HELMIVYÖ
Suomalaista runoutta.
Toim.
JULIUS KROHN
Helsingissä, Theodor Cederholmin kustannuksella. Theodor Cederholmin kirjapainossa, 1866.
Viribus unitis.
AINEHISTO:
Esipuhe. Hemminki. Mattias Salamnius. Anterus Aschelinus. Gabriel Tuderus. Henrikki Lilius. Abraham Achrenius. Gabriel Calamnius. Simo Achrenius. Henrikki Achrenius. Kristfrid Ganander. Juhana Frosterus. Paavo Korhonen. Jaakko Juteini. Kaarle Aksel Gottlund. Kaarle Saksa. Eerikki Ticklén. Jaakop Heickell. Pietari Ticklén. Klaus Juhana Kemell. Kustavi Toppelius. Kallio. Eerikki Aleksanteri Ingman. Elias Lönnrot. Konstantin Schröder. Jaakop Fredrikki Lagervall. Juhana Fredrikki Granlund. Olli Kymäläinen. Pentti Lyytinen. Juhana Bäckvall. Frans Pietari Kemell. Pietari Hannikainen. Antti Räty. Oksanen. Kaarle Martti Kiljander. Eerikki Juhana Blom. Antero Warelius. Antti Puhakka. Fredrikki Polén. Antti Juhana Wäänänen. Opatti Lyytinen. Kustaa Adolf Saxbäck. Eero Salmelainen. Yrjö Koskinen. Pietari Mansikka. Suonio. Santala. Tuokko. Alexis Kivi. Aleksanteri Rahkonen. Tietymättömäin sepittämiä runoelmia.
Esipuhe.
Oli kerran isä, joka kuolinvuoteellaan kutsui poikansa luokseen, ja käski heidän koettaa taittaa yhtä risukimppua minkä hän heille antoi. Kun he olivat sitä turhaan koettaneet, käski hän heidän purkaa kimppu ja taittaa risut kunkin erikseen, joka menikin hyvin helposti. "Ottakaa tämä esimerkiksi!" sanoi isä, "seisokaa kaikki yhtenä miehenä, niin ei teitä voi kukaan sortaa; mutta jos pysytte jokainen erikseen, niin olette kaikki voimattomat ja heikot."
Samalla laillapa ovat meidän runoilijamme kaikki heikkoja vesoja vaan, joista harva on kyennyt kasvattamaan itsestänsä monta haarukkaa ja oksaa. Yksinänsä ei juuri moni heistä voisi täyttää pientäkään vihkosta runoillaan. Mutta jos kaikki panemme yhteen mitä kullakin on parasta, niin on arveltu, niin ehkäpä syntynee toki jotain kookkaampaa, mehuvampaa.
Tämä ajatus puhkesi kerran sanaksi pienessä ystäväkunnassa täällä Helsingissä, joka välistä viettää iltansa yhdessä, sanoista pian ruvettiin tekoihin, ja tekoin hedelmät annetaan nyt täten yleisön käsihin.
Pääjuonena tätä vihkoa kokoonpannessa on ollut, että saataisiin kaikki mitä vaan kauniita suomenkielistä runoelmia löytyy hajallaan, siellä täällä sanomalehdissä ja kirjoissa, kootuksi yhteen, niin että ne olisi suuren yleisön nautittavana eikä ainoastaan niiden harvain tutkijain, jotka joskus katselevat vanhoja sanomalehtiä läpi.
Ensimäisinä kahtena vuosisatana on kuitenkin joskus pantu joku huonompikin runo sekaan näytteeksi semmoisten runoilijain luonteesta, jotka olivat enemmän kirjoittaneet. Myöhempiin aikoihin päästyä sitä vastaan on kelvollistenkin kerääminen täytynyt vähän rajoittaa, niin että niiden miesten runoelmista, jotka ovat enemmän kirjoittaneet, varsinkin jos heidän teoksensa jo löytyvät vihkoiksi kerättynä yleisön käsissä, vaan on valittu muutamat maistiaisiksi. Ja vuodesta 1860 alkain on runoilijoistakin vaan valittu pari kaikkein parasta, ja jätetty muut kaikki vastaiseksi.
Oikokirjoituksen suhteen oltiin ensi-alussa kahden vaiheilla, pantaisiinko jokainen runoelma niin kuin se alkuperäisesti oli kirjoitettu. Mutta vaikka siitä kyllä olisi ollut etua sille, joka tahtoisi tutkia Suomen kielen oikokirjoituksen muodostumista aikain kuluessa, niin olisi siitä kuitenkin ollut se suurempi haitta, että tottumattomat tuskin olisivat voineet ymmärtää vanhimpia runoelmia. Tätä punnittua on siis oikokirjoitus läpi koko kirjan muutettu yhtäläiseksi. Muita muutoksia ei ole tohdittu näihin kappaleihin tehdä, paitsi että välistä on liian pitkävetoisista jätetty värssyjä tai rivejä pois, ynnä välistä joku vallan väärä lause tai sana niin varovalla kädellä kuin mahdollista on tullut oikaistuksi.
Nuot lyhyet elämäkerrat, jotka ovat jokaisen runoilijan nimeen liitetyt, on koeteltu kaikella tarkkuudella ja huolella tehdä. Mutta, kun aineita niihin on täytynyt niin monelta eri haaralta haalia, on ehkä joku virhe siihen tai tähän sattunut, jota asiantietävät hyväntahtoisesti oikaiskoot sanomalehdissä tai kirjeissä allekirjoittaneelle. Samalla lailla olisi hyvin suotua, jos saataisiin joitakuita tietoja niistä runo-niekoista, joista minulle ei ole onnistunut saada selkoa, ja joiden runot ovat kirjan loppuun liitetyt.
Helsingissä Kesäk. 29 p. 1866.
J. Krohn.
Hemminki.
Oli Kurikan poika. Näkyy tulleen Maskun kirkkoherraksi v. 1587, kuoli v. 1618 t. 1619.
Hän oli toimittanut painosta virsikirjan (ennen vuotta 1614) joka sisältää 142 hänen tekemäänsä virttä, mitkä melkein kaikki sitten otettiin nykyiseen suomalaiseen virsikirjaamme. Paitsi sitä suomensi hän v. 1616 latinalaisen virsi- ja veisukokouksen: Piæ Cantiones.
Teinein säädystä.
O te teinit oppikaa, Korvihinne ottakaa, Silmillänne nähkää: Autuast' eloo pidätt', Jota rakastaa pyytkäät, Kotia ehtoon' oljette, Pidätt' opin muistoss'. Mikä elo suotuisemp'? Mikä myös levollisemp'? Empä tiedä toista.
Suuret herrat päämiehet, Huovit nuot sotamiehet, Levottomat ovat Rauhattomast' elävät, Aseit' aina kantavat, Walmiit sotaan ovat. Herroiks' kyllä kutsutaan, Palvellaan ja kumartaan, Pois se heiltä ehtyy. Heidän hyvyys hukkuva, Kunnians on katoova, Kuin se kyll' on nähty.
Kauppamies kalun perään Ahnehtii, samoo erään, Ei voi lepoo saada; Ostaa, myy, ottaa lainan, Yöt, päivät pelkää aina Meren aallon vaaraa. Koron tähden kulkevat, Äkilt' aivan hukkuvat Itset niin kuin kalu. Epätiedoss' elämä On niinkuin muukin saama, Loppu toisnans valju.
Talonpojat on orjat, Kuiden yli maan herrat Wallitsevat tuimast', Mitä heill' on, ottavat, Jos ei ole, karkottavat Ulos asuinpaikast'. Wähäst' varast' vaivaiset Suurten saamaa lisäävät, Elävät kyll' köyhäst', Jota suurta surkiutta, Ankarata orjuutta Walittavat vaikiast'.
Teinein sääty suotuis' on, Kaikkein paras myös muutoin Elämän levolla. Waikk'ei yhtään senkaltaist', Ole karhiaa ja työläst' Opin ankaruulla. Ehk' isoovat, janoovat, Jumalaa palvelevat Puuttumisen vaivass', Kuiden suurta köyhyyttä, Empä voi niin valittaa, Kristus kostaa taivaass'.
Sanoin säätyy jokaista; Mitä tahdott' rakastaa, Walitkaa nyt näistä. Nyt olett' ehdollanna, Teille kyll' on tarjona Yhtä eli toista. Jos oikiat' ajatusta, Niin te kirjain menoista Kiin' riippukaa vielä; Koska vanhaks joudutta, Papeiks taiten tuletta Jumalaa palvellen.
(Suomen maan piispain latinan kieliset laulut v. 1616).
Keväällä.
Kylmän talven taukoomaan Päivän penseys soimaa, Wilun valjun vaipumaan Auttap' auringon voima. Kevät käkee kesän tuomaan, Hengetön hangitsee virkoomaan, Kovan kallon alta Meri, maa ja mantere, Orot, kedot ja kankareet Toivovat suven valtaa.
Pilvet pakohon pyrkivät Seestys taivaan täyttää, Ilmat ankarat asettuvat Aurinko lämpimens näyttää. Toukoo toivottaa kyyhkyinen, Lintu pieni pääskyinen Suven sanoman saattaa; Käet kukkuvat kuusistoss', Linnut laulavat haavistoss', Wisertäin suven virttä.
Lehdet puihin puhkeevat, Wesovat suuret ja pienet, Metsät, vainiot vihoittavat, Kasvavat niitut ja niemet; Kukkaiset ihanast' ihastuvat, Maast' maan yrtit ylös käyvät, Hajahtain makialt' päänäns. Kuolleet elämään ihastuvat, Linnut, luodut kaikk' iloitsevat, Ilma on iloa täynnäns.
Herran ihmeit' ajatelkaa, Uskokaa hänt' hänen töistäns, Hänen murhettans muistakaa, Jonka hän pitäpi meistä. Luodut siunaa kaikk' sikiämään, Linnut, kalatkin kasvamaan, Eläimet, laihot meill' lainaa. Luotuin kanssa kaikk' iloitkaa, Herran hyvyyttä kiittäkää, Jonka meill' osoittap' aina.
(Samasta kirjasta kuin edellinen).
Kesällä
Aika on nyt iloinen, Iloita me mahdam', Kesä on kaunis, ihanainen, Riemuita siis saadaan. Kun vilu valju on voittanut Aurinko ylös auttaa, Taikka talvi on tappanut, Suvi eläväks saattaa.
Wainiot vihriäst' vihoittavat, Metsät, niitut ja niemet, Kukkaset kanssa kasvavat, Puissa lehdet lienee. Nämät talvi tappanut on, Kaikki kaatanut kaltoon, Wirkoomaan suvi saattanut on, Ilon ihanan antain.
Linnut ilosta laulavat, Suven suotuista virttä, Ett' hengettömät heräävät, Eloon itsens siirtäin, Meri, maa, kaikk' kantavat Kasvon, kauniit lahjat, Hedelmän armaan antavat Eläimet, linnut, laihot.
Näistä näemme Herran työt, Meistä hän murhehtii muistaa, Tarpeemme aina edes tuo Maasta, merestä, puista. Ihmiset, siis, te iloitkaa: Ohoh aikaa iloist'! Weikkosemme, nyt veisatkaa Herralle kilvan kiitost'.
(Samasta kirjasta kuin edellinen).
Juhana Cajanus.
Syntyi 1655 Paltamossa, jossa isänsä Juhana Cajanus oli kirkkoherrana. Tuli v. 1670 Upsalan Yliopistoon ja sai siellä maisterin arvon v. 1679. Seuraavana vuonna pääsi hän ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turun Yliopistoon. Kuoli jo 1681. Muuta ei hänen tiedetä kirjoittaneen Suomeksi paitsi seuraavaa virttä, joka ensi kerran on painettu arkkiveisuna v. 1683, vaan sitten vähän muutettuna otettiin virsikirjaamme.
Katoovaisuudesta.
Etkös ole, ihmis parka, aivan arka, Koskas itket yli öitä, Koska suret suuttumatta, puuttumatta Koukon mustan murhatöitä?
Tapa on vanha tappavalla vierahalla Luojan laitoksen perähän: Hyvät, huonot lankoinensa, lapsinensa, Syöksee, sulloo maan povehen.
Syöksee, haastaa, särkee, sortaa mullaks murtaa Hirmukourilla kovilla; Ei ole toivoo toivotuksiss', voivotuksiss', Parkusuilla pelkurilla.
Parku poijes paneminen, katsominen Kaiken maailman menoja. Katso kaikki katseltavat, kuunneltavat, — Eikö löydy loppuvia?
Eikö kuulu kuolevia, katoovia, Paitsi ihmisparkaisia? Tuuless', tähdiss', taivahalla, meress', maalla Kuolevill' on kumppania.
Mitä maassa mateleepi, käveleepi, Maaksi muuttua pitäpi; Mitä puussa piiskuttaapi, kuiskuttaapi, Puusta pudota pitäpi.
Lennä lintu minkä lennät, et sä lennä, Kovan kuoleman käsistä. Se se linnun lentävänkin, rientävänkin Tempaa tuulettelemasta.
Kell' on ruumis raittihimpi, rautaisempi Kuin on kalalla meressä? Surma toki surmelepi, turmelepi Wetten karjan vedessä.
Hauta on valmis vähäisillä kalasilla Hauvin hirmuisen kuvussa; Hauvin hauta kuohuvassa kattilassa, Toinen puhuvan povessa.
Ruohot raukat raukenevat, vaikka ovat Koreana kukassansa Puut ei pääse paksujuuret, pienet, suuret, Kaatahan kasotessansa.
Kivet kovat kallioilla, kankahilla Rikki mullaks muretahan; Rauta kaikki repäisevä, raateleva, Ruostehelta raadellahan.
Ei niin vähää, voimatointa väetöintä, Jota surma säästäneepi; Ei niin vahvaa, voimallista, väellistä, Joka käsiss' kestäneepi,
Jos sa kannell' kaiken ilman heität silmän, Hänen tiedustat tapansa: Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy, poikkee, pyöryy Taivas kirkas tähtinensä.
Kerran kääntyy kääntymästä, vääntymästä, Kääntyy kääntymättömäksi, Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan Tyhjäksi, tavattomaksi.
Täm' on Tuoni tulisella taivahalla, Tämä tähtien pesällä; Täm' on ikä iihanalla auringolla, Tämä vahvuus vahvuudella!
Siis ei ole olevata, pysyvätä, Tämän maailman menoista: Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu Luojan luotujen seassa.
Hengelliset, hengettömät, huolettomat Menojansa muuttelevat, Hetki hetkelt', päivä päivält', vuosi vuodelt', Loppuansa lähenevät.
Tätä aina ajatella, muistutella, Sinun syntisen pitäisi, Tästä ottaa ojennusta, huojennusta, Surman sua säikyttäissä.
Luodut kaikki katoavat, lopun saavat Laatuinensa, luontoinensa. Onko ihme siis jos kaadut, jos sa maadut, Syntisäkki syntinensä?
Mik' on ilo rikastua, rakastua Kaupungissa katoovassa? Mik' on ilo oleskella, asuskella Tässä turhassa tilassa?
Etsi muuta elantoa, olentoa, Pyydä taivahan talohon! Etsi meno muuttumatoin, puuttumatoin, Pyri taivahan ilohon!
Siell' on riemu rikkahampi, runsahampi, Siell' on ilo loppumatta! Siellä laulat lapsinesi, lankoinesi, Woiton virttä väsymättä!
Kosk'ei koskaan kuolematta, katoomatta Sinne täältä tulla taita, Sydän sull' on, syntis parka, aivan arka, Että suret surman töitä!
Mattias Salamnius.
Nimessä on nähtävästi painovirhe, sillä Salamnius'en nimeä ei näy olleenkaan. Sitä vastaan tuli v. 1691 Mattias Salonius Upsalasta Turun yliopistoon, sitten 1699 pitäjän apulaiseksi ja 1702 kappalaiseksi Pulkkilaan, kuoli 1716 Turussa, johon Wenäläiset olivat hänet vieneet. Hänen runoelmiansa on säilynyt pitkäpiimäinen sururuno vanhemman Gezelius piispan kuolemasta v. 1690 ja tämä Ilolaulu Jesuksesta v. 1690.
Ilolaulu Jesuksesta.
I.
Kansa outoa anopi, Ikävöitsee ilma kaikki Menot kurjat kuullaksensa, Saadansa sodan sanomat; Waan ei tottele tosia, Tutki tarpehellisia: Kuinka kulki suuri Herra, Luoja itsensä alensi, Joutunut Jumalan Poika Alemmaksi enkeleitä; Ylimmäisnä ollessansa, Alas astui taivahasta Tänne syntisten sekahan. Näin samos' sana lihaksi, Otti Herra orjan muodon; Kuin oli ennen ennustettu Herran Hengeltä pyhältä, Miesten kautta kaunihitten, Patriarkkojen pyhien.
Kosk' oli aika joutununna, Määräpäivät päättynynnä, Saattoipa sanan edelle, Kantoi kaunis Gabrielli, Herran enkeli ihana Natzarethin neitsyiselle, Maarialle mielehisen, Tulla Luojan tuottajaksi, Äitiksi ison Jumalan.
Ajan aivan joutuessa, Suuren syntyä Jumalan, Käypi käsky keisarilta, Esivallalta varoitus, Aivan uusi Augustuksen, Wetävä veron tekohon, Romista rahan anova. Kukin kulki kaupunkiinsa, Lipoi linnahan omahan Alle riensi arvionsa.
Joseppi jalo saneli, Maarialle muistutteli: "Pitää mennä Bethlemihin, Alle arvion asua". Walmistit vaeltamahan, Läksit kahden kulkemahan; Joutupi Jumalan äiti Bethlehemin pellon luokse, Kulki kohta kaupunkihin, Waan ei tuttane tuvissa, Kammioihin käskettäne, Ei suoda sijaa salissa.
Itse ukselta isäntä, Alta harjan halliparta Katsoi pitkin peukalonsa, Kohden korsua kokotti, Tallin usta tarkoitteli: "Siellä saanette sijanne, Majan, köyhät matkamiehet; Isot istuvat tuvissa, Pöyhkeämmät pöydän päässä Korsuhun kovalykkyiset, Pihattohon pienemmäiset!"
Nuot teit tallihin tilansa, Luokse luontokappaleitten, Aasien asuinsijalle. Syntyi soimessa Jumala, Herra pahnoilla parahin, — Toiset silkissä sinisnä, Punaisena purpurassa, Kulta kiiltävä käsissä, Sormissa kivet koreat! Isä istuu taivahissa, Äiti valjussa vajassa; Neitsyt ruokkipi nisällä Kaitsijata kaiken luonnon! Jesus itkepi vaussa, Itse pilviä pitävä, Hallitseva taivahia! Aasi tuntepi apunsa, Härkä Herransa havaitsi, Waan ei pojat Bethlehemin.
Ehkä Juuttahat iloitsit, Paha parvi pauhajapi Surmasta suloisen Herran, Luojan piinasta parahan, Kärsi kuitenk' koko luonto, Alla tuskan taivahatkin. Itse armas aurinkoinen Katsoi päältä korkealta, Muutti muotonsa parahan, Aivan hämmästyi äkisti, Sanoi suulla surkealla: "Kussas on ilo enämpi, Kosk' on Luoja kuolemassa? Pitäisikö paisteheni Laskemani lempehemmän Päälle kansan kelvottoman?" Pani poijes seppelensä, Riisui puhtahan pukunsa, Surumanttelin sivalsi, Peitti silmänsä punaiset. Paksu pistääpi pimeä Kohta kaiken ilman alla Kokonansa hetkee kolme.
Itse kaiken ilman Herra Alla Hetken yhdeksännen Huusi suurella humulla, Kuten kosket korkeimmat, Wieryvät vedet väkevät, Aallot paljon pauhajavat: "Jumala, joka minulla Ain' ennen olit apuna, Miksi viskasit vihasi, Ylönannoit armastasi, Aivan aikahan kovahan?"
Armas aurinko havaitsi, Kuuli huudon huikeimman Kohta kääntyypi takaisin, Tempas puhtahan pukunsa, Antaapi alas näkyä Paistehensa puhtahimman; Tahtoi tehdä kunniata, Tuoda Luojan lohdutusta.
Kansa kaikissa sokea Wäärin kääntääpi vihassa Selkeät sanat Jumalan, Kohta lausuupi luvatoin: "Eliasta etsineepi, Anoopi hältä apua, Poijes puusta päästäksensä!"
Luoja lausuupi sanaksi, Wielä sitten viidenneksi: "Janosta minä jakoan, Pakahdun palavuudesta!"
Astia oli lähellä Pantu täytehen peräti Etikkata katkerata. Kohta parvesta pahimpi, Aivan kaikista kavalin Otti sienen saatavilta, Täytti täytehen peräti Etikalla karvahalla, Isopilla ympärinsä, Puuhun pitkähän paneepi, Eli ruokohon asetti, Ylösnosti Jesukselle, Käski juoda janohonsa. Toiset pilkalla puhuvat: "Annas katsoa, apuhun Koska ehtiipi Elias, Poijes puusta päästämähän!"
Kosk' on ottanut etikan, Jesus juotavan väkevän, Sanoopi sanaksi vielä, Lausui kohta kuudenneksi: "Tämä on määrä täytettynä Witsa kärsitty vihainen!" Huusi vielä huikeasti, Kajahutti korkeasti, Sanoi vihdoin viimeiseksi:
"Aika, armahin Isäni, Tehdä loppu tuskastani! Heitän henkeni käteesi, Annan sieluni Sinulle!" Kohta päänsä kallistavi, Laski sielunsa lepohon.
Kohta Luojan kuolemasta Ilmestyi isot imehet, Tunnustähdet temppelissä: Seinä silkkinen surusta, Esirippu itsestänsä Kahtia keskeltä repesi; Pyhä paikka paljahana, Ovi autuuden avoinna. Wielä maatkin, manteretkin Itse kaiken ilman pohja Luojan surmoa sureepi, Wapiseepi vaikeasti. Sangen hämmästyi surusta, Tahtoi painua peräti Poijes päältä patsastensa, Kaataa muurit korkeimmat, Hyvät huonehet hukata. Wielä kalliot kovimmat, Joit' ei kisko kirvespohja, Ei särje sepän vasara, Pistäne terävät piilit, Murheen tähden murtunevat, Pelvosta pakahtelevat, Tuskan tähden halkeavat, Kosk' on Luoja kuolemassa, Kulmakivi kumottuna, Hengen kallio hakattu.
Wielä kuopat kuollehitten, Haudat Herran kutsuttujen, Ei pysy enemmän kiinni; Itsestänsä aukenevat, Kiiruhtavat katsomahan.
Päämieskin pahalla mielen Katsoi päälle katkerasti, Tästä tunteepi totuuden, "Työ on tehty tänäpäänä Miestä vastoin vaarallinen, Weri laskettu viatoin, Pantu syytöin surman alle! Hukattu on hurskas Herra, Piinattu Jumalan Poika; Ei ole nämät imehet Miehen merkit laitettavan!"
Sotamies samalla suulla, Joll' oli pilkkoa puhunut, Tyhjän työnsä tunnustaapi, Pahan pilkkansa katuupi. Wielä joukko joutilasten, Kansan päältä katsovaisen, Häpiästä hämmästynyt, Ei saata ulos sanoa; Ottaapi oman kätensä, Rankaiseepi rintapäänsä, Soimaapi omaa sydäntä. Kohta kääntyypi kotia Mielell' sangen surkealla.
Anterus Aschelinus.
Toinen opettaja Turun tuomiokoulussa ja sitten kappalainen Ahlaisissa, kuoli 1703. On paitsi seuraavaa laulua myöskin kirjoittanut virren suuresta nälästä 1697 ja toisen Kaarle XII:n kunniaksi.
Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta.
Tsaar' Pietari Muskoss' vaikk' sankari suur' Ol' mielestäns väkevä sangen, Niin että hän humuns kans tuiman koht' juur' On Ingrinmaan sisälle langenn': Suur' tavar' ol' myöt' Ja kultaiset vyöt — Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Waikk' Wenäjän pojill' niin paksult' sen maan Kuin tomu ja santa hän täytti, Ett' joukko seuraamast' joukkoo ei laann', Ja vihans julmuuden myös näytti Niinkuin peto suur' Tai kuin traakki juur' — Me kuitenkin Jumalas' sodim'!
He elävän miehen päält' nahan pois veit. Ja vaimon he osiksi jaoit, He lapsille kehdot myös haudoiksi teit, Heit' kiviin ja kantoihin tapoit. Ei parku aut' täss', Ei apuu ol' läss', Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Kun Narvaan hän siirtyi poikainsa kans, Niin kaupungiss' pelko suur' paisui; Hän käski sen asujain kohdastans Juur' avata portit, ja lausui: "Tott' kaupungin me Kyll' kukistamme!" Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Tsaar' Pietari aikoi kyll' paitsi syyt' Koht' Narvalta anoo yht' tanssii. Se vastas hänt' tott': "et mahda mult' pyyt' Mun kultaista hohtavaa kranssii!" Siis ilkeä Ryss' Ratk' tukevast' pyys Hänt' väijyä, kuin Herrass' soti.
Hän kaupungin ympäri leirinsä löi Kyll' julmalla, ankarall' kädell', Ett' Narva se leipäänsä murheella söi, Eikä kuhunkaan itseäns vedell'; Sill' hätä siell', tääll' Juuri pakkasi pääll' — Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Mutt' kaupunki rohkia ol' itsestäns Ja Wenäläist' kohtas näill' sanoill': "Niin kauan kuin veri on lämpimenäns, Edesvastaan Inkerin majoi!" Täst' Wenäjän mies On todella hiess' — Näin Jumalass' tahdomme sotii!
Karl kuningas joutui jo miehuullisest', Kun morsian ol' suuress' havuss'; Hän henkens pan' alttiiksi uskollisest', Ol' suurimmass' hädäss' häll' avuss'. Tahtoi ennen kuoll', Kuin Narva ols huoll' Ryssäll'. Näin Jumalass' sodim'!
Karl kuningas ratsas- ja jalkaväell' Koht' valmisti itsens ja sanoi: "Nyt, poikani rakkaat, juur' paastoll' ja hiell' Tykö Herran me astumme anoin, Ett voisimme viel' Ratk' tällä tiell' Pois puolestam' Ryssää ottaa!"
He vastasit kaikki kuin yhdestä suust': "Jaa, kuningas, kuolla tai voittaa! Sill' emme nyt tiet' tahdo mistäkään muust', Waan hänen pois uliaast' soittaa, Jos Jumala suo Ja apunsa tuo — Näin Jumalan väellä sodim'!"
He tulit kuin karhut, joilt' pojat on poiss', Ratk' avoimill' kidoilla, suilla, Ja leijonaa seuras niin paljo kuin voit Maall', merell', niin kaduill' kuin kuilla. Hän vaaroiss' ol' läss', Eik' itseäns sääst'. — Näin Jumalan avulla sodim'!
Siis Wenäjän majat yksmielisest' He stormasit väkeväst' päänäns; Hän voiton siis sai niin urhoollisest' Eikä enempää muistanut hätääns; Sill' iloa täynn' Läpi vallein hän käy — Näin Jumalan avull' hän soti!
Ja taivas myös itsens hält' leppyiseks näytt' Ja edestoi synkeän pilven, Jost' Ryssän pääll' lunta ja rakeita käytt', Niill' maahan löi keihään ja kilven. Näin Tsaarin suur' valt' Pois hukkui silt' maalt'. — Mutt' Jumalan avull' me sodim'!
Kuin kärpäset, hyttyset Ryssät sill' koht' Nyt Ruotsin kyll' vihaisell' miekall' Maan päälle sitt' lankes juur' pikaisest' tott', Jok' enää ei ensinkään siekaill' Heilt' nielemään vert'. — Näin viel' joka kert' Me Jumalan avulla sodim'!
Mont' tuhatta nukkui koht' paikassa siin', Mont' tuhatta upposi vesiin, Mont' tuhatta otti Karl kuningas kiin' Ja antoi ne vartiain käsiin; Mont' tuhatta viel' Hält' rauhaa rukoil' — Näin Jumalan avull' me sodim'!
Tsaar' Pietar' kyll' lupas taas keväällä tull'. Mutt' emme hänt' enempää pelkää. Karl kuningast' ravits' Herr' pitkäll ijäll', Hän hosukoon Wenäläist' selkään! Näin toivomme viel', Äl' apuas kiell', Ett Sinun me avullas sodim'!
(Painettu erikseen v. 1703).
Gabriel Tuderus.
Syntynyt Kemissä 1638, tuli yliopistoon 1656, kappalaiseksi Inariin 1669, kirkkoherraksi Kuusamoon 1675, Ala-Tornioon 1684, kuoli 1705. On Ruotsiksi kirjoittanut kertomuksen Lappalaisten käännyttämisestä.
Weisu talonpojille kunniaksi.
Talonpoika keväällä totta Wisun vaarin ojasta ottaa, Siivoo pellon, vainion, maan mainion; Siemenen hyvän ja jyvän Maan poveen heittää, Mullalla peittää; Juhdall' vaon kääntää ja vääntää Taitava tää perheen isäntä.
Koska varhain aamulla laulaa Kotolintu se keno-kaula, Jonk' on nimi kukko, niin ukko Unisijaltans akkans kans Nousee kohdastans, pyrki pukeisans, Katsoo päin otavaa sill' haavaa, Ennen kun hän juur' oven avaa.
Jälkeen ruoan Jumalan luoman Isän meidän haltuun ja huomaan Hiljaan menee kehtoon, jok' ehtoo; Warhain aamull' myös on hän työss', Pyrkii korpeen pois, puita kusta tois, Niitull' joka henki, kans kenki, Poika, tytär, piika ja renki.
Aina sit' järjetöint' orjaa Hän armahtaa, siivoo ja korjaa, Sarvipäätä säästää, ja päästää Ajall' aina suvell' laitumell'. Joka voimatoin oli sinä vuonn', Sieltä kanssa karvan sen parhaan Hiljain tulee illalla tarhaan.
Ettei tää isäntä ja taatta Koskaan mahtais laiskana maata, Niin hän vetää nuottaa; ei suotta Anna häll' kalaa Jumala. Hänt' auttaa myös muu konsti ja vipu, Johon jänes parka, ain' arka, Tapaturmast' joutuu ja karkaa.
Tällä tavall' saapi hän viljaa Warhain aamull', illalla hiljaan, Joka työns näin täyttää ja käyttää, Waarin ottaa kans vieraastans. Herra haltia maan ja Luoja taivaan Ei hänt' alaspaina, vaan aina Ravintons häll' antaa ja lainaa.
Akka koton' istuu ja neuloo, Kutoo kangast', leipoo ja seuloo; Hän hamppui ja villaa ei pilaa, Waarin ottaa työst' jo puol' yöst', Eikä kauan makaa se vaimo vakaa, Parsii viisi sukkaa, se nuori rukka, Eikä talon kappaleit' hukkaa.
Koska lehmä lypsävä kulta Illall' tulee tarhaan niitulta, Niin hän vastaan häntä jo lentää Monen astian kans kohdastans, Wetää kykkysill' neljäll' hyppysell' Makian maidon nuoren, sen tuoreen, Woiks tekee kirnussa tuoreen.
Ettei paljon paastois isäntä, Rientää ruoan äkist' emäntä, Suolan sisäll' heittää, ja keittää Puuroo mitä maks murkinaks, Kalaa puolpäiväks tuopi särpimeks, Lisää lampaan lapaa ja kapaa, Jok' on ylistettävä tapa.
Kosk ei enää kyntäjä kestä Työtä tehdä voimans perästä, Maata itsens paistoon mies laskee Kesäll' lämpimäll' pyörtäneell' Eli muuhun varjoon, jok' on tarjon', Wirttä viisi totta helottaa, Samass' paikass' unta myös ottaa.
Siinä sitten kuorsuu ja nukkuu Eikä kuule jos käki kukkuu; Unest' silmän terä kun herää, Toisen mielen saa ukko taa; Juuri kohdastans rientää majallens; Juopi viinaa kruusii viis kuusi, Sillä rupee joutumaan uusi.
Koska kypsyy herne ja nauris. Ja on syötetty härkä ja kauris, Häitä ylpeitä hän pitää; Puolison jalon tuo taloon Pojallensa avuks ja ajan havuks; Tyttären hän naittaa, ei haittaa, Sillä viljaa täynnä on aitta.
Silloin käskee sulhasen laulaa, kun on armaan rinta ja kaula Kirkastettu hopialla, kullalla, Ja kruunattu pää selkiä; Koska lahjoi tuo, ympäri pöydän juo Morsian se vakaa, ja jakaa Mitä hänell' on omasta takaa.
Silloin vasta riemu se kuuluu Koska soivat pillit ja huilu, Moni himost' palaa ja halaa; Silloin nuori mies hyppää hiess', Morsian kruunupääss' ompi pahass' sääss'; Silloin olut tuodaan ja suodaan, Koska malja ystäväin joudaan.
Koska mies on yltä Latinass', Humalass', olvess', paloviinass', Niin hän pyytää ma'ata pääns kaataa Kultans kauniin sylihin, Jonk' käsivarrell' on hän kyll' tallell' Eikä valita mitään, vaan sitä Pyytää kauniist' holhoo ja pitää.
Ennenkuin sitt' vuosikaan kuluu, Jopa leikki todeksi kuuluu: Äiti tarpeens tieten, juur' rieten Antaa olutta juoksuttaa Kunniaks poikasell' taikka tyttärell'; Walmistaa myös muuta, jos suuttaa, Ystävitä joll' ilahuttaa.
Monta hyvää herkkuu hän antaa, Lihavita paisteja kantaa, Holhoo kunnian kautta ja auttaa Erinomattain pappei ain'; Heille hyvää suo, heille näin sanoo: "Älkäät pahaa suoko, vaan ruokaa Ottakaat Te vieraat, ja juokaa!"
Koska toivoo vierait' emäntä, Kiiruhust' kuin tuulessa lentää, Lakaisee permannota ja kotaa, Puhdistaa tuvan, ja ruuan Kaunistaa kryydill' hyvin hajavill', Kirkkaaks panee pannun ja kannun, Ettei häntä nuhtelis Hannu.
Usein tää mainittn taatta Ruotsin valtakuntaa ja maata Holhoo kunnian kautta, ja auttaa Ruotsin ruhtinast' usiast', Erinomattain sodan aikan' ain'; Wiisi palkkamiestä evästää, Monta muuta päästää hädästä.
Herra, rouva, piika ja trenki, Pian lausuttu jokainen henki Syöpi ilman määrää ja täärää, Mitä pannut kokohon Tämä köyhä mies (Ken ne kaikki ties); Rätin papill' kantaa, parainta Juustokakkuu emännäll' antaa.
Tosin hyvä on olla ruualla Talonpojan kylässä maalla, Kuss' on linnut käsill' maan vesill' Kussa moni puu kukoistuu, Lintu oksan pääll' laulaa siellä tääll'; Silloin ilo suuri on juuri Maalla vahva kuin joku muuri.
(Arkkiveisuna painettu v. 1703).
Henrikki Lilius.
Kirkkoherran poika Messukylästä, syntynyt 1683, tuli maisteriksi Turussa 1707, pääsi viimein kirkkoherraksi Messukylään, kuoli 1745. Hän oli kuuluisa opista, puheentaidosta ynnä runolahjasta. Paitsi latinaisia runoelmia löytyy häneltä myöskin kaksi häärunoa, onnentoivotus Juslenius'en sanakirjaan ja tämä seuraava.
Kehtoruno.
Tuutilainen, tuutulainen, Lepäele lapsukainen! Levon lainaaja lepyinen, Jesus sua siunatkohon! Nuku, uuku, nukkeroisein, Makaele maidonjuoja! Kuin on maitokin makoinen, Unes olkohon suloinen! Kuin on kätes kiinnitetty, Kupeheses vyöllä vyötty, Niin sun Jesus itsehensä Uskon nuoralla niveli. Jumala sun itse otti Liittohonsa lapseksensa, Jesus vioista virutti, Pyhä Henki pyhitteli.
Älä itke enkelisein, Waikeroitse vaiveroisein! Jesus kaunis kumppaninas, Pyhät vartiat va'ussas. Nuku, nuku, nukkeroisein, Makaele maidonjuoja! Liekuttelen lintustani, Ainoata armaistani, Kehtos käärin kukkasilla, Kasvos peitän kaunihisti. Koska olet kyllin saanut, Hopiaisein, hienoisesta, Heräele herttukaisein Ilman itkutta isotta! Palkkas on pantuna povessa, Maito mesimieluhinen.
(Painettu häärunoin kanssa 1728).
Abraham Achrenius.
Someron kappalaisen poika, syntynyt 1706. Tuli 1736 Ähtävän kappalaiseksi, josta virasta kuitenkin v. 1740, uskonnollisten tunnonvaivain tähden, juhlallisesti luopui. Tästä oikeuteen vedettynä, vapautettiin hän kuitenkin edesvastauksesta, ja pantiin v. 1748 linnansaarnaajaksi Turussa ynnä v. 1753 Nousiaisten kirkkoherraksi, kuoli 1769. Ylioppilaana jo oli hän tietty runolahjastaan ja sepitteli sekä maallisia lauluja että hengellisiä virsiä. Myöhemmin poltti hän edelliset uskonnollisessa kiihkossaan; jälkimäisiä on noin 200 paikoin painettu. Hän kirjoitti myöskin ruotsalaisia virsiä.
Onnentoivotus väitökseen.
Tuonaan tempasi täst' minun muodoiss' muuttuva Morpheus, Tempas, valppaana vei, eipä suonut sippurasilmill'; Wei minun pois viitaan, kusa virsiä veisasi Virtus, Weisas näin: "tule tänn', Muusain vesa vikkelä, virkku, Kuin vetelet vinhast' Aganippen vainjosa vettä! Juoks', tule tänn tänäpän', täsä tie, täsä tanhua toimen! Tie, joka selkeä lie, joka vie, joka taitanee taivast' Päin vetää paits' pelvott', yli onttoin ja onkalein alhon, Pindin paisumen pääll', kusa Kunnia kantaa kathedrass' Kruunun kaikille niill', jotk' sinne on saattaneet itsens."
"Siis tule tänn' tänäpän', vedä, veikkoni, virsnsi väljäll', Seuraa meit' yli öit, pyri pääll', lue, lauluja laske! Ei täsä turmele työ, vaikk' pistäpi tappurapensas; Ei täsä tuoksua tul', vaikk' kanta se krapisee kannoiss'. Siis pidä pääll' joka sääll'! Kyll' Kunnian kukkula kaikuu, Kun heliäll' helinäll' Helikonin huipullen hyppäät". Näin veisas Virtus; tämän äkkäsi taitava toimen Ja taidon toveri, joka nurisi nurkassa nurmen, Äkkäs sen, meni sinn', ja jos ennen seurasi siivoss' Kyll' salaa ja kauniist', jo nyt jälkiä jättelee julki, Jälkiä jättelee julk'. — Minä vihdoin viidasa viroin.
(Painettu väitöksen kanssa yhteen 1729).
Uuden vuoden toivotus Suomenmaan asujaimille.
'Uns' vuos' alkua käy, — ajastaikanen entinen illall Joutui, ääneti nyt sivu aikain taampana kulkee! Oi! jos ääneti myös olis entiset estehet armon, Niskuritahto ja työ, veriruskiain saastumus syntein, Kalvava kuoleman koi, mato pistävä tunnosa tuimain, Jot' moni siittelee kyll', jost' kuolema kauhea kerkii Ain' yli uusien öin, yli uutten vuotten ja päiväin, Surkiasa tilasa kiinn' se saavuttaa syntisen orjan. Ei täsä välillä käy, ei vuodet, hetket, ei retket, Ei yön synkeys suur', satavuotiset syntiset nukkuu, Jos ei he armon luo sydämestäns kääntäneet itseens. Oi! siis, Jesu, tul' auks, tule armon viimeisill' hetkill', Noudata sieluja viel' käsivarrell', Sankari, vahvall', Nöyrrytä, suo Suomess' Sinun armos saisivat oikein, Jotk' rajarikkona käy, katumukseen kääntyis ja vääntyis, Ett' uskoss' eläväss' ja toivon totisess' hengess' Isoisit armoo ja viel' verihaavas sisälle vaipuis Juur' uudeks elämäks sydämensä nöyräsä hengess'. Jesu, Jesu, tul' auks'! tee valppaaks vartiat armon! Wahvista valppahat myös! Sanas armo Suomesa soikoon! Wiel' voimall' väkeväll' herätettyin kasvata kansaa! Joudu, Jesuni, auks, Sinä voiton ruhtinas hurskas, Sankari suur', soittain joka pilvisä kirkkaana kuljet, Wiimein tuomari täys, vielä kuitenkin armosa runsas Sun veresäs välimies, parannukseen kutsuva kansaa! Sieluin piispa paras, ylipaimen, karitsateuras, Jok' syntein sovinnoks olet ulos antanut itses, Joudu saalihis auks, revi sutten suusta ja vallast' Sun lampais lauma, tule turvaks veresä voittain! Kaksteräisell' miekall' sielut ylösherätä hartaast' Tuimat, nukkunehet! Sinun nuoles teroita tarkaks, Ett' nöyrill' sydämill' Sinun armoas etsisit hartaast! Oi rakkain Jesu, sydämitten virvoitus uskoss', Kallio ja väkevyys, valo, voima ja tuntuva turva, Sieluin suo maistaa Sinun armos etsivä voima, Runsas rakkautes, verihaavais uskosa rauha, Ett perus heill' olis kallions pääll', Sinun askeles hartaast' Seuraisit ain uskoss', Sinun henkes uudesa mieless', Uudesa kans voimass', verihaavais rauhasa runsaass'! Kuultele Jesu ja aut'! Sinull' olkoon kunnia, kiitos, Wiisaus ja väkevyys, Sua kansat kiittävät kaikki!
(Painettu v. 1748).
Gabriel Calamnius.
Kalajoen kappalaisen, Gabriel Calamnius'en poika, syntynyt 1728, tuli Upsalan yliopistoon 1744, maisteriksi Turussa 1754, oli apulaisena ensin Kalajoella, sitten Limingassa, ja kuoli v. 1774. — Toimitti v. 1755 painosta runovihkon, nimeltä: Kokous suomalaisista runoista, joka valitettavasti on kadonnut. Paitsi tätä runovihkoa on Calamnius vielä kirjoittanut onnentoivotuksen väitökseen ja riemurunon Kustavi III:n syntymästä.
Keväällä tehty hääruno.
Kevät keikkuen tuleepi, Ilon kanssa ilmestyypi! Silloin monta metsämiestä, Somaisinta soidinmiestä, Suksen päällä souteleepi, Ennakolla ennättääpi Metsän eläinten edulle, Soittavaisten soitimille; Silloin kaikki kalamiehet Paatin päälle pyytelevät, Werkot vetehen vetävät, Heinikkohon heittelevät; Silloin kukat kukoistavat,
Wesat puusta putkahtavat, Koko maailma matala Wihoittaapi viljan alla; Mitä kuollunna mataapi, Tainnoksissa talvikauden, Wiimeisetkin virkoavat Madotkin matelevaiset; Silloin linnut livertävät, Äänellänsä ääntelevät, Aivan isolla ilolla Laulelevat laitumilla, Yksin mielin yhdistyvät Kukin kanssa kumppaninsa, Luojan laitoksen perähän Sikiöitä siittelevät.
Kevät keikkuen tuleepi, Ilon kanssa ilmestyypi Meidän ylkämiehellenkin Tänä päivänä pyhänä, Jon' on löynnyt löytykäisen, Metsävuohen mieluhisen, Somaisimman soidinlinnun, Meren kuutin kultaisimman. Silkki sill' on silmälaudat, Korvat aivan konstilliset; Sill' on huulet hunajasta, Leuka lemmestä leveä; Sill' on vihko viherjäinen Kainalossa kannettava; Se on sormista sorea, Warsin nopsa varpahista.
Yht siis pidä pivossasi Tämä saatu saalihisi, Pesä pehkuhun rakenna, Kaunis linna linnullesi, Kuutillesi kultaiselle. Siihen julkinen Jumala Meidän ilmoinen Isämme Siunauksen siirtäköhön, Aina teidän antakohon Onnen ohjissa kävellä, Onnen riemurenkahissa Asti aikahan, ikähän Annostansa aiottuhun.
(Turun Wiikkosan. 1821, otettu yllämainitusta nyt kadonneesta runovihkosesta)
Simo Achrenius.
Syntynyt 1729, Sievin kappalaisen poika, oli kirkkoherran apulaisna Paltamossa, sitten Pietarsaaressa, kuoli vakinaiseen virkaan pääsemättä. On paitsi seuraavaa hautarunoa kirjoittanut onnentoivotuksen väitökseen ja ' Uudet Hengelliset Runot läsnäolevaisista ja tulevaisista tiloista ' v. 1766.
Pietarsaaren kappalaisen T. Wildman'in jälkimuisto.
Nouse kätköstä, kynäni, Kesken kädessä katala, Kirjoittele kiiruhusti, Joudu varsinkin välehin, Koska lähden laulamahan, Murehella muistamahan Mit' on mielessä minulla, Mik'on vaivana valitus.
— — —
Ohoh Tuoni tuimuuttasi, Kuink' on haahmosi kuvattu, Se on muotos muinoinenkin: Sinull' on siivet siniset, Lentokeinot kauhistavat. Wirhiviikatet olalla, Julma raudasta rakettu, Kumma kynttilä kädessä Pimeästi palavainen, Tiimaklasi tiukkuvainen, Jossa vähä juoksematta Lienee pohjassa poroa.
Sinä varmasti vaellat Walkeissa vaattehissa Lumen karvan kaltaisissa Pimeässä piiiloittelet, Astut äkisti etehen, Kanssa varjosi vetäyt, Aina kuljet, kurkistelet, Kaikki tuimasti karistat Poijes maailman menosta, Ulos näistä nähtävistä. Sydämiä sylkyttelet Tahi halkaiset tahallas, Koska kouristat kovasti, Wiileskelet viime kerran. Kasvosi on kalpeaksi, Kauheaksi kaljahtanut, Silmät päähän painunehet, Kallon kaamean sisähän; Kalman haisu haikeasti Nousee nokkamme sisähän, Koska kuljet kuuluisasti, Majoissamme matkustelet.
— — —
Tämän, vainaja vakainen, Tunsit, herra hengellinen, Jok' olet laskettu levolle, Kirkon alle kellistetty; Tiesit kyllä taitavasti, Mik' on muoto mukomalla, Kuinka Tuoni teurastaapi, Kuink' on tuima tullessansa; Waan et pelännyt pahoja, Mustan miehen murhetöitä, Tulit Tuonelle tutuksi Sanassa suuren Jumalan, Ristin kautta karvahimman. Siitä kelvoksen käsitit, Lujan löysit lohdutuksen Wastoin kuoleman kuria, Wastoin valtaa valjun miehen. Annoit itses alttihiksi Tuolle Tuonen Tuomahalle, Astuit paki paattihinsa, Lähdit täältä tahtoisesti, Menit mielellä hyvällä Ulos alhaisest' ahosta; Tuonne tahdoit taivahasen Siellä suloisen sataman Löysit kyllä lempeimmän Uudess' uskon elämässä, Rauhan mansikkamajassa, Kauniin Jesuksen kodissa.
(Painettu 1758).
Henrikki Achrenius
Edellisen veli, syntynyt 1730, oli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798. — On kirjoittanut koko joukon runoja ja lauluja, joita löytyy useampia painettuna Lärda Tidningar'issa 1766, Topelius'en Runo- ja laulukokouksessa ja Oulun viikkosanomissa v. 1833. Muutamia löytyy paitsi sitä käsikirjoituksena Kirjallisuuden Seuran tallessa.
Papin Rouville 1:nä päivänä Toukokuuta.
Papin rouvat, papin rouvat nyt taas iloitkoon, koska saavat luottaa, Että kaksi' vuotta Wielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.
Äijät elää, äijät elää, turvan tuottajat! Ei ne rouvat huokaa, Heill' on kyllä ruokaa, Asuinsijan, asuinsijan hyvät laittajat.
Heille riistaa, heille riistaa kasvattavat kans', Aittaan aivan hyvää Tarpeheksi jyvää, Arkun sisään, arkun sisään muuta aikanans.
Karja kaunis, karja kaunis aina lisäyy, Eikä maidon mahti, Kellarista sahti Juoksemasta, juoksemasta koskaan pysäy.
Wiinan vilja, viinan vilja monta virvoittaa, Oluttakin nähdä Yllyttävät tehdä, Joka monen, joka monen janost' kirvoittaa.
Siis jo, rouvat, siis jo, rouvat, pian vanukaat Äijienne kaulaan Niinkuin rautanaulaan, Suuta pistäin, suuta pistäin heille sanokaat:
"Elä kauan, elä kauan minun tukenan'! Paljo multa puuttuis, Sull' jos Tuoni suuttuis, Ennen aikaa, ennen aikaa panis hautahan."
(Topelius, Suomen kansan vanhoja runoja ja nykyis. lauluja, I. v. 1822).
Morsiantanssi.
Piikaparvi paras, Pidä varsin varas, Nyt on pitkä tanssi edessäs. Ota sulles pari! Kyllä tulee vari Ennen kuin on temput kädessäs. Riisu itses supi, Heitä poijes tupi, Keveäksi lyöte, Kun on paljo työtä, Ettet kovin hikois, Liian paljon likois, Wäsymyskin viimein käsittäis.
Morsian jo astuu, — Kyllä raukka kastuu, — Ringin suuren sisään hopulla: Ensin kaappaa Kaija, Sitten sieppaa Maija, Briita, Liisa, Stiina lopulla; Wielä ottaa Anna, Leena ja Susanns, Kerttu, Elsa, Saara, Wappu, Kreetta, Klaara, Kaikki järjestänsä, Jotk' on ringissänsä, Päätökseksi pieni Maalina.
Kun on kaikki nähty, Tämä temppu tehty, Toinen kohta ehtii etehen. Morsian ei säästä, Kruunu poijes päästä Kaunis kääreyypi kätehen: Sitä näytteleepi, Kauan käytteleepi, Silmäns ovat ummess', Korvat kovin lummess', Kruunun tuolle tuopi, Jolle onni suopi Saada sarvi kaunis rekehen.
Sitten alkaa akat, Niinkuin tähdet vakat, Lattialla itsens väännellä, — Siinä ilman taksaa, Kuinka kukin jaksaa, Morsianta kyllä käännellä. Saavat kanssa huutaa, Jos on heillä suuta: "Taas on meille nuori Tullut uusi muori! Terve olkoon tulos Sisällen ja ulos!" Kaikki ämmät yhdell' äänellä.
Nyt se tanssi loppuu, Mutta toinen hoppu Morsianta vielä noudattaa: Kunhan vuosi meni, Tulee vastaan meri, Joka häntä kyllä soudattaa. Wasta käypi keli, Eikä puutu peli, Uuden tansin tuisku, Hyssytys ja huisku. Silloin tussalulla Kyllä saadaan kuulla, Waikka tänä vuonna vallera.
(Topelius, Suomen kansan vanhoja runoja ja nykyis. lauluja, I. v. 1822).
Kristfrid Ganander.
Syntynyt v. 1741 Haapajärvellä, vihittiin 1763 papiksi ja 1766 maisteriksi, tuli 1775 kappalaiseksi Frantsilaan, jossa kuoli v. 1790. Keräeli suomalaisia runoja, sananlaskuja ja arvoituksia, jotka viimeinmainitut tulivat painosta v. 1783. Toimitti v. 1789 kirjan Suomalaisten muinais-jumaloista. Walmisti suomalaisen sanakirjan, joka ei kuitenkaan tullut painetuksi. Kirjoitti jo yliopistossa ollessaan onnentoivotus- ja hautarunoja. W. 1784 ilmestyi 151 hänen suomentamaansa satua, joista 15 runomitalla, ja 1786 mukailuksia runomitalla Korkeasta Weisusta, muutamista David'in psalmeista ynnä parista Hjob'in kirjan luvusta. On myöskin toimittanut pari suomalaista lääkärikirjaa.
Tuhma mies ja Rauta.
Tuli tuhma ja typerä Luoksi raution rotevan, Parahimpahan pajahan, Jossa kuuma hevoskenkä Oli ahjosta otettu, Lattialle laskettuna. Poltti sormensa pahasti, Kengän kiidätti kivasti, Heitti piankin pivosta.
Seppä huusi hullupäälle: "Sinä tyhmä ja typerä, Mikset ensin miettinynnä, Hyvin kokenut kysellä, Josko rauta jäähtynynnä, Josko kuuma taikka kylmä?"
Tuhma taasen vastajaapi: "Mistä tietänen todella Raudan polttavan rumasti?"
Seppä vastasi vakainen: "Kuuma rauta kihiseepi, Jos sen päälle syljeskelet".
Otti tuhma onkehensa, Pani muistohon parahan, Neuvon tämän näppärääisen; Meni konna kotihinsa Jossa vellille vetäysi. Siihen sylki seitsemästi, Eikä se kiehua kihisnyt. Nieli kohta nälkähinen Kitahansa kiehuvaisen, Poltti vatsansa varilla, Wetelällä vellillänsä, Nahan suustansa sivalsi.
Siinä oli saapuvilla Toinen kysyvä toveri: "Mikset outo odottanut Jauhovellin jäähtymistä?"
Tuhma vastasi vihassa: "Minä luulin jo lujasti Jäähtyneeksi julman vellin!"
Toinen siihen sanoneepi: "Mikset höyrystä havainnut Wellii vetelää variksi. Kuss' on savu sakeana, Siinä tuli tupruaapi!"
Tuhma taasen muisti tämän, Juoksi sitten lähtehelle, Joka höyrysi hyvästi, Senpä luuli lämpimeksi, Polttavaiseksi peräti, Koska savusi kovasti. Seisoi sentähden sujotti, Jotta jalkoja jumotti, Odotuksella odotti, Jotta nääntyä janohon, Tahtoi kuolla konna parka, Siitä pelosta pahasta, Ettei polttais poskiansa, Kurkkuansa kalttajaisi.
(Uudempia valittuja Satuja 1784).
Juhana Frosterus.
Paltamon kirkkoherran poika, syntynyt 1720, tuli maisteriksi 1745, kirkkoherraksi ja koulu-opettajaksi Kajaniin 1746, sitten Sotkamoon 1763, jossa kontrahtiprovastina ja jumaluusopin tohtorina kuoli 1809. Paitsi seuraavia runoja ja suurta joukkoa virsiä on hän myös kirjoittanut luonnon-opillisenkin kirjan, nimeltä: Hyödyllinen huvitus luomisen töistä.
Jumalan Pyhästä Laista.
Tuli tuuli tunturilta, Edomin etelämaalta Paksu pilvi Paranista, Josta tuli tuiskuaapi, Tulen liekit leimahtaapi, Jyrinät ylen jyreät, Pelättävät paukaukset. Oli tuska tuulessakin, Kova kipu kallioilla, Wuoret aaltoina ajeli, Paukkui vuorten patsahatkin, Sinai syttyypi tulesta, Horeb horjuupi kovasti.
Onpi Luoja liikkehellä, Luojan voima vallassansa Ihmisille ilmestyypi. Hänen vaununsa vakava Kulki pilvein kukkuloita Rakehitten rattahilla. Taivas selkeä sakosi Mustan pilven peittehestä, Tiukkui taivahat sadetta, Wesi vuoti viljavasti. Liikkui luodut luonnossansa, Liikkui Luojan liikuttaissa, Kaikkivaltiaan käsissä.
Nämät oli nähtävissä, Mutta eipä siedä silmä Nähdä näkymättömiä. Kuka saattaapi sanoa, Jot' ei ole ennen nähnyt, Eikä kuullut korvillansa? Kuka saattaapi sanoa, Aivollansa arvaella Mitä enkelein esissä, Mitä taivaassa tapahtui, Henkein suuressa hovissa, Kaunihissa kartanossa?
Pyhän Herran palvelijat, Zebaothin sotajoukot, Suuret sankarit sodassa, Kirkkaudessa koreat, Seisoi tuhannen tuhansin, Joukoissansa juontehessa, Tekemässä taitavasti Palvelustansa pyhästi. Helisi heleä torvi Pauhasi pasuunan ääni, Kaikui korvissa kovasti. Pelko pyörrytti parahat, Rohkeimmat raukesivat, Ylimäisen ystäväkin, Jalo tuttava Jumalan, Moses miehistä valittu Tunnustaapi tuskissansa: "Minä vapisen, värisen, Polvet puuttuvat minulta!" Kaikki kansa katsellessa, Katsellessa, kuullellessa, Pyysi pelvossa paeta Kuolemata kauheata.
Minne poloinen pakenet Kaikkivaltiaan kädestä? Eipä turvaa Tuonta vasten, Sinaissa suojelusta Wastoin lain vaatimusta, Lain kanteita kovia.
Istui Herra istuimelle, Kiivas Kunnian Kuningas Lakiansa latomahan, Sulki lavean lakinsa Kymmeneen käskysanahan. Puhui selkeät sanansa, Lujat juuri lupaukset, Hedelmät hyville töille; Kovan koston uhkaukset Peloksi pahoille töille.
Nämät vaativat vakaasti Taidon, tahdon, taipumusten, Ajatusten, aikomusten, Kielen, käytösten, tekojen Wiatonta, virheetöntä Puhtautta puuttumatta. Mitäs vielä vilpistelet, Juonissasi juonittelet? Onko vilpissä varoa, Walehessa varjelusta? Tunnusta tuimat tapasi, Paljasta paha sisusi.
Sydämes on syvä hauta Täynnä häijyjä haluja, Kauheata kankeutta, Ylevätä ylpeyttä, Iloittelet ilkeöille, Tavoille tavattomille, Wastoin Luojasi lakia.
Onkos Herra herjennynnä, Waijennut vakaa Jumala, Laskenut lujan lakinsa Meidän mielivaltahamme? Etkös tiedä tähdellensä Tulevas tilin tekohon? Tulet totta Tuonen tullen, Tulet vastoin tahtoasi, Tulet käskyüä kovalla, Koska torvi taivahalta Kutsuu kuollehet kokohon, Herättääpi haudoistansa, Tuopi tuomion etehen; Koska meret mullistuvat, Tuli tuima kaikki syöpi, Woimat vahvat taivahankin Wärisevät, vapisevat. Woivotukset vallan saavat, Parku suusta pakahtuupi, Soisit vuoret vääntyisivät Poloiselle peitteheksi; Mutt' et pääsekään paolle, Kovan kostajan käsistä!
Ei ole turvaa Tuonta vasten, Sinaissa suojelusta Wastoin lain vaatimusta Lain kanteita kovia! Työsi kaikki kaunihimmat Ovat kaikki kelvottomat, Niinkuin huonon hämähäkin Werkko sulle vaatteheksi.
Nyt on vielä armon aika! Matkaa toiselle mäelle, Pyri käänny Golgatalle; Siell' ei ole tulen tuisku, Eikä jylkeä jyrinä. Siellä rauha raketahan Siellä armo annetahan, Jesus joutuu turvaksesi, Päästää pauloista pahoista, Kuolon kauhean kidasta.
(Painettu 1787).
Hääruno.
Lähde luonto liikkehelle Ehdi ehdolla runohon, Wedä virret väljällensä, Että kaikuis kallioissa, Kumisisi kuusikoissa, Kuuluisi Turun tuvissa. Mettä mieleni mehuupi Sanomista sattuneista, Minä laulan metsämaassa, Wisertelen virran luona.
Laulavatpa luodut kaikki, Wirkoovat vilun perästä; Jopa luopui luodetuuli, Kovat puustit Pohjoisesta, Wihaiset vilun vihurit, Koska läikkyi lämmin tuuli, Kilo kiilsi vetten päällä Armahasta auringosta, Sätehistä suloisista. Silloin joutui juontehessa Linnut meille muilta mailta; Pääskynen pani pesänsä, Wesilintu vieretteli.
Suoritteli sulkiansa, Suositteli sulhastansa. Weden karja kuopastansa, Weden hirmu, hau'in poika, Wetäiksen veden syvästä, Talvimajasta mataapi Rannoille rakentamahan Leikkejänsä lämpimessä, Kätkee kaikki koukkuluunsa, Suunsa tutkaimet terävät.
Metsot mustissa mekoissa, Ukot, uljahat urohot, Nousit vuorten notkelmista, Kalliolla kalkuttelit, Kutsuit kumppanins kokohon. Tulit teirit tanterelle, Kukertivat kuusikoissa, Soitit soilla soitimensa. Pyytkin pyörit pensahissa, Linnut pienet parvissansa Kielten kilvassa kihisit, Wisertelit virsiänsä. Niin he kaikki häitä laittoi Suven suodun suosiossa.
Eipä ihme ihmisistä, Että hekin ennättävät Keskellä kesäsydäntä. Luonnon kaiken kukoistaissa.
Kenpä oikein osaapi Taiten vaimoa valita, Kuulustella kumppania? Joka katsoi kauneutta, Tavaroiden tyttäriä, Pyrki suurehen sukuhun, Se saa sappea sakoksi, Mielipahan palkaksensa. Mutta tuttu Taivahisen, Ylimäisen ystäväinen, Sille Luoja laitteleepi Naimakeinot näppäräiset. Herra tunteepi todella Mitä mielessä makaapi, Kunkin peitetty povessa. Hänpä katsoi kaukaisia, Tulevaiset tutkisteli, Muutoksetkin mielessämme Aikanansa arvaeli; Sitä myöten hän sovitti Omillensa onnenpaikat.
Tai on toimi tutkimatoin, Mutt' on helppo Herran työksi, Joll' on meret määrättynä, Meren pisarat pivossa, Joka veti vaaksallansa Mitan tarkan taivahalle, Weti mitan, pani määrän, Painon niinkuin puntarilla, Pani solmut ja sitehet Tarhan tähtien etehen, Että juoksun jouduttavat, Toinen toista paineleepi, Paineleepi, ponnistaapi. Hänen valtansa vakava Piteleepi pilvet kaikki, Hattaroita hallitseepi. Häll' on tietty tuulen synty, Pohjat Pohjoisen pisimmät, Jolla nostaa nousemahan Meren lainehet lavean, Että laivat lentelevät Silkkisillä siivillänsä. Herra myöskin hallitseepi, Suuntihin sovitteleepi Meidän mutkaiset menomme.
Siis ma toivotan todella Sydämestä syttyneestä: Armot Jumalan avarat Teille aina auetkohon Itse surunkin sumussa Pimeässä Pohjolassa. Onnet olkohon omanne Lukemattomat luvulta, Niinkuin pilvessä pisarat, Niinkuin koskessa kiviä, Alla virran villapäitä. Koska päivät päättynynnä, Ero viimeinen edessä, Herra teidät helmoihinsa Korjatkohon kaunihisti, Sinne teidät siirtäköhön, Kussa iloa ijäti Riemun runsaissa tuvissa.
(Painettu 1764).
Paavo Korhonen.
Syntynyt 1775 Rautalammilla. Oli talon vanhin poika, vaan heitti talonhoidon nuoremmalle veljelleen, sentähden että oli viinaan menevä. Wietti aikansa enimmiten metsänkäynnillä ja kalastamisella. Kuoli syksyllä 1840 kalastusretkellä veneesensä.
Ensimäiseksi hänen runoelmistansa tulivat painetuksi muutamat virret v. 1799. Toisia sekä runoja että virsiä löytyy sekä erikseen painettuna että sanomalehdissä. Walittu kokous tuli painosta 1848.
Talonpojille.
Joll' on oppia otsassa, Sill' on nappia nutussa, Housuissa hopeakello. Kuninkaall' on kultakruunu, Herrat hattua pitävät; Kyntömiehell' on kypärä. Herrat käyvät saappahissa, Toisen vuoron tohvelissa; Wiertomies on virsuillansa. Herran on kädessä keppi, Puhe pulska mestarilla; Peltomies on pelon alla. Herroilla kupera kappa, Syvä säkki mestarilla; Talonmies takana silmin Astuupi aitan ovelle. Joll' on virka pienempikin, Sill' on paita palttinaninen; Palomies on paikkaisissa, Riihenpuija rikkuneilla.
Kuules kuitenkin minua Taitava talon isäntä: Älä suutu säätyhysi, Älä virkahas vihastu, Waikka vaivalla kovalla Maasi mahtihin rakennat, Pidät pellon pehmeänä, Ojit korpia kovia, Wäännät leivän lapsillesi, Ruumistasi raukeaksi, Kun ompi kipeä selkä, Kaikki hartiat hajalla.
Sitä miestä mielellänsä Herratkin hyvin pitävät, Jolta saavat saatavansa, Wähät viemiset välistä, Sille vielä viipymättä Kirkkoherrankin kotona Kahvikuppi kannetahan, Luona lukkarin samaten Aamuryyppy annetahan. Nimismiehet mielellähän Kelpomieheksi kehuvat, Sanovat salituvissa: "Istu nyt, hyvä isäntä, Ota ryyppy oivallinen, Panepa paritsat päälle!" Sille mestarit menevät Työhön ilman tinkimättä, Sille rengitkin rupeevat Ilman paljon pyytämättä, Piiat vielä pyrkimällä Laurinpäivänä paneivat.
Eihän maailma mahissa Pysyisi talonpojitta, Herrat ei herrana kävisi, Eikä mestarit eläisi, Kun ei maata kynnettäisi. Maasta maalima elääpi, Sekä suuret että pienet, Maastapa makeat saapi Maasta vääntyypi väkevät Hapain kaikki hankitahan Kaiken kansan tarpeheksi.
Siis sinä, siveä vaari, Taitava talon-isäntä, Jolla on omasta työstä Tavaroita tarpeheksi, Et huoli hätäillä siitä, Jos herra hevosen kanssa Tuleepi tuvan etehen. Käske kohta kiirehesti Rengin riisua hevonen, Kanna kauroja etehen; Käytä herra kammarihin, Pane pöytähän pötyä; Laita lapsi naapurihin, Rannin vaarille varoitus, Kutsu kanssanne ruualle. Itse istu pöydän päähän, Ota pottu polvillesi, Pidä käessäsi pikari. Sitte haastele hyvästi, Herran kanssa kaunihisti, Tiedustele taitavasti Kaikki yhteiset asiat, Kanssa kaukaiset sanomat. Kun on sitte siitä päästy, Laita saatavat samalla, Panepa paras hevonen Kyytihin kylänväliksi. Maksa palkka mestarille, Rengille rehellisesti; Pidä vaivasten varalla Reisuissa rehellisyyttä, Niin sä astut arviossa Pienen porvarin sivuhun, Kauppamiehen kunniahan, Etkä väärähän vaella, Waikka vanhaksi eläisit.
(P. Korhosen 50 runoa ja 6 laulua, 1848).
Turun palosta.
Pääskynen teki pesänsä, Laululintu laitoksensa, Tälle maalle tultuansa, Katon alle kartanolle; Siinä siitteli sukunsa, Kasvatteli kaltaisensa; Waan ei saanut sille vielä Laulu-ääntä laitetuksi Tällä maalla täydellistä. Otti matkan ulkomaalle Mennäkseen meren ylitse; Siellä nuoret nuotin oppi, Lapset laululle osasi, Kerkeisi keväällä tänne, Aivan äänellä samalla, Emän entisen tavalla.
Saman linnun laatuisiksi Papin pojat pantaneenko, Kun ei koskana kotona, Ikänään isän tykönä Saada niistä saarnamiestä, Menevätä messun töille, Ennenkun etäällä käyvät, Aina aikansa asuvat Akatemian tuvissa. Siellä ne sanoja saavat, Miehet miehiksi tulevat, Astuviksi alttarille, Meneviksi messun töille,
Waan se oiva oppihuone, Akatemia Turussa, Joutui valkean varaksi Tuimassa Turun palossa, Joka siellä seinät särki, Kivimuuritkin murensi, Kaasi kirkon kelloinensa, Torni-uurit urkuinensa, Monta kallista kalua, Jotk' on kaikki kaivattavat.
Kuss' on kulta ja hopea, Kussa vaski, missä rauta, Tina tuhkana vajosi, Posliini kävi poroksi, Lasi lankesi muruiksi. Talot ja talon tavarat, Katupuodit kaikkityyni Tässä täysineen menivät, Nousivat nojassa tuulen Pilven mustan muotoisiksi, Alle taivahan tasaisen.
(Samasta kirjasta).
Nimismies Kokista.
Ruunun Kokki, Jämsän Kokki, Rautalammin Kokki, Reikänuttu, paikkapöksy, takkukarva takki. Kokki, joka kypsen kysyi, kypsen kyllä tiesi, Kypsen tehdä taitamatta, kypsen kyllä löysi. Kokki, joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi, Kokki, joka koplotella miehen taskut taisi. Ruunun roisto, Jämsän jättö, kovan onnen Kokki, Rahan kurri, velan herra, koko tämä Kokki. Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki; Jolla oli, siltä otti, peijakas kun petti. Siinä armo sekä hirmu rinnatuksin pantiin, Että aivan äänetönnä iso aika oltiin; Kaikki perhe pelästyypi: "Mitähän nyt tehdään!" — Kokki kovin vihastuupi: "Kyllä se nyt nähdään!" — "Älä suutu, hyvä herra, kyllä minä annan, Kun ma katson kassojani, tasan tässä pannaan". Heti kohta kestinkihin ukko akkoinensa Kutsuttihin kirkkotieltä, vanhin poika kanssa. Eipä Kokin kestingissä haihtunut miehen hattu, Se ol' harva viinaryyppy, joka siellä sattui; Piti viedä viinakannu, josta suuhun saatiin; Kuiva oli kahvipannu, mitäs sille taittiin. Wiekää, veikot, velkakirjat, kyllä Jaakko jaksaa; Yhtähaavaa saatte rahaa, Kokki kaikki maksaa. Ettei Kokki, velan herra, paljoutta pelkää! Weitset, piiput, viinaryypyt, kaikki hän ne maksaa, Säkit, kontit, pytyt, saavit, tämä velkasaksa; Woit ja talit, kenkäparit, vaikka mitä otti; Palsarin se poikinensa ottamassa voitti. Tämä Kokki, Kokin poika, Kokin koulun käynyt, Konstillisen Kokin mahdin koulusta on tuonut. Jämsän joki, Rautalampi tämän Kokin tietää, Ettei tämä kokki ole, joka puuron keittää. Kokin pitää pitäjätä ahkerasti ajaa, Kerustella keittämistä, särvintä ja suolaa, Muuta kanssa kaikellaista, josta soppa syntyy; Kokit ei ne paljon puista, keittohon ne tyytyy.
(Samasta kirjasta).
Laulu ja viina.
Löytyypi kultaa kupiksi, Jos talonpoika tahtoo, Hopiata housun napiksi, Ken kaluksi sen kahtoo; Löytyy myös sanoja virsiksi, Kun etempätä etsii, Ja laitteleepi lauluiksi, Runoiksi tehdä viitsii.
Waan aina tulee varoa Ne monet väärät värsyt, Ettei laki sua sakoita Ja pane pahat reisut; Niin saatkin laulaa helistää, Ett' oikein seinät soipi, Olutta juoda välistä, Kun kallo kantaa voipi.
Se mielen tanssiin taivuttaa, Myös antaa vähän voimaa; Kyll' uni muuten saavuttaa, Jos välill' ei saa hoivaa, Ja tekin, neidot naitavat! Myös olette yhtä taitavat, Jos itse vähän juotte.
Miehellen ei tuo mitään tee, Jos ryypyn, kaksi ottaa, Waan kolmas mieltä koittelee Ja neljäs älyn voittaa. Wiinast' ei tule viisaus, Kun sitä paljon ryyppää, Waan kevyt mieli, kerkeys, Sen kanssa olla pyytää.
(Samasta kirjasta).
Jaakko Juteini. (Judén).
Talonpojan poika Hattulan pitäjästä, syntynyt Heinäk. 15 p. 1781, tuli v. 1800 yliopistoon. Aikoi tulla papiksi, mutta luopui sitten uskonnollisten epäilysten tähden siitä aikomuksestaan. Haki v. 1810 Hallitusneuvokunnan suomentajan virkaa, mutta ei saanut, sentähden että hänen oikokirjoituksensa poikkesi tavallisesta. Pääsi 1813 majistraatin sihteeriksi Wiipuriin, josta virasta otti eron 1840, ja kuoli Kesäkuun 20 p. 1855. On toimittanut Suomeksi suuren joukon runovihkoja sekä muutamia suorasanaisiakin kirjoja. Ruotsinkielisistä on mainittavin ' Tankar i varianta ämnen ', joka viimeinmainittu jumalattomana julkisesti poltettiin. Hänen kuoltuansa tulivat kaikki suomenkieliset teokset uudestaan painosta 9:ksi vihkoksi kerättynä.
Panettelijalle.
Poika, älä panettele Wirkamiestä vikain tähden! Jos ei joskus opettaja Tietä taivahan osanne, Eikä olis oikeuden Tuntoakaan tuomarilla, Harvoin sinä suutarilla Näet kengät kelvolliset, Puukon parahan sepällä.
(Pilakirjoituksia 1816).
Peruukista.
Menot, muodit muuttelevat Itseänsä ihmisillä; Tapa hyvä, tapa huono Aina vaatii vaihetusta Maassa monella tavalla. Näinpä poistuivat peruukit Peittämästä paljaspäitä, Hartioita hautomasta; Mutta tukat muuttumatta Säilyvät nyt säästyneinä Niskaluilla niiden miesten Halpain, jotka halajavat Ilman aikoja isoilla.
(Pilakirjoituksia 1816).
Almu.
"Eikös mahda majakunta, Paitsi palkkaani virassa, Antaa almua minulle?" Kysyi lukkari lujasti Lukijalta läksyänsä, Huoneen taulua tavaillen.
Kohta lukija kokoopi Ajatukset ahtahatkin, Wastajaapi vakaisesti: "Kerran kuulin kirkkoherran Sanelevan saarnassansa Tuosta taulusta totuutta,"
"Ettei suuta sidottaman, Pidä härän hännällisen Riihen työssä raskahassa. Herra, vieläpä vähemmän Saapi sulkea siteellä Suuta härän hännättömän, Joka ammuu ahkerasti!"
(Pilakirjoituksia 1816).
Eeva.
Naiset Eevan ensimäisen Elämätä Kyllä moittivat monasti, Että otti oksan alta Omenaisen, Jolla jäähdytti himonsa. Waan ei tutki tyttäremme Tapojansa Itse tarkalla tavalla; Moni täällä täysin kourin, Kahmaloonsa Ompi oksatkin kokoillut.
(Ajanviete 1817).
Aatami.
Asia on Aatamista Aikanansa, Jota syyttelee jokainen, Että heitto hempeänä Hedelmälle Otti omenan akalta. Mutta näin on meno meillä Maassa vielä: Harva hillitsee himonsa. Jos nyt joku vaimon vesan Waarallisen Toisi ehdoksi eteemme, Että olis omenainen Otettava, Puussa killuva punainen, Kyllä näkis kaikki kansa Kohdastansa Luonnon heltyvän lujankin.
(Ajanviete 1817).
Juomalaulu.
Janon juoma sammuttaa, Janottakin juoda saa Kuivakaulainen. Poikajoukko, laula, juo! Makea on malja tuo Waahtoharjainen.
Olut voiman vahvistaa, Kannu kestin kaunistaa Lorutessamme. Riemu rinnat ylentää, Waivammekin vähentää hurratessamme.
Joskus jalo Suomi suo, Että poikajoukko juo Ämpäristäkin. Älä käänny nukkumaan! Saata kannu kulkemaan Nääntyneenäkin!
(Pilakirjoituksia 1816).
Laulu elämän nautinnosta
Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla, Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla! Pois, pois karvaus! Wältä, veikko, huolet! Pois, pois valitus! Taita tuskan nuolet!
Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä. Pois, pois vihainen Wäliltämme vaino! Pois, pois salainen Kateuskin kaino!
Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen, Riemun päivä ruskoittaapi kaunis, koittavainen. Pois, pois turmelus! Hyvä hyvin käytä! Pois, pois huokaus. Toivell' onni täytä!
Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme, Onpi toivo, sielun valo, vaelluksessamme. Pois, pois epäilys Erhetyksen yöstä! Pois, pois pimeys Tunnosta ja työstä!
Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa, Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta. Pois, pois kuitenkin Kuolon pelko peitä! Pois, pois pikemmin Murhe musta heitä!
Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä? Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä. Pois, pois viipyköön Murhepäivä meiltä! Pois, pois pysyköön Itku ilon teiltä!
(Waikutuksia 1816).
Kaarle Aksel Gottlund.
Syntyi Helmik. 24 p. 1796 Ruotsinpyhtään (Strömfors) kappelissa, josta kuitenkin jo hyvin pienenä muutti Juvalle, mihin isä tuli kirkkoherraksi. Tuli Turun yliopistoon 1814, mutta meni 1816 Upsalaan, ja vaelteli 1817 sekä 1821 Ruotsin ja Norjan suomalais-saloissa. Palausi 1834 kotimaalle, jossa 1839 pääsi Suomenkielen lehtoriksi Helsingin yliopistoon. Siinä virassa elää vielä nytkin.
Hänen suomenkielisistä teoksistaan ovat merkillisimmät: Otava I, II 1828 ja 1832, Runola 1840, runokalenteri Sampo 1845, sanomalehdet ' Suomalainen ' 1846 ja ' Suomi ' 1847-49, ynnä Fredman'in lauluja ja loiluja I, II 1863, 1864.
Kedolla.
Kosket pauhaavat, Linnut laulavat Kauniilla äänellä keväällä; Kaikk' on soreat, Kaikk' on koreat, Kaunis on kedolla kävellä. Lähteet läikkyvät, Lehdet leikkivät, Kukin on iloinen itsestään; Kukat kullassa, Madot mullassa Tuntevat tulen jo sisästään.
Tulkaa veikkoset! Suomen neitoset Kauniiksi päätäns jo koristaa, Kukkas-sangoilla, Ruusupannoilla Tahtovat teidätkin kaunistaa. Kukat väilyvät, Helmet häilyvät Heidän kauniilla kauloillaan; Tyttöin parvessa Soitan sarvea, Aloitan päiväni lauluilla.
(Otava I 1828).
Toivotus.
Kuules, mun kultani, Ainoa armaani, Maikki on marjassa, Lehmäin on karjassa. Min nyt uotan Ja toivon ja luotan, Ettei mun sormeni soittaisi suotta. Woi minun kultain Kun katosit kauas, Wiivyit niin viikon kuin oisit jo haudass'. Käänny nyt jälleen Ja joudupas väleen, Tule, mun tuttuni, tyköni jälleen!
Halata soisin, ja Antava oisin Suloista suuta niin Paljon kuin voisin; Antaisin suuta Ja antaisin muuta, Jos tulet tänne kun huiluni huutaa. Mansikkamarjain Ja koirain ja karjain, Kaikki ma annan ja sinullen tarjoon! Juustot ma annan. Ja kannulla kannan Makeimman maidon kuin pöydälle pannaan!
(Samasta kirjasta).
Juomalaulu.
Jos oisi viinaa saavikin täys, Tarttuisin korvahan kohta; Kuulespa, kultainen, — tottapa käis, Syntyisi siitä jo ottaa. — Nelin ryömyisin maattaisiin siin', Hampailla pitäisin saavistain kiin'. Jos oisi viinoa saavikin täys', Tarttuisin korvahan kohta.
Waikka ois raskas kuin rautakin, niin Huokea oisipa kantaa; Kaikinpa voimin ma ottaisin kiin', Nostaisin tuota kuin santaa. Mieltyisin, veikkonen, osuudellans — Laulellen tanssisin korennan kanss' Waikka ois raskas kuin rautakin, niin Huokea oisipa kantaa.
Empähän laskisi lähellekään, Ei likitienoille ketään, Sulkisin portin ja jos jonkun nään, Piiskalla joutuisin hätään. Jokapa tohtii, niin — tulkohon vaan! Tottapa korennon käteeni saan. — Empähän laskisi lähellenkään, Ei likitienoille ketään!
Niinpä, kuin herra, ma eläisin siin', (Karhuna monikin konttaa) Jos satais saavihin, taivaastakin, Peikkoja vaikk' miten monta — Niin heitä piiskaisin, ajaisin pois, Antaisin kyydin, jos saavistain jois. Niinpä, kuin herra, ma eläisin siin' — Karhuna monikin konttaa.
(Fredman'in lauluja ja loiluja I).
Abraham Poppius.
Syntynyt 1793, kuoli kesäk. 19 p. 1866 kappalaisena Juvalla.
Koko joukko hänen runoelmiansa löytyy Arvidson'in toimittamassa "Oskyldigt Ingenting", joka annettiin kesken vuotta kielletyn 'Äbo Morgonblad'in sijaan tilaajoille, ynnä muissa sanomalehdissä.