Produced by Tapio Riikonen

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTYORIA I

Kalevala

Kirjoittanut

JULIUS KROHN

Weilin ja Göös, Helsinki, 1885.

Saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpapalkinnon 1881.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Johdanto.
I. Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta.
I. Kalevalan yhtenäisyys.
II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.
III. Väinämöinen.
IV. Ilmarinen.
V. Pohjan neito.
VI. Lemminkäinen.
VII. Aino.
II. Kalevalan runoin löytöpaikat.
I. Kalevalan runot Suomen kielen alueella.
II. Kalevalan runot Vironmaalla.
III. Kalevala verrattuna toisten kansain taruihin.
I. Kalevalan kaltaiset aineet Suomen heimokunnassa.
a. Lappalaisissa.
b. Volgan ryhmässä.
c. Perman ryhmässä.
d. Ugrilais-ryhmässä.
II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan
muissa heimoissa.
a. Samodejeissa.
b. Tatareissa.
c. Mongoleissa.
III. Kalevalan kaltaiset aineet indo-germaanilaisessa
heimokunnassa.
IV. Kalevalan aineet Slavilaisissa.
IV. Kalevalan synty.
I. Missä Kalevala on syntynyt?
II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa?
I. Sampojakso liitteineen.
II. Väinämöisen ja Ilmarisen kosinnat.
III. Lemminkäis-runot.
IV. Kullervon runot.
V. Aino-jakso.
III. Milloin syntyi Kalevala?
IV. Onko Kalevalan perustus historiallinen vai
jumalaistarullinen?
V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan.
Oikaistavia.
Viiteselitykset.

ESIPUHE.

Lukuvuonna 1874-5 pidin Helsingin nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta, joita varten olin tutkinut Kalevalan niin hyvin kaunotieteellistä arvoa kuin myös syntymishistoriaa. Siinä tämän teoksen alku. Sittemmin, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli julistanut kilpapalkintoja annettavaksi 50-vuotisjuhlansa johdosta, rupesin kirjoittamaan luentoni uudestaan, uudistettuin laveampain tutkimusten perästä. Määrä-ajaksi valmistui ainoasti kaunotieteellinen katsahdus ynnä joku osa vertauksista muiden kansojen taruihin. Työn laveus ja myöhemmin tarpeelliseksi nähty perinjuurinen tutkimustavan muutos, joka taas teki kaikkein runovarain läpikatsomisen välttämättömäksi, ovat sitten viivyttäneet lopullisen valmistumisen tähän saakka.

Pitkä, välillä kulunut aika, myöhemmin käsille tulleet uudet runovarat ja varsinkin yllämainittu tutkimustavan muutos ovat tehneet, että olen havainnut koko joukon erehdyksiä 1881 saakka painetuissa arkeissa. Useimmat niistä olen uudesti painattamalla poistanut, mutta muutamat pienemmät ynnä pari myöhempiinkin arkkeihin sattunutta erehdystä ainoasti huomauttanut tähän liitetyssä oikaisuluettelossa.

Mitä kaunotieteelliseen osaan tulee, moitittaneen kenties, etten sitäkin ole kokonaan muodostanut käsikirjoitusten perustukselle. Mutta mielestäni on Kalevala nykyisessä muodossansa — annas olla että siihen Lönnrot'inkin käsi on johonkin määrään vaikuttanut — jo niin vakaunut, ettei sitä taideteoksena sovi arvostella muuten kuin juuri tämmöisenään. Paitsi sitä on Lönnrot kokoonsovittaessaan, järjestäessään ja lisiä sekaanpannessaan ainoasti jatkanut ja täydentänyt kansanlaulajain oman työn, samaan henkeen ja tapaan kuin he itse, niin että kaikki on pysynyt tosikansallisella pohjalla.

Sitä puutetta suuremmalla syyllä sopinee moittia, ettei tässä ole sanallakaan mainittu vanhan runomittamme synnystä. Mutta tieto, että maisteri Borenius'ella on sitä koskeva perinpohjainen teos tekeillä, on estänyt minua, siksi kun oli liian myöhään.

Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön! Luonnollisesti en voi toivoakaan, että kaikki, mitä siinä on lausuttu, on saava vakinaisen, pysyväisen talletuspaikan tieteen aarrekammiossa — jäähän uutismaahan aina kiviä ja kantoja, jotka vastaisen paremman viljelyksen on poistaminen. Mutta kuitenkin, kaikitenkin lienee minulla syy toivoa tästä sitä hyötyä tieteelle sekä isänmaalle, että se on niin hyvin ansioittensa kuin virheittensä kautta virittävä suurempaa intoa kansamme vanhan ikiperinnön kaikinpuoliseen, perinjuuriseen tutkimiseen. Siinä on oleva paras palkka kaikesta vaivasta.

Lopussa pyydän saada kiittää kaikkia, jotka tavalla tai toisella ovat olleet minulle avulliset: etupäässä maisteri A. Boreniusta, joka Lönnrot'in venäjänpuolisten runokeräelmäin järjestämisellä on tehnyt noiden ylen tärkeäin todistuskappaleitten käyttämisen mahdolliseksi ja arvokkaalla kirjoituksellansa Suomen Kuvalehdessä 1873 on ensin johtanut ajatuksen runoin leviämisen oikeaan suuntaan. Suullisia neuvoja ja selityksiä kielitieteen ja muinaistieteen alalta olen saanut provessoreilta E. Aspelin'ilta, O. Donnerilta sekä A. Freudenthalilta. Nimi- ja asialuettelon on minulle hyväntahtoisesti tehnyt neiti A. Winter.

Helsingissä Marrask. 29 p. 1885.

JOHDATUS.

Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista, tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirjan? Nämät kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin, liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten, kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme ja herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee otettavaksi esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta läpi olisi se, mitä nimitän kirjallisuuden historiaksi, kenties pikemmin kurjallisuuden historian nimeä ansaitseva.

Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle? — Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvillisuuden aluissa luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista, koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa, kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa että ihmishenki köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa, ahtaimmassakin tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa. Kuinka siis voisin pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä on ylenkatsova niitä yritelmiä, josko kuinka heikkoja, joita tässä tuodaan hänen silmiensä eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina, ilmautuva suomalaisen kansallishengen hiljainen sydämentykytys, todistaen että

Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!

Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota jaloin nerontuotteitten kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme Kalevala satalatvaisena, pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä tammena; lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan laulu-runojemme ihana kukkasketo.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta.

I. Kalevalan yhtenäisyys.

Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas runollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa, Kalevalan-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen, vanha kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.

Saksalainen Steinthal,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen eri luokkaan: erinäisiin, liitännäisiin sekä yhtenäisiin epoksiin. Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim. Servialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavein jylhänjalot jumalaistarut Eddassa. Tässä viimeinmainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen yhteensulaumisen alku huomattava. Vaikka joka runo on aivan erinänsä itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien pohjasta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalat ja tämän maailman kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin työt ja toimet ulkonaisessa luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran esiintuovat. — Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-aate höllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman eri-osat yhä viittailevat toisiansa, muistutellen tästä yhteydestään. Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin sikisoki ympäriviskattuja ja hajotettuja langanpäitä; liitännäisissä ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut yhdeksi kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä kudottu täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena, syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungenruno (osaksi jo vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Franskalaisten laulu Rolandista.

Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi luettava, siitä on oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä aivan erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään yhteistä aatetta, joka Kalevalan eri-osat yhdistäisi taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan "kentiesi", olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän sitten laulut Kullervosta, neljännekö ne, jotka Joukahaisesta ja hänen sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä, paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. — Toiselta puolen taas on Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen läpikäyväksi peri-aatteeksi osoittaen kertomuksen siitä, "kuinka Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle".[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten esitetty K. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimeinkin on nykyään provessori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. — Paitsi näitä perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8] Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin "osaksi kutouneen toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa syytä". Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse runoelmasta.[9]

Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä suhteessa olemme saaneet Vironmaalta, Siellä ovat epilliset runot ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä; mutta yhtähyvin Pihkovan läänin kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän laulamansa katkelmat ovat yhden "vanhan, sangen pitkän laulun sanoja" (vana, väga pika laulu sonad)[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä josko suuri osa virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen samallaista nimen-omaista, yleistä todistusta laulajien suusta; kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka puhuvan Kalevalan paloittajien puoleen, että "paraimmiltakaan laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon".[11] Useimmiten lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas "on sangen harvat runot, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä yhden tai useampain toisten kanssa",[12] jossa seikassa toki luulisi ilmautuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä, Ja yhden tai toisen runon yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin vakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat nämät vakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja, häävirsiä ja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta kokonaisuudesta. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti kerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät laulajat aina viittauksen: "siitä se lähtee tavallista raudanluvun jälkeä", taikka: "siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte naisilta".[13]

Ristiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin todistukset Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja varmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta keinoa jäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede on havainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa tutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun kysymykseen itse vastaa,

Kertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin kaunotieteen tutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta tämä teko on, kertoma-runon luonteen vaatimuksesta, tapahtunut teko, siis esitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin syittensä ja jälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta perus-säännöstä johtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari, myöskin on välttämättömästi esitettävä jäsenenä maailman kokonaisuudessa; siitä syystä ei saa kuvata häntä yksinään seisovaksi, vaan keskellä koko joukkoa vähempiä sankareita. Tästä henkilöin paljoudesta seuraa taas luonnollisesti sivupyrintöjen ja tekojen monellaisuus. Henkilöin ja heidän tekojensa ohessa sisältää olevaisuus paitsi sitä suuren hengettömäin muotojen paljouden: pukuja, aseita, asumuksia y.m., jotka myös samassa tunkeuvat esiin; viimein vielä vaatii luontokin, niin elävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä huomiota. Täten kuuluu kertomarunon luonteesen, että se leviää laveaksi, täydelliseksi kuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen aikakauden elämästä kaikissa sen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle runouden lajille on siis, että se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se suopi verrallisen itsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii välikertomusten laveutua jokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin poikkeeminen ei ole epoksissa oikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa, jolloin ne päätoimintaa jollakin lailla edistyttävät, vaan myöskin silloin, jos ne tuon tarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät jollakin piirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on toiminnan astuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa viivaa pitkin; kertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran tasangon ylitse. Yhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään ainoasti sillä keinolla voimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön edustaan, niin että näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen, määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset ikään kuin yhteisiin kuvanpuitteisin.

Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä — semmoinenhan on silminnähtävästi Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan omaisuudeksi. Alkuna tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten pyrintö, saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla, että täytyy sepittää tuo ijan-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten. Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaehtoisesti tehty; molemmat puolet näkyvät olevan tyytyväiset osallansa ja suloinen sovinto vallitsee Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä; se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä kääntäväinen kuori sulaunut, ja sen alla piillyt, molemminpuolinen salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta tylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa hänelle toista tytärtänsä, Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen väkivaltaan, ilmiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan toisen immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä hetkellä kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla piilee vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen tunne — kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen vastaan-ottaa Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin synkällä mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi? Silloin syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä voimalla tuossa katkerassa vastauksessa:

Mik' on Pohjolan eleä,
Kun on Sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siin' on kylvö,
Siin' on kasvu kaikellainen,
Siinäpä ikuinen onni!

Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen keskustaan, käännekohtaan, joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtein; sillä välittömänä seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä Sammon ryöstölle. Loppuna on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja kumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta alkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.

Eposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä suurta, täydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi vaatii suurta, kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret kertomarunoelmat oikeastaan sankarirunoelmia. Useammissa (Odysseiassa, Roland'in laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen itse niiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien laita, vaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi Achilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan sodasta yleiseen, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista turmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille. Samaten on Niebelungenlied'issä Sigfried päätoimintaa kannattavana henkilönä, ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana haamuna. Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu, koska tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja maailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta suuremmalla syyllä vielä olisi sille nimi "Wäinämöinen" voinut tulla, sillä tämän mahtavan laulu- ja loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pää-aineena ja hänen kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä. Tämä Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella tavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti katsoen voisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon kunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi. Olisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville, takoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä tarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen yritys saada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä molemmilla sivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa, Wäinämöinen oli luotu suurta kansallista työtä varten; mutta semmoiseen työhön hän oli ainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta pyhitti siihen kaiken voimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän tehtävään, piti hänen nähdä yksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi, piti hänen vastoinkäymisen koulussa oppia luopumaan kaikesta itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli hän mahdollinen tulemaan onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. — Samallainen valmistavainen tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros, jonka tuli saada niin suuri, vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä syövästä, urohia unhottavasta, mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen kallehin aarre, ei voinut olla tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti olla, jos ei jumala, kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta epillisen runouden luonne vaati, ettei se synty tulisi vaan sivumennen mainituksi parilla sanalla, vaan esitetyksi monihaaraisella kertomuksella, ja tämän kuvauksen samassa myös piti täydentää kokonaiskuvaa Kalevan kansan maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti ensimmäisen luomis-runon. Siihen sitten toinenkin liittyy aivan likeisesti; sillä se näyttää meille kuinka tuo jumalista lähtenyt sankari myös kohta, vaikka kyllä vielä nuoruuden heikommalla voimalla, ottaa osaa tämän korkean sukuperän vertaisiin töihin, maan kaunistamiseen ja valmistamiseen ihmis-asunnoille sopivaksi. Nämät ainoasti sankarin luonnetta ja olentoa kuvaavat tapaukset käyvät tosin päätapauksen ensimmäistäkin alkua edellä; ne näkyvät siis olevan ulkopuolella noita yhteisiä kuvanpuitteita, joiden pitäisi sulkea kaikki sivuseikat sisällensä. Mutta ei ole tuommoinen valmistavainen johdatus toisissakaan kertomarunoelmissa aivan outo. Iliadi ja Odysseia tosin saattavat meidät kohta in medias res, keskelle niitä oloja, joissa päätapaus on määrätty liikkuvaksi. Mutta Niebelungenlied'issä sitä vastaan on myöskin yksi runo Sigfriedin synnystä ja kasvatuksesta ennen kertomuksen varsinaista alkua. — Samoin myös ei ole Kalevalan loppuruno mikään asiaan kuulumaton joutava lisäke, vaikka tosin päätapauksen päättymisen jälkeinen ja vaikka vasta myöhemmin syntynyt. Epillinen runotar ei mielellään jyrkästi lopeta lauluansa loppukohtauksen ratkaisevaan jyrähdykseen; se tahtoo sen jälkeen vielä kerran kepeämmin "huoahtaa", ja jatkaa sentähden monesti vielä hiukan varsinaisen lopunkin perästä. Tämmöisenä loppuhuoahduksena on esim. Iliadissa kuvaus Patroklon komeista hautajaisista. Samoin myös Wäinämöiseen, hänen suurten sankaritöittensä kautta, kiintynyt mielihalu ei henno vielä luopua hänestä, vaikka hänen tehtävänsä oikeastaan jo on lopussa. Se raottaa vielä silmänräpäykseksi vastaisen ajan esirippua ja utelee, mikä kohtalo on tuleva osaksi tuolle mainiolle, niin rakkaaksi käyneelle sankarille.

Yhtä luonnollinen on toistenkin sivutapausten yhteys pää-jakson kanssa. Taannoin, kun oli puhe Wäinämöisen kosimisesta Pohjolassa, saatettiin ilmi se side, joka sen liittää Sampo-runoin jälkimmäiseen osaan. Mutta löytyypä paitsi sitä vielä toinenkin syy tähän kosimiseen, joka jo sitoo sen kiinteästi Sammon itse syntyrunoon. Kalevalan mahtavinkin, taitavinkin uros turhaan pyytää Pohjan neittä puolisoksensa, sen kautta runotar meille tahtoo näyttää, kuinka yleiseen rakastettu, kuinka suuressa arvossa pidetty ja kuinka vaikea saada tuo neito oli; sen kautta se tahtoo antaa meille täyden käsityksen, kuinka oli mahdollista, että tämän neidon lunnaiksi suostuttiin antamaan vaikka maailman kallein tavara, ainokainen lajiansa. Saman vaikutuksen enentämiseksi täytyy vielä Lemminkäisenkin tulla kosijain joukon lisäksi. Eipä ole hänkään, itse kaunis Kaukomieli, joka kaikin paikoin pani naisten päät pyörälle, kyllin viehättävä, voidakseen ilman tuota verratonta vastalahjaa saada Louhen kuuluisaa tytärtä omaksensa. Näin on siis myöskin Lemminkäinen aivan alusta alkain päätapauksen piiriin kiinnitetty. Hänen toinen Pohjolanretkensä on taas toinen side hänen ja Sampo-runojen välillä. Ylempänä on jo esitetty, kuinka hetken-aikuinen sovinto Pohjolan ja Kalevalan välillä ainoasti oli ulkokuorta, joka sitten molemmin puolin hyvin helposti rikottiin. Jos en erehdy, on runotar tahtonut tuota salavihaa kuvata vielä toisellakin, enemmän silmäänpistävällä tavalla, ja siinä se käyttää välikappaleena Lemminkäistä. Hän on, jatkaakseni Pohjolan ja Kalevalan silloisesta välistä jo käytettyä vertausta, se sininen savu, joka aina tupruileepi lepäävänkin tulivuoren kidasta, varoittavaisena merkkinä siitä, mitä sisässä liikkuu, vaikka lepytetty jättiläinen tosin nyt hetkiseksi on antanut sitoa itsensä ruusu-kahleilla. Molemmat käynnit Saaressa kyllä ei yhtä välittömästi kajoa Sampo-runoihin; mutta ne taas ovat välttämättömät Lemminkäisen luonteen kuvaamiseksi, josta ilman niitä puuttuisi sangen tärkeitä ja omituisia piirteitä. — Mitä taas Kullervo-jaksoon tulee, on mahdoton arvata, kuinka on voinut olla silmänräpäyksenkään aikaa puhetta sen lohkaisemisesta erillensä. Onhan ainakin se osa siitä, joka jo löytyy vanhassa Kalevalan laitoksessa välttämättömän tarpeellinen päätoiminnalle. Kullervon surmatyö Ilmarisen kodissa, sehän juuri on käännekohta, joka kerrassaan puhkaisee Pohjolan ja Kalevalan todellista mielialaa peittävän kuoren läpi. Ilman tätä välitapausta ei olisi päätapauksen loppupuoli missään yhteydessä alkupuolensa kanssa. Se olisi juuri samaa, kuin jos Patroklon kuolon pyyhkisi pois Iliadista. Mutta Ilmarisen emännän pahanteko ei olisi häntä kohtaavan kauhean koston vertainen, jos emme tietäisi tuon kiveen katkenneen veitsen surullista historiaa; ei myös niin julma, väkivaltainen kostonhimo olisi aivan luonnollinen nuoren pojan sydämessä, jos ei saman jakson toisten runoin kautta Kullervon luonne kuvautuisi silmiemme eteen koko mahtavassa jylhyydessään.

Osoitettava olisi nyt viimein vielä hää-lauluin ja loitsulukuin sija ja merkitys Kalevala-runostossa. Edelliset eivät millään lailla edistä toiminnan kulkua, jälkimmäiset sitä laveudellaan joskus tuntuvasti estävät. Mutta kuitenkin on niilläkin tähdellinen, tuiki tarpeellinen tehtävänsä. Toiset täydentävät kuvauksen Kalevan kansasta niin tärkeään suhteesen kuin perhe-elämähän nähden; toiset taas enemmän kuin mikään muu runoelman osa, avaavat silmiemme eteen Suomalaisten muinaisen ylimaailman. Hennoisikohan todella joku ylentarkka kriitikko suuremman yhtenäisyyden hyväksi repiä pois häävirsien ihanat, suloisinta, hienointa sydämenhellyyttä esiintuovat kotikuvat? Tahtoisiko hän kaikkineen antaa pois loitsurunot, joissa kansamme jumalais-maailma ilmautuu koko kirjavassa loistossansa — tuo jumalais-maailma, jonka oloa rinnakkain ihmis-maailman kanssa ja vaikutusta tähän jälkimmäiseen Vischer katsoo niin välttämättömän tarpeelliseksi todellisessa epoksessa ja jonka puutetta hän niin kipeästi kaipaa saksalaisessa Niebelungenlied'issä? Rohkenisiko joku kriitikko kieltää sijaa noilta jylhänjaloilta, syviltä synnyiltä, joissa Suomen kansa juuri on ilmoittanut henkensä sisimmän salaisuuden, uskonsa sanan, hengen kaikkivaltiaasen voimaan?

Sisällistä yhtenäisyyttänsä on Kalevala paitsi sitä vielä monin paikoin vahvistanut ulkonaisillakin siteillä, viittauksilla runosta runoon, jotka selvästi osoittavat, että toista runoa sepittäessä on samassa ollut mielessä myöskin toinen, vaikka käsillä-olevasta aineesta kaukaisempi. Näiden viittausten kautta ovat runot "kudotut toisiinsa", Castrénin sanaa käyttääksemme; niiden kautta syntyy se yhteys, jota yksi ja toinen tutkija on väittänyt ainoaksi, Suomen kansanepoksessa löytyväksi. Ottakaamme nyt tarkasteltaviksi muutamat näistä viittauksista.

Tietotaistelussaan Joukahaisen kanssa muistuttaa Wäinämöinen nimen-omaan osallisuudestansa luomisessa:

Omat on meret kyntämäni,
Kalahauat kaivamani,
Mäet mullermoittamani,
Kivet luomani kokohon.
Olin ma miesnä kolmantena
Ilman pieltä pistämässä,
Taivon kaarta kantamassa,
Taivoa tähittämässä.[15]

Sittemmin, kun hän on menettänyt hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja joutunut aaltojen ajeltavaksi, auttaa hänet kotka pois tästä vaikeasta tilasta. Lintujen kuningas, niinkuin itse sanoo, tahtoi täten osoittaa kiitollisuuttansa siitä, että Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, oli jättänyt yhden koivun

"Lintujen lepeämiksi,
Kokon ilman istuimiksi".[16]

Näin ovat molemmat luomisrunot liitetyt niihin, jotka Joukahaisesta kertovat. Näiden ja Aino-runoin välillä on taas Joukahaisen lupaus selvänä yhdisteenä. Jälkimmäisen yllämainitun viittauksen kautta on myös samassa silta rakennettu luomis-runojen ja sen kosiorunon välille, jossa ensiksi tulee puhe Sammosta, sillä Pohjolaan oli Wäinämöinen silloin ollut menossa, koska kotka hänet tapasi merestä. Lohdutus, jonka Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen saapi äidiltänsä, sitoo taas Aino-runot Sampo-runoin alkuun; sillä tämä lohdutus sisältää sen kehoituksen, että hän menisi Pohjolaan toisen morsiamen katsontahan.[17] Ensimmäisessä Sampo-runossa löytyy sitten tavallansa vielä yksi viittaus luomis-taruun. Kun Pohjolan emäntä näet Ilmariselta kysyy, osaisiko hän Sammon takoa, vastaa kuuluisa seppä siihen ylpeästi:

"Saattanen Sammon takoa,
Kun olen taivoa takonut,
Ilman kantta kalkutellut!"[18]

Tämä hänen kerskauksensa ei kuitenkaan koske luomis-runoin nykyistä muotoa, vaan jotakin jo kadonnutta vanhaa taruamme.

Lemminkäis-jakso taasen alkaa merkillisellä lauseella: "Aika on Ahtia sanoa". Mitäs tämä lause tarkoittaisi, jos ei sitä, että nyt tulevat runot eivät ole katsotut erinänsä olevaksi, itsenäiseksi jaksoksi, vaan keskeyttävät suurempaa kokonaisuutta, jossa ne sivutapauksena ovat jäsenenä? Toisen merkillisen viittauksen tapaamme taas Sammonryöstö-runossa. Kesken tappelua näet huutaa Louhi hänen päälleen hyökkäävälle Lemminkäiselle:

"Oi sie lieto Lemminkäinen!
Pettelit oman emosi:
Sanoit et käyväsi sotia
Kuunna kymmennä kesänä
Kullankana tarpehella,
Hopeankana halulla".[19]

Tämä nuhde viittaa sitä ehtoa, jonka Lemminkäisen äiti pani pojallensa, ennen kuin hänelle Pohjolan isännän surman jälkeen neuvoi turvapaikkaa; näin muodoin näkyy että toinen käynti Saaressa ei ole erinäinen katkelma.

Mutta me voimmekin nyt jo keskeyttää näiden viittausten luettelemista; sillä ei ollutkaan mitään täydellisyyttä tarkoitettu, oli vaan tahdottu osoittaa itse runoelmassa ilmitulevaa tietoa erinäisemmiltäkin näyttäväin runoin kuulumisesta yhteen jaksoon Sampo-runoin kanssa.

Tässä esiin tuodut seikat lienevät riittäväisenä todisteena siihen, että Kalevala on yhtenäinen runoelma, jonka kaikkia sivutapauksia läpi käypi yhden, niiden keskuskohtana olevan päätapauksen ajatus. Yhtähyvin on meidän myöntäminen, että suunnitelman toimeenpano sankarirunoelmassamme on monin paikoin puutteellinen, niin että tämä yhtenäisyys ei aina astu silmiemme eteen täydellä selvyydellä. Täten Kalevala todellakin antaa jonkunlaista syytä niille, jotka siltä kieltävät läpikäyvää aatetta, koossa-pitävää yhteyttä. Nämät puutteet toimeenpanossa ovat kolmea laatua: ristiriitaisuuksia, samojen asiain kertominen pari kertaa ja viimein osien liika paisuminen kokonaisuuden suhteen.

Ristiriitaisuuksista ovat useammat sangen tuntuvat ja haitalliset. Ensimmäisessä runossa esim. on Wäinämöisen äiti Ilman impi, jumalallinen olento ja siis arvattavasti kuolematon; yhtähyvin saa Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen, 5:ssä runossa, lohdutuksen haudassa lepäävältä äidiltänsä; ja 47:sä runossa taas tulee hänelle Ilman impi vastaan, ja antaa hyviä neuvoja, mutta silloin ei mistään näy heidän sukulais-suhteensa, eipä edes jonkunlainen tuttavuus heidän välillänsä. — Vielä pahempi lapsus calami ilmautuu Kullervo-runoissa. Untamon väki surmaa kaiken Kalervon kansan, paitsi yhden neidon, joka sitten synnyttää Kullervon. Kuitenkin tapaa sittemmin Kullervo myös isänsäkin elossa ja hyvässä terveydessä. Täten olisi oikeastaan pääsyy aiottuun kostoretkeen Untamoa vastaan poistettu; mutta yhtähyvin lähtee Kullervo sotaan ja rankaisee Untamon väkeä surmasta, joka ei ole tapahtunut.

Sangen tiheässä on myös niitä paikkoja, joissa sama tapahtuma on kerrottu toistamiseen, ainoasti hiukan vaihtelevassa muodossa. Jonkun semmoisen on kokoonpanija poistanut, esim. kuvauksen Wäinämöisen toisesta retkestä Tuonelaan, silloin kun häneltä, häistä palatessa, reki meni rikki ja hän tämän korjaamista varten kävi sieltä, oraa noutamassa.[20] Mutta on samallaisia seikkoja kuitenkin vielä painetussakin Kalevalassa yltäkyllin jäljellä. Niinpä ovat esim. Lemminkäisen molemmat käynnit Saaressa nähtävästi vaan toisintoja samasta runosta. Kullervon uhkatyöt, joissa hän kaikki pilaa, tulevat esiin kahdessa paikassa, ensin Untamon palveluksessa, sitten isän kodissa. Tarpeettomasti on Wäinämöisen kanteleen soitto ja sen vaikutus kerrottu kahdessa runossa, jotka helposti olisi voinut sulattaa yhteen yhdeksi. Lemminkäisen uinti meressä Saaresta paetessa ja pääsö rantataloon, josta hänelle annetaan kulkuneuvot kotiin,[21] silminnähtävästi matkii Wäinämöisen ensimmäistä käyntiä Pohjolassa.[22] Koivun jättäminen kotkan istuimeksi on samassa runossakin taas uudelleen kerrottu, sillä pienellä vaihdoksella, että se nyt tehdään käen hyväksi.[23] Näiden lisäksi voisi vielä tuoda esiin monta toistamista, joissa, vaikka ne nähtävästi ovat alkuansa yhden runon vaihdoksia, aine kuitenkin jo on muodostunut erilaisemmalla, itsenäisemmällä tavalla. Tämmöinen on esim. kertomus siitä, kuinka aurinko, Lemminkäisen äidin käskystä, nukutti Tuonen väen, niin ettei tämä voinut vartioida surmatun sankarin ruumista,[24] sillä melkein aivan samalla tavalla menettelee Wäinämöinenkin Pohjolassa, silloin kun tahtoo Sammon ryöstää.[25] Likeistä sukua niinikään ovat toisella kerralla Sammon, toisella auringon ja kuun sulkeminen Pohjolan vaskivuoreen.[26] Nämät jälkimmäiseen laatuun kuuluvat yhtäläisyydet eivät tosin enää loukkaa kaunotieteellistä aistia; ne ovat päinvastoin rikastuttaneet ja laajentaneet alkuperäistä runoelmaa. Mutta yhtähyvin ovat nekin silminnähtävä todistus, että suunnitelma ei aina ole kaikin paikoin johdonmukaisesti toimeen pantu.

Haitallisin kaikesta runolliselle nautinnolle ja siis vaarallisin Kalevalan arvolle taideteoksena on kuitenkin osien liikanainen laveus. Tosin sallii kertomarunouden luonne, niinkuin näimme, osille sangen suuren vallan itsenäisesti versoa; mutta se sallii sen kuitenkin ainoasti jonkunlaisen suhteellisuuden ehdolla. Sivutapausten tulee kuitenkin aina muistaa sijansa ja arvonsa, olla päätapaukseen verraten vähemmin laveita. Jos syrjäseikat ottavat niin suunnattomasti rehoitellakseen, että oksillansa peittävät itse pääseikan vähemmin näkyväksi, niin on kohdallisuuden sääntö, yksi kauneuden laeista, tuntuvasti rikottu. Tätä mielessä pitäen, ei voi kieltää, että Kalevalan suunnitelman toimeenpano sekä kokonaisuudessaan että myös useammissa sen osissa antaa sangen suurtakin syytä moitteesen. Päätapauksen alku- ja keski-osa valmistavin sivutapauksineen eivät näet ole oikein taiteellisessa suhteessa loppu-osansa, koko teoksen tärkeimmän keskipisteen kanssa. Edelliset täyttävät koko 40 runoa, vaan Sampo-retki ynnä sen jälkeisen lopputaistelun kanssa on saanut ainoasti kymmenen osaksensa.[27] Sama kummallinen suhde taas ilmautuu myös itse tässä jälkimmäisessä osassa. Pohjolan retken valmistuksiin ja matkan vaiheisin on pantu kolme runoa, Sammon ryöstöön ja meritappeluun ei mene muuta kuin kaksi. Kullervo-runoissa, jos emme jotakuta ristiriitaisuutta lukuun ota, on ylimalkaan suunnitelma taiteellisesti toimeen pantu; mutta siinäkin näemme kuitenkin yhtä sivutapausta kuvaavassa 36:ssa runossa, kuinka Kullervon valmistukset kostoretkeen Untamoa vastaan, sotalaulut, hyvästijätöt sekä viimeiset käskyt kerrotaan 242:ssa värssyssä; itse tuo koko runojakson alusta yhä ennustettu ja näin perinpohjin varustettu sota sitä vastaan suoritetaan 8:lla, sano kahdeksalla värssyllä.[28] Hyvin oudon vaikutuksen tekee tämä kertomisen tapa; me näemme puuhattavan, pauhattavan, valmistettavan, varustettavan täydellä innolla ja voimalla; odotus tätä nähdessä jännittyy kireimmälleen; mutta kun viimein vihdoin tuohon kauan hankittuun suureen työhön päästään, on koko voima jo hankkeisin uupunut, into laimistunut, ja meitä syötetään parilla laihalla sanalla! Vielä oudommalta tuntuu, jos, niinkuin Kalevalassa joskus tapahtuu, noilla suurilla puuhilla valmistettu pääteko ei olekaan mikään todellinen, suuri sankarityö, niinkuin se toki oli yllä esiintuoduissa esimerkeissä, vaan aivan tavallinen, arkipäiväinen askare. Oikeinpa nauruksi esim. käypi, kun näemme Wäinämöisen ensin ruumiinsa kaikella voimalla kolkuttavan kirvestä, niin hirmuisella innolla, ettei hän huomaa, iskeekö puuhun vaiko lihaan; kun näemme hänen sitten samoin ponnistavan parasta hengenmahtiansa, hakien lisä-apua Tuonelan tuvilta ja Manalan majoilta, sanalla sanoen panevan maan ja taivaan liikkeelle koko kolmea pitkää runoa myöten ja vähän neljättäkin päälliseksi (haavanparannus-runo siihen luettuna); luulisipa vähintään uuden maailmanrakennuksen nyt olevan tekeillä, vaan viimein syntyy kaikesta siitä puuhasta — ridiculus mus! — tavallinen vene! — Tietysti ei näin ole laita kaikissa Kalevalan osissa, ei edes useimmissa; mutta yhtähyvin on tämä epäsuhteellisuus liian usein tavattava ja sangen arveluttava vika epillisessä runoudessamme, sitä haitallisempi, koska se myös on koko runoelman yhteisessä suunnitelmassa tehnyt tuhojansa.

Muutamat tässä huomautetuista puutteista ovat yhteiset ja luonnon-omaiset kaikissa kertovissa kansanrunoelmissa; ne ovat välttämätön seuraus näiden syntymis- ja leviämis-tavasta. Interdum dormitat ipse Homeros! oli jo muinais-ajalla yleisenä lauseena. Hänenkin nimellänsä meille säilyneitten jaloin runoelmain suunnitelmassa ovat nyky-ajan tutkijat keksineet ristiriitaisuuksia;[29] vertauksissa näemme niin-ikään joskus samoja kuvia käytettynä aina kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikin käydä toisin lauluissa, jotka vuosisatoja kulkevat polvesta polveen ainoasti suullisena perintönä ja jotka sen lisäksi ovat levinneet äärettömille aloille, niinkuin esim. Kalevalaa vieläkin lauletaan Riian lahdesta aina Pohjoispiiriin saakka. Yksi seikka kehkiää laveammaksi täällä, toinen tuolla, paikallisten olojen vaikutuksesta; joku taru voi kokonaan haihtua muistosta, toinen sekaantuu sille alkuansa outoon yhteyteen. Paikoittain unohtuu päätapauskin ja joku muu runoelman osa tulee uudeksi keskukseksi, jonka ympärille suuri osa hajonneen vanhan kokonaisuuden pilstareista liittyy yhteen. Kuinka paljon tilaisuutta on siinä sattumuksen vehkeisin; onpa viimein silloinkin, kun semmoista kansanrunoelmaa ruvetaan keräilemään ja muistoon kirjoittamaan, satunnaista mitkä sen muodostukset tulevat keräilijän ja kokoonsovittajan käsiin. Vaikka kuinkin tarkasti kaikki paikat hakisi läpi, on aina mahdollista, että joku arvollinen, kenties kaunein toisinto jostain runoelman osasta ijäksi jääpi piiloon saloin kätköön ja unhotuksen peiton alle. Voihan yksin sekin seikka jo vaikuttaa sangen paljon, kerätäänkö semmoinen runoelma joku miespolvi ennen tai myöhemmin. Kuinka paljoa laihemmat, vaikka tosin saman-aineiset, ovat 1870-luvun alussa kokoonsaadut toisinnot, kuin ne, jotka Lönnrot ja hänen apumiehensä toivat mukaansa samoilta seuduilta, parailta runopaikoilta Venäjän Karjalassa. Asiain näin ollen tulisi pikemmin ihmetellä tuossa kirjavuudessa vaikuttavan yhteydenhengen voimaa, joka kuitenkin siihen määrään, pää-asiallisesti kykenee pitämään kaikki koossa.

Mutta kolmanteen ja pahimpaan vikaansa nähden ei voi Kalevala edes vetää puolustuksekseen muiden kansassa syntyneitten täydellisten sankarirunoelmain tapaa. Niin hyvin Iliadissa ja Odysseiassa kuin myös Niebelungenlied'issä on taiteellinen suhteellisuus verrattomasti paremmin pidetty silmällä. Osaksi tosin siihen lienee se seikka luonnollisena selityksenä, että mainituista runoelmista jälkimmäinen tiettävästi,[30] edelliset nähtävästi ovat olleet yhden viimeistävän vaikutuksen alaisina. Meidän Kalevalassamme sitä vastaan ovat kansanrunot ainoasti kokoonpanijan kädellä kokoonsovitetut, ei runoilijan hengellä yhteensulatetut. Eipä myös, se tulee vielä lisäksi pitää mielessä, ollut runollinen tarkoitus tuossa kokoonsovituksessa ainoana eikä edes ylinnä silmämääränä. "Hyvin muistaen, että ne tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toiseensa, niin hyvästi kuin vaan on osattu, ja ko'ota niihin kaikki, mitä runot sen-aikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyttäneet".[31] Näillä sanoilla kuvaa Lönnrot työtänsä Kalevalan kokoonsommituksessa; siinä on kansatieteellinen tarkoitus ollut ylimpänä silmämääränä. Tämä seikka, joka toiselta puolen on Kalevalan suurin ansio, on toiselta puolen taas joskus ollut sankarirunoelmamme taiteellisuudelle haitallinen, niin että yhtä ja toista on pantu sekaan, joka tarpeettomasti on enentänyt laveutta. Yhtähyvin ei olisi osien epäsuhtainen laveus sittenkään ollut mahdollinen saada luonnollisiin rajoihin, vaikka olisikin kokoonpanossa noudatettu yksistään kauneuden vaatimusta. Tapauksen yhtenäistä kulkua enimmin estävät lyyrilliset laulut ja loitsuluvut ovat, niinkuin yllä jo sanottiin, enimmäksi osaksi sitä laatua, ettei niitä saattaisi tukkunaan poistaa kokonaiskuvausta rikkomatta. Sama on myös monen välitapauksen, esim. Kullervo-runoston laita, jota ei ilman perinjuurista ja sen yksityistä kauneutta peräti hävittävää uudestaan-valamista olisi voitu saada suhteellisempaan, lyhyempään muotoon.

Pää-asiallisesti ei siis sivutapausten ylellinen laveus ole luettava kokoonpanijan syyksi, vaan sillä on juurensa paljon syvemmällä, itse kansanrunoelmamme omassa luonteessa. Ja jos perinpohjin tutkimme, niin: ei olekaan Kalevalassa oikeastaan sivutapauksille suotu liian paljon sijaa, vaan päätapauksen loppu-osa, keskuspiste koko runoelmassa, on suhteellisesti liian niukasti kuvattu. Mutta päätapauksen alkupuoli, joka laveimmat välikertomukset sisältää, ja loppupuoli edustavat erinäisiä kertomarunouden haaroja, edellinen idylliä, joka yksityis-pyrinnöitä, koti- ja perhe-onnea, kansan elämää tavallisina hetkinä kuvailee, jälkimmäinen sankarirunoelmaa, jonka aineena ovat suuret, yhteiset kansalliset yritykset, loistavat juhlahetket kansan historiassa. Kreikan runotar erotti nämät epoksen molemmat haarat toisistansa ja muodosti kumpaisenkin erinäiseksi kuvaelmaksi, Odysseiaksi ja Iliadiksi. Sama on myös tavallansa laita Saksalaisten molemmissa suurissa kertomarunoelmissa, Gudrun'issa ja Niebelungenlied'issä, jos nimittäin yksistään niiden perustuksena olevaa peri-aatetta katsomme. Suomalaiset ovat nämät molemmat puolet sulattaneet yhteen. Tämä ei olisikaan itsessänsä vielä ollut mikään mahdottomuus; siinä olisi saattanut menetellä kahdella tavalla. Taikka olisi idylli voinut saada määräävän ylivallan; sankarirunoelma olisi sitten saanut sijan taustassa, niinkuin uhkaava taikka myös ohitsemennyt musta ukonpilvi, joka muistuttaa, ettei ihmis-elämässä ole ainoasti rauhanhetkiä taikka että se kansa, jonka nyt arkipäiväisissä askareissansa näemme, myös on suurempiin töihin kykenevä. Esimerkkeinä tämmöisestä menetystavasta ovat meillä omassa nykyisessä kirjallisuudessamme Runebergin Joulu-aatto ja Hirvenpyytäjät. Taikkapa myös on sankari-elämä tehtävä pää-aineeksi ja kuvaelmat kodin suloisesta rauhasta ainoasti pantavat sekaan välitapauksiksi, joiden kautta päätapauksen jalo kauheus tulee sitä loistavammaksi. Mutta Suomen runotar ei ole valitettavasti valinnut kumpaakaan näistä keinoista. Se on tehnyt suuren sankarityön, Sammon ryöstön, epoksensa sydämeksi, mutta yhtähyvin, on se suunnitelmansa toimeenpanossa suonut idyllille oman lapsen runsaan osan, jättäen sankarirunoelmalle, niinkuin lapsipuolelle, ainoasti ylijääneen kannikan.

Näin erilaisesti kuvautuu kansojen luonne heidän hengentuotteissansa. Koko maailmaa tasa- ja kaikenpuolisella rakkaudella käsittävä Kreikkalainen on elämän molemmat suuret puolet kuvannut yhtä suurella huolella. Sitä vastaan Saksalaisen idyllikin, vaikka sen peri-aatteena onkin uskollinen rakkaus, rehoittelee tappelutanterilla itäneenä, verillä kastettuna kukkana. Suomalainen puolestaan melkein näkyy kammoovan tappelujen, veritöitten kuvaamista. Me näemme esim. kuinka Pohjolan emäntä, Kalevalaisten tultua Sammon ryöstölle,

Kutsui Pohjolan kokohon,
Urohot asehinensa
Nuoret miehet miekkoinensa,
Pään varalle Wäinämöisen.[32]

Luulisi tästä nyt nousevan suuren sodan, saavamme kuulla jaloista urhotöistä — mutta Wäinämöinen nukuttaa vihollisensa laululla. Samoin käypi, koska, Sammon jo tultua viedyksi, Louhi ajaa ryöstäjiä takaa. Hän

Pani joukon jousihinsa,
Laittoi miehet miekkoihinsa;
Latoi miehet laivahansa,
Sata miestä miekallista,
Tuhat jousella urosta.[33]

Mutta kaikki nuot sadat, nuot tuhannet miehet, samoin kuin myös Wäinämöisen laivassa oleva suurilukuinen urhoväki, jäävät sitten aivan käyttämättä, joutavaksi runolliseksi koristeeksi. Sama ilmiö Kullervo-jaksossa on jo tullut huomautetuksi. Osaksi on tosin näissä nyt esiintuoduissa esimerkeissä syynä Suomen kansan alkuperäinen ja luonteenomainen taipumus loitsimiseen. Mutta ei se luullakseni yksin voi olla täydesti riittävänä selityksenä. Onhan toiselta puolen Kalevalassa sangen monta paikkaa, joista näkyy, että muinoin, vaikka hengenvoimaa pidettiinkin ylimmässä arvossa, ei myöskään senvuoksi halveksittu miekanmittelyä. Katsokaamme esim. Lemminkäisen jäähyväis-keskustelua äitinsä kanssa,[34] Kullervon sotariemua,[35] Wäinämöisen iloa uudesta miekastansa,[36] viimein vielä veneenkin ikävöimistä sotaan.[37] Kenties olikin vanhempina aikoina Sampotaistelun ja ylimalkain sotaisten töitten kuvaus Kalevalassa täydellisempi kuin tätä nykyä. Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava laulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa[38] — sen nimi on Kalevalan neiti — kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille turhaan antanut naimislunnaiksi. Muun muassa lausuu hän esim.: "Isosi soti-oronen sotitielle sortukohon!" Mutta eräässä toisinnossa[39] tapaamme me näiden rivien sijasta: "vaollensa vaipukohon kyntö-aikana parasna!" Sitä vastaan kirous veljen osasta: "veljesi veno punainen kohti juoskohon kiveä soutu-aikana parasna!" kuuluu siinä: "veljesi sotivenonen kohti juoskohon kiveä parasna sotikesänä!" Sattumus vaan on näissä tapauksissa säilyttänyt sotaisen, epäilemättä muinaisemman muodon. Hyvin siis on mahdollista, että samoin ja paljon suuremmassa määrässä on käynyt Kalevalan runoissa. Semmoinen muutos olisi vaan ollut luonnollinen vaikutus historiallisista vaiheista. Suomen kansa menetti itsenäisyytensä. Se soti senkin jälkeen paljon, soti urhollisesti velvollisuuden ja uskollisuuden vaatimuksesta. Mutta se soti ja ylimalkaan toimi valtiollisella alalla pääasiallisesti toisen käskyläisnä. Koko se ala sen kautta menetti sen perikuvallisen loisteen, sen innostuttavan voiman, jota runo vaatii. Kansan henki haki parhaan tyydytyksensä koti- ja perhe-elämän piiristä, jossa se yhä edelleenkin sai itsenäisesti luoda luomiansa. Siitä oli luonnollinen seuraus, että idylli rupesi versomisessaan voittamaan sankarirunoelmaa. Lieneekö todella, niin kuin tässä on koeteltu osoittaa mahdolliseksi, Kalevalan eri-osain suhde muinoin ollut toisellainen, vai lieneekö suunnitelma alkuperäänsäkin jo ollut yhtä epäsuhtainen, niin voi meillä arvostelussamme tietysti ainoasti Kalevalan nykyinen olevainen muoto olla esineenä. Ja siinä meidän, vaikka pidämme kiinni Kalevalan yhtenäisyydestä, todistaen yhden ajatuksen käyvän koko runoelman läpi, samassa kuitenkin täytyy myöntää, että tämä ajatus ei ole kohdallisesti toimeen pantu ja että siis Kalevalan suunnitelmassa puuttuu taiteellinen, kaikki kohdat hallitseva täydellisyys.

II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.[40]

Osaksi puuttuvan täydellisyytensä suunnitelmassa palkitsee kuitenkin Kalevala taiteellisuudellaan ja puhtaalla epillisyydellään toisissa suhteissa. Tämä on ulkomaalaisiinkin tutkijoihin tehnyt syvän vaikutuksen.

"Tässä virtaa", lausui Grimm,[41] "edessämme runoelma, joka, jos mikään, on puhdas epos, esitystavassaan koreilemattomana ja sen kautta sitä vaikuttavampana, sisältäen suuren aarteen ennen tuntemattomia taikka myös toisiin tunnettuihin liittyviä taruja, vertauskuvia ja lauseparsia. Erittäin vielä tahdon huomauttaa tässä ilmautuvaa elävää, mielekästä luonnon tajuntaa, jonka vertaista tuskin voi tavata missään muualla paitsi Indian runoissa".

Samoin on Rosencrantz'in Runouden historiassa luettavana:[42] "Entäs aineen suoritus! Se on niin erin-omainen, ettei voi olla suomatta korkeinta kunnioitusta kansalle, jonka kuvausvoima on niin monimuotoinen. Esitys on täydesti objektivinen, noudattain puhtainta kertomarunollista henkeä; se ei piirusta ainoasti haamuntapaisia rajaviivoja, vaan maalaa yksilöitä-luovalla voimalla elävän todellisuuden kaikkia haaroja. Itämeren pohjois-rannikkoin salot, elävät ja ihmiset eivät ole missään muualla kuvatut niin veistokuvantapaisella selvyydellä, niin heleillä väreillä. Pohjan perän asukkaitten omituinen mielenlaatu, joka yhdistää hellyyden pienimpiinkin ja mielihalun suuruuteen, summattomuuteen asti, on tässä niin hyvin sankarein luonteissa, kuin myös tapauksissa kaikin puolin esiintuotu".

Enemmän rajoitettu, mutta sen kautta juuri vielä luotettavampi kiitoksessaan, on Max Müller'in lausunto.[43] "Vanhusten suusta", sanoo hän, "on tullut kerätyksi kertomarunoelma, joka pituudeltaan ja täysinäisyydeltään on Iliadin kaltainen, vieläpä, jos hetkeksi voisimme unohtaa kaiken, mitä me lapsuudessa opimme pitämään kauniina, ei tuntuisi vähemmän kauniilta kuin Homeron laulu. Suomalainen ei ole tosin mikään Kreikkalainen, Wäinämöinen ei mikään Homeros, mutta jos maalari saa ottaa värinsä häntä ympäröivästä luonnosta, jos hänen on lupa kuvata ne ihmiset, joiden keskellä elää, niin on Kalevalallakin Iliadin vertaiset ansionsa ja voi se vaatia itselleen sijaa maailman viidentenä kansanluomana sankarirunoelmana Jonian laulujen, Indian Mahábháratan, Persian Shánamen ja Saksan Niebelungen-lied'in rinnalla".[44]

Etevin niistä ominaisuuksista, jotka Kalevalan puoleen ovat vetäneet tämän asiantuntijain yleisen ihastuksen, on epäilemättä sen selvä, elävä, todellisia muotoja luova kuvausvoima, suuri lahja kaikessa runoudessa, mutta erittäinkin päävaatimus epoksessa, jolla on runouden kokonaisuudessa sama sija, mikä kuvanveistolla ja maalauksella taiteessa ylimalkaan. Täyden käsityksen meidän Kalevalamme mestariudesta tässä suhteessa saapi ainoasti se, jolla on tilaisuutta verrata sitä useimpain muiden kansain kokeisin tällä alalla. Ossian'in lauluissa hapuilemme aina ikään kuin sakeassa vuorisumussa; sankarien luonne ja muoto, tapaukset ja tapausten tanteret näkyvät vaan hämärinä haamuina, niin ettemme tiedä, näemmekö jotain maan päällä tapahtuvaa vai kuvitteleeko edessämme tuommoinen tyhjä, lihaton, veretön aaveparvi, kuin Kreikkalaisten Hadeksessa. Eddalla on se omituisuus, ettei mikään tapaus ole kuvattu täydessä laajuudessansa, vaan ainoasti joku erittäin liikuttava seikka siitä, sekin enimmiten vaan keskinäispuheitten kautta. Näiden puheitten välinen kertomus tapahtuneista asioista on aivan lyhyt, enimmiten vaan muutamia rivejä sisältävä, sangen usein suorasanainen, monestipa aivan poisjätetty. Ulkonainen muoto ja luonto ovat melkein kokonaan kuvaamatta. Tässä ytimekkäässä, kaiken voimansa yhteen kohtaan kokoovassa muodossansa, niinkuin myös tarujensa perus-aatteitten syvyyden kautta, tekevät tosin Eddan laulut mahtavan vaikutuksen, mutta koko tämä kuvaamistapa on pikemmin draamallinen kuin epillinen, ja tuntuu kovin katkonaiselta. Todellisemmin epilliset ovat Venäläisten ja Servialaisten runoelmat, etenkin jälkimmäiset, jotka elävässä kuvauksessa vetävät vertaa vaikka millekin mestariteokselle; mutta kumpikaan näistä kansoista ei ole yhtähyvin luonut muuta kuin erinäisiä pikkukuvasia; heiltä puuttuu täydellinen, koko kansan elämän, koko maan luonnon käsittävä kokonaiskuvaelma. Siitä vaillinaisuudesta ei sovi suinkaan moittia saksalaista Niebelungenlied'iä; se luopi kokonaisen, kaikinpuolisen kuvan etehemme; siinä ei ole mitään katkonaisuutta, mitään hämäryyttä piirteissä; päinvastoin on kaikki maalattu leveimmällä pensselillä. Mutta tämä pensseli enimmiten ei ole taidemaalaajan, vaan seinämaalarin. Vaikka itse läpikäyvä aate on niin syvästi runollinen, vaikka toimivain henkilöin luonne on niin jalosti esitetty, on toiselta puolin koko kertomis- ja kuvaamistapa runollisuutta vailla. "Se on tavallisesti", käyttääksemme saksalaisen tutkijan Vischer'in sanoja, "sanaton, riimitön, kuvaton kurjimpaan köyhyyteen asti, vaan samassa lavea ja ikävä suunnattomuuteen saakka".[45] — Kuinka ihan toista on tuon hämäryyden, katkonaisuuden, osinaisuuden tai ikävystyttävän laveuden rinnalla kreikkalaisten kertomarunoelmain selvä, kirkas, täysinäinen, kaikinpuolinen, mutta laveimpanakin melkein aina kauneuden rajain sisällä pysyvä kuvaus! Kaikki on niin ilmi-elävää — me näemme silmillämme, me kuulemme korvillamme koko tuon ihanan kreikkalaisen maailman, niinkuin se on ollut, mutta kuitenkin samassa kirkastettuna runouden ihmevalon kautta.

Tässä lumoavassa kuvausvoimassansa ovat Homeron nimellä tutut laulut ainoina, verrattomina runouden historiassa; silmitöntä kansallis-ylpeyttä se olisi, jos tahtoisimme asettaa Kalevalamme kaikin puolin noiden kertomarunouden ikuisten perikuvain rinnalle. Mutta meidän kansallemme on kuitenkin epäilemättä tuleva se kunnia, että se yksin on tässä suhteessa päässyt runottaren suosikkeja Kreikkalaisia sangen lähelle, jättäen kauas taaksensa kaikkein muitten kansain jaloimmatkin teokset. Tämä paikoittainen heikommuus niinkuin myös ylimalkainen etevyys on astuva esiin nyt seuraavasta eriseikkain tarkastuksesta.

Kertomus Kalevalassa edistyy enimmiten, oikean epillisyyden luonteen mukaan, niinkuin kirkas, tyyni virta, läpikuultavassa vedessään näyttäen tekoin pohjana olevat tunteet sekä mielihalut, ja pinnassaan selvästi kuvaellen kaikkea, jonka ohitse se kulkee. Ei tapaa Kalevalassa mitään tyhjää koreilemista, mitään teeskelevää pöyhkeilyä. Mutta joskus, jos aine niin vaatii, tämä tyyni virtakin kiihtyy, ja silloin se kuohahtaa mahtavaksi koskeksi.

Kertomuksessa taistelusta Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä esim. on vanhan mestarin laulu kuvattu seuraavilla voimakkailla lauseilla:

Lauloi vanha Wäinämöinen:
Järvet läikkyi, maa järisi,
Vuoret vaskiset vapisi,
Paaet vahvat paukahteli,
Kalliot kaheksi lenti,
Kivet rannoilla rakoili.[46]

Yhtä mahtava on myös sen myrskyn kuvaus, jonka Ukko Louhen pyynnöstä nosti Sammon ryöstäjiä vastaan:

Nousi tuulet tuulemahan,
Säät rajut rajuamahan;
Kovin läikkyi länsituuli,
Luoetuuli tuikutteli,
Enemmän etelätuuli,
Itä inkui ilkeästi,
Kauheasti kaakko karjui,
Pohjoinen kovin porasi.
Tuuli puut lehettömäksi,
Havupuut havuttomaksi,
Kanervat kukattomaksi,
Heinät helpehettömäksi;
Nosti mustia muria
Päälle selvien vesien.[47]

Olkoon vielä kolmantena esimerkkinä Kalevalaisten hurja soutu, koska
Louhen laiva alkoi tulla lähemmäksi:

Souti seppo Ilmarinen,
Souti lieto Lemminkäinen,
Souti kansa kaikellainen:
Lyllyivät melat lylyiset,
Hangat piukki pihlajaiset,
Vene honkainen vapisi;
Nenä hyrski hylkehenä,
Perä koskena kohisi,
Vesi kiehui kelloloissa,
Vaahti palloissa pakeni.[48]

Joskus on tämmöisessä kuvaamisessa käytetty ainoasti muutamia rivejä, mutta ne niin mahtipontisia, että vaikuttavat yhtä paljon kuin koko kirja. Niin esim. kerrotaan kuinka Kalevan kansassa oli liikkumassa:

Tautia tavattomia,
Nimen tietämättömiä;
Alta lattiat lahoovi,
Päältä peite märkänevi.[49]

Samoin Kullervo, koska häntä oli käsketty tarpomaan koko voimallansa:

Ve'en velliksi seoitti,
Tarpoi nuotan tappuroiksi,
Kalat liivaksi litsotti.[50]

Toisin paikoin ei kuvaus ole eikä aineen laadun mukaan voikaan olla näin voimakkaaksi tarkoitettu, vaan tulee sen sijaan hilpeytensä kautta eläväksi. Semmoisen paikan esim. tapaamme siinä, missä Pohjolan neiti kutoo, istuen taivaan kaarella:

Suikki sukkula piossa,
Käämi käessä kääperöitsi,
Niiet vaskiset vatisi,
Hopeinen pirta piukki,
Neien kangasta kutoissa,
Hopeaista huolittaissa.[51]

Samaa laatua ovat myös tavallisesti matkain kuvaukset, esim.:

Laski virkkua vitsalla,
Helähytti helmisvyöllä;
Virkku juoksi, matka joutui,
Reki vieri, tie lyheni,
Jalas koivuinen kolasi,
Vemmel piukki pihlajainen.[52]

Monesti on mahtivaikutusta vielä pyydetty enentää sillä, että ensin aljetaan hiljemmalta, vaan sitten pannaan yhä suurempaa voimaa liikkeelle. Sampo-retkellään asetti Wäinämöinen ensiksi vaan tavallisia ihmislapsia airoille, niistäkin aluksi heikommat, sitten väkevämmät:

Pani vanhat soutamahan,
Nuoret päältä katsomahan;
Vanhat souti, päät vapisi,
Eipä matka eistykänä.
Pani neiot soutamahan,
Sulhot ilman istumahan;
Neiot souti, sormet notkui,
Eipä matka eistykänä.
Pani sulhot soutamahan,
Neiot ilman istumahan;
Sulhot souti, airot notkui,
Eipä matka eistykänä.

Viimein istuihe jumalallinen uros Ilmarinen soutamahan:

Jopa joutui puinen pursi,
Pursi juoksi, matka joutui;
Loitos kuului airoin loiske,
Kauas hankojen hamina.[53]

Ilmarinenkin, Sampoa takoessansa, ensin vaan käytti tavalliset orjat palkeen painajina; mutta niiden avulla saadut kalut ei tyydyttäneet hänen mieltänsä. Silloin hän vihdoin pani tuulet lietsomahan, väkipuuskat vääntämähän, niin että

Tuli tuiski ikkunasta,
Säkenet ovesta säyhkyi,
Tomu nousi taivahalle,
Savu pilvihin sakeni,

ja silloin sai hän kalujen kalun, ihmeitten ihmeen kuvaumaan.[54]

Enennystä vähän toisessakin muodossa näemme käytettynä monessa paikassa, niin nimittäin että, antaakseen oikein syvää käsitystä jonkun asian suuruudesta, ei olla tuntevinaan sitä ensikerralla, tunnustellaan vasta aste asteelta yhä selvemmin. Näin esim. Louhen veneen vielä ollessa kaukana, Lemminkäinen ainoasti näkee "pienen pilven pohjosessa;" sitten jonkun ajan päästä jo hänelle:

Saari kaukoa näkyvi,
Etähältä häämöittävi;
Havukoita haavat täynnä,
Koivut kirjakoppeloita.

Viimein vihdoin hän selittää lähenevän vaaran koko sen uhkaavassa suuruudessa:

"Jo tulevi Pohjan pursi,
Satahanka hakkoavi;
Sata on miestä soutimilla,
Tuhat ilman istumassa".[55]

Toisin paikoin on sisällinen, yhä kiihtyvä mielihalu mestarillisesti kuvattu muutosten kautta ulkonaisessa olopaikassa. Kostoa himoova Joukahainen kauan aikaa turhaan odottaa Wäinämöistä tulevaksi. Hän odottaa häntä ensin, katsellen ulos tupansa ikkunoista; mutta siellä ei levottomuutensa antanutkaan hänen viihtyä; hän rupesi vartioimaan vajain päässä. Pihasta hän pian siirsi itsensä kujan suuhun, sieltä vainiolle; viimein hän malttamattomuudessansa juoksi vielä ulommaksi, tulisen niemen nenään, tulikaiskun kainaloon.[56]

Vaikka monesti näin mahtava kuvauksissaan ja aina elävä kertomisessansa ei Kalevala tässä tapausten ja tekoin esittämisessä kuitenkaan voi asettauta kreikkalaisten laulujen rinnalle. Suomalaisessa epoksessa on kaikki paljoa lyhyemmin, laihemmin esiintuotu, ei tapaus haaroilleen astu niin kaikenpuolisesti eikä siis niin ilmi-elävänä esiin, kuin noissa kaiken kertomarunouden esikuvissa. Menettääpä Kalevalassa joskus kerrottu tapaus kokonaan itsenäisen arvonsa ja alenee ainoasti välikappaleeksi luonteen kuvaukselle; tapahtuu joskus, ettei sillä olekaan muuta tarkoitusta, kuin antaa tekijänsä näyttää jotakin omituisuuttansa. Tässä tapauksessa supistuu tavallisesti teon kuvaus mitä vähimmäksi mahdollista, välistä pariksi riviksi, semmoisiksi kuin "sanoi ja nimesi" y.m. — jopa katoovat toisinaan nämätkin lyhyet välilauseet, ja toiminta muuttuu, samoinkuin Eddassa, aivan draamalliseen muotoon, osoittaen itsensä ainoasti puheissa. Tämmöisistä paikoista ovat Lemminkäisrunot yli muiden rikkaat (esim. molemmat puheet Lemminkäisen ja hänen äitinsä välillä, samoin, vaikka vähemmässä määrässä, Lemminkäisen pilkallinen käytös Pohjolassa). Kaikkein enimmin ilmautuu tämä omituisuus Kullervon jäähyväisissä, ennen kuin hän sotaan lähtee, niin kuin myös enimmässä osassa karhunpyynti-runoa. Tämä viimeksimainittu onkin laillansa vanhin suomalainen näytelmä, jota jo vuosisatoja on jaetuilla rolleilla näytetty karhunpeijais-juhlissa, jopa monesti muulloinkin, ilman ulkonaista syytä, "ilveilty" kansan huviksi.

Syynä tässä huomautettuun ilmiöön, että teko joskus alenee ainoasti välikappaleeksi, on epäilemättä haettava Suomen kansan sisäänpäin kääntyneestä mielenlaadusta. Se ei tyydy asiain ulkopintaan, vaan tahtoo tunkeutua niiden ytimeen, niiden henkeen. Tästä tulee myös että runollinen kuvausvoima Kalevalassa on kaikkein suurin toimivain henkilöin luonteitten esiintuomisessa. Tässä suhteessa ei Kreikkalaistenkaan mestariteokset voi täydesti vetää vertaa meidän runottaremme luomisille. Homeron lauluissa on tavallisesti yksi ainoa omituisuus luonteessa tai pari semmoista pantu joka sankarin merkiksi. Agamemnon on ylpeä ja väkivaltainen, Nestor laveasuinen, Hektor urhokas, Paris hempeä, pelkurimainen naisten viekoittaja; muuta heistä ei meille annetakaan tiedoksi. Sen lisäksi ovat luonteen-eroitukset sangen useitten välillä niin pienet, että heidät tuskin voi erottaa toisistansa. Diomedeen teot aivan hyvin sopisivat Ajax'inkin tehtäviksi j.n.e. Ainoasti Achilles ja Odysseys ovat saaneet monipuolisemman kuvauksen osaksensa, erittäin jälkimmäinen Odysseiassa. Kalevalassa sitä vastaan tapaamme paljon useampia, toisistaan tarkkaan erotettuja luonteita; ei olisi mahdollista panna Kullervon nimeä Joukahaisen töihin, tai asettaa Ainoa Pohjolan neidon sijaan. Vielä vähemmin voipi hetkeksikään sekoittaa Wäinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen keskenänsä. Suomalainen runotar ei näet ole tyytynyt yhteen ainoaan piirteesen, vaan kuvaa luonteet kaikilta puolilta, monilla eripiirteillä, vieläpä osoittaa hienolla sielutieteellisellä aistilla saman luonteen vaihtumisia eritiloissa. Verrallisesti ovat siis kreikkalaiset luonteet enemmän ainoasti mallikuvia, tyyppejä, suomalaiset sitä vastaan kaikista kaltaisistansakin eroavia yksilöitä.[57]

Likeisessä yhteydessä luonteitten kuvauksen kanssa on pari Homeron lauluilta puuttuvaa muutakin seikkaa Kalevalassa, jotka erinäistä huomiota ansaitsevat. Toinen niistä on Kalevalassa ilmautuva syvä tunteellisuus, joka tosin sangen usein heltyy hempeätuntoisuuteen asti. Tämä pohjoisten kansain ja uudemman ajan omituisuus oli varsinkin jälkimmäisessä muodossansa aivan outo Kreikan kansalle. Kalevalassa taas on tämä tunteellisuus luonut monta ihmeen-ihanata, herttaisen suloista kuvaelmaa. Semmoisia saattaisi tuoda esiin vaikka kuinka paljon, etenkin häärunoista, mutta me voimme tässä nyt tyytyä muutamiin harvoihin esimerkkeihin, koska niitä edempänä, luonteenkuvausten ja välitapausten tarkastuksessa kylläksi saamme ihaella.

Voikos esim. muutamilla ainoilla sanoilla antaa syvempää, suloisempaa kuvausta nuoren tytön haaveksimisesta, kuin se, jonka tapaamme toisessa runossa kanteleen syntymisestä!

Istui immikkö aholla,
Nuori neitonen norolla;
Ei se impi itkenynnä,
Ei varsin iloinnutkana;
Ilman lauloi itseksensä,
Lauloi iltansa kuluksi,
Sulhon toivossa tulevan,
Armahansa aikehessa.[58]

Vastakohtana tälle tulevan rakkauden toivolle on Ilmarisen suru kadonneesta rakkauden onnesta:

Sanoi seppo Ilmarinen:
"En tieä poloinen poika,
Miten olla, kuin eleä;
Istun yön eli makoan,
Äijä on yötä, tunti tuhma,
Vaivoja, matala mahti.
Ikävät on iltaseni,
Apeat on aamuseni;
Ei ole iltoja ikävä,
Ei apea aamujani;
Ihanaistani apea,
Apeainen armaistani,
Mure mustakulmaistani.
Jo vainen ijällä tällä
Use'in minun utuisen
Keski-öisissä unissa
Koura tyhjeä kokevi,
Käsi vaalivi valetta
Kupehelta kummaltakin!"[59]

Vielä syvempiä, kaunihimpia kuvauksia, kuin miehen ja vaimon välisestä rakkaudesta, sisältää Kalevala hellästä tunteesta äidin ja lapsen kesken. Nähtyänsä veren vuotavan suasta, puhkee Lemminkäisen äiti liikuttaviin valituksiin; mutta kuinka heikko on näiden sanojen vaikutus vielä sitten seuraavan etsimisen kuvauksen rinnalla:

Pian juoksi matkan pitkän,
Pian juoksi, jotta joutui:
Mäet mätkyi mennessänsä,
Norot nousi, vaarat vaipui,
Ylähäiset maat aleni,
Alahaiset maat yleni.[60]

Mikä vastus voisi estää äidin rakkautta; sen voiman edessä sulaa kaikki, mitä ikinä tungeikse sen etehen. Ja millä tarkalla huolellisuudella hän sitten hakee, jättämättä pienimpääkään paikkaa:

Kivet syrjähän sysäsi,
Kannot käänti kallellehen,
Kisut siirti tien sivuhun,
Haot potki portahiksi.[61]

Ei voi mikään vaarakaan peloittaa äidin sydäntä. Syvälle Tuonen kuohuvaan koskeen uskaltaa hän astua, eikä heitä, eikä väsy, ennenkuin on saanut poikansa ruumiin sieltä ylös, ennenkuin on saanut hänet jälleen virkoamaan kuoleman unesta.

Huomatkaamme kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa tyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia luvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle. Kuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta syvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous on osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä, kuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen syypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois inholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy:

"Äitiseni, armaiseni,
Minun kaunis kantajani!
Itketkös sinä minua,
Koska kuulet kuolleheksi?"

Silloin hänelle tulee vastaan tuo sisimpiä ytimiäkin liikuttava vastaus:

"Et älyä äidin mieltä,
Arvoa emon sydäntä!
Itkenpä minä sinua,
Kun sun kuulen kuolleheksi;
Lumet itken iljeniksi,
Iljenet suliksi maiksi,
Sulat maat vihottaviksi,
Vihottavat viereviksi.
Mit'en itkeä ilenne,
Itkeä inehmisissä,
Itken saunassa saloa,
Saunan lauat lainehille".[62]

Tätä rajatonta äidin rakkautta lapsellensa vastaa myös, kumminkin johonkin määrään, lapsen rakkaus äitiinsä. Kullervonkin, tuon paatuneen ihmisvihaajan sydän aina heltyy, niin pian kun hänen äidistänsä tulee puhe. Lemminkäinenkin, tuo kevytmielinen liehuja, on aina uskollinen rakkaudessaan äitiänsä kohtaan. Kauniisti on Kalevala myös tätä lasten pyhää velvollisuutta kuvannut häärunoissa, morsiamelle annetussa viimeisessä neuvossa:

"Kuules vielä, kun sanelen,
Kerran toisen kertoelen!
Kun menet talosta tästä,
Tulet toisehen talohon,
Emoa elä unoha!
Emopa sinun elätti,
Imetti ihanat rinnat
Ihanasta itsestänsä;
Monet yöt unetta vietti,
Monet atriat unohti,
Tuuvitellessa sinua,
Vaaliessa pienoistansa".[63]

Muullakin tavalla ilmaantuu tämä sydämen hellyys monessa paikassa, niin esim. siinä kun Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, jättää yhden koivun seisomaan lintusille lepo- ja laulupaikaksi. Samaa sukua on myös yleensä Kalevalaa läpikäyvä lempeys ja humanisuus eli ihmisellisyys. Emme tapaa tässä koskaan tuommoisia barbarisia julmuuksia, kuin esim. Germanein taruissa tuo "kotkan piirustaminen" vihollisen selkään,[64] tai kaatuneitten vihollisten veren juominen, lihan syöminen. Emme edes kohtaa tuommoisia vähemmin julmia, mutta kuitenkin ilettäviä raakuuksia, kuin esim. Kreikan runoissa kaatuneen vihollisen ruumiin laahauttaminen loassa tai syöttäminen susille ja kotkille.[65] Suurimmaksi osaksi on tämä ihmisellisyys epäilemättä seuraus siitä, että meidän Kalevalamme on kerätty kansan suusta vasta myöhempinä aikoina, jolloin kristin-usko jo oli kerjinnyt siihen tuntuvasti vaikuttaa. Näemmehän me myös saksalaisessa Niebelungenlied'issä, joka 12:llä vuosisadalla, täydesti kristityssä yhteiskunnassa sai lopullisen muotonsa, noiden alkuperäisten julmuuksien (Gudrun'in lapsenmurhan puolisolleen kiusaksi ja Gunnar'in surmaamisen käärmekuopassa) kadonneen ja jättäneen sijansa lauhkeammille koston muodoille. Mutta tappelusta janostuneet Niebelungit yhtä hyvin tässäkin juovat kaatuneitten verta. Johonkin määrään mahtaa siis Kalevalan humanisuudessa kuvautua Suomen kansan lempeämpi alkuluonne.

Sangen usein menee kuitenkin tämä syvätunteisuus luonnollisten rajojenkin yli ja muuttuu itkusuiseksi hempeämielisyydeksi. Ei ole yhtään Kalevalan uroista, joka ei joskus itkisi ja parkuisi kurjimmalla tavalla. Tosin ei ole Kreikan sankarienkaan sydän niin rautainen kuin muinaisten Germanien; hekin itkevät ja valittavat sangen usein, vaan eivät he koskaan kuitenkaan mene siinä miehuuden rajan yli. Sitä vastaan on yhtä surkea kuin naurattava kuulla Wäinämöisen voivotuksia Pohjolan rannalla:

"Onpa syytä itkeäni,
Vaivoja valittoani;
Kauan oon meriä uinut,
Lapioinnut lainehia.
Tuota itken tuon ikäni,
Kun ma uin omilta mailta
Näille ouoille oville;
Kaikki täällä puut purevi,
Kaikki havut hakkoavi,
Joka koivu koikkoavi,
Joka leppä leikkoavi;
Yks on tuuli tuttuani,
Päivä ennen nähtyäni".[66]

Samaa laatua ovat myös Tieran ja Lemminkäisen uikutukset heidän yhteisellä Pohjolan-retkellänsä[67] ja johonkin määrään myös Kullervon valitus yksinäisyydestänsä, sen jälkeen kun hän oli paennut Ilmarisen talosta.[68] Osaksi on kuitenkin tämä rumentava ylellisyys silminnähtävästi myöhemmin tunkeunut sisään, oikeastaan toiseen tarkoitukseen sepitetyistä, lyyrillisistä lauluista.

Toiselta puolen on taas Kalevalassa ansio, josta ei Homeron lauluissa näe paljon ollenkaan jälkeä, nimittäin leikillisyys ja humorillinen pilanteko.[69] Tämä osoittaa itseänsä meidän runoissamme kahdessa erimuodossa: ensiksi tavassa, jolla runotar joskus kohtelee sankareitansa, toiseksi näiden omissa lauseissa. Vaikka esim. Wäinämöinen ylimalkaan on runottaren lemmikki, tehdään hänestä kosioretkillä nähtävästi sangen usein pientä pilaa. Sama on myös Lemminkäisen laita, kun hän, ajattelemattomasti hurjasti kulkien, ajaa rekensä kumoon ja joutuu Saaren naisten nauruksi, taikka kun hän Pohjolan retkellä, suurta haukea tavoittaessaan, putoo mereen ja vedetään tukastansa ylös. Vielä paljoa tiheämmässä näemme samaa humoria toimivain henkilöin omissa puheissa. Erittäin on semmoinen leikillinen veitikkamaisuus omituinen Pohjolan neidolle ja Lemminkäiselle. Esimerkkejä siitä ei kuitenkaan tässä nyt tuoda esiin, koska niillä on soveliaampi paikka itsekunkin henkilön vastaisessa erityisessä luonteenkuvauksessa.

Aika onkin meidän nyt vuorostaan ottaa tarkasteltavaksi tapaa, jolla Kalevala ulkonaisia kohtia: henkilöinsä ulkonäköä, vaatteusta, aseita, asuntoja y.m. kuvaa. Ensiksi mainitussa suhteessa käy meidän runoelmamme jokseenkin kreikkalaisen rinnalla, toisissa sitä vastaan ei voi kieltää, että sen kuvaus, vaikka kyllä sangen eläväinen, on vähemmin täydellinen, laihempi kreikkalaista. Kumpaisetkin yhtähyvin, noudattaen todellisen kertomarunouden vaatimusta, yhdistävät tämmöiset ulkoseikkain kuvaukset melkein aina johonkuhun tekoon, taikkapa myös liittävät sen henkilön nimeen lyhyenä, mutta ytimekkäänä, vakinaisena mainesanana tai mainelauseena, samalla tavalla kuin myös joskus luonteen osoituksia. Näin on Lemminkäinen veitikka "verevä", Kullervo on "hivuskeltainen korea", Tuonen ukko on "kolmisormi", Tuonen akka "koukkuleuka", Manalan tyttö "matala ja musta." Toiselta puolen taas saamme tietää Ilmarisen tukan värin silloin, kun hän panee kypärän "kultaisille kutrisille", samoin että hänen silmänsä ovat "meren vaahen valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset", silloin kun Pohjolan emäntä, hänen sulhasena astuissansa tupaan, niitä tarkastaapi. Minkä karvainen Lemminkäisen parta oli, sen näemme siitä, kun hän suutuksissaan "mursi mustoa haventa".

Sama on myös vaatteuksen ja aseitten y.m. ulkoseikkain kuvauksen laita. Ilmarisen puku esim. tuodaan meille silmien eteen, siinä tilaisuudessa, kun hän panee kappaleen toisensa jälkeen yllensä, hankkiessaan kosiomieheksi. Pohjolan neidon koristeet luetellaan meille yksitellen, sitä myöten kuin hän niillä somittaa itseänsä, Ilmarisen tullessa Sammon taontaan. Ainon kalleudet niin-ikään opimme tuntemaan ensiksi, koska hän ne harmissaan heittää maahan, ja sitten kun hän pukeikse äidiltä saatuihin uusihin. Lemminkäisen sotavarukset ja aseet kuvataan meille, sitä myöten kuin hän niitä, Pohjolaan lähtiessä, käsiinsä ottaa ja koettaa. Joukahaisen jousi, Wäinämöisen miekka ja Tieran keihäs ovat koko komeudessaan kuvattuna, osaksi kun ne taotaan (samoin kuin Iliadissa Achilleen kilpi), osaksi kun ne tarvittaessa otetaan alas seinältä. Me näemme kuinka esim. viimeinmainittu astala oli kuvapiirroksilla kaunistettu:

Heponen sulalla seisoi,
Varsa vaapui lappealla,
Susi ulvoi suoverolla,
Karhu karjui naulan tiessä.[70]

Toiselta puolen myös ei puutu lyhyitä, nimen lisäksi aina pantuja, vaatteuksen kuvauksia. Tapio esim. on "havuhattu, naavaturkki", hänen puolisonsa Mimerkki "siniviitta, punasukka;" Kullervo on "sinisukka", "kullan solki". "kengän kanta kaunokainen". Joskus harvoin vaan on ulkonäkö ja vaatteus laveammin kuvattu, mihinkään tekoon liittämättä. Niin esim. ovat muutamassa painamattomassa toisinnossa yllä esiintuodut, jo itsessään tavallista pitemmät maineet Kullervosta vielä jatketut sanoilla:

Tinatuppi, vyö hopea,
Parta kullan palmikoissa,
Pää kullan ripalehissa.[71]

Toinen esimerkki samasta menettelytavasta on merestä noussut vaskimies, joka sitten tammen kaatoi. Syy näihin poikkeuksiin on kuitenkin silmin nähtävä; edellisessä tahtoo runotar näyttää sotaan lähtevän Kullervon täydessä, entisestä orjan halpuudesta eroavassa sankariloistossansa; jälkimmäisessä taas osoittaa ettei tuo kääpiö-jättiläinen ollut nykyisemmän rauta-ajan miehiä.

Vielä edelleen samaa ainetta tutkien saamme kilpakosinta-retken hankkeissa täydellisen käsityksen Wäinämöisen komeasta laivasta:

Pani haahen haljakkahan,
Punaisehen pursipuolen,
Kokat kullalla kuvasi,
Hopealla holvaeli.
Nosti päälle purjepuunsa,
Veti puuhun purjehia,
Veti purjehen punaisen,
Toisen purjehen sinisen.[72]

Samassa tilaisuudessa Ilmarisen orja, kosiorekeä varustaissaan:

Pani kuusi kukkulaista,
Seitsemän sini-otusta
Vempelille viekumahan,
Rahkehille raukumahan.
Kantoi tuohon karhun taljan,
Istuaksensa isännän,
Kantoi toisen turskan taljan
Kirjokorjan katteheksi.[73]

Pohjolan tuvan näöstä taas on meille laveasti kerrottu, silloin kun se valmistetaan häitä varten.[74]

Merkillinen seikka on se, että runotar aseitten ja huonekalujen kuvauksissa niin tuhlaavaisesti käyttää kalleita aineita. Karhunpeijaisissa esim. karhun liha keitetään kullatussa kuparissa, ja keitto sitten syödään kultaveitsillä, hopealusikoilla; Pohjolan pidoissa sulhasen oritkin syötetään koropasta kultaisesta; Wäinämöisen verikin noidan talossa otetaan vastaan kultakannuun, hopeatuoppiin; jopa näemme joskus hongissakin hopea-oksia, kuusissa kulta-omenia. Samoin ovat silkki ja sametti sangen tavallisia aineita ihmisten pukimissa ja sänkyvaatteissa, niin myös hevosten päitsissä y.m. Melkein voittavat Suomen runot tässä ylellisyydessä kreikkalaisetkin, vaikka todellisuudessa kullat näillä meidän poloisilla Pohjan perillä enimmiten mahtoivat olla "Kuuttaren kutomat", hopeat "Päivättären kehreämät".

Kertomarunouden luonteesen näimme viimein myöskin kuuluvan ympäröivän luonnon kuvaamisen. Tässä on Kalevala menettänyt samalla taidolla kuin Kreikan laulut, ainoasti vähän eriävällä tavalla. Iliadissa ilmautuu luonnon kuvauksia melkein yksistään vertauksissa. Me näemme niiden kautta elävästi edessämme Kreikan ja Vähän-Aasian maisemat korkein vuorineen, kuohuvin merineen, leijonineen, metsäkarjuineen, metsäkauriineen y.m. Odysseiassa tulee näiden lisäksi vielä tarkkoja, luultavasti todenmukaisia kuvauksia erinäisten maakuntien ja seutujen luonnosta. Tämmöisiä paikalliskuvauksia on Kalevala kokonansa vailla; sen tapausten tanner ei ole sovitettu mihinkään määrättyyn, todelliseen seutuun; mutta sitä vastaan astuu Suomenlahden rannikkoin ylimalkainen luonto tässä eteemme melkein vielä elävämpänä kuin Kreikan luonto Homeron lauluissa. Etelä-Suomen meri ja järvet, sen kuusikot, hongikot yhdessä harvinaisempain tammien ja vaahterain kanssa; sen karhut ja hirvet, sen kotkat ja käet ovat tässä kaikki kuvattuna. Samoin myös Pohjolan eli Lapin puuttomat tunturit peuroillensa. Osaksi ilmautuvat ne Kalevalassakin vertauksissa, vaan vielä useammin yhteydessä jonkun teon kanssa. Niin esim. Pellervoisen kylväessä metsiä, tuodaan jokainen tärkeämpi puulaji esiin soveliaan kasvinpaikkansa kanssa. Pohjolan neiden hyvästijätössä kodilleen ovat kuvatut kaikki lähiseudun paikat omituisessa puvussansa, omituisin asukkaineen. Enimmiten ovat nämät luonnonkuvaukset, niinkuin oikein onkin, ainoasti lyhyet, tehdyt muutamilla harvoilla piirteillä. Joskus näemme kuitenkin myös vähän laveampia, täydellisempiä. Onpa meille häärunoissa yhdessä paikassa tarjona kokonainen pikkukuva perisuomalaisesta maisemasta:

Ohoh kultaista kylästä!
Nurmet alla, pellot päällä,
Keskellä kylä välillä,
Kylän alla armas ranta,
Rannassa rakas vetonen;
Se sopivi sorsan uia,
Vesilinnun vieretellä.[75]

Runoelmassa esiintyvät luontokappaleet ovat enimmiten myös kuvatut ainoasti muutamilla ainoilla, vaikka omituisuutta osaavasti näyttävillä piirteillä; vaan joskus tapaamme niistäkin laveamman kuvauksen, joka silloin on tehty metsissä ikänsä eläneen koko tarkalla tuntemisella ja taidolla. Sanomaa Ainon kuolosta tuova jänis astuu esim. ilmi-elävänä: ristisuuna, paltsasilmänä, pitkäkorvana ja vääräsäärenä etehemme. Vielä täydellisemmin ja osaavammin on karhu kuvattuna:

Kasvoi otso kaunihiksi,
Yleni ylen ehoksi:
Lyhyt jalka, lysmä polvi,
Tasakärsä talleroinen,
Pää levyt, nenä nykerö,
Karva kaunis röyhetyinen.[76]

Niinkuin äsken sanottiin, on Homeron lauluissa luonto kuvattu etenkin vertauksissa. Mutta vertaukset kreikkalaisten kertomalauluissa ei ole sitä vastaan suinkaan kaikki otetut luonnosta; suuri osa, jos ei suurin, on ottanut kuvansa ihmisten jokapäiväisistä askareista, paimenen ja maanviljelijän elämästä. Sama ei ole laita Kalevalan vertauksissa, jotka juuri harvoin hakevat vastinettansa ihmisen käden kautta muuttuneen luonnon piiristä. Esimerkkinä tämmöisistä olkoon kuitenkin vertaus raudan kiehumisesta Ilmarisen ahjossa:

Rauta vellinä viruvi, Venyi vehnäisnä tahasna, Rukihisna taikinana.[77]

Mutta melkein aina kääntyy Suomen runotar vertauksissansa viljelemättömän luonnon esineisin ja ilmiöihin. Näitä kuvannollisia lauseita on muuten Kalevalassa tosin paljoa harvemmassa kuin Homeron lauluissa, tiheämmältä ainoasti lyyrillisissä häävirsissä. Mutta se puute on yltäkyllin palkittu niissä ilmautuvan hienon ja syvän luonnon-käsityksen tai omituisen keksintövoiman tai ihanan suloisuuden kautta. Kääntäkäämme hetkiseksi huomiomme muutamiin esimerkkeihin semmoisista. Vipusen laulaessa vanhoja luottehia Wäinämöiselle:

Kieli laski lausehia,
Kuin on sälkö sääriänsä,
Ratsu jalkoja jaloja.[78]

Morsiamen kutomisesta kehutaan häävirsissä:

Niin sen piukki pirran ääni,
Kuin käki mäellä kukkui;
Niin sen suihki sukkulainen,
Kuin on portimo pinossa;
Niin sen käämi käännähteli,
Kuin käpy oravan suussa.[79]

Vieraitten vaatteuksesta on hää-lauluissa sanottu:

Kaikk' on kansa haljakassa,
Niinkuin metsä huutehessa,
Alta niinkuin aamurusko,
Päältä niinkuin päivän koite.[80]

Itse morsian puolestansa:

On kuin puola puolikypsi,
Niinkuin mansikka mäellä,
Tahi kuin käkönen puussa,
Pieni lintu pihlajassa,
Koivussa koreasulka,
Valorinta vaahterassa,[81]

Saajanaisen kauneus taas ylistetään myöhemmin näillä sanoilla:

Saajanaisen sirkut silmät,
Niinkuin tähet taivahalla;
Saajanaisen kuulut kulmat,
Kuni kuu meren-ylinen.[82]

Aino onnettomuudessansa vertailee toisten oloa ja omaansa:

Niin on mieli miekkoisien,
Autuaallisten ajatus,
Kuin on vellova vetonen
Eli aalto altahassa;
Niinpä on poloisten mieli,
Kuin on hanki harjun alla,
Vesi kaivossa syvässä.[83]

Sukua näille vertauksille ovat myös ne kuvannolliset lempisanat, joissa erittäin nuoret tytöt mainitaan kaikellaisilla rakasten elävien ja kasvien nimillä, esim. näädiksi, sinisotkiksi, alleiksi, perhosiksi, kukiksi, lehdiksi, mansikoiksi y.m. Joskus harvoin on tämmöinen nimi otettu ihmiskäden kautta muuttuneesta luonnosta, koska esim. neito puhutellaan sametiksi tai veran nukaksi. Hyvin harvaan niin-ikään ovat tämmöiset mielistys-sanat käytetyt miehistä; silloin heitä mainitaan heille sopivalla tavalla haukoiksi tai kotkiksi; pieni Jesus-poikanen viimeisessä runossa taas on nimitetty kultaomenaksi. Muutamat näistä nimityksistä ovat kuitenkin sivistyksen kautta kovin alistuneelle korvallemme hiukan oudot. Naurattaa esim. tahtoo meitä, kun näemme tyttösen mainittuna kanaksi tahi hanheksi. Mutta raittiista luonnon-ihmisestä ei semmoiset sanat tunnu loukkaavilta. Vertaahan Kreikankin runous, naurua pelkäämättä, sankareitansa milloin aaseiksi, milloin pässeiksi.

Jos ihmiset näissä mielistysnimissä muutetaan järjettömän, jopa hengettömänkin luonnon valtakuntaan, niin on myös Kalevalassa sen sijaan tämä luonto vielä useammin tehty ihmisen kaltaiseksi, vertaiseksi, mielelliseksi ja kielelliseksi. Kaikilla elävillä on tunteensa, ajatuksensa ja siveellinen käsityksensä. Ihminen heitä puhuttelee ja he vastaavat hänelle; jopa tapahtuu välistä, että he sangen tärkeinä hetkinä antavat ihmiselle ratkaisevia neuvoja. Näin osoittaa esim. tianen Wäinämöiselle kuinka maa on raivattava pelloksi, kyntörastas vaikuttaa Pohjolan neidon käsitykseen avio-elämästä, varis herättää kostontuumat Kullervon sydämessä. Eikä siinä kyllä, vaan samoin myös tuntevat, ajattelevat ja puhuvat kaikki puut ja kivet, jopa myös ihmisen omasepittämät kalutkin, miekat, veneet, y.m. Ihminen Kalevalassa vielä elää kreikkalaisesta maailmankatsannosta jo aikaa kadonneessa lapsellisessa, puoleksi itsetajuttomassa yhteydessä luonnon kanssa. Tämä käsitystapa, vaikka tietysti meidän sivistyskannallemme vielä oudompi kuin kreikkalaiselle, miellyttää kuitenkin sangen usein naivisuutensa kautta ja on paitsi sitä synnyttänyt useampia mitä suloisimpia luonnon-idyllejä, jotka kuuluvat Kalevalan kalleimpihin helmiin. Semmoinen on varsinkin koivun valitus elämästänsä toisessa kanteleensynty-runossa. Etsiessään ainepuuta kanteleeksi, kuulee Wäinämöinen koivun itkevän ja kysyy siltä:

"Mit' itket, ihana koivu,
Puu vihanta vierettelet,
Vyöhyt valkea valitat?"

Siihen vastaa surullinen koivu:

"Vajauttani valitan,
Kun olen osaton raukka,
Tuiki vaivainen varaton
Näillä paikoilla pahoilla.
Osalliset, onnelliset
Tuota toivovat alati:
Kesän kaunihin tulevan,
Suven suuren lämpiävän.
Toisin vaivainen varoan:
Kuoreni kolottavaksi,
Lehtivarvat vietäväksi.
Use'in minun utuisen,
Use'in utuisen raukan
Luokseni lähenteleivät
Lapset kerkeän keväimen,
Veitsin viisin viiltelevät
Halki mahlaisen mahani;
Paimenet pahat kesällä
Vievät vyöni valkeaisen,
Ken lipiksi, ken tupeksi,
Kenpä marjatuohiseksi!
Use'in minun utuisen,
Use'in utuisen raukan
Allani tytöt asuvat,
Lehvät päältä leikkelevät,
Varvat vastoiksi sitovat!
Use'in minä utuinen,
Use'in utuinen raukka
Kaadetahan kaskipuiksi,
Pinopuiksi pilkotahan;
Kolmasti tänä kesänä
Miehet allani asuivat,
Kirvestänsä kitkuttivat
Mun poloisen pään menoksi,
Heikon henkeni lahoksi.
Se oli ilo kesästä,
Riemu suuresta suvesta;
Ei ole talvi sen parempi,
Lumen aika armahampi.
Jopa aina aikaisehen
Mure muo'on muuttelevi,
Pääni painuvi pahaksi,
Kasvot käypi kalveaksi,
Muistellessa mustat päivät,
Pahat ajat arvellessa.
Siitä tuuli tuskat tuopi,
Halla huolet haikeammat;
Tuuli vie vihannan turkin,
Halla kaunihin hamehen;
Niin minä vähävarainen,
Minä koito koivu-raukka
Jään aivan alastomaksi,
Varsin vaattehettomaksi
Vilussa värisemähän,
Pakkasessa parkumahan".[84]

Tähän kuvausten elävyyteen ja tuoreuteen liittyy viimein vielä Kalevalassa yhtä elävä, raikas, kuvaavista sanoista ja muodoista rikas kieli. Mikä voima esim. on noilla lukemattomilla, niin monellaisia luonnon-äänten vivahduksia, jopa myös ulkomuotoa tai yhtä ja toista fysikallista ominaisuutta osoittavilla onomatopoetisilla sanoilla! Niissä on mahtava kuvauskeino, jota viljelyksen kautta enemmin kuluneet kielet, yksinpä tuo rikas, sointuva Kreikan kielikin, kipeästi kaipaavat. Voihan Suomessa yksi ainoa sana jo ilmi-elävästi tuoda etehemme työn koko tavan tai esineen päälaadun. Hyvin sopiva kertomarunoelman luonteesen on myös tuo Suomen runouden koriste, jota ajatuskerroksi nimitetään. Kun näet sama asia on sanottava toistamiseen toisilla sanoilla, tulee se sen kautta katsotuksi useammilta haaroilta, kokonaisuudessaan. Kuitenkin on myönnettävä, että tämä ajatuskerto toisinaan, etenkin jos liian monta kertovärssyä peräkkäin asetellaan, on haitallinen tapauksen luonnolliselle kululle ja synnyttää pitkävetoisuutta.

Kreikkalaisten kuusimitta-värssy on pituutensa ja sointuisuutensa tähden sekä vaihtelevaisuutensa kautta erijaloissa epäilemättä soveliain epilliseen runouteen. Meidän vanha runomittamme on kovin lyhyt, josta osaksi mahtaa tulla kuvausten lyhyys kreikkalaisiin verraten; sillä, koska jokainen lyhyt värssy on kerrottava, venyisi pitempi kuvaus helposti ikäväksi. Toiselta puolen kuitenkin on myönnettävä, että juuri tämä runomitta on erin-omaisen luonteva Suomen kielen koko sointuisuutta esiintuomaan. Tässä mitassa näet sanojen tavallinen puhekorko ja värssyjalkojen paino enimmiten eivät satu yhteen. Tällä tavoin "runomitan tahti ja kieli välin yhdistyvät, välin erkanevat toisistansa, taistelussaan juuri sitä selvemmin näyttäen yhteyttänsä. Ne ovat niinkuin kaksi rakastavaista, jotka riitaantuvat ja jälleen sopivat, tässä leikissä innoittaen liittonsa luonnetta, joka on vapaata vapauden uhraamista".[85] Tämän kautta saapi vanha runomittamme suuren, vaihtelevaisen moninaisuuden, josta tähän asti tehdyt ruotsalaiset ja saksalaiset käännökset eivät anna vähintäkään käsitystä; ne ovat näet väärentäneet mitan yksitoikkoiseksi, säännölliseksi trokeiseksi, joka koko runoelmaan painaa väsyttävimmän ikävyyden merkin.[86]

Me olemme näin nyt uudestaan ihaelleet Kalevalan monipuolista kauneutta; me olemme vertailemisella muiden kansain luomiin samalla alalla, etenkin kreikkalaisiin, vakauneet siitä, että tämä ihastuksemme ei ole sokean kansallisen yksipuolisuuden vaikuttama; me olemme vielä nähneet, että useammat etevimmät ulkomaalaisetkin tutkijat innokkailla lausunnoilla ottavat osaa meidän ihastukseemme. Mutta me olemme kuitenkin samassa nähneet, että yksi näistä tutkijoista on rajoittanut ylistyslausuntonsa sangen ankaralla lisäyksellä. Max Müller myönsi Kalevalan vertaisuuden Homeron lauluin kanssa ainoasti sillä kovalla ehdolla, että ensin piti unohtaa kaikki, mitä lapsuudesta on oppinut katsomaan kauniiksi. Mikä on tähän tylyyn tuomioon voinut antaa syytä? Kuvaustapaa ei hän voinut tarkoittaa, sillä se on, niinkuin olemme nähneet, jokseenkin samallainen kuin Kreikkalaisten epoksissa. Vähempi taiteellisuus yhdessä tai toisessa suhteessa tietysti ei vielä oikeuta päätöstä, joka nähtävästi tarkoittaa jotain yleistä perus-vikaa. Tuskin myös mahtoi Kalevalan suunnitelma olla hänellä mielessä; sillä tämäkin, vaikka niin suuresti epäsuuntainen, ei kuitenkaan perilaadultaan eriä muissa samanlaatuisissa teoksissa yleisestä. Müller nähtävästi tarkoittaa jotakin omituisuutta Kalevalan koko maailmankatsannossa, joka on aivan vierasta niin hyvin muinais-kreikkalaiselle käsityskannalle kuin myös Euroopan nykyiselle, ja joka niin muodoin outoutensa kautta estää epoksemme kauneuden nauttimista. Tämä läpikäyvä vieras aine ei voi olla mikään muu, kuin se, jonka Rosencrantz on katsonut meidän kertomarunoillemme niin luonteen-omaiseksi, että hän on keksinyt Kalevalalle nimen "loitsu-epos_". Yliluonnollisuuksia ja loitsimista tapaamme tosin joskus muidenkin kansain kertomarunoelmissa, yksinpä myös Homeron lauluissa. Muistakaamme Iliadissa Chimaera-lohikäärmettä, jonka Bellerophontes oli saanut hengiltä; muistakaamme Odysseiassa suunnatonta Polyphemos-jättiläistä, ja Kirkeä, joka loitsi useampia Odysseyn kumppaleita "alakärsiksi". Mutta kaikki nämät ihmeet ovat kuitenkin muissa epoksissa ainoasti harvinaisina poikkeuksina ja moni niistä kerrotaan ammoin jo menneinä aikoina tai kaukaisissa tuntemattomissa maissa tapahtuneeksi. Mutta Kalevalassa ovat yliluonnolliset eriskummallisuudet aivan jokapäiväisiä ilmiöitä ja loitsimiseen perustuu suuri ja tärkeä osa itse toiminnasta.[87]

Aika- ja paikka-suhteilla leikittelee Kalevala monesti semmoisella mielikuvituksen rohkeudella, jolla ainoasti Indian runoudessa on vertaisensa. Wäinämöinen, ennen kun syntyi, venyi vuotta seitsemän sataa, yheksän uroon (yrön) ikää äitinsä kohdussa. Häätupa Pohjolassa taas on niin avara, että:

Kukko kun laessa lauloi,
Ei sen ääni maahan kuulu;
Penin haukunta perässä
Ei kuulu ovehen asti.[88]

Vielä suunnattomampi oli samoja häitä varten lihoitettu härkä:

Hämehessä häntä häilyi,
Pää keikkui Kemijoella;
Päivän lenti pääskyläinen
Härän sarvien välillä;
Kuun juoksi kesä-orava
Häpähästä hännän päähän,
Eikä päähän pääasytkänä,
Ensikuussa ennättänyt.[89]

Samallaisia jättiläis-eläviä tapaamme useampia, esim. kotkia ja haukia. Heidän sukuunsa kuuluu myös tuo summaton tammi, joka pilviä pidätti, päivän pimensi; niin-ikään ensin niin pikkuinen tammen kaataja, ja Antero Vipunen, jonka suonia myöten Wäinämöinen souteli veneellä, jonka vatsaan rakensi pajan. Huomattava on kuitenkin, ettei tämä ruumiin ko'on suunnattomuus ilmau muissa kuin eläimissä ja ihmiskunnan ulkopuolella seisovissa jättiläisissä. Itse sankareitaan kuvatessa pysyy Suomen runotar aina kohtuuden ja kauneuden rajoissa.[90] Onpa myös paikkoja, joissa tuolla suunnattomuudellakin, jos kerran luovumme todennäköisyyden vaatimuksista, on kauneutensa kuvauksen yliluonnollisessa mallivaikutuksessa. Katsokaamme esim. Ilmarisen takoman kotkan ja Tuonen hau'in suurenmoista taistelua.[91] Tuon jättiläislinnun lentäessä:

Yksi siipi vettä viisti,
Toinen taivasta tapasi;
Kourat merta kuoppaeli,
Nokka luotoja lotaisi.

Hau'illa taas oli:

Kieli kahta kirvesvartta,
Hampahat haravan varren,
Kita kolmen kosken verta,
Selkä seitsemän venettä.

Vaihtelevaisen taistelun jälkeen, joka läpitsensä on mestarillisesti kuvattu, kotka

Kivastihe vielä kerran —
Siivet välkkyi valkeana,
Silmät selvänä tiilenä —
Saipa hau'in kynsihinsä,
Nosti suuren suomuhauen
Alta aaltojen syvien.

Mutta heidän ottelunsa kautta koko luonnossa aikaansaatu hämminki ei vielä asettunut samassa:

Ei vesi ve'elle tullut
Hau'in suuren suomuloista;
Ilma ei ilmalle hajaissut
Kokon suuren höyhenistä.

Vielä oudompi meille, vielä häiritsevämpi Kalevalan kauneuden nautinnolle on usein loitsiminen, varsinkin kun se toimitetaan ulkonaisilla taikatempuilla. Koska esim. Lemminkäinen höyhentä hieromalla synnyttää teeriparven, villan untuvasta lammaslauman, syötiksi Pohjolan tiellä vastaantulevalle tuliselle kotkalle sekä porttia vartioivalle karhulle ja sudelle; taikka koska Wäinämöinen taulapalasen viskaamisella mereen luopi karin, johon Pohjolan laiva rikkoutuu — niin nämät teot eivät nyky-aikana voi huvittaa muualla kuin lapsikammarissa. Sama on laita, koska Kalevalan urhot tai Pohjolan emäntä muuttavat itsensä kyiksi, haukoiksi, kyyhkysiksi y.m. Paljoa parempi ei myös ole sanoilla loitsimisen, "laulamisen", vaikutus hyvin useassa tapauksessa, erittäin jos tuolla yliluonnollisella keinolla pyydetään saada aikaan aivan tavallisia askareita taikkapa myös jos se käytetään jonkun odotetun sankariteon asemesta. Koska esim. Wäinämöinen panee kaiken noitavoimansa liikkeelle tavallisen veneen rakentamisessa, Osmotar samaten tavallisen oluen keitossa; koska Lemminkäinen ja Pohjolan isäntä, ennen kun miehuulliseen, rehelliseen tappeluun ryhtyvät, ensin pitkät ajat laulavat esille kaikellaisia otuksia toisillensa kiusaksi, taikka koska Wäinämöinen, suurelle kansalliselle sankariretkelle lähteissään, ei kerää laivaansa todellista kansaa, vaan täyttää teljot "laulamallansa", siis olemattomalla väellä[92] — niin menettää koko tapaus todennäköisyytensä ja samassa enimmän osan viehättävyydestään.

Sitä vastaan löytyy kuitenkin myös sangen monta kohtaa, joissa loitsiminen ei ollenkaan vähennä runollista nautintoamme, vaan päinvastoin jylhänjalolla mahtavuudellaan nostaa ihmetteleväistä ihastusta, niin että unohdamme, mitä siinä on luonnotonta. Semmoinen on se voimallinen laulu, jolla Wäinämöinen rankaisee röykkeätä Joukahaista,[93] semmoiset Lemminkäisen varous-sanat[94] ja raudan manaus.[95] Sama myös on laita, koska loitsiminen pikemmin on jumalain avun rukoilemista. Tätä laatua esim. ovat Lemminkäisen metsäluvut,[96] Ilmarisen emännän karjaluvut[97] y.m.m. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa onkin yliluonnollisuus oikeastaan poistettu, edellisessä kumminkin saanut puhtaasti henkisen ilmestymismuodon ja on paitsi sitä sovitettu niin mahtavan keinon vertaiseen suureen tehtävään.

Oikeastaan, "jos voisimme unohtaa, mitä me lapsuudessa olemme oppineet pitämään kauniina", ei pitäisi Kalevalan loitsimisten laajemmassakaan käsityksessä kovin loukata ja oudostuttaa meitä. Eikö tapahdu Iliadissakin sekä Odysseiassa paljon yliluonnollista, silloin kun jumalat, niinkuin yhä tekevät, ilmautuvat sen tai sen syrjähenkilön muodossa, vaikuttaen päätöksiin ja ottaen osaa tappeluihin, torjuen pois peitsiä ja nuolia, jotka heidän lemmikeitänsä uhkaavat, ja ojentaen näiden omain aseitten suuntaa vihollisille vahingoksi? Se on heissä aivan luonnollista, vastattaneen siihen, koska he ovat yliluonnollisia olentoja. Aivan oikein, niin on laita kreikkalaisen käsityksen mukaan; mutta Suomalaisten muinainen usko se asetti taas ihmisten käsiin suurimman yliluonnollisen vallan. Perinjuurinen erotus on näet Kreikkalaisten ja Pohjan kansain maailmankatsannossa. Eteläläiset kumartuivat nöyrästi jumalain vallan alle, jopa siihenkin määrään, että käsittivät kaikki tärkeimmät tuumansa ja päätöksensä, samoin kuin hankkeittensa menestyksen, jumalien antamiksi. Aivan toinen oli ihmisten ja jumalain väli täällä Pohjan perillä. Skandinavian vikingi ylpeydessään, rajattomassa rohkeudessaan sangen vähän huoli jumalain avusta; hän luotti omaan ruumiinvoimahansa, oman rautapaitansa vahvuuteen, oman miekkansa terävyyteen. Samaa itsevaltaista periluonnetta oli myös hänen suomalainen naapurinsa; erotus oli vaan siinä, että tämä enemmän luotti sanansa tenhoon kuin miekkansa terään, enemmän henkensä mahtiin kuin ruumiinsa väkevyyteen. Olipa hän, jos perinpohjin tutkimme, vieläkin ylpeämpi, vieläkin varmempi voimastansa, vieläkin itsenäisempi kuin Skandinavian sankari. Vikingi kuitenkin tunnusti jumalain olevan voimakkaampain häntä itseään, vaikka kyllä hän useinkin uhallaan vastusteli heidän tahtoansa, pelkäämättä syösten itsensä siitä hänelle välttämättömästi tulevaan turmioon. Mutta suomalainen noita katsoi oman voimansa vielä jumalainkin voimaa suuremmaksi; hän katsoi heidät ainoasti välikappaleiksi kädessänsä. Jumalat Kalevala-runostossa eivät sekaannu asioihin omatakeisesti, itsenäisesti; jos Kalevalan urhot heitä lähettävät Pohjolata vastaan, niin he rientävät sille tuottamaan vahinkoa; jos Pohjolan emäntä heitä Kalevalan turmioksi nostaa, he tottelevat yhtä hyvin hänenkin käskyjään. Heidän apunsa tai vastustuksensa ei ole koskaan mitään hurskauden palkitsemista tai pahuuden rankaisemista; hyvän ja pahan erotus ei ole ylimalkaan vielä kehinnyt selväksi suomalaisessa muinaisessa käsitystavassa. Hyvin harvoin jumalille edes tarjotaan uhreja heidän suosionsa taivutukseksi; heidän vaan täytyy, niinkuin orjain, ilman omaa ehdottansa, ilman palkinnon toivoa, täyttää annettua käskyä. He ovat vaan jonkunlaisia, tavallista tenhokkaampia taikakaluja, joita taitava loitsija käyttää, miten hänen tarpehensa vaatii.[98]

Tältä muinais-suomalaisen maailmankatsannon kannalta katsoen ei loitsiminen olekaan mitään luonnotonta, sillä loitsijat ovat taitonsa kautta yliluonnollisia olentoja. Ja miksikä ei voisi katsoa tätä yhtähyvin suomalaisen muinais-uskonnon kannalta kuin Kreikan jumalain sekaantumista asioihin kreikkalaiselta? Miksikä? — siinäpä se asia juuri onkin! — Siksi että me emme ole lapsuudesta asti semmoiseen katsantotapaan tottuneet; siksi että me siis tosin älyllämme voimme semmoisen katsantotavan käsittää, vaan että koko kasvatuksemme kautta muodostunut kauneuden aistimme sitä oudoksuu, sitä vieroo. Tämä on, suunnitelman toimeenpanon vaillinaisuuden ohessa, syynä siihen, ettei Kalevala ensilukemisella annakaan meille niin suurta ja puhdasta runollista nautintoa, kuin mitä se kuitenkin oikeastaan sisältää. Itse tapaus monin eriskummallisuuksineen vetää ensiksi huomiomme puolellensa; vasta sitten, koska, useammin kerroin luettua, noiden ulkonaisten seikkain vaikutus on tylstynyt, aukeaa silmämme yhä enemmän ihailemaan niiden välillä ja alla piilevää ikuista kauneutta. Kalevalan lukeminen on siinä aivan kuin matkustus meidän Suomen-niemellämme. Meidän täytyy sangen paljon kulkea kuivia kankahia taikka autioita louhikoita, jotka viljelykseen tottunutta silmää oudoksuttavat ja kamoksuttavat. Mutta yht'-äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku sinisilmä järvi sadoin saarineen, tuhansin niemineen, vihreäin lehtojensa, visertäväin lintujensa, taivaan rannalla sinertäväin, korkeain honkaharjujensa kanssa — ja meille on siinä tarjona nautinto, jonka vertaa saa hakea kaukaa avarassa maailmassa, nautinto, johonka päästäksemme me toisten mielellämme kuljemme noiden sulottomainkin seutuin läpi.

Sangen moneen näistä Kalevalan ihanuuksista olemme jo likemmin tutustuneet tässä yleisessä katsauksessa; mutta sangen monta, ja juuri kaikkein viehättäväisimmät, ovat vielä esiin tuottamatta. Lähin tehtävämme on nyt tutustuminen toimivain henkilöin luonteenkuvauksiin, jotka, niinkuin jo ylempänä viitattiin, ovat aivan verrattomat kansan-epillisyyden alalla, ja sitten viimein meidän on kääntäminen huomiomme kahteen välitapaukseen, jotka puhtaassa ihmisellisyydessään, mistä vanha taikamaailma jo on melkein kokonaan haihtunut, sekä muutenkin syvien peri-aatteittensa ja taiteellisen kokoonpanonsa puolesta ovat runottaremme jaloimmat luomiset.

III. Wäinämöinen.

Pääsankarissaan Wäinämöisessä on Suomen kansa tahtonut luoda perikuvan siitä luonteensa puolesta, johon se itse on aina suurimman arvon pannut. Hänessä on personoitu suomalainen syvä-aatteisuus ja runollisuus, suomalainen mielihalu henkisiin pyrintöihin ja luottamus hengen voimaan.

Wäinämöinen keksii Suomen soiton, kanteleen, ja ihastuttaa sillä koko luonnon. Hän on samassa suurin tietäjä; hän osaa laulaa

Noita syntyjä syviä,
Muinaisia muisteloita,
Joit'ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhdet urohot.

Hän ilmoittaa myös viisautensa neuvoillaan ja varoituksillaan, joita jokaisen tärkeämmän tapauksen johdosta lausuu kansallensa.[99] Joskus ilmautuu tämä viisaus kuitenkin muodossa, joka ei ole aivan suora, jota me pikemmin sanoisimme viekkaudeksi. Valhe livahtaa sangen liukkahasti hänen kieleltänsä, jos se tarkoitukseen sopii. Katsokaamme esim. kuinka hän kiertävillä selityksillään pyytää saada Ilmarisen sisaren[100] sekä Tuonen neidon[101] petetyksi, ja kuinka hän kavalasti viekoittaa Ilmarisen Pohjolan matkalle. Hänessä me näemme siis Kreikkalaisten viisaan Nestor'in ja kiveräneuvoisen Odysseen yhdistettynä yhdeksi ja samaksi personaksi.

Tämmöinen on ja pysyy hänen luonteensa perustus kaikissa vaiheissa. Mutta muut piirteet, jotka hänen kuvaansa täydentävät, eivät olekaan yhtä vakinaiset; toinen on Wäinämöinen monin puolin luomis-runoissa, toinen kosiohankkeissansa, toinen viimein taistelussaan Pohjolan kansaa vastaan. Olisiko tässä, niinkuin muutamat väittävät, lisätodistus Kalevalan yhteyttä vastaan? Vai olisiko se luettava noihin vaillinaisuuksiin suunnitelman toimeenpanossa, joista on ollut puhe? Vai olisiko joku muu selitys mahdollinen, joka luonnollisesti sovittaisi erilaisuudet tapauksen omaan kehittymiseen? Luullakseni eriseikkojen tarkempi tutkimus, vaikka tosin ilmoittaakin yhtä ja toista selittämätöntä ristiriitaisuutta, on pääasiallisesti vahvistava viimeksi esiintuodun mielipiteen.

Luomis-runoissa, niiden nykyisessä muodossa, ei näy Wäinämöinen vielä ilmauvan täydessä taidossansa, voimassansa. Päästyään niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle, elelee hän siellä monta vuotta, ennen kuin havaitsee tarpeelliseksi, että maa tulisi verhotuksi vihriäisellä kasvivaipalla. Eipä hän sittenkään itse ryhdy tähän tärkeähän työhön; sen toimittaa Pellervoinen, eikä runo ilmoita, tapahtuuko se Wäinämöisen käskystä vai itsenäisellä tavalla, ainoasti hänen pyynnöstänsä. Muiden puitten jo rehoittaissa, on vielä tammi taimimatta; senkin kasvattaminen viimein ei ole Wäinön vaikuttama, vaan merestä noussut Tursas kylvää tammen terhon polttamiensa heinäin tuhkaan. Yhtä vähän myös kykeni Wäinämöinen tuota liian suureksi kasvanutta tammea maahan kaatamaan; hänellä ei ole tässä työssä muuta osaa, kuin että äitinsä, veden emo, hänen pyynnistään lähettää kaatajan. Meren rannalta löydettyin ohran siementen kylväminen on ensimmäinen työ, johon Wäinämöinen itse ryhtyy; mutta tässäkin saapi hän vasta tiasen neuvon kautta tietää, että maa sitä varten on raivattava, kaski kaadettava. Samoin ei hän sitten itse osaa sytyttää kaskeaan; kotka, ilman lintu, iskee hänelle siihen tulta. Vasta kylvönsä jälkeen lausuu hän ensimmäiset loitsulukunsa viljan kasvua vaurastuttaakseen; kuitenkin ovat nämät vielä vasta puoleksi tietäjän mahtikäskyjä luonnon voimille, toiseksi puoleksi rukousta. Näyttää siis siltä, kuin olisi runotar tässä tahtonut kuvata nuoren neron oppivuodet, kotkanpojan ensimmäiset lento-yritykset vielä keskenkasvamattomilla siivillään.[102]

Tästä hyppäämme nyt sitten kerrassaan pitkän ajanjakson yli. Kolmannessa runossa me jo näemme Wäinämöisen vanhana, mutta samassa peri-oppineena, kuuluisana tietäjänä, joka

Laulelevi, taitelevi
Noita syntyjä syviä,
Muinaisia muisteloita,
Joit' ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot.

Tämä hänen syvä oppinsa ja mahtava taitonsa kuvaellaan meille verrattuna tavallisten ihmis-lasten viisauteen. Nuori Joukahainen lähtee hänen kanssaan kilpataisteluun, ylpeillen omista tiedoistansa ja varmana voitosta. Röykkeänä hän Wäinölle ajaa vastaan, tietä antamatta, ja särkee häneltä reen pirstoiksi. Vanhus luulee tämän teon satunnaiseksi, taitamattomuudesta lähteneeksi, ja moittii nuorukaista tyynesti, huomauttaen, että nuoremman toki sopisi vähää enemmän väistyä syrjään vanhemman edestä. Mutta Joukahainen nyt ilmoittaa röykkeytensä ja ylenkatseensa myöskin sanoilla:

"Vähä on miehen nuoruuesta,
Nuoruuesta, vanhunesta;
Kumpi on tieolta parempi,
Sepä tiellä seisokahan,
Toinen tieltä siirtykähän!"

Hänen vaatimukseensa kirvoittamiseen opilla vastaa Wäinämöinen yhä vielä tyynesti, nöyrästi, kuitenkin jo pienellä salaisella pilalla:

"Mitäpä minusta onpi
Laulajaksi, taitajaksi?
Ain' olen aikani elellyt
Kotipellon pientarilla".

Samassa hän yhtähyvin ilmoittaa suostuvansa tuohon mielen mittelöön. Joukahainen nyt ensiksi ottaa tietovarastostaan esille kaikellaisia seikkoja luotuis-tieteen, maatieteen ja kansatieteen alalta. Mutta vanha Wäinämöinen arvostelee tämän havainto-opin sangen halvaksi:

"Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon;
Sano syntyjä syviä!"

Joukahainen tietääkin todella enemmän, paitsi tuommoista alkeis-oppia, Hän selittää nyt luontokappalten jakaantumisen sukuihin ja heimoihini, luettelee muutamain luonnon-aineitten pää-ominaisuudet, ja tutkii viimein vielä näitten ynnä muutamien toistenkin alkuperää sekä syntyä. Näin tuopi hän esiin luonnonjärjestelmän kokeen, sen lisäksi fysikansa ja muinaistieteensä. Mutta vaikka tämä oppi jo nähtävästi on korkeammalla kannalla, miettivän älyn piiriin kuuluva, ei se sittenkään tyydytä Wäinämöistä:

"Muistatko vielä enemmin,
Vai jo loppuivat lorusi?"

Viimeisenä hätävaranansa kantaa Joukahainen tuosta näytteelle geologollisenkin oppinsa, selittäen koko maapallon sekä maailmanrakennuksen synnyn ja muodostumisen; paneepa hän, paremman vaikutuksen vuoksi, hiukan omiakin sekaan, kehuen olleensa osallisna maailman luomisessa. Mutta nytpä Wäinämöisen kärsivällisyys, jonka ärtymistä edellisetkin vastaukset jo olivat osoitelleet, vihdoin loppuu kokonansa, ja hän julistaa nuorukaisen viimeisen lisäyksen hävyttömäksi valheeksi.

Näin voitettuna opissa, toivoo Joukahainen kuitenkin vielä voivansa korvata tuota tappiota miekkailulla. Tottapa hän, vahva nuorukainen, on siinä asiassa voittava vanhuksen:

"Kun ei lie minulla mieltä,
Kysyn mieltä miekaltani.
Oi sie vanha Wäinämöinen,
Lähde miekan mittelöhön!"

Mutta Wäinämöinen kovin halveksii vastustajaa, joka on vailla sekä todellista oppia että miehen suoruutta; hän ei tahdo semmoiselle suoda niin suurta kunniaa, että ryhtyisi tappeluun hänen kanssansa:

"En noita pahoin pelänne,
Miekkojasi, mieliäsi,
Tuuriasi, tuumiasi;
Vaan kuitenkin, kaikitenkin
Lähe en miekan mittelöhön
Kerallasi, kehno raukka!"

Tästä ylenkatseesta vimmastuneena uhkaa Joukahainen laulaa Wäinämöistä alakärsäksi siaksi. Se oli varomaton, turmiollinen sana, jonka hän saa maksaa kalliilla hinnalla! Puolestansa on nyt Wäinämöinenkin kiihtynyt alkuperäisestä ylenkatseellisesta tyyneydestään. Mitä toinen vaan kykeni uhkaamaan, sitä kykenee mahtava loitsija Wäinämöinen toimeen saamaan. Hän, kun nyt loihe laulamahan, niin lauloi Joukahaisen suohon suonivöistä, kankahasen kainaloista. Tässä hengenhädässä masentuu koko Joukahaisen röykkeys; nöyrästi rukoilee hän Wäinämöistä peruuttamaan tuota ankaraa tuomiota ja lupaa jos jotakin lunnaiksensa, vihdoinpa oman kauniin sisarensa. Tämä viimeinen lupaus oli ainoa, joka Wäinämöisen sydämeen vaikutti; hän siitä "ihastui ikihyväksi" ja päästi Joukahaisen jälleen irti.

Näin olivat siis vanhuuden viisaus, taito ja nero saaneet loistavan voiton opissansa vaillinaisesta, ajattelemattomasta, itseensä liian luottavasta nuoruudesta; mutta tämä voitto oli samassa, paha kyllä, Pyrrhon voitto vanhalle Wäinämöiselle, josta hänelle nyt alkaa pitkä häväistysten, pilkkailemisten ja mielenmasennusten jakso. Joukahaisen lupaus on hänessä sytyttänyt rakkauden kipinän; tämä on hänessä syttynyt sangen myöhään, mutta leimahtaa nyt sitä hillitsemättömämmäksi tuleksi, samoin kuin kulovalkea loppupuolella kesää, jolloin jo lehti puussa, ruoho maassa on menettänyt tuoreutensa, pahemmin rajuaa, kuin mehuisan kevään aikana. Ukko-parka ei tästä lähtein voi nähdä yhtään "hienohelmaa", ettei hänen sydämensä kohta paikalla kosiotuumiin helly. Hän pyytää Ainoa omaksensa, sitten Pohjolan tytärtä kaksi kertaa, vieläpä Ilmarisenkin sisarta, kesken kosiomatkaansa Pohjolaan. Ihmepä vaan, ettei hän myös rakastu Tuonelan matalaan, mustaan neitoon, joka hänet jokensa yli saattaa!

Tämä onneton himo tekee hänen koko mielensä aivan hölläksi; hän, tuo vakava, taitava mies, tulee itkusuiseksi, häilyväiseksi, saamattomaksi. Siinä ei tosin vielä ole moittimista, että hän katkerasti itkee kauniin Ainon kuoloa; mutta, jo tuntuu jokseenkin imelältä, äitelältä, kun tuo vanha, parrakas uros, Ainon onkimisen merestä käytyä tyhjäksi, surkeimmalla tavalla nukuttelee, kuikuttelee, viimein hakien lohdutusta äidiltänsä, niinkuin pikku piimäsuu. Itse onkimisessaankin on hän jo myös osoittanut, kuinka kaikki hänen tietonsa on hämmennyksissä. Hän ei enää tiedä missä Wellamon neidot asuu, joiden joukkoon Aino on mennyt. Ja kun Aino hänen onkeensa on tarttunut, ei hän tunnekaan kallista saalistansa, vaan tahtoo sitä veitsellä leikata, jolloin taas on niin kömpelö, että päästää kalan veteen takaisin luiskahtamaan. Vielä kurjempi on hänen käytöksensä ensimmäisellä Pohjolan-retkellä, Menetettyään hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja jäätyään aaltojen ajeltavaksi, ei hänellä ole muuta kuin itku ja parku neuvoksi. Hän, joka pienenä, vastasyntyneenä uiksenteli meressä niinkuin omassa elementissään, siksi kun kahdeksan vuoden kuluttua maalle pääsi, on nyt jo muutamien päivien jälkeen vaipunut viimeiseen epätoivoon. Hän, joka on maailman kuuluisin loitsija ja osaa laulullaan luoda vaikka mitä, ei nyt osaa hankkia itselleen edes pölkynpäätä, jonka nojassa kulkea vesillä:

"Enkä tuota tunnekana,
Arvoa, älyäkänä,
Kumpi kuoloksi tulevi:
Nälkähänkö nääntyminen,
Vai vetehen vaipuminen!"[103]

Tästä kykenemättömyydestä ei hän toinnu silloinkaan, kun jo kotka on hänet pelastanut merestä ja Pohjolan rantaan vienyt. Wäinämöinen on nyt siinä maassa, mihin hänen matkansa piti, mutta ei muista ollenkaan mikä aikomus hänellä lähtiessään oli. Hän nyt vaan ikävöitsee kotihinsa, ja itkee, parkuu siitä, kun ei muka osaa tietä — hän, tuo kaikkitunteva tietäjä! Hänen itkunsa kuuluu kauas, aina Pohjolan tuville, josta emäntä viimein rientää apuun, viepi ukon kotiinsa, syöttää, juottaa, kohtelee mitä suurimmalla kunnialla, jopa viimein tarjoo hänelle oman kauniin tyttärensä, jos hän osaisi takoa Sammon Pohjolan hyväksi. Mutta ei tällä tarjomuksella nyt ole mitään viehättävää voimaa; Wäinämöinen vaan yhä edelleen itkee kotiansa, ja lupaa vihdoin, jos hänet sinne viedään, lähettää veljensä Ilmarisen Sampoa sepittämään ja tyttöä kosjomaan.

Luultavasti ei olisi hän kuitenkaan puhunut sillä lailla, jos Pohjan neito olisi ollut kotona; sillä matkalla nähtyänsä tämän kaunottaren, kosii hän heti paikalla ja tekee kaikki, mitä oikullinen tyttö, hänestä pilkkaa laskein, käskee. Hätäillessään iskee hän viimein suuren haavan jalkahansa. Itsessään ei olisi tämä vahinko vielä ollut niin kovin vaarallinen taitavalle tietäjälle, satojen parannus-lukuin tuntijalle. Mutta kas ihmettä! Wäinämöisen pää on nyt niin aivan pyörällä, ettei hän muistakaan kaikkia niin tavalliseen loitsuun kuuluvia sanoja! Muualta, kaukaa täytyy hänen mennä etsimään apua! — Haavan tuska on myös nyt jälleen haihduttanut kosiotuumat hänen mielestänsä; kotiin tultuaan lähettää hän Ilmarisen sijastansa Pohjolaan. Vaan eipä aikaakaan, niin jo lemmen tuima tuli hänessä jälleen nähdään vireillä; hän rupeaa rakentamaan venettä kosiomatkaa varten. Tässä työssä hän taaskin osoittaa kummallisinta hajamielisyyttä; hän ei muista kaikkia siihen tarpeellisia sanoja, eipä edes ilman paimenen neuvomatta olisi osannut mennä hakemaan niitä vanhalta Vipuselta. Kaikki nämät hankkeet ovat kuitenkin aivan turhat; Ilmarinen saapi työllänsä ansaitun Pohjan kaunottaren. Nyt viimeinkin huomaa Wäinämöinen rakkauden puuhain olevan sopimattomain hänen ijällensä:

Siinä kielsi Wäinämöinen,
Epäsi Suvannon sulho
Vanhan nuorta noutamasta,
Kaunista käkeämästä.[104]

Rauhoittuneena, vakautuneena ottaa hän ilman mitään kateudetta osaa onnellisen kilpakosijansa häihin Pohjolassa, kaunistaen juhlaa laulullaan. Eipä hän edes anna enää silmänräpäykseksikään viekoittaa itseänsä, silloin kun Ilmarinen hänelle takomaansa kultamorsianta tarjoilee.

Joskus harvoin vaan oli tuolla pitkällä heikkouden ajalla Wäinämöisen todellinen vankka miehuus pilkoittanut esille, nimittäin noilla vaarallisilla retkillä Tuonelaan ja Vipusen luokse. Vaikka Tuonen akka suoraan ilmoittaa, ettei hänen valtakunnastaan ole enään koskaan pääsemistä, ei Wäinämöinen antaukaan pitkiin, akkamaisiin vaikeroimisiin, vaan muuttaa itsensä neuvokkaasti kyyksi ja pujahtaa pois Tuonen verkkojen lomitse. Samoin myös ei hän hätäänny siitä, kun Vipunen on hänet niellyt kitanansa; rohkeasti ryhtyy hän kaikellaisiin keinoihin, tehdäkseen oloansa jättiläiselle niin vaivaloiseksi, että tämän täytyy päästää hänet irti.

Tämmöisenä ja vielä paljon urhoollisempana, lujempana ilmautuu Wäinämöinen nyt tästä lähtein aina niissä runoissa, jotka kertovat Sampo-taistelusta. Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa isänmaalle. Siitä palkitseekin runotar häntä runsaasti, ottaen hänet yksin-omaiseksi mielisankariksensa. Muut urhot, joita se siihen asti oli Wäinämöisen rinnalla ylistellyt, joille joskus oli suonut paremmankin suosionsa, jäävät nyt aivan syrjään; jos he tuodaankin esiin, niin se tapahtuu yksistään sillä tarkoituksella, että Wäinämöisen etevyys, heihin vertaamisen kautta, loistaisi sitä kirkkaammin. Wäinämöisestä lähtee ensiksi Sammon ryöstämisen tuuma, ja jyrkäksi vastakohdaksi hänen rohkeudelleen on pantu Ilmarisen epäilys sekä merimatkan pelko. Jalosti on sitten vielä Wäinämöisen sotahalu kuvattu retken valmistusten kautta. Saatuansa uuden kauniin miekan Ilmarilta, hän sitä sylkyttelee, koettelee ihastuksella, niinkuin nuorukainen:

"Jo minä terällä tällä
Vaikka vuoret poikki löisin,
Kalliot kaha jakaisin!"[105]

Mestarillisella tavalla on sitten näytetty, kuinka tämä pääsankarin tulinen into myös innostuttaa, tulistuttaa kaikkea hänen ympärillään olevaa. Wäinämöinen kuulee laivansa itkevän rannalla. Mitä se itkee, mitä se valittaapi? Se vaikeroipi ikävissään:

"Laulettihin laitettaissa
Saatavan sotivenettä,
Tuovan täyteni eloa,
Alustani aarteina;
Ei ole sotahan saatu,
Eloteillen ensinkänä".[106]

"Muut purret, pahemmatkin", jatkaa pursi vielä, "saavat yhä sotaa käydä. Minä satalautainen tässä vaan jouten lahoon, ainoasti ilkeitten sammakkoin ja lintuin asuntona!" Voisiko osaavammin, elävämmin kuvata koko kansan yht'-äkkiä herännyttä innostusta suureen, jaloon yritykseen!

Kansa nyt samassa ilmautuukin todella ensikerran tapauksen tanterelle; Wäinämöinen laulaa laivansa täyteen väkeä, sekä nuorta että vanhaa, sekä miehiä että naisia. Tähän-astisissa runoissa ovat Pohjola ja Kalevala meille ilmautuneet ainoasti kahtena perhekuntana, vaikka kyllä nämät perhekunnat ovat käsitettävät Suomen muinaisella patriarkallisella tavalla, lapset ja lastenkin lapset piiriinsä sulkeviksi satahenkisiksi väkijoukoiksi. Nyt sitä vastaan on katsantokanta silminnähtävästi laajennut; nyt seisoo kaksi kansaa vastakkain, valmiina taistelemaan ylimmäisestä onnesta ja vallasta. Tähän seikkaan ovat useammat tutkijat loukkautuneet ja vetäneet sen todisteeksi kosio- ja Samporunoin yhteenkuulumista vastaan. Mutta todenteolla ei olekaan siinä mitään ristiriitaisuutta. Kosio-runoissa ovat aineenakin yksityiset pyrinnöt, Kalevalan päällikköin toive saadaksensa itselleen puolisoa Pohjolasta. Tätä yksityistä asiataan ajavat he aivan luonnon mukaan yksityisesti; he eivät siihen tarvitse eikä huoli apua kansaltaan. Nyt sitä vastaan asian laita on peräti muuttunut; nyt on koko kansan vaurastus tai raukeaminen puheena; nyt on siis oikea hetki kansan astua esiin ja ottaa osaa työhön. Kuitenkin on nytkin tämä osan-otto sangen vähäinen; Kalevalassakin, samoin kuin Iliadissa, kerrotaan sankarien teot melkein yksin-omaisesti; muu nimetön, tuntematon joukko on enimmiten vaan jonkunlaisena dekorationina. Yhteisen kansan kuvaus tarkoittaa enimmiten ainoasti sitä, että muiden heikkouden rinnalla sankarein voima ilmautuisi sitä suurempana, jalompana.

Ennen on jo ollut puhe siitä, kuinka Wäinämöinen ensin soudatti laivansa kansalla; mutta koko se väen paljous ei ollut riittäväinen kulun jouduttamiseen. Vasta kun Ilmarinen airoihin käsin kävi, silloin kiihtyi pursi täyteen vauhtihinsa. Pian sen jälkeen saamme yhtähyvin nähdä taitavan sepän, niinkuin myös sillä välin lisään saapuneen Lemminkäisenkin, voiman riittämättömäksi. Laiva sattuu meressä hirmuiseen haukiin ja seisahtuu kesken kulkua. Silloin Lemminkäinen ensiksi sivaltaa haukea miekallansa, mutta ei saa sattumaan, ja loiskahtaa samassa itse veteen. Ilmarinen vetää hänet tukasta sieltä ylös ja lausuu pilkkaellen:

"Kaikk' on mieheksi kyhätty,
Pantu parrankantajaksi,
Sataluvulle lisäksi!"[107]

Mutta eipä häneltä itseltäänkään onnistu paljoa paremmin; hänen sivaltaissaan

Miekka murskaksi mureni,
Eipä hauki tiennytkänä.

Vasta kun Wäinämöinen itse työhön ryhtyi, tuli siitä täysi tosi.

Hauin päästä veisti sitten vanhus kanteleen ja tarjosi sitä ensin kumppaneilleen helistettäväksi.

Soitti nuoret, soitti vanhat;
Nuoret soitti, sormet notkui,
Vanhat soitti, päät vapisi;
Ei ilo ilolle noussut,
Soitto soitolle ylennyt.[108]

Lemminkäinen pilkkaa tuota taitamatonta joukkoa:

"Oi te pojat puol'-älyiset,
Tekin tyttäret typerät,
Sekä muu katala kansa,
Ei ole teissä soittajata!"

Mutta eipä käy soitto häneltä itseltäänkään paremmin. Laitettiin kannel vielä Pohjolaankin koetteeksi; mutta sieltä vasta kuului oikein ilkeä räminä:

Kielet kierohon kävivät,
Jouhet parkuivat pahasti,
Soitto julmasti sorisi.[109]

Tällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar vasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin. Hänen runollinen, kaikkea kauneutta ihaileva luonteensa on jo aivan runoelman alusta tullut viitatuksi. Muistakaamme kuinka hän kaskea kaataissansa jätti yhden koivahaisen seisomaan lintujen lepäämäpuuksi, ja kuinka runollisilla sanoilla hän kutsui käkösen sinne kukkumaan.[110] Nyt on hänen runolahjansa kehkiynyt täydelliseksi taiteeksi. Kun hän sormiensa pesemisellä on valmistanut itsensä tähän pyhään työhön ja helähyttää soittonsa kieliä, silloin

Jo kävi ilo ilolle,
Tuntui soitto soitannolle,
Laulu laululle tehosi.[111]

Ei ollut sitä elävää, ei metsässä, ei vedessä, ei ilmassa, joka ei olisi rientänyt sinne kuulemaan, ihailemaan; ei ollut myös sitä jumalaa, joka ei olisi jättänyt kesken kaikkia askareitansa, voidaksensa nauttia tätä ihmettä. Samoin ihmistenkin sydämet olivat syvästi liikutetut; ei ollut yhtään,

Kellen ei itkuksi käynyt,
Kun oli ääni kummanlainen,
Kenen syäntä ei sulannut,
Ukon sointanto suloinen.[112]

Itsepä Wäinämöisen silmistä vieri vieremistään kirkkaita kyyneleitä; ne vierivät meren selvihin vesihin. Sieltä poimi ne sitten sininen sotka Wäinämöisen käskystä, ja katsos! ne olivatkin sillä välillä jo muiksi muuttunehet,

Helmiksi heristynehet
Kuningasten kunnioiksi,
Valtojen iki-iloiksi.[113]

Voikos ajatella ihanampaa, jalompaa kuvausta laulun jumalallisesta lahjasta!

Paluumatkalla Pohjolasta ryöstetyn Sammon kanssa pyytää viisas Wäinämöinen kaikin tavoin hillitä varomatonta Lemminkäistä, joka jo ennen aikojaan tahtoisi viettää voittoa laululla. Kun sitten turmio on kuitenkin tapahtunut ja unestaan herätetty Louhi nostaa kaikellaisia tuhojansa ryöstäjiä vastaan, on Wäinämöinen ainoa, joka osaa torjua vaarat päältä. Koska Iku-Turso on kohottanut aallot kuohuille, niin Ilmarinen säikähtyy pahanpäiväiseksi, kykenemättömäksi; mutta Wäinämöinen pelottomasti tarttuu tuohon kummitukseen kiinni ja pakoittaa hänet ijäksi päiviksi pakenemaan meren syvyyteen. Koska sen jälkeen, hirveän rajumyrskyn päällehyökätessä, Ilmarinen ei osaa muuta kuin parkua ja voivotella, niin Wäinämöinen asetuttaa elementtein raivon mahtavalla loitsullaan.

Ilmautuupa viimein Louhi itse taivaanrannalle, kiitäen perästä suuressa sotalaivassansa, jossa on sata miestä miekallista, tuhat joutsella varustettua urosta. Vaaran suuruuden täydesti arvaten, kehoittaa nyt Wäinämöinen kumppaleitansa:

Soua, seppo Ilmarinen,
Soua, lieto Lemminkäinen,
Soutakaatte, kansa kaikki,
Jotta juoksisi venonen,
Pursi eestä ennättäisi![114]

Huomattava on, että hän tässä myöskin kansan puoleen kääntyy; runotar on nähtävästi tahtonut huomauttaa sitä ikivanhaa totuutta, että mahtavatkin herrat, jos ei muulloin, niin toki viimeisessä hädässänsä muistavat kansassa piileyvän voiman. Tällä kertaa eivät kuitenkaan yhteisetkään ponnistukset voi kyllin jouduttaa pakoa; Louhi saavuttaa, kun saavuttaakin, ryöstäjät. Tappelun aloittaa Lemminkäinen sillä, että miekallansa tavoittaa kotkaksi muuttunutta Pohjolan emäntää, mutta turha on hänen iskunsa. Silloin Wäinämöinen paljon huonommalla aseella, paljaalla melalla, sivaltaa mereen Louhen kaikin tuhansin urhoineen.

Voitettu Pohjolan emäntä, kotiin kääntyissänsä, vielä uhkaa nostaa kaikellaisia turmioita Kalevalan uuden onnen hävitykseksi; mutta Wäinämöinen vastaa hänelle pelästymättä, vakavalla, jalolla miehuudella. Ja sitten kun nuot uhkaukset ovat muodostuneet todellisiksi vaaroiksi, torjuu hän ne pois kansastansa yhtä suurella taidolla kuin myös urhoudella. Pohjolasta lähetetyt taudit parantaa hän tehokkailla luvuilla; Pohjolan nostaman karhun kaataa hän keihäällänsä; ja kun viimein Louhi on auringon ja kuun sulkenut vaskiseen vuorehensa, menee Wäinämöinen yksin tappeluhun Pohjan poikain kanssa, liistäin päitä poikki niinkuin nauriin napoja. Tosin ei hän tällä retkellänsä vielä voi saada kadonneita taivaan valoja takaisin entisille paikoillensa; mutta hän on kuitenkin Pohjolaisissa nostanut niin suuren pelästyksen, että Louhi lentää tiedustamaan mitä uusia vaarallisia hankkeita vielä mahtanee olla tekeillä Kalevalan urhoilla ja että hän sitten paljaasta uhkauksesta säikähtyneenä päästää vankinsa jälleen ulos maailmalle, niin että Wäinämöinen saattoi laulaa päivä-kullalle tuon tunnetun ihanan tervehdyksensä.[115]

IV. Ilmarinen.

Paljoa vähemmällä huolella, vähemmällä laveudella on runotar kuvannut Pohjolan neidon onnellisen kosijan, sitten puolison, seppä Ilmarisen. Sinne tänne piroitetuista piirteistä voimme kuitenkin myös hänestä saada jotenkin selvän kuvan. Luonteessansa edustaa hän sitä suomalaisuuden muotoa, joka ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää, antaen aihetta tavallisiin sekä ylistyksiin että moitteisin.

Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itsepä Annikki, hänen oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Wäinämöisen lähdöstä kosioretkelle:

"Takoa yhä taputat,
Ajan kaiken kalkuttelet,
Talven rautoja rakennat,
Kesän kengität hevosta,
Kulkeaksesi kosihin,
Päästäksesi Pohjolahan;
Jo nyt vievät viekkahammat,
Ottavat sinun omasi!"[116]

Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko tuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Wäinämöinen häntä kehoittaapi Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan miellytä:

"En sinä pitkänä ikänä,
Lähe Pohjolan tuville,
Miesten syöjille sijoille!"[117]

Eipä auta sekään, vaikka Wäinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja kehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. — Koska sittemmin Wäinämöinen ilmoittaa, aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi, mahdottomaksi yritykseksi:

"Viikon on Vipunen kuollut;
Et sieltä sanoa saane,
Et sanoa puoltakana!"[118]

Sama on taas laita, koska Wäinämöinen nostaa puheeksi yhteisen Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana, — todellakin kummallinen seikka sepän epäilyksen syyksi. — Sitten, kun Sampo-retkellä hauki on saatu ja Wäinämöinen siitä tahtoo jotain teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:

"Ei tule tyhjästä mitänä,
Kalan ruotasta kalua,
Ei seponkana pajassa,
Luona taitavan takojan."[119]

Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta päästänsä, mutta — molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.[120] Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; mutta kerran liikkeelle pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin alku hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa keskenheittäminen vasta oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin lennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdä, kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään sepän asetta.

Akatpa epäelköhöt,
Herjat kesken heittäköhöt;
Eipä mies pahempikana,
Uros untelompikana![121]

Näin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon taotuksi. Samoin sitten, koska Annikki-sisar on hänet tuumista tekoon herättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa, suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten sekaan, rohkeasti lähtee Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.

Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei Ilmarinen kuitenkaan ylimalkaan ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme nähdessämme, ettei vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ettei verinen kosto verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties sopisi tosin tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties ei hän kerjinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo oli teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella ainakin on hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti "heittäiksen Jumalahansa", rukoileepi Ukolta apua. Hyrskyssä, jonka Louhi sitä ennen oli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä vaipalla, ettei tuota lähenevätä turmiota olis tarvis silmin nähdä. Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä Pohjolaan:

"Lempo menköhön merelle!
Siellä tuuli turjuttaisi,
Saisi sormet soutimiksi,
Kämmenet käsimeloiksi."[122]

Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes sukua uljaalle Perthin sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa, joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän on pikemmin viime-aikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka ei sankari, on Ilmarinen sen sijaan omassa työssään, ammatissaan verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailmaa. Missä vaan jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa, Sammosta tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään aina, joka kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän töissänsä melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu Kalevala sekä Pohjola. Lyhyet sanat tai rukoukset, joita hän joskus lausuu, ovat tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan näemme hänen todentodella ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun hän, ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.[123] Sangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta myöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti hän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään siihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti voi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien voimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että

Kivet kasvoi kantapäihin,
Vahat varvasten sijoille.

Itse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna lietsojiksi.

Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskin runoutta; siinäkin on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on valmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen epäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.

Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen määrään, ettei hän aavistakaan, toisten voivan sanoissansa siitä poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin helppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen, Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen ollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi Väinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen latvassa ovat oikeat taivaan valot.

Kaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä on kuitenkin hiukkanen lystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa liian naimiskiihkoiselle Wäinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan kehuu, että tämä neitonen

Ei ole suuri suun piolta,
Kovin leu'oilta leveä.[124]

Samaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväis-sanoillaan, joilla
Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.[125]

Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim. Annikin kautta on saanut tiedon Wäinämöisen kosioretkestä, joka kenties voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma kovin kipeästi hänen sydämeensä:

Tunkihe sepolle tuska,
Rautiolle raskas tunti;
Kirposi pihit piosta,
Vasara käestä vaipui.[126]

Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa pois-menosta:

Se on seppo Ilmarinen,
Yöt itki unettomana,
Päivät einehettömänä;
Eipä kääntynyt käessä
Vaskinen vasaran varsi,
Kuulunut pajasta kalke
Yhen kuuhuen kululla.[127]

Huomaammepa hänessä kerran yli luonnollistenkin rajain menevää, oikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon valmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen vastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu seppä-parka Wertherin-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:

"Sinne mieleni tekisi:
Kotihini kuolemahan,
Maalleni masenemahan!"[128]

Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen periluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.

V. Pohjolan neito.

Minkälainen sitten on Pohjolan neito, tuo "maan kuulu, veden valio" kaunotar, joka sytyttää kaikkein Kalevalan urhoin sydämiin niin tulisen rakkauden, että he hänen tähtensä rientävät vaikeimpiinkin, vaarallisimpiinkin ansiotöihin, että he hänen tähtensä mielellään uhraavat maailman kalleimmankin ihmekalun? Runotar on koettanut loistavimmilla väreillänsä kuvata hänen ihanuuttaan, antaaksensa meille täyden selityksen tuosta kaikkivoittavasta lumousvoimasta:

Kuuhut paistoi kulmaluilta,
Päivä rinnoilta risoitti.
Otavainen olkapäiltä,
Seitsentähtinen selältä.[129]

Tämmöisenä huikaisee hän Wäinämöisen silmät, koska tämä ensimmäiseltä onnettomalta Pohjolan retkeltänsä on kotiinmenossa.[130] Kummako siis, jos ukko hetipaikalla ihastuu, seisahduttaa hevosensa ja rukoileepi: "tule, neiti, korjahani!" Mutta Pohjolan neiti on viekas veitikka. Hän teeskelee itsensä aivan viattomaksi, ei ole ymmärtävinäänkään pyynnön oikeata tarkoitusta. Hän kysyy vaan: "miksi neittä korjahasi?" Jopa näkee nyt ukko Wäinämöinen, ettei puolet sanat tässä mitään auta; hän uudistaa kosimisensa suoraan, peittämättä, vaikka kyllä koristetulla lauseella. Hän pyytää neittä:

Mesileivän leipojaksi,
Oluen osoajaksi,
Joka lautsan laulajaksi,
Ikkunan iloitsijaksi
Noilla Väinölän tiloilla.

Mutta neito ei annakaan yhtä suoraa vastausta. Hän vaan kertoo, kuinka hän edellisenä iltana kävi mataramaalla ja kuinka siellä kuuli rastaan laulavan naimattoman tytön ja naidun miniän erilaisesta elämästä. Ja näin oli kuulunut rastahaisen laulu:

"Valkea kesäinen päivä,
Valkeampi neitivalta;
Vilu on rauta pakkasessa,
Vilumpi miniävalta,
Niin on neito taattolassa,
Kuin marja hyvällä maalla;
Niin miniä miehelässä,
Kuin on koira kahlehissa;
Harvoin saapi orja lemmen,
Miniä ei milloinkana!"[131]

Nämät rastaan raksutukset väittää Wäinämöinen tyhjiksi loruiksi; juuri päinvastoinhan:

"Lapsi on tytär kotona,
Vasta neiti naituansa!"

Hän uudistaa taas kosimisensa ja samassa, siksi että neito oikein käsittäisi hänelle tarjotun avion suuren arvon, huomauttaa:

"En ole mitätön miesi,
Uros muita untelompi".

Tähän kehumiseen iskee nyt neito kiinni; hän on Wäinämöisen vakuutusta epäilevinänsä ja saa sillä taaskin varsinaisen kysymyksen kierretyksi. Hän määrää kaksi mahdotonta työtä; jos Wäinämöinen kuitenkin ne saisi toimeen:

"Sitten sun mieheksi sanoisin,
Urohoksi arvoaisin".[132]

Wäinämöinen saa todellakin ehdot täytetyksi, ja nyt neito jo heittää epäilykset. Hän määrää kyllä taaskin kaksi mahdotonta työtä, mutta antaa kuitenkin samassa Wäinämöiselle hiukkasen toivoa. Hän sanoo "ehkä" tulevansa hänelle puolisoksi, jos ukko tekisi nekin ihmeet. Mitäs muuta! Kuuluisalta loitsijalta valmistuvat vaaditut työt heti paikalla, ja tämä rajattoman taidon osoitus näkyy viimein taivuttaneen tytön sydämen. Hän nyt varmaan lupaa tulla sen omaksi, joka hänen kehrävartensa muruista veistäisi veneen ja ilman ruumiin voimain ponnistuksetta työntäisi sen vesille. Se oli melkein samaa kuin täysi suostumus; sillä nyt määrätty ehto oli edellisiin nähden paljoa vähemmin mahdoton. Kumma kyllä, jääpi yhtähyvin juuri tämä veneenrakennus, väliinsattuneen vahingon tähden, Wäinämöiseltä keskentäyttämättä.

Ilmaantuupa sillä välin kopealle Pohjolan immelle toinenkin kosiomies, kuuluisa seppä Ilmarinen. Hänen lähetessään käskee Louhi tytärtänsä pukeumaan mitä parahimpiin koruihin. Semmoista käskyä olisi tuskin ollutkaan tarvis lausua, sillä tyttö on nähtävästi itsestäänkin hyvin halukas näyttämään kauneuttansa kaikkein kirkkaimmassa loistossaan. Pohjolan neito

Viitiseiksi, vaatiseikae,
Pääsomihin suoritseikse.

Näin koristettuna tulee hän tupaan

Silmistänsä sirkeänä,
Kasvoiltansa kaunihina,
Poskilta punehtivana;
Kullat riippui rinnan päältä,
Pään päällä hopeat hohti.[133]

Luonnon suoman lahjan on hän tehnyt vielä viehättävämmäksi kaikilla mahdollisilla taidonkeinoilla; onpa hän äidin neuvon mukaan "poskensakin punottanut", ottaen siis avukseen tualettikonstia, jota ei olisi uskonut tutuksi Kalevalan aikuisille Eevan tyttärille. Kaikesta näkyy, että hän tätä nyt tullutta mieleistä kosijaa tahtoo kaikin tavoin ihastuttaa. Mutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun Ilmarinen, Sammon taottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa? "Kukapa", kysyy tyttö-veitikka puolestansa:

"Käkiä kukutteleisi,
Lintusia laulattaisi,
Jos minä menisin muunne,
Saisin marja muille maille?
Kaikkipa käet katoisi
Ilolinnut liikahtaisi
Tämän kunnahan kukulta!"[134]

"Paitsi sitä", lisää hän vielä, "en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni":

"Marjat on maalla poimimatta,
Lahen rannat laulamatta,
Astumattani ahoset,
Lehot leikin lyömättäni!"

Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikahteleminen, samallainen kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan se juuri nimen-omaan kuuluisain kaunotarten maineesen, ettei he liian helposti "suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin". Yhtähyvin on tuo leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka jälkeen ei mikään "ei!" tule masentamaan rakastajan toivoa.

Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:

"Kummallenko mielit mennä,
Kun tulevat tahtomahan
Ikuiseksi ystäväksi,
Kainaloiseksi kanaksi?"

Itse äiti neuvoo häntä Wäinämöiselle; sillä tämä

"Tuopi laivalla eloa,
Aluksella aartehia",

jota vastaan Ilmarinen vaan

"Tuopi tyhjeä valetta,
Korjan täyden luottehia".

Mutta neidolla on toinen mieli kuin äidillä; hän ilmoittaa rohkeasti, ettei hän huoli osan (s.o. varojen) hyvyydestä eikä myös mielen (s.o. viisauden) hyvyydestä; hän valitsee otsan hyvyyden, koko varren kauneuden. Turhaan koettaa vielä äiti varoittaa, osoitellen sepän emännän muka vaivaloista elämää:

"Ohoh lasta lampahutta!
Menet seppo Ilmarille,
Vaahti-otsalle varaksi,
Sepon hurstin huuhtojaksi,
Sepon pään pesettimeksi!"[135]

Mutta tähänkin sukkela tyttö kohta keksii osaavan vastauksen; kuvattua vaivaa vastaan asettaa hän toisen vaivan, vieläkin suuremman, siitä syystä ettei siitä olisi mitään palkintoa:

"Mene en Wäinölän ukolle, Ikivanhalle varaksi!
Vaiva vanhasta tulisi, Ikävä ijällisestä".[136]

Sillä onkin nyt asia ratkaistu; äiti, vaikka muuten valtava, ei koetakaan pakoittaa tytärtänsä.

Koska sitten Wäinämöinen ensiksi ennättää perille ja pyytää Pohjolan neitoa "ikuiseksi ystäväksi", muistuttaa tämä veitikkamaisesti heidän edellistä yhtymistänsä ja silloin kesken jäänyttä ehtoa:

"Jokos sä venosen veistit,
Joko laadit laivan suuren
Kehrävarteni muruista,
Kalpimeni kappaleista".[137]

Wäinämöinen viittaa rannalla seisovaan komeaan alukseensa, vaikka se ei ollutkaan oikeastaan kokoonpantu määrätyistä aineista. Mutta nytpä neiti heittää kaiken leikin sikseen ja ilmoittaa peittämättä: ei tulevansa ikinä hänen omakseen. Hienosti ja arkatuntoisesti ei hän kuitenkaan kieltonsa oikeata syytä, Wäinämöisen liikaa ikää, puhu ilmi. Hän vastaa vaan: merimiehen ammatin ei olevan hänelle mielenmukaisen; tällä lailla välttää hän taitavasti tuon arvokkaan, vaikka vastenmieleisen, kosijansa tarpeettoman loukkaamisen. Ihan toisella tavalla, suotuna sulhasena, otetaan sitten Ilmarinen vastaan, koska hänkin vähää myöhemmin saapuu sinne. Tosin täytyy hänen vielä, ennenkuin toivojensa perille voi päästä, tehdä kaikellaisia suuria urhotöitä. Sen, joka tahtoi tulla vaimon mieheksi, piti, vanhain Suomalaisten jalon tavan mukaan, ensin todella todistaa, että hänessä oli miehen urhous ja miehen voima. Mutta näiden ansiotöitten toimeensaamisessa on Pohjolan neiti aina älykkäillä neuvoillansa sulhasensa uskollisna apuna.