SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN
VAIHEET

Kuvaeli

Julius Krohn

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 86 Osa.
SKS, Helsinki

1897.

SISÄLLYS:

Esipuhe Johdatuksena: Tekijän omakirjoittama elämäkerta

I. Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642 1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana
2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa
3. Mikael Agricola
4. Agricolan aikalaiset
5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat
6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen
7. Ensimmäiset lainsuomennokset
8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen
II. Fennofiilein aikakausi 1642-1809. 1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen
syrjäytyminen
2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku
3. Taneli Juslenius
4. Henrik Gabriel Porthan.
Kristfrid Ganander
5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne
6. Hengellinen runous
7. Maallinen runous
8. Talonpoikais-runous
9. Suorasanainen hengellinen ja taloudellinen kirjallisuus.
Yleiskatsaus
10. Suomenkielen virallinen käytäntö III. Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi A. Murteitten taistelun aika. 1809-44.
1. Ensimmäinen kansallinen heräys.
2. Murteitten taistelu
3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus
4. Jaakko Juteini
5. Kaarle Aksel Gottlund
6. Taiderunoilijoita
7. Vanhain kansanrunoin julkaiseminen
8. Uudemman kansanrunouden edustajat
9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke
10. Suorasanainen hengellinen kirjallisuus 11. Sanomakirjallisuus 12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 13. Elias Lönnrot 14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan B. Uuden Suomen aika vuodesta 1844.
1. Toinen kansallinen heräys
2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus
3. Maamiehen ystävä ja Kanava
4. August Ahlqvist
5. Suomettaren miehet
6. Kirjallinen Kuukauslehti
7. Lyyrillisiä runoilijoita
8. Aleksis Kivi
9. Näytelmänkirjoittajia
10. Novellin- ja romaaninkirjoittajia. Loppukatsahdus
Nimien luettelo
Viiteselitykset

Esipuhe.

Esillä oleva teos oli tekijän alkuansa aikomus julkaista kolmantena osana Kalevalan tutkimuksella aloittamaansa Suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Koska kuitenkin ensimmäisen osan kustantajan ei enää sopinut ottaa tätä kustantaakseen, oli luonnollisinta toimittaa se painosta eri teoksena. Toinen osa suunniteltua Suomalaisen kirjallisuuden historiaa, Kantelettaren kertovaisten runojen esitys, tulee vastaisuudessa tietysti myös erikseen ilmestymään.

Tätä teosta voipi sanoa tekijän kaiken ikänsä kirjoitelleen, aina siitä saakka kuin valmisteli väitöskirjaansa Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta 1862 ja kokoili elämäkerrallisia tietoja Helmivyöhön suomalaista runoutta 1866. Samaan aikaan oli hän painattanut esitelmän Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta kalenteriin. Mansikoita ja Mustikoita 1860 sekä julkaissut useita kirjallishistoriallisia elämäkertoja kuvalehdessä Maiden ja Merien takaa 1864-66. Lukuvuonna 1874-75 piti hän Helsinkiin perustetussa nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta, ja tältä ajalta, joll'ei jo aikaisemmalta, on se esityksen puolesta täydellinen, vaikka ainoasti Gottlund'iin ulottuva käsikirjoitus, joka on ollut teoksen pääasiallisena pohjana. Erikoisjulkaisuja ilmestyi 1870 luvulla Koittaressa (Poppius'en elämäkerta), Suomen Kuvalehdessä ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä (esim. Katsahdus suomenkielisen sanomakirjallisuuden vaiheisin 1871); myös Kertomuksissa Suomen historiasta on suomalainen kirjallisuus huomioon otettu. Vv. 1879-83 antoi tekijä Biografiseen nimikirjaan enimmät kirjallisuutemme historiassa mainittavain miesten elämäkerrat; siihen aikaan hän vielä julkaisi Suomalaisen virsikirjan historian 1880, yleiskatsahduksen Suomalaisuuden ensimmäinen heräys Snellman'in kunniaksi Toukokuun kahdestoista päivä 1881 toimitetussa albumissa sekä kirjallisia arvosteluita Valvojassa. Viimeksi esitti hän yliopistossa lukuvuonna 1885-86 suomalaisen kirjallisuuden historiaa Agricolasta alkaen nykyiseen aikaan asti. Näistä luennoista on tallella paitsi konsepteja, joista hän luki, kahden kuulijan muistiinpanot, toinen pikakirjoituksella, toinen tavallisella kirjoituksella.

Tekijä puhui usein siitä, miten valmiina tämä teos hänellä oli, ainoasti viimeistä silitystä vailla, niin että sen milloin hyvänsä olisi voinut julkaista. Valitettavasti hän monien muiden töittensä estämänä — muun muassa halusi hän ensin saada painosta Kantelettaren tutkimuksen — ei tähän viimeistelyyn eläissään ryhtynyt. Siitä olisi silloin epäilemättä tullut kaikin paikoin yhtä tasainen ja kepeälukuinen kirja, jota ei millään toisen työllä ole ollut mahdollista saavuttaa.

Toimittajan työ on paraasta päästä ollut ikään kuin toisintojen kokoonpanemista; sillä päämääränä on ollut saada teos niin paljon kuin suinkin tekijän omin sanoin ja ajatuksin esiintymään. Tosiasioita ja liitekohtia on tarpeen vaatiessa tietysti usein täytynyt lisätä, jota vastoin esteetisten arvostelujen täydentäminen aniharvoin on tullut kysymykseen.

Ensimmäinen ja toinen luku sekä kolmannen luvun edellinen lohko luovat kukin ajastansa täydellisen kokonaiskuvan, jossa milt'ei joka-ikinen vähänkin merkillinen kirjateos on huomioon otettuna. Ne ovat muodonkin puolesta verrattain eheitä ja suhtaisia, sillä niitä kokoonpannessa on voitu käyttää tekijän valmista käsikirjoitusta. Toimittajan kokonaan uudestaan kirjoittamia elämäkertoja ovat kuitenkin Porthan'in, josta oli runsaasti lisätietoja karttunut, sekä Lönnrot'in, joka puuttui mainitusta käsikirjoituksesta, vaan jota ei olisi ollut sopiva myöhempien konseptien mukaan aivan lyhyesti esittää, lyhyemmin kuin esim. Juteinin ja Gottlund'in elämäkertoja.

Kolmannen luvun jälkimmäinen lohko, Uuden Suomen aika, on sitä vastoin monessa katsannossa vaillinainen ja epätasainen. Muodollisessa suhteessa on toimittajalla ollut monesti vaikea tehtävä saada sujuviksi lauseiksi luentokonseptien katkonaisia iskusanoja, milloin ei Biografinen Nimikirja tai joku kuvalehdissä julkaistu elämäkerta ole ollut apuna. Tekijän esitys ulottuu vuoteen 1886, vaan niinkin pitkälle ainoasti kaunokirjallisten teosten suhteen. Tätä puutetta edes jossakin määrin täyttääkseen on toimittaja lisäillyt elämäkertoja, suureksi osaksi tekijän omia kirjoittamia, etenkin 2:seen (kaikki), 5:nteen ja 6:nteen (kaikki) lukukappaleesen, sekä runsaasti myös rivinalaisiin muistutuksiin. Huomaavainen lukija voi siten saada jotenkin täydellisen kuvan yleensä suomenkielisestä kirjallisuudesta 1860 luvun, tieteellisestä 1870 luvun ja kaunokirjallisesta, niinkuin on mainittu, 1880 luvun keskipaikoille, jota pitemmälle toimittaja ei ole katsonut oikeaksi vainajan teoksessa mennä, muuten kuin tilapäisesti muistutuksissa.

Muodollisista seikoista on vielä mainittava, että kaikki teosten nimitykset sekä otteet ovat kahdessa ensi luvussa kirjain kirjaimelta kopioidut, myöskin mitä ison kirjaimen ja kaksinkertaisen w:n käyttämiseen tulee, joista kolmannessa ei enää ole ollut tarpeen lukua pitää. Lähteitä on yleensä ilmoitettu ainoasti silloin, kun on jotain uutta lisätty.

Lopuksi pyytää toimittaja saada ilmi lausua hartaimman kiitollisuutensa kaikille niille, jotka tiedon-annoilla ja neuvoilla ovat hänelle tässä työssä avullisina olleet, ennen muita vanhemman kirjallisuutemme tarkalle tuntijalle tohtori K. Grotenfelt'ille.

Helsingissä Joulukuulla 1897.

Kaarle Krohn.

JOHDATUKSENA:
Tekijän omakirjoittama elämäkerta.

J. Krohnin elämäkerta.

"Käskystä kokoonpantu, tarpeellisten ja tarpeettomain tietoin avulla" (Biografista Nimikirjaa varten, kaikesta päättäen v. 1881).

"Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügen-saaresta. Siellä Krohn'eja nytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa ynnä Meklenburg'issa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä Norjaan. Rügen'istä tuli isäni isä Aabraham Krohn noin v. 1785 Pietariin onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa, sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan (Sleesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seutuun), Ranskaan, Lontoosen ja Madeira-saareen. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön — vanhan-aikaiseen tapaan ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa vääräuskolaisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa. Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat veljekset itselleen Suomen kansalais-oikeuden, joka teki heidät Venäjän keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista venäläisistä rasituksista, Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenberg'in ja nai hänet. Isänsä puolelta oli minun äitinikin Pietarin Saksalaisia, mutta hänen äitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.

"Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä). Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. Toukok. 1835. Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.

"Ensimmäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin vuoroittain Pietarissa, vuoroittani Kiiskilässä. Ensimmäisen matkani suoritin siis jo 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi. Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843. Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rhein-jokea myöten Sveitsiin, sieltä Itävaltaan ja Elbe-virtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta kotiin. Ett'ei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.

"Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat poikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia yhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa ympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin paikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat aina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä lukemaan tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen asuinhuoneen kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä tykeistä, jotka vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin karkulaiset jälleen kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu kukkasmaaksi, jossa rokoko-ajan aistin mukaan useat puut ja pensaat olivat karsitut palleroin, lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös seisoi siellä täällä puisia kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein musiikkitaitureita, jotka yhdessä talon omain ja Viipurin musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja, kvartetteja, jopa suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin muistaakseni violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut äitini taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria varten tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras kaikellaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin maskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja, joiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä olevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli hänellä myös pari kammaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän yhteen aikaan 'perpetuum mobilea' eli ikiliikkujaa keksiä.

"Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut syynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimmäinen lapsuuteni aika ei ollut hauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä katsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä sen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin tullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan. Luonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun saksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He päättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren luokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä valmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti nyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon aavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun herrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli lähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaatori Trapp'in), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet enempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli kumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me sitten käytimmekin yhteen sattuessamme.

"Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti opettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarissa eräs siellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen saimme ranskalaisen 'kuvernöörin', joka kaksi vuotta muustakin opetuksesta piti huolen — omalla kielellänsä. Tästä tietysti taivuimme oikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin vanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä kolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää nuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia sekä suomea.

"V. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston kolmannelle luokalle. Sen-aikuisen alinomaisen 'opin saunan' avulla suoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin ylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta Suomen miehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva henki, kuin myös useampain opettajain, varsinkin K.V. Ahrenberg'in, K.H. Ståhlberg'in ja K.H.J. Ignatius'en palava isäinmaan-rakkaus. Erittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja koki kaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa. Samaan suuntaan vaikutti niinikään lehtori J.O. Fabritius, se sukulainen, jonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka häneltä sain, olivat ensimmäinen runollinen teos, jonka muistan lukeneeni. Sitten ahmasin muutkin Runeberg'in runoelmat, sen jälkeen tutustuin ruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzén'iin, Tegnér'iin y.m.), jota vastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi myöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius'en sisarta, Amalia Fabritiusta (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen Erikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isäinmaallinen nainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan kauneudesta, sen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan käsityksessä.

"Ylimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan maahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneesen, kadonneesen, kuolleesen, — rakasta muistoa olleesta paremmasta Ruotsin ajasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä syntyivät näinä aikoina myös minun ensimmäiset runokokeeni.

"Yhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman Kaarlo Slöör'in vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen harrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin Kirjallisuusseura, joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki itselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on levähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota Slöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä ilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöör'illä oli ollut herätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus suomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät kehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän, keneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään hyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani, joka siihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä käytännöllisesti paljoa paremmin, niin että ilman lukemattakin kutakuinkin saattoivat päästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen aikaan ei ollut leikin asia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli Europaeus'en ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen kutakuinkin sopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea kekseliäisyyttänsä, ja keksiä edes A—L alkavia synonyymejä. Tähän aikaan myös rupesin lukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä koulukurssiin kuului, ja yllämainitun neiti Fabritius'en avulla laittamaan Kalevalassa löytyvien outojen sanojen luetteloa.

"Niinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini vahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme kautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet metsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin vaihtuivat nämät huvitukset purjehdusretkiin merellä. Tavallisesti ei meitä nähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos kiitäneet; usein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja vartaassa paistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta illan hämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroittiin, sukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin harjaannuin ja välistä uin sangen leveäin selkäin, kerran koko virstanmääräisen poikki. Talvella hiihdettiin ahkerasti. Viimeisenä kouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on ollut vaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden vahvistaja, ruumiin virvoittaja.

"V. 1853 lopetin koulun ja pääsin sitten kesällä ensikerran katsomaan tuota 'luvattua maata', Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo olin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni perhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli kotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden mahtavan talonpoikais-pohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme sitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon kehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta tässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä luonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielenkuvitelmiani.

"Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimmäinen lukukauteni ei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa rintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen aikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo. Vaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin täällä selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää. 'Kaikki, tahi ei mitään!' on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja ajatusteni perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla suomalaiseksi. Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä innolla, varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä olin, lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan antaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua vaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut kemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko lukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta kotona, ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka muuten ei vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.

"Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistamiseksi ollut lähetetty merille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika. Täten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäsen Pohjois-Englantiin, Skotlantiin sekä Norjaan. Viimeksi vietin kuusi viikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen tähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimmäinen omain siipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin ruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet edelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta, että saaristo isäni maatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka päälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.

"Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian juuri nyt professoriksi tulleen Snellman'in johdon alla. Tietysti jatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella suomustamaan itseäni. Historiaa lukiessani, koetin aina päässäni kerrata luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä tehdessä piti alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono Suomalainen yhä vielä olin. Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan sitä siihen aikaan tuskin vielä oli saatavissa. Niin sanottuin suomikiihkoistenkin seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin ruotsia. Muistan minä vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä iltana, jonka olin viettänyt Ahlqvist'in, Tikkasen, Polén'in ja Salmelaisen kanssa ja jossa olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän aika ruveta suomea edes keskenämme viljelemään, vaan olin tullut nauretuksi ja erittäin viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen tarpeettomuudesta ja ennen-aikaisuudesta. Ainoasti Slöör'in kanssa, Viipurissa 1856 tehdyn välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.

"Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa, Kaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859 Rautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin toivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta) aiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimmäisellä esti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku filosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan hiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on, suureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä. Kirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi voinut olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja tarinat pois luettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon kuluttua jälleen koetin suomentaa.

"V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä maisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin, taas minulle niin rakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimmäisen pohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitä vastoin jäi aiottu retki Venäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.

"Syksyllä tuli painosta ensimmäinen kokoelma runojani, sisältävä muun muassa Kuun tarinoita, yhdessä Slöör'in runoelmain kanssa (Mansikoita ja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihkossa). Ylioppilaaksi tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennen kuin olin tarpeeksi suomistunut, Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856.

"Samana syksynä 1860 rupesin valmistamaan väitöskirjaa Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana, ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta; sen valmistuttua v. 1862 keväällä määrättiin minut seuraavana syksynä suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi, jossa virassa olin syksyyn 1875, saaden sillä aikaa toimittaa professorinkin virkaa kokonaista kuusi lukukautta. Mainittuna syksynä pääsin suomenkielen lehtoriksi, jonka viran toimia jo kymmenen vuotta olinkin 'de facto' toimittanut.[1]

"Ensimmäinen itsenäinen julkaisu Suonion runoelmia ilmestyi 1865, toinen lisätty painos 1869.[2] Sitä paitsi löytyy koko joukko runojani hajallaan Suomen Kuvalehdessä sekä kaikellaisissa tilapäisissä julkaisuissa. Runomittaisista suomennoksistani ovat suurimmat Körner'in näytelmä Syyn sovitus (Näytelmistössä 1863), ja Runeberg'in Vänrikki Stoolin Tarinat, jossa toisten kanssa olen ollut osallisna. Kaunokirjalliseen syntiluettelooni (katso Kieletärtä!) kuuluvat muuten vielä suomennokset seuraavista Walter Scott'in romaaneista: Ivanhoe 1870, Vanha tarina Montrosesta ja Lammermoor'in morsian 1871, Musta Keri (Suomen Kuvalehdessä) 1874, Qventin Durward 1877 ja Perth'in kaupungin kaunotar 1878.

"Samaan kirjallisuuden kevyt-aseiseen peltasti-joukkoon kuuluvat niin-ikään minun toimittamani kuvalehdet: Maiden ja Merien takaa 1864-66 ja Suomen Kuvalehti 1873-80.

"Tämän ohessa olen, varsinkin sen jälkeen kun omat, Suomalaisiksi kasvatettavat pienokaiset sitä rupesivat tarvitsemaan, toimittanut muutamia kuvallisia lastenkirjoja: Pienokaiset 1869, Koti-eläimet 1872, Minun äitini v. 1875, Pikku joululahja (yhdessä Kaarle Samuli Suomalaisen kanssa) 1878 sekä Kylän lapset 1880. Vielä olen suomentanut suuren osan Andersen'in satuja, kuusi vihkoa 1869-80[3] ja ollut ajoittain osallisna lasten lehtein toimituksessa (Lasten Suometar 1857, Pääskynen 1871).

"Puoleksi leikkiä, puoleksi tieteellistä totta ovat olleet Kertomuksia Suomen historiasta (Kaarle X:n hallituksen loppuun), viisi osaa 1869-80. Niin-ikään olen kompiloinut 6:n ja 7:n osan (1867 ja 1874) niin sanottuja Gruben kertomuksia sekä loppukolmanneksen 5:stä (1866). Samoin olen suomentanut Macaulay'n historian ensimmäisen osan 1866.[4] Varsinaiset tieteelliset kirjoitukseni koskevat myös osaksi historiaa, niinkuin Henrik Lättiläisen kertomukset Liiviläisten ja Virolaisten tavoista, Virolaisten historialliset runot ynnä muutamat muut Historiallisessa Arkistossa.[5] Kielitieteesen kuuluu Viron kielioppi Suomalaisille 1872, sekä suuri joukko muistutuksia ja lisäyksiä Corander'in suomalaiseen lauseoppiin, jotka otettiin huomioon sen toisessa painoksessa 1865.[6] Muutamat kajoovat myös suomalaisen kirjallisuuden historian alaan: Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (Suomi, II. 10) 1872, Suomalaisen virsikirjan historia 1880, Suomal. Kirjallisuuden historia I.1: Kaunotieteellinen katsahdus Kalevalaan 1881.[7] Tähän on luettava vielä Helmivyö 1866, lyhyillä elämäkerroilla varustettu suomalainen anthologia. Pieniä tietoja kaikilta näiltä aloilta löytyy paitsi sitä Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerroissa.

"Ainoa jälki ensimmäisestä luonnontieteellisestä suunnastani on Stöckhardt'in Kemian suomennos 1864. Erillään muista toimistani ovat niin-ikään tavallansa suomentamani 4 vihkosta Gerok'in saarnoja 1867-74, jota vastaan uusin Suomalainen virsikirja, jonka parannuksessa olen ollut osallisna, pikemmin on 'mea provincia'. Gottlund'in tavalla voisin viimein lisätä, että olen viran puolesta vuosittain suomentanut almanakka-kirjoitukset, mutta totuuden tähden täytyy tunnustaa, että ne olen enimmiten toisella suomennuttanut.

"Jäsenenä olen Helsingin, Viipurin sekä Jyväskylän Suomalaisen kirjallisuuden seuroissa, Pro fauna et flora fennica seurassa, Muinaismuisto-yhdistyksessä, Historiallisessa seurassa y.m. Helsingin Kirjallisuuden Seurassa olen ollut sihteerinä vv. 1865-68. Kunniajäsenenä olen Eesti kirjameeste selts'issä sekä (kauniin lauluääneni tähden arvattavasti) Wanemuine-laulukunnassa Tartossa.[8] 'Kometioihin' olen ottanut osaa kaksi kertaa: 1) silloin, kun piti antaa lausunto suomenkielen kelvollisuudesta opetuskieleksi v. 1870; 2) suomalaisen virsikirjan parantamista varten. Edellisellä kerralla sai kometia tragedian lopun ja samoin näkyy tälläkin kertaa käyvän.[9] Myös olen ollut savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kuraattorina vuodesta 1869.[10]

"Viimein — olen kaksi kertaa nainut, ensimmäisen kerran 1862 Emilia Sofia Nyberg'in, toisen kerran 1876 Maria Vilhelmiina Lindroos'in, Helsingin suomalaisen tyttökoulun ensimmäisen johtajattaren. Edellisen olen omalla työlläni valloittanut suomalaiseksi, joten meidän perheemme (luultavasti Yrjö-Koskisen jälkeen) tuli toiseksi herrasperheeksi, missä puolisoin kesken suomea puhuttiin; toinen vaimoni oli hyväksi onneksi valmis siinäkin suhteessa.

"Jatketaan seuraavassa painoksessa, jos ei ilmau painoesteitä".

Jatkoa tähän puoleksi leikilliseen, puoleksi vakavaan elämäkertaan ei tekijä enää tullut kirjoittaneeksi. Ensimmäinen "painoeste" ilmestyikin hyvin pian kovan ja pitkällisen hermotaudin muodossa, joka oli saanut alkunsa liiallisesta rasittumisesta virsikirja-komitean työssä ja joka keskeytti hänen suurimman ja tärkeimmän teoksensa, Kalevalan tutkimuksien julkaisemisen, niin että ne valmistuivat painosta vasta 1883-85. Sitä ennen oli hän toimittanut uuden, Inkerin toisinnoista lisätyn Kullervon runojen laitoksen 1882 ja sen jälkeen toimitti hän nimien selitykset kolmanteen helppohintaiseen Kalevalan painokseen 1887 sekä selonteon kaikista oudonpuolisista sanoista samana vuonna ilmestyneesen Kantelettaren laitokseen, jossa hän myös järjesti Lönnrot'in uudistaman virsilaulujen osaston. Tällä ajalla julkaisi hän vielä kansanrunoutemme alalta tutkimuksen Lunastettavasta neidosta Virittäjässä 1886 sekä useita kirjoituksia Valvojassa, muiden muassa Europaeus'en runonkeräyksistä 1887.

Toinen painoeste tuli tapaturmaisen kuoleman kautta Viipurin lahdella purjehtiessa 28 p. Elok. 1888. Se keskeytti Kalevalan toisintojen painatuksen, joista ensimmäinen vihko pääsi julkisuuteen ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin. Toisesta kesken jääneestä teoksesta Suomen suvun pakanallisesta jumaluus-opista julkaistiin neljä Suomen suvun pakanallista jumalanpalvelusta kuvaavaa lukua v. 1894, sillä välin kerääntyneillä todistuskappaleilla täydennettyinä. Pienempiä julkaisuja vainajan jälkeen jääneistä muistiinpanoista lukuunottamatta, ilmestyy kolmantena nyt esilläoleva teos, joka käsittelee painettua suomenkielistä kirjallisuutta saman johtavan aatteen kannalta, joka on määrännyt tekijän oman kirjallisen toiminnan ja viitonnut koko hänen elämänsä uran, suomalaisen kansallisuuden aatteen.

ENSIMMÄINEN LUKU.
Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642.

1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana.

Uskonpuhdistuksen aika oli tärkeä käännekohta Suomen kansan historiassa. Sen elämästä tai kuolemasta silloin arpaa heitettiin. Suomi oli valloitettu maa, jos kohta hyvin kohdeltu, ja sen kansallisuus oli toisen vallan-alainen. Virallisena kielenä meillä, niinkuin muuallakin, oli ensialussa latina, mutta kun se alkoi väistyä 14:n vuosisadan keskivaiheilla, niin sijaan ei astunut kansan oma, vaan Ruotsin valtakunnan kieli. Samoin vaihtui opetuskieli kouluissa, vaikka se tapahtui myöhemmin, osittain 17:llä ja 18:lla, osittain vasta tällä vuosisadalla. Jos vielä kirkon kielenä olisi pysynyt latina taikka muuttunut ruotsiksi, niin olisi Suomen kansa ollut kuolemaan tuomittu.

Mutta — käyttääkseni erään historioitsijan sanoja — Jumala on niin paljon vaivaa nähnyt Suomen kansasta, että olisi ihme, jos sen täytyisi kadota. Tässäkin voimme sitä huolenpitoa selvästi havaita. Uskonpuhdistus tuli meille juuri otollisena hetkenä, jolloin kansamme oli suomalaisempi kuin koskaan ennen tai myöhemmin historiallisella ajalla.

Kirkollisiin virkoihin tosin jo hyvin aikaisin alkoi kohota oman maan poikia, sillä katolinen kirkko on aina ja joka paikassa valinnut palvelijansa mitään säätyä tai kansallisuutta halveksimatta. Mutta maalliset virat annettiin vielä 14:llä vuosisadalla melkein kaikki muukalaisille. Vasta 15:llä asetettiin tuomareiksi, joskus linnan-isänniksikin myös meikäläisiä. Samaan aikaan syntyi omamainen ylimyssääty, osaksi ulkomaalaisten sukujen kotiutumisella, osaksi uusien suomalaisten nousemisella niiden talonpoikien riveistä, joilla oli varaa ratsumiehinä palvella kuningastansa sodassa, 15:llä vuosisadalla ei piispanhiippakaan enää peittänyt muiden kuin Suomen miesten päätä. Kaupungeissa oli saksalaisuus kauan aikaa vallitsemassa; mutta vuosisadan loppupuolella Steen Stuure sen vallan kukisti. Että suomalaiset kaikkia näitä tilaisuuksia käyttivät hyväksensä, osoittavat lukuisat suomalaiset sukunimet 15:n vuosisadan ylimyksissä, papeissa ja porvareissa. Aatelissuvuista mainittakoon: Kurki, Inkonen, Karpalainen, Rankonen, Särkilahti; piispoista, paitsi Arvi Kurkea, Lauri Suuripää, jonka isä oli Turun pormestari. Samat nimet ovat myös jonakuna todistuksena, että mainitut säädyt siihen aikaan puhuivat suomea omana kielenään; sillä suomenkielen halveksimisen seurauksena on aina ollut suomalaisten nimienkin hyljeksiminen. Silloisissa oloissa ei ruotsalainen kansallisuus olisikaan kyennyt toista syrjälle sysäämään. Katolisen aikakauden koko viimeisellä vuosisadalla oli Ruotsin yhtähyvin kuin Suomen kansa kolmannen, nimittäin Tanskan kansan vallan alla. Muutenkin olivat maakunnat Ruotsin valtakunnassa paljoa itsenäisemmät koko vallan suhteen. Suomi oli sen lisäksi runsaasti puolen vuotta suljettu kaikesta yhteydestä Ruotsin kanssa, sillä talvis-aikana kuljettiin yli ainoastaan suuren hädän vaatiessa. Luonnollisena seurauksena siitä piti olla, että maahan muuttaneet muukalaiset tulivat täysiksi suomalaisiksi mielen ja luultavasti myös kielen puolesta. Ei siis liene liian rohkeata päättää, että suomi uskonpuhdistuksen alkaessa oli kaikkein säätyin jokseenkin yleisenä puhekielenä. Vielä varmemmaksi tulee tämä päätös niiden tietoin kautta, mitä meillä on 16:n vuosisadan keskipalkoilta eli ensimmäisistä vuosikymmenistä uskonpuhdistuksen perästä. Papeista on meillä sen-aikuisen miehen, piispa Agricolan, nimen-omainen todistus, että moni heistä oli umpisuomalainen. Hän sanoo Uuden Testamentin esipuheessa: Nyt ettei yxiken Pappi taicka Opettaia madhaisi laiskudans (kansanopetuksessa) testelehin sille peitte, ettei hen Latinan eike Rotzin kielen taidha — —. Senteden ombi nyt se Wsi Testamenti yxikerdhaisesti Textin möte ulostulkittu. Samaa todistaa Agricolan pelko, että papit hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat saatuaan kokonaan laiminlöisivät muiden kielten viljelemisen:

Joca tas Latinan wnochtta,
heijust se Canssans opetta.
Ettes nyt neme kiriat saa,
ele sijs Oppijs wnhodha.

Kaikki papit kyllä eivät liene olleet semmoisia ummikoita; mutta suurin osa heistä käytti epäilemättä suomenkieltä omanaan. Sen näemme siitäkin, että Agricola aina kirjoitti suomeksi esipuheet kirjoihinsa, joissa hän enimmästi pappeja neuvoo ja kehoittaa.

Porvarein kielestä ei ole meillä kyllä niin epäämätöntä lausuntoa aikalaisen suusta, kuin minkä näimme papiston suhteen. Tässä selvästi todistetussa seikassa, että papisto oli suomenkielinen, olisi kuitenkin tarpeeksi perustusta sille päätökselle, että arvossa alempi porvarisäätykin oli kieleltään suomalainen. Mutta on meillä siitä asiasta muitakin todistuksia, jotka tekevät porvariston suomenkielisyyden aivan epäilemättömäksi. Huomattavaa on, että suurimmalla osalla porvareita 16:lla vuosisadalla oli suomalaiset sukunimet, Vaan varmin todistus on se, että, niinkuin vasta saamme nähdä, porvarit vielä 17:llä vuosisadalla yleisesti puhuivat suomea.

Ylemmät virkamiehet ja aateli sitä vastoin näkyvät Agricolan aikoina jo alkaneen ruotsalaistua kieleltään. Luonnollistahan oli, että vieras kieli ensiksi siinä säädyssä pääsi valtaan. Heidän virkakirjoituksensa olivat kaikki suoritettavat ruotsiksi; heillä oli paljon enemmän kuin muilla säädyillä tekemistä Ruotsinmaan ja Ruotsalaisten kanssa; tiheät naimisliitot suomalaisten ja ruotsalaisten aatelisperheitten välillä tekivät ruotsinkielen heille kodikkaaksi. Tuskin on epäilemistä, ett'eivät aateliset siihen aikaan jo enimmäkseen puhuneet ruotsia keskenään. Ainakin ovat meille säilyneet kirjeet, joita sen ajan suuret herrat ovat kirjoittaneet toisillensa, kaikki ruotsin- tai saksankielisiä. Oman maan kielen alkavaa halveksimista siinä säädyssä todistaa sekin, että 16:lla vuosisadalla melkein kaikki suomalaiset aatelisnimet katoavat. Karpalaisista eli Karpelaisista tulee Carpelan'eja. Rankosista Fincke'jä, Särkilahdesta Stiernkors.

Mutta yhtähyvin eivät aatelisetkaan olleet vielä kokonaan vieraantuneet kansansa kielestä, Kuinka se olisikaan voinut olla mahdollista? He olivat melkein kaikki syntyneet ja kasvaneet suomenkielisen väestön keskellä; virantoimituksissansa oli heidän enimmäkseen suomea puhuminen, sillä kaikki virkamiehet olivat silloin vielä välittömässä yhteydessä kansan kanssa: ei löytynyt nykyisiä virkakuntia, jotka tekevät kaiken työnsä kamarissaan, ilman että koskaan saavat puhutella tai edes nähdä sitä, kenen asioita ratkaisevat. Näissä seikoissa, vaikk'ei löytyisikään mitään todistuksia, olisi kyllin syytä siihen päätökseen, että aateliset ja korkeammat virkamiehetkin yleisesti osasivat suomenkieltä. Mutta eipä meiltä todistuksiakaan puutu. Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan tekijä, Jaakko Suomalainen, rukoilee esipuheessaan caickia Jumalisi ia cunnialisi Suomalaisi, ylimäisi ia alamaisi, oppeneita ia oppemattomia, että he suosiolla ottaisivat hänen teoksensa vastaan. Silminnähtävää on tästä, että ylhäiset yhdessä alhaisten kanssa kävivät suomalaisessa jumalanpalveluksessa. Ensimmäinen tietty virallinen kirjoitus suomenkielellä sanotaan olevan aatelismiehen, Tuure Pietarinpoika Bjelke'n kääntämä. Ja olipa vielä 17:n vuosisadan alkupuoliskolla elänyt Turun hovioikeuden esimies Juhana Kurki eli Kurck (k. 1652) niin taitava suomenkielessä, että hänelle ynnä muutamille muille virkamiehille annettiin toimeksi Abraham Kollanius'en tekemän lainsuomennoksen tarkastaminen. Joku ehkä kummastelee, ett'en ole tähän todistukseksi vetänyt tunnettua juttua mainiosta Klaus Fleming'istä. Hän oli muka niin huonosti osannut ruotsia, että hänen virkaveljeinsä kuninkaan neuvoskunnassa oli kovin vaikea ymmärtää hänen puhettansa. Mutta koko tämän tarinan totuus on hyvin epäiltävä. Muistakaamme ensiksi, että Fleming oli syntynyt ja kasvanut ruotsinkielisessä Paraisten pitäjässä, ja sitten nuorukaisesta alkain palvellut kaikellaisissa viroissa, joissa ei voinut tulla ruotsinkielettä toimeen. Paitsi sitä on meille säilynyt koko joukko ruotsinkielisiä kirjeitä häneltä, joiden röyhkeät, väkevät sananparret ovat liian omituisia, että niitä voisi luulla jonkun sihteerin ruotsintamiksi suomenkielestä.

16:n vuosisadan keskipalkoilla hallitsi, niinkuin tiedetään. Kustaa Vaasan toinen poika, Juhana herttua, melkein itsenäisenä maamme paraita maakuntia, ja oli muussakin Suomessa kuninkaan ylimmäisenä käskynhaltiana. Silloin sai Suomen maa yhden ainoan kerran kehua siitä kunniasta, että sillä oli oma hallitsijansa, oma hovinsa; silloinpa sai suomenkielikin yhden ainoisen kerran kehua siitä kunniasta, että sitä oli käytetty hallitsijain kesken. Kerran, näet, kuuluu olleen Juhana herttualla kirje laitettava Ranskan silloiselle kuninkaalle, Kaarle IX:lle, ja siinä kirjeessä ei hän ruvennut käyttämään mitään muuta kieltä kuin sen kansan, jonka hallitsijaksi sallimus oli hänet asettanut. Samaten tiedetään hänen pitäneen suomenkielisen puheen Turun torilla, koska Heikinmarkkinoilla keräytyneelle kansalle selitti syyt riitaansa Eerik kuninkaan kanssa. Juhana herttualla oli ollut suomalainen pappi opettajana, arvattavasti sentähden että Kustaa Vaasa tahtoi oikein kasvattaa häntä Suomen herttuaksi, ja luultavasti oli tämä pappi opettanut hänelle suomenkielenkin. Niiden kirjain joukossa, jotka pantiin takavarikkoon, koska hän Turussa joutui vangiksi, oli myös Agricolan Uusi Testamentti. Kuinka hän sittemmin, koko Ruotsinvallan kuninkaaksi noustuansa, suosi ja edisti suomenkielen viljelemistä, tulee pian puheiksi.

Tämä kunnia, jossa suomenkieli siihen aikaan näkyy olleen, ei kuitenkaan ollut kaikille mieleen. Herttua Juhanan hovissa oli kaksi muukalaista, kansleri ja laintohtori Anterus Olavinpoika Ruotsista ja kamreeri Hannus Tuomaanpoika Ranskasta, jotka vihasivat Suomalaisia ja suomenkieltä. Nämät miehet muutamain samanmielisten kanssa toimittivat niin, että Agricolan kuoltua v. 1557 Ruotsalainen, joka ei yhtään osannut suomenkieltä, pantiin Turun piispaksi. Se tapahtui vasten Juhana herttuan tahtoa vanhan Kustaa kuninkaan käskystä, jonka muutenkin viimeisinä ikävuosina nähtävää epäluuloisuutta Suomalaisten uskollisuudesta yllämainitut herrat taisivat kiihdyttää.

Luultavasti toivoivat suomenkielen vihaajat saavansa ruotsalaisen piispan avulla ruotsinkielen määrättäväksi kirkossakin yksinvaltiaaksi. Jos se on heidän tarkoituksensa ollut, josta ei kuitenkaan ole täyttä selkoa, koska Juusten aikakirjassaan siitä vaan lyhyeltä mainitsee, niin raukesi tämä väkivaltainen tuuma aivan mitättömiin. Viisi vuotta piispana oltuansa eroitettiin Follingius virastansa Eerik XIV:n käskystä, joka nähtävästi tahtoi sillä taivuttaa Suomalaisten suosion puoleensa.

Mutta vaikka Suomalaiset näin jäykästi ja onnellisesti olivat vastustaneet muukalaisten julkisia yrityksiä heidän kieltänsä vastaan, niin oli kuitenkin jo muukalaisuus huomaamatta tunkeutunut heidän omaan leiriinsä. Andreas Buraeus'en kirjassa: Orbis arctoi imprimisque regni Sueciae descriptio, vuodelta 1631 on meille säilynyt lause, joka hyvin valaisee suomenkielen sen-aikuista tilaa. Hän sanoo, että suomalaisilla on omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti eriävä kieli. Siinä ei ole F:ää, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella kerakkeella alkavaa sanaa. Siitä syystä Suomalaisen kieli on kovin kankea taipumaan muiden kielten ääntämiseen. Kun pitää lausua grex, sanovat he rex, spes äännetään niinkuin pes j.n.e. Sentähden pitävät aatelismiehet, kauppiaat ja papit ynnä varakkaammat talonpojatkin huolta siitä, että heidän poikansa kätkyestä lähtien oppivat ruotsia, sillä keinolla totuttaen heidät muiden kielten omituisiin äänteihin.

Tämä keino epäilemättä täytti, mitä siitä toivottiin; lasten kieli taipui hyvin vieraihin kieliin. Mutta sillä oli toinenkin seuraus, josta Suomen kansa sitten on kitunut näihin päiviin saakka. Lapset tottuivat pitämään ruotsinkieltä omanaan suomenkielen rinnalla, ja Suomen silloiseen tilaan Ruotsin suhteen katsoen oli välttämätöntä, että oman kielen piti vähitellen jäädä yhä enemmän syrjälle. 16:lla vuosisadalla oli jo silminnähtävästi niin laita aatelistossa. Kun vasta taas palaumme tarkastelemaan kieliseikkoja Suomen maassa, olemme näkevät tämän muukalaistumisen koin jo syöpyneen paljoa syvemmälle Suomen kansan sydämeen.

Mutta nyt oli juuri otollinen hetki. Kun uskonpuhdistuksen piti tapahtua, ei voinut olla puhettakaan muun kuin suomenkielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa Ja uskonnollisessa kirjallisuudessa. Siten säilyi kielellemme ja kansallisuudellemme vastaisen kehityksen mahdollisuus.

2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa.

Katolis-aika ei Suomessa ole tuottanut paljon mitään kirjallisuutta. Suomenkielisestä tuskin voi olla puhettakaan. Sen todistaa Agricola esipuheessa Uuden Testamentin suomennokseen: temen Maan kieli oli ennen neite aicoija, iuri vehe, ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstauisa prucattu taicka kartoitettu. Sillä juuri vähälläkin hän luultavimmasti tarkoitti omia, vähää ennen ilmitulleita kirjasiaan. Isämeidän-rukous, Ave Maria, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat ovat ainoat, jotka tiedämme katolisena aikakautena suomenkielellä kirjaanpannun. Mainitut kappaleet määräsi v. 1492 Turun piispa Maunu III Stiernkors joka pyhä kirkoissa julki luettaviksi kansankielisessä käännöksessä, jonka tuli olla kirjallisen, ett'ei satunnainen sanojen vaihtelu oppimista vaikeuttaisi. Ehkä on se Isä meidän, joka löytyy painettuna eräässä Agricolan-aikuisessa saksalaisessa teoksessa, Sebastian Munsterin Cosmografey'ssa näitä vanhimpia suomennoksia. Siitä puuttuu päätössanat eli n.k. doxologia ennen Amenta. eikä se muutenkaan pidä yhtä ensimmäisessä aapiskirjassamme löytyvän Isämeidän-rukouksen kanssa.

Isämeidän rukous.

Cosmographey'n ensimmäisessä saksalaisessa painoksessa, joka ilmestyi Baselissa 1544.[11]

Isä meidhen ioko oledh taiuahissa, pühettü olkohon siŭn nimesi, tulkohon siŭn waltakuntasi, olkohon siŭn tahtosi kŭwin taiuahissa nyn manpällä, meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiwäue, ia anna anteixe meiden syndiä kŭwin möe annamma meden vastahan rickoillen, ia älä sata meitä kiusaŭxen, mutta päästä meitä pahasta, Amen.

Agricolan Aapiskirjassa, joka painettiin Tukholmassa ainoastaan yhtä tai kahta vuotta aikaisemmin.

ISe meinen, ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun nimmes. Lehestulkon sinun waldakunnas. Olcon sinun tactos nijn maasa quin on taiuassa. Anna miele tenepeiuen, meiden iocapeiuenen leipen. Ja anna meiden syndinne andexi, ninquin me meiden welgolisten anname. Ja ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille ette sinun on waldakunda, ia woima, ia cunnia ijancaikisesta ijancaikisehen. Amen.

Uskon-opillisiin aineihin oli kieltämme ainakin suullisesti harjoitettu myös niissä saarnoissa, joita tiedetään aika ajoin pidetyn kansan kielellä. Siten olivat useimmat tarpeelliset sanat jo valmiina ja kansalle tuttuna, kun kirjakielemme oli luotava.

Samaten on epäilemätöntä, että tuomarein ynnä muiden virkamiesten toimitukset kävivät suullisesti suomenkielin. Siitä on vielä selviä jälkiä sen aikuisissa virallisissa asiakirjoissa: veroluetteloissa, tuomiopäätöksissä, kauppakontrahdeissa, testamenteissa y.m., joita on meille säilynyt sekä latinan- että ruotsinkielisiä. Niissä, näet, löydämme sadottain suomalaisia miesten ja paikkain nimiä, joiden kirjoitustapa ja taivutusmuodot usein osoittavat, mitä kieltä keskustelussa on käytetty. Jos esim. miehen nimi oli Antti ja hän oli kotoisin Kosken Viitalasta, niin se kirjoitettiin Anders Kosken Wijtalast. Jos taas rajasta oli kysymys. jonka piti kulkea Kotajärven poikki, niin pistettiin kirjaan till (!) Kotajerffwen poicki. Pujahtipa välistä pitempiäkin lauseen-osia paperille suorastaan suomeksi, esim. Först(!) Sääksijärwen silda Tietä möden Lähdesuon päähän Lächdenoia möten Tairo Jokehen wasta wirta joen perän taikka ylimeinen luosi Järwi Särki jerffui Nochko myötä Neuon wuoren odza nijn (sitten) Haria möte Tyri Jerffwen.[12] Näillä kielennäytteillä on vielä se erityinen merkitys, että ovat vanhimmat kirjalliset muistomerkkimme, joiden mureneita nykyinen kielitiede on kiitollisuudella käyttänyt.

Paitsi mainittuja virallisia kirjoituksia, ei ruotsinkielelläkään ilmestynyt juuri mitään kirjallisuutta Suomessa. Ainoa ruotsinkielinen kirjailia keskiajalla meidän maassamme oli eräs munkki Naantalissa, nimeltä Budde, joka muutamia Vanhan Testamentin kirjoja, pyhimysten elämäkertoja y.m. ruotsiksi käänsi, ja aivan epätietoista on, tokko hänkään oli Suomalainen syntyänsä. Hiukkaa tuotteliaampi oli kirkollinen valtakieli latina, ja sillä myös meidän miehet, varmain tietoin mukaan, koettelivat kirjallista kykyänsä. Papistomme, niinkuin jo tiedämme, oli melkein alusta pitäen suomalainen, ja omituisesti suomalainen henki ilmaantuu myös heidän latinankielisissä kirjoituksissansa. Tältä ajalta on ensimmäinen Suomen historian koe, aikakirja Turun piispain elämästä, josta Juusten on tietonsa ottanut, niin myös vielä jommoinenkin joukko kirkollisia virsiä ja koululauluja, joista niiden suomentaja Hemminki nimenomaan sanoo, että ne ovat Vanhain Suomen maan Pijspain ja Kircon Esimiesten tekemät.[13] Ne ovat suurella runonrakennustaidolla riimillisillä, monimuotoisilla runomitoilla kokoonpannut, ja maalliset antavat meille hyvin vilkkaan, elävän kuvan sen ajan teinein tavoista sekä ajatuslaadusta. Joukossa on myös muutamia historiallisia runoja. Yksi alkaa melkein Aatamista ja puhuu kristin-uskon tuomisesta Suomeen. Toinen kertoo Kristianin verisaunasta ja erittäin Arvi piispan kuolemasta. Kolmannen aineena on Nyköpingen murha v. 1317, jossa Birger kuningas surmasi molemmat veljensä, Erik ja Waldemar herttuat (jälkimmäinen oli Suomen herttua arvonimeltään). Tämä laulu, joka luultavasti syntyi silloin, kun tuon hirmuteon vaikuttama liikutus vielä oli aivan veres, osoittaa siis kirjallisten harrastusten Suomessa jo alkaneen melkein samoin ajoin, kuin kristin-uskon valta täällä oli lopullisesti vakaantunut.

Ei mikään yllämainituista kirjallisista kokeista kuitenkaan tullut tällä aikakaudella painetuksi. Ensimmäinen Suomea varten painettu kirja, latinankielinen messukirja Missale Aboense vuodelta 1488, täytyi teettää Lyybekissä Saksanmaalla, kun ei koko Ruotsin valtakunnassa silloin vielä löytynyt yhtään kirjapainoa.[14]

3. Mikael Agricola.

Suomalaisen kirjallisuuden isänä me, niinkuin on tietty, kunnioitamme piispa Mikael Agricolaa. Hän oli syntynyt vuoden 1508 paikoilla Torsbyn kylässä Pernan pitäjää, jossa hänen isänsä Olavi Simonpoika oli kalamiehenä kartanon palveluksessa. Mikä onnellinen sattumus saatti hänet opin tielle, siitä ei ole meillä tietoa, sen vaan tiedämme, että hän tuli Viipurin kouluun, jonka sen-aikuinen rehtori Johannes Erasmi tunnettiin toimelliseksi ja tarkaksi virassaan. Noin v. 1530 kutsui äsken valittu piispa Martti Skytte rehtori Johanneksen Turkuun käsisihteeriksensä, ja tämä vei silloin opinhaluisen oppilaansa kanssaan sekä hankki hänelle puhtaaksikirjoittajan viran piispan kansliassa.

Turussa tutustui nuori Agricola puhdistettuun uskonoppiin, jota Saksasta palannut suomalainen Pietari Särkilahti siellä jo oli saarnannut muutamia vuosia. Tämä uusi oppi miellytti nuorukaista, ja hän rupesi itsekin innokkaasti levittämään sitä sekä Turussa että muualla, missä ikinä kävi, seuratessaan Skytteä piispankäräjille. Agricola oli, näet. suosijansa ja opettajansa kuoltua, saanut hänen virkansa piispan palveluksessa.

Niinkuin kaikki tiedämme, lähetti piispa Skytte näinä aikoina kahdeksan Suomen nuorukaista omalla kustannuksellansa Saksanmaalle. Niiden joukossa oli myös Agricola, joka tuli Wittenbergiin talvella v. 1536. Neljä vuotta siellä oltuansa ja maisteriksi tultuansa 1539, palasi hän kotimaalle tuoden mukanaan Lutherilta ja Melanchton'ilta saadut suosituskirjeet, joissa he suuresti kiittävät hänen lahjojansa ja oppiansa sekä kehoittavat Ruotsin kuningasta, Kustaa Vaasaa, hänelle soveliasta virkaa antamaan.

Agricolalle uskottiinkin kohta rehtorin virka Turun koulussa, jossa hän toimi yhdeksän vuotta semmoisella innolla ja taidolla, että hänen koulunsa pysyi hyvässä kunnossa ja suuressa arvossa, vaikka kaikki muut koulut Ruotsin valtakunnassa ensi aikoina uskonpuhdistuksen perästä joutuivat peräti rappiolle.

Mutta Agricola oli vielä korkeampiin paikkoihin, vielä suurempiin toimiin aiottu. Vuonna 1548 määräsi kuningas hänet Turun piispan virkaa toimittamaan, josta vanha Martti Skytte heikkoutensa tähden oli pyytänyt eroa. Piispa kuoli v. 1550, ja 1554 peri Agricola hänen hiippansa, jonka aluskunnasta kuningas kuitenkin oli eroittanut kaakkoisen osan Suomea eri hiippakunnaksi Paavali Juusten'ille. Elämänsä lopulla käytettiin häntä tärkeään valtiolliseenkin toimeen. Hän sai nimittäin käskyn seurata sen lähetyskunnan mukana, joka v. 1556 meni Moskovaan Ruotsin ja Venäjän välillä silloin raivoavaa sotaa sovittamaan. Tämä oli Agricolan viimeinen toimi. Moskovasta palatessaan rauhanteon päätettyään, sairastui hän kovasti, niin pian kuin oli joutunut oman maan rajain sisälle, ja kuoli juuri kun häntä hänen pyynnöstään ruvettiin nostamaan reestä ulos. Se tapahtui 9:nä p:nä Huhtikuuta 1557 Kyrönniemen kylässä Uudenkirkon pitäjää. Ruumis vietiin Viipuriin, jossa se haudattiin suurella juhlallisuudella silloiseen tuomiokirkkoon. Nyt on Viipurin tuomiokirkko jauhomakasiinina, ja Agricolan luut lepäävät, missä levännevätkin jossakussa kuopassa sekaisin kaikkein muiden tuomiokirkossa haudattuna olleiden luiden kanssa.

Juuri niinä vuosina, joina Agricola toimitti piispanvirkaa vanhan Skytten sijasta, poistettiin enin osa katolisuskon menoja, vaikka kyllä alku jo oli tehty aikaisemmin ja vielä kesti puolen vuosisataa, ennen kuin työ oli loppuun suoritettu. Agricolaa sopii siis syystä sanoa varsinaiseksi uskonpuhdistajaksi Suomessa. Tässä toimessa oli hän hyvin harras ja innokas, kuitenkaan käyttämättä väkivaltaisia, jyrkkiä keinoja hyvän asian edistämiseksi. Totisena Suomalaisena hän turvasi ja luotti paraiten sanan voimaan, ja se ase vaikuttikin hänen kädessään enemmän kuin Kustaa kuninkaan kovimmat käskyt olisivat voineet saada aikaan. Hän antoi kansallensa Pyhät Kirjat ja pelasti sen sillä ijäksi päiväksi paavinvallan ikeestä. Eikä siinä kaikki: hän antoi kansallensa kirjallisuuden alun ja pelasti sen sillä jäljettömästä katoamisesta maan päältä.

Kaikkein ensimmäisenä tehtävänä, ennen kuin kirjallisuudesta voi olla mitään hyötyä, oli Suomen kansan lukuun taivuttaminen. Sentähden aloittikin Agricola kirjallisen toimensa Aapiskirjan painattamisella, niinkuin hän itse Psaltarin esipuherunossa mainitsee:

Quin Abckiria ensin on,
sijtte Alcu-Opista wscoon.

Tämä kirja luultiin kauan aikaa peräti kadonneeksi, kunnes siitä meidän aikoinamme löytyi muutamia kappaleita Upsalan kirjastossa erään toisen kirjan kansiksi yhteenliimatuilla lehdillä. Se sisältää, paitsi aakkosta, uskon alkeet: kymmenet käskyt, uskonkappaleet, Isämeidän-rukouksen, enkelin tervehdyksen Maarialle sekä kasteen, ripin ja alttarin sakramentit. Viimeinen lehti, jossa sen ajan tavan mukaan löytyi painatusvuosi- ja painatuspaikka mainittuna, valitettavasti puuttuu.[15] Yleisesti on tähän asti oletettu, että Agricola heti Aapiskirjan jälkeen olisi toimittanut jonkullaisen katkismuksen suomeksi v. 1543. Tämän Messenius'en tiedon-annon tekevät kuitenkin useat asianhaarat epäiltäväksi: ensiksi hän väärin ilmoittaa samana vuonna myös Psaltarin ilmestyneeksi ja toiseksi hän puhuu Lutherin katkismuksen suomennoksesta, joka tuntuu kummalliselta, kun ottaa huomioon Aapiskirjan ja sitä seuraavan Rukouskirjan puoleksi katolisen sisällyksen sekä sen seikan, että Lutherin katkismuksesta ei löydy ruotsinnostakaan tältä ajalta. Agricolan Aapiskirjansa rinnalla mainitsema Alkuoppi uskoon ei tarkoittane muuta kuin varsinaiseen aakkoseen liitettyä alkeis-oppia. Abc-kirian alkulehdellä hän näet lausuu:

Lue sijs hyue Lapsi teste,
Alcu oppi ilman este.

Sitä paitsi on mahdollista, että sana sijtte ylläolevissa säkeissä olisi luettava tässä paikassa "siittä", eikä "sitten", taikka olisi väärin painettu sijte ("siitä") sanan asemesta, joten kirjan nimenä aivan luonnoton Alcu-Opista kävisi ymmärrettäväksi. Jos kuitenkin Agricola on toimittanut luterilaisen katkismuksen suomeksi,[16] niin on se kenties ilmestynyt, niinkuin Messenius. jos kohta väärän vuosiluvun kohdalla, asian esittää, jälkeen Psaltarin suomennoksen, johon kirjateokseen sekä Agricolan luettelo että Juusten'in tiedonannot päättyvät.

Tiettävästi vuonna 1544 ilmestyi Rucouskiria, joka sisältää paljon muutakin, paitsi mitä nimi näkyy lupaavan. Neljässäsadassa lehdessään sisältää se ensin almanakan ynnä siihen kuuluvien astroloogisten tauluin ja sääntöin kanssa, kaikellaisia muita hyödyllisiä tietoja ja sananlaskuja,[17] latinankielisiä jumalisia lauseita, luettelon paratiisin iloista ja helvetin piinoista, ensimmäisen luvun Johanneksen ja Luukkaan, toisen luvun Matteuksen ja viimeisen luvun Markuksen evankeliumista. Sitten seuraa esipuhe rukoilemisen tarpeellisuudesta ynnä kehoitus papeille kansaa opettamaan tästä kirjasta, sen perästä Manaus Pappien tyge enemmän virasta kuin maallisesta hyödystä huolta pitämään, ja kolmanneksi Valitos nykyistä Mailma wastan, joka ei tahdo enää maksaa papille saatavia niinkuin ennen. Kaikki kolme ovat riimillisiin värssyihin pantuina ja valaisevaiset senaikuisten tapain historialle. Nyt vasta tulevat itse rukoukset, suomennetut useampain kirkko-isäin teoksista. Tämän kirjan ilmestyminen oli käännekohtana Suomen kirkkohistoriassa; sillä siitä ajoin alkoi kansan kieli kaikua latinan sijasta kirkoissa. Se saattoi kuulua oudolta, josta syystä Agricola näki vielä tarpeelliseksi, moista rohkeata muutosta tehdessään vakuuttaa:

Kylle se cwle Somen kielen,
ioca ymmerdä Caikein mielen.

Esipuherunon lopussa huokaa Agricola ja toivottelee:

Josca mös Wsi Testamenti
ilmeij tulis lepitze Prenti.

Uuden Testamentin suomennokseen, kaikkein tärkeimpään monesta toimituksistansa, olikin hän aikaa sitten Wittenberg'issä ollessansa ruvennut, niinkuin itse parissa kirjeessä Kustaa kuninkaalle vuosilta 1537 ja 1538 mainitsee. V. 1542 oli koko teos jo valmis, niinkuin Agricola eräässä kirjeessä ilmoittaa, vaikka se varain puutteessa ei voinut tulla painetuksi. Ylimalkain näkyy Agricola itse kustantaneen kirjojensa painatuksen, mutta tämän suuren teoksen julkaisemiseen eivät tainneet hänen varansa riittääkään. Sentähden kirjoitti hän tiheään kirjeitä Kustaa Vaasan suuressa suosiossa silloin olevalle superintendentille Yrjö Normannille ynnä kirjanpainajalle Tukholmassa. Amund Lauritzanpojalle, pyytäen heitä puhumaan hänen puolestaan kuninkaalle, niin että valtiolta saataisiin Uuden Testamentin painatukseen tarpeelliset varat. Luultavasti suostui kuningas näihin hartaihin pyyntöihin, sillä v. 1547 mainitsee Agricola kappalaisensa Mikael Tapaninpojan olevan toimessa Tukholman kirjapainossa, luultavasti korrehtuuria lukemassa, ja seuraavana vuonna 1548 ilmestyi itse kirja Se Wsi Testamenti lyhyillä selityksillä ja siellä täällä, varsinkin ilmestyskirjassa, kuvilla varustettuna.

V. 1549 toimitti Agricola painosta kaksi kirjaa, joilla muodosti jumalanpalveluksen ulkonaiset menot uuden opin mukaan. Ne olivat Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista ja Messu eli Herran Echtolinen.[18] Kumpaisessakin huomataan yhtähyvin vielä paljo katolisuudesta säilyneitä temppuja. Samana vuonna ilmestyi myös Se meiden HERRAN Jesusen Christusen Pina, ylesnousemus ia taiuaisen Astumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu.

Nämät aikaan saatuansa ryhtyi Agricola täydellä toimella Vanhankin Testamentin suomentamiseen. Ensimmäinen Vanhan Testamentin kirjoja, joka suomeksi ilmestyi, oli Dauidin Psaltari v. 1551. Sinä vuonna painettiin vielä Weisut ia Ennustoxet Mosesen Laista ia Prophetista Wloshaetut, joiden esipuhevärssyissä on sanottu:

Ellei Me Somalaiset szaa
Prentettu coco Biblia,
Ette me olema Kieuhet sangen,
en senuoxi Epeuskon langen,
Waan YTymen sijte ensin Jmen
Pyhein Prophetain Weisuin Nimen.
Quin Kimalainen Yrtist hake
medhen ia hunaian, nin Tai teke.

Seuraavana vuonna tulivat viimein: Ne Prophetat Haggaj, SacharJa, Maleachi ynnä otteitten kanssa Mooseksen laista. Nämät olivat, niin Agricola selittää, väliin tulleen talven tähden, joka teki käsikirjoituksen lähettämisen Ruotsiin mahdottomaksi, jääneet edellisenä vuonna painamatta.

Siihen lakkasi Agricolan kirjallinen toimi. Se oli ollut hänellä aina kaikkein rakkainna sydämen asiana. Sitä hän kaikkina hetkinä muisteli, siitä puhui kaikissa kirjeissään. Lapsellisella ilolla hän kehuu välistä esim. Psaltarin käännöstä, joka on niin selkeä,

Ninquin kircas Auringo taiuahas.

Mutta tässä kehumisessa ei ilmau mitään pöyhentelevää itserakkautta. Yhtenään teroittaa hän lukijainsa mieleen, ett'ei se ole hänen ansionsa, vaan Jumalan, joka niin suuriin töihin on antanut voimaa. Ei hän tahdokaan peittää, että hänen teoksessaan voi olla paljo virheitä. Niinpä hän sanoo esipuheessa viimeiseen kirjaansa:

Ellei caiki ole tulkittu selkexi,
nin me kernast anom andexi.

Mutta lisää kuitenkin kohta:

Se paramin techken ioca woi,

ja tiuskaisee liialliselle moittijalle:

Panettelia, quin neite laitta,
se pangan hamballens lucun aitta. —
Eikö se tyly ia willi on,
quin hyuist anda wären aruion?
Hyttynen vsein cwrnitaan,
waan coco Cameli nieletaan.

Hänelle, niinkuin kaikille muillekin uusien alkajille, ei ollut suotu omin silmin nähdä työnsä siinä arvossa, minkä ne olisivat ansainneet. Rukouskirjasta tosin Juusten mainitsee, että se kului Suomalaisten käsissä ahkerasta käyttämisestä. Mutta jälkimmäisiä ei näy otetun tarpeeksi yleisellä suosiolla vastaan. Psaltarin esipuheessa moittii hän jo pappein penseyttä näillä ankarilla sanoilla:

Hwij häpie, se Wähe quin kirioitetan,
haruoin se sarnatan eli luetan.
Quingas wastat Sen HERRAN Domios,
ettes aighas culutat Laiskuos.
Oij sine surckia Locasecki,
etkös neite Mieleses ecke,
Haiseua Raato oleuas,
ia Matoin Eues cooltuas?
Jos sine sis Wircas hitast teet,
Nin carta cuhungas wimein ieet.

Ja esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan huokaa hän:

Wiele Bibliast mwdh tulisit,
ios nemet otoliset olisit,
Ostetaisin ia rucataisin,
quin olis kylle mös coctolin.
Sen Aian vskon pian tuleuan,
ette Somen kiriain ielkin tutketan.
Van tuskal ne silloin käsiteteen,
iotca nyt Monilda hylieteen.
Coska sis Porsas taritan,
nin aua Seckis, ios se taruitan.

Tämä lukijain haluttomuus ja köyhyys taisi olla pääsyynä, miksi Agricola ei enää kirjoittanut mitään. Mutta sen lisäksi tuli hänen parina viimeisenä ikävuotenaan rasittavainen sota, ja rauhan juuri palattua teki, niinkuin olemme nähneet, kuolema lopun kaikesta hänen toimelijaisuudestaan.

Ollen ruotsinkieliseltä paikkakunnalta kotoisin, oli Agricola luultavasti vasta koulua käydessään ja sitten elämässä oppinut suomea. Se tuntuu kyllä hänen teoksissaan, joissa on paljon ruotsinvoittoisia lausetapoja, esim. Minun Ysteuellen on yxi Winatarha ydhes lihauas paicas; Mutta se Zebaothin Herran Winatarha on nyt se Israelin Hone; he satettijn tai uastanotettin Seuracunnalda; Wsi Testamenti ensin kirioitettin nijste pyhiste Euangelisterist ia Apostolist Grekin kielelle; Carialaiset ylitzeiuoitettin Rotzalaisist: ioca ei alassäriete; ellei te ymberileikata. Varsinkin vilisevät hänen kirjoituksensa ylenpaltisesti käytetyistä prepositsiooneista. Niitä hän liittää aivan tarpeettomasti yhteen verbein ja verbeistä johtuneitten substantiivein kanssa, esim. ulgoshwta (ruots. utropa), ulgosluuattu (utlofvad), ulgosiaghetta (att utdelas); ylessöit (uppåto), ylesauasi (upplät), ylesualghistus (upplysning); ylitzeuoitti (öfvervann), ylitzelangesit (öfverföllo); tyghelangeuat (tillfalla); edhesastuit (framstego), edesseisoi (förestod). Muutenkin panee hän niitä semmoisiin paikkoihin, joissa ei suomenkielen luonne niitä suvaitse, esim. me iloitzima sen ylitze; hemmestuit ylitze henen ymmerdhyxens tai henen oppins päle; muistele sen päle. Silti ei Agricola ollut tietämätön, kuinka semmoisten lauseitten tulisi oikeastaan kuulua. Toisessa paikassa hän sanoo: he naurauat henen ylitzens, toisessa hen naura hende; samoin armachta heiden päle ja armadha meite; Jumala kysy sen peren ja mite hen kysy Jumalata. Sattuupa välistä samassa lauseessakin puhdas suomenkielinen lauseparsi kohta ruotsinmukaisen jälkeen, esim. catzocat taiuan linduin päle ja Catzocat Cuckaisita kedholla.

Enemmän ruotsin mukaan, kuin mitä nykyisin on tapana, kirjoittaa hän myös useita tästä kielestä lainattuja sanoja, esim. stoli, domari, fangeus, fati, wffrata, wghnijn, corghi (myös cori), hyuestisiugnapi. Mutta aniharvoin hänellä tapaa muita vieraita sanoja kuin uudemmassakin kirjakielessämme hyväksyttyjä, semmoisia kuin falski, insiglasit, wsi tidningi. Sitä vastoin tuntee hän monta supisuomalaista sanaa, joiden sijasta nyt käytetään muukalaista ja uudestaan suomeksi tekaistua sanaa, esim. näkypaicka (teaatteri), käsiwirca, (käsityö), kiriacammio (kirjasto), rahanhaltia (rahastonhoitaja). Köyhäksi ei Agricolan kieltä siis suinkaan sovi moittia, pikemmin sitä voi pitää todisteena aikaisemmasta suomenkielen viljelyksestä ainakin kirkollisella alalla. Aivan kelvottomaksi sitä ei muutenkaan tule arvella, sillä hänen suomennoksiansa on verrattain vähän tarvinnut korjailla myöhemmässä koko Raamatun käännöksessä.

Perustukseksi kirjakielellemme laski Agricola, niinkuin kaikki tiedämme, Turun-puolisen murteen, ei kuitenkaan yksipuolisesti. Itse hän siitä lausuu Uuden Testamentin esipuheessa: ette teme coco Hijppakunda Somen maxi cutzutan, ioca (Varsinais-Suomi) ombi ninquin mwidhen Äitei —Sille ette hen ensin tuli Christituxi, ia tesse Turussa ompi Maakunnan Eme kirko ia pijspan Stoli ia Istuin — Senteden ombi tesse P. Wdhen Testamentin kirioissa Somenkieli enimiten prucattu. Mutta lisää heti: Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet, puhet ia sanat tehen siselotetud. Agricolan sanavaraston tarkempi tutkimus on osoittava, minkä verran hän on muita murteita, etenkin Viipurin-puolista, johon kaikkein ensiksi perehtyi, hyväksensä käyttänyt. Muoto-opillisista itäsuomalaisuuksista, joita ei ainakaan nykyään enää tavata länsimurteissa, mainittakoon esim. adjektiivein superlatiivi ja verbein refleksiivinen taivutus sekä pronomini-muodot mö (lue: myö), tö, hö; meiet l. meidet, teijet l. teidet, hei(j)et l. heid(h)et.[19]

Pääasiallisesti oli Agricolan kirjailijatoimi kirkon tarpeihin omistettu. Mutta kuitenkin puhui hän mielellään esipuheissaan myös maallisista asioista. Rukouskirjan kirjavasta sisällyksestä on jo ollut puhetta. Uuden Testamentin esipuheessa kertoo hän lyhyeltä, kuinka kristin-usko oli levinnyt Suomeen, antaen siinä muun muassa sen tiedon, että ruotsalaiset Lootolaiset Calandis (Ahvenanmaalla) olivat aikaa ennen kääntyneet kristin-uskoon kuin Suomalaiset mannermaalla. Psaltarin esipuheessa löytyy luettelo pakanallisten Hämäläisten ja Karjalaisten jumalista, jota yhteen aikaan kovasti epäiltiin virheelliseksi, vaan sittemmin yhä enemmän on opittu luotettavana lähteenä pitämään. Esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan luettelee hän kaikellaisia Jumalan lahjoja, mitä ihmisellä on, sekä ulkonaisia että sisällisiä, joista jälkimmäinen esitys on ensimmäinen sielutieteen-tapainen suomenkielellä.

Kun vielä päätteeksi muistamme, että Pyhän Raamatun kirjat, paitsi mitä niissä on suorastaan uskonnollista, sisältävät kaikellaista yleistietoa, niin on meidän annettava Agricolalle sekin tunnustus, että hän on kaikinpuolin kehittänyt kieltämme sivistyksen välikappaleeksi. Täysi syy on meidän siis kunnioittaa Mikael Agricolaa myös suomalaisen kirjakielen luojana.

4. Agricolan aikalaiset.

Agricolan painetut kirjat eivät ole ainoasti ensimmäiset suomenkielellä, vaan aikanansa aivan yksinäiset. Hänen viimeksi ilmestyneen kirjansa jälkeen seuraa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden väliaika, jonka kuluessa ei tiedetä yhtään suomenkielistä kirjaa toimitetun.

Että hänen rinnallansa kuitenkin on ollut muitakin yrittelijöitä, todistavat pari meille säilynyttä käsikirjoitusta kirjallisuutemme alkuajoilta. Toisessa, joka sisältää käsikirjan ja messun, on vuosiluku 1546 ja nimi Mathias Johannis Westh, luultavasti sama henkilö kuin v. 1549 kuollut Rauman kappalainen Mathias. Kieli tässä käsikirjoituksessa näet viittaa selvästi Rauman tienoilla vielä käytettyyn suomen lounaismurteesen; esim. konsonantin pidennys semmoisissa muodoissa kuin kätten (= käteen), varkkan (= varkaan), hamppan (= hampaan), lappioit (= lapioita).[20] Toinen on vasta mainittavan Tukholman suomalaisen saarnaajan, vanhan herra Martin, Ruotsin maanlain suomennos vuodelta 1548.

Ett'ei Agricola myöskään ole ollut ilman apulaisia kirjallisissa töissään, todistaa hän itse Psaltarin esipuherunossa:

Muistas sis Rucollesas heite,
iotca Tulkitzit Somexi Neite.

Ja Juusten aikakirjassaan ilmoittaa mielipahansa siitä, ett'ei hänen nimeänsä Psaltarin esipuheessa ollut mainittu, sanoen teettäneensä suomennoksen Turun koululaisilla ja oikaisseensa sen sitten itse. Hänen kertomuksensa mukaan ei olisi siis Agricola tämän kirjan suhteen nähnyt muuta kuin painattamisen vaivan. Mutta toiselta puolen sanoo Agricola eräässä kirjeessä Amund Lauritzanpojalle kevättalvella 1551 syksystä alkain olleensa Psaltarin suomentamisen toimessa. Luultavasti on asian laita semmoinen, että Agricola vielä paransi ja viimeisti muiden tekemän käännöksen. Paavali Juusten oli syntynyt Viipurissa isänsä Pietarin kartanossa noin v. 1516. Niinkuin nimi (Juustinen) näyttää, oli hän peräisin suomalainen. Ensimmäisen oppinsa sai hän yhdessä Agricolan kanssa Viipurin koulussa rehtori Johannes Erasmi'n johdon alla. Juusten pysyi siellä vielä Agricolan lähdettyä, mutta v. 1534 muutti hänkin Turun kouluun. Piispa Skytte huomasi pian nuorukaisessa hyvät lahjat ja vihitti hänet jo v. 1540 papiksi, suojellakseen häntä kuninkaalta, joka aina välistä otti itselleen väkisin virkamiehiä kouluista. Vv. 1541-43 toimitti Juusten kouluvirkaa Viipurissa ja lähetettiin sitten niinkuin Agricola piispan kustannuksella Wittenbergiin. Kolme vuotta siellä oltuansa läksi Juusten pois, koska Wittenberg'in yliopisto Schmalkald'in sodan tähden lakkautettiin. Hän oleskeli sitten vielä vähän aikaa Magdeburg'in, Rostock'in ja Königsberg'in yliopistoissa ja palausi kotimaalle syksyllä 1547. Maisterin arvoa ei hän kuitenkaan ollut saavuttanut ulkomaalla niinkuin Agricola.

Turussa sai Juusten kohta seuraavan vuoden alussa rehtorin viran Agricolan jälkeen, josta kuusi vuotta myöhemmin v. 1554 koroitettiin Viipurin uuden hiippakunnan piispaksi, ja 1563 pääsi hän Turun piispan istuimelle Follingius'en sijaan. Siinä korkeassa virassa pysyi hän sitten kuolemaansa asti, vahvistellen uutta oppia ja puhdistellen kirkkoa yhä enemmän jäljellä vielä olevista vanhan opin tähteistä. Lopulla elämäänsä lähetettiin hänkin, samaten kuin Agricola, lähettiläänä Moskovaan, jossa häntä yhdessä muiden lähetystön jäsenten kanssa pidettiin kolmatta vuotta vankeudessa kostoksi siitä, että tsaarin lähettiläitä oli pahoin kohdeltu Tukholmassa, silloin kuin herttuat olivat nostaneet kapinan Eerik kuningasta vastaan. V. 1572 pääsi Juusten vihdoin vapaaksi tästä vankeudestaan, ja sai palkinnokseen Juhana kuninkaalta aatelis-arvon. Mutta se ei voinut parantaa Juusten'in murtunutta terveyttä. Päin vastoin riutui hänen ruumiinsa ja synkistyi hänen mielensä yhä pahemmin siitä, kun hän näki Juhana kuninkaan yrittävän vähitellen saattaa jälleen voimaan jo poistettuja katolisia menoja. Suru tästä särki hänen sydämensä; hän kuoli 22 p. Elokuuta 1576 ja haudattiin Turun tuomiokirkon korkeakuoriin.

Vähää ennen kuolemaansa Juusten toimitti suomeksi kaksi kirjaa: Catechismus, Somenkielen tulkittus[21] udistettu ja Jumalisten ja caunisten Rukoisten ja Kijtos sanain cansa enätty ja Surella wisudella koottu Somalaisten hywäxi ja jocapäiwäsexi tarpexi, sekä cotona että matkas 1574 ja Se Pyhä Messu Somen kielen ei Pauin Mutta pyhän Euangeliumin ia Christilisen Seuracunnan tauan iälken visusta Somen Turus coottu 1575. Edellinen, joka ei enää ole löytyvissä, on kirjoitettu Moskovassa vankeuden aikana. Jälkimmäinen on parannettu ja lisätty painos Agricolan messu-kirjaa.

Mainiomman nimen kuin näillä vähäisillä suomenkielisillä teoksillaan on Juusten saanut siitä, mitä hän kirjoitti latinankielellä. Hänen aikakirjansa Suomen piispoista, Chronicon Episcoporum Finlandensium, vanhin historiamme, on ijäti säilyttävä hänen muistonsa. Paitsi sitä on hän myös kirjoittanut kertomuksen käynnistään Venäjällä sekä postillan.

5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat.

Agricolasta löytyy vanhoissa kirjallisuudenhistoriankokeissa se maine, että hän muka oli ensimmäisen suomalaisen virsikirjankin toimittanut. Mutta tämä tieto on nähtävästi aivan perätön, sillä Juusten messukirjassaan käskee vielä laulamaan suorasanaisia kappaleita. Ainoasti kolme virttä on Agricola sepittänyt, mutta ne kirjoitettiin sittemmin aivan uudestaan.

Ensimmäinen suomalainen virsikirja ilmestyi kuitenkin tuskin kymmenen vuotta Juusten'in messukirjan perästä. Sen tekijän, Jaakko Suomalaisen eli Finnon, elämä ja toimet ovat kummallisesti kyllä olleet hyvin kauan hämärässä, vaikka hän kirjallisuudessamme ansaitsee suuremman sijan kuin Juusten. Eikä ole nytkään se hämärä kokonaan poistettu. Niinpä ei tiedetä yhtään, missä ja milloin hän on syntynyt. Nimestä päättäin oli hän kuitenkin Varsinais-Suomesta kotoisin; hänen isänsä nimi oli Pietari. V. 1563 tapaamme hänet Wittenberg'in ja 1567 Rostock'in yliopiston luettelossa. Myös mainitaan hänen olleen jonkun aikaa sotavankina Lyybekissä. V. 1568 tiedetään hänet määrätyn Turun koulun rehtoriksi, jota virkaa hän toimitti yhteen jaksoon kymmenen vuotta. Vv. 1578-82 oli Agricolan poika Kristian rehtorina, mutta sitten näkyy Suomalainen saaneen sen toimen takaisin. Sillä välin oli hän päässyt Räntämäen kirkkoherraksi, jonka ohessa hänelle oli annettu tulot katolis-aikuisista, Turun tuomiokirkkoon kuuluvista poenitentiarius- ja lector-viroista. Suomalainen kuoli ruttotautiin v. 1588.

Syynä yllämainittuun pitkään virkavapauteen koulutöistä oli se, että Suomalainen oli saanut v. 1578 Juhana kuninkaalta käskyn toimittaa muutamia tarpeellisia kirjoja suomeksi. Hänen työnsä hedelminä tulivatkin sitten painosta Yxi Wähä Rukous Kiria v. 1583, jota sata vuotta eteenpäin yhä painettiin uudestaan, ja Catechismus, jonka ensimmäinen, luultavasti vuosien 1580 ja 1582 välillä ilmestynyt painos on kadonnut (toinen on vuodelta 1615). Mutta Suomalaisen ansiollisin ja suurin teos on hänen virsikirjansa. Tämmöinen tiedettiin kyllä sepitetyksi, siitä päättäen että se myöhemmissä virsikirjoissa aina on mainittu, mutta kauan luultiin sen joutuneen häviön omaksi. Siitä vihdoin löytyi Upsalan yliopiston kirjastossa yksi kappale, joka valitettavasti vaan on vähä vaillinainen lopussa, niin että painatusvuodesta ei ole voitu saada selkoa.[22] Emme kuitenkaan suuresti erehtyne, jos päätämme virsikirjankin syntyneeksi noin 1580-82. Huomattava on, että siihen on suomennettu koko joukko virsiä 1572 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan ei yhtään sen jälkeisestä, v. 1586 ulostulleesta.

Esipuheessaan todistaa Suomalainen itse olevansa ensimmäinen suomalaisten virsien sepittäjä. Hän aloittaa sen näin: CAickille Jumalisille ia vskolisille Suomalaisille — — toiuotan minä Jacobus Finno Jumalan armon. Sitten selittää hän oppineitten ja jumalisten miesten ennen aikaan sepittäneen latinankielisiä virsiä veisattaviksi isoissa kaupungeissa, missä kouluja löytyi ja latinantaitavia miehiä. Eij ollu quitengan heidhän tactons, — — että sencaltaiset Latinankieliset wirdhet ainoasta cocouxisa weisataisin, ia maankieliset pois heitetäisin, ia vnhotetaisin. Mutta piru pani sitten pappein mieleen, että he toimittivat kaiken jumalanpalveluksen eij omal maan ia ymmärtäuäisel kielel, mutta waiuon wieral. Ja kun ei kansa saanut virsiä laulaa omalla kielellään, niin se ryhtyi maallisiin lauluihin, ja piru ylösherätti mös hänen runoians ia laulaians, ioidhen mielen hän lyckäis, ia suusa tacoi iuuri soueliaita sanoia, nijn että he kyllä äkist ia selpäst wirsiä cocon saidh ia teidh, iotca sittä muilda nopiamin mös opettin ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ia Christiliset wirdhet opetan ia muistetan. Viimein nousi Luther ja muitakin veisaamaan omakielisiä virsiä. Näiden esimerkki oli ollut yllytyksenä, että minäkin Jumalan nimen cunnian tädhen sen rackaudhen puolest quin minulle on Isän maata wastan rupeisin hengelisiä wirsiä Suomenkielel — — rimitäin muidhen Christilisten maacundain tauan iälken tekemän.

Niinkuin näistä otteista näkyy, käytti Suomalainen lyhennettyjä päätteitä kaikissa kirjoituksissaan, mutta varsinkin hän niitä suosi virsissänsä, jota ei ole yhtään kummeksittava. Turun seuduilla oli hän luultavasti kaiken ikänsä asunut, sillä huvin vuoksi ei siihen aikaan kukaan matkustellut, eikä koulunrehtorilla ollut mitään pakkoa virkatoimien tähden käydä muissa maakunnissa, niinkuin esim. Agricolan piispana. Se kieli, jota hän siis paraasta päästä oli kuullut, taisi silloinkin jo enimmiten käyttää katkonaisia päätteitä.[23] Mikä siis oli luonnollisempaa, kuin että hän samaa tapaa noudatti virsissä, joita suomentaessaan usein taisi olla kahdella päällä, kuinka saada ajatuksensa, suomen pitkiin sanoihin puettuna, runomittaan mahtumaan. Puikahtipa häneltä sittenkin välistä liikoja tavuita säkeesen, ja Suomalaisen virret varsinkin ne ovat, joista vanha virsikirjamme sai sen pahan huudon, että siitä veisatessa täytyy joka säkeen lopussa niellä pari sanaa. Osaksi on hän kuitenkin siitä syytteestä vapautettava, sillä paljon on myöhemmissä virsikirjan parannuksissa karttunut liikoja tavuita lisään sen kautta, että lyhennettyin muotoin sijaan koeteltiin panna täydellisempiä esim. minun ja sinun, missä alkuperäänsä oli mun ja sun.

Toiseen näissä virsissä haitalliseen suureen vikaan, joka tekee monesti ihan mahdottomaksi arvata tarkoitettua värssymittaa, oli syynä vanhan runomittamme väärä ymmärrys. Suomalainen oli tottunut näkemään sanain koron poljettuna kansanrunoissa, ja siitä päätti olevan yhtä mille sanan tavuulle runokorko tuli, kun vaan tavuiden luku oli, niinkuin piti olla. Että asiaa vielä myöhemminkin katsottiin siltä kannalta, eikä edes laajuutta vaarin otettu, näyttää seuraava lause Petraeus'en kieliopissa: ei suomalaisessa runossa pidetä mitään lukua tavuiden laajuudesta, kun vaan on määrätty tavuiden luku säkeissä ja lopussa riimi.

Riimeistä eli loppusoinnuista, joilla Suomalainen muiden kansain esimerkkiä noudattaen oli varustanut virtensä, on suomenkieli peräti köyhä, jos me nimittäin emme ota lukuun johto- ja taivutuspäätteitä, jotka eivät juuri kuulu miltään. Tästä köyhyydestä oli Suomalaiselle nähtävästi paljon hankaluutta. Harvoin onnistui hänen saada täydellisiä riimejä; enimmiten tyytyi hän vaan puoliriimiin eli assonanssiin. Niin esim. soinnuttaa hän yhteen puhdas ja sulhas, sanans ja walans, wahua ja waiua, pääst ja miest, sitä ja kijttä(ä), Jumal ja suomal. Pääteriimein yksitoikkoisuuden vaihetukseksi käytti hän myös noita suomenkielelle omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä esim. kiruotta ja wiruotta, paettin ja aiettin, kiristäuät ja likistäuät, jota tapaa ei pitäisi nykyistenkään runoseppiemme laiminlyödä, Mutta ei tämä kaikki kuitenkaan välttänyt, ja hädissänsä sovitti Suomalainen monesti yhteen sanoja, joilla ei ollut keskenään mitään yhdensointuisuutta, taikka pisti säkeesen aivan sopimattoman sanan ainoasti riimin vuoksi. Suurta huolimattomuutta riimein suhteen näemme kyllä sen aikuisissa saksan ja ruotsin virsissäkin, mutta ei siihen määrään kuin näissä suomalaisissa,

Virsien valitsemisessa oli Suomalainen verrattain omintakeinen. Ruotsissa ilmitulleita virsikirjoja käytti hän apulähteenä muiden rinnalla, vaan ei suinkaan yksin-omaisena ojennusnuorana. Ruotsalaisia alkuperältään tai ruotsalaisesta käännöksestä suomennettuja on Suomalaisen 99 virrestä 56 kappaletta, siis ainoastansa vähän yli puolen. Suoraan latinasta käännettyjä on 10, saksasta 17. Sitä paitsi on vielä 16 virttä, joita ei tiedetä mistään käännetyiksi. Viimeksimainituista voinee, niiden luonteesta päättäen, sanoa varmaan alkuperäisiksi ainakin 6.

Käännöksissään on Suomalainen hyvin uskollinen, vaikka ei mitenkään orjallinen. Usein hän lyhentelee virsiä käantäessään, mutta laittaa mielellään niinkin, että vanhan runotapamme mukaan toinen säe toisilla sanoilla kertoo edellisensä sisällyksen. Suomalaisen omat tekemät näyttävät selvään, ettei hän ollut Jumalalta luovaa runolahjaa saanut. Ne ovat melkein kaikki älyn avulla, käskystä kirjoitetut ja siis mehuttomat; ainoasti molemmat aamuvirret maistuvat hiukan tuoreemmalta.

Joku aika Suomalaisen jälkeen ilmestyi vielä toinen virsiseppä suomenkielellä, joka sekä sepittämäinsä virsien paljouden että vielä enemmän niiden hyvyyden suhteen on monta vertaa etevämpi. Tämä mies oli Maskun kirkkoherra Hemminki. Valitettavasti ei hänestäkään ole paljon mitään elämäkerrallisia tietoja. Sen verran vaan tiedämme, että hän oli Maskussa syntynyt ja että isän nimi oli Henrik. V. 1587 pääsi hän Maskun kirkkoherraksi, kävi v. 1593 Upsalan kirkolliskokouksessa ja kirjoitti nimensä tämän kokouksen päätöksen alle. V. 1618 näkyy hänen nimensä viimeisen kerran kymmenysluettelon alla, mutta v. 1620 on jo siinä toinen nimi: Jooseppi Hemminginpoika, luultavasti hänen poikansa.

Hänen virsikirjastaan ei myöskään tiedetä, minä vuonna se ensikerran tuli painosta, Jonakuna 1610 ja 1614 välisenä vuonna sen on pitänyt ilmestyä, sillä siihen on vielä otettu joku virsi 1610 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan vuoden 1614 suomalaisessa käsikirjassa, piispa Sorolaisen toimittamassa, on jo koko joukko sen virsistä määrätty kirkoissa veisattaviksi.[24] Toinen painos on vuodelta 1639, siis Hemmingin kuoltua ilmitullut. Se sisältää 241 virttä; kun niistä luemme pois 98 Suomalaisen virttä, viisi nimimerkillä P.M., luultavasti Pietari Melartopaeus,[25] ja yhden nimimerkillä P.J.C, niin jääpi Hemmingin osaksi 137 virttä. Jos näihin lisäämme 75 virttä ja laulua ennen jo mainitusta keskiaikaisesta virsikokoelmasta Piae cantiones, jonka Hemminki v. 1616 suomensi, ja jos sitten otamme pois 3 molemmille kokoelmille yhteistä, niin nousee Hemmingin sepittämäin virtten luku 209:ään, joka ei ole vähäinen joukko.

Sanain katkomisen, runomitan liikkaavaisuuden ja riimin huonouden suhteen ovat nämät Hemmingin virret aivan Suomalaisen sepittämäin tapaiset. Hemminki itse siitä valittaa, että: Eip salli soucad Suomen sanad Tarkoin taiten edhes tuodha. Hän onkin kääntäessään harvoin aivan uskollinen, milloin vetää pari värssyä yhteen, milloin heittää värssyn kokonaan pois tai panee uuden lisään. Joskus ottaa Hemminki kaksikin virttä ja valaa ne yhdeksi suomalaiseksi. Toisinaan on hän kääntänyt vaan pari värssyä vieraskielisestä virrestä, ikäänkuin alkuun ja intoon päästäksensä, vaan jatkaa sitten omasta päästään. Siitä syystä onkin hänen virsillään paljoa vapaampi, elävämpi, omituisempi luonne kuin Suomalaisen tekemillä. Hän oli aika mestari suomenkielessä; oikein ihmeyttää nähdessä, kuinka rikkaasti, luontevasti ja sujuvasti se valuu hänen kynästään. Samaten kuin Suomalainen käytti hänkin ajatusriimiä, ja paljoa tiheämmin vielä. Mutta paitsi sitä on hänen virsissään sekin kansanrunoistamme saatu omituisuus, jota sanotaan alkusoinnuksi. Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin virsistä, niin tämä heti pistää silmiin. Välistä hän aloittaa kaikki säkeen sanat samalla kirjaimella, välistä vaan pari niistä. Toisinaan on samassa säkeessä kaksi alkusoinnun jaksoa esim. Pahad päänäns juuri julmaa. Toisinaan sointuu edellisen säkeen viimeinen ja jälkimmäisen säkeen ensimmäinen sana yhteen esim.

Köyhiä lapsias laupiudhes cautta
Cuule ja auta.

Virsiä valitessaan menetteli Hemminki vielä paljoa omintakeisemmin kuin Suomalainen. Hänen virsikirjansa 137 virrestä on tullut ainoasti 58, siis vähemmän kuin puolet, ruotsinkielen kautta. Suoraan saksasta on hän ottanut 25 ja latinasta 16. Semmoisia, joihin ei tiedetä vastaavaa virttä muulla kielellä, on 38. Viimeksimainituista on 15 (kenties 19) aivan silminnähtävästi alkuperäisiä. Niissä liikkuu Hemmingin innokas, hilpeä runohenki vielä vapaammin. Tosin ei niissä ilman erittäin syvää tunnetta, mutta mielikuvitus oli Hemmingillä hyvin vilkas ja voimallinen. Kun hän pääsee jotain kuvailemaan, varsinkin tämän maailman turhaa menoa ja syntisyyttä tai siitä seuraavia onnettomuuksia ja rangaistuksia, niin oikein kuohuu koskena kuvallisia sanoja. Näissä omissa virsissään käyttää Hemminki aina alkusointua sekä ajatusriimiäkin välistä läpi koko virren. Ja jos oikein tarkkaan rupeamme näitä virsiä tutkimaan, niin huomaamme, että ne myös rakennuksessaan tavoittavat taikka kumminkin ovat tavoittavinaan vanhaa runomittaamme.

Mikael Vexionius sanoi muutama vuosikymmen jälkeenpäin, että Suomalaiset eivät tunnusta runoelmaa runolliseksi, jos ei siinä ole riimiä ja lamdaismia s.t.s. että alkukirjaimet ovat samat. Esimerkiksi tähän hän vetää muutaman Hemmingin kirjoittaman virren:

Pojad parhad paohadcatt,
Neidzed nuored iloidcatt,
Vanhad vahvast veisadcatt.

lisäten: "näillä kaikilla oli muinoin yksi nuotti ja nimenä runot".

Vielä selvemmin suomalaiseen runomittaan rakennettu on Hemmingin esipuhe suomennokseensa kirjaa Piae Cantiones, jossa hän sanoo:

YStäväni ihanainen,
Hyvän suopa suomalainen,
Näitten alust tiedhä tämä:
Suomen saares synnyit nämäd.
(Paidz vähä vaevoin harvoja
Muolda cans tähän tuodhuja).
Muinen Piispad, Pappimiehed,
Oppined muud. Esimiehed,
Latinax teid lauluii näitä.

Tästä esimerkistä näkyy, että sen ajan oppineet olivat panneet riimin vanhan runomme koristukseksi ja että runomitan kokonaan perustivat korolle. Ja missä kansanrunomme käyttää sananjakoa, siihen he panivat selviä alkupitkiä eli daktyleja. Tällä tavoin saivat neljän pitkälyhyen eli trokeen sijaan yhden pitkälyhyen kahden alkupitkän kanssa tai kaksi pitkälyhyttä ja yhden alkupitkän esitavuun kanssa.

Kieli Hemmingin virsissä ei ole niin yksipuolisesti lounaissuomalaista kuin hänen edeltäjänsä kirjoittamissa. Huomattava on kuitenkin e, o, ö diftongien esiintyminen Lounais-Suomen murteen mukaisesti i, u, y diftongien asemella, esim. vaevoista, päevin, toevotan, töedhen, raoha, seoracunda, täödhen.[26]

6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen.

Tämän aikakauden kirkollisista kirjoittajista on vielä mainittava piispa Eerik Eerikinpoika Sorolainen. Hän oli syntynyt 16:n vuosisadan keskipalkoilla Sorolan talossa Laitilan pitäjässä. Isänsä luultavasti oli Laitilan kirkkoherra Eerik Gregorin poika. Eerik Sorolaisen nuoruuden ajasta ei ole mitään muuta tietoa, kuin että hän v. 1573 kirjoitettiin Rostock'in yliopiston kirjoihin ja että hän palasi ulkomailta maisterin arvonimellä. V. 1578 tuli hän rehtoriksi Geflen kouluun Pohjois-Ruotsissa. Vähää myöhemmin, v. 1583, hänelle suotiin synnyinmaassaan paljoa korkeampi, mutta myös paljoa rauhattomampi paikka. Juhana kuningas oli, niinkuin tiedetään, taipuvainen katolisuuteen ja yritti liturgiallansa saattaa hylätyt kirkon menot jälleen voimaan. Luultavasti oli hän huomannut Eerik Sorolaisen myöntyväiseksi näihin tuumiin, koska hän pani hänet Turun piispaksi ynnä antoi Viipurinkin piispattoman hiippakunnan hänen hoitonsa alle.

Kuningas ei pettynytkään toivossaan, sillä uusi piispa oli hyvin ahkera hänelle uskotussa toimessa. Mutta Juhana kuningas kuoli v. 1592, ja kaikki hänen laitoksensa raukesivat hänen kanssansa. Nyt tuli Eerik Sorolaiselle vaikeat, surkeat päivät. Usko taisteli uskoa vastaan, kansastaan vieraantunut kuningas kansan puolta pitävää herttuaa vastaan, ja piispa Eerik Eerikinpoika seisoi puolueitten, taistelujen keskellä, epäillen, mitä hänen piti tehdä. Kummalle puolelle hän kallistuikin, oli virka ja henki vaarassa, ja mikä vielä pahempi, kummalle puolelle hän kallistuikin, ei hän voinut olla pyhiä velvollisuuksia rikkomatta. Eheänä ei Eerik Sorolainen päässytkään tästä vaikeasta välipulasta, mutta kuitenkin on hänelle se todistus annettava, että hän viisaasti ja rehellisesti koki yhdistää häntä eri haaralle vaativat velvollisuutensa. Yhteinen Flemingiläisten kanssa oli hänellä uskollisuus kuningasta kohtaan, mutta toiselta puolen piti hän heitä vastaan lujasti puhdistetun uskon puolta. Upsalan kirkonkokouksesta palattuansa rupesi hän täydellä toimella poistamaan siinä kiellettyjä paavilaisia kirkonmenoja. Tästä voisi luulla häntä huikentelevaiseksi tuuliviiriksi, joka aina sovitteli tekonsa ajan tuulispäitä myöten, sillä Juhanan aikoina oli hän yhtä ahkerasti pitänyt huolta näiden menoin noudattamisesta. Mutta hän seisoi niiden suhteen korkeammalla kannalla kuin hänen aikalaisensa ja piti ulkonaiset menot sivuseikkoina, joita sopi hyväksyä tai hylätä, sen mukaan kuin yleiset asetukset säätivät. Ainakaan ei pelko ollut tähän menetykseen syynä; sen näemme siitä, että hän protestanttisen intonsa vuoksi sai kärsiä Fleming'iltä julmat haukkumiset ja oli vähällä tulla piestyksi, eikä kuitenkaan lakannut toimestansa.

Mutta ei tämä hartaus puhdistetun opin puolesta eikä myöskään puuttumattomuus sotaan voineet lepyttää tylymielisen Kaarle herttuan vihaa siitä, ett'ei piispa ollut kokonaan ruvennut hänen puolelleen. V. 1599, kun Turun linna oli joutunut herttuan valtaan, pantiin Eerik Sorolainen siihen vangiksi ja vietiin seuraavana vuonna Linköping'in valtiopäiville pappissäädyn tuomittavaksi. Vaikka hän siellä sai virkaveljeinsä puolesta täydesti puhdistavaisen todistuksen, ei Kaarle herttua kuitenkaan päästänyt häntä entiseen virkaan takaisin, ennen kuin piispa oli maksanut hänelle tuhat talaria sakkoa. Myöhemminkin vainosi kuningas häntä lakkaamatta, yhä uhaten panna hänet pois viralta.

Kustaa Aadolfin noustua valta-istuimelle koittivat viimein Eerik-piispalle paremmat päivät. Hänelle suotiin taas runsaammat tulot ja muutenkin suosi valtiokansleri Aksel Oxenstjerna häntä monella tavalla. Tämän ikänsä rauhallisen loppupuolen käytti Eerik Sorolainen kansansa hyväksi sillä tavoin, että toimitti kirjoja suomenkielellä. Hän kirjoitti kaksi katkismusta, laveamman etupäässä opettajien ohjeeksi ja lyhyemmän kansaa varten. Edellistä, joka ilmestyi 1614, kehutaan itsenäisestä järjestyksestään sekä helppotajuisista selityksistänsä. Molemmat pysyivät käytännössä vuosisadan loppuun saakka; jälkimmäisestä ilmestyi useita painoksia, joista aikaisin meille säilynyt on vuodelta 1629. Myöskin toimitti hän v. 1614 suomennoksen uudesta käsikirjasta, Mutta kaikkein tärkein ja suurin hänen teoksistaan oli Postilla, joka tuli painosta kahtena paksuna nidoksena vv. 1621 ja 1625. Se sisältää noin 2,300 neljännesarkin sivua ja on merkillinen selitysten selvyyden sekä sisällyksen rikkauden puolesta. Kirjoitustapa siinä on helposti ymmärrettävä ja koristelematon. Usein on Eerik Sorolainen näyttänyt oppinsa sillä, että on pannut sekaan vahvistukseksi lauseita kirkko-isäin esim. Augustinuksen, Krysostomon y.m. teoksista sekä ottanut esimerkkejä Rooman ja Kreikan historiasta. Pitkän ajan oli se ainoana saarnakirjana Suomen kansalla ja sitä viljeltiin paikoin vielä meidän vuosisatamme alussa.

Tuskin oli postillan toinen osa valmistunutkaan painosta, niin meni sen tekijä noin kahdeksankymmenvuotisena levolle, kannettuaan hiipan kuormaa neljäkymmentä kaksi vuotta, neljän kuninkaan aikana.

Ei paljoa puuttunut, että Eerik Sorolaiselle olisi tullut osaksi kunnia olla Agricolan aloittaman Raamatun suomennoksenkin täyttäjänä. V. 1602 asetettiin Kaarle IX:n käskystä sitä työtä varten komitea, jossa piispa oli esimiehenä, ja jäseninä tuomioprovasti Pietari Melartopaeus, Turun kirkkoherra Gregorius Teitti, Turun koulun rehtori Markus Helsingius, Viipurin koulun rehtori Kristian Pärttylinpoika ynnä Turun kaupungin kolme suomalaista kappalaista. Mainitun komitean työstä ei tähän asti ole tiedetty juuri mitään, vasta nykyisin on saatu selville, että se jo v. 1617 oli, ainakin suurimmaksi osaksi, loppuun saatettu.[27] Silloin nimittäin Turun kaupungin papisto ilmoitti kuninkaalle pyytäneensä erästä Tukholman kirjanpainajaa, että hän sallisi Saksassa oleskelevan poikansa tulla Turkuun painamaan Pyhää Raamattua suomeksi. Tästä kirjapainon hankkeesta ei kuitenkaan sen enempää ole puhetta. V. 1630 kirjoitti piispa Rothovius kuninkaalle uudestaan samasta asiasta mainiten, että valmis Raamatun suomennos oli olemassa ja että monet tuhannet ikävällä odottivat sen painattamista. Vaan sodan tähden jäi Suomalaisten hartain toivomus silläkin kertaa toteuttamatta.

V. 1636 anoi pappissääty valtiopäivillä, että uusi komitea asetettaisiin Raamatun suomentamista varten, ja painatus toimitettaisiin valtion varoilla. Sen johdosta määrättiin v. 1638 tähän työhön Turun tuomioprovasti, sittemmin piispa, Aeschillus Petraeus, kreikan kielen lehtori Turun uudessa kymnaasissa, sittemmin heprean ja kreikan kielten professori, Martti Stodius, Maskun provasti Henrik Hoffman ja Piikkiön kirkkoherra Gregorius Favorinus. Tämä komitea teki työtänsä ahkerammin kuin komiteat tavallisesti tekevät, niin että teos jo tuli painosta v. 1642. Se on painettu suureen folio-muotoon yhtenä nidoksena, varustettuna niin vahvoilla kansilla, että sillä helposti voisi lyödä härän kuoliaaksi. Käännös on paraita, mitä siltä ajalta löytyy, alkukieleen katsoen, ainoasti saksalaista ja ruotsalaista Raamatunkäännöstä pidetään etevämpänä. Raamatun kieli on Agricolan suomennoksiin nähden puhdistettu useista ruotsalaisuuksista, niinkuin artikkelein ja prefiksein ylenmääräisestä käytännöstä. Se on myös vapaa yksipuolisista murteellisuuksista, joten se on voinut koota kaiken Suomen kansan yhden, yhteisen kirjakielen alle.

Tässä myös ensikerran esiintyy täysin säännöllinen suomenkielen oikeinkirjoitus. Sen vakaantumista Agricolan horjuvaisesta kirjoitustavasta, jolla kuitenkin on suunnitelmaan nähden suuret ansionsa,[28] voimme jo Finnon kirjateoksissa huomata, mutta vasta Sorolaisella löydämme ne säännöt, joiden mukaan Raamatun oikeinkirjoitus tarkistettiin ja jotka sitten pysyivät enemmän kuin puolentoista vuosisataa melkein muuttumatta voimassa. Nykyisistä kirjakielemme oikeinkirjoituksen säännöistä ne poikkeavat seuraavissa kohdin. Pitkä i-äänne kirjoitetaan ij:llä, k-äänne kovan vokaalin ja toisen k-äänteen edellä c:llä; loppupuolella 18:tta vuosisataa tulee kuitenkin ii yleiseen käytäntöön ja k syrjäyttää peräti c-kirjaimen. Nykyisiä ks ja ts yhtymiä vastaavat x ja dz, 1685 vuoden Raamatun painoksesta alkaen tz, jossa on huomattava palautuminen Suomalaisen kirjoitustavasta Agricolan käyttämään. Nykyisten k:n, t:n ja p:n asemella esiintyvät nenä-äänteen jälkeen, t:n asemella myös l:n jälkeen, säännöllisesti g, d, b; g:llä ja d:llä kirjoitetaan myös ne spirantti-äänteet, joita Agricola ja Suomalainen tavallisesti eroitukseksi edellisistä merkitsevät gh:lla ja dh:lla.[29]

7. Ensimmäiset lainsuomennokset.

Valtiollisella ja virallisella alalla suomenkieli tällä aikakaudella valitettavasti ei tullut viljellyksi yhtä ahkerasti kuin kirkollisissa asioissa, mutta onpas siinäkin suhteessa pieni itu jo nähtävänä, jonka vaan aikain kovuus ja kolkkous esti hedelmiä kantamasta.

Ensimmäinen tietty kuninkaallinen kirje Suomen kielellä tuli vielä Agricolan eläissä v. 1555. Se oli Helsingissä 21/11 päivätty kehoitus Wdhen Linnan (Savonlinnan) asukkaille varustaumaan maan varjelemiseksi Venäläisiä vastaan ja alkaa sanoilla: Mee Gustaff Jumalan Armon Kansa, Rodzin Götin Wendin &c. Kuningas, Mee tyghö sanonmee teille Meiden rackadt Alamaiset Wapahat mieheth, Papit, Nijmitys miehet, Luckarit, Neliennes miehet, Lwu(n)miehet ia kaicki muudt Meiden Crunun weroliset Talonpoijat, Samalla moto kaicki Lambodit, iotca elewet ia Aswat Wdhen Linnan Länisz Meidhen Szosijomme ia Armomme ennen &c. Tämän kirjeen suomentajaksi, niinkuin on mainittu, arvellaan Tuure Pietarinpoika Bjelkeä, joka siihen aikaan oli linnan isäntänä.

Sitä paitsi on meillä vielä joitakuita muitakin suomenkielisiä kirjeitä ja asetuksia tältä ajalta säilynyt, ja luultavaa on, että muutamia samallaisia on aikain kuluessa hukkunut. Kovin paljon ei niitä kuitenkaan ole mahtanut olla; sillä vanha tottunut tapa veti siinä asiassa enimmiten ruotsinkieleen. Kirjoituttivathan Nuijamiehetkin muiden maakuntain talonpojille ruotsiksi, vaikka eivät kirjeensaajat ymmärtäneet sitä kieltä paremmin kuin lähettäjätkään.

Paljoa merkillisemmät kaikkia näitä pieniä hajanaisia yrityksiä käyttää suomenkieltä virallisissa asioissa ovat kuitenkin ne lainsuomennokset, jotka tehtiin uskonpuhdistuksen aikakaudella.

Ensimmäisen Ruotsin maanlain suomennoksen tekijä, vanha herra Martti, on jo mainittu. Hän tavataan vuoden 1550 paikoilla kappalaisena Tukholman suomalaisessa seurakunnassa, muita tarkempia tietoja hänen elämästään ei meille ole säilynyt. Siinä kappaleessa tätä vanhinta lainsuomennosta, joka talletetaan Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa, on takakannella luku 1548, arvattavasti kirjan syntymävuosi. Paitsi tätä alkukirjoitusta, löytyy vielä viisi kopiota, jotka todistavat, että sitä käytettiin hyvin yleisesti Suomessa.

Seuraava suomentaja on herra Martin työstä lausunut, että se on sangen huonosti tulkittu ja väännetty sekä sanoilla että ajatuksilla lain tarkoituksesta pois. Totta onkin, että herra Martti on välistä väärin ymmärtänyt jonkun lakisanan. Syynsanoia esim. on pantu, missä olisi pitänyt olla asian-omainen (ikäänkuin ruotsalainen sana olisi ollut tavattava målsägande eikä måls-ägande); paatin sijrtäminen (ikäänkuin båtdrägt eikä bodrägt) muka merkitsi yhtä kuin kotivarkaus. Mutta ylimalkain hänen suomennoksensa on selvä.

Kieli siinä on jokseenkin samallaista kuin Agricolan kirjoissa, mutta puhtaammin länsisuomalaista. Oikeinkirjoituksessa pistävät silmään muutamat ruotsalaisuudet, joita ei kirkollisessa kirjallisuudessamme juuri milloinkaan tapaa. Martti näet kirjoittaa usein o-äänteen ruotsalaisella å-kirjaimella, esim. kåska, kotå, v-äänteen keskellä sanaa fw:llä esim. hyfwen (= hyvän), ja t-äänteen sanan lopussa kahdella t:llä, esim. tulott, nytt.[30]

Toinen suomennos, edellisestä parantelemalla tehty, ilmestyi Pohjanmaalla. Sen tekijä Ljungi (latinaksi Ljungo) Tuomaanpoika oli syntynyt Limingassa, jossa isä Tuomas Ingonpoika eli kirkkoherrana. Oppinsa hän taisi saada Upsalassa. Hän mainitaan ensin kirkkoherrana Pyhäjoella v. 1576, muutti sieltä Sälöisten pitäjään 1581, Kalajoelle 1592 ja oli lopulla samassa Pohjois-Pohjanmaan provasti. Paitsi kirkollisia toimiansa oli hänellä myöskin lainlukijan eli varatuomarin virka hoidettavana, jota ei pidä kummeksia; siihen aikaan oli näet hyvin tavallista, että yhdellä miehellä oli useampia, aivan erilaatuisia virkoja. Lainlukijana saikin hän sen tiedon lainsääntöin sekä vanhentuneiden sananpartten merkityksestä, että sitten kykeni lakia suomentamaan.

Aikansa meteleissä piti hän, niinkuin muutkin Pohjanmaan papit, lujasti talonpoikien puolta, sen verran kuin voi tehdä, väkivaltaiseen kapinaan osaa ottamatta. Hän kävi muutamat kerrat talonpoikain asiamiehenä Kaarle herttuan luona ja antoi alussa vuotta 1597 Arbogassa säädyille voimallisen, liikuttavan kertomuksen Fleming'in tylystä menettelystä Pohjanmaalla. Myöhemmin taas hän oli yhtenä talonpoikien päämiehenä keskusteluissa Mustasaaressa v. 1598, joissa, Fleming'in kuoltua, Stålarm hieroi sovintoa Pohjalaisten kanssa. Että hän yleensä tarkalla silmällä katseli asiain menoa, osoittaa hänen kirjoittamansa ruotsinkielinen kertomus Nuijasodasta. Hän kuoli v. 1611 Nyköping'in valtiopäivillä ollessaan.

Esipuheessa teokseensa Ruodzin waldakunnan maan elj taloin poicain laki, Ruodzin kielestä Suomeen kielelle tulkittu, joka on kirjoitettu v. 1601, sanoo hän tähän työhön ryhtyneensä, kuultuaan, että Kaarle herttua halusi saada semmoisen kirjan toimitetuksi, ynnä myös monen Suomen aatelisen ja aatelittoman kehoituksesta. Itselläänkin on hänellä ollut hyvä tilaisuus huomata, kuinka usein hyvät ajatukset pahimmalla tavalla väännetään, kun ei toisen kieltä ymmärrä. Sillä monasti on tuomarinviroissa suomalaisia miehiä, jotka eivät oikein taida ruotsinkieltä, saatikka laissa käytettyjä vanhan-aikuisia puheenparsia; samaten pannaan usein tuomareiksi suomalaisiin kihlakuntiin ruotsalaisia miehiä, jotka huonosti osaavat suomea. Paitsi sitä on Ruotsissakin monin paikoin työansiolla Suomalaisia, joille välistä sattuu oikeudenkäymisiä. Lopuksi sanoo hän tässä käännöksessä enimmiten käyttäneensä sitä kieltä, mitä puhutaan Turussa ja Turun ympäristössä, Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla, jonka kielimurre onkin kaikista puhtain ja selvin sekä kautta koko Suomenmaan paraiten ymmärrettävä, kun sitä vastoin Uudenmaan suomi on ruotsinvoittoista, Viipurin ja Savon suomi Venäjän-Karjalan kielen sekaista ja Hämeen suomi aivan epämääräistä, kaikellaisista suomen murteista koottua.[31]

Ljungi Tuomaanpoika antoi käsikirjoituksensa v. 1602 Kaarle IX:lle, kun tämä Pohjanlahden ympäri palasi Ruotsinmaalle. Myöhemmin, v. 1609, suomensi hän myös Kaupungin lain. Kuningas lupasi toimittaa molemmat painon kautta julkisuuteen. Huolenpidon siitä uskoi hän hovikanslerille, lain-opintohtorille Niilo Chesnecopherus'elle, ennen mainitun suomenvihaajan tohtori Anteruksen sisarenpojalle. Mutta kauas ei työ päässytkään edistymään, vaan lakkasi, kun 1 1/2 arkkia maanlaista oli saatu painetuksi. Syyksi siihen on mainittu Kaarle IX:n kuolema ja se ahdinkotila, johon valtakunta oli joutunut hänen loppuvuosinaan. Seuraavana sotaisena aikakautena menivät valtionvarat muihin tarpeihin, ja Ljungi Tuomaanpojan lainkäännökset saivat maata arkiston hyllyllä, kunnes ne viimein meidän aikoinamme tulivat painosta v. 1852 W.G. Lagus'en toimesta, ei enää käytöllisen tarpeen täyttämiseksi, vaan kirjallishistoriallisena ja kielitieteellisenä kummana.

Kielensä puolesta ovat Ljungi Tuomaanpojan suomennokset erittäin selvät ja sujuvat; ne osoittavat tuntuvaa kielemme edistystä Agricolan ajoilta. Pohjanmaan rannikkomurteen omituisuuksia on vokaalin heittyminen h:n edeltä muodoissa semmoisissa kuin tarphexi, silthan, tulkhan, turmelthin. Oikeinkirjoituksessa ilmaantuu samallaista ruotsalaisen kirjoitustavan vaikutusta kuin herra Martillakin, esim. åma; hirffuen, luffuata (= hirven, luvata); nytt, märänn.

Sekä herra Martin että Ljungi Tuomaanpojan maanlain-suomennoksessa on vielä huomattava eräs hyvin omituinen kohta.[32] Käräjän-asian kaaren 11:nnessä luvussa sanotaan ruotsiksi: Och ägher Laghman vppå alla sina Dooma Breff gifiva å Swensko. Sen on herra Martti suomentanut: Ja twle lakimiehen caicken duomioittens päälle aina kirian anda ruotzin eli swomen kielen; samoin Ljungi Tuomaanpoika: Silloin tule laamannin caickein domiottens pälle kiria anda maan kielellä. Nähtävästi oli suomi aijottu viralliseksi kieleksi maassamme, vaikka sitä aikomusta ei milloinkaan toteutettu.[33]

8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen.

Kaikki tällä aikakaudella ilmestynyt suomenkielinen kirjallisuus oli käytännöllistä luonteeltaan. Historialliset ja muut tieteelliset teokset toimitettiin latinan tai ruotsin kielellä. Juusten'in vieraskielisistä kirjoituksista on jo ollut puhetta. Mainittava on vielä Klaus Hermaninpoiha Fleming'in, Kaskisten herran, ruotsinkielinen aikakirja, ulottuva vuoteen 1591, sekä latinankielinen kertomus tapauksista Suomessa Sigismund'in aikana, jonka tapainen ruotsiksikin löytyy. Myös Sigfrid Aronus Forsius'en tähti- ja luonnontieteelliset tutkimukset: almanakat, astroloogiset ennustukset, Physica (käännös latinasta) ja Minerographia ovat kaikki ruotsinkielellä kirjoitetut.

Ainoa tältä ajalta mainittava kaunokirjallinen teos on niin-ikään ruotsinkielinen. Sen nimi on: Hanhi kuningas (Gåås Kong), lystillinen ja hupainen runoelma Martin päivän hanhesta, Viipurin-karjalaisen Johannes Sigfridinpojan ruotsintama ja painattama Tukholmassa 1619.

Paitsi näitä tuli vielä painosta koko joukko väitöskirjoja, joita suomalaiset miehet ulkomaiden yliopistoissa julkaisivat, sekä erityisissä tilaisuuksissa pidettyjä saarnoja, etenkin hautapuheita. Useimmiten ne kirjoitettiin latinaksi, joskus myös ruotsinkielellä. Samoilla ynnä muilla vierailla kielillä sepitettiin ne tilapäiset runot, joita oli tapana painattaa yleisten ja yksityisten juhlien muistoksi. Suomenkielisiä runoja ei ole tiedossamme useampia kuin neljä. Ensimmäinen niistä on suomalaisen jesuiitan Valentinus Tuomaanpojan riemuruno Sigismund kuninkaan tulosta Vilnaan v. 1589, joka painettiin Jesuiitta-opiston oppilaiden toimittamaan juhlajulkaisuun.[34] Toinen löytyy kahden, latinan- ja ruotsinkielisen onnittelurunon jäljessä, jotka on kirjoitettu Turun koulun rehtorin Jaakkima Stutaeus'en häiden kunniaksi v. 1609, vaan painettu vasta 1611 Wittenberg'issä. Tekijäksi ilmoittautuu ylioppilas Olavi Yrjönpoika Suomalainen Huittisista, joka vieraalla maalla oli sairastunut pitkälliseen tautiin ja sen kautta joutunut kovaan raha-ahdinkoon, kun eivät kotolaisetkaan hänelle apua lähettäneet. Runon edellä on suorasanainen kappale, jossa hän selittää, minkä johdosta oli runonsa painattanut: ETtä täsä siaa oli, eikä paljan Paperin edhest Färmäjän Raha anda täytynydh ja ettei Breiweiä cummingan enä, näjemmä, cwlla eli totella. Kolmantena sopii pitää kuuden säkeen pituista häärunoa, joka tavataan liitteenä saman miehen v. 1610 sepittämässä latinankielisessä onnentoivotuksessa. Se on niin-ikään painettu Wittenberg'issä, jossa tekijä kuoli v. 1613.[35] Neljännen suomenkielisen runon on kamariviskaali Samuli Kroell kirjoittanut v. 1624, harjoittaessaan opintoja Rostock'issa, erään yliopistosta maisterin-arvolla eroavan Ruotsalaisen kunniaksi. Tämäkin on julkaistu yhdessä muunkielisten runojen kanssa.[36]

Viimeksi on huomattava Korsholman voudin Hannu Ingenpojan v. 1564 tilikirjaansa muistiinpanema loitsuruno ruttoa vastaan,[37] joka on merkillinen aikaisimpana näytteenä vanhoista kansanrunoistamme ja esimerkkinä sen-aikuisten virkamiesten taikauskoisuudesta. Mainittu Hannu Ingenpoika tiedetään kolmea vuotta myöhemmin olleen syytteen-alaisena vilpillisestä virantoimituksesta ja tuomitun hirsipuuhun, niin ett'ei hänen loitsuluvuistaan näy suurta apua olleen.

Uskonpuhdistuksen aikakausi on kumminkin ollut ainoa meidän aikaamme asti, jolloin suomenkielinen kirjallisuus on voinut vetää vertoja maassamme ilmestyneelle vieraskieliselle. Lukumäärältään se oli yhtä suuri kuin ruotsinkielinen, — latinankielinen oli tosin kahta vertaa lukuisampi, — mutta tärkeydessä se oli molempien tasalla.

Kaikissa tapauksissa oli tämän kirjallisuuden kautta suomenkieli saatettu kirjakieleksi ja pelastettu vajoamasta raa'aksi talonpoikaismurteeksi. Mitä kielestämme muukalaisetkin alkoivat arvella, näkyy seuraavasta lausunnosta Eerik Schroderus'en toimittamassa latinais-ruotsalais-saksalais-suomalaisessa sanakirjassa vuodelta 1637. "Ei ole suomen kieli niinkään viljelemätön, kuin muutamat luulevat, koska sillä löytyy painettuna useimmat sekä Vanhan että Uuden Testamentin kirjat, vieläpä virsikirja ja katkismus, ja päivä päivältä yhä karttuu. Eikä se ole uusi ja nykyisin keksitty, vaan on heti Suomen kansan ensi syntymisestä alkain tähän päivään saakka, monen vuosisadan kuluessa, säilynyt eheänä, rikkomattomana; sitä ei ole saanut hävitetyksi venäläinen naapuri eikä Suomen maan valloittanut ruotsalainen".

TOINEN LUKU.
Fennofiilein aikakausi 1642-1809.

1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen syrjäytyminen.

Se aikakausi, jonka olemme jättäneet taaksemme, ja se, joka nyt aukeaa silmiemme eteen, ovat aivan erilaiset luonteeltaan sekä valtiollisessa että kirkollisessa suhteessa. Vaikka maakuntain itsenäisyys Kustaa Vaasan kautta oli hyvin supistunut, kävi kuitenkin Suomi kirkollisissa asioissaan edelleenkin omaa tietänsä. Myös valtiollisessa suhteessa oli maamme kahdesti 16:lla vuosisadalla melkein itsenäisenä, nimittäin niinä vuosina, jolloin se oli Juhana herttuan hallittavana, ja niinä vuosina, joina marski Klaus Fleming taisteli Kaarle herttuata vastaan. Tällä aikakaudella on asiain laita ihan toinen. Keskikaikkisuus pääsi Ruotsinvallassa yhä suurempaan voimaan, ja hallinnon ohjakset yhdistyivät yhä enemmän Tukholmaan. Kirkollisissakin oloissa ja toimissa loppui kaikki itsenäisyys. Eerik Sorolaisen kuoltua määrättiin nimen-omaan Ruotsalainen Iisak Rothovius Turun piispaksi sillä tarkoituksella, että kirkolliset laitokset Suomessa saataisiin Ruotsin mallin mukaan järjestetyiksi, ja siitä ajoin ovat kaikki toimenpiteet tälläkin alalla uskollista Ruotsalaisten tekoin matkimista.

Hallinnollinen keskikaikkisuus yksinään jo oli omiansa laimentamaan Suomalaisten erinäistunnetta, mutta tähän laimentumiseen oli paitsi sitä vielä monta muutakin syytä.

Edellinen puolisko puheenaolevaa aikakautta oli Ruotsin paraan loiston ja voiman aika. Sen sotajoukot kulkivat voittajina Venäjän, Puolan, Saksan ja Tanskan maiden halki: Sen rajat laajenivat yhä kaikille haaroille, ja vähällä oli koko Itämeri rannikkoineen joutua Ruotsin yksin-omaiseen valtaan. Sen nimeä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti koko Euroopassa. Näyttipä yhteen aikaan siltä, kuin pitäisi Tukholman tulla Euroopan henkiseksikin keskuspaikaksi. Kristiinan loistoisessa hovissa nähtiin kuuluisain valtiomiesten ja sotapäällikköin rinnalla Cartesius'et, Hugo Grotius'et ja muita sen ajan kirkkaimpia tiedon kynttilöitä.

Tämän vallan rakentamisessa, tämän loisteen sytyttämisessä oli Suomalaisilla ollut runsas osansa. Useammat näiden aikain sodissa mainioimmat päälliköt olivat Suomesta sukuisin; Suomen poikia seisoi tuhansittain kaikissa tappeluissa Ruotsalaisten rinnalla. Nämät sankarityöt eivät olekaan jääneet aivan palkinnotta. Ne synnyttivät Ruotsalaisissa kunnioituksen tunteen, joka ilmaantui monessa Ruotsin hallituksen toimessa Suomen hyväksi. Paras palkinto niistä oli kuitenkin se, että ne nähtävästi kohottivat kansamme siitä arkipäiväisyydestä, johon pienissä oloissa elävät ihmiset välttämättömästi vaipuvat.

Selviä ilmauksia suomalaisen kansallisuuden arvossa pidosta ei siltä ajalta puutu. Ruotsalainen Turun professori Mikael Wexionius kirjassaan Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae & subjectarum provinciarum v. 1650 puhuu Ruotsin, Gootin ynnä Suomen liitosta ikäänkuin useampain valtakuntain yhteydestä. Suomalainen professori Antti Thuronius puheessaan, jonka piti Kustaa Bjelke'lle, kun tämä palasi lähettiläsmatkaltaan Moskovasta v. 1659, sanoo hänen tuoneen rauhan koko "Suomen maailmalle" (Orhi Finnico). "Suomen kunnia" on nimenä eräällä kreikkalaisella kuusimitta-runolla, jonka suomalaisen papin poika Johannes Paulinus ylioppilaana Upsalassa julkaisi v. 1678. Tässä meille leimahtaa vastaan ilmeinen rakkaus kotimaahan ja kaikkeen kotimaiseen. Ei missään ole senvertaista luonnonkauneutta, tuskin Thessalian muinoin maailman mainiossa Tempe-laaksossa. Herkkuja maa kyllä ei anna, vaan eipä niistä huolitakaan. Suomen miehissä ei ole petosta eikä vilppiä, eikä sanalla sanoen mitään vikaa. Jalosukuisiakin miehiä on Suomi kasvattanut, niinkuin Kurkeja, Horn'eja, Fleming'ejä ja Creutz'ejä, ja Suomen sotureja on nähnyt sekä Germaania että Kimbria (Saksa ja Tanska). Ken voisikaan kieltää, muu kuin kateus, huudahtaa runoilija, että Suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja! Mutta toiselta puolen oli Suomen silloisessa tilassa melkein välttämätöntä, että tämän ajan tapahtumat enemmän heikensivät kuin vahvistivat suomalaista kansallistunnetta. Meidän pitää muistaa, että kaikki, mitä Suomalaisetkin tekivät, kävi yhteisellä Ruotsin nimellä, Ruotsin valtakunta lisääntyi voitetuista maakunnista, ei Suomi; Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata ei yhdistetty, niinkuin olisi luonnollista ollut, meidän maahamme, vaan saivat ne eri hallinnon. Ruotsi oli kohonnut suurvallaksi, jonka ääni kaikui mahtavana Euroopan asioissa; Suomi oli sen rinnalla vajonnut mitättömäksi maakunnaksi. Ruotsin maine levisi ympäri maailman ääriä; Suomalaisista erikseen eivät muukalaiset tietäneet usein mitään. Ruotsin suuruutena, Ruotsin loistona tuli Suomalaisille itselleenkin heidän yhteisen urhoollisuutensa palkka rakkaaksi, ja sitä muistellessa tuli heille itse Ruotsalais-nimikin yhä omaisemmaksi.

Vielä paljoa enemmän sekaantui Suomalaisten kansallistunne toisesta seikasta, joka on läheisessä yhteydessä sekä voimaan pääsevän keskikaikkisuuden että myöskin Ruotsinvallan sen-aikuisen suuruuden ja loiston kanssa. Ruotsissa saatavat korkeat virat ynnä Tukholman hovin loisto houkuttelivat nimittäin pois Suomesta melkein kaikki vanhat, suuret aatelissukumme. Vähitellen vieraantuivat he kokonaan pois kotimaastaan, muistellen sitä ainoasti silloin, kun he sieltä saivat huvituksiinsa tarpeelliset rahat köyhiltä lampuodeiltansa. Eikä mennyt Ruotsiin ainoastaan sukuaateli, vaan sinne siirtyivät aatelittomistakin kaikki, joilla oli etevämmät luonnon lahjat, niinkuin samainen Johannes Paulinus, sittemmin ansioittensa tähden ruotsinkielisenä runoilijana ja valtiomiehenä aateloittu nimellä Lillienstedt.

Lisäksi tulee, että juuri tähän aikaan tulvasi ääretön Ruotsalais-joukko Suomen maahan. Korkeimmissa viroissa ei vuosisadan aikaan nähty melkein yhtään Suomen miestä. Niinpä ei suotu Turun hiippaa Suomalaiselle ennenkuin v. 1728, siis enemmän kuin sata vuotta Eerik Sorolaisen kuoltua. Ja Viipurinkin piispoista sillä ajalla olivat puolet Ruotsalaisia syntyperältään. Turun hovioikeuden jäsenistä ennen Isoavihaa oli kaksi kolmatta osaa Ruotsista kotoisin. Ruotsalaisia olivat luonnollisesta syystä olleet melkein kaikki Turun yliopiston ensimmäiset professorit, mutta edelleenkin oli ennen Isoavihaa aina vaan puolet heitä oman maan miehiä. Myös ylioppilaista oli alussa enin osa Ruotsalaisia, ja vaikka Suomalaisten luku pian eneni, tuli kuitenkin yhä edelleen monta nuorukaista meille meren tuolta puolelta, siitä syystä että elanto Turussa oli huokeampi.

Tämä Suomalaisten virtaaminen Ruotsiin ja Ruotsalaisten virtaaminen Suomeen oli epäilemättä voimallisimpana syynä kansallisen erinäistunteen heikontumiseen ja häviämiseen maassamme. Paraimmat henkiset voimat, joista olisi voinut olla turvaa ja tukea kansallisuudellemme, katosivat yhä pois maastamme, ja kun kaikki ylemmät arvot ja paikat nähtiin olevan Ruotsalaisten yksin-omaisuutena, niin ruvettiin omaa kansaansa halvempana, huonompana pitämään. Jolloinkulloin tulee jo tähän aikaan näkyviin ilmeinen ylenkatse kansallisuuttamme kohtaan. Niinpä esim. oli v. 1694, kun Turun tuomioseurakunta jaettiin kahtia, ruotsalaiseen ja suomalaiseen, edellinen määrätty ensimmäisen uskonopin-professorin virkapitäjäksi. Muutamaa vuotta myöhemmin ehdoitti nuorempi Gezelius piispa mainitun professorin virkapitäjäksi suomalaisen seurakunnan ynnä vielä Nummen pitäjän lisäksi. Mutta professori Juhana Machsenius katsoi sen arvonsa alennukseksi, eikä sanonut siihen suostuvansa muulla ehdolla, kuin jos piispa itse rupeisi Turun ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherraksi!

Oman kansallisuutensa halveksimista todistaa myös suomalaisten sukunimien katoaminen papistosta, jossa yliopiston perustamisesta alkain nimien muutokset latinan, kreikan ja heprean kielten, myöhemmin myös ruotsinkielen mukaan tulevat yleiseksi tavaksi. Porvaristossa pysyvät kansalliset nimet kauemmin, mutta vuoden 1700 paikoilla oli jo monella kaksi nimeä, suomalainen sekä ruotsalainen, ja v. 1746 löytyy Turun porvareissa vaan joku harva suomalainen nimi jäljellä. Merkillistä on, että nämät harvat enimmiten tavataan leskillä, jotka eivät olleet hennoneet panna pois nimeä, mihin ensilemmen muistot olivat kiintyneet.

Isoviha tosin lopetti Ruotsin suurvallan, mutta suhteellisesti tuli meidän maamme asema vielä huonommaksi. Suomi oli melkein autiona hävityksen jälkeen, josta se ei moneen aikaan voinut virota. Paitsi sitä oli siitä suuri kappale pois revitty, ja tämä haava Pikkuvihan vuosina 1741-43 vielä ammottavammaksi tehty. Ei ole siis ihmeteltävä, jos kansallistunne nyt ylimalkain esiintyy paljoa sekavampana. Ennen Isoavihaa Suomalaiset verrattain harvoin nimittävät Ruotsia isäinmaakseen, eivätkä koskaan käytä lausetapaa "me Ruotsalaiset"; vaan Isonvihan jälkeen omistetaan aivan kaikki, mitä ruotsalaista on: "rakas Ruotsimme", "esi-isämme Gootilaiset", "mainiot ruotsalaiset miehemme", "meidän Ruotsalaisten vapaus" j.n.e. Kuitenkaan eivät kaikki Suomalaiset näin ajatelleet. Yhä edelleen löytyi niitä, jotka pitivät Suomea rakastettuna kotimaanaan, vanhoja Suomalaisia esi-isinään ja Suomen kansaa omanaan. Että käytännössäkin tehtiin eroitus Suomalaisen ja Ruotsalaisen välillä, osoittaa esim. Abraham Achrenius'en onnentoivotus Tammelin piispalle vuodelta 1730, jossa hän riemuitsee siitä, että vihdoinkin Suomen mies on jälleen saanut Turun hiipan päähänsä.[38] Tällä ajalla ilmaantuivat myös ensimmäiset erilleen pyrkimisen oireet Sprengtporten'in ja muutamain Anjalan miesten yrityksissä koko Suomen irroittamiseksi Ruotsin vallasta.

Isonvihan jälkeen väheni Ruotsalais-tulva Suomeen tuntuvasti, niin että esim. Turun hovioikeuden jäsenistä vv. 1700-60 ei ollut Ruotsalaisia enempi kuin oman maan miehiä ja vv. 1760-1809 ei enempää kuin puolet Suomalaisten lukumäärään verraten. Mutta ei tarvinnutkaan enää tuottaa Ruotsalaisia meren takaa, omatkin miehet olivat jo suurimmaksi osaksi muuttuneet Ruotsalaisiksi, eivätkä ainoastaan mieleltään, vaan myös kieleltään.

Yliopistoa perustettaissa oli Turussa suomenkieli vielä niin yleinen, että Ruotsista tulleet professorit oppivat sitä puhumaan ja useimmat myös kirjoituksessa käyttämään. Ylioppilaitten kesken näkyy suomenkieli olleen hyvin tavallinen muutamista siltä ajalta säilyneistä konsistoorin pöytäkirjoista päättäen. Että sitä ruotsalaisetkin ylioppilaat oppivat, osoittavat muutamat heidän kirjoittamansa suomenkieliset onnentoivotus-runot.[39] Tässä yhteydessä on myös mainittava Tukholmalaisen kirjanpainajan Henrik Keiser'in suomenkielinen esipuhe v. 1693 ilmestyneesen suomalaisen käsikirjan painokseen. Siinä hän näet ilmoittaa viettäneensä opintoaikansa Turun kaupungissa ja siellä tulleensa tuntemaan ei ainoastans sen ylistettäwän Nationin Kieldä, mutta myös hänen kijtettäwät tapans, urhollisen toimens ja miehudens; sen tähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja toimittaessaan, osottain myös sillä samalla, että täälläki nijtä löyty, jotka sitä jaloa Suomen Kieldä, ei ylöncadzeesa, waan suuresa arvosa ja cunniasa pitäwät.

Samaten oli kouluissa suomalaisuus niin vankka, että täytyi sanakirjoihin sekä muutamiin muihinkin koulukirjoihin panna suomea muiden kielten rinnalle. Semmoisia kirjoja ovat Corpusculum Doctrinae 1642, Variarum rerum vocabula Latina 1644, Erasmus Rotterdamus'en Libellus aureus 1665 sekä vasta mainittavan Henrik Florinus'en latinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja 1678, joka saksankielellä lisättynä painettiin uudestaan 1695 ja viimeisen kerran ilmestyi vielä v. 1733.

Porvariston suomalaisuutta todistaa sekin, että nimenomaan heitä koskevia asetuksia käännettiin suomeksi, esim. Kuningalisen Maijestetin Asetos ja Käsky, Muutamitten ylitzekäymisisten ja sijwottomutten poispoistamisest, Waldacunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten Kihlauxis, Pidois, lapsenristiäisis ja Maahanpaniaisis, nijn myös waattein parsisa, painettu Turussa 1664. Turun raastuvan-oikeuden pöytäkirjoista vuodelta 1638 käy selville, että uutta kauppajärjestystä luettiin julki porvaristolle ensin ruotsiksi ja tulkittiin sitten pykälä pykälältä suomeksi, jota tapaa näkyy myöhemminkin noudatetun. Suurta huomiota herätti aikoinaan Turun valtiopäivämies-vaali v. 1659, jolloin suomalaiset porvarit asettivat oman ehdokkaansa ja, väkivallalla vaalista syrjäytettyinä, lähettivät erityisen edusmiehen valtiopäiville valittamaan kaupungin viran-omaisten menettelystä sekä vaatimaan itselleen samoja oikeuksia, kuin "muitten kansain porvaristolla" oli. Tästä ehdokkaasta väittivät ainakin vastustajat, että hän oli ruotsinkieleen tottumaton. Viimeksi on meillä Porthanin nimen-omainen todistus siitä, että vielä alussa 1700 lukua papisto sekä useimmat muut vallassäätyiset maalla ynnä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja porvareita keskenäisissä puheissaan enimmiten käyttivät suomenkieltä.[40] Mutta tähän hän lisää: vaan kuinka kaikki nyt on muuttunut ja päivä päivältä muuttuu!

Koulujen opetuskielenä oli ruotsinkieli jo tämän aikakauden alussa saanut pysyväisen jalansijan latinan rinnalla Suomenkin oppilaitoksissa, joissa sitä Kristiina kuningattaren kouluasetusten mukaan ruvettiin käyttämään katkismuksen opetuksessa vuodesta 1649. Yliopistoomme se pääsi sata vuotta myöhemmin, v. 1749, jolloin Turkulaisen Niilo Wasström'in väitöskirja ilmestyi, "ensimmäinen oppikoe tässä kuninkaallisessa akatemiassa äidinkielellä", niinkuin tekijä itse ilmoittaa. Tämän ajan Ruotsista tulleet piispat olivat ruvenneet latinan asemella yhä enemmän käyttämään ruotsia kiertokirjeissään. Maallisissa virastoissa, joissa ruotsinkieli jo alkuansa oli käytännössä, vahvistui sen valta sitä myöten, kuin niissä kaikki toimet alkoivat muuttua kirjallisesti suoritettaviksi. Näiden virkatointen ja naimisliittoin kautta, sanoo Niilo Idman v. 1774 esipuheessa vasta mainittavaan tutkimukseensa suomen ja kreikan kielten heimolaisuudesta, Suomen etevimpien sukujen niin tottuneen ruotsinkieleen, että se jo kauan aikaa on ollut säätyläisten yleisenä puhekielenä.

Suurimpana syynä lopulliseen muutokseen oli kuitenkin Ruotsin kohoova kirjallisuus, jolla Kustaa III:n hallitessa oli ensimmäinen, loistoisa kukoistus-aikansa. Silloin asuivat Kellgren ja Lidner jonkun aikaa maassamme ja heidän rinnallansa alkoivat oman maan synnyttämät Franzén ja Choraeus soitella Ruotsin harppua. Paljon oli ennenkin Suomi kasvattanut ruotsinkielisiä laulajoita: Lillienstedt'in, Fresen ja Creutz'in. mutta he olivat lauluaikansa oleskelleetkin Ruotsissa. Mutta nyt kuului Ruotsin laulu aivan omalla kotirannalla, kaikuipa niin viehättävästi kotikäen tutulla yksinkertaisuudella, ett'ei havaittukaan äänen olevan muukalaisen. Tämä sireeni-laulu viimein viihdytti nääntyvän suomalaisuuden kuolon uneen.

2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku.

Koska merituuli kauan ja kovasti puhaltaa, niin näemme meren laineitten loiskivan yhä korkeammalle rantoja vasten, tunkeutuvan yhä pitemmälle manteren oikean rajan taakse. Ne hyökkäävät silloin myös jokien suusta sisään, tempaavat jokivedet myötänsä ja pakoittavat ne liittolaisikseen tällä valloitusretkellä maan sydäntä kohti. Mutta ylempänä käy joki yhä vielä tavallista juoksuansa; suupuolellakin ilmoittavat siellä täällä nousevat pienet kuplat ja vastavireet jonkunlaista, vaikka kohta heikkoa, vastarintaa vieraalle vaikutukselle. Eikä aikaakaan, niin pian kuin merituuli on laannut, kääntyy luonnottomasti estetty virta jälleen alkuperäiseen suuntaansa, riemullisesti rientäen alaspäin ja tuoden äärimmäisillekin rannikoille tervehdyksen sydänmailta.

Samoin myös tällä aikakaudella tunkeusi voimallinen ruotsalaisuuden virta, ajan tuulen paisuttamana, yhä syvemmälle Suomen sydänmaihin. Selvästi voimme kuitenkin eroittaa toisenkin virran, joka päinvastaista suuntaa kulkee. Luontainen suomalaisuus, niin hyvin mielen kuin kielen puolesta, riutui riutumistaan lakkaamatta. Mutta samalla aikaa ilmestyy alussa tosin heikko, vaan vähitellen kiihtyvä kirjallinen suomalaisuuden harrastus, joka osoittautui Suomen kielen ja kansanrunouden, Suomen historian ynnä Suomen kaikkien olojen tutkimuksessa. Yliopistossa tämä harrastus syntyi, ja yliopisto pysyikin koko ajan sen varsinaisena pesäpaikkana. Pääasiallisesti se oli tieteellinen, mutta aineitten laadusta seurasi, että varsinaiseen tiedonhaluun sekaantui joku määrä kotimaanrakkautta, ja itse työ oli omiansa pitämään vireillä kansallisia tunteita. Tämän hengenliikkeen edustajia nimittää Taneli Juslenius, itse sen hartaimpia kannattajia, Fennofiileiksi eli suomalais-ystäviksi. Olkoon siis meidänkin sallittu puheena olevaa aikaa nimittää Fennofiilein aikakaudeksi. Emme kuitenkaan saa kuvitella mielessämme näiden Fennofiilein harrastuksia samanluontoisiksi kuin myöhempäin Fennomaanein eli suomi-kiihkoisten. Kenellekään heistä ei sattunut eikä Suomen silloisessa asemassa voinutkaan sattua mieleen vaatia oman kielen asettamista maassamme ruotsin sijalle, vaikka he kyllä usein sanovat ruotsinkieltä vieraaksi. Heidän rohkein toivonsa ja vaatimuksensa oli vaan, että suomenkieli saisi häiritsemättä ja sortamatta säilyä edes siinä alhaisessa tilassa, johon se jo oli vaipunut.

Ensimmäinen, joka yliopistossamme otti tieteellisesti tutkiaksensa suomenkielen luonnetta oli Aeschillus Petraeus, tosin Ruotsis syndynyt, mutta Suomen suostunut, niinkuin suomalainen riimikronikka hänen laitoksekseen lausuu. Hän oli kotoisin Vermlannista, jossa isä oli pappina, ja syntynyt v. 1593. Tuli v. 1609 Upsalan yliopistoon, jossa saavutti maisteriarvon 1619, oleskeli Saksanmaalla oppiansa täydentämässä vv. 1621-23, määrättiin palattuansa apulais-opettajaksi Upsalan fllosoofiseen tiedekuntaan ja sai, vielä kerran ulkomailla käytyänsä, jumaluus-opin lisensiaatin arvon 1628. Mutta kun ei siihen vastaavaa paikkaa ollut avoinna, pantiin hän väliaikaisesti jumaluus-opin lehtoriksi Turun kouluun. Näin oli onnen sallimus tuonut tämän miehen meidän maahamme, jonka palveluksessa hän sitten pysyikin kaiken ikänsä. Kun Turun koulu v. 1630 laajennettiin kymnaasiksi, tuli Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin lehtoriksi, ja kun tämä kymnaasi kymmenen vuotta myöhemmin koroitettiin yliopistoksi, tuli Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin professoriksi, koroten arvossa itsekin sitä myöten kuin se opisto, johon oli tullut. Sitä ennen oli hän saanut myöskin tuomioprovastin viran 1634 ja, Rothovius piispan kuoltua v. 1652, valittiin Petraeus yksimielisesti hiipan perilliseksi. Kauan ei Turun hiippakunta kuitenkaan saanut pitää tätä ahkeraa, innokasta kaitsijaansa. Hän kuoli jo v. 1657, oltuansa ainoasti viisi vuotta piispanvirassa.

Petraeus oli Suomeen tullessansa miehuutensa paraassa kukoistuksessa, viidennelläneljättä ikävuodellaan. Täydellä miehuuden voimalla rupesikin hän kohta Suomeen tultuansa harrastamaan uuden kotimaansa etua. Sitä varten hän kaikkein ensiksi oppi suomen kielen, oppipa sen niin pian ja niin perinpohjin, että sitä ei voi olla ihmettelemättä. Kymmenen vuotta vaan oli siitä kulunut, kuin Petraeus ensin astui jalallaan Suomen rannoille, niin hän jo pantiin esimieheksi siihen toimikuntaan, jolle, kuten olemme nähneet, uskottiin Raamatun suomennoksen lopullinen suoritus. Epäilemätöntä on, että tässä tarkistustyössä hänellä Raamatun alkukielten syväoppisena tuntijana on pääansio, jos kohta hänen Suomessa syntyneillä apumiehillänsä lieneekin suurin osa itse kielen korjauksessa.

Mainittua työtä varten oli Petraeus, niinkuin itse sanoo, koetellut saada selvää suomenkielen säännöistä ja nähnyt siitä saarnatessaankin ja jokapäiväisissä virkatoimissaan olevan hyötyä. Sillä jos pakko opettaakin muukalaiset suomenkielellä kutakuinkin toimeen tulemaan, niin kuitenkin heissä, jos eivät ole sitä tieteellisesti tutkineet, Äitin kieli woitta.[41] Ja semmoinen hapuroiminen on aina ikävä, vaikk'ei se juuri haittaakaan, eikä ole miksikään vaaraksi, eikä kunnon miehen nimeä pahenna.

Saman hyödyn tahtoi hän nyt saattaa muillekin, jonkatähden sepitti tutkimustensa nojassa ja Raamatun suomennoksessakin jo koeteltuin apumiestensä, professori Stodius'en ja kirkkoherra Favorinus'en avulla, suonien kieliopin v. 1649.[42] Tämä kirja, jonka latinainen nimi kuuluu Linguae Finnicae brevis institutio, käsittelee äänne-, muoto- ja lauseoppia; liitteenä seuraa Lyhykäinen runous-oppi, jonka esimerkkien joukossa on myös muutamia Suomen kansan arvoituksia.

Ensisilmäyksellä jo näemme että Petraeus kyllä tunsi useimmat suomenkielen muodot, vaikk'ei toiselta puolen yhtään osannut niitä järjestää ja selittää. Vokaalein soinnusta ei hän virka mitään; konsonanttein pehmenemisestä hän tosin tuopi esiin koko joukon esimerkkejä, vaan arvelee tottumuksen olevan ainoan keinon niiden käyttämistä oppimaan. Deklinatsiooni-sijat hän tuntee melkein kaikki, mutta ei kuitenkaan sano niitä olevan useampia kuin kuusi. Yhtä vaillinaista on myöskin, mitä hän verbein konjugatsioonista selittää, vaikka jotenkin täydellisesti tuntee niiden taivutuksen. Suomenkielen syvemmälle tutkimiselle oli nähtävästi esteenä latinan kieliopin yksinvalta, josta ei tohdittu poiketa, ja joka kuitenkin vähemmin soveltui niin peräti eriluonteiseen kieleen, kuin suomi on.

Aivan samoja jälkiä kuin Petraeus astui seuraavankin suomen kieliopin tekijä Mattias Martinius. Hän oli rusthollarin poika, syntynyt v. 1655 Tuuloksen kappelissa Hauhon pitäjää, tuli v. 1688 lehtoriksi Viipurin kymnaasiin ja viimein Hauhon kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli v. 1728. Martinius'en Hodegus Finnicus, Eller Finsk Wägwijsare Eli Suomen kieleen Tien Johdattaja, joka ilmestyi v. 1689, on jokseenkin orjallinen mukailu Petraeus'en kieliopista. Tämän säännöt ovat usein sanaakaan muuttamatta, ainoasti esimerkkejä lisäilemällä ja myös ruotsiksi selittämällä, uudestaan painetut; juuri vähän on niitä parannettu.

Pian kuitenkin avautui kielemme tutkimukselle avarampi näköala ja suomen kielioppi vapautui latinan orjuudesta, alkaen käydä luonnollisempaa latua. Siihen oli varsinkin syynä sen vertaileminen heprean ja kreikan kieliin, joka tuli tavaksi 17:n vuosisadan loppupuolelta.[43] Yhtähyvin oli tämä vertailukin perätöntä hapuilemista ja väkinäistä vääntelemistä, vailla todellista tieteellistä perustusta. V. 1697 julkaisi nuori maisteri Eerik Eerikinpoika Cajanus, myöhemmin virsikirjamme viimeistäjänä mainittava, väitöskirjan De linguarum Ebraeae et Finnicae convenientia, jossa hän koetti osoittaa sukulaisuutta suomen ja heprean kielen välillä sekä muoto-opillisessa että sanastollisessa suhteessa, Samat väitteet toi sitten v. 1712 laveammin ja tarkemmin perusteltuina esiin Taneli Juslenius siinä akatemiallisessa puheessa, jonka piti alkaessaan luentonsa n.k. pyhäin kielten (s.o. heprean ja kreikan) professorina. Täydesti yhtäläisiä sanoja suomen ja heprean kielissä Juslenius tosin arvelee harvoin tavattavan, paitsi interjektsiooneja, esim. ahah! Vaan semmoisia, joita jonkun kirjaimen muuttamisella tai lisäämisellä sanan joko alku- tai loppupäähän voi saada yhdenkaltaisiksi, väittää hän löytyvän kuuteensataan ja luetteleekin moniaita esimerkkejä. Vielä enemmän panee hän painoa yhtäläisyyksiin suomen ja heprean kielen taivutuksessa. Niinpä esim. kumpaisellakin kielellä on suffiksi-pronomineita, jotka liitetään sekä nomineihin että verbeihin, ja joista ensimmäisen persoonan pääte on -ni; sitä vastoin ei kumpainenkaan kieli suvaitse verbeihin liitettyjä prefiksejä. Molemmissa kielissä on verbeillä useampia konjugatsiooni-muotoja, esim. teki ja tehtin (Heprean Kai ja Niphal), teeskeli ja teeskeldin (Piel ja Pyal), teetti ja teetettin (Hiphil ja Hophal), tehwyin (Hithpaël). Todisteena sukulaisuudesta mainitsee hän myös suomalaiselle ja heprealaiselle runoudelle yhteisen parallellismin eli runonkerron. Lopuksi Juslenius kehoittaa kuulijoitansa vaivaa pelkäämättä ryhtymään heprean kielen oppimiseen, koska heidän muka on tämän sukulaisuuden tähden helppo oppia sitä. Onhan, sanoo hän, Ruotsalaisenkin paljoa helpompi oppia saksaa kuin meidän kieltä!

Näin syntynyt luulo mainittuin kielten sukulaisuudesta synnytti pian toisen vielä hullumman, nimittäin että Suomalaiset muka olisivat ne kymmenen Israelin heimokuntaa, jotka ovat kadoksiin joutuneet. Nuorempi Olavi Rudbeck, tämän lystillisen historiallisen arvelun keksijä, perustaa väitteensä siihen, ikään kuin jo todistettuun tosiasiaan, että Suomalaisten, Lappalaisten ja Virolaisten kieli on paraasta päästä hepreaa. Siinä muodossa meni sitten tämä hullutus perintönä kirjasta kirjaan koko puolen vuosisataa. Siitä latelee laveasti oppinut ja selväjärkinen Juhana Arckenholtz keskellä 18:ta vuosisataa, sitä vakuuttaa vielä Fredrik Collin väitöksessään De origine Fennorum, joka ilmestyi kahtena julkaisuna vv. 1764 ja 1766, juuri vähää ennen kuin Porthan ijäksi lopetti kaikki semmoiset perättömät lorut.

Osoitettuaan suomenkielen sukulaisuuden heprean kanssa Juslenius sitten ryhtyy sitä vertailemaan kreikankieleen. Muodoissa hän ei sano paljon yhtäläisyyttä keksineensä. Mainitsee kuitenkin, että suomenkieli, samoin kuin kreikan, on vokaaleista ja erittäin diftongeista rikas, ett'ei kumpikaan suvaitse q-kirjainta, sekä että molemmilla kielillä löytyy monta eri murretta, joiden eroitus on etupäässä muutamain kirjainten erilaisessa ääntämisessä. Mutta sanastossa hän väittää yhtäläisyyksiä tavattavan sitä runsaammin. Tässäkin pitää hän kiinni siitä periaatteesta, että täydellistä yhtäläisyyttä sekä äänteiden että merkityksen puolesta sopii harvoin odottaa. Vaan yhtä varmana pitää hän kahden sanan sukulaisuuden silloinkin, kun runko on sama, vaikka pääte on muuttunut kumpaisenkin kielen erikoisluonteen mukaan. Sitä paitsi saattaa hänen mielestään joku kirjain jäädä pois, vaihtua toiseen kirjaimeen tai tulla lisäksi sanan alkuun, keskeen tai loppuun. Ottaapa hän välistä, kun muu ei auta, Rengon kielenkin avuksi ja väittää, että toisinaan täytyy lukea sana taikka kokonainen lause edestakaisin, huomatakseen alkuperäistä yhtäläisyyttä. Niin on esim. sirkka aivan sama kuin kreikan άκρίς, sorkka yhtä άκρος, joka kreikankielessä merkitsee huippua, päätä. Merkityksenkin puolesta, huomauttaa Juslenius, voi sana toisessa kielessä olla laajempialainen kuin toisessa.

Tämmöisten väljäin sääntöin avulla, joihin vallan hyvin sopii, mitä pilkkakirves kerran sanoi nykyisestäkin kielitieteestä, että se pitää varsin vähän lukua konsonanteista eikä vokaaleista vähääkään, ei ollut sitten vaikea Juslenius'en esiintuomain yhtäläisyyksien lukua lisätä melkein loppumattomiin. Vielä Porthan'in aikana ilmestyi vertaileva tutkimus suomen ja kreikan kielistä, joka sisältää enemmän kuin 600 muka yhtäläistä sanaa. Tämän vertailun tekijä oli Huittisten kirkkoherra Niilo Idman samannimisen Huittisten kirkkoherran poika, syntynyt Östunassa Uplannissa Ruotsinmaalla v. 1716, kuollut v. 1790. Kirjassansa, joka painettiin ruotsiksi v. 1774 ja myöhemmin ranskankin kielelle käännettynä, kumoo hän ensin sen luulon, että muka Suomalaiset olisivat Heprealaisten sukua, vaan päättää niiden olevan noita Skyyttalaisia, joista Kreikkalaiset niin paljon tiesivät kertoa, Tällä nimellä Mustanmeren rannalla asuessaan olivat meidän miehet yhtenään Kreikkalaisten kanssa tekemisissä ja omistivat itsellensä silloin sekä sanoja että taivutusmuotoja. Kirjaimet sanoo hän suomenkielessä olevan samat kuin kreikan alkuperäiset 16, ja samaten kuin kreikassa muuttuvat konsonantit heimolaisiksensa, esim. tekee, tegin, tehdä, joita sopii verrata vaihdoksiin x:n, γ:n ja χ:n välillä, Kumpaisessakin kielessä äännetään muutamia konsonantteja murteittain eri tavalla; niinkuin Ateenalainen sanoi πλήττω, missä muut Kreikkalaiset πλήσσω, niinpä Turkulainenkin kattoa, ettiä, missä muut Suomalaiset katsoa, etziä. Johtopäätteistä ovat useammat yhtäläiset: xog- = -kas, -ινος = -inen, -ιχος = -hko, -μα = -ma j.n.e. Niin vertailee Idman läpi sekä muoto-että lauseopin keksien koko joukon yhtäläisyyksiä. Viimeksi tulevat sanavarat verrattaviksi aineenmukaisessa järjestyksessä. Yhtäläisiä jumalainnimiä luetellaan esim. Hiisi = Egyptiläisten Isis, Käkri = Ateenan perustaja Kekrops, Menningäiset, Agricolan mukaan avioliiton edistäjät, = Ύμενήίος, Hymenaeus (häitten jumala); Väinämöinen = Φαναΐος (Zeyn liikanimiä) tai Φαινόμειος (näkyvä, loistava). Muista sanavertailuista mainittakoon: epäilen = ελπίζω (toivon), kerjäläinen = γεραιός (vanhus), menen = μενω (pysyn paikoillani), työ = δύη (kurjuus).

Paitsi näihin vertailemisiin heprean ja kreikan kielten kanssa, oltiin 18:n vuosisadan keskipaikoilla myös hyvin ahkerat todistelemaan suomen sukulaissuhteita ruotsinkieleen. Tämän sukulaisuuden keksijänä oli jo ollut vanhempi Rudbeck, joka Atlantica-teoksessaan arveli sekä Suomalaisten että Skandinaavilaisten polveutuvan Japhefista, Noakin pojasta, ja olleen ensin yhtenä kansana Skyyttain nimellä, mutta sittemmin eronneen. Samaa kysymystä pohti meidän yliopistossamme Mattias Hallenius, talonpojan poika Mynämäen Haloilasta, syntynyt v. 1699, jumaluus-opin apulaisprofessorina kuollut v. 1748. Apulähteenä tutkimuksessaan, jonka julkaisi maisteriväitöksenä nimellä De Borea Fennia v. 1732, oli hän käyttänyt kuuluisan muinaistutkijamme Elias Brenner'in tekemää suomelle ja muinais-skandinaavian kielille yhteisten sanojen luetteloa, sitä itse puolestaan vielä lisäillen ja ulotuttaen vertailunsa Ulfilaan raamatunkäännöksessä tavattavaan vanhan-aikuiseen gootinkieleen. Hän tuli kuitenkin siihen päätökseen, että ainoasti Suomalaiset olivat mainittuin Skyyttain jälkeläisiä, ja että Ruotsalaiset olivat myöhempiä tulokkaita sekä Suomeen että Skandinaaviaan. Gootin kielessä tavattavat suomenkielen kanssa yhtäpitävät sanat hänen mielestään ainoasti todistivat, että Gootit olivat alkuperältään Suomalaisia ja vasta myöhemmin germaanilaistuneita.[44] Kokonaan Rudbeckin kannalle tässä kysymyksessä asettui vielä v. 1756 Lund'in yliopiston professori Liivinmaalainen Arvid Moller, joka Vesterås'issa julkaisi ruotsinkielisen kertomuksen Viron- ja Liivinmaasta sekä tutkimuksen näiden maiden asukkaiden, erittäin virolaisen ja suomalaisen kansallisuuden, alkuperästä.[45]

Lopuksi olkoon vielä mainittu esimerkkinä, kuinka sen-aikuinen kielitutkimus umpisokeana hapuili, että Juslenius kehuu suomenkielen olevan lapin, viron ja bjarmin kielten emän, joihin lisäksi vielä sanoo muutamain lukevan slavooniankielenkin ynnä sen haarat: venäjän, puolan, böömin, moldaavian ynnä unkarin kielen (!).[46] Itsepä hän sanoo kuulleensa eräältä upseerilta, joka oli ollut kolmekymmenvuotisessa sodassa, että Itä-Saksassa asuvilla slaavilaisheimoilla oli siksi paljon suomen sanoja puheessaan, että sitä jossain määrin voi ymmärtää!

Näistä vertailevan kielitutkimuksen ensialkeista, vaikka ne tosin olivat epävakaiset, hapuilevaiset, oli kuitenkin, niinkuin mainittiin, se hyöty, ett'ei enää pidetty latinan kielioppia ainoana ojennusnuorana muiden kielten rakennusta tutkiessa, ja toiseksi oli tämän vertailemisen kautta tultu tarkemmin huomaamaan oman kielen omituista luonnetta. Siitä kypsyi pian hyvä hedelmä Vhaël'in kieliopissa.

Pärttyli Vhaël, syntyi v. 1667 Oulussa, jossa isä oli kruununvoutina. Jäi aikaisin orvoksi, pääsi Turun yliopistoon v. 1684, tuli opettajaksi kotikaupunkinsa kouluun 1689, muutti konrehtoriksi Vaasaan 1692, määrättiin Riiassa majailevan Pohjanmaan rykmentin pastoriksi 1694 sekä kirkkoherraksi Ilmajoelle 1699. Venäläisten tultua Pohjanmaalle läksi hän pohjoiseen päin pakoon, toimitti jonkun aikaa Ruotsin puolella kirkkoherran virkaa Kainuun pitäjässä, joutui v. 1717 Yli-Torniossa käydessään Venäläisten käsiin ja vietiin Turun linnaan vankeuteen. Mutta pian hän jälleen päästettiin irti ja asetettiin saksankielen-taitonsa tähden saarnaajaksi Venäjän sotaväessä palveleville, Turussa majaileville Saksalaisille. Joku aika sen jälkeen tuli hänelle vielä suurempi luottamuksen osoitus valloittajan puolelta osaksi. Suomen kenraalikuvernööri Galitsin näet määräsi hänet v. 1719 koko Pohjanmaan provastiksi, antaen hänelle samassa Vaasan kirkkoherran paikan sekä tulot Ilmajoen kirkkoherra-kunnasta lisäksi. Rauhan tultua palasi Vhaël entiseen virkaansa Ilmajoelle, mutta kuoli v. 1723 äkkiä halvaukseen, parast-aikaa ollessaan Tukholmassa valtiopäivillä. Hänen kielioppinsa Grammatica Fennica ilmestyi painosta vasta v. 1733, kymmenen vuotta tekijän kuoleman jälkeen, lesken toimesta. Esipuheessa kehuu leski miesvainajaansa syvimmäksi suomenkielen tuntijaksi, mikä vielä oli elänyt, ja tämä kehuminen ei ollut perätön, niinkuin myös siitä näkyy, että Vhaël'in kielioppi vielä v. 1821 katsottiin ansaitsevan uudestaan painamista.

Kiireisin katsahdus tähän kielioppiin todistaakin, että Vhaël jo on suunnilleen käsittänyt ja selittänyt kielemme pääasialliset omituisuudet. Hän tuntee vokaalisoinnun ja antaa välttäviä neuvoja konsonanttein pehmentämisestä, vaikk'ei hän ole keksinyt niiden perussyytä. Sijoja on hänellä ensin latinan 6, mutta sitten vielä 8 uutta; ainoasti komitatiivi ja prolatiivi puuttuvat, jotavastoin vokatiivi on liikaa. Akkusatiivista hän selittää, että se voi olla kahtalainen, totaalinen ja partsiaalinen. Pronomineista on hänen esityksensä hyvin täydellinen. Muun muassa hän antaa tarkat säännöt suffiksein käyttämisestä, lukien suffikseihin myös verbein persoonapäätteet, josta näkyy, että juuri vertaileminen hepreankielen kanssa oli kiinnittänyt niihin huomion. Verbein muodot ovat niin-ikään jotenkin täydellisesti selitettyinä. Kielteisestä konjugatsioonista ei hänellä tosin ole eri sääntöjä, mutta verbi olen on negatiivisestikin käytettynä. Sanan johdon suhteen voittaa hän suuresti molemmat edeltäjänsä, sillä hänellä on 25 nominaalista ja 15 verbaalista päätettä, kun heillä vaan oli 5 edellistä ja 4 jälkimmäistä laatua. Partikkeleista puhuessaan osoittaa hän aivan oikein niiden olevan nominein sijoja. Erityisenä ansiona tälle kieliopille on vielä mainittava, että siinä otetaan huomioon suomen eri murteet, joihin tekijä lukee myös Turun-puolisen puhetavan, ollen sitä mieltä, että kirjakielen tulee olla niiden välittäjänä: Lauseoppia ei Vhaël'in teos valitettavasti sisällä.

3. Taneli Juslenius.

Samoin kuin suomenkielen tutkimus, on myös Suomen historian tutkimus tämän aikakauden alkupuolella vielä hyvin haaveksivainen, epätarkka ja eriskummallisilla luuloilla sekoitettu. On ikäänkuin tiede ensi alussa ilmautuisi vain himmeänä päivän salona, jonka hämärä valaistus usein näyttää meille olemattomia, epätodellisia haamuja; vasta myöhemmin, kun päivä täydelleen on koittanut, saavat kappaleet kaikki luonnollisen ja todellisen muotonsa ja värityksensä.

Niiden miesten joukossa, jotka ryhtyivät vertailemaan suomen kieltä heprean ja kreikan kieliin, olen jo maininnut Taneli Juslenius'en. Mutta sillä en ole vielä kosketellut muuta kuin vähäistä osaa tämän merkillisen miehen toimista, jonka persoonassa aikakauden alkujakson kaikki pyrinnöt ikäänkuin huippenevat.

Taneli Juslenius, Mynämäen samannimisen kappalaisen poika, syntyi 10 p. Kesäk. 1676 Rankan pappilassa mainittua pitäjää. Merkittävä pojan vastaisten harrastusten suhteen lienee, että isäkin jollain hartaudella näkyy suosineen oman kielen viljelemistä, niinkuin se latinainen onnentoivotus todistaa, minkä hän on kirjoittanut Tuomas Rajalenius'en v. 1654 painattamaan suomalaiseen saarnakokoelmaan. Nuorella Tanelilla oli ensimmäisenä taluttajana opin tiellä lähinnä vanhin veljensä Abraham ja, tämän lähdettyä kotoa, toinen veli Gabriel. Yksitoistavuotisena pantiin Taneli sitten Turun kouluun, jossa nosti opettajain yleisen ihmettelyn erinomaisen tarkalla muistillansa sekä väsymättömällä ahkeruudellaan. Kertoipa hän itse perästäpäin silloin oppineensa König'in jumaluus-opin yhdessä päivässä! Hän ei ollutkaan vielä täyttänyt viidettätoista vuottansa, kun keväällä 1691 yliopistoon pääsi. Siitä ajasta täytyi hänen myös ruveta, niinkuin aikamiehen, pitämään huolta elatuksestaan, sillä isä oli samaan aikaan kuollut häneltä. Tämä huolenpito tuli hänelle sitä vaikeammaksi, koska maamme juuri seuraavina aikoina oli katovuosien, jopa viimein nälänhädänkin alainen. Muutamat vuodet omassa maassa oltuansa lasten opettajana, josta ei hänelle voitu antaa palkaksi muuta kuin vapaa elanto, sai hän kotiopettajan paikan Kapriossa Inkerinmaalla paremmilla eduilla. Sieltä palattuansa v. 1696 juuri pahimman nälän aikana hän ei nähnyt neuvokseen muuta kuin ruveta merimieheksi vanhimman veljensä, Uudenkaupungin pormestarin Henrik Juslenius'en haahteen. Siinä purjehti hän Suomen ja Riian väliä, kunnes oli koonnut itsellensä vähän varoja, niin että taisi palata Gabriel veljen luo Turkuun rakkaita opintojansa jatkamaan.

V. 1700 kirjoitti hän väitöksensä Aboa vetus et nova[47] (Vanha ja uusi Turku), joka on yhtä merkillinen siinä ilmaantuvasta isänmaallisesta innosta kuin epätieteellisestä herkkäuskoisuudestakin. Tässä väitöksessä puhuu hän Turun kaupungin asemasta ja ulkomuodosta, sitten sen historiasta ja viimein sen hallinnosta sekä tavoista. Läpi koko teoksensa kokee hän aina todistaa hyväksi ja kelvolliseksi, mitä vaan suomalaista on.

Tätä tehden suurentelee hän kaikki ylenmäärin, vaikka ei hän itse sitä havaitsekaan kerskaamiseksi. Niinpä hän Turun tuomiokirkosta puhuessaan vakuuttaa, ett'ei huoli tehdä ulkomaalaisten tavalla, jotka pilvien tasalle ylistelevät kirkkojansa, kaupunkejansa, kyliänsä; mutta kehuu kuitenkin yhteen hengenvetoon, ett'ei löydy koko Ruotsin valtakunnassa eikä luultavasti missään muuallakaan toista Jumalan huonetta, joka Turun tuomiokirkon voittaisi, paitsi Upsalan ikivanha temppeli. Samaten on muka Turun satama paljoa parempi paraitakin ulkomailla, ainoasti Tukholman ja Karlskronan satamat tunnustaa hän vielä paremmiksi. Thessalian Tempe-laaksokaan ei muka ollut mitään ihanan Ruissalon rinnalla.[48]

Historiallinen osa niinkuin myös sitä seuraava luku Suomalaisten tavoista ovat kirjoitetut sen ajan käsityksen mukaan erinomaisella opilla — jokaisen sivun alla on pari riviä käytettyni lähteitten nimiä — mutta meidän silmissämme hyvin naurettavalla tavalla. Siitä vähät, että Juslenius pitää täytenä totena kaikki hullutukset, mitä Rudbeck Atlantica'ssaan oli ladellut Pohjoismaiden asukasten tulosta tänne, ynnä ne juorut Suomen muinaisista kuninkaista, jotka löytyvät 17:n vuosisadan keskipalkoilla ilmestyneessä käsikirjoituksessa Chronicon Finlandiae incerti auctoris (Suomen kronikka, tekijä tietymätön). Mutta paitsi sitä tuopi hän rohkeasti esiin mitä kummallisimpia arveluja, todistaen ne hyvin loogillisilla johtopäätöksillä, joissa ei ole mitään muuta vikaa, kuin että kaikki perussyyt eli premissit ovat aivan tuulesta temmatut. Sillä tavoin ottaa hän selvää esim. Turun kaupungin perustamisen ajasta. Turku merkitsee toripaikkaa, se sana on epäilemättä aivan alkuaikoina syntynyt, sillä ilman sitä olisi suomenkieli ollut vaillinainen. Ja kun Suomalaiset Magog'in. Japhet'in pojan, johdolla vedenpaisumuksen perästä tulivat tänne, niin tarvitsivat tietysti kaupunkia, jonka rakensivat ja nimittivät Turuksi. Selvää on myöskin, että Turku alusta pitäen on ollut kuninkaan asuntopaikkana, sillä eihän Suomen maassa tiedetä toista kaupunkia entuudestaan löytyneen! Saman veroinen on hänen todistuksensa Turun koulun vanhuudesta. Hän mainitsee perustukseksensa vanhan runon, jossa äiti kysyy koulusta tulevalta pojaltansa:

Mitäs poican cotia tulit?
Ongo Coulu cohdallansa,
Turcu Uusi toimesansa.

Koskapa ei mitkään kirjalliset lähteet voi tietoa antaa, mihin aikaan Turku on ollut uusi, niin näkyy siitä Turussa jo löytyneen koulun ylimuistoisista ajoista asti. Eikä se koulu ollut mikään talonpoikainen kansakoulu, vaan aatelisopisto, missä nuoria junkkareja harjoitettiin kaikellaiseen aateliseen taitoon. Sillä mainittu runo kertoilee vielä, kuinka sama koulusta tullut poika käkesi mennäksensä kosimaan ja varustettiin monilla palvelijoilla, hevosilla ynnä kalleilla aseilla:

Yljän Kilpi Cullan kijlsi,
Caicki muut hopian hohdit.

Muutama ehkä epäilee, onko tässä koulussa annettu tieteellistäkin opetusta, koska Ruotsalaiset Suomenmaan valloittaessaan eivät siitä mitään mainitse. Mutta tämä epäilys on aivan turha; onhan Olaus Magnus jo aikaa sitten todistanut tieteen aikeitten tulleen Roomalaisille Skandinaaviasta, ja Skandinaavilaisten saaneen ne vielä pohjempata Kimmeriläisiltä. Nämätpä Kimmeriläiset nähtävästi eivät ole muuta kuin meidän Kemiläiset, jotka joka lapsikin tietää selviksi Suomalaisiksi. Ei siis voi päättää muuta, kuin että Ruotsalaiset, Suomenmaan valloitettuaan, hävittivät täältä kaikki kirjalliset muistomerkit, saadaksensa Suomalaisten kansallistunteen masentumaan! Kummallista oikein on nähdä, kuinka epätarkasti silloin tiedettiin uuden-aikaisemmatkin asiat. Niinpä esim. sanoo Juslenius Agricolan Uuden Testamentin painetuksi v. 1554! Historiallisten tietoin joukossa näemme nekin kaksi mainittuna, että Juhana kuninkaan aikana 600 Suomen talonpoikaa kerran karkoittivat 100,000 Venäläistä, ja että Kustaa Aadolf suomalaisten soturein ynnä muutamain muiden avulla valloitti Saksan!

Tämmöinen on tämä teos, joka kuitenkin kaikkein hullutustensa ohessa sisältää hyvän kuvauksen Juslenius'en aikaisesta Turusta, niin että siitä nykyäänkin vielä sopii ammentaa arvokkaita tietoja. Mutta aikoinansa pidettiin sitä kaikin puolin kelvollisena teoksena, ja tekijä saavutti sillä suuren maineen. Siitä seurasi hänelle paremmat edut toimeentulonkin suhteen. Valtiosihteeri Samuli Åkerhjelm antoi, näet, molemmat poikansa, jotka oleskelivat Turussa, Juslenius'en hoitoon. Seuraavana vuonna pääsi Juslenius heidän kanssaan Tukholmassa käymään ja seurasi heitä sitten Strengnäs'in kymnaasiin. Åkerhjelm'in kuoltua v. 1702, palasi hän Turkuun, jossa nuorempi piispa Gezelius antoi hänelle konsistoorin varasihteerin viran ja paitsi sitä otti hänet poikansa opettajaksi.

Olo arvokkaan, oppineen ja kunnollisen piispan kodissa vaikutti kaikin puolin syvästi nuoreen Juslenius'een. Täällä kirkastui myös hänen sydämmessään jo alusta aikain palava kotimaanrakkauden tunne selväksi tiedoksi siitä, mitä hän Suomen maan ja kansan eduksi erittäin oli luotu toimittamaan. Ulkonaisen aiheen siihen kertoo hän vastamainittavan sanakirjansa esipuheessa seuraavalla tavalla. En voi myöskään olla mainitsematta, mikä etenkin on ollut minulla yllyttimenä tähän työhön. Asuessani kotiopettajana nuoremman piispa Gezelius'en luona, oli siellä kerran vieraana eräs Ruotsalainen, muuten hyvin kelpo mies, joka kiivaasti vaati, että suomenkieli asetuksella kokonaan kiellettäisiin, ja että kaikki avaran maamme asukkaat pakoitettaisiin käyttämään ruotsia sekä yhteiskunnallisissa asioissa että yksityisissä perheoloissaan, vieläpä että jumalanpalveluskin pidettäisiin yksin-omaan ruotsiksi. Silloin vanha kunnioitettava piispamme, jonka isä oli Ruotsalainen, ja joka itsekin oli saanut kasvatuksensa Ruotsissa, antoi sille miehelle monen sekä Suomalaisen että Ruotsalaisen läsnäollessa tämän lyhyen vastauksen: "kaikkein kielten pitää tunnustaman Jumalaa". Samasta asiasta oli piispa perästäpäin vielä laveammin puhunut, arvellen apostoleille juuri sitä varten kielten lahjan annetun, että he saattaisivat saarnata kullekin kansalle sen omalla kielellä, niin että kuulijat vuorostaan voisivat omaisiinsa istuttaa totista jumalanpelkoa ja jokapäivä keskenään ylistää Jumalaa. Helppo on arvata tämmöisten puheitten vaikutusta innokkaan nuorukaisen mieleen, joka siitä lähtein päätti kaikin voiminsa ryhtyä oman äidinkielensä tutkimiseen ja viljelemiseen.

Ensimmäinen teos, jonka Juslenius tämän jälkeen julkaisi, maisteriväitös Vindiciae Fennorum (Suomalaisten puolustus) v. 1703, ei kuitenkaan vielä koskenut suomenkieltä, vaan on pikemmin täyte edelliseen teokseen, kuvaillen koko Suomenmaan ansioita samalla lailla kuin ennen Turun kaupungin. Hän aloittaa tämän väitöksen Ciceron sanoilla: "emme ole syntyneet ainoasti oman itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii itselleen isäinmaa, osan vanhemmat, osan ystävät". Mielestään hän ei millään muulla paremmin voi maksaa velkaansa kotimaalle, kuin voimia myöten puolustamalla kansaansa pahansuovain soimauksia vastaan. Ensimmäisessä luvussa osoittaa hän sitten Suomenmaan kasvattavan kaikkia kohtuulliseen elämään kuuluvia tarpeita, vaikk'ei ylellisiä herkkuja suokaan. Toisessa luvussa tekee Juslenius tyhjäksi sen soimauksen, ett'eivät Suomalaiset muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin töihin. Syyksi siihen soimaukseen arvelee hän, että, mitä Suomalaiset ovat mainittavaa tehneetkin, se kaikki on tullut muukalaisten tietoon Ruotsalaisten nimessä. Kolmannessa luvussa hän luettelee koko joukon suomalaisia miehiä, jotka ovat merkilliset sotaisten tai tieteellisten töitten vuoksi — niissä kuitenkin useampia Ruotsalaisiakin, joilla oli ollut virkoja Suomessa. Samassa luvussa ovat Suomalaisten hyvät avut ja tavat kuvattuina.

Jo teoksen luonteesta seuraa, että kaikki, mitä Suomen maassa sekä kansassa on puuttuvaista tai moitittavaa, on jäänyt mainitsematta, sitä vastoin hyviä puolia usein liioiteltukin. Mutta ylimalkain täytyy tunnustaa, että Juslenius tällä kertaa paljoa paremmin pysyi kohtuuden rajoissa. Yhtähyvin ei hänen teoksestaan ole ollut muuten hyötyä kuin kotimaanrakkauden kiihoittimena; tieteellistä siitä ei juuri ole mitään saatavana. Loppusanat ovat hyvin merkilliset ja selvästi kuvaavat: "Nämät olen kirjoittanut kotimaanrakkauden vaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta, kuin että olen Suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainehikkaasen kansaan".

Juslenius oli tarkka Raamatun alkukielten tuntija, jonka tähden hän Gezelius'en luona oleskellessaan saikin itselleen uskotuksi muutamat osat piispan toimittamaa suurta Raamatun-selitystä. Ja v. 1712 määrättiin hän näiden pyhäin kielten professoriksi. Sitä ennen oli hän jo v. 1705 päässyt apulaisprofessoriksi filosofiassa sekä vuodesta 1707 toimittanut yliopiston sihteerin vaivaloista virkaa. Parempiakin paikkoja yliopistossa oli hänellä pari kertaa ollut tarjona, vaan hän oli aina käskenyt antaa niitä muille hänen mielestään ansiokkaammille.

Ennenmainitussa puheessa suomenkielen sukulaisuudesta heprean ja kreikan kanssa, jolla hän luentonsa aloitti, ryhtyi Juslenius ensikerran pääaineesensa, oman kielen tutkimiseen. Tässäkin puheessa puhkeaa hänen harras kotimaanrakkautensa yhtenään ilmi suurentelevissa lauseissa. Niinpä hän suomen ja heprean runoutta verratessaan ottaa esimerkiksi erään vähää ennen ilmestyneen suomalaisten sananlaskuin kokoelman ja huudahtaa sen johdosta ihastuksissaan: "Mikä on näitä runoja somempi kun niitä alkukielellä katselee? Mikä voi olla ytimellisempää?" Samalla lailla hän kehuilee suomenkieltä melkein kreikan vertaiseksi murteitten rikkaudessa ja liikuttamisen voimassa.

Vakinaiseen virkaan päästyänsä, jossa hänellä oli hyvä toimeentulo ja tilaisuutta rakkaihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, saattoi nyt Juslenius toivoa saavansa viettää lopun elämäänsä rauhassa ja onnessa. Mutta toisin oli sallittu. Vuoden perästä täytyi hänen jo vaimoinensa, lapsinensa paeta vihollisen jaloista Pohjanmaalle, jossa hänen anoppinsa asui Pietarsaaren pitäjässä. Syksyllä, kolme päivää sen perästä kuin hänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, täytyi jatkaa pakoa yhä kauemmaksi. Torniossa, johon pakenijat joutuivat Joulukuussa, kuoli äsken syntynyt lapsukainen. Heinäkuussa he joutuivat Tukholmaan. Siellä elätteli Juslenius omaa ja perheensä henkeä töin ja tuskin yksityisellä lasten-opetuksella, siksi kuin hänelle v. 1715 suotiin lehtorin virka Vesterås'in kymnaasissa. Puhe, jolla hän astui tähän virkaan, oli De Miseriis Fennorum (Suomalaisten kärsimyksistä).

Ajat kuluivat, vuodet vierivät, ja vihdoin viimein koitti maanpakolaisille palaamisen päivä. V. 1722, jolloin Turun yliopisto oli jälleen työnsä alkanut, tuli Jusleniuskin takaisin entisiin toimiinsa. Samallaisena ei hän kuitenkaan enää palautunut. Sekä omat että myös koko kansan yhteiset kovat kokemukset olivat hänen mielensä suuresti masentaneet. Kadonnut oli tuo rohkea ylpeys Suomalais-nimestä, kadonnut kerskaus Suomen kaikenpuolisesta rikkaudesta. Minkälainen hänen mielialansa siihen aikaan oli, näkyy selvästi latinankielisestä esipuherunosta, jonka hän v. 1725 kirjoitti muutamaan yliopistolliseen väitökseen. Tekijä oli tässä väitöksessään selitellyt erään Suomalaisen teosta, josta aiheesta Juslenius muun muassa katkerasti huudahtaa: "Mitäs sulla on tekemistä Suomalaisten kanssa? Rikoshan on pitää halveksitusta kansasta lukua!"

Käytännössä hän ei sittenkään lakannut oman kansallisuutensa puolta pitämästä. Sitä todistaa hänen samanaikuinen lausuntonsa yliopiston konsistoorissa, kun oli täytettävänä matematiikan professorin virka v. 1723. "Jos Suomalaisia aina syrjäytettäisiin, silloinkin kun heidän joukossaan on kykeneviä miehiä, niin pian häviäisi uskallus ja halu tieteellisiin harrastuksiin oman maan lapsista, josta taas olisi seurauksena, että maamme ennen pitkää joutuisi kaikkia hyveitä, yksin Jumalansanaakin vaille".[49] Väsymättömällä ahkeruudella hän myös yhä edelleen työskenteli virassansa, josta v. 1727 siirrettiin kolmanneksi ja v. 1728 toiseksi jumaluus-opin professoriksi. Paitsi sitä oli hän v. 1725 saanut myös kirkkoherran viran Turun tuomiokirkon suomalaisessa seurakunnassa. V. 1732 suotiin hänelle jumaluus-opin tohtorin arvo.

Samana vuonna, jona hän toiseksi jumaluus-opin professoriksi siirrettiin, oli hän myöskin saanut useimmat huudot piispaksi Turun hiippakuntaan. Hiippaa ei hänelle kuitenkaan vielä silloin suotu, vaan vasta v. 1734, jolloin ihmeellisestä sattumuksesta pidettiin yht'-aikaa piispanvaalia molemmissa Suomenmaan hiippakunnissa ja Juslenius'elle kumpaisessakin annettiin useimmat äänet. Nöyränä kuin aina hän valitsi itselleen pienemmän, Porvoon hiippakunnan. Tässäkin uudessa virassa ryhtyi hän toimeen tavallisella innollaan ja uutteruudellaan, käyden alueensa kaukaisimmissakin pitäjissä omin silmin oloja tarkastamassa, neuvoen ja kehoitellen sekä pappeja että myös itse kansaa. Niin esim. tiedetään hänen v. 1737 kulkeneen veneellä Liperistä Pieliseen eli Lieksaan ja sieltä jatkaneen matkaansa Nurmekseen; tämän matkan muistona on vielä "Piispankallio" Pielisjärvessä. Varsinkin koetti Juslenius poistaa kansan taikauskoa ja piti erittäin tarkkaa huolta opetuslaitoksista.

Kovin pitkällistä rauhaisan työn aikaa ei ollut tälläkään paikalla suotu Juslenius'elle, sillä jo v. 1742 täytyi hänen toista kertaa vihollisten tullessa paeta perheensä kanssa, jota nyt oli 14 henkeä. Tukholmassa eli hän taas kaksi vuotta viratta, vaikk'ei suinkaan työttömänä. Pitkällisillä, metelisillä valtiopäivillä 1742-43 otti Juslenius osaa moneen tärkeään valtiotoimeen; muun muassa istui hän siinä säätyjen valiokunnassa, joka tuomitsi onnettoman kenraali Buddenbrock'in kuolemaan. Samoilla valtiopäivillä ehdotti Juslenius myöskin, että Suomen toinen piispan-istuin muutettaisiin Porvoosta Kokkolaan, koska edellinen kaupunki oli niin likellä rajaa ja siten aina sodan jaloissa. Kaiken ajan, joka hänelle liikeni valtiollisilta toimilta, käytti Juslenius tärkeimmän kirjallisen teoksensa valmistamiseen, johon epäilemättä jo monen vuoden kuluessa oli koonnut aineksia. Tämä teos oli Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, jonka esipuheen hän "hyvinkin häiriytyneellä mielellä" (turbato satis animo) allekirjoitti Tukholmassa 15 p. Elok. 1744; painosta se ilmestyi kuitenkin vasta seuraavana vuonna 1745.

Pienempiä sanakirjoja oli, niinkuin on ennen mainittu, tullut useampia 17:n vuosisadan kuluessa. Mutta ne kaikki olivat n.k. tulkkikirjoja, jotka sisälsivät ainoasti tavallisimpia, arkipäiväisessä puheessa tarpeellisia sanoja järjestettyinä aineen mukaan, niin ett'ei niistä suomalaisiin kirjoihin ryhtyvälle ollut juuri mitään apua. Paremman sanakirjan saaminen oli siis kipeänä tarpeena, varsinkin niille monille Ruotsalaisille, jotka tulivat maahamme virkamiehiksi. Paitsi sitä halusivat tiedemiehetkin, kielemme nyt tultua tieteellisen tutkimuksen esineeksi, hartaasti saadaksensa tämmöistä välttämätöntä apukeinoa. Niinpä esim. oppinut Linköping'in piispa Eerik Benzelius v. 1731 kirjoitti professori Iisak Björklund'ille Turkuun: "olisi hyvin tärkeätä, että joku suomenkielen perinpohjainen tuntija toimittaisi suomalaisen sanakirjan, osoittaen siinä, mitkä sanat ovat alkuperäisesti suomalaiset ja mitkä lakien, siirtolaisten ja kaupan kautta tulleet Ruotsista".

Juslenius itse ei kuitenkaan mainitse näitä käytännöllisiä eikä tieteellisiäkään syitä yllyttiminään sanakirja-työhön, vaan ilmoittaa tällä tahtoneensa hankkia ulkomaalaisille apukeinon suomen kyllä halveksitun, vaan ei suinkaan halveksittavan kielen oppimiseen, siksi että he voisivat suomenkielisistä kirjoistamme nähdä, mitenkä Suomalaisetkin ovat yhtä jumalisia ja puhdas-uskoisia kuin muut kristityt kansat. Sitten mainittuansa yllä jo kerrotun tapauksen, joka niin suuresti kiihoitti hänen rakkauttansa omaan kieleen, lisää hän: "Ruotsin viisaat kuninkaat eivät ole katsoneet suomenkielen hävittämistä sopivaksi, eikä mahdolliseksikaan. Sentähden on se tähän asti jäänyt tekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin!" Lopuksi hän vielä arvelee: "Jos eivät Suomalaiset köyhyytensä ja alhaisen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olisi halpana pidetyt, ynnä myös heidän kielensä, niin ei työni suinkaan olisi turha ja hedelmätön". Siinä siis taas ilmautuu sama epätoivo kansastansa, jonka edellisten vuosikymmenien kauheat vitsaukset olivat tämänkin jalon Suomalaisen mielessä synnyttäneet.

Kirjassaan löytyvät sanavarat sanoo Juslenius keränneensä sekä kirjoista että kansan suusta, johon hänellä, piispana ympäri hiippakuntaa matkustellessaan, olikin ollut hyvä tilaisuus. Mistä seudusta mikin sana oli saatu, ei hän ollut merkinnyt, ensiksikin sen vuoksi ett'ei siitä aina ollut helppo saada selvää, ja toiseksi siinä toivossa että kaikista murteellisistakin sanoista yhteinen kirjakieli rikastuisi.

Kaikkia tähän pantuja sanoja ei hän ole kuitenkaan itse kerännyt; apua hän mainitsee saaneensa varsinkin kahdelta pappismieheltä. Toinen niistä, Oriveden kirkkoherra Juhana Wanaeus, samannimisen Oriveden kappalaisen poika, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1746, oli käynyt läpi hänen sanakirjansa ja tehnyt siihen melkoisia lisäyksiä. Toinen, Vaasan kappalainen, Anterus Aspegren, talonpojan poika Suovedeltä, kuollut v. 1751, oli oman valmistamansa sanakirjan jättänyt hänelle käytettäväksi; tältä saadut sanat ovatkin Juslenius'en sanakirjassa tähdellä merkityt.[50]

Sanansa on Juslenius järjestänyt kantasanoja myöten ja varustanut ne sekä latinaisella että ruotsalaisella merkityksellä. Kirjainten järjestyksessä on hän tavanmukaisesta poikennut siinä, että on antanut ä:n ja ö:n seurata välittömästi a:n ja o:n jälkeen. Lopussa on ruotsalainen sanaluettelo, joka viittailee, millä sivulla vastaava suomalainen sana löytyy. Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa valmisteli muuten tähän aikaan Vaasan provasti Klaus Hedman, suutarin poika Hernösand'ista, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1765. Se ei ole tullut painetuksi, mutta tällaisen sanakirjan käsikirjoitus löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huostassa.[51]

Vähää ennen kuin Juslenius allekirjoitti sanakirjansa esipuheen, oli hän saanut kutsumuksen tulla piispaksi Skaran hiippakuntaan, jonka hän ottikin vastaan. Nähtävästi pelkäsi hän, jos palaisi kotimaahansa, saavansa ehkä pian paeta vielä kolmannenkin kerran. Mutta Suomea, rakasta Suomeansa ei Juslenius kuitenkaan koskaan unhoittanut, niinkuin näkyy niistä hartaista terveisistä, jotka hän v. 1746 lähetti omille "rakkaimmille maamiehillensä" esipuheessa suomentamaansa Olavi Svebelius'en katkismukseen. Tämä hänen suomennoksensa on suoranaisemmin kuin mikään muu hänen teoksistaan säilyttänyt hänen muistoansa Suomen kansan kesken, jolla se puolentoista sataa vuotta on ollut ensimmäisenä opastajana uskonnon asioissa.[52] V. 1751 kävi vanhus vielä kerran valtiopäivillä, mutta sieltä pois tultuansa nukkui hän 17 p. Heinäk. 1752 kuoleman uneen Brunsbon pappilassa ja haudattiin Åsakan kirkkoon.

Juslenius'en toimia luetellessa on vielä jäänyt mainitsematta muutamia, joista ei ole paljon nähtäviä jälkiä säilynyt. Hän oli, näet, aikojen kuluessa kerännyt kieliopillisiakin aineksia, joiden avulla hän sanakirjansa esipuheessa lupaa parantaa ja kartuttaa Vhaël'in kielioppia. Mutta siihen hänellä ei enää ollut ikää suotuna; ainoasti ensimmäinen arkki hänen toimittamaansa, rivin-alaisilla muistutuksilla varustettua, uutta Vhaël'in kieliopin laitosta on tullut painetuksi.[53]

Mihin hänen kieliopilliset muistiinpanonsa ovat joutuneet, on tietymätöntä. Ne suomalaiset runot, joita hänen myös tiedetään keräilleen, Porthan mainitsee palaneen tuhkaksi v. 1711 yhdessä Juslenius'en koko kirjavaraston kanssa. Mitä runoja hänellä oli koottuna, on siis mahdoton saada selville; mutta ett'ei niissä tainnut olla paljon vanhoja, varsinkaan ei tarullisia, saattaa päättää Juslenius'en sanakirjassa esiintyvistä mytholoogisista sanoista, joita ei ole useampia kuin seitsemän. Niistäkin ovat vaan Ahto, Hiisi, Lembo oikealla merkityksellänsä mainitut; Mehtola (= hijde, willdiurs bo), Tapio (= skog) ja Tuoni (= död) ovat tehdyt pelkiksi appellatiiveiksi; Wäinämöinen on selitetty latinaksi Nereis, ruotsiksi hafzfru, ikäänkuin olisi luettava Vein emoinen. Juslenius'elle todistettavasti tunnettuja runoja on ainoasti kolme: ennenmainittu ballaadi koulusta kotiin tulleesta pojasta, joka alkaa:

Anderus Pyhäjoelda,
Pyhäjoen poica pyhä,
Tuli Coulusta cotia,[54]

eräs Juslenius'en aikana "tietty", mutta nykyään aivan tietymätön runo kosijoista, jotka tulevat päiivän huowoisilda ja cuun kehildä[55] sekä Luojan surmarunon alkusäkeet:

Aina muita muistelemma,
Arwosii ajattelemma,

jotka jo Eerik Cajanus oli tuonut esiin suomalaista ja heprealaista runoutta vertaillessaan.

Tuntematon ei hänelle myöskään voinut olla se Karhuruno, jonka Turun yliopiston professori Pietari Bång (kirkkoherran poika Helsinglannista Ruotsissa. syntynyt v. 1633, kuollut Viipurin hiippakunnan piispana v. 1696) oli v. 1675 painattanut kirkkohistorialliseen teokseensa Priscorum Sveo-Gothorum ecclesia. Runon ynnä riimillisen ruotsinnoksen siitä oli tämä tiedemies saanut suomalaisena runoseppänä vielä mainittavan Lapinmaan kirkkoherran Gabriel Tuderus'en lähetyskertomuksesta.[56] Bång sanoo tämmöisiä runoja yhä laulettavan Satakunnan (Ruoveden) sekä Savon korpimailla ja lupaa niitä julkaista, kun vaan saisi käsiinsä. Mutta se jäi häneltä tekemättä, samoin kuin myöhemmin Mattias Hallenius'eltakin, joka ennenmainitussa väitöksessään v. 1732 lupasi sekä kerätä että julkaista Suomalaisten runoja niiden pakanallisista epäjumalista, juhlista ja muista semmoisista ynnä katolisesta taikauskosta.[57]

V. 1733, Juslenius'en ollessa vielä yliopiston opettajana, julkaistiin fysiikan professorin J. Thorvösten johdolla väitöskirja nimellä: De effectibus fascino-naturalibus (Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista), joka muun muassa sisälsi viisi loitsurunoa. Sen tekijä, Gabriel Maxenius, oli uusmaalainen, joka kuitenkin nähtävästi oli asunut jonkun aikaa Savossa, koska omistaa kirjansa, paitsi piispa Juslenius'elle ynnä muille sen ajalle eteville suomalaisuuden harrastajille, Savon jalkaväen majuurille Henrik Juhana von Fieandt'ille ja Leppävirtain kirkkoherralle Juhana Kyanderille. Näitä loitsurunoja ilmoittaa hän olevan niin viljalti, ett'ei ole sitä tapausta ihmis-elämässä, johon ei joku semmoinen sopisi. Siitä syystä sanoo hän valinneensa ainoasti muutamat harvat näytteiksi, halullisia tutkijoita kehoittaen niitä itse kansan suusta keräilemään.[58]

Näihin painettuihin todistuskappaleihin vanhan kansanrunoutemme olemassa olosta tulisi vielä lisätä ne loitsulukujen kirjaanpanot, joita tuon tuostakin tavataan hengellisten ja maallisten käräjäin pöytäkirjoissa, erittäinkin n.k. noitajuttuja käsittelevissä. Täten säilynyt suomenkielinen runonkatkelma löytyy Narvan kaupungin neuvoston tuomiokirjassa jo vuodelta 1615 ja on se aivan viaton parannusluku, vaikka sen käyttäjä, eräs suomalainen vaimo, jota syytettiin sillä nostaneen tauteja, monen kidutustutkimuksen jälkeen elävältä poltettiin.[59] Suomessa on 1600 luvun loppupuoliskolta löydetty runsaasti parikymmentä lyhyempää ja pitempääkin loitsurunoa tuomio-istuinten päätöksissä, erityisellä tarkkuudella paperille piirrettynä,[60] ja samantapaisia muistiinpanoja tavattaneen vielä 1700 luvun alkupuoliskolta. Mutta nämät kaikki hautautuivat asian päätyttyä arkistojen kätköön, josta ne vasta nykyinen tutkimus on vetänyt päivän valoon. Juslenius ja hänen aikalaisensa niitä tuskin tiesivät ottaa huomioon.

Yhtä kansanrunoutemme lajia tuli kuitenkin jo Juslenius'en ajalla melkoinen määrä kerätyksi ja julkaistuksi, nimittäin Suomen kansan sananlaskuja. Niiden keräämiseen oli kohta yliopistomme perustamisen jälkeen ryhtynyt Tammelan kirkkoherra Lauri Pietarinpoika, jonka jälkeiset ovat ottaneet nimekseen Tammelinus. Tämä ahkera suomenkielen viljelijä, josta vielä useammin kerroin tulee puhuttavaksi, oli oikealta liikanimeltään Aboicus, arvatenkin siis syntynyt Turussa. Hän ilmaantuu ensikerran v. 1641 Loimaan kappalaisena. Pääsi täältä v. 1648 kirkkoherraksi Tammelaan, sai myöhemmin provastin arvon ja kuoli luultavasti v. 1671. Hänen alkamaansa sananlaskuin keräystä jatkoivat sitten hänen poikansa Gabriel Tammelinus, syntynyt v. 1641. kuollut provastina Lohjalla v. 1695, sekä Paimion kirkkoherra Henrik Florinus.

Viimeksimainittu toimitti v. 1702 nämät sananlaskukokoelmat painosta nimellä Wanhain Suomalaisten Taivaliset ja Suloiset Sanan-Lascut, luvultaan noin puolitoista tuhatta. Esipuheessa sanoo hän niiden tulleen kerätyiksi ja monen pyynnöstä julkaistuiksi Jumalan Cunniaxi, ja Suomen Maan caunistoxex, nijn myös nijlle otolisixi, jotca tätä kieldä oppia pytäwät. Sillä niissä löytyy monda wanha puhdasta Suomen sana, jotca muun kielen hembestä secoituxest näillä maan paicoilla owat unhotuxeen joutunet.

Henrik Florinus syntyi v. 1633 Paimion pitäjässä, jossa isä oli kirkkoherrana. V. 1664 määrättiin hän Hämeenlinnan koulun rehtoriksi, sai v. 1671 isänsä jälkeen kirkkoherran viran ja kuoli v. 1705 surusta, kun poikansa oli häpeällisen murhan tähden tuomittu kuolemaan. Florinus'en muista kirjallisista toimista mainittakoon, että hän 1685 vuoden Raamatun painoksen katsoi läpi ja oikaisi alkukielten mukaan. Hän on myöskin suomentanut 1686 vuoden kirkkolain v. 1688, toimittanut ennen jo mainitut pienet latinais-ruotsalais-suomalaiset sanakirjat ja painattanut muutaman suomalaisen saarnan.

Kuinka suuren arvon Juslenius pani Henrik Florinus'en sananlaskuin-julkaisuun, käy ilmi hänen yllämainitusta ylistyksestään. Vaan vielä selvemmin osoittavat sen välitöntä vaikutusta ne monet suomalaiset sananlaskut, jotka Juslenius on siitä ottanut ainoasti vuotta myöhemmin julkaisemaansa "Suomalaisten puolustukseen".

Olen tässä koettanut kuvata Taneli Juslenius'en monivaiheista elämää ja monellaisia toimia. Ja toivon tästä kuvauksestani käyneen selville, että hän, jos kohta tieteellisessä suhteessa epätarkan aikansa lapsi, ei kuitenkaan ollut tavallisia miehiä, Mutta hänen vaikutuksensa suomalaisiin harrastuksiin ei ole kenties vielä tarpeeksi selvästi esitettynä, jonka tähden sallittaneen minun siitä vielä lisätä muutamia sanoja.

Olemme nähneet, mikä tulinen rakkaus kaikkeen kotimaiseen paloi hänen rinnassaan, millä innolla ja voimalla hän koki puolustaa ja halveksimisesta pelastaa oman maan, oman kansan, oman kielen. Tämmöinen tuli ei voinut olla muitakin sytyttämättä, varsinkin kun sen lietenä oli opistaan niin mainion ja viraltaankin korkea-arvoisen miehen sydän. Semmoisen miehen sanat eivät voineet olla turhaan lausutut, jota kahden avaran hiippakunnan papisto yhdellä aikaa kunnioitti kaitsijakseen ja pääksensä valitsemalla. Ne voivat sitä vähemmin olla turhaan lausutut, koska kuohuivat sydämestä tuolla kaikkea sulattavalla innon voimalla. Eivätkä ne olleetkaan turhaan lausutut. Se hartaus oman maan historian ja oman kansan kielen tutkimiseen, joka Isonvihan jälkeen Turun yliopistossa ilmestyy, on epäilemättä suureksi osaksi Juslenius'en herättämä. Pidän varmana, että ilman Jusleniusta ei olisi ollut Porthaniakaan. Tässä kohden on erittäin muistettava, että Porthan oli Taneli Juslenius'en veljentyttären poika ja siis paitsi sitä herätystä, jota edeltäjänsä yleinen toimi oli vaikuttanut, taisi saada rakkauden Suomen kansaan ja kieleen ikään kuin perheellisenä perintönä äidiltään. Ja tahtoisinpa väittää, että Juslenius vielä suuremmalla syyllä kuin Porthan olisi ansainnut nimen Suomalaisuuden isä. Sillä Porthan, vaikka hän olikin paljoa suurempi tiedemiehenä ja vaikka hänkin sydämestään rakasti Suomen kansaa ja suomenkieltä, ei kuitenkaan ollut mies herättämään. Siihen tarvittiin semmoinen kiihkoinen, tulinen luonne kuin Juslenius'en; Porthan vakaisella, hiljaisella mielenlaadullaan voi vaan olla, niin kuin on ollutkin, jo herätetyn harrastuksen selvittäjänä ja johtajana. Muistettava on myöskin, että Porthan'in harrastus suomenkielen hyväksi yksistänsä vaan liikkui tieteellisen tutkimuksen ja kirjallisen viljelyksen alalla, kun sitä vastaan Juslenius, niinkuin edempänä tulee mainittavaksi, toimi valtiollisessakin suhteessa kansan kielen hyväksi ja sai sille muutamia etuja myönnetyksi.

4. Henrik Gabriel Porthan.

Porthan, jonka nimellä Fennofiilein aikakauden jälkimmäinen puolisko epäilemättä on mainittava, ei ole kyllä, niinkuin edellisessä koetin näyttää, pidettävä suomalaisten harrastusten kanta-isänä; mutta hänelle tulee kuitenkin se ikikunnia, että hän todellisen tiedemiehen tarkkuudella ja terävyydellä jatkoi Juslenius'en aloittamia sekä historiallisia että kielellisiä tutkimuksia, pohtien erilleen jyvät akanoista, todet valheista, jotka Juslenius'en ja hänen aikalaistensa kirjoissa vielä olivat kaikki yhdessä seoksessa. Hänelle on myös myönnettävä se ainainen ansio, että hän ensimmäisenä kokosi ja osaksi painatti suuremman joukon kansan muinaisrunoja, joiden valtaavan vaikutuksen kansallistunteemme kiihdyttämiseen sekä runoutemme viljelemiseen pian saamme nähdä.

Henrik Gabriel Porthan,[61] kirkkoherran Sigfrid Porthan'in poika, syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, siis maamme keskisydämessä, jossa lapsuudesta kuuli ja puhui selvää, turmeltumatonta suomenkieltä, ja jossa tämä kieli ja lapsuuden rakkaimmat muistot liittyivät yhteen eroamattomilla siteillä. Luultavasti kuuli hän myös lasna siellä laulettavan muinaisia runoja, josta hänen huomionsa sitten myöhempinä aikoina sitä helpommin kääntyi niiden puoleen.

Hyvin pienenä täytyi hänen kuitenkin jo jättää kotipesänsä, sentähden että isä vaipui surkeaan mielen ja ruumiin heikkouteen, joka teki lasten kotona kasvattamisen mahdottomaksi. Hän vietiin ensin Kruununkylään Pohjanmaalle, jossa hänen äitinsä veli Kustaa Juslenius oli kirkkoherrana. Muutamat vuodet siellä oltuansa muutettiin hän sitten toisen enon Pietari Jusleen'in luokse, joka oli tuomarina Piikkiön ja Halikon tuomiokunnissa. Edellä jo olen huomauttanut, että likeinen sukulaisuus piispa Juslenius'en kanssa varmaankin on ollut yllykkeenä Porthan'in suomalaisille harrastuksille. Siihen voin nyt vielä toisen seikan lisätä, Tuomari Jusleen'in vaimo oli nimittäin laamanni Eerik Paleen'in sisar, vastamainittavan lainsuomentajan Samuli Forseen'in vävyn, jonka toimesta tämä lainsuomennos viimein tuli painetuksi. Epäilemättä kuuli siis Porthan nuorukaisena myös siitäkin asiasta enemmän kuin moni muu, ja sekin taisi olla hänelle herätyksenä. Ajatuksemme ja tekomme ovat niin hienoilla säikeillä yhdistettyinä meitä ympäröiväin olojen kanssa, ett'ei voi olla liian tarkka mainitessa vähäpätöisiäkin seikkoja mainion miehen elämästä; sillä usein voivat ne arvaamattomalla valolla selvittää hänen sisällisen muodostumisensa historiaa.

V. 1754 viisitoista-vuotisena tultuansa yliopistoon, ryhtyi Porthan innolla tieteellisiin opintoihin, varsinkin klassilliseen ja ennen kaikkea Rooman kirjallisuuteen. V. 1760 hän saavutti maisteriseppeleen ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi hän roomalaisen kaunopuheisuuden dosentiksi yliopistoon. Tämä virka oli kuitenkin aivan palkaton, eikä paljoa tuottavampi ollut amanuenssin toimi yliopiston kirjastossa, jonka hän v. 1764 siihen yhdisti. Elatuksensa hän ansaitsi etupäässä tuntiopetuksella yksityisessä oppilaitoksessa, jonka yhdessä muutamain muiden nuorten opettajain kanssa oli perustanut. Vasta v. 1772, yliopiston kirjaston hoitajaksi nimitettynä, sai hän vakinaisen paikan, ei kuitenkaan suuremmalla palkalla kuin 50 hopeatalarin. Siitä palkasta hän sitten järjesti koko kirjaston uudestaan ja kartutti sen kirjavarastoa, jolla oli ainoasti 200 talarin vuosiraha, niin suurella harrastuksella ja taidolla, että se hänen eläissään lisääntyi kolminkertaiseksi. V. 1777 hän vielä määrättiin roomalaisen kirjallisuuden professorin virkaan, jossa pysyi kuolemaansa asti, 16 p. Maalisk. 1804.

Porthan'in päätyönä, niinkuin kaikki tiedämme, on ollut Suomen historian tutkiminen. Edeltäjäinsä perättömät arvelut ja haaveilut tyhjäksi tehden, rupesi hän todellista kuvausta maamme entis-oloista kokoonpanemaan vakavalla tieteellisellä perustuksella, tarkoin pohdittujen ainesten pohjalla. Hänen ensimmäinen historiallinen julkaisunsa on nimeltä Historia Bibliothecae Regiae Academiae Aboensis, jota ilmestyi 24 vihkoa vv. 1771-1787 ja lisävihko v. 1795. Se on Turun yliopiston kirjaston historia, mutta sisältää samalla paljon arvokkaita tietoja yliopistomme muistakin oloista. Suurin ja tärkein kaikista Porthan'in teoksista on vv. 1784-1800 56:na vihkona ilmestynyt uusi, laveilla historiallisilla selityksillä ja noin 650:llä todistuskappaleella varustettu painos Paavali Juusten'in piispainkronikkaa, jonka nimi kuuluu: M. Pauli Juusten Chronicon Episcoporum Finlandensium, annotationibus et apparatu monumentorum illustratum. Paitsi näitä on hän julkaissut useita pienempiä tutkimuksia historiamme eri kohdista väitöskirjain muodossa, joita ajan tavan mukaan antoi ylioppilaitten johdollansa kokoonpanna ja julkisesti puolustaa;[62] niin-ikään on hän toimittamassaan sanomalehdessä Tidningar utgifna af ett Sällskap i Åbo painattanut lukemattomia historiallisia asiakirjoja ja vähäisiä selityksiä. Hänen kirjoittamansa on myös se kuvaus Suomen maasta, ensimmäinen laatuaan, joka löytyy v. 1794 ilmestyneessä Tuneld'in maantieteen painoksessa.

Aikaisemmin vielä kuin maamme historiaan oli Porthan'in huomio ollut kääntyneenä kansamme vanhoihin runoihin. Siihen suuntaan lienevät osaksi vaikuttaneet Skotlantilaisen Macpherson'in v. 1762 julkaisemat Ossian'in laulut, jotka ilmestyessään herättivät suurta ihastusta oppineissa piireissä ja myös Porthan'ille olivat hyvin tutut; mutta toiselta puolen oli tämäkin harrastus hänellä, niinkuin olemme nähneet, kotoista perintöä. Jo v. 1766 ilmestyi ensimmäinen vihko Porthan'in merkillistä teosta De Poësi Fennica (Suomalaisesta runoudesta), jossa hän selittää Suomen runon rakennusta ja luonnetta, valiten esimerkkinsä kuitenkin melkein yksin-omaan myöhemmistä oppineitten tekemistä, samaa runomittaa jäljittelevistä runoista, jotka painettuina olivat helpommin käsillä saatavina ja joissa saattoi myös osoittaa virheitä. Varsinaisista kansanrunoista ennätti hän esittää ainoasti lyyrilliset n.k. jauhorunot, joita naisten Savossa, Karjalassa ja Kajaanin puolella Pohjanmaalla oli tapana laulella, sekä aloittaa esitystänsä loitsurunoista, kun koko teos jäi häneltä kesken, niin kesken että se viidennessä vihkossaan, joka ilmestyi v. 1778, loppuu keskelle raudansynty-runoa. Eräässä saman-aikuisessa kirjeessä Upsalan oppineelle arkkipiispalle Kaarlo Fredrik Mennander'ille, jonka professorina ja piispana Turussa ollessaan tiedetään myös suomalaisten runojen keräystä harrastaneen,[63] hän kuitenkin puhuu vielä 6:nnesta vihkosta, jossa lupaa muun muassa vertailla vanhoja venäläisiä kansanlauluja suomalaisiin runoihin, voidakseen määrätä näiden jälkimmäisten ikää; venäläisen ja suomalaisen runouden välimuotona pitää hän kreikan-uskoisten Karjalaisten itkuvirsiä, ja sanoo niitä koonneensa jotensakin täydellisen kokoelman. Toisessakin kirjeessä vuodelta 1781 hän yhä ilmoittaa aikomuksenaan, jos suinkin mahdollista, lopettaa teoksensa, johon ainakin pari vihkoa olisi lisättävä. Mutta arvelee, ett'ei voi saada niitä omina julkaisuinaan väitösharjoituksia varten painetuiksi, joten hänen on täytymys antaa ne valmiiksi suunniteltuina toisten kokoonpantaviksi väitöskirjain muotoon. Tosin hänellä näiden kokeitten korjaamisessa on usein enempi vaivaa, kuin jos itse alusta kaikki kirjoittaisi; vaan hänen mielestään oppilaitten harjoittaminen itsenäisempään työhön ja luvallisen kunnianhimon vireillä pitäminen kyllä maksaa tämän vaivan. Myöhemmin mietti hän teoksensa kirjoittamista kokonaan uudestaan ruotsiksi, mutta tämänkään aikeensa toteuttamiseen ei hän toisilta, yhä lisääntyviltä toimiltansa koskaan saanut aikaa.

Suuren osan niitä aineksia, joita oli aikonut julkaista suomalaisessa runous-opissaan, mainitsee hän kirjeessä vuodelta 1782 panneensa sinä vuonna ilmestyneesen väitöskirjaan De superstitione veterum Fennorum theoretica & practica (Vanhojen Suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta), jonka Kristian Eerik Lencqvist hänen esimiehyydellään kahdessa osassa julkaisi. Mainitun nuoren miehen isä Oriveden provasti Eerik Lencqvist,[64] oli käsikirjoituksena valmistanut kaksi saman-aineista tutkimusta ruotsinkielellä: Om Finlands hedendom och af gudadyrkan (Suomen pakanuudesta ja epäjumalan-palveluksesta) sekä tähän toisena osana liittyvän Om Finlands fordna vidskepelse och trollkonst (Suomen muinaisesta taikauskosta ja noituudesta), jotka lienevät suureksi osaksi olleet pojan julkaisujen pohjana.[65] Mutta runonäytteistä, jotka enimmäksensä ovat itämurteen alalta, ei saata olla muuta kuin vähäinen osa tämän ikänsä Länsi-Suomessa eläneen miehen muistiinpanemia. Myös ainesten tieteellinen järjestely, jossa väitöksen edellinen osa, eri jumaluus-olentojen esitys, jyrkästi eroo saman-aikuisesta Ganander'in teoksesta, ilmaisee Porthan'in olleen avullisena "Suomalaistemme mythologian sekavan vyyhdin selvittämisessä", niinkuin hän itse mainitussa kirjeessään myöntää. Jälkimmäinen, taikatemppuja käsittelevä osa, joka tosin sisältää enemmän ainesten järjestelyä kuin itse aineksia, on siitä merkillinen, että se osoittaa tähänkin kansanrunouden lajiin jo Porthan'in aikana huomiota pannun, vaikka se sitten pitkiksi ajoiksi jäi kotimaiselta tutkimukselta unohduksiin.

V. 1789 toimitti Porthan'in johdolla toinen hänen oppilaistaan Fredrik Juhana Rosenbom väitöskirjan De fama magiae Fennis attributae (Suomalaisille omistetusta loitsimisen maineesta), jossa tehdään selkoa kansamme taikauskon alkuperästä. Se arvellaan olevan osaksi itsenäisesti kehittynyttä, osaksi mahdollisesti opittua Lappalaisilta. Mutta melkoinen osa Suomalaisten nykyistä taikauskoa selitetään olevan Ruotsalaisilta ynnä yleensä germaanilaisilta kansoilta lainattua ja joko katolis-kristillistä tai roomalais-kreikkalaista alkuperää. Myös muutamissa Suomen ja Ruotsin kansan loitsuluvuissa, joista Koin ja Niukahduksen sanat molemmilla kielillä ovat näytteiksi painettuina, osoitetaan keskinäinen sukulaisuus niin likeiseksi, ett'ei ole epäilemistäkään toisen niitä toiselta lainanneen. Tosin ei sitä mahdollisuutta kielletä, että useat yhtäläisyydet eri kansojen käsityksessä ovat selitettävissä yhtäläisten syiden synnyttäminä yhtäläisinä vaikutuksina; mutta huomautetaan samalla yhtäläisyyksistä, jotka ovat siksi paikallista laatua, ett'ei niitä kukaan asiaa lähemmin ajatellut voi ymmärtää muulla tavoin kuin suoranaisena lainana kansalta toiselle siirtyneen. Tässäkin teoksessa siis esiintyy aatteita, jotka ilmaisevat Porthan'in kaukonäköistä katsetta.

Porthan'ista kansanrunojemme harrastajana on vielä mainittava, että hän oli ensimmäinen, joka on koettanut sovitella yhteen saman runon eri kirjaanpanoja. Hänellä oli se käsitys, että kaikki jonkun runon n.k. toisinnot ovat yhteisestä alkutekstistä lähteneitä ja ainoasti eri tavalla turmeltuneita lukutapoja. Niitä toisiinsa vertailemalla, täyttämällä toisesta, mikä toisessa on vajanaista, poistamalla myöhempiä lisäyksiä ja oikaisemalla virheellisiä paikkoja erityisten kriitillisten ohjeitten avulla, piti hän mahdollisena päästä tämän alkutekstin perille. Päätoisinnoiksi, joita kokoonpanossa oli etupäässä noudatettava, arvosteli hän semmoisia, jotka, samalla kuin olivat toisia täydellisemmät ja eheämmät, sisälsivät jotain tiedonlisää esi-isäimme elin- ja ajatustavoista. Edellämainitun kesken painattamatta jääneen raudansynty-runon on hän siten pannut kokoon ja varustanut muistutuksilla, joissa luettelee eri säkeitten toisinteluja. Kaksi tähän runoon käytettyä kirjaanpanoa oli jo v. 1767 maisterikokelas Kaarle Robert Giers painattanut kolmen muun runon mukana kemian professorin Pietari Gadd'in esimiehyydellä julkaisemaansa väitöskirjaan Indicia Mineralogiae in Fennia sub gentilismo (Jälkiä kivennäistieteestä Suomessa pakanuuden aikana), mainiten nimen-omaan ne molemmat saaneensa Porthan'ilta.[66] Niistä voi nähdä, mitenkä Porthan toisen runon alkusäkeet on liittänyt toisen, muutenkin täydennetyn, runon edelle. Tämä Porthan'in käsitys runojen alkuperäisestä täyteläisyydestä, johon hänen menettelynsä perustuu, ei tosin ole tieteellisesti paikkaansa pitävä, niiden kulkuun ja kehitykseen nähden, joka on peräti toista laatua kuin vanhain käsikirjoitusten muunnokset kopioitsijain käsissä; mutta sillä on kuitenkin ollut suuri historiallinen merkitys. Sillä ilman sitä vakaata uskoa, että ainoasti uudelleen liitti yhteen vanhan, lukemattomiin katkelmiin ja toisintoihin hajaantuneen runoston, olisi Elias Lönnrot tuskin uskaltanut ryhtyä Kalevalan kokoonpanemiseen.

Ennenmainitussa kirjeessä Mennander'ille vuodelta 1778 ilmoittaa Porthan keräilevänsä myös Suomen kansan sananlaskuja ja aikovansa toimittaa parannetun ja lisätyn laitoksen Henrik Florinus'en sananlasku-kokoelmaa vihkoittain väitöksinä painosta; vaan tämäkin tuuma jäi häneltä toteuttamatta. Omat muistiinpanemansa sekä toisten kautta kokoon saamansa uudet sananlaskut oli hän kirjoittanut välilehtiseen Florinus'en kirjan kappaleesen, joka hävisi Turun palossa v. 1827, samoin kuin melkein kaikki hänen runokokoelmansa;[67] onneksi oli siitä kuitenkin ennätetty ajoissa ottaa kopioita, joiden avulla jotenkin tarkoin voimme vielä saada selkoa niiden lukumäärästä ja sisällyksestä.[68] Sitä paitsi talletetaan yliopiston kirjastossa paria sananlaskukokoelmaa, joita Porthan nähtävästi on käyttänyt.[69]

Vähimmin huomattu, vaan ei siltä vähimmän arvoinen, on Porthan'in vaikutus suomen ja sen sukukielten tutkimukseen. Hänellä tiedetään olleen aikomuksena vielä v. 1796 toimittaa ensin pienempi suomen kielioppi käytännöllistä tarvetta varten ja sitten toinen laveampi ja tieteellisempi, jota varten oli tehnyt muistiinpanoja välilehtiseen Vhaël'in kieliopin kappaleesen, mikä on yliopiston kirjastossa tallella. Samoin oli hän koonnut runsaasti aineksia Juslenius'en sanakirjan kappaleesensa siinä tarkoituksessa, että professorinvirasta täysinpalvelleena luovuttuansa voisi ryhtyä toimittamaan suurta suomalaista sanakirjaa, jossa aikoi tehdä selkoa suomen sanojen suhteista sekä sukukielten että naapurikielten sanoihin, siten eroittaakseen alkuperäiset ainekset vieraista. Tätä varten oli hän hankkinut itselleen tietoja ei ainoastaan Suomenmaan, vaan myös Aunuksen, Inkerin ja Vironmaan murteista. Kaukaisemmista sukukielistä tunsi hän paitsi lappia, — jonka oikean suhteen suomenkieleen, ei niin likeisenä sukulaisena kuin lainanottajana naapurina, hän ensiksi oivalsi, — hyvin myös unkarinkieltä. Sitä oli hän, näet, ulkomaanmatkalla, jonka v. 1779 teki Ruotsiin, Tanskaan ja Pohjois-Saksaan, opiskellut Göttingen'issä parin siellä tapaamansa Unkarilaisen johdolla, ja oli sittemmin vielä unkarilaisten tiedemiesten kanssa kirjevaihdossa, joka koski suomen ja unkarin kielten keskinäistä sukulaisuutta. Porthan'ilta on jäänyt jälkeen vihkonen muistutuksia erään Saksalaisen kirjoittamaan unkarin kielioppiin, jotka osoittavat hänellä olleen paljoa selvemmän käsityksen unkarinkielen luonteesta kuin itse oppikirjan tekijällä. Hänen papereissaan on vielä toinen vihko, joka saksankielellä sisältää lyhyitä otteita v. 1775 venäjäksi ilmestyneistä tsheremissin ja votjakin kieliopeista.[70] Mordvan sekä voguulin ja ostjakin kielestä oli hänellä joitakuita sanaluetteloja, sekä painettuja että eräs käsinkirjoitettu Göttingen'issä, ollut käytettävänä. Muita vielä etäisempiä kieliä näkyy Porthan ottaneen huomioon sekä samojeedilaisia että turkkilaisia, mainitseepa myös mongolilaisia suomenkielen tutkimuksen piiriin kuuluvina, Nämät Porthan'in kielitieteelliset harrastukset herättivät aikoinaan huomiota ulkomaillakin, niin että eräs Pietarin akatemian jäsen v. 1795 tarjoutui hänelle hankkimaan apurahaa Venäjän keisarinnalta kielellis-kansatieteellistä tutkimusmatkaa varten Venäjällä asuvain suomensukuisten kansain keskuuteen. Porthan ei silloin enää ikäänsä nähden katsonut voivansa antautua niin laajaan yritykseen. Toista olisi ollut, kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen, jos tämä tarjous olisi hänelle nuorempana tehty, ja toivomuksenaan hän lausuu, että joku taitava mies saisi suorittaaksensa tämmöisen retken, ennen kuin suomensukuiset kansat peräti venäläistyvät. Suomenkielen lainasanoja selville saadakseen on Porthan sitä vielä verrannut gootin kieleen, vanhoihin skandinaavilaisiin murteihin, nykyiseen ruotsiin ja venäjänkieleen sekä liettualais-lättiläiseen kieliryhmään, jonka vaikutuksen suomenkieleen hän luultavasti ensimmäisenä on huomannut. Porthan on myös ensimmäinen, joka on kielemme sanoja käyttänyt sivistyshistoriallisina todistimina. Esipuheessaan Juusten'in kronikkaan hän näet antaa kuvauksen muinaissuomalaisten sivistyskannasta, joka milt'ei yksinomaan nojautuu kielellisiin todistuskappaleihin. Tämän nerokkaan ajatuksen on hän aivan itsenäisesti keksinyt, paljoa aikaisemmin kuin indoeurooppalaisella alalla perustettiin kielitieteellinen muinaistutkimus eli n.k. linguistinen palaeontologia.

Kaikista näistä kielentutkimuksistaan ennätti Porthan valitettavasti vaan satunnaisina muistutuksina historiallisissa teoksissaan tehdä selkoa, jonka tähden ne ovat jääneetkin osaksi unohduksiin. Ainoa erikseen painosta ilmestynyt kielitieteellinen tutkimus on De praecipuis dialectis linguae Fennicae (Suomenkielen päämurteista), josta Johannes Sarelius hänen johdollaan julkaisi alkuosan väitöskirjana v. 1801, eikä siihenkään enää jatkoa tullut.

Mutta Porthan'in työ kotimaisen tieteen kohottamiseksi ei käy selville yksistään painettujen teosten lukumäärästä ja laajuudesta, hänen persoonallinen vaikutuksensa oli ainakin yhtä suuri, joll'ei vielä suurempi, ja epäilemättä suurin, mikä kellään yliopistomme opettajalla on ollut. Luentoja piti hän mitä vaihtelevammista aineista, aina sen mukaan kuin yliopiston tarve vaati. Sitä paitsi johti hän ylioppilaitten latinan- ja ruotsinkielisiä kirjoitusharjoituksia, kehittääkseen muodollista tyyliä oppilaissaan. Kerran viikossa oli hänen tapana ylioppilaspiireissä lukea ja selittää ulkomailta saapuneita sanomalehtiä, tutustuttaakseen heitä yleisiin ajan rientoihin. V. 1770 oli hän muutamain nuorten tieteen ja taiteen harrastajain kanssa perustanut kirjallisen yhdistyksen "Aurora-seuran", jonka nimessä seuraavana vuonna edellämainittu, suurimmaksi osaksi Porthan'in toimittama, ruotsinkielinen sanomalehti, ensimmäinen aikakauskautinen julkaisu omassa maassamme, alkoi ilmestyä.[71] Yliopiston kirjaston ohella oli myös hänen yksityinen runsas kirjakokoelmansa jokaisen opiskelevan käytettävänä. Kotiinsa otti hän usein kasvattejakin; muiden joukossa tiedetään Franzén'in nuorena ylioppilaana saaneen nauttia hänen persoonallista huolenpitoansa. Inspehtorina oli Porthan kahdessa osakunnassa, monet eri kerrat tiedekuntansa dekaanuksena, jonka tehtävänä siihen aikaan oli myös ylioppilaiksi pyrkivien tutkiminen, ja kaksi kertaa yliopiston rehtorina. Vielä oli yliopiston raha-asiain sekä sille kuuluvain maatilojen hoito uskottu Porthan'ille, ja mainitaan hänen siitä erittäin pitäneen huolta, ett'ei yliopiston alustalaisia liiaksi rasitettu. Jos lopuksi otamme huomioon, että hallituskin käytti häntä useampaan käytännölliseen toimeen, nimittäen hänet jäseneksi esim. Suomen koskenperkkauskommissiooniin, niin emme enää ihmettele sitä, että häneltä niin moni omista töistänsä jäi kesken, kuin pikemmin sitä, että hän niinkin paljon ennätti saada aikaan.

Enin osa Porthan'in teoksia on latinankielisiä; ruotsiksi on hän julkaissut, paitsi sanomalehtikirjoituksia, ainoasti pari tutkimusta Ruotsin akatemian toimituksissa sekä muutamia maisterivihkiäis-runoja. Suomenkielellä, vaikka sitä piti "varsinaisena äidinkielenään", ei hän ole mitään kirjoittanut. Sen johdosta on epäilty, tutkiko hän pelkästä tieteellisestä harrastuksesta Suomen kieltä ja kansanrunoutta, ikäänkuin jotain jo häviämäisillään olevaa muinaismuistoa. Mutta joka vähänkin tarkemmin on lukenut Porthan'in tähän kuuluvia teoksia,[72] ei ole voinut olla huomaamatta, että Porthan'in mielessä kuvastui kielemme ja runoutemme tulevaisuus yhtä selvästi kuin sen entisyys. Hänen tutkimuksensa De Poësi Fennica sisältää silminnähtävästi sääntöjä ja ohjeita vastaisille runoniekoille. Itse hän ilmoittaa tällä työllä tahtovansa kiihoittaa maamiehiänsä Suomen runoja lukemaan, joita hänen mielestään Suomalaisen oli häpeä ei ainoastaan olla tuntematta, vaan ihastelemattakin. Ja hän lausuu toivovansa, että joku toinen vastaisuudessa toimittaisi täydellisemmän suomen runo-opin, lisäten: "Jos se tapahtuu, ja kansassamme herää harrastus tähän runouteen, sen viljelemiseen ja kehittämiseen, niin on minun tarkoitukseni täysin saavutettu". Aivan samalla lailla väitös suomenkielisistä saarnoista Historiola concionum sacrarum Fennicarum, jonka Eerik Tulindberg hänen esimiehyydellään julkaisi v. 1781, ei ole pelkkä kirjallishistoriallinen esitys siitä, mitä ennen on painosta tullut, vaan sisältää myös neuvoja saarnantekijöille, joissa ilmenee tarkka huoli kielemme puhtaudesta, Yhtä todistaa se esipuherunokin, jolla Porthan aloitti mainitun sanomalehtensä ja jossa hän kehoittaa nuorisoa Suomen eteen työtä tekemään, muiden alojen ohessa, missä työtä tarvittaisiin, mainiten: "kielesi on viljelemätön" (ditt språk är utan rykt)!

Ja jos vielä jäisi jotain epäilyksiä Porthan'in kannasta, niin tarvinnee vaan viitata siihen vastalauseesen,[73] jonka hän Åbo Tidningar'eissa v. 1793 julkaisi Ruotsinmaan lehdissä esiintyneitten vaatimusten johdosta, että Suomenmaan kaikille asukkaille olisi pantava pakoksi luopua äidinkielestään ja oppia ruotsinkieltä. Osoitettuaan, mitenkä semmoisten ehdotusten tekijät ovat yhtä tietämättömiä kuin itserakkaita, ja mitenkä aika, lähempi yhteys sekä selvät edut ovat vähitellen vaikuttaneet ruotsinkielen taidon leviämiseen ilman minkäänlaista pakkoa, hän lopuksi lausuu: "Mutta jos ruotsinkielen oppiminen määrättäisiin koko kansalle välttämättömäksi velvollisuudeksi, ja jos tarkoituksena olisi sen äidinkielen hävittäminen, niin vapaat ihmiset varmaankin katselisivat asiaa aivan toisilla silmillä. Silloin he epäilemättä rupeisivat vertaamaan omia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan muiden lain edessä yhdenvertaisten kansalaisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin; ja ajattelevien ihmisten olisi vaikea ymmärtää, että äidinkielen häiritsemätön käyttäminen kuuluu niihin oikeuksiin, joista ihmisen on luovuttava siirtyessään luonnollisesta vapaudentilastaan yhteiskunnan piiriin!"

Kristfrid Ganander.

Milloin ikänä Porthan'in suomalaisia harrastuksia mainitaan, on niihin aina liittyvä hänen työkumppaninsa Ganander'in nimi. Paljoa vähemmän huomatussa asemassa ja verrattomasti vähempilahjaisenakin on tämä mies kansallisen mielensä ja -toimensa kautta ansainnut täysiarvoisen sijan Porthan'in rinnalla suomalaisen kirjallisuuden historiassa.[74]

Kristfrid Ganander oli syntynyt 21 p. Marrask. 1741 Haapajärvellä, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1759, vihittiin papiksi ja määrättiin Pietarsaareen apulaiseksi 1763. Hankittuaan opintojensa jatkamiseksi tarpeelliset varat, palasi yliopistoon 1765, jossa samana vuonna valittiin pohjalaisen osakunnan kuraattoriksi. Saavutti maisteriarvon 1766 ja tuli seuraavana vuonna taas apulaispapiksi, ensin Vaasaan, sitten Laihialle. Sai v. 1775 oman kappalaispaikan Frantsilassa, jossa pysyi, siksi kuin kuoli 17 p. Helmik. 1790.

Jo ylioppilaana oli Ganander alkanut keräillä vanhoja kansan runoja, sananlaskuja ja arvoituksia. Yliopistossa oli hän myös sepittänyt ensimmäiset runokokeensa, osaksi klassillista kuusimitta-runoa, osaksi vanhaa kansanrunoa jäljitellen. Niitä on onnentoivotus väitökseen vuodelta 1763, sekä vuodelta 1766: erään papin jälkimuisto, runo perintöruhtinaan Kustaan (III:n) häihin ja Riemu-Laulut Runoisissa esipuheena Porthan'in teokseen De Poësi Fennica. Viimeksimainittu ynnä kaksi myöhemmin painettua,[75] jotka Ganander saman ihastuksen valtaamana on kirjoittanut, todistavat siitä läheisestä ystävyydestä, jonka yhteiset isän maalliset pyrinnöt jo aikaisin olivat solmineet näiden miesten välillä. Sittemmin uskoi Porthan hänelle runsaat runokokoelmansa, joista ynnä omista keräämistään Ganander ammensi ainekset ruotsiksi kirjoitettuun teokseensa suomalaisesta jumalaistarustosta. Tämä Mythologia Fennica, painettu v. 1789, ei ole mikään järjesteellinen esitys, vaan ainoasti aakkosellinen luettelo suomen ja lapin kielten tarullisista nimistä selitysten kanssa. Ganander'in selityksetkään eivät osoita mitään tieteellistä arvostelukykyä, vaan on niiden joukossa paljon vertauksia kreikkalaiseen ja skandinaavilaiseen tarustoon, jotka eivät vähääkään pidä paikkaansa. Kuitenkin on Ganander'in teoksella aineskokoelmana pysyväinen arvonsa; siitä sekä Porthan'in julkaisuista voimme, näet, jotenkin tarkoin saada selville, mitä runoja tähän aikaan jo oli koolla. Näissä runoissa ilmautuu myös useita Kalevalan nimiä ja seikkoja. Niin mainitaan loitsuissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan. Taudin kohtauksissa kutsutaan Pohjolan emäntää tai Pohjolan neittä avuksi. Tunnettu oli runo Väinämöisen syntymisestä, vaikka kerrottuna hänen isästään; niin myös "Sampsa Pellervoisen" kylvö ja "Rutimoraidan" kaataminen sekä Joukahaisen riita Väinämöisen kanssa. Samoin olivat tiedossa: Väinämöisen veneenveisto ja polvenhaava; runo isosta härästä; Kalevan pojan syntyminen, työnteko, paimenessa käynti ja kosto sepän emännälle; Väinämöisen purren itku; laivaretki, jossa Väinämöinen panee Lemminkäisen soutamaan, sekä siihen liittyvä kantelen synty ja soitto; viimein palausta Samporetkeltä muistuttava Joukahaisen kehoitus Väinämöiselle ilontekoon, jota tämä pitää vielä liian aikaisena. Valitettavasti vaan runoja ei ole kokonaisuudessaan painettu; Gananderkin, samoin kuin Porthan'in johdolla Lencqvist, on julkaissut niistä ainoasti otteita, jos kohta paljoa runsaammin ja pitempiä. Mutta tämäkään puute ei vähennä sitä merkitystä, joka Ganander'in teoksella ilmestyessään oli. Vielä kauan sen jälkeen pysyi Mythologia Fennica suomalaisen taruntutkimuksen päälähteenä, niin että siitä v. 1822 oli uusi painos tarpeen vaatima. Edellisenä vuonna oli sitä saksaksi muodostellut, aineenmukaisesti järjestäen ja virolaisia todistuskappaleita lisäten, Tarton ylioppilas Chr. J. Peterson (syntynyt Riiassa 1801 ja siellä kuollut 1822), joten se tuli ulkomaillakin tunnetuksi ja käytetyksi.[76] Myös Kalevalan kokoonpanoon nähden sen vaikutus ei ole vähäiseksi arvattava. Lönnrot siitä itse lausuu Vanhan Kalevalan esipuheessa seuraavin sanoin: "Jo ainaki ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa, eikö niitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltavista esivanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä, että olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä Greekalaisten, Islandilaisten ja muitten esivanhempainsa runoja siksi saaneen".

Ganander'in tarullinen nimistö oli alkuansa aiottu loppuliitteeksi laveaan suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan, jonka hän kolmattakymmentä vuotta työskenneltyään oli saanut käsikirjoituksena valmiiksi v. 1787. Tässäkin työssä oli hän kaiken aikaa saanut Porthan'ilta apua ja ohjausta; Porthan'in oli aikomus tätä vielä tarkastaa ennen painatusta ja hänen tiedetään Ganander'in kuoleman jälkeen siihen ryhtyneen, vaikk'ei hänkään sitä ennättänyt eläissään loppuun suorittaa. Ganander'in käsikirjoitus, joka on tallella yliopistomme kirjastossa yhdeksänä paksuna nidoksena, on siitä merkillinen, että se sisältää vertailuja viroon, lappiin ynnä muihin sukukieliin, lisäksi vanhaan gootinkieleen, ruotsin murteihin ja venäjään, sekä runsaasti esimerkkejä siihen-astisesta suomalaisesta kirjallisuudesta niinkuin myös kansanrunoudesta. Kriitillisen arvostelukyvyn puute tosin haittaa tätäkin teosta, mutta aineskokoelmana on se ollut siinä määrin täydellinen, että neljääkymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä Renvall'in sanakirjassa, jonka päälähteenä se on ollut, on kokonaisiin kirjainjaksoihin ainoasti yksi ja toinen sana tullut lisätyksi.

Julkaisematta on niin-ikään jäänyt Ganander'in suurin ja aakkoselliseen järjestykseen valmiiksi toimitettu sananlasku-kokoelma, jossa Porthan taas oli ollut hänellä avullisena, lähettämällä siihen omista keräelmistään lisiä alussa vuotta 1784 ja ottamalla sen tarkastettavakseen saman vuoden lopulla.[77] Sitä vastoin oli Ganander jo edellisenä vuonna 1783 saanut painetuiksi Aenigmata Fennica eli Suomalaiset Arwotuxet, Wastausten kansa, joita sanoo 18 vuoden aikana keräilleensä yksin-omaan kotipuolellaan Pohjanmaalla. Tämä kokoelma sisältää 378 arvoitusta eli, niinkuin toimittaja itse huomauttaa, enemmän kuin millään muulla kansalla siihen aikaan oli kirjaanpantuna.

Myös muinaistieteen alalla on Ganander työskennellyt ja julkaissut muutamia kirjoituksia ruotsinkielellä Åbo Tidningar lehdessä. Tähän aineesen hän viehättyi Laihian kappalaisen Israel Reinius'en apulaisena ollessaan, jonka hautatutkimuksia hän jatkoi ensin Laihialla ja sitten Siikajoen tienoilla. Pahaksi onneksi on hänen kokoomansa muinaiskalusto teillä tietymättömillä, samoin kuin suuri osa hänen käsikirjoituksiaan, niiden joukossa mustalaiskielen sanakirja.[78]

Vielä sopii lisätä, että Ganander on mainittua Tuneld'in maantieteen laitosta varten toimittanut Porthan'ille tietoja useista paikoista, joissa oli oleskellut ja liikkunut.

Näitten tieteellisten töitten ohessa jatkoi Ganander myöhempinäkin aikoina suomenkielen viljelystä, erittäin runouden alalla. V. 1771 hän sepitti hautarunon mainitun Laihian kappalaisen muistoksi sekä painatti Wanhan Wuoden Muistutuxet, Uuden Wuoden Toiwotuxet saman pitäjän asukkaille.[79] V. 1784 hän toimitti kokoelman Uudempia Uloswalituita Satuja, joista 151 on suorasanaista ja 15 runomittaista. Ne ovat kaikki opettavaista laatua, n.k. fabuloita, ja suomennettuja latinan, ranskan, saksan sekä ruotsin kielistä; ainoasti pari suorasanaisista (n:ot 129 ja 130) ovat mahdollisesti alkuperäisiä suomalaisia kansansatuja ja siinä tapauksessa ensimmäiset meillä julkaistut. Runomittaiset hän sanoo kokeeksi oman harjoituksensa tähden ja Pohjanmiesten innon ja maun jälkeen tawallisijn Suomalaisijn Runoihin weisattawaxi kokoonpanneensa jo edellisenä kesänä ja lähettäneensä Tukholmaan kuninkaalliselle suomenkielen tulkille maisteri Abraham Lind'ille, jolla on 120 Suomalaista Satua ennen, nijnkuin hän on kirjan kautta tietä antanut. Ganander'in suorasanaisissa saduissa on kieli kovin ruotsinvoittoinen; runomittaisissa ei ole sitä vikaa, vaan aine on niissä huonosti valittu ja esitystapa kuivanlainen.

Yleensä ei Ganander'in runollisissa kokeissa ilmau oikeata runo-intoa, ajatukset ovat arkipäiväisiä ja kuvaukset pitkäveteisiä. Mutta runomme koristuskeinoja on niissä taitavasti käytetty ja runomitta hyvin sujuva. Niissä selvästi näkyy tuttavuus muinaisrunoin kanssa, jonka myös siitä heti huomaa, että Väinämöisen ja Ilmarisen nimet usein tulevat mainituiksi. Tämä Ganander'in taito runoin ulkonaisessa rakennuksessa tekikin, että hänen mukaelmansa Vanhan Testamentin runollisista kirjoista, joissa ylevät ajatukset ja kauniit vertaukset olivat ennalta valmiina, tavallista paremmin onnistuivat. Nämät mukaelmat ilmestyivät v. 1786 nimellä Runo-Kirja ja sisältävät Korkean veisun, Taavetin 96:n ja 100:n psalmin, Jobin kirjan 3:n ja 7:n luvun ynnä muutamia Ganander'in omatekoisia runoja; lopussa on Taavetin 133 psalmi virreksi tehtynä. Vielä kauniimmaksi olisivat hänen mukaelmansa tulleet, joll'ei hän olisi liian uskollisesti pitänyt kiinni alkutekstistä; sillä se on häntä varsinkin estänyt runonkertoa tarpeeksi viljelemästä. Hänen omat sepittämänsä runot: Kirjoitus Luu-karsinan yli, Ajatuxet Kirkko-maalla eli hautaus-sialla, kaksi hautarunoa ja Kiween-Pijrroxet haudan päälle, ovat kaikki vähäpätöisiä.

Viimeinen Gananderin painetuista runokyhäyksistä on Wenäjän Naima-Wijsu, suomeksi ja venäjäksi, vuodelta 1787. Se on venäläinen rakkaudenlaulu, jossa useimmat alkukielen sanat ovat aivan ymmärtämättömiksi väännetyt; sen verran siitä kuitenkin saa selville, että hänen suomennoksensa tuskin ollenkaan vastaa alkuperäistä.

Lopuksi on Ganander'in julkaisuihin lisättävä pari käytännöllistä kansankirjaa, nimittäin Eläinden Tauti-Kirja ja Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki, molemmat vuodelta 1788, ensimmäiset ja vielä puolen vuosisataa ainoat laatuaan. Näidenkin ruotsinmukainen kieli osoittaa, kuinka suorasanainen kielemme käytäntö oli jäänyt takapajulle.

Ganander'in merkitystä arvostellessa ei myöskään saa unohtaa hänen suoranaista vaikutustaan siihen kansaan, jonka keskuudessa hän eli. Muutamia vuosikymmeniä takaperin vielä puhuttiin hänen entisillä asuinseuduillaan "Ganander'in ajoista" ja kerrottiin hänestä monta juttua, jotka kuvailevat hänen keräilijä-intoaan: kuinka hän uutterasti kokoili runoja ja satuja; kuinka hän kukista ja kovakuoriaisista valmisteli lääkkeitä; kuinka hän kotiin tullessaan aina kuljetti mukanaan, mitä tiellänsä oli käytettäväksi kelpaavaa tavannut, jos ei muuta niin poimimiansa risuja ja perkaamiansa kantoja polttopuiksi. Joku tiesi kertoa, että hän oli "kääntänyt runoille koko Raamatun". Minkä vaikutuksen hänen suomalaiset harrastuksensa yleensä tekivät sen ajan rahvaasen, siitä on säilynyt soma tarina. Ganander'in kerran matkustaessa Turkuun, oli renki, joka hänellä oli mukana, muutaman majatalon väeltä kuullut hänestä seuraavan arvostelun: "kas tuossa koko Suomi tulee!" Kauniimpaa kiitoslausetta ei kukaan Suomen mies ole kansaltansa saanut.

5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne.

Ganander'in elämäntyön esittäminen on meidät johtanut suomenkielen tieteellisestä tutkimuksesta varsinaisen suomenkielisen kirjallisuuden piiriin. Siinä vaatii etupäässä huomiotamme runollinen puoli, jossa tosin hengellinen laji on yhä koon suhteen voittopuolella, vaan ei enää yksinvaltiaana. Tältä aikakaudelta on meillä jo melkoinen joukko maallisiakin runoja tarkastettavana. Kuitenkin ovat ne vielä suurimmaksi osaksi ainoasti tilapää-runoutta, nimittäin: onnentoivotuksia väitösten ja muiden kirjain tekijöille, riemu- ja sururunoja kuninkaallisten ynnä muiden korkeiden henkilöiden syntymisestä ja kuolemasta tai myös tervehdysvärssyjä heidän käyntinsä johdosta, samaten hää- ja hautarunoja yksityisistä, joissa kaikissa, itse asian luonteen mukaan, on enemmän kaunopuheisuutta kuin oikeata runollisuutta. Näiden ja varsinaisen runouden vaiheella ovat historialliset runot, joista toiset ovat kuivanlaisia riimitettyjä kronikoita, toiset sitä vastoin todella liikuttavat niissä ilmauvan kansallisen innon kautta. Semmoisia, jotka eivät ole jonkun ulkonaisen tilaisuuden johdosta syntyneet, on ani harvoja painettuna. Mutta käsikirjoituksenakin on niitä muutamia säilynyt, ja luultavaa on, että suurin joukko on käsikirjoituksina kadonnut. Sillä on muistettava, että siihen aikaan oli milt'ei mahdoton saada kustantajaa muille kuin uskonnollisille kirjoille ja mainituille tilapäisille julkaisuille, joiden kulungeista esim. väitöksissä asian-omainen itse tai hää- ja hautajais-tilaisuuksissa hänen perheensä piti huolta.

Vaan ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan kutakin tämän runouden lajia ja jokaista runoilijaa erikseen, olisi vielä muutama sana sanottava sen ajan runoelmain ulkonaisesta rakennuksesta. Hengelliset virret, jotka olivat veisattaviksi aiotut, noudattavat enimmiten virsikirjassa löytyviä runomittoja; vaikka on niitäkin, jotka ovat rakennetut Suomen vanhaan runomittaan. Maallisissa myös löytyy jolloin kulloin niitä, jotka rakennukseltaan ovat uudempain kielten lauluin kaltaiset. Onpa semmoisiakin, joissa on yritetty taivuttamaan suomenkieltä muinaisiin kreikkalais-roomalaisiin runomittoihin, sekä heksameeteriin että pentameeteriin. Joku näistä on perustettu korolle, mutta useimmat laajuudelle melkein samojen sääntöjen mukaan, joita myöhemmin Eerik Aleksanteri Ingman sekä Lönnrot noudattivat suomennoksissansa klassillisesta runoudesta. Suurena helpoituksena oli kuitenkin sen-aikuisille runoilijoille, että inessiivin päätteenä kirjakielessä oli ainoasti yksi s ja abessiivin päätteenä samoin yksi t, joten sujuvien daktylein luku paljon karttui. Daktylina käyttivät he muuten huoleti semmoisiakin sanoja, joiden kaikki kolme tavuuta ovat lyhyet. Koristuksena näissä, niinkuin myös uudempiin runomittoihin rakennetuissa lauluissa ja virsissä, käytettiin alkusointua, useimmiten niin että jokainen säe jakautui kahteen jaksoon eri alkusoinnullaan, esim. näin:

Tuonain temmaisi täst minun muodois muuttuwa Morpheus.

Vaan kirjoittipa joku kuusimitta-runojaan silläkin tavoin, että aloitti säkeen sanat kaikki tyynni samalla kirjaimella, monesti vielä sovitellen rivien alkukirjaimiin oman nimensä taikka sen nimen, jonka kunniaksi teos oli sepitetty. Tämmöiset liian konstikkaat värssyt ovat tietysti aivan mauttomat, ja ne ne ovat ainoat korolle perustetut, esim.

Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui.

Mutta vaikka siis välistä koeteltiinkin muualta lainatuita vanhempia ja uudempia runomittoja, niin viljeltiin sittenkin maallisissa runokokeissa enimmiten Suomen omaa vanhaa runomittaa. Alussa tätä aikakautta ei sitä kuitenkaan vielä osattu oikein käyttää. Niinkuin ennen on mainittu, katsottiin riimi aivan välttämättömäksi Suomen runoissa, eikä sananjakoakaan osattu panna sopiviin paikkoihin. Haittana oli vielä, että niissäkin käytettiin paljon katkaistuja sanoja. Tätä tapaa sekä Petraeus että Martinius muuten juuri kiittävät, sanoen siitä olevan Suomen runoudessa hyvän helpoituksen, että tarpeen mukaan saa sanoja sekä lyhentää että pitentää esim. nous(e), lohdut(a), m(in)ulle, ylpey(de)l(lä); valaise-pi, cotona-kaan.

Vuoden 1700 paikoin alkaa kuitenkin jo ilmestyä puhtaasen vanhaan runomittaan rakennettuja runoja, ja riimilliset, huonot runot katoavat kokonaan noin vuoden 1730 vaiheella. Siitäkin mitä Juslenius eri aikoina on lausunut suomalaisen runon rakennuksesta, näkyy, mitenkä tämä asia selviämistään selvisi.

Väitöksessään Ahoa vetus et nova hän sanoo: "Suomen runossa on 8 tavuuta säkeessä sekä alkusointua, ja pidetään yleensä hyvä huoli sanojen sulosoinnusta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi riimi" (jonka hänkin siis piti tarpeellisena).[80] "Runoilua", hän lisää, "talonpojatkin viljelevät yhtä suuressa määrin kuin oppineet; niinkuin muinaiset Arkaadian asukkaat he sepittelevät runoja missä tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä". — Puheessaan suomen ja heprean sukulaisuudesta, 12 vuotta myöhemmin, hän sanoo Suomen runoin aina olevan jaettuina kaksoissäkeihin, joista jälkimmäinen toisilla sanoilla tahi voimakkaammilla kertoo saman ajatuksen; mutta jos välistä useammat säkeet yhteen kuuluvat, niin niissä joko eri osia luetellaan taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. — Viimeinkin, 32 vuotta tämän perästä, kirjoittaa hän sanakirjansa esipuheessa: "Meillä on omituinen runouden laji, jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä mitään lukua laajuudesta ja mielellään aloitetaan säkeen kaikki sanat tai joka toinen sana samalla kirjaimella tahi tavuulla. Se on rikas kertomis- ja kiihtymislauseista. Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esimerkkiä noudattaen, ovat sepittäneet riimillisiäkin virsiä. Mutta paljoa paremmat ovat ne runot, joissa he ovat vapaammalla innostuksella laulaneet kotimaan tavalla".

Moni tämänkin jälkeen syntynyt runo on kuitenkin vielä jossakussa suhteessa virheellinen rakennukseltansa. Muutamat arvelivat kuuluvan asiaan aloittaa säkeen kaikki sanat samalla kirjaimella. Toiset, huomatessaan runomme trokeisen luonteen, katsoivat virheellisiksi kaikki säkeet, joissa on sanajakoa, ja pitivät siis tarpeellisena karttaa parittomantavuisia sanoja. Jotkut, nähtyänsä, että voi sanoa sekä panemaan että panemahan, hartaalla ja hartahalla, rupesivat sovittelemaan h:ta semmoisiinkin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esim.

Linnas samas lujahasa.

Kun se luulo oli yleinen, ett'ei Suomen runo välitä laajuudesta, niin pantiin usein lyhyet tavuut nousuun, pitkät laskuun. Katkonaisia sanoja ruvettiin kyllä vähitellen välttämään, mutta paraissakin runoissa on niitä aina edes joku päässyt joukkoon pujahtamaan. Toisinaan ei runokerrosta tarpeellista huolta pidetty, taikka liitettiin, aivan runomme luonnetta vastaan, lauseet eri säkeissä sidesanoilla toisiinsa.

Vasta Porthan'in teos De Poësi Fennica teki täysin selviksi suomalaisen runous-opin vaatimukset. Täytyy suorastaan ihmetellä sitä tarkkaa korvaa ja hienoa aistia, jolla Porthan osasi eroittaa hyväksyttävät runosäkeet hyljättävistä. Tosin ei hänkään vielä saanut lopullisesti ratkaistuksi kysymystä koron ja laajuuden suhteesta suomalaisessa runossa, mutta hän ei ole myöskään, niinkuin hänen jälkeisensä runo-opin tutkijat tämän vuosisadan alkupuolella, yksipuolisesti pitänyt toista taikka toista määräävänä. Ensiksi mainittuaan, että Suomen runo ei ole säejaksoihin jaettava ja että säkeet ovat kahdeksantavuiset, huomauttaa hän, että siinä tavuilla ei ole niin tarkoin määrättyä laajuutta kuin kreikkalais-roomalaisessa runoudessa. Sillä vaikka runon mitta, sävelmästä päättäen, on trokeinen nelimitta, eivät kuitenkaan säkeet ole aina sen mukaisia. Säännölliset säkeet tietysti olisivat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin pantaisiin runoniekoille kovin ahtaat rajat. Oikeasta trokeisesta mitasta poikkeavaisetkin säkeet näyttävät olevan jonkullaisten soinnunlakien alaiset, koska näet sopii sanoa: