Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus / Neljä lukua Suomen suvun pakanallista jumaluus-oppia

SUOMEN SUVUN PAKANALLINEN JUMALANPALVELUS

Neljä lukua Suomen suvun pakanallista jumaluus-oppia

Kirj.

JULIUS KROHN

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 83 osa

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1894.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Johdatus. Ensimmäinen luku. Pyhät paikat. Toinen luku. Epäjumalankuvat. Kolmas luku. Hoidat ja uhripapit. Neljäs luku. Uhrimenot. Kirjaluettelo. Viiteselitykset.

Esipuhe.

Kevätlukukaudella 1887 piti isävainajani, Julius Krohn, Suomen suvun pakanallisesta jumaluus-opista eli mythologiasta yliopistollisia luentoja, joita varten oli valmiiksi kirjoittanut nyt ilmestyvät neljä ensimmäistä lukua. Alkuansa oli aikomukseni julkaista nämät semmoisenaan, ainoasti vähäisillä lisäyksillä ja muutoksilla, mutta pian huomasin sen mahdottomaksi viime aikoina kertyneiden uusien ainesten paljouden tähden. Päätin kirjoittaa suurimman osan uudestaan, kuitenkin säilyttämällä vanhasta muodosta niin paljon kuin mahdollista. Niin esim. johdatuksessa sekä ensimmäisessä ja kolmannessa luvussa olen pysyttänyt alkuosan entisessä asussaan, neljännessä myös keskiosia; vähimmän muutoksia olen tehnyt toiseen lukuun. Muuten olen tunnollisesti käyttänyt jokaista kappaletta, milt'ei jokaista lausettakin alkuperäisessä tekstissä. Kaikki tiedot olen tarkastanut, ja vastaan yksin teoksessa tavattavista virheistä ja erehdyksistä.

Kirjan tarkoitus on olla lukukirjana Suomen opiskelevalle nuorisolle, jolle isäni omisti koko elämäntyönsä. Siitä syystä olen tietoja lisätessäni koettanut välttää liikanaista laveutta. Myös rivien alaiset muistutukset olen supistanut vähimpään tilaan, etteivät ketään tieteellisyydellään peloittaisi. Tutkija niistä kuitenkin saanee helposti selkoa taakse liitetyn kirjaluettelon avulla. Kuvia valitessani olen etupäässä pitänyt havainnollisuutta silmällä.

Rakkaan, mutta samalla raskaan velvollisuuden täytettyäni tunnen hyvin oman työni puutteellisuuden. Tosin en ole vaivaani säästänyt saadakseni tietooni kaikki, mitä tällä alalla on aineksia olemassa. Vaan aivan toinen arvo teoksella kuitenkin olisi, jos isävainajani itse olisi saanut sen viimeistää ja painaa siihen henkensä leiman. Se ajatuksen lento, joka muutamien lukujen alussa on vielä nähtävissä, olisi silloin läpi koko esityksen tuntunut.

Jos työni jossakin määrin vastaa nykyisen hetken vaatimuksia, on minun siitä kiittäminen niitä sekä vanhempia että nuorempia kieli- ja kansatieteen tutkijoita, jotka ovat minulle suosiollisesti apuansa antaneet. Suomen suvun tutkimus on meillä nykyään siinä onnellisessa asemassa, että useimmilla sukukansoistamme on tieteellinen edustajansa, joilta tarvittaessa voi saada asiantuntijan selvitystä. Ett'en heitä kaikkia tässä yksitellen luettele, tulee vaan siitä, että ovat itse teoksessa monin kerroin mainitut.

Lopuksi rohkenen lausua sen toivomuksen, etu tämä teos olisi ainoasti lähtökohtana vastasille keräyksille ja tutkimuksille. Niinkuin siitä näkyy, löytyy monta kysymystä, jotka vaativat lisää valaistusta. Mitä erittäin omasta maastamme saataviin tietoihin tulee, joita jokaisella asiaa harrastavalla kansalaisella on tilaisuus koota, tahdon huomauttaa, että tarkat luettelot pyhistä puista eri seuduilla ja seikkaperäiset kertomukset noidista eri paikkakunnilla suuressa määrin edistävät tiedettä. Vähäisimmätkin muistiinpanot on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kiitollisesti ottava vastaan.

Helsingissä, Marraskuulla 1894.

Kaarle Krohn.

Johdatus.

Käydessäni nyt tässä esittämään tulokset tutkimuksistani Suomen suvun jumaluus-opin alalla, joissa usein tulee pakko lausua tämän tieteen kuuluisan perustajan M.A. Castrénin ajatuksista poikkeavia mielipiteitä, on tarpeellista, että jollakin lailla puolustan ja selitän tätä rohkeuttani. Castrénin teos epäilemättä on ja luultavasti on aina pysyvä sinä lujana perustuksena, jolle kaikki esitykset tästä aineesta ovat rakennettavat. Tämä sen ijäinen arvo on siinä, että Castrén on opin Suomalaisten pakanauskosta laajentanut opiksi koko laajan Suomen suvun uskonnollisista käsityksistä ja menoista. Sillä hän on hiihtänyt auki sen ladun, jota tutkimuksemme aina on kulkeminen. Vielä sen lisäksi on hän tavallisella nerollisella silmänterävyydellään, käsityksen selvyydellään ja avaruudellaan sekä tieteellisellä tarkkuudellaan tehnyt hänellä saatavissa olevilla aineksilla, mitä niillä saattoi tehdä: luonut kokoon kirkkaan, suurenmoisen ja pääpiirteissään todenmukaisen kuvan puheen-alaisesta puolesta sukumme muinaisessa elämässä. Mutta muutamat syyt tekevät, että tämä kuva kuitenkin sangen monissa yksityisseikoissa tarvitsee, jopa vaatii sekä täydennystä että korjausta.

Ensiksikin on niinä neljänä vuosikymmenenä, jotka ovat kuluneet siitä kuin Castrén syyslukukaudella 1851 ja alussa kevätlukukautta 1853 valmisti luentonsa Suomen mythologiasta, koottu lisään arvaamattoman runsas, voisipa sanaa ääretön vara uusia tietoja, erittäin mitä koskee suomalaisten kansain uskonnollisia menoja, mutta myös osaksi itse jumaluus-oppia koskevaa. Näiden tietojen lisääminen vaatisi jo yksistään Castrénin työn uudestaan tekemistä. Mutta siihen tulee, että hän näihin tutkimuksiinsa kerkesi panna pääasiallisesti vaan viimeiset kuukaudet elämäänsä, niinäkin arvattavasti lomahetket, joita muut tärkeät työt hänelle jättivät. Vaikeutta lisäsi paitsi sitä yhä enemmän riuduttava tauti; melkein koko viimeinen luku on kirjoitettu vuoteella maaten, lyyjyskynällä. Asiain näin ollessa ei ole kummeksimista, jos joku yksityispiirre siellä täällä silloinkin jo käsillä olevissa lähteissä jäi huomaamatta; päinvastoin tulee ihmetellä, kuinka hän niin vähällä ajalla, kuolon leppymättömän kouran jo kiirehdyttäessä, kuitenkin kerkesi ja jaksoi niinkin tyystin ja perinpohjin tyhjentää mahdolliset tietovarat ja saattaa ne tieteelliseen järjestykseen.

Yhden tärkeän muistutuksen vaan häntä vastaan, mitä lähteitten käyttämiseen tulee, voisi tehdä, ja se on tosin painava, nimittäin, ett'ei hän perustanut esitystänsä Suomen Suomalaisten jumalista loitsuin käsikirjoituksiin. Niinkuin näyttää, hän pääasiallisesti käytti lähteenään painettua Kalevalaa, joka kyllä aina on esteettisessä katsannossa oleva kirjallisuutemme kulmakivi, vaan tieteellisiin tutkimuksiin on aivan kelpaamaton, vieläpä usein eksyttäväinen. Lönnrotin järjestävä käsi on monesti muuttanut alkuperäisen järjestyksen ja siten saanut aikaan miellyttävän kuvan, vaan ei aina todenmukaista. Olkoon ensi aluksi kylläksi yhdessä esimerkissä. Painetusta Kalevalasta emme voi saada muuta käsitystä kuin että Ukko ylijumala katsottiin ikäänkuin muiden jumalien hallitsijaksi, ainakin voimallisesti vaikuttavaksi heidänkin piirinsä alalle. Muilta ensin turhaan haettuansa tukea ja turvaa, loitsija hädissään, monesti viimein, "kun ei tuostana totelle", "kun ei tuostana apua", kääntyy Ukon puoleen ja rukoilee hänen apuansa, joka ei petäkään toivoja. Tämä arvon järjestys on kuitenkin yksistään Lönnrotin aikaansaama; käsikirjoituksissa sitä juuri vaan joku ainoa kerta noudatetaan, enimmiten on se aivan satunnainen, välistä päinvastainenkin.

Ajan lyhyys osaksi oli esteenä, että Castrén ei voinut tarkemmin verrata Kalevalaan painettuja loitsuja käsinkirjoitettuihin, joita hänellä itselläänkin oli melkoinen keräelmä, saatu kokoon muun muassa juuri mythologian selvittämistä tarkoittavalla matkallaan pohjois-Savoon, pohjois-Karjalaan sekä Wenäjän-Karjalaan v. 1839. Sen lisäksi tuli, että hänen oma keräelmänsä, vaikkapa olisikin otettu ennen painetut lisään, tuskin kuitenkin olisi varmoihin päätöksiin riittänyt, ja että kaikki muut olivat tallella Lönnrotin takana. Vasta nyt, kun kaikki runovarat ovat yhdessä kohdin koossa, aineita myöten jaettuna ja järjestettynä, on niiden perinpohjainen tutkiminen mahdollinen. Sen laiminlyömistä ei siis millään tavoin sovi tehdä Castrénille moitteeksi, vaikka toiselta puolen tämä vaillinaisuus, ynnä ennen jo mainitun muiden uudempain lähteitten karttumisen kanssa, tekee Suomen suvun jumaluus-opin uudestaan läpitarkastamisen tuiki tarpeelliseksi.

Vaan ennen kuin siihen nyt ryhdyn, tahtoisin vielä tutustuttaa Teitä, kunnioitettavat kuulijat, ainakin tärkeämpiin lähteisin, joista tieto tästä aineesta on ammennettava. Tieteessä on ensimmäisiä sääntöjä, ett'ei saa jurare in verba magistri; pitää itse punnita opettajan johtopäätöksiä, ja voidaksensa sitä täydellä tarkkuudella tehdä, on alkulähteitten tutkiminen tarpeellinen.

* * * * *

Myöhään kesä ja sen seurassa kulkeva ihana päivänpaiste saapuu poloisille Pohjan perille; silloin kun Etelän rintamaat jo ovat kauan nauttineet suven suloisuutta, alkavat täällä vasta ensimmäiset pälvet ilmautua. Myöhään on samoin historian valo kohdannut Pohjan perän lapsia, Suomen sukua, ja erittäin myöhään on se varsinkin tunkeunut niihin salaisimpiin sopukoihin, joissa sen uskonto on piillyt.

Itämeren Suomalaisista ensiksikin tapaamme Skandinavein tarinoissa usein mainetta, mutta heidän uskonnostaan pilkoittaa ainoastaan se tosin tärkeä kohta esiin, että he suurella taidolla harjoittivat loitsimista.

Suomen Suomalaisten olojen pimeyteen ei edes Ruotsin valloitus luonut valoa usean vuosisadan kuluessa. Vaikuttajat olivat siksi liian vähän kypsyneet kirjallisiin harrastuksiin. Ainoasti joku hyvin vaillinainen tieto tavataan parissa paavin bullassa. Mikael Agricolan luettelo Hämäläisten ja Karjalaisten jumalista on uudella ajalla ensimmäinen, kaikessa lyhyydessään ylen tärkeä, mutta taas pitkiksi ajoiksi melkein ainoa muistomerkki, jota sitten yhä uudestaan käänneltiin ja katseltiin. Mitä papit tarkastusmatkoillaan ja tuomarit käräjillä panivat paperille kansan taikauskoa koskevaa, erittäin noidanvainojen aikana 1600-luvulla, jäi melkein poikkeuksetta arkistojen kätköön. Samoin hautautuivat, painettuinakin, ne hajalliset muistiinpanot, joita löytyy väitöskirjallisuudessa 1700-luvun alkupuolella, historian, maantieteen ja luonnontieteen aineksien sekaan. Kuinka vähän edistynyt tieto oli vielä viime vuosisadan keskipalkoilla, nähdään paraiten Daniel Jusleniusen sanakirjasta, jossa ylen harva tarullinen sana on selitetty, useat lisäksi väärin. Ahto, Hiisi ja Lempo ovat oikealla merkityksellänsä mainitut, Mehtola (hijde, willdiursbo), Tapio (skog) ja Tuoni (död) ovat tehdyt pelkiksi appellativeiksi, Wäinämöinen on selitetty latinaksi Nereis, ruotsiksi hafzfru, ja siis sekoitettu We'en emoisen kanssa; siinä kaikki.

Henrik Gabriel Porthan oli tässäkin, niinkuin monessa muussa asiassa uuden tien raivaaja. Hänen kauttaan innostuneet oppilaat keräsivät jommoisetkin runovarat, joiden nojalle Kristian Eerik Lencqvist 1782 ja Kristfrid Ganander 1789 perustivat Suomalaisten pakanallisen jumaluus-opin. Jälkimmäinen, sanakirjan muotoon kirjoitettu, sisältää myös samassa paljon tietoja Lappalaisten uskonnosta. Sitten jälleen kuluu pitkä aika ilman sanottavitta tuloksitta, yksi ja toinen yksityistieto sanomalehdissä poislukien. Varmalle tieteelliselle pohjalle vakautuu suomalainen mythologia vasta Castrénin teoksen kautta. Mutta sen jälkeen taas ei ole kuulunut muuta kuin tosin entistä suurempi luku pienempiä erikoistutkimuksia. Mahdoton on minun ruveta niitä kaikkia tässä luettelemaan; olkoon siinä kyllin, että viittaan Suomi-kirjaan, Muinaismuisto-yhdistyksen julkaisuihin, ylioppilas-albumeihin ja sanomalehtiin. Nyt tahdon vaan erittäin huomauttaa: Suomi-kirjasta Eero Salmelaisen vähäistä kertoelmaa Muinais-Suomalaisten pyhistä menoista 1852, J.W. Murmanin tiedonantoja Pohjanmaalaisten taikauskosta 1854 ja D. Skogmanin kertomusta matkoiltansa Satakunnassa 1864; Uudesta Suomettaresta H. Laitisen juhlamenoja ja taikatapoja Savossa ja Karjalassa 1878, J.R. Aspelinin pyhiä puita ja puistoja Suomessa 1880 ja J. Paasosen pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa 1881; Aspelinin tutkimusta karsikoista Lönnrotin albumissa 1882 ja K.H. Hornborgin saman-aineista kirjoitusta Virittäjässä 1886 sekä A.H. Snellmanin esitystä Kekri-juhlasta Joukahaisessa 1887. Muinaistieteellisistä kihlakunnan-kertomuksista ovat paitsi painettuja myös muutamat käsikirjoitukset lukuun otettavat, samoin Muinaismuisto-yhdistyksen hallussa olevat H.A. Reinholmin keräelmät, jotka Aspelin on järjestänyt ja osaksi käyttänyt mainituissa tutkimuksissaan sekä yleisteoksessa "Suomen asukkaat pakanuuden aikana" 1885. Viimein tietysti Suomalaisen kirjallisuuden seuran toista sataa tuhatta numeroa sisältävät kansanrunous-kokoelmat, joista M. Waronen on julkaissut kaksi osaa Suomen kansan muinaisia taikoja 1891-1892.[1]

Wirolaisista ovat tiedot paljoa aikaisemmat, vaikk'ei ottaisikaan lukuun, mitä Aatami Bremiläinen 11:llä, vuosisadalla kuulon mukaan tarinoi. Henrik Lättiläinen, joka tunnetussa aikakirjassaan on kertonut Saksalaisten valloitussodan Itämeren maakunnissa yksityistapauksia myöten, puhuu useassa paikassa Wirolaisten ja heidän heimolaistensa Liiviläisten pakanallisesta jumalanpalveluksesta 1200-luvulla. Sitten taas uskonpuhdistus, joka alkoi uuden sodan katolisuuden varjossa piilevää taikauskoa vastaan, antaa aihetta kirjoittamaan Wiron kansan sisällisestä tilasta. Saksalaisen papiston puoleksi uskonnollista, puoleksi tieteellistä harrastusta kuvaava on Johannes Gutslaffin "kertomus ja opetus väärin pyhiksi nimitetyistä Wõhanda-joen lähteistä", painettu v. 1644, jossa tekijä ainettansa kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta näkökannoilta käsittelee. Yhtä ja toista huomattavaa sisältävät myös holsteinilaisen lähettilään Adam Oleariusen matkamuistelmat, jotka ilmestyivät v. 1646, sekä samanaikuiset historialliset teokset, esim. ruotsalaisen Thomas Hjärnen. Viimeksi on tältä ajalta mainittava suomalaisen Johannes Forseliusen runsas-aineinen kokoelma "Wirolaisten taikauskoisia menoja, tapoja ja pitämyksiä", jonka eräs Boecler omalla niinellänsä julkaisi v. 1685.

Puhtaasti tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan ole Wirossa vanhempi kuin Suomessakaan, päinvastoin on se usein jäljessä kulkenut. Samaan aikaan kuin Porthan kokoili virolainen historioitsija ja kielentutkija August Wilhelm Hupel paikkakunnallisia tietoja Liivin ja Wiron maasta. Gananderin suomalaisen mythologian toimitti Chr. J. Peterson v. 1821 Saksan kielellä sisällyksen mukaan järjestettynä ja virolaisilla aineksilla enennettynä. Yksityisiä muistiinpanoja ja tutkimuksia painatettiin ahkerasti J.H. Rosenplänterin aikakauskirjaan 1813-1832, sanomalehteen Das Inland 1836-1863 sekä Die gelehrte Ehstnische Gesellschaftin toimituksiin, joka Suomalaisen kirjallisuuden seuran malliin oli perustettu Tartossa v. 1838. Räävelin kirjallisen seuran kustannuksella julkaisi H. Neus Wiron kansan runot 1850-1852 ja Pietarin tiedeakatemian varoilla toimitti Fr. R. Kreutzwald v. 1854 ennen mainitun Forseliusen (Boeclerin) taikakokoelman uudestaan painosta lisäyksillä ja selityksillä varustettuna sekä yhdessä Neusin kanssa myytillisten ja loitsurunojen kokoelman.[2]

Uudemmista julkaisuista mainitsen ainoasti: K. Fr. W. Russwurmin kirjoituksen pyhistä puista Inlandissa 1857, J.B. Holzmayerin Osiliana, paikallistietoja Saarenmaalta 1873 oppineen virolaisen seuran toimituksissa, F.J. Wiedemannin yleiskokoelman Wirolaisten sisällisestä ja ulkonaisesta elämästä 1876, M. Wesken matkakertomukset m.m. Eesti kirjameeste seltsi aastaraamatussa 1879, J. Jungin Kodumaalt nimisen sarjan kuudennen osan ynnä muutamat M.I. Eisenin tutkimukset. Sillä vaikka ne tyystinkin lueteltaisiin, tulisi vaan vähäinen osa siitä työstä mainituksi, jota kansanrunouden alalla on Wirossa tehty viimeisinä vuosikymmeninä ja erittäin näinä viime vuosina. Tuhatmäärä kansalaista J. Hurtin nerollisella johdolla on siihen ottanut osaa, niin että nykyänsä on olemassa aineskokoelma, jolle koko maailmassa ainoasti Suomalaisen kirjallisuuden seuran voi vetää vertoja.[3]

Wenäjän vallan alle joutuneista Karjalaisista, niinkuin myös Watjalaisista ja Wepsäläisistä, on tietoja vanhoissa venäläisissä aikakirjoissa, joista M. Akiander on julkaissut otteita Suomi-kirjassa 1848. Aikaisin tiedon-anto on 11:ltä vuosisadalta, enimmät kuitenkin 16:lta; silloin vielä kreikan-uskoiset suomalaiset joka paikassa harjoittivat julkista epäjumalan-palvelusta. Muutamia pakanuuden muistoja sisältää myös Pietarin akatemikon Johann Gottlieb Georghi kertomus Wenäjän valtakunnan kansallisuuksista, joka ilmestyi v. 1776 ja jossa löytyy erityinen luku Inkerikoista. Nykyiseen aikaan asti säilyneestä taikauskosta on ainoasti hajanaisia havaintoja suomalaisten runonkerääjäin, kielimiesten ja muinaistutkijain kokoelmissa sekä venäläisten kansatieteilijäin kertomuksissa. Viittaan toistaiseksi A. Genetzin ja O.A. Forsströmin kuvaelmiin Salmin kihlakunnasta, jotka ilmestyivät Koittaressa 1870 ja Walvojassa 1886; A.A. Boreniusen ja W. Porkan matkamuistelmiin vuosilta 1872 ja 1883, edellisen Wenäjän-Karjalasta, jälkimmäisen Inkeristä; J.W. Juveliusen tutkimukseen pohjoisen Wenäjän-Karjalan muinaisuudesta 1889, Aunuksen kuvernementin tilastollisen komitean julkaisuun Olonetskij Sbornik 1875-6 ja 1886 sekä W. Moshkovin kirjoitukseen Karjalaisten uhrimenoista Kazanin muinaistieteellis-historiallis-kansatieteellisen seuran aikakauskirjassa 1892.

* * * * *

Samaten kuin Suomalaiset jakautuivat Lappalaiset jo pakanuutensa aikana kahteen suureen ryhmään, joista toinen joutui skandinavilaisen, toinen venäläisen vaikutuksen alaiseksi. Kahdelta eri taholta myös tutkimuksen tulisoihtu valaisi Lapin kansan elämää.

Skandinavian niemimaan Lappalaiset esiintyvät vielä useammin kuin Suomalaiset naapureinsa tarinoissa mahtavina, peljättävinä noitina. Tämä heidän maineensa levisi yli Euroopan niiden eriskummaisten kertomusten kautta, joita 16:n vuosisadan maantieteilijät ja maankulkijat, portugalilainen ritari Damianus a Goes, ruotsalainen nimipiispa Olaus Magnus Gothus y.m. panivat heistä liikkeelle. Koko kristityn maailman huomio kääntyi kansaan, joka kahden valistuneen, luterin-uskoisen valtakunnan alaisena yhä edelleen eli pakanallisessa pimeydessä, ja uuden ajan herättämä tiedonhalu seurasi viipymättä uskonnollisen harrastuksen jäljissä. Eivätkä ainoastaan ulkomaalaiset matkailijat 17:llä ja 18:lla vuosisadalla, mainittakoon esim. ranskalainen Jean-Frasçois Regnard ja Aubry de la Motraye, tätä tieteellistä tarvetta tyydyttäneet. Myös kotimaiset papit, joita Ruotsin hallitus 1600-luvulla lähetti Lappalaisia lopullisesti käännyttämään, saivat erityiseksi tehtäväkseen koota tietoja Lapin maasta ja kansasta. Niiden sekä omien muistiinpanojensa nojalla julkaisi saksalainen oppinut Johannes Scheffer v. 1673 kuuluisan teoksensa Lapponia. Käsikirjoituksista, jotka säilytetään Tukholman ja Upsalan kirjastoissa ja joista enimmät ovat vuosilta 1670-1672, ansaitsevat erityistä huomiota ruotsalaisten Olaus Petri Niurenius Plantinusen, Samuel Rehnin, Olaus Graanin ja Nikolaus Lundin sekä suomalaisten Johannes Tornaeusen ja Gabriel Tuderusen; viimeksi mainitut ovat painostakin ilmestyneet, edellinen lyhennettynä v. 1772 ja osa jälkimmäisestä v. 1773. Vanhempien ruotsin- ja suomenpuolisten lähteitten joukkoon on vielä luettava Pehr Högströmin omantakeinen ja perinpohjainen tutkimus Ruotsin kruunun alaisista Lapinmaista, jonka painovuosi on ilmoittamatta, luultavasti 1746. Tanskan hallituksen pyrinnöt Norjan Lappalaisten käännyttämiseksi toteutuivat vasta 1700- luvun alkupuolella. Lähetyssaarnaajain kertomuksista toimitti ylitarkastