VIISI VIIKKOA ILMAPALLOSSA

Kolmen englantilaisen löytöretkiä Afrikassa Tohtori Fergussonin muistiinpanoista

Kirj.

JULES VERNE

71:nnestä alkuperäisestä painoksesta suomensi Samuli S.

Franskan Akatemian palkitsema teos.

Otava, Helsinki, 1903.

K. Malmström'in Kirjapaino, Kuopio, 1903.

Franskan opetus-asiain ministerin hyväksymä. Otettu koulu- ja kansankirjastoihin. Parisin kaupungin valitsema palkintokirjoiksi.

ENSIMMÄINEN LUKU

Innostavan puheen päätössanat. — Tohtori Samuel Fergussonin esittäjäiset. — "Excelsior". — Tohtorin muotokuva, täysikokoa. — Voitettu fatalisti. — Päivälliset Traveller's club'issa. — Monilukuiset maljat.

The Royal Geographical Society of London (Lontoon Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura) piti 14 p:nä tammikuuta 1862 istuntoa huoneustossaan, Waterloo place 3. Esimies, sir Francis M… piti Seuran monilukuisille jäsenille puheen, tiedoksi antaen erään tärkeän seikan. Puhetta keskeytettiin tuon tuostakin kätten taputuksilla.

Tämä mehukas palanen kaunopuheliaisuutta päättyi vihdoin muutamiin korkealentoisiin lauseisin, joissa isänmaallisuus innostellen hulvahteli.

— Englanti on aina astunut kansain etunenässä — ainahan ne kansat toistensa etunenässä astuvat — retkeilijäinsä rohkeuteen nähden, maantieteellisten löytöjen alalla. ( Äänekkäitä myöntymyksiä.) Tohtori Samuel Fergusson, yksi sen mainehikkaita poikia, ei ole syntyperästänsä syrjäytyvä. ( Kaikilta haaroin: Ei! ei!) Jos tämä yritys onnistuu ( onnistuit se! ), on se täydentävä ja toisiinsa sitova afrikalaisen kartologian hajanaiset tiedot ( innokkaita mieltymyshuutoja ); ja jos se karille käy ( ei koskaan! ei koskaan! ), on se ainakin luettava uskaliaimpain yritysten joukkoon, mitä ihmisnero milloinkaan on keksinyt. ( Mitä kiihkeimpiä tömistyksiä.)

— Eläköön! eläköön! — huusivat läsnäolijat, näitten kiihoittavain sanain sähköttäminä.

— Eläköön pelvoton Fergusson! — äänsi muuan kokouksen puheliaimmista jäsenistä.

Innostuneita huutoja kajahteli kajahtelemistaan. Fergussonin nimi oli kaikkien suussa. Koko istuntosali joutui siitä haltioihinsa.

Ja kumminkin siellä oli läsnä koko joukko noita, aikoinaan reippaita, vaikka nyt jo vanhettuneita, väsähtyneitä, pelvottomia matkustajia, kuumaveristä väkeä, jotka olivat vaellelleet kaikissa viidessä maan-osassa. Kaikki he, suuremmissa tai vähemmissä määrin, ruumiillisesti tai henkisesti, olivat pelastuneet ken haaksirikoista, ken tulipaloista, ken Indiaanien tomahawkeilta, ken villien sotatapparoilta, ken kidutuspylväistä, ken Polynesian ihmissyöjäin hampaista! Mutta nyt, sir Francis M…:n puheen aikana, heilläkin sydän sykähteli, ja varma on, ett'ei Lontoon Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran istunnoissa ollut miesmuistiin pidetty näin loistavaa puhetta.

Mutta innostus ei Englannissa pysähdy pelkkiin sanoihin. Se lyö rahaa nopeammin kuin "The Royal Mint'in" (valtion rahapajan) kone. Heti paikalla nostettiin kysymys siitä, miten suurella summalla Seura ottaa avustaakseen tohtori Fergussonia, ja summa nousi 2500 puntaan (= 62.500 Suomen markkaan). Summan suuruus oli yrityksen tärkeyden mukainen.

Muuan Seuran jäsenistä tiedusti esimieheltä, eikö tohtori Fergussonia virallisesti esitetä Seuralle.

— Tohtori on Seuran käskettävissä, — vastasi sir Francis M…

— Astukoon sisään! — huudettiin, — astukoon sisään! Onhan hauska omin silmin nähdä niin tavattoman rohkeamielistä miestä.

— Kunhan ei vaan, — virkkoi muuan leininlyömä sotalaivan kapteeni, — kunhan ei vaan koko tämä kummallinen ehdotus olisi pelkkää petkutusta!

— Ties, onko koko tohtori Fergussonia olemassakaan! — huudahti muuan äreä ääni.

— Pitäis ehkä keksiä se herra ensin, — vastasi muuan lystikäs jäsen tässä vakavassa Seurassa.

— Pyytäkää tohtori Fergusson sisään, — virkkoi sir Francis M… tyyneesti.

Ja tohtori astui saliin, myrskyisten kättentaputusten raikuessa, osoittamatta vähintäkään hämmästystä.

Tohtori Fergusson oli neljänsissä kymmenissä, vartalolleen ja muodolleen varsin tavallista laatua. Tummahko punerrus kasvoissa tiesi miehen sangvinista luonnetta. Olennolleen hän oli kylmä, kasvonpiirteet säännölliset, nenä suuri, laivankokan kuosiin, niinkuin ainakin ihmisillä, jotka on ennakolta määrätty löytöretkeilijöiksi. Lempeät silmät, joissa asui enemmän älyä kuin uhkeutta, loivat hänen kasvoilleen peräti miellyttävän ilmeen. Käsivarret olivat pitkät, ja jalat seisoivat tanakasti maassa, kuten tottuneen kävelijän konsanaankin.

Tyyni vakavuus asui tohtorin koko personassa, poistaen pienimmätkin epäilykset siitä, että hän olisi ollut jonkun petos-yrityksen aseena.

Eläköön-huutoja ja kättentaputuksia kesti yhä edelleen, kunnes tohtori Fergusson miellyttävällä viittauksella pyysi saada äänenvuoroa. Hän astui hänelle määrätyn istuimen ääreen, nosti sitten järkähtämätönnä, tarmokkain katsein, oikean kätensä etusormen taivasta kohti, avasi suunsa ja lausui tämän ainoan sanan:

— Excelsior! (Ylemmäs!)

Kun herrat Bright ja Cobden aikoinaan tekivät kuuluisia interpellationejansa parlamentissa, kun lord Palmerston ennen vanhaan vaati ylimääräisiä varoja Englannin kallioitten linnoittamiseksi, eivät heidän puheensa milloinkaan saavuttaneet niin repäisevää menestystä. Sir Francis M…:n puhe oli menettänyt sen rinnalla koko loistonsa. Tohtori esiintyi nyt kerrassaan ylevänä, suurena, vähin sanoin oikeaan osaavana. Hän oli sanonut kohdalleen:

— Excelsior!

Vanha sotalaivan kapteeni, tehtyään jo sydämessään sulat sovinnot tämän oudon miehen kanssa, vaati, että Proceedinys of the Royal Geographical Society of London (Seuran Tiedon-annot) julkaisisivat tohtori Fergussonin puheen sanasta sanaan.

Mutta ken oli tämä tohtori, ja millaiseen uhkayritykseen hän nyt oli antaumassa?

Fergusson oli uljaan merikapteenin poika, joka pienestä pitäin oli ollut isänsä kanssa merimatkoilla, tottuen jo aikaisin merielämän vaaroihin ja seikkailuihin. Tässä kelpo pojassa, joka ei milloinkaan ollut tiennyt, mitä pelko onkaan, ilmeni jo aikaisin vilkas äly, etsijän oveluus, huomattava taipumus tieteellisiin töihin. Hän oli lapsesta saakka ollut harvinaisen taitava selviämään pulista ja pälkähistä. Ei hän ollut joutunut neuvottomaksi milloinkaan, ei edes esimmäistä kahveliakaan käyttäessään, missä lapset tavallisesti hiukan kömmeltyvät.

Ennen pitkää alkoivat häntä innostaa kertomukset uljaista yrityksistä ja merimatkoista. Kiihkeästi hän seurasi löytöretkiä, joita tehtiin 19:nen vuosisadan alkupuoliskolla. Hän uneksi sellaista kunniaa, jota olivat osakseen saaneet Mungo-Parkit, Brucet, Cailliét, Levaillantit, eikä, luullakseni, Robinson Crusoe eli Aleksander Selkirk ollut hänen mielestänsä yhtään himmeämpi maineelleen kuin muutkaan. Kuinka hauskoja hetkiä hänellä olikaan ollut Robinsonin kanssa tuolla Juan Fernandezin saarella! Useissa kohdin tuon haaksirikkoisen merimiehen mietteet olivat hänen mielestään kohdallaan semmoisinansa; vuoroin hän pohti hänen aikeitaan ja yrityksiään; välisti hän olisi tehnyt toisin, paremminkin kenties, ainakin yhtä hyvin! Mutta se on varma, ett'ei hän milloinkaan olisi lähtenyt pois tuosta herttaisesta saaresta, jossa hän oli ollut niin onnellinen kuin kuningas alamaisia vailla … ei, vaikka hänestä olisi luvattu tehdä meriministeri!

Isä, lukenut mies itsekin, koetti kaikin tavoin kehittää poikansa vilkasta älyä vakavilla opinnoilla hydrografiassa, fysikassa ja mekanikassa, hankkien hänelle myös tietoja kasvi-, lääke- ja tähtitieteen alalla.

Kapteenin kuollessa oli Samuel Fergusson vasta kahdenkolmatta vuoden vanha, mutta oli jo ennättänyt tehdä matkan maan ympäri. Nyt hän astui Englannin indialaisen armeijan insinöörikuntaan ja otti urheasti osaa useampaan taisteluun, mutta tämä sotamiehen elämä ei häntä miellyttänyt: käskijän toimesta hän varsin vähän välitti, eikä käskettävänäkään oleminen ollut hänestä hauskaa. Hän otti eronsa ja läksi, puoleksi metsämiehenä, puoleksi kasvien tutkijana, retkeilemään pohjoiseen, kulki siten poikki Indian niemen Kalkuttasta Suratiin saakka. Se oli vaan tuommoinen harrastajan huviretki.

Senjälkeen tapaamme hänet vuonna 1845 Australiassa, jäsenenä kapteeni Stuartin retkikunnassa, etsiskelemässä sitä Kaspian meren tapaista sisämerta, jonka luultiin löytyvän Uuden Hollannin sisäosassa.

Vuonna 1850 Samuel Fergusson palasi Englantiin ja läksi heti, löytökiihkon valtaamana, kapteeni Mac Cluren kanssa kolmivuotiselle retkelle Amerikan manteren ympäri Behringin salmesta Cap Farewelliin.

Hänen rautaiseen terveyteensä eivät pystyneet mitkään matkan rasitukset eikä ilman-alan vaihdokset; hän kesti pahimmatkin puutteet ja kärsimykset. Siinä oli kerrassaan matkustajan juurikuva: vatsa sulattaa tai on sulattamatta, aina sitä myöten kuin isäntä tahtoo; jalat pitenevät tai lyhenevät sitä myöten, millainen vuode milloinkin sattuu; hän nukkuu uneen minä hetkenä päivästä hyvänsä ja herää millä hetkellä yöstä tahansa.

Eipä kummakaan, jos kohtaamme tämän uupumattoman matkamiehen vuosina 1855-1857 samoilemassa Schlagintweit veljesten kanssa koko läntisen Tibetin halki, saaliinansa peräti huvittavia etnografillisia havainnoita.

Näillä matkoillansa oli Samuel Fergusson ollut Daily Telegraphin toimeliaimpana ja huvittavimpana kirjeenvaihtajana, tuon samaisen penny-lehden,[1] jonka painos nousee 140:een tuhanteen kappaleesen päivässä, ja jonka lukijamäärä on laskettava miljonissa. Ja yleensä tohtori olikin tunnettu, vaikk'ei hän ollut minkään oppineen yhdistyksen jäsen, ei Lontoon, ei Parisin, ei Berlinin, ei Wienin eikä Pietarin maantieteellisten seurain, ei Matkustajain Klubin, ei edes The Royal Polytechnic Institution'in (Kunink. Polyteknillisen Yhdistyksen), jonka esimiehenä oli hänen ystävänsä, statistiko Kokburn.

Tämä oppinut mies oli pannut hänen ratkaistavakseen seuraavan probleman: jos tunnetaan, kuinka monta peninkulmaa tohtori on astunut, maan ympäri kulkiessaan, niin kuinka paljoa pitemmän matkan pää on tehnyt kuin jalat, koska säteet ovat eri pitkät? Ja toisin: jos tunnetaan tohtorin sekä pään että jalkain tekemien matkain pituudet, kuinka pitkä on tohtori itse, metreissä, kolmella decimalilla.

Mutta Fergusson pysyttelihe aina loitolla oppineitten seuroista, hän kun oli taistelevan eikä jaarittelevan kirkon jäsen. Hänen mielestänsä oli parempi käyttää aikaansa etsimiseen kuin keskustelemiseen, löytämiseen kuin tuulen pieksämiseen.

Kerrotaan seuraava juttu eräästä Englantilaisesta, joka oli tullut Geneveen, katsomaan Geneven järveä. Hänet pantiin istumaan noihin vanhan-aikuisiin vaunuihin, joissa istuimet ovat pitkin vaunun sivuja, niinkuin omnibuseissa, ja nyt sattui niin, että Englantilainen tuli asettuneeksi seljin järveen. Vaunut kulkivat verkalleen järven ympäri, mutta Englantilaisen ei johtunut yhtään kertaa mieleenkään kääntää päätänsä, ja sitten hän palasi Lontoosen ihastuksissaan Geneven järven kauneudesta.

Tohtori Fergusson puolestaan oli matkoillansa kyllä käännellyt päätään useammankin kerran ja käännellyt niin hyvin, että oli saanut paljonkin nähdä. Siinä hän sitä paitsi totteli luontoansa, ja meillä on syytä luulla hänessä olleen hiukan fatalismia, mutta sitä oikeauskoista laatua: hän luotti itseensä ja samalla sallimukseen.

— En minä tietäni kulje; tie minua kuljettaa. — Niin hänen oli tapa sanoa usein.

Ei siis kummastelle kukaan, että hän niin kylmäverisesti vastaan-otti Kuninkaallisen Seuran kättentaputukset. Hänessä ei ollut halpamaista ylpeyttä, ja vielä vähemmin hän oli turhamainen. Seuran esimiehelle tekemänsä ehdotus oli hänen mielestään varsin yksinkertainen, eikä hän siis huomannut sen suunnattoman valtavaa vaikutustakaan.

Istunnon jälkeen saatettiin tohtori Traveller's Club'iin, Pall Mali kadun varrella. Siellä pidettiin uhkeat juhlat hänen kunniakseen. Kaikki, mitä tarjottiin, oli määrälleen ja mitalleen kunniavieraan arvon mukaista, niinpä sampikin illallispöydässä ei ollut täyttä kolmeakaan tuumaa lyhempi kuin itse Samuel Fergusson.

Monilukuisia maljoja juotiin kuuluisain Afrikassa-kävijäin muistoksi ja onneksi. Ja se tapahtui oikeaan englantilaiseen tapaan: aakkosjärjestyksessä. Ja niin tuli juoduksi kokonaista 130 maljaa. Viimeksi esitettiin malja tohtorille Samuel Fergussonille, jonka yritys, ennen kuulumaton, oli yhdeksi kokonaiseksi sitova näitten retkeilijäin työt ja täydentävä afrikalaisten löytöjen suuren sarjan.

TOINEN LUKU

Daily Telegraphin kirjoitus. — Tieteellisten aikakauslehtien kiista.

Seuraavana päivänä, numerossaan tammikuun 15:ltä, julkaisi Daily Telegraph seuraavan kirjoituksen:

"Afrika on vihdoinkin paljastava suunnattomain kätköjensä salaisuuden. Uuden-aikainen Oidipos on selittävä sen arvoituksen, jonka perille kuudentoista vuosisadan oppineet eivät ole päässeet. Niilin lähteitten etsimistä, fontes Nili qurere, pidettiin ennen muinoin mielettömänä yrityksenä, pilventakaisena utukuvana.

"Tohtori Barth kulki Denhamin ja Clappertonin raivaamaa tietä hamaan Sudaniin saakka; tohtori Livingstone uudisti monta kertaa pelvottomia tutkimusretkiänsä Hyvän Toivon niemestä alkaen aina Zambezin vesistöille asti; kapteenit Burke ja Speke pääsivät Suurien järvien rannoille, — ja näin on nykyaikaisella sivistyksellä nyt kolme tietä avoinna. Niitten yhtymäkohta, jonne ei vielä yhdenkään matkustajan ole onnistunut päästä, sijaitsee itse Afrikan sydämessä. Sitä kohti ovat kaikki voimat jännitettävät.

"Näitten tieteen uljaitten etuvartijain töihin on rohkealla yrityksellään tuova täydennyksen tohtori Samuel Fergusson, jonka kauniista tutkimusretkistä lukijamme usein ovat saaneet tietoja.

"Mainittu pelvoton löytöretkeilijä aikoo kulkea Afrikan yli ilmapallossa idästä länteen. Mikäli tietoomme on tullut, on tämän hämmästyttävän retken lähtökohtana oleva Zanzibarin saari. Missä kohdin retki päättynee, sen tietää Sallimus yksin.

"Tämän tieteellisen löytöretken ehdotus tehtiin eilen virallisesti Kuninkaalliselle Maantieteelliselle Seuralle, joka yrityksen kannattamiseksi määräsi 2500 puntaa.

"Me aiomme antaa lukijoillemme tarkkoja tietoja tästä retkestä, jolla maantieteen aikakauskirjoissa ei vertaista ole."

Kirjoitus herätti, kuten kyllä arvaa, suunnatonta huomiota. Ensi alussa nousi kovia epäilyksen myrskyjä. Koko tohtori Fergusson, väitettiin, ei ole muuta kuin onnenonkija, oikeata amerikkalaista Barnumin keksintöä. Ensin hän muka on toiminut Yhdysvalloissa ja tullut sieltä Britannian saarille "affäärejä" tekemään.

Ivallinen vastaus Daily Telegraphin kirjoitukseen oli luettavana helmikuun numerossa Geneven Maantieteellisen Seuran "Bulletins'ejä". Se teki sukkelaa pilaa Lontoon Kuninkaallisesta Seurasta, Traveller's Clubista ja sadunomaisen pitkästä sammesta.

Mutta silloin herra Petermann tukki kerrassaan suun tältä geneveläiseltä aikakauslehdeltä Gothassa ilmestyvissä "Mittheilungen'eissaan" (Tiedon-annoissa). Herra Petermann tunsi personallisesti tohtori Fergussonin ja meni takaukseen uljaan ystävänsä järkähtämättömästä rohkeudesta.

Ei aikaakaan, niin ei epäilyksillä enää ollut sijaa pienintäkään. Matkan varustuksiin ryhdyttiin Lontoossa; Lyonin silkkitehtaissa teetettiin ilmapalloa varten niin tärkeät päällyskankaat; Englannin hallitus antoi tohtorin käytettäväksi "Resolute" nimisen kuljetus-höyrylaivan, kapteeni Pennet.

Piakkoin alkoi julkisuudessa kuulua rohkaisevia ääniä, onnitteluja. Parisin Maantieteellinen Seura julkaisi Bulletins'iensä joka numerossa tarkkoja tietoja yrityksen yksityiskohdista; Malte-Brunin "Nouvelles Annales" painatti huomattavan kirjoituksen tästä asiasta; "Zeitschrift für allgemeine Erdkunde" nimisessä aikakauslehdessä osoitti tohtori W. Koner sitovalla tavalla, kuinka puheen-alainen tarkoitus todella on saavutettavissa, mitä menestymisen mahdollisuuksia sillä on, mitä vastuksia se saa kestää, ja kuinka äärettömän monta etua tällaisella halki ilmain tehtävällä retkellä on puolellaan. Lähtökohtaa vain kirjoittaja ei hyväksynyt. Hänen mielestään olisi siinä kohden sopivampi eräs pieni, Masuah niminen satama Abessiniassa, josta James Brucekin vuonna 1768 oli lähtenyt liikkeelle, Niilin lähteille pyrkiessään.

"North American Review" oli hieman harmissaan siitä, että juuri Englannin osaksi niin suuri kunnia on tulemassa. Se otti leikin kannalta koko tohtorin yrityksen, arvellen, että eikö tohtorin sopisi tulla tuhahtaa Amerikkaan asti, kun kerran niin hyvään vauhtiin pääsee.

Sanalla sanoen, ei ollut sitä sanomalehteä eikä aikakauskirjaa, ei tieteellistä, ei jumaluus-opillistakaan, joka ei olisi pohtinut tätä kysymystä puolelta ja toiselta.

Suuria vetoja lyötiin Lontoossa ja koko Englannissa seuraavista seikoista: 1:ksi) onko tohtori Fergussonia olemassa todella vai eikö; 2:ksi) tuleeko koko matkasta mitään vai eikö tule; 3:ksi) onnistuuko se vai eikö; 4:ksi) palajaako hän vai jääkö sille tielle. Suuria summia pantiin vetoon, aivan kuin Derbyn kilpa-ajoissa.

Ja niinpä kaikkien, uskovaisten ja uskomattomain, tyhmäin sekä viisasten, silmät olivat kiinnitettyinä tohtori Fergussoniin. Hän oli päivän leijona, aavistamattakaan, millainen harjakaula hänestä oli tullut. Mielellänsä hän antoi tarkkoja tietoja retkistänsä. Hän oli luonnollisin ihminen maailmassa eikä lainkaan sellainen saavuttamaton kuin moni muu hänen asemassaan. Jo siinä yksikin karaistu seikkailija tuli tarjoutumaan osalliseksi hänen yrityksensä vaaroihin sekä kunniaan, mutta hän hylkäsi tarjoukset, syytä sen lähemmin selvittämättä.

Monilukuiset ohjattavain ilmalaivain keksijät esittivät hänelle koneitansa, mutta hän ei huolinut yhdestäkään. Jos ken tiedusti, oliko hän tässä suhteessa itse keksinyt jotain, ei hän ruvennut lähempiin selityksiin. Hän ryhtyi vain entistä innokkaammin varustelemaan matkaansa.

KOLMAS LUKU.

Tohtorin ystävä. — Mistä saakka heidän ystävyytensä oli alkanut. — Dick Kennedy Lontoossa. — Ehdotus, jota ennen ei ole tehty, mutta joka ei mieltä tyynnytä. — Sananlasku, joka ei juuri lohduta. — Muutama piirre Afrikan martyrologiasta. — Ilmapallon edut. — Tohtori Fergussonin salaisuus.

Tohtori Fergussonilla oli ystävä, ei kumminkaan hänen toinen minänsä, alter ego, sillä eihän ystävyyttä saata olla olemassa kahden ihan yhtäläisen olennon välillä.

Mutta jos heillä olikin erillaisia ominaisuuksia, omia taipumuksia kummallakin, jospa olivatkin eri temperamenttia niin toinen kuin toinenkin, niin yksi sydän oli sittenkin Dick Kennedyllä ja Samuel Fergussonilla, eikä siitä ollut haittaa lainkaan. Päinvastoin.

Dick Kennedy oli Skotlantilainen sanan täydessä merkityksessä: avomielinen, päättäväinen, itsepäinen. Hän asui lähellä Edinburgia, pienessä Leithin kaupungissa, joka oikeastaan oli tuon vanhan Auld Reekiën (Vanhan Savupesän)[2] esikaupunki. Välistä hän kalasteli, mutta ennen kaikkea hän oli innokas metsämies. Hänen tarkkuudestaan luodikolla ampumisessa kerrottiin merkillisiä asioita: hän osaa kyllä ampua luodin kahtia veitsen kärkeen, mutta ei siinä kyllä; hän ampuu sen kahteen niin yhtä suureen palaseen, ett'ei punnitessa huomaa erotusta ensinkään.

Kooltaan Dick Kennedy oli 2 tuumaa neljättä kyynärää (= 183 cm), liikkeet vapaat ja miellyttävät; voimia kuin Herkuleella; iho päivän paahtama; silmät mustat ja vilkkaat; koko olennossa luonnollista, päättävää rohkeutta ja samalla jotain hyvää ja ehjää, — sellaisena esiintyi eduksensa Skotlantilainen.

Ystävykset olivat tutustuneet toisiinsa Indiassa, saman rykmentin palveluksessa. Dickin pyydystellessä tiikereitä ja norsuja, pyydysteli Samuel kasveja ja hyönteisiä. Kumpikin saattoi sanoa olevansa perehtynyt asiaansa, ja tohtorinkin saaliiksi tuli monasti harvinainen kasvi, jonka hankkiminen kysyi yhtä paljon vaivaa kuin parin norsunhampaankin saanti.

Siitä saakka kuin he olivat palanneet Englantiin, olivat he usein olleet toisistaan erillään, tohtorin viipyessä kaukaisilla retkillä, mutta kotia palattuansa tohtori aina meni ystävänsä luokse, ei itselleen mitään vaatimaan, vaan tarjoamaan omaa itseänsä seuraksi ystävälleen Skotlantilaiselle viikon tai parin päiviksi.

Dick haasteli menneistä asioista, Samuel suunnitteli tulevaisia; toinen katsoi eteenpäin, toinen taakse, Fergusson levotonna, vilkkaana, Kennedy tyyneenä, rauhallisena.

Palattuansa Tibetistä, ei tohtori pariin vuoteen puhunut sanaakaan uusista löytöretkistä, Dick arveli ystävänsä matkailuhalun laimenneen ja seikkailujanon sammuneen. Siitä hänelle suuri mielihyvä. Eikä siinä, arveli hän, lopuksi olisi hyvin käynytkään, sillä eipä kokenutkaan matkustaja aina selviä ihmissyöjäin ja metsänpetojen hampaista. Kennedy kehoitti senvuoksi Samuelia asettumaan rauhaan: olihan hän sitä paitsi tehnyt tieteen tähden jo tarpeeksi ja ihmiskunnan kiitollisuutta ansaitaksensa jo liiaksikin.

Tohtori ei tuohon vastannut mitään. Hän mietiskeli itsekseen ja ryhtyi sitten tekemään salaisia laskuja, istuen yöt umpeen numeroitten ääressä, kokeillen kummallisilla koneilla, joita ei ymmärtänyt yksikään muu. Se vaan oli selvää, että jotain suurta sen miehen aivoissa pyörii.

— Mitä hautoneekaan taas? — kyseli Kennedy itseltään, ystävän lähdettyä tammikuun keskivaiheilla hänen luotansa Lontoosen takaisin.

Eräänä aamuna hän sai sen tietää Daily Telegraphista.

— Hyvä isä! — huudahti hän. — Hulluhan se on! Ihan mieltä vailla! Vai ilmapallolla Afrikan yli! Tätä nyt vielä puuttui! Sitäkö hän nyt on miettinyt kaksi pitkää vuotta!

Ja näin puhuessaan kunnon Dick puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja pui niillä päätään varsin tuntuvalla tavalla.

Hänen emännöitsijänsä, vanha Elspeth, yritti väittämään, että tuo kaikki lienee juttuja vaan.

— Vai juttuja vainen! — huudahti Dick Kennedy. — Kyllä minä tunnen hänet. Tämä on niin hänen kaltaistaan. Vai ilmojen halki sitä nyt lähdetään! Mies kadehtii jo taivaan lintujakin! Mutta siitä ei tule mitään; minä estän moisen matkan! Anna hänelle vaan täysi valta, niin kuuhun hän vielä lähtee!

Samana iltana riensi Kennedy, puoleksi levotonna, puoleksi toivotonna, General Railwayn asemalle, ja huomenissa hän saapui Lontoosen.

Kolmen neljännestunnin perästä hän tuli ajurinvaunuissa tohtorin talon edustalle, Soho square, Greek street. Hän kiirehti portaita ylös ja löi viisi iskua oveen ja löikin niin, että kuului.

Fergusson itse avasi oven.

— Dick? — virkkoi hän, liiaksi hämmästymättä.

— Dick kyllä, — vastasi toinen.

— Kuinka, ystävä hyvä? sinäkö Lontoossa, talvisen metsästyksen aikaan?

— Ni-in.

— Ja mitäs tänne läksit?

— Tekemään tyhjäksi kauhean suunnatonta hullun-yritystä.

— Hullun-yritystäkö? — kysäisi tohtori.

— Onko siinä perää, mitä tässä lukee? — vastasi Kennedy, vetäen esille yhden numeron Daily Telegraphia.

— Vai niin! sitäkö sinä? Ne sanomalehdet ne ovat sellaisia suupaltteja. Mutta painahan puuta, Dick.

— En. Onko sinulla toden perästä aikomus lähteä tuolle retkelle?

— On kyllä. Varustukset ovat jo hyvällä alulla ja minä olen…

— Missä ne on ne sun varustuksesi? Minä lyön ne palasiksi, murskaksi murennan!

Kunnon Skotlantilainen joutui ihan vihan vimmaan.

— Älähän hätäile, ystävä hyvä, — puhui tohtori. — Minä käsitän sun suuttumuksesi. Sinä olet pahoillasi siitä, ett'en ole antanut sinulle tietoja uusista aikeistani.

— Kauniita aikeita!

— Minulla on ollut niin paljo työtä, — jatkoi Samuel, keskeytyksestä välittämättä, — ett'en ole ennättänyt. Mutta ole rauhassa; en minä olisi lähtenyt, kirjoittamatta sinulle…

— Minä annan palttua…

— Sillä minulla on aikomus ottaa sinut mukaan.

Skotlantilainen hypähti niin, että kauriskin olisi kadehtinut.

— Vai niin! — sanoi hän. — Sinä tahdot siis, että kytkisivät meidät kumpaisenkin Bedlamin hulluinhuoneesen!

— Olen ollut aivan varma sinusta, Dick; olen valinnut juuri sinut ja hyljännyt monta muuta.

Kennedy oli hetken aikaa kuin huumauksissaan.

— Jos otat kuunnellaksesi minua kymmenisen minuttia, — virkkoi tohtori levollisesti, — niin kiität minua.

— Kuules, puhutko sinä oikein täyttä totta?

— Puhun.

— Mutta jos en minä lähde mukaan?

— Lähdet kyllä.

— Mutta jospa en lähde sittenkään?

— Sitten lähden yksinäni.

— Istutaanpas, — sanoi metsästäjä, — ja haastellaan tyyneesti. Kosk'et sinä todellakaan laske leikkiä, niin kannattaahan tästä keskustella.

— Keskustellaan aamiaispöydässä, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, rakas Dick.

Ystävykset istuivat pienen pöydän ääreen vastatusten, kasallinen voileipiä ja suunnaton teekeittiö edessään.

— Kuules nyt, rakas Samuel! — puhui metsästäjä. — Sinun aikeesihan on mieletön, sula mahdottomuus; ei siinä ole pontta eikä perää.

— Perästä kuuluu, kun on koetettu.

— Mutta sitä ei saa ruveta koettamaankaan, ei yrittämäänkään.

— Miks'ei, jos sais kysyä?

— Entäs vaarat, entäs esteet kaikenlaiset?

— Esteet, — vastasi Fergusson vakavasti, — esteet on keksitty vain ehkäistäviksi, ja mitä taas vaaroihin tulee, niin ken saattaa kerskailla siitä, ett'ei häntä vaarat uhkaa? Vaaroja on elämässä kaikkialla: saattaa olla vaarallista istahtaa oman pöytänsä ääreen tai panna hattunsa pöydälle. Ja sitä paitsi on parasta pitää se, kuin tapahtuva on, jo tapahtuneena ja nähdä tulevissa vain nykyisyyttä, sillä tulevaisuus ei ole muuta kuin palanen hiukan loitolla olevaa nykyisyyttä.

— Kas niin, — virkkoi Kennedy, olkapäätään kohauttaen. — Fatalisti sinä olet kuin oletkin!

— Niin olen, mutta tämän sanan hyvässä merkityksessä. Älkäämme ennalta pohtiko, mitä kaikkea muka kohtalo on meille määrännyt. Emme koskaan saa unohtaa sattuvaa sananlaskua: ei puuhun hirtettävä veteen huku!

Mitäpä tähän osasi vastata! Kennedy se kumminkin löi lautaan kokonaisen sarjallisen todistuksia, joita on helppo arvata, mutta joita tässä kävisi pitkäksi luetella.

— Mutta, — virkkoi hän hetken kuluttua, — jos sinä tahdot välttämättömästi kulkea Afrikan halki, jos et muuten luule olevasi onnellinen, niin miks'et mene tavallista tietä?

— Miksikö en? — vastasi tohtori, vilkastuen; — siks' että kaikki tähän-astiset yritykset ovat jääneet kesken. Siks' että Murgo-Parkista, joka murhattiin Nigerin varsilla, Vogeliin asti, joka joutui tuhon omaksi Wadaissa, — Oudneysta, joka kuoli Murmurissa, Clappertonista, joka kuoli Sakatussa, Maizaniin asti, joka hakattiin palasiksi, — Tuaregien tappamasta majori Laingista, hampurilaiseen Roscheriin, joka sai surmansa alussa vuoden 1860, — pitkin aikaa on monilukuisia uhreja merkitty Afrikan martyrologian kirjoihin! Siks' että on mahdoton kestää taistelussa elementtejä, nälkää, janoa, kuumetta, metsänpetoja ja vielä petomaisempia alkuasukkaita vastaan. Siks' että mitä ei saa tehdyksi yhdellä tavalla, siihen on ryhdyttävä toisesta päästä! Ja vihdoin siks' että mistä ei lävitse pääse, siitä on kuljettava sivuitse tahi päästävä ylitse.

— Jospa ei olisi muuta kuin päästä ylitse, mutta kulkea ylitse!

— No niin! — puhui tohtori aivan kylmäverisesti, — mitäs minä empisin? Ymmärräthän, että minä olen pitänyt varani, jott'ei minun palloni pääse putoamaan maahan, ja jos sittenkin niin kävisi, niin joutuisinhan vain samallaisiin oloihin kuin muutkin retkeilijät, mutta minun palloni ei petä, sitä ei tarvitse luulla.

— Päinvastoin, se on hyvinkin luultava.

— Ei ole, rakas Dick. Toivoakseni minun ei tarvitse erota siitä, ennenkuin olen saapunut Afrikan länsirannalle. Sen kanssa on kaikki mahdollista, ilman sitä minä olen kaikkien niitten vaarain ja vastuksien alainen, jotka sellaista retkeilijää luonnollisestikin kohtaavat; sen kanssa ei minua ahdista ei helle, ei tulvat, ei myrskyt, ei samum, ei epäterveellinen ilmasto, ei metsänpedot. Jos minun on liian kuuma, silloin kohoan korkeammalle; jos on vilu, laskeun alemmas; tulee vuori vastaan, minä purjehdin sen päällitse; tulee kuilu, kuljen yli; sattuu virta, siitä poikki; raju-ilma, minä väistän sen; vuorivirta, minä pyhkäisen sen pinnoitse kuin lintu! Minä kuljen väsymättä; minä pysähdyn, vaikk'en lepoa tarvitsekaan! Minä liihoittelen uusien kaupunkien ylitse! Minä lennän myrskyn siivin, milloin ylä-ilmoissa, milloin parikymmentä metriä lähellä maanpintaa, ja maailman suurimmasta kartastosta aukenee eteeni Afrikan lehti täydessä laajuudessaan!

Kunnon Kennedyn mieli rupesi vilkastumaan, vaikka tämä hänen eteensä loihdittu kuva hieman pyörryttikin häntä. Hän katseli Samuelia ihaillen ja samalla peljätenkin; hän tunsi jo leijailevansa avaruudessa.

— Maltas nyt, rakas ystävä, maltas pikkuisen. Sinä olet niinmuodoin keksinyt keinon, jolla palloa ohjataan?

— En. Se on tuulen pieksämistä.

— Mutta sittenhän sinä joudut…

— Minne sallimus saattaa, mutta idästä länteen kumminkin.

— Kuinka niin?

— Käyttämällä hyväkseni pasaadituulia, jotka aina puhaltavat yhtäänne.

— Niin vainenkin, — puheli Kennedy, mietiskellen, — pasaadituulia… tietysti … tarpeen tullessa sopii … siinä on jotain…

— Vai jotain? Ei, ystävä hyvä; siinä on kaikki. Englannin hallitus on antanut käytettäväkseni kuljetuslaivan, ja siitäkin on suostuttu, että kolme, neljä laivaa tulee risteilemään Afrikan länsirannalla niihin aikoihin, jolloin otaksun palajavani retkeltäni. Kolmen kuukauden kuluttua viimeistäänkin olen Zanzibarissa; siellä pallo täytetään, ja sieltä me sitten lähdemme.

— Me, — virkkoi Dick.

— Olisiko sinulla sitten vieläkin jotain sanomista? Puhu, ystäväni Kennedy!

— Jotainko? Minulla on tuhat vastaväitettä. Sanos muun muassa yksi asia: jos sinä aiot nähdä seutuja, jos aiot pallollasi laskeutua mielesi mukaan, niin sehän on mahdollista vain kaasua menettämällä; tähän asti ei ole muita keinoja keksitty, ja sepä se juuri on estänyt pitkiä ilmamatkoja tekemästä.

— Rakas Dick, minä sanon sinulle yhden ainoan asian: min'en menetä kaasua rahtuistakaan, en ainoatakaan atomia.

— Ja pallo laskeutuu mielesi mukaan?

— Laskeutuu.

— Mitenkä se käy päinsä?

— Se on minun salaisuuteni, ystävä Dick. Luota minuun, ja olkoon minun tunnussanani sinunkin: "Excelsior!"

— Olkoon menneeksi "Excelsior!" — vastasi metsämies, vaikk'ei osannut sanaakaan latinaa.

Mutta Dick Kennedy päätti sittenkin kaikilla mahdollisilla keinoin estää ystäväänsä lähtemästä. Hän oli olevinaan yhtä mieltä hänen kanssaan ja tyytyi vaan pitämään asiain kulkua silmällä. Samuel puolestaan ryhtyi varustuksiansa valvomaan.

NELJÄS LUKU

Tutkimuksia Afrikassa.

Se ilmaviiva, jota myöten tohtori Fergusson aikoi kulkea, ei ollut vedetty sattumoisin. Hän oli vakavasti tutkinut lähtökohtaa, eikä ollutkaan syyttä suotta päättänyt nousta ilmaan Zanzibarin saarelta, joka sijaitsee lähellä Afrikan itärantaa, 6:nella asteella eteläistä leveyttä, toisin sanoen 430 maantieteellistä peninkulmaa (795 kilometriä) päiväntasaajan eteläpuolella.

Tältä saarelta oli äskettäin lähtenyt se retkikunta, jonka määränä oli kulkea Suurten järvien kautta etsimään Niilin lähteitä.

Kohdallaan lienee tässä tehdä selvää, mitkä entiset tutkimukset tohtori Fergussonilla oli aikomus yhdistää. Tutkimusretkistä ovat tärkeimmät: tohtori Barthin v. 1849 ja luutnanttien Burtonin ja Speken v. 1858.

Tohtori Barth, Hampurista, oli hankkinut maanmiehellensä Overwegille ja itselleen luvan liittyä Sudaniin lähetettyyn Englantilaisen Richardsonin retkikuntaan.

Tämä laaja seutu sijaitsee 15:nen ja 10:nen asteen välillä pohjoista leveyttä. Sinne pyrkijän täytyy siis kulkea päälle 1500 peninkulmaa (noin 2800 km)[3] Afrikan sisämaihin.

Siihen saakka tämä seutu oli ollut tunnettuna ainoastaan Denhamin, Clappertonin ja Oudneyn retkistä, 1822-1824. Richardson, Barth ja Overweg, aikoen tunkeutua kauemmas, saapuvat Tunisiaan ja Tripoliin, kuten heidän edelläkävijänsäkin, ja ennättävät Murzukiin, Fezzanin pääkaupunkiin.

Sieltä lähtien he eivät kulje suoraan etelään, vaan kääntyvät länteen Ghatia kohti, saatuansa, vaikk'ei ilman vaikeuksia, oppaiksensa maan-asukkaita, Tuaregeja. Kestettyänsä lukemattomia rosvojen hyökkäyksiä, ahdistuksia, jopa aseellistakin vastarintaa, heidän karavaaninsa saapuu vihdoin Asbenin avaraan keitaasen. Siellä tohtori Barth eroaa seuralaisistaan, poikkeaa Aghadesin kaupunkiin ja liittyy jälleen retkikuntaan, joka sitten saapuu Damergun maakuntaan. Siellä nämä kolme matkustajaa hajaantuvat eri haaroille, ja Barth lähtee Kanon kaupunkiin päin, jonne hän vihdoin pääseekin, monta kovaa koettuansa ja melkoisia lunnaita suoritettuansa.

Kovasta kuumeesta huolimatta, hän lähtee sieltä maaliskuun 7:nä, yksi ainoa palvelija mukanaan, määränänsä Tshad järvi, jonne vielä on 650 kilometriä. Hän etenee nyt itään päin ja tulee Zuricolan kaupunkiin laajassa Bornun valtakunnassa, joka on ydinkohta keskisessä Afrikassa. Siellä hän saa tiedon, että Richardson on, väsymyksestä ja puutteista nääntyneenä, kuollut. Hän saapuu sitten Bornun pääkaupunkiin, Kuukaan, järven rannalla, ja vihdoin huhtikuun 14:na, siis 12 ja puoli kuukautta Tripolista lähdettyänsä, Ngornun kaupunkiin.

Seuraavana vuonna maaliskuussa tapaamme hänet Overwegin seurassa löytöretkillä Adamauan kuningaskunnassa järven eteläpuolella. Sieltä hän vihdoin saapuu Jolan kaupunkiin, vähän etelämpänä 9:nettä astetta pohjoista leveyttä. Se oli äärimmäinen kohta etelässä, johon tämä uljas retkeilijä pääsi.

Palattuansa viiden kuukauden perästä Kuukaan, hän lähtee itää kohti ja saavuttaa vihdoin retkensä itäisimmän kohdan, Masenjan kaupungin, 17° 20' itään Greemvichistä.

Seuraavana vuonna 1852 marraskuussa, toisenkin matkatoverinsa, Overwegin, kuoltua, hän tunkeutuu länteen käsin, käy Sokotossa, kulkee Niger virran poikki ja saapuu Timbuktun kaupunkiin, jossa on pakotettu viipymään kokonaista kahdeksan kuukautta, alttiina sheikin ahdistuksille, huonolle kohtelulle ja kaikenlaiselle kurjuudelle. Mutta kristittyä ei ajan pitkään suvaita kaupungissa; Fullanit uhkaavat surmata hänet. Silloin hän lähtee Timbuktusta maaliskuussa 1854, pakenee rajalle ja viettää siellä kolmeneljättä vuorokautta, kaikinpuolista puutetta kärsien, kunnes marraskuussa saapuu Kanon kaupungin kautta Kuukaan, josta lähtee kulkemaan Denhamin jälkiä. Vihdoin hän palajaa Tripoliin elokuun lopulla 1855 ja sieltä Lontoosen 6:na syyskuuta, kumppaleistaan yksin jäljelle jääneenä.

Tällainen oli uljaan Barthin retkeily.

Tohtori Fergusson merkitsi huolellisesti kirjaansa, että Barth oli pysähtynyt 4:nelle asteelle pohjoista leveyttä ja 17:nelle asteelle itäistä pituutta.

Katsokaamme nyt, mitä luutnantit Burton ja Speke saivat aikaan Itä-Afrikassa.

Niiliä ylös oli kulkenut useampiakin retkikuntia, mutta ei ollut yhdenkään onnistunut päästä tämän virran salaperäisille lähteille. Saksalaisen lääkärin Ferdinand Wernen kertomuksen mukaan muuan Mehemed-Alin suojelema retkikunta tunkeusi v. 1840 Gondokoroon asti, 4:nen ja 5:nen asteen välillä pohjoista leveyttä.

Savoijalainen Brun-Rollet, joka oli nimitetty Sardinian konsuliksi Itä-Sudaniin, läksi v. 1855 Kartumista Jakub nimisenä kauppamiehenä ostelemaan gunimia ja norsunluuta ja pääsi Beleniaan saakka, 4:nen asteen toiselle puolelle, mutta palasi sairaana Kartumiin ja kuoli siellä 1857.

Ei lääkintölaitoksen ylipäällikkö Egyptissä, tohtori Peneykään, joka pienellä höyrylaivalla pääsi astetta etelämmäs Gondokoroa ja palasi Kartumiin, jossa kuoli nääntymyksistä, — ei venetialainen Miani, joka kiersi putoukset Gondokoron eteläpuolella, päästen 2:selle leveys-asteelle, — ei maltalainen kauppias Andrea Debono, joka tunkeusi vielä kauemmas ylös Niiliä myöten, — ei kenkään heistä saavuttanut tuota saavuttamatonta kohtaa.

Guillaume Lejean tuli v. 1859 Franskan hallituksen lähettämänä Punaisen meren yli Kartumiin, astui siellä laivaan, mukanaan yksikolmatta henkeä laivaväkeä ja kaksikymmentä sotamiestä, kulkeaksensa ylös Niiliä, mutta hän ei päässyt Gondokoroa kauemmas, jouduttuaan tuhansiin vaaroihin keskellä neekereitä, jotka olivat ilmikapinassa.

Mutta ainapa vaan tuolta kovan onnen rajapyykiltä ovat matkustajat kääntyneet takaisin. Keisari Neronin lähettiläät etenivät ennen muinoin 9:nelle leveyspiirille: kahdeksantoista vuosisadan ponnistuksilla ei siis päästy kuin 5 tai 6 astetta kauemmas, s.o. 550-670 kilometriä!

Moni matkustaja on koettanut päästä Niilin lähteille Afrikan itärannan puolelta.

Niinpä vuosina 1768-1772 Skotlantilainen Bruce läksi Masuahista, Abyssinian satamasta, kulki Tigreen yli, kävi Aksumin raunioilla, näki Niilin lähteet siellä, missä niitä ei ollutkaan, eikä saavuttanut mitään vakavaa tulosta retkellänsä.

Vuonna 1844 tohtori Krapf, anglikaanisen kirkon lähetyssaarnaaja, perusti lähetys-aseman Monbaziin, Zanguebarin rannalla, ja löysi, yhdessä pastori Rebmannin kanssa, 560 kilometrin päässä rannasta kaksi vuorta, nimittäin Kilimandsharon ja Kenian, joilla myöhemmin kävivät Heuglin ja Thornton.

Vuonna 1845 Franskalainen Maizan nousi yksinänsä maihin Bagamajossa, Zanzibarin vastapäätä, ja saapui Dejela-Mhoraan, jossa heimonpäällikkö kidutti hänet hirvittävällä tavalla kuolijaksi.

Vuonna 1859 elokuussa pääsi muuan nuori hampurilainen Roscher arabialaisten kauppiaitten karavaanissa Njassan järvelle saakka, jossa hänet, hänen maatessansa, murhattiin.

Vuonna 1857 läksi kaksi upseeria bengalilaisesta armeijasta, luutnantit Burton ja Speke, Lontoon Maantieteellisen Seuran lähettäminä, tutkimaan Suurten järvien alueita. He suuntasivat kulkunsa Zanzibarista suoraan länteen.

Neljä kuukautta kestettyään sanomattomia vaivoja, sittenkuin heidän tavaransa oli ryöstetty ja kantajat heiltä murhattu, he vihdoin saapuivat Kazehiin, kauppiaitten ja karavaanien yhtymäkohtaan. He olivat nyt keskellä Kuunvuorien seutua. Sieltä he keräsivät varsin kallis-arvoisia tietoja maan-asukasten tavoista, hallituksesta, uskonnosta sekä eläin- ja kasvikunnasta ja käänsivät sitten kulkunsa ensimmäistä Suurta järveä, Tanganajikaa kohti, 3:nen ja 8:nen asteen välillä eteläistä leveyttä. Sinne he saapuivat 14:nä helmikuussa 1858, kohdattuaan rannoilla useampia heimoja, enimmäkseen ihmissyöjiä.

He palasivat kesäkuun 20:na Kazehiin. Burton oli matkan vaivoista niin nääntynyt, että jäi sinne useammaksi kuukaudeksi sairastamaan. Sillä välin vaelsi Speke lähes 600 km pohjoiseen päin aina Ukereuen järvelle saakka, jonka hän sai näkyviinsä elokuun 3:na, mutta ainoastaan sen eteläpään, 2° 30' eteläistä leveyttä.

Hän palasi Kazehiin elokuun 25:nä ja läksi yhdessä Burtonin kanssa Zanzibariin, saapuen sinne maaliskuussa seuraavana vuonna. Nämä uljaat retkeilijät palasivat sitten Lontoosen. Parisin Maantieteellinen Seura antoi heille silloin vuotuisen kunniapalkintonsa.

Tohtori Fergusson merkitsi huolellisesti, ett'eivät he olleet päässeet kauemmas 2:netta astetta eteläistä leveyttä eikä 29:nettä astetta itäistä pituutta.

Nyt oli siis Burtonin ja Speken sekä Barthin tutkimukset yhdistettävä, toisin sanoen oli kuljettava suunnaton ala, joka täyttää kolmattatoista astetta.

VIIDES LUKU

Kennedyn unelmia. — Personallisia pronomineja monikon nominativissa ja genitivissä. — Dickin viittauksia. — Kävelyretki Afrikan kartalla. — Minkä verran alaa on harpin kärkien välillä. — Todellisia retkikuntia. — Speke ja Grant. — Krapf, Decken, Heuglin.

Tohtori Fergusson joudutti tehokkaasti lähtönsä valmistuksia. Itse hän johti ilmapallonsa rakentamista, teettäen tavallisuudesta poikkeavia muodostuksia, joita hän kumminkin piti aivan salassa.

Jo aikaa sitten hän oli ruvennut tutkimaan arabiankieltä ja erillaisia sen puolen murteita. Hyvän kieliaistinsa avulla hän edistyikin varsin nopeasti.

Hänen ystävänsä, metsästäjä, ei luopunut hänestä hetkeksikään, peljäten kaiketi, että toinen lähtee tiehensä, sanaakaan hänelle sanomatta. Kennedy piti siinä tarkoituksessa hänelle varsin vakuuttavia puheita, joilla ei ollut yhtään vakuuttavaa vaikutusta Samuel Fergussoniin, ja puhkesi väliin pateetillisiin rukouksiinkin, joista toinen tunsi sangen vähän liikutusta. Dick huomasi ystävän liukuvan häneltä ihan sormien välistä.

Skotlantilais-parkaa kävi todellakin sääli. Pintaa hänellä kauhusta karmi joka kerta kuin hän loi silmänsä taivaan kupua kohti; maatessaan hän tunsi päätä viepoittavaa huojuntaa, ja öisin hän aina oli putoavinansa jostain hirmuisen korkealta.

Meidän täytyy lisätä, että hän näitten kauheain painajaisten alla kerran, mitäpä kaksi, pudota romahti vuoteestaan lattialle. Siinä hän sai aika kuhmun otsaansa, ja sen hän ensi työkseen näytti Fergussonille.

— Niin, niin, — virkkoi hän säveästi, — kolme jalkaa korkealta vaan, ja sittenkin tämmöinen makkara! Aatteles sitä paikkaa!

Tämä viittaus, haikeamielisyyttä täynnään, ei tehnyt tohtoriin mitään vaikutusta.

— Emme me putoa, — virkkoi hän.

— Mutta jos pudotaan?

— Eikä pudota.

Se oli selvää puhetta se, eikä Kennedyllä ollut siihen mitään sanomista.

Mikä Dickiä varsinkin pyrki saattamaan epätoivoon, oli se, että toinen näkyi unohtaneen olemattomiin koko hänen oman personallisuutensa: Samuel näkyy pitävän ihan peruuttamattomana tosiasiana sitä, että Dick Kennedystä tulee hänelle matkakumppali. Siinä ei muka epäilemistäkään.

Samuel käytti sietämättömän väärällä tavalla personallista pronominia monikon nominativissa:

— "Me" pääsemme … "me" olemme valmiit silloin ja silloin … "me" lähdemme silloin ja silloin.

Entäs genitivissä sitten:

— "Meidän" pallomme … "meidän" gondolimme …, "meidän" nousumme…

Dickiä puistutti, vaikka olikin päättänyt olla lähtemättä mukaan. Hän ei vaan hennonnut kovin paljoa vastustella ystäväänsä. Myönnettäköön sekin, että hän, oikein itsekään tietämättänsä miksi, oli kaikessa hiljaisuudessa tuottanut Edinburgista valikoiman vaatteita ja parhaimmat metsästyspyssynsä.

Eräänä päivänä hän tuli siihen vakaumukseen, että, jos oikein hyvin käy, niin saattaa onnistumisen mahdollisuuksia olla yksi tuhannesta. Silloin hän oli suostuvinaan tohtorin aikeisin, mutta koetti saada matkaa siirretyksi tuonnemmas ja keksi sitä varten verukkeita jos minkä kaltaisia. Hän myönsi, että kyllähän tällainen retki on varsin hyödyllinen ja tarkoituksen-mukainen… Mutta … onkohan tuo Niilin lähteitten selville saaminen oikeastaan tarpeellista?… Onkohan noista ponnistuksista todellakin hyötyä ihmiskunnalle?… Ja … kun oikein tarkoin miettii … jos nuo Afrikan raa'at heimot tulevat sivistyksestä osallisiksi … ovatkohan ne sen onnellisempia silti?… Ja onkohan se niin varmaa, ett'ei sivistystä ole ollut olemassa siellä ennenkuin Europassa?… Kenties… Ja mitäs sitä nyt oikeastaan hätäilee vielä?… Afrikan poikki päästään joskus kyllä, jopa vähemmälläkin onnenkaupalla… Kuukauden perästä, kuuden kuukauden kuluttua, vuoden päästä viimeistäänkin joku retkeilijä sinne aivan varmaan saapuu.

Seuraus tällaisista viittauksista oli aivan päinvastainen kuin oli aiottu, ja tohtori se kuohahteli maltitonna.

— Tahdotko sinä sitten, kovan onnen mies, tahdotko sinä, väärä ystävä, että joku toinen saisi tämän kunnian? Pitäiskö minun kavaltaa koko menneisyyteni, peräytyä turhanpäiväisten vastuksien edestä ja pelkurimaisilla epäröimisillä palkita kaikki se, mitä minun hyväkseni ovat tehneet sekä Englannin hallitus että Lontoon Kuninkaallinen Seura?

— Mutta… — virkkoi Kennedy, joka jo oli kovasti perehtynyt tämän avukon käyttämiseen.

— Mutta, — keskeytti tohtori, — etkö sinä tiedä, että tämän retken on määrä kilpailla muitten, jo olemassa olevain, yritysten kanssa? Etkö sinä tiedä, että uudet tutkijat par'aikaa lähenevät Afrikan keskustaa?

— Jos vaikka…

— Kuuntele minua, Dick, ja luo silmäsi tähän karttaan.

Dick loi nureksimatta.

— Lähdepäs nyt ylöspäin Niiliä myöten, — sanoi Fergusson.

— Lähdetään, — vastasi Skotlantilainen nöyrästi.

— Tule Gondokoroon asti.

— Tultiin.

Ja Kennedy ajatteli, kuinka onkaan mukava tuommoinen matka — kartalla.

— Panes nyt, — jatkoi tohtori, — panes nyt tämän harpin toinen pää tuohon Gondokoroon, jonka kautta rohkeimmatkaan töin tuskin ovat päässeet kulkemaan.

— Jo panin.

— Hae nyt rannalta Zanzibarin saari, 6:nella asteella eteläistä leveyttä.

— Täss' on.

— Lähde nyt kulkemaan tätä leveyspiiriä pitkin Kazehiin saakka.

— Siell' ollaan.

— Nouses nyt 33:tta pituuspiiriä myöten aina Ukereuen järven eteläpäähän, siihen kohtaan, missä luutnantti Speke pysähtyi.

— Jo tultiin! Pikkuisen vielä, niin minä pulahdan järveen.

— Kas niin. Tiedätkös sinä, mitä rannoilla asuvain heimojen puheista sopii otaksua?

— Mitäpäs minä…

— Sitä, että tämä järvi, jonka eteläpää sijaitsee 2° 30' eteläistä leveyttä, ulottuu puolikolmatta astetta päiväntasaajan toiselle puolelle.

— Soo-o!

— Ja järven pohjoispäästä lähtee virta, joka ehdottomasti yhdistyy Niiliin, elleihän ole Niili itse.

— Sehän on merkillistä.

— Panehan nyt harpin toinen pää tuohon Ukereuen järven pohjoispäähän.

— Pantiin, ystävä hyvä.

— Kuinka monta astetta on nyt harpin haarain välissä?

— Tuskin kahtakaan.

— Ja tiedätkös, Dick, miten pitkä matka se on?

— En ensinkään.

— Tuskin 220 kilometriä, toisin sanoen ei mitään.

— Eipä juuri.

— Tiedätkös, mitä tällä haavaa on tekeillä?

— En suuriks' surmiksenikaan.

— Kuulehan siis! Maantieteellinen Seura on havainnut peräti tärkeäksi, että tämä järvi, jonka Speke oli vilaukselta nähnyt, saataisiin tutkituksi. Seuran toimenpiteitten kautta on luutnantti, nykyjään kapteeni Speke liittynyt yhteen kapteeni Grantin kanssa, joka palvelee indialaisessa armeijassa. Heidän johtonsa alla on nyt monilukuinen ja runsailla raha-avustuksilla varustettu retkikunta. Heidän määränsä on kulkea Ukereuen järvelle saakka ja siitä Gondokoroon asti. Varoja on heillä kuudettatuhatta puntaa, ja Kapin kuvernööri on antanut heidän käytettäväkseen hottentottilaisia sotamiehiä. Matkalle he läksivät lopulla lokakuuta vuonna 1860. Sillä välin sai Englantilainen John Patherick, Englannin konsuli Kartumissa, ulkomaitten ministeriöstä seitsemänsataa puntaa. Hänen tulee toimittaa Kartumissa höyrylaiva, varustaa se runsailla muonavaroilla ja lähteä sillä Gondokoroon, vastaan-ottamaan sinne saapuvaa Speken karavaania.

— Hyvin harkittu, — arveli Kennedy.

— Huomaat nyt, että meidän täytyy kiirehtiä, jos mieli päästä osalle näistä tutkimustöistä. Mutta ei siinä kaikki. Sillä välin kuin toiselta puolen niin varmoin askelin astutaan Niilin lähteitä etsimään, samoaa muitakin matkustajia Afrikan sydämeen.

— Jalkaisinko? — kysäisi Kennedy.

— Jalkaisin, — vastasi tohtori, salaviittauksesta välittämättä. — Tohtori Krapf aikoo tunkeutua länteen Djob virtaa myöten, joka sijaitsee päiväntasaajan eteläpuolella. Paroni Decken on lähtenyt Monbazista, nähnyt Kenian ja Kilimandsharon vuoret ja kulkee Afrikan keskustaa kohti.

— Ja jalkaisin vaan?

— Jalkaisin vaan tai muulin seljässä.

— Se on minusta yhdentekevä, — virkkoi Kennedy.

— Ja vihdoin, — jatkoi tohtori, — Heuglin, Itävallan sijaiskonsuli Kartumissa, on varustanut ylen tärkeän retkikunnan. Sen lähinnä tehtävänä on lähteä hakemaan Vogelia, joka v. 1853 oli lähetetty Sudaniin tohtori Barthin apulaiseksi. Hän läksi vuonna 1856 Bornusta, päättäen saada tutkituiksi Tshad järven ja Darfurin väliset tuntemattomat seudut. Mutta siitä pitäin ei ole miestä näkynyt. Huhu tiesi hänen tulleen mestatuksi Wadain kuninkaan käskystä; mutta toinen huhu kertoi hänen olevan vaan vankina Warassa. Kaikki toivo ei niinmuodoin ole mennyt. On muodostettu komitea, Sachsen-Coburg-Gothan hallitseva prinssi esimiehenä ja ystäväni Petermann sihteerinä. Kansallisella keräyksellä on hankittu varoja retkikunnan kannattamista varten. Heuglin läksi liikkeelle Masuahista kesäkuussa, ja samalla kuin hänen tehtävänänsä on haeskella Vogelia, on hänen tutkiminen koko Niilin ja Tshadin välinen seutu, toisin sanoen yhdistää kapteeni Speken ja tohtori Barthin tutkimukset. Ja silloin on Afrika käyty idästä länteen.[4]

— No niin! — lausui Skotlantilainen, — koska tämä kaikki käy niin mainiosti lukkoon, niin mitäs meillä on siellä tekemistä?

Tohtori Fergusson ei vastannut mitään; olkapäitään vaan kohautti.

KUUDES LUKU

Verraton palvelija. — Hän erottaa Jupiterin kuut. — Dickin ja Joen kinastus. — Epäilys ja usko. — Punnitus. — Joe saa puolicrownin.

Tohtori Fergussonilla oli palvelija, aina altis toimimaan, kun Joen nimi mainittiin, erinomainen mies. Hän oli kiintynyt herraansa rajattomalla uskollisuudella ja kunnioituksella. Hän arvasi isäntänsä tahdon jo puolistakin sanoista, jotka aina lausuttiin järkevästi. Se oli Caleb,[5] joka ei ollut jöröjukka, vaan myötäänsä mainiolla tuulella. Hiukan parempi vielä, niin mies olisi ollut pilalla. Fergusson jätti hänen huostaansa kaikki jokapäiväisen elämän huolet, ja oikein hän siinä tekikin. Harvinainen, rehellinen Joe! Palvelija, joka tilaa teille päivällisen, ja jolla on sama maku kuin teilläkin; joka pakkaa teidän matkalaukkunne ja muistaa panna sukkia ja paitoja; jolla on hallussaan teidän avaimenne ja teidän salaisuutenne eikä käytä väärin kumpiakaan!

Mutta olipa isäntäkin tämän kunnon palvelijan mielestä erinomainen mies. Millä arvon-annolla ja luottamuksella hän kuunteli isäntänsä määräyksiä! Kun Fergusson oli puhunut, niin hullu se, jonka olisi tehnyt mieli panna vastaan. Kaikki, mitä tohtori ajatteli, oli kohdallaan; kaikki, minkä hän sanoi, järkevää; kaikki, minkä hän määräsi tehtäväksi, oli tehtävissä; kaikki, mihin hän ryhtyi, oli mahdollista; kaikki, minkä hän sai aikoin, oli ihmeteltävää. Vaikka olisi Joe hakattu palasiksi, ei hän olisi mielipidettään herrastansa muuttanut.

Niinpä tohtorin uusi ehdotus, lähteä Afrikan yli ilmojen halki, sekin oli Joen mielestä jo suoritettu asia; esteitä ei minkään näköisiä. Samassa kuin tohtori oli päättänyt lähteä retkelleen, samassa hän oli retkeltään palannutkin — uskollisen palvelijansa kanssa, sillä tämä kelpo poika tiesi, vaikk'ei siitä koskaan puhunutkaan, lähtevänsä mukaan hänkin.

Hänestä oli sitä paitsi oleva varsin paljo hyötyä matkalla, hän kun oli älykäs mies ja merkillisen vikkelä. Jos olisi ollut nimitettävänä voimistelun opettaja Zoological Gardenin apinoille, jotka sentään ovat koko lailla ketteriä, niin Joe sen paikan olisi saanut ihan varmaan. Hyppiä, kiivetä, heilahdella, heitellä senkin tuhansia kuperkeikkoja, — se kävi häneltä kuin leikkiä lyöden.

Jos Fergusson oli pää ja Kennedy käsivarsi, niin oli Joe käden veroinen. Hän oli jo seurannut isäntäänsä useammillakin matkoilla ja ennättänyt hankkia itselleen jonkun verran tietoja, jotka hän sulatti omalla tavallaan, mutta erittäinkin oli hänessä huomattavana puolena hyvänsävyinen filosofia, ihastuttava optimismi. Hänen mielestään oli kaikki helppoa ja logillista ja luonnollista, ja siksipä ei hän koskaan tuntenutkaan ruikuttamisen ja marmattamisen tarvetta.

Monen muun hyvän ohella oli hänellä hämmästyttävän tarkat ja kauas kantavat silmät. Hänellä, niinkuin Keplerin opettajalla Moestlinillä, oli se harvinainen lahja, että pelkällä silmällä, ilman kaukoputkea, erotti Jupiterin kuut ja osasi laskea Väinämöisen Seulassa neljätoista tähteä, joista pienimmät yhdeksättä luokkaa. Eikä hän tuosta sen enempää ylvästellyt, päinvastoin; hän tervehti teitä varsin kohteliaasti ja osasi, tarpeen tullessa, varsin sievällä tavalla käyttää silmiänsä.

Kun lukuun ottaa sen suuren luottamuksen, jota Joe tunsi isäntäänsä kohtaan, ei käy kummaksikaan, että Kennedy ja tämä kunnon palvelija lakkaamatta kinastelivat keskenään, ei kumminkaan ilman molemmanpuolisia myönnytyksiä.

Toinen epäili, toinen uskoi; toisessa oli selvänäköistä ymmärtäväisyyttä, toisessa sokeata luottamusta. Tohtori huomasi olevansa epäilyksen ja uskon keskivälissä, mutta, se täytyy sanoani, ilman ennakkoluuloja puoleen tai toiseen.

— No niin, mr Kennedy?[6] — virkkoi välisti Joe.

— Mitäs nyt, poikaseni?

— Hetki lähenee lähenemistään. Näyttää siltä kuin reissuttais tästä kuuhun.

— Sinä tarkoitat: Kuunvuorien seutuun, ja sehän ei kovin kaukana ole; vaikka vaarallista se on sekin.

— Vaarallista, niinkö? Sellaisenko miehen kanssa kuin tohtori Fergusson?

— Enhän minä tahtoisi sinun tuulentupiasi hajoittaa, Joe parka, mutta hänen yrityksensä on suoraan sanoen mielettömän mietteitä; lähdöstä ei tule mitään.

— Vai niin soo? Ette siis ole nähnyt hänen ilmapalloansa Mittchellin tehtaassa Boroughissa?[7]

— Eikä tee mielikään.

— Sitten teiltä jää paljo kaunista näkemättä, mr Kennedy. Se vast'on nätti kapine! Se se sitten korea kupu! Entäs gondoli! Siinä meidän vasta tulee lysti olla!

— Aiot siis todellakin mennä mukaan?

— Minäkö? — vastasi Joe vakaumuksella, — minä menen hänen mukaansa, minne hän vaan tahtoo! Sitä tässä nyt vielä oltiin vailla, että minä päästäisin hänet menemään yksin, kun yhdessä on jo vaellettu halki avaran maailman! Ja kukapa häntä kannattelisi, kun hän on väsynyt? Kuka hänet lujalla kädellään auttaisi hyppäämään kuilun yli? Kuka häntä hoitaisi, jos hän kääntyisi sairaaksi? E-hei, mr Kennedy! Joe on aina oleva paikallansa tohtori Fergussonin luona elikkä, paremmin sanoen, ympärillä.

— Kelpo poika!

— Sitä paitsi, tulettehan tekin mukaan, — virkkoi Joe.

— Epäilemättä, — vastasi Kennedy. — Minä nimittäin seuraan teitä, estääkseni viimeisiin asti Samuelia tekemästä mointa hupsuntyötä! Minä seuraan häntä hamaan Zanzibariin asti, jotta sielläkin vielä ystävän käsi pääsisi ehkäisemään mielettömän aikeen toteutumista.

— Te ette ehkäise yhtään mitään, mr Kennedy, älkää pahaksi panko. Ei minun isäntäni ole mikään yltiöpää; hän miettii tyyten, ennenkuin toimiin ryhtyy, ja kun hän kerran minkä päättää, niin siitä ei häntä hittokaan saa luopumaan.

— Perästä kuuluu.

— Turhia toiveita! Eikä teidän lähtönne sitä paitsi tuulen pieksämistä olisi. Niin innokkaalle metsästäjälle kuin te, on Afrika merkillinen maa, ja niinpä ei teillä ole miltään puolelta syytä katua matkaanne.

— Eipä suinkaan, varsinkaan, jos tuo visapää viimeinkin tulee järkiinsä.

— Mutta asiasta toiseen! — virkkoi Joe. — Tiedättehän te, että tänään on se punnitus?

— Mikä punnitus?

— Niinpä niinkin: tohtori, te ja minä, me punnitaan kaikki kolme.

— Niinkuin jockeyt.

— Niinkuin jockeyt, mutta olkaa rauhassa, ei teitä ruveta laihduttamaan, vaikka painaisittekin liian paljon. Teidät otetaan mukaan sellaisena kuin olette.

— Min' en mene punnittavaksi, — sanoi Skotlantilainen päättävästi.

— Mutta, mister, se taitaa olla tarpeellista hänen konettansa varten.

— Tulee se toimeen ilmankin.

— Jopas nyt! Mutta jos laskut ei pidä kutiaan, niin nousematta meiltä jää.

— Enhän minä, tonttu olkoon, sen parempaa tahdokaan!

— Saadaanpas nähdä, mr Kennedy: tohtori tulee heti kohta hakemaan meitä.

— Min'en lähde.

— Ettehän toki tahtone tehdä hänelle sitä mielipahaa?

— Teen kuin teenkin.

— No niin, — virkkoi Joe nauraen. — Näin te puhutte nyt, kun tohtori ei ole saapuvilla, mutta kun hän seisoo teidän edessänne kasvoista kasvoihin ja sanoo: "Dick", (älkää pahaksi panko) "Dick, minun pitää saada tietää täsmälleen, kuinka paljon sinä painat", silloin te lähdette kuin lähdettekin.

— En lähde.

Samassa tuli tohtori työhuoneesensa, jossa tätä keskustelua oli pidetty, ja katsahti Kennedyyn, joka ei näkynyt olevan kovinkaan hyvällä tuulella.

— Dick! — virkkoi tohtori; — tulepas Joen kanssa; minun pitää saada tietää, kuinka paljon te painatte kumpikin.

— Mutta…

— Saat pitää hatun päässäsi. Tule.

Ja Kennedy läksi.

He menivät kolmisin Mittchellin tehtaasen, jossa seisoi jo varalta niin sanottu pikavaaka. Tohtorin täytyi todellakin tietää matkatoveriensa painot, osataksensa sovittaa ilmapallonsa kantavuuden. Hän asetti Dickin seisomaan, vaakalaudalle. Toinen kävi siihen vastustelematta, puhuen puoliääneen:

— Oli menneeksi, oli menneeksi; eihän tällä ole mitään merkitystä.

— Sata viisikymmentäkolme naulaa,[8] — lausui tohtori, merkiten sen muistikirjaansa.

— Olenko minä liian raskas?

— Ette suinkaan, mr Kennedy, — pisti Joe väliin, — ja minähän sitä paitsi olen köykäinen; se tasoittaa, se.

Näin sanoessaan, Joe asettui riemumielin metsästäjän sijalle, ja oli innoissaan vähällä kaataa koko vaa'an kumoon.

— Sata kaksikymmentä naulaa, — merkitsi tohtori.

— Sepä se! — virkkoi Joe, myhähtäen mielihyvissään. Miksikä hän myhähti? Ei hän tiennyt itsekään.

— Nyt on minun vuoroni, — sanoi Fergusson.

Hän kirjoitti oman nimensä kohdalle 135 naulaa.

— Kolmisin me painamme yhteensä noin 400 naulaa, — sanoi hän.

— Kuulkaas, tohtori! — virkkoi Joe. — Jos tarvitaan, niin kyllä minä otan laihtuakseni parisen kymmentä naulaa: olen jonkun aikaa syömättä.

— Tarpeetonta, poikaseni, — vastasi tohtori. — Saat syödä ihan ehdoltasi. Ja täss' on sulle puoli-crown:[9] pane pohjalastia, minkä miellyttää.

SEITSEMÄS LUKU

Mittaus-opillisia numeroita. — Pallon tilavuus. — Kaksinkertainen pallo. — Päällys. — Gondoli. — Salaperäinen laitos. — Ruokatarpeet. — Lopullinen summa.

Tohtori Fergusson oli jo kauan aikaa askaroinut matkansa erikoisseikkain valmistelemisessa. Sanomattakin on selvä, että pallo, tuo merkillinen kulkuneuvo, joka oli häntä kantava kautta ilmain, oli hänen alituisen huolenpitonsa esineenä.

Ensinnäkin, jott'ei pallo tulisi koolleen kovin suureksi, hän päätti täyttää sen vetykaasulla, joka on 14 ja puoli kertaa keveämpi ilmaa. Tämä kaasu, jota on helppo valmistaa, on antanut parhaimmat tulokset ilmapalloilla tehdyissä kokeiluissa.

Tarkoilla laskuilla oli tohtori saanut selville, että pallolla tulee olemaan neljäntuhannen naulan kuormitus. Oli siis laskettava, kuinka paljon voimaa pallolla pitää olla, kantaakseen tätä painoa, toisin sanoen pallon tilavuus.

Neljäntuhannen naulan painoa vastaa 44'847 kuutiojalan tila ilmaa,[10] toisin sanoen: 44'847 kuutiojalkaa ilmaa painaa noin 4000 naulaa.

Jos nyt pallon tilavuus tehdään 44'847 kuutiojalan suuruiseksi, ja tämä tila täytetään ilman asemesta vetykaasulla, joka, ollen 14 ja puoli kertaa keveämpi ilmaa, painaa ainoastaan 276 naulaa, niin jää tasapainon voittamiseksi 3724 naulaa. Tämä erotus pallon sisältämän kaasun ja ympärillä olevan ilman painossa — siinä juuri ilmapallon kohoamis-voima.

Jos palloon pannaan äskenmainittu määrä 44'847 kuutiojalkaa kaasua, niin täyttyy se kokonaan, mutta näin ei saa tapahtua, sillä sitä myöten kuin pallo nousee yhä ohuempiin ilmakerroksiin, pyrkii pallossa oleva kaasukin laajenemaan ja saattaisi pian halaista pallon kehyksen. Siksipä täytetään pallosta vain kaksi kolmas-osaa.

Mutta tohtori — erääsen laitokseen nähden, jonka hän yksin tunsi, — oli päättänyt täyttää pallonsa vaan puolilleen ja, koska sen oli määrä vetää 44'847 kuutiojalkaa kaasua, tehdä sen melkein kahta vertaa tilavammaksi.

Hän oli valinnut pallollensa pitkullaisen muodon, joka on havaittu sopivimmaksi. Vaakasuora läpimitta oli oleva 50 ja pystysuora 75 jalkaa.[11] Siitä oli tuleva niinmuodoin sferoidi, tilavuudelleen pyöreissä luvuissa 90 tuhatta kuutiojalkaa.

Jos tohtori Fergusson olisi saattanut käyttää kahta palloa, olisi hänen retkensä onnistuminen ollut sitä varmempaa, sillä jos toinen sattuisi ilmassa oltaessa halkeamaan, niin saattaisi, pohjalastia vähentämällä, pysyä ainakin toisen avulla ylhäällä. Kahden pallon hoitaminen kävisi kumminkin peräti vaikeaksi, niiden nousuvoima kun on aina pysytettävä yhtäläisenä.

Kauan aikaa tätä seikkaa mietittyänsä, Fergusson viimein keksi nerokkaan sovittelun, joka teki mahdolliseksi yhdistää kahden pallon edut ja välttää niiden tuottamat haitat: hän rakennuttaa kaksi erikokoista palloa ja panee ne sisäkkäin. Ulkopuolinen pallo saa sen koon kuin edellä on mainittu. Sisäpuolinen pallo on oleva noin 45 jalkaa poikkipuolin ja 68 jalkaa pitkinpäin. Viimeksi mainittu on siis tilavuudelleen oleva vain 67'000 kuutiojalkaa; se on asuva sitä ympäröivässä aineessa; erityisen läpän kautta on palloilla oleva yhteys keskenään.

Tästä laitoksesta oli oleva se etu, että jos tarvitsee laskeumista varten vähentää kaasua, niin sitä päästetään ulos isommasta pallosta, ja vaikkapa se pitäisi kokonaankin tyhjentää, niin on pienempi vielä koskematonna; silloin saattaa irroittaa ulommaisen päällyksen pois, turhanpäiten painamasta, jolloin toinen, jäljelle jäänyt, pallo ei ole niin tuulen heiteltävänä kuin puolilleen täytetyt pallot tavallisesti ovat.

Ja jos niinkin sattuisi, että ulkopuolinen pallo repeää, niin on toinen varalta jäljellä.

Kumpikin pallo tehtiin lyonilaisesta, ristiinkudotusta, guttaperkalla imetetystä taftasta. Tällainen gummihartsinen kangas on täydellisesti ilmanpitävä; siihen ei pysty hapot eikä kaasut. Pallon yläpäähän pantiin tafta kaksinkertaisena, sillä kohdalla kun on kovin puristus kestettävänä.

Tämä päällys saattaa pitää kaasua kuinka kauan hyvänsä. Ykdeksän neliöjalkaa taftaa painoi puoli naulaa. Kun nyt ulommaisen pallon pinta-ala oli noin 11'600 neliöjalkaa, niin painoi sen päällys lähes 650 naulaa. Sisimmäisen pallon päällys, pinta-alalleen 9200 neliöjalkaa, ei painanut kuin 510 naulaa, päällykset siis yhteensä 1160 naulaa.

Gondolia kannattava verkko tehtiin erittäin lujista hamppuköysistä; molemmat läpät valmistettiin mitä suurimmalla huolella, niistä kun kokonaan oli riippuva pallon hoito.

Gondoli, muodolleen pyöreä ja viisitoista jalkaa läpimitassa, punottiin pajuista, lujitettiin ohuilla rautavanteilla ja varustettiin alapuolella kimmoavilla jousilla, täräysten lieventämiseksi. Gondoli verkkoineen ei painanut kuin 280 naulaa.

Sitä paitsi teetti tohtori neljä läkkilaatikkoa, seinät kahden linjan (5 millimetrin) paksuisia; laatikoitten välillä kulki hanoilla varustettuja putkia. Tästä laitoksesta nousi letku, noin 2 tuumaa (5 cm) läpimitassa, päättyen kahteen eri pitkään haaraan, niistä suurempi 25 ja pienempi vaan 15 jalkaa pitkä.

Läkkilaatikot sijoitettiin gondoliin siten, että ottivat niin vähän tilaa kuin suinkin mahdollista. Letku, joka oli tuleva käytäntöön vasta myöhemmin, kääräistiin erilleen. Samoin myös erittäin vahva Bunsenin sähköpatteri. Tämä kone oli niin nerokkaasti kokoonpantu, ett'ei se painanut kuin kuusisataa naulaa, siihen lukien 25 gallonia (112 litraa) vettä erityisessä laatikossa.

Matkalle oli otettava seuraavat instrumentit: kaksi barometria, kaksi termometriä, kaksi kompassia, sekstantti, kaksi kronometriä, keinotekoinen horisontti ja altazimuti kaukaisten ja saavuttamattomain esineitten mittaamista varten. Greenwichin tähtitorni oli tarjoutunut tohtorin käytettäväksi. Tämä ei kumminkaan aikonut tehdä fysillisiä kokeita; hän tahtoi vaan aina olla selvillä matkansa suunnasta ja tärkeitten jokien, vuorten ja kaupunkien asemasta.

Hän varustihe kolmella, tarkoin koetetulla rauta-ankkurilla sekä keveillä ja samassa lujilla silkkisillä nuoraportailla, joitten pituus oli 50 jalkaa.

Hän laski myös tarkoin elintarpeitten painavuuden. Mukaan oli otettava teetä, kahvia, korppuja, suolalihaa ja pemmikania, erästä valmistetta, joka sisältää runsaasti ravintoaineita, mutta ottaa vähän tilaa. Paitsi riittävää määrää viinaa, oli mukaan otettava kaksi laatikollista vettä, 22 gallonia (99 litraa) kummassakin.

Näitten eri tarpeitten kuluminen oli vähitellen keventävä ilmapallon kantamaa painoa. Huomattava nimittäin on, että pallon tasapaino ilmassa on äärettömän herkkä: melkein mitätön painon vähennys saattaa vaikuttaa peräti tuntuvia siirtymisiä.

Eikä unohtanut tohtori telttaakaan, joka oli kattava yhden osan gondolia, eikä peitteitä, ainoita makuutarpeita matkalla, eikä metsästäjän pyssyjä eikä kruuti- ja luotivarastoa.

Tässä yhteenveto hänen laskuistaan:

Fergusson …………….. 135 naulaa Kennedy ………………. 153 " Joe ………………….. 120 " Ensimmäinen pallo ……… 650 " Toinen pallo ………….. 510 " Gondoli verkkoineen ……. 280 " Ankkurit, instrumentit, pyssyt, peitteet, teltta, . 190 " erillaiset esineet Liha, pemmikani, korput, tee, kahvi, viina ……… 386 " Vesi …………………. 400 " Kalusto ………………. 700 " Vedyn paino …………… 276 " Pohjalasti ……………. 200 " Yhteensä 4000 naulaa

Siinä luettelo siitä neljäntuhannen naulan painosta, jonka tohtori Fergusson aikoi kohottaa ilmoihin. Pohjalastia ei tarvinnut kuin kaksisataa naulaa, "odottamattomain tapausten varalta", sanoi hän, arvellen, että hänen keksimänsä laitos on tekevä sen tarpeettomaksi.

KAHDEKSAS LUKU

Joen merkitys. — "Resoluten" päällikkö. — Kennedyn arsenaali. — Sijoitukset. — Jäähyväis-päivälliset. — Lähtö helmikuun 21:nä. — Tohtorin tieteelliset esitelmät. — Duveyrier, Livingstone. — Ilmapurjehduksen yksityisseikkoja. — Kennedy saatettu vaikenemaan.

Helmikuun 10:nä olivat varustukset melkein päättyneet. Pallot olivat aivan valmiit ja sisäkkäin. Tehtiin koetus puristetulla ilmalla, ja havaittiin ne erittäin lujiksi.

Joen riemulla ei ollut ääriä ensinkään. Myötäänsä hän kulki Greek streetin ja Mittchellin tehtaan väliä, aina touhussa, mutta aina hilpeällä mielellä, kernaasti kertoillen heidän matkastansa, vaikk'ei häneltä tiedusteltukaan, ylpeänä ennen kaikkea siitä, että pääsee herransa mukaan. Luulenpa kuin luulenkin, että ilmapallon näyttäminen, tohtorin aatetten ja aikomusten selitteleminen, tilaisuuden hankkiminen näkemään häntä avonaisessa akkunassa tahi ulkona kadulla, — että se tuotti tuolle kunnon pojalle muutamia puolicrowneja. Ja kenpä häntä siitä moittisi! Olihan hänellä oikeus käyttää hiukan hyödykseen aikalaistensa ihmettelyä ja uteliaisuutta.

Helmikuun 16:na Resolute kävi ankkuriin Greenwichin kohdalle. Se oli kahdeksansadan tonnin vetoinen propellilaiva, nopeakulkuinen ja oli käynyt viemässä muonavaroja sir James Rossin retkikunnalle polariseuduissa. Kapteeni Pennet kuului olevan miellyttävä mies, jossa tohtorin matka herätti erittäin suurta intressiä, ja joka tohtoria kohtaan oli jo kauan aikaa tuntenut kunnioitusta. Tämä Pennet oli enemmän tiedemies kuin soturi, vaikka hänen laivassaan olikin neljä vanhan-aikuista tykkiä. Pahaa ne eivät kumminkaan olleet tehneet vielä kellenkään; niitten oli yksinomaisena määränä pitää pauhua vain kaikkein rauhallisimmassa tarkoituksessa.

Resoluten ruoma oli laitettu sellaiseksi, että ilmapallon saattoi sijoittaa siihen, ja helmikuun 18:nä pallo vietiinkin laivaan, mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Se laskettiin peräosaan, suojaan kaikilta sattumuksilta. Gondoli esineineen, ankkurit, köydet, ruokatarpeet, vesiarkut, jotka oli määrä täyttää Zanzibarissa, kaikki ne lastattiin laivaan Fergussonin oman valvonnan alla.

Niinikään otettiin laivaan kymmenen tonnia rikkihappoa ja kymmenen tonnia romurautaa vetykaasun valmistamista varten. Siinä oli jo enemmänkin kuin tarvittiin, mutta täytyihän olla mahdollisten vahinkojenkin vara. Kaasunkehitys-laitos, johon kuului kolmekymmentä tynnyriä, pantiin ruoman pohjalle.

Nämä lähtöhankkeet päättyivät 18:na helmikuuta illalla. Kaksi mukavasti sisustettua hyttiä oli valmiina tohtori Fergussonia ja hänen ystäväänsä Kennedyä varten. Viimeksimainittu, joka yhä vannoi, ett'ei hän lähde, nousi laivaan, mukanaan kokonainen arsenaali ampuma-aseita: kaksi mainion tarkkaa, takaa-ladattavaa kaksipiippuista pyssyä ja verraton karhiini, Purdey Moore et Dickson'in tehtaasta Edinburgissa: moisella luikulla Kennedy häikäilemättä lennättää kauriin silmään luodin kahdentuhannen askelen päästä. Lisäksi oli hänellä kaksi kuusipiippuista Coltin revolveria odottamattomain sattumusten varalta. Kruutisarvet, patronat, lyijyt ja luodit, riittävissä määrin kaikkia, eivät painaneet yli sen kuin tohtori oli määrännyt.

Kolme retkelle-lähtijää nousivat laivaan helmikuun 19:nä. Kapteeni ja upseerit ottivat heidät vastaan suurella kunnioituksella. Tohtori oli kylmä kuin ainakin, mielessään vaan retki; Dick oli hieman levoton, mutta ei näyttänyt olevansa niitä miehiäkään; Joe kulki keikutellen ja kompia ja sanansutkauksia lasketellen. Hänestä tulikin oikea huvimestari matrossien kajutassa, jossa hänellekin oli varustettu oma koju.

Helmikuun 20:na piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura suuret jäähyväis-päivälliset tohtori Fergussonille ja Kennedylle. Kapteeni Pennet upseereineen oli läsnä tällä aterialla, jossa vallitsi ilo ja vilkkaus, ja jossa maljoja juotiin yksi toistaan mielistelevämpi, ja terveyttä ja pitkää ikää toivotettiin niin runsaasti, että kukin läsnäolija saattoi olla vakuutettu elävänsä ainakin sata vuotta. Sir Francis M…, juhlassakin esimiehenä, johti puheita hillityllä liikutuksella, mutta täynnä arvokkaisuutta.

Dick kävi kovin hämille, kun hänenkin osallensa tuli aimo palanen näitä maljan-ääreisiä onnitteluja. Sittenkuin oli juotu "pelvottoman Fergussonin, Englannin kunnian, onneksi", piti myöskin juotaman "yhtä uljasmieliselle Kennedylle, hänen rohkealle matkatoverilleen".

Dick punastui korviaan myöten, mutta sitä pidettiin vaatimattomuuden merkkinä. Kättentaputukset kajahtivat kahta äänekkäämmin. Dick punastui entistä enemmän.

Jälkiruuan aikana saapui kuningattaren lähettiläs: kuningatar lähettää tervehdyksensä molemmille matkustajille ja toivottaa heidän yrityksellensä menestystä.

Ja tähän piti taas juoda maljoja "Hänen Herttaiselle Majesteetillensa".

Puolen-yön aikana, liikuttavain jäähyväisten ja lämpimäin kädenpuristusten perästä, läsnäolijat hajaantuivat.

Resoluten venheet olivat odottamassa Westminsterin sillan luona. Kapteeni vieraineen ja upseereineen astui venheisin, ja nopeasti ne läksivät viiltämään alas Thames jokea Greenwichiin päin.

Kello yhden aikana makasivat laivalla kaikki.

Huomenissa, helmikuun 21:nä, kello kolme aamulla alkoivat kattilat kihistä; kello viisi nostettiin ankkuri, ja propellinsa työntämänä läksi Resolute painamaan Thamesin suuta kohti.

Sanomattakin on selvä, että keskustelujen aineena laivassa oli yksinomaa tohtori Fergussonin retki. Jo pelkästään hänen personansa ja äänensä herätti sellaista luottamusta, ett'ei vähän ajan perästä kukaan, paitsi Skotlantilaista, rahtustakaan epäillyt hänen hankkeensa onnistumista.

Pitkäin joutohetkien aikana piti tohtori upseereille täydellisen luentosarjan maantieteessä. Viimeisten neljänkymmenen vuoden löytöretket Afrikassa alkoivat innostaa näitä nuoria miehiä. Fergusson kertoi heille Barthin, Burtonin, Speken, Grantin retkistä. Hän kuvaili heidän eteensä tämän salaperäisen tienoon, jonne tiede nyt pyrkii tunkeutumaan joka puolelta. Pohjoisessa oli nuori Duveyrier käynyt tutkimassa Saharaa ja tuonut Parisiin mukanansa Tuaregien päällikön. Franskan hallituksen toimesta valmisteltiin par'aikaa kahta retkikuntaa, joista toinen lähtee pohjoisesta päin, toinen lännestä, jonka jälkeen he yhtyvät Timbuktussa. Etelässä uupumaton Livingstone eteni yhä päiväntasaajaa kohti ja oli, vuodesta 1862 alkaen, kulkemassa Mackensien kanssa ylös Rovoonia virtaa. Ennenkuin yhdeksästoista vuosisata päättyy, lausui tohtori Fergusson, on Afrika varmaankin paljastava ne salaisuudet, joita se on helmassansa kätkenyt kuusituhatta ajast'aikaa.

Kuulijain mielenkiinto kohosi kiihkeimmilleen varsinkin silloin kuin hän rupesi kertomaan heille retkensä valmistusten yksityisseikoista. Heidän teki mielensä tarkastaa, pitävätkö hänen laskunsa paikkaansa; he väittelivät keskenään, ja mielellänsä tohtori otti osaa heidän väittelyihinsä.

Yleensä he hämmästyivät sitä, että hän ottaa verraten vähäisen määrän ruokavaroja. Eräänä päivänä muuan nuori upseeri tiedusteli tätä seikkaa tohtorilta.

— Ja sekö kummastuttaa teitä? — kysäisi tohtori.

— Kummastuttaa niinkin.

— Mutta kuinka kauan te sitten luulette matkani kestävän? Kuukausmääriä, niinkö? Suuri erehdys. Jos sitä kovin kauan kestäisi, niin me olisimme hukassa, me emme pääsisi perille. Eihän Zanzibarista Senegalin rannalle ole kuin 6500 kilometriä, sanokaamme vaikka 7000. Jos nyt lukee 38 km tunnissa — mikä ei vielä vastaa junainkaan nopeutta meillä, — niin ennättäisi Afrikan poikki seitsemässä vuorokaudessa, kulkien yöt päivät.

— Silloinhan te ette ennättäisi nähdä mitään, ette tehdä maantieteellisiä havainnoita ettekä tutkia seutuja.

— Mutta, — vastasi tohtori, — koska pallo on minun vallassani, koska minä nousen ja lasken mieleni mukaan, niin minä pysähdyn, milloin hyväksi näen, varsinkin milloin liian kovat ilmavirrat uhkaavat temmata minut mukaansa.

— Ja niitä teidän tiellenne kyllä sattuu, — virkkoi kapteeni Pennet. — On orkaaneja, jotka kulkevat 450:kin kilometriä tunnissa.

— Sepä se, — vastasi tohtori. — Moisella vauhdilla pääsisi Afrikan poikki kahdessatoista tunnissa: heräisi Zanzibarissa ja laskisi levolle Saint-Louisissa.

— Mutta, — arveli muuan upseeri, — saattaako pallo seurata mukana sellaisessa vauhdissa?

— On niinkin sattunut.

— Ja pallo kesti?

— Vallan hyvin. Se tapahtui Napoleonin kruunauksen aikaan, v. 1804. Ilmassa-purjehtija Garnerin laski Parisissa kello yksitoista illalla pallon, johon oli kultaisilla kirjaimilla merkitty: "Parisi, 25 p. frimaire kuuta v. XIII, jolloin Hänen Pyhyytensä Pio VII kruunasi keisari Napoleonin". Seuraavana aamuna kello 5 Roman asukkaat näkivät saman pallon leijuvan Vatikanin yli campagnalla ja laskevan vihdoin Braccianon järveen. Niinmuodoin, hyvät herrat, pallo kestää sellaisen vauhdin.

— Pallo kyllä, entäs ihminen? — uskalsi Kennedy virkkaa.

— Ihminen myöskin, sillä liikkumatonhan pallo on sitä ympäröivään ilmaan nähden, toisin sanoen: eihän se ole pallo, joka eteenpäin kiitää, vaan itse ilmakehys sen ympärillä; saatte huoleti sytyttää kynttilän gondolissa: liekki ei lävähdäkään. Jos Garnerinin pallossa olisi ollut mukana purjehtija, ei hän olisi tuosta vauhdista kärsinyt vähääkään. Enkä minä sitä paitsi aio koetella sellaista vauhtia, vaan milloin minun sopii yöksi tarttua kiinni puuhun tai johonkin muuhun esineesen, en ole suinkaan käyttämättä tilaisuutta hyödykseni. Mitä taas ruokavaroihin tulee, niin onhan meillä niitä kahdeksi kuukaudeksi, ja mikäpäs estäisi meidän taitavaa metsästäjäämme hankkimasta meille metsänriistaa riittävästi, maissa käydessämme!

— Niitä mestarilaukauksia, mr Kennedy! — huudahti muuan nuori midshipman, kateellisin silmin katsellen Skotlantilaista.

— Puhumattakaan siitä, — lisäsi toinen, — että tähän huviin liittyy vielä suuri kunnia.

— Hyvät herrat, — virkkoi metsästäjä, — teidän mielistelynne ovat hyvin liikuttavia … mutta ohitse ne minusta menevät.

— Mitenkä? — huudettiin joka puolelta, — ettekö sitten mene mukaan?

— En mene.

— Ettekö aio seurata tohtori Fergussonia?

— En ainoastaan ole seuraamatta häntä, vaan minä läksin tänne, pysäyttääkseni hänet vielä viimeisessä silmänräpäyksessä.

Kaikkien katseet kääntyivät tohtoriin.

— Älkää kuunnelko häntä, — virkkoi tohtori tyyneesen tapaansa. — Siitä asiasta ei maksa kiistellä hänen kanssaan; hän tietää kyllä lähtevänsä.

— Pyhän Patrikin kautta! — huudahti Kennedy, — minä vannon…

— Älä vanno, ystävä Dick; sinut on mitattu ja punnittu, sinut, niinkuin sinun kruutisi ja pyssysi ja luotisikin; emme siis puhu siitä sen enempää.

Ja todellakin: siitä hetkestä, hamaan siihen asti kuin tultiin Zanzibariin, ei Dick avannut suutansakaan. Ei hän puhunut tästä asiasta eikä mistään muustakaan. Hän vaipui äänettömäksi.

YHDEKSÄS LUKU

Capin ympäri. — Kokassa. — Joen esitelmä kosmografiassa. — Ohjattavat pallot. — Ilmavirtain etsimisestä. — Heureka.

Resolute kulki nopeasti Hyvän Toivon nientä kohti. Ilma pysyi kauniina, vaikka merellä kävi kova aallokko.

Maaliskuun 30:nä, seitsemänkolmatta päivää Lontoosta lähdön jälkeen, kohosi taivaanrannassa näkyviin Pöytävuori, Capin kaupunki, joka sijaitsee kukkulaisen amfiteatterin juurella, näkyi jo merikiikareihin, ja pian laski Resolute ankkurinsa sen satamaan. Sinne ei kapteeni pysähtynyt muuta kuin hiiliä ottamaan, mikä oli yhden päivän asia. Huomenna käännyttiin jälleen etelää kohti. Nyt oli kierrettävä Afrikan eteläisin niemi ja laskettava Mozambikin salmeen.

Joe ei ollut ensimmäisellä merimatkallaan. Pian hän oli täälläkin kuin kotonaan. Kaikki pitivät tuosta avomielisestä ja hilpeäluontoisesta miehestä. Suuri osa hänen isäntänsä mainetta heijasteli hänestäkin. Häntä kuunneltiin kuin mitä oraakelia, eikä hän erehtynyt sen enempää kuin muutkaan ennustajat.

Sillä välin kuin tohtori piti esitelmiänsä upseereille, istui Joe kokassa ja luennoitsi historiasta omalla tavallaan, ja sitä tapaahan ne ovat noudattaneet suurimmatkin historioitsijat kaikkina aikoina.

Keskusteltiin tietysti ilmapurjehduksesta. Joella oli ensi alussa työ ja tekeminen, saadessaan noita härkäpäitä käsittämään tämän hankkeen merkitystä, mutta siitä kerran selville päästyä, yltyi merimiesten mielikuvitus Joen kertomuksista niin, ett'eivät he enää pitäneet mahdottomana mitään.

Häikäisevän puhelias kertoja vakuutteli, että tämän matkan perästä tehdään monta muuta. Tämä on vasta ensimmäinen numero kokonaisessa sarjassa ihan yli-inhimillisiä yrityksiä.

— Nähkääs, hyvät ystävät, kun kerran on päässyt tällaisen reissaamisen makuun, niin ei muut meiningit enää kelpaakaan. Ja niinpä sitä ensi kerralla ei kuljetakaan poikkipuolin, vaan pusketaan suoraan yhä ylöspäin.

— Jaa kuuhunko, vai? — kysäisi yksi kuulijoista ihmeissään.

— Vai kuuhun! — arveli Joe; — ei maar; se on liian tavallista; kaikkihan ne nykyjään kuuhun kulkevat. Sitä paitsi, siellä ei ole vettä; sitä pitäisi raahata sinne mukaan suunnattomat määrät, ja ilmaakin pitäisi viedä lasipurkeissa, jos mieli hiukankaan hengittää.

— Mahtaiskohan siellä olla katajaviinaa? — kysäisi muuan, joka suuresti harrasti tätä juomaa.

— Ei tippaakaan, poikaseni. Ei; kuusta me viis. Me lähdetään noihin ihaniin tähtiin, suloisiin planettoihin, joista isäntä niin usein on puhunut. Ensi aluksi pistäytään tervehtimässä Saturnoa…

— Niin sitäkö, jolla on se rengas? — kysyi puosmanni.

— Vihkimäsormus justiin. Ties vaan, minne siltä muija lie saanut!

— Ettäkö ihan niin korkealle? — virkkoi muuan typertynyt kokkipoika. — Kyll'on koko hiivatti, se teidän isäntä!

— Hiivattiko! On se vähän parempikin.

— Entäs Saturnon jälkeen? — tiedusti muuan kaikkein maltittomimpia.

— Jaa senkö? No sitten käydään Jupiterissa. Se se vasta hassu maa: vuorokaus ei kestä siellä kuin yhdeksän ja puoli tuntia; laiskurien luvattu maa. Mutta vuoden pituus on sen sijaan kaksitoista ajast'aikaa, ja sehän on vallan edullista niille, joilla ei ole enää kuin kuusi kuukautta tallusteltavana tässä matoisessa maailmassa. Se jatkaa ikää, nähkääs.

— Kaksiko toista vuotta! — huudahti kokkipoika.

— Jaa-a, poikaseni. Siinä maassa sinä tähän aikaan vielä imeä jollittaisit, ja tuo mies tuossa, jolla on jo kuudeskymmen meneillään, olisi siellä puolen viidettä vanha paitaressu.

— Se ei pidä kutiaan, — huusi koko kokkapuoli yhdestä suusta.

— Puhdas tosi, — sanoi Joe vakavasti. — Mutta minkäs minä sille? Kun sitä vaan elelee ikänsä kaiken eikä opi mitään, niin typeränä pysyy kuin pässi. Pistäytykääs Jupiterissa, niin saatte nähdä.

Ja hänelle naurettiin, mutta puoleksi uskottiinkin, ja hän jutteli heille, kuinka Neptunossa varsinkin merimiehiä suositaan, ja kuinka Mars tähdessä sotamiehet ovat olevinaan niin suuria herroja, että lopulti ihan vihaksi pistää. Mitä taas tulee Merkurioon, niin se se on vihoviimeinen paikka: ei kuin varkaita vaan ja kauppamiehiä, ja niin toistensa näköisiä, ett'ei tahdo osata erottaa kuka on mikä. Ja Veneristä hän vihdoin loi heidän eteensä oikein ihastuttavan kuvan.[12]

— Ja kun me tullaan takaisin tuolta reissulta, niin sitten meidät koristetaan Etelän ristillä, joka kimaltelee siellä hyvin korkealla Pilvien Pitäjän napinlävessä.

— Ja sen te olette hyvin ansainneetkin, — sanoivat merimiehet.

Ja näin ne kuluivat hilpeissä haasteluissa nuo pitkät puhteet Resoluten kokassa. Ja sillä välin tohtorin opettavaiset keskustelut jatkuivat jatkumistaan.

Eräänä päivänä nostettiin kysymys ohjattavista ilmapalloista, ja tiedusteltiin tohtorin mielipidettä tästä asiasta.

— En usko, — sanoi hän, — ohjattavain ilmapallojen mahdollisuutta. Minä tunnen kaikki, mitä tässä tarkoituksessa on koetettu ja ehdotettu, mutta käytännöllistä tulosta ei ole koskaan saavutettu. Arvaatte kyllä, että minä olen tätä asiata miettinyt, se kun on juuri minulle niin ylen tärkeä, mutta min'en ole kyennyt kysymystä ratkaisemaan millään nykyisen mekanikan tarjoamilla keinoin. Pitäisi keksiä aivan erinomaisen voimakas ja samalla äärettömän keveä mootori. Sitä paitsi on tähän saakka koetettu saada ohjatuksi gondolia eikä palloa. Ja se on ollut erehdystä.

— Mutta — väitettiin — ilmapallon ja laivan välillä on sentään paljon yhtäläistä, ja laivaahan käy ohjaaminen mielensä mukaan.

— Yhtäläisyyttä, — vastasi tohtori, — on peräti vähän tai ei ensinkään. Ilma on verrattavasti ohuempaa kuin vesi, johon laiva ei vajoo kuin puoliväliin, jota vastoin ilmapallo ui kokonaan ilmassa ja pysyy liikkumattomana ympärillä olevan aineen suhteen.

— Teidän mielestänne siis aerostatinen tiede on sanonut viimeisen sanansa.

— Ei suinkaan! ei suinkaan! Täytyy keksiä toisia keinoja, ja kosk'ei ole opittu palloa ohjaamaan, täytyy pysytellä edullisten ilmavirtain piirissä. Mitä korkeammalle nousee, sitä tasaisemmiksi ilmavirrat käyvät, yhä liikkuen yhteen suuntaan. Ei niitten tiellä ole laaksoja eikä vuoria, jotka tekevät maanpinnan epätasaiseksi, ja siinähän, niinkuin tiedätte, on pääsyy tuulien vaihteluun ja niitten suunnan muuttelemiseen. Kun kerran näistä vyöhykkeistä on selvillä, niin ei tarvitse muuta kuin saattaa pallo siihen virtaan, mikä milloinkin on edullista.

— Mutta sittenhän, — virkkoi kapteeni Pennet, — sittenhän täytyisi myötäänsä nousta ja laskea. Ja se se vaikeinta, hyvä tohtori.

— Miksikä niin, kapteeni hyvä?

— Käsittäkää minut oikein: se on oleva vaikeata ja hankalaa ainoastaan pitemmillä retkillä eikä pienillä huvimatkoilla ilmassa.

— Ja mistä syystä, jos suvaitsette?

— Ettehän te voi kohota muutoin kuin vähentämällä painolastia ettekä laskea muutoin kuin menettämällä kaasua, ja näin ollen teiltä loppuu pian sekä kaasut että painolastit.

— Siinäpä se asian ydin onkin, rakas kapteeni! Siinä ainoa vaikeus, jonka voittamiseen tieteen tulee pyrkiä. Ei ole päämääränä pallon ohjaaminen, vaan pallon kohottaminen ja laskeminen, niin ett'ei kaasu vähene, kaasu, joka on sen voima, sen veri, sen sielu, jos niin sopii sanoa.

— Te olette oikeassa, hyvä tohtori. Mutta tätä kysymystä ei ole vielä ratkaistu; se keino on vielä keksimättä.

— Suokaa anteeksi, se on keksitty.

— Kuka sen on keksinyt.

— Minä.

— Tekö?

— Enhän minä toki muutoin olisi uskaltanut lähteä yrittämään Afrikan poikki ilmapallolla. Neljänkolmatta tunnin kuluttua ei minulla olisi kaasua yhtään.

— Mutta ettehän tästä puhunut mitään Englannissa?

— En. En tahtonut aiheuttaa asiasta yleistä keskustelua. Se olisi ollut mielestäni hyödytöntä. Minä tein valmistavia kokeita salassa ja olen varsin tyytyväinen. Sen enempiin toimiin ei minun tarvinnut ryhtyä.

— No niin! Saako udella salaisuuttanne?

— Se on pian selitetty; se onkin varsin yksinkertainen asia.

Kuulijakunnan tarkkaavaisuus oli kohonnut korkeimmilleen, ja tohtori alkoi tyyneesti seuraavaan tapaan.

KYMMENES LUKU

Entisiä kokeita. — Tohtorin viisi arkkua. — Hormi. — Uuni. — Käyttämistapa. — Varma menestys.

"On usein, hyvät herrat, koeteltu keksiä keinoja, joilla pääsisi kohoamaan ja laskemaan, kaasua tai pohjalastia vähentämättä. Franskalainen ilmassa-purjehtija Meunier luuli saavuttavansa tämän puristamalla ilmaa pallon etuosassa. Belgialainen, tohtori von Hecke koetti siipien ja leyhyttimien avulla saada aikoin kohtisuoraa liikettä, mutta se olisi useimmissa tapauksissa ollut riittämätöntä. Käytännölliset tulokset näistä kokeista olivat kaikkea merkitystä vailla.

"Minä päätin ryhtyä tähän asiaan suoremmin. Ensinnäkin jätän pohjalastin kokonaan syrjään. Se saattaa olla tarpeen ainoastaan pakkotilassa, esimerkiksi, jos koneistoni sattuisi särkymään tai minun täytyisi silmänräpäyksessä kohota ylös jonkun odottamattoman esteen tieltä.

"Minun keinoni, jolla saan pallon kohoamaan tai laskemaan, on yksinkertaisesti vain kaasun ohentaminen tai tihentäminen, muuttamalla pallossa olevan kaasun lämpötilaa. Ja tämän tarkoitukseni perille minä pääsen näin:

"Laivaan tuotiin, niinkuin huomasitte, gondolin mukana useampia arkkuja, joitten merkitystä ette tunne. Näitä arkkuja on viisi.

"Ensimmäisessä arkussa on noin 115 litraa vettä, johon minä lisään muutaman pisaran rikkihappoa, enentääkseni sähkön johtumista siinä. Tämän veden minä jaan alkuaineksiinsa voimakkaalla Bunsenin patterilla. Vedessä, niinkuin tiedätte, on kaksi volymia vetyä ja yksi volymi happea.

"Viimeksi mainittu nousee, patterin vaikutuksesta, positivisen polin kohdalla toiseen arkkuun. Kolmas arkku, tämän yläpuolella ja kaksi kertaa tilavampi, vastaan ottaa negativisen polin kohdalta vedyn.

"Kaksisuisten hanain kautta nämät kaksi arkkua ovat yhteydessä neljännen arkun kanssa, jonka nimi on seoksen arkku. Siinä nämä kaksi vedestä hajonnutta kaasua yhtyvät. Tämä seoksen arkku vetää noin puolitoista kuutiometriä.

"Tämän arkun yläosassa on platinasta tehty, hanalla varustettu putki.

"Huomaattehan jo, hyvät herrat: apparaatini on vain puhallusputki, jota minä lyhyyden vuoksi sanon hormiksi, happi- ja vetykaasua varten. Se kehittää enemmän lämpöä kuin sepän ahjo.

"Ryhdyn nyt selittämään apparaatini toista osaa.

"Ilmapalloni on hermeetisesti suljettu. Sen alaosasta lähtee kaksi rinnakkaista putkea, jotenkin lähellä toisiaan. Toisen alkupää on vetykaasun ylimmissä kerroksissa, toisen keskellä alimpia kerroksia.

"Näissä putkissa on aina vähän matkan päässä toisistaan lujia kautshukki-niveleitä, jotka antavat perää pallon heilahdellessa.

"Ne jatkuvat kumpikin gondoliin asti, päättyen sylinderimäiseen, rautaiseen arkkuun, jonka nimi on lämpöarkku. Sen kumpaisessakin päässä on luja laatta, samasta metallista tehty.

"Pallon alaosasta lähtevä putki menee tähän sylinderiin pohjalaatan kautta, muodostaen sen sisässä ruuvimaisen letkun, jonka päällekkäiset renkaat ulottuvat melkein yli koko arkun korkeuden. Ennenkuin letku lähtee sylinderistä ulos, menee se pieneen suippoon eli kooniin, jonka kupumainen kovera asema on alaspäin.

"Tämän koonin kärjestä jatkuu nyt toinen putki, joka, niinkuin jo sanoin, päättyy pallon ylimmäisiin kaasukerroksiin.

"Pienen suipon pohjakupu on tehty platinasta, jott'ei sulaisi hormin vaikutuksesta, sillä tämä sijaitsee rautaisen sylinderin pohjalla, keskellä ruuvimaista letkua, ja sen liekin pää koskettaa hiukan tätä kupua.

"Tiedättehän, hyvät herrat, mitä on kaloriferi eli putkiuuni, jolla huoneita lämmitetään. Tiedätte myös, mitenkä se vaikuttaa. Huoneen ilma kulkee uunin putkien kautta ja tulee ulos lämminneenä. Minun vast'ikään selittämäni laitos, ei, suoraan sanoen, ole muuta kuin kaloriferi.

"Ja kuinkas siinä nyt käy? Kun hormi on sytytetty, lämpenee vety ruuvimaisessa letkussa ja suipossa ja nousee putkea myöten ilmapallon yläkerroksiin. Alempi osa letkua tyhjenee ja imee kaasua pallon alemmista kerroksista; tämä lämpenee, nousee ylös ja saa myötäänsä uutta vetyä sijaansa. Putkissa ja letkussa kulkee siis erittäin nopea virtaus; pallosta lähtenyt kaasu palajaa lämminneenä sinne takaisin.

"Kaasun volymi lisääntyy jok'ainoalta lämpöasteelta 1/480:lla osallansa. Jos minä kohotan lämpömäärän 18:lla asteella,[13] niin laajenee vety ilmapallossa 18/480:llä eli 45 kuutiometrillä. Se lykkää siis edestään 45 kuutiometriä ilmaa, ja siten kasvaa pallon kohoamisvoima 72 kilolla. Sen saavuttamiseksi pitäisi siis vähentää sama määrä pohjalastia. Jos minä nostan lämpömäärän 180:lla asteella,[14] niin kaasun volymi tulee 180/480 entistänsä suuremmaksi; se lykkää silloin tieltään 450 kuutiometriä ilmaa, ja pallon nousuvoima kasvaa 720 kilolla.

"Huomaatte siis, hyvät herrat, kuinka helppo minun on saada melkoisia muutoksia aikaan tasapainossa. Ilmapallon volymi on laskettu niin, että se ilmamäärä, minkä pallo, puolilleen täytettynä, lykkää tieltänsä, painaa juuri yhtä paljon kuin pallon päällys ynnä gondoli matkustajineen ja kaikkine esineineen. Puolillaan se leijaa ilmassa kokonaan tasapainossa: ei nouse eikä laske.

"Päästäkseni nousemaan, minä sytytän hormin ja korotan kaasun lämpötilan korkeammaksi ympärillä olevaa lämpöä. Tämän lisälämmön vaikutuksesta kaasu ohenee ja laajenee ja paisuttaa pallon entistä suuremmaksi, ja pallo nousee sitä ylemmäs, mitä enemmän minä ohennan kaasua.

"Laskeutuminen saadaan aikoin tietysti siten, että hormin synnyttämä lämpö vähenee, ja kaasu pääsee jäähtymään. Nouseminen on siis oleva paljoa nopeampaa kuin laskeuminen. Mutta tämähän on varsin onnellinen seikka: minulla ei ole milloinkaan oleva syytä laskeutumaan nopeasti; pikainen nouseminen sitä vastoin on oleva tarpeellista esteitten väistämiseksi. Vaarathan ovat alhaalla eikä yläilmoissa.

"Sitä paitsi, kuten jo olen sanonut, on minulla mukana joku määrä pohjalastia, jota vähentämällä pääsen nousemaan vieläkin nopeammin, jos tarvitaan. Venttili pallon yläosassa on yksinomaa hätäventtili. Pallossa on aina oleva sama määrä kaasua. Lämmön muutokset, jotka minä saan aikaan kaasussa, riittävät sinänsä vaikuttamaan pallon nousemista ja laskemista.

"Ja nyt, hyvät herrat, lopuksi vielä eräs yksityisseikka.

"Vedyn ja hapen palaminen hormin päässä synnyttää pelkkää vesihöyryä. Sen vuoksi olen varustanut rautaisen sylinderin alapohjan pääsyventtilillä, joka aukenee vähintäin kahden atmosferin painosta. Saavutettuaan siis tämän ponnistusvoiman, lähtee höyry itsestään ulos.

"Ja tässä nyt tarkkoja numeroita.

"Sadan kahdentoista litran määrä vettä, alkuaineksiinsa hajoitettuna, antaa 90 kiloa happea ja 12 kiloa vetyä. Tämä vastaa atmosferin puristuksessa 50 kuutiometriä edellistä ja 100 kuutiometriä jälkimmäistä, yhteensä 150 kuutiometriä seosta.

"Hormin hana, kokonaan avattuna, käyttää 720 dm3 tunnissa, palaen vähintänsä 6 kertaa niin kovalla liekillä kuin suuret katulyhdyt. Keskimäärin, ja pysyäkseni jotenkin alhaalla, en tule polttaneeksi kuin 240 kuutiometriä tunnissa. 112:lla litralla vettä saatan siis purjehtia ilmassa 630 tuntia, toisin sanoen hiukan enemmän kuin 26 vuorokautta.

"Mutta koska minun sopii laskea maahan milloin tahdon ja uudistaa vesivarastoani, niin saattaa matkani aika jatkua äärettömiin.

"Siinä nyt salaisuuteni, hyvät herrat. Se on yksinkertainen eikä saata, enempää kuin muutkaan yksinkertaiset asiat, olla onnistumatta. Kaasun oheneminen ja tiheytyminen, — siinä minun keinoni. Ei se vaadi hankalia leyhyttimiä eikä mekanillista mootoria. Kalofireri, joka saa aikoin muutoksia lämpötilassa, hormi, joka uunia lämmittää, eiväthän ne ole hankalia eivätkä painaviakaan. Minun on luullakseni onnistunut yhdistää kaikki vakavat ehdot asian menestymiselle."

Tähän päätti tohtori Fergusson puheensa, ja kuulijat taputtivat hänelle hartaasti käsiään. Ei ollut kellään mitään muistuttamista. Kaikki oli ennalta harkittu, visusti punnittu.

— No niin, — virkkoi kapteeni; — saattaa se sentään olla vaarallista.

— Mitäpä siitä! — vastasi tohtori; — kunhan vaan on sovelias käytettäväksi.

YHDESTOISTA LUKU

Tulo Zanzibariin. — Englannin konsuli. — Maan-asukasten vastenmielisyys. — Kumbenin saari. — Sateen hankkijat. — Pallon täyttäminen. — Lähtö huhtikuun 18:na. — Viimeiset jäähyväiset. — " Victoria ".

Kestävä myötäinen tuuli oli jouduttanut Resoluten matkaa päämäärää kohti. Mozambikin salmesta kuljettiin varsin tyyneellä ilmalla. Merimatka oli hyvä enne ilmamatkalle. Jokainen toivoi jo pian päästävän perille, ja jokaisen teki mieli olla apuna tohtori Fergussonin lopullisissa valmistuksissa.

Vihdoin, huhtikuun 15:nä, saatiin näkyviin Zanzibarin kaupunki, joka sijaitsee samannimisellä saarella. Kello 11 aamupäivällä laskettiin ankkuri sen satamassa.

Zanzibarin saari on Mascatin imanin eli sulttanin, Franskan ja Englannin liittolaisen, aluetta ja on kieltämättä kauniin hänen siirtomaistaan. Satamassa käy suuret määrät laivoja naapuriseuduista.

Afrikan manteresta erottaa saarta salmi, joka leveimmältä kohdaltaan on ylinnä 55 kilometriä.

Zanzibar käy vilkasta kauppaa gummilla, norsunluulla ja semminkin mustilla ihmisillä, sillä siellä pidetään suuria orjamarkkinoita. Sinne kerääntyy tätä ihmistavaraa saaliina sodista, jota sisämaan ruhtinaat lakkaamatta käyvät keskenään. Tämä kauppa kukoistaa pitkin etelärannikkoa aina Niilin leveys-asteille saakka, ja G. Lejean on nähnyt sitä harjoitettavan julkisesti Franskan lipun suojeluksen alla.

Heti kuin Resolute oli saapunut satamaan, tuli Zanzibarissa oleva Englannin konsuli laivaan, tarjoutuen avustamaan tohtoria, jonka hankkeista Europan sanomalehdet olivat jo kuukauden päivät antaneet tarkkoja selityksiä. Mutta tähän saakka hän oli kuulunut epäuskoisten taajoihin riveihin.

— Minä olen epäillyt, — lausui hän, ojentaen kättä Samuel Fergussonille, — mutta nyt en epäile enää.

Hän avasi oman kotinsa ovet tohtorille, Dick Kennedylle ja tietysti uljaalle Joellekin.

Konsuli ilmoitti saaneensa muutamia kirjeitä kapteeni Spekeltä. Nälkä ja pahat säät olivat tuottaneet kauheita kärsimyksiä kapteenille, ja hänen seuralaisilleen, kunnes he viimeinkin olivat saapuneet Ugogon maahan. Heidän kulkunsa oli ollut sanomattoman vaikeata, ja nyt he olivat sitä mieltä, ett'ei heiltä pitkään aikaan ole odottaminen mitään tiedon-antoja.

— Moisten vaarain ja puuttetten alaisiksi ei meidän tarvitse joutua, — virkkoi tohtori.

Kolmen matkamiehen tavarat siirrettiin konsulin taloon. Päätettiin nostaa pallo Zanzibarin rannalle. Siihen oli sopiva paikka signaaliriu'un lähellä, erään suunnattoman laitoksen juurella, jossa oli oleva suojaa itätuulilta. Tämä laitos, ylössuin käännetyn tynnyrin muotoinen, — Heidelbergin kuuluisa oluttynnyri oli tämän rinnalla mitätön pytty vain — toimitti linnantornin virkaa: sen yläpäässä oli vartijoina belutshilaisia keihäsmiehiä, laiskaa ja kirkuvaa linnuetta.

Mutta siitä hetkestä saakka kuin pallo oli kannettu maihin, oli konsuli huomannut maan-asukasten aikovan panna kaikin voimin koko yritystä vastaan. Ei ole mitään niin sokeata kuin hurja fanatismi. Tieto siitä, että tänne on saapunut muuan kristitty, joka aikoo nousta yläilmoihin, oli saanut mielet kuohuksiin. Neekerit, Arabialaisiakin kiihkeämmät, olivat tässä hankkeessa näkevinään vihamielisiä yrityksiä heidän uskontoansa vastaan. Nyt sitä aiotaan, niin he kuvailivat mielessään, käydä auringon ja kuun kimppuun. Ja näitähän taivaankappaleita afrikalaiset heimot pitävät jumalallisessa kunniassa. Päätettiin siis vastustaa tällaisia pyhyyttä solvaavia hankkeita.

Konsuli, saatuaan tästä tiedon, keskusteli tohtorin ja kapteeni Pennetin kanssa. Jälkimmäinen ei tahtonut välittää uhkauksista, mutta tohtori sai hänet kuulemaan järkevää puhetta.

— Lopulti me kumminkin saamme aikeemme perille, — sanoi hän, — itse imanin linnueestakin saamme apua, jos tarvitaan, mutta, kapteeni hyvä, vahinko ei tule kello kaulassa, yksi ainoa paha kolaus saattaisi tehdä pallolle sellaisen vaurion, että koko yritys olisi auttamattomasti hukassa. Täytyy siis toimia hyvin varovasti.

— Mutta mitäs tehdä? Jos laskemme maihin Afrikan rannalle, niin samat on meillä edessä haitat sielläkin! Minkäs tässä tekee?

— Asia on kyllä autettavissa, — vastasi konsuli. — Katsokaas noita saaria tuolla sataman ulkopuolella. Laskekaa pallo maihin johonkin niistä ja asettakaa laivamiehet vartijoiksi, silloin ei ole teillä mitään vaaraa peljättävänä.

— Sehän mainiota! — virkkoi tohtori, — ja siellä saamme kaikessa rauhassa valmistukset loppuun.

Kapteeni suostui. Resolute läheni Kumbenin saarta. Huhtikuun 16:na aamulla vietiin pallo turvaan, keskelle metsän-aukiota, pitkäin puitten väliin.

Kaksi 24 metrin pituista mastopuuta lyötiin maahan jonkun matkan päähän toisistaan. Päihin oli kiinnitetty kinungit eli plokit, joitten kautta palloa kävi vetäminen köydestä ylös. Ensi alussa se oli aivan tyhjä. Sisäpallo oli kiinnitetty ulkopuolisen yläosaan, jotenka pallot saatiin yht'aikaa ylös molemmat. Kumpaisenkin pallon alasuuhun kiinnitettiin torvi, jota myöten vetykaasun oli määrä nousta niihin.

Huhtikuun 17:s kului pantaessa kuntoon kaasunvalmistuslaitosta. Siihen kuului kolmekymmentä tynnyriä, joissa romuraudan liukeneminen miedonnetussa rikkihapossa synnytti vetyä. Tämä vety, kuljettuaan ensin puhdistuslaitosten kautta, kerääntyi keskisäiliöön ja siitä sitten johtoputkia myöten palloihin. Tällä tavoin tuli kumpaankin palloon säädetty määrä kaasua, johon tarvittiin 8400 litraa rikkihappoa, noin 7 tonia rautaa ja 4400 litraa vettä.

Pallon täyttäminen alkoi seuraavana aamuna kello kolmen tienoissa ja kesti lähes 8 tuntia. Huomenissa huojui pallo sirosti verkkoverhossaan gondolinsa yläpuolella, johon oli pidäkkeeksi pantu koko joukko hiekkasäkkejä. Ohennuslaitos asetettiin suurella huolella gondoliin, ja pallosta lähtevät putket kiinnitettiin sylinderimäiseen rauta-arkkuun.

Ankkurit, köydet, instrumentit, peitteet, teltta, elintarpeet, aseet, — kaikki sijoitettiin määrätyille paikoilleen; vesitynnyrit täytettiin. Sata kiloa pohjalastia viidessäkymmenessä säkissä pantiin gondolin pohjalle, niin kumminkin, että olivat aina käsillä.

Nämä valmistukset päättyivät klo 5:n maissa. Vartijat pitivät yhtämittaa vahtia saaren ympärillä, ja Resoluten venheitä souteli koko ajan salmessa.

Neekerit ne yhä edelleen osoittivat vihaansa kirkumisilla ja irvistyksillä, hyppien ja heiluen. Velhot häärivät hurjistuneitten joukossa, yllytellen kiihkoa; muutamat yltiöpäät koettivat uimalla päästä saareen, mutta heidät häädettiin helposti pois.

Silloin alkoivat loitsut ja taikatemput. Sateentekijät, jotka väittävät vallitsevansa pilviä, manasivat rajumyrskyjä ja "kivisateita"[15] avukseen. Sitä varten kerättiin kattilaan kaikkien erillaisten puitten lehtiä ja pantiin ne kiehumaan hiljaisella tulella, sillä välin kuin velhot teurastivat lampaan, pistämällä pitkän äimän elukan sydämeen. Mutta kaikista menoista huolimatta taivas pysyi vain kirkkaana, ja hukkaan meni uhrilammas ja ilmaiseksi irvistykset.

Neekerit aloittivat silloin hurjat juomingit, päihdyttäen itseänsä "tembo" nimisellä, kokospähkinöistä laitetulla väkevällä viinalla tai erittäin juovuttavalla oluella, nimeltä "togva". Heidän laulunsa, huomattavaa melodiaa vailla, mutta varsin tarkkarytminen, kajastelivat vielä myöhään yöhönkin.

Kello kuuden tienoissa illalla kokoontuivat matkustajat viimeisille yhteisille päivällisille kapteenin ja upseereiden pöytään. Kennedy, jolta ei kukaan enää kysellyt mitään, jupisi partaansa jotain, mitä ei kukaan ymmärtänyt. Fergussonia hän ei päästänyt näkyvistään.

Päivällisillä oli peräti alakuloista. Ratkaisevan silmänräpäyksen läheneminen herätti kaikissa tuskallisia mietteitä. Millainen onkaan näitten uljaitten matkamiesten kohtalo oleva? Kohdannevatko enää milloinkaan ystäviänsä? Istunevatko enää koskaan kotilieden ääressä? Jos kulkuneuvo pettää, miten heidän käy villien heimojen luona noissa aavoissa seuduin, erämaissa äärettömissä?

Tällaisia kysymyksiä oli noussut ennenkin, silloin tällöin, kiinnittämättä kumminkaan sen suurempaa huomiota puoleensa. Nyt ne valtasivat kaikkien kiihoittuneen mielikuvituksen. Tohtori Fergusson, kylmänä ja huoletonna, kuten konsanaankin, koetti puhella milloin mistäkin, mutta ei sittenkään tämä tarttuva apeus ottanut hajotakseen.

Koska peljättiin jonkunlaisia mielen-osoituksia tohtoria ja hänen seuralaisiansa vastaan, nukkuivat kaikki kolme yönsä Resolutella. Kello kuusi aamulla he jättivät hyttinsä ja siirtyivät Kumbenin saarelle.

Pallo huojueli hiljalleen itätuulen heijailemana. Hiekkasäkkien asemasta oli nyt kaksikymmentä laivamiestä pitelemässä palloa kiinni. Kapteeni Pennet upsereineen olivat läsnä tämän juhlallisen lähdön hetkellä.

Nyt astui Kennedy suoraan tohtorin luokse ja otti häntä kädestä, sanoen:

— Sinä lähdet siis todellakin, Samuel?

— Lähden, rakas Dick.

— Olenhan tehnyt kaiken voitavani, estääkseni sinua lähtemästä?

— Olet.

— Siis on omatuntoni siihen nähden rauhassa, ja minä lähden mukaan.

— Siitä olin varma, — virkkoi tohtori, ja hetkisen liikutuksen ilme elähti hänessä.

Viimeisten jäähyväisten hetki lähestyi. Kapteeni ja upseerit syleilivät sydämellisesti näitä rohkeita matkustajia, unohtamatta Joetakaan, riemuitsevaa miestä. Jokainen läsnäolijoista tahtoi puolestaan puristaa tohtori Fergussonin kättä.

Kello yhdeksän astuivat kolme matkakumppalia gondoliin. Tohtori sytytti horminsa, saadakseen aikaan nopean kuumenemisen. Pallo, oltuaan maassa täydellisessä tasapainossa, alkoi moniaan minutin perästä kohota. Merimiesten täytyi hieman hellittää köysiä. Gondoli nousi viisi, kuusi metriä.

— Hyvät ystävät! — huudahti tohtori kahden ystävänsä keskestä, ottaen hatun päästään, — antakaamme meidän ilmalaivalle onnea tuottava nimi! Olkoon sen nimenä Victoria!

Voimakkaat huudot vastasivat:

— Eläköön kuningatar! Eläköön Englanti!

Pallon nousuvoima se kasvoi kasvamistaan. Fergusson, Kennedy ja Joe viittasivat vielä viimeisiä jäähyväisiä ystävilleen.

— Köydet irti! — huusi tohtori.

Victoria kohosi nopeasti ylä-ilmoihin, ja Resoluten neljä tykkiä alkoivat jymäytellä kunnialaukauksia.

KAHDESTOISTA LUKU

Matka salmen yli. — Mrima. — Dickin puheliaisuus ja Joen ehdotus. — Kahvi-resepti. — Uzaramo. — Onneton Maizan. — Dutumin vuori. — Tohtorin kartat. — Yötä nopali-puussa.

Ilma oli kirkas, tuuli kohtalainen. Victoria nousi melkein kohtisuoraan ylös 450 metriä. Sen osoitti barometrin nousu: 45 mm.[16]

Tässä korkeudessa alkoi tuntuvampi ilmavirta kuljettaa palloa lounaista kohden. Mikä suurenmoinen näköala aukeni nyt matkustajain silmäin eteen! Zanzibarin saari esiintyi kokonaisuudessaan silmän nähdä ja siinsi tummempana pilkkuna suunnattoman suurella kartalla; maat näyttivät monivärisiltä kuosikuvilta; suuret puuryhmät tiesivät metsiä ja rikeikköjä.

Ihmiset näyttivät pieniltä kuin hyönteiset. Eläköönhuudot ja kirkumiset kuolehtuivat vähitellen ilmaan; tykkien paukaukset vain värähtelivät pallon alimmissa onteloissa.

— Kaunista tämä on, on vainenkin! — huudahti Joe, ensimmäisenä katkaisten äänettömyyden.

Kukaan ei vastannut. Tohtorilla oli tekemistä, tarkastellessaan barometrin eläyksiä ja merkitsemällä eri vaiheita pallon nousussa.

Kennedy katseli, eikä tahtonut hänellä riittää silmää, nähdäkseen kaikkea.

Auringon säteet edistivät hormin vaikutusta; kaasun oheneminen lisääntyi, ja Victoria nousi 750 metrin korkeuteen.

Resolute näytti nyt enää pieneltä ruuhelta, ja Afrikan ranta kuulsi lännessä suunnattomana, vaahtoisana juovana.

— Ettehän te puhu mitäkään! — virkkoi Joe.

— Me katselemme vaan, — vastasi tohtori, ojentaen kiikariansa mannerta kohti.

— Minunpa tekisi mieli haastella.

— Oli menneeksi, Joe! Puhu minkä miellyttää.

Ja Joe puhkesi kokonaiseen tulvaan kaikenlaisia äänenmukaisia huudahduksia. Ohhoh ja ahhah ja hei — semmoista kuului häneltä myötäänsä.

Meren yli kuljettaissa, näki tohtori parhaaksi pysytellä näin korkealla. Hänen sopi täten nähdä rantaa laajemmalti. Lämpömittari ja ilmapuntari, jotka riippuivat avonaisen teltan sisäpuolella, olivat lakkaamatta hänen silmäinsä alla. Toinen barometri oli ripustettu teltan ulkopuolelle, käytettäväksi vahtivuorojen aikana yöllä.

Kahden tunnin kuluttua oli Victoria, kulkien noin 15 kilometriä tunnissa, saapunut mannermaan kohdalle. Tohtori päätti lähestyä maata ja vähensi horminsa liekkiä. Pian oli pallo laskeunut 90 metrin päähän maasta.

Nyt oltiin Mriman kohdalla. Se on nimenä tällä osalla Afrikan itä-rantaa. Taajat rivit mangliapuita olivat sen suojana merta vasten. Pakoveden aikana näkee niitten paksut juuret, Indian valtameren jäytämät. Hietasärkät, jotka ennen aikaan olivat muodostaneet rantajuovan, ryhmäilivät taivaanrannassa, ja luoteessa kohotti Ngurun vuori korkeata huippuansa.

Victoria kulki erään kylän ylitse, joka tohtorin kartan mukaan oli Kaolen kylä. Koko väestö oli kokoontunut kedolle, ja siellä ne kirkuivat vihasta ja pelvosta. Nuolia sinkosi turhaan tätä ilmojen kummitusta kohti, joka majesteetillisesti leijui kaiken tuon voimattoman riehunnan yläpuolella.

Tuuli kuljetti palloa etelään päin, mutta se ei tehnyt tohtoria levottomaksi. Siten hän päinvastoin pääsi seuraamaan kapteenien Burtonin ja Speken kulkemaa tietä.

Kennedyn kieli oli nyt käynyt yhtä ketteräksi kuin Joenkin. He kestitsivät toisiansa ihmettelyn huudahduksilla.

— Palttua minä omnibus-vaunuille! — virkkoi yksi.

— Palttua minä höyrylaivoille! — toisti toinen.

— Palttua minä rautateille, — vahvisti Kennedy; — niitä myöten kulkee maat ja manteret, näkemättä yhtään mitään!

— Ilmapallo, se se on poikaa! — vakuutti Joe; — siinä kulkee niin, ett'ei tiedäkään, ja luonto se noin vaan levittelekse silmäin edessä!

— Mikä ihana kuva! Mikä lumoava näky! On kuin näkis unta rippumatossa!

— Oisko ruveta murkinoimaan? — virkkoi Joe, jota raikas ilma jo hyvinkin hiukaisi.

— Se oli hyvä ajatus, poikaseni!

— Hui hai! Pian on murkina pyöräytetty: korppuja ja lihasäilykkeitä.

— Ja kahvia minkä vaan mieli tekee, — lisäsi tohtori. — Saat lainata hiukan kuumuutta minun hormistani. Riittää sitä siinä. Ja näin ei meidän tarvitse peljätä tulipaloa.

— Se olisikin kauheata, — arveli Kennedy. — On niinkuin olisi meillä kruutikellari tuossa päämme päällä.

— Ei ihan niin, — vastasi Fergusson, — mutta vaikkapa kaasu syttyisikin, niin se palaisi verkalleen, ja me laskisimme maahan, mikä olisi varsin harmillista. Mutta olkaamme rauhassa: pallo on suljettu hermeetisesti.

— Ruualle siis! — virkkoi Kennedy.

— Kas tässä, hyvät herrat! — sanoi Joe. — Ja haukatessani minä keitän teille kahvia, josta ei liene kiitokset kaukana.

— Tosiasia on se, — kertoi tohtori, — että Joella, tuhansien hyväin avujen ohella, on merkillinen taito keittää tätä herkullista juomaa. Hän sekoittaa siihen erillaisia tuotteita, joita hän ei ole milloinkaan tahtonut ilmoittaa.

— No niin, tohtori hyvä, koska nyt ollaan täällä näin korkealla, niin saatanhan ilmoittaa teille reseptini. Se on vain sekoitus yhtäsuurista osista mokkaa, bourbonia ja rio-nunezia.

Tuokion kuluttua ilmestyi kolme höyryävää kuppia, ja siihen päättyi ravitseva murkina, jota oli höystänyt pöytäkumppalien hilpeä mieliala. Senjälkeen ryhtyi kukin omaan tarkastus-tehtäväänsä.

Seutu näytti olevan erinomaisen hedelmällistä. Kapeita polkuja kierteli sinne tänne, pujahdellen tuuheisin lehtoihin. Kuljettiin lihavuutta tiukkuvien peltojen yli, joissa kasvoi tupakkaa, maisia, ohraa; siellä täällä näkyi laajoja riisivainioita, korret suorina ja purppuraisessa kukassa. Näkyi lampaita ja vuohia korkeissa, pylväitten päälle rakennetuissa karsinoissa, siten turvassa leopardien hampailta. Monilukuisissa kylissä sai Victorian ilmeneminen huutoja ja hämmästystä aikaan, ja tohtori Fergusson pysyttelihe, varovaisesti kyllä, ulkopuolella nuolten kantamaa. Asukkaat kerääntyivät lähekkäin rakennettujen majojensa ympärille, kauan aikaa lähetellen ylös voimattomia sadatuksiansa.

Puolenpäivän tienoissa huomasi tohtori, karttaa tutkittuansa, että nyt oltiin Uzaramon maan kohdalla.[17] Ikäänkuin leikitellen leijui Victoria kokosmetsäin, melonitarhojen ja pumpulipensastojen yli. Joen mielestä tämä tämmöinen rehevä kasvullisuus oli niinkuin ollakin pitää, koska tämä kerran Afrikaa on. Kennedy näki jäniksiä ja peltopyitä, jotka olivat vain pyssynlaukausta vailla, mutta turhaan olisi kruutia kulunut, saalis kun olisi sittenkin jäänyt maalle maan hyväksi.

Victoria kulki nyt 22:n kilometrin nopeudella tunnissa ja oli saapunut Tundan kylän kohdalle, 88° 20' itäistä pituutta.

— Juuri täällä, — kertoi tohtori, — sairastuivat Burton ja Speke kovaan kuumeesen ja luulivat retkensä jo jäävän sikseen. He olivat silloin vasta vähän matkan päässä merenrannasta ja olivat kumminkin ennättäneet kokea kovaa ja kärsiä puutteita ihan nääntymykseen asti.

Näissä seuduin raivoaa todellakin alituinen malaria. Tohtorin täytyi, välttääkseen sitä, kohota korkeammalle, ylemmäs niitä miasmoja, joita polttavan auringon säteet nostavat tästä vesiperäisestä maasta.

Välisti nähtiin karavaani levähtämässä jonkun "kraalin" (kylän) kohdalla, odotellen illan viileyttä, päästäkseen taas jatkamaan matkaansa. Nämä kraalit ovat laajoja aloja, aitain ja dshunglien keskessä, joissa kauppamiehet hakevat suojaa ei ainoastaan rajuilta pedoilta, vaan myöskin senpuoleisten rosvojoukkojen hyökkäyksiltä.

Pallosta nähtiin, kuinka maan-asukkaat läksivät juoksemaan eri haaroille, huomattuansa Victorian. Kennedy tahtoi nähdä heitä lähemmälti, mutta tohtori pani kerrassaan vastaan.

— Päälliköt tuolla ovat varustetut musketeilla, ja pallo olisi heidän luodeilleen varsin mukava pilkku.

— Panisiko luodinreikä pallon vajoamaan? — kysäisi Joe.

— Ei heti, mutta vähitellen repeäisi reikä suuremmaksi ja päästäisi kaiken kaasun ulos.

— Sitten on paras pysytellä kunnioittavan matkan päässä noista pahuksista. Mitähän ne mahtavat ajatellakaan, nähdessään meidän näin leijailevan ilmassa? Ihan varmaan niiden tekee mieli kumartaa meitä jumalinaan.

— Kumarrelkoot vaan, mutta loitompaa, — vastasi tohtori. — Katsokaas, nyt muuttaa maa jo muotoansa. Kyliä on yhä harvemmassa; mangometsät ovat loppuneet; niiden kasvuraja on tällä leveyspiirillä. Maa alkaa käydä mäkiseksi. Niistä päättäen ei ole vuoriseutu kaukana.

— Olenpa todellakin näkevinäni — virkkoi Kennedy — kunnaita tällä puolen.

— Lännessä … ne ovat ensimmäisiä Urizaran harjuja, Dutumi vuori kaiketikin. Sen takana saamme toivoakseni suojaa yöksi. Pannaanpas hormi toimimaan tehokkaammin: meidän täytyy pysytellä 150-200 metrin korkeudessa.

— On se sentään verraton vehe tuo teidän vehe, — puheli Joe; — ja niin on näet helppo käsitelläkin: hanaa väänsi vaan, niin jo elähti!

— Täälläpä tuntuu oikein hyvältä, — virkkoi Kennedy, pallon noustua ylemmäs, — auringon säteet tuolla alempana heiastelivatkin punaisesta hiekasta niin, että jo alkoi vihaksi pistää.

— Voi mainioita puita! — huudahti Joe. — Luonnollistahan tämä on, mutta kyllä ovat uhkeita! Parikymmentä tuollaista, niin siinähän koko salo!

— Ne ovat baobabpuita, — selitti tohtori Fergusson. — Katsokaas tuossa yksi, jonka tyvi saattaa olla noin 30 metriä ympäri mitaten. Kenties tämän samaisen puun juurella sai surmansa Franskalainen Maizan vuonna 1845, sillä me olemme juuri Deje-la-Mhoran kylän kohdalla, jonne hän oli uskaltanut yksinään. Tämän seudun päällikkö otti hänet kiinni ja sitoi baobabiin, ja siinä tämä julma neekeri vähitellen silpoi häneltä jäsenet, sotalaulujen raikuessa, viilteli sitten hänen kaulaansa, taukosi hetkeksi hiomaan tylsynyttä veistään ja sitten pikemmin nykäisi irti kuin leikkasi onnettomalta pään! Mies parka oli kuudenkolmatta vanha!

— Eikö Franska kostanut mointa julmaa tekoa? — kysyi Kennedy.

— Franska vaati hyvitystä. Zanzibarin sahib teki, mitä suinkin voi, saadakseen murhamiehen käsiinsä, mutta turhaan.

— Minua ei haluttaisi pysähdellä matkan varrella, — arveli Joe. — Olis ihan vissiin viisainta nousta vielä ylemmäs, uskokaa minua, tohtori.

— Kyllä, Joe; sitä suuremmasta syystä, kun Dutumin vuori kohoilee edessämme. Elleivät laskuni petä, niin kuljemme sen yli ennen kello seitsemää illalla.

— Emmekö matkusta öiseen aikaan? — kysyi metsästäjä.

— Emme, mikäli mahdollista on. Varovaisuutta ja valppautta noudattaen, ei siinäkään mitään vaaraa olisi, mutta eihän siinä kyllin, että kulkee Afrikan ylitse; pitäähän sitä nähdäkin.

— Tähän asti ei meillä ole ollut valittamisen syytä, tohtori. Viljavinta ja hedelmällisintä maata koko maailmassa eikä suinkaan mikään korpi ja erämaa. Juttuja laskettelevat ne maantiedon kirjoittajat!

— Älä hätäile Joe; perästä kuuluu.

Puolivälissä seitsemän illalla oli Victoria Dutumin vuoren edessä. Sen yli päästäksensä, täytyi pallon nousta enemmän kuin 900 metrin korkeuteen, ja sitä varten ei tohtorin tarvinnut lisätä lämpöä kuin 18:lla asteella.[18] Olisi sopinut sanoa pallon olevan hänellä käden kääntämissä. Kennedy ilmoitti hänelle, milloin mikin este oli edessä, ja pallo kiiti aivan lähitse vuoren huipun yli.

Kello kahdeksan se laskeutui vuoren toisella rinteellä, joka ei ollut niin jyrkkä. Ankkurit heitettiin gondolista, ja yksi niistä tarttui suunnattoman nopalipuun oksiin. Joe laskihe köyttä myöten alas ja kiinnitti ankkurin suurella huolella. Hänelle viskattiin silkkiset nuoraportaat, ja niitä myöten hän kiipesi kerkeästi ylös jälleen. Pallo pysyi melkein liikkumatta, suojassa kun oli itätuulelta.

Illallinen valmistettiin, ja hyvän loven tekikin eväihin ilmamatkan kiihoittama ruokahalu.

— Minkähän verran lienemme kulkeneet tänään? — kysyi Kennedy, niellen arveluttavan suuria paloja.

Mitattuansa kartaltaan, tohtori huomasi pallon kulkeneen kaksi leveys-astetta eli 220 km.

Päätettiin jakaa yö kolmeen vartioon, niin että yksi erältänsä pitäisi muitten turvallisuudesta huolta. Tohtori otti valvoakseen kello yhdeksästä, Kennedy puoliyöstä ja Joe kello kolmelta aamua.

Ja niinpä Kennedy ja Joe kietoutuivat vaippoihinsa, asettuivat telttaan ja nukkuivat rauhassa sill'aikaa kuin tohtori Fergusson piti vahtia.

KOLMASTOISTA LUKU

Ilma muuttuu. — Kennedyn kuume. — Tohtorin rohdot. — Maamatka. — Imengen jokilaakso. — Eubehon vuori. — 1800 metrin korkeudessa. — Päivä lepoa.

Yö kului levollisesti, mutta lauantai-aamuna Kennedy, herättyänsä, valitti väsymystä ja vilunpuistutuksia. Ilma muuttui. Taivas peittyi paksuihin pilviin ja näytti hankkivan uutta vedenpaisumusta. Alakuloista seutua tämä Zungomeron maa: siellä sataa myötäänsä, paitsi kenties parin viikon aikana tammikuun keskivaiheilla.

Ankara sade yllättikin pian matkamiehet. Heidän allansa muodostui silmänräpäyksessä vuolaita vuorivirtoja, "nullah" nimisiä, kerrassaan turmellen tiet, jotka muutoinkin ovat vaikeat kulkea, niitten varsilla kun kasvaa okaisia pensaita ja jättiläismäisiä lianeja. Tuntui aivan selvästi rikkivedyn höyryjä, joista kapteeni Burton puhuu muistelmissaan.

— Hän sanoo, — alkoi tohtori, — ja oikeassa hän on, että luulisi täällä olevan raadon joka pensaan takana.

— Ilkeätä seutua kerrassaan, — vahvisti Joe, — ja näyttääpä siltä kuin mr Kennedy ei olisi oikein ramussaan täällä vietetyn yön perästä.

— Enkä olekaan, — vastasi metsästäjä; — minussa on kova kuume.

— Eikä kummakaan, ystävä Dick. Me olemme joutuneet seutuun, joka on epäterveellisimpiä koko Afrikassa, mutta emmepä aio täällä viipyäkään. Matkaan!

Vikkelä Joe irroitti ankkurin ja nousi taas nuoratikkoja myöten gondoliin. Tohtori ohensi kaasua, ja Victoria läksi liikkeelle, navakan tuulen kiidättämänä.

Moniaita majoja näkyi tässä ruttoperäisessä usmassa. Seudun ulkonäkö muuttui. Afrikassa sattuu usein, että pienet, terveydelle vahingolliset alat ovat rajakkain erittäin terveellisten seutujen kanssa.

Kennedy oli ilmeisesti sairas, ja kuume runteli hänen lujaa ruumistansa.

— Ei tässä sentään olisi tilaisuutta ruveta sairastamaan, — virkkoi hän, kietoutuen vaippaansa ja asettuen telttaan.

— Malttia hiukkanen vaan, ystävä Dick, — vastasi tohtori Fergusson, — heti kohta olet terve.

— Tervekö! Kuules, Samuel! Jos sinulla on matka-aptekissasi jotain rohtoa, joka nostaa minut jälleen pystyyn, niin määrää heti paikalla. Minä nielaisen ne silmät ummessa.

— On minulla parempaakin, Dick. Saat sellaista kuumelääkettä, joka ei maksa mitään.

— Millaista se sitten on?

— Varsin yksinkertaista. Noustaan vaan ylemmäs näitä pilviä, ulommas tätä ruttoperäistä ilmaa. Maltahan kymmenen minuttia vaan, kunnes kaasu on ohennut.

Ei kulunut kymmentäkään minuttia, niin olivat matkailijat päässeet kosteasta vyöhykkeestä.

— Hetkisen kuluttua tunnet, mitä puhdas ilma ja päivänpaiste saa aikaan.

— Sepä rohtoa se, — virkkoi Joe. — Ihmeellistä!

— Ei ensinkään! Varsin luonnollista.

— Niinpä niinkin. Sitä en epäile.

— Minä lähetän Dickin raittiisen ilmastoon. Niinhän Europassa aina tehdään.

— Mutta tämä pallohan on oikea paratiisi, — virkkoi Kennedy, ollen jo koko joukon parempi.

— Sitä kohti se ainakin vie, — vastasi Joe vakavasti.

Omituista oli nähdä tällä haavaa paksuja pilviparvia gondolin alapuolella; niitä vyöryi toistensa päälle ja kasaantui mahtavissa valonvaihteissa, heiastellen auringon säteitä. Victoria nousi 1200 metrin korkeuteen. Lämpömittari oli hiukan laskenut. Maata ei näkynyt enää. Noin sadan kilometrin päässä kohotteli Rubehon vuori kimaltelevaa huippuansa. Siinä oli Ugogon maan raj'a, 36° 20' itäistä pituutta. Tuuli puhalsi 35 km nopeudella tunnissa, mutta matkustajat eivät tätä nopeutta tunteneet, eivät edes mitään nykäystäkään. Oli kuin eivät liikkuisikaan.

Kolmen tunnin perästä oli tohtorin ennustus käynyt toteen. Kennedy ei tuntenut enää vilunväreitä ja murkinoitsi hyvällä ruokahalulla.

— Kinini ei ole tämän rinnalla mitään, — virkkoi hän mielissään.

— Jaa-a, — vakuutti Joe, — tänne minä muutan kuin muutankin vanhoilla päivilläni.

Kello kymmenen tienoissa aamulla ilma kirkastui. Pilvet hajaantuivat; maa tuli näkyviin. Victoria laski hiljalleen alas. Tohtori Fergusson koetti päästä sellaiseen ilmavirtaan, joka kulkisi koilliseen, ja sellaisen hän kohtasikin 180 m päässä maasta. Seutu kävi epätasaiseksi, jopa vuoriseksikin. Zungomeron maa alkoi kadota itään viimeisine kokospuineen, joita tällä leveyspiirillä kasvaa.

Vähän ajan perästä alkoi vuorenselänteitä näkyä yhä tarkempina piirteineen. Muutamia huippuja kohosi siellä täällä. Täytyi yhtämittaa varoa teräviä suippoja, joita näkyi kohoilevan odottamatta.

— Ihan ollaan keskellä tyrskyjä, — sanoi Kennedy.

— Ole rauhassa, Dick; emme me niihin kolahda.

— Verratonta reissaamista kerrassaan, — arveli Joe. Ja merkillisen ovelasti tohtori ohjailikin palloansa.

— Jos meidän pitäisi matkustaa maitse tämän alavan seudun kautta, — sanoi hän, — niin saisimme kahlata epäterveellisessä rämeikössä. Siitä pitäin kuin Zanzibarista läksimme, olisivat jo puolet vetojuhdista nääntyneet. Me olisimme pelkkiä haahmoja vaan, epätoivoa rinta täynnä. Me olisimme alituisissa rettelöissä oppaitten ja kantajain kanssa, heidän rajattoman raa'an kohtelunsa alaisia. Päiväs-aikaan kostea, sietämätön, tukeuttava ilma; öisin usein tavaton kylmyys ja eräänlaiset kärpäset, jotka pistävät paksuimmankin kankaan läpi niin kipeästi, että on hulluksi tulla! Puhumattakaan sitten metsänpedoista ja hurjista raakalaisheimoista!

— Ei maksa yrittää, ei sitä vartenkaan! — arveli Joe vilpittömästi.

— Min'en liioittele, — vastasi tohtori Fergusson, — sillä kun lukee näihin seutuihin uskaltaneitten matkustajain kertomuksia, niin kyyneliä kiertyy silmään.

Kello yhdentoista paikoilla kuljettiin Imengen jokilaakson ylitse. Hajanaiset heimot näillä ylängöillä ne turhaan uhkailivat aseillansa Victoriaa. Se saapui vihdoin viimeisille pengerryksille tällä puolen Rubehon vuorta.

Matkustajat saivat tarkan selon tämän maan orografillisesta rakenteesta. Näitten kolmen vuorenhaaran välillä, joista Dutumi muodostaa ensimmäisen pengerryksen, kulkee pohjoisesta etelään laajoja laaksoja. Selänteet ovat muodostuneet pyöreäpäisistä suipoista, ja niitten välillä on paateroita ja röykkiöitä tuhkatiheässä. Jyrkimmät rinteet viettävät Zanzibariin päin; läntiset rinteet ovat vain kaltevia ylänköjä. Notkot ovat mustaa ja hedelmällistä multaa, jossa rehottaa upea kasvullisuus. Useampia jokia juoksee itäänkäsin, laskien Kinganin järveen, jonka rannoilla kasvaa suunnattoman pitkiä sykomoreja, tamarindeja, kurpitseja ja palmuja.

— Huomio! — lausui tohtori Fergusson. — Me lähenemme Rubehon vuorta, jonka nimi merkitsee: "Tuulten kulku". Paras on kulkea sen teräväin särmäin yli jotenkin korkealta. Jos karttani on tarkka, täytyy meidän kohota yli 1500 metrin.

— Tuleeko meidän useinkin nousta niin korkealle?

— Harvoin. Afrikassa vuoristot ovat matalampia kuin Europassa ja Aasiassa. Mutta Victoria osaa kaikissa tapauksissa päästä niitten ylitse.

Vähän ajan perästä kaasu oheni lämmön vaikutuksesta, ja pallo alkoi huomattavasti nousta. Vedyn laajenemisesta ei ollut mitään vaaraa, sillä nythän se täytti vasta kolme neljännestä pallon avaraa sisustaa. Barometri laski lähes 20 cm; se tiesi noin 1800 jalkaa nousua.

— Vieläkö sitä kauankin tätä vauhtia mennään? — kysäisi Joe.

— Maan ilmakehä on 13000 m paksu. Suurella pallolla pääsisi hyvinkin korkealle. Niin tekivät Brioschi ja Gay-Lussac, mutta heiltäpä alkoikin verta tirskua suusta sekä korvista. Hengitys kävi vaikeaksi. Muutamia vuosia jälkeenpäin kaksi pelvotonta Franskalaista, Barrai ja Bixio, rohkenivat hekin yläkerroksiin, mutta pallo heiltä halkesi…

— Ja putosivat maahan? — kysäisi Kennedy kerkeästi.

— Tietysti, mutta putosivat, niinkuin tiedemiehet putoavat: ehjinä aivan!

— Niin no, hyvät herrat, — virkkoi Joe, — teillä on valta tehdä samallainen keikaus, mutta mitä minuun, moukkamieheen, tulee, niin minä mieluummin pysyisin siinä kultaisessa keskivälissä: en liian korkealla, vaan en aivan alhaallakaan. Ei saa olla kovin kunnianhimoinen.

Parintuhannen metrin korkeudessa on ilman tiheys jo huomattavasti vähentynyt; ääni kulkee työläästi, ja puhe kuuluu epäselvemmin. Esineet näkyvät himmeästi. Silmä näkee vaan suuria epämääräisiä ryhmiä; ihmisiä ja eläimiä ei erota enää ensinkään; tiet ovat rihmasia, järvet ropakoita.

Tohtori ja hänen seuralaisensa tunsivat olevansa abnormisessa tilassa. Kiivas ilmavirta kiidätti heitä karujen vuorten yli, joitten huipuilla laajat lumijoukot hämmästyttivät silmää; niitten röyhyinen muoto todisti luomisen ensi päiväin aikuista vetten työtä.

Aurinko heloitti zenitissä; sen säteet lankesivat kohtisuoraan näille autioille vuorenhuipuille. Tohtori teki tarkan piirroksen tästä vuoristosta, jossa on neljä melkein suoraa seljännettä, niistä pohjoisin pisin.

Kotvasen kuluttua Victoria laskeusi alas Rubehon vuoren vastakkaisen rinteen kohdalla. Siinä kasvoi metsää, joitten puut olivat erittäin tummanvehreitä. Tohtori päästi pallon lähemmäs maata, ankkurit heitettiin ulos, ja yksi niistä tarttui pian tuuhean sykomorin oksiin.

Joe laskeusi kiireesti puuhun ja kiinnitti ankkurin. Tohtori jätti horminsa toimimaan, ylläpitääkseen pallossa jonkun verran nousuvoimaa, joka kannatti sitä ilmassa. Tuuli oli äkkiä tyyntynyt melkein kokonaan.

— Otas nyt, ystävä Dick, kaksi pyssyä, — virkkoi Fergusson, — toinen itsellesi ja toinen Joelle, ja koettakaas saada meille päivälliseksi muutamia viipaleita antilopin paistia.

— Metsälle! — huudahti Kennedy.

Hän astui nuoraportaita myöten alas. Joe oli heilautellut itseään oksalta oksalle ja seisoi nyt maassa häntä odottamassa, jäseniään oikoen. Gondoli oli nyt kevennyt kahden miehen painolla, ja siksipä saattoi tohtori sammuttaa horminsa kokonaan.

— Älkää vaan lentäkö tiehenne, tohtori! — huusi Joe.

— Ole huoleti, poikaseni; minä olen tanakasti kiinni. Järjestelen täällä sill'aikaa muistiinpanojani. Pitäköön teitä metsä miehinään, ja olkaa varovaisia. Sitä paitsi pidän minä täältä seutua silmällä, ja jos hiukankin epäiltävää huomaan, niin laukaisen karbiinin. Se on oleva teille palajamisen merkkinä.

— Selvä on, — vastasi metsästäjä.

NELJÄSTOISTA LUKU

Gummipuu-metsä. — Sininen antilopi. — Palajamisen merkki. — Odottamaton hyökkäys. — Karjenje. — Yö ylä-ilmoissa. — Mabunguru. — Jihue-la-Mkoa. — Vesivarasto. — Tulo Kazehiin.

Karu, päivän polttama seutu, maaperä kuumuudesta halkeillutta savea, näytti erämaalta. Siellä täällä näkyi karavaanien jälkiä sekä ihmisten ja eläinten vaalenneita luita, puoleksi kalutuita ja sekaisin samassa tomussa.

Astuttuaan puolisen tuntia, Dick ja Joe joutuivat gummipuu-metsään. Siellä he liikkuivat, tarkasti tähystellen, sormi liipaisimella: ties mitä tässä saattaakaan kohdata. Olematta varsinainen metsämies, oli Joe kumminkin varsin ovela tuliluikun käyttämisessä.

— Tuntuu varsin hauskalta astua maan pinnalla, mr Kennedy, vaikk'ei tässä kovin mukava olekaan kävellä, — virkkoi hän, kompastellen kvartsikiviin, joita oli tuhkatiheässä.

Kennedy viittasi kumppaliaan olemaan ääneti ja pysähtymään. Tässä täytyi tulla toimeen ilman koiria, ja niin näppärä kuin Joe olikaan, puuttui häneltä kumminkin lintu- ja jäniskoiran vaisto.

Eräässä joen uomassa, jossa vielä juoksi jonkun verran vettä, oli kymmenkunta antilopeja janoaan sammuttamassa. Somat elukat, vaaraa vainuten, näyttivät käyvän levottomiksi. Jok'ainoan härppäyksen perästä kaunis pää kohosi kiireesti, ketterin sieraimin haistellen ilmaa tuulen alta.

Kennedy kiersi muutamain tiheitten pensaitten taakse, Joen pysyessä liikahtamatta. Päästyään pyssynkantaman päähän, hän laukaisi. Parvi katosi samassa silmänräpäyksessä, mutta koiras, saatuaan luodin lavan alle, kaatui hengetönnä maahan. Kennedy kiiruhti saaliinsa luo.

Se oli komea eläin, siniharmaa, vatsa ja koipien sisäpuoli lumivalkoiset.

— Kelpo laukaus! — huudahti metsästäjä. — Tämä on varsin harvinaista antilopi-lajia. Toivoakseni saan siitä taljan valmistelluksi niin, että sen saattaa täyttää.

— Ettäkö vainenkin?

— Tietysti. Katsos nyt tuota komeata karvaa.

— Mutta tohtoripa ei huoli tuommoisesta liikalastista.

— Sin'olet oikeassa, Joe. Mutta on se sentään harmillista, kun täytyy kokonaan hyljätä näin kaunis elukka!

— Kokonaanko! Ei maar, mr Dick. Me otamme siitä kaikki ravitsevaiset hyvät puolet, mitä siinä on, ja, jos sallitte, niin leikkaan ja viiltelen tässä yhtä hyvin kuin arvoisain teurastajain oltermanni Lontoossa konsanaankin.

— Tee niin, ystäväni. Ja tiedäthän, ett'en minä, niinkuin metsästäjä ainakin, ole huonompi saalista nylkemään kuin kaatamaankaan.

— Siitä olen varma, mr Dick, ja rakentakaas nyt, älkää pahaks panko, kolmen kiven kiuas; kuivia puita tässä on yltäkyllin. Minä pyydän sitten vain saada käyttää teidän kuumia hiiliänne.

— Sitä ei tarvitse kauan odottaa, — vastasi Kennedy.

Hän ryhtyi heti laittamaan kiuastansa, ja muutaman minutin perästä valkea siinä jo palaa leimusi.

Joe oli leikellyt antilopista kymmenkunnan kylkiviipaletta ja mehukkaimpia paloja lanteista, ja pian ne olivat muuttuneet maukkaiksi halstaripaisteiksi.

— Tästä tulee ystävä Samuel hyvilleen, — virkkoi metsästäjä.

— Tiedättekös, mr Kennedy, mitä minä tässä mietin?

— Työtäsi kaiketi, biffejäsi.

— Kaikkea muuta. Minä ajattelen, että minkähän näköisiä me ollaan, jos emme palloa enää paikoillaan tapaakaan!

— Oli sekin ajatus! Tohtoriko jättäisi meidät muka?

— Eikä. Mutta jos ankkuri olisi pettänyt?

— Mahdotonta. Mutta mikäpäs häntä sittenkään estäisi laskemasta alas? Hänhän hallitsee niin täydelleen palloansa.

— Entäs jos tuuli kantais hänet pois, eikä hän pääsisikään meidän luoksemme?

— Lakkaa nyt jo kuvittelemasta; ei tuo ole ensinkään hauskaa.

— Niin, niin, mister; kaikki, mikä maailmassa tapahtuu, on luonnollista. Ja koska tapahtua saattaa mitä hyvänsä, niin sopiihan ajatellakin, että mitä hyvänsä…

Samassa kajahti laukaus.

— Kuulitteko? — virkkoi Joe.

— Se on minun karbiinini. Minä tunnen paukauksesta.

— Meille merkki!

— Meitä uhkaa joku vaara!

— Meitä taikka häntä, — arveli Joe.

— Matkaan!

Metsästäjät sieppasivat kiiruimman kaupassa saaliinsa ja läksivät takaisin, oppainaan Kennedyn tänne tullessa karsimat oksat. Rikeiköltä he eivät voineet nähdä palloa. Kaukana siitä eivät kaiketikaan olleet.

Kuului toinen laukaus,

— Kiire on, — virkkoi Joe.

— Niin, ja taas laukaus.

— Tuo on niinkuin puolustautumista.

— Joutuun!

He juoksivat, minkä suinkin jaksoivat. Ennätettyään metsän laitaan, he näkivät ensinnäkin Victorian olevan paikoillaan. Tohtori istui gondolissa.

— Mitäs tämä on? — kysäisi Kennedy.

— Hyvä Jumala! — huudahti Joe.

— Mitä niin?

— Tuolla alhaalla on koko joukko neekereitä piirittämässä palloa.

Ja todellakin: jonkun matkan päässä näkyi pari kolmekymmentä olentoa, jotka tunkeilivat sykomorin juurella, viuhtoen käsillään, kiljuen ja kepparoiden. Muutamat olivat parhaillaan kiipeämässä puun latvaan. Ilmeinen vaara uhkasi.

— Tohtori on hukassa! — huudahti Joe.

— Nyt, Joe, nyt kysytään mielenmalttia ja tarkkaa silmää. Neljä noita mustia pahuksia me ainakin korjaamme. Eteenpäin!

Kilometrin verran he juoksivat tulista vauhtia. Silloin kuului gondolista jälleen laukaus. Se sattui yhteen pakanaan, joka oli kiipeämässä ankkuriköyttä myöten ylös. Hengetön ruumis alkoi retkahdella alas oksalta oksalle, kunnes parinkymmenen jalan päässä maasta jäi riippumaan, kädet ja jalat ilmassa.

— Mutta! — huudahti Joe pysähtyen, — mikäs hitto sitä pitelee kiinni, tuota konnaa?

— Vähät siitä, — vastasi Kennedy; — juostaan, juostaan!

— Kuulkaas nyt! — huusi Joe, räjähtäen nauramaan. — Hännästään, hännästään se riippuu! Apinoitahan ne on, senkin marakatit.

— Hyvä, ett'eivät ole ihmisiä, — vastasi Kennedy, syösten keskelle kirkuvia eläimiä.

Siinä oli joukko kynokefaloita, varsin kauheita ja petomaisia apinoita, koirankuonon kaltaisine päineen hirveät nähdäkin. Pari laukausta teki tehtävänsä, ja tämä kirkuva parvi hajosi, muutamia kumppaleitansa vailla.

Kennedy nousi heti nuoraportaille; Joe kiipesi puuhun ja irroitti ankkurin. Gondoli laskeutui hänen kohdalleen, ja hänen oli helppo astua siihen. Hetkisen kuluttua Victoria kohosi jälleen ja läksi kohtalaisen tuulen viemänä kulkemaan itää kohti.

— Sepä oli piiritys se! — virkkoi Joe.

— Me luulimme jo maan-asukasten käyneen sinun kimppuusi, — sanoi Dick tohtorille.

— Kaikeksi onneksi ne olivat vain apinoita, — vastasi tämä.

— Kaukaa ei erotus ollut kovinkaan suuri, rakas ystävä.

— Eikä läheltäkään, — arveli Joe.

— Oli miten oli, — sanoi Fergusson, — tästä apinain hyökkäyksestä olisi saattanut olla varsin arveluttavia seurauksia. Jos ankkuri niiden alituisista kiskomisista olisi hellittänyt, niin ties minne tuuli olisi minut vienytkään.

— Mitäs minä sanoin, mr Kennedy?

— Oikeassa olit, Joe, mutta se ei estänyt sinua kumminkaan valmistamasta antilopin biffiä, joitten näky kiihotti minussa heti ruokahalua.

— Ei ihme, — sanoi tohtori, — sillä antilopin liha on herkkua.

— Sopii koettaa, tohtori; pöytä on katettu.

— Totta maarian, — virkkoi Dick, — noissa viipaleissa on metsänriistan tuore tuoksu, jota ei ole halveksiminen.

— Jaa-a! Antilbpin lihaa minä aina tahtoisin syödä päiväini loppuun asti, — puhui Joe, suu täynnä ruokaa, — varsinkin, kun palan paineeksi saa härpätä lasillisen grogia.

Joella oli pian valmiina tuo juoma, ja mielihyvällä sitä nautittiin.

— Tähän asti kaikki hyvin, — virkkoi Joe.

— Vallan hyvin, — vahvisti Dick.

— No niin, mr Kennedy, vieläkö kadutte sitä, että läksitte mukaan?

— Olisinpa mielinyt nähdä sen, joka olisi ruvennut minua estelemään! — vastasi metsämies, kasvot tuikeina.

Nyt oli kello neljä iltapäivällä. Victoria oli kohdannut nopeamman ilmavirran. Maa yleni vähitellen, ja pian osoitti barometri oltavan 450 m ylempänä merenpintaa. Tohtorin täytyi ylläpitää jotenkin voimakasta kaasun ohenemista, jonka vuoksi hormi oli yhtämittaa käynnissä.

Kello seitsemän tienoissa Victoria liiteli Kanjemen jokilaakson kohdalla. Tohtori tunsi tämän tuoksi 20 kilometrin laajuiseksi uutismaaksi. Tuollahan sen monet kylät baobabien ja melonipuitten suojassa. Siellä asuu yksi Ugogon maan sulttaneja. Sivistys siellä kenties ei ole kokonaan takapajulla, sillä harvoin siellä enää myöskennellään oman perheen jäseniä. Ihmiset ja elukat siellä kumminkin vielä elävät yhdessä pyöreissä, heinäruon näköisissä majoissa.

Kanjemen perästä alkoi maa olla autiota, louhikkoista, mutta tunnin kuluttua tuli taas näkyviin hedelmällinen alanko, jossa jälleen rehevä kasvullisuus vallitsi. Oltiin lähellä Mdaburua. Tuuli tyyntyi sitä mukaa kuin ilta joutui, ja ilma näytti uupuvan uneen. Tohtori haeskeli ilmavirtoja ylempää sekä alempaa, mutta turhaan. Nähdessään luonnon olevan näin tyyneen, hän päätti olla yötä ylhäällä ilmassa ja kohosi varmemmaksi vakuudeksi 300 metrin korkeuteen. Victoria oli asemillaan.

Tuli yö, hiljainen, tähtikirkas.

Dick ja Joe oikaisivat itsensä rauhallisille sijoilleen ja vaipuivat sikeään uneen. Tohtori oli vartiossa, johon puoliyön aikana astui Skotlantilainen.

— Herätä minut, — sanoi tohtori, — jos huomaat vähintäkin outoa. Ennen kaikkea pidä silmällä barometriä. Siinä meillä ojennusnuora.

Yö oli kylmä. Erotus päivän ja yön lämpötilassa oli 15° C. Pimeän tultua aloittivat yöllisen konserttinsa eläimet, jotka jano tai nälkä oli ajanut tyyssijoilta. Sammakot kurnuttivat sopraanoansa; sitä säesti shakaalien ulvonta, jalopeurain basson kannatellessa tämän elävän orkestrin akkordeja.

Käytyään aamuvartioon, tohtori Fergusson katsoi kompassia ja huomasi tuulen suunnan muuttuneen yöllä. Victoria oli siirtynyt parin tunnin kuluessa puoli sataa kilometriä koillista kohti, kulkien nyt Mabungurun kohdalla. Tämä on louhista seutua, täynnään kiiltopintaisia syeniti-lohkareita ja jyrkkärinteisiä kallioita; kaikkialla suippomaisia massoja; siellä täällä suuret joukot puhvelien ja norsujen valkoisia luita. Puita oli vähän; mutta idässä näkyi tiheitä metsiä ja niitten helmassa muutamia kyliä.

Kello seitsemän aikaan tuli näkyviin pyöreä, lähes parin kolmen kilometrin laaja vuori, muodoltaan kuin suunnaton kilpikonna.

— Hyvällä ollaankin tiellä, — sanoi tohtori Fergusson. — Kas tuossa Jihue-la-Mkoa, johon pysähdymme vähäksi aikaa. Minun pitää täydentää vesivarastoa hormin syöttämistä varten. Koetetaanpa tarttua kiinni johonkin.

— Vähän on puita täällä, — huomautti Skotlantilainen.

— Koetetaan kumminkin. Joe, heitä ankkurit.

Pallo vähensi nousuvoimaansa ja läheni verkalleen maata; ankkurit laahasivat, kunnes yhden haarukka tarttui kallion halkeamaan, ja Victoria pysähtyi.

Kartat osoittivat Jihue-la-Mkoan läntisellä puolella suuria lampia. Joe laskeutui maahan yksinänsä, mukanaan noin 50 litraa vetävä tynnyri, ja palasi vajaan tunnin kuluttua. Muuta merkillistä hän ei ollut nähnyt, kuin suunnattomia norsun-hautoja. Vähällä hän oli itsekin joutua yhteen sellaiseen, jossa näkyi puoleksi kaluttu luuranko.

Hän toi mukanaan eräänlaisia mispeleitä. Tohtori tunsi ne "mbenbu" puun hedelmiksi, joita kasvaa viljalti näissä tienoin, ja joita apinat syövät ahnaasti. Fergusson oli jo jonkinmoisella mallittomuudella odotellut Joeta, sillä vähäinenkin viipyminen näissä vieraita vierovassa maassa pelotti häntä.

Vesitynnyri saatiin helposti gondoliin, tämä kun oli melkein maan tasalla. Joe irroitti ankkurin ja heilahti ketterästi gondoliin. Hormin liekki suurennettiin, ja Victoria kohosi ylös.

Nyt oltiin parin sadan kilometrin päässä Kazehista, joka on tärkeä asutus Keski-Afrikassa. Ilmavirta kun kävi kaakosta, toivoivat he ennättävänsä sinne päiväs-aikaan. Kuljettiinkin 25 kilometrin vauhdilla tunnissa. Pallon hoito alkoi nyt tulla varsin vaikeaksi. Kovin korkealle ei käynyt kohoaminen, ohentamatta kaasua suurissa määrin: maa oli täällä itsekin jo noin 900 m ylempänä merenpintaa. Tohtori koetti, mikäli mahdollista, olla lisäämättä kaasun ohennusta ja pysyttelihe taitavasti erään varsin jyrkän rinteen kohdalla. Ja niin kiidettiin Tembo ja Tura-Wells nimisten kyläin ylitse. Viimeksi mainittu kuuluu Unjamvezin maahan, rehevään seutuun, jossa puut kasvavat tavattoman pitkiksi, muun muassa kaktus-kasvitkin suunnattoman kookkaiksi.

Kello kahden tienoissa, kauniilla säällä, polttavan auringon alla liihoitteli Victoria Kazehin kaupungin kohdalla, 650 km päässä merenrannasta.

— Me läksimme Zanzibarista kello 9 aamulla, — sanoi tohtori, katsellen muistiinpanojansa, — ja kahdessa päivässä olemme, poiketen puoleen ja toiseen, ennättäneet yli 900 km. Kapteenit Burton ja Speke viipyivät samalla matkalla puolen viidettä kuukautta!

VIIDESTOISTA LUKU

Kazeh. — Meluisat markkinat. — Victorian ilmauminen. — Wangangat. — Kuun pojat. — Tohtorin kävelyretki. — Väestö. — Kuninkaallinen tembe. — Sulttanin vaimot. — Kuninkaallinen päihtymys. — Joeta kumarretaan. — Mitenkä kuussa tanssitaan. — Käännös. — Kaksi kuuta taivaalla. — Jumalien suuruuden epävarmuus.

Kazeh, tärkeä paikka Keski-Afrikassa, ei ole mikään kaupunki. Sielläpäin ei kaupunkeja sanan täydessä merkityksessä olekaan. Kazeh ei sekään ole kuin suuri joukko laajoja painanteita. Siellä sijaitsee majoja, orjain mökkejä, ja niitten välissä pieniä pihoja ja huolellisesti viljeltyjä puistoja. Ihastuttavassa rehevyydessä siellä kasvaa sipuleja, batateja, munaomenia, kurpitseja, champignoneja.

Unjamvezy on nimenomaa Kuun maata, Afrikan hedelmällinen ja ihana yrttitarha. Sen keskellä on Unjanembe, herttainen seutu, jossa työtöntä elämää viettävät muutamat Omani perheet, Arabialaisia puhtainta rotua.

He ovat pitkin aikoja käyneet kauppaa Afrikan sisäosissa ja Arabiassa gummilla, norsunluulla, kattunoilla ja orjilla. Heidän karavaaninsa ovat kulkeneet ristiin rastiin näissä päiväntasaajan seuduissa, tuoden vieläkin merenrannoilta ylellisyys- ja korutavaroita näille rikkaille kauppiaille, jotka vaimojensa ja orjiensa keskuudessa viettävät tässä ihanassa maassa peräti rauhallista, huoletonta elämää, myötäänsä pitkällään, naurellen, poltellen tai maaten.

Näitten painanteiden ympärillä on monilukuisia maan-asukasten majoja, laajoja kauppatoreja, hamppu- ja daturavainioita, upeita puita, viileitä siimeistöjä, — siinä Kazeh.

Siellä on karavaanien yleinen yhtymäkohta. Sinne niitä tulee etelästä, kuljettaen orjia ja norsunluuta; samoin lännestä, kuormissaan pumpulia ja lasitavaroita maan-asukkaille Suurten Järvien rannoilla.

Toreilla vallitsee alituinen häärinä, sanomaton melu ja pauhu: kantajain huutoja, rumpujen pärinää, pillien papatusta, muulien mölinää, aasien hirnuntaa, naisten lauluja, lasten kirkunaa, jemadarin, karavaanin päällysmiehen, kepin-iskuja, jotka lyövät tahtia tässä paimen-symfoniassa.

Siellä levittelekse hujan hajan, jopa miellyttävässäkin epäjärjestyksessä räikeänvärisiä kankaita, lasihelmiä, norsunluita, sarvikuonon hampaita, haikalan hampaita, mettä, tupakkaa, pumpulia; siellä käydään peräti kummallista kauppaa, jossa kukin esine saa hintaa sitä myöten, mitenkä se ostajan mielihalua kiihottaa.

Äkkiä koko tämä liike ja hälinä taukosi. Victoria näkyi yläilmoissa. Majesteetillisesti se siellä leijui, laskeutuen yhä alemmas, alati pysyen pystysuorassa suunnassa. Miehet, naiset, lapset, orjat, kauppiaat, Arabialaiset ja Neekerit, — kaikki katosivat tembeihin (kartanoihin) ja mökkeihin.

— Rakas ystävä Samuel! — virkkoi Kennedy, — jos me yhä edelleen saamme aikaan tällaista, niin tuskin meiltä tulee solmituksi kauppaliittoja tämän väen kanssa.

— Ja tässähän, — arveli Joe, — tässähän olis kaupat hyvin selvät. Laskis maahan, ottais kaikkein kalliimpia tavaroita ja antais palttua kauppamiehille. Yks kaks olis rikas mies.

— No niin! — sanoi tohtori. — Tuo väki tuolla säikähti ensi hätään, mutta joko taikausko tai uteliaisuus tuo heidät kyllä takaisin.

— Luuletteko niin, tohtori?

— Saadaanpa nähdä. Mutta varovaisinta on, ett'emme tule heitä liian lähelle. Victorialla ei ole panssaria yllään, eikä se niinmuodoin ole turvassa luodeilta eikä nuolilta.

— Aiotko kumminkin, hyvä ystävä, ryhtyä keskusteluihin näitten Afrikalaisten kanssa?

— Jos käy laatuun, niin miks'ei? — vastasi tohtori. — Kazehissa oleskelee varmaankin arabialaisia kauppiaita, jotka eivät ole pelkkiä villejä, kaikkea sivistystä vailla. Burton ja Speke muistaakseni ylistävät tämän kaupungin asukasten vieraanvaraisuutta. Sopisihan yrittää.

Laskeuttuaan vähitellen yhä lähemmäs maata, kiinnitti Victoria ankkurinsa puun latvaan lähellä toria.

Sillä hetkellä tuli koko väestö näkyviin piilopaikoistansa; varovasti väjyileviä päitä pisti esiin kaikilta puolin. Useampia "wagangoja", joiksi paikkakunnan velhoja sanotaan, astui rohkeasti esiin. He kantoivat erityisinä tunnusmerkkeinä suippopäisiä simpukoita, joista heidät oli helppo tuntea. Vyöllä oli heillä pieniä kurpitsipulloja, täynnä rasvaa ja kaikenlaisia taikakaluja, — kaikki tuo epäsiistiä, niinkuin opinmiehillä konsanaankin.

Vähitellen kerääntyi joukkoa heidän kummallekin puolelleen, vaimot ja lapset piirittivät heidät, rummut pärisivät kuin henkensä edestä, ja kädet kurottautuivat taivasta kohti.

— Siten on heillä tapana pyytää hartaasti, — sanoi tohtori Fergusson. — Ellen erehdy, on meillä varsin tärkeä tehtävä suoritettavana.

— Ottakaa te se suoritettavaksenne tohtori, — virkkoi Joe.

— Pianpa taitavat, poikaseni, tehdä sinustakin jumalan.

— Olkoon menneeksi, tohtori; suitsutuksesta minä tykkään hyvin paljon.

Samassa yksi velhoista, joku "Mjanga", viittasi kädellään, ja koko melu vaikeni heti kohta. Hän lausui muutamia sanoja matkamiehille, mutta aivan oudolla kielellä.

Tohtori Fergusson, ymmärtämättä hänen puhettaan, heitti hänelle umpimähkään muutamia arabialaisia sanoja, ja heti hänelle vastattiin samalla kielellä.

Puhuja puhkesi nyt kukitettuun, korvaa hivelevään sanatulvaan. Tohtori sai pian selvän, että Victoriaa pidetään suorastaan taivaan kuuna omassa personassaan ja luullaan tämän suloisen jumalattaren suvainneen lähestyä kaupunkia kolmen poikansa kanssa, eikä ole moista kunniata tämä auringon lempimä maa ikipäivinä unohtava.

Tohtori vastasi suurella arvokkaisuudella, että Kuulla on tapana kerran tuhannessa vuodessa tehdä valtakunnassansa kiertomatka, tuntien itsessänsä tarpeen lähemmältä näyttäytyä kumartajillensa, ja pyysi, ett'eivät he pelkäisi väärinkäyttävänsä Kuun jumalaista läsnäoloa, vaan rohkeasti ilmoittaisivat tarpeensa ja toivomuksensa hänelle.

Velho puolestansa julisti, että sulttani, "Mvani", joka oli sairastanut monta ajast'aikaa, oli rukoillut taivasta avukseen ja kehoittaa nyt Kuun poikia saapumaan luoksensa.

Tohtori ilmoitti nämä kutsut kumppaleilleen.

— Ja sinä lähdet tuon neekerikuninkaan luokse? — kysyi metsästäjä.

— Tietysti. Nuo ihmiset näkyvät olevan sävyisällä tuulella, ilma on tyyni, ei tuulen henkäystäkään; Victorialla ei ole vähintäkään vaaraa.

— Mutta mitäs sinä aiot tehdä?

— Ole huoleti, Dick; otan mukaani hiukan rohtoja. Niillä kyllä selviän.

Kääntyen sitten väkijoukon puoleen, hän lausui:

— Kuu on, säälien Unjamvezin lasten rakastettua ruhtinasta, uskonut meille hänen parantamisensa. Valmistautukoon vastaan-ottamaan meitä!

Huudot, laulut, ilon-osoitukset kajahtivat entistä äänekkäämpinä, ja koko tämä suunnaton muurahaispesä mustia päitä läksi liikkeelle.

— Hyvät ystävät, — puhui tohtori seuralaisilleen, — meidän on oltava varoillamme. Mahdollista on, että meidän täytyy lähteä matkaan hyvin äkisti. Dick jääköön gondoliin ja pitäköön hormin avulla nousuvoimaa pallossa tarpeeksi korkealla. Ankkuri on lujasti kiinni; siltä puolen ei mitään pelkäämistä. Minä astun maahan. Joe seuratkoon minua, mutta jääköön nuoraportaitten juurelle.

— Mitenkä? Yksinäsikö lähdet tuon murjaanin luokse? — kysäisi Kennedy.

— Mitenkä, tohtori? — huudahti Joe. — Ettekö ota minua mukaan perille asti?

— En; minä lähden yksin. Nämä ihmiset luulevat suuren jumalattaren, Kuun, tulleen terveisille heidän luoksensa; minulla on taikausko suojanani. Älkää siis olko yhtään huolissanne, vaan pysykää kumpikin paikallanne, niinkuin olen määrännyt.

— Koskas niin tahdot… — virkkoi metsästäjä.

— Pidä huolta kaasun ohennuksesta.

— Pidän kyllä.

Yhä kovemmin huusivat mustat. He vaativat innokkaasti taivahisten apua.

— Kas, kas! — virkkoi Joe. — Minun mielestäni he ovat hiukan vaativia armasta Kuutaan ja hänen poikiansa kohtaan.

Tohtori otti mukaansa matka-aptekkinsa ja astui maahan, Joe edellään. Viimeksi mainittu, ankaran ja vakavan näköisenä, niinkuin asianmukaista oli, istahti nuoraportaitten juureen, jalat ristissä allaan, oikein arabialaiseen tapaan, ja yksi osa väkijoukosta asettui kunnioittavaan piiriin hänen ympärillensä.

Sillä välin astui tohtori Fergusson, soittimien raikuessa ja uskonnollisten tanssijain seuraamana, verkalleen "kuninkaallista tembeä" kohti, joka oli jotenkin kaukana kaupungista. Kello oli lähes kolme, ja aurinko paistoi täydeltä terältä: eihän se saattanut olla vähemmällä tällaisessa tilaisuudessa.

Arvokkaasti astui tohtori. "Wangangat" kulkivat hänen ympärillään, pidätellen väkeä tunkeumasta liian lähelle.

Kolme neljännestuntia kuljettuansa siimekkäitä polkuja myöten, keskellä tropillisen kasvullisuuden upeata rehevyyttä, tämä kiihkoisa joukko saapui sulttanin palatsille, joka oli neliömäinen rakennus, nimeltä Ititenja, ja sijaitsi mäen rinteellä. Rakennuksesta ulkoni jokin verandan tapainen, olkikattoinen ja pylväitten nojassa, joissa pyrki näkymään jonkinlaisia leikkaustenkin yrityksiä. Punertavat savijuovat koristivat seiniä, koettaen kuvata ihmisiä ja käärmeitä, jälkimmäiset tietysti näköisempiä kuin edelliset. Tämän asunnon katto ei ollut välittömästi kiinni seinissä, vaan päästi tuulen puhaltelemaan vapaasti sisään. Ikkunoita ei ollut; oli yksi oven pahainen vaan.

Tohtorin ottivat vastaan suurilla kunnian-osoituksilla henkivartijat ja suosikit, Vanjamvezin kaunista rotua, Keski-Afrikan kansain puhdasta tyypiä, lujaa, tervettä väkeä. Hivukset valuivat olkapäille useammissa pienissä palmikoissa; posket oli kirjattu mustilla tai sinisillä piirteillä ohimoilta suuhun saakka. Inhottavasti levitetyissä korvissa riippui puisia kiekkoja ja gummisia laattoja. Puvut olivat heillä räikeänvärisistä kankaista. Sotamiehillä oli aseina keihäitä, jousia, euforbian mehussa myrkytettyjä väkänuolia, hukareita, pitkiä sahalaitaisia sapeleita ja pieniä tapparoita.

Tohtori astui palatsiin. Sulttanin sairaudesta huolimatta, vallitsi siellä oikein pakanallinen pauhu. Hän huomasi portin kamanassa jäniksen häntiä ja zebran harjoja, ripustettuja taikakaluiksi. Joukko hänen majesteetinsa vaimoja otti hänet vastaan, ja sulosointuisia säveleitä heläytteli "upatu" niminen, kymbalin tapainen soitin, vaskikattila pohjana, ja kovasti kumahteli "kilindo", muuan puoltatoista metriä korkea, puun runkoon koverrettu rumpu, jota kaksi taiteilijaa kolhi nyrkeillään olkansa takaa.

Suurin osa näitä vaimoja olivat kauniita naisia. Naurellen he polttivat tupakkaa ja merileviä pitkissä, mustissa piipuissa. He näyttivät solakkaruumiisilta pitkissä, aistikkaissa puvuissaan, vyötäisillään kurpitsin syistä kudotut lyhyet hameet. Kuusi heistä olivat yhtä iloiset kuin muutkin, vaikka seisoivatkin syrjässä, määrättyinä julman veriuhrin esineiksi. Sulttanin kuoltua heidät haudataan eläviltä hänen viereensä, apulaisiksi hänelle iäisen yksinäisyyden pitkinä päivinä.

Tohtori Fergusson katsahti pikaisesti kaikkeen tähän ja astui aivan kuninkaan vuoteen ääreen. Siinä virui noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, kaikenlaisista mässäyksistä kerrassaan murtunut mies, aivan toivottomassa tilassa. Hänen tautinsa, jota oli kestänyt vuosikausia, ei ollut muuta kuin kestävää päihtymystä. Tämä kuninkaallinen juoppo oli melkein tajutonna, eikä kaiken maailmankaan ammoniakit olisi enää saaneet häntä pystyyn.

Suosikit ja vaimot olivat tämän juhlallisen vierailun aikana kumarruksissa polvillaan. Muutamilla pisaroilla väkevää elvytintä sai tohtori tämän nääntyneen ruumiin hetkeksi toipumaan. Suittani, jossa ei useampaan hetkeen ollut näkynyt elon merkkiäkään, liikahti hiukan, ja tämä elpymisen oire nostatti uusia riemuhuutoja lääkärin kunniaksi.

Mutta tämä oli jo saanut tarpeekseen. Hän käski nopealla kädenliikkeellä kunnioittajansa peräytymään ja läksi palatsista ulos, suunnaten kulkunsa Victoriaa kohti. Kello oli silloin kuusi illalla.

Joe oli sillä välin tyyneesti odotellut isäntäänsä nuoraportaitten juurella. Väkijoukko osoitti hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja sen hän otti vastaan, niinkuin oikean Kuun pojan tulee ja sopii. Taivahiseksi olennoksi oli hän sentään varsin kelpo miehen näköinen, ei yhtään ylpeä, jopa ystävällinenkin nuoria afrikattaria kohtaan, jotka eivät väsyneet häntä katselemasta. Sitä paitsi hän haasteli heille varsin miellyttävästi.

— Kumartakaa minua vaan, arvoisat neidet, kumartakaa vaan; minua on koko kelpo poika, vaikk'olenkin jumalattaren lapsia.

Hänelle kannettiin sovintouhreja, joita tavallisesti säilytetään "mzimu" nimisissä epäjumalan temppeleissä. Nämä uhrit olivat ohran tähkiä ja pombe nimistä juomaa. Joe katsoi velvollisuudeksensa maistaa tätä väkevän oluen tapaista nestettä, mutta vaikka hänen kulkkunsa oli kyllä karaistu viinillä ja whiskylla, niin tätä se ei ottanut sietääkseen. Hän irvisti surkeasti, mutta läsnäolijat käsittivät sen viehättäväksi hymyksi.

Ja senjälkeen nuoret immet yhdistivät äänensä pitkäveteiseen veisuusen ja alkoivat vakavaluontoisen tanssin hänen ympärinsä.

— Jassoo! Herrasväki tanssii kans! No niin; en minä aio velkaa jäädä. Minäpäs näytän, miten siellä meidän puolella tanssitaan.

Ja hän aloitti huiman karkelon. Hän kieppui ja kyyristihe ja kuplistihe, hyppi milloin jaloillaan, milloin polvillaan, milloin käsillään, teki huimia heittoja, heilahti käsittämättömiin asentoihin ja irvisti aivan armottomasti, antaakseen näille kansakunnille edes häämeän aavistuksen siitä, mihin viisiin se jumalien tanssi siellä kuussa käy.

Mutta Afrikalaiset, herkkiä matkimaan kuin apinat, rupesivat heti jäljittelemään hänen liikkeitään ja hyppyjään ja temppujaan. Eivät unohtaneet yhtään käden ojennusta, eivät yhtään jalan harppausta. Ja niin siitä syntyi semmoinen sekamelu ja pauhu ja temmellys, että sitä on mahdoton suunnilleenkaan kuvata. Ilon ollessa ylimmillään, huomasi Joe tohtorin.

Tämä astui kiivaasti, ympärillään kirkuva, räyhäävä joukko. Velhot ja päälliköt näyttivät olevan vimmoissaan. He ympäröivät tohtoria, ahdistaen ja uhkaillen häntä.

Kummallinen muutos! Mitä lienee tapahtunutkaan! Olikohan sulttani pahaksi onneksi heittänyt henkensä taivaasta pudonneen lääkärinsä käsissä?

Kennedy näki asemastaan vaaran, mutta ei voinut käsittää syytä siihen. Kaasu oli vahvasti ohennettuna; köysi oli kireellään ja pallo valmiina matkaan milloin hyvänsä.

Tohtori saapui nuoraportaitten luo. Taikauskoinen pelko pidätti vielä remuavaa joukkoa ryhtymästä väkivaltaisuuksiin häntä kohtaan. Hän kapusi kiireesti ylös, Joe vikkelänä perässä.

— Jok'ainoa silmänräpäys on kallis, — virkkoi tohtori. — Älä koetakaan irroittaa ankkuria. Me lyömme köyden poikki. Joudu!

— Mutta mitäs tämä merkitsee? — kysyi Joe, nousten gondoliin.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi Kennedy, karhini kädessä.

— Katsokaa! — vastasi tohtori, viitaten taivaanrantaan.

— Mitäs siellä?.

— Mitäkö? Kuu!

Ja todellakin: kuu nousi siellä mahtavana, tulipunaisena pallona tummasta sinestä. Se oli todellakin kuu! Kuu ja — Victoria!

Joko on olemassa kaksi kuuta tahi ovat muukalaiset valhettelijoita, pettureita, vääriä jumalia!

Näihin mietteisin oli joukko luonnollisestikin tullut. Siitä äkkinäinen käänne asioissa.

Joelta pääsi väkistenkin leveä nauru. Kazehin väestö, nähdessään saaliinsa olevan karkaamaisillaan tiehensä, alkoi huutaa ja kirkua. Jouset ja musketit kohosivat palloa kohti.

Mutta äkkiä yksi velhoista viittasi. Aseet hervahtivat. Hän kiipesi puuhun, aikoen tarttua ankkuriköyteen kiinni ja vetää koko vehkeen maahan.

Joe sieppasi kirveen.

— Joko mä? — kysyi hän.

— Malta! — vastasi tohtori.

— Mutta tuo neekeri?

— Kukaties meidän onnistuu pelastaa ankkuri, ja sitä minä tahtoisin. Katkaista ennättää aina.

Puuhun noustuansa, alkoi velho katkoa oksia, ja siten pääsi ankkuri irralleen; pallo ponnahti äkkiä ylös ja velho jäi ankkurin haarain väliin, ja niinpä hän, ratsain tämän uuden-aikaisen orhiin seljässä, läksi ylä-ilmoihin.

Väkijoukko hämmästyi sanomattomasti, nähdessään yhden wagangoistaan pyrähtäneen avaruuteen.

— Eläköön! — huusi Joe, kun pallo suurella voimalla kiiti ylös.

— Hyvin hän pysyy, — virkkoi Kennedy; — pieni huvimatka ei tee hänelle haittaa.

— Joko ma päästän sen alas yhdellä iskulla? — kysäisi Joe.

— Hyi sinua! — vastasi tohtori. — Lasketaan hänet hiljalleen maahan. Ja luulenpa, että miehen taikavoima, tällaisen seikkailun perästä, nousee aivan suunnattomiin hänen aikalaistensa silmissä.

— Jumalan ne siitä kerrassaan tekaisee! — arveli Joe.

Victoria oli noussut 300 metrin korkeuteen. Neekeri piteli kauhealla voimalla köydestä kiinni. Hän ei puhunut mitään; silmät vaan tuijottivat miehen päässä, pyöreinä kauhusta ja hämmästyksestä. Hiljainen länsituuli kuljetti palloa kaupungin ylitse. Puolen tunnin perästä huomasi tohtori oltavan erämaan kohdalla. Silloin hän laimensi liekkiä, ja pallo laski lähelle maata. Viiden, kuuden metrin päässä neekeri hyppäsi alas, putosi seisovilleen ja läksi juoksemaan Kazehiin päin. Victoria kohosi kevenneenä jälleen ylä-ilmoihin.

KUUDESTOISTA LUKU

Hirmumyrskyn oireita. — Kuun maa. — Afrikan mantereen tulevaisuus. — Viimeisten päiväin kone. — Maisema auringon laskun aikaan. — Kasvi- ja eläinkunta. — Hirmumyrsky. — Tulivyöhyke. — Tähtitaivas.

— Sellaista se on, — virkkoi Joe, — kun luvatta ottaa ollakseen Kuun poikia! Tuo kiertolainen tuolla oli saattaa meidät koko pahaan piehkmään. Eihän vaan liene, tohtori hyvä, se teidän lääkäritaitonne joutunut jollain viisiä häpeään?

— Niin vainenkin, — jatkoi metsästäjä, — millainen mies se Kazehin suittani oli?

— Vanha, puolikuollut juoppo, — vastasi tohtori. — Vahinko ei ole suuri, vaikka mies kuoleekin. Mutta sen opin tästä nyt saimme, että kunnia on maailmassa hyvin huojuvaa laatua, ja ett'ei sen makuun ole kovinkaan pyrkiminen.

— Sitä hullumpaa! — arveli Joe. — Minusta se oli hyvinkin lystiä. Muut mua kumartavat! Ja minä olen muitten epäjumalana ihan mieltäni myöten! Mutta minkäs sille tekee! Kuu nousi ja kovin nousikin punaisena, ja se tietää sitä, että se oli äissään.

Näitten ja samanlaisten puhelujen aikana, jolloin Joe tutkiskeli tätä öisen taivaan valoa ihan uudelta kannalta, alkoi pohjoiselle taivaalle kokoontua paksuja pilviä, raskaita, pahaenteisiä. Navakka tuuli kiidätti Victoriaa pohjoiskoillista kohti 150 metrin korkeudessa maasta. Yläpuolella oli ilma kirkas, mutta tuntui raskaalta.

Pallon asema oli kello kahdeksan maissa illalla 32° 40' itäistä pituutta ja 4° 17' eteläistä leveyttä. Lähestyvän myrskyn vaikutuksen alaiset ilmavirrat kuljettivat sitä 65 kilometrin vauhdilla tunnissa. Heidän allansa kiiti Mfuton aaltomaisia, hedelmällisiä tasankoja. Ihmeteltävä näky.

— Olemme keskellä Kuun maita, — sanoi tohtori Fergusson, — ja tämän nimensä nämä seudut saivat jo muinaisuudessa, siitä syystä kaiketikin, että täällä on kaikkina aikoina kumarrettu kuuta. Tämä on todellakin verratonta seutua, ja sen rehevämpää kasvullisuutta tuskin tapaa missään.

— Jos tätä tällaista olisi Lontoon ympäristöillä, — virkkoi Joe, — niin ei se olisi luonnollista, vaikka vallan hauskaa silti. Miksikähän noin paljon hyvää lienee annettukaan näille raakalaisille?

— Ja kukapas osaa sanoa, — vastasi tohtori, — ett'ei tämä maa vielä joskus ole sivistyksen keskustana? Tulevaisuuden kansat kenties siirtyvät tänne silloin kuin Europpa ei enää kykene elättämään asukkaitansa.

— Luuletko niin? — kysyi Kennedy.

— Luulen kyllä, ystävä hyvä. Katsele tapausten kulkua; ota lukuun kansain perättäiset vaellukset, niin tulet samaan päätökseen kuin minä. Aasia oli maailman ensimmäinen ravitsija, eikö niin? Pitkän ajan, kukaties neljäntuhannen vuoden, kuluessa se tekee työtä, höystyy, tuottaa, ja sitten, kun kiviä vain enää kantavat ne kedot, joissa Homeron kultaiset vainiot lainehtivat, silloin lapset hylkäävät emonsa lakastuneen, kuihtuneen sylin. Sinä näet heidän rientävän Europpaan, nuoreen, voimalliseen maahan, joka ruokkii heitä parisen tuhatta vuotta. Mutta senkin hedelmällisyys alkaa kuihtua, sen tuotantovoimat vähenevät päivästä päivään; nuo uudet ruttotaudit, jotka vuonna vuotuisaan rasittavat maanhedelmää, katovuodet, riittämätön kasvuvoima, — kaikki tämä tietää heikkenevää elinkykyä, lähestyvää nääntymistä. Nytkin jo näkee kansain rientävän Amerikan uhkuville rinnoille, kuni kuivumattomille lähteille, jotka eivät vielä olekaan kuivuneet. Mutta vuoroansa vanhenee tämä uusikin mannermaa. Sen neitseelliset metsät on teollisuuden kirves kaatava maahan; sen maaperä laihtuu, sillä ylen määrin siltä on vaadittu, ja ylen määrin se on tuottanutkin; siellä, missä pelto antoi vuodessa kaksi satoa, siellä siitä suurilla ponnistuksilla enää tuskin yhdenkään saa. Silloin on Afrika uusille ihmisroduille aukaiseva aarteensa, joita vuosisatain kuluessa on sen syliin kasaantunut. Nämä muukalaisille niin epäterveelliset ilmastot puhdistuvat ojituksen ja viljelyksen vaikutuksesta: sen hajallaan olevat vesistöt yhtyvät laajoiksi kulkuväyliksi. Ja tästä maasta, jonka ylitse me nyt kiidämme, joka on hedelmällisempää, rikkaampaa, elinvoimaisempaa kuin muut, on tuleva joku suuri valtakunta, jossa tehdään keksintöjä, vielä ihmeellisempiä kuin höyry ja sähkö.

— Jaa-a! — arveli Joe, — sitä olis hauska nähdä!

— Nousit liian varhain, poikaseni.

— Sitä paitsi, — virkkoi Kennedy, — kyllä vainenkin se on oleva ikävä aikakausi, jolloin teollisuus on kiskonut kaikki omaksi edukseen! Ihmiskunta keksii keksimistään koneita, kunnes koneet tuhoavat sen itsensä. Olen aina mielessäni kuvaillut, että maailman loppu tapahtuu sinä päivänä, jolloin suunnattoman suuri kattila, kuumennettuna kolmen miljardin atmosferin painolle, räjäyttää rikki koko maanpallon!

— Ja siihen minä lisään, — sanoi Joe, — ett'ei Amerikkalaiset suinkaan ole viimeisiä moisen masinan teossa!

— Saattaa olla, — vastasi tohtori. — Nehän ovat suuria kattilamestareita. Mutta jättäkäämme jo tällaiset keskustelut ja tyytykäämme ihailemaan tätä Kuun maata, koska meidän on suotu katsella sitä.

Aurinko heitti nyt viimeisiä säteitään kasaantuneitten pilvien alta, kultaan pukien pienimmätkin kohokohdat maanpinnalla: jättiläismäiset puut, korkeat pensaat, sammalet maan tasalla, — kaikki sai osansa tästä valovuosta; aaltomainen maanpinta kohosi siellä täällä pieniksi suippopäisiksi kukkuloiksi; taivaanranta oli aivan vuoreton; rikeiköt, läpitunkemattomat pensastot, okaiset dshunglit muodostivat loppumattoman pitkiä aitoja, jakaen maan moniin kylän-alueisin: suunnattomat euforbiat olivat asettuneet niitten ympärille luonnollisiksi valleiksi.

Kotvasen kuluttua tuli näkyviin Malagazari, suurin Tanganajika järveen laskeva virta, käärmeillen laajain, vihantain ketojen poikki ja vastaan-ottaen monilukuisia puroja, joita oli syntynyt tulvain aikana, tai joita läksi saviperäiseen maahan kaivetuista lammikoista. Yläpuolelta katsottuina ne näyttivät koskiverkolta, joka oli levinnyt yli koko läntisen osan seutua.

Kyttyräselkäisiä eläimiä käveli sakeilla nurmikoilla, välisti kokonaan kadoten pitkään ruohoon. Raikastuoksuiset metsät näyttivät jättiläismäisiltä kukkavihkoilta, mutta näihin kukkavihkoihin kätkeytyi jalopeuroja, leopardeja, hyenoja, tiikereitä suojaan päivän viimeisiltä helteiltä. Välisti huojutteli viidakko latvojaan: norsu kulki siellä, ja paukahdellen puut katkeilivat sen hampaitten nykiminä.

— Mikä metsästysmaa! — huudahti Kennedy innoissaan; — työnnä kuula metsään ihan umpimähkään: aina se arvoisensa otuksen löytää. Eikö sopisi hiukan yrittää?

— Ei sovi, ystäväni Dick; yö lähenee, pelottava yö; rajumyrskyn se tuo mukanaan. Rajumyrskyt ovat hirvittäviä näissä seuduin, missä maaperä on kuin suunnaton sähköpatteri.

— Se on aivan totta, tohtori, — virkkoi Joe. — Helle on ihan tukauttava, tuulta ei ensinkään; sen tuntee, että jotain on tulossa.

— Ilma on sähköä täynnä, — vastasi tohtori. — Jok'ainoa elävä on herkkä tällaiselle säälle, joka käy elementtien taistelun edellä, ja minun täytyy tunnustaa, ett'en ole tätä milloinkaan tuntenut niin suurissa määrin kuin nyt.

— No niin, — sanoi metsästäjä; — eikös siinä tapauksessa olisi paras laskeutua maahan?

— Päinvastoin, Dick; minun mielestäni on edullisempi kohota korkeammalle. Pelkään vaan, ett'ei nämä risteilevät ilmavirrat veisi minua syrjään.

— Aiotko siis poiketa siitä suunnasta, joka meillä on ollut rannasta saakka?

— Jos suinkin kävisi mahdolliseksi, — vastasi Fergusson, — niin siirtyisin pohjoisemmaksi seitsemän, kahdeksan astetta; koettaisin päästä sille leveydelle, jossa otaksutaan Niilin lähteiden olevan. Kenties saamme nähdä jälkiä kapteeni Speken retkikunnasta tai vaikkapa Heuglinin karavaanistakin. Jos laskuni pitävät ryhtiä, on meidän asemamme nyt 32° 40' itäistä pituutta, ja mieleni tekisi nousta päiväntasaajan toiselle puolelle.

— Katsos! — huudahti Kennedy, keskeyttäen ystäväänsä, — katsos noita virtahepoja, jotka kömpivät lammista; mikä paljous tuoretta lihaa! Ja katsos noita krokodiilejä, jotka kohisten haukkovat ilmaa!

— Tukehtuuhan ne! — virkkoi Joe. — Kyllä tämä sittenkin on nättiä kulkua… Palttua annetaan vaan moisille inhottaville maan matelijoille! Tohtori! Mr Kennedy! Katsokaas tuota laumaa, joka kulkee yhdessä mykkyrässä! On niitä ainakin kaksi sataa. Ne on susia, ne!

— Ei, Joe, vaan kesyttömiä koiria, kuuluisata rotua. Ne eivät pelkää käydä jalopeurankaan kimppuun. Tuommoinen lauma on kauheinta, mitä matkustaja saattaa kohdata, sillä silloin hän on silmänräpäyksessä palasina.

— Jassoo! No sitten ei vainkaan Joe lähde niille koppaa kuonoon sitomaan, — arveli Joe. — Mutta jos niillä kerran on semmoinen tapa ja maneeri, niin ei siitä pidä pahaakaan tykätä.

Luonto hiljeni hiljenemistään myrskyn lähestyessä. Tuntui kuin olisi ilma saennut eikä enää jaksaisi ääntä kantaa; näytti kuin se olisi vanulla vuorattu ja pehmeillä tapeteilla verhottu sali, joka on menettänyt kaiken kaikuvaisuutensa. Pikkulinnut lymysivät tuuheisin puihin. Suuren mullistuksen oireita kaikki.

Kello yhdeksän aikaan illalla oli Victoria liikkumatta Msenen kohdalla, joka oli laaja kylä, vaikka sitä pimeässä tuskin erottikaan. Välisti joku eksynyt säde sattui synkkään veteen, luoden näkyviin säännöllisesti kaivetuita kanavia. Metsän rinteessä saattoi ilmetä tummia ja liikkumattomia palmuja, tamarindeja, sykomoreja ja suunnattomia euforbioita.

— Ihan tässä tukehtuu, — virkkoi Skotlantilainen, koettaen saada keuhkojensa täydeltä tätä kuumuuden ohentamaa ilmaa. — Emmehän me enää liikukaan. Eikö laskeuta maahan?

— Entäs myrsky? — sanoi tohtori jotenkin levotonna.

— Jos pelkäät joutuvamme tuuliajolle, niin tokkohan tässä muu on edessä?

— Kenties ei myrsky tän'yönä vielä puhkeakaan. Pilvet ovat hyvin korkealla.

— Siinäpä juuri syy, mikä tekee laskeutumisen arveluttavaksi. Meidän pitäisi nousta hyvin korkealle, niin ett'ei maata näykään, ja olla koko yö epätiedossa, liikutaanko ja minne päin.

— Päätä, hyvä ystävä, mitä teet; meillä on kiire käsissä.

— Että sen tuulenkin nyt piti tyyntyä! — arveli Joe. — Se ois vienyt meidät kauas myrskyn käsistä.

— Niin kyllä, hyvät ystävät, sillä pilvissä meillä suurin vaara. Niissä on vastakkaisia virtoja, jotka saattavat temmata meidät pyörteisinsä, ja salamoita, jotka saattaisivat sytyttää pallon. Toiselta puolen, jos heitettäisi ankkuri johonkin puunlatvaan, saattaisi tuulenpuuska paiskata meidät maahan.

— Mitäs me siis teemme?

— Täytyy pidättää Victoriaa maan ja taivaan uhkaamain vaarain keskivaiheilla. Meillä on vettä tarpeeksi hormin syöttämistä varten, ja pohjalasti on vielä koskematta. Tarpeen tullessa minä ryhdyn niihin.

— Valvotaan yhdessä, — virkkoi metsämies.

— Ei, hyvät ystävät; kattakaa ruokatavarat ja käykää maata; minä herätän teidät, jos tarvis vaatii.

— Mutta, tohtori, eiköhän olisi parasta, kun te itse kävisitte levolle, kosk'ei tässä vielä mitään vaaraa ole?

— Ei; kiitos vaan, poikaseni. Parempi on, että minä olen valveilla. Me olemme nyt yhdessä kohdin, ja ellei ilmassa mitään muutosta tule, niin olemme huomenna aivan samalla paikalla.

— Hyvää yötä sitten, tohtori.

— Hyvää yötä, jos hyväksi hyvennee.

Kennedy ja Joe kietoutuivat peitteisinsä. Tohtori jäi yksinään valvomaan avaruudessa.

Pilvijoukot ne sillä välin laskeusivat huomaamatta alemmas. Alkoi lyödä yhä pimeämmäksi. Musta kupu painui maanpallon ylitse, ikäänkuin runnellakseen sen kokonansa. Äkkiä välähti pimeydestä räikeä salama, viiltäen ilmojen kautta, eikä ennättänyt se vielä sammua, niin täräytti kauhea pamaus taivaan avaruudet.

— Ylös! — huusi Fergusson.

Toiset heräsivät tähän kauheaan jyrinään ja olivat valmiita.

— Laskeutuuko pallo?

— Ei; se ei kestäisi siellä. Meidän täytyy kohota, ennenkuin pilvet tihenevät vedeksi ja tuuli pääsee valloilleen.

Ja hän pani horminsa toimimaan voimakkaasti.

Myrskyjen synty tropillisissa seuduissa on yhtä rajua kuin niitten voimakin. Toinen salama repäisi taivaan ja sitä seurasi välittömästi parikymmentä samallaista. Taivas oli kirjavanaan sähköliekeistä, jotka välähtelivät paksujen sadepisarain alla.

— Myöhästyimme, — virkkoi tohtori. — Nyt meidän täytyy kulkea tulivyöhykkeen läpi pallolla, joka on täynnä syttyvää ainetta.

— Maahan! maahan! — toisti jälleen Kennedy.

— Salaman iskun mahdollisuus on oleva melkein yhtä suuri, ja maassa piankin puitten oksat repisivät pallon rikki.

— Jo noustaan, tohtori!

— Nopeammin, vielä nopeammin! Ekvatoriaalimyrskyjen aikana ei näissä tienoin Afrikaa ole harvinaista lukea 20-30 salamaa minutissa. Taivas on sanan täydessä merkityksessä ylt'yleensä tulessa, ja jyrinää kuuluu myötäänsä.

Tuuli alkoi pauhata kauhealla raivolla tässä kuumentuneessa ilmassa. Se kieputti hehkuvia pilviä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että suunnattomasta ventilistä puhaltaa ilmaa tähän tulipaloon.

Tohtori Fergusson piti hormiansa täydessä voimassa. Kaasu oheni, ja pallo kohosi. Polvillaan keskellä gondolia piteli Kennedy kiinni teltan liepeistä. Pallo pyöri ja kieppui niin, että matkustajat tunsivat päätänsä pyörryttävän, joka hetki peljäten pahinta. Pallon verhoon ilmaantui syviä kuoppia, joihin tuuli hyökkäili vimmatulla voimalla, painaen palloa niin, että tafta vonkui sen kynsissä. Kovan pauhinan perästä alkoi rankka raesade piestä Victoriaa. Tämä nousi vaan nousemistaan, tulisten salamain myötäänsä nuoleskellessa sen pintaa; se oli täydessä tulessa.

— Jumala armahtakoon meitä! — lausui tohtori Fergusson. — Me olemme nyt Hänen kädessänsä. Hän yksin voi auttaa meitä. Olkaamme valmiit kohtaamaan mitä hyvänsä, tulipalonkin. Kenties putoaminen ei ole oleva huimaa.

Tohtorin ääntä kumppalit tuskin kuulivatkaan, mutta he näkivät hänen tyynen olentonsa salamain valossa. Hän tarkasteli Pyhän Elian fosforoivia tulia pallon verkossa. Tämä huojui ja heittelihe, mutta nousi yhä korkeammalle. Neljännestunnin kuluttua se oli noussut raivoavan pilvivyöhykkeen yläpuolelle; sähkö-ilmiöt löivät nyt leikkejänsä alapuolella, niinkuin suunnaton ilotulitus-kruunu, joka oli sidottu gondoliin.

Siinä yksi suurenmoisimpia näkyjä, mitä luonto saattaa ihmiselle tarjota. Alhaalla myrsky, ylhäällä taivas tähtikirkas, tyyni, äänetön, kylmä, ja kuu heittämässä levollisia säteitänsä noihin vimmastuneisin pilviin.

Tohtori Fergusson katsoi barometriinsä: se osoitti 3600 m korkeutta. Kello oli nyt yksitoista illalla.

— Jumalan kiitos! — sanoi hän; — nyt ei vaaraa enää ensinkään. Nyt vaan koetamme pysytellä yhtä korkealla.

— Se oli kamalaa, — virkkoi Kennedy.

— Niin, niin, — arveli Joe; — mutta olihan siitä vaihetustakin matkan varrella, enkä minä yhtään kadu, että sain nähdä myrskyn korkeammalta kannalta. Se oli somaa!

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kuunvuoret. — Vehreä valtameri.

Maanantai-aamuna kello kuuden paikoilla aurinko kohosi taivaanrannasta. Pilvet hajosivat, ja raitis tuuli valpastutti ensimmäisiä aamun välkähtelyjä.

Raikastuoksuinen maa tuli jälleen näkyviin. Pallo, pyöriskeltyään vastakkaisten ilmavirtain käsissä paikoillansa, ei ollut paljoakaan poikennut suunnastansa. Tohtori jätti kaasun tiheytymään ja laskeutui hiljalleen alas, pyrkien pohjoisemmas kulkevaan ilmavirtaan. Kauan hän haeskeli turhaan; tuuli kuljetti häntä länttä kohti, kunnes näkyviin tulivat kuuluisat Kuunvuoret, jotka puoliympyränä reunailevat Tanganajika järven päätä. Niitten seljänne, melkein kauttaaltaan yhtä korkea, siinsi sinisenä taivaanrannassa kuin mikä linnan muuri. Ja sen muurin ylitse eivät Keski-Afrikan tutkijat olleet päässeet. Muutamilla yksityisillä kukkuloilla kuulsi ikuinen lumi.

— Nyt, — sanoi tohtori, — nyt ollaan tutkimattomassa seudussa. Kapteeni Barke tunkeusi kyllä kauas länttä kohti, pääsemättä kumminkaan näille kuuluisille vuorille saakka; hän kielsi koko niitten olemassa-olonkin, väittäen niitten olevan vain Speken mielikuvituksen luomaa. Meillä, hyvät ystävät, ei saata enää olla siitä asiasta epäilystä.

— Kuljemmeko me niitten ylitse? — kysyi Kennedy.

— Emme, jos Jumala suo. Toivon kohtaavani sellaisen tuulen, joka vie minut suoraan päiväntasaajaa kohti. Tarpeen tullen jään odottamaankin, ja Victoria saa tehdä laivan lailla: käydä ankkuriin vastatuulessa.

Pianpa tohtorin ennustukset toteutuivatkin. Koeteltuaan eri korkeuksia, läksi Victoria kohtalaisella nopeudella kulkemaan koilliseen.

— Nyt on meillä hyvä suunta, — sanoi tohtori, tarkastellen kompassiansa; — me kuljemme, tuskin kuuttakymmentäkään metriä korkealla. Kaikki asianhaarat ovat edulliset uuden seudun tutkimiselle. Kapteeni Speke, lähtiessään etsimään Ukereuen järveä, kulki idemmäs, suorassa viivassa Kazehista.

— Kuljemmeko kauankin tätä suuntaa? — kysyi Kennedy.

— Kenties. Meillähän on tarkoituksena päästä Niilin lähteitten seutuun, ja matkaa on toistatuhatta kilometriä siihen äärimmäiseen kohtaan, jonne pohjoisesta päin tulleet tutkijat ovat tunkeuneet.

— Eikös ensinkään käydä maissa, — kysäisi Joe, — jotta sais edes jalkojansa oikaista?

— Kyllä. Pitäähän meidän sitä paitsi säästää eväitä, ja matkan varrella saat sinä, uljas Dick, hankkia meille tuoretta lihaa.

— Milloin vaan suvaitset, rakas ystävä.

— Vettä pitää meidän niinikään saada lisää. Ties, jos tässä vielä jouduttanee vedettömiin maihin. Ei varassa vaaraa.

Puolenpäivän aikaan oli Victorian asema 29° 15' itäistä pituutta ja 3° 15' eteläistä leveyttä.

Ne heimot, joita asuu päiväntasaajan tienoissa, näyttävät olevan hiukan sivistyneempiä. Heillä on hallitsijoina itsevaltiaita, joitten despotismi on rajaton. Tiheimmässä näitä heimoja asuu Karagwahin maakunnassa.

Päätettiin laskeutua maahan missä ensinnä sopiva tilaisuus ilmaantuu. Pysäys oli kestävä jonkun aikaa, sillä pallokin oli huolellisesti tarkastettava. Hormin liekki vähennettiin. Ankkurit heitettiin ulos, ja pian ne alkoivat vetää pitkin suunnattoman prerian korkeata heinikkoa. Ylhäältä katsottuna tuo preria näytti nurmikolta, mutta ruoho tässä nurmikossa oli kolmatta metriä pitkää.

Victoria liihoitteli jättiläismäisenä perhosena näitten ruohojen yli, niitä taivuttamatta. Estettä ei missään. Se oli yhtä ainoata vehreätä, tyrskytöntä valtamerta, tuo ruohikko.

— Kyllä me saamme tällä tapaa kulkea kauan aikaa, — virkkoi Kennedy; — ei yhtään puuta, mihin tarttua kiinni. Taitaa jäädä metsälle menemättä.

— Maltahan toki, rakas ystävä. Et sinä kumminkaan osaisi metsästellä tuossa, missä ruoho on pitempi sinua itseäsi. Kyllä meille vielä sopiva paikka löytyy.

Todellakin ihanata kulkua, oikeata purjehdusta tällä merellä, niin vehreällä, melkein läpikuultavalla, jossa tuuli synnytti vienoja väreitä. Gondoli oli nimensä mukainen: se näytti halkovan laineita; se vaan erotusta, että mitä loistavimman värisiä lintuja tuon tuostakin pyrähteli kirkuen lentoon korkeasta ruohikosta; ankkurit ne upposivat tähän kukkajärveen, jättäen kuni alus jälkeensä vanaveden, joka pian täytti vakonsa jälleen.

Äkkiä tuntui pallossa ankara nykäys. Ankkuri oli kaiketi käynyt kiinni jonkin kätkössä olleen kallion halkeamaan.

— Kiin'ollaan! — virkkoi Joe.

— Niin ollaan! Heitä portaat, — käski metsästäjä. Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kimeä kiljaus kajahti ilmassa. Se sai aikaan seuraavia katkonnaisia huudahteluja matkustajain keskuudessa.

— Mitäs tämä on?

— Omituinen ääni!

— Maltas! Mehän kuljemme eteenpäin!

— Ankkuri helti!

— Ei hellinnyt; — vastasi Joe, vetäen köydestä, — lujassa istuu!

— Sitten kulkee kallio mukana.

Ruoho näkyi liikahtavan laajalta alalta, ja kohta sen jälkeen kohosi siitä näkyviin joku pitkä, kiertelevä esine.

— Käärme! — huudahti Joe.

— Käärme! — toisti Kennedy, siepaten karbiininsa.

— Ei olekaan! — virkkoi tohtori. — Se on norsun kärsä

— Norsuko, Samuel!

Ja samassa Kennedy tähtäsi.

— Älähän vielä Dick, älähän vielä.

— Norsu hinaa meitä, totta tosiaankin!

— Ja oikeata suuntaa, Joe, oikeata suuntaa.

Norsu juoksi jotenkin kiivasta vauhtia. Se saapui pian avonaiselle paikalle, jossa se tuli kokonaan näkyviin. Mahtavasta koosta huomasi tohtori sen urosnorsuksi erinomaista rotua. Sillä oli kaksi vaaleata, kauniisti kaareutuvaa torahammasta, kumpikin lähes 2,5 m pitkä. Ankkurin haarat olivat lujasti tarttuneet niitten väliin.

Turhaan koetteli eläin kärsällänsä irtaantua nuorasta, joka kiinnitti sitä gondoliin.

— Eteenpäin! Ann' soittaa! — huusi Joe riemuissansa, kiihoitellen, minkä suinkin osasi, tätä kummallista kuljettajaa. — Kas tässä taas uudensorttinen reissutapa. Viis nyt enää hevosista! Norsu se olla pitää.

— Mutta minnekäs se meidät vie? — kysäisi Kennedy, käännellen pyssyänsä, joka poltti hänen hyppysiään.

— Sinne se vie, minne tahdomme päästäkin, rakas Dick. Vielä hiukan malttia!

— Whiggamore! Whiggamore! niinkuin talonpojat Skotlannissa sanovat, — huusi ihastunut Joe. — Eteenpäin! Ann' pyyhkäisee!

Norsu alkoi nelistää kiivaasti, heitellen kärsäänsä puoleen ja toiseen ja loikatessaan nykien palloa ankarasti. Tohtori seisoi kirves kädessä, valmiina hakkaamaan köyden poikki, milloin tarvis vaatii.

— Mutta, — virkkoi hän, — ankkurista emme luova, ennenkuin viimeisessä hädässä.

Tätä menoa kesti lähes puolentoista tuntia. Eläin ei näkynyt väsyvän ensinkään. Nämä merkilliset paksunahkaiset saattavat katkaista aimo taipaleita, joutuen yhdessä ainoassa päivässä tavattoman pitkäin matkain päähän, niinkuin valaskalatkin, joitten kaltaisia ne ovatkin sekä koon että nopeuden puolesta.

— Ihanhan, — virkkoi Joe, — ihanhan tämä on, niinkuin olis keihäs isketty valaskalan niskaan, ja meidän käy justiin kuin valaanpyytäjäin.

Mutta maaperä muuttui, ja silloin täytyi tohtorinkin saada kulkutapa toisellaiseksi.

Tiheä kamaldori-metsä näkyi neljän viiden kilometrin päässä pohjoiseen. Siellä täytyy pallon päästä kuljettajastaan.

Kennedyn toimeksi annettiin pysäyttää norsu. Hän ojensi karbiininsa, mutta ampuma-asema oli epäedullinen. Ensimmäinen, päähän tähdätty luoti litistyi; norsu ei ollut siitä millänsäkään; pamaus pani sen vaan jouduttamaan juoksuansa, jonka nopeus oli nyt kuin nelistävän hevosen.

— Pakana! — ärjäisi Kennedy.

— Silläpä on kova pää! — arveli Joe.

— Koetetaanpa suippoluodeilla hartiain väliin, — virkkoi Dick, huolellisesti ladaten karbiininsa ja lauaisten.

Eläin päästi kauhean huudon, mutta riensi edelleen.

— Jahkas minä, — lausui Joe, siepaten pyssyn hänkin, — jahkas minä tulen avuksi; ei tästä leikistä muutoin loppua tule.

Kaksi luotia kävi eläimen kylkeen.

Norsu pysähtyi, kohotti kärsänsä ja läksi sitten voimainsa takaa juoksemaan metsää kohti, suurta päätään heitellen ja veren virratessa haavoista.

— Jatketaanpa tulta, mr Dick.

— Ja yhtämittaista, — liitti tohtori; — ei ole enää kuin puolisataa metriä metsään.

Kymmenen laukausta kajahti vielä. Norsu teki huiman hyppäyksen; gondoli ja pallo rasahtivat kamalasti … olisi luullut, että kaikki tyyni repesi rikki; täräyksessä kirposi kirveskin tohtorin kädestä ja putosi maahan.

Tila alkoi käydä kamalaksi. Lujasti kiinnitettyä ankkurin köyttä oli mahdoton päästää auki, eivätkä siihen pystyneet matkamiesten puukotkaan. Metsä tuli yhä lähemmäs, kunnes eläin sattui nostamaan päänsä ja sai samassa luodin silmäänsä. Se pysähtyi, horjahti, polvet notkahtivat, ja kylki kääntyi metsästäjää kohti.

— Nyt luoti sydämeen, — sanoi hän, ladaten pyssyänsä viimeistä kertaa.

Norsu päästi surkean kuolinhuudon, nousi hetkiseksi pystyyn, kärsäänsä heiluttaen ja kaatui sitten koko painollaan toisen torahampaansa päälle, joka katkesi. Norsu oli kuollut.

— Hammas katkesi! — huudahti Kennedy. — Englannissa olisi siitä maksettu 35 guineaa sadalta naulalta (noin 20 mk kilolta).

— Ettäkö? — virkkoi Joe, laskeuten köyttä myöten maahan.

— Turhia huolia, rakas Dick! — lausui tohtori. — Emmehän toki tulleet tänne norsunluun kauppiaina! Vai rikastuaksemmeko tänne läksimme?

Joe tarkasti ankkuria. Se oli lujasti kiinni ehjässä hampaassa. Samuel ja Dick laskeutuivat hekin maahan; pallo, kaasua puolillaan, leijui kaatuneen eläimen yläpuolella.

— Kaunis eläin! — huudahti Kennedy. — Kyllä on kokoa! En moista ole koskaan Indiassakaan nähnyt.

— Eikä kummakaan, hyvä ystävä. Keski-Afrikan norsut ovat kaikkein kauniimmat. Anderssonit ja Cummingit ovat niin paljon pyydystäneet niitä Kapmaan seuduissa, että ne siirtyvät nyt päiväntasaajaa kohti. Me saamme niitä vielä useinkin nähdä suurissa laumoissa.

— Mutta kunnes se tapahtuu, — virkkoi Joe, — niin eihöhän meidän passaisi maistaa tätä? Minä otan laittaakseni mehukkaan aterian, jonka tämä tässä saa pistouvata. Mr Kennedy menee metsästämään tunniksi tai pariksi. Tohtori tarkastaa Victorian, ja sill'aikaa minä kokitan.

— Hyvin harkittu, — vastasi tohtori. — Tee niin.

— Ja minä, — sanoi metsästäjä, — otan kahden tunnin loman, jonka Joe on suvainnut myöntää minulle.

— Lähde vaan, ystävä hyvä, mutta muista olla varovainen. Älä mene liian kauas.

— Ole huoleti.

Ja Dick läksi pyssy olalla metsään.

Joe ryhtyi toimiin. Hän kaivoi maahan runsaan puolen metrin syvyisen haudan ja täytti sen kuivilla oksilla, joita oli maassa, norsujen raivaamissa aukoissa, missä norsujen jälkiä näki useissa kohdin. Täytetyn kuopan päälle hän laittoi vielä yhtä korkean rovion ja pisti sen tuleen.

Sitten hän astui norsun luokse, joka oli korkeintaan parinkymmenen metrin päässä metsänlaidasta, irroitti vikkelästi kärsän, joka oli yli puolen metriä paksu juuresta, valitsi siitä herkullisimmat palat ja liitti niihin vielä hohkaisen sorkan. Nämä ovat todellakin parhaita paloja norsussa, samoin kuin bisonissa kyttyrä, karhussa kämmen tai metsäsiassa pää.

Kun rovio oli palanut sekä pinnalta että kuopan pohjaa myöten, raivasi hän tuhat ja hiilet pois, jolloin siinä oli varsin kova kuumuus. Sitten hän kääräisi lihapalat raikkaasti tuoksuaviin lehtiin, pani ne haudan pohjalle ja peitti kuumalla tuhalla. Lopuksi hän laittoi uuden rovion tämän päälle, ja kun se oli palanut loppuun, oli liha kypsää.

Senjälkeen hän nosti lihat haudasta, asetti herkulliset palaset vehreille lehdille ja kattoi päivällispöydän ihanalle nurmikolle, kävi gondolista korppuja, viinaa, kahvia ja ammensi raitista ja kirkasta vettä läheisestä purosta.

Mieluista oli katsella tätä ateriaa, mutta, arveli Joe, olematta silti sen ylpeämpi, vielä mieluisampi sitä on syödä.

— Hauska matka kerrassaan: ei siinä väsy, eikä siinä ole vaaroja, — puheli hän. — Ateriat aikoinaan! Vuode aina valmiina! Vielä vai tässä mitä muuta? Ja tuo mr Kennedy kun ei olis tahtonut tulla mukaan ensinkään!

Tohtori Fergusson puolestaan tarkasti pallonsa mitä huolellisimmin. Se ei näkynyt saaneen mitään vammaa myrskyssä. Tafta ja gummi olivat säilyneet merkillisen hyvin. Ottaen lukuun maan korkeuden ja pallon nousuvoiman, tohtori huomasi mielihyväkseen, että kaasumäärä oli pysynyt entisellään; päällys oli ilmanpitävä, kuten ennenkin.

Vasta viisi päivää sitten olivat matkamiehet lähteneet Zanzibarista; pemmikani oli vielä koskematta; korppuja ja lihasäilykkeitä oli vielä pitkäksi aikaa; ei tarvinnut uudistaa kuin vesivarastot.

Putket olivat hyvässä kunnossa; gumminivelten avulla ne taipuivat, vaikka palloa olisi käännellyt mihin suuntaan hyvänsä.

Tarkastuksen päätettyänsä rupesi tohtori järjestämään muistiinpanojaan. Hän teki varsin onnistuneen piirroksen tästä seudusta: avara preria perällä, kamaldori-metsä edessä ja pallo suunnattoman norsun kohdalla ilmassa.

Kahden tunnin perästä Kennedy palasi, tuoden tullessaan vyöllisen lihavia peltopyitä ja oryksin takakoiven. (Oryksit ovat erästä kaurislajia, joka kuuluu ketterimpiin antilopeihin). Joe otti pitääkseen huolta tästä muonavaraston lisäyksestä.

— Pöytä on katettu! — julisti hän niin heleällä äänellä kuin suinkin osasi.

Ja matkustajat istahtivat vehreälle nurmikolle. Norsun sorkka ja kärsä saivat ylistyksiä osakseen. Juotiin Englannin onneksi, niinkuin tapa on, ja tämä ihana seutu sai nyt ensi kertaa tuta hienojen havannain tuoksua.

Kennedy söi ja joi neljän miehen verot ja haasteli lakkaamatta. Hän oli hurmaunut ja esitti täyttä totta ystävällensä tohtorille, että asetuttaisiin asumaan tähän metsään, rakennettaisiin siihen lehdistä maja ja pantaisiin pohja ja perustus afrikalaisten Robinsonien dynastialle.

Ehdotus jäi huomioon ottamatta, vaikka Joe tarjoutuikin suorittamaan siinä Perjantain osan.

Seutu näytti niin rauhalliselta ja asumattomalta, että tohtori päätti olla yötä maassa. Joe rakensi ympärille nuotiopiirin, mikä on välttämätön varokeino petoja vastaan. Ympärillä hiiviskelikin hyenoita, kuguareja ja shakaleja, norsunlihan hajua vainuten. Kennedyn piti useampia kertoja lauaista karbiininsa liian rohkeita kuokkavieraita kohti, mutta yö kului sen suuremmitta kohtauksitta.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Karagwah. — Ukereuen järvi. — Yötä saaressa. — Päiväntasaaja. — Järven poikki. — Vesiputoukset. — Maisema. — Niilin lähteet. — Bengan saari — Andrea Debonon kirjoitus. — Englannin lippu.

Huomenissa kello viideltä ruvettiin jälleen hankkiutumaan matkalle. Joe oli kaikeksi onneksi löytänyt kirveen ja katkaisi sillä norsulta hampaat. Victoria päästettiin irti ja läksi viemään matkamiehiä koillista kohti 33 kilometrin nopeudella.

Tohtori oli edellisenä iltana huolellisesti laskenut pallon aseman tähtien korkeuden mukaan. He olivat nyt 2° 40' päiväntasaajan alapuolella, s.o. 160 maantieteellisen peninkulman (= 300 km) päässä siitä. Kuljettiin useampain kyläin ylitse, välittämättä huudoista ja kirkumisista, joita Victoria väestössä herätti. Vihdoin, Tengan tienoilla, kohdattiin ensimmäiset haarat Karagwahin vuoriseljännettä, jotka Fergussonin mielipiteen mukaan lähtevät Kuunvuorista. Vanha tarina, joka tietää Niilin lähteiden olevan näissä vuorissa, oli suunnilleen oikeassa, koskapa ne koskettavat Ukereuen järveä, jota on otaksuttu Niilin lähtökohdaksi.

Kuljettuansa yli Kafuro nimisen laajan alueen, jossa oleskelee sikäläisiä kauppamiehiä suurissa määrin, huomasi tohtori vihdoin taivaanrannassa tuon niin paljon etsiskellyn järven, johon kapteeni Speke oli saapunut 3:na elokuuta 1858.

Samuel Fergusson tunsi liikutusta: olihan hän saapumaisillansa yhteen matkansa tärkeimmistä kohdista. Silmä yhä kiikarissa, hän ei jättänyt tarkastamatta ainoatakaan kohtaa tässä mystillisessä seudussa. Ja tällaista hän siinä huomasi:

Maaperä hänen alapuolellansa kauttaaltansa kuihdutettua; muutamia alankoja vain viljelyksessä. Maanlaatu, jossa oli keskikorkuisia mäkiä, kävi järveä kohti yhä tasaisemmaksi; riisipeltojen sijaan alkoi tulla ohravainioita. Siellä kasvoi ratamoja, joista valmistetaan seudun viiniä, ja "mvani" nimisiä metsäkasveja, joitten hedelmiä käytetään kahvin verosta. Puolensataa pyöreätä mökkiä, kukkivine olkikattoineen, — siinä Karagwahin pääkaupunki.

Selvään näkyi hämmästyneitä ihmisiä, kaunista rotua, tummankeltaisia iholtaan. Tavattoman lihavia naisia liikkui vainioilla, ja tohtori hämmästytti kumppaleitaan kertomalla, että tähän lihavuuteen, jota pidetään suuressa arvossa, on syynä pakollinen piimän nauttiminen.

Puolenpäivän aikana oli Victorian asema 1° 45' eteläistä leveyttä. Tunnin perästä pallo oli saapunut järven kohdalle.

Kapteeni Speke oli antanut tälle järvelle nimeksi Njanza Victoria.[19] Tällä kohtaa sen leveys oli 150 km. Sen eteläpäässä oli kapteeni löytänyt joukon saaria, jotka hän nimitti Bengalin arkipelagiksi. Hän jatkoi tutkimuksiansa hamaan Muanzaan, järven itärannalla, jossa sikäläinen sulttani osoitti hänelle ystävällisyyttä. Hän otti tästä osasta järveä kolmiomittaukset, mutta kosk'ei hänellä ollut käytettävänänsä venhettä, ei hän päässyt kulkemaan järven yli eikä käymään Ukereuen suurella saarella. Tämä saari, jossa hallitsee kolme sulttania, on tiheästi asuttu. Matalan veden aikana se muodostaa vain niemimaan.

Victoria saapui tälle järvelle paljoa pohjoisemmassa, tohtorin suureksi mielipahaksi, hänen kun oli mielensä tehnyt saada määrätyksi järven sisemmätkin rajapiirteet. Rannat, joissa kasvaa okaista viidakkoa ja tiheätä rikeikköä, peittyivät sanan täydessä merkityksessä suunnattomain ja tiheäin moskitoparvien ruskean harson taakse. Seutu näytti asumattomalta ja mahdottomaltakin asua. Virtahepoja loikoi laumottain kaislistoissa tai sukelteli järven kuultavaan veteen. Länttä kohti aukeni järveä laaja selkä; sitä olisi sopinut sanoa mereksi. Järven vastakkaiset rannat ovat niin kaukana toisistaan, että kulkuyhdistys niitten välillä käy vaikeaksi; sitä paitsi raivoaa näissä korkeissa ja laajoissa vesistöissä usein ankaria myrskyjä.

Tohtorin oli vaikea ohjata pallon kulkua. Hän pelkäsi joutuvansa liian kauas itään, mutta kaikeksi onneksi alkoi ilmavirta viedä häntä pohjoista kohti, ja niinpä Victoria kello kuusi illalla saapui erään pienen, aution saaren kohdalle, 0° 30' leveyttä ja 32° 51' pituutta, neljänkymmenen kilometrin päässä rannasta.

Matkustajain sopi nyt tarttua ankkurillaan kiinni puuhun, ja kun illemmalla tuulikin tyyntyi, olivat he levollisesti yhdessä kohdin. Maahan laskeumista ei ollut ajatteleminenkaan, sillä täällä, niinkuin Njanzankin rannoilla, suunnattomat parvet moskitoja peittivät maan paksuna pilvenä. Joe, joka oli pistäytynyt puussa, palasi gondoliin täynnä moskitojen puremia, mutta siitä hän ei ollut millänsäkään. Sehän on, arveli hän, moskitojen puolesta vallan luonnollista.

Tohtori ei kumminkaan ollut niin suuri optimisti, vaan laski köyttä niin pitkältä kuin laatuun kävi, päästäkseen näistä armottomista itikoista, joitten ilkeä surina alkoi jo kuulua yhä lähempänä.

Tohtorin laskujen mukaan oli järven korkeus meren pinnasta sellainen kuin kapteeni Speke oli ilmoittanut, nimittäin 1100 metriä.

— Kas nyt sitä ollaan saaressakin, — virkkoi Joe, raapien itseänsä armottomasti.

— Pian sen käväisisi ylt'ympärikin, — arveli metsästäjä, — mutta eihän siinä, paitsi noita armaita kämäräisiä, näy yhtään elävää olentoa.

— Nämä saaret, — puhui tohtori, — joita järvessä on niin viljalti, eivät oikeastaan ole muuta kuin pohjaan vajonneitten mäkien huippuja. Hyvä toki, että juuri saaressa saimme yösijan, sillä järven rannoilla asuu julmia heimoja. Pankaa maata te, koskapa taivas lupaa meille rauhallista yötä.

— Etkös sinä aio tehdä samoin, Samuel?

— En; en saisi unta silmääni. Ajatukset ajavat unen pois. Huomenna, hyvät ystävät, jos tuuli on myötäinen, kuljemme suoraan pohjoista kohti ja löydämme kenties Niilin lähteet, saamme selville tuon upiumpean salaisuuden. Näin lähellä tuon suuren virran lähteitä on minun mahdoton nukkua.

Kennedy ja Joe, joille tieteelliset tutkimukset eivät niin suurta huolta tuottaneet, nukkuivat piankin sikeään uneen, tohtorin suojeluksen alla.

Keskiviikkona, huhtikuun 23:na, Victoria nosti ankkurinsa. Taivas oli harmaissaan. Yö ei hevin mielinyt hellitä järven vesiltä, jotka oli kiedottu sakeaan usmaan. Vihdoin kumminkin raikas tuuli puhalsi pois tämän harson. Heiluttuaan ensin kotvan aikaa puoleen ja toiseen, läksi Victoria vihdoin kulkemaan suoraan pohjoista kohti.

Tohtori Fergusson taputti riemuissaan käsiänsä.

— Hyvällä ollaan tiellä! — huudahti hän. — Tänään saamme nähdä Niilin, tänään tai emme milloinkaan! Hyvät ystävät! Nyt kuljetaan päiväntasaajan poikki. Nyt siirrytään meidän pallopuoliskoon.

— Ohoh! — virkkoi Joe. — Ihanko se päiväntasaaja on justiin tässä?

— Juuri tässä, poikaseni.

— Siinä tapauksessa, älkää pahaksi panko, pitäisi minun mielestäni vähän niinkuin huiskauttaa.

— Olkoon menneeksi lasi groggia! — vastasi tohtori nauraen. — Sinun tapasi oppia kosmografiaa ei ole hulluimpia.

Ja tällä tapaa vietettiin Victoriassa linjan yli kulkua.

Pallo joutui joutumistaan eteenpäin. Lännessä näkyi matala ja tasaisenläntä rannikko; perällä kohosivat Ugandan ja Usogan ylängöt. Tuulen nopeus nousi hyvin korkealle: kuudettakymmentä kilometriä tunnissa.

Njanzalla pauhasivat vaahtopäiset aallot. Muutamista suvantojen mainingeista päättäen oli järvi varmaankin sangen syvä.

— Tämä järvi — sanoi tohtori — on korkean asemansa kautta nähtävästikin Itä-Afrikan jokien luonnollinen vesisäiliö. Taivas korvaa sille sateessa sen, minkä se menettää jo'issa tapahtuvan haihtumisen kautta. Minä pidän varmana, että tässä juuri on Niilin lähde.

— Pianhan se saadaan nähdä, — virkkoi Kennedy.

Kello yhdeksän tienoissa alkoi läntinen ranta lähetä. Se näytti asumattomalta ja metsäiseltä. Tuuli kääntyi hiukan itään, ja silloin tuli toinenkin ranta näkyviin. Se kaartelihe, kunnes vihdoin päättyi tylsään kulmaan, asemana 2° 40' pohjoista leveyttä. Korkeat vuoret kohottelivat alastomia huippujansa tällä rannalla Njanza järveä, mutta niitten välillä muodostui syvä ja avara aukko, johon vedet kuohuillen purkautuivat.

Yhä pitäen huolta pallonsa kulusta, tohtori tarkasteli seutua ahnain silmin.

— Katsokaas! — huudahti hän. — Katsokaas, hyvät ystävät! Arabialaisten kertomukset olivat sittenkin tosia. Ne ovat puhuneet joesta, jota myöten Ukereuen järvi purkaa vetensä pohjoiseen, ja tämä joki on olemassa, ja me seuraamme sitä, ja sen juoksu on yhtä nopeata kuin meidän kulkummekin! Ja tuo vesipisara, joka tuossa jalkaimme alla kiitää, yhtyy varmaan välimeren aaltoihin! Tämä on Niili!

— Niili se on! — toisti Kennedy, Fergussonin innostuksen valtaamana.

— Eläköön Niili! — huudahti Joe, joka mielissään ollessaan oli valmis huutamaan eläköötä mille hyvänsä.

Suunnattomat kalliot ympäröivät siellä täällä tämän salaperäisen virran uomaa. Vesi vaahtoili; tuon tuostakin muodostui vuolaita paikkoja ja koskia, jotka vahvistivat tohtorin otaksumisia. Ympäröiviltä vuorilta syöksyi monilukuisia virtoja, vaahtoellen juoksussaan; silmä olisi pian lukenut niitä satasen. Maasta pulppuili yksinäisiä suonia, ne juoksivat ristiin rastiin, yhtyivät, kilpailivat nopeudessa ja vihdoin kaikki valuivat tähän alkavaan jokeen, joka pian muodostui virraksi, suljettuaan ne kaikki syliinsä.

— Niili se on kuin onkin, — puheli tohtori varmuudella. — Sen nimen, niinkuin sen juoksunkin alkuperä, on innostuttanut tiedemiehiä. Sitä on johdettu kreikan- ja koptin- ja sanskritinkielestä.[20] Mutta vähät siitä, koskapa sen on vihdoinkin täytynyt ilmi saattaa lähteittensä salaisuudet.

— Mutta, — sanoi metsästäjä, — mistäs sen tietää, että tämä ja pohjoisesta tulleitten tutkijain löytämä virta on sama?

— Siitä saamme, — vastasi tohtori, — aivan varmat, vastustamattomat, kieltämättömät todistukset, jos vaan tuuli on tunninkaan ajan vielä myötäinen.

Vuoret alkoivat hälvetä, ja näkyviin tuli monilukuisia kyliä, sesami-, durrah- ja sokeriruoko-vainioita. Asukkaat näillä seuduin näyttivät kiihkoisilta, äreiltä; heissä vallitsi enemmän viha kuin taikausko; pallolla kulkijoissa he vainusivat pikemmin muukalaisia kuin jumalia. Heidän mielestänsä ken Niilin lähteelle saapuu, se aikoo heiltä jotain varastaa. Victorian täytyi pysytellä musketin kantaman ulkopuolella.

— Tässä käy maahanlasku vaikeaksi, — virkkoi Skotlantilainen.

— Entä sitten? — tokaisi Joe; — näille maan-asukkaillehan siitä suurempi vahinkoa: eivät saa seurustella meidän kanssamme.

— Minun täytyisi kumminkin laskeutua maahan, — sanoi tohtori, — vaikkapa vain neljännestunniksi, sillä muutoinhan ei meillä ole mitään todistuksia löydöistämme.

— Onko se aivan välttämätöntä, Samuel?

— Aivan välttämätöntä, ja me laskeudumme, vaikkapa täytyisi käyttää ampuma-aseitakin.

— Se sopii, — virkkoi Kennedy, hyväillen karbiiniansa.

— Min' olen valmis, tohtori, milloin vaan tahdotte, — sanoi Joe, varustautuen taistelemaan.

— Eipä olisi ensi kertaa, — sanoi tohtori, — kun tieteen täytyy käyttää aseita. Niinhän kävi eräälle franskalaiselle oppineelle, joka oli mittaamassa maan meridiania Espanjan vuoristoissa.

— Ole huoleti, Samuel; luottaos vaan kahteen henkivartijaasi.

— Joko nyt, tohtori?

— Ei vielä. Meidän täytyy nousta ylemmäskin, saadaksemme ehjän kuvan tästä maasta.

Vetykaasu oheni, eikä kulunut kymmentäkään minuttia, niin jo liihoitteli Victoria 750 metrin korkeudessa.

Sieltä he näkivät tiheän verkon jokia, jotka laskivat suureen virtaan. Enin osa tuli lännestä, monilukuisten mäkien välitse, hedelmällisten vainioitten poikki.

— Tästä ei ole enää kuin 160 km Gondokoroon, — sanoi tohtori, mitaten kartaltansa, — eikä kymmentäkään km siihen kohtaan, johon pohjoisesta tulleet retkeilijät ovat päässeet. Nyt lähenemme varovasti maata.

Victoria laski seitsemättä sataa metriä.

— Nyt, ystävät, olkaa valmiit kaiken varalta.

— Valmiit ollaan, — vastasivat Dick ja Joe.

— Hyvä!

Victoria kulki samaa suuntaa kuin virta, tuskin kolmeakaan kymmentä metriä korkealla. Niili oli tällä kohtaa 100 m leveä. Meluten hääräili kansa kylissä. Toisen asteen kohdalla virta muodostaa noin 3 m korkean vesiputouksen ja on siis venekululle sopimaton.

— Kas tuossa Debonon mainitsema vesiputous, — huudahti tohtori.

Virta leveni tästä alkaen. Ahmimalla katseli tohtori monilukuisia saaria siinä. Hän haeskeli nähtävästikin jotain tunnusmerkkiä, mutta turhaan.

Muutamia neekereitä tuli veneessä pallon kohdalle, mutta laukaus Kennedyn pyssystä, vahingoittamatta ketään, pakotti heidät kiiruimman kaupassa rientämään rantaan.

— Onnea matkalle! — toivotteli Joe; — en minä heidän sijassaan enää toista kertaa yrittäisi. Pintaa minulla karmisi, kun tuossa tuommoinen hirviö ampua jysäytteleisi.

Tohtori sieppasi kiikarinsa ja ojensi sen erästä saarta kohti keskellä virtaa.

— Neljä puuta! — huudahti hän; — näettehän, tuolla! Neljä yksinäistä puuta kasvoi todellakin saaren korkeimmalla kohdalla.

— Se on Bengan saari! — lisäsi hän. — Juuri se!

— Entä sitten? — kysäisi Dick.

— Siinä käymme maihin, jos Jumala suo.

— Mutta siinä näkyy olevan asukkaita, tohtori!

— Joe on oikeassa. Ellen erehdy, on tuolla parikymmentä musta-ihoista koolla.

— Me ajamme ne pakoon. Se on helposti tehty, — vastasi Fergusson.

— Olkoon menneeksi, — sanoi metsästäjä.

Aurinko oli nyt zenitissä. Victoria läheni saarta.

Neekerit, Makado heimoa, pitivät ankaraa melua. Yksi heistä alkoi heiluttaa kaarnasta tehtyä päähinettään. Kennedy tähtäsi siihen, laukaisi, ja päähine särkyi säpäleiksi.

Seurauksena oli yleinen pako. Neekerit syöksivät virtaan ja uivat maihin. Kummaltakin rannalta alkoi nyt tulla luoteja rakeina, ja nuolia vinkui tuiskuna, mutta ne eivät ylettyneet palloon asti. Ankkuri tarttui kiinni kallion halkeamaan. Joe laski köyttä myöten alas.

— Portaat! — huusi tohtori. — Tule mukaan, Kennedy! — Mitä sinä aiot?

— Lähdetään maahan; minä tarvitsen todistajaa.

— Täss' olen.

— Joe, pidä tarkkaa vahtia.

— Olkaa huoleti, tohtori; saatte luottaa minuun.

— Tule, Dick! — sanoi tohtori, astuen jalkansa maahan.

Hän vei ystävänsä muutamien saaren niemestä pistäväin kallioitten luokse. Siellä hän haeskeli kotvan aikaa, penkoen pensastossa kätensä veriin.

Äkkiä hän tarttui Kennedyn käsivarteen.

— Katsos! — sanoi hän.

— Kirjaimia! — huudahti Kennedy.

Ja todellakin! Kalliossa näkyi kaksi kiveen hakattua kirjainta. Siinä luki selvään:

A.D.

— A.D., — toisti tohtori, — Andrea Debono! Sen matkustajan nimimerkki, joka pääsi kaikkein kauemmaksi ylös Niiliä.

— Se on päivän selvä, ystävä Samuel.

— Oletko vakuutettu siitä nyt?

— Niili tämä on! Kuka saattaisi sitä enää epäillä?

Tohtori katsahti vielä viimeisen kerran näihin kallisarvoisiin alkukirjaimiin, ja merkitsi kirjaansa tarkalleen niiden muodon ja mitat.

— Ja nyt palloon! — virkkoi hän.

— Ja joutuun, sillä tuolla on muutamia neekereitä tulemassa takaisin virran poikki.

— Vähät me enää heistä! Jos tuuli veisi meitä vielä moniaan tunnin pohjoista kohti, niin saapuisimme Gondokoroon, jossa saisimme puristaa maanmiestemme kättä.

Kymmenen minuttia senjälkeen kohosi Victoria majesteetillisesti ylös. Menestyksen merkiksi levitti tohtori lipun, jossa oli Englannin vaakuna.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Niili. — Vapiseva Vuori. — Kotimaan muistoja. — Arabialaisten kertomuksia. — Njam-njam. — Joen älykäs mielipide. — Victoria luovii. — Pallomatkoja. — Rouva Blanchard.

— Mikä suunta meillä on? — kysyi Kennedy, nähdessään tohtorin tarkastelevan kompassia.

— Pohjoisluode.

— Peijakas! Eihän se pohjoinen ole, se!

— Ei olekaan, Dick, ja tuskin me Gondokoroon pääsemmekään, ikävä kyllä. Mutta olemmehan sentään yhdistäneet idästä ja lännestä tehdyt löydöt toisiinsa. Ei siis ole syytä valittaa.

Victoria joutui vähitellen yhä kauemmas Niilistä.

— Vielä viimeinen silmäys, — lausui tohtori, — tähän saavuttamattomaan leveyspiiriin, jonka poikki eivät rohkeimmatkaan löytöretkeilijät ole milloinkaan päässeet! Täällä ne nyt asuvat nuo heimot, joitten luona ei kukaan vielä ole käynyt.

— Siis, — virkkoi Kennedy, — meidän löytömme osoittavat todeksi sen, mitä tiede on edellyttänyt, niinkö?

— Kerrassaan. Valkoinen Niili, Bar-el-Abiad, lähtee järvestä, suuresta kuin meri. Siinä sen lähde. Runollisuus täten kyllä joutuu tappiolle. Ennen vanhaan otaksuttiin kernaasti tämän virtain kuninkaan lähtevän taivaasta. Vanhat nimittivät sitä okeanoksi (valtamereksi), eikä ollut sekään ajatus kovin kaukana, että Niilin lähteenä olisi itse aurinko! Mutta tuosta täytyy kuin täytyykin tinkiä pois yhtä ja toista ja aika ajoin hyväksyä, mitä tiede opettaa. Kenties ei aina ole maailmassa oleva oppineita; runoilijoita ei ole milloinkaan puuttuva.

— Vieläkin näkyy koskia, — huomautti Joe.

— Ne ovat Makedon koskia, 3:nella asteella. Aivan oikein! Jospa toki olisimme päässeet seuraamaan Niilin juoksua vielä moniaan tunnin!

— Ja tuolla edessä päin näkyy vuoren huippu, — sanoi metsästäjä.

— Se on Logwekin vuori, arabialaisten Vapiseva Vuori. Koko tämän seudun on tutkinut Andrea Debono, joka täällä matkusti Latif Effendin valenimellä. Koska Niilin läheiset neekeriheimot käyvät alituista hävityssotaa keskenänsä, niin arvaatte, mitä vaaroja hänellä myötäänsä oli voitettavina.

Tuuli alkoi kuljettaa Victoriaa luoteista kohti. Välttääksensä Logwekin vuorta, täytyi sen hakea eteläisempää ilmavirtaa.

— Hyvät ystävät, — lausui tohtori seuralaisilleen, — nyt me aloitamme varsinaisen kulkumme Afrikan poikki. Tähän saakka olemme parhaasta päästä seuranneet edeltäjäimme jälkiä. Ja eihän meiltä ole rohkeutta puuttuva?

— Ei koskaan! — huudahtivat Dick ja Joe yht'aikaa.

— Matkaan siis, ja tulkoon taivas avuksemme!

Kello kymmenen illalla saapuivat matkustajat kuilujen, metsien ja hajallaan olevain kyläin ylitse Vapisevan Vuoren kohdalle ja sivuttivat sen loivia rinteitä.

Tänä merkillisenä päivänä, huhtikuun 23:na, olivat he viidessätoista tunnissa, navakan tuulen kiidättäminä, kulkeneet lähes 600 kilometriä.

Mutta tämän viimeisen osan matkaa he suorittivat painostavissa tunnelmissa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi gondolissa. Löydötkö ne niin valtasivat tohtorin mielen? Tätä matkaako tuntemattomain seutujen kautta mietiskelivät toiset? Oli siinä kumpaakin, ja lisäksi muistui tässä vielä niin elävästi mieleen Englanti ja kaukaiset ystävät. Joe oli yksinään filosofi, johon ei ikävä pystynyt: hänen mielestänsä oli ihan luonnollista, ett'ei heillä ollut isänmaata mukanaan siitä hetkestä kuin se oli heistä jäänyt. Hän kunnioitti kumminkin Samuel Fergussonin ja Dick Kennedyn äänettömyyttä.

Kello kymmenen illalla kävi Victoria ankkuriin vastapäätä Vapisevaa Vuorta.[21] Syötiin vahva illallinen ja nukuttiin, yhden aina vuoroonsa valvoessa.

Huomenissa he heräsivät hilpeällä mielellä. Ilma oli kaunis ja tuuli edullinen. Joen iloisuuden höystämä aamiainen saattoi heidät kaikki mitä parhaimmalle tuulelle.

Seutu, jonka kautta he nyt kulkivat, oli alalleen valtavan suuri, Kuunvuorista Darfurin vuoriin, siis likipitäin yhtä suuri kuin Europpa.

— Nyt kuljemme kaiketikin siinä osassa maata, jonka otaksutaan olevan Usogan kuningaskuntaa. Geografit ovat väittäneet, että Keski-Afrikassa on laaja alanko, suunnaton sisäjärvi. Saadaan nähdä, onko siinä perää.

— Millä tavoin siihen luuloon on tultu? — kysyi Kennedy.

— Arabialaisten tarinain nojalla. Arabialaiset kertoilevat paljon kukaties liiaksikin. Muutamat matkustajat ovat Kazehissa tai Suurten järvien seuduilla kohdanneet sisämaasta tuotuja orjia, ja tiedustelleet heiltä heidän maansa oloja sekä sitten näistä moninaisista tiedon-annoista kutoneet kokoon arvelunsa. Joka tapauksessa on niissä jonkun verran perää, niinkuin Niilin lähteitä koskevista tarinoista näkee.

— Se on varma se, — vastasi Kennedy.

— Näitten tiedon-antojen mukaan on koetettu tehdä karttojakin. Minä aion matkallani noudattaa yhtä niistä ja tehdä siihen oikaisuja tarpeen mukaan.

— Lieneekö koko tämä seutu asuttua? — kysyi Joe.

— Epäilemättä, mutta kehnoa on asutus.

— Jotain sellaista minäkin arvelin.

— Nämä hajanaiset heimot ovat tunnetut yhteisellä nimellä Njam-Njam, joka ei ole muuta kuin onomatopojetinen sana; se matkii puremisen ääntä.

— Mainiota: njam-njam! — virkkoi Joe.

— Joe rukka! Jos sinä olisit välittömänä aiheena tämän sanan sepustukseen, niin kenties ei asia niin mainiota olisikaan.

— Kuinka niin?

— Näitä heimoja pidetään ihmissyöjinä.

— Ettäkö?

— Aivan varmaan. Luultiin ensin, että tänpuoleisilla ihmisillä on häntä, niinkuin nelijalkaisilla, mutta pian huomattiin, että tuohon erehdykseen oli syynä heidän pukunsa, jona he käyttävät eläinten vuotia.

— Sitä pahempi, sillä häntä on mainio konsti, jolla huiskia moskitoja.

— Mahdollista kyllä; mutta hännät on vietävä satujen alalle, niinkuin koiranpäätkin, joita matkustaja Brun-Rollet väitti olevan muutamilla heimoilla, mutta totta on valitettavasti ainakin näitten heimojen julmuus. Ihmisenlihalle he ovat erittäin ahnaita.

— Älkööthän vaan kovin himoitko minun personaani.

— Sepä se! — virkkoi metsästäjä.

— Niin justiin, mr Dick! Jos minä joskus joutuisin syötäväksi, kun eväät ovat ihan viimeisensä veisanneet, niin tapahtukoon se sitten teidän eduksenne ja tohtorin eduksi. Mutta ruokkia omalla itselläni noita murjaaneja, — hyi! Ihan minä kuolisin häpeästä!

— Hyvä se, uljas Joe! — virkkoi Kennedy. — Pidä sanas, jos kohdalle sattuu.

— Altis aina, hyvät herrat.

Iltapäivällä peittyi taivas kuumaan usmaan, jota nousi maasta. Tuskin erotti esineitä alhaalla. Peljäten samalla, että pallo saattaisi tärähtää johonkin aavistamattomaan vuoren huippuun, päätti tohtori pysähtyä.

Yö kului ilman muuta, vaikka tässä synkässä pimeydessä täytyikin olla kahta vertaa valppaampi kuin muulloin.

Seuraavana aamuna puhalsi passaadi- eli monsuni-tuuli erittäin rajusti. Se temmelsi pallon alimmaisissa poimuissa, kovasti pieksäen sitä jatkosta, jonka kautta ohennusputket kulkivat. Täytyi sitoa niitä lujemmalle, ja sen toimen suoritti Joe varsin vikkelästi, samalla tarkastaen pallon alasuuta ja huomaten sen aivan ilmanpitäväksi.

— Se on meille erinomaisen tärkeä seikka, — sanoi tohtori. — Ensinnäkin meiltä ei mene kallista kaasua hukkaan; toiseksi emme jätä peräämme tulen-arkaa jälkeä, joka lopulti saattaisi syttyäkin.

— Siitäpä tulisi kovat kolttoset matkamiehille, — arveli Joe.

— Ja silloin suin päin maahan, niinkö? — kysäisi Dick.

— Ei sentään niin. Kaasu palaisi verkalleen, ja me laskeutuisimme vähitellen. Samallainen seikka sattui franskalaiselle ilmassa-purjehtijalle, madame Blanchardille. Heitellen ilotulia ilmaan, hän tuli sytyttäneeksi pallonsa, mutta hän ei heti syössyt alas ja olisi kaiketi jäänyt henkiinkin, ellei gondoli olisi iskenyt savupiippuun ja heittänyt häntä maahan.

— Toivotaan, ett'ei sellaista meille satu, — lausui metsästäjä. — Tähän saakka ei tämä matka minun mielestäni ole ollut yhtään vaarallista, enkä minä ymmärrä, mikä meitä estäisi pääsemästä matkamme perillekin.

— En minäkään, ystävä hyvä. Tapaturmiin on sitä paitsi aina ollut syynä purjehtijain varomattomuus tai vaillinaiset laitokset. Useammasta tuhannesta ilmassa-purjehduksesta ei ole kahtakymmentäkään tapaturmaa, joista kuolema olisi ollut seurauksena. Yleensä on maahan laskeuminen ja nouseminen pahimman vaaran alaista. Ja siksipä meidän täytyy sellaisissa tapauksissa olla peräti varovaisia.

— Nyt olisi murkinan aika, — virkkoi Joe; — meidän täytynee tyytyä säilykelihaan ja kahviin, kunnes mr Kennedy hankkii meille tuoreempaa muonaa.

KAHDESKYMMENES LUKU

Taivaallinen puteli. — Viikuna-palmut. — Mammut-puut. — Sodanpuu. — Siivekäs valjakko. — Kahden heimon taistelu. — Teloitus. — Jumalainen väliintulo.

Tuuli yltyi ankaraksi ja epäsäännölliseksi. Victoria kulki todellakin luovimalla, sitä kun heitteli milloin pohjoiseen, milloin etelään. Se ei kohdannut pysyvää ilmavirtaa.

— Kiivaasti me kuljemme, mutta emme juuri eteenpäin pääse, — virkkoi Kennedy, — huomaten magnettineulan niin usein muuttavan suuntaa.

— Victorian nopeus on ainakin 55 km tunnissa. Kumartukaas laidan yli, niin huomaatte kuinka nopeasti maa pakenee aitamme. Tuo metsä, katsokaas, näkyy rientävän meitä kohti!

— Tuossahan jo metsänrinne, — virkkoi Kennedy.

— Ja tuossa kylä, — tokaisi Joe vähän ajan perästä. — Kyll' ovat ällistyneen näköisiä neekerit tuolla.

— Vähemmästäkin, — vastasi tohtori. — Franskalaiset, nähtyään ensi kertaa ilmapalloja, alkoivat ampua niitä, pitäen niitä kummituksina; sallittakoon siis Sudanin neekerien avata silmänsä selkoseljälleen.

— Peiakas! — sanoi Joe, pallon kulkiessa erään kylän kohdalla 30 metriä maanpinnasta. — Minäpäs otan ja heitäu heille tyhjän putelin. Jos se tulee ehjänä alas, niin ihan vissiin ne rupeavat kumartamaan ja pokkuroimaan sitä; jos se menee rikki, niin taikakaluiksi he ottavat palaset.

Näin sanottuaan hän heitti alas pullon, joka tietysti särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Neekerit katosivat päistikkaa majoihinsa, huutaen ja parkuen.

Vähän tuonnempana huudahti Kennedy:

— Katsokaas tuota kummallista puuta; eri laatua latva ja eri laatua tyvi.

— Jaa-a! — arveli Joe. — Maa se tääkin: puut kasvaa päällekkäin.

— Se ei ole muuta kuin viikunapuu, jonka runkoon on joutunut ruokamultaa. Jonakin kauniina päivänä tuuli kantoi siihen palmupuun siemenen; se juurtui, ja palmu kasvaa kuin kasvaakin.

— Kerrassaan sukkela konsti, — sanoi Joe. — Ja sen minä vien mukanani Englantiin. Aatelkaas, kun tuommoisia puita lähtee lykkäämään Lontoon parkeissa, puhumattakaan siitä, että sillä viisillä saa hedelmäpuita kaksin verroin; puistot ei levene, vaan nousee, ja se on varsin edullista pikku viljelijöille.

Tässä tuokiossa täytyi Victorian nousta ylemmäs, päästäkseen metsän yli, jossa kasvoi 90 m pitkiä puita, satavuotisia banaaneja.

— Kuinka komeita puita! — huudahti Dick. — En tiedä mitään niin kaunista kuin nuo uljaat metsät. Katsohan, Samuel.

— Näitten banaanien pituus on todellakin ihmeteltävä, hyvä ystävä, mutta ei se olisi mitään hämmästyttävää Uuden maan-osan metsissä.

— Mitenkä? Onko olemassa vielä pitempiäkin puita?

— On niinkin, niin sanottuja "mammouth trees" (mammut- eli jättiläispuita). Niinpä on Kaliforniassa löydetty 135 m pitkä cedri. Se ulottui siis korkeammalle parlamentin tornia Lontoossa ja Egyptin korkeintakin pyramidia. Tyvi oli 36 m ympäri mitaten ja vuosirenkaat tiesivät sen eläneen 4000 vuotta.

— Jopa tuo sitten niin merkillistä, tohtori hyvä! Kun on elänyt nelisen tuhatta vuotta, niin jo vainenkin siinä ajassa on ennättänyt venyä.

Mutta tämän keskustelun aikana oli metsä jo jäänyt jäljelle, ja näkyviin tuli suuri ryhmä majoja, joita seisoi piirissä. Keskellä oli yksinäinen puu. Joelta pääsi huudahdus:

— Jos tuokin tuossa on neljätuhatta ajast'aikaa moisia kukkia kasvatellut, niin en ainakaan minä sitä kiitä enkä kehaise.

Ja hän osoitti tavattoman suurta sykomoripuuta, jonka ympärillä oli niin suuria kasoja ihmisenluita, että sen runkoa tuskin näkyikään. Kukat, joista Joe oli puhunut, olivat vasta katkaistuja ihmisenpäitä, jotka olivat kiinni puun runkoon iskettyjen puukkojen päissä.

— Ihmissyöjäin sodanpuu! — virkkoi tohtori. — Indiaanit irroittavat päänahan, neekerit koko pään.

— Mikä missäkin muotina, — arveli Joe.

Mutta jo katosi puukin verisine päineen näköpiiristä. Kauempana aukeni toinen näky, yhtä inhottava sekin. Puoleksi kalutuita ruumiita ja luurankoja loikoi hiekassa; ihmisen jäseniä siellä täällä, ja kaikki tuo hyenain ja shakaalien laidunmaana.

— Nuo ovat epäilemättä pahantekijäin ruumiita. Samoin tehdään Abyssiniassakin: pahantekijät heitetään ulos petojen tapettaviksi ja raadeltaviksi.

— Eipä se ole paljoa julmempaa kuin hirttäminenkään, — virkkoi Skotlantilainen. — Saastaisempaa vaan, siinä kaikki.

— Etelä-Afrikassa — vastasi tohtori — tyydytään siihen, että pahantekijä lukitaan elukoinensa, jopa perheineenkin, omaan majaansa, se sytytetään, ja kaikki palaa poroksi yht'aikaa. Tämä on julmuutta, mutta minä olen samaa mieltä kuin Kennedykin, että hirttäminen on yhtä barbaarista, vaikk'ei niin julmaakaan.

Joen erinomaisen tarkat silmät huomasivat kaukaa parven petolintuja leijailevan ilmassa.

— Ne ovat kotkia! — huudahti Kennedy, katseltuaan kiikarilla, — komeita lintuja, joitten lento on yhtä nopeata kuin Victorian vauhti.

— Taivas meitä varjelkoon niitten hyökkäyksiltä! — lausui tohtori. — Ne ovat pelottavampia kuin metsän pedot ja villit heimot.

— Joutavia! — vastasi metsästäjä. — Me hajoitamme ne pyssynlaukauksilla.

— Soisinpa kernaasti, ystävä hyvä, ett'ei meidän tarvitsisi ryhtyä sinun ehdottamaasi keinoon. Pallon päällys ei kestäisi ainoatakaan nokan-iskua niiltä. Kaikeksi onneksi luulen Victorian pikemmin pelottavan heidät pois kuin vetävän luokseen.

— Mutta nyt, — virkkoi Joe, — nyt iskee mieleeni muuan ajatus, ja tänään minulla niitä onkin tusinoittain. Jos olisi ottaa kiinni muutamia noista, valjastaa gondolin eteen ja anna mennä sitten kautta ilmojen!

— Ehdotus on tehty vakavassa mielessä, — vastasi tohtori; — minun luullakseni se on vaan hiukan epäkäytännöllinen niin itsepäisiin eläimiin nähden.

— Kyllä ne tottuis, — arveli Joe. — Ei niitä ohjattaisikaan kuolaimista, vaan silmälappujen avulla, jotka vähentäisivät niiltä näön. Kun vetäis kiinni toisen lapun, niin ne lentäis oikeaan tai vasempaan, ja kun nykäisis kiinni kumpaisetkin, silloin ne pysähtyis.

— Eiköhän tuuli sentään liene parempi sinun siivekästä valjakkoasi, Joe! On se paljoa taatumpi, ja sen elatuskin huokeampaa.

— Olkoon niin, tohtori; mutta oma pää minulla vaan on tässäkin asiassa.

Oli puolipäivä. Jonkun ajan perästä väheni Victorian vauhti hiljaiseksi. Maa vieri verkalleen sen alta, ei paennut enää.

Äkkiä kajahti huutoja ja kirkunaa matkustajain korviin. He kumartuivat laidan yli ja huomasivat avonaisella tantereella varsin hämmästyttävän näyn.

Kaksi heimoa taisteli keskenään vimmatulla raivolla, ampuen kokonaisia nuolipilviä toisiansa kohti. Taistelijoissa oli semmoinen into surmata vihollisiansa minkä vaan ennättivät, ett'eivät he lainkaan huomanneet Victorian tuloa. Heitä oli noin kolmesataa toistensa kimpussa, ja mellakka oli hirvittävä. Useammat heistä, haavoitettuina itsekin, tarpoivat verilätäköissä, — inhottava näky.

Victorian tultua näkyviin, taistelu taukosi hetkeksi; huuto kasvoi kahta kauheammaksi; muutamia nuolia lauaistiin gondolia kohti, ja yksi tuli niin lähelle, että Joe sai sen kädellään kiinni.

— Ylemmäs! — huudahti Fergusson silloin, — ylemmäs niitten kantamaa! Ei vähintäkään varomattomuutta!

Verilöyly jatkui taas puolella ja toisella; tapparat ja keihäät tekivät kamalaa työtään. Heti kuin joku oli kaatunut, hakkasi voittaja häneltä pään poikki, ja naiset, jotka nekin olivat joukossa, kantoivat veriset päät kasoihin taistelutanteren laidoille, usein taistellen keskenänsä näistä inhottavista voitonmerkeistä.

— Hirvittävä näky! — huusi Kennedy, kauhistuneena sisimpiänsä myöten.

— Ilkeätä väkeä! — arveli Joe. — Mutta sittenkin, pankaas noitten päälle univormut ja muut muntierit, niin samallaisia ne ois justiin kuin muukin sotaväki.

— Minun olisi hirmuinen halu sekaantua taisteluun, — lausui metsästäjä, heiluttaen karbiiniansa.

— Älä millään muotoa! — vastasi tohtori kiireesti; — pitäkäämme huolta vaan siitä, mikä meitä koskee. Tiedätkös sinä, kumpiko puoli heistä on oikeassa, kumpi väärässä, ryhtyäksesi Sallimuksen tehtäviin? Parasta on, kun pakenemme pois tästä kamalasta näytelmästä. Jos suuret sotapäälliköt voisivat katsella taistelutannerta, niinkuin me nyt, niin kenties veri ja taistelu ei enää olisikaan heille niin kovin mieluista.

Toisella taistelujoukolla oli johtajana muuan jättiläisen kokoinen mies, voimat kuin Herkuleella. Toisella kädellään hän syöksi keihäänsä vihollisten sankkaan parveen, ja tappara toisessa hän teki suuria aukkoja siihen. Äkkiä hän heitti verisen keihäänsä kauaksi ja ryntäsi haavoitetun vihollisensa kimppuun. Yhdellä ainoalla iskulla hän hakkasi häneltä käsivarren poikki, sieppasi sen käsiinsä ja alkoi ahmia sitä suun täydeltä.

— Senkin peto! — huudahti Kennedy. — Nyt ei minua enää mikään pidätä.

Ja neekeri vaipui maahan, saatuaan luodin otsaansa.

Kauhea hämmästys valtasi nyt tuon kaatuneen jättiläisen johtamat joukot; tämä yliluonnollinen kuolema hervautti heidät, sytyttäen sitä vastoin viholliset uuteen intoon. Hetkisen kuluttua oli puolet taistelevia paennut sotatanterelta.

— Ylemmäs! — sanoi tohtori. — Uusi ilmavirta vienee meidät kauemmas tästä. En jaksa enää katsella tätä.

Nouseminen ei kumminkaan käynyt niin nopeasti, ett'eivät matkamiehet vielä olisi ennättäneet nähdä, kuinka voittajaksi jäänyt heimo hyökkäsi kaatuneitten ja haavoitettujen kimppuun, keskenänsä otellen tästä vielä lämpimästä saaliista ja sitten ahnaasti hurmien sitä.

Victoria nousi. Hurjan joukon huudot seurasivat sitä vielä muutaman silmänräpäyksen. Vähitellen se poistui ja katosi etelään. Verinen tanner katosi näkyvistä.

Maanlaatu oli vaihettelevaista. Useampia virtoja juoksi itään päin. Ne laskivat kaiketikin Njun järveen tai olivat Gazellien virran lisäjokia, joista Lejean on antanut huvittavia tietoja.

Yön tullen heitti Victoria ankkurinsa, 27° itäistä pituutta ja 4° 20' pohjoista leveyttä, kuljettuansa sinä päivänä 280 km.

YHDESKOLMATTA LUKU

Kummallista melua. — Yöllinen hyökkäys. — Kennedy ja Joe puussa. — Kaksi laukausta. — "Auttakaa! auttakaa!" — Vastaus omalla kielellä. — Pelastuksen suunnitelma.

Yö oli erittäin pimeä. Tohtori ei osannut sanoa, missä ollaan. Ankkuri oli tarttunut puuhun, jonka rajapiirteitä tuskin erotti pimeässä. Tapansa mukaan aloitti hän vartionsa kello 9:stä illalla, ja puolen-yön aikana astui Dick hänen sijalleen.

— Pidä vaari, Dick; pidä tarkka vaari kaikesta.

— Onko mitään erityistä?

— Ei, mutta olin kuulevinani kumeita ääniä alhaalta; en tiedä ensinkään, minne tuuli on meidät kantanut. Ei haittaa, vaikka olisimme hiukan liiaksikin varovaisia.

— Petojen ääniä lienet vain kuullut.

— En; ne kuuluivat ihan toisellaisilta. Jos mitä vähänkin huomaat, niin herätä meidät heti.

— Ole huoleti.

Kuunneltuaan tarkasti vielä kerran, mutta mitään huomaamatta, tohtori kääriytyi vaippaansa ja nukkui heti.

Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ilma oli aivan tyyni. Victoria, kiinni yhdessä ainoassa ankkurissa, ei liikahtanutkaan.

Kennedy nojautui kyynäspäihinsä, niin että saattoi yhä pitää hormia silmällä, ja katseli ulos pimeyteen. Hän tarkasteli taivaanrantaa ja, niinkuin levottomain ja jotain aavistavien ihmisten aina käy, oli välisti näkevinään valojen tuikahtelevan. Kerran hän oli huomaavinaan ne 40-50 metrin päässä, mutta se oli vaan kuin salaman väläys, joka ei enää uudistanut.

Se oli kaiketi sellaisia valon-ilmiöitä, joita välisti tulee silmään pilkkopimeässä.

Tohtori rauhoittui, jääden epämääräisten mietelmäinsä valtaan. Äkkiä kajahti ilmassa räikeä sihaus.

Oliko se metsän-elävä vai öinen lintu, vai ihmisenkö lienee lähtenyt huulilta?

Kennedy, käsittäen aseman vakavuuden, oli herättämäisillään muut, mutta päätti sitten, että, oli ne ihmisiä tai eläimiä, ulkopuolella ampumamatkaa ne kumminkin vielä ovat. Hän tarkasti vaan aseensa ja alkoi taas yökiikarilla tähystellä ympärilleen.

Vähän ajan perästä hän oli näkevinään epämääräisiä muotoja, jotka hiipivät puuta kohti. Samalla pilkisti kuunsäde pilvenraosta salaman nopeudella, ja sen valossa hän näki joukon olentoja hääräilevän pimeässä.

Seikkailu kynokefalojen kanssa johtui hänelle mieleen. Hän laski kätensä tohtorin olkapäälle. Tämä heräsi heti.

— Hiljaa, — sopotti Kennedy; — puhukaamme kuiskaamalla vain.

— Oletko huomannut jotain?

— Olen. Herätetään Joe.

Joen herättyä, Skotlantilainen kertoi näkemänsä.

— Joko taas niitä pahuksen marakatteja? — kysyi Joe.

— Mahdollista kyllä; mutta varovaisia meidän pitää olla.

— Joe ja minä, — sanoi Kennedy, — laskemme nuoraportaita myöten puuhun.

— Ja sillä välin minä pidän huolta, että pääsemme nousemaan heti kuin tarvis vaatii.

— Hyvä on.

— Lähdetään, — virkkoi Joe.

— Älkää käyttäkö asetta, ennenkuin viimeisessä hädässä, — sanoi tohtori. — Tarpeetonta on ilmoittaa Victorian läsnäoloa näissä seuduissa.

Dick ja Joe vastasivat viittauksella. Kuulumattomasti he laskeusivat puuhun ja asettuivat paksujen oksain haarukkaan, johon ankkuri oli tarttunut.

Muutaman minutin ajan he kuuntelivat äänettöminä ja liikahtamatta. Äkkiä kuului pieni rasaus puun kuorta vasten, ja Joe tarttui Kennedyä käteen.

— Kuulitteko?

— Kyllä. Se lähenee.

— Jos se ois käärme? Tuo sihaus, minkä kuulette…

— Ei! Se kuului enemmän ihmis-ääneltä.

— Soisinpa kernaammin, että olisivat neekereitä, — arveli Joe; — en minä noista vongertajista oikein tykkää.

— Häly enenee, — virkkoi Kennedy kotvasen kuluttua.

— Enenee. Ne kapuavat puuhun.

— Pidä varasi tältä puolen; minä vartioin tältä.

— Kyllä.

He asettuivat kumpikin eri kohtaan, paksuille oksille, joita läksi suoraan tästä baobabiksi sanotusta metsästä. Täällä, tuuheitten lehväin välissä, oli pilkkosen pimeä, mutta kumminkin kallistui Joe Kennedyn korvaan, osoitti tyvemmäs ja kuiskasi:

— Neekereitä.

Muutamia matalalla äänellä lausutuita sanoja kuului matkustajille asti.

Joe ojensi pyssynsä.

— Malta, — sanoi Kennedy.

Villejä oli todellakin noussut puuhun. Niitä tulla kihisi joka puolelta, kiertyen oksalta oksalle kuin matelijat ja, kohoten verkalleen, mutta varmasti. Sitä paitsi ilmoitti heidän lähestymistään kitkerä haju, lähtien paksusta rasvasta, jolla heidän ruumiinsa oli voideltu. Kaksi päätä tuli vihdoin Kennedyn ja Joen näkyviin melkein niitten oksain tasalle, missä he istuivat.

— Huomio! — sanoi Kennedy. — Nyt!

Ukkosena pamahti kaksi laukausta, ja heti sen jälkeen kuului tuskanhuutoja. Silmänräpäyksessä oli koko joukkio kadonnut.

Mutta kesken melua ja pauhinaa kajahti outo, odottamaton huuto. Ihmis-ääni oli aivan selvään lausunut nämä sanat franskankielellä:

— A moi, à moi![22] (Auttakaa, auttakaa!) Hämmästyneinä kiipesivät Kennedy ja Joe gondoliin.

— Kuulitteko? — kysäisi tohtori.

— Tietysti, kuulimme tuon käsittämättömän huudon: A moi! à moi!

— Franskalainen noitten raakalaisten käsissä!

— Matkustaja!

— Kenties lähetyssaarnaaja!

— Onnetonta! — huudahti Kennedy. — He surmaavat hänet! He kiduttavat häntä!

Turhaan koetti tohtori salata liikutustaan.

— Ei epäilemistäkään, — sanoi hän. — Joku onneton Franskalainen on joutunut näitten villien kynsiin. Mutta me emme lähde täältä, ennenkuin olemme koettaneet mitä suinkin mahdollista on, pelastaaksemme hänet. Pyssyjen laukauksista hän on arvannut odottamattoman, itse taivaan lähettämän avun olleen lähellä. Me emme anna tämän viimeisen toivon tulla häpeään. Onko se teidän mielipiteenne?

— On, Samuel, ja olemme valmiit tottelemaan sinua.

— Miettikäämme sitten, mitä on tehtävä. Huomenissa koetamme saada hänet pois.

— Mutta kuinka saada nuo konnat pakosalle!

— Siitä kiireestä päättäen, — virkkoi tohtori, — jolla he saivat jalat allensa, he eivät tunne ampuma-aseita; meidän on siis käyttäminen hyödyksemme heidän hämmästystään. Mutta meidän täytyy odottaa päivännousua ja asettaa pelastustoimet paikkaa myöten.

— Poloinen ei liene kaukana, — virkkoi Joe, — sillä…

— A moi! à moi! — kuului entistä heikompi ääni.

— Senkin korvennettavat! — huusi Joe, vavisten. — Mutta jos he ottavat hänet hengiltä jo tänä yönä?

— Kuuletko, Samuel? — lausui Kennedy, tarttuen tohtoria käteen; — jos he surmaavat hänet tänä yönä?

— Se ei ole luultava, hyvät ystävät. Villit tappavat vankejansa keskellä päivää. Heillä täytyy olla auringonpaistetta.

— Jos käyttäisin pimeätä hyödykseni, — virkkoi Skotlantilainen, — ja hiipisin tuon onnettoman luokse?

— Minä tulen mukaan, mr Kennedy!

— Malttakaa mieltänne, ystävät! Tuo aikomus osoittaa, että teillä on sydän oikealla kohdallaan ja mieli urhoollinen, mutta te saatatte meidät kaikki vaaraan ja kenties vaan teette pahaa hänelle, joka meillä on aikomus pelastaa.

— Kuinka niin? — vastasi Kennedy. — Villithän ovat säikäyksissään, hajallansa! He eivät palaja enää.

— Dick, minä rukoilen sinua, tottele minua nyt. Toimeni tarkoittaa yhteistä parasta. Jos joutuisit itsekin kiinni, silloin olisit hukassa.

— Mutta tuo onneton, joka odottaa, joka toivoo! Ei kukaan vastaa hänelle. Ei kukaan riennä häntä auttamaan! Hän luulee kuulleensa väärin!…

— Saattaahan hänelle antaa vakuutuksen siitä, — virkkoi Fergusson.

Ja seisovillaan pilkkopimeässä hän pani kätensä torveksi suun eteen ja huusi voimakkaasti muukalaisen omalla kielellä:

— Ken lienettekään, olkaa rohkeilla mielin! Kolme ystävää valvoo parastanne!

Kauhea ulvonta vastasi tohtorin sanoihin, kaiketi tukauttaen kuulumattomiin vangin vastauksen.

— Ne tappavat hänet! Ne tappavat hänet! — huusi Kennedy. — Meidän väliintulomme joudutti vaan hänen teloituksensa hetkeä! Täytyy ryhtyä toimiin!

— Mutta mihinkä, Dick? Mitä sinä aiot tehdä tässä pimeässä?

— Voi, jos valkenisi — huudahti Joe.

— Niin, ja jos valkenis? — kysyi tohtori omituisella äänellä,

— Silloin tietäisin, Samuel, mitä tehdä, — vastasi Skotlantilainen. — Astuisin maahan ja pyssynlaukauksilla hajoittaisin nuo konnat.

— Ja sinä, Joe? — kysyt Fergusson.

— Minä tekisin viisaammin, tohtori. Minä antaisin vangille merkin paeta suostuttuun suuntaan..

— Ja mitenkä antaisit tämän merkin?

— Tämän nuolen avulla, jonka sain lennosta kiinni, ja jonka päähän pistäisin pienen lapun, tai suorastaan puhuisin hänelle matalalla äänellä; eihän ne neekerit meidän kieltä ymmärrä.

— Eivät käy päinsä teidän aikeenne, hyvät ystävät. Kaikkein vaikeinta tuon onnettoman on päästä pakenemaan, vaikkapa hänen onnistuisikin saada petetyksi vartijainsa valppaus. Mitä sinuun tulee, Dick, niin kenties sinun aikeesi voisi onnistua, jos olisi rohkein mielin käyttää hyödykseen sitä hämmästystä, minkä laukaukset saavat aikaan. Mutta ellei se onnistuisi, niin hukassa olisit, ja meillä olisi yhden sijassa kaksi pelastettavana. Ei! Meidän täytyy koota kaikki edut puolellemme ja toimia toisin.

— Mutta toimia heti! — virkkoi metsästäjä.

— Kenties! — vastasi tohtori, pannen painoa tälle sanalle.

— Mutta, hyvä tohtori, voitteko te hajoittaa tämän pimeyden?

— Kuka tietää, Joe!

— Jaa-a, jos sen tekisitte, niin minä sanoisin, että te olette maailman viisain mies.

Tohtori oli hetken aikaa vaiti. Hän mietiskeli. Levottomin silmin katselivat häntä toiset. Tämä jännittävä hetki oli saattanut heidät kiihkoisaan tilaan. Kotvasen kuluttua lausui Fergusson:

— Minun ajatukseni on seuraava. Meillä on vielä 90 kiloa pohjalastia, sillä hiekkasäkithän ovat vielä koskematta. Kaiketikin tuo vanki, nääntynyt ja väsynyt mies, painaa yhtä paljon kuin jompikumpi meistä. Meidän on siis vielä noin 25 kiloa heitettävä ulos, päästäksemme nousemaan pikemmin.

— Mikä on siis aikomuksesi? — kysyi Kennedy.

— Katsos, Dick; myönnäthän, että jos meidän onnistuu saada vanki gondoliin, ja jos minä heitän sen verran pohjalastia ulos kuin hän painaa, niin on pallon tasapaino entisellään. Mutta jos minä sitten tahdon äkkiä kohota ylemmäs, päästäksemme näistä neekereistä, täytyy minun käyttää tehokkaampia keinoja kuin hormi; niinmuodoin, heitettyäni ulos pohjalastia ylijäämän pois, pääsen varmasti nousemaan suurella nopeudella.

— Se on selvä se.

— Niin kyllä, mutta on siinä yksi epäkohta: voidakseni sittemmin laskeutua alemmas, pitäisi minun vähentää kaasua samassa suhteessa kuin pohjalastia on heitetty. Kaasu on kyllä kallista ainetta, mutta sitähän ei auta surkeilla, kun kysymyksessä on ihmishenki.

— Sinä olet oikeassa, Samuel; meidän täytyy panna altiiksi kaikki, pelastaaksemme hänet.

— Ryhdytään toimiin siis. Asettakaa kaikki säkit gondolin laidalle sillä tapaa, että ne saattaa heittää pois yht'aikaa.

— Ja tämä pimeys?

— Se pitää piilossa meidän valmistuksiamme ja hälvenee, kun ne ovat selvillä. Pitäkää aseet saatavilla. Kenties tarvitaan laukauksia. Ja niitähän saadaan karbiinista yksi, kahdesta pyssystä neljä, kahdesta revolverista kaksitoista, yhteensä seitsemäntoista laukausta neljänneksen minutin kuluessa. Mahdollista sekin, että tämä jyrinä on tarpeetonta. Oletteko valmiit?

— Valmiit ollaan, — vastasi Joe.

Säkit pantiin laidalle, aseet kuntoon.

— Hyvä on, — sanoi tohtori. — Pitäkää nyt tarkka vaari. Joen tulee heittää pohjalasti ja Dickin tehtävänä on nostaa vanki gondoliin, mutta ei saa tehdä mitään, ennenkuin minä annan käskyn. Joe, mene päästämään ankkuri ja nouse nopeasti gondoliin.

Joe laskeutui köyttä myöten ja palasi muutaman silmänräpäyksen perästä. Victoria leijui jälleen vapaana ilmassa, melkein yhdessä kohdin.

Sillä välin tarkasti tohtori seoksen arkun ja huomasi siinä olevan riittävissä määrin kaasua hormin tulta varten, jotenka Bunsenin pattereita ei tarvitse käyttää pitkään aikaan veden hajoittamiseksi. Hän irroitti molemmat johtolangat, huolellisesti eristetyt, otti vihdoin matkalaukustansa kaksi teräväpäisiksi vuoltua hiilenpalasta ja kiinnitti ne johtolankain päihin.

Käsittämättä mitään ja sanaakaan sanomatta katselivat toiset häntä. Valmistukset päätettyänsä, tohtori astui keskelle gondolia, otti hiilenpalaset käteensä, yhden kumpaankin, ja pani kärjet vastakkain.

Silloin syntyi räikeä ja häikäisevän kirkas valo hiilenkärkien väliin; suunnaton sähkövalo-kimppu mursi sanan täydessä merkityksessä yön pimeyden.

— Voi, tohtori!… — yritti Joe huutamaan.

— Ei sanaakaan! — virkkoi Fergusson.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Sädekimppu. — Lähetyssaarnaaja. — Siepattu valovyöhykkeesen. — Lazaristi-pappi. — Vähä toivoa. — Tohtorin huolenpito. — Kieltäymyksen elämä. — Tulivuoren yli.

Fergusson heitteli sädekimppuansa avaruudessa puoleen ja toiseen, kunnes se pysähtyi erääsen kohtaan, mistä kuului kauhistuksen huutoja. Kumppalit katsahtivat sinne kiihkein silmin.

Baobab, jonka kohdalla Victoria leijui melkein yhdessä kohdin, kasvoi keskellä aukiota. Ympärillä levittelihe sesami- ja sokeriruoko-vainioita, ja niitten välillä näkyi puolensadan verran mataloita, suippopäisiä majoja. Niitten lähellä tungeskeli taajoin joukoin neekereitä.

Parin kolmenkymmenen metrin päässä pallosta seisoi maahan lyöty pylväs. Sen juurella loikoi ihmis-olento, noin kolmenkymmenen vuoden iässä, mustatukkainen, puoleksi alastonna, laiha, verta vuotavia haavoja täynnään, pää painuksissa rinnalla. Vähäinen ala lyhempiä hivuksia päälaella osoitti tonsuuria, joka ei vielä kokonaan ollut kasvanut umpeen.

— Lähetyssaarnaaja! Pappi! — huudahti Joe.

— Voi poloista! — toisti Kennedy.

— Me pelastamme hänet, Dick, — lausui tohtori. — Me pelastamme hänet.

Sanomattakin on selvä, että kauhea hämmästys valtasi neekerit, kun näkivät ylhäältä moisen suunnattoman pyrstötähden, perässään kirkas valojuova. Heidän kirkumisiaan kuullessansa, nosti vanki päänsä. Hänen silmissään elähti toivo ja, täydelleen ymmärtämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, hän kurotti kätensä odottamattomain pelastajainsa puoleen.

— Hän elää! Hän elää! — huudahti Fergusson. — Jumalan kiitos! Villit ovat aivan suunniltaan säikäyksestä. Me pelastamme hänet! Olettehan valmiina, ystävät?

— Olemme, Samuel, olemme.

— Joe, sammuta hormi!

Tohtorin käsky täytettiin. Vieno, tuskin huomattava tuulenhenki huojutti hiljaa Victoriata vangin kohdalla, samalla kuin pallo, kaasun tihetessä, verkalleen laski alemmas. Kymmenisen minuttia se uiskenteli kirkkaissa valoaalloissa. Fergusson käänteli säteikköänsä, työntäen väkijoukkoihin tuon tuostakin räikeän valonhulvauksen. Villit, sanomattoman kauhun vallassa, katosivat vähitellen majoihinsa, ja pian oli pylvään ympäristö aivan tyhjänään ihmisistä.

Gondoli läheni maata. Muutamat rohkeimmista villeistä, huomatessaan olevansa menettämäisillään uhrinsa, palasivat kirkuen takaisin. Kennedy sieppasi pyssynsä, mutta tohtori kielsi laukaisemasta.

Pappi oli polvillaan, hän kun ei enää jaksanut pysyä pystyssä. Hän oli irrallaan pylvään juurella, sillä villitkin olivat huomanneet tarpeettomaksi sitoa häntä kiinni. Samassa kuin gondoli laskeutui maahan, sieppasi Kennedy häntä vyötäisistä ja nosti gondoliin, ja samassa Joe heitti ulos pohjalastia. Tohtori odotti pallon nousevan tavattomalla voimalla, mutta, kohottuaan metrin maasta, se pysähtyi.

— Mikäs meitä pitelee? — huudahti hän, ja hänen äänessään helähti palanen säikäystä.

Muutamia neekereitä juoksi lähemmäs, rajusti kiljuen.

— Kas! — huusi Joe, kurottautuen laidan yli. — Yksi noita peiakkaan murjaaneja on tarttunut gondolin pohjaan.

— Dick, Dick! — huusi tohtori. — Vesiarkku!

Dick ymmärsi ystävänsä tarkoituksen. Hän nosti yhden vesiarkuista, joka painoi lähes 50 kiloa, ja heitti sen laidan yli.

Victoria keveni täten äkkiä ja ponnahti satasen metriä ylä-ilmoihin, väkijoukon raivotessa. Heiltähän oli vanki karannut, päässyt tuonne häikäisevään valoon.

— Eläköön! — huusivat tohtorin kumppalit. Äkkiä ponnahti pallo jälleen, kohoten nyt enemmän kuin 300 metrin korkeuteen.

— Mitäs tämä merkitsee? — kysyi Kennedy, ollen vähällä mennä kumoon.

— Eipä niin mitään, — vastasi tohtori tyyneesti. — Tuo konna vaan helti meistä.

Joe kurottautui samassa ja ennätti vielä nähdä, kuinka villi, kädet haarallaan, pyöriskeli ilmassa ja vihdoin musertui maata vasten. Tohtori irroitti nyt johtolangat erilleen, ja syvä pimeys vallitsi jälleen. Kello oli 1 yöllä.

Pyörryksissä ollut Franskalainen avasi vihdoin silmänsä

— Te olette pelastettu, — sanoi tohtori hänelle.

— Pelastettu, — vastasi toinen englanninkielellä, murheellisesti myhähtäen, — pelastettu julmasta kuolemasta. Minä kiitän teitä, veljet, mutta minun päiväni ovat luetut, jopa hetkenikin; minulla ei ole enää pitkiä aikoja elettävinä.

Väsyneenä hän jälleen vaipui horroksiin.

— Hän kuolee! — huudahti Dick.

— Ei kuole, — vastasi Fergusson, kumartuen hänen ylitsensä; — viedään hänet telttaan.

He laskivat hiljaa vuoteelle tämän laihtuneen, nääntyneen olennon, täynnä naarmuja ja yhä vieläkin verta vuotavia haavoja, raudan tai tulen julmia jälkiä. Tohtori pesi haavat ja pani niitten päälle nenäliinasta nyhtämäänsä nöyhdettä, menetellen siinä taitavasti ja varmasti kuin lääkäri. Senjälkeen hän otti matka-aptekistaan vahvistavia rohtoja ja kaasi niitä muutaman tipan papin huulille.

Nuo sääliä herättävät huulet liikahtivat heikosti, ja töin tuskin tuli kuuluviin sanat: Kiitos! kiitos!

Tohtori huomasi täydellisen rauhan olevan sairaalle välttämätöntä. Hän veti kiinni teltan uutimet ja palasi palloansa hoitamaan.

Ilmapallo, joka uuden tulokkaansa tähden oli kevennetty noin 40:llä kilolla, pysyi ylä-ilmoissa ilman hormin apua. Aamun sarastaessa alkoi hiljainen ilmavirta kuljettaa sitä länsiluodetta kohti (WNW). Tuon tuostakin Fergusson kävi peräämässä sairaan tilaa.

— Säilyyköhän meille tämä taivaan lähettämä matkatoveri? — puhui Skotlantilainen. — Onko sinulla yhtään toivoa?

— Kyllä, Dick; hyvällä huolenpidolla ja tässä puhtaassa ilmassa hän toipuu.

— Onpas se mies saanut kestää yhtä ja toista! — sanoi Joe liikutettuna. — Uskokaapas vaan, että hänen työnsä on kysynyt enemmän rohkeutta kuin meidän, hän kun on ypö yksinään uskaltanut noitten villien joukkoon!

— Se on varma se, — vastasi metsästäjä.

Tohtori ei sallinut koko päivässä häiritä kovaonnisen unta. Se oli pitkää horrostilaa, jota silloin tällöin keskeyttivät tuskan valitukset, synnyttäen levottomuutta tohtorissa.

Illan pimeässä kävi Victoria ankkuriin, ja yön aikana, Joen ja Kennedyn vuoroansa hoidellessa sairasta, piti tohtori kaikkien yhteisestä turvallisuudesta huolta.

Huomis-aamuna oli Victoria kääntynyt hiukan länteen. Kaikki ennusti ihanaa, kirkasta päivää. Sairas jaksoi puhua hiukan paremmalla äänellä. Teltan uutimet vedettiin syrjään, ja nauttimalla hän nautti aamun raikasta ilmaa.

— Kuinka jaksatte? — kysyi Fergusson häneltä.

— Kenties paremmin, — vastasi toinen. — Mutta enhän vielä ole teitä, ystävät hyvät, nähnyt kuin unen horroksissa. Tuskin tiedän itsekään, mitenkä tämä kaikki on käynyt! Sanokaa ketä te olette, jotta liittäisin teidän nimenne viimeiseen rukoukseeni.

— Me olemme Englantilaisia, — vastasi tohtori. — Me olemme ilmapallolla kulkemassa Afrikan poikki, ja matkalla oli meillä onni pelastaa teidät.

— Tieteellä on sankarinsa, — virkkoi sairas.

— Mutta uskonnolla on marttyrinsä, — vastasi Skotlantilainen.

— Oletteko lähetyssaarnaaja? — kysyi tohtori.

— Olen pappi Lazaristien lähetystoimessa. Taivas lähetti teidät luokseni, ja taivas olkoon kiitetty! Minun henkeni oli jo valmis uhrattavaksi. Mutta te tulette Europasta. Kertokaa Europasta, Franskanmaasta! En ole saanut sieltä tietoja viiteen vuoteen.

— Viisikö vuotta näitten villien seassa! — huudahti Kennedy.

— He ovat pelastettavia sieluja hekin, — virkkoi nuori pappi, — tiedottomia, villejä veljiämme, jotka uskonto yksin voi opettaa ja sivistää.

Lähetyssaarnaajan toivomuksen mukaan, haasteli Fergusson hänelle kauan aikaa Franskanmaasta.

Sairas kuunteli hartaasti, kyyneleitä vuodattaen. Tuon tuostakin mies parka puristi milloin Kennedyn, milloin Joen kättä kuumeisilla käsillänsä. Tohtori tarjosi hänelle muutaman kupillisen teetä, jotka hän mielihyvällä joikin. Hän voimistui sen verran, että jaksoi hiukan kohottautua, ja myhähti, nähdessään kohoavansa niin kirkasta taivasta kohti. — Te olette uljaita matkustajia, — puheli hän, — ja teidän rohkea yrityksenne onnistuu; te näette jälleen vanhempanne, ystävänne, isänmaanne, te…

Hän ei jaksanut sen enempää, vaan oikaisihe jälleen ja makasi muutamia tunteja melkein luonnotonna Fergussoniin nojaten. Tämä ei voinut hillitä liikutustaan. Hän huomasi sairaan olevan viimeisillään. Pitääkö heidän niin pian jälleen menettää hänet, jonka he ovat pelastaneet teloitukselta? Hän sitoi uudelleen marttyrin kamalat haavat ja oli pakotettu käyttämään suurimman osan vesivarastoansa hänen polttavain jäsentensä viivoitukseksi. Hän osoitti sairasta kohtaan mitä hellintä ja taitavinta huolenpitoa, ja hänen käsivarsillansa sairas vähitellen alkoi toipua, vaikk'ei elämä enää ottanutkaan palataksensa.

Tohtori kuunteli hänen elämänsä tarinaa, jota toinen kertoi katkonnaisin sanoin.

— Puhukaa äidinkieltänne, — virkkoi tohtori, — minä ymmärrän sitä, ja teidän itsennekin on helpompi.

Lähetyssaarnaaja oli syntyisin Aradonin kylästä, Bretagnessa. Pienestä pitäin paloi hänen mielensä päästä papiksi. Tähän kieltäymysten elämään hän liitti vielä elämän täynnä vaaroja, ruveten saarnaajaksi Lazaristien lähetystoimeen. Kahdenkymmenen vuoden vanhana hän jätti isänmaansa ja nousi Afrikan epäystävälliselle rannalle. Ja siitä saakka hän oli, vastuksia voittaen, puutetta kärsien, vaeltaen ja rukoillen, ennättänyt vähitellen niitten heimojen luokse, jotka asuvat ylisen Niilin lisäjokien varsilla. Kaksi pitkää vuotta hänen uskontoansa hyljittiin, hänen hartauttansa ylenkatsottiin, hänen rakkaudentöitään käsitettiin väärin. Muuan heimo, Njambarran julmimpia, otti hänet vangiksi, ja siinä hän sai kestää mitä raainta kohtelua. Mutta yhä hän opetti, neuvoi, rukoili. Tämä heimo hävitettiin, ja jo luultiin hänenkin saaneen surmansa niissä taisteluissa, joita senpuoleiset heimot myötäänsä käyvät keskenänsä, mutta hän eli eikä kääntynyt takaisin, vaan jatkoi matkaansa, evankeliumia saarnaten. Hänen rauhallisin aikansa oli se, jolloin häntä pidettiin hulluna. Opittuansa maan kieltä, hän saarnasi edelleen. Kului vielä kaksi vuotta. Silloin hän saapui näitten raakalaisten juo, yli-inhimillisen, Jumalasta lähtevän voiman innostamana. Vuoden päivät hän oli asunut tämän Njam-Njamien sukuisen heimon, Barafrin, luona, joka on mitä raa'impia. Kuningas oli kuollut muutama päivä sitten. Tämä odottamaton kuolemantapaus pantiin hänen syyksensä, ja siksi he päättivät tehdä hänestä vikauhrin. Neljäkymmentä tuntia oli jo kestänyt hänen kidutustansa, ja — tohtori oli arvannut oikein — hänen oli määrä kuolla auringon valossa puolenpäivän aikana. Kuultuaan pyssynlaukaukset, hän oli vaistomaisesti huutanut: A moi! à moi! Hän oli luullut näkevänsä unta, kunnes oli ylhäältä kuullut rohkaisevia sanoja.

— Enkä minä sure — lisäsi hän — tätä elämää, joka pian loppuu; elämäni on Herran oma.

— Toivokaa vielä, — puheli tohtori; — olemmehan me teidän luonanne; me pelastamme teidät kuolemasta, niinkuin pelastimme teidät teloittajainnekin käsistä.

— En pyydä taivaalta niin paljoa, — vastasi pappi, kohtaloonsa tyytyen. — Kiitetty olkoon Jumala, joka ennen kuolemaani soi minulle sen riemun, että saan puristaa ystäväin kättä ja kuulla kotimaani kieltä!

Lähetyssaarnaaja hervahti jälleen. Näin kului päivä toivon ja pelvon välillä. Kennedy oli levoton, Joe pyhkäisi tuon tuostakin silmiänsä salavihkaa.

Victoria eteni verkalleen. Tuulikin näytti säälivän sen kallista kantamusta.

Illemmalla ilmoitti Joe näkevänsä lännessä suunnattoman laajan valon. Pohjoisemmassa olisi saattanut pitää sitä revontulina. Koko taivas näytti liekehtivän. Tohtori alkoi huolellisesti tarkastella tätä ilmiötä.

— Se ei saata olla muu kuin suitsuava tulivuori, — virkkoi hän.

— Mutta tuuli kantaa meitä sen kohdalle, — arveli Kennedy.

— Mitäs sitten! Me kuljemme sen yli tarpeeksi korkealta.

Kolmen tunnin kuluttua oli Victoria keskellä vuoriseutua. Sen asema oli 24° 15' pituutta ja 4° 42' leveyttä. Pallon edessä kuohutteli tulinen krateri parhaillaan ylös sulanutta laavaa, heitellen samalla kiviä korkealle ilmaan; hehkuvat virrat valuivat häikäisevinä koskina, — komea näky ja samalla kamala, sillä tuuli kantoi muuttumattomalla nopeudella palloa tätä tulikuumaa ilmakerrosta kohti.

Tätä vastusta ei käynyt kiertäminen; se oli voitettava. Hormi pantiin täyteen liekkiin, Victoria nousi 1800 metrin korkeuteen, ja täten jäi sen ja tulivuoren välille seitsemättä sataa metriä.

Tautivuoteeltaan saattoi kuoleva pappi katsella tätä tulista krateria, jonka kidasta pauhaten purkautui tuhansittain häikäiseviä leimuja.

— Kuinka tuo on ihanaa! — virkkoi hän. — Ja kuinka Herran voima on ääretön kauheimmillaankin!

Kiehuva, liekehtivä laava verhosi vuoren kupeet todellakin tuliseen hurstiin; pallon alaosa loisti kirkkaana illan pimeässä. Kuumuutta hehkuva ilma kohosi gondoliin saakka, ja tohtori Fergussonin tuli kiire joutua pois tästä vaarallisesta paikasta.

Kello kymmenen aikana illalla kimalteli vuori pelkkänä punaisena pilkkuna taivaanrannassa, ja Victoria jatkoi rauhallisesti matkaansa entistä paljoa alemmassa ilmakerroksessa.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Joen suuttumus. — Vanhurskaan kuolema. — Kuivuus. — Maahanpanijaiset. — Kvartsijärkäleitä. — Joen haaveiluja. — Kallis-arvoinen pohjalasti. — Kultavuorien löytö. — Joen epätoivojen alku.

Valtavan juhlallinen yö laskeusi maahan. Pappi nukkui rauhallista unta.

— Hän ei heräjä enää! — virkkoi Joe. — Mies parka! Ikää tuskin kolmeakaan kymmentä!

— Hän sammuu meidän syliimme! — sanoi tohtori epätoivoisena. — Heikkoa on hengitys ja käy hetkestä hetkeen heikommaksi, enkä minä voi tehdä mitään!

— Senkin mustat konnat! — ärjäisi Joe, joka tuon tuostakin sai äkillisiä suuttumuksen puuskia. — Ja niitä tämä Herran palvelija vielä surkuttelee ja löytää anteeksiantamuksen sanoja mokomille!

— Taivas on suonut hänelle ihanan yön, Joe, kenties hänen viimeisensä. Ei hänen enää paljoa tarvitse kärsiä; hänen kuolemansa on oleva rauhalliseen uneen uupumista vaan.

Kuoleva lausui muutamia katkonnaisia sanoja. Tohtori kumartui hänen puoleensa. Hengitys alkoi käydä työlääksi; hän kaipasi raitista ilmaa. Uutimet vedettiin syrjään, ja nauttimalla hän nautti tämän läpikuultavan yön hiljaisia huhahduksia. Tähdet lähettivät hänelle tuikahtelevaa valoansa, ja kuu kietoi hänet säteittensä valkoisiin käärinliinoihin.

— Ystävät, — virkkoi sairas heikolla äänellä. — Minun hetkeni lyö. Jumala maksakoon teille minun kiitollisuuteni velan ja saattakoon teitä turvalliseen satamaan!

— Toivokaa vielä! — puheli Kennedy. — Tämähän on ohimenevää heikkoutta. Ette te kuole! Saattaako kuolla näin ihanana suviyönä!

— Kuolema tulee, — vastasi lähetyssaarnaaja; — minä tunnen sen! Antakaa minun katsoa sitä kasvoista kasvoihin! Kuolema, iankaikkisuuden alku, on vaan maallisten murheitten loppu. Nostakaa minut polvilleni, veljet!

Kennedy nosti hänet. Oli sääli nähdä, kuinka nuo heikot jäsenet notkahtelivat sairaan oman painon alla.

— Laupias Jumala! — lausui kuoleva. — Armahda minua!

Hänen olentonsa kirkastui. Kaukana tästä maasta, jonka riemuja hän ei ollut milloinkaan saanut maistaa, keskellä yötä, joka lähetti hänen tykönsä hennoimmat valonsa, matkalla taivasta kohti, jonne hän kohosi kuni ihmeen kautta… Hän näkyi jo elävän uutta elämää.

Hänen viimeinen liikkeensä oli siunaus ystäville. Hän vaipui Kennedyn syliin, ja suuret kyynelkarpalot hulvahtivat silloin Skotlantilaisen silmistä.

— Kuollut, — virkkoi tohtori, kumartuen hänen ylitsensä, — kuollut!

Ja kuni yhteisestä suostumuksesta kolme ystävää polvistuivat hiljaiseen rukoukseen.

— Huomenna, — virkkoi Fergusson vähän ajan kuluttua, — huomenna me hautaamme hänet tähän Afrikan maahan, jota hän on verellänsä kostuttanut.

Huomenissa puhalsi tuuli etelästä, kuljettaen Victoriaa hiljalleen laajan vuoriseudun yli. Väliin sammuneita kratereita, vuoroin autioita notkoja; ei vedenpisaraakaan näillä karuilla kallioilla; päälletysten kasaantuneita paasia; erratisia järkäleitä, vaaleanvärisiä mergelikuoppia, — kerrassaan hedelmätöntä seutua.

Puolenpäivän tienoissa tohtori päätti vainajan hautaamista varten laskeutua erääsen notkoon, keskellä plutonisia kallioita. Ympäröivissä vuorissa oli oleva tarpeeksi suojaa, niin että hänen sopi laskea gondolinsa ihan maahan asti; puuta ei ollut ainoatakaan, mihin käydä ankkuriin.

Mutta koska hän, niinkuin hän oli Kennedylle selittänyt, oli uuden tulokkaan tähden heittänyt pohjalastiansa pois, niin ei hän voinut laskeutua muutoin kuin päästämällä vastaavan määrän kaasua pois. Hän avasi ulkopuolisen pallon venttilin. Vetyä alkoi vuotaa ulos, ja Victoria laskeusi vähitellen notkoon.

Heti kuin gondoli oli tullut maahan, sulki tohtori venttilin. Joe hyppisi alas, pidellen kumminkin toisella kädellään kiinni gondolin ulkolaidasta. Toisella kädellään hän nosti siihen kiviä oman painonsa verran, ja sitten, päästen nyt käyttämään kumpaakin kättänsä, hän keräsi pian gondoliin kiviä puolen kolmatta sataa kiloa. Silloin sopi tohtorin ja Kennedynkin astua ulos gondolista. Victoria oli nyt tasapainossa; sen nousuvoima ei jaksanut kohottaa gondolia ylös.

Joen nostamat kivet eivät ottaneet kovin paljoa tilaakaan, ne kun olivat tavattoman raskaita, mikä hetkeksi veti tohtorin huomion puoleensa. Maa oli täynnään kvartsi- ja porfyrijärkäleitä.

— Sepä oli omituinen löytö, — virkkoi tohtori itsekseen.

Sillä välin olivat Kennedy ja Joe lähteneet jonkun matkan päähän etsimään sopivaa hautapaikkaa. Ankara oli helle tässä notkossa, umpinaisessa kuin uuni: Puolipäivän aurinko paistoi siihen koko terältänsä. Täytyi ensin raivata kiviä pois; sitten kaivettiin hauta, niin syvä, ett'eivät pedot ulottuisi raastamaan ruumista.

Kunnioittavasti laskettiin siihen marttyrin ruumis.

Multaan kätkettiin sitten hänen maalliset jäännöksensä, ja kivilohkareita kasattiin sen päälle hautakummuksi.

Tohtori seisoi mietteissään, liikahtamatta. Hän ei kuullut kumppaliensa kutsuja; hän ei lähtenyt hakemaan suojaa päivän helteeltä.

— Mitäs mietit, Samuel? — kysyi Kennedy.

— Kummallisia vastakohtia luonnossa; omituinen sattuma tämä. Tiedättekö, millaiseen maahan tämä kieltäymysten ja puutetten mies sai hautansa?

— Mitä tarkoitat, Samuel?

— Tämä pappi, joka oli tehnyt köyhyyden lupauksen, lepäjää nyt kultakerroksissa.

— Kultakerroksissako! — huudahtivat Kennedy ja Joe.

— Niin, — vastasi tohtori tyyneesti. — Nämä järkäleet, joita te poljette jaloillanne kuin mitätöntä kiveä, ovat mitä kallis-arvoisinta malmia.

— Mahdotonta! mahdotonta! — innosteli Joe.

— Ei teidän kovinkaan kauan tarvitsisi tutkistella näitä kiviä, niin jo löytäisitte kalliita kultamuruja.

Joe hyökkäsi kuin mielipuoli näitten hajallaan olevain palasten kimppuun. Kennedy oli vähällä tehdä samoin.

— Rauhoitu, hyvä Joe! — virkkoi tohtori.

— Vai rauhoitu tässä!

— Mitenkä! Tuommoinen piitynyt filosofi!…

— Hehheh, tohtori hyvä! Jopa olis sitä filosofiaa, joka kutiaan pitäis!

— Mutta mietihän toki. Mitäs me kaikella tuolla rikkaudella? Emmehän me saata ottaa sitä mukaamme.

— Emmekö saata? No nyt on kumma!

— Tuo on hiukan liian raskasta meidän gondolille! Epätiedossa olin, tokko ensinkään ilmoittaisin sinulle tästä löydöstä, sillä pelkäsin, että sinun piankin tulee paha mieli.

— Mitenkä! — sanoi Joe. — Ettäkö nämä aarteet jätettäis tähän! Onni potkaisi meitä, potkaisi ihan tuossa justiin. Ja mekö palttua kaikelle sille?

— Ole varoillasi, hyvä ystävä. Joko kultakuume on saanut sinussa vallan? Eikö tämä vainaja, jonka vast'ikään laskit maanpoveen, eikö hän todista kaiken sen turhuutta kuin maallista on?

— Totta se on kaikki tyyni, — vastasi Joe, — mutta kultaahan täss' on! Mr Kennedy, ettekös te auta mua, niin keräisimme hiukan näitä miljoneja?

— Mitäs me niillä, Joe parka? — virkkoi Skotlantilainen, jonka väkisinkin täytyi naurahtaa. — Emmehän me lähteneet tänne rikkautta perään emmekä saa sellaista mukaankaan ottaa.

— Nuo miljonat ne ovat hiukan raskasta tavaraa, — sanoi tohtori; — ei ne niinkään helposti taskuun mahdu.

— Mutta, — vastasi Joe, jouduttuaan jo kovin ahtaalle, — eikös näitä malmeja passaisi ottaa hiekan asemesta pohjalastiksi?

— Sopii kyllä; minä suostun, — sanoi Fergusson, — mutta älä kovin pahasti irvistä, kun matkalla heitämme muutamia satoja kiloja laidan yli.

— Satojako! — toisti Joe, — ja ihanko koko tämä ala on kultaa?

— On niinkin. Siinä säiliö, jossa luonto on aarteitaan tallentanut kautta vuosisatain siinä on millä rikastuttaa kokonaiset maat! Australiat ja Kaliforniat yhtyneinä tässä kaukaisessa erämaassa.

— Ja ettäkö kaikki tämä jää tänne turhanpäiten!

— Kenties. Mutta oli miten oli; tiedätkös, mitä minä teen, sinua lohduttaakseni?

— Taitaa käydä vaikeaksi, — virkkoi Joe murheellisena.

— Kuulehan. Minä otan tarkat mitat tämän seudun asemasta ja annan ne sinulle. Englantiin tultuasi ilmaiset asian ystävillesi, jos luulet, että niin suuret kullan paljoudet voivat tehdä heidät onnellisiksi.

— No niin, tohtori, oikeassapa lienette; minä tyydyn kohtalooni, sillä mikäpäs tässä muukaan neuvoksi! Täytetään nyt vaan gondoli näillä malmeilla. Mikä matkan perillä on jäljellä, niin sulaa voittoahan se on.

Ja Joe ryhtyi työhön suurella innolla. Pian hän oli saanut kerätyksi puolen tuhannen kilon verran kvartsipalasia, jotka sisälsivät runsaasti kultasuonia.

Tohtori katseli häntä hymysuin, määräten sillä välin lähetyssaarnaajan haudan asemaa. Se oli 22° 23' itäistä pituutta ja 4° 55' pohjoista leveyttä.

Heitettyään sitten viimeisen silmäyksen siihen kivikasaan, jonka alla nuori Franskalainen lepäsi, hän palasi gondoliin.

Hän olisi tahtonut pystyttää yksinkertaisen, karkeatekoisen ristin yksinäiselle kummulle Afrikan erämaassa, mutta lähiseuduilla ei kasvanut ainoatakaan puuta.

— Jumala hänen hautansa kyllä tietää, — sanoi hän.

Raskas aavistus alkoi hiipiä Fergussonin mieleen.

Hän olisi antanut suuret määrät tätä kultaa, jos olisi löytänyt hiukan vettä. Hän oli gondoliin tarttuneen neekerin tähden heittänyt pois yhden vesiarkun ja olisi nyt ottanut uutta vettä sijaan, mutta se oli mahdotonta näissä karuissa seuduissa. Tämä ajatus saattoi hänet levottomaksi. Hänen kun täytyy alinomaa pitää hormiansa käynnissä, niin saattaa piankin juomavesi käydä vähiin. Hän päätti olla laiminlyömättä pienintäkään tilaisuutta, missä saisi vesivarastonsa uudistetuksi.

Tullessaan gondolin luo, hän huomasi sen ahdetuksi kiviä täyteen. Hän astui sisään, sanaakaan sanomatta. Kennedy asettui entiselle paikallensa. Joe seurasi heitä, eikä malttanut olla heittämättä kaipauksen silmäystä notkoon jääneisin aarteisin.

Tohtori sytytti hormin; kaasutorvi lämpeni, vety alkoi virrata moniaan minutin perästä, kaasu oheni, mutta pallo ei liikahtanutkaan.

Joe huomasi sen ja kävi levottomaksi, mutta ei puhunut mitään.

— Joe! — virkkoi tohtori.

Joe ei vastannut.

— Joe, kuuletkos!

Joe teki merkin, että kyllä hän kuulee, mutta ei oikein ymmärrä.

— Tekisit minulle mielihyvän, — sanoi tohtori, — jos heittäisit jonkun verran malmeja maahan.

— Mutta, tohtori, sainhan minä luvan…

— Ottaa pohjalastia, siinä kaikki.

— Mutta…

— Tahdotkos, että me jäisimme ikipäiviksi tähän erämaahan?

Joe katseli epätoivoisena Kennedyyn, mutta Skotlantilaisen kasvoilla luki, ett'ei hän puolestaan voi mitään.

— No, Joe?

— Eihän se hormi nyt toimikaan! — arveli Joe, mies itsepäinen.

— Se on täydessä toimessa, niinkuin näet, mutta pallo ei liikahda, ennenkuin vähennät hiukan pohjalastia.

Joe raapaisi korvallistaan, otti kvartsipalasen, kaikkein pienimmän, punnitsi sitä, punnitsi uudestaan, hypitellen sitä käsissään. Se oli parin kilon painoinen. Hän heitti sen maahan.

Victoria oli yhä paikallaan.

— No! Eik's nousta jo?

— Ei vielä, — vastasi tohtori. — Heitä enemmän!

Kennedy nauroi. Joe heitti vielä kymmenkunnan kiveä. Pallo ei liikahtanutkaan. Joe kalpeni.

— Poika rukka! — puhui tohtori. — Me kolmisin painamme, ellen erehdy, noin 180 kiloa. Sinun täytyy niinmuodoin heittää pois sama verta.

— Sata ja kahdeksankymmentä kiloa maalle maan hyviksi! — parkaisi Joe surkeasti.

— Ja vähän päällekin, jotta pääsisimme nousemaan. Rohkeasti vaan!

Poloinen Joe huokasi syvään ja ryhtyi työhön. Tuon tuostakin hän pysähtyi, kysäisten:

— Johan se vetää!

— Ei vielä, — kuului aina sama vastaus.

— No nyt se liikahti, — sanoi Joe vihdoin.

— Heitä vielä! — toisti tohtori toistamistaan.

— Mutta nouseehan se, nousee vissisti!

— Heitä vielä! — auttoi Kennedy.

Silloin sieppasi Joe epätoivoisena vielä yhden kiven ja viskasi sen ulos.

Victoria kohosi kolmisenkymmentä metriä ja oli kotvasen kuluttua, hormin avustamana, kulkenut ympärillä olevain vuorten yli.

— Nyt, Joe, — virkkoi tohtori, — nyt on sinulla vielä kyllälti rikkautta jäljellä, jos vaan saamme sen perille asti säilymään. Rikkaana miehenä elelet sitten loput ikääsi.

Joe ei vastannut mitään, vaan laskeutui hiljalleen pitkäksensä malmikasansa päälle.

— Katsos, Dick, — puhui tohtori, — tuollaista tuo metalli saa aikaan parhaimmassa pojassa, mitä auringon alla on. Tuollaisen malmin löytö — mitä kaikkia intohimoja maailmassa se on herättänytkään, mitä ahneutta, mitä rikoksia! Se on kamalaa.

Illan suussa oli Victoria kulkenut 160 kilometriä länteen. Se oli silloin noin 2200 kilometrin päässä suoraa tietä Zanzibarista.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tuuli tyyntyy. — Erämaan kynnyksillä. — Vajaus vesivarastossa. — Yöt päiväntasaajalla. — Samuel Fergussonin levottomuus. — Pulmallinen tila. — Kennedyn ja Joen tarmokkaat vastaukset. — Vieläkin yö.

Käytyään ankkuriin yksinäiseen ja melkein kuivettuneesen puuhun, Victoria vietti yönsä täydellisessä rauhassa. Matkustajat saivat nauttia unta, jota he kipeästi kaipasivat. Viime päiväin tapaukset olivat jättäneet heihin surullisia muistoja.

Aamun tultua taivas selkeni. Tuli helteinen päivä. Pallo nousi ylä-ilmoihin. Useampain turhain yritysten jälkeen se kohtasi ilmavirran, varsin hitaan tosin, joka rupesi kuljettamaan sitä luodetta kohti.

— Emme enää kulje eteenpäin, — puheli tohtori. — Ellen erehdy, olemme suorittaneet puolet matkaamme melkein kymmenessä päivässä, mutta tällä tapaa kulkiessa menee kuukausia, ennenkuin perillä ollaan. Ja tämä on sitä harmillisempaa, kun meitä uhkaa vedenpuute.

— Sitä löydetään kyllä, — vastasi Dick; — tottahan toki kohtaamme jonkun joen tai puron tai lätäkön tässä avarassa maassa.

— Toivon minäkin.

— Eiköhän se ole tämä Joen lasti, joka meitä viivyttää?

Kennedy puhui tällä tapaa, kiusoitellakseen Joeta. Hän teki sen sitä halukkaammin, koska hän itsekin eräänä hetkenä oli tuntenut samallaisia mielihoureita kuin Joe, mutta kosk'ei hän tahtonut sitä näyttää, oli hän olevinaan hyvinkin järkevä, pysyen yhä leikillisenä.

Joe heitti häneen murheellisen katseen. Tohtori ei vastannut mitään. Hän ajatteli, salainen pelko mielessään, Saharan suunnattomia erämaita. Viikkokausiin siellä karavaanit eivät kohtaa kaivoa, missä janoansa sammuttaa. Ja niinpä hän mitä suurimmalla tarkkuudella tutkisteli vähimpiäkin alennuksia maaperässä.

Nämä aavistukset ja viimeiset tapahtumat olivat tuntuvasti muuttaneet heidän mielentilaansa. He puhuivat vähän. Sitä enemmän oli kukin vaipunut omiin mietteisinsä.

Kunnon Joe oli muuttunut ihan toisellaiseksi siitä pitäin kuin oli katseensa kääntänyt kullan pohjattomaan mereen. Ääneti ja ahnaasti hän silmäili kivikasoja gondolin pohjalla, tänään arvottomia, huomenna kalliita.

Nämä Afrikan seudut ne olivat omiansa herättämään levottomuutta. Maa muuttui yhä enemmän erämaan luontoiseksi. Ei kylää, ei pieniä majaryhmiäkään. Kasvullisuus hälveni hälvenemistään. Moniahta kitukasvi siellä täällä, niinkuin Skotlannin kanervakankailla. Maaperä alkoi olla valkoista hiekkaa ja piikiveä. Siinä ei kasvanut kuin mastiksi- ja ohdakepensaita. Ja keskellä tätä hedelmätöntä, suunnatonta alaa jyrkkiä, terävähuippuisia kukkuloita. Nämä merkit tuottivat huolehtimisen aihetta Fergussonille.

Ei näkynyt karavaani milloinkaan kulkeneen tässä autiossa seudussa. Olisihan muutoin leirin jätteinä ollut ihmisten tai elukkain vaalenneita luita. Mutta ei niitäkään. Tuntui, että loppumaton hiekka pian valtaa tämän lohduttoman tienoon.

Takaisin ei käynyt palajaminen, täytyi vaan mennä eteenpäin. Tohtori ei parempaa toivonutkaan. Hän olisi suonut myrskyn tulevan, joka veisi heidät pois koko tästä seudusta. Mutta ei hattaraakaan taivaalla!

Tämän päivän kuluessa ei Victorian kulkema matka ollut kuin puolisataa kilometriä.

Jospa toki olisi ollut vettä! Mutta sitä ei ollut jäljellä kuin 14 litraa! Fergusson pani syrjään 5 litraa, polttavan janon sammuttamiseksi tässä tukahduttavassa, 50 asteen helteessä. Yhdeksän litraa jäi sentään hormin varalta, mutta ei sekään voinut valmistaa kuin 13 kuutiometriä polttokaasua, ja hormi tarvitsi tunnissa 240 dm3. Saattoi siis vielä kulkea noin 54 tuntia. Ja tämä kaikki oli tarkkain laskujen mukaista.

— Neljäkuudetta tuntia! — sanoi hän kumppaleilleen. — Koska minä olen päättänyt olla kulussa ainoastaan päiväs-aikaan, jott'ei ainoakaan puro tai lähde tai ropakko jäisi meiltä yön pimeässä huomaamatta, niin on meillä kolme ja puoli vuorokautta, joitten kuluessa meidän täytyy löytää vettä, maksoi mitä maksoi. Olen katsonut velvollisuudekseni antaa teille, hyvät ystävät, tiedon tästä vakavasta asemasta, sillä minulla ei ole kuin yksi ainoa pieni astia juomavettä, niin että meidän täytyy tyytyä niukkoihin annoksiin.

— Määrää sinä annokset, — vastasi metsästäjä, — mutta onkohan meidän vielä syytä joutua epätoivoon? Kolme päiväähän meillä vielä on, vai kuinka?

— Niin on, rakas ystävä.

— Kolmessa päivässä keinot kyllä keksitään. Pidetään vaaria kahta huolellisemmin kuin ennen.

Illallisella jaettiin juomavettä niukoin annoksin. Grogiin pantava viinamäärä lisääntyi entistä suuremmaksi, mutta tätä juomaa oli varominen, se kun enemmän kiihottaa kuin virvoittaa.

Gondoli oli yötä suunnattomalla tasangolla, jonka korkeus ei ollut kuin 240 m yläpuolella meren pintaa. Tämä seikka herätti tohtorissa jonkun verran toivoa, hän kun muisti maantieteilijäin otaksuvan, että Afrikan sydämessä on iso vesistö. Jos tällainen järvi on olemassa, niin pitäisihän sen lähistölle saapua. Taivas se kumminkin pysyi vain yhtämittaa entisellään.

Rauhallista, lukemattomin tähdin kimaltelevaa yötä seurasi yhä yhtäläinen päivä ja yhtä ankara helle. Jo aamunkoitosta saakka oli ilma polttavan kuuma.

Päivällisen aikana, jossa oli tarjona kuivaa lihaa ja pemmikania, oli Victoria tuskin päässyt muutamia kilometrejä eteenpäin.

— Jokohan sitä ollaan puol'matkassa? — kysäisi Joe.

— Matkan pituuteen nähden kyllä, — vastasi tohtori, — mutta ei aikaan, jos tuuli laimenee, ja sehän näkyy pyrkivän tyyntymään kokonaan.

— Niin, niin, — arveli Joe, — mutta eihän tässä mitä valittamisen syytä. Hyvin täss'on selvitty tähän saakka, enkä minä suinkaan aio joutua epätoivon valtaan. Kyllä vettä löydetään; muistakaa minun sanoneeni.

Maisema alkoi aleta alenemistaan. Kultapitoisten vuorten aaltoilu kuoli tasaiseksi tantereksi; ne olivat nääntyneen luonnon viimeisiä eläyksiä. Upeitten puitten sijaan idässä ilmestyi jokunen kasvi siellä täällä; muutamat viheriät kaistaleet kävivät vielä taistelua hiekan hyökkäyksiä vastaan; suuret kalliopaadet, jotka olivat pudonneet kaukaisilta vuorenhuipuilta ja tiellään särkyneet, törröttivät teräväsärmäisinä, mutta pian nekin hienonevat hiekaksi, pölyksi tyyten.

— Tuoss'on nyt Afrika, sellaisena kuin sitä mielessäsi kuvailit, Joe. Ilmankos minä sanoin sinulle: malta aikaa!

— Ihan oikein, tohtori. Tämä se on ainakin luonnollista! Hellettä ja hiekkaa vaan. Mieletöntä olisi täältä muuta hakeakaan. Katsokaas, — sanoi hän nauraen, — min'en oikein luottanut niihin teidän metsiinne ja prerioihinne. Jopa jotakin! Reissuta niin kauaksi, näkemään samallaista maisemaa, minkä saa Englannissakin nähdä! Mutta nyt minä ensi kertaa uskon olevani Afrikassa enkä ole yhtään pahoillani, että saa sitäkin maistaa.

Illalla ilmoitti tohtori, ett'ei Victoria ollut tänä helteisenä päivänä päässyt eteenpäin kolmeakaan kymmentä kilometriä. Kuuma pimeys kietoi sen vaippaansa heti kuin aurinko oli laskenut horisontin taakse, jota tarkkana rajana reunusti suora viiva.

Huomenna, torstaina, oli toukokuun 1 päivä. Mutta päivä seuraa päivää epätoivoisen yksitoikkoisena; aamu on edellisensä kaltainen; puolipäivä lähettää yhä säteitänsä, ylenpalttisen runsaita, tyhjentymättömiä, ja yö saentaa synkässä sylissään hajauneen lämmön, jonka seuraava päivä on taas jälkeensä säätävä sitä seuraavalle. Tuulta tuskin tuntuu. Se on pikemmin henkäystä kuin puhaltamista, ja pian kaiketi tämä huhauskin kuolee pois.

Kukin tähysteli vuoroansa avaruuteen tämän loppumattonaan päivän kuluessa, mutta turhaan: ei näkynyt mitään, mikä olisi herättänyt toivoa. Maiseman äärimmäiset epätasaisuudet katosivat mailleen menevän auringon valoon. Vaakasuorat säteet kulkivat pitkinä tulisina juovina pitkin suunnatonta, tasaista tannerta.

Se oli erämaata.

Matkustajat olivat tänään kulkeneet tuskin viittäkäänkolmatta kilometriä, käytettyään, niinkuin eilenkin, runsaasti 3,5 m3 palokaasua hormia varten, ja vajaata kaksi litraa oli täytynyt käyttää polttavan janon sammuttamiseen.

Yö oli rauhaisa, liiankin rauhaisa! Tohtori ei saanut unta silmäänsä.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Odottamaton pallo. — Karavaanin jälkiä. — Kaivo.

Huomenna — taivas yhtä kirkas, ilma yhtä tyyni. Victoria kohosi 150 metrin korkeuteen, mutta töin tuskin se sittenkään liikkui länttä kohti.

— Me olemme täydellisessä erämaassa, — sanoi tohtori. — Tuossa tuo ääretön hiekkameri! Mikä outo näky! Mikä omituinen luonnon osittelu! Miksikä toisaalla kasvullisuutta ylenmäärin ja toisaalla hedelmättömyyttä aina äärimmäisiin, ja kaikki tämä samalla leveyspiirillä ja samain auringon säteitten alla!

— Tuo miksikä, rakas ystävä, — vastasi Kennedy, — se ei minun rauhaani häiritse; syihin minä kiinnyn vähemmin kuin tosiasiaan. Se on niin, ja siinä se.

— Sopiihan toki hiukan filosofioida, ystävä hyvä; siitä ei haittaa.

— Filosofioidaan vaan; aikaa meillä on kyllä. Tuuli pelkää puhaltaakaan, se nukkuu.

— Ei tätä enää kauan kestä, — virkkoi Joe; — luulenpa näkeväni pilventapaista idässä.

— Joe on oikeassa, — sanoi tohtori.

— Oikeinkohan se on pilvi, joka tuo kelpo sateen ja tuulta meille vastoin kasvoja?

— Saadaan nähdä, Dick, saadaan nähdä.

— Mutta tänäänhän onkin perjantai, — sanoi Joe, — enkä minä oikein luota siihen päivään.

— Niin, mutta tänään sinä pääset ennakkoluulostasi.

— Hyvähän se olis, tohtori. Puh! — liitti hän, pyhkien kasvojansa. — Onhan se lämmin yks hyvä asia, talvella semminkin, mutta ei se liika kesälläkään lihoita.

— Etkö pelkää kuumuuden tekevän pallolle pahaa? — kysäisi Kennedy tohtorilta.

— En. Guttaperkka, jolla tafta on kyllästetty, kestää hyvinkin kovaa kuumuutta. Olen koetellut sitä spiraliputkella sisäpuolelta välisti 70:nkin asteen lämmöllä, eikä se ole ollut tietääkseenkään.

— Pilvi! Oikea pilvi! — huusi samassa tarkkasilmäinen Joe.

Taivaanrannasta kohosi todellakin verkalleen näkyviin taaja, ikäänkuin pullistunut ryhmä. Se oli yhteenkasaantunut, muodolleen yhä muuttumaton joukko pieniä pilviä, josta tohtori päätti, että sen kohdalla on aivan tyyni.

Tämä paksu massa oli tullut näkyviin kello kahdeksan aikaan aamulla ja vasta yhdentoista seuduissa ennättänyt auringon kohdalle, kätkien sen kokonaan tiheän esirippunsa taakse. Samassa erkani pilven alimmainen laita horisontista, joka nyt loisti täydessä valossa.

— Tuo on yksinäinen pilvi, — sanoi tohtori; — siitä ei ole suuriakaan odottaminen. Katsos, Dick, sillä on aivan sama muoto kuin aamullakin.

— Niin todellakin. Ei siinä ole vettä eikä tuulta, meille asti ainakaan.

— Sitä minäkin pelkään, se kun on erinomaisen korkealla.

— Mitäpäs, jos lähtisimme hakemaan tuota pilveä, Samuel, joka ei tahdo purkautua meidän ylitsemme?

— En luule siitä hyötyä lähtevän, — vastasi tohtori; — menetämme siten vaan polttokaasua ja vettä varsinkin. Mutta nykyisessä tilassa täytyy koettaa kaikkea. Noustaan!

Tohtori työnsi täyden liekin johtoputken spiraleihin; syntyi kova kuumuus, vety oheni, ja pallo kohosi ylös.

Noin 450 metrin matkassa maasta se kohtasi paksun pilvimassan ja pujahti sen tiheään usmaan, pysytellen nyt tässä korkeudessa. Mutta tuulta ei siellä ollut vähintäkään, ja itse tämä usmakin näytti olevan kosteutta vailla: esineitten pinnalla tuskin huomasi ensinkään huurua. Victoria pääsi kenties hiukan vaan eteenpäin tässä verhossaan; siinä kaikki.

Tohtorin parhaillaan pahoitellessa tätä mitätöntä tulosta, kuului äkkiä Joen hämmästynyt huuto:

— No nyt on kumma!

— Mikä niin, Joe?

— Tohtori! Mr Kennedy! Johan täm'on vihoviimeinen ihme!

— Mutta mikä?

— Emme olekaan enää yksin! Salajuonia! Meiltä on meidän keksintö varastettu!

— Joko mies on mieltä vailla? — kysyi Kennedy.

Joe oli kuin itse kivettynyt typerrys!

— Onkohan ankara helle saanut poika parassa mielenhäiriön aikaan? — virkkoi tohtori, kääntyen häneen. — Mitä sinä puhut?

— Mutta katsokaa toki, tohtori! — sanoi Joe, osoittaen erästä kohtaa avaruudessa.

— Pyhän Patrikin kautta! — huudahti Kennedy. — Mitäs tämä merkitsee? Samuel, Samuel, tulehan katsomaan!

— Minä näen, — vastasi tohtori tyyneesti.

— Toinen pallo! Ja muita matkustajia!

Ja todellakin! Puolensadan metrin päässä leijui ilmassa toinen pallo gondoleineen ja matkustajineen. Se kulki tarkoin samaa suuntaa kuin Victoriakin.

— No niin, — virkkoi tohtori. — Ei muuta kuin annetaan sille merkki! Ota lippu, Kennedy, ja näytetään sille Englannin värit.

Näytti kuin toisessa pallossa olisi ajateltu samaa, sillä samallaisella lipulla vastattiin sieltä tervehdykseen. Ja samalla lailla käsi sitä sielläkin liehutti.

— Mitäs tämä oikeastaan merkitsee? — kysäisi Skotlantilainen.

— Mitä lienevätkään apinoita! — huusi Joe. — Ne matkii meitä.

— Se merkitsee, — virkkoi tohtori nauraen, — että sinä itse liehutat lippua, rakas Dick; toisin sanoen: me itse olemme tuossa toisessa gondolissa! Tuo pallo ei ole mikään muu kuin meidän Victoria.

— Vai niin, soo! — sanoi Joe. — Kaikella kunnioituksella, tohtori, mutta ei se minuun tällä istumalla mene.

— Nouse laidalle, Joe, ja huido käsilläsi, niin näet.

Joe totteli. Hän huomasi, kuinka toisessa gondolissa tehtiin ihan samoja liikkeitä kuin hänkin.

— Tämähän on kangastusta vain eikä mitään muuta, — puhui tohtori; — pelkkä optillinen ilmiö, joka riippuu ilmakerrosten epätasaisesta tiheydestä; siinä kaikki.

— Merkillistä! — puhui Joe, yhä edelleen huitoen käsillänsä.

— Omituista kerrassaan! — sanoi Kennedy. — Onpa hauska nähdä Victoriaa! Ja somallehan se näyttääkin, ja mikä majesteetillinen ryhti!

Mutta kuva alkoi verkalleen hälvetä. Pilvet kohosivat yhä ylemmäs, jättäen Victorian, joka ei yrittänytkään lähteä seuraamaan niitä. Tunnin kuluttua oli lonka kokonaan haihtunut.

Tuuli tuntui tyyntyvän yhä enemmän. Epätoivoissaan laskeutui tohtori jälleen lähemmäksi maata.

Pettyneinä vaipuivat matkustajat murheellisiin mietteisinsä jälleen. Helle oli kauhea.

Kello neljän paikoilla Joe ilmoitti näkevänsä jotain, mikä kohoaa suunnattoman hiekkalakeuden pinnasta. Pian huomattiin ne kahdeksi palmuksi vähän matkan päissä.

— Palmuja! — sanoi Fergusson, — mutta lienee siellä joku lähdekin, kaivo!

Hän sieppasi kaukoputken: Joen silmät eivät olleet pettäneet.

— Vihdoinkin! — toisti tohtori toistamistaan. — Vettä! vettä! Me olemme pelastetut. Hiljaa me kuljemme, mutta eteenpäin sentään, ja me saavumme lopulti sittenkin sinne.

— No niin, tohtori! — virkkoi Joe, — ja eikös passaisi sillä välin vähän ryypätä vettä? Ihan tässä tukehtuu.

— Juodaan, poikaseni, juodaan.

Ei tarvinnut ketään kahdesti käskeä. Puoli litraa meni, ja jäljelle jäi ainoastaan kaksi litraa kaikkiaan.

— Hehheh! Se naula veti! — sanoi Joe. — Kyll' oli hyvää! Ei ole Perkinsin olut milloinkaan maistunut niin viehättävän makealta.

— Puutosten hyviä puolia, — vastasi tohtori.

Kello kuuden aikana Victoria leijui palmujen kohdalla. Ne olivat kaksi laihaa, viheliäistä, kuihtunutta runkoa, lehtiä vailla, enemmän kuolleen kuin elävän näköisiä. Fergusson katseli niitä kauhistuksella.

Niitten juurella näkyi puoliksi murenneita kaivokehyksen kiviä, jotka nekin olivat auringon paisteessa ikäänkuin pölyksi palaneet. Ei ollut niissä kosteuden merkkiäkään. Fergussonin sydäntä kouristi, ja hän oli juuri ilmoittamaisillaan pelkonsa muille, kun kumppalien huudot äkkiä vetivät hänen huomionsa puoleensa.

Länttä kohti silmän kantamattomiin kuulsi pitkä jono valkoisia luita, ja luurangon jätteitä oli kaivon ympärillä: karavaani oli joskus kulkenut tänne saakka, siitähän merkkinä tuo luilla laskettu rata; heikoimmat olivat uupuneet yksi toisensa perään erämaan hiekalle; lujimmat olivat saapuneet tämän kaivatun kaivon partaalle ja kuolleet siinä kauhean kuoleman.

Kasvot kalpeina katsahtivat matkamiehet toisiinsa.

— Emme laske alas tähän, — puhui Kennedy. — Lähdetään pois tämän hirmuisen kuvan näkyvistä! Ei tässä ole veden pisaraakaan.

— Ei, Dick! Meillä pitää olla puhdas omatunto, että olemme tehneet minkä olemme voineet. Ja ykskaikkihan, missä me yön vietämme. Me kaivamme tämän kaivon ihan pohjia myöten. Siinä on aikoinaan ollut lähde; kenties sitä on osa jäljillä.

Victoria laski maahan. Joe ja Kennedy nostivat oman painonsa veron hiekkaa gondoliin ja astuivat maahan. He juoksivat kaivolle ja astuivat sen sisään lahonneita portaita myöten. Lähde näytti kuivuneen jo vuosia sitten. He kaivoivat kaivamistaan, mutta kosteutta ei ollut merkiksikään.

Tohtori näki heidän jälleen nousevan ylös hikisinä, näännyksissä, pölyisinä, mieleltänsä masentuneina, epätoivoissaan.

Tohtori ymmärsi heidän työnsä olleen turhaa. Hän oli odottanut sitä, mutta ei puhunut mitään. Hän tunsi, että tästä puolin häneltä kysytään tarmoa ja kestävyyttä kolmen miehen edestä.

Joe toi tullessaan kuivettuneen nahkaleilin. Suutuksissaan hän viskasi sen keskelle luita.

Illallisen aikana ei puhuttu sanaakaan. Vastenmieliseltä tuntui heistä ruoka.

Eivätkä he kumminkaan vielä olleet kokeneet täysin määrin janon tuskia. Tulevaisuus se vasta oli, joka heitä hirvitti.

KUUDESKOLMATTA LUKU

45 asteen helle. — Tohtorin mietteitä. — Epätoivoinen etsintä. — Hormi sammuu. — 60 asteen kuumuus. — Erämaa kaikessa alastomuudessaan. — Öinen kävely. — Yksinäisyys. — Tainnoksissa. — Joen ehdotus. — Vieläkin päivä.

Victorian eilen kulkema matka oli hiukan yli 15 km, ja siihen oli käytetty viidettä kuutiometriä polttokaasua.

Lauantai-aamuna antoi tohtori lähtömerkin.

— Hormi ei jaksa toimia kuin kuusi tuntia enää, — sanoi hän. — Ellei kuuden tunnin kuluessa ole löydetty kaivoa tai lähdettä, niin Jumala yksin tietää, miten meidän käy.

— Ei ole tänäänkään tuulesta tietoa, — virkkoi Joe, mutta, nähtyään tohtorin huonosti salatun mielipahan, lisäsi: — kenties se päivemmällä sentään nousee.

Turha toivo! Ilmassa vallitsi täydellinen tyyneys, juuri noita tyventöjä, jotka tropillisilla vesillä kokonaan kahlehtivat purjelaivoja. Helle oli sietämätön. Lämpömittari näytti varjossa, teltan sisässä, 45 astetta C.

Joe ja Kennedy loikoivat vierekkäin, koettaen unohtaa tukalan tilansa elleihän uneen, niin ainakin horrokseen. Pakollinen toimettomuus tuntui kauhean tuskalliselta. Ihminen on sitä säälittävämpi silloin kuin hän ei voi työllä tai jollain aineellisella toiminnalla karkoittaa ajatuksiansa. Mutta tässä ei ollut mitään, mistä pitää huolta, ei mitään, mitä yrittää. Tässä täytyi vaan alistua olojen alle.

Janontuska alkoi käydä kamalan tuntuvaksi. Viina ei sitä suinkaan laimentanut, vaan päinvastoin lisäsi, ansaiten todellakin sen "tiikerin maidon" nimen, minkä Afrikan luonnonlapset ovat tälle juomalle antaneet. Vettä ei ollut jäljellä kuin puolen litran verran, sekin jo peräti lämmintä. Kaihoavia silmäyksiä heitteli kukin noihin kallis-arvoisiin pisaroihin, mutta ei yksikään rohjennut kostuttaa niillä huuliansa. Puolinen litraa vettä keskellä erämaata!

— Yksi ponnistus vielä! — virkkoi tohtori itsekseen kello kymmenen seuduissa aamulla. — Pitää vielä kerran yrittää päästä ilmavirtaan, joka kuljettaisi meidät täältä! Täytyy panna viimeisetkin altiiksi.

Ja toveriensa torkahdellessa hän nosti vedyn lämpötilan korkealle; pallo pullistui ja nousi auringon kohtisuorain säteitten suuntaa. Kolmestakymmenestä metristä ruveten hamaan puolentoista tuhannen metrin korkeuteen hän tapaili ilmavirtoja, mutta turhaan: lähtökohta oli muuttumatta ihan hänen alapuolellansa. Täydellinen tyyneys näkyi ulottuvan niin korkealla kuin hengittämiselle soveliasta ilmaa riitti.

Vihdoin loppui vesi. Hormi sammui polttokaasun puutteessa. Bunsenin patteri lakkasi toimimasta, ja kutistuen laskeusi Victoria maahan, siihen kohtaan, mihin gondoli oli jäljen jättänyt.

Oli puolipäivä. Mittaus osoitti 19° 35' itäistä pituutta ja 6° 51' pohjoista leveyttä, noin 800 km Tshad järvestä ja kahdeksatta tuhatta km Afrikan länsirannasta.

Pallon kosketettua maahan, heräsivät Dick ja Joe syvästä horroksestaan.

— Pysäytäänkö? — kysäisi Skotlantilainen.

— Täytyy, — vastasi Samuel koleasti.

Toverit ymmärsivät hänet.

Pantuansa palloon oman painonsa verran hiekkaa, astuivat matkustajat maahan. Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Useampaan tuntiin ei puhuttu mitään. Joe valmisti illallisen, korppuja ja pemmikania, mutta tuskin siihen kukaan kajosikaan. Suullinen kuumaa vettä päätti tämän murheellisen aterian.

Yöllä ei valvonut kukaan eikä nukkunutkaan kukaan. Kuumuus oli tukahduttava. Vettä oli pieni pullollinen enää. Tohtori pani sen talteen, ja yhteisesti päätettiin kajota siihen vasta kaikkein suurimmassa hädässä.

— Minä tukehdun! — huusi hetken perästä Joe. — Kuumuus käy kahta kauheammaksi! Mutta — lisäsi hän, vilaistuaan lämpömittariin, — eihän kummakaan: 60 astetta!

— Hiekka polttaa, niinkuin olisi uunista otettu, — virkkoi Skotlantilainen. — Eikä pilven pilkkuakaan tulikuumalla taivaalla. Hulluksihan tässä tulee!

— Pois epätoivo! — sanoi tohtori. — Tällä leveydellä tulee tällaisten helteitten jälkeen ehdottomasti myrskyjä, ja ne ilmestyvät salaman nopeudella. Vaikka taivas on aivan kirkas, saattaa ilma kokonaan muuttua vajaan tunnin kuluessa.

— Mutta onko siihen mitään merkkiä? — kysäisi Kennedy.

— Minusta näyttää, — vastasi tohtori, — niinkuin barometri pyrkisi hiukan laskemaan.

— Taivas sen suokoon, Samuel, sillä me olemme hervahtaneet tähän kuin siipirikkoiset linnut.

— Sillä erotuksella vaan, rakas ystävä, että meillä on siivet eheinä, ja toivoakseni me niillä lennämmekin vielä.

— Tule, tuuli, tule vainenkin! — huudahti Joe, — ja vie meitä puron varrelle, kaivon partaalle, ja kas silloin ei meiltä puutu yhtään mitään. Muonaa meill' on piisalle asti, ja jos vaan vettä saatais, niin vuottelishan tässä vaikka kokonaisen kuukauden! Mutta jano se on hirmuinen asia.

Jano kyllä, mutta tuo lakkaamaton erämaan katseleminen, sekin masensi mieltä. Ei missään ylännettä, ei hietakunnasta, ei piikiveä silmän levähtää. Tämä tasaisuus käänsi mieltä ja sai aikaan pahoinvointia, joka on tunnettu erämaan-taudin nimellä. Tuo järkähtämätön taivaan sini ja keltainen, ääretön lakeus synnytti kauhistusta. Tulikuuma ilma näytti väräjävän, kohoten ikäänkuin hehkuvasta liedestä; epätoivoiseksi kävi mieli, tuota tyyntä äärettömyyttä katsellessa, eikä voinut käsittää, miksikä tuossa milloinkaan mitään muutosta tapahtuisikaan, sillä äärettömyyshän on laillansa iankaikkisuutta.

Poloiset matkustajat, vettä vailla tässä palavassa kuumuudessa, alkoivat saada harhanäkyjä; silmät laajenivat, katse tympeytyi.

Yön tultua päätti tohtori ruveta taistelemaan tätä arveluttavaa taipumusta vastaan nopealla astunnalla. Hän aikoi lähteä kävelemään muutamaksi tunniksi tätä hiekkatannerta myöten, ei etsiäkseen mitään, vaan astuakseen.

— Tulkaa, — sanoi hän tovereilleen; — se tekee hyvää teidän, uskokaa minua.

— Mahdotonta, — vastasi Kennedy, — min'en jaksa astua askeltakaan.

— Minä tässä kernaammin makailen vaan, — virkkoi Joe.

— Mutta uni tai lepo on teille turmioksi, hyvät ystävät. Teidän täytyy vastustaa tätä horrostilaa. Tulkaa.

Saamatta kumppaleitaan liikkeelle, hän läksi yksinään läpikuultavaan, tähtikirkkaasen yöhön. Ensimmäiset askelet olivat ylen raskaat; jalat olivat kuin puutuneet.

Mutta pian hän huomasi harjoituksen olevan varsin hyödyllistä. Hän astui muutamia kilometrejä länttä kohti ja tunsi mielensä virkistyvän, kun äkkiä alkoi pyörryttää. Tuntui kuin katselisi hän alas syvään kuiluun; polvet notkahtelivat; suunnaton autio hirvitti häntä; tuntui kuin hän olisi keskipisteenä äärettömän suuressa ympyrässä, siis olemattomana! Victoria oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Sanomaton kauhu valtasi hänet, tuon pelvottoman, uljaan matkustajan! Hän yritti palata samoja jälkiä, — mahdotonta! Hän huusi kumppaleitaan, mutta ei edes kaikukaan vastannut, ja ääni hukkui avaruuteen, niinkuin hukkuu kivi pohjattomaan kuiluun. Nääntyneenä hän laskeutui hiekalle, yksin, erämaan kamalassa hiljaisuudessa.

Puoliyön aikana hän tuli tuntoihinsa. Uskollinen Joe kannatteli häntä käsivarsillaan. Rauhatonna isäntänsä pitkällisestä viipymisestä oli Joe lähtenyt hänen peräänsä, seuraten askeleita hiekassa, ja löysi hänet tunnottomana.

— Mikä teidän on, tohtori? — kyseli hän.

— Ei mitään, poikasena, ei mitään. Hetkellistä heikkoutta vaan, siinä kaikki.

— Niinpä niinkin; mutta nouskaahan; nojatkaa minuun, niin palajamme Victorialle.

Joen taluttamana läksi tohtori takaisin.

— Olipa tuo hiukan varomatonta, tohtori, ja vähän vaarallista kanssa. Entäs, — lisäsi hän naurahtaen, —. entäs kun ois tullut rosvoja! Mutta leikit sivuun nyt, tohtori, puhukaamme vakavasti.

— Puhu; minä kuuntelen.

— Jotain tässä täytyy tehdä. Ei tämä tällainen asiain tila saata kestää enää montakaan päivää, ja ellei tuulta saada, ollaan hukassa jokainen.

Tohtori ei vastannut.

— No niin, — jatkoi Joe. — Siksipä täytyy jonkun meistä uhrautua muitten eduksi, ja sen teen luonnollisestikin minä.

— Mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä aiot?

— Mull'on tuumat tuiki selvät: otan muonaa mukaan ja lähden astumaan eteenpäin, kunnes saavun johonkin, ja johonkin kai sitä lopulti saapuu. Jos sillä välin taivas suo teille myötätuulta, niin älkää minua odotelko, vaan lähtekää. Jos minä puolestani päädyn johonkin kylään, niin kyllä minä siellä selviän moniailla arabialaisilla sanoilla, jotka te kirjoitatte minulle paperilapulle, ja sitten minä tuon teille apua tai jätän nahkani pantiksi. Mitäs sanotte pojan meiningistä?

— Mieletöntä, mutta todistaa sinun hyvää sydäntäsi, uljas Joe. Sin'et saa jättää meitä. Se on mahdotonta.

— Mutta, tohtori hyvä, jotain tässä tehdä pitää. Eihän teille siitä mitään haittaa ole, sillä, minä sanon sen vielä, minua te älkää vuotelko, ja hätätilassa minä kyllä pälkäistä pääsen.

— Ei, Joe, ei! Me emme eroa! Se olisi tuskaa entisten lisäksi. Näin piti tapahtua, niin oli kirjoitettu, ja kaiketi on niinkin kirjoitettu, että sittemmin tapahtuu toisin. Siis odottakaamme kärsivällisesti.

— Vuotellaan vaan, mutta yhden asian minä teille sanon: yhden päivän minä vuotan vielä, en enempää. Tänään on sunnuntai, tai oikeastaan maanantai, sillä kellohan on jo yksi jälkeen puoliyön. Ellei tiistaina päästä lähtemään, niin minä yritän. Se on päätetty, ja siinä pysyn.

Tohtori ei vastannut.

Pian he saapuivat gondolinsa luokse, ja tohtori laskeusi Kennedyn viereen. Tämä oli vaipunut täydelliseen äänettömyyteen, mutta unta se ei ollut.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Kauhea helle. — Harhanäkyjä. — Viimeiset vesipisarat. — Epätoivon yö. — Itsemurhan yritys. — Samum. — Keidas. — Jalopeurat.

Ensi työkseen tohtori huomis-aamuna katsoi barometriä: tuskin oli elohopea-patsas liikahtanutkaan alaspäin.

— Ei mitään, — virkkoi hän, — ei mitään

Hän astui gondolista ja tarkasteli säätä: sama helle, sama kirkkaus, kaikki yhtä armotonta kuin ennenkin.

— Pitääkö meidän joutua epätoivoon? — huudahti hän. Joe ei puhunut sanaakaan; hän kantoi aiettansa mielessään.

Kennedy nousi makuulta varsin huonovointisena. Hän näkyi olevan arveluttavan kiihkoisessa tilassa. Jano tuotti hänelle kauheita tuskia. Turtana oli hänellä kieli ja huulet, niin että hän tuskin kykeni puhumaan kunnon sanaa.

Vielä oli jäljellä muutama tippa vettä. Kukin tiesi sen, kukin ajatteli sitä, ja kunkin mieli paloi pullon puoleen, mutta ei kukaan uskaltanut astua askeltakaan sitä kohti.

Nämä kolme toverusta, nämä kolme ystävystä katselivat toisiansa jyräillen, eläimellisellä ahneudella, joka varsinkin ilmeni Kennedyssä. Hänen luja ruumiinsa se ensimmäisenä oli nääntynyt näistä sietämättömistä kärsimyksistä. Koko vuorokauden hän oli houreissaan. Hän meni ja tuli, päästellen koleita huutoja ja pureskellen nyrkkejänsä, valmiina katkaisemaan suonensa, juodakseen omaa vertaan.

— Voi! — huusi hän. — Voi sua, janon maata! Epätoivojen maaksi sinua pitäisi sanoa!

Ja sitten hän vaipui hervotonna maahan, eikä kuulunut hänen tulehtuneilta huuliltaan muuta kuin korsahtelevaa hengitystä.

Illemmalla alkoi Joessakin ilmetä mielihoureita. Hänestä näytti tämä laaja hiekkalakeus suunnattomalta lammelta, jossa vireili kirkas, heleä vesi; montakin kertaa hän jo syöksi suinpäin tulista maanpintaa kohti, juodakseen muka, mutta nousi joka kerta suu tomua täynnä.

— Kirous! — sanoi hän vimmoissaan. — Sepä oli suolaista, se vesi.

Fergussonin ja Kennedyn viruessa pitkällään, liikahtamatta, syntyi hänessä voittamaton himo päästä tyhjentämään vielä jäljellä olevat vesipisarat pullosta. Ja himo oli miestä lujempi. Hän kulki gondolia kohti, ryömien polvillaan, voimatta kääntää silmiään pullosta, jossa tuota verratonta nestettä oli. Hän sieppasi sen vihdoin ja nosti huulilleen.

Samassa kajahti sydäntä särkevä huuto: "Vettä! vettä!"

Se oli Kennedy, joka laahasi itseänsä hänen luokseen ja rukoili häntä polvillaan, itkien.

Joe, itkien hänkin, ojensi hänelle pullon, ja Kennedy tyhjensi sen sisällyksen viimeiseen tippaan asti.

— Kiitos! — sanoi hän.

Mutta Joe ei kuullut; hänkin oli vaipunut hiekalle.

Mitä tänä hirmuisena yönä tapahtui, siitä ei ole tietoa. Mutta tiistai aamuna, yhä entisen helteen paahtaessa, poloiset tunsivat jäsentensä kuivuvan pala palalta. Joe yritti nousta, mutta se oli mahdotonta. Hän ei kyennyt panemaan aiettansa toimeen.

Hän katsahti ympärilleen. Gondolissa istui tohtori masentuneena, käsivarret ristissä rinnalla, idiotin jäykkyydellä tuijottaen johonkin luulottelemaansa kohtaan avaruudessa. Kennedy oli kauhea nähdä: hän käänteli päätään puoleen ja toiseen kuin peto häkissänsä.

Äkkiä hänen katseensa sattuivat karbiiniin, jonka perä pisti näkyviin gondolista.

— Kas! — parkaisi hän, kohottautuen pystyyn yli-inhimillisellä voimalla.

Hän hyökkäsi kivärinsä luokse hurjalla kiivaudella ja ojensi sen suun omaa suutansa kohti.

— Mr Kennedy! Mr Kennedy! — huusi Joe, rientäen hänen luokseen.

— Pois! Tiehesi! — raivosi Skotlantilainen.

Syntyi vimmaisa ottelu.

— Pois! Taikka minä lyön sinut kuolijaksi! — toisteli Kennedy.

Mutta Joe tarttui häneen lujasti kiinni. Ja näin he kamppailivat minutin verran. Tohtori ei näkynyt huomaavan heitä. Kesken temmellystä kiväri laukesi, ja silloin kavahti tohtori pystyyn, suoraan kuin kummitus, ja katsahti ympärinsä.

Mutta äkkiä … katsos, kuinka hänen katseensa elpyy, käsi ojennakse taivaanrantaa kohti, ja äänellä, joka ei enää kuulu inhimilliseltäkään, hän huutaa:

— Tuolla! tuolla!

Niin tarmokas oli hänen huudahduksensa, että Joe ja Kennedy päästivät toisensa irti ja käänsivät päänsä kumpikin.

Tasanko oli liikkeessä kuin meri, myrskyn raivostama. Hiekka-aallot vyöryivät toistensa päälle sakeassa pölyssä; suunnaton hiekkapatsas syöksi lounaasta sanomattomalla vauhdilla. Aurinko katosi paksun pilven taakse, jonka suunnaton varjo ulottui hamaan Victoriaan asti. Hiekkajyväsiä liukui keveästi, niinkuin olisivat olleet nestettä, ja tämä hietavuoksi se läheni lähenemistään.

Luja toivo elähti Fergussonin silmissä,

— Samum! — huusi hän.

— Samum! — toisti Joe, ymmärtämättä, mitä se on.

— Sitä parempi! — kiljaisi Kennedy toivottomalla raivolla. — Sitä parempi! Nyt kuollaan!

— Sitä parempi! — sanoi tohtori. — Nyt alkaa päinvastoin elämä.

Hän rupesi nopeasti heittämään gondolista pohjalastina ollutta hiekkaa.

Kumppalit käsittivät hänet vihdoin ja riensivät hänen avukseen.

— Ja nyt, Joe, — virkkoi tohtori, — viskaa maahan parikymmentä kiloa sinun malmejasi!

Joe ei vitkaillut, vaikka … tuokion verran hän tunsi jotain kaipauksen tapaista. Pallo kohosi.

— Kyllä olikin aika! — huudahti tohtori.

Samum läheni todellakin salaman nopeudella. Hiukkanenkaan vielä, niin olisi Victoria ollut säpäleinä. Suunnaton hiekkapatsas oli vähällä saavuttaa sen ja verhosi sen hiekkapilveen.

— Vielä pois pohjalastia! — huusi tohtori Joelle.

— Tuossa! — vastasi toinen, heittäen tavattoman suuren kvartsijärkäleen laidan yli.

Victoria kohosi nopeasti yläpuolelle hiekkapatsaan, joutui siellä huimaan ilmavirtaan, ja läksi kiitämään sanomatonta vauhtia tämän vaahtoavan meren ylitse.

Samuel, Dick ja Joe eivät puhuneet mitään. He tähystelivät, he toivoivat, virkistyneinä jo raikkaasta tuulestakin.

Kello kolme myrsky lakkasi. Maahan laskeutunut hiekka muodosti lukemattomat määrät pieniä kunnaita. Ilma oli tyyni kuin ennenkin.

Victoria ei kulkenut enää eteenpäin, vaan leijui yhdessä kohdin jonkun matkan päässä eräästä keitaasta, jossa kasvoi viheriäitä puita. Se oli kuin tämän hiekkameren pintaan kohonnut saari.

— Vettä! Siell'on vettä! — huusi tohtori.

Samassa hän avasi venttilin ja päästi vetyä ulos. Pallo laskeutui maahan parinsadan askelen päässä keitaasta.

Neljässä tunnissa pallo oli kulkenut 450 kilometriä. Pallo saatettiin tasapainoon, ja Kennedy ja Joe hyppäsivät maahan.

— Pyssyt! — huusi heille tohtori, — pyssyt mukaan ja olkaa varovaisia!

Dick sieppasi karbiininsa, Joe toisen kaksipiippuisista. He kiiruhtivat puihin saakka ja tunkeusivat vihantaan lehtoon, joka tiesi runsaita vesilähteitä. He eivät välittäneet tiheästä töminästä ja tuoreista jäljistä, joita näkyi siellä täällä kosteassa maassa.

Äkkiä kajahti kiljunta parinkymmenen askelen päässä heistä.

— Se oli jalopeuran kiljuntaa! — sanoi Joe.

— Sitä parempi, — vastasi metsästäjä kiihkoissaan. — Nyt taistellaan. Kun taistelu yksin enää on jäljellä, silloin on voimaa.

— Olkaa varovainen, mr Kennedy, olkaa varovainen! Yhden hengestä riippuu kaikkien henki.

Mutta Kennedy ei kuunnellut häntä. Hän kulki eteenpäin, palavin silmin, hana vireillä, kauheana uhkarohkeudessaan. Palmun juurella seisoi tavattoman suuri, mustaharjainen jalopeura hyökkäävässä asennossa. Tuskin oli se huomannut metsästäjän, niin jo hyppäsi häntä kohti, mutta ei ennättänyt vielä maahankaan, kun luoti jo lävisti siltä sydämen. Se oli kuollut.

— Eläköön! eläköön! — huusi Joe.

Kennedy riensi kaivoa kohti, harppasi kosteita portaita myöten alas ja laskeutui maahan raikkaan lähteen ääreen, johon hän ahnaasti painoi huulensa. Joe seurasi hänen esimerkkiänsä. Kotvaan aikaan ei kuulunut muuta kuin janoansa sammuttavain eläinten kielenmaiskutusta.

— Olkaa järkevä, mr Kennedy! — sanoi Joe, vetäen henkeänsä. — Ei liikaa näin ensi hätään!

Mutta Dick ei vastannut; hän joi juomistaan. Hän painoi päänsä ja kätensäkin tähän suloiseen nesteesen; hän juovutti itseänsä.

— Entäs tohtori Fergusson? — virkkoi Joe.

Tämä ainoa sana sai Kennedyn jälleen järkiin. Hän täytti mukanaan tuomansa pullon ja läksi rientämään ylös kaivon portaita. Mutta hänen hämmästystään! Joku paksu, raskas esine sulki pääsyn. Joe, kulkien Dickin jäljissä, oli pakotettu peräytymään hänkin.

— Tie on suljettu!

— Se on mahdotonta. Mitäs tämä oikeastaan on?

Dick ei ennättänyt lopettaa lausettansa, kun kauhea kiljunta ilmoitti, minkä uuden vihollisen kanssa heillä on tekemistä.

— Toinen jalopeura! — sanoi Joe.

— Naaras. Mutta maltas, sinä senkin peto! — virkkoi metsästäjä, kiireimmiten pistäen uuden panoksen kiväriinsä.

Tuokion kuluttua hän laukaisi, mutta petoa ei näkynyt.

— Eteenpäin! — huudahti hän.

— Ei, mr Kennedy, ei! Peto ei kuollut; muutoinhan se olisi vierinyt tänne saakka. Se on valmiina karkaamaan sen kimppuun, ken meistä ensiksi astuu näkyviin. Ja hän olisi mennyttä miestä.

— Mutta mitäs meidän pitäisi tehdä? Lähteä meidän täytyy. Samuel odottelee meitä.

— Meidän pitää maanittaa peto. Ottakaas minun pyssyni ja ojentakaa minulle karbiininne.

— Mitäs aiot?

— Saatte nähdä.

Joe riisui yltään liinaisen takkinsa, pisti sen kivärin päähän ja ojensi sen syötiksi aukosta ulos. Raivostunut peto hyökkäsi sitä kohti, mutta samassa Kennedy, ollen varoillaan, laukaisi ja mursi siltä lavan. Möristen kaatui peto portaille, painaen allensa Joen. Tämä oli jo tuntevinaan kauheain käpäläin iskevän häneen, mutta samassa pamahti toinen laukaus, ja tohtori Fergusson ilmaantui aukolle, kädessään pyssy, joka vielä savusi.

Joe kavahti seisovilleen, hyppäsi jalopeuran raadon yli ja ojensi isännälleen vesipullon.

Panna pullo huulilleen ja tyhjentää se yhdessä hengenvedossa, — se oli Fergussonille yhden silmänräpäyksen toimi, ja nyt nämä kolme matkustajaa kiittivät Jumalaa, joka oli heidät näin ihmeellisellä tavalla pelastanut.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Ihana ilta. — Joen keittiö. — Väittely raa'an lihan merkityksestä. — James Brucen historia. — Nuotiolla. — Joen unet. — Barometri laskee. — Barometri nousee. — Lähdön hankkeita. — Myrsky.

Ilta vietettiin ihanain mimosain siimeksessä, ravitsevan aterian jälkeen, jossa ei unohdettu teetä eikä groggiakaan.

Kennedy oli käynyt tämän pienen alueen ristiin rastiin, tutkien ja tarkastaen pensaikot. Matkustajat olivat ainoat elävät olennot tässä maallisessa paratiisissa. He kietoutuivat vaippoihinsa ja viettivät rauhallisen yön. Äsken kestetyt tuskat ja vaivat oli unohdettu.

Huomenna, toukokuun 7:nä, paistoi aurinko jälleen koko terältä, mutta sen säteet eivät voineet tunkeutua lehdistön tuuhean verhon lävitse. Ruokavaroja kun oli riittävästi, päätti tohtori jäädä tänne odottamaan sopivaa tuulta.

Joe oli siirtänyt sinne matka-keittiönsä ja vaipui nyt kulinaarisiin keksintöihin, käyttäen vettä erinomaisen runsaalla kädellä.

— Kuinka kummallisesti surut ja ilot seuraavatkaan toisiansa! — puheli Kennedy. — Tällainen runsaus äskeisen puutteen perästä! Tämä ylellisyys tuon kurjuuden jälkeen! Voi sentään! Minähän olin vähällä menettää järkeni.

— Rakas Dick, — puhui tohtori, — ilman Joeta et istuisi tässä keskustelemassa kaiken maallisen katoavaisuudesta.

— Kunnon ystävä! — lausui Dick, ojentaen kätensä Joelle.

— Mitä turhia! — vastasi Joe. — Toiste maksatte takaisin, vaikka, mr Kennedy, parempi ois, kun ei tilaisuutta siihen enää tulisi.

— On se ihminen sentään raukka! — virkkoi Fergusson: — joutua suunnilta pois niin vähästä!

— Veden vähyydestä, tohtori; niin te kai meinaatte. Pitääpäs vainenkin tuon elementin olla niin tärkeän ihmisen elämälle!

— On niinkin, Joe. Nälkää jaksaa ihminen kärsiä paljoa kauemmin kuin janoa.

— Sen minä uskon, sillä hätätilassa sitä syö mikä kohdalle sattuu, lähimmäisensäkin, vaikka kyllä luulis moisen aterian vielä kauan aikaa pysyvän mielessä.

— Villit eivät sitä viaksi lue, — virkkoi Kennedy.

— Villit, niin; mutta nehän ne muutoinkin popsivat raakaa lihaa, hyh!

— Inhottavaahan se on, — sanoi tohtori. — Senpä vuoksi ei kukaan ottanut uskoaksensakaan ensimmäisiä Afrikan-kävijöitä, he kun tiesivät kertoa useampain heimojen syövän raakaa lihaa. Sitä pidettiin mahdottomana. Tämä seikka saattoi James Brucenkin kerran kummalliseen seikkailuun.

— Jutelkaas meille, tohtori, miten hänen kävi. Meill'on tässä kyllä aikaa kuunnella, — sanoi Joe, mielihyvällä oikaisten itsensä pehmeälle nurmikolle.

— Kernaasti. — Ja tohtori kertoi:

"James Bruce oli Skotlantilainen, Stirlingin kreivikunnasta. Vuosina 1768-1772 hän kulki koko Abyssinian halki aina Tjana järvelle saakka, etsien Niilin lähteitä. Englantiin palattuansa hän julkaisi matkamuistelmansa vasta v. 1790. Hänen kertomuksensa vastaan-otettiin epäluuloilla, niinkuin luultavasti käy meidänkin. Abyssinialaisten tavat näyttivät niin kokonaan toisellaisilta kuin ne, mihin Englannissa oli totuttu, ett'ei kukaan ottanut häntä uskoakseen. Muun muassa oli James Bruce kertonut Itä-Afrikan kansain syövän raakaa lihaa. Koko yleisö nousi nyt häntä vastustamaan. Puhukoon mitä hyvänsä, lorua tuo on sittenkin, arveltiin. Bruce oli jäntevä mies ja erittäin kiivas kanssa. Nämä epäilykset ärsyttivät häntä sanomattomasti. Kerran, eräässä suuressa seurassa Edinburgissa, rupesi muuan Skotlantilainen jälleen, niinkuin siihen aikaan tavallista oli, ivaamaan Brucen kertomuksia ja sanoi muun muassa, että juttu raa'an lihan syömisestä on perätön ja mahdotontakin. Bruce ei puhunut mitään. Hän meni ulos ja palasi hetken perästä, tuoden raa'an bifstekin, johon, afrikalaiseen tapaan, oli riputettu suolaa ja pippuria päälle. 'Hyvä herra', sanoi hän Skotlantilaiselle, 'epäilemällä minun kertomustani, te olette syvästi loukannut minua; pitäessänne tätä tosiasiaa mahdottomana, olette törkeästi erehtynyt. Osoittaaksenne sen nyt kaikille, te syötte heti paikalla tämän bifstekin, taikka täytyy teidän tehdä tili sanoistanne'. Toinen säikähti ja totteli, irvistellen tietysti. Silloin virkkoi James Bruce varsin kylmäverisesti: 'Ellei asia olisi tottakaan, niin olette te nyt, hyvä herra, todistanut, ett'ei se ainakaan mahdotonta ole'".

— Sattuvasti sanottu, — arveli Joe. — Ja jos Skotlantilainen tuosta palasta sai vatsaväänteitä, niin se oli ihan kohdallaan. Ja jos, meidän tultua Englantiin, eivät rupea uskomaan meitä…

— Mitäs teet silloin, Joe?

— Minä pakotan uskomattomat syömään Victorian palasia, enkä pane suolaa enkä pippuriakaan päälle.

Toiset nauroivat tälle Joen keksaisemalle keinolle. Ja näin kului päivä hilpeisissä haasteluissa. Voimain karttuessa karttui toivokin, ja toivo toi rohkeutta tullessaan. Menneisyys väistyi joutuisasti tulevaisuuden tieltä.

Joe ei olisi koskaan tahtonut lähteä pois tästä ihanasta olinpaikasta. Siinä hänen unelmainsa valtakunta. Siellä hänestä tuntui kuin olisi kotona. Tohtorin piti tarkalleen ilmoittaa tämän paikan asema, ja huolellisesti Joe kirjoitti muistikirjaansa: 15° 43' pituutta ja 8° 32' leveyttä.

Siitä vaan oli Kennedyn mieli paha, ett'ei tämä metsä pienoiskoossa antanut tilaisuutta otuksen pyytämiseen. Hänen mielestään olisi ollut hauskempi, jos olisi ollut vähäsen petojakin täällä.

— Mutta, hyvä ystävä, — virkkoi tohtori. — Entäs nuo kaksi jalopeuraa?

— Ah! — sanoi Skotlantilainen, halveksien, kuten oikea metsästäjä konsanaankin, kaatamaansa eläintä. — Mutta noista päättäen saattaa joka tapauksessa otaksua, ett'emme ole kovin kaukana hedelmällisemmistä seuduista.

— Huojuvaa todistusta tuo, Dick, sillä nämä pedot vaeltavat usein, näljän tai janon ahdistamina, melkoisia matkoja. Parasta on, että ensi yöksi panemme tulet palamaan.

— Tässä helteessäkö? — arveli Joe. — Mutta pannaan, pannaan, jos tarvis vaatii. Pelottaa vaan, ett'ei syttyis tuleen tämä paikka, josta meillä on ollut niin paljo hyötyä.

— Koetetaan pitää varalta, ett'emme saa tulipaloa aikaan, jotta toisillakin olisi turvapaikka keskellä erämaata.

— Koetetaan niinkin, tohtori. Mutta lieneekö tämä keidas tunnettu?

— Aivan varmaan. Tässä pysähtyvät karavaanit, jotka tulevat sisä-Afrikasta. Kohtaus heidän kanssaan ei taitaisi olla kovin hauska, vai mitä, Joe?

— Onkos täälläkin päin niitä Njam-Njamin pahuksia?

— Epäilemättä. Se on yhteisenä nimenä kaikilla tänpuoleisilla kansoilla, ja saman ilman-alan ihmisillä on tietysti tavatkin samallaiset.

— Huh-huh! — sanoi Joe. — Mutta luonnollistahan se on sekin. Jos murjaaneilla olis tavat samat kuin gentlemaneilla, niin mitäs niitten välillä sitten erotusta olisikaan?

Tämän varsin järkevän lauselman jälkeen alkoi Joe laitella nuotiotulia yöksi, rakentaen ne niin pieniksi kuin suinkin mahdollista. Tämä varokeino oli kaikeksi onneksi tarpeetonta, ja niinpä nukkui kukin vuoronsa sangen rauhallisesti.

Ilma ei muuttunut huomennakaan; se pysyi itsepäisesti kirkkaana kuin ennenkin. Pallo ei liikahtanutkaan, sillä ilmassa ei tuntunut huhaustakaan.

Tohtori alkoi käydä levottomaksi: jos matka viivästyy tällä tavoin, niin jäävät ruokavarat vähiin. Äsken oltiin nääntyä vedenpuutteesta; täytyykö tästä puolin varoa nälkäkuolemaa?

Mutta hän rohkaisi taas mielensä, nähdessään elohopean hiukan laskevan barometrissa. Ilma näytti selviä merkkejä piakkoin tapahtuvasta muutoksesta. Hän päätti niin muodoin hankkia lähtöä, ollaksensa valmiina nousemaan milloin hyvänsä. Vesiarkut täytettiin ääriään myöten.

Pallo oli jälleen saatava tasapainoon, ja Joen täytyi uhrata tuntuva määrä kalliita malmejansa. Terveyden mukana olivat entiset pyyteetkin palanneet, ja jo hän siinä yhdenkin kerran irvisti, ennenkuin totteli isäntänsä käskyä. Mutta tohtori todisti päivänselväksi, ett'ei pallo jaksa kuljettaa niin raskasta painoa mukanaan, ja antoi hänen valita kullan tai veden. Silloin ei Joe enää epäillyt, vaan heitti hiekalle kokonaisen kasallisen kalliita paateroitaan.

— Tuoss'on jälkeentuleville, — virkkoi hän. — Mahtaa ne hämmästyä, kun tällaisessa paikassa löytävät moiset aarteet!

— Mitähän, — arveli Kennedy, — mitähän, jos todellakin joku tiedemies tutkimusretkillään löytää täällä tällaisia näytteitä?

— Hämmästyy tietenkin, rakas Dick, ja julkaisee asiasta monta paksua folio-nidosta! Jonakin kauniina päivänä saamme kenties mekin lukea merkillisistä kultakerroksista keskellä Afrikan erämaita.

— Ja siihen on Joe syypää.

Tuo ajatus, että hän kukaties tulee vetäneeksi jotain tiedemiestä nenästä, oli poika paralle sangen lohdullista ja sai hänet naurahtamaan.

Iltapuolen päivää tohtori turhaan odotteli sään muutosta. Lämpömittari kohosi ja osoitti 65 astetta. Sitä olisi ollut mahdoton sietää muualla kuin keitaan siimeksissä. Tulisena sateena paahtoi helle maata. Tämä oli korkein astemäärä, mitä tähän saakka oli huomattu.

Joe laittoi nuotiot, niinkuin edellisenäkin iltana. Tohtorin ja Kennedyn vartioilla ei tapahtunut mitään uutta. Mutta kolmen tienoissa aamulla, Joen valvoessa, lämpö äkkiä aleni, taivas peittyi pilviin ja pimeys sakeni.

— Ylös! — huusi Joe toisille. — Ylös! Tuulee!

— Vihdoinkin! — sanoi tohtori katsahtaen taivaalle. — Se on myrsky. Palloon, palloon!

Olipa jo aikakin. Tuuliaispää tuiverteli palloa ja laahasi gondolia pitkin hiekkaa. Jos olisi joku osa pohjalastia sattunut putoamaan ulos, olisi pallo kohonnut ja kadonnut heiltä ainaiseksi.

Mutta nopeajalkainen Joe juoksi minkä jaksoi ja sai gondolista kiinni; pallo laahusti hiekassa, niin että peljättävä oli päällyksen menevän rikki. Tohtori asettui paikallensa, sytytti hormin ja heitti liian pohjalastin maahan.

Viimeisen kerran he vielä katsahtivat keitaiden puihin, joita myrsky taivutteli. Itätuuli tarttui palloon 60 metrin päässä maasta, ja he katosivat yön pimeyteen.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Hedelmällisten seutujen yli. — Speken ja Burtonin löydöt toiselta ja Barthin löydöt toiselta puolen yhtyvät.

Lähtöhetkestänsä asti kulki pallo suurella nopeudella. Ja kovin jo matkustajat halusivatkin päästä pois erämaasta, jossa he olivat vähällä olleet joutua turmion omiksi.

Kello yhdeksän paikoilla aamulla alkoi näkyä kasvullisuuden oireita: muutamia yrttejä ikäänkuin uiskentelemassa tämän hiekkameren pinnalla, ilmoittaen heille, kuten Kristoffer Kolumbolle aikoinaan, maan olevan lähellä; viheriäitä taimia putkahteli arasti näkyviin piikiven välistä.

Mäkiä, toistaiseksi vielä matalia, aaltoeli taivaanrannassa, usmassa epäselvinä rajapiirteineen; yksitoikkoisuus alkoi hälvetä.

Riemulla tervehti tohtori tätä uutta seutua. Hän oli matrossin lailla märssykorissa huudahtamaisillaan:

— Maa näkyy!

Tuntia myöhemmin ilmeni manner hänen silmiensä eteen, autiomaisena kyllä vieläkin, mutta ei enää niin tasaisena, alastonna. Harmaata taivasta vasten kuulsi muutamia puita.

Hetken aikaa vielä kuljettua, leveni heidän eteensä vähäinen järvi, amfiteatterimaisesti mäkien ympäröimä, mäkien, sillä ne eivät vielä olleet oikeutettuja kantamaan vuoren nimeä. Kaikkialla kierteli hedelmällisiä laaksoja, joista mitä erillaisimmat puut kohottelivat selvittämättömän pörröisiä latvojansa. Muita tiheämmässä kasvoi elaispuu, joka lykkää okaisesta rungostaan 4,5 metriä pitkiä lehtiä. Villapuu heitti tuulen kanneskella siementensä hienoa untuvaa; pendanus, Arabialaisten "kenda", levitti balsamituoksuansa ilmaan aina Victoriaan asti. Papaia, palmumaisine lehtineen, sterculia, jossa Sudanin pähkinät kasvaa, baobab ja banani täydensivät uhkuavan kasvullisuuden näissä kääntöpiirien välisissä vyöhykkeissä.

— Maa on verratonta, — virkkoi tohtori.

— Kas tuossa eläimiäkin, — sanoi Joe; — ei ne ihmisetkään enää kovin kaukana liene.

— Kuinka komeita norsuja! — huudahti Kennedy. — Eiköhän millään keinoin pääsisi hiukan metsästämään?

— Mutta mahdotonhan meidän on pysähtyä, hyvä Dick, kun vauhti on näin kova. Ei, kestähän toki vielä Tantalon tuskia! Myöhemmin saat siitä kyllä korvauksen.

Olipa siinä todellakin jotain, mihin innostua metsämiehen. Dickin sydän pälpätti, ja kiihkoisena hän sormieli karbiininsa perää.

Seudun eläinkunta oli yhtä runsas kuin kasvikuntakin. Villi härkä vieriskeli paksussa ruohikossa, kadoten siihen kokonaan; harmaita, mustia ja keltaisia norsuja, mitä kookkainta lajia, kulki tuuliaispäänä metsäin halki, taittaen, murtaen, musertaen ja jälkeensä jättäen hävityksen huikean aukon. Mäkien metsäisillä rinteillä pauhasi vesiputouksia, yhtyen pohjoiseen kulkeviksi virroiksi, ja niissä virtahevot mellastivat, ja neljättä metriä pitkät merilehmät, ruumis kalan-omainen, makailivat rannoilla, uhkuvin utarein.

Siinä harvinainen eläinkokoelma ihmeellisessä kasvitarhassa, jossa lukemattomat linnut tuhansin värein välkkyivät kesken puunkokoisia kukkakasveja.

Tästä upeasta luonnosta tunsi tohtori tämän seudun Adamauan kuningaskunnaksi.

— Mehän — sanoi tohtori — anastamme omaksemme nykyaikuisia löytöjä; minä seuraan entisten retkeilijäin keskeyneitä teitä; varsin onnellinen sattuma, ystävät hyvät. Meidän käy mahdolliseksi yhdistää Burtonin ja Speken löydöt tohtori Barthin löytöihin. Me jätimme Englantilaiset ja kohtaamme hampurilaisen ja pian olemme saapuneet äärimmäiseen kohtaan, mihin tämä uskalias tiedemies pääsi.

— Minusta tuntuu kuin noiden kahden löytöjen välillä olisi suunnaton ala, siitä matkasta päättäen, minkä me olemme kulkeneet.

— Se on helposti laskettu. Ota kartta ja katso, mikä pituus-asema on Ukereuen järven eteläpäällä, johon Speke tunkeutui.

— Melkein 37:nellä asteella.

— Entäs Jolan kaupunki, jonka saamme nähdä tänään, ja johon Barth saapui?

— Noin 12:nella.

— Välimatka siis 25 astetta eli, lukien 60 maantieteellistä peninkulmaa astetta kohti, yhteensä 1500 maantieteellistä peninkulmaa (2780 km).

— Nätti matka, — arveli Joe, — varsinkin sille, joka meinaa sen jalkaisin tallustella.

— Ja se tulee sittenkin tehdyksi. Livingstone ja Moffat tunkeutuvat sisämaata kohti. Njassan järvi, jonka he löysivät, ei ole enää kovin kaukana Tanganajika järvestä, jonka Burton sai ilmi. Ennen 19:nen vuosisadan loppua nämä suunnattomat alat saadaan aivan varmaan tutkituiksi. Mutta — lisäsi tohtori, katsahtaen kompassiin, — mieleni on paha, että tuuli kuljettaa meitä niin kovin kauas länttä kohti. Olisin suonut pääseväni pohjoiseen.

Kaksitoista tuntia kuljettuansa oli Victoria saapunut Nigritian rajoille. Alkuasukkaat, Arabialaiset, paimentelivat siellä laumojaan. Taivaanrannassa kohotti Atlas vuoristo korkeita kukkuloitaan. Tähän vuoristoon, jonka korkeus lasketaan olevan noin 2500 metriä, ei ole vielä Europpalaisen jalka milloinkaan astunut. Sen läntisiltä rinteiltä lähtevät kaikki tänpuolisen Afrikan joet ja laskevat valtamereen.

Vihdoin tuli näkyviin varsinainen virta. Suunnattomista muurahaispesistä sen lähistöillä arvasi tohtori sen Benuen virraksi. Se on yksi niitä suuria jokia, jotka yhtyvät Nigeriin, tuohon Arabialaisten "Vetten lähteesen".

— Tämä virta, — puhui tohtori, — on vast'edes oleva luonnollisena kulkuväylänä Nigritian sisämaahan. Yksi meidän uljaimpia kapteneitamme on Pleiad nimisellä höyryveneellä noussut aina Jolan kaupunkiin asti. Nyt olemme, niinkuin näette, tunnetuissa seuduissa.

Suuret laumat orjia puuhasivat maanviljelystöissä. Siellä viljellään sorgoa, erästä hirssilajia, joka on siellä pääviljana. Sanomattomalla hämmästyksellä he katselivat Victoriaa, joka kiiti taivaalla kuin mikä meteori. Illalla se pysähtyi 70 kilometrin päähän Jolan kaupungista, mutta kaukana kohoilivat Mendif vuoren molemmat terävät huiput.

Tohtori heitätti ankkurit, ja pallo tarttui kiinni pitkään puuhun. Kova tuuli kieputti kumminkin Victoriaa, niin että se pyrki kallistumaan vaakasuoraan asentoon, gondolissa olijoille peräti vaaralliseen. Fergusson ei sinä yönä saanut unta silmäänsä. Monasti hän oli jo hakkaamaisillann poikki köyden, päästäksensä raju-ilmaa pakoon. Myrsky asettui vihdoin, eikä pallon heilunnat enää antaneet aihetta levottomuuteen.

Huomenna oli tuuli heikompi, mutta se vei heitä loitommas Jolan kaupungista. Tohtorin olisi kovin tehnyt mieli nähdä tätä Fullanien uudesti rakentamaa kaupunkia, mutta täytyi pakostakin tyytyä suuntautumaan pohjoiseen, hiukan itäänkin.

Kennedy ehdotti, että pysäyttäisiin tänne metsästämään, ja Joe huomautti, että tuoreesta lihasta alkaa olla tuntuva puute, mutta asukasten rajut tavat ja muutamat Victoriaa kohti tähdätyt laukaukset pakottivat tohtorin jatkamaan matkaa. Kuljettiin vieläkin erään tienoon yli, murhain ja tulipalojen tienoon, jossa käydään alituista sotaa, ja jossa ruhtinaat panevat valtakuntiansa altiiksi hirmuisissa taisteluissa.

Tohtorin ponnistuksista huolimatta kiiti pallo suoraa päätä koilliseen, Mendifin vuorta kohti, joka oli pilvien kätkössä. Näitten vuorten korkeat kukkulat erottavat Nigerin jokilaakson ja Tshad järven alangon toisistaan.

Pian tuli näkyviin Bagele ja sen kahdeksantoista kylää, jotka ovat ryhmäyneet sen rinteille kuni lapsiparvi äitinsä ympärille. Viehättävä näky niille, jotka näkivät kaiken tuon ylhäältä yht'aikaa. Notkoissa rehoitti kaikkialla riisi- ja arakidi-vainioita.

Kello kolme oli Victoria Mendif vuoren edessä. Sitä ei käynyt kiertäminen; täytyi siis kulkea sen ylitse. Nostettuansa hormin lämmön 100 asteella, sai tohtori pallon kohoamaan 2700 metriä. Se oli korkein nousu koko matkalla. Lämpö näissä yläisissä kerroksissa oli niin alhaalla, että matkustajain täytyi turvata peitteisinsä.

Fergussonin tuli kiire laskeutua alemmas, pallon päällys kun uhkasi haljeta. Hän ennätti sentään huomata vuoren olevan vulkaanista alkuperää. Sen kraterit eivät nykyisin ole kuin syviä kuiluja enää. Laajat kerrokset linnunjätteitä tekivät sen, että Mendifin rinteet näyttivät kalkkikallioille. Siinä olisi riittänyt höystettä vaikka koko Yhdistetyn Kuningaskunnan viljavainioille.

Kello viisi oli Victoria päässyt suojaan etelätuulelta ja laskeutui nyt verkalleen vuoren rinteitten yli ja pysähtyi avaraan metsän-aukioon kaukana asutuista seuduista. Heti kuin gondoli oli kajonnut maahan ja pallo huolellisesti kiinnitetty, hyppäsi Kennedy haulikko kädessä ulos gondolista ja astui viettävälle tasangolle. Eikä pitkää aikaa kulunutkaan, niin jo hän palasi, mukanansa puoli tusinaa sorsia ja eräänlaisia bekkasiineja, jotka sitte Joe laittoi parhaan taitonsa mukaan.

Ateria oli maukas, ja yö nukuttiin rauhassa.

KOLMASKYMMENES LUKU

Mosfeia. — Sheikki. — Denham, Clapperton, Oudney. — Vogel. — Loggumin pääkaupunki. — Toole. — Tyvenessä Keraakin kohdalla. — Kuvernööri hovinsa kanssa. — Hyökkäys. — Murhapolton kyyhkyset.

Huomenna, toukokuun ll:nä, läksi Victoria jälleen jatkamaan monivaiheista matkaansa.

Tuuli kantoi heitä hiukan pohjoista kohti, ja niinpä kello yhdeksän tienoissa tuli näkyviin Mosfeian suuri kaupunki, rakennettu kahden vuoren väliselle ylängölle. Sen asema on kerrassaan valloittamaton. Kaupunkiin kulkee yksi ainoa kapea, suon ja metsän välinen tie.

Heimon sheikki teki parhaallaan tuloansa kaupunkiin, räikeän heleävärinen puku yllään, edellänsä torvensoittajia ja juoksijoita, jotka taivuttelivat syrjään oksia hänen tieltään.

Tohtori laskeutui alemmas, tarkastellakseen lähemmältä näitä maan-asukkaita; mutta mitä suuremmaksi pallo heidän silmissään kasvoi, sitä ilmeisemmäksi kävi heidän kauhunsa, eikä aikaakaan, niin jo saivat he jalat allensa tai karauttivat ratsuillaan pakoon.

Sheikki yksin ei liikahtanut. Hän sieppasi pitkän muskettinsa, veti hanan vireille ja jäi odottamaan. Tohtori läheni viidenkymmenen jalan päähän ja tervehti häntä arabiankielellä niin kovaa kuin jaksoi.

Nämä taivaasta tulleet sanat kuultuansa, sheikki hyppäsi ratsunsa seljästä, heittäysi alassuin pölyiselle tielle, eikä hän tästä nöyryyden asennosta noussut, vaikka tohtori koetti parastansa.

— Yhä vieläkin, — virkkoi Fergusson kumppaleilleen, — yhä vieläkin tuo väki pitää meitä yliluonnollisina olentoina, ja niin he ovat tehneet hamasta siitä saakka kuin ensi kertaa näkivät Europpalaisia. Ja kun tuo sheikki myöhemmin kertoo tästä kohtauksesta, on hän tietenkin lisäävä siihen kaikenlaista arabialaisen mielikuvituksen luomaa. Aatelkaas, mitä kaikkea meistä tarinat vielä kertovatkaan!

— Tuo saattaisi olla harmillistakin, — vastasi metsästäjä. — Sivistyksen kannalta katsoen olisi meidän parempi käydä tavallisista ihmisistä; neekerit saisivat silloin toisellaiset käsitykset Europpalaisten voimasta.

— Niin kyllä, hyvä ystävä, mutta mitäpäs me voisimme tehdä? Saisit pitää paikkakunnan oppineille pitkiä selityksiä ilmapallon mekanismista, eivätkä he käsittäisi sinua kumminkaan; jotain yliluonnollista he siinä sittenkin otaksuisivat.

— Tohtori! — virkkoi Joe; — te mainitsitte ensimmäisistä Europpalaisista näissä seuduin. Ketä ne olivat, jos suvaitsette?

— Me olemme, poikaseni, parast'aikaa majori Denhamin vaeltamilla teillä. Mosfeiassa juuri hänet vastaanotti Mandaran sulttani.

— Mikä mies se majori Denham oli?

— Muuan uljas Englantilainen, joka vuosina 1822-1824 kapteeni Clappertonin ja tohtori Oudneyn kanssa johti Bornuun lähetettyä retkikuntaa. Lähdettyään maaliskuussa Tripolista, he tulivat Fezzanin pääkaupunkiin Murzukiin ja saapuivat vuoden kuluttua Kuukan kaupunkiin lähellä Tshad järveä, kulkien samaa tietä, jota myöten Barth myöhemmin palasi Europpaan. Denham teki sieltä useampia retkiä Bornuun, Mandaraan ja järven itärannoille. Sillä välin tunkeutuivat Clapperton ja Oudney Sudaniin, hamaan Sakatuu'hun saakka. Sillä matkalla kuoli Oudney väsymyksestä Murmurin kaupungissa.

— Tämä osa Afrikaa, — virkkoi Kennedy, — lienee puolestaan vaatinut monet uhrit tieteeltä?

— Kyllä. Kovan onnen maata tämä on. Me kuljemme suoraan Bargimin valtakuntaa kohti, jonka kautta Vogel v. 1856 kulki matkallansa Wadai'hin. Mutta siellä hän katosi kuulumattomiin. Tämä nuori mies, vasta 23 vuoden iässä, oli lähetetty toimimaan yhdessä tohtori Barthin kanssa. He kohtasivat toisensa joulukuussa 1854. Silloin hän läksi tutkimusretkilleen. Viimeisissä kirjeissään vuodelta 1856 hän ilmoittaa aikovansa tunkeutua Wadaihin, jossa ei vielä yhtään Europpalaista siihen saakka ollut käynyt. Hän näkyy päässeen pääkaupunkiin Waraan saakka. Toiset kertovat hänen joutuneen siellä vangiksi; toisten mukaan hän tapettiin siitä syystä, että oli noussut jollekin pyhälle vuorelle. Kertomuksia matkustajain kuolemasta ei ole kumminkaan kovin herkästi uskominen, niillä kun koetetaan estää heidän etsimisiänsä. Hyvin mahdollista on, että Wadain sulttani pitää häntä vankinansa, toivoen suuria lunnaita hänestä. Paroni Neimans yritti lähtemään Wadaihin, mutta kuoli kesken hankkeitansa Kairossa 1855. Nyt tiedämme, että uusi, Leipzigissä varustettu retkikunta, Heuglinin johdolla on kulkemassa Vogelin jälkiä. Ennen pitkää saanemme varman tiedon tämän nuoren, urhean matkustajan kohtalosta.[23]

Mosfeian kaupunki oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistä. Mandaran maa levittelihe nyt heidän allaan kaikessa hämmästyttävässä rehevyydessään: akasia-metsiä, punertavia locusta-lehtoja, pumpuli- ja indigo-vainioita. Shari virta vieritteli vuolaita vesiään, laskeakseen 150 kilometrin päässä Tshad järveen.

— Katsokaas, — puhui tohtori, näyttäen kumppaleilleen Barthin karttoja, — katsokaas, kuinka tarkkoja tämän tiedemiehen kartat ovat. Me kuljemme suoraan Loggumin maakuntaa kohti ja saavumme kukaties sen pääkaupunginkin, Kernakin, kohdalle. Siellä kuoli nuori Toole, vänrikki Englannin armeijassa, joka vasta moniaan viikon oli ennättänyt retkeillä yhdessä Denhamin kanssa. Tätä suunnatonta seutua sopii todellakin sanoa Europpalaisten hautausmaaksi!

Muutamia 15 metrin pituisia kanotteja kulki Sharilla alas virtaa. Victoria, joka nyt oli 300 metrin korkeudessa, veti varsin vähän alkuasukasten huomiota puoleensa, mutta tuuli, tähän saakka jotenkin navakka, alkoi hiljetä.

— Jokohan meidät taaskin tapaa tyyni? — virkkoi tohtori.

— Välipä sillä, tohtori! Ei meitä nyt uhkaa veden puute eikä erämaan elkeet.

— Ei, mutta vielä julmemmat ihmiset.

— Kas, — huudahti Joe, — tuollahan näkyy jotain kaupungin tapaista.

— Se on Kernak. Tuulen viimeiset henkäykset työntänevät meidät sinne saakka, niin että meidän sopii ottaa tarkka piirros kaupungista.

— Emmekö laskisi hiukan lähemmälle sitä? — kysyi Kennedy.

— Se käy laatuun, Dick. Minä väännän hiukan hormin hanaa, ja pallo laskee alemmas.

Puolen tunnin perästä pysähtyi Victoria kokonaan, 60 metrin korkeudessa.

— Nyt on Kernak lähempänä meitä kuin Lontoo St. Paulin kirkontornin huippua.

— Mitäs varstain kalketta tuolta alhaalta kuuluu?

Joe katsoi tarkemmin ja huomasi suuren joukon kankureita kutoa paukuttamassa, kangastukkeina paksuja hirsiä.

Loggumin pääkaupunki esiintyi silloin kokonaisuudessaan heidän aliansa suurena asemapiirroksena. Se oli oikea kaupunki, talot rinnakkain ja kadut tarpeeksi leveitä. Keskellä avaraa toria pidettiin orjamarkkinoita. Ostajia oli runsaasti, sillä Mandaran naiset, joilla on peräti pienet jalat ja kädet, ovat erittäin haluttua ja kallis-arvoista tavaraa.

Victorian ilmaantuminen näkyviin vaikutti samaan tapaan kuin monasti ennenkin: ensin huutoja ja sitten kovan hämmästyksen; häärinä lakkaa, työt jäävät kesken; melu vaikenee. Matkamiehet olivat kauan aikaa yhdessä kohdin, eikä jäänyt heiltä huomaamatta ainoakaan yksityisseikka tässä ihmisvilinässä. Laskeutuivatpa 18:kin metriä lähelle maata.

Silloin läksi Loggumin kuvernööri asunnostaan, liehuttaan viheriätä lippuansa, perässään soittoniekat, jotka puhalsivat käheisin puhvelinsarviin niin että olisi luullut heiltä keuhkojen halkeavan. Väkijoukko kerääntyi hänen ympärilleen. Tohtori Fergusson yritti puhutella heitä, mutta se ei onnistunut.

Nuo korkeaotsaiset, könkönenäiset ja kiharatukkaiset neekerit näyttivät olevan uhkeata, älykästä väkeä, mutta Victorian läsnäolo sittenkin herätti heissä levottomuutta. Ratsumiehiä läksi täyttä laukkaa eri haaroille, ja pian oli kuvernöörin sotaväki asettunut sotarintaan, valmiina taistelemaan näin omituista vihollista vastaan. Joe koetti heilutella jos minkin värisiä nenäliinoja, mutta turhaan.

Sheikki, hovinsa ympäröimänä, käski väkensä vaikenemaan ja piti puheen, josta tohtori ei saanut mitään selvää. Se oli arabian- ja bagirminkielen sekotusta. Viittausten kansainvälinen kieli ilmoitti hänelle kumminkin, että matkamiehiä hartaasti pyydetään lähtemään matkoihinsa. Ei olisi tarvinnut heitä kahdesti pyytää, mutta tyynen tähden oli mahdoton lähteä. Pallo ei hievahtanutkaan, ja se saattoi kuvernöörin aivan epätoivoon. Hoviväki alkoi huutaa ja kiljua, saadakseen sillä tapaa tuon hirviön poistumaan.

Omituista joukkoa nuo hovimiehet, kullakin viisi kuusi kirjavaa paitaa päälletysten yllään. Tavattoman suuri vatsa oli jokaisella; muutamilla näytti olevan tekovatsakin. Kennedy ja Joe saivat kummaksensa kuulla tohtorilta, että sillä tavalla siellä mielistellään sulttania. Mitä pulleampi vatsa, sitä kunnianhimoisempi mies. Kaikki nämä lihavat herrat viuhtoivat käsillään ja huusivat, liiatenkin yksi, joka oli vähintäkin pääministeri, jos nimittäin lihavuus milloinkaan tässä murheen laaksossa on arvoa ansainnut. Neekerilaumat yhtyivät kirkumisillansa ministerien mölinään, apinain tavalla matkien heidän viuhtomisiansa, jotenka kymmenentuhatta käsivartta huitoi yhdellä lailla yhtämittaa.

Näihin hyödyttömiin pelotuksen ponnistuksiin liittyi muita, paljoa arveluttavampia. Jousilla ja nuolilla varustettu sotaväki asettui hyökkäysrintamaan, mutta samassa Victoriakin poistui ja kohosi kantaman yläpuolelle. Kuvernööri sieppasi musketin ja ojensi sen palloa kohti. Mutta Kennedy oli pitänyt häntä silmällä, ja karbiinin luoti musersi aseen kuvernöörin kädestä.

Tämä odottamaton isku sai aikaan täydellisen hämmennyksen. Jokainen riensi kiiruimman kaupassa majaansa, ja koko iltapuolen näytti kaupunki aivan autiolta.

Tuli yö. Ei tuulahdustakaan. Täytyi tyytyä pysymään yhdessä kohdin 150 metrin korkeudessa. Kaupungista ei näkynyt tulen tuikaustakaan. Kuolon hiljaisuus vallitsi siellä. Tohtori päätti olla kahta varovampi entistänsä. Tuossa rauhassa saattoi piillä joku salajuoni.

Ja oikeassa hän olikin. Sydän-yön aikana näkyi koko kaupunki lehahtavan tuleen. Sadottain alkoi siellä lennellä tulisia kieliä niinkuin raketteja.

— Sepä merkillistä, — virkkoi tohtori.

— Mutta, Jumal' armahtakoon! — vastasi Kennedy. — Näyttää kuin tuo tulipalo kohoaisi tänne ylös.

Ja todellakin, kesken huutoja ja muskettien pauketta, nousi tuo tulimassa Victoriaa kohti. Joe oli valmiina heittämään pohjalastia ulos. Pian oli Fergusson saanut selityksen tähän ilmiöön.

Tuhansia kyyhkysiä, joitten purstoon oli sidottu palavia aineita, oli ajettu Victoriaa kohti. Säikäyksissään ne lensivät ylös, palavilla purstoillaan viileskellen ilmaa ristiin rastiin. Kennedy alkoi ampua niitä kaikilla pyssyillänsä, mutta mitä hän mahtoi tuolle lukemattomalle joukolle? Jo kiiriskelivät kyyhkyset gondolin ja pallon ympärillä, joitten seinät, heiastaen tuota yöllistä valoa, näyttivät kietouneen tuliseen verkkoon.

Tohtori ei epäillyt enää. Hän heitätti ulos kvartsijärkäleen ja pääsi ulkopuolelle näitten turmiollisten lintujen saavuttamaa. Kaksi tuntia näkyi niitä vielä liitelevän eri suuntiin. Vähitellen niitten luku pieneni, ja valot sammuivat.

— Nyt saamme maata rauhassa, — virkkoi tohtori.

— Ei ollut hullumpi keino, näin villien keksimäksi! — sanoi Joe.

— He käyttävät varsin usein näitä kyyhkysiä, sytyttääkseen olkikattoja vihollisten kylissä, mutta tällä kertaa lensi kylä kauemmas heidän siivekkäitä polttajiaan.

— Ilmapallon ei tarvitse peljätä vihollisia, ei kerrassaan minkäänlaisia, — sanoi Kennedy.

— Ties kanssa! — vastasi tohtori.

— Ketä?

— Varomattomia ihmisiä gondolissaan. Ja siksipä, ystävät, kaikkialla valppautta, aina valppautta!

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Lähtö yöllä. — Kolmisin yhdessä. — Kennedyn vaisto. — Varokeinoja. — Shari virran juoksu. — Tshad järvi. — Vesi. — Virtahepo. — Luoti turhaan.

Kolmen aikaan aamulla huomasi Joe, vartiolla ollessaan, kaupungin vihdoinkin liikahtavan hänen allansa. Victoria läksi jälleen kulkemaan. Kennedy ja tohtori heräsivät.

Tohtori katsahti kompassiin ja näki mieliksensä tuulen vievän palloa pohjoiskoillista kohti.

— Meillä on onni mukana, — virkkoi hän; — kaikki meille onnistuu. Tänään löydämme itse Tshad järvenkin.

— Onko se laajakin? — kysyi Kennedy.

— Koko lailla, ystävä hyvä; pisin pituus ja suurin leveys on 220 km.

— Onhan hiukan vaihtelua, kun pääsee leijumaan ison järvenseljän yli.

— Minun mielestäni ei meillä ole ollut syytä valittaa matkan yksitoikkoisuutta; olot ovat olleet mitä myötäisimmät.

— Epäilemättä, Samuel; kärsimyksiä erämaassa lukuun-ottamatta, ei meillä ole ollut mitään varsinaista vaaraa.

— Victoria on kunnostanut itsensä kerrassaan. Tänään on toukokuun 12:s, ja liikkeelle läksimme huhtikuun 18:na; olemme siis olleet matkalla viisikolmatta päivää. Kymmenisen päivän perästä olemme perillä.

— Missä?

— En tiedä ensinkään, mutta mitäpäs sillä väliä?

— Oletpa oikeassa, Samuel; luottakaamme siihen, että Sallimus ohjaa meitä oikeaan ja pitää meidät hyvässä terveydessä, niinkuin tähänkin saakka. Ei todellakaan luulisi, että me olemme kulkeneet maailman turmiollisimman seudun yli!

— Eläkööt ilmamatkat! — huudahti Joe. — Tässä sitä nyt ollaan viidenkolmatta päivän perästä, hyvissä voimin, hyvin on syöty, hyvin levätty, vähän liiaksikin, sillä minulta alkaa koivet puutua ihan pilalle, enkä minä tykkäis yhtään pahaa, jos täytyis lähteä astua laputtelemaan parisen kymmentä kilometriä; norjenispahan.

— Sitä huvia saat nauttia Lontoon kaduilla, poikaseni. Mutta sen johdosta, että Joe mainitsi kävelyretkestään, tahtoisin huomauttaa, kuinka tärkeätä on, että aina pysymme yhdessä. Jos jonkun meistä ollessa maissa, Victorian pitäisi äkkiä kohota, välttääkseen odottamatonta vaaraa, ties yhtyisimmekö enää milloinkaan! Enkä minä, suoraan sanoen, ole yhtään mielissäni, kun Kennedy lähtee metsästysretkilleen.

— Suonet minulle toki tämän mieliteon, ystävä hyvä. Eihän ole haitaksi, jos eväitä karttuu. Ja sitä paitsi, lupailithan sinä minulle ennen lähtöä aivan erinomaisia metsästysmaita, mutta tähän saakka olen varsin vähän saanut aikaan Andersonien ja Cummingien toimialalla.

— Mutta, rakas Dick, nyt joko muistisi pettää tai kainoutesi käskee sinun unohtamaan urotyösi. Metsänriistasta puhumattakaan, on sinun omallatunnollasi antiloopi, norsu ja kaksi jalopeuraa!

— Mokomakin saalis Afrikassa, missä metsämies näkee pyssynsä suun kohdalla kaikki luomakunnan eläimet. Kas! Kas tuossakin noita giraffeja!

— Nuoko giraffeja! — arveli Joe, — nyrkinkokoisia!

— Siitä syystä, että olemme 300 metriä niitten yläpuolella. Läheltä katsoen, huomaisit niitten olevan kolme kertaa niin pitkiä kuin sinä.

— Ja mitäs sanot tuosta gazellilaumasta, — virkkoi Kennedy, — ja tuosta strutsiparvesta, joka tuolla kiitää tuulen nopeudella?

— Jaa, ettäkö strutseja elikkä niitä kamelikurkia? — arveli Joe. — Kanoja ne on.

— Samuel! Emmekö pääsisi lähemmäs?

— Lähemmäs pääsemme kyllä, mutta maahan emme laske. Ja miksipä ampua noita eläimiä, joista sinulle ei olisi hyötyä vähintäkään? Jos olisi tuhottavana jalopeura tai tiikeri tai hyena, niin käsittäisin; nehän ovat ainakin vaarallisia petoja, mutta saada hengiltä antiloopi tai gazelli pelkän metsä-innon tyydyttämiseksi, — ei maksa vaivaa. Laskemme nyt sentään, ystävä hyvä, kolmen, neljänkymmenen metrin päähän maasta, ja jos sitten huomaat jonkun pedon ja työnnät luodin sen sydämeen, niin minun on vallan hyvä mieli.

Victoria laski verkalleen alemmaksi, pysytellen kumminkin turvallisen matkan päässä. Tässä tiheään asutussa, oudossa maassa täytyi alati olla varoillaan.

Pallo kulki nyt Shari virran suuntaa. Virran ihania rantoja verhosivat tuuheat puut moninaisissa vivahduksissa; lianit ja köynnöskasvit kimmurtelivat kaikilla haaroin, saaden aikoin mitä erillaisinta värien välähtelyä. Krokodiilit lekottelivat päivänpaisteessa tai puikahtelivat veteen ketterästi kuin sisiliskot. Kisaten ja temmeltäen nousi niitä lukemattomiin vehreisin saariin, joita oli tiheässä keskellä virtaa.

Rehevänä ja vihannoivana kulki heidän alitsensa Maffatain maakunta. Kello yhdeksän tienoissa aamulla matkamiehet saapuivat vihdoin Tshad järven etelärannalle. Siinä oli nyt tuo Afrikan Kaspia, jonka olemassa-oloa oli kauan aikaa luettu satujen maailmaan, tuo sisämeri, jonka rannoille ovat päässeet ainoastaan Denhamin ja Barthin retkikunnat. Tohtori koetti tehdä siitä tarkan piirroksen, joka jo koko lailla erosi 1847 vuoden kartasta. Ja mahdotonta onkin saada piirretyksi tämän järven karttaa. Sen rannat ovat liejuisia, melkein läpipääsemättömiä rämeitä, joihin Barth oli vähällä heittää henkensä. Vuosien vieriessä nämä rämeet, joissa kasvaa puolenviidettä metrin pituista kaislaa ja papyrusta, muuttuvat järveksi nekin. Onpa rannalle raketuita kaupunkejakin joutunut uposalle, niinkuin esimerkiksi Ngornu v. 1856, ja nykyjään uiskentelee virtahepoja ja alligaatoreita niissä paikoin, missä ennen kohoili Bornun asumuksia.

Tohtori tahtoi saada selville, onko järven vesi suolaista, niinkuin kauan aikaa on väitetty. Laskeutumisesta ei nyt ollut mitään vaaraa, ja niinpä gondoli lintuna pyyhkäisi järven pintaa puolentoista metrin matkassa.

Joe laski pullon järveen ja täytti sen puolilleen. Matkailijat maistoivat vettä: juotavaksi se ei juuri kelvannut; se maistui lipeältä.

Tohtorin parhaillaan kirjoittaessa havainnoitaan muistiin, pamahti pyssy hänen vieressään. Kennedy ei ollut malttanut hillitä intoansa, vaan oli lennättänyt luodin tavattoman suureen, tyyneesti lekottelevaan virtahepoon. Eläin katosi veteen, laukauksen kuultuaan, nähtävästi vähääkään välittämättä Kennedyn suippoluodista.

— Parempi ois ollut atraimen viisiin, — virkkoi Joe.

— Millä tavoin?

— Ankkurilla vaan. Koukku kalaa myöten.

— Todellakin, — sanoi Kennedy, — sepä kelpo keino…

— Joka jää teiltä koettamatta, jos suvaitsette, — vastasi tohtori. — Saalis veisi meidät pian sinne, missä ei meillä enää olisi mitään tekemistä.

— Varsinkaan nyt, kun saatiin selvä, millaista vettä Tshadissa on. Syödäänkö noita tuollaisia kaloja, tohtori?

— Sun kalasi, Joe, on imettävä eläin, paksunahkaisten luokkaa. Sen liha kuuluu olevan erinomaisen maukasta, ja on varsin haluttua kauppatavaraa järven rannoilla.

— Pahus sentään, kun ei se mr Kennedyn laukaus sen paremmin onnistunut!

— Virtahevossa ei ole arkoja kohtia muut kuin vatsa ja lapaluitten väli. Dickin luoti ei tehnyt siihen naarmuakaan. Mutta jos seutu näyttää sopivalta, niin pysähdymme järven pohjoisrannalle. Siellä on Kennedylle tarjona täydellinen eläintarha, ja siellä hän saa yltäkyllin korvausta vahingostaan.

— Sehän hyvin passaa, — sanoi Joe, — että mr Kennedy lähtee pyytämään virtahepoja. Kovin tekisikin mulla mieli maistaa tätä uudensorttista lihaa, sillä onhan se vähän hassua popsia Afrikassa kurppia ja muita peltopyitä ihan niinkuin Englannissa.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Bornun pääkaupunki. — Biddiomahien saaret. — Korppikotkat. — Tohtorin levottomuus. — Varokeinoja. — Hyökkäys yläilmoissa. — Päällys repeää. — Putoaminen. — Ylevämielinen uhrautuminen. — Järven pohjoisranta.

Tshadin rannoilta saakka kohtasi Victoria ilmavirran, joka pyrki viemään sitä lännemmäs. Muutamat pilvet laimensivat päivän hellettä, joka muutoinkaan ei tuntunut kovin rasittavalta täällä, laajain vetten yläpuolella. Mutta kello yhden tienoissa, kun pallo oli kulkenut vinoon tämän järven-osan poikki, jouduttiin järvestä syrjään ja kuljettiin sisämaahan päin noin 15 km.

Tohtori oli ensi alussa hiukan harmissaan tästä suunnan muutoksesta, mutta ennen pitkää hänen tuli hyvinkin hyvä mieli, kun huomasi Kuukan, Bornun kuuluisan pääkaupungin, ja ennätti katsella sitä jonkun aikaa. Kaupungin ympärille oli rakennettu muurit valkoisesta savesta. Keskellä Arabialaisten noppamaisia asuintaloja kohoili muutamia karkeatekoisia moskeoita. Talojen pihoilla ja yleisillä toreilla kasvoi palmuja ja kautshukki-puita, latvoissaan lehvät neljättäkymmentä metriä leveät. Joe huomasi näitten suunnattomain päivänvarjostimien olevan sopusoinnussa päivän helteen kanssa, ja teki sen johdosta varsin järkeviä johtopäätöksiä Kaitselmuksen viisaista toimenpiteistä.

Kuukassa on oikeastaan kaksi eri kaupunkia, joita toisistaan erottaa "dendal", leveä, lähes 600 metriä pitkä bulevardi, tällä haavaa täynnä kansaa jalan ja ratsain. Toisella puolen levittelekse rikkaitten kaupunki, korkeine, ilmavine rakennuksineen; toisella ahdistelekse köyhäin kaupunki, viheliäinen ryhmä mataloita, suippopäisiä majoja, jossa elostaa varaton väestö. Kuuka näet ei ole kauppa- eikä tehdaskaupunkikaan.

Tuskin ennättivät matkustajat saada yleissilmäyksen tästä kaupungista, kun uusi ilmavirta äkkiä sieppasi pallon ja alkoi kuljettaa sitä jälleen Tshad järvelle päin. Tuulien äkkinäiset vaihtelut ovatkin hyvin tavallisia näissä seuduissa.

Siellä oli uusi näky tarjona. Järvessä oli monilukuisia saaria, joissa asuu Biddiomahi nimisiä, verenhimoisia merirosvoja, joitten läheisyys on yhtä peljättävä kuin Saharan Tuaregien. Nämä villit varustautuivat uljaasti vastaan-ottamaan Victoriaa nuolilla ja kivillä, mutta pallo oli ennen pitkää kulkenut saarten yli jättiläismäisenä turilaana.

Tarkasteltuaan taivaanrantaa, Joe kääntyi äkkiä metsästäjän puoleen, virkkaen:

— Totta maarian, mr Kennedy! Teillähän on myötäänsä mielessä se metsästys ja kaikenlainen jahti, ja nyt ois hyvä tilaisuus.

— Mitenkä niin, Joe?

— Eikä tohtorikaan pane tällä kertaa vastaan?

— Mutta mitä sinä tarkoitat?

— Näettekös, kuinka tuolta kaukaa lähenee meitä parvi suuria lintuja?

— Lintujako? — virkkoi tohtori, siepaten kiikarinsa.

— Minä näen ne, — sanoi Kennedy, — niitä on vähintänsä tusina.

— Neljätoista, jos suvaitsette, — vastasi Joe.

— Jospa toki olisivat tarpeeksi vahingollista laatua, muutoin tohtori hellyydessään taas laittaa esteitä tielleni.

— Kernaammin näkisin noitten lintujen olevan meistä niin kaukana kuin mahdollista.

— Pelkäättekö, tohtori, tuota siivekästä laumaa? — kysäisi Joe.

— Ne ovat gypaeteja, Joe, suurinta lajia kondoreita eli korppikotkia, ja jos ne hyökkäävät kimppuumme…

— Mitäs sitten? Me puolustamme itseämme, Samuel! Onhan meillä tässä kokonainen arsenaali heitä vastaanottamassa! Ja tokkopa ne kovinkaan hirvittäviä lienevät?

— Ei ole takeita, — vastasi tohtori.

Kymmenen minutin perästä oli lintuparvi tullut pyssynkantaman päähän. Rajusti rääkyen nuo neljätoista lintua lähestyivät Victoriaa, enemmän ärtyneinä kuin säikähtäneinä sen läsnäolosta.

— Kylläpäs ne kirkuu ja elämää pitää! — virkkoi Joe. — Ei näy herrasväki tykkäävän, että heidän tiluksillaan liikutaan, ja että joku toinenkin tässä uskaltaa lentää leyhytellä niinkuin nekin.

— Kovin ovatkin tuikean näköisiä, — virkkoi metsästäjä; — ihan pelottaisi, jos niillä olisi Purdey Mooren karbiinit kädessä.

— Eivät ne sellaisia kaipaa, — vastasi Fergusson, käyden hyvin vakavaksi.

Korppikotkat kiersivät Victorian ympärillä suunnattomissa, yhä pienenevissä piireissä. Ne viiltelivät ilmaa hämmästyttävän huimasti, syösten välistä alas nopeaan kuin tykinluoti ja äkkiä käännähtäen jyrkästi toisaanne.

Tohtori oli rauhaton. Hän päätti kohota ylemmäs, päästäkseen kauemmaksi näistä vaarallisista naapureista. Hän ohensi kaasun, ja pallo nousi tuokion kuluttua.

Mutta korppikotkat eivät näyttäneet tahtovan luopua siitä, vaan kohosivat myöskin.

— Näyttää siltä kuin olisivat harmissaan, — virkkoi Kennedy, siepaten karbiininsa.

Linnut lähenivät todellakin, ja moni niistä lensi jo 15:nkin metrin päähän, ikäänkuin ivaten Kennedyn asetta.

— Minulla on hirveä halu lauaista!

— Ei, Dick, älä millään muotoa! Me emme saa syyttä ärsyttää niitä. Se olisi vaan niitten yllyttämistä hyökkäykseen.

— Kyllä minä ne kurissa pidän.

— Erehdystä, Dick.

— Onhan meillä luoti kunkin varalle.

— Mutta jos ne kohoaisivat pallon yläpuolelle, mitenkäs sinä osaisit niihin? Ajattele, että sun edessäsi on lauma jalopeuroja maassa tai hajikaloja ympärilläsi keskellä valtamerta! Meidän tilamme on yhtä vaarallinen.

— Puhutko täyttä totta, Samuel?

— Puhun.

— Odotetaan sitten.

— Odotetaan. Ole valmiina, mutta älä laukaise, ennenkuin minä sanon.

Linnut ryhmäytyivät yhteen vähän matkan päässä. Erotti selvään niitten paljaat kaulat, jotka paisuivat huudon ponnistuksissa, ja rustomaiset heltat, punasinervine nystyröineen, jotka heiluivat vimmatusti. Nämä gypaetit olivat erittäin kookasta laatua: ruumis puoltatoista metriä pitkä. Valkoisten siipien alukset välkähtelivät päivänpaisteessa. Olisi tehnyt mieli sanoa niitä siivekkäiksi hajikaloiksi, joitten kanssa niillä muutoinkin oli kamalan paljo yhdennäköisyyttä.

— Ne seuraavat meitä, — sanoi tohtori, huomatessaan lintujen kohoavan pallon mukana, — ja vaikka me kohoaisimme kuinka korkealle hyvänsä, aina ne pääsisivät meistä ohi.

— Mutta mitäs tässä on tehtävä? — kysyi Kennedy.

Tohtori ei vastannut.

— Kuule nyt, Samuel, — jatkoi metsästäjä. — Niitä on neljätoista. Meillä on seitsemäntoista laukausta, jos panemme kaikki aseet liikkeelle. Eikö meillä siis ole toivoa saada ne tapetuiksi tai karkoitetuiksi? Minä otan osalleni yhden joukon.

— En epäile sinun taitoasi, Dick. Mikä niistä sinun pyssysi tielle osuu, se on surman oma, siitä olen vakuutettu, mutta minä sanon vielä kerran, että heti kuin ne ovat hyökänneet pallon yläosan kimppuun, silloin et enää voi niitä nähdä. Ne repivät rikki päällyksen, joka meitä pitelee, ja mehän olemme 900 metriä korkealla!

Tässä silmänräpäyksessä läksi yksi raivokkaimmista linnuista täyttämään suoraa päätä Victoriaa kohti, nokka ammollaan ja kynnet levällään, valmiina iskemään, raastamaan.

— Ammu! ammu! — huusi tohtori.

Tuskin hän oli ennättänyt sanoa sen, niin hervahti lintu ja alkoi kierien pudota alas avaruuteen.

Kennedy sieppasi toisen kaksipiippuisen. Joe tähtäsi toisella.

Pamauksesta säikähtyneinä hajosivat linnut hetkiseksi, mutta hyökkäsivät jälleen hirvittävällä vimmalla. Kennedyn luoti katkaisi lähimmältä kaulan. Joe ampui toiselta siiven rikki.

— Yksitoista jäljellä enää, — virkkoi hän.

Mutta silloin muuttivat linnut sotatapansa. Ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta ne kohosivat Victorian yläpuolelle.

Kennedy katsahti Fergussoniin.

Tarmokas ja kylmäverinen tohtori kalpeni nyt. Tuokioisen aikaa vallitsi kamala hiljaisuus. Ja sitten kuului vihlaiseva risahdus, niinkuin silkkikangasta revittäessä. Gondolin pohja tuntui irtaantuvan.

— Me olemme hukassa! — huudahti Fergusson, vilkaisten barometriin, joka nousi kiivaasti.

Senjälkeen hän heti lisäsi:

— Pohjalasti ulos, joutuun!

Muutaman silmänräpäyksen perästä ei gondolissa ollut yhtään kvartsijärkälettä.

— Me putoamme yhä … Ulos vesiarkut!… Joe, kuuletko?… Me syöksemme järveen!

Joe totteli. Tohtori kumartui laidan yli. Järvi näytti tulevan häntä kohti, niinkuin nousuvesi; esineet suurenivat suurenemistaan. Gondoli ei ollut enää kuin 60 metrin päässä Tshadin pinnasta.

— Ruokavarat! ruokavarat! — huusi tohtori.

Ja ruoka-arkku katosi sekin alas.

Putoaminen ei ollut enää niin nopeata, mutta yhä vaan alemmas laskeutuivat poloiset.

— Heittäkää vielä! heittäkää vielä! — huusi tohtori viimeisen kerran.

— Vähänpä on enää heitettävää! — virkkoi Kennedy.

— Onpas! — virkkoi Joe lyhyesti, tehden kiireesti ristinmerkin rintaansa.

Ja hän katosi gondolin laidan yli.

— Joe! Joe! — huusi tohtori kauhistuen.

Mutta Joe ei voinut enää kuulla häntä. Kevennyt Victoria kohosi kohtisuoraan ylös kolmesataa metriä. Tuuli tarttui velttoon päällykseen ja alkoi kiidättää palloa järven pohjoista rantaa kohti.

— Hukassa on mies! — virkkoi metsästäjä, viitaten kädellänsä epätoivoissaan.

— Hukassa, meitä pelastaakseen, — toisti tohtori.

Ja nämä pelvottomat miehet tunsivat kahden suuren kyynelkarpalon kiertyvän silmiinsä. He kumartuivat laidan yli, koettaen nähdä jotain jälkeä Joe rukasta. Mutta liian kaukana he olivat jo.

— Mitä tehdä nyt? — kysyi Kennedy.

— Laskeutua maahan heti kuin käy mahdolliseksi, Dick, ja odottaa.

Kuljettuansa toista sataa kilometriä, Victoria laskeutui autiolle rannalle, järven pohjoispäässä. Ankkurit tarttuivat matalanlaiseen puuhun, ja Kennedy kiinnitti ne lujasti.

Tuli yö, mutta unta ei saanut sinä yönä silmäänsä kumpainenkaan.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Harkintaa. — Victoria jälleen tasapainossa. — Tohtori Fergussonin uusia laskuja. — Kennedyn metsästys. — Tshad tutkittu tarkkaan. — Tangalia. — Takaisin. — Lari.

Huomis-aamuna, toukokuun 13:nä, matkustajat ensi työkseen tarkastivat rannan, johon olivat saapuneet. Se oli lujapohjainen kohta keskellä suunnatonta suota. Ympärillä kasvoi silmän kantamattomiin kaislaa, korkeata kuin Europassa puut.

Nämä rämeet tekivät Victorian aseman turvalliseksi. Silmällä oli pidettävä ainoastaan järvenpuolista rantaa. Suunnatonna levittelihe vedenpinta varsinkin itää kohti. Taivaanrannassa ei näkynyt mitään, ei mannerta, ei saaria.

Ystävykset eivät olleet uskaltaneet ottaa puheeksi onnettoman kumppalinsa kohtaloa. Kennedy rupesi ensinnä harkitsemaan asiata.

— Kenties ei Joe sentään ole hukassa, — virkkoi hän. — Hän on vikkelä poika ja verraton uimari. Me kohtaamme hänet jälleen, missä ja miten, sitä en tiedä, mutta meidän täytyy puolestamme tehdä, minkä suinkin voimme, jotta hän pääsisi gondoliin jälleen.

— Jumala kuulkoon sinua, Dick! — lausui tohtori liikutettuna. — Me teemme kaikki, mikä vain tehtävissä on, löytääksemme ystävämme jälleen. Ensi aluksi on meidän ottaminen selvä siitä, missä ollaan. Mutta ennen kaikkea meidän täytyy päästää Victoria ulkopuolisesta päällyksestä, se kun on nyt tarpeeton. Siten vähenee meiltä melkoinen paino, lähes 300 kiloa.

Tohtori ja Kennedy ryhtyivät työhön. Kovin vaikea oli heidän tehtävänsä. Täytyi pala palalta irroittaa tämä peräti luja tafta, leikellä se kapeisin kaistaleisin ja sitten vetää verkonsilmäin läpi. Petolintujen repäisemä halkeama oli toista metriä pitkä.

Tätä työtä kesti neljä tuntia. Vihdoin oli päällysverho saatu kokonaan irti. Sisäpuolinen pallo näkyi olevan aivan ehjä. Victoria oli vähentynyt viidennellä osallaan. Tämä erotus hämmästytti Kennedyä.

— Riittääkö tämä pienempi pallo? — kysäisi hän.

— Ole huoleti, Dick. Minä saatan sen tasapainoon jälleen, ja jos löydämme Joe paran, lähdemme taas jatkamaan matkaa kuin ennenkin.

— Ellen erehdy, Samuel, olimme me pudotessamme jonkun saaren kohdalla.

— Niin minäkin muistan. Mutta siinä, niinkuin muissakin Tshadin saarissa, asuu epäilemättä tylyjä rosvoja. Nämä raakalaiset näkivät varmaankin tapaturman, ja jos Joe joutuu heidän kynsiinsä, niin kuinkahan hänen käy, ellei taikausko häntä turvaa!

— Hänessä on miestä selviämään pulista, sen sanon vieläkin. Minä luotan hänen taitoonsa ja älyynsä.

— Toivon minäkin. Ja menepäs nyt, Dick, metsästämään lähiseuduille, mutta älä poistu kovin kauaksi. Meidän täytyy saada ruokavaroja, joista suurin osa heitettiin ulos.

— Kyllä, Samuel. Vähän ajan perästä tulen takaisin.

Kennedy otti kaksipiippuisen ja läksi korkean heinikon kautta läheisiin pensastoihin. Pian alkoi kuulua laukauksia: ne tiesivät metsästyksen onnistuvan.

Sill'aikaa ryhtyi tohtori tarkastamaan gondoliin jääneitä esineitä ja laittamaan toista palloa tasapainoon. Jäljellä oli vielä noin 15 kg pemmikania, jonkun verran teetä ja kahvia, seitsemän litran verran viinaa, tyhjä vesiarkku. Kuivattua lihaa ei ollut ensinkään.

Tohtori tiesi, että, menetettyänsä ensimmäisestä pallosta vedyn, nousuvoima oli vähentynyt 400:lla kilolla. Tämä oli pantava perustukseksi pienempää palloa varustettaessa. Uuden Victorian tilavuus oli 1800 kuutiometriä ja sisälsi vetyä 900 kuutiometriä. Ohennuslaitos oli hyvässä kunnossa, samoin patteri ja spiraliputki.

Uuden pallon nousuvoima oli niinmuodoin lähes 1360 kiloa. Matkustajat, muonavarat, kalusto, 225 litraa vettä ja 45 kiloa tuoretta lihaa tulevat painamaan yhteensä 1280 kiloa. Odottamattomain tapausten varalta saattaa se siis ottaa pohjalastia 80 kiloa, säilyttääkseen tasapainonsa ympäröivän ilman kanssa.

Tohtori ryhtyi toimiin näitten laskujen nojalla ja otti lisää pohjalastia Joen painomäärän. Näihin valmistuksiin kului häneltä päivä iltaan, kunnes Kennedy palasi. Metsästäjän oli onnistunut hyvin. Hän toi kokonaisen kantamuksen hanhia, sorsia, tuppeloita, taveja ja rantaraukkuja, ja rupesi valmistelemaan saalistansa. Hän rakensi nuotion tuoreista oksista ja savusti vartaalla kunkin linnun erikseen. Kaikki pantiin sitten varastoon gondoliin. Huomenna hänen oli määrä hankkia vielä lisää.

Ilta yllätti matkamiehet kesken näitä toimia. Illalliseksi syötiin pemmikania ja korppuja ja juotiin teetä. Väsymys oli antanut heille ruokahalua ja antoi heille untakin. Kumpikin tähysteli vartiollaan ulos pimeyteen ja oli jonkun kerran kuulevinaan Joen äänen. Mutta voi, kuinka kaukana olikaan hän, jonka ääntä he olisivat suoneet kuulevansa!

Päivän koittaessa tohtori herätti Kennedyn.

— Olen tässä kauan aikaa harkinnut, — sanoi tohtori, — mitä meidän olisi tehtävä, löytääksemme kumppalimme.

— Ehdota mitä hyvänsä, Samuel; minä hyväksyn sen. Puhu.

— Ennen kaikkea on tärkeätä, että Joe saa meistä tiedon.

— Epäilemättä. Eihän vaan tuo kunnon poika luule meidän jättäneen hänet?

— Hänkö? Hän tuntee meidät liian hyvin. Sellainen ajatus ei iskisi milloinkaan hänen mieleensä, mutta hänen pitää saada tietää, missä me olemme.

— Millä tavoin?

— Astumme gondoliin ja kohoamme ylös.

— Mutta jos tuuli vie meidät toisaanne?

— Sitä se kaikeksi onneksi ei tee. Katsos, Dick, tuuli kantaa meidät järvelle, ja näinpä se seikka, joka eilen olisi ollut turmioksi, on meille tänään edullinen. Meidän pyrintönämme on niinmuodoin oleva vain pysytellä tämän laajan järven kohdalla koko päivä. Joe ei saata olla huomaamatta meitä, sillä taivaalle hänen katseensa tietenkin on kiinnitettynä yhtämittaa. Kenties onnistuu hänen antaa meille tietokin olopaikastansa.

— Jos hän vaan on yksin ja vapaana, niin sen hän tekee aivan varmaan.

— Ja jos hän on vankina, — jatkoi tohtori, — niin hän huomaa meidät, sillä maan-asukasten ei ole täällä tapana pitää vankejansa sulkeissa, ja siten hän ymmärtää meidän olevan häntä etsimässä.

— Mutta, — virkkoi Kennedy, — pitäähän ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet; jos siis meidän ei onnistu löytää mitäkään merkkiä hänestä, jos emme ensinkään pääse hänen jäljillensä, kuinkas silloin?

— Silloin koetamme palata järven pohjoisrannoille, pysyen näkyvissä mikäli mahdollista. Siellä me odotamme, siellä me tutkimme ja tarkastamme rannat, jonne Joe varmaankin on pyrkinyt, emmekä lähde, ennenkuin olemme tehneet kaikki, löytääksemme hänet.

— Lähdetään sitten, — vastasi metsästäjä.

Tohtori merkitsi tarkasti tämän lujan maaperän, josta he nyt olivat lähtemäisillään. Hänen laskujensa mukaan se sijaitsi Tshadin pohjoisrannalla Larin kaupungin ja Ingeminin kylän välillä, joissa kumpaisessakin paikassa majori Denham oli käynyt. Sillä välin kävi Kennedy täydentämässä tuoreen lihan varastoja, mutta vaikka ympärillä olevissa rämeissä näkyi sarvikuonojen, merilehmäin ja virtahepojen jälkiä, ei hänen onnistunut kohdata ainoatakaan näistä suurista eläimistä.

Kello seitsemän aamulla irrotettiin ankkuri puusta. Työ siinä oli ja tekeminen, vaikka Joe sen aikoinaan suoritti vallan vikkelästi. Kaasu oheni, ja Victoria kohosi 60 metriä. Ensi aluksi se epäröitsi hiukan, pyörien ympärinsä, mutta pian työnnähti siihen navakka tuuli ja läksi kuljettamaan sitä 37 kilometrin nopeudella tunnissa.

Tohtori pysyttelihe 60-150 metrin korkeudessa. Tuon tuostakin Kennedy aina laukaisi karbiininsa. Saarien kohdalla laskettiin lähemmäs maata, usein, varomattomasti kyllä, liiankin lähelle, ja tähysteltiin pensastoja ja rikeikkojä, jokaista siimeskohtaa ja kallion koloa, joka olisi kelvannut lymysijaksi heidän toverilleen. He laskeutuivat välisti vallan lähelle pitkiä ruuhia, joita liukui veden pinnalla. Kalastajat hyökkäsivät silloin suinpäin veteen ja uivat maihin, selvään osoittaen kauhua ja hämmästystä.

— Ei näy mitään, — virkkoi Kennedy, kun kaksi tuntia oli turhaan etsitty.

— Malta aikaa, Dick. Me emme saa lannistua. Emme liene loittona siitä paikasta, missä Joe heittäytyi veteen.

Kello 11 oli Victoria kulkenut 170 kilometriä. Silloin se kohtasi uuden ilmavirran, joka käänsi sen suunnan melkein suorassa kulmassa ja kiidätti sitä itää kohti toista sataa kilometriä. Matkamiesten kohdalla oli nyt muuan erittäin suuri ja tiheästi asuttu saari, tohtorin arvelun mukaan Farram, jossa on Biddiomahien pääkaupunki. Missä vaan pensas, siitä he odottivat Joen kavahtavan pystyyn, hiipivän, huutavan avuksi. Jos hän on vapaa, niin helposti he hänet korjaavat gondoliinsa; jos hän on vankina, niin he pelastavat hänet samalla tavalla kuin lähetyssaarnaajankin. Mutta ei mitään näkynyt, ei missään mitään liikkunut! Tämä oli saattaa heidät epätoivoon.

Kello puoli kolmen tienoissa tuli Victoria Tangalia nimisen kylän kohdalle Tshadin itärannalla. Se oli äärimmäinen kohta, jonne Denham oli löytöretkillään päässyt.

Tohtori alkoi käydä levottomaksi tästä tuulen yhä muuttumattomasta suunnasta. Hän näki, että heitä työntää yhä kauemmas itään, keski-Afrikaan päin, kohti äärettömiä erämaita.

— Meidän täytyy välttämättömästi pysähtyä, jopa laskea maahankin. — virkkoi hän. — Joen tähden semminkin meidän on palajaminen järvelle, mutta ennen kaikkea meidän täytyy kohdata päinvastainen ilmavirta.

Toista tuntia hän nousi ja laski erillaisissa ilmakerroksissa, mutta myötäänsä vaan Victoria ajautui mannerta kohti. Vihdoin, 300 metrin korkeudessa, raju tuuli alkoi viedä sitä luoteesen päin.

Mahdotonta, että Joe olisi jäänyt johonkin saareen. Hän olisi varmaankin jollain keinoin osannut antaa heille merkin. Kenties hänet oli viety maihin… Näin mietiskeli tohtori, huomatessaan Tshadin pohjoisen rannikon.

Luultava ei ollut, että Joe oli hukkunut. Oli sentään muuan hirveä ajatus, joka tuon tuostakin sävähti Fergussonin ja Kennedyn mielessä: näissä vesissä vilisee kaimaaneja![24] Mutta ei uskaltanut kumpikaan lausua sitä julki. Tohtori virkkoi viimein:

— Krokodiilejä ei täällä liiku muuta kuin manteren ja saarten rannoilla. Joe, vikkelä mies, osaa kyllä välttää niitä. Sitä paitsi eivät ne niin vaarallisia olekaan, ja Afrikalaiset uiskentelevat rohkeasti näissä vesissä, yhtään pelkäämättä näitä petoja.

Kennedy ei vastannut. Hän oli kernaammin vaiti kuin ryhtyi keskustelemaan näin kauheasta mahdollisuudesta.

Kello viiden tienoissa illalla tohtori ilmoitti Larin kaupungin olevan näkyvissä. Keskellä siistejä ja hyvin hoidetuita pihoja sijaitsi kaisloista punotuita majoja, ja niitten edustalla levittelihe pumpulivainioita, joissa väestö parhaillaan oli työssä. Nämä majat, joitten luku nousi puoleen sataan, oli rakennettu matalain vuorten välisiin notkoihin. Tuuli kiidätti palloa kauemmas kuin tohtori olisi suonutkaan, mutta se muuttui toistamiseen ja kuljetti sen jälleen aivan samaan paikkaan, mistä oli lähdettykin, tuohon lujapohjaiseen, saaren tapaiseen kohtaan keskellä suota. Ankkuri ei täällä tarttunut puihin, vaan kaislakimppuihin, joihin oli takertunut paksulti suomutaa. Tohtorilla oli työ ja tekeminen, saadessaan pallon pysymään yhdessä kohdin, mutta yön tullen laimeni tuulikin, ja ystävykset valvoivat yhdessä, melkein epätoivoisina.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Orkaani. — Pakollinen lähtö. — Ankkuri menetetty. — Murheellisia mietteitä. — Päätös tehty. — Tuuliaispää. — Haudattu karavaani. — Vastainen tuuli ja myötäinen tuuli. — Etelään takaisin. — Kennedyn vartio.

Aamulla kello kolmen aikaan oli tuuli kiihtynyt ja puhalsi niin rajusti, että Victorian kävi vaaralliseksi olla maassa. Kaislat raapivat sen päällystää, uhaten raastaa sen rikki.

— Täytyy lähteä, Dick, — sanoi tohtori; — meidän on mahdoton olla enää täällä.

— Mutta Joe, Samuel?

— Häntä en aio jättää, en suinkaan! Ja vaikka orkaani veisi minut satoja kilometrejä pohjoiseen, niin minä palajan. Mutta täällä panemme vaaran-alaiseksi meidän kaikkien kohtalon.

— Lähteäkö ilman häntä! — huudahti Skotlantilainen tuskissaan.

— Luuletko sitten — virkkoi Fergusson, — ett'ei minunkin sydämeni vuoda verta, kuten sinunkin? Välttämätöntä pakkoahan minä tottelen.

— Käske; minä olen altis, — vastasi Kennedy. — Lähdetään.

Mutta lähtö oli ylen vaikeata. Ankkuri oli työntäynyt syvälle mutaan, eikä ottanut lähteäksensä irti, ja pallo, huojuen sinne tänne, veti köyttä yhä kireämmälle. Kennedy ei saanut sitä irti. Sitä paitsi oli hänen ponnistuksensa vaarallistakin: Victoria saattoi minä hetkenä hyvänsä riuhtaista itsensä ilmaan ja jättää hänet.

Tätä välttääkseen, käski tohtori Kennedyn nousta gondoliin ja löi ankkuriköyden poikki. Victorian tempasi samassa 90 metrin korkeuteen, jossa se alkoi heti liikkua pohjoista kohti.

Fergussonin ei auttanut muuta kuin antautua myrskyn valtaan. Hän pani kätensä ristiin rinnalla ja vaipui murheellisiin mietteisin.

Hetken aikaa vallitsi gondolissa syvä äänettömyys. Vihdoin kääntyi tohtori yhtä vaiteliaan Kennedyn puoleen.

— Kenties olemme kiusanneet Jumalaa, — virkkoi hän. — Ei ollut ihmisvoimissa lähteä tällaiselle retkelle.

Ja syvä huolen huokaus pääsi hänen rinnastaan.

— Moniahta päivä sitten — vastasi metsästäjä — me onnittelimme toisiamme sen johdosta, että olimme välttäneet niin monta vaaraa! Kyllä me vielä kaikki kolme saamme puristaa toistemme kättä.

— Joe rukka! Kunnon poika, ylevämielinen, sydän uljas ja vilpitön! Rikkaus sokaisi hänet hetkeksi, mutta sitten hän oli heti valmis uhraamaan aarteensa! Ja nyt hän on kaukana meistä, ja tuuli se kiidättää meitä vimmatulla vauhdilla pois!

— Otaksutaan, Samuel, että hän on saanut suojaa manteren puoleisten asukasten luona. Miks'ei hänen siellä onnistaisi samoin kuin muittenkin, jotka ovat heidän luonaan käyneet ennen meitä, niinkuin Denhamin ja Barthin? Nehän pääsivät kotimaahansa.

— Dick parka! Joe ei osaa lainkaan heidän kieltään! Hän on ypö yksinään, apuneuvoja vailla! Sinun mainitsemasi matkustajat pääsivät eteenpäin ainoastaan siten, että lähettivät heimojen päälliköille runsaita lahjoja ja kulkivat aseellisen ja tällaisissa retkissä karaistun saattoväen suojassa. Eivätkä hekään edes saaneet vältetyiksi puutteita ja mitä ankarimpia kärsimyksiä! Mitästä sitten meidän poloinen toverimme! Hirvittää, tuota ajatellessani, ja siinä yksi suurimpia murheita, mitä milloinkaan on osakseni tullut.

— Mutta me näemme hänet jälleen, Samuel.

— Näemme niinkin, Dick, vaikkapa meidän täytyisi jättää Victoria, jalkaisin palata Tshad järvelle ja tulla yhteyteen Bornun sulttanin kanssa! Arabialaisille ei liene suinkaan jäänyt epäedullisia muistoja ensimmäisistä Europpalaisista.

— Minä seuraan sinua, Samuel, — lausui Kennedy innokkaasti; — saat luottaa minuun. Jääköön vaikka koko tämä retki tekemättä. Joe on pannut itsensä altiiksi meidän edestämme; meidän täytyy uhrautua hänen tähtensä.

Tämä päätös rohkaisi heidän kumpaisenkin mieltä. Yhteinen aate antoi heille voimia. Fergusson teki, mitä suinkin voi, päästäksensä päinvastaiseen ilmavirtaan, joka veisi heitä lähemmäs Tshad järveä. Mutta nyt se oli mahdotonta, eikä käynyt päinsä laskeutua maahankaan tässä autiossa seudussa, varsinkaan semmoisen orkaanin raivotessa.

Täten kulki Victoria Tibbujen maan poikki, kiiti Beladel-Djerid nimisen, okapensaita kasvavan korpimaan yli Sudanin laidassa ja joutui hiekka-aavikolle, jossa kaikkialla näkyi karavaanin jälkiä. Viimeinen kasvullisuuden raja suli yhteen eteläisen taivaanrannan kanssa jonkun matkan päässä tänpuoleisen Afrikan tärkeimmästä keitaasta, jonka viisikymmentä kaivoa ovat upeitten puitten suojassa. Mutta siihen oli mahdoton pysähtyä. Arabialaisten leiri, kirjavine telttoineen, kamelit, kyyn-omaisine päineen hiekalla, — kaikki tuo loi elämää tähän yksitoikkoisuuteen, mutta tähdenlentona kiiti Victoria kaiken sen ohi, joutuen siten koko joukon toista sataa kilometriä kolmessa tunnissa. Tohtori ei kyennyt ensinkään hallitsemaan sen kulkua.

— Me emme voi pysähtyä! — virkkoi hän; — me emme voi laskea maahan! Ei ainoatakaan puuta, ei törmää, ei kumpua! Jokohan vainenkin joudumme Saharaan? Taivas on ilmeisesti meitä vastaan!

Lausuttuaan nämä sanat epätoivoisalla kiihkeydellä, hän äkkiä huomasi pohjoisessa erämaan hiekan alkavan kohota paksuina pilvinä ja huimasti kieppuen kulkevan vastatuulta.

Ja äkkiä kietoutui kokonainen karavaani vimmatun vihurin kiidättämään hiekkapilveen. Se joutui epäjärjestykseen, se särkyi, se murtui. Kamelit hajosivat eri haaroille, päästellen koleita valitushuutoja; kirkuna ja parku kajahteli tuosta tukahduttavasta pölyusmasta. Joskus joku kirjava vaate välkähti tuosta sekasorrosta, ja myrsky piti kamalata ulvontaansa kesken tätä hävityksen kauhistusta.

Pian lyöttäytyi hiekka taajoiksi röykkiöiksi, ja siinä, missä vähän aikaa sitten oli ollut yhtenäinen, tasainen aavikko, siinä kohoili yhä vieläkin liikahteleva kunnas suunnattomana kumpuna hiekan peittämän karavaanin haudalla.

Kalpeina katselivat tohtori ja Kennedy tätä hirmuista näytelmää. He eivät kyenneet enää hillitsemään palloansa, joka pyöri vastakkaisten tuulten raastamana, välittämättä kaasun erillaisista ohennuksistakaan. Tähän pyörteesen jouduttaessa se kieppui huimaavaa vauhtia; gondoli teki laajoja heilauksia. Teltan suojaan ripustetut instrumentit löivät toisiinsa, niin että joka hetki pelkäsi niitten särkyvän, spiralin putket taipuivat arveluttavalla tavalla, vesiarkut kolahtelivat toisiinsa. Ystävykset eivät voineet kuulla toistensa ääntä, vaikk'ei heidän väliänsä ollut metrinkään vertaa. Suonenvetoisesti he pitelivät kiinni köysistä, pysyäkseen yhdessä kohdin hurjan orkaanin käsissä.

Kennedy tuijotti avaruuteen, sanaakaan sanomatta, hivukset hajallaan. Tohtori oli saanut takaisin rohkeutensa, vaaran ollessa ylimmillään. Hänen kasvojensa ilmeessä ei huomannut lainkaan ankaraa sisällistä liikutusta, ei silloinkaan kuin Victoria, viimeistä kertaa pyörähdettyänsä, äkkiä pysähtyi. Pohjoistuuli oli päässyt voitolle, ja alkoi nyt kuljettaa sitä päinvastaiseen suuntaan kuin aamulla, yhtä kovaa vauhtia kuin silloinkin.

— Minnekäs nyt kuljetaan? — huusi Kennedy.

— Sallimus meitä ohjatkoon, Dick. Minä tein väärin, epäillessäni sitä. Se tietää paremmin kuin me, mitä me milloinkin tarvitsemme, ja niinpä me jälleen kuljemme niitä seutuja kohti, joita emme enää luulleet saavamme milloinkaan nähdä.

Tanner tuolla alhaalla, joka pohjoiseen mentäessä oli ollut niin tasainen, niin yhtenäinen, oli nyt mainingeissa kuin meri myrskyn jälkeen; pieniä, huojuvia mäkiä seisoi siellä täällä, ikäänkuin rajapyykkeinä eri alueitten välillä. Tuuli puhalsi ankarasti, kiidättäen Victoriaa halki avaruuksien.

Pallo ei kumminkaan kulkenut aivan sitä kohti, mistä aamulla oli lähdetty. Ja niinpä vielä kello yhdeksänkään aikana ei päästy järven rantaan: yhä vaan oli erämaa heidän allansa.

Kennedy huomautti tuosta.

— Vähät siitä, — vastasi tohtori; — pääasia on, että kuljemme etelään. Me saavumme Bornun tai Wuddin tai Kuukan kaupunkiin, ja siellä minä pysähdyn empimättä.

— Kuinka vaan tahdot; minä suostun, — vastasi Skotlantilainen; — mutta suokoon taivas, ett'ei meidän tarvitsisi vaeltaa erämaan halki tuon äskeisen karavaanin lailla. Se oli kamala näky!

— Ja sellaista tapahtuu niin usein, Dick! Matkustus erämaassa on yhtä vaarallista kuin valtamerelläkin purjehtiminen, vaikka toisella tavalla. Erämaassa uhkaavat samat vaarat kuin merellä, hukkuminenkin, jota paitsi siinä joutuu sietämättömäin kärsimysten ja puutetten alaiseksi.

— Minusta näyttää, kuin pyrkisi tuuli tyyntymään, — virkkoi Kennedy. — Tomu ei ole enää niin sakeata, hiekka aaltoilee hiljemmin, taivaanranta selkenee.

— Sitä parempi. Meidän pitää tarkastella sitä kiikarilla. Emme saa päästää näkyvistä ainoatakaan kohtaa.

— Minä otan sen huolekseni, Samuel. Heti kuin huomaan ensimmäisen puun, annan siitä tiedon sinulle.

Ja Kennedy asettui kiikari kädessä gondolin kokkaan.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Joen historia. — Biddimoahien saari. — Jumaloiminen. — Uponnut saari. — Järven rannat. — Käärmeitten puu. — Jalkamatka. — Kärsimyksiä. — Moskitot ja muurahaiset. — Nälkä. — Victoria näkyy. — Victoria katoo. — Epätoivo. — Räme. — Viimeinen huuto.

Miten oli tällä välin käynyt Joen?

Syöstyään mereen ja tultuansa taas pintaan, hän ensi työkseen katsahti ylös. Hän näki Victorian nopeasti kohoavan ilmaan, pienenevän pienenemistään ja vihdoin, tuulen kuljettamana, katoavan pohjoiseen. Tohtori ja Kennedy olivat niinmuodoin pelastuneet.

— Olipa varsin onnellista, — arveli hän, — että minun päähäni iski ajatus heittäytyä Tshadiin. Se se olisi johtunut mr Kennedynkin mieleen, ja samoin hän olisi tehnyt, kuten minäkin, sillä onhan se ihan luonnollista, että yksi uhrautuu kahden edestä. Se on niinkuin nakutettu.

Päästyään tästä selville, alkoi Joe miettiä omaa kohtaloansa. Hän oli keskellä suunnatonta järveä. Sen rannoilla asuu outoa kansaa, raakaa kaiketikin. Siinä yksi syy lisää selviämään pulasta yksistään oman itsensä varassa.

Ennen lintujen hyökkäystä — ja nehän Joen mielestä käyttäytyivät, niinkuin petolintujen tulee ja sopii, — oli hän huomannut taivaanrannassa saaren. Hän päätti siis pyrkiä sitä kohti, pannen liikkeelle kaiken uimataitonsa ja heitettyään yltään liiemmat vaatteet. Ei häntä ensinkään pelottanut kymmenisen kilometrin uimamatka.

Puolentoista tunnin perästä hän oli jo koko joukon lähempänä saarta.

Mutta sitä mukaa kuin hän läheni rantaa, alkoi muuan ajatus vallata hänen mieltään, ensin ohimennen, sitten yhä ankarammin. Hän tiesi, että rantavesissä vilisee suuria alligaatoreja, peräti ahnaita petoja.

Niin luonnollista kuin kaikki tässä maailmassa olikaan, täytyi hänen väkistenkin joutua hämille. Hän pelkäsi, että valkoinen liha mahtaa olla erittäin mieluista ruokaa krokodiileille, ja siksipä hän liikkuikin erinomaisen varovasti, myötäänsä tähystellen ja vaanien. Ei ollut enää kuin satakunta syltä vehreitten puitten reunailemaan rantaan, kun äkkiä leyhähti räikeä myskinhaju.

— Kas niin! — virkkoi hän itsekseen. — Tätähän minä juuri pelkäsin. Kaimaanit eivät ole kaukana.

Hän sukelsi nopeasti, mutta törmäsi heti kohta johonkin tavattoman suureen esineesen, jonka suomuinen pinta raapaisi häntä ohimennen. Nyt luuli Joe olevansa hukassa ja alkoi uida epätoivoisalla kiireellä. Hän nousi pintaan, hengitti hetkisen ja sukelsi jälleen. Neljänneksen tuntia ahdisti häntä ankara tuska, jota ei koko hänen filosofiansakaan kyennyt kukistamaan. Hän oli kuulevinaan, kuinka hänen takanansa hirmuiset leuat loksahtelevat, sieppaamaisillaan hänet. Hän ui vedenpinnan alla, tehden niin vähän melua kuin suinkin mahdollista, mutta tunsi äkkiä jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja sitten keskiruumiisen.

Joe parka! Hänen viimeisenä ajatuksenansa oli tohtori. Hän alkoi taistella epätoivon voimalla, tuntiessaan, ett'ei häntä kiskotakaan pohjaa kohti, jonne krokodiilin on tapa viedä saalistaan, vaan pitkin järvenpintaa. Tuskin hän oli ennättänyt vetää henkeänsä ja avata silmänsä, niin jo näki edessään kaksi pikimustaa neekeriä. Nämä pitivät lujasti kiinni hänestä, kirkuen varsin omituisesti.

— Hehheh! — pääsi Joelta ehdottomastikin; — neekereitäkös nämä krokodiilit olikin! Peiakas sentään! No sitä parempi! Mutta mitenkä ne senkin pakanat uskaltavat uida tällaisissa vesissä?

Joe ei tiennyt, että saaristolaiset täällä, kuten mustaa ihoiset monissa muissakin seuduin, uivat järvissä, vähääkään välittämättä siitä, että niissä vilisee alligaatoreita. Tämän tienoon matelijat ovatkin kuuluisat säveydestänsä.

Mutta eiköhän Joe joutunutkin vain ojasta allikkoon? Käyköönpä syteen tai saveen, arveli hän ja salli neekerien kuljettaa itseänsä rantaan, osoittamatta vähintäkään pelkoa.

— Kaiketikin, — ajatteli hän, — nuo ihmiset näkivät Victorian niinkuin minkä kummituksen kiitävän järven päällä ja huomasivat minun putoamiseni, ja niinpä he nyt pitävät minua taivaasta tulleena olentona. Ja pitäkööt vaan!

Näin hän mietiskeli, astuessaan keskelle suurta, pauhaavaa ihmisparvea, jossa oli miestä ja naista kaiken-ikäistä, ei kumminkaan kaikenväristä. Hänen ympärillään oli Biddiomahi-neekereitä, kiiltävän mustia iholtaan. Eikä tarvinnut Joen ensinkään hävetä pukunsa köykäisyyttä, se kun oli aivan paikkakunnan viimeisen muodin mukainen.

Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt oikein päästä selvillekään tilastansa ja olostansa, hän huomasi heti, minkä jumalallisen kunnioituksen esineeksi hän äkkiä oli joutunut. Tämä rohkaisi häntä, vaikka mieleen johtuikin Kazehin tapahtumat.

— Kyllä kai minusta taas joku epäjumala laitetaan, Kuun poika tai jotain siihen sorttiin. Meneehän se paremman puutteessa mukiin sekin ammatti. Pääasiana on vaan saada voitetuksi aikaa. Jos Victoria tulee uudestaan näkyviin, silloin minä käytän tätä uutta asemaani ja näytän kumartajilleni, mitenkä sitä ihmeellisellä tavalla mennään oikein pilviin.

Joen mietiskellessä kohtaloansa, tiheni väkijoukko tihenemistään hänen ympärillään. Se lankesi maahan, se huusi, se tunnusteli häntä, se kävi yhä tuttavallisemmaksi. Ja se laittoi hänelle juhlapidot, joissa tarjottiin hapanmaitoa ja meteen survottua riisiä. Uljas Joe, aina sovittautuen ajan ja olojen mukaan, herätti tässä kansassa korkeita ajatuksia siitä, millä tavalla jumalat juhlallisissa tilaisuuksissa ahmivat.

Illan tultua, saaren velhot ottivat häntä kunnioittavasti kädestä ja veivät hänet eräänlaiseen, taikakaluilla koristettuun majaan. Ovella ennätti Joe heitellä jotenkin levottomia silmäyksiä niihin luukasoihin, joita kohoili tämän pyhäkön ympärillä. Tilaansa oli hänellä kyllä aikaa mietiskellä myöhemminkin, sittenkuin olivat sulkeneet hänet majaan.

Sen iltaa ja osan yötäkin hän kuuli ulkoa juhlalauluja, rummutuksen tapaista pärinää ja raudan räminää, sangen suloisia afrikalaisille korville. Ulvovien kuorojen säestäessä kävi pyhän majan ympärillä loppumaton karkelo kuperkeikkoineen ja irvistyksineen.

Joe saattoi kuulla tätä korvia särkevää pauhinaa seinäin läpi, jotka oli tehty limakkaalla mudalla muuratuista kaisloista. Kaikissa muissa tapauksissa hän olisi vilkkaalla osan-otolla seurannut näitä omituisia juhlamenoja, mutta pian johtui hänen mieleensä varsin epähauskoja ajatuksia. Niin hyvältä puolen kuin hänen tapansa olikin asioita punnita, tuntui hänestä sentään vallan typerältä, jopa surulliseltakin joutua kadoksiin tänne sydänmaan perukoille, villien ihmisten joukkoon. Harvathan tänne asti uskaltaneista matkustajista ovat enää palainneet isäinsä maahan. Ja sitä paitsi: lieneekö oikein luottamista tähän jumaloimiseen, joka on hänen osallensa tullut? Hänellä oli täysi syy epäillä kaiken maallisen kunnian turhuutta! Hän kyseli itseltään, eiköhän jumaloiminen tässä maassa mene niinkin pitkälle, että jumaloitava vihdoin pistetään poskeen! Niin synkältä kuin tulevaisuus näyttikään, sai väsymys hänessä jonkun hetken kuluttua vallan, ja hän vaipui syvään uneen, jota epäilemättä olisi kestänyt päivännousuun asti, ellei odottamaton kosteus olisi saanut häntä hereille.

Ja tämä kosteus muuttui ennen pitkää vedeksi, ja tämä vesi kohosi pian niin, että ulottui Joeta vyötäisiin saakka.

— Mitäs tämä merkitsee? — kysäisi Joe itsekseen. — Tulvako? Vai vesipyörre? Vai uusiko hengiltä-ottamisen tapa näillä neekereillä? En totta maar minä rupea odottamaan, kunnes se kaulaan asti kohoaa!

Ja sen sanottuaan, hän ponnisti olkapäällään seinää vastaan. Se antoi perää… Mutta missä hän olikaan nyt? Keskellä järvenselkää! Saarta ei ollut olemassakaan! Se oli uponnut yöllä! Sen sijalla oli suunnaton Tshad!

— Ei tällainen maa passaa maanviljelykseen ensinkään, — arveli Joe ja pani taas liikkeelle uimataitonsa.

Muuan tavallisia ilmiöitä Tshad järvellä oli pelastanut kunnon Joen vankeudesta. Täten on siellä monikin saari, joka näytti vankalta kuin kallio, kadonnut olemattomiin, ja monasti ovat rannan asukkaat saaneet vastaanottaa poloisia, jotka ovat pelastuneet näistä kauheista katastrofeista.

Joe ei tiennyt tätä omituista seikkaa, mutta ymmärsi kumminkin käyttää sitä hyödykseen. Hän huomasi ajelehtivan veneen ja saavutti sen pian. Se oli isosta puunrungosta koverrettu ruuhi. Onneksi oli siinä pari airojakin, ja Joe läksi liikkeelle, jotenkin vuolaan virran viemänä.

Pohjantähdestä hän mielihyväkseen huomasi kulkevansa pohjoista rantaa kohti. Kello kahden aikaan aamulla hän nousi maihin eräälle niemelle, jonka korkeat kaislat olivat harmillisia filosofillekin. Mutta lähellä kasvoi ikäänkuin varta vasten puu, jonka oksilla oli hänelle leposija tarjona. Joe kiipesikin siihen ja odotteli siellä päivänkoittoa, sanottavaksi sulkematta silmiään.

Aamu tuli äkisti, niinkuin laita on näissä päiväntasaajan maissa. Joe katsahti puuhun, jossa hän oli yönsä viettänyt. Outo, hirvittävä näky. Oksat olivat sanan oikeassa merkityksessä niin täynnään käärmeitä ja kameleontteja, ett'ei lehtiä niitten alta näkynyt. Olisi tehnyt mieli sanoa sitä uudenlajiseksi puuksi, jossa kasvaa matelijoita. Heti aamun tultua alkoi koko tämä joukko käännellä ja kiemuroida. Kauhun ja inhon sekaisilla tunteilla hyppäsi Joe maahan kesken tuon ilkeän joukkion sihinää ja sähinää.

— Tuota en olisi ikipäivinä uskonut, — virkkoi hän.

Joe ei tiennyt, mitä tohtori Vogel kertoo viimeisissä kirjeissään omituisuuksista Tshadin rannoilla, joissa matelijoita on runsaammin kuin missään muussa maassa.

Joe päätti vast'edes olla varovampi, ja läksi, aurinko oppaanaan, kulkemaan koillista kohti. Huolellisesti hän vältti majoja ja mökkejä ja luolia, sanalla sanoen kaikkea, missä saattoi olla tyyssijaa ihmisrodulle.

Kuinka usein kohosikaan hänen katseensa ylös! Hän toivoi saavansa nähdä Victorian, ja vaikka hän turhaan oli tähystellyt sitä koko päivän, yhä samoillessaan eteenpäin, ei hän kumminkaan lakannut luottamasta isäntäänsä. Kysyttiinpä melkoinen määrä luonteen tarmoa, kun osasi pysyä tyyneenä näin tukalissa oloissa. Väsymyksen lisäksi tuli nälkä, sillä kasvien juuret ja puun jälsi ja dum-palmun hedelmät eivät ajan pitkään miehelle riitä ravinnoksi, ja kumminkin hän oli kulkenut, laskunsa mukaan, neljä viisikymmentä kilometriä. Ruumis oli täynnä kaislain, akasiain ja mimosain okien tekemiä naarmuja. Jaloista tihkui verta… Näin ollen oli astunta peräti tuskallista. Hän jaksoi kumminkin kestää nämä vaivat ja päätti olla yötä Tshadin rannoilla.

Siellä alkoivat häntä kiusata myriadit kaikenlaisia pistäviä hyönteisiä. Kärpäset, moskitot, puolen tuuman pituiset muurahaiset peittivät sanan täydessä merkityksessä koko maanpinnan. Parin tunnin kuluttua ei Joen ylle enää jäänyt kuin moniahta tilkkunen hänen vähistä vaatteistansa: hyönteiset olivat syöneet kaikki tyyni!

Yö oli kauhea. Väsynyt vaeltaja ei saanut rahtuakaan unta silmäänsä. Metsäsiat, villit puhvelit, ajubat, eräs laji varsin vaarallisia merilehmiä, temmelsivät pensaissa ja vedessä, metsänpetojen karjunta kajahteli öiseen avaruuteen. Joe ei uskaltanut liikahtaakaan. Tuskin riitti hänessä tahdonlujuutta ja mielenmalttia kestämään tätä tukalaa asemaansa.

Vihdoin koitti päivä, ja Joe nousi kiireimmän kaupassa. Ja aatelkaas hänen hämmästystään, kun hän huomasi, mikä inhottava elävä oli maannut hänen vieressään: toistakymmentä centimetriä leveä rupisammakko, joka nyt katsoa muljotti häneen, silmät pullollaan! Joe tunsi mieltänsä kääntävän ja ponnistaen voimiansa hän juoksi kiirein askelin ja heittäysi järveen uimaan. Tämä lievensi hiukan kihellystä, joka oli häntä vaivannut. Pureskeltuaan sitten muutamia lehtiä, hän läksi jälleen jatkamaan matkaansa itsepäisesti ja uhalla, josta hän itsekään ei ollut selvillä. Hän ei osannut tehdä tiliä teoistansa, ja sittenkin hän tunsi itsessään voimaa, joka oli epätoivoa väkevämpi.

Vähitellen alkoi ankara nälkä vaivata häntä. Hänen vatsansa, joka ei ollut niin tyynimielinen kuin hän itse, rupesi valittelemaan. Hänen täytyi sitoa liaani vyötäisilleen. Onneksi toki hän saattoi sammuttaa janoansa missä hyvänsä, ja, muistellessaan kärsimyksiä erämaassa, hän piti nykyistä tilaansa suhteellisesti edullisena, kun ei tarvinnut kestää samallaisia tuskia.

— Missähän lienee Victoria? — ajatteli hän. — Tuuli käy pohjoisesta. Sen pitäisi tulla takaisin järven kohdalle! Tohtori on epäilemättä asettanut pallon uudestaan tasapainoon, mutta siihen työhön on riittänyt eilinen päivä. Ei siis ole mahdotonta, että… Mutta annas, ett'en milloinkaan enää kohtaa häntä! Mitenkäs sitten? No niin, jos minun onnistuu päästä johonkin suureen kaupunkiin järven rannalla, silloin olen samassa tilassa kuin muutkin retkeilijät, joista tohtori on puhunut. Miks'en minä selviäisi pulista ja pulmista yhtä hyvin kuin hekin? Onhan heitä tullut takaisinkin, on, tonttu vie, niinkin!… Rohkeasti eteenpäin. Joe!

Näin haastellen ja yhä eteenpäin astuen, huomasi pelvoton Joe äkkiarvaamatta synkässä metsässä joukon neekereitä. Hän pysähtyi ajoissa, niin ett'ei häntä nähty. Villit olivat myrkyttämässä nuoliansa euforbian mehulla. Tätä työtä pidetään niissä seuduin varsin tärkeänä ja toimitetaan jonkinlaisilla juhlallisilla menoilla.

Joe lymysi hiljaa, hengitystään pidätellen, tiheikköön, mutta siellä hän tuli katsoneeksi ylös ja huomasi silloin latvain välitse Victorian, ihan Victorian lähenevän järven pintaa kohti, kolmisenkymmentä metriä hänen yläpuolellansa. Ja hänen on mahdoton astua näkyviin!

Kyynel vierähti silloin hänen silmästänsä, ei epätoivon, vaan kiitollisuuden: tohtori ei ole unohtanut häntä, tohtori on etsimässä häntä! Hänen täytyi odottaa mustain lähtöä; sitten hän pääsi piilopaikastansa ja läksi juoksemaan rantaa kohti.

Mutta silloin Victoria poistui kauemmaksi. Joe päätti jäädä sitä odottelemaan: se tulee taas näkyviin ihan varmaan! Se tulikin, mutta idempänä. Joe juoksi, viittoi, huusi… Turhaa kaikki! Kova tuuli kiidätti sen pois vastustamattomalla nopeudella.

Ensi kertaa horjahti nyt poloisen tarmo sekä toivo. Hän huomasi olevansa hukassa. Hän piti varmana, ett'ei tohtori enää palaja… Hän ei rohjennut enää ajatella … ei tahtonut enää harkita…

Mielipuolen lailla hän nyt, jalat verisinä, ruumis naarmuissa, vaelsi vaeltamistaan sen päivää ja osan yötäkin. Hän laahasi itseänsä eteenpäin milloin polvillaan, milloin kättensä nojassa… Ja tuossa lähenee hetki, jolloin voimat pettävät … hänen täytyy kuolla.

Tällä tavoin kulkiessaan, hän vihdoin joutui suohon. Niin hänestä ainakin tuntui, sillä yö oli äkkiä hänet yllättänyt. Hän vajosi äkkiarvaamatta syvään liejuun. Hän reuhtoi, hän ponnistelihe epätoivon voimalla, mutta siitä huolimatta hän huomasi vajoavansa yhä syvemmälle. Muutaman minutin perästä hän oli suossa vyötäisiään myöten.

— Tämä siis on kuolemaa! — virkkoi hän itsekseen, — ja millaista kuolemaa!

Hän taisteli vimmatusti, mutta ponnistukset ne vaan painoivat poloista yhä syvemmälle hautaan, jota hän kaivoi itsellensä. Ei puun palastakaan, mikä kannattaisi, ei kaislaakaan, mihin tarttua!… Hän ymmärsi nyt viimeisen hetkensä tulleen… Hän ummisti silmänsä.

— Tohtori! — huusi hän. — Tohtori! auttakaa!

Ja tämä yksinäinen, epätoivoinen, melkein sammunut ääni haihtui yöhön…

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Taaja ryhmä taivaanrannassa. — Joukko Arabialaisia. — Takaa-ajo. — Se on hän! — Pudonnut ratsun seljästä. — Arabialainen kuristettu. — Kennedyn luoti. — Ovela liike. — Siepattu lennosta. — Joe pelastettu.

Siitä saakka kuin Kennedy oli asettunut gondolin kokkaan tähystämään, ei hän lakannut tarkastelemasta taivaanrantaa mitä huolellisimmin.

Jonkun ajan kuluttua hän virkkoi, kääntyen tohtoriin:

— Tuolla, ellen erehdy, liikkuu joku ryhmä; ihmisiäkö lienevät vai eläimiä; mahdoton on vielä erottaa. Joka tapauksessa ne liikkuvat kovaa vauhtia, sillä paksu pölypilvi nousee heidän takanansa.

— Eiköhän liene tulossa taas vastatuuli, — sanoi Samuel, — joka ajaa meidät takaisin pohjoiseen?

Hän kohottautui tarkastamaan.

— Tuskin vaan, Samuel, — vastasi Kennedy; — se on lauma gaselleja tai metsähärkiä.

— Kenties, mutta tuo ryhmä on vähintänsä viidentoista kilometrin päässä meistä, enkä minä puolestani osaa kiikarillakaan erottaa mitään.

— Min'en päästä sitä silmistäni missään tapauksessa. Siinä on jotain eriskummallista, joka kiinnittää minun huomiotani. Välistä luulisi sitä ratsuväen liikkeiksi. Ja niinpä se on kuin onkin. Ratsuväkeä ne ovat! Katsos!

Tohtori tähysti tarkkaan.

— Lienetpä oikeassa, — virkkoi hän. — Siinä on osasto Arabialaisia tai Tibbuja. He kiitävät samaan suuntaan kuin mekin, mutta meillä on nopeampi vauhti, ja pian me saavutamme heidät. Puolen tunnin kuluttua saatamme varmasti sanoa, mitä ne ovat.

Kennedy katseli jälleen kiikarillaan. Ratsumiesten joukko alkoi näkyä yhä selvemmin. Muutamat heistä erkanivat joukosta.

— Tuo on ilmeisesti joko ratsuväen harjoitusliikkeitä tai metsästystä. Tuo väki näkyy ajavan jotain takaa. Tekisipä mieli saada selvä tuosta.

— Malta aikaa, Dick. Hetken perästä saamme ne kiinni, jopa sivutammekin, jos vaan yhä jatkavat tätä suuntaa. Meillä on 35 kilometrin vauhti tunnissa; hevonen ei semmoista menoa koskaan kestä.

Kennedy tähystelemään jälleen. Muutaman minutin perästä hän virkkoi:

— Ne ovat Arabialaisia, jotka ratsastavat täyttä laukkaa. Minä erotan ne selvään. Niitä on puolensadan paikoilla. Burnuusit liehuvat tuulessa. Tuo on ratsuväen harjoitusta; päällikkö ratsastaa etunenässä noin sadan askelen päässä, muut seuraavat häntä.

— Olkoot keitä hyvänsä, Dick; me emme heitä pelkää, ja jos tarvitaan, niin kohoan ylemmäs.

— Malta, Samuel, malta!

Tuokion kuluttua Kennedy jatkoi:

— Jotain kummallista siinä sittenkin on. Ponnistuksista ja suunnan muutteleimisesta päättäen tuo näyttää pikemmin takaa-ajolta kuin seuraamiselta.

— Oletko varma siitä, Dick?

— Olen aivan varma. Se on metsästystä, mutta siinä metsästetään ihmistä. Ei se ole päällikkö, vaan pakolainen, joka ratsastaa edellä.

— Pakolainenko? — huudahti Samuel kiihkeästi. — Niin kyllä.

— Emme jätä heitä näkyvistä.

Pian oli päästy 5 tai 6 kilometriä lähemmäs ratsastajia, jotka yhä kulkivat huimaa vauhtia.

— Samuel! Samuel! — huudahti äkkiä Kennedy vapisevalla äänellä.

— Mikäs on, Dick?

— Untako tämä on vai täyttä totta?

— Mitä sinä tarkoitat?

— Maltas.

Ja Skotlantilainen pyyhkäisi pikimmältäin kiikarin laseja ja rupesi uudestaan katsomaan.

— No niin? — kysyi tohtori.

— Samuel! Se on hän!

— Hänkö? — huudahti toinen.

— Hän! — vastasi Dick.

Hänen ei tarvinnut sanoa nimeä.

— Hän se on, ratsun seljässä! Tuskin sadankaan jalan päässä vainoojistaan. Hän pakenee.

— Se on todellakin Joe! — virkkoi tohtori kalveten.

— Hän ei voi nähdä meitä!

— Hän on näkevä meidät! — sanoi tohtori, vähentäen horminsa liekkiä.

— Mutta miten?

— Viiden minutin perästä me olemme viidentoista metrin päässä maasta, viidentoista minutin kuluttua hänen kohdallaan.

— Lauaistaan pyssy merkiksi hänelle!

— Hän ei voi kääntyä takaisin. Häneltä on tie katkaistu.

— Mitäs me teemme?

— Me odotamme.

— Odotamme… Entäs Arabialaiset?

— Me saavutamme heidät. Me kuljemme heidän ohitsensa. Emmehän ole heistä enää kuin parin kolmen kilometrin päässä. Kunhan vaan kestäisi hänen ratsunsa!

— Hyvä Jumala! — parkaisi Kennedy.

— Mitä nyt?

Kennedyltä oli päässyt epätoivon huuto, sillä hän oli nähnyt Joen syöksevän maahan. Hänen ratsunsa oli nähtävästikin uupuneena kaatunut.

— Hän on huomannut meidät! — huudahti tohtori. — Noustessaan hän antoi meille merkin.

— Mutta Arabialaiset saavat hänet kiinni! Miksi hän viivyttelee? Kas uljasta poikaa! Eläköön! — huusi metsästäjä, malttamatta enää pidättää itseänsä.

Samassa kuin Joe oli noussut pystyyn, oli muuan huimimmista ratsastajista saamaisillaan hänet kiinni, mutta Joe ponnahti pantterin lailla syrjään, välttäen hänen iskunsa, ja hyppäsi samassa takaapäin hänen ratsunsa lanteille, kouristi hermostunein käsin, rautaisin kourin Arabialaista kurkusta, kuristi hänet, viskasi maahan ja ratsasti hurjasti edelleen.

Arabialaiset päästivät kauhean huudon, mutta huimasti ratsastaessaan he eivät huomanneet Victoriaa, joka seurasi viidenkymmenen askeleen päässä heidän takanansa, tuskin kymmentäkään metriä maanpinnasta. Pakolainen oli vain parisenkymmentä hevosen pituutta heistä edellä.

Yksi heistä joutui ilmeisesti yhä lähemmäs Joeta. Jo oli hän lävistämäisillään hänet keihäällään, kun Kennedy, hana vireillä, laukaisi, ja Arabialainen syöksi maahan. Joe ei kääntynyt, pamauksenkaan kuultuansa, Yksi osa vainoojia pysähtyi ja lankesi maahan kasvoilleen, huomattuansa Victorian; toinen osa jatkoi takaa-ajoa.

— Mutta mitä Joe aattelee? — huudahti Kennedy. — Miks'ei hän pysähdy?

— Hän menettelee viisaammin, Dick. Minä ymmärrän hänen aikomuksensa. Hän pysyttelekse Victorian suunnassa ja luottaa meidän älykkäisyyteemme. Kelpo poika! Me tempaamme hänet ihan heidän nenänsä edestä! Ei ole kuin kaksisataa askelta väliä.

— Mitäs on tehtävä?

— Pane pyssy pois!

— Poissa on.

— Jaksatko pidellä 70 kiloa pohjalastia?

— Enemmänkin.

— Riittää siinäkin.

Ja tohtori latoi hiekkasäkkejä Kennedyn syliin.

— Pysy nyt gondolin perällä ja ole valmiina heittämään säkit yht'aikaa. Mutta, jos henkesi on sinulle kallis, älä heitä, ennenkuin käsken.

— Ole huoleti!

— Muutoin menee Joe meiltä käsistä. Hän on hukassa silloin.

— Luota minuun!

Pallo oli jo melkein ratsastajain kohdalla, jotka kiitivät höllin suitsin Joen jäljissä. Tohtori seisoi gondolin kokassa, käsissään nuoraportaat, valmiina heittämään ne alas tarpeen hetkenä.

Joen ja vainoojain väliä oli nyt noin 15 metriä. Victoria pääsi Arabialaisten edelle.

— Huomio! — sanoi tohtori Dickiile.

— Huomio!

— Joe! Pidä varasi! — huusi tohtori kaikuvalla äänellänsä, heittäen samassa portaat, joitten alimmat astimet ulottuivat maahan.

Tohtorin huudon kuultuaan, Joe käänsi päätään, vauhtiaan vähentämättä. Nuoraportaat tulivat hänen kohdalleen. Hän tarttui niihin, ja samassa huusi tohtori:

— Dick, heitä!

— Heitetty.

Ja Victoria, keventyen enemmän kuin Joen painolla, kohosi viisitoista metriä ylös.

Joe piti lujasti kiinni nuoraportaista, vaikka ne heiluivatkin hirvittävästi. Sitten hän teki Arabialaisia kohti kädenliikkeen, jota ei sovi selittää, ja kiipesi ketterästi kuin klowni gondoliin, jossa ystävät ottivat hänet avosylin vastaan.

Arabialaiset kirkuivat hämmästyneinä ja raivoissaan. Pakolainenhan oli heiltä siepattu lennosta, ja yhä kauemmas eteni heistä Victoria.

— Tohtori! Mr Kennedy! — huudahti Joe.

Mutta sitten hän meni mielenliikutuksesta ja ponnistuksista tainnoksiin.

— Pelastettu! pelastettu! — huusi Kennedy, melkein mieletönnä ilosta.

— Siis kaikki hyvin! — virkkoi tohtori kylmäverisenä jälleen.

Joe oli melkein alasti. Verta tihkuvat käsivarret ja ruumis täynnä mustelmia kertoivat kyllä selvästi, mitä mies oli saanut kestää. Tohtori sitoi hänen haavansa ja asetti hänet telttaan lepäämään.

Joe heräsi pian tainnoksistaan ja pyysi lasin viinaa, eikä tohtori saattanut kieltää sitä häneltä, Joeta kun ei käynyt kohteleminen kuin ketä hyvänsä muuta. Ryypättyänsä hän puristi ystäväinsä kättä ja sanoi olevansa valmis kertomaan historiaansa.

Mutta hänen ei sallittu puhua mitään, ja pian poika parka vaipuikin syvään uneen, jota hän jo kovin näytti tarvitsevankin.

Victoria kääntyi silloin kulkemaan länttä kohti. Ankara tuuli kuljetti sitä erämaan rintaa myöten, myrskyn taivuttamain tai taittamain palmujen ylitse. Siitä saakka, kuin Joe oli otettu gondoliin, oli Victoria kiitänyt 370 kilometriä ja kulki illalla kymmenennen pituuspiirin yli.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Länttä kohti. — Joen heräjäminen. — Hänen itsepäisyytensä. — Joen historian loppu. — Tagelel. — Kennedyn levottomuus. — Pohjoiseen. — Yö lähellä Agadesia.

Tuuli tyyntyi yöksi, ja niinpä Victoria saattoi rauhallisesti pysyä asemillaan, kiinnitettynä pitkään sykomoripuuhun. Tohtori ja Kennedy pitivät vuoroin vahtia, jolla välin Joe nukkui yhtämittaa neljäkolmatta tuntia.

— Siinä lääke, jota hän parhaiten tarvitsee, — sanoi Fergusson. — Luonto pitää huolen hänen paranemisestansa.

Aamuisissa nousi tuuli jälleen, mutta puhalteli nyt kovin oikullisesti. Milloin se heittäysi pohjoiseen, milloin etelään, mutta läksi vihdoin viemään Victoriaa länteen päin. Kartta osoitti pallon olevan nyt Damergun kuningaskunnan kohdalla. Tämä on aaltoilevaa, erittäin hedelmällistä seutua. Kylissä on majat punottu pitkistä kaisloista ja asklepian oksista. Kaduilla näki kaikkialla vilja-aumoja pienillä lavoilla, joissa ne olivat turvassa hiiriltä ja termiteiltä.

Pian saavuttiin Zinderin kaupungin kohdalle, joka on surullisen kuuluisa laajasta teloitustoristaan. Sen keskellä kasvaa kuoleman puu. Pyöveli vartijoitsee sen juurella, ja ken vaan puun varjoon astuu, se hirtetään ehdottomasti.

Kompassiin vilaistuansa ei Kennedy malttanut olla sanomatta:

— Kas niin, nyt kuljetaan jälleen pohjoista kohti.

— Mitäpä tuosta! Jos se vie meidät Timbuktuun, niin ei meillä ole syytä valittaa! Ei ole matkaa koskaan tehty tämän suotuisammissa oloissa.

— Eikä tän paremmassa terveydenkään tilassa, — liitti Joe, pistäen iloiset kasvonsa esiin teltan uutimien takaa.

— Siinähän meidän uljas ystävämme! — huudahti Skotlantilainen. — Siinähän meidän pelastajamme! Kuinka jaksat?

— Ihan niinkuin luonnollista on, mr Kennedy: niinkuin jaksaa pitääkin. En ole koskaan voinut paremmin. Ei mikään virkistä ihmistä niin kuin pikkuinen huvimatka, sittenkuin ensin on pistäynyt Tshad järvessä ottamassa kelpo kylvyn. Eikö niin, tohtori?

— Kunnon mies! — vastasi Fergusson, puristaen hänen kättään. — Kuinka paljon tuskaa ja levottomuutta tuotitkaan meille!

— Entäs te! Luulettekos, että minä olin levollinen teidän kohtalostanne! Kylläpä säikäytitte poika paran!

— Emme me yksimielisiksi milloinkaan tule, Joe, jos sinä otat asiat tuolta kannalta.

— Putoaminen ei näy miestä muuksi muuttaneen, — lisäsi Kennedy.

— Sinun uhrautumisesi, poikaseni, oli ylevämielinen teko, ja se meidät pelasti, sillä Victoria oli putoamassa järveen, ja jos se kerran sinne olisi joutunut, niin ei mikään olisi saanut sitä enää ylös.

— Mutta jos minun uhrautumiseni, joksi te suvaitsette sanoa minun kuperkeikkaani, pelasti teidät, niin eikös se pelastanut minuakin, sillä tässähän sitä nyt ollaan yhdessä, terveinä joka mies? Niinmuodoin ei ole olemassa mit'ikään, josta meidän tarvitsisi syyttää itseämme.

— Ei siitä pojasta ikinä urkkaa saa, — virkkoi metsästäjä.

— Ja siksipä, — vastasi Joe, — on paras, ett'ei puhuta koko asiasta mitään. Tehty mikä tehty. Oli hyvin tai pahoin, ei se siitään muutu.

— Itsepäinen mies! — naurahti tohtori. — Kertonet toki historiasi meille?

— Jos mielitte kuulla! Mutta antakaas kun ensin paistaa pyöräytän tämän lihavan hanhen, sillä mr Kennedy, näen mä, ei ole tällä välin istunut ristissä käsin.

— Tee niin, Joe!

— No niin! Katsotaanpas, mitä tämä afrikalainen otus tykkää, kun pääsee europpalaisiin vatsoihin.

Hanhi oli pian paistettu vartaalla hormin liekissä ja syötiin vähitellen loppuun. Joe piti puoliaan, niinkuin konsanaankin mies, joka ei ole ruokaa nähnyt moneen päivään. Teen ja groggin jälkeen hän alkoi kertoa seikkailuistaan. Hän kertoi jonkunlaisella innostuksella, ottaen kumminkin asiat tavanmukaiselta filosofilliselta kannaltansa. Tohtori ei malttanut olla tuon tuostakin puristamatta hänen kättänsä, huomatessaan tämän kunnon palvelijan huolehtineen enemmän isäntänsä kohtaloa kuin omaansa.

Vihdoin tuli Joe kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa hän, ollessaan suohon vajoamaisillaan, oli päästänyt viimeisen epätoivoisen huudon.

— Luulin olevani mennyttä miestä, tohtori hyvä, — jatkoi hän, — ja ajatukset ne lensivät teidän luoksenne. Rupesin ponnistelemaan minkä jaksoin. Enkä tiedä itsekään, miten siinä lienen piehtaroinut, mutta niin päätin, ett'ei miestä sentään noin vaan suohon syöstä. Ja siinäpä äkkiä huomaan parin askelen päässä, arvatkaas minkä? Vastikään katkaistun köydenpään. Ponnistan vielä viimeisetkin voimat ja saan miten kuten siitä kiinni; minä vedän … ei anna perää … minä kiskon yhä lujemmin, ja hetken perästä on jalkaini alla luja pohja… Ja köyden toisessa päässä on — ankkuri! … Ja älkää pahaks panko, mutta silloin minä sanoin, että tämä on se autuuden ankkuri. Tunsinhan minä sen! Victorian ankkureita! Te olitte olleet maissa siinä paikassa. Köyden asennosta minä näin, minnepäin te olitte lähteneet, minä riuhtaisin uudestaan ja pääsin viimein rämeiköstä. Läksin kulkemaan ja vaelsin osan yötä yhä kauemmaksi järvestä. Vihdoin saavuin erääsen aukioon keskellä suunnatonta saloa. Siinä oli aitaus, jossa hevoset pureskelivat ruohoa, mitään pahaa aavistamatta. Elämässä on hetkiä, jolloin joka ihminen osaa ratsastaa, eikös ole? Silmänräpäystäkään vitkailematta, minä hypätä heilahdin yhden nelikoipisen selkään, ja sitten aika kyytiä pohjoista kohti! En rupea kertomaankaan kaupungeista, joita en nähnyt, enkä kylistä, jotka vältin. En ensinkään. Viljavainioitten poikki sitä vaan kiidettiin, pensastoista läpi ja aidoista yli. Minä kiihoitin ratsuani, minä yllytin, minä ärsytin sitä! Jo loppui viljelty maa! Hyvä juttu! Erämaa edessä. Sehän passaa! Siinähän paremmin näkee eteensä. Yhä toivoin saavani näkyviini Victorian, mutta turhaan! Kolmen tunnin kuluttua tulla tuiskahdin suoraa päätä erääsen arabialaiseen leiriin. Ja nytkös se otuksenajo alkoi! Katsokaas, mr Kennedy, ei metsämies ymmärrä, millaista se ajo oikein on, ennenkuin itse joutuu ajettavaksi! Vaikka parasta ois ett'ei koskaan sitä koettais, jos suinkin laatuun käy, sen minä sanon. Ratsu kaatuu mun altani; jo ovat pahukset ihan ottamaisillaan minut kiinni … minä väistän … minä hyppään erään arabialaisen taakse ratsun selkään… Enhän minä mitään pahaa meinannut, ja eihän tuo mies toki vihaa pitäne siitä, että kuristin hänet kuolijaksi! Mutta minä olin nähnyt teidät ja … lopun te tiedätte. Victoria kiitää jäljissäni, ja te sieppaatte minut lennosta, niinkuin konstiniekka sieppaa renkaan miekkansa kärkeen. Enkös ollut sitten oikeassa, luottaessani teihin? Niin, niin, tohtori; katsokaas, kuinka kaikki käy niinkuin huiluttaen vaan! Ei seikkaa sen luonnollisempaa. Minä olen valmis uudistamaan koko tempun, jos siitä on jotain hyötyä teille. Ja sitä paitsi, niinkuin jo sanoin, ei maksa vaivaa puhua siitä.

— Kunnon Joe! — lausui tohtori liikutettuna. — Emme erehtyneet, luottaessamme sinun älykkäisyyteesi ja sukkeluuteesi.

— Hui-hai! Kun antaa mennä vaan, minne tapaukset vie, niin sitä selviää niin… Varminta kaikista, nähkääs, on ottaa asiat juuri sellaisinaan kuin ne ovat.

Tämän kertomuksen aikana oli pallo nopeasti kulkenut erään avaran maan yli. Kennedy huomasi pian taivaanrannassa joukon majoja, järjestettyinä jonkunlaiseksi kaupungin tapaiseksi. Tohtori tarkasti karttaansa ja huomasi sen olevan Tagelel nimisen kauppalan Damergussa.

— Tässä olemme Barthin kulkemalla tiellä, — puhui hän. — Täällä hän erosi tovereistaan, Richardsonista ja Overwegista. Edellisen oli määrä lähteä Zinderiin, jälkimmäisen Maradiin, ja muistattehan, että Barth oli näistä kolmesta ainoa, joka palasi Europpaan.

— Niinmuodoin, — virkkoi Kennedy, katsellen karttaa, — niinmuodoin me kuljemme suoraan pohjoiseen!

— Niin juuri.

— Etkä ole milläsikään, Samuel?

— Kuinka niin?

— Tämä suuntahan vie meitä juuri Tripolia kohti suuren erämaan poikki.

— Niin kauas emme joudu, ystävä hyvä; niin toivon kumminkin.

— Mutta missäs aiot pysähtyä?

— Kuulepas, Dick! Huvittaisko sinua nähdä Timbuktu?

— Timbuktuko?

— Tietysti, — pisti Joe väliin. — Käydä Afrikassa, näkemättä Timbuktua, sehän olis ihan nurinkurista.

— Sinä olisit viides tai kuudes Europpalainen, joka on käynyt tässä salaperäisessä kaupungissa.

— Olkoon menneeksi!

— Sitten meidän täytyy päästä 17:nen ja 18:nen leveys-asteen välille ja koettaa löytää sieltä ilmavirta, joka vie meidät länteen.

— Vieläkö on pitkältikin kuljettava pohjoiseen?

— Vähintänsä 275 kilometriä.

— Käykää maata siksi aikaa, mr Kennedy, — virkkoi Joe. — Ja tehkää te samoin, tohtori. Te tarvitsette kyllä lepoa, sillä minä olen valvottanut teitä ihan armottomasti.

Metsästäjä oikaisihe vuoteelleen, mutta Fergusson, johon väsymys näkyi varsin vähän pystyvän, pysyi paikallaan.

Kolmen tunnin perästä kulki Victoria huimaa vauhtia erään vuorisen seudun yli, jossa kohoili alastomia granittivuoria, muutamat yksinäiset kukkulat 1200:kin metriä korkeita. Giraffeja, antiloopeja ja kamelikurkia vilisi näissä metsissä, joissa kasvoi akasioita, mimosoja, suaheja ja daadelipuita. Siinä maassa asuu Keluaseja, jotka pitävät pumpuliharsoa kasvoillaan, niinkuin heidän vaaralliset naapurinsakin, Tuaregit.

Kello kymmenen illalla, kuljettuansa kiivasta vauhtia 450 kilometriä, Victoria pysähtyi erään suurenlaisen kaupungin kohdalle. Kuun valossa matkustajat näkivät yhden osan sitä; se oli puoliksi raunioina. Siellä täällä välähteli moskeain minareeteja. Tähtimittausten mukaan huomasi tohtori nyt oltavan Agadesin kohdalla.

Tämä kaupunki, aikoinaan suunnattoman laajan kaupan keskus, oli jo tohtori Barthin käydessä siellä kokonaan rappiolla.

Pimeässä ei Victoriaa huomattu, ja niinpä se asettui yöksi 3-4 kilometrin päähän Agadesin kaupungista, keskelle avarata hirssivainiota. Yö kului rauhallisesti, ja aamun koittaessa kello viiden aikaan, alkoi hiljainen tuuli heilutella palloa, painaen sitä länteen, hiukan eteläänkin.

Fergusson kiirehti käyttämään hyödykseen tätä seikkaa. Pallo kohosi nopeasti ja läksi liikkeelle auringon ensimmäisten säteitten lempeässä valossa.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Nopeata kulkua. — Viisaita päätöksiä. — Karavaanit. — Pitkällisiä rankkasateita. — Niger. — Mungo-Park. — Laing. — Réné Caillié. — Clapperton. — Lander veljekset.

Toukokuun 17:s kului rauhallisesti, ilman mitään sanottavia sattumia. Erämaa alkoi. — Kohtalaisella tuulella kulki Victoria lounaista kohti, poikkeamatta puoleen tai toiseen. Sen varjo muodosti hiekalle yhtämittaisen suoran viivan.

Tuuli kun oli sopiva, niin päätti tohtori kulkea läpi yön, varsinkin kun oli kirkas kuutamo. Victoria kohosi 150 metrin korkeuteen. Tämä öinen matka, jonka kuluessa katkaistiin 110 kilometriä, ei olisi häirinnyt lapsenkaan herkkää unta.

Seuraavana aamuna, sunnuntaina, muutti tuuli suuntaansa taas, kuljettaen palloa luodetta kohti. Muutamia kaarneita lenteli ilmassa, ja taivaanrannassa näkyi parvi korppikotkia, jotka kaikeksi onneksi pysyttelivät loitolla.

Näitä lintuja nähdessään Joe onnitteli tohtoria sen johdosta, että tämä oli keksinyt lähteä liikkeelle kahdella pallolla.

— Missähän sitä oltaisiinkaan nyt yhdellä ainoalla? Tämä toinen pallo se oli kuin venhe laivan perässä: siihen sitä haaksirikkoon jouduttua sopii turvautua.

— Oikeassa olet, hyvä ystävä, vaikka alankin olla hiukan levoton minun venheeni tähden: ei ole se laivan veroinen.

— Mitäs tarkoitat? — kysäisi Kennedy.

— Tarkoitan, ett'ei uusi Victoria ole entisen veroinen. Lieneekö kangas ollut liian kovan koetuksen alaisena, vai lieneekö spiraliputken kuumuus sulattanut guttaperkkaa, varma on, että olen huomannut kaasun haihtuvan. Tähän saakka siitä ei ole ollut haittaa, mutta varteen otettava seikka se kumminkin on. Pallo pyrkii laskeutumaan, ja minun täytyy yhä enemmän ohentaa vetyä.

— Pahus! — virkkoi Kennedy. — Mikähän keino siinäkin auttaisi!

— Ei mikään, rakas ystävä. Senpä vuoksi on paras jouduttaa matkaa, pysähtymättä öiksikään.

— Vieläkö ollaan kaukana rannasta? — kysyi Joe.

— Mistä rannasta, poikaseni? Ties minne meidät kohtalo vie! Sen vaan saatan sanoa sinulle, että Timbuktu on vielä noin 750 kilometrin matkassa länteen päin.

— Milloinkahan osapuille ollaan siellä?

— Ellei tuuli vie meitä kovin paljoa syrjään, niin saavumme sen kohdalle tiistaina iltapuoleen.

— Silloin, — sanoi Joe, huomatessaan pitkän jonon elukoita ja ihmisiä kulkea kimmurtelevan erämaan poikki, — silloin olemme siellä ennen tuota karavaania.

Fergusson ja Kennedy kurottautuivat ja huomasivat koko joukon kaikenlaisia eläviä olentoja. Siinä oli pari sataa kamelia, niitä, jotka kahdestatoista kulta-mutkalista (125 markasta) kulkevat Timbuktun ja Tafiletin väliä, seljässä 250 kilon kuorma. Kullakin oli häntään sidottu pieni pussi lannan kokoamista varten, joka on ainoa polttoaine näissä seuduin.

Nämä tuaregilaiset kamelit ovat parhainta laatua. Ne jaksavat olla kolme, jopa seitsemänkin päivää juomatta ja kaksi päivää syömättä. Nopeudessa ne voittavat hevosen ja ymmärtäväisesti tottelevat khabirin, karavaanin oppaan, ääntä. Ne ovat niissä seuduin tunnetut "meharin" nimellä.

Tällaisia tietoja antoi tohtori, toisten kahden katsellessa tätä miesten, naisten ja lasten paljoutta. Siinä he vaivalloisesti astuivat puoleksi liikehtivässä hiekassa, jota hädin tuskin pitivät koossa ohdakkeet, kuihtuneet kasvit ja vaivaiskasvuiset pensaat. Tuuli lakaisi heidän jälkensä umpeen melkein heti.

Joe tiedusteli, millä tavoin Arabialaiset osaavat erämaassa pysyä oikeassa suunnassa ja löytävät tien kaivoille näillä suunnattomilla lakeuksilla.

— Arabialaisilla — puhui Fergusson — on luonnostaan merkillinen vaisto pysyä oikealla tiellä. Missä Europpalainen joutuisi aivan eksyksiin, siinä he erehtymättä kulkevat eteenpäin: mitätön kivi, mätäs, vivahdus hiekan värissä — siinä heille jo varmat viitat. Öisin he merkitsevät suuntansa pohjantähden mukaan. He eivät kulje enempää kuin 3-4 kilometriä tunnissa ja lepäävät pahimman helteen hetket. Siitä arvaa, kuinka pitkä aika heiltä kuluu matkalla Saharan poikki, jota on seitsemättätoista sataa kilometriä.

Mutta jo oli Victoria kadonnut hämmästyneitten Arabialaisten näkyvistä. Lienevät kaiketikin kadehtineet sen nopeutta. Illalla se kulki yli pituuspiirin 2° 20' ja eteni yön aikana vielä toista astetta.

Maanantaina muuttui ilma kokonaan, tuoden mukanaan ankaran sateen, josta oli paljo haittaa matkamiehille, se kun suurissa määrin lisäsi pallon ja gondolin painoa. Nämä alituiset sateet ovat synnyttäneet näihin seutuihin laveita soita ja rämeitä, joissa paikoin kasvaa mimosa-, baobab- ja tamarini-puita.

— Piakkoin saamme nähdä Niger virran, — virkkoi tohtori. — Seutu alkaa muuttaa muotoansa, ja se tietää suurten virtain läheisyyttä. Nämä väylät ovat ensin tuoneet tullessaan kasvullisuuden, niinkuin tuovat myöhemmin sivistyksenkin. Niinpä Nigerkin, 4600 km pitkä virta, on sirotellut varsilleen Afrikan tärkeimmät kaupungit.

— No ilmankos, — pisti Joe väliin, — ilmankos se entinen mies ihmetteli sitä Luojan viisautta, että virrat pantiin kulkemaan justiin niitten suurten kaupunkien kautta!

Puolenpäivän aikana kulki Victoria erään kauppalan pahaisen yli, jonka muodosti ryhmällinen varsin kurjia mökkejä. Se oli Gao, ennen muinoin suuri kaupunki.

— Tässä — kertoi tohtori — kulki Barth Nigerin poikki, palatessaan Timbuktusta. Kas tuossa tuo muinaisajan suuri virta, Niilin kilpakumppali, joka pakanallisen traditionin mukaan saa taivaasta alkunsa. Samoin kuin Niili, on Nigerkin vetänyt kaikkina aikoina maantieteilijäin huomiota puoleensa. Sen, niinkuin Niilinkin, tutkiminen on kysynyt monilukuisia uhreja, jopa enemmänkin.

Leveänä vieritteli Niger jotenkin kiivaasti vesiään äyräittensä välitse etelää kohti. Matkamiehet tuskin ennättivät panna sen omituisia rajapiirteitä paperille.

— Aikomukseni oli puhua teille jotain tästä virrasta, — sanoi Fergusson, — mutta nyt se on jo kaukana meistä! Dhiuleban, Maijon, Egirreun, Kvorran ynnä monen muun nimisenä se kulkee suunnattoman laajan alan kautta, kilpaillen pituudessa itse Niilinkin kanssa. Nuo eri nimet merkitsevät vain "virtaa" aina sen maan kielellä, mistä kautta se kulkee.

— Onko Nigerin lähteet löydetty? — tiedusteli Joe.

— Jo aikaa sitten, — vastasi tohtori. — Monilukuiset matkustajat ovat käyneet tutkimassa Nigeriä ja sen lisäjokia. Mainittakoon heistä vain huomattavin: Mungo-Park, Walter Scottin ystävä, Skotlantilainen hänkin. Lontoon Afrikalaisen Seuran lähettämänä hän lähtee retkelleen v. 1795, saapuu Bambarraan, näkee Nigerin, kulkee erään orjakauppiaan seurassa 900 kilometriä Gambian rannoille ja palajaa Englantiin v. 1797. Hän lähtee uudelleen v. 1805, saapuu toistamiseen Nigerin rannalle, mutta silloin on väsymys, puutteet, paha kohtelu, huonot säät ja epäterveelliset seudut niin vähentäneet hänen joukkonsa, että neljästäkymmenestä Europpalaisesta on hengissä enää yksitoista. Siitä huolimatta hän vaeltaa vielä toista vuotta, kunnes saapuu Bussaan Nigerin varrella, mutta siellä hänen venheensä särkyy säpäleiksi koskessa, ja poloinen itse saa surmansa alkuasukkaitten käsistä.

— Eikä tällainen kauhea loppu pelottanut muita retkeilijöitä?

— Päinvastoin, Dick. Nyt oli määränä ei ainoastaan saada tutkituksi tuo virta, vaan löytää vainajan paperitkin. Majori Grayn retkikunta palasi takaisin Europpaan, löytämättä mitään jälkiä Mungo-Parkista. Vuonna 1822 majori Laing läksi uudelle retkelle ja oli ensimmäinen, joka pääsi Nigerin lähteelle. Hänen todistuksensa mukaan tämä suunnaton virta ei ole alkupäässään kuin puoli metriä leveä.

— Yli harpattava, — virkkoi Joe.

— Niinkö vainen! — vastasi tohtori. — Taru käy siitä sellainen, että ken vaan uskaltaa hypätä tämän lähteen yli, hän uppoaa siihen heti, ja ken siitä vettä ammentaa, sen sysää näkymätön käsi pois.

— Saahan tuota olla uskomattakin? — kysyi Joe.

— Saa kyllä. Viisi vuotta myöhemmin majori Laing vaelsi Saharan poikki, saapui Timbuktuun, mutta siellä Arabialaiset hänet kuristivat kuolijaksi siitä syystä, ett'ei hän suostunut rupeamaan moslemiksi.

— Taaskin yksi uhri! — virkkoi Skotlantilainen.

— Silloin läksi liikkeelle muuan Franskalainen, René Caillié, vähillä varustuksilla, ja hänen retkensä ovat uudenajan merkillisimpiä. Useampia kertoja yritettyänsä, hän läksi matkaan huhtikuussa 1827 ja saapui elokuussa Timen kaupunkiin niin nääntyneenä ja sairaana, että vasta 6 kuukauden perästä kykeni jatkamaan retkeänsä. Hän liittyi silloin itämaisessa puvussa erääsen karavaaniin, saapui Jennen kaupunkiin, laski sieltä venheessä alas Nigeriä ja pääsi Timbuktuun huhtikuussa 1828, ollen ensimmäinen Europpalainen, joka on antanut tarkkoja tietoja tästä merkillisestä kaupungista. Samana vuonna hän saapui siihen paikkaan, missä majori Laing oli saanut surmansa, retkeili sieltä käsin Sudanin ja pohjoisen Afrikan välisillä suunnattomilla lakeuksilla, saapui vihdoin syyskuussa Tangeriin ja palasi sieltä Franskaan. Täten hän oli 19 kuukaudessa, sairastettuaan niistä melkein kolmannen osan, kulkenut läntisen ja pohjoisen Afrikan poikki. Jos hän olisi ollut Englantilainen, olisi häntä siellä kunnioitettu rohkeimpana retkeilijänä, mutta kotimaassaan hän ei saanut ansion mukaista tunnustusta.

— Uljas mies, — virkkoi Dick. — Kuinka hänen kävi lopulti?

— Hän kuoli 39 vuoden vanhana retkensä rasituksista. Samaan aikaan teki muuan Englantilainenkin yhtä rohkeita, vaikk'ei yhtä onnistuneita retkiä. Se oli kapteeni Clapperton, Denhamin toveri. Hän seurasi Mungo-Parkin ja Laingin jälkiä ja saapui elokuussa 1829 Sakatun kaupunkiin, joutui siellä vangiksi ja kuoli uskollisen palvelijansa Richard Landerin syliin.

— Entäs Lander? — kysäisi Joe kiihkeästi.

— Hän tunkeutui takaisin merenrantaan ja palasi Lontoosen, tuoden mukanaan kapteenin paperit ja antaen tarkan kertomuksen omasta matkastaan. Sitten hän tarjoutui hallituksen käytettäväksi ja teki veljensä kanssa 1829-1831 uuden retken, kulkien Nigeriä alas Bussasta hamaan virran suuhun asti ja kuvaten jok'ainoan kylän.

— Veljekset siis välttivät yhteisen kovan kohtalon? — kysyi Kennedy.

— Sillä kertaa ainakin. Vuonna 1833 teki Richard kolmannen retken Nigerin varsille, mutta melkein lähellä virran suuta hänet kaatoi luoti, josta ei tiedetä, mistä se tuli. Näette siis, hyvät ystävät, että tämä maa, jonka ylitse nyt kuljemme, on nähnyt yleviä uhrauksia, jotka liiankin usein ovat saaneet vain surman palkaksensa.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Maa Niger virran polvekkeessa. — Homborin vuoret fantastillisessa valossa. — Timbuktu. — Tohtori Barthin pohjapiirros. — Kaasu vähissä.

Tämän ikävän tiistaipäivän kuluessa kertoeli tohtori Fergusson tuhansia erikoisseikkoja siitä seudusta, jonka ylitse he kulkivat. Tasainen oli maanpinta ja esteetön heidän kulullensa. Tohtoria huolestutti vaan tämä itsepintainen koillistuuli, joka huimaa vauhtia vei heitä yhä kauemmas Timbuktun leveyspiiriltä.

Niger, kuljettuansa pohjoista suuntaa, tekee Timbuktun kohdalla polvekkeen ja laskee Atlannin valtamereen monesta suuhaarasta. Tuossa polvekkeessa on maanlaatu peräti vaihtelevaista: milloin hekumallisen hedelmällistä, milloin karua erämaata. Viljelemättömiä tasankoja seuraavat maissipellot ja niitä taas aavat viidakot. Kaikenlaatuisia vesilintuja elää suurin laumoin rannoilla ja soissa.

Silloin tällöin näkyi Tuaregien leiri, jossa miehet makailivat nahkaisissa teltoissaan, vaimoväen askarrellessa ulkona, juottaen kamelintammoja ja poltellen tupakkaa pitkissä piipuissa.

Kello kahdeksan tienoissa illalla oli pallo edistynyt yli puolen neljättäsataa kilometriä länteen, ja silloin tarjoutui matkamiesten eteen suurenmoinen näky.

Kuu pilkisti pilven raosta; sen säteet liukuivat pitkin sateen muodostamia raiteita ja lankesivat Homborin vuoriselänteesen. Ei oudompaa näkyä kuin nuo basalttiharjat, jotka loivat fantastillisia kuvia synkkää pohjaa vasten taivaalle. Olisi luullut näkevänsä tarumaisen kaupungin keskiajoilta, sellaisia, joita sameina öinä jäämerien laajoilla kentillä kohoaa hämmästyneen katsojan eteen.

— Mutta, — sanoi tohtori jonkun ajan perästä, — minusta näyttää kuin alkaisi suunta jälleen muuttua. Sepä hauskaa! Tämän seudun vetehiset ovat vallan ystävällistä väkeä, kun puhaltavat hiljalleen kaakosta. Sehän on meille edullista.

Victoria alkoi todellakin kulkea pohjoisempaan, ja toukokuun 20:nä aamulla sen kohdalla oli selvittämätön verkko kanavia, vuorivirtoja ja Nigerin lisäjokia. Täällä löysi Fergusson sen paikan, jossa Barth astui venheesen, matkallansa Timbuktuun. Tällä kohtaa virtailee Niger puolitoista kilometriä leveänä reheväin äyräitten välillä. Suuret parvet kierresarvisia gaselleja keikkui korkeassa ruohikossa, joissa alligaatori niitä salaa väijyi.

Pitkät jonot aaseja ja kameleita sukelsivat metsäin siimekseen, seljässään Jennen kauppatavaroita. Ennen pitkää tuli eräässä virran käänteessä näkyviin amfiteatterin tapaan ryhmäyneitä matalia taloja, katoilla ja lavoilla ympäristöstä kerätyitä rehuvaroja.

— Tämä on Kabra, — huusi tohtori riemuissansa, — Timbuktun satama. Kaupunkiin ei ole enää kymmentäkään kilometriä!

— Olette siis tyytyväinen, tohtori? — kysäisi Joe.

— Ihastuksissani, poikaseni.

— Sitten on kaikki hyvällä tolalla.

Kello kaksi laajeni matkustavain katsella tuo erämaitten kuningatar, salaperäinen Timbuktu, jolla, kuten Atenalla ja Romalla, on ollut omia oppineita kouluja ja filosofien opetus-istuimia.

Fergusson tutkisteli sitä pienimpiä erikoisseikkoja myöten sen pohjapiirroksen mukaan, jonka Barth itse oli tehnyt, ja huomasi sen erinomaisen tarkaksi.

Kaupunki on muodoltaan jättiläismäinen kolmio, piirretty suunnattoman avaraan, valkohiekkaiseen pintaan. Sen kärki on pohjoista kohti ja leikkaa siellä palasen erämaasta. Ympäristö on aivan autiota: tuskin moniaita ruohoja, vaivaiskasvuisia mimosoja ja surkastuneita puita..

Lintuperspektivissä katsottuna on Timbuktu suuri kasa palloja ja noppakuutioita. Kadut ovat varsin ahtaita, ja kahden puolen niitä seisoo matalia taloja, auringon paisteessa kuivatuista tiilistä rakennettuja, sekä oljista ja kaisloista tehtyjä mökkejä, edelliset suippomaisia, jälkimmäiset litteitä. Pengerryksillä loikoo huolettomassa asennossa muutamia kaupunkilaisia, räikeänväriset puvut yllä, keihäs tai musketti kädessä. Naisia ei tähän aikaan päivästä näe ensinkään.

— Sanotaan täkäläisten naisten olevan kauniita, — virkkoi tohtori. — Tuolla näkyy kolme moskeata torneineen. Ennen vanhaan niitä oli hyvinkin monta. Kaupunki on suurissa määrin kadottanut entisen loistonsa! Kolmion kärjessä kohoaa Sankorin moskea pylväskäytävineen, joita kannattavat varsin puhdaspiirteiset kaarikot, kauempana Sidi-Jahian moskea ja muutamia kahden kerroksen taloja. Turhaan etsii sieltä palatseja tai muistomerkkejä. Sheikki on vain kauppamies, ja hänen kuninkaallinen asuntonsa on kauppakonttori.

— Tuollapäin näyttää minusta olevan linnoituksen jäännöksiä, — sanoi Kennedy.

— Niitten hajoittaminen on Fullanien työtä v. 1826. Silloin oli kaupunki kolmatta osaansa suurempi. Timbuktu on hamasta 11:nesta vuosisadasta alkaen ollut naapuriensa kateuden esineenä. Sen herroina ovat olleet vuoroin Tuaregit, Sonraijit, Marokanit, Fullanit. Aikoinaan se oli suuri sivistyksen keskus. Niinpä oli siellä 16:nella vuosisadalla muuan kuuluisa oppinut, Ahmed Baba, jonka kirjastossa oli 1600 käsikirjoitusta. Nyttemmin on Timbuktu vain varastopaikkana Keski-Afrikan kaupalle.

Victorian kulkiessa yli, syntyi kaupungissa jonkun verran liikettä; lyötiin hätärumpua, mutta tuskin olisi seudun viimeinen oppinut ennättänyt tarkastaa tätä uutta ilmiötä, sillä erämaan tuuli kiidätti palloa pitkin virran suuntaa, ja pian oli Timbuktu enää pelkkänä pikaisena muistona matkalta.

— Ja nyt, — lausui tohtori, — johtakoon taivas meitä, minne hyväksi näkee.

— Jospa johtaisi länteen! — virkkoi Kennedy.

— Hui hai! — arveli Joe. — Jos tästä pitäisi lähteä vaikka Zanzibariin takaisin samaa tietä tai pyyhkäistä valtameren poikki hamaan Amerikaan, niin ei se minun hattuani haittais.

— Pitäisi ensin olla selvillä, onko meissä sellaisen matkan tekijöitä, Joe.

— Mikäs meiltä puuttuis?

— Kaasua, poikaseni. Pallon nousuvoima vähenee huomattavissa määrin! Sitä täytyy säästellen hoitaa, jotta jaksaisi viedä meitä merenrannalle asti. Täytyy vähentää pohjalastiakin. Olemme liian raskaita.

— Jaa-a, sellaista se on, kun ei tee mitään työtä. Loikoa aamusta iltaan pitkällään; rasvat siinä väkistenkin kasvaa, ja paino paisuu. Kuinkahan pulleita ja pyöreitä ollaankaan, kun kotia tullaan!

— Joe puhuu Joen lailla, — virkkoi Skotlantilainen; — mutta lopussa kiitos seisoo. Ties mitä kohtaloita edessämme on! Kaukana on meistä vielä matkan pää. Missä luulet tulevamme rantaan, Samuel?

— Sitä on ylen vaikea sanoa, Dick. Me olemme varsin vaihtelevain tuulten varassa. Onnellisina pitäisin meitä, jos saapuisimme Sierra Leonen ja Portendickin vaiheille. Siinä on lavea ala, jossa olisi mahdollista tavata ystäviä.

— Hauska olisi puristaa heidän kättään. Mutta kuljetaanko nyt toivottua suuntaa?

— Ei kovinkaan, Dick, ei kovinkaan. Vilkaisehan kompassiin: me kuljemme etelään, Nigerin lähteitä kohti.

— Nythän olis otollinen tilaisuus löytää Nigerin lähteet, ellei toinen jo olis niiden perille päässyt. Mutta eikös hätätilassa passais löytää uusia?

— Ei, Joe. Mutta ole rauhassa; toivoakseni ei meidän tarvitse niin kauas joutuakaan.

Yön tullen heitti tohtori viimeiset hiekkasäkit maahan. Victoria kohosi. Hormi oli täydessä liekissä, mutta tuskin jaksoi kaasu kannattaa palloa ylä-ilmoissa. Se oli silloin 110 kilometrin päässä Timbuktusta etelään. Huomenissa se oli Nigerin varrella, lähellä Debon järveä.

NELJÄSKYMMENES LUKU

Tohtori Fergussonin levottomuus. — Yhä vaan etelää kohti. — Jenne. — Sego. — Tuuli kääntyy. — Joe pahoillaan.

Suuret saaret jakoivat täällä virran uoman useampiin kapeisin, vuolaisin haaroihin. Eräällä saarella näkyi muutamia paimenmajoja, mutta niistä oli mahdoton ottaa sen tarkempaa selkoa, Victorian vauhti kun kasvoi kasvamistaan. Pahaksi onneksi se alkoi ajautua yhä etelämpään ja kulki muutamassa minutissa Debon järven yli.

Fergusson ohensi kaasua, minkä suinkin saattoi, ja koetti eri kerroksissa kohdata toisenlaisia ilmavirtoja, mutta turhaan. Hän luopui näistä yrityksistä, niitten kautta kun kaasu vähenemistään väheni, pingoittaen pallon jo muutoinkin veltostuneita seiniä.

Hän ei puhunut mitään, mutta hänen levottomuutensa lisääntyi hetki hetkeltä. Tuuli painoi häntä yhä kauemmas Etelä-Afrikan sisämaita kohti, vastoin kaikkia hänen laskujansa. Ellei hän pääse Franskan tai Englannin alueille, mitenkä heidän käy villien heimojen keskuudessa Guinan rannalla? Mitenkä kohdata siellä laiva, jolla pääsee Englantiin? Ja tuuli se parhaillaan ajaa palloa Dahomein valtakuntaa kohti, hurjimpain villien maahan, missä kuningas suurina juhlina uhraa tuhansia ihmishenkiä! Siellä heidät hukka perii.

Toiselta puolen heikkeni pallo myötäänsä, sen näki selvään! Hän toivoi kumminkin, että sateen lakattua tuulen suuntakin muuttuu.

Mutta hänen täytyi valitettavasti luopua noista toiveista, kun Joe virkkoi:

— Jopa se sade näkyy yltyvän, ja tällä erää siitä tulee oikein vedenpaisumuksen sade, jos saa päättää pilvestä, joka nousee tuolta.

— Pilviäkö vielä! — sanoi Fergusson.

— Ja merkillisen synkkä onkin, — vastasi Kennedy.

— En minä mointa pilveä vielä ole nähnytkään, — virkkoi Joe; — harjakin tuommoinen suora kuin kalan selkäevä.

— Ei hätää, — sanoi tohtori, pannen kiikarin pois. — Ei se ole pilvi.

— Mitäs helkkaria se on?

— Pilvi se on kyllä…

— Sitä minäkin…

— Mutta heinäsirkka-pilvi.

— Ettäkö?

— Siinä miljardeja heinäsirkkoja lentää vihurina tämän seudun yli, ja voi maata, johon ne laskevat! Se on hävityksen oma.

— Sitäpä minä mielisin nähdä.

— Malta hetkinen, Joe. Kymmenen minutin perästä tämä pilvi saapuu meidän kohdalle. Saat nähdä omin silmin.

Tohtori oli oikeassa. Tämä paksu, taaja pilvi, monta kilometriä laaja, läheni huumaavalla pauhulla, laskien maahan suunnattoman varjon. Sadan askeleen päässä Victoriasta tämä lukematon parvi laskeutui viheriöivään maahan. Neljänneksen kuluttua se nousi jälleen lentoon, mutta kaukaakin saattoi nähdä, kuinka puut ja pensaat olivat aivan paljaat ja nurmet kuin viikatteella niitetyt. Näytti kuin olisi äkkiä halla käynyt maan yli ja kuolettanut kaiken kasvullisuuden, viimeistä kortta myöten.

— No Joe?

— No niin, tohtori! Merkillistähän tuo on, mutta vallan luonnollista silti! Yhdestä heinäsirkasta ei suurta haittaa, mutta kun niitä on miljonia, niin — tietäähän sen!

— Sepä oli kauhea sade, — virkkoi metsästäjä; — hirveämpää vielä kuin rajuinkin raesade.

— Ja sitä on mahdoton estää, — puhui tohtori. — Väestö on välistä koettanut, hävittääkseen niitä, sytyttää metsiä, jopa viljavainioitakin tuleen; mutta ensimmäiset kerrokset vaan syöksevät liekkeihin, sammuttavat valkean, ja suurin osa pääsee ehjänä yli. Kaikeksi onneksi saavat näitten seutujen asukkaat jonkun verran korvausta heinäsirkkain hävityksiltä. He kokoovat näitä hyönteisiä suurissa määrin ja syövät niitä mielellään.

— Ne on siis niin paljon kuin lentäviä krapuja, — arveli Joe.

Illan suussa muuttui maanlaatu suoperäisemmäksi. Metsäin asemesta näkyi yksinäisiä puuryhmiä. Virtain varsilla erotti muutamia tupakkaviljelyksiä ja rehuvainioita. Eräässä suuressa saaressa sijaitsi Jennen kaupunki, kaksine puisine minaretteineen ja ilkeine löyhkineen, joka läksi miljoneista pääskysenpesistä talojen seinissä.

Talojen välissä kasvaa siellä täällä baobab-, mimosa- ja daadelipuita. Liike näytti öiseenkin aikaan olevan varsin vilkasta. Jenne onkin suuri kauppakaupunki. Siitä saa Timbuktu kaikki tarpeensa. Timbuktuun kulkevat sen monilukuiset lotjat ja karavaanit, vieden erillaisia teollisuustuotteitaan.

— Ellei meidän täytyisi jouduttaa matkaa, — virkkoi tohtori, — niin koettaisin laskeutua tähän kaupunkiin. Siellä lienee useampiakin Arabialaisia, jotka ovat matkustaneet Franskassa tai Englannissa, ja joille tällainen kulkuneuvo ei ole outoa. Mutta järkevää tämä pysäys ei olisi.

— Pistäytään sitten, kun ensi kerran tänne tullaan, — nauroi Joe.

— Sitä paitsi tuntuu minusta kuin tuuli pyrkisi kääntymään hiukan itään. Sitä tilaisuutta ei saa laiminlyödä.

Tohtori heitti ulos muutamia tarpeettomia esineitä, tyhjiä pulloja ja tyhjän liha-arkun. Hänen onnistui pysyttää Victoria edullisemmassa ilmakerroksessa. Kello neljä aamulla aurinko toi näkyviin Segen, Bambarran pääkaupungin. Sen tuntee helposti neljästä eri kaupungista, joista se on kokoonpantu, maurilaisista moskeoistaan ja edestakaisin liikkuvista lautoistaan, jotka kuljettavat asukkaita kaupungista toiseen. Mutta matkamiehiä ei kaupungista nähty, eivätkä hekään mitään nähneet, he kun kiivasta vauhtia kulkivat luoteiseen. Tohtorin levottomuuskin alkoi vähitellen antaa perää.

— Vielä kaksi päivää tätä suuntaa yhtä nopeasti, niin jo saavumme Senegalin virralle.

— Ja silloin olemme ystäväin luona, niinkö? — kysyi Skotlantilainen.

— Emme aivan vielä. Hätätilassa, jos Victoriakin jättäisi meidät pulaan, pääsisimme sittenkin miten kuten franskalaisille alueille. Mutta jos se kestää vielä sittenkin parisen sataa kilometriä, niin pääsemme ilman väsymystä, ilman vaaroja, iloisin mielin hamaan länsirantaan asti.

— Ja siihen loppuu lappamiset! — arveli Joe. — Voi sentään! Jollei minussa olisi niin palava halu päästä kertomaan tämän matkan vaiheista, niin en ikinä tahtoisi astua jalkaani maahan! Luuletteko, tohtori, että ne hyvinkin uskovat meidän kertomuksiamme?

— Kukapa tietää, poikani? Kumoamaton tosiasia on kumminkin tämä: tuhannet todistajat ovat nähneet meidän lähtevän Afrikan toisesta rannasta, ja tuhannet saavat nähdä meidän laskevan maihin toisessa.

— Hoh-hoijaa! — lausui Joe, syvästi huoaten. — Jo minä yhdenkin kerran saan kaipauksella muistella kultamalmejani! Nehän ne olis antaneet painoa meidän kertomuksille, niin ett'ei kenenkään olis päähänkään pälkähtänyt ruveta niitä epäilemään. Yksi kuulija yhtä kultagrammaa kohti, — aatelkaas sitä väen paljoutta, joka olisi tullut minua kuulemaan ja minua ihmettelemään!

YHDESVIIDETTÄ LUKU

Lähemmäs Senegalia. — Victoria laskeutuu laskeutumistaan. — Marabuuti El Hadshi. — Pahoja vuoria. — Joen temppu.

Toukokuun 27:nä, kello yhdeksän aamulla, esiintyi maisema uudessa muodossa. Vähitellen kohoavassa maanpinnassa alkoi näkyä mäkiä, ja tämä tiesi vuoriston läheisyyttä. Pian oli kuljettava vuorenseljänteen yli, joka erottaa Nigerin ja Senegalin laaksot toisistaan, ja josta toiset virrat lähtevät Guinan lahteen, toiset Kap Verdin poukamaan.

Tätä osaa Afrikaa, hamaan Senegaliin asti, pidetään vaarallisena seutuna. Fergusson tiesi sen edeltäjäinsä kertomuksista. Heillä oli ollut tuhansia kärsimyksiä ja vaaroja kestettävinä täkäläisten rajujen neekerien keskuudessa. Turmiollinen ilman-ala oli tuhonnut useimmat Mungo-Parkin seuralaisista. Fergusson päätti siis kaikin mokomin karttaa laskeumasta maahan näissä tuhoisissa seuduissa.

Mutta hän ei saanut hetkenkään lepoa. Victoria laskeutui tuntuvalla tavalla. Täytyi taaskin heittää ulos enemmän tai vähemmän tarpeettomia esineitä, vallankin vuorenseljänteitten yli kuljettaessa. Ja tätä kesti kolmatta sataa kilometriä. Tuo alinomainen nouseminen ja laskeminen kävi rasittavaksi. Pallo, tämä uuden-aikainen Sisyfon kallio, joka myötäänsä vieri alas, oli käynyt yhä vajaammaksi, pitemmäksi, ja tuuli painoi kuopilleen sen velttoa päällystä.

— Onkohan pallossa halkeamia? — kysyi Kennedy, tuon huomattuansa.

— Ei, — vastasi tohtori, — mutta guttaperkka on nähtävästikin pehmennyt tai sulanut kuumuudesta, ja tafta läpäisee vetyä.

— Mikäs neuvoksi nyt?

— Sitä on mahdoton auttaa. Meidän täytyy keventää painoa, se on ainoa keino; täytyy heittää pois, mitä vaan sopii.

— Mutta mitä? — kysyi Skotlantilainen, katsellen ympärilleen jo ennestäänkin kovin vajaantuneessa gondolissa.

— Irroitetaan teltta, joka painaa sangen paljon.

Joe kiipesi sen renkaan ulkopuolelle, joka piteli koossa verkon köysiä, sai siellä helposti irti teltan paksut uutimet ja heitti ne alas.

— Siin'on mieluisa saalis kokonaiselle heimolle murjaaneja, — virkkoi hän; — tuhatkunta heitä näistä varmaan puvun saa, sillä se väki se on säästävänpuoleista kankaissa.

Pallo kohosi jonkun verran, mutta pian se alkoi ilmeisesti lähetä maata jälleen.

— Lasketaan maahan, — sanoi Kennedy, — ja katsotaan, mitä voisi tehdä tuolle päällykselle.

— Usko minua, Dick, ei ole mitään keinoa, millä korjata sitä.

— Mitäs me sitten teemme?

— Me uhraamme kaikki, mikä ei ole välttämättömän tarpeellista. Minä en tahtoisi millään ehdoin laskea maihin näissä seuduin, missä nuo metsät, joitten yli nyt parast'aikaa kuljemme, ovat kaikkea muuta kuin turvallisia.

— Jalopeurojako muka on vai muita hyenoja? — kysyi Joe ylenkatseellisesti.

— Pahempaakin, poikaseni; ihmisiä on, julmimpia koko Afrikassa.

— Mistä sen tietää?

— Edellisten matkustajain kertomuksista. Franskalaiset, joilla on siirtomaa Senegalissa, ovat sitä paitsi saaneet olla alituisissa tekemisissä läheisten heimojen kanssa. He ovat jatkaneet tutkimuksiansa Senegal virran polveketta myöten ja huomanneet senpuoliset seudut kokonaan autioiksi sodan ja rosvousten jäljiltä.

— Milloinka sellaista on tapahtunut?

— Vuonna 1854 muuan marabuuti Al-Hadshi, joka sanoi saaneensa taivaasta ilmestyksen, niinkuin Muhammedikin, yllytti kaikki sikäläiset heimot sotaan uskottomia, se on Europpalaisia, vastaan. Kolmen uskonkiihkoisen lauman johtajana hän hävitti perinpohjin Senegalin ja sen lisäjoen Falemen välisen seudun, säästämättä ainoatakaan kylää tai majanpahaistakaan, ryöstäen ja murhaten. Jatkaen hirmutöitään yhä pohjoisemmas, hän uhkasi vihdoin Medinan linnaa, jonka Franskalaiset olivat rakentaneet Nigerin varrelle. Sankarimaisesti torjui siinä hänen hyökkäyksiänsä Paul Holl kokonaista kuusi kuukautta, melkein ilman muonavaroja ja ampumatarpeita, kunnes översti Faidherbe saapui hänelle avuksi. Al-Hadshi lyötiin ja pakeni rosvojoukkoineen näihin seutuihin. Ei olisi hauska joutua hänen käsiinsä.

— Emmekä joudu, — vakuutti Joe, — vaikka täytyisi gondolista heittää pois kaikki tyyni, paitsi ampumaneuvoja.

— Emmehän enää kaukana ole Senegalin virrasta, — virkkoi tohtori, — mutta pahoin pelkään, ett'ei pallo jaksa kuljettaa meitä sinne saakka. Sitä paitsi on muuan seikka, joka minua huolestuttaa.

— Mikä niin?

— Meidän täytyy kulkea vuorten yli, ja se käy vaikeaksi, sillä minä en voi enää lisätä pallon nousuvoimaa kovimmallakaan kuumuudella.

— Victoria parka! — huokasi Joe. — Siihen on ennättänyt jo kiintyä kuin merimies laivaansa! Eihän se enää sama ole kuin lähdettäissä, mutta synti olis puhua siitä pahaa! Se on palvellut meitä kuin mies, ja ihan minulta sydän siihen paikkaan pakahtuu, jos pitää jättää se.

— Ole rauhassa, Joe! Emme sitä hevin heitä. Se palvelee meitä vielä, kunnes kokonaan nääntyy. Kestäköönhän vielä neljäkolmatta tuntia.

— Ei se kestä, — puhui Joe, tarkastellen palloa; — laihtuu poloinen laihtumistaan. Mennyttä se on kalua, Victoria rukka!

— Ellen erehdy, — virkkoi Kennedy, — tuolla taivaanrannassa näkyy sinun mainitsemiasi vuoria.

— Niitä ne ovat, — vastasi tohtori, katsottuaan kiikariin; — hyvin näyttävät korkeilta. Mitenkähän pääsemme niitten yli?

— Eikö niitä sopisi kiertää?

— Tuskin. Katsos, minkä mahdottoman alan ne täyttävät: melkein puolet näköpiiriä.

— Ihan niillä näkyy olevan meininki piirittää meidät ylt'ympariltä, — virkkoi Joe; — niitä tulee sekä vasemmalta että oikealta.

— Täytyy ehdottomasti päästä niitten yli.

Nuo vaaralliset vastukset näkyivät lähenevän erinomaisen nopeasti; paremmin sanoen: tuuli kiidätti Victoriaa teräviä huippuja kohti. Täytyy kohota, maksoi mitä maksoi, muutoin törmätään niitä vastaan.

— Joe, kaada vesi ulos, — sanoi Fergusson; — jätä vaan yhden päivän varat.

— Sinne meni! — virkkoi Joe.

— Kohoaako? — kysyi Kennedy.

— Hiukan, noin viisitoista metriä, — vastasi tohtori, joka ei kääntänyt silmiäänkään barometrista. — Mutta se ei riitä.

Olisi todellakin pitänyt kohota vielä vähintänsä 150 metriä.

Hormia varten varustettu vesi kaadettiin sekin pois. Jäljelle jäi vaan moniahta litrallinen. Mutta ei siinäkään kylliksi.

— Ja yli vaan täytyy päästä, — puhui tohtori.

— Tyhjennetään kaikki arkut ja viskataan ne ulos, — virkkoi Kennedy.

— Sinne ne meni. On se vähän ikävää, kun tuolla viisiä pala palalta…

— Ja sinä, Joe! Älä yritäkään uudistamaan tuonottaista uhrautumistasi! Vanno, ettes jätä meitä, käyköön miten hyvänsä.

— Olkaa huoleti, tohtori; ei erota, ei.

Victoria oli kohonnut jälleen puolisen sataa metriä, mutta yhä vieläkin oli vuoren huippu korkeammalla. Heidän edessään oli melkein pystysuora seinä, joka ylhäällä päättyi teräväksi kärjeksi. Se oli vielä ainakin 60 metriä matkamiesten yläpuolella.

— Kymmenen minutin perästä gondoli särkyy tuota kivimuuria vasten, ellei meidän onnistu päästä sen yli.

— Siis, tohtori?

— Jätä pelkkä pemmikani gondoliin ja viskaa muut lihat ulos.

Jälleen keveni pallo parilla sadalla kilolla. Se kohosi tuntuvasti, mutta mitäpäs siitäkään, ellei pallo pääse vuoren huipun yli! Tila oli kauhea. Victoria riensi ankaraa vauhtia … pian on kuuluva kauhea täräys ja gondoli on säpäleinä.

Tohtori loi silmäyksen ympäri gondolia.

Se oli melkein tyhjä.

— Ole valmiina, Dick, jos tarvitaan, heittämään laidan yli kaikki pyssysi.

— Pyssytkö! — huudahti metsästäjä säpsähtäen.

— Ystävä hyvä, jos kerran pyydän, niin en sitä tarpeettomasti tee.

— Samuel! Samuel!

— Sinun pyssysi, kruutisi ja lyijysi, — meidän henkemme saattaa riippua niistä.

— Jo ollaan lähellä! — huusi Joe, — jo ollaan lähellä!

Kymmenen metriä! Ja vuori on vieläkin kymmenen metriä korkeammalla. Joe sieppasi makuuvaatteet ja heitti ne ulos. Virkkamatta mitään Kennedylle, hän viskasi samassa muutaman luoti- ja haulisäkinkin.

Pallo kohosi. Se nousi kovan-onnen huipun yläpuolelle ja auringonsäteet välähtivät sen yläosassa, mutta gondoli oli teräväsärmäisten kivien alapuolella ja uhkasi joka silmänräpäys särkyä niihin.

— Kennedy! Kennedy! — huudahti tohtori, — heitä pyssyt taikka olemme hukassa!

— Älkää vielä, mr Kennedy! Älkää vielä!

Kennedy kääntyi ja näki Joen katoavan gondolin laidan yli.

— Joe! Joe! — kiljaisi hän.

— Onnetonta! — sanoi tohtori.

Vuoren huippu saattoi tällä kohtaa olla viisi kuusi metriä leveä; sen toisella puolen alkoi vähemmin jyrkkä rinne. Gondolin pohja ulottui parahiksi huipun pintaan. Narahdellen se liukui teräviä kiviä myöten.

— Jo päästään! Jo päästään!… Jo päästiin! Fergussonin sydän hypähti ilosta.

Pidellen käsillään kiinni gondolin pohjasta juoksi pelvoton Joe vuoren palttaa myöten, siten keventäen palloa omalla painollansa. Hänen täytyi samassa lujasti pidätellä sitä, se kun pyrki karkaamaan hänen kouristaan.

Päästyään toiselle laidalle ja nähtyään kuilun edessänsä, Joe ponnahti kaikin voimin, tarttui nuoriin ja kiipesi kumppaliensa luokse.

— Kaikiss' näiss' ollaan! — virkkoi hän.

— Uljas Joe! Ystävä kallis! — lausui tohtori liikutettuna.

— Eikös ja! — vastasi Joe. — Minkä minä tein, en minä sitä teidän tähtenne tehnyt, vaan mr Kennedyn karbiinin tähden! Minä jäin hänelle velkaa tuossa kahakassa tuonoin Arabialaisten kanssa. Minulla on tapana maksaa velkani, ja nyt olemme kuitit, — lisäsi hän, ojentaen metsämiehelle tuon lempipyssyn. — Kovin olisi minun ollut vaikea nähdä noin hyväin ystäväin eroavan toisistaan.

Kennedy ojensi hänelle kätensä, kykenemättä sanomaan sanaakaan.

Victorian tehtävänä oli nyt vain laskeutua, ja sitä sen oli helppo tehdä. Pian se oli tullut 60 metrin päähän maasta ja jäi tasapainoon. Maaperä näytti sangen epätasaiselta. Siinä oli koko joukko mäkiä, ja niitä olisi öiseen aikaan ollut vaikea karttaa pallolla, joka ei enää ota totellakseen. Ilta pimeni nopeaan, ja tohtori, niin vastenmielistä kuin se olikin, päätti pakostakin pysähtyä huomiseksi.

— Kunpa löytäisimme sopivan paikan, mihin käydä yöksi, — virkkoi hän.

— Vai niin! — vastasi Kennedy. — Päätit vihdoinkin.

— Niin, olen kauan aikaa punninnut erästä ehdotusta, jonka me panemme täytäntöön. Kello ei ole kuin kuusi; meillä on siis aikaa kyllä. Joe, laske ankkurit.

Joe totteli.

— Täällä näkyy olevan taaja metsä, — puhui tohtori. — Ankkuri tarttuu kaiketi jonkun puun latvaan. En millään ehdoin suostuisi olemaan yötä maassa.

— Sopiiko meidän astua maihin? — kysäisi Kennedy.

— Mitä varten? Sanon vieläkin kerran, että meidän olisi vaarallista erota toisistamme. Sitä paitsi minä tarvitsen teidän apuanne erääsen vaikeaan työhön.

Victoria, liukuessaan suunnattoman tuuheitten latvain yli, pysähtyi äkisti. Ankkurit olivat tarttuneet kiinni.

Tuuli hiljeni illemmalla, ja pallo oli melkein aivan asemillaan. Sen alla muodostivat sykomoripuitten latvat laajan, vehreän pinnan.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Ylevämielinen kiista. — Viimeinen uhraus. — Ohennus-apparaati. — Joen näppäryys. — Puoliyö. — Tohtorin vartio. — Kennedyn vartio. — Hän nukahtaa. — Tulipalo. — Huudot. — Kantaman ulkopuolella.

Tohtori mittasi asemansa tähtien mukaan. Senegaaliin ei ollut täyttä viittäkymmentäkään kilometriä.

— Kaikki, minkä me voimme tehdä, hyvät ystävät, — puhui hän, — on päästä virran yli, mutta kosk'ei meillä ole käytettävinä siltaa eikä venheitä, niin täytyy meidän turvautua yksinomaa palloon, ja sitä varten on Victoria vieläkin kevennettävä.

— Mutta millä keinoin, sitä minä en ymmärrä, — vastasi metsästäjä, peljäten jälleen pyssyjänsä. — En tiedä muuta neuvoa kuin että yksi meistä päättää uhrautua, jäädä jälkeen … ja nyt on minun vuoroni saada se kunnia.

— Tonttuja kans! — virkkoi Joe. — Minullahan on kokemusta.

— Ei tässä nyt ole kysymyksessä syöstä järveen, hyvä ystävä, vaan päästä jalkaisin meren rannalle, ja minä olen hyvä astuja ja hyvä metsästäjä.

— En suostu, en, vaikka! … intti Joe.

— Teidän ylevämielinen kiistanne on tarpeetonta, uljaat ystävät, — puhui Fergusson; — toivoakseni ei meidän tarvitse moiseen keinoon ryhtyä, mutta jos niinkin kävisi, niin emme sittenkään erkanisi, vaan yhdessä astuisimme halki tämän maan.

— Se oli kohdalleen sanottu, — virkkoi Joe; — eikä tuommoinen jalkapatikka meille pahaa teekään.

— Mutta ennen sitä, — sanoi tohtori, — täytyy meidän ryhtyä viimeiseen keinoon, saadaksemme Victorian keveämmäksi.

— Ja mihin? — kysyi Kennedy; — sitä olisi hauska kuulla.

— Meidän täytyy päästä hormin arkuista, Bunsenin pattereista ja spiraliputkesta. Ne painavat noin 500 kiloa, ja se on liian raskas taakka kuljettaa ylä-ilmoissa.

— Mutta Samuel, milläs keinoin sinä sitten ohennat kaasua?

— En ohenna ollenkaan. Meidän täytyy tulla toimeen ilman.

— Mutta…

— Kuulkaa nyt, hyvät ystävät! Olen tarkoin laskenut, kuinka paljo meille vielä jää nousuvoimaa. Siinä on tarpeeksi kantamaan meidät kaikki kolme vähine tavaroinemme. Meidän painomme on tuskin 250 kiloa, siihen lukien molemmat ankkuritkin, jotka aion säilyttää.

— Hyvä ystävä, — vastasi tohtori. — Sinä ymmärrät nämä asiat paremmin kuin kukaan muu. Sano vaan, mitä on tehtävä, niin me teemme.

— Se on vissi se, tohtori.

— Sanon vielä kerran, niin raskaalta kuin tuntuukaan: meidän täytyy panna kalusto altiiksi.

— Pannaan! — toisti Kennedy.

— Toimeen vaan! — huudahti Joe.

Ei ollut helppoa se työ. Apparaatit piti ottaa irti pala palalta. Ensin nostettiin seoksen, sitten hormin arkku ja vihdoin se, missä vesi hajaantui alkuaineksiinsa. Tarvittiin kolmen miehen yhteiset ponnistukset, ennenkuin arkut saatiin irti gondolin pohjasta, johon ne olivat lujasti kiinnitetyt, mutta Kennedyn voima, Joen notkeus ja tohtorin kekseliäisyys teki sen, että työ onnistui. Mikä irti saatiin, se heitettiin heti ulos, ja ne katosivat näkyvistä, tehtyään joka kerta suuren aukon sykomorien tuuheisin latvoihin.

— Neekerit ne tietenkin ällistyy, — arveli Joe, — kun löytävät metsästä tällaisia vehkeitä; kyllä kai ne niitäkin jumalinaan kumartaa pokkuroivat.

Sitten tuli pallon ja spiralin välisten putkien vuoro. Helppo oli katkaista gondolin yläpuolelta kautshukkinivelet, mutta vaikeampaa oli putkien irroittaminen, ne kun olivat kiinni itse pallon sisässä.

Siinä työssä osoitti Joe erinomaista näppäryyttä. Paljain jaloin, jott'ei turmelisi päällysverhoa, hän kiipesi köyttä myöten pallon ylimmäiseen päähän asti, ja siellä, toisella kädellään pidellen kiinni tällä liukkaalla pinnalla, irroitti torvien ulkopuoliset mutterit. Silloin oli helppo vetää ne pallon sisästä ulos sisäaukon kautta, joka jälleen lujilla siteillä köytettiin kiinni ilmanpitäväksi.

Päästyään näin suuresta painosta, Victoria ojensihe pystyyn ja veti ankkuriköyden tiukalle.

Puolen-yön aikana oli työ saatu onnellisesti päätetyksi, vaikka olivatkin tekijät uupuneita. Hätä hätää syötiin illallinen, pemmikaania ja kylmää groggia, sillä tohtorilla ei ollut enää antaa lämmikettä Joelle.

Sitä paitsi oli Joe, niinkuin Kennedykin, peräti uupunut.

— Pankaa maata ja nukkukaa, hyvät ystävät, — sanoi Fergusson. — Minä otan ensimmäisen vartion, herätän kello kaksi Kennedyn, ja hän taas herättää Joen kello neljä. Kello kuusi lähdemme matkaan, ja taivas suojelkoon meitä tänä viimeisenä matkapäivänä!

Ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kennedy ja Joe oikaisivat itsensä gondolin pohjalle ja vaipuivat heti syvään uneen.

Yö oli tyyni. Pilvi kietoi välistä verhoonsa kuun, joka kävi viimeistä neljännystään, tuskin jaksaen hälventää yön pimeyttä. Fergusson nojasi gondolin laitaan ja tähysteli ympärilleen. Hän tarkasteli huolellisesti latvain muodostamaa levättiä allansa, joka esti häntä näkemästä maahan asti. Pieninkin risaus herätti hänessä epäluuloa, ja hän koetti saada selityksen kaikkeen, yksin lehden hiljaiseen väräykseenkin.

Hän oli siinä herkässä mielentilassa, joka yksinäisyydessä käy kahta herkemmäksi, jolloin ihmistä väkistenkin pyrkii kammottamaan. Moisen matkan tehtyänsä, niin monet vastukset voitettuansa, päämääräänsä juuri saapumaisillaan — eihän kummakaan, jos ihminen käy rauhattomaksi, hänen hermonsa jännittyvät, ja matkan pää ihan silmissä pakenee yhä loitommas.

Sitä paitsi ei asema ollut ensinkään turvallinen keskellä raakalaisten aluetta, vieläpä sellaisella kulkuneuvolla, joka saattaa tehdä kiusaa minä hetkenä hyvänsä. Tohtori ei enää luottanut palloonsa ehdottomasti. Se aika oli ohitse, jolloin se empimättä oli totellut tohtorin käskyjä.

Näissä miettein tohtori oli välisti kuulevinaan jotain epämääräistä humua salolta hänen allansa; luulipa hän joskus nähneensä tulenkin tuikahtavan puitten välitse. Hän tarkasteli yökiikarillaan joka haaralle, mutta ei nähnyt mitään. Tuntui kuin olisi hiljaisuus entistä syvempi.

Se oli kaiketi pelkkää harhanäköä ja harhakuuloa. Vartionsa valvottuaan, hän herätti Kennedyn ja pyysi hänen pysymään hyvin valppaana. Hän laskeusi Joen viereen ja nukkui.

Kennedy sytytti piippunsa ja hieroskeli silmiään, jotka eivät tahtoneet pysyä auki. Hän nojausi yhteen nurkkaan ja rupesi polttamaan kiivaasti, unta karkoittaakseen.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Vieno tuuli leyhytteli puitten latvoja ja huojutteli hiljakseen gondolia, houkutellen metsästäjää unen helmoihin. Hän koetti vastustaa, avasi silmänsä monta kertaa, tähysteli synkkään yöhön, mitään näkemättä. Mutta väsymys sai vallan… Hän nukahti.

Miten kauan hän lienee ollut tuossa tiedottomuuden tilassa, sitä hän ei voinut sanoa. Hän heräsi omituiseen räiskeesen.

Hän hieraisi silmiään ja nousi pystyyn. Kova kuumuus leyhähti häntä vastaan.

Metsä oli tulessa.

— Tulipalo! tulipalo! — huusi hän, selvään käsittämättä itsekään, mitä oli tapahtunut.

Toiset heräsivät.

— Mikäs on? — kysyi Samuel.

— Tulipalo se on! — virkkoi Joe. — Mutta mitenkäs…

Samassa kuului raju huuto liekehtivien latvain alta.

— Murjaanin pakanat! — huudahti Joe. — Nyt ne vietävät ovat pistäneet metsän palamaan, paistaakseen meidät siihen paikkaan!

— Ne on Talibeja, Al-Hadshin marabuuteja epäilemättä! — sanoi tohtori.

Tulinen kehä kiertyi Victorian ympärille. Kuivan puun räiskinä sekaantui tuoreitten oksien pihinään. Lianit, lehdet, koko elävä osa kasvullisuutta joutui tuhoavan elementin saaliiksi. Kaikki oli yhtenä ainoana tulimerenä. Pitkät puut kohottivat mustaa runkoansa tässä palavassa pätsissä, oksillaan hehkuva hiilos. Suunnaton liekkien leimu heiasteli pilvistä. Matkamiehistä tuntui kuin olisivat joutuneet keskelle palavaa kuilua.

— Paetkaamme maahan! — huusi Kennedy. — Siinä ainoa pelastus.

Mutta Fergusson pidätti hänet lujalla kädellä. Samassa hän riensi ankkuriköyden ääreen ja löi sen yhdellä kirveen-iskulla poikki. Liekit olivat kohonneet korkealle ja pyrkivät jo nuoleskelemaan pallon kupeita, kun samassa Victoria, siteistään päästyänsä, ponnahti seitsemättä sataa metriä ylä-ilmoihin.

Kauhea huuto kajahti alhaalta metsästä, ja samassa kuului ankara pyssyjen pauke.

Tuuli tarttui palloon ja läksi kiidättämään sitä länttä kohti.

Kello oli silloin neljä aamulla.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Talibit. — Takaa-ajo. — Hävitetty maa. — Tuuli hiljenee. — Victoria laskee. — Viimeiset ruokavarat. — Victorian hypyt. — Puolustus kiväritulella. — Tuuli paisuu. — Senegalin virta. — Guinan putoukset. — Kuuma ilma. — Virran poikki.

— Ellemme kaikiksi varoiksi olisi keventäneet palloa eilis-iltana, — sanoi tohtori, — olisimme auttamattomasti olleet hukassa.

— Sellaista se on, kun ajoissa eteensä katsoo, — arveli Joe; — ehjin nahoin pääsee, ja sehän on varsin luonnollista.

— Ei kaikki vaara vielä ole ohitse, — virkkoi tohtori.

— Mitäs sinä pelkäät? — kysyi Dick. — Eihän Victoria pääse laskeumaan sinun luvattasi. Ja vaikka läskisikin?

— Vaikkako? Katsohan Dick!

Tuskin oli metsänrinne jäänyt heistä taakse, niin jo he huomasivat noin kolmekymmentä ratsastajaa, leveät housut jalassa ja burnuusi liehumassa hartioilla, kellä keihäs, kellä musketti kädessä. He ajoivat hiljaista laukkaa vilkkailla ja tulisilla hevosillaan samaa suuntaa kuin Victoriakin, joka kulki kohtalaista vauhtia.

Matkustajat huomattuansa, he päästivät rajun huudon, aseitansa heiluttaen. Viha ja uhka kuvautui heidän tummanruskeissa kasvoissaan, jotka vielä julmemman näköisiksi teki harva, mutta törröttävä parta. Keveästi he ratsastivat Senegalin joenlaaksoon viettäviä rinteitä myöten.

— Niitä ne ovat! — sanoi tohtori, — verenhimoisia Talibeja, Al-Hadshin raivoisia marabuuteja! Kernaammin olla synkällä salolla, keskellä metsänpetoja, kuin joutua noitten rosvojen käsiin.

— Eivät ne ainakaan miellyttävän näköisiä ole, nuo väkevät roistot — virkkoi Kennedy.

— Hyvä toki, ett'ei noilla pedoilla ole siipiä, — tokaisi Joe; — ja onhan sekin jo jotain.

— Katsokaas, — puhui Fergusson, — katsokaa hävitystä noissa kylissä, noita poltetuita majoja! Se on heidän työtänsä. Ja tuolla, missä ennen viljavainiot rehoittivat, ei kasva enää korttakaan.

— Mutta eiväthän he missään tapauksessa voi saavuttaa meitä, — sanoi Kennedy. — Heti kuin olemme päässeet virran yli, olemme turvassa.

— Niin kyllä, Dick, mutta me emme saa laskeutua, — sanoi tohtori, katsoen barometriin.

— Parasta on — virkkoi Kennedy, — että varoiksi panemme pyssyt kuntoon, Joe.

— Eipä haittaa, mr Kennedy. Nyt sen näkee, kuinka hyvä oli, ett'ei pyssyjäkin riputeltu pitkin teitä.

— Mun karbiinini! — huudahti metsämies. — Toivoakseni ei minun milloinkaan tarvitse erota siitä.

Ja Kennedy latasi sen erittäin huolellisesti. Kruutia ja luoteja oli vielä jäljellä riittävä määrä.

— Kuinka korkealla me olemme nyt? — kysyi hän tohtorilta.

— Noin 225 metriä; mutta nyt emme enää saata mielinmäärin nousta ja laskea, päästäksemme myötäisempiin ilmavirtoihin. Me olemme nyt kokonaan pallon varassa.

— Harmillista! — virkkoi Kennedy. — Tuuli on hyvinkin keskinkertainen, mutta jos olisimme joutuneet sellaisen orkaanin valtaan kuin tuonottain, niin olisi tuo rosvojoukko jo aikaa sitten silmänkantaman takana.

— Mutta nuo konnat seuraavat meitä eivätkä häpeäkään, — sanoi Joe; — tuommoista hiljaista hyppyä, niinkuin ois lystireissua vaan.

— Jos olisimme lähempänä, — virkkoi metsästäjä, — niin minua huvittaisi tiputella ne maahan yksitellen.

— Niinpä niinkin, — vastasi Fergusson, — mutta lähempänä olisivat silloin hekin, ja Victoria olisi liiankin hyvä pilkku heidän pitkille musketeilleen. Kuinka meidän kävisi, jos palloon tulisi reikiä, saat itse päättää.

Talibien takaa-ajoa kesti koko aamupuolen. Kello yhdentoista tienoissa edellä puolenpäivän oli pallo kulkenut tuskin kolmeakaan kymmentä kilometriä länteen.

Tohtori tarkasteli pienimpiäkin pilvenpilkkuja taivaanrannassa, yhä peljäten muutosta säässä. Jos tuuli heittää heidät takaisin Nigeria kohti, kuinkas silloin? Sitä paitsi hän huomasi pallon yhtämittaa laskeutuneen lähtöhetkestä asti runsasta 90 metriä, ja Senegal oli vielä 22 kilometrin päässä. Nykyistä vauhtia kestäisi kulku sinne vielä kolme tuntia.

Samassa vetivät uudet huudot hänen huomionsa puoleensa. Talibit kiihoittivat hevosiansa.

Tohtori katsahti barometriin ja ymmärsi syyn heidän huutoonsa.

— Laskeutuuko pallo? — kysyi Kennedy.

— Laskeutuu.

— Pahus sentään!

Neljänneksen tunnin perästä ei gondoli ollut kuin 15 metrin päässä maasta. Tuuli puhalsi kumminkin kovemmin. Talibit jouduttivat hevosiansa, ja äkkiä kajahti yhteislaukaus musketeista.

— Kovin on otus kaukana, kanaljat! — huudahti Joe. — Paras on pitää noita hirtehisiä hiukan loitompana.

Samassa hän tähtäsi etummaista ratsastajaa ja laukaisi. Talibi kaatui maahan. Muut pysähtyivät, ja siten pääsi Victoria taas hyvän matkaa edelle.

— Varovaisia ovat, — virkkoi Kennedy.

— Sillä tietävät varmasti saavansa meidät kiinni, — vastasi tohtori. — Ja se heidän onnistuukin, jos pallo laskeutuu vielä alemmas. Meidän täytyy väistämättömästi kohota korkeammalle.

— Mitäs heitetään? — kysyi Joe.

— Loput pemmikaanivarastoa! Siten pääsemme ainakin viidestätoista kilosta.

— Tuolla lailla noin! — sanoi Joe, täytettyään tohtorin käskyn.

Gondoli, joka oli jo kajoamaisillaan maahan, kohosi ylemmäs, ja Talibit ulvahtivat jälleen, mutta puolen tunnin kuluttua alkoi Victoria uudelleen laskea kiiruusti. Vety pakeni päällyksen huokosista.

Pian oli gondoli taaskin kajoamaisillaan maahan. Al-Hadshin neekerit lähenivät lähenemistään. Mutta, niinkuin tällaisissa tapauksissa usein sattuu, tuskin oli gondoli tärähtänyt maahan, niin jo ponnahti pallo samalla ylös, laskeutuakseen jälleen parin kilometrin päässä toistamiseen maahan.

— Emme sittenkään pääse pakoon! — tiuskasi Kennedy vimmoissaan.

— Joe! — huusi tohtori. — Viskaa ulos viinat, instrumentit, kaikki, mikä vähänkin painaa. Viskaa viimeinen ankkurikin, sillä nyt se on välttämätöntä!

Joe heitti mitä käskettiin, mutta vähänpä siitä oli hyötyä, sillä pallo, kohottuaan hiukan, painui jälleen maata kohti. Talibit kiitivät perässä. Nyt he olivat noin parin sadan askeleen päässä.

— Joe! Molemmat pyssyt!

— Ei ladattuina kumminkaan, — vastasi Kennedy.

Neljä perättäistä laukausta pamahti, ja neljä Talibia kaatui maahan, rosvojoukon raivoisasti kirkuessa.

Victoria kohosi taas. Se ponnahteli arvaamattoman pitkissä kaarissa kuni summattoman suuri gummipallo. Omituinen näky tuo: poloiset koettavat paeta jättiläis-askelin, ja näyttää kuin he, muinaisen Antaion lailla, saisivat uutta voimaa joka kerta kuin maahan kajoavat. Mutta pitihän tämänkin kerran päättyä.

Puolipäivä läheni. Victoria väsyi, oheni, piteni; päällys veltostui, litistyi; sen hauraat poimut vingahtelivat toisiansa vasten.

— Taivas on hyljännyt meidät, — lausui Kennedy; — meidän täytyy pudota maahan.

Joe ei vastannut mitään; hän katsahti vain tohtoriin.

— Ei! — sanoi Fergusson. — Meillä on vielä lähes 70 kiloa heitettävänä.

— Mitä niin? — kysyi Kennedy.

Hänen mieleensä iski, että tohtori oli äkkiä tullut mielipuoleksi.

— Gondoli! — vastasi tämä. — Tarttukaamme verkkoon! Sen silmukoissa saatamme pysytellä, kunnes olemme päässeet virran yli.

Ja hetkeäkään epäilemättä nämä uljaat miehet turvautuivat tähän pelastuskeinoon. He tarttuivat verkon silmukoihin, niinkuin tohtori oli käskenyt. Ja Joe, toisella kädellään pidellen kiinni, hakkasi toisella gondolin köydet poikki. Se irtaantui juuri kuin pallo oli lopullisesti putoamaisillaan maahan.

— Eläköön! eläköön! — huusi hän.

Pallo kohosi 90 metriä.

Talibit kiihoittivat ratsujansa. He joutuivat tulista vauhtia, mutta Victoria oli kohdannut kovemman tuulen ja kiiti nyt nopeasti erästä vuorta kohti, joka näkyi taivaanrannassa. Tämä oli varsin edullista pakeneville, sillä he saattoivat kulkea vuoren yli, jota vastoin Al-Hadshin joukon täytyi kiertää pohjoisen puolelta.

Ystävykset pitelivät verkosta kiinni. Heidän oli onnistunut saada se solmituksi alapuoleltansa, jotenka siitä sukeutui suuri, läpättävä tasku. Tuskin oli vuoren yli päästy, kun tohtori huudahti:

— Virta näkyy! Tuolla on Senegal!

Ja todellakin: kolmen, neljän kilometrin päässä vieritteli virta laajoja vesiään. Vastainen ranta, matala ja hedelmällinen, tarjosi turvallisen tyyssijan ja sopivan paikan laskeutua maihin.

— Vielä neljännestuntia, — sanoi Fergusson, — niin olemme pelastetut.

Mutta toisin piti tapahtua. Tyhjä pallo vaipui vaipumistaan alas maahan, joka oli melkein kaikkea kasvullisuutta vailla. Se oli röyhyistä kivikkorinnettä; siellä täällä moniahta pensas ja kuihtunutta ruohoa auringon polttamalla pohjalla.

Victoria kolahti useampia kertoja maahan ja kohosi taas; ponnahdukset kävivät yhä matalammiksi ja lyhemmiksi. Vihdoin se tarttui verkoistaan kiinni baobabin pitkiin oksiin. Se oli ainoa puu tässä erämaassa.

— Kaikki on lopussa! — virkkoi metsästäjä.

— Ja rantaan ei ole kuin sata askelta, — liitti Joe.

Poloiset astuivat maahan, ja tohtori läksi seuralaisineen astumaan rantaa kohti. Tällä kohtaa kuului virralta päin kovaa kohinaa. Rantaan päästyä tunsi Fergusson siinä Guinan putouksen. Ei yhtään venhettä, ei yhtään elävää olentoa näkyvissä.

Kuusisataa metriä leveänä vyörytti Senegal tässä kovalla pauhinalla vesiään 45 metriä korkeasta putouksesta. Virran suunta oli idästä länteen, mutta kallioinen ranta, joka siltä sulki tien, kulki pohjaisesta etelään. Keskellä putousta seisoi paateroita, kummallisia muodoilleen, niinkuin kivettyneet eläimet vedenpaisumuksen takaisilta ajoilta.

Mahdotonta oli päästä tämän huimaavan putouksen yli; se oli ilmeistä. Kennedy teki vastoin tahtoansakin epätoivoisen liikkeen.

Mutta Fergusson huudahti:

— Ei vielä ole kaikki lopussa. — Ja tuossa hänen äänessään kajahti palanen tarmokasta rohkeutta.

— Tiesinhän minä sen, — virkkoi Joe, järkähtämättömästi luottaen isäntäänsä nyt, niinkuin ainakin.

Nuo kuivettuneet ruohot olivat tohtorissa herättäneet rohkean ajatuksen. Siinä viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hän raahasi ystävänsä kiireimmiten palloa kohti.

— Meillä on ainakin tunti käytettävissämme, ennenkuin rosvot saavuttavat meidät. Kootkaa tuota kuivaa ruohoa suuret määrät, vähintänsä puoli sataa kiloa.

— Mitäs niillä? — kysyi Kennedy.

— Kaasua minulla ei enää ole. No niin, me kuljemme virran yli kuumennetun ilman avulla.

— Uljas Samuel! — huudahti Kennedy. — Sinä olet suuri mies!

Joe ja Kennedy ryhtyivät työhön, ja ennen pitkää oli kokonainen pieles ruohoja kertynyt baobabin lähelle.

Sillä välin oli tohtori laajentanut pallon suun, päästettyään venttilin kautta kosteaa vetykaasua ulos. Nyt hän kokoaa kasallisen kuivia ruohoja aukon kohdalle ja sytyttää ne tuleen. Ilmapallo paisuu varsin lyhyessä ajassa kuumasta ilmasta. Sadan Celsius-asteen kuumuus riittää ohentamaan ilman puolta keveämmäksi. Niinpä alkaa Victoriakin paisua; ruohoista ei ole puutetta, ja ihan silmissä sen muoto pyöristymistään pyöristyy.

Kello oli neljännestä vailla yksi.

Silloin tuli pohjoisessa näkyviin Talibien ratsujoukko, noin parin kilometrin päässä. Jo kuului heidän huutojansa ja ratsujen töminää.

— Kahdenkymmenen minutin kuluttua he ovat täällä, — virkkoi Kennedy.

— Kuonoja! ruohoja, Joe! Kymmenen minutin perästä me olemme korkealla.

— Tässä olis, tohtori.

Victoria oli kolmatta osaa vailla täynnään.

— Ystävät! Nyt verkkoon kiinni!

— Se on tehty.

Pallo heilahti. Se merkitsi sen pyrkivän nousemaan. Talibit lähenivät. Tuskin olivat he enää viidenkään sadan askeleen päässä.

— Pidelkää lujasti kiinni! — huusi Fergusson.

— Olkaa huoleti, tohtori, olkaa huoleti!

Jalallaan vielä lykkäsi tohtori kasallisen ruohoja valkeaan.

Pallo oli nyt täynnään kuumaa ilmaa ja kohosi ylös, pyhkäisten kupeellaan baobabin oksia.

— Nyt sitä lähdettiin, — huudahti Joe.

Vastaukseksi pamahtivat musketit. Yksi luoti hiipasi hänen olkaansa, mutta Kennedy, kurottautuen ulos, laukaisi toisella kädellään karbiininsa, ja kaasi taas yhden vihollisen maahan.

Vimmatun rajut huudot kajahtivat vihollisten joukosta, kun Victoria kohosi lähes 250 metrin korkeuteen. Navakka tuuli tarttui siihen, huojutellen sitä arveluttavalla tavalla; mutta pelvotta katselivat tohtori ja hänen seuralaisensa huimaavaa pyörrettä allansa.

Kymmeneen minuttiin he eivät virkkaneet sanaakaan toisillensa. Vähitellen he sitten alkoivat laskeutua alas virran vastaista rantaa kohti.

Siellä seisoi toistakymmentä miestä franskalaisissa uniformuissa kummastuksissaan, kauhistuneina. Helppo on kuvailla heidän hämmästystään, kun näkivät tämän pallon kohoavan ylös virran oikealta rannalta. He olivat vähällä pitää sitä tähtitieteellisenä ilmiönä. Mutta heidän johtajansa, laivaston luutnantti, ja midshipsman olivat europpalaisista sanomalehdistä lukeneet tohtori Fergussonin uskaliaasta yrityksestä ja käsittivät heti asian oikean laidan.

Pallo, kutistuen kutistumistaan, laski yhä alemmas, uljaat metsästäjät verkossaan. Epätietoiselta näytti kumminkin, ennättävätkö he päästä rannalle asti. Mutta silloin hyökkäsivät Franskalaiset virtaan ja vastaan-ottivat heidät käsivarsilleen samassa silmänräpäyksessä kuin Victoria vajosi veteen muutaman metrin päässä Sengalin vasemmasta rannasta.

— Tohtori Fergusson! — huudahti luutnantti.

— Niin juuri, — vastasi tohtori tyyneesti, — ja hänen kaksi ystäväänsä.

Franskalaiset kantoivat heidät virrasta maihin, sillä välin kuin pallo, puoleksi lyyhistyneenä, jättiläismäisenä rakkona joutui vuolaan virran viedä ja katosi Guinan putouksen kuohuviin pyörteisin.

— Victoria parka! — sanoi Joe.

Kyynel kiertyi väkisinkin tohtorin silmään. Hän levitti kätensä, ja syvästi liikutettuina vaipuivat toiset kaksi hänen syliinsä.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Päätös. — Pöytäkirja. — Franskalainen asutus. — Medinen vartioasema. — Basilic. — Saint-Louis. — Franskalainen fregatti. — Palaus Lontoosen.

Rannalla oleva retkikunta oli Senegalin kuvernöörin lähettämä. Siihen kuului kaksi upseeria, nimittäin laivastojalkaväen luutnantti Dufraisse ja midshipman Rodamel, sekä kersantti ja seitsemän sotamiestä. He olivat hakemassa soveliasta vartiopaikkaa Guinassa, ja sillä matkallaan he sattuivat näkemään tohtori Fergussonin palauksen.

Helppo on mielessään kuvailla niitä onnittelulta ja syleilyjä, joilla nyt nämä kolme uljasta matkustajaa otettiin vastaan. Franskalaiset olivat omiansa todistamaan Fergussonin retken todellakin päättyneen. Ja tohtori pyysikin heitä heti kohta antamaan viralliset todistukset tulostansa Guinan putouksille.

— Ettehän kieltäydy allekirjoittamasta pöytäkirjaa? — kysyi hän luutnantti Dufraisseltä.

— Altis palvelemaan, — vastasi tämä.

Matkustavaiset saatettiin väliaikaiseen vartioon Senegalin rannalla. Siellä heidän osakseen tuli mitä hellin hoito ja runsas kestitys. Ja siellä laadittiin seuraava pöytäkirja, jota tänäkin päivänä säilytetään Lontoon Maantieteellisen Seuran arkistossa:

'Me allekirjoittaneet todistamme tänään nähneemme tohtori Fergussonin ja hänen seuralaistensa, Richard Kennedyn ja Joseph Wilsonin,[25] saapuvan paikalle, riippuen ilmapallon verkossa. Ja laskeusi sanottu pallo muutaman askeleen päässä meistä itse Senegaliin, jossa virta sen tempasi mukanansa Guinan putouksesta alas. Varmemmaksi vakuudeksi olemme nimikirjoituksillamme vahvistaneet tämän pöytäkirjan, joka tehtiin Guinan putouksilla 24 päivänä toukokuuta vuonna 1862.

Samuel Fergusson. Richard Kennedy. Joseph Wilson. Dufraisse, laivasto-jalkaväen luutnantti; Rodamel, midshipman. Dufays, kersantti. Flippeau, Mayop, Pélissier, Lorois, Rascagnet, Guillon, Lebel, sotamiehiä.'

Ja tähän päättyi tohtori Fergussonin ja hänen urheain seuralaistensa hämmästyttävä retki, joka kumoamattomilla todistuksilla vahvistettu on. Nyt he olivat uusine tuttavineen ystävällisempäin heimojen keskuudessa, joilla on vilkas yhteys franskalaisten asutusten kanssa.

He olivat tulleet Senegaliin lauantaina toukokuun 24:nä, ja saman kuun 27:nä he saapuivat Medinen vartioasemaan, joka sijaitsee vähän pohjoisemmassa virran rannalla.

Siellä franskalaiset upseerit ottivat heidät vastaan avoimin sylin ja osoittivat heille mitä auliinta vieraanvaraisuutta. Melkein heti senjälkeen astui tohtori seuralaisineen pieneen Basilic nimiseen höyryvenheesen, joka kulki Senegalia alas hamaan virran suuhun asti.

Neljätoista päivää myöhemmin, kesäkuun 10:nä, he saapuivat Saint-Louis'iin, jossa kuvernööri otti heidät loistavalla tavalla vastaan, ja jossa he saivat täydellisesti levätä jännityksistänsä ja matkan vaivoista. Siellä haasteli Joe jokaiselle, ken tahtoi häntä kuunnella, tähän tapaan:

— Oli tää meidän matka sentään sellaista yksitoikkoista kihnutusta. Älköön kukaan sellaiselle reissulle lähtekö, joka himoitsee tärisyttävää ja järisyyttävää. Tottamaarian, ellei meillä olis ollunna niitä seikkailuja Tshadilla ja Senegalissa, niin ihan sitä olis ikävään kuollut.

Muuan englantilainen fregatti oli valmiina lähtöön. Fergusson ystävineen nousi siihen. Kesäkuun 25 p:nä he saapuivat Portsmouthiin ja seuraavana päivänä Lontoosen. Emme käy kuvailemaan sitä vastaan-ottoa ja suosiota, joka tuli heidän osakseen Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran puolelta.

Kennedy läksi pian senjälkeen Edinburgiin kuuluisan karbiininsa kanssa. Hän kiiruhti rauhoittamaan vanhaa emännöitsijäänsä.

Tohtori Fergusson ja hänen uskollinen Joensa pysyivät samallaisina kuin olemme heidät tunteneet. Muutos oli heissä sittenkin tapahtunut heidän tietämättänsäkin. Heistä oli tullut ystävykset.

Europan sanomalehdet eivät väsyneet ylistelemästä näitä urhoollisia retkeilijöitä, ja Daily Telegraphin painos nousi 977,000:een sinä päivänä, jolloin se julkaisi otteen heidän matkakertomuksestaan.

Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran kokouksessa piti tohtori Fergusson esitelmän ilmamatkastaan. Hän ja hänen seuralaisensa saivat kultamedaljin, joka oli määrätty annettavaksi merkillisimmästä löytöretkestä vuonna 1862.

Viiteselitykset:

[1] Penny (merkkinä: d) = noin 11 Suomen penniä. Monikko sanasta penny, kun tarkoitetaan useamman penny-rahan yhteistä arvoa, kuuluu: pence.

[2] Edinburgin pilkkanimi.

[3] Tästä puolin on tässä kirjassa kaikki mitat ja painot useimmiten lausuttu metrijärjestelmän mukaan.

[4] Tohtori Fergussonin lähdettyä, saatiin tietää, että Heuglin, muutamain erimielisyyksien tähden, olikin lähtenyt kulkemaan toista tietä kuin retkikunnalle alkujaan oli määrätty. Sen päälliköksi tuli sittemmin Munzinger.

[5] Palvelija Walter Scottin romaanissa "Lammermoorin morsian".

[6] Mr on lyhennys sanasta mister = herra.

[7] Lontoon esikaupunki etelässä.

[8] Tässä, niinkuin vähän edempänäkin, on puhe Englannin nauloista. Yksi Engl. naula = puoli kiloa, oikeastaan 453 g.

[9] Noin 3,20 Smk.

[10] 1 kuutiojalka = likipitäin 0,03 kuutiometriä eli 27 kuutiodecimetriä.

[11] 1 jalka = 30 centimetriä.

[12] Mainittujen kiertotähtien nimet on otettu muinaisten Roomalaisten jumalaistarustosta: Neptuno oli merenjumala, Mars sotajumala, Merkurio kekseliäisyyden ja siten myös kauppamiesten, jopa varkaittenkin jumala; Veneri (Venus) rakkauden jumalatar.

[13] Eli 10 asteella Celsiusta. Kaasu laajenee jokaiselta Celsiusasteelta 1/267:llä osallaan.

[14] 100 asteella C.

[15] Niin nimittävät neekerit raesadetta.

[16] Jokaiselta centimetriltä, minkä barometri laskee, korkeus lisääntyy likipitäin 100 metriä.

[17] U merkitsee senpuolisessa kielessä: maa.

[18] Tohtori Fergusson käyttää aina Fahrenheitin lämpömittaria, jonka 180 astetta vastaa meillä tavallisia Celsius'en 100 astetta. Jäätymäpiste on Fahrenheitilla -32. Suhde on: 9 F = 5 C.

[19] Njanza merkitsee: järvi.

[20] Muuan byzantilainen oppinut on ollut huomaavinaan sanassa Neilos matemaatillisen sanan. Kirjain N edustaa lukua 50, E 5, I 10, L 30, O 70, S 200: koko summa siis vuoden päiväin lukua.

[21] Traditionin mukaan tämä vuori vavahtaa joka kerta kuin moslemi astui siihen jalkansa.

[22] Lue: a moaa.

[23] Tohtorin lähdettyä, tuli retkikunnan uudelta johtajalta, Munzingerilta, kirjeitä, jotka valitettavasti vahvistavat Vogelin kuoleman todeksi.

[24] Krokodiili.

[25] Dick on lyhennys sanasta Richard ja Joe lyhennys sanasta Joseph.