UNKARILAISIA SATUJA ja TARINOITA

Unkarin kielestä suomentanut

Julie Wichmann

Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1919.

SISÄLLYS:

Satuja.

Sikopaimen. Mustavuoristo. Pekka ja Paavo. Jankalovics. Haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka. Kerskailijat. Pyöreä kivi. Matias kuninkaan paimen. Pilli-Palkó. Kaunis Cerceruska.

Tarinoita.

Ihmehirvi. Jumalan miekka. Sotajoukkojen tie. Attilan maa. Lehelin torvi. Botond.

SATUJA

Sikopaimen.

Olipa kerran köyhä mies, jolla oli kolme poikaa. Ja he olivatkin niin rutiköyhiä, kuin kirkonhiiret. Milloin oli syötävää, milloin ei. Kerran sanoi köyhä mies vanhimmalle pojalleen:

— Menehän, poikaseni, metsään puita hakkaamaan, ehkäpä siitä sinulle siunausta koituu. —

Poika lähtee metsään; siellä hän hakkaa puita hiki hatussa. Hänen siellä ponnistellessaan, hikoillessaan tulee sinne harmaahapsinen vanha ukko ja sanoo hänelle:

— Mitäs sinä, poikaseni, täällä ponnistelet? —

— Minä tässä vain hakkaan puita, kenties siitä minulle siunaus lähtee. —

Ukko vastasi:

— Jätä tuo puunhakkuu silleen, poikaseni, ja mene kotiin. Sinun isälläsi on pieni pelto, pellolla on pähkinäpuu ja pähkinäpuun juurella kolo; kurkistakaa siihen, niin kylläpähän sieltä jotakin löydätte. —

Poika lähti kotiinsa, kertoi isälleen, mitä oli kuullut harmaahapsiselta ukolta, ja heti he lähtivät pellolle. Tosiaankin oli pähkinäpuun alla suuri kolo. He kurkistivat sen sisään ja näkivät siellä alhaalla suuren aitan, joka oli täynnä jauhoja, silavaa ynnä kaikenlaista muuta hyvää syötävää. He nostivat siitä heti ylös mitä voivat, veivät sen kotiin ja laittoivat suuret kemut. Seuraavana päivänä köyhä mies sanoo keskimäiselle pojalleen:

— Mene, poikani, sinäkin metsään, ehkäpä sieltä sinullekin siunausta lähtee.

Lähtee sitten tämäkin poika metsään, kaataa puita, hakkaa, ja jopa tulee harmaahapsinen ukko ja puhuttelee häntäkin:

— Mitäs sinä täällä ponnistelet, mene sinä vain kotiin. Sinun isälläsi on pelto, pellon keskellä akaasiapuu, sen alla kellari, se on täynnä viinitynnyreitä.

Poika lähtee kotiin, kertoo isälleen, mitä kuuli. He lähtevät heti pellolle, ja tosiaan tuo harmaahapsinen ukko oli oikeassa. Oli siinä ainakin sata viinitynnyriä siinä kellarissa. Hetipaikalla he avasivat tapin yhdestä tynnyristä, joivat viiniä mielin määrin, vuokrasivat sitten kuormarattaat ja ajoivat viinitynnyrit kotiin.

Kolmantena päivänä sanoo köyhä mies pienimmälle pojalleen:

— No, Jankó, poikaseni, menehän sinäkin metsään, ehkäpä sinullekin siunaus lähtee. —

Jankókin menee puita hakkaamaan, kovasti hän siellä puuhaa ja hikoilee. Mutta mikä lienee pistänyt hänen päähänsä, — äkkiä hän heitti kirveensä pois: hän ei totta tosiaan rupea tässä turhaan hikoilemaan, on kotona ruokaa ja juomaa nyt muutenkin yllin kyllin. Hän sytytti nuotion, otti silavaa repustaan, pisti sen vartaalle ja rupesi sitä paistamaan.

Hänen siinä tulen ääressä istuessaan tulee siihen se ukko ja kysyy:

— Mitä sinä tässä teet, poikaseni? —

— Silavaa minä tässä vain paistelen. Isäni lähetti minut kyllä puita hakkaamaan, mutta minä en enää tässä rupea vaivaantumaan. —

— Oikein teet, poikaseni, elä sinä enää vaivaa itseäsi. Otahan tämä keppi käteesi, se tulee sinulle vielä hyvään tarpeeseen. —

— Mitäs minä tällä? — virkkoi Jankó.

— No, no, poikaseni, vaali sinä vain hyvin tätä keppiä, sillä se on sellainen keppi, että sillä voit yhdellä hujauksella tappaa vaikka koko rykmentin sotamiehiä. —

Jankó lähtee kotiin, kotona hän viskaa kirveensä vihaisesti nurkkaan ja sanoo isälleen, että hän ei tään ko'ommin rupea vaivaa näkemään eikä enää lähde metsään.

Suuttui tästä köyhä mies.

— Mitä sinä puhut tässä, sinä senkin rupisammakko! Minä tässä käsken, luulen ma, omassa talossani. Ulos talosta, jos et tahdo työtä tehdä, ja mene minne tahdot!

— Hyvä on — sanoi Jankó — elkää suuttuko, hyvä isä, minä lähden, jos niin tahdotte. —

Hän lähti nyt maailmalle, eikä ottanut mukaansa muuta kuin keppinsä. Kulki maita mantereita eikä pysähtynyt ennen kuin saapui kuninkaan kaupunkiin. Hän meni kuninkaan kartanoon; siellä oli iso tunkio, hän nousi sille ja rupesi sitä kepillänsä kaivelemaan. Kuningas huomaa hänet, menee alas hänen luoksensa ja kysyy:

— Kuka sinä olet, poikaseni? —

— Joku vain — vastasi Jankó kopeasti.

— Missä sinä asut? —

— Paidassa ja housuissa — vastasi Jankó. —

— Mikä sinun nimesi on? —

— Jankó. —

— Mitä sinä tuosta tunkiosta haet? —

— Palvelusta, armollinen herra kuninkaani. —

— No jos palvelusta haet, niin jää tänne sikopaimeneksi. —

Jankó ei ehtinyt levähtääkkään, sillä heti paikalla hänen huostaansa uskottiin sata sikaa. Kuningas sanoi:

— Tässä on, Jankó, sata sikaa, mutta elä vain aja niitä tinametsään, sillä siellä sinä kuolet kauhean kuoleman. —

Johan Jankó tässä kuulikin tarpeeksi; juuri sinne tinametsään hän ajoi siat, nähdäksensä, mitä siellä oli. Hän saapuu tinametsään, ja jättää siat valloilleen kulkemaan missä tahtovat. Itse hän istahti erään puun alle, laittoi tulen, otti taskustaan silavapalasen, ja rupesi sitä paistamaan.

Ja yht'äkkiä siihen suurella touhulla tulee seitsenpäinen lohikäärme ja huutaa:

— Ohoo, sinä ihmisitikka, kuinka sinä uskallat haaskata minun metsääni! —

Jankó sanoi:

— No elkäähän nyt tuossa rehennelkö, vaan istukaa Tekin tänne tulen ääreen, ja paistakaa silavaa Tekin. —

— Senkin hävytön lurjus, kyllä minä sinulle silavaa paistan — kiljui lohikäärme ja hyökkäsi Jankón päälle, kaikki seitsemän kitaansa ammollaan, repiäksensä hänet riekaleiksi.

— Vai silläkö tavalla, no kyllä minä sinulle kohta opetan! sanoi Jankó ja iski kepillään lohikäärmettä, niin että siltä heti katkesivat kaikki seitsemän päätä.

Hän katselee, tarkastelee lohikäärmeen päitä, ja seitsemännessä hän löytää ison avaimen.

Jankó arveli, että jos tässä kerran on avain, niin silloin on täällä jossakin myös talo. Hän lähtee metsää kulkemaan, katselee oikealle, katselee vasemmalle ja havaitseekin hetken harhailtuaan mahtavan tinalinnan aivan edessään. Hän koettelee avainta: sehän sopii mainiosti linnan porttiin. Hän avaa sen, astuu sisään ja kävelee huoneiden läpi. Eräässä huoneessa hän löytää tinakukkavihon, kiinnittää sen hattuunsa, ja lähtee sitten pihalle, jossa löytää kaivon. Hän katsoo siihen: siinä riippuu tinaori, pää alaspäin.

Ori puhuttelee häntä näinikään:

— Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni, sivallahan minua kepilläsi hiukan, et sitä varmaankaan kadu. —

Jankó sivalsi sitä sievästi peräpakaroille, ja sepä samassa hyppäsi ulos kaivosta.

