin isommalla näyttämöllä, kaikkia inhimillisiä omaisuuksia, mielettömyyksiä ja himoja.

Erottuani rautatien pysäyspaikalta menin minä Hotel Adelphi nimiseen ravintolaan. Great Easternin lähtö oli kuulutettu Maaliskuun 20 päiväksi. Minä halusin nähdä sen viimeiset valmistukset matkalle lähtiessään ja pyysin sen päälliköltä, kapteini Andersonilta lupaa, saada heti muuttaa laivaan, johon pyyntöni hän kohteliaasti myöntyikin.

Seuraavana aamuna menin minä Merseyn rannoilla oleville laivanveistämöille. Kääntösiltoja myöten pääsin Mew-Prince nimiselle rantasillalle, joka on eräänlainen maahanlaskupaikka niille luikuisille veneille, jotka ylläpitävät yhdistystä Liverpoolin esikaupungin Birkenheadin kanssa, joka on Merseyn vasemalla rannalla.

Sinne tullessani höyrysi siellä vähäinen höyryvene, joka oli määrätty Great Easternia palvelemaan. Minä astuin sen kannelle, joka jo oli täpötäynnä höyrylaivaan aikovia työmiehiä ja käsityöläisiä. Kellon Viktoria-tornissa aamulla seitsemää lyödessä lähti höyryvene liikkeelle, seuraten suurella nopeudella Merseyn nousevaa vettä.

Tuskin oli se lähtenyt rantasillalta, ennenkuin siellä keksin pitkälännän miehen sitä ylimyksellistä ulkonäköä, joka Englannin upseereissa on niin omituista. Luulin hänessä tuntevani erään ystäväni, kapteinin Indian sotaväessä, jota en ollut nähnyt moniin vuosiin. Mutta erehtyä mahdoin, sillä kapteini Mac-Elwin ei voinut olla Bombaysta lähtenyt, ilman että minä olisin siitä tietoa saanut. Paitsi sitä oli Mac-Elwin iloinen nuori mies, huoleton ja lystillinen toveri, kun tämä sitä vastoin, joskin hänessä pistivät silmiini ystäväni kasvon-murteet, näytti murheelliselta ja ikäänkuin jonkun salaisen mielikarvauden rasittamalta. Kuinka asianlaita lieneekin ollut, niin ei ollut minulla aikaa tarkemmin sitä tutkia, sillä höyryvene eteni äkisti, ja se tähän yhdennäköisyyteen perustunut vaikutus haihtui kohta sielustani.

Great Eastern oli ankkurissa noin kolmen peninkulman[1] päässä jokea ylöspäin, aivan rinnatusten Liverpoolin ensimäisten huoneiden kanssa; sitä ei voinut nähdä New-Princen rantasillalle, mutta virran ensimäisessä käännöksessä näin minä tämän uhkean rakennuksen. Olisipa luullut sitä suureksi, jonka osa puut sumu puoleksi peitti. Se oli päin meihin tulijoihin, sillä virta oli kääntänyt sen niinpäin; mutta höyryvene ennätti kohta perille, ja nyt oli höyrylaivan koko pituus nähtävänä. Se näytti minusta suunnattoman suurelta, niinkuin olikin. Kolme tahi neljä hiiliä kuljettavaa alusta, jotka olivat laskeneet sen viereen, oli kaatamassa lastiansa sen sisään, vesirajan päälle tehtyin luukkujen kautta. Great Easternin rinnalla kolmimastoiset laivat olivat kuin kuuttoja. Niiden höyrypiiput eivät ylettyneet sen postiluukkujen ensimäiseenkään riviin, ja niiden pramtangot eivät olleet ylempänä sen kupeita. Jättiläinen olisi voinut hissata ne kuin höyryluupit tääverteillensä.

[1] Englannin peninkulman, joita menee noin 7 Suomen peninkulmaan.

Höyryvene sillä aikaa läheni lähenemistänsä, laski sitte Great Easternin oikean kyljen viereen ja seisahtui sen kupeella rippuvan leveän liitarin juurelle. Tässä asemassa höyryveneen kansi tuskin ylettyi siihen vesirajaan, joka höyrylaivalla täydessä lastissa oli oleva ja joka vielä oli kuusi jalkamittaa ylempänä vedenpintaa.

Työmiehillä oli kiire päästä höyryveneestä pois ja he kiipesivät nyt niitä monia portaita ylös, jotka veivät aluksen kannelle. Pää kenossa ja selkä keikallaan katselin minä Great Easternin rattaita kuin korkeata rakennusta tarkkaileva turisti.

Syrjästä katsoen nämä rattaat näyttivät hennoilta ja uuttuneilta, vaikka niiden siivet olivat kahtatoista jalkamittaa pitkät; mutta edestä päin katsottuina ne näkyivät summattoman suurilta. Niiden komeat raudoitukset, niiden vankat akselit, niiden toisiansa risteilevät lujitukset, jotka pitivät niiden kolminkertaisia kehiä paikoillansa, tuo punainen säteikkö, tuo koneisto, joka puoleksi jäi näkymättömiin niiden rataskotosten suojaan, jotka laitosta suojelivat — nämä kaikki yhteensä tekivät mieleen mahtavan vaikutuksen ja saattivat ajattelemaan jotakin salatemppuista voimaa.

Millä voimalla eivätkö nämä näin luotettavasti kokoon-niitatut puulastut pieksäisi aaltoja! Kuinka eikö vesi kohisisi tämän mahtavan koneen läjähyksistä! Mikä ukkosentapainen jyrinä eikö vallitsisi noissa rataskotoksissa, kun laiva oli kulkeva täydellä höyryllä, noiden rattaiden pakoittamana, jotka olivat kolmekuudetta jalkaa poikkimitalleen ja sata kuusiseitsemättä jalkaa ympäri mitaten, jotka vaikuttivat yhdeksänkymmenen tonnin painolla ja pyörähtivät yksitoista kertaa minuutissa.

Höyryvene oli jättänyt matkustajat luotansa. Minä laskin jalkani noille rihlatuille rautaportaille ja astuin muutamain silmänräpäysten perästä höyrylaivan kannelle.

Toinen luku.

Kansi oli vielä suunnattoman suurena, lukemattomain työmiesten haltuun annettuna veistämönä. En voinut uskoa laivan kannella olevani. Lukemattomia ihmisiä, työmiehiä, merimiehiä, koneseppiä, upseeria, käsityöläisiä ja uteliaita katsojia tungeksi huoleti ristin rastin, toisia kannella, toisia koneiden vaiheilla, toisia portaissa juosten, toisia taklingissa kiipeillen, mutta kaikki huiskin haiskin, niin että on mahdotonta sitä selittää. Täällä nostettiin siirrettävillä ranoilla suunnattomia valinteoksia, tuolla hissattiin raskaita palkkia höyryn voimalla. Keulan puolessa kohosi raakapuita jytisten märssytankoja pitkin, perän puolessa oli telineet, joiden suojassa epäiltämättä oli joku tekeillä oleva rakennus. Täällä rakettiin, järjestettiin, nikkaroittiin, takeloitiin ja maalattiin sekasorrossa, jota ei käy selittäminen.

Matkakapineeni oli jo otettu laivaan. Minä kysyin kapteini Andersonia. Päällikkö ei ollut vielä tullut, mutta eräs passari kävi minulle avulliseksi ja siirrätti kapineeni erääsen perähyttiin.

— Ystäväni, — sanoin minä, — Great Easternin lähtö oli kuulutettu Maaliskuun 20 päiväksi, mutta mahdotonta on lopettaa kaikkia näitä valmistuksia neljässäkolmatta tunnissa. Tiedättekö, milloin pääsemme lähtemään Liverpoolista?

Siinä kohti passari ei tiennyt enempää kuin minäkään. Hän jätti minun yksinäni. Siis päätin käydä tämän muurahaispesän jokainoassa komerossa ja alotin kävelyni samalla tavalla, kuin turisti olisi tehnyt oudossa kaupungissa.

Musta loka, tuo sama englantilainen loka, joka tekee Englannin kaupunkien kadut limaskoiksi, peitti höyrylaivan kannen. Löyhkäviä norosia koukerteli siellä ja täällä. Olisipa luullut olevansa ilkeimmillä kulkupaikoilla Upper-Thames kadun tienoilla, lähellä Londonbridgeä. Minä vaelsin eteenpäin pitkin noita kappia[1], joita kesti aina aluksen takapuolelle asti. Näiden ja laivanpartaan välillä näkyi molemmin puolin kaksi leveätä katua, lukemattomalla ihmislaumalla täytettyä. Näin saavuin keskelle laivaa rataskotosten välille, jotka olivat toisiinsa yhdistetyt kaksinkertaisella jalkasiltalaitoksella.

[1] Tässä kirjassa usein eteentuleva sana *kappi* merkitsee salin kaltaista rakennusta kannelta laivaan viepäin rappusten päällä.

Täällä oli nähtävänä se syvyys, joka oli aiottu sisältämään rataskoneen osat, ja minä sain nyt nähdä tämän ihmeteltävän liikutusmasiinan. Sieltä kuului kova ja pahalta tuntuva jyske.

Pikimmältäni silmättyäni näitä varustuksia pitkitin kävelemistäni ja tulin etupuolelle laivaa. Siellä tapetin-panijat parastaikaa lopettivat erään joksikin tilavan huoneen koristelemista, joka huone oli saanut nimekseen "tupakinpolttohuone" ja olikin todellinen tupakkila tässä veden päällä kulkevassa kaupungissa, komea, neljällätoista akkunalla valaistu kahvila, katto kullalla kirjavoittu ja sitruunipuulla laudoitettu. Sitte menin erään vähäisen kolminurkkaisen paikan yli, joka oli keulakansi, ja tulin keulalle, joka päättyi pystysuoraan vedenpintaa vasten.

Käännyttyäni takaisin tältä äärimmäiseltä paikalta eroitin minä erään sumussa olevan aukon kautta Great Easternin peräkokan enemmän kuin kahden hektometerin[1] päässä.

[1] Yksi hektometer = 100 meteriä, 1 meter lähes 3 jalkaa 1 tuuma.

Minä lähdin palaamaan, seurasin oikeanpuolista katua, menin kappien ja seinäin välitse, vältellen kolauksia ilmassa kiikkuvilta plokeilta ja lätkähyksiä tuulen heiluttamilta köysiltä, missä keinotellen itseni pois ranan edestä, missä paeten tulen kipinöitä, jotka leikkitulituksen tavoin sinkoilivat eräästä pajasta. Tuskin voin eroittaa noiden kahtasataa jalkaa korkeiden mastojen neniä tuossa sumussa, johon kivihiilen tuojat ja muut apu-alukset sekoittivat mustaa savuansa. Astuttuani rataskoneen ison aukon sivu löysin erään "pienoisen hotellin" vasemmalla puolellani ja sitte erään hovilinnan ja sen päällä penkeristön, jonka käsipuita nyt kiilloitettiin. Vihdoin saavuin höyrylaivan perälle. Siellä viimeisen hytin ja sen ison ristikkoluukun välillä, jonka päällä ne neljä ohjausratasta olivat, oli insinööriä asettamassa erästä höyrykonetta paikallensa. En ymmärtänyt tämän koneen tarkoitusta, mutta täällä niinkuin yleensä muuallakin eivät työt vielä näyttäneet olevan likimainkaan päättymässä.

Mutta miksi tällaista viipymistä, miksi näin monia uusia laitoksia tässä verrattain uudessa laivassa? Tämä on muutamilla sanoilla selitettävä.

Noin kahdenkymmenen matkustuksen perästä Englannin ja Amerikan välisen meren yli, joilla matkustuksilla tapahtui varsin ankaroita onnettomuuksia, oli toistaiseksi jo herjetty Great Easternia käyttämästä. Tämä summattoman suuri, matkustavain kuljetukseen aiottu alus ei näyttänyt enään mihinkään kelpaavan ja valtameren kulkijain epäluuloinen suku hylki sitä. Kun sitte ensimäiset yritykset laskea sähkököyttä valtameren pohjalle olivat hukkaan menneet — joka osaksi tuli siitä, että laivat, jotka köyttä kuljettivat, olivat siihen ulottumattomat — alkoivat insinöörit ajatella Great Easternia. Se yksinään voi ottaa vastaan ne kolmetuhatta neljäsataa kilometeria metallilankaa, jotka painoivat neljätuhatta viisisataa tonnia. Se yksinään voi, meren suhteen täydellisen omavaraisuutensa nojalla, lappaa ulos ja laskea alas tämän suunnattoman köyden. Mutta ennenkuin voitiin ajaa laivaan tämä köysi, siihen vaadittiin erinäisiä laitoksia. Otettiinpa siis kaksi höyrypannua laivan kuudesta ja yksi höyrypiippu niistä kolmesta pois, jotka kuuluivat potkurin koneesen. Näiden sijaan laitettiin avaroita tiloja köydelle, joka juoksevalla vedellä varjeltiin ilman vahingollisesta vaikutuksesta. Köysi juoksi siis noista järvistä mereen, tulematta yhdistykseen ilman kanssa.

Köysi saatiin onnellisesti mereen lasketuksi, ja sitte osoitettiin Great Eastern paljon maksavaan työttömyyteensä. Mutta nyt sattui 1867-vuoden maailman näyttelö. Eräs franskalainen yhtiö perustettiin kahden miljoonan frankin pää-omalla käyttämään tätä isoa laivaa näyttelössä Atlantin yli kävijäin kuljettamiseksi. Silloin tuli välttämättömäksi varustaa alus tähän tarpeesen, välttämättömäksi täyttää tyhjennetyt paikat ja jälleen panna höyrypannut aloilleen sekä välttämättömäksi laajentaa salongit, joissa tuli asumaan useita tuhansia matkustajia, sekä rakentaa uusia huoneita ruokasaleiksi. Lopuksi oli tähän suunnattomaan runkoon tehtävä kolmetuhatta makuupaikkaa.

Great Eastern rahdattiin tavattoman korkealla hinnalla kultakin kuukaudelta. Kaksi kontrahtia tehtiin G. Foresterin ja Kumpp:n kanssa, Liverpoolissa: ensimäinen uusien höyrypannujen panemisesta ruuvia varten viidensadan kahdeksanneljättä tuhannen seitsemänsadan viidenkymmenen frankin hintaan, toinen muista korjauksista ja valmistuksista laivassa kuuteensataan kahteenseitsemättä tuhanteen viiteensataan frankiin.

Ensi kerran oli nyt ruori hoidettava höyryn avulla. Se oli sitä varten kuin insinöörit olivat määränneet sen koneen, jota he asettelivat perän puoleen. Ruorimiehellä, joka seisoi jalkasillalla keskellä laivaa, oli silmäinsä edessä kellotaulu, varustettu liikkuvalla neulalla, joka joka silmänräpäyksenä osoitti hänelle ruorin aseman. Sitä muuttaaksensa hän vain tarvitsi hienosti painaa erästä pienoista ratasta, joka tuskin oli jalkamittaa suuri poikkimitalleen ja seisoi niin likellä, että hän mukavasti ylettyi siihen kädellänsä. Heti aukesi henkiläppiä; höyry pöhkäsi pitkäin johtoputkien kautta sen pienen koneen molempiin sylintereihin; pistonit liikkuivat vikkelästi, johdot tekivät työtänsä ja ruori totteli silmänräpäyksessä vastustamattomasti pakoitettuja taljojansa. Jos tämä järjestelmä oli onnistuva, niin yksi mies yhdellä ainoalla sormella oli kykenevä ohjaamaan koko tuon suunnattoman Great Easternin.

Viisi päivää pitkitettiin työtä herkeämättä. Tämä viipymys teki melkoisen vahingon rahtaus-yhtiön yritykselle, mutta urakkamiehet eivät voineet sen enempää. Lähtö määrättiin peruuttamattomasti Maaliskuun 26 päiväksi. Päivällä ennen oli höyrylaivan kansi vielä täynnä kaikkinaisia työhön kuuluvia kaluja.

Mutta vihdoin tänä viimeisenä päivänä puhdistettiin vähitellen kannen sivut, jalkasillat, kapit ja hytit; telineet otettiin alas, ranat katosivat, koneiden yhteen-asetteleminen päätettiin, viimeiset naulat lyötiin sisään, viimeiset mutterit kiinnitettiin, kiillotetut rautakalut siveltiin valkoisella värillä, joka oli varjeleva niitä matkalla ruostumasta; öljysäilöt täytettiin j. n. e. Tänäpänä koetteli yli-insinööri höyrypannuja. Mahdottoman paljon höyryä syöksähti konehuoneesen. Koneen ylitse kallistuneena, sen lämpimillä huuruilla ympäröittynä, en muuta sen enempää nähnyt, mutta minä kuulin noiden pitkäin mäntäin huokuilevan ahdingoissaan sekä isojen sylinterien hurisevan vankoilla tapeillansa. Kova pauhina nousi rataskotosten alla, siipien verkalleen läiskytellessä Merseyn sameta vettä. Perän puolessa pieksi ruuvi aaltoja neljällä lastallansa. Molemmat koneet, jotka olivat aivan erillään toisistansa, olivat valmiit työhönsä rupeamaan.

Kello viiden tienoilla illalla laski eräs höyryluuppi vierellemme, se oli määrätty Great Easternia varten. Sen kone irroitettiin ensin ja hissattiin vintturilla kannelle, mutta luuppia itseänsä ei voitu sinne saada. Sen rautainen runko oli niin raskas, että täävertit, joihin taljat olivat kiinnitettyinä, sujuivat näiden painosta, mikä arvattavasti ei olisi tapahtunut, jos niitä olisi toptentoilla autettu. Täytyminen oli siis jättää luuppi, mutta Great Easternilla oli kumminkin kuusitoista alusta tääverteihinsä kiinnitettyinä.

Illalla oli lähes kaikki päätettynä. Virutetuilla kaduilla ei näkynyt enää loan jälkiä, sittekuin lakaisijat olivat ne puhdistaneet. Lastaus oli loppunut. Ruokahuoneet, lastiruuma ja hinkalot olivat täynnä ruokavaroja, kauppatavaroita ja hiiliä. Mutta ei vieläkään ollut höyryalus vesirajansa kohdalla eikä määrättyin yhdeksän meterin syvällä. Tämä oli haitaksi sen rattaille, joidenka siivet eivät ylettyneet tarpeeksi syvälle eivätkä siis antaneet täyttä vauhtia. Yhtähyvin voitiin lähteä matkalle. Siispä panin levolle toivossa, että seuraavana päivänä saisimme mennä merelle, enkä tässä toivossani pettynytkään. Maaliskuun 26 päivän valetessa näin amerikalaisen lipun liehuvan esimastossa, franskalaisen lipun isossa mastossa ja englantilaisen mesaanikahvelissa.

Kolmas luku.

Great Eastern silminnähtävästi jo valmisti itseänsä lähtemään. Sen viidestä korsteinista nousi jo mustia savutupruja. Kuumaa höyryä levisi niistä syvistä aukoista, joiden kautta päästiin koneiden luokse. Muutamia matruusia oli lataamassa neljää suurta kanuunaa, joilla sivumennessä aiottiin Liverpoolia tervehtiä. Märssymiehiä juoksi raa'oilla, köysiä selvittelemässä. Kello 11 tienoilla herkesivät tapetinpanijat lyömästä viimeisiä naulojansa ja maalarit sivelemästä viimeisiä väriänsä. Sitte he kaikki menivät höyryveneesen, joka heitä odotti. Tarpeeksi asti höyryn painoa saatua, päästettiin höyryä ruorikoneen sylintereihin, ja insinöörit havaitsivat tämän näppärän laitoksen tekevän työtänsä säännöllisesti.

Ilma oli joksikin kaunis. Aurinko paistoi pilvien lomitse, jotka pikaisesti muuttelivat asemiansa. Merellä arveltiin olevan vinhan viuhkan, josta Great Eastern ei tarvinnut hätäillä.

Kaikki upseerit olivat kannella ja eri paikoille hajautuneet, laittamaan kaikkia paikkoja lähtöön selville. Päällystöön kuului yksi kapteini, yksi toinen kapteini, kaksi ensimäistä luutnanttia ja viisi luutnanttia, joista yksi, h:ra H., oli franskalainen, ja yksi vapaa-ehtoinen, niinikään franskalainen.

Kapteini Anderson oli Englannin kauppalaivastossa isossa arvossa pidetty merimies, ja häntäpä saadaankin kiittää Atlantin poikki menevän sähkököyden upottamisesta. Tosi on, että jos hän onnistui siinä missä edelläkävijänsä eivät onnistuneet, niin se oli sen tähden, että hän teki työnsä verrattoman myötäisemmissä suhteissa, hänellä kun oli Great Eastern käytettävänä. Mutta olipa miten oli, niin tämä menestys tuotti hänelle arvonimen "Sir", jonka hänelle kuningatar lahjoitti. Minä tapasin hänessä erittäin herttaisen päällikön. Hän oli viidenkymmenen vuoden mies, hyvin valkeaverinen ja sitä laatua, joka hyvin kestää aikaa ja ikää vastaan, varreltaan pitkä, kasvoiltaan leveä ja hymyilevä, katsannoltaan tyven ja muuten näöltään aivan kuin ainakin englantilainen. Käyntinsä oli määräkäs ja tasainen, äänensä lempeä; käsiänsä ei hän koskaan pitänyt lakkarissa, käytti aina hansikoita, joita ei sopinut moittia, oli sorea puvulleen sillä omituisella tuntomerkillä, että pienoinen valkea nenäliinan nipukka pisti ulos hänen sinisen, kolmella kaluunalla koristetun viittansa lakkarista.

Laivan toinen kapteini oli kummasti vastakkaista laatua kapteini Andersonin suhteen. Hän on helppo kuvailla. Se oli pienoinen, sangen päivettynyt mies, silmät vähän veristävät, musta, aina silmiin asti ylettyvä parta ja jalat lengot, jotka kyllä kannattivat miehensä, vaarui laiva merellä miten hyvänsä. Hän oli toimellinen, valpas merimies, perin pohjin tunteva virkansa osaseikat, ja lyhyellä äänellä jakeleva käskynsä, jotka ylipursimies toisti Englannin meriväestön omituisella tavalla, joka on kuin käheä-äänisen leijonan kiljumista. Nimensä oli W…. Luulen häntä joksikuksi laivaston upseeriksi, joka erityisellä luvalla oli asetettu Great Easterniin. Hän oli näöltään, sanalla sanoen, kuin "meri-susi" ja näkyi olevan samaa oppikuntaa kuin se franskalainen amirali — uros yli kaiken ylistyksen — joka aina tappelun alussa huusi väelleen: "Eteenpäin, lapseni, älkäät peräytykö, sillä tiedättehän tapani olevan lentää ilmaan!"

Paitsi tätä päällystöä olivat koneet yhden yli-insinöörin komennossa, ja tällä oli apuna kahdeksan tahi kymmenen insinööriä. Näiden komentamana teki työtä kahdensadan viidenkymmenen miehen pataljoona hiilenluojia, lämmittäjiä ja voitelijoita, jotka tuskin koskaan tulivat laivan pohjalta ylös.

Päällisiksi oli tällä pataljoonalla yötä ja päivää tekemistä kymmenen höyrypannun kanssa, joilla kullakin oli kymmenen uunia; siis yhteensä sata valkeata hoidettavana.

Mitä höyrylaivan varsinaiseen väestöön, ylipursimiehiin, korttelimestareihin, märssymiehiin, ruorimiehiin, laivapoikiin tulee, niin siihen kuului noin sata miestä. Paitsi näitä oli kaksi sataa passaria asetettu matkustajia varten.

Itsekukin oli siis paikallansa. Luotsi, jonka piti viedä Great Eastern ulos Merseyn ahdinkovesistä, oli laivassa sitte eilisen päivän. Myös havaitsin siellä erään franskalaisen luotsin, Molène saarelta lähellä Ouessantia, jonka piti matkustaa kanssamme Liverpoolista New-Yorkiin ja paluumatkalla viedä höyrylaiva Brestin ankkuripaikalle.

— Jopa alan luulla, että tulemme lähtemään tänä päivänä — sanoin minä luutnantti H … lle.

— Me odotamme vain matkustajiamme — vastasi maanmieheni.

— Onko niitä monta?

— Kaksi tahi kolmetoista sataa.

Siinä oli kokonainen pikkukaupungin väestö.

Kello puolivälissä kaksitoista annettiin merkki että höyryvene oli tulossa, täpötäynnänsä matkustajia, jotka olivat paenneet hytteihin, kavunneet jalkasilloille, asettuneet ratashuoneille tahi kiivenneet kannella oleville tavaralukkuläjille. Siellä oli, niinkuin sittemmin sain kuulla, kalifornialaisia, kanadalaisia, pohjois-amerikalaisia, perulaisia, etelä-amerikalaisia, englantilaisia, saksalaisia ja kaksi tahi kolme franskalaista.

Höyryvene tuli oikeanpuolisten portaiden viereen, jonka perästä matkustajain ja kapineiden loppumaton nouseminen alkoi, mutta kiirehtimättä, huutelematta, eli niinkuin ihmisiltä, jotka huoleti menevät kotiinsa. Franskalaiset olisivat luulleet pitävänsä nousta laivaan kuin rynnäkköä tehdessä ja käyttää itsensä kuin todelliset zuavit.

Heti kun kukin matkustaja oli laskenut jalkansa höyrylaivan kannelle, oli hänen ensimäinen huolensa mennä ruokasaliin ja siellä merkitä paikkansa atrialla oltaissa. Hänen korttinsa tahi paperilipulle kirjoitettu nimensä vakuutti hänelle täydellisesti hänen omistaman paikkansa. Paitsi sitä oli aamullinen jo valmis, ja muutamissa silmänräpäyksissä olivat kaikki pöydät täynnä vieraita, jotka, kun ovat englantilaisia, perinpohjin ymmärtävät konstin veitsellä ja kahvelilla taistella merimatkan ikävyyksiä vastaan.

Minä olin seisahtunut kannelle tarkkaamaan kaikkia eri seikkoja laivaan mentäissä. Kello 1 aikana kapineet olivat laivassa. Siellä nähtiin huiskin haiskin tuhansittain kaikenmuotoisia ja kaikensuuruisia tavaratukkuja, hinkaloita isoja kuin rautatien vaunut ja kokonaisen huonekaluston vetäviä, pieniä erinomaisen soreita matka-arkkuja, kummallisesti muodostettuja vaatesäkkiä ja noita amerikalaisia tahi englantilaisia matkalaukkuja, jotka helposti tunnetaan remmiensä komeudesta, raudoitustensa moninaisuudesta ja loistosta sekä paksuista vaatepäällyksistään, joissa kaksi tahi kolme, kirkkaaksi hivutetusta raudasta tehtyä alkupuustavia loisti vaatteesen leikatuista aukoista. Kohta oli kaikki tämä kalusto kadonnut makasiineihin, ja viimeiset käsityöläiset, kantajat tahi oppaat astuivat jälleen höyryveneesen, joka lähti tiehensä, mustattuansa Great Easternin seiniä savullansa.

Minä käännyin keulan puoleen, kun yhtäkkiä olin sitä nuorta miestä vastatusten, jonka olin nähnyt New-Princen rantasillalla. Havaittuansa minun hän seisahtui ja ojensi minulle kätensä, jota heti ystävällisesti likistin.

— Sinäkö, Fabiani — sain minä huudahtamaan — sinäkö täällä?

— Minä itse, rakas ystävä.

— Enpä siis pettynyt, vaan sinäpä se olitkin, jonka näin muutamia päiviä tätä ennen rantalautan luona?

Kylläpä uskonkin, — vastasi Fabiani, — mutta minä en nähnyt sinua.

— Ja sinäkin tulet Amerikaan?

— Tottapa niin! Saatettaneenko käyttääkään muutamain kuukausien kotilupaa muulla tavoin paremmin kuin matkustamalla maailman ympäri?

— Olipa onnellinen sattumus, joka saatti sinun valitsemaan Great
Easternin tähän huvimatkaan.

— Se ei ole mikään sattumus, hyvä ystäväni; minä luin eräässä sanomalehdessä, että aioit mennä Great Easternin, ja koska emme olleet tavanneet toisiamme moneen vuoteen, niin hain sinun täältä, matkatukseni meren yli yhdessä sinun kanssasi.

— Ja sinä tulet Indiasta?

— Godavery-laivassa, joka toissa-päivänä laski minun maalle
Liverpoolissa.

— Ja sinä matkustat, Fabiani..? — kysäsin minä, huomaten hänen olevan kalpean ja murheellisen näköisen.

— Huvittelemaan itseäni, jos taidan, — vastasi kapteini Fabiani
Mac-Elwin, liikutuksella likistäen kättäni.

Neljäs luku.

Fabiani jätti minun katsastamaan hänen kapineittensa siirtämistä hyttiin n:o 73 ison salongin rivissä, joka numero seisoi hänen piletissään. Samassa silmänräpäyksessä kiemuroitsi sakeita savutupruja höyrylaivan avaroista korsteinireiistä. Höyrykattilain seinäin tärinä kuului aina laivan pohjaan asti. Huumaava höyry kohisi laskutorvista ulos hienona tuhuna kannelle kaatuen. Muutamista jyrkävistä liikunnoista voi päättää, että koneita koeteltiin. Insinöörillä oli tarpeeksi höyryä; me taisimme lähteä.

Mutta ensin oli ankkuri nostettava. Merivesi oli vielä nousemassa, ja höyrylaiva, joka sen päällepainosta oli kääntynyt toisapäin, käänsi nyt keulansa sitä vastaan ja oli siis aivan valmis menemään jokea alas. Kapteini Andersonin oli täytynyt valita tämä hetki purjeille lähteäksensä, sillä laivan pituus ei sallinut hänen oikein liikehtiä Mersey-virralla. Kun pakovesi ei vienyt häntä muassansa, vaan hän päinvastoin tunki vikevää nousuvettä vastaan, niin hän voi paremmin hallita laivansa ja taitavammin liikehtiä niiden monilukuisten alusten keskitse, jotka liikkuivat virralla ristin rastin. Pieninkin yhteenkäynti tämän jättiläisen kanssa olis ollut rusentavainen.

Vaatipa melkoisia ponnistuksia ankkurin nostaminen tällaisissa suhteissa. Nousuveden ahdistama höyrylaiva jännitti ankarasti ankkurikettinkejä, johon vielä tuli se, että vahva länsi-eteläis tuuli ankarasti vastasi laivan suureen kokoon, näin yhdistäen vaikutuksensa nousuveden vaikutukseen. Sen tähden oli täytyminen käyttää voimakkaita koneita vetämään noita raskaita ankkureita mutapohjasta ylös. Eräs "ankkurivene", vene, joka vartavasten oli aiottu tämmöiseen tehtävään, oli tullut kettingeillä avuksi, mutta sen vintturit eivät riittäneet, jonka tähden täytyi käyttää Great Easternin konelaitoksia.

Seitsemänkymmenen hevosenvoiman kone oli edeltäpäin laitettu hissaamaan ankkureita. Ei tarvinnut muuta kuin päästää höyryä kattiloista sen sylintereihin, niin heti saatiin melkoinen voima, jota saatettiin suoraan käyttää vintturin lukuttamiseksi, jossa kettingit olivat kiinni. Niinpä tehtiinkin. Mutta kone oli riittämätön, niin voimakas kuin olikin. Täytyi siis tulla avuksi. Kapteini Anderson antoi käyttää kierrin- eli väänninpuita ja viisikymmentä miestä tuli vintturia vääntämään.

Laiva alkoi liikkua, mutta työ kävi verkasti; kettinkien mutkat kolisivat vaikeasti klyyseissä, ja minun mielestäni olisi kettingeitä voitu höllittää muutamilla rattaiden pyörähyksillä, että olisi helpommin voitu hilata niitä sisään.

Tällä silmänräpäyksellä seisoin kokkapenkerellä ynnä koko joukon kanssa muita matkustajia, tarkaten kaikkia työn temppuja. Likellä minua seisoi eräs matkustaja, joka epäiltämättä oli tuskissaan tästä pitkällisestä temppuilemisesta ja usein kohautteli hartioitansa, samalla ihvehtien tuolle voimattomalle koneelle. Se oli pienoinen, laiha, arkatuntoinen, liikunnoissaan äkkipikainen mies, jonka silmät tuskin näkyivät hänen ryttyyn vedettyin kulmainsa alta. Kasvontuntija olisi heti havainnut, että elämän tapaukset näkyivät iloiselta puoleltaan tälle miehelle, jonka naurujänteet eivät koskaan olleet levossa. Muuten — sen havaitsin jälestäpäin — oli hän herttainen matkakumppali.

— Herra, sanoi hän minulle, — tähän asti olin luullut, että koneet ovat aiotut auttamaan ihmisiä eikä ihmiset auttamaan koneita.

Aioin juuri vastata tähän oikeaan muistutukseen, kun ankaroita huutoja kuului. Me hyökäsimme molemmat likemmä keulaa. Kaikki väänninpuissa olleet miehet olivat kumoon paiskatut; muutamat kämpivät jälleen ylös, toiset jäivät kannelle makaamaan. Joku pienempi rataa koneessa oli lentänyt rikki ja vintturi antanut perään kettinkien hirmuiselle vetovoimalle. Miehet paiskattiin selkäpiilleen ja saivat kovia kolauksia päähän tahi rintaan. Katkenneista seisingeistään pääsneet tangot kieppusivat vikevästi ympärinsä ja tappoivat neljä merimiestä sekä haavoittivat tusinan toisia. Näiden jälkimäisten joukossa oli ylipursimies, eräs Skotlantilainen Dundeesta.

Nyt riennettiin näiden onnettomain luokse. Haavoitetut vietiin sairas-saliin, joka oli perän puolessa. Neljää kuollutta alettiin heti maalle toimittaa. Muuten englantilaiset ovat niin välinpitämättömiä ihmishengestä, että tämä tapaus ei juuri isosti vaikuttanut laivassa oleviin. Nämä onnettomat, kuolleet tahi haavoitetut, olivat vain hampaita rataslaitoksessa, joiden sijaan vähällä kustannuksella voitiin saada toiset. Höyryveneelle, joka jo oli lähtenyt tiehensä, annettiin merkki tulla takaisin, ja muutamain minuutein perästä oli se laivan vieressä.

Nuo neljä ruumista käärittiin nyt huopapeittoihin, laskettiin alas ja asetettiin höyryveneen kannelle. Höyryvene lähti heti menemään, ja matruusia meni keulan puoleen pesemään veripilkkuja kannelta.

Sillä välin katselin minä tuota vähäistä, täydellä koneella etenevää venettä. Kääntyessäni toisapäin jupisi tuo pilkallisen näköinen matkakumppalini takanani:

— Tämäpä matka hyvästi alkaa!

— Sangen pahasti, — vastasin minä. — Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

— Tohtori, Dean Pitfergen kanssa.

Viides luku.

Työ alkoi uudestaan. Ankkuriveneen avulla kettingit höllitettiin ja ankkurit viimein lähtivät lujista pitimeistään. Kello löi neljännestä yli yhden Birkenheadissä. Lähtöä ei käynyt toistaiseksi jättäminen, jos tahdottiin laskuveden muassa mennä ulos. Kapteini ja luotsi menivät komentosillalle. Eräs luutnantti astui potkurin, toinen ratasten merkin-antolaitoksen viereen. Varovaisuudesta, jos höyrykone pettäisi, piti neljä muuta perämiestä vaaria perän puolessa, valmiina hoitamaan niitä isoja rattaita, jotka olivat ristikko-luukun päällä.

Nyt annettiin käsky panna liikkeelle. Siivet löivät verkalleen vettä vasten, potkuri pulikoitsi perässä, ja tuo suunnaton alus alkoi liikkua.

Enin osa matkustajia oli noussut kokkapenkerelle katselemaan maisemaa, joka oli täpötäynnänsä verstaiden piippuja, joita näkyi oikealta puolen Liverpoolista ja vasemmalta puolen Birkenheadista. Mersey oli täynnä aluksia, mitkä ankkurissa olevia, mitkä ylöspäin tulevia, mitkä alaspäin meneviä, ja höyrylaivalla oli vain mutkaisia pääsypaikkoja tarjona. Mutta luotsin johdolla ja tottelemalla ruorin pienintäkin vihjausta liikerteli se näiden ahdinkovesien kautta, liikkuen kuin valaskalanpyytäjän vene voimakkaan ruorimiehen tahdosta. Tuota pikaa luulin törmäävämme yhteen erään kolmimastoisen kanssa, joka laski poikki joen ja jonka leeseilin puomi hiipasi höyrylaivan runkoa; mutta puusti vältettiin, ja kun minä kappien päältä katselin tuota laivaa, joka kantoi seitsemän tahi kahdeksansataa tonnia, oli se minusta kuin joku noita pikku veneitä, joita lapset uittelevat lammikoissa.

Kohta oli laiva Liverpoolin maallenousu-siltoin kohdalla. Ne neljä kanuunaa, joiden piti tervehtiä kaupunkia, pysyivät ääneti kunnioituksesta niille kuolleille, joita höyryvene sillä hetkellä saatti maalle. Mutta laukausten sijaan nostettiin väkeviä hurrahuutoja, noita kansallisen kohteliaisuuden ylimpiä osoituksia. Heti alkoivat kädet taputella, kädet huiskaa ja nenäliinat liehua tuolla innostuksella, jota englantilaiset niin ylellisesti osoittavat joka aluksen lähdöllä, vaikkei se olisikaan muu kuin halpa, väheiselle huvimatkalle merenlahteen lähtevä vene. Ja kuinka näihin tervehdyksiin eikö vastattu! Kuinka rantasilloilla eikö kaikunut. Tuhansia uteliaita vilisi Liverpoolin ja Birkenheadin rannoilla. Katselijoilla täytetyitä veneitä kiipeili kuin muuraisia Mersey-virralla. Matruusit sotalaivalla Lord Clyde, joka oli ankkurissa veistämöiden kohdalla, olivat kiivenneet sinne tänne sen raakapuille tervehtimään jättiläistä hurrahuudoillaan. Virralla ankkurissa makaavien alusten keulakansilta lähettivät musiikikunnat peräämme hirvittäviä sointuja, joita hurrahuudot eivät saaneet sortumaan. Lippuja ehtimiseen nostettiin ja laskettiin Great Easternin kunniaksi. Mutta kohta alkoivat huudot vähitellen kuolentua etäisyyden vuoksi. Molemmilla rannoilla kävivät rakennukset yhä harvinaisemmiksi. Savu ei enää mustentanut maisemaa, ja maaseutu sai vallan tiilimuureilta. Vielä näkyi muutamia pitkiä ja yksimuotoisia työmiesten huoneriviä ja muutamia huviloita, jonka perästä viimeiset hurrahuudot hyvästelivät meitä Merseyn vasemmalta rannalta, valotornin tasakatolta ja pastionin rintasuojasta.

Kello 3 aikana oli laiva ennättänyt ulos Merseyn ahdinkovesistä ja meni nyt P:n Yrjön kanaaliin. Länsi-eteläinen tuuli kiihtyi vinhaksi viuhkaksi, ja lujalle pingoittuneet purjeemme eivät tehneet ainoatakaan poimua. Meri kävi jo kuohulaineina, mutta höyry-alus ei niitä tuntenut. Se ei kikkeröinyt ei hyppinyt.

Ennen pitkää meri peittyi pimeyteen, ja Wales-kreivikunnan rannikko,
Holy-Head niemensä kanssa, hupeni vihdoin yön varjoihin.

Kuudes luku.

Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 27, näkyi Irlannin kallioinen ranta Great Easternin oikealla puolella. Minä olin valinnut hyttini ensimäisessä rivissä keulan puolella. Se oli pienoinen, kahdella isolla akkunan reiällä valaistu huone. Toinen hyttirivi eroitti sen ensimäisestä keulasalongista, niin ettei puheen porina eikä pianon räminä, jota ei puuttunut laivassa, voinut tunkea sinne. Se yksinäinen koppi esikaupungin äärimmäisessä nenässä. Yksi sohva, yksi vuode ja yksi vaatetuspöytä peilinensä, kas siinä huoneen koko kalusto.

Kello 7 aikana aamulla tulin minä, astuttuani molempain ensimäisten salien läpi, kannelle. Muutamia matkustajia oli jo ylhäällä kävelemässä. Tuskin tuntuva vaaruminen kiikutti laivaa hiljallensa, vaikka tuuli oli navakka; mutta meri, joka oli suojan puolella rannikosta, ei voinut isosti aaltoilla. Yhtähyvin laisin päättää, että Great Eastern ei huolinut mitään merenkäynnistä.

Astuttuani "tupakinpoltto-huoneesen" näin tuon pitkän, pulskeasti kuvastuvan rannikon, joka ainoisesta vihannuudestaan oli saanut nimen "Viheriä saari". Muutamia yksinäisiä huoneita, yksi kaitainen tullivirkamiesten tie, yksi valkoinen höyrytöyhtö, joka osoitti ratajunan kulkua kahden kunnaan välillä, olivat ainoat, mitkä siellä ja täällä maisemaa vähän elvyttivät.

Rannikon ja meidän välillä näytti meri likaisen viheriältä, kuin kuparivihtrillillä tahrautunut laatta. Tuuli näytti vieläkin kiihtyvän; muutamia aallon-roiskauksia lennähteli pölynä tiehensä. Koko joukko aluksia, prikejä ja kuunareita, koki päästä rannikolta aavalle merelle. Höyry-aluksia luikasi ohitsi, vieritellen mustaa savuansa ilmaan, mutta Great Eastern meni helposti niiden sivu, vaikkei sillä vielä ollut mitään isompaa vauhtia.

Kohta saimme tunnun pienestä Queenstown nimisestä käymäsatamasta, jonka edustalla kokonainen kalastajaveneestö liikehti. Jokainen alus, oli se höyry- tahi purjealus, joka tulee Amerikasta tahi eteläisiltä meriltä, viskaa täällä sivu mennessään maalle postisäkkinsä. Pikajuna, joka aina seisoo valmiina, viepi ne muutamissa tunneissa Dubliniin, jossa pakettivene, jolla höyry aina on päällä, oikea pikajuoksija, vastaanottaa nämä postit, kulkee kanaalin poikki kahdeksantoista peninkulman nopeudella tiimassa ja jättää ne Liverpooliin. Tällä tavoin postit ennättävät perille päivää ennen nopeimpia, Atlantin yli kulkevia höyryjä.

Kello 9 tienoilla käänsi Great Eastern neljännes pielen läntiseen länsipohjaan. Olin vastikään mennyt kannelle, kun tapasin kapteini Mac-Elwinin seurattuna eräältä ystävältään, kuutta jalkaa pitkältä mieheltä, vaalealla parralla ja pitkillä nääveleillä, jotka yhdistyivät korvapartoihin, mutta päivän muotin mukaan jättivät leuvan paljaaksi. Tässä vartevassa nuoressa miehessä oli englantilaisen upseerin perikuva; pää pystyssä, mutta ei kankeana, katsanto luja, hartiot notkeat, käynti soma ja hilpeä; sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit siitä harvinaisesta urheudesta, jota voisi sanoa "vihattomaksi urheudeksi". En erehtynyt hänen ammattinsa suhteen.

— Ystäväni Archibald Corsican, — sanoi Fabiani minulle, — kuten minäkin kapteini Indian armeijan kahdennessakolmatta rykmentissä.

Näin toisillemme esiteltyinä kapteini Corsican ja minä tervehdimme toisiamme.

— Tuskin näimmekään toisiamme eilen, rakas Fabianini, — sanoin minä kapteini Mac-Elwinille, likistäen hänen kättänsä. — Me olimme silloin lähdön kuumiimmassa hommassa. Sen vain tiedän, ettei sattumus ole se, jota saan kiitää tapaamastani sinun Great Easternissa, ja minä tunnustan, että jos minulla on jotakin osaa tekemääsi päätökseen…

— Epäilemättä ystäväni, — vastasi Fabiani. — Kapteini Corsican ja minä tulimme Liverpooliin lähteäksemme Cunard-linjan China nimisessä höyrylaivassa, kun saimme kuulla Great Easternin tulevan tekemään uuden reissun Englannin ja Amerikan välillä. Tämä oli hyvä tilaisuus. Minä sain kuulla, sinun olevan laivassa; se oli lystiä. Me emme ole nähneet toisiamme kolmeen vuoteen siitä suloisesta matkustuksestamme Skandinavian maissa. En kauan miettinyt, ja siinä näet syyn, miksi höyryvene jätti minun tänne nähtesi.

— Rakas Fabianini, — vastasin minä, — luulenpa, ettet sinä eikä kapteini Corsican tule katumaan päätöstänne. Matka Atlantin yli ei voi olla kuin mitä miellyttävin, vaikka ei merimiehiä oltaisikaan. Se täytyy saada nähdä. Mutta puhukaamme sinusta. Viimeisellä kirjeelläsi, — se ei ollut kuutta viikkoa vanha, — oli Bombayn postitemppeli, ja minulla oli siis oikeus uskoa, sinun vielä olevan rykmentissä.

— Me olimme siellä kolme viikkoa takaperin, — vastasi Fabiani, — elellen Indian upseerien puoli sotaista, puoli maalaista elämää, jossa enemmin metsästetään kuin partiolla kuljetaan. Saatanpa esittää sinulle kapteini Archibaldin oivaksi tiikerien ajajaksi; hän on niiden kauhu. Mutta vaikka olemme naimattomat ja perheettömät, halusimme kumminkin jättää rauhallisuuden Indian peto-eläin raukkain keskellä ja tulla tänne hengittelemään muutamia suuntäysiä europalaista ilmaa. Me saimme vuodeksi kotiluvan, ja heti sen saatuamme tulimme Punaisen Meren, Suezin ja Franskanmaan kautta pikajunan nopeudella vanhaan Englantiimme.

— Vanhaan Englantiimme! — vastasi kapteini Corsican hymysuin, — emmepä siellä enää olekaan, Fabiani. Kyllähän englantilainen alus meitä kuljettaa mutta se on erään franskalaisen yhtiön varustama ja vie meidät Amerikaan. Kolme erilaista lippua liehuu päittemme päällä, osoittaen että kävelemme franskalais-englantilais-amerikalaisella maalla.

— Se ei tee mitään, — vastasi Fabiani, jonka otsa silmänräpäyksessä rypistyi jostakin tuskallisesta tunteesta, — se ei tee mitään, kunhan lupa-aikamme kuluu. Me tarvitsemme liikkua; siinä on elämä. Se tuntuu niin hyvältä, kun saa unhottaa olleet ja menneet ja kuolettaa nykyiset näkemällä uusia asioita ympärillänsä. Muutamain päiväin perästä olemme New-Yorkissa, jossa saan syleillä sisartani ja sen lapsia, joita en ole nähnyt moneen vuoteen, ja sitte käymme katsomassa niitä isoja järviä; me matkustamme Missisippiä alas New-Orleansiin ja käymme Amazon-virralla. Amerikasta suhkaisemme Afrikaan, jossa leijonat ja elehvantit ovat tehneet liiton yhtyäksensä Toivon Niemelle viettämään kapteini Corsicanin tuloa, ja sieltä käännymme takaisin opettamaan Chipaijilaiset tottelemaan hallituksemme tahtoa.

Fabian puhui arkatuntoisella joutuisuudella, ja rintansa aaltoili huokauksista. Silminnähtävästi oli hänen elämässään joku onnettomuus, jota en vielä tiennyt ja jota hänen kirjeensäkään ei ollut antanut minun aavistaa. Archibald Corsican sitä vastoin näytti kuin tuntisi hänen tilansa, ja hän osoitti hellää ystävyyttä Fabianille, joka oli muutamia vuosia häntä nuorempi. Hän näytti olevan Fabianin vanhempi veli, tämä pitkä englantilainen kapteini, jonka ystävyys ensi tilaisuudessa voi muuttua urhoollisuudeksi asti.

Kanssapuheemme samassa keskeytyi torven toitahuksesta; oli näetsen eräs möhläkkä passari, joka neljännestiimaa edeltäpäin ilmoitti, aamuisen pantavan eteen kello puolivälissä yksi. Neljästi päivittäin raikui tämä torvi matkustajain isoksi tyytymykseksi: kello puolivälissä yhdeksän kahvepöytään, puolivälissä yksi aamuiselle, neljän aikana päivälliselle ja puolivälissä kahdeksan teelle. Muutamissa silmänräpäyksissä olivat nuo pitkät kadut tyhjinä, ja kohta olivat kaikki vieraat asettuneet pöytiin noissa isoissa salongeissa, missä minä onnistuin saamaan sijani Fabianin ja Corsicanin viereen.

Näissä ruokasaleissa oli neljä pöytäriviä, joilla lasit ja putellit seisoivat aivan liikkumattomina. Höyrylaiva ei tuntenut laisinkaan aaltojen hyökyä; pöytävieraat, miehet, naiset ja lapset taisivat huoleti syödä. Hyvin laaditut vadit kulkivat ympäri pöytiä ja laivapojilla oli kiire passatessaan. Kunkin pyynnöstä, joka kirjoitettiin sitä varten aiottuun pienoiseen muistolippuun, toivat he viiniä, likööriä tahi olutta, josta eri maksu tehtiin. Uroita samppanjaa juomaan edellä muita olivat kalifornialaiset. Miehensä, entisen tullimiehen vieressä istui siellä eräs pyykinpesijä, joka oli rikastunut ammatissaan San Franciscossa ja joi kolme dollaria maksavan putellisen klikoota kuin mies. Kaksi tahi kolme heikkoa ja kalpeata nuorta naista ahmasivat verisiä pihvipaisti-pytkyjä. Pitkät rouvat, norsunluisilla torahampailla varustetut, kaalivat suihinsa pienoisista laseistaan keitetyitä munia. Toiset lipostelivat nähtävällä tyytyväisyydellä päällisruokiin kuuluvia raparperi-torttuja ja kasvaksia. Kaikki olivat täydessä puuhassa; olisitpa luullut olevasi jossakin kävelypuistojen ravintolassa, keskellä Parisia, etkä aavalla merellä.

Aamuisen jälkeen kannelle taas ilmausi väkeä; matkustajat tervehtelivät sivumennessään toisiansa taikka tunkeilivat kuin kävelijät Hyde-puistossa. Lapset juoksentelivat siellä ja täällä ja leikittelivät, nakkelivat ilma-pallojaan tahi vierittelivät vanteitaan. Enin osa herroja käveli, tupakkia poltellen. Naiset istuivat telttatuoleilla työskennellen, lueskellen tahi keskenään puhellen. Kuvernantit ja lasten piiat pitivät pikkulapsia vaarilla. Muutamat Amerikan mätimahat soutelivat kiikkutuoleillaan. Laivan upseerit tulivat ja menivät, mitkä vahdinpitoon komentosilloille ja kompassia katsomaan, mitkä matkustajain usein naurattaviinkin kysymyksiin vastauksia antamaan. Tuulen toisinaan tyyntyessä kuultiin urkujenkin ääniä, jotka seisoivat isossa peräsalonsgissa, ja äänen-vastuita kahdesta tahi kolmesta pianosta, jotka surkeasti kilpailivat keskenään alempana olevissa salongeissa.

Kello 3 paikoilla kuului väkeviä hurrahuutoja, ja matkustajat hyökäsivät hyteille. Great Eastern sivusi erästä kahden kaapelipituuden päässä olevaa pakettivenettä, jonka se tuuma tuumalta oli saavuttanut. Se oli New-Yorkissa käyvä Propontis, joka tervehti merien jättiläistä, ja merien jättiläinen vastasi tervehtimiseen.

Kello puolivälissä viisi meillä vielä oli maa näkyvissä kolmen peninkulman päässä, mutta työläs oli sitä sumun läpi nähdä nyt yhtäkkiä ärjähtäneessä myrskyn puuskassa. Kohta näkyi valkea, joka tunnettiin yksinäisellä kalliolla olevan Fastenet-majakan valkeaksi, ja ennen pitkää tuli yö, jonka kuluessa Cap Clear, Irlannin rannikon viimeinen niemi, oli sivuttava.

Seitsemäs luku.

Olen sanonut, että Great Easternin pituus oli yli kahden hektometerin. Tarkemmin määräten tämä höyrylaiva on 207@1/2 meteriä vesirajan kohdalla keulasta perään, 210@1/4 meteriä ylikannella vantaasta vantaasen, siis kahta verta pitempi kuin suurimmat Atlantin poikki kulkevat pakettiveneet. Leveys on 25@1/3 meteriä rungon leveimmältä paikalta ja 36@2/3 meteriä rataskotosten ulkopuolelta mitaten.

Great Easternin runkoa ei haittaa meren hirmuisinkaan väkivaltaisuus. Se on kaksinkertainen, ja siinä on komeroita ulko- ja sisäpuolisen laudoituksen välillä, 86:n centimeterin korkeuteen asti. Kymmenen tuhatta tonnia rautaa on käytetty tämän laivanrungon rakentamiseen, ja 3 miljoonaa niittaus-naulaa, jotka ovat lämpiminä sisäänlyödyt, vakuuttavat sen kylkilaattain koossa pysymisen.

Great Eastern kantaa 28 tuhatta 500 tonnia kolmekymmentä jalkaa syvässä käypänä. Painolastissa olevana käypi se ainoastaan 6@1/10 meteriä syvässä. Laiva voi kuljettaa 10 tuhatta matkustajaa. Monen Suomen pikkukaupungin asukkaat mahtuisivat siinä kulkemaan.

Great Easternin kannelta kohoaa 6 mastoa ja 5 korsteinia. Toisella ja kolmannella mastolla, keulasta lukien, on goeletit, märssyraa'at ja pram-raa'at. Ne neljä muuta mastoa ovat takeloitut ainoastaan huippupurjeilla. Kaikki purjeet yhteensä ovat pinta-alalleen 5,400 neliö-meteriä, kaikki hyvää vaatetta kuninkaallisesta tehtaasta Edinpurissa. Toisen ja kolmannen maston märssyillä voisi komppania sotamiehiä haitatta temppuella. Sen kuudesta mastosta, joita metalliset vantit ja partuunat tukevat, ovat toinen, kolmas ja neljäs tehdyt yhteen niitatuista metallilaatoista, tosi mestariteoksista laattasepän työssä. Ne ovat kannen kohdalla läpi mitaten yhden meterin vahvat, ja suurin niistä on 207 franskan jalkaa korkea.

Kaksi korsteinia seisoo etupuolella rataskotoksia ja ne tulevat rattaisin kuuluvasta koneesta; ne kolme muuta ovat peränpuolella ja tulevat potkurin koneesta. Ne ovat mahdottoman suuria, 30 meterin korkeita sylintereitä, jotka ovat tuetut kappeihin kiinnitetyillä kettingeillä.

Great Easternin suunnattoman rungon sisässä oleva sisuslaitos on mielevästi aprikoitu. Keulassa on höyry-pesuhuone ja laivaväen pakki (majapaikat). Sitte tulee naisten salonki ja eräs salonki, joka on kaunistettu kynttilä-ruunuilla, kiikkuvilla lampuilla sekä lasilla peitetyillä maalauksilla. Nämä loistoisat huoneet saavat valonsa sivuille tehtyin aukkoin kautta ja ovat ylikannen kanssa yhteydessä, leveiden portaiden kautta, jotka ovat varustetut metallipykälöillä ja mahonkipuusta tehdyillä käsipuilla. Kupeille on laitettu neljä, käytävällä eroitettua hyttiriviä, joista hyteistä muutamat ovat yhdistyksessä salien kanssa portaiden kantta, ja toiset ovat alakerrassa, jonne eri portaat vievät. Perän puolessa on kolme isoa ruokahuonetta, samanlaisilla laitoksilla hyttien suhteen. Keulasalongeista tultiin peräsalonkeihin käytävää myöten, joka kulkee rataskoneen ympäri sen rautaisten seinäin ja kyöki-huoneiden välitse.

Great Easternin koneita pidetään syystä kyllä mestariteoksina — olinpa sanoa mestariteoksina uurimaakarin työssä. Aivan hämmästyttävää on nähdä näiden suunnattomain rataslaitosten tekevän työtä kellon tarkkuudella ja hiljaisuudella. Rataskoneen nimellinen voima on tuhat hevosta; potkuri-koneen tuhat kuusisataa.

Erillään molemmista näistä loistoksista on Great Easternilla vielä kuusi muuta apukonetta, suuttamista, liikkeelle-panoa ja vinttureita varten. Niinkuin nähdään, on höyryllä tähdellinen tehtävä kaikissa tämän laivan temppueluissa.

Tämmöinen on tämä verraton ja kaikilta helposti tunnettava höyrylaiva, mikä ei kumminkaan estänyt erästä franskalaista kapteinia kirjoittamasta seuraavaa viatonta muistoonpanoa päiväkirjaansa: "Kohtasimme kuusimastoisen ja viisi korsteinisen laivan. Luultavasti se oli Great Eastern".

Kahdeksas luku.

Yö keskiviikon ja torstain välillä oli sangen tukala. Vuoteeni kiikkui kovin levottomasti. Vaatesäkit ja matkalaukut kiitelivät sinne ja tänne hytissäni. Tavaton ryminä kuului likimmäisestä salongista, johon kaksi tahi kolmesataa tavaratukkua oli väliaikaisesti sälytetty ja jossa ne nyt vierivät toiselta puolelta toiselle, jysähdellen pöytiä ja penkkiä vasten. Ovet paukkuivat, lankut rasahtelivat, seinät narisivat, putellit ja lasit kilisivät toisiansa vasten, ja kokonaisia tornia posliinikaluja rimahteli lattiaan penttereissä. Myös kuulin potkurin säännöttömän hurinan ja rattaiden läiskynnän, jotka vuorottain vajosivat veteen ja vuorottain pieksivät ilmaa siivillänsä. Kaikista näistä merkeistä hoksasin tuulen virenneeksi ja ettei höyrylaiva enää ollutkaan tunnoton aalloille, kun ne sitä syrjästä ahdistivat.

Kello 6 aikana aamulla nousin minä ylös, onnettoman yön vietettyäni. Toisella kädellä pidellen itseäni sängystä kiinni puin minä toisella vaatteet päälleni, paraiten kuin taisin. Mutta ilman tuetta en olisi pysynyt jaloillani, ja minulla oli paljon tekemistä ennenkuin sain päällystakin päälleni. Sitte lähdin hytistäni ja menin salongin läpi, keinotellen itseni käsin ja jaloin noiden sekamyllässä olevain tavaratukkuin yli. Sitte konttasin portaita ylös kuin romalainen sotamies, joka astuu portaita myöten Pontius Pilatuksen Pyhäin Astuinten eteen, ja tulin viimein kannelle, jossa kaappasin lujasti kiinni eräästä vantin napista.

Maata ei enää näkynyt. Me olimme yöllä sivunneet Cap Clearin, ja ympärillämme oli ainoastaan tuo suunnaton ympyrä, jonka veden ääri muodostaa taivasta vasten. Vuolukiven karvainen meri vyöryi pitkinä laineina, jotka eivät puhkeilleet. Laiva, jolla oli tuuli laidalta eikä tukea purjeilta, vaarui hirvittävästi. Sen mastot, jotka olivat kuin pitkiä komppassineuloja, tekivät huojuessaan summattomia kaaria ilmassa. Sen hyppiminen ei ollut juuri tuntuva, sen myönnän, mutta vaaniminen oli mahdoton kestää. Mahdotonta oli pysyä pystyssä. Vahdissa oleva upseeri koukkasi kiinni komentosiltaan ja heilui kuin köysikiikussa.

Krysshultilta krysshultille onnistuin pääsemään oikeanpuolisen rataskotoksen luokse. Kansi oli kosteana sumusta ja sangen liukas. Yritin sentähden nojaamaan erästä komentosillan tukea vasten, kun yhtäkkiä näin erään ihmisruumiin välkähtävän jalkaini viereen.

Se oli tohtori Dean Pitferge. Tämä omituinen tohtori nousi heti polvilleen ja katsoi minuun.

— Hyvä, hyvä, — sanoi hän. — Kaaren suuruus, missä Great Easternin kupeet liikkuvat, on neljäkymmentä pykälää, kaksikymmentä pykälää yli ja kaksikymmentä alle tasakorko-linjan.

— Niinkö tosiaankin! — sain minä sanoneeksi, mutta en nauranut sanoille, vaan suhteille, joissa ne sanottiin.

— Aivan varmaan! — vakuutti tohtori. — Laivan vaaruessa seinäin nopeus on yksi meteri ja seitsemänsataa neljäviidettä millimeteriä sekunnissa. Puolta pienempi höyrylaiva ei tarvitse enempää aikaa kuhunkin kikkeröintiin.

— Niin siis, — vastasin minä, — koska Great Eastern niin äkkiä palajaa kohdallensa, se on erinomaisen vakava.

— Itselleen kyllä, mutta ei matkustajilleen! — vastasi Dean Pitferge lystillisesti, — sillä he joutuvat, niinkuin näette, tasamakaavaan asemaan, ja paljoa pikemmin kuin tahtovatkaan.

Tohtori nousi ylös, ihastuksissa vastauksestaan, ja toisiamme tueten onnistuimme pääsemään eräälle penkille perän puolessa. Dean Pitferge pääsi seikasta muutamilla naarmuilla, ja minä onnittelin häntä siihen, hän kun olis saattanut päänsä halkaista.

— Oh, ei siinä kaikki! — vastasi hän, — ennen pitkää meille joku onnettomuus tapahtuu.

— Meillekö?

— Höyrylaivalle ja siis myöskin minulle, meille ja kaikille matkustajille.

— Jos puhutte toden takaa, — kysyin minä, — niin miksi olette tulleet tähän laivaan?

— Nähdäkseni mitä tapahtuu, sillä en empisi kärsiä haaksirikkoa, — vastasi tohtori, katsoen minuun viekkain silmin.

— Onko tämä ensi kerta kuin matkaatte Great Easternissa?

— Ei ole; minä olen jo monta kertaa kulkenut siinä meren yli — uteliaisuudesta.

— Siispä ei olekaan teillä syytä valittaa.

— En valitakaan. Minä vain aion vahvistaa tositapauksia ja odotan malttavaisesti hetkeä, jona loppumylläkkä tapahtuu.

Laskiko tohtori leikkiä kanssani? En tiennyt mitä ajatella. Pienet silmänsä näyttivät varsin viekkailta, ja minä tahdoin saattaa hänen etemmäksi pakinoissansa.

— Tohtori, — sanoin minä, — en tiedä, mille tositapauksille te perustatte ikävät ennustuksenne, mutta sallikaa minun muistuttaa teitä, että Great Eastern jo kaksikymmentä kertaa on mennyt Atlantin yli ja että sen reissut ylipäiten ovat olleet tyydyttäväiset.

— Ei tee mitään, — vastasi Pitferge. Tämä laiva on velhottu, käyttääkseni tavallista sanaa, eikä se kierrä kohtaloansa. Muistakaapa, mitä vaikeuksia insinöörit kohtasivat hankkiessaan sitä veistämöltä alas; eihän se mielinyt lähteäkään veteen enemmin kuin Greenwichin hospitaali. Luulenpa senkin, että Brunnel, joka sen rakensi, kuoli sen tähden että sen teki.

— Ahah, tohtori, — jatkoin minä, — olisitteko materialisti?

— Miksi niin kysytte?

— Sen tähden kun olen havainnut, useiden ihmisten, jotka eivät usko
Jumalaa, uskovan kaikkea muuta, niinpä pahoja silmiäkin.

— Puhukaa vain piloja, herra, — vastasi tohtori, — mutta antakaa minun jatkaa toteen-näyttöäni. Great Eastern on jo saattanut monta yhtiötä häviöön. Vaikka rakettu siirtolaisten kuljetusta ja kaupankäyntiä varten Australiassa, ei ole se vielä koskaan käynyt Australiassa. Vaikka mietitty nopeammin kulkemaan kuin Atlantin yli kulkevat pakettiveneet, on se jäänyt niistä kauas takapajulle.

— Mutta saattaako siitä päättää…

— Odottakaa! — jatkoi tohtori. — Yksi Great Easternin kapteineista on jo hukkunut, ja se oli taitavimpia, sillä hän piti laivan miltei pystyssä aalloilla ja osasi välttää tämän tuskallisen vaarumisen.

— No niin, — sanoin minä, — meidän täytyy surkutella sen taitavan miehen kuolemaa; siinä on kaikki.

— Sitte vielä, — jatkoi Dean Pitferge, huolimatta heikko-uskoisuudestani, — kerrotaan koko joukko asioita tästä laivasta. Sanotaanpa, että erästä sen syvyyteen eksynyttä matkustajaa, juurikuin uudis-asukasta Amerikan metsissä, ei koskaan enään löydetty.

— No, — sain minä ilkullisesti virkaneeksi, — sepä jotakin oli.

— Kerrotaanpa niinikään, — jatkoi tohtori, — että höyrykattiloita sisäänpantaissa eräs insinööri varomattomuudesta niitattiin kiinni höyrykattilaan.

— Hyvä! — huudahdin minä. — Kiinni niitattu insinööri! Ja te uskotte sen, tohtori?

— Uskon kyllä, — vastasi tohtori, — minä uskon täyttä totta, että matkamme on huonosti alkanut ja että se tulee huonosti päättymäänkin.

— Mutta onhan Great Eastern vankka alus, — vastasin minä, — ja niin luja tekoinen, että se seisoo kuin vuori raivokkampiakin aaltoja vastaan.

— Niin onkin, se on varma, — jatkoi tohtori, — mutta antakaa sen kerta sukeltaa alas aaltojen väliin, niin saatte nähdä, nouseeko jälleen. Se on jättiläinen, olkoonpa niin, mutta jättiläinen, jonka voima ei ole koon mukaan. Koneet ovat laivalle kovin heikot. Oletteko kuulleet puhuttavan sen yhdeksännestätoista retkestä Liverpoolin ja New-Yorkin välillä?

— En, tohtori.

— Hyvä, minä olin laivassa. Me olimme lähteneet Liverpoolista Joulukuun 10 päivänä, joka oli tiistai. Matkustajat, joita oli paljon, olivat täynnä uskallusta. Kaikki kävi hyvin, niin kauan kuin Irlannin rannikko suojeli meitä meren aalloilta. Ei vaarumista, ei sairaita. Seuraavana päivänä sama välinpitämättömyys aalloista, sama tyytyväisyys matkustajissa. 12 päivänä aamulla kiihtyi tuuli. Merenhyöky kävi syrjästä, ja laiva alkoi vaarua. Matkustajat, miehet ja naiset, katosivat hytteihin. Kello 4 aikana oli tuuli yltynyt myrskyksi; huonekalut alkoivat tanssia. Yksi peili isossa salongissa meni mäsäksi, kun pudota remahti nöyrän palvelijanne päätä vasten. Kaikki posliinit menivät murskaksi. Rysäkkä oli hirmuinen. Kahdeksan venettä aallot riuhtasivat tääverteistään. Nyt kävi tila arveluttavaksi; rattaisin kuuluva kone oli täytyminen seisahuttaa, sillä summaton lyijymöhkäle, joka laivan vaaruessa oli irtautunut, uhkasi pudota koneesen; mutta potkuri yhä toki vei meitä eteenpäin. Kohta alkoivat rattaat taas käydä puolta vauhtia, mutta toinen niistä oli viipymisen aikana saanut vahingon, niin että sen puolapuut ja siivet raappivat laivan runkoa. Täytyi siis uudestaan seisahuttaa kone ja tyytyä potkuriin, taitaaksemme painaa tuulen suuhun. Yö oli hirmuinen. Myrsky oli yltynyt. Great Eastern oli vaipunut aaltojen väliseen juopaan eikä voinut kohota. Päivän tullessa ei ollut ainoatakaan raudoitusta rattaissa jälellä. Levitettiinpä muutamia purjeita, että voitaisiin liikehtiä ja pitää alusta merta vasten; mutta purjeet puhallettiin pois, heti kun ne levitettiin. Joka paikassa vallitsi sekasorto. Kettinki-kaapelit tempaistiin laareista irti ja vierivät toiselta puolelta toiselle. Eräs eläinten aituus hävitettiin ja yksi lehmä pudota muksahti luukun kautta naisten salonkiin. Uusi onnettomuus! Ruoripuu katkesi, ja laivaa ei voitu enää ohjata. Hirmuisia puustia tuntui; yksi kolmetuhatta kiloa painava öljysäiliö, jonka siteet olivat katkenneet, hankasi välikautta, huilaten nyt tätä nyt tuota seinää vasten, jonka se uhkasi puhkaista. Lauantai oli yleisen kauhistuksen päivä. Alinomaa olimme syvällä aaltojen välissä. Vasta sunnuntaina alkoi tuuli maseta. Eräs amerikalainen insinööri, joka oli matkustajissa, sai toki onneksi kettinkejä ruorin ympärille lyödyksi.

Vähitellen päästiin tempuelemaan. Great Eastern nousi taas kohdalleen veden päälle, ja kahdeksan päivää siitä kuin olimme lähteneet Liverpoolista tulimme jälleen Queenstowniin. Kuka sen tietää, herra, missä olemme kahdeksan päivän perästä!

Yhdeksäs luku.

Tunnustaa täytyy, että tohtori Dean Pitferge ei suinkaan ollut lohduttavainen, ja matkustajat eivät suinkaan olisi häntä kauhistuksetta kuunnelleet. Laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän toden takaa? Oliko se totta, että hän seurasi Great Easternia kaikilla sen matkoilla, saadaksensa olla läsnä jossakin lopputapauksessa? Kaikki mahdollista ylenmielellisessä ihmisessä, varsinkin kun se on englantilainen.

Sillä välin höyrylaiva pitkitti menoansa, kikkeröiden kuin vene. Hirmuinen meritauti, sekä tarttuva että kulkutaudin tapainen, levisi pikaisesti. Muutamat matkustajista, kalpeita, vähäverisiä, terävänenäisiä, posket lontollaan ja ohimot kuopalla, jäivät kannelle raitista ilmaa hengittelemään. Enin osa heistä oli tyytymätön höyrylaivaan, joka käytti itsensä aivan kuin ankkuripoji, ja laivan varustaja-yhtiöön, joka oli ilmoittanut, että "meritauti oli laivassa tuntematonta".

Kello 9 seuduilla aamupäivästä merkittiin eräs esine kolmen tahi neljän peninkulman päässä vasemman puolen looringin puolella. Oliko se laivahylky, valaskalan luuranko vaiko aluksen jäännös? Sitä ei käynyt vielä eroittaminen. Joukko terveitä matkustajia oli keräynyt keulakapille tähtäilemäan tätä noin kolmesataa peninkulmaa likimmäisestä rannikosta ajelevaa jäännöstä.

Silla välin oli Great Eastern kääntänyt suuntansa tuota havaittua esinettä kohti. Kaikki kiikarit olivat sinnepäin ojetut. Arvauksia rakeili, ja veikanlyönnit alkoivat päästä vauhtiinsa noiden amerikalaisten ja englantilaisten välillä, jotka ottavat joka aiheen onkeen, mistä vain voivat veikkoja lyödä. Noiden äkäisten veikanlyöjäin joukossa havaitsin erään pitkävartisen miehen jonka ulkonäkö minua hämmästytti isoa kavaluutta selvästi osoittavilla merkeillään. Tällä miehellä oli kiukkuisuuden ilmaus ikäänkuin painautuneena kasvoihin. Otsaansa rumensi suorapysty kurttu, katsantonsa oli julkea ja epäkohtelias; silmät kalseat, kulmakarvat likellä toisiaan, hartiot korkeat ja pää pysty, sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit harvinaisesta hävyttömyydestä ynnä tavattomasta konnamaisuudesta. Kukahan tuo mies oli? Sitä en tiennyt, mutta kovin oli hän vasten mieltäni. Hän puhui kovasti ja äänellä, joka tuntui loukkausta tarkoittavan. Muutaman hänen kaltaisensa toverit nauroivat hänen mauttomille pilapuheillensa. Tämä mies väitti tuossa veden päällä olevassa esineessä tuntevansa valaskalan rungon ja pysyi intoksessaan, tarjoten melkoista veikkaa, johon heti taivuttiin.

Hän tappasi kaikki nämä veikot, jotka nousivat moneen sataan dollariin, sillä tuo veden päällä oleva esine olikin aluksen runko. Höyrylaiva läheni joutuin, ja jo voitiin nähdä ruosteinen vaskitus sen emäpuulla. Se oli kolmimastokas, taklingiton ja kallellaan; se voi olla viiden tahi kuuden sadan tonnin kantava. Sen vanteissa rippui vielä taittuneita rustirautoja.

Oliko laivaväki jättänyt tämän aluksen sen omaan nojaan? Tämä oli kysymyksenä. Ei yhtään ihmistä näkynyt hylyllä; kenties olivat haaksirikkiset paenneet sen sisään? Kiikarilla varustettuna olin minä jo muutamia minuutia nähnyt jonkun esineen liikkuvan aluksen keulalla, mutta pian huomasin, että se oli tuulessa liehuva vokan jäännös.

Puolen peninkulman päässä tuli hylky kaikine eri seikkoinensa näkyviin. Se oli uusi ja aivan hyvässä kunnossa. Aluksen lasti, joka oli vierähtänyt tuulen alapuolelle, oli painanut sen oikealle puolen kallellensa. Silminnähtävästi oli aluksen jollakin vaarallisella hetkellä täytynyt uhrata mastonsa.

Great Eastern läheni alusta ja teki pyöräyksen sen ympäri, ilmoittaen läsnäolonsa tiheillä, ilmaa viiltelevillä, höyrypiipun merkeillä. Mutta hylky pysyi mykkänä ja äänettömänä. Koko tällä taivaanrannan ympäröimällä merenpinnalla ei näkynyt mitään; ei venettäkään ollut tämän tuhoittuneen aluksen vieressä.

Väestöllä oli epäiltämättä ollut aikaa pelastaa itsensä, mutta oliko se päässyt kolmensadan peninkulman takana olevaan maahan? Voivatko heikot veneet vastustaa aaltoja, jotka kiikuttivat Great Easternia noin hirmuisesti? Kuinka kauan sitte oli muuten onnettomuus tapahtunut? Eikö nyt vallitsevalla tuulella haaksirikon paikka ollut etempänä etsittävä? Eikö ollut tämä hylky jo kauan ajellut virran ja tuulen kaksinkertaisen vaikutuksen nojassa. Kaikki nämä kysymykset jäivät vastauksetta.

Höyrylaivan mennessä turmioon joutuneen aluksen perän sivu luin selvästi nimen *Lerida* sen nimilaudalla, mutta sen kotopaikka ei ollut ilmoitettuna. Sen muodosta ja näöstä sekä sen keulan omituisesta mallista merimiehet selittivät sen amerikalaiseksi.

Kauppalaiva, sotalaiva ei olis epäröinyt varustaa miehillä tätä runkoa, joka epäiltämättä sisälti arvokkaan lastin, sillä onhan tietona, että merivirastot semmoisissa tapauksissa myöntävät pelastajille kolmannen osan arvosta. Mutta Great Eastern, jolla oli säännöllinen retki, ei saattanut ottaa tätä hylkyä peräänsä tuhansien peninkulmain matkalla. Kääntyä takaisin ja viedä se likimmäiseen satamaan oli yhtä mahdotonta. Siis oli täytyminen matruusien suureksi kaipaukseksi, jättää se sillensä, ja kohta oli tämä vana ainoastaan taivaanrannalla katoava pilkku avaruudessa. Matkustajain ryhmät hajausivat. Mitkä palasivat salongeihin, mitkä hytteihinsä, eikä aamuiselle kutsuva torvikaan voinut herättää kaikkia meritaudissa nukkuvia.

Puolenpäivän aikana nostatti kapteini Anderson molemmat kahveli-vokat ja mesaanin, joten alus sai enemmän tukea eikä niin vaarunut.

Kymmenes luku.

Huolimatta laivan säännöttömistä liikkeistä pantiin elämä laivassa järjestykseensä; eikä mikään ole mutkattomampaa, kun vain englantilaiset ovat sitä tekemässä. Pakettivene on hänen korttelinsa, hänen katunsa, hänen huoneensa, jotka siirtelehtävät, ja hän on kotonaan sittekin. Franskalainen sitä vastoin on aina kuin matkustaisi, — kun matkustaa.

Niin pian kuin ilma salli, riensi väestö kaduille. Kaikki nämä kävelijät, jotka, vaarui miten vaarui, kuitenkin pysyivät pystyssä, näyttivät minusta ikäänkuin juopuneilta. Ne matkustajista, jotka eivät menneet kannelle, jäivät joko omiin salonkeihinsa taikka isoon salonkiin, ja silloin sai kuulla soittokalujen räminää. Kaikista mestareista huomioni enemmin tarkkautui erääsen pystyluiseen naiseen, jota sanottiin varsin hyväksi musiikin suosijaksi. Helpottaaksensa soitettavansa kappaleen suorittamista oli hän merkinnyt kaikki nuotit numeroilla ja kaikki pianon näppäimet niitä vastaavilla numeroilla. Jos nuotti oli merkittynä 27:llä, niin hän kosketti seitsentäkolmatta näppäintä, jos nuotti oli 53, niin hän löi näppäintä 53. Ja tätä teki hän huolimatta melusta ympärillään tahi muista soittokaluista, joita kuului likimmäisistä salongeista, taikka ilkivaltaisista lapsista, jotka nyrkeillään pieksivät soittimen joutilaita kieliä poikki.

Tämän soitannon alla kaappasivat läsnä-olijat sattumoisin käteensä kirjoja, joita oli siellä ja täällä pöydillä. Jos joku niissä tapasi jonkun miellyttävän paikan, luki hän ääneen, ja kohteliaasti huomaavaiset kuulijat tervehtivät häntä hyvittelevällä muminalla. Muutamia sanomalehtiä oli hajallansa sohvilla, mokomia englantilaisia ja amerikalaisia lehtiä, jotka aina näyttävät vanhoilta, vaikkei niitä olisikaan vielä auki leikattu. Hankalata on aukoa noita summattoman suuria lehtiä, jotka voivat peittää useiden neliömeterien alan. Mutta kun muoti on semmoinen ettei niitä leikata auki, niin niitä ei leikata. Eräänä päivänä oli minulla niin paljon malttavaisuutta, että luin auki leikkaamattoman New-York-Heraldin ja luin sen loppuun asti. Mutta päättäköönpä itsekukin, sainko palkintoa vaivastani, kun yksityisten ilmoitusten seassa keksin seuraavan pätkän: "H:ra X … pyytää kaunista miss Z …, jonka hän eilen kohtasi eräissä yhteisvaunuissa viidennelläkolmatta kadulla, tulemaan huomenna häntä tapaamaan huonessa n:o 17 Pyhän Nikolaan hotellissa. Hän haluaa puhutella häntä naimisesta". Mitäs tekikään tämä kaunis miss Z …? En tahdo toki tietääkään.

Koko tämän iltapäivän vietin minä isossa salongissa, tarkastellen ja pakinoiden. Kanssapuhe ei voinut olla muuta kuin miellyttävää, sillä ystävänäni Dean Pitferge oli tullut viereeni istumaan.

— Oletteko toipuneet loukkauksestanne? — kysyin minä häneltä.

— Täydellisesti, — vastasi hän. — Mutta ei käy hyvästi!

— Minkä ei käy hyvästi? Teidänkö?

— Ei, vaan höyrylaivamme. Potkurin kattilat eivät ole tarpeeksi suuret, ja me emme voi saada tarpeeksi asti höyryn painoa.

— Te tahdotte siis hyvin nopeasti päästä New-Yorkiin?

— En suinkaan, minä puhun vain niinkuin insinööri olisin; ei sen enempää. Minä olen täällä hyvin tyytyväinen, ja minä todellakin tuntisin kaipuuta, jos minun täytyisi jättää tämä joukko omatapaisia henkilöitä, jonka sattumus on saattanut tänne laivaan — minun huvikseni.

— Omatapaisia henkilöitä! — virkahdin minä, katsahtaen matkustajain puoleen, joita parast'aikaa virtasi salonkiin. Mutta ovathan kaikki nämä ihmiset yhdenlaisia!

— Oih! — vastasi tohtori, — kyllä näkyy että hyvin vähän tunnette heitä. Suku on sama, sen myönnän, mutta kuinka monia eri lajia eikö siinä ole. Katselkaapa tuota ryhmää ujostelemattomia herroja tuolla kaukana, jalat ojetut pitkin sohvia ja hatut silmille painetut. Ne ovat jankkeja, puhtaita jankkeja. Maine, Vermont ja Connecticut valtioista, Uuden Englannin jälkeisiä, ymmärtäväisiä ja toimeliaita miehiä, hiukan liiaksi papeille alamaisia, mutta jotka tekevät väärin siinä etteivät aivastaessaan pidä kättä suunsa edessä. Hyvä herraseni, ne ovat tosi saksalaisia, voitonhimoisia ja sitte niin kekseliäitä! Sulje kaksi jankkia yhteen huoneesen, ja tunnin kuluessa on kumpikin heistä voittanut kymmenen dollaria toiseltaan!

— En tahdo kysyä teiltä millä tavoin, — vastasin minä tohtorille naurahtaen, — mutta minä näen heidän joukossaan erään pienen, pystynenäisen miehen, oikean tuuliviirin. Hänellä on pitkä päällystakki ja mustat, lyhvenlaiset housut. Kuka se herra on?

— Se on protestantinen pappi, mahtava mies Massachussetista. Hän etsii vaimoansa, erästä entistä opettajatarta, joka on tullut hyvin edullisesti tunnetuksi eräässä kuuluisassa oikeudenkäymisessä.

— Entäs tuo toinen, iso ja murheellinen, joka näyttää mietteisinsä vajonneen?

— Hän laskee nyt jotakin lukua, — sanoi tohtori, — Hän miettii alinomaa.

— Jotakin tehtävääkö?

— Ei, vaan omaisuuttaan. Se on mahtava mies. Hän tietää joka silmänräpäyksenä pennin päälle, kuinka paljo hänellä on. Hän on rikas, ja yksi kortteli New-Yorkissa on rakettuna hänen maallensa. Neljännes tuntia tätä ennen hänellä oli 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja 1/2 dollaria, mutta nyt hänellä ei ole kuin 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja 1/4 dollaria.

— Mistä tulee se eroitus hänen omaisuudessaan?

— Siitä että hän vastikään poltti sikarin, joka maksoi 30 sous.

Tohtorilla oli niin äkki-arvaamattomia vastauksia, että halusin kuulla hänen pitemmältä puhelevan. Hän oli minusta lysti. Minä osoitin hänelle erästä ryhmää, joka oli istuutunut erääsen toiseen osaan salonkia.

— Nuo, — sanoi hän, — ovat kaukaisesta Lännestä. Vanhin heistä, joka on kuin ensimäinen kirjuri jutunkantajan luona, on mahtava mies, pankin johtaja Chicagossa. Hänellä on aina kainalossa albumi, sisältävä näköalat hänen korkeasti rakastetussa kaupungissa, josta hän kopeilee, ja syystä kyllä: kaupungista, joka rakettiin 1836 ja jossa nyt on 400 tuh. sielua, hänen itsensäkin niihin luettuna. Hänen vieressään näette kalifornialaisen parikunnan. Nuori vaimo on kaunis ja ihastuttava; mies, hyvin hyvästi pesty, on entinen auran ajaja, joka aikanaan kynti kultapaakkuja. Hän…

— On kai mahtava mies, — ennätin sanoa.

— On kyllä, — vastasi tohtori, — hänen varansa arvataan miljoonia.

— Entäs tuo pitkä varsi, joka aina keikuttelee päätänsä ylös ja alas kuin neekeri kelloa?

— Sekö, — vastasi tohtori, — se on se mainio Cokburn Rochesterista, maailman tilaston taitaja, joka on punninut kaikki, mitannut kaikki, jakanut ja laskenut kaikki. Asettakaapa joku kysymys tuon haittaamattoman hullun vastattavaksi ja hän on sanova teille, kuinka paljon leipää viisikymmenen-vuotias ihminen on syönyt aikanansa, ja kuinka monta kuutio-meteriä ilmaa hän on sisäänsä hengittänyt. Hän on sanova teille, kuinka monta peninkulmaa kirjeenkantaja astuu päivittäin, ainoastaan rakkaudenkirjeitä kantaissansa. Hän saattaa sanoa teille, kuinka monta leskeä tunnittain kulkee London-sillan yli, taikka kuinka laaja ja korkea torni tulisi, jos se rakettaisiin niistä voileivistä, jotka Yhdysvaltioiden kansalaiset yhdessä vuodessa nielevät. Hän on sanova teille…

Tohtori oli oikein vauhdissaan ja olis voinut pitkittää kauankin samalla tavoin, mutta muita matkustajia kulki ohitsemme ja saattivat väsymättömän tohtorin tekemään uusia muistutuksia. Kuinka monta erilaista luonnetta eikö ollut tuossa matkustaja-joukossa, jossa ei kumminkaan ollut yhtään joutilasta vetelehtäjää, sillä eihän siirrytä toisesta maan-osasta toiseen ilman tosi syyttä! Enin osa epäiltämättä menee etsimään onneansa Amerikan maalla, unhottaen että jankilla on asemansa yhteiskunnassa jo kaksikymmenen-vuotiaana ja että hän viidenkolmatta vuotisena pitää itsensä kovin vanhana rupeamaan kenenkään kanssa siitä taisteluun.

Näiden seikkailijain, keksijäin ja onnen etsijäin joukossa osoitti minulle Dean Pitferge muutamia, jotka eivät olleet mielenkiintoa herättämättä. Yksi niistä oli oppinut kemisti, tohtori Liebigin kanssa kilpaileva, joka sanoi keksineensä keinon tihentää kaikki ravitsevat aine-osat yhdestä härästä niin suureen lihapalaseen kuin viiden frankin lantti on, ja joka nyt meni lyömään rahaa märehtivistä karjoista Pampas-aavikoilla. Toinen, joka oli keksinyt lakkarissa kannettavan liikutusvoiman — lakkarikellon kuoreen mahtuvan höyryhevosen — kiirehti tästä keksinnöstään hyötymään Uudessa Englannissa. Tuo kolmas, eräs franskalainen Chapon-kadun varrelta, vei muassaan kolmeakymmentä tuhatta pahvivauvaa, jotka osasivat sanoa "pappa" hyvin onnistuvalla Amerikan tavalla, ja hän tiesi nyt etsityn onnensa saavuttaneensa.

Ja ottamattakin lukuun näitä omalaatuisia ihmisiä, kuinka monta muuta eikö ollut, joiden salaisuuksia ei voitu aavistaakaan! Kenties oli niissä joku kassanhoitaja, joka karkasi tyhjän kassa-arkun luota, tahi joku salainen poliisi, joka tekeytyi tuttavaksi hänen kanssansa ja ainoastaan odotti Great Easternin tuloa New-Yorkiin tarttuaksensa hänen kautustaansa! Kukatiesi olisi tässä joukossa myöskin voinut löytyä joitakuita noita epäiltäväin yritysten "perustajia", jotka aina löytävät kevyt-uskoisia osakkeiden ottajia, vaikka näillä yrityksillä olisikin tämmöisiä nimiä: *Valtameri-yhtiö Polynesion valistusta varten kaasulla*, tahi *Yleinen yhtiö tulen kestävien hiilien valmistusta varten*.

Mutta tällä silmänräpäyksellä kääntyi huomioni erään sisään astuvan nuoren parikunnan puoleen, jolla näytti olevan kovin varhainen ikävä.

— Ne ovat perulaisia, herraseni, — sanoi tohtori, — parikunta, joka naittui vuosi tätä ennen ja on viettänyt kuherrus-viikkojansa kaikilla maailman kulmilla. He lähtivät Limasta hää-iltana. He jumaloitsivat toisiansa Japanissa, rakastivat toisiansa Australiassa, suvaitsivat toisiansa Franskanmaalla, kiistelivät Englannissa ja tulevat epäiltämättä eriämään toisistaan Amerikassa!

— Ja kuka on tuo varteva mies, — sanoin minä, — tuo vähän pöyhkeän näköinen, joka nyt astuu sisään? Hänen mustista nääveleistään päättäen luulisin hänen soturiksi.

— Se on mormonilainen, — vastasi minulle tohtori, — eräs "vanhin", herra Hatch, yksi niitä suuria saarnamiehiä viimeisten päiväin pyhäin kaupungissa. Mikä kaunis miehen perikuva! Katsokaapa vain tuota uljasta silmänluontia, tuota arvokasta muotoa, tuota ryhtiä, niin erilaista jankin suhteen. Herra Hatch palajaa Saksanmaalta ja Englannista, jossa hän menestyksellä on saarnanut mormonien oppia, sillä tällä lahkolla on paljo seuralaisia Europassa, joiden se sallii elää eri maiden lakien mukaan.

— Mutta, — muistutin minä, — onhan monivaimoisuus kielletty
Europassa.

— Sepä on tietty, herraseni, mutta älkää luulkokaan että monivaimoisuus on pakollista mormonilaisille. Heidän päällysmiehellään Brigham Youngilla on vaimola, se kun on hänelle mieleinen, mutta kaikki hänen oppilaisensa Suolajärven rannoilla eivät noudata hänen esimerkkiään.

— Niinkö tosiaankin? Entäs herra Hatch?

— Herra Hatchilla on vain yksi vaimo ja hänestä on siinä kylliksi. Muuten aikoo hän selvittää meille oppijärjestelmänsä esitelmässä, jonka tulee antamaan jonakuna iltana.

— Kyllä silloin salonki on täynnä, — sanoin minä.

— Niin, — vastasi Pitferge, — jos eivät pelipöydät vie häneltä kovin paljon kuulijoita. Te tiedätte, että keulasalongissa pelataan. Siellä on eräs ruman- ja ilkeännäköinen englantilainen, joka näkyy johtavan sitä peliseuraa. Se on häjynkurinen, huonomaineinen ihminen. Oletteko havainneet häntä?

Sittekuin tohtori vielä oli antanut muutamia selityksiä, tunsin minä niistä saman henkilön, joka samana aamuna noilla hullummaisilla vedoillaan laivahylystä oli kääntänyt huomiota puoleensa. Vaarin-ottoni ei siis ollut minua pettänyt. Dean Pitferge ilmoitti minulle, että hänen nimensä oli Harry Drake. Hän oli erään Calcuttassa asuvan kauppiaan poika, pelari, irstaileva, kahden-miekkailija, miltei häviöön joutunut veijari, joka arvattavasti Amerikassa nyt aikoi koettaa seikkailevaista elämätä.

— Tuommoiset ihmiset, lisäsi tohtori, — löytävät aina imartelijoita, jotka heitä mielistelevät, ja tällä on jo joukko lurjuksia ympärillään, joiden keskus hän on. Niissä olen havainnut erään pienen, pyöreä-vartisen, nykerä-nenäisen, paksu-huulisen, lasisilmissä käyvän miehen, joka lienee joku saksalainen juutalainen juuri oikeata laatua. Hän sanoo itsensä tohtoriksi, mutta minä sanon, että hän on huonomman puolinen konna ja Draken ihmettelijä.

Dean Pitferge, joka äkkiä siirtyi aineesta toiseen, nyhjäsi samassa minua kyynärpäällään. Minä katsahdin salongin ovelle, jonka kautta eräs parikymmen-vuotias nuori mies ja seitsentoista-vuotias tyttö astuivat käsitysten sisään.

— Kaksi äsken nainuttako? — kysyin minä.

— Ei, — vastasi minulle tohtori puoleksi surullisella äänellä, — kaksi aikoja sitte kihlautunutta, jotka vain odottavat pääsyänsä New-Yorkiin saadaksensa naida. He ovat äskettäin päättäneet matkailemisensa Europassa — perheensä suostumuksella tietenkin — ja nyt he tietävät olevansa toisillensa luodut. Kelpo nuorukaisia! Onpa hupaista heitä katsella. Usein näen heidät kallistuneina koneesen vievän alaskäytävän ylitse, jossa lukevat rattaiden pyöräyksiä, jotka eivät liiku niin nopeasti kuin he soisivat. Ah! herraseni, jos höyrykattilamme lämmitettäisiin tuli-kuumiksi, niinkuin näiden nuorukaisten sydämet ovat, niin kyllä höyryn voima enenisi.

Yhdestoista luku.

Kello yhden aikana samana päivänä pani eräs ruorimies seuraavan ilmoituksen ison salongin ovelle:

Lev. 51 pyk. 15 m. P.

Pit. 18 pyk. 13 m. L.

Matkaa Fastenetista 323 penink.

Tämä kirjoitus merkitsi, että me puolenpäivän aikana olimme 323 peninkulmaa Fastenetin valotornista, viimeisestä minkä olimme nähneet Irlannin rannikolla, ja 51 pykälän 15 minuutin kohdalla pohjoista leveyttä sekä 18 pykälän 13 minuutin kohdalla läntistä pituutta Greenwichin tähtitornista. Tällä tavalla kapteini ilmoitti asemansa, jonka matkustajat joka päivä saivat lukea samalta paikalta. Katsomalla tähän ilmoitukseen ja merkitsemällä karttaan sen osoitukset saatettiin siis seurata Great Easternia hänen matkallansa. Tähän asti laiva ei ollut kulkenut enempää kuin 323 peninkulmaa, ja pakettivene, joka on arka kunniastaan, ei saa mennä vähempää kuin 300 peninkulmaa vuorokaudessa.

Erottuani tohtorista vietin minä jäännöksen päivää Fabianin parissa. Me olimme siirtyneet perän puoleen, eli, kuten Pitfergen oli tapa sanoa: "menneet maalle kävelemään". Yksinämme ja peräpeilin syrjää vasten nojaten seisoimma me siellä ja katselimme tuota ääretöntä merta. Läpitunkevia huuruja, aaltojen roiskeessa tislattuja, nousi aina meihin asti. Pieniä vesikaaria, valonsäteiden taittumisesta syntyneitä, leikitteli meren vaahdossa. Potkuri telmi neljäkymmentä jalkaa silmäimme alla, ja sen syvemmälle upotessa pieksivät sen lastat laineita sitä enemmällä voimalla, ja sen vaskitus kimelteli vedessä. Meri oli näöltään kuin summaton paljous uiskentelevia smaragdi-kiviä. Tuo valkeavaahtoinen vana laivan perässä ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi, hämmentäen samaan maitovalkeaan tiehen aallonkuohun potkurista ja rattaan siivistä.

Fabiani katseli ääneti tätä aaltojen huikaisevaa leikkiä. Mitä mahtoi hän nähdä tuossa uiskentelevassa peilissä, joka kuvasteli mielikuvatuksen mitä kummallisimpain oikkujen mukaan. Kulkiko hänen silmäinsä ohitse joku katoavainen kuva, joka viittasi hänelle viimeistä jäähyvästiä? Keksikö hän jonkun vajonneen varjon noissa laineissa? Hän näytti tavallista murheellisemmalta, enkä rohjennut minä kysyä häneltä syytä hänen murheesensa.

Pitkän ero-aikamme jälkeen se oli hän, jonka tuli uskoa minulle asiansa, minä se, jonka tuli odottaa hänen tuttavallisia ilmoituksiaan. Hän oli entisestä elämästään kertonut minulle mitä tahtoi että tietäisin, elämänsä linnaväessä, metsästyksensä, seikkailuksensa; mutta mielenliikunnoista, jotka täyttivät hänen sydämensä, syystä niihin huokauksiin, jotka aaltoiluttivat hänen rintaansa, ei hän mitään virkkanut. Epäiltämättä Fabiani ei ollut niitä, jotka kokevat huojentaa huoliansa ilmoittamalla niitä muille, ja hänen kärsimisensä oli siis sitä haikeampaa.

Näin seisoimme veteen päin kallistuneina, ja käännyttyäni toisapäin, katselin sitte noiden suurten rattaiden vuorottain vajoamista mereen sitä mukaa kuin laiva vaarui.

Yhtäkkiä virkkoi Fabiani minulle:

— Tuo vanavesi on tosiaankin loistoisa; luulisipa aaltojen huvikseen siihen kirjaimia piirrustelevan. Tuossa näen l:n ja e:n! Vai petynkö? En! Kirjaimia ne ovat, ja aina samat!

Fabianin ylen kiihoittunut mielikuvatus näki aallonkuohussa mitä hän tahtoi siinä nähdä. Mutta mitähän nuo kirjaimet merkitsivät? Minkähän muiston ne paluuttivat Fabianin sydämeen? Hän oli taas vajonnut hiljaiseen miettimiseensä, mutta yhtäkkiä sanoi hän:

— Tulkaa, tulkaa! Syvyys vetää minua puoleensa!

— Miten sinun on laita, Fabiani? — kysyin minä häneltä ja otin häntä käsistä kiinni.

— Minulla on täällä, — sanoi hän ja laski kätensä sydämensä kohdalle, — paha, joka on minun kuolettava!

— Pahako, — toistin minä, — pahako, eikä parannuksen toivoa?

— Ei toivoa!

Ja näin sanottuaan meni Fabiani salonkiin ja astui hyttiinsä.

Kahdestoista luku.

Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 30, meillä oli kaunis ilma, vieno viuhka ja tyven meri. Valkeita oli isosti virkistetty ja ne lisäsivät höyrynpainoa. Potkuri teki kuusineljättä kieppausta minuutissa, ja Great Easternin nopeus oli nyt yli 12 salmuvälin.

Tuuli oli lähtenyt eteläistä. Toinen kapteini nostatti kahveli-vokan ja mesaanin. Laiva, joka täten sai vakuutta, ei vaarunut enään. Tällä hyvällä ilmalla elämä kannella kävi vilkkaaksi; naiset nähtiin soreissa vaatetuksissa; muutamat heistä kävelivät, toiset istuivat, — olinpa sanoa nurmikoilla puiden suojassa. Lapset jatkoivat kaksi päivää tätä ennen keskeytyneitä leikkiänsä; ja pulskeita vauva-vaunuja, tiuhtihevoset edessä, kulki täyttä nelistä. Jos olis ollut muutamia sotureita univormuissaan täällä, kädet lakkareissa ja nenät pystyssä, niin olisipa luullut olevansa franskalaisella kävelypaikalla.

Kello 11,35 astui kapteini Anderson ja kaksi upseeria komentosillalle. Ilma kun oli varsin edullinen vaarinotoille, he tulivat ottamaan keskipäivän korkeutta. Kullakin heistä oli kädessään sekstanti (kuusipykälikkö) ja kiikari, ja aina vähän väliä tarkastivat he eteläistä taivaanrantaa, jonne heidän aseensa vinojen peilien piti siirtää auringon.

— Keskipäivä! — sanoi kohta kapteini.

Heti ilmoitti eräs perämies ajan, komentosillan kelloa soittamalla, ja kaikki laivan uurit asetettiin auringon mukaan, jonka käynti puolipäiväpiirin yli oli vaarinotettu.

Puolta tuntia myöhemmin pantiin ovelle seuraava vaarinotto:

Lev. 51 pyk. 10 m. P.

Pit. 24 pyk. 13 m. L.

Kurssi: 227 penink. Matkaa 550.

Me olimme siis tulleet 227 peninkulmaa sitte eilisen puolipäivän. Kello oli tällä silmänräpäyksellä 1,49 Greenwichissa, ja Great Eastern oli 550 peninkulmaa Fastenetista.

Koko sinä päivänä en nähnyt Fabiania. Levotonna hänen poissa-olostaan lähenin minä useita kertoja hänen hyttiänsä, saadakseni vissin tiedon, ettei hän ollut lähtenyt sieltä pois.

Ihmiset, joita kansi oli täynnä, olivat silminnähtävästi hänelle vastenmielisiä, jonka tähden hän vältti melua ja etsi yksinäisyyttä. Mutta kapteini Corsican tuli minua vastaan, ja me kävelimme yhdessä tunnin ajan peräkannella. Usein tuli Fabiani puheiksi, ja minä en voinut olla kapteinille sanomatta, mitä oli tapahtunut päivällä ennen Mac-Elwinin ja minun kesken.

— Niin, — vastasi Corsican liikutuksella, jota hän ei kokenut salata — nyt on kolme vuotta siitä kuin Fabianilla oli syytä lukea itsensä onnellisimmaksi ihmisistä, ja nyt on hän mitä onnettomimpia!

Archibald Corsican jutteli nyt muutamilla sanoilla, että Fabiani Bombayssa oli tullut tutuksi erään ihastuttavan neidin, miss Hodges'in kanssa. Hän rakasti tyttöä, ja oli jälleen rakastettu. Ei mikään näyttänyt estävän avioliittoa miss Hodgesin ja kapteini Mac-Elwinin välillä, kun samalla tämän nuoren tytön kättä, hänen isänsä suostumuksella, erään kauppamiehen poika Calcutassa alkoi pyydellä. Tämä oli toiminto-asia, niin, "toiminto-asia", jo aikoja sitte ajateltu. Hodges oli luja, kova, tunteille joksikin ummistunut mies ja oli silloin vaikeassa välissä toiminto-ystävänsä kanssa Calcutassa. Tämä naiminen voi korjata asiat, ja hän uhrasi tämän nuoren tytön onnen oman etunsa eteen. Lapsiraukka ei voinut vastusta tehdä; kätensä laskettiin miehen käteen, jota hän ei rakastanut, jota hän ei voinut rakastaa, ja joka todenmukaisesti itse ei rakastanut häntä. Tämä oli pelkkä toiminto-asia, kehno toiminto-asia ja surkuteltava teko. Mies vei vaimonsa muassaan päivällä jälkeen häiden, ja siitä asti Fabiani, mielihaikeudesta mieletönnä ja kuolinsairaana, ei ole koskaan nähnyt häntä, jota hän rakasti.

Tämän kertomuksen päätyttyä ymmärsin hyvin kyllä, että se paha, mikä
Fabiania ahdisti, todellakin oli arveluttava.

— Mikä sen nuoren tytön nimi oli? — kysyin minä kapteini
Archibaldilta.

— Ellen Hodges, — vastasi hän.

— Ellen? Tämä nimi hoksautti minua niistä kirjaimista, jotka Fabiani oli luullut näkevänsä laivan vanavedessä.

— Ja mikä oli sen naisparan miehen nimi? — kysyin vielä kapteinilta.

— Harry Drake.

— Drake! — sanoin minä, — mutta onhan se mies täällä laivassa!

— Hänkö täällä? — toisti Corsican, hilliten minua kädellään ja katsellen minua vasten silmiä.

— Niin, — vastasin minä, — täällä laivassa.

— Varjelkoon Jumala, — sanoi kapteini vakaisesti, — ettei Fabiani ja hän kohtaa toisiansa! Kaikeksi onneksi he eivät tunne toisiaan, tahi ei ainakaan Fabiani häntä. Mutta jos tätä nimeä mainittaisiin Fabianin läsnä ollessa, niin kyllä räjähys seuraisi.

Nyt kerroin kapteini Corsicanille mitä tiesin Harry Drakesta, se on mitä tohtori Dean Pitferge oli minulle ilmoittanut. Minä selitin minkälainen hän oli, tämä hävytön ja hälisevä veikari, joka pelin ja irstaisuuden kautta jo oli joutunut häviöön ja joka oli valmis vaikka mihin, kun vain voittaisi omaisuutensa takaisin. Samassa silmänräpäyksessä astui Harry Drake juuri ohitsemme, ja minä osoitin häntä kapteinille. Vilkas tuli leimahti kapteini Corsicanin silmissä, ja ruumiinsa oikein liikahti vihasta, jonka hillitsin.

— Niin, — sanoi hän, — onpa tosiaankin roiston muoto. Mutta minne menee hän?

— Amerikaan, kuten sanotaan, sattumukselta vaatimaan mitä ei tahdo työllä ansaita.

— Elleni raukka! — mumisi kapteini. — Missä on hän tällä hetkellä?

— Kenties tuo katala on hyljännyt hänen?

— Miksi ei Elleni voisi olla laivassa? — sanoi Corsican ja katsahti minua kasvoihin.

Tämä ajatus lensi nyt ensi kerran sieluuni, mutta minä työnsin sen pois.
Ei, Elleni ei ollut, ei saattanut olla laivassa. Silloin hän ei olis
jäänyt tohtori Pitfergen tutkivan silmän huomaamatta. Ei; hän ei ollut
Draken muassa tällä matkalla.

— Jospa totta puhuisitte, herraseni, — vastasi kapteini Corsican, — sillä jos Fabiani näkisi sen uhriparan semmoiseen viheliäisyyteen yhtyneenä, niin se olisi hänelle kova puusti, enkä tiedä mitä voisi tapahtua. Fabiani ei huolisi vaikka tappaisi Draken kuin koiran. Mutta oli miten oli, koska te samoin kuin minäkin olette Fabianin ystävä, niin pyydän teiltä tämän ystävyyden osoitusta. Älkäämme milloinkaan päästäkö häntä näkyvistämme, niin että toinen meistä aina olkoon valmis astumaan hänen ja hänen kilpailijansa väliin. Te ymmärrätte, että kahden-ottelu ei käy laatuun näiden miesten välillä. Ei Amerikassa eikä muuallakaan voi nainen mennä naimiseen miehensä murhaajan kanssa, oli mies kuinka kelvoton hyvänsä.

Minä oivalsin kapteini Corsicanin päättelyn tässä asiassa. Oliko mahdollista, että Draken meluinen käytös jäisi Fabianilta huomaamatta tässä yhteisessä elämässä laivassa, tässä jokapäiväisessä tungeksimisessa? Eikö joku sattumus, joku vähäpätöinen seikka, lausuttu nimi kovaksi onneksi voisi saattaa heidät liki toisiansa? Ah, kuinka kernaasti olisin tahtonut kiirehtiä tämän laivan vauhtia, jossa he olivat! Ennenkuin erosin kapteini Corsicanista, lupasin minä hänelle pitää ystäväämme vaarilla ja niinikään Drakea, jota hän puoleltaan sitoutui silmällä pitämään.

Illan puoleen keräsi länsi-eteläinen tuuli muutamia huuruja valtamerelle. Synkkä pimeys vallitsi, ja loistavasti valaistut salongit tekivät jyrkän eroituksen tätä pimeyttä vastaan. Ehtimiseen kuultiin siellä valssia ja laulu-kertomuksia, joita kaikkia tervehdittiin hurjilla kädenpaukutuksilla; eikä puuttunut hurrahuutojakaan, kun ilveilijä T… istui pianon viereen ja "sähisi" laulunsa ulos, kuljeksivan ilvehtelijän tarkkuudella.

Kolmastoista luku.

Seuraava päivä, Maaliskuun 31, oli sunnuntai. Kuinka oli tämä päivä laivassa vietettävä? Pitikö se olla englantilainen vai amerikalainenko sunnuntai, jona kapakat ja kellarit suljetaan jumalanpalveluksen ajaksi, jona teurastajan puukko pidätetään uhrin päästä, jona leipojan lapio jää uunin syrjälle, jona toimet jätetään toistaiseksi, tuli sammutetaan verstaissa ja savu tiivistetään tehtaissa, kauppapuodit suljetaan, kirkot avataan ja rautatiejunat seisahutetaan, päinvastoin kuin Franskanmaalla tehdään? Joo, niin piti se olla, taikka ainakin siihen suuntaan.

Noudattaaksensa sunnuntain pyhyyttä, kapteini ensistäkin ei nostattanut purjeita, vaikka ilma oli komea ja tuuli myötäinen. Olis saatettu voittaa muutamia solmunväliä, mutta se olis ollut "sopimatonta." Minä pidin itseni varsin onnellisena, kun annettiin rattaiden ja potkurin pyöriä kuin tavallisesti, ja kysyin eräältä laivassa olevalta tarkalta puritanilta syytä tähän suvaitsevaisuuteen.

— Herraseni, — vastasi hän varsin vakaisesti, — meidän tulee kunnioittaa, sitä mikä tulee suoraan Herralta. Tuuli on hänen kädessään, höyry on ihmisen kädessä!

Minä tyydyin tähän syyhyn ja tarkkailin mitä laivalla tapahtui.

Koko laivaväki oli täydessä paraatissa ja varsin pulskasti puettuna. Upseerit ja insinöörit olivat kauniimmissa, kullatuilla napeilla varustetuissa univormuissaan. Jalkineet kimeltelivät englantilaisessa kiillossa, kilpaillen vaksivaatemyssyin vikevän loisteen kanssa. Kaikki nämä kunnon ihmiset näyttivät kuin olisivat päistä ja jaloista olleet tähdeillä peitetyt. Kapteini ja toinen kapteini antoivat hyvän esimerkin ja kävelivät, uusissa hansikoissa, soturin tapaan nappiin pannuissa takeissa, komentosillalla, odottaen jumalanpalveluksen aikaa.

Meri oli loistoisa ja kimelteli kevään ensimäisissä auringonsäteissä. Ei yhtään purjetta näkynyt, ja Great Eastern oli yksinään tuon äärettömän taivaanrannan keskikohtana. Kello kymmenen aikana läpättiin laivan kelloa verkalleen ja säännöllisiä väli-aikoja pitämällä.

Nyt näkyi lukuisia ihmisryhmiä kappien oveilla keulan ja perän puolella. Miehet, vaimot ja lapset olivat huolellisesti puetut, kuten tilaisuus vaati. Kadut olivat kohta täpötäynnä, ja kävelijät vaihtelivat hiljaisia tervehdyksiä keskenänsä. Itsekullakin oli rukouskirjansa kädessään, ja kaikki odottivat, että viimeiset kellon äänet ilmoittaisivat jumalanpalveluksen alkavaksi. Samassa näin joukon raamatuita sivukannettavan, ladottuna samalle asettimelle, millä tavallisesti voileipiä kannettiin. Raamatut pantiin temppelin eri pöydille.

Temppelinä oli iso, komea ruokasali perän puolessa. Minä astuin sisään. Uskovaisia, joita oli "pöytiin istunut," oli jo kosolta saapuvilla mutta syvä hiljaisuus vallitsi seurakunnassa. Upseerit astuivat puhelavan perälle, ja heidän keskellään istui ylinnä kapteini Anderson pastorina. Ystäväni Pitferge oli istuutunut minun viereeni, ja hänen pienet hehkuvat silmänsä vilkkuivat koko seurakunnan ylitse. Hän oli siellä, sen rohkenen uskoa, enemmin uteliaisuudesta kuin hartaudesta.

Kello 11,30 nousi kapteini seisomaan ja alkoi jumalanpalveluksen. Hän luki Englannin kielellä yhden luvun Vanhasta Testamentista, kymmenennen Moseksen 2:ssa kirjassa. Joka värsyn perästä lukivat läsnä-oievat seuraavan värsyn puoli-ääneen. Tätä lukemista kesti puolen tiiman paikoille. Tämä varsin mutkaton ja varsin juhlallinen meno suoritettiin täydellisellä puritanisella arvokkuudella, ja kapteini Andersonilla, "Herralla lähes Jumalata," joka toimitti papin tehtävät keskellä ääretöntä valtamerta ja puheli tälle syvyyden päällä häälyvälle ihmisjoukolle, oli oikeus kunnioitukseen penseimmiltäkin. Jos jumalanpalvelus olisi tähän lukemiseen jäänyt, niin kaikki olis ollut hyvin; mutta kapteinin perästä astui eräs puhuja esiin, joka ei tainnut muuta kuin nostattaa kiivautta ja kiukkuisuutta siinä, missä ainoastaan suvaitsevaisuuden ja mietinnön olis vallita pitänyt.

Se oli se jo ennen mainittu pappi, se pieni aina liikehtivä mies, se vehkeellinen jankki, yksi noita pappia, joiden vaikutusmahti on niin iso Uuden Englannin valtioissa. Saarnansa oli jo edeltäkäsin valmis, ja hän tahtoi käyttää tätä hyvää tilaisuutta. Minä katsahdin tohtori Pitfergen puoleen, mutta silmänsä eivät räpähtäneetkään, ja hän näytti haluavan liehtoa saarnaajan tulta.

Tämä pani vakavasti mustan päällystakkinsa nappiin, laski silkkihattunsa pöydälle, sieppasi nenäliinan, jolla pikaisesti pyyhkäsi huuliansa, ja loi silmänsä seurakunnan ylitse.

"Alussa", — sanoi hän, — "loi Jumala Amerikan kuutena päivänä ja seitsemäntenä hän lepäsi".

Hänen näin pitkälle ennätettyänsä, minä menin ulos.

Neljästoista luku.

Aamuisella ollessa kertoi Dean Pitferge minulle, papin selittäneen tekstinsä oivallisesti. Monitorit, sota-oinaat, rautaan puetut linnoitukset, veden-alaiset miinut, kaikki nämä koneet olivat temppuilleet hänen saarnassaan, ja itse oli hän arvannut itsensä suureksi kaiken Amerikan suuruuden nojalla. Jos Amerikalle maistuu tämmöinen imarteleminen, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista.

Astuttuani taas isoon salonkiin, luin seuraavan ilmoituksen:

Lev. 50 pyk. 8 m. P.

Pit. 30 pyk. 44 m. L.

Kurssi: 255 penink.

Yhä samaa menoa. Emme olleet vielä tulleet kuin 11 sataa peninkulmaa, Fastenetin ja Liverpoolin väliset 310 niihin luettuina; siis vasta noin kolmanneksen osan matkaa. Koko päivän pitkittivät upseerit, matruusit, mies- ja nais-matkustajat lepäämistänsä, niinkuin Herra oli tehnyt Amerikan luotuansa. Ei ainoatakaan pianoa kuulunut noissa hiljaisissa salongeissa, shakkipelit eivät liikkuneet rasioistaan, ei kortit laatikoistaan; pelisali oli ja pysyi autiona. Tänäpänä sain tilaisuuden esittää tohtori Pitfergen kapteini Corsicanille. Omatapainen mieheni huvitti kapteinia isosti, kertomalla hänelle Great Easternin salaisen aikakirjan. Tohtori koki näyttää hänelle toteen, että se oli kirottu, noiduttu laiva, jota joku onnettomuuden tapaus olisi kohtava. Kertomus tuosta "kiinni niitatusta insinööristä" huvitti suuresti Corsicania, joka, kuten Skotlantilainen ainakin, isosti rakasti ihmeellisiä, mutta kuitenkaan ei voinut olla epäilevästi myhäilemättä.

— Minä näen, — sanoi tohtori Pitferge, — ettei kapteini paljon usko kertomuksiani?

— Paljon?… Kenties on kovin paljon sanottu! — vastasi Corsican.