— Kiitos siitä, Jankó, että vapautit minut, ota tässä minun päitseni, pane ne talteen, ja jos joskus tarvitset minua, niin pudista niitä vain. Mutta elä vielä lähde täältä, käske hoviräätälin ensin laittaa tinapuku, sellainen, joka mahtuu pähkinään, ja pistä sitten tämä minun korvaani. —

Jankó teetti heti tinapuvun, pani pähkinään, ja pähkinän oriin korvaan. Sitten hän vei hevosen talliin. Sen tehtyään hän käyskentelee taas pihalla, joutuu sikolättiin. Siellä oli sata sikaa kuninkaan entisen sikopaimenen keralla. Seitsenpäinen lohikäärme oli sulkenut ne sinne. Hän vapautti sekä sikopaimenen että siat ja meni linnaan, jossa punnitutti sikopaimenelle ammeellisen tinarahoja ja sanoi:

— Lähde nyt, veliseni, minne nokkasi näyttää. —

Iloisena tämä vanha sikopaimen lähtikin. Jankó ajoi sitten nuo sata sikaa metsään niitten entisten sikojen lisäksi, ja ajoi sitten metsästä linnaan kaksisataa sikaa. Kuningas seisoi portilla, Jankóta odotellen, ja laski siat nähdäksensä, eikö niistä yhtään puuttunut.

Eihän niistä toki puuttunut, päinvastoin, kaksisataa oli sadan sijasta. Kuningas iloitsi tästä kovasti ja sanoi iloissaan Jankólle:

— No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illallista yhdessä palvelijoitteni kanssa. —

— En minä syö kenenkään kanssa — vastasi Jankó — antakaa vain minun illalliseni erikseen.

No hyvä niinkin, annettiin erikseen illallista hänelle. Mutta vanhin kuninkaantytär huomasi tinakukkavihon, hiipi Jankón luokse ja pyysi kauniisti:

— Jankó, anna minulle tuo tinakukkavihko. —

— Enkä anna — vastasi Jankó — hankkikaa itse itsellenne. —

Mutta tyttö pyysi ja rukoili siksi, kunnes Jankó sittenkin antoi sen hänelle.

Seuraavana aamuna, kun Jankó päästi siat ulos, kielsi kuningas häntä menemästä hopeametsään. Vaikka kielsikin, niin Jankó kumminkin läksi ja vei siat suoraan hopeametsään. Siellä hän laski ne menemään, istahti hopeapuun alle, kaivoi esille silavansa, laittoi tulen ja rupesi silavaansa paistamaan.

Jopa tulee neljätoistapäinen lohikäärme ja huutaa vihaisesti.

— Kuinka sinä uskallat kulkea minun metsässäni? Nyt paikalla päiväsi päättyvät! —

Kehoittihan Jankó tätäkin ystävällisin sanoin tulemaan tulen ääreen silavaa paistamaan hänen seurassaan, mutta lohikäärme siitä vain yltyi yhä äreämmäksi ja karkasi Jankón kimppuun:

— Sinä senkin ryökäle, minäkös tässä vielä sinun kanssasi silavaa paistamaan! —

Mutta sen enempää se ei virkannutkaan, sillä samassa Jankó huitasi kepillänsä niin, että lohikäärmeen kaikki neljätoista päätä lensivät maahan. Hän tarkasti päitä, löytyisikö niistäkin jotakin. Löytyi kuin löytyikin hopea-avain.

— Tämä on varmaankin hopealinnan avain — arveli Jankó, ja lähti hopealinnaa hakemaan. Hetken harhailtuaan hän löysikin hopealinnan. Hän koetteli avainta: se sopikin porttiin. Jankó astui sisään, kulki kaikki huoneet läpi ja löysi eräältä pöydältä hopeakukkavihon. Sen hän kiinnitti hattuunsa ja meni ulos pihalle. Täälläkin oli keskellä pihaa kaivo. Hän katsoo siihen: siinä riippuu hopeaori, pää alaspäin.

Hopeaori rupesi myös puhumaan:

— Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni! Sivalla minua keveästi kepilläsi, et kadu tekoasi. —

Jankó sivalsi hopeaoritta peräpakaroille, heti se hyppäsi ylös kaivosta, antoi Jankólle päitsensä ja sanoi:

— Hoida hyvin näitä päitsiä, ja jos tarvitset minua, niin pudista vain niitä. Teetä hoviräätälillä itsellesi hopeapuku, mutta sellainen, joka mahtuu pähkinänkuoreen, ja pistä pähkinä minun korvaani. —

Jankó teki niinkuin ori neuvoi. Sitten hän vilkaisi sikolättiin ja sieltäkin löytyi sata sikaa ynnä sikopaimen ja nekin olivat kuninkaan omia. Hän päästi ulos nämäkin siat; sikopaimenelle hän käski mitata ammeellisen hopearahoja, ja päästi hänet sitten menemään, minne nokka näyttää.

Itse hän ajoi nuo sata sikaa metsään ja ajoi illalla kotiin kolmesataa sikaa.

Kuningas seisoi tälläkin kertaa portilla, odotellen Jankóta. Hän laski siat yksitellen, ja oli ihan haljeta ihmetyksestä, kun hän laskikin kolmesataa sikaa kahdensadan sijasta.

— No, Jankó — sanoi kuningas — ei minulla ole ikinä ollut tämmöistä sikopaimenta; minä lupaan sinun illastaa päällikköjeni kanssa. —

— En minä syö kenenkään kanssa — sanoi Jankó — antakaa minun ruokani erikseen. —

No hyvä niinkin, hän sai erikseen illallisensa. Mutta kun hän juuri oli syömässä, hiipi keskimäinen kuninkaantytär hänen luokseen ja pyysi:

— Anna, Jankó, minulle tuo hopeakukkavihko. —

— En minä — vastasi Jankó — hankkikaa itse itsellenne, jos mieli tekee. —

Mutta tyttö pyysi niin kauan ja niin kauniisti, että hän sen lopuksi kuitenkin sai. Seuraavana aamuna, kun Jankó ajeli sikolaumaansa ulos; sanoi hänelle kuningas, että menköön minne menee, kunhan ei vain mene kultametsään, sillä siellä hänet paha perii.

— Saadaanpas nähdä — ajatteli Jankó, ja vei sikalaumansa suoraan kultametsään.

Siellä kävi ihan samalla lailla kuin tina- ja hopeametsässä. Erotus oli kumminkin se, että kultametsässä asui kaksikymmentäneljäpäinen lohikäärme. Siltä hän hakkasi poikki kaikki kaksikymmentäneljä päätä. Kultalinnasta hän löysi kultakukkavihon, linnan kaivosta kullankarvaisen oriin, ja se antoi hänelle kultaiset päitset. Sieltä hän myös löysi sata sikaa, ajoi ne linnasta toisten joukkoon, ja illalla kotiin mennessä oli hänellä neljäsataa sikaa.

Ja kylläpä kuningas nyt tuli iloiseksi! Sanoi Jankólle:

— No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illalla minun omassa pöydässäni. —

— En minä syö kenenkään kanssa, armollinen herra kuningas, annettakoon minulle illallinen erikseen. —

Annettiin Jankólle erikseen illallinen, mutta nuorin kuninkaan tyttäristä huomasi kultakukkavihon hänen hatussaan, meni hänen luokseen ja alkoi häntä mielistellen liehitellä. Eikä Jankó sanallakaan kieltänyt häneltä vihkoa. Ottipahan vain sen hatustaan ja pisti sen pienen kuninkaantyttären käteen.

Neljäntenä päivänä, kun Jankó oli sikojen kanssa juuri lähdössä, kuuli hän kuninkaan kuuluttavan koko valtakunnassaan, että hän tahtoo naittaa kaikki kolme tytärtään. Erään korkean puun latvaan kiinnitytti hän kolme kukkavihkoa, ja kuulutti, että ne kolme nuorta miestä, jotka ratsujansa hyppäyttämällä kaappaavat käsiinsä nuo vihot, saavat hänen kolme tytärtänsä omakseen.

Hei, kylläpä tulikin herttuoita, kreivejä, paroneja ja mustalaispoikia jos jonkinlaisia koettamaan onneansa, mutta yksikään ei päässyt kohoamaan puolitiehenkään puuta.

— Kyllä maar minä sinne pääsen — ajatteli Jankó. Hän pudisti tinapäitsiä, ja tinaori ilmestyi siihen heti paikalla. Hän puki ylleen tinapuvun, nelisti kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä ainoalla hyppäyksellä vanhimman kuninkaantyttären kukkavihon.

Jopa iloitsi vanhin kuninkaantytär, että hänellähän on jo sulhanen. Mutta ei hän iloinnut siitä kauan, sillä Jankó ratsasti kukkavihon kanssa tiehensä kuin vinha vihuri. Sitten hän pudisti hopeapäitsiä ja siihen tulla tupsahti hopearatsu. Sillä hän karahutti toisen kerran kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä hyppäyksellä keskimäisen kuninkaantyttären kukkavihon.

Jopa syntyi ilo, mutta pian seurasi iloa suuri suru, sillä myös tämä hopeapukuinen ritari hävisi siinä tuokiossa silmien edestä, kuin olisi hänet maa niellyt.

Mutta kun oli kulunut minuutti tahi pari, niin jo ilmestyi Jankó taas kuninkaan kartanolle, tällä kertaa kullankarvaisella oriilla, ja sieppasi yhdellä hyppäyksellä nuorimman kuninkaantyttären kukkavihon. Mutta voi! — samassa hetkessä jo hänkin karahutti pois.

Olipa nyt itkua ja parkua kuninkaan kartanossa, kaikki kolme kuninkaan tytärtä vaikeroivat ja valittivat. Kas, kun ritarit olivat vieneet kaikkien kolmen kukkavihot, niin nyt ei ollut kukkavihkoja eikä liioin sulhasiakaan. Kuningas sanoi heille:

— Elkää itkekö, rakkaat tyttäreni, onhan täällä kartanossa kyllin kuninkaanpoikia ja herttuoita, valitkaa heistä mielenne mukaiset. Tässä saatte jokainen yhden kultaomenan; heittäkää se sille, jolle tahdotte: se on tuleva teidän puolisoksenne. —

Vanhemmat kuninkaantyttäret vilkaisivat vain hiukkasen ympärillensä ja jo heittivätkin omenansa kukin kuninkaanpojalleen. Mutta pieni kuninkaantytär ei vain heittänyt omaansa kellekään.

— Mitä sinä sitten tahdot, — kysyi kuningas suuttuneena — pitääkö tässä ehkä kutsua vielä lisää poikia? —

— Kutsuttakoon voin, isäkulta, sillä se, jolle minä tahdon heittää omenani, ei ole täällä. —

Kutsuttiin kokoon kaikki kartanonkin miehet, mutta pieni kuninkaantytär ei heittänyt kellekään kultaomenaansa. Sikopaimen, Jankó, puuttui vain enään.

— Kutsukaa tänne Jankó, se sikopaimen — huusi kuningas.

Palvelijat juoksevat hakemaan Jankóta, sanovat hänelle, että kuningas kutsuu häntä. Mutta hän lähetti takaisin sellaisen sanan, ettei hän lähde ennen kuin kuningas asettaa joka sian kohdalle yhden miehen, sillä hän ei jätä sikoja ilman paimenta.

No, eihän siinä mikään auttanut, kuninkaan täytyi kuin täytyikin lähettää neljäsataa miestä neljänsadan sian vartioiksi. Silloin pudisti Jankó kultapäitsiä, puki ylleen kultapuvun ja karautti kullankarvaisen oriin selässä kuninkaan kartanolle. Hänen hattuunsa olivat kiinnitettyinä kaikkien kuninkaantyttärien kukkavihot.

— Tässä olen, armollinen kuninkaani — ilmoitti itsensä sikopaimen Jankó, Mutta siinä silmänräpäyksessä lensikin jo kultaomena Jankón luo.

— No, Jankó, olen kulkenut maita ja mantereita, mutta sinun kaltaistasi miestä en ole vielä nähnyt. Olkoon menneeksi, sinulle annan tyttäreni ja koko valtakuntani. —

Pian saatiin paikalle papit ja avattiin kaikkien viinitynnyrien tapit. Ja semmoiset häät siellä vietettiin, ettei moisia nähdä tässä eikä toisessa maailmassa.

Sen pituinen se!

Mustavuoristo.

Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme pulskaa poikaa. Kuningas oli hyvin innokas metsämies, eikä hän juuri muuta tehnytkään eläissään, kuin metsästeli. Hän otti myös poikansa mukaansa metsästysretkilleen, eikä ollut kuninkaan kuudessa suuressa vuoristossa sellaista korpea, jota pojat eivät olisi tunteneet. Kuninkaalla oli vieläkin yksi vuoristo, Mustavuoristo, mutta sinne kuningas ei heitä päästänyt, ei vaikka olisi saanut maailman kaikki aarteet, vaikka he olisivat kuinkakin rukoilleet.

Aika kului, kuoli vanha kuningas. Pojat saattoivat hänet hautaan ja päättivät sitten heti lähteä Mustaanvuoristoon; kovin olivat näet uteliaita näkemään, mikä jumalanihme siellä oli, kun heidän isänsä niin kielsi heitä sinne menemästä.

He saapuivat vihdoin onnellisesti Mustaanvuoristoon, siellä he samoilivat, vakoilivat, kuleksivat, tarkastelivat kaikki paikat, mutta eivät löytäneet, ei niin linnunpoikastakaan.

Kuninkaanpojista vanhin virkkoi vihdoin: — Kuulettekos, erotkaamme nyt toisistamme, elkäämme samoilko yhdessä enään. Tässä onkin metsässä kolme aukeamaa, käydäänpäs kukin eri aukeamaan ja mennään niin pitkälle, kuin silmä kantaa. —

Siitä siis sovittiin. Mutta päättiväthän ne vielä senkin, etteivät turhia ammuskele, sillä ammunnan kuultuaan palaavat toiset takaisin; ja jos ken tyhjänpäiten ammuskelisi, niin toiset saisivat pehmittää ampujan niin, että silmissä säkenet sinkoilevat. Sovittiin tästäkin, sitten erottiin. Nyt he kulkivat, kuljeskelivat kaikki kolme eri suuntaan. Mutta annahan olla, tuskin erottuaan toisista huomaa nuorin pojista korpin, jonka suussa oli jotakin kiiltävää.

— Tuonpa minä ammun — tuumi kuninkaanpoika, — ken tietää, mikä aarre sen suussa kimaltelee. — Hän tähtäsi, ja siinä jo korppi makasikin ammuttuna. Hän kiirehtii korpin luokse, katselee, mitä sillä oli suussa: olipahan vain pieni teräspalanen. Metsä kajahti ammunnasta, vanhemmat kuninkaanpojat riensivät paikalle ja utelivat: — Mitä sinä ammuit, mitä? —

Poika raukka ei oikein uskaltanut sanoakkaan. Kovasti suuttuivat hänen veljensä, ja korvapuustit sinkoilivat sekä oikealta että vasemmalta.

— Sellaista turhanpäiväistä sinä senkin tollo tässä ammuskelet! — toruivat he.

Siihen he sitten vihasta puhkuen jättivät veljensä. Mutta pieni kuninkaanpoika otti teräspalasen talteen arvellen, että kenties tämä näköjään hyödytön tavara vielä tuleekin hyvään tarpeeseen.

Sitten hän kulkee taas eteenpäin ja jopa huomaa korkean kallion huipulla haukan. Arvelee, että tämä ehkei olekkaan hyödytön, hänpä ampuu sen. Hän tähtää, mutta eipä osunutkaan, palanen kalliota siinä vain singahti irti. Poika juoksi katsomaan, mitä se oli: olipahan vain piikivi, oikein hyvä olikin. Hän pani taskuunsa senkin siltä varalta, että se vielä johonkin kelpaisi. Mutta samassa jo tulivat veljetkin, ja kun he kuulivat, että poika oli ampunut piikiveä, niin silloin vasta niitä korvatillikoita alkoi sadella niin että silmissä säihkyi.

Sitten läksivät taas kaikki kolme veljeä kukin omaa tietään kulkemaan. Surulliseksi kävi pieni kuninkaanpoika, kyynelet vain virtasivat hänen silmistään. Ja linnut saivat lennellä, viserrellä ja kirkua hänen puolestaan minkä jaksoivat, ei hän niistä välittänyt eikä enään katsonut niihin päinkään. Mutta murheellisena siinä kulkiessaan huomasi hän suuren puun kyljessä oravan. Hän pysähtyy, miettii, ampuisiko sen, ehkäpä se ei ole hyödytön. Hän tähtäsi, ampui oravaa, mutta eipä sattunutkaan. Oravan sijasta putosikin suuri taula maahan.

— No, ei tämä ole suuren arvoinen, mutta panenpahan kuitenkin talteen — arveli kuninkaanpoika. Hän korjasi taulan talteen, mutta jo juoksivat siihen veljetkin. Kun he näkivät taulan, niin he pieksivät pojan pahanpäiväisesti, niin että tältä maailma silmissä musteni.

Sillävälin jo alkoi hämärtää, eivätkä kuninkaanpojat eronneet enää toisistaan, vaan kulkivat yhdessä. Vanhin arveli, ettei hän päästä pientä veljeään yksin kulkemaan enää, sillä hän haaskaa hukkaan kaikki ammukset, mitä hänellä vain oli.

Kun he siinä sitten kulkevat, niin jopa huomaavat kauriin. Se juoksi minkä kerkesi tien poikki juuri heidän kohdallaan. Kaikki kolme he ampuivat sitä ja osasivatkin. He ottivat ja veivät sen mukaansa, arvellen, että siitä se hyvä illallispaisti tulee.

Kuljettuaan taas jonkun matkaa he saapuivat ihanalle niitylle. Tämä niitty oli ihan keskellä Mustaavuoristoa. Niityn keskellä oli lähde, ja lähteen vieressä vaskikaukalo. Täällä he nylkivät kauriin ja pesivät sen lihat. Tähän asti kaikki sujui hyvin, mutta eiväthän he lihoja raakana voineet syödä. Puita oli kyllä paljon, mutta miten saada tuli tehdyksi, sillä he eivät olleet ottaneet kotoa mukaansa terästä, piikiveä eikä taulaa.

— Katsokaas nyt — sanoi nuorin kuninkaanpoika — te rääkkäsitte minua hävyttömästi, kun minä ammuin terästä, piikiveä ja taulaa. Nyt minä laitan teille tulta, jos saan antaa korvapuustit teille takaisin täysin mitoin. —

Vanhemmat veljekset suostuivat kestämään vaikka kaksinkertaisen kurituksen, kunhan hän vain laittaisi tulta, sillä heillä oli kova nälkä. Mutta pieni kuninkaanpoika oli hyväsydäminen eikä maksanut heille takaisin kaksinkerroin eikä yksinkerroinkaan, vaan otti kiireesti esille teräksen, piikiven ja taulan, ja laittoi sellaisen nuotion, että liekit vain loimusivat taivasta kohti. Sitten he pistivät kauriin puuvartaalle, pyörittelivät ja paistelivat sitä tulella ja söivät sen suuhunsa viimeistä palaa myöten, eikä siitä jäänyt jälelle muuta kuin luut ja nahka. Illallisen jälkeen he kaikki laskeutuivat nuotion ympärille nukkumaan, mutta vanhin muuttikin mielensä ja nousi. Hän sanoi toisille: — Nukkukaa te vain, minä valvon aamuun asti ettei meille mitään pahaa tapahtuisi. —

Hyvin hän siinä teki, että jäi valvomaan, sillä tuskin olivat toiset veljet nukahtaneet, kun kolmipäinen lohikäärme jo kiemurteli suoraan vaskikaukaloa kohti. Kolmen kyynärän päähän syöksyivät liekit sen suusta, ja kun se huomasi kuninkaanpojan, hyökkäsi se häntä vastaan syödäksensä hänet.

— Voi luojani, elä hylkää minua — huokasi kuninkaanpoika, vetäisi miekkansa esille ja tuossa tuokiossa hän viilsi poikki lohikäärmeen kaikki kolme päätä, niinkuin ne eivät olisi koskaan kiinni olleetkaan.

Sanottakoon se tässä välillä, että tämä kolmipäinen lohikäärme asui kahden toverinsa, viisi- ja seitsenpäisen lohikäärmeen kanssa eräässä pohjattomassa järvessä Mustansurun kaupungin toisella puolen, ja sieltä ne kävivät yksitellen lähteellä juomassa; kun olivat kylliksensä juoneet, palasivat ne tuohon pohjattomaan järveen. Eipä täälläpäin käynytkään juuri ihmisiä eikä eläimiäkään, sillä lohikäärmeet söivät suuhunsa, minkä matkallaan tapasivat.

No niin, kuninkaanpoika siis tappoi kolmipäisen lohikäärmeen. Mutta sen ruumiista vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen aivan vähiin: siitä ei jäänyt muuta, kuin pieni kytevä kekäle jäljelle. Hyvähän tuo oli sekin! Siitä veljekset laittoivat oikein mahtavan tulen, sitten he taas laittautuivat matkalle ja samoilivat koko päivän Mustassavuoristossa. Illan tullen he taas palasivat nuotiolle, ja nyt jäi keskimäinen kuninkaanpoika valvomaan toisten nukkuessa. Tulipa nyt yöllä se viisipäinen lohikäärme. Jos tulikin, niin eipäs palannut, sillä ei se keskimäinen kuninkaanpoikakaan ollut mikään Nauku-Maijan poika. Hän sivalsi poikki lohikäärmeen kaikki viisi päätä. Ja tästä vuoti niin hirvittävän paljon verta, ettei tulesta jäänyt kuin pieni tuikkiva hiili jäljelle. Kunhan jäi se hiilikin! Siitä he laittoivat sellaisen tulen, että se vain kipinöitsi ja loimusi.

Kolmantena yönä oli pienimmän kuninkaanpojan vuoro valvoa. Kun veljet heittäytyivät maata, käskivät he nuorimman veljensä herättää itseänsä, kun lohikäärme lähestyy (varmaan se nytkin tulisi), sillä muuten hänen voisi käydä nolosti.

— Hyvä, hyvä, kyllä minä herätän teidät, nukkukaa te vain — sanoi pieni kuninkaanpoika.

Ja voi hyvä Jumala, siunaa ja varjele! Heti, kun vanhempien veljesten silmät sulkeutuivat, niin jo tuli seitsenpäinen lohikäärme, ja liekit syöksyivät sen seitsemästä kidasta seitsemän kyynärän päähän.

— Tulehan vain, tule, niin tiedät olevasi miehen käsissä! — sanoi pieni kuninkaanpoika. Hei, kuinka ne tappelivat, hei, kuinka ne voimiaan mittelivät! Maa vavahti, tanner tärisi, kun he toistensa päälle ryntäilivät. Mutta eipä pieni kuninkaanpoika herättänytkään veljiänsä. Yksin hän voitti kuin voittikin seitsenpäisen lohikäärmeen. Mutta siitä vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen kokonaan, niin ettei jäänyt kipinääkään jäljelle.

— Mitäs minä nyt teen? — miettii kuninkaanpoika. Teräs oli kyllä tallella, mutta piikivi oli hukkunut johonkin, mihin lienee: mitenkäs nyt tulta saadaan?

Hänpä kiipeää korkeaan puuhun — tuumi poika — katsomaan, näkyisikö mistään tulta. Jos jostain näkyisi, niin hän menisi sinne ja pyytäisi hiukkasen hehkuvia hiiliä. Heti hän kiipesikin puuhun, sen korkeimmalle oksalle, ja katseli ympärillensä. Katseli itään, katseli länteen, katseli kaikille suunnille, mutta ei vain näkynyt tulta missään. Kaukana, kaukana, hyvinkin kolmen päivän jalkamatkan päässä, mahtavan vaaran kyljessä, oli kyllä niinkuin olisi jotakin valoa tuikkinut, mutta sieltä hän ei ehtisi aamuksi palata. Vaikka kyllä siellä varmaankin on iso tuli — arveli hän.

Aikansa siinä aprikoituaan päätti hän lopuksi sittenkin lähteä tuon kaukaisen tulen luo; hän ei astu veljiensä eteen ilman tulta!

Poika lähti kulkemaan, pahoillaan pitkästä matkasta, mutta kun hän oli jonkun matkaa kävellyt, tapaa hän Keskiyön. Tervehti häntä kohteliaasti: — Jumal' antakoon Teille hyvää iltaa, setä. Mihinkäpäin matka, jos saan kysyä? —

— Minä kuljen Mustaanvuoristoon päin, poikaseni, sen vuoro nyt on. —

— Pysähtykää, rakas setä, elkää nyt menkö edemmäs, ennenkuin minä palaan — pyysi pieni kuninkaanpoika Keskiyötä.

Nauruun purskahti Keskiyö tämän kuullessaan.

— No kuuleppas, vanhaksi minä jo olen elänyt, en tiedäkkään, kuinka monta tuhatta vuotta olen tätä maailmanpiiriä vaeltanut, mutta sen minä sanon, ettei kukaan vielä ole minulta mokomata pyytänyt. —

— Mutta täältäpä te ette liikahda niin askeltakaan, setä hyvä, — vakuutteli pieni kuninkaanpoika ja tämän sanoessaan repäsi hän nuoresta lehmuksesta äkkiä hyvää, sitkeää niintä ja sitoi sillä Keskiyön lujasti kiinni paksuun pyökkiin.

Harmitteli, riuhtoili siinä Keskiyö, mutta turhaan: siteistään hän ei päässyt. Pieni kuninkaanpoika jatkoi nyt matkaansa iloisesti. Eipä sentään ollut vielä varsin pitkälle päässyt, kun jo tuli vastaan Aamukoi. Hän pyysi tätäkin — ja voi, kuinka kauniisti hän pyysikään! — että se pysähtyisi ja odottaisi siksi, kuin hän palaa, mutta siitäkös Aamukoi nauramaan niin, että metsä kaikui.

— Niinkös arvelet — sanoi kuninkaanpoika — no, kyllä minä sinua sitten opetan! — Ja hän sitoi Aamukoinkin niin tiukkaan, ettei se voinut liikahtaakkaan.

Nyt saattoi hän mennä eteenpäin huoleti, sillä eihän ollut enää pelkoa aamun sarastuksesta ennen hänen paluutaan. Hän kulki kulkemistaan, matka edistyi, tie lyheni, mutta aika pysyi sillaikaa yhdessä kohden paikoillaan. Hän kulki niin kauan, kunnes saapui siihen metsään, jossa tuli vilkkui.

Hei, minkälainen tuli se olikaan! Mahtavan metsän keskelle eräälle aukeamalle oli rakennettu nuotio, jossa tyvestään kaadetut pitkät puut latvoineen olivat kaksikerroksisen talon korkuisessa röykkiössä, ja joka oli sytytetty neljältä sivulta ja neljältä kulmalta. Tämä jättiläisnuotio oli Mustastavuoristosta näyttänyt pieneltä vilkkuvalta tulelta. Olipa siinä tuli, oli palavia kekäleitä, ei muuta, kuin mene ja ota! Kuninkaanpoika pysähtyy, tarkastelee — nuotion ympärillä istuu kaksikymmentäneljä metsärosvoa innokkaasti neuvotellen.

— Jos minä menen sinne — tuumii hän — niin ne tappavat minut. Hän otti nuolensa, pisti sen kärkeen taulapalasen ampuakseen sen tulen läpi ja sitten kiertämällä hakeakseen metsästä tulisen taulansa; sitten hän menisi takaisin Mustaanvuoristoon.

Niin hän tekikin. Hän ampui taulan tulen läpi, taula otti tulta, mutta turhaan hän sitten koetti varpaillaan hiipiä nuotion ympäri, sillä kuivat lehdet ja risut rapisivat hänen jaloissaan, ja rosvot huomasivat hänet.

Rosvot hypähtivät heti pystyyn, ottivat kiinni kuninkaanpojan, jonka he hyvin tunsivat, sillä he olivat kaikki hänen valtakunnastaan kotoisin.

— Pistetään hänet vartaalle! — huusivat jotkut.

— Heitetään tuleen! — huusivat toiset.

— Emme me pistä häntä vartaalle, emmekä heitä häntä tuleenkaan — sanoi rosvojen päällikkö. — Vielä me voimme hyötyä tästä pojasta. Tiedättekös, miksi emme voi päästä Mustansurun kaupungin kuninkaan kartanolle? Siksi, että se rautakukko aina kiekuu tornin huipussa, kun lähestymme linnaa, ja siitä soturit huomaavat meidät. Jätetään vain tämä nuorukainen eloon. Hän ampuu alas rautakukon, sitten me ryöstämme kuninkaantyttären ja kuninkaan kaikki aarteet. —

Tämä puhe miellytti rosvoja, ja he jättivät kuninkaanpojan henkiin. Samassa he lähtivätkin Mustansurun kaupunkiin. Kun he lähestyivät kaupunkia, lähettivät he kuninkaanpojan edeltäpäin ampumaan alas rautakukkoa. Läksi kuninkaanpoika juuri linnanmuurin juurelle, tähtäsi ja ampui sen alas niin, ettei se enään kiekunut tässä maailmassa. Nyt menivät rosvotkin muurin juurelle, antoivat köyden kuninkaanpojan käteen, työnsivät hänet muurin harjalle, että hän vetäisi köyden avulla ylös heidätkin sekä sitten laskisi heidät alas toiselle puolelle.

— No, kylläpä minä teidät alas laskenkin — ajatteli kuninkaanpoika. Kun hän oli muurilla, nosti hän ylös rosvoja vain yhden kerrallaan, jonka hän sitten heti laski alas, viiltäen samalla siltä pään poikki. Näin hän tappoi kaikki rosvot. Nyt hän olisi voinut vaikka palata kauniisti takaisinkin; mutta hänpä päättikin toisinpäin, hyppäsi alas kuninkaan pihalle, ja riensi ylös linnaan. Hän meni sisään ensimäiseen huoneeseen, siinä nukkui kuningas; hän meni toiseen, siinä nukkui kuningatar; sitten kolmanteen, siinä nukkuivat kuninkaan kolme tytärtä. Joka tytön vuoteen pääpuolessa paloi kynttilä; ne hän muutti tyttöjen jalkopuoleen. Vanhemmat tyttäret eivät heränneet, mutta pieninpä heräsi ja kiljasi, kun huomasi kuninkaanpojan.

— Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Miten sinä tänne olet tullut? — kysyi kuninkaantytär säikähtyneenä.

— Elä pelkää minua — sanoi kuninkaanpoika, — en minä tee sinulle mitään pahaa, ihana kuninkaantytär. — Sitten hän kertoi järjestään kuka ja mikä hän oli, mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut ja miten hän oli joutunut sinne.

Alussa kuninkaantytär vapisi kuin haavanlehti, mutta nyt hän ei peljännyt enää. Hän vei kuninkaanpojan toiseen huoneeseen, kestitsi häntä runsaasti ja antoi hänelle illallisen jälkeen sormuksen ja liinan kihloiksi. Sillä, totta puhuen ja suoraan sanoen, hän mieltyi kovin kuninkaanpoikaan samoinkuin kuninkaanpoikakin häneen.

Mielellänsäpä olisi kuninkaanpoika yhdelmäkseen jäänytkin sinne, mutta hänenhän pitikin vielä palata veljiensä luo laittamaan heille tulta. Hän heitti hyvästit morsiamellensa ja lupasi, että hän vain käväisee mennen tullen, ja sitten he heti viettävät häitä. Mutta ennenkuin hän kiipesi muurin yli, otti hän kahdenkymmenenneljän rosvon nenänpäästä pienen palasen mukaansa; sitten hän riensi yli muurin metsään, sieppasi matkalla kiireesti rosvojen nuotiosta vähän tulisia hiiliä eikä pysähtynyt ennenkuin Mustassavuoristossa. Siellä hän päästi siteistä sekä Aamukoin että Keskiyön ja toivotti kohteliaasti heille mukavata matkaa ja tasaista tietä joka paikassa missä vain ei rapakkoa ollut. Ja kylläpä ne juoksivatkin, kun irti pääsivät, vieläpä sellaisella kiireellä, että kun kuninkaanpoika pääsi veljiensä luo, niin ne olivat jo kaukana kaukana vuorien ja laaksojen tuolla puolen.

Vanhemmat kuninkaanpojat nukkuivat vielä sikeintä untaan, ja kun he heräsivät, niin jo räiskyi tuli, jonka pikku veli oli laittanut. Mutta suu ja silmät seIällään he kuuntelivat hänen kertomustaan siitä, missä hän oli yöllä käynyt. Niin, niin, yöllä, taisipa siinä olla kolmekin yötä yhtäpäätä.

Mutta enhän minä olekkaan vielä kertonut teille, että Mustansurun kaupungissa asui eräs kuuluisa ritari, jonka hiukset olivat punaiset kuin punainen liekki, vieläpä punaisemmatkin. Hänen nimensäkin oli Punaritari. Tämä Punaritari meni aamulla varhain ulos muurien luo, sattumalta juuri sinne, missä rosvot makasivat. Hän tiesi hyvin ketä ja mitä nämä olivat, arvasipa myös, millä asialla he olivat liikkuneet. Hän otti sapelinsa ja viilsi hänkin palasen jokaisen kahdenkymmenenneljän rosvon nenästä, meni sitten ylpeästi suoraan kuninkaan luo ja valehteli, että hän oli nuo rosvot tappanut.

Kuningas iloitsi siitä suuresti, sillä hän tiesi, että ne kaksikymmentäneljä rosvoa olivat jo kauan aikoneet ryöstää pienen kuninkaantyttären sekä kalliita aarteita; hän sanoi siis iloissaan ritarille:

— No, sinä Punaritari, suuri on sinun tekosi, enkä minä jätä palkitsematta sinua. Valitse, kenen tahdot tyttäristäni! Sitäpaitsi saat kolmanneksen valtakuntaanikin. —

Punaritari valitsi pienimmän, koska hän oli kaunein.

Kuningas kutsui nyt luokseen nuorimman tyttärensä ja sanoi hänelle hellästi ja isällisesti:

— Valmistauduppas nyt, rakas tyttöseni, sillä nyt laitan sinut miehelään. —

— Kenelle, isäni, kenelle? — kysyi kuninkaantytär.

— Eräälle urhealle miehelle, joka viime yönä on torjunut luotamme suuren onnettomuuden. Hän tappoi ne kaksikymmentäneljää rosvoa, jotka aikoivat sinutkin ryöstää. —

— Menen mielelläni hänelle, rakas isäni, olkoon hän sitten kuka tahansa — vastasi tytär. Niinpä niin, mutta vasta silloin hän sai tietää, kuka se sulhanen oli, kun vieraat kokoontuivat ja pappikin jo astui esiin vihkiäksensä hänet Punaritarin kanssa.

Silloin pieni kuninkaantytär rupesi itkemään, kyynelet virtasivat hänen silmistään, vieläpä hän epätoivoissaan heittäytyi maahankin ja sanoi, että ennen hän kuolee vaikka minkälaisen kuoleman kuin menee Punaritarille vaimoksi. Turhaan keikutteli itseänsä Punaritari, kuninkaantytär ei katsonutkaan häneen. Äkkiä hän juoksi huoneesta ulos ja jätti vieraat sinne. Kuningas lähti hänen perässään, puhutteli häntä kahden kesken, kyseli, uteli, taivutteli: mikä häntä vaivasi? miksi hän peruutti päätöksensä?

Kuninkaantytär sanoi sen suoraan eikä vältellyt. Hän kertoi koko jutun alusta loppuun, niinkuin se oli tapahtunut.

Ja koska nyt asian laita olikin sellainen, niin kuningas kutsutti kaikkein sukkelimman sanansaattajansa ja juoksutti hänet Mustaanvuoristoon, sille aukeamalle, jossa oli vaskikaukalo; siellä löytää hän kolme kuninkaanpoika, kutsukoon heidät häihin vieraiksi.

Sanansaattaja tapasikin siellä kolme kuninkaanpoikaa. He juttelivat vielä nytkin juuri pienen kuninkaanpojan seikkailuista, niin että sanansaattajakin sen kuuli. Oikeaan hän siis osuikin!

Eikä se pieni kuninkaanpoika tarvinnutkaan paljon kehoituksia kun hän kuuli, että hänen kihlattua morsiantaan tahdottiin naittaa toiselle. Veljekset lähtivät heti matkaan, eivätkä he pysähtyneet ennenkuin Mustansurun kaupungissa.

Linnassa sill'aikaa hääkemut, paljoakaan häiriytymättä, jatkuivat. Vieraat ajattelivat, että kyllä kuninkaantyttären mieli taas muuttuu, söivät, joivat ja pitivät iloa etukäteen. Punaritaria pidettiin niin hyvänä, että hänen tuolilleen laitettiin kaksitoista tyynyä, joille hänet sitten istutettiin.

Mutta mitenkäs kävikään! Niinpä vain, että kun kuninkaanpojat astuivat pihalle ja nousivat ensimäiselle portaalle, niin jo Punaritarin alta vierähti yksi tyyny. Ja sitä myöten, kuin he nousivat yhä ylemmäs portaita, niin joka askeleelta vierähti yksi tyyny Punaritarin alta; ja kun kuninkaanpojat astuivat huoneeseen, niin pyörähti tuolikin hänen altaan, ja hän itsekin sääret ojossa keikahti lattialle niinkuin mikäkin rupisammakko.

Pieni kuninkaanpoika kertoi sitten järjestään, miten kaikki oli käynyt, ja varmuuden vuoksi hän näytteli kahdenkymmenenneljän rosvon nenännypyköitäkin.

— Tämähän se onkin se oikea, tämä! — huusivat vieraat.

Kuningas huomasi myöskin, millä puolella oikeus oli. Hän sidotti Punaritarin hevosenhäntään, ja laahautti häntä sillä tavalla katuja pitkin. Mutta rakkaat tyttärensä hän vielä samana päivänä naitti noille kolmelle kuninkaanpojalle ja semmoiset häät siinä sitten heti pidettiin, ettei mokomia monasti ole vietetty eikä vastakaan vietetä.

Pieni kuninkaanpoika jäi asumaan Mustansurun kaupunkiin, vanhemmat pojat taas veivät vaimonsa kotiinsa. Ja he elävät vielä tänäkin päivänä, jos vain eivät ole kuolleet.

Pekka ja Paavo.

Olipa kerran köyhä mies. Hänen nimensä oli Pekka. Lapsia hänellä oli kylläkin runsaasti, yhtäpaljon, kuin on seulassa reikiä — vieläpä yhtä enemmänkin. Mutta omaisuus supistui vain yhteen ainoaan kukkoon.

Hänen naapurinsa Paavo taas oli hyvissä varoissa, mutta valitteli aina.

Sanoipa kerrankin Paavo Pekalle:

— Hei, naapuri! Se tämä teidän kukko aina raapii täällä minun kasvitarhassani — minä en siedä sitä enää. Kyllä maar, jos käsiini saan, niin väännän siltä niskat nurin! —

Pekka ei vastannut siihen mitään, rupesihan vain kovasti miettimään, mitä hän nyt tuolle onnettomalle kukolle tekisi. Sillä ei hän enää tahdo joutua rettelöihin kukon tähden; Hänpä vie sen kartanon herralle, kenties tämä palkitseekin häntä jollain tavalla siitä hyvästä. Näin hän tuumi, otti kukon kiinni, ja vei kartanoon.

— Ristiäiset vai häätkö sinun talossasi on, kun noin vain kukkoja lahjoittelet? — kysyi kartanon herra.

— Eihän meillä nyt sellaista — muutenhan minä tässä vain — ottakaa Te se toki ja syökää terveydeksenne perheenne kanssa — vastasi Pekka.

— Enpä tosiaan oikein ymmärrä tätä — luulisihan sen teilläkin tarpeeseen olevan, onhan Teillä joukkoa niin paljo, että itse Jaakobkin voisi Teitä kadehtia. —

— Niinhän se on kylläkin, hyvä herra, mutta miksi minä antaisin lihaa lapsilleni, kun ei tahdo oikein leipääkään riittää. Parempi on, ett'eivät pääse sen makuunkaan. —

— No voi sinua, senkin pöllö, myy se sitten ja osta leipää sen hinnalla. —

— Niinpä niin, hyvä herra, mutta jos minä vien sen kaupunkiin myytäväksi, niin matka vie kaksi päivää ja matkalla menee ruokaan puolet kukon hinnasta. —

Eihän tässä auttanut mikään, Pekka kun ei peräytynyt. Saipa keittäjätär vain käskyn paistaa kukon päivälliseksi. Kun ruoka oli valmis, käskettiin Pekkakin pöytään. Heitä oli siinä syömässä juuri seitsemän. Kun paistettu kukko tuotiin pöytään, virkkoi kartanon herra:

— No, Pekka, sinä se tässä nyt kukon paloittelet ja jakelet, mutta tee se niin, että jokainen saa hänelle tulevan osansa. Jos sinä jakelet hyvin, niin saat jotain palkinnoksesi, mutta jollet, niin pitkällesi vain ja kaksitoista raippaa selkääsi!

Pekka otti kukon eteensä, leikkasi siitä ensin pään, pani sen isännän lautaselle ja sanoi: — Pää on herran, sillä hän on perheen pää. — Sitten hän viilsi kaulan irti, pani sen emännän lautaselle: — Pää ja kaula kuuluvat yhteen; raamatussakin sanotaan, että mies ja vaimo ovat yhtä, siis kaula kuuluu vaimolle. — Nyt hän otti kukon molemmat siivet, antoi ne molemmille pojille, että he muka paremmin osaisivat kirjoittaa, molemmat jalat taas tytöille, että he paremmin osaisivat tanssia.

— Nyt — sanoi Pekka — on jokainen saanut osansa — minäkin otan osani — ja sitten hän söi itse loput.

Nauruun purskahti koko pöytäkunta Pekan viekkaudelle, ja sukkeluutensa palkaksi hän sai lehmän, vasikan ja lampaitakin.

Pekka palasi kotiin ja kertoi Paavolle hyvästä onnestansa.

— Annahan olla — tuumi Paavo — minäpä vien herralle viisi kukkoa, ja silloin minun täytyy saada viisi kertaa enemmän lahjoja. Hän otti heti viisi kukkoa, ja vei ne kartanon herralle.

Kartanon herra kyllä heti oivalsi, mistä tuuli puhaltaa, eikä tahtonut mitenkään ottaa vastaan kukkoja, mutta kun Paavo niitä hänelle niin kovasti tyrkytteli, niin hän otti ne viimein, mutta sillä ehdolla, että Paavokin syö niistä. Käskettiin paistaa kaikki viisi kukkoa, ja kun pöytään istuttiin, sanoi herra Paavolle.

— Kuulehan Paavo, semmoinen on tapa minun talossani, että joka lahjan tuo, se sen myös jakaa, mutta ja'a se nyt niin, että jokainen saa hänelle tulevan osansa. Jos ja'at hyvästi, niin se on sinulle hyödyksi, mutta jos et, niin saat kaksikymmentäneljää raippaa. —

Kyllähän Paavo nyt parastansa koetti, mutta ei hän tiennyt, miten jaella viittä kukkoa seitsemälle hengelle.

Kun kartanon herra näki, ettei Paavo selvinnytkään tehtävästään, kutsutti hän Pekan.

— Enpä tiedä, hyvä herra, kykenenkö minäkään nyt tätä jakelua suorittamaan, mutta pyhään kolminaisuuteen minä aina olen luottanut, ehkäpä minä sen avulla selviydyn nytkin. —

Sitten hän aloitti jakelun:

— Minun mielestäni herra ja rouva ynnä yksi kukko ovat yksi kolminaisuus, samaten molemmat nuoret herrat ja yksi kukko, ja molemmat neidit ja yksi kukko, ja niinpä lopuksi minä köyhä raukka kahden kukon kanssa muodostamme yhden kolminaisuuden ja nyt toivotan niinkuin ainakin kaikille hyvää ruokahalua! —

Koko talonväki nauroi Pekan viekkaudelle. Paavo parka sai kaksikymmentäneljä raippaa, mutta Pekalle annettiin mökki ja maapalsta.

Kyllä hän vielä nytkin elää, jos ei vain ole kuollut.

Jankalovich.

Elipä kerran, missä lienee elänytkään, jossain valtameren takana, vieläpä kolminkertaisen lasivuorenkin takana, eräs nuori kuningas ja kaunis kuningatar. Mutta tuskinpa he olivat vuottakaan eläneet yhdessä, niin jo piti kuninkaan lähteä sotaan. Sillaikaa, kun hän vierailla mailla soti, antoi Jumala hänen vaimollensa kaksi kultakutrista lasta: poika oli toinen, toinen tyttö.

Mutta kuningatar ei saanut nähdä vilahdukseltakaan sydänkäpysiään, kalliita pienokaisiaan, sillä sama vanha noita-akka, joka oli hoitanut kuningastakin hänen pienenä ollessansa, varasti kultakutriset pienokaiset ja pani heidän tilallensa kaksi koiranpenikkaa; lapset hän sulki arkkuun ja arkun hän heitti mereen.

Sanoisinkohan vai enkö sanoisi, miksi vanha akka tämän teki? No sitä varten, kun hän olisi tahtonut naittaa kuninkaalle oman tyttärensä. Niin se kyllä sitten tapahtuikin, sillä kun kuningas palasi sodasta, käski hän ommella kuningattaren puhvelin nahkaan ja upottaa hänet vyötäreitä myöten maahan kirkon eteen; vihansa vimmassa käski hän kansan kulkiessaan kirkkoon sylkäistä aina kuningatarta, koska tämä oli tuottanut hänelle sellaisen häpeän noilla kahdella koiranpenikalla; ja lopun lopuksi hän otti noita-akan tyttären vaimoksensa.

Annahan olla, kyllä vielä totuuden kirkas päiväkin valkenee, katsotaan nyt, miten kävi kultakutristen lasten. Arkku kellui ja uiskenteli hiljalleen milloin veden pinnalla, milloin peittyen aaltojen alle, kunnes se viimein tarttui vanhan kalastajan haaviin. Kalastaja vei arkun kotiinsa, avasi sen siellä vaimonsa kanssa ja voi sitä iloa, kun he löysivät siitä kultakutriset lapsukaiset. Kalastajalla ja hänen vaimollaan kun ei ollut lasta, näes, ei niin taulankipinän kokoistakaan, niin ihmekös siis, että he riemuitsivat tästä Jumalan armosta. He hoitivat ja kasvattivat kultakutrisia pienokaisia niinkuin omia lapsiaan ainakin, ja kun nämä varttuivat suuremmiksi, laitettiin heidät kouluunkin.

Ajan näin vieriessä lähetti kalastajan vaimo kerran pikku tytön kaivolle vettä noutamaan, mutta tuskin oli tyttö lähtenyt, kun hän pudotti ruukun kädestään, niin että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Tästä pieni tyttö katkerasti itkemään, mutta kalastajan vaimo ei pahastunut yhtään, ei hän edes torunutkaan, antoipa vain toisen ruukun hänen käteensä. Niinpä niin, mutta kun pieni tyttö läksi uudestaan, pudotti hän taas ruukkunsa ja särki sen, vaikka hän kylläkin koetti varoa sitä niinkuin silmäteräänsä.

Kovasti itkien saapui tyttö taas kotiin, mutt'ei kalastajan vaimo tehnyt hänelle nytkään niin mitään, sanoipa vain, että: "Jos olisit oma tyttäreni, niin vitsaa nyt saisit!"

Jopa tyttö tästä ihmettelemään, hän kun aina oli luullut kalastajan vaimoa oikeaksi äidikseen. Illalla hän kertoi veljelleenkin, kun tämä koulusta saapui, mitä oli kuullut. Aivan ihmeissään oli poikakin ja sanoi sisarelleen:

— Jos kerran kalastaja ja hänen vaimonsa eivät olekkaan meidän oikeita vanhempiamme, niin silloinpa me lähdemme maailmalle, kuljetaan, etsitään siksi, kunnes löydämme oman isämme ja äitimme.

Siinä he heti päättivät lähteä maailmalle ja ilmoittivat aikomuksensa kalastajalle ja hänen vaimollensa.

Turhaan sitten vanhukset pyysivät heitä jäämään, turhaan he itkivät; kultakutriset kiittivät vanhuksia heidän hyvyydestään ja rakkaudestaan, heittivät heille katkerasti itkien hyvästit ja läksivät maailmalle. Kalastajan vaimo leipoi heille kolme kakkua, kalastaja antoi kolme rahaa, ja sitten he läksivät.

Mutta ennenkuin olivat kylän rajallakaan, niin jo pysähdytti heidät vanha kerjäläinen.

— Antakaa jotakin, Jumalan nimessä, hyvät lapset! —

Poika otti repustaan yhden kakun ja yhden rahan, ojensi ne kerjäläiselle ja sitten he taas läksivät eteenpäin. Mutta eivät he päässeet pyssynkantaman päähänkään vielä, niin jo tuli taas vastaan eräs vanha kerjäläinen ja pyysi jotakin Jumalan nimessä.

Poika antoi sillekin yhden kakun ja yhden rahan.

Jatkavat matkaansa, kulkevat, ja jopa pysähdyttää heidät taas eräs vanha kerjäläinen.

— Antakaa, antakaa, mitä Jumala on antanut! —

Ei ollut muuta kuin yksi kakku ja yksi raha jäljellä, mutta poika otti ja antoi nämä viimeisetkin kerjäläiselle.

Taas he kulkevat kotvasen, mutta jopa virkkoi pikku tyttö:

— Voi, rakas veliseni, kuinka minulla on kova nälkä! Katsoppa, olisiko repussa edes vähän murusia jäljellä. —

Poika katsahti reppuun — ja mitä hän näkeekään! Kaikki kolme kakkua olivat repussa ja siinä olivat ne kolme rahaakin.

Puun juurelle lapset istahtivat syödäksensä hiukkasen, kun heidän eteensä äkkiä asettuu eräs harmaatukkainen vanha ukko.

— Millä asialla te liikutte? — kysyy ukko.

Poika vastasi:

— Me etsimme äitiämme ja isäämme, vaari kulta.

— Minä kuulin tässä, että te olette tehneet hyvää kolmelle vanhalle kerjäläiselle ja hyvä palkitaan hyvällä. —

Sen sanottuaan ukko vilkaisi syrjään ja huusi:

— Hoi, Jankalovics [äännetään: Jankalovitsh], käy esiin! —

Samassa tuokiossa ilmestyi pieni mies, jonka parta viilsi maata.

— Mitä käsket, herrani? —

— Minä käsken sinun viedä nämä lapset siihen kaupunkiin, jossa heidän isänsä asuu. Kaksi sielua saat palkaksesi.

Jankalovics heitti kuperkeikan, ja kuulkaahan, hän muuttui kullankarvaiseksi oriiksi.

— Istukaa selkääni — virkkoi hän lapsille.

Lapset istahtivat heti sen selkään, Jankalovics kohosi samassa ilmaan, ja lensi kuin ajatus, vieläpä sukkelamminkin; sitten hän laskeutui kuninkaan kaupungin läheisyyteen. Siellä Jankalovics taas muuttui ihmiseksi, pystytti kiireesti teltan ja sanoi lapsille:

— Menkää te kirkkoon, lapset, mutta elkää tehkö, mitä toiset kirkon edessä, menkää vain siivosti sisään kirkkoon. Kuningas tulee myös kirkkoon, ja kun hän huomaa teidät, kutsuu hän teidät illalliselle luokseen. Hän on halukas antamaan teille, mitä vain pyydätte, mutta elkää pyytäkö muuta, kuin sen verran maata kaupungin vieressä, kuin teidän palvelijanne neljäsosa tunnissa kuperkeikkoja heittäen kiertää. —

Lapset lähtivät kirkkoon. Ja siellä kirkon edessä he näkevät, kuinka ihmiset sylkäisevät erästä naista, joka oli upotettu maahan vyötäröltä myöten, mutta he sivuuttivat hänet surullisena, eivätkä olisi mistään hinnasta sylkeneet hänen päällensä. Kirkko muuttui valoisemmaksi heidän astuessaan sisään, siellä kimalteli, loisti ja hohti ja kuningas malttoi tuskin odottaa jumalanpalveluksen loppua, puhutellakseen lapsia.

— Te ette ole sylkäisseet — kuulen ma — sitä puhvelinnahkaan ommeltua vaimoa. Tiedättekös, että minä olin sen käskenyt! —

Poika vastasi: — Emme me ole tietäneet sitä, sillä me tulemme vieraalta maalta, mutta me emme tekisi sitä muutenkaan, sillä tuo vaimo ei ole tehnyt meille mitään pahaa. —

Kuningasta miellytti tämä vastaus, ja hän sanoi: Tulkaa palatsiini minun kanssani ja illastakaa siellä. —

Lapset menivät kuninkaan mukaan, mutta tämä ei kyllästynyt heidän katselemiseensa ja huokaili myötäänsä: — Hyvä luojani, olisitpa sinä nämä lapset lahjoittanut minulle! —

No, asettuvat siinä sitten illallispöytään kuningas ja lapset, mutta kuningatar ja vanha noita-akka eivät tulleetkaan sisään: he saivat, näet, vilunpuistatuksia, kun näkivät nuo kultakutriset lapset. Eipä kuningas surrutkaan sitä, vieläpä ajatteli, että vaikkei koskaan näkisikään heitä enää. Mainiolla tuulella kuningas lapsia syötteli ja juotteli, parhaat palat heidän lautasilleen valikoitsi. Illallisen loputtua hän sanoi heille:

— No, lapset, nyt minä olen hyvällä päällä, pyytäkää minulta mitä tahansa, niin annan sen teille. —

Lapset pyysivät vain mitä Jankalovics oli käskenyt.

— Heittäköön hän kuperkeikkoja vaikka kolmekin tuntia — vastasi kuningas — kyllä täällä maata riittää. —

Sitten lapset palasivat Jankalovicsin luo, menivät levolle ja kun makeasti nukuttuaan aamulla nousivat, niin oli jo kuningas vaimoineen ja anoppineen siellä.

— Hei, poikaseni — kysyi hän pojalta — missä on palvelijasi? —

Poika vihelsi:

— Hoi, Jankalovics, tuleppas esille! —

Jankalovics pyörähti heti esille. Silloin virkkoi kuningas:

— Kuules, Jankalovics, se maa, minkä sinä kolmessa tunnissa kuperkeikaten kierrät, on sinun isäntäsi oma. Ala siis! —

Jankalovics vastasi:

— Kyllä neljännestuntikin riittää, armollinen herra kuningas. —

Silloin hän muuttui mustalaiskakaraksi, alkoi heitellä kuperkeikkoja, pyöri kuin hiidenväkkärä niin että sitä katsellessa silmiä huikaisi, ja neljännestunnissa hän kiersi kolmesataayhdeksänkymmentäyhdeksään penikulmaa.

Säpsähti tästä vanha eukko ja kuiskasi tyttärelleen:

— Kuulehan, tämä kääpiö syö sekä minun että sinunkin pääsi, jos emme ole varuillamme. Sentähden sanon sinulle, olisitpa sitten ennen ylistänyt ketään tahi et, että ylistä nyt näitä lapsia. Sano heille, ett'et ole ikänäsi niin kauniita lapsia nähnyt etkä niin kaunista maapalaa, kuin se minkä he nyt saavat, mutta että sitten se vasta oikein kaunis olisi, jos he toisivat kultalinnan Kuumanmeren keskeltä tänne. —

Ihan sanasta sanaan toisti kuningatar tämän lapsille, sitten hän äitineen palasi palatsiin. Heidän poistuessaan kysyi Jankalovics:

— Mitähän tuo kuningatar haasteli sinulle? —

Poika kertoi.

— Vai sitä se senkin vietävä supatteli, murahti Jankalovics, kyllä minä tiedän, mihin he tähtäävät. He tahtovat hävittää teidät, mutta siihen työhön he ovat ryhtyneet liian myöhään! Vielä tänä iltana tuomme kultalinnan! —

Kun illan tullen hämärsi, heitti Jankalovics kuperkeikan, muuttui kullankarvaiseksi taikahevoseksi, nosti selkäänsä kuninkaanpojan, loikkasi kerran, loikkasi toisen, jopa kohta kolmannenkin, ja niin he olivatkin Kuumanmeren keskellä kultalinnan juurella. Taikahevonen potkaisi linnan porttia, ja linna muuttui samassa kultaomenaksi.

— Pistä se taskuusi, pieni isäntäni! —

Kuninkaanpoika pisti kultaomenan taskuunsa, eikä siinä kyllin, että he jo aamuksi olivat kotona, vaan siinä se jo loisti ja kimalteli kultalinnakin.

Kun noita-akka näki kultalinnan paikoillaan, sai hän vilunpuistatuksia; sanoi tyttärelleen:

— Kuule sinä, kyllä tuo Jankalovics syö meidän päämme. Mene sinne, ja olitpa sitten ennen ylistänyt ketään, tahi et, niin ylistä nyt näitä lapsia ja sano, että linna kyllä on kaunis, hyvinkin kaunis, mutta silloin se vasta kaunis olisi, jos sen edessä kasvaisivat ne kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta, jotka ovat Punaisessa meressä.

Lähti kuningatar ja kertoi kolmeenkin kertaan äitinsä sanat lapsille, eikä kuninkaan poika saanut enää rauhaa.

— Elä ole milläsikään, pikku isäntäni, virkkoi Jankalovics, me tuomme ne kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta tänne, vaikka niitä kyllä vartioi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä. —

Hän kuperkeikkasi, muuttui kullankarvaiseksi taikaoriiksi, kuninkaanpoika hypähti hänen selkäänsä ja sitten hipp, hopp, ja he olivatkin Punaisessa meressä. Lohikäärmeet hengittivät heidän päällensä tulenliekkejä, mutta Jankalovics puhalsi niihin unituulta niin että ne heti nukahtivat, ja sitten he saivat ottaa kultaomenapuut, eikä kukaan sanonut heille senkään vertaa kuin että: hei, vilkaisehan taaksesi!

Voi taivaan Jumala, kuinka noita-akkaa puistatti kylmä seitsemänkymmentäseitsemän kertaa, kun hän näki kaksikymmentäneljä kultaomenapuuta! Mutta kuitenkin se kömpi vuoteestaan, se noita-akka paholainen, ja sanoi tyttärelleen:

— Kuulehan, tämä Jankalovics tietää enemmän, kuin minä, kyllä se syö sekä minun että sinun pääsi. Lähde nyt, koeta vielä kerta. Ylistä noita penikoita seitsemänteen taivaaseen ja sano myös, että olipa heidän maansa kaunis tahi ei, mutta oikein kauniiksi se vasta tulisi, jos he hankkisivat Mustassa meressä kasvavista kahdestakymmenestäneljästä soittavasta puusta kaksikymmentäneljä oksaa ja ripustavat ne noihin kahteenkymmeneenneljään omenapuuhun.

Kuningatar meni ja toisti tämän sanasta sanaan, ja nytpä kuninkaanpoika kadottikin malttinsa kerrassaan.

— Hei — sanoi Jankalovics, tuo ei ole mikään leikin asia, tuo, pikku isäntäni, sillä soittavat puut ovat Maailmantullin toisella puolella, ja sen yli ei ole vielä elävänä päässyt ihminen. Mutta koetetaanpas sentään! —

Jankalovics muuttui taikaoriiksi, kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä, ja sitten he lentävät, lentävät, yli maiden ja maailmojen. Vihdoin Jankalovics äkkiä laskeutuu.

— No, pikku isäntäni, astu nyt alas selästäni, tästä kolmen penikulman päässä on Maailmantulli, joka, tiedä se, on korkeampi kuin korkein vuori; sillä on kaksi suuta, toinen edessä, toinen takana, ja niin suuret hampaat, kuin kaksitoista rautalapiota yhteensä. Tämän läpi sinun täytyy kulkea. Kuulehan nyt! Minä muutun valmunsiemeneksi, mutta pistä sinä minut taskuusi, sillä jos hän tietää, että minäkin olen sinun mukanasi, niin musertaa hän meidät vielä valmunsiementäkin pienemmiksi hiutaleiksi. Mutta jotta Maailmantulli päästäisi sinut kitansa läpi, niin ylistä sinä häntä sillä tavalla, kuin et ketään muuta ole vielä koskaan ylistänyt. —

— Näin sanoi Jankalovics ja muuttuikin samassa valmunsiemeneksi. Kuninkaanpoika pisti valmunsiemenen hyvin huolellisesti talteen taskuunsa, ja lähti Maailmantullin luokse. — Elä hyvä Jumalani minua hylkää! — Olihan kuninkaanpoika nähnyt tätä ennen yhtä ja toista, oli hän nähnyt jo kaksikymmentäneljäpäisen lohikäärmeen, mutta Maailmantullin kaltaista hirviötä ei hän vielä koskaan ollut nähnyt.

— Sama se, tulkoon mitä tuleman pitää, jos se syö minut niin syököön, yksi on minulla elämä, yksi kuolema, — tuumi kuninkaanpoika ja asettui rohkeasti Maailmantullin eteen tervehtien kohteliaasti.

— Jumal' antakoon hyvää iltaa, vaariseni. —

— Terve tuloasi, poikaseni. —

— Voi, kulta vaariseni — sanoi kuninkaanpoika, ja läimäytti käsiänsä yhteen — monta kaunista vanhusta olen jo nähnyt eläessäni, mutta en ole koskaan Teidän kaltaistanne tavannut. Olisipa ihmeen hauska nähdä toinen puolennekin! —

Sanoi Maailmantulli:

— Minäpä en voi kääntyä, poikaseni, mutta kiipeäppäs tässä suuhuni, niin minä päästän sinut läpi, sillä sen minä sanon, että olen minäkin monta kaunista nuorukaista nähnyt, mutta en vielä sinun vertaistasi. —

Näin sanoen koukisti hän sääriänsä vähäisen ja kallisti koko ruumistansa taaksepäin, jotta kuninkaanpoika voisi helposti kiivetä ylös.

Ei kuninkaanpoikakaan vitkastellut, kiipesi ylös silmänräpäyksessä, astui sisään kauheasta suusta lapiohampaitten yli toiseen suuhun, siitä ulos, alas toiselta puolen, ja kun hän oli kolmisen penikulmaa juossut, hyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui taas oriiksi. Kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä, ja hipp, hopp, nyt he olivat jo Mustanmeren rannalla. Siellä asui Jankalovicsin veli, jota hän ei ollut kolmeensataanyhdeksäänkymmeneen vuoteen nähnyt, sillä he eivät kumpikaan olleet päässeet Maailmantullin yli.

— Miten ihmeessä sinä pääsit tänne — kysyi ukko.

— Tulinpa miten tahansa, veliseni, ukkoseni, elä nyt utele sitä, vaan tuo niistä kahdestakymmenestäneljästä soittavasta puusta kustakin yksi oksa, sillä meillä on kiire takaisin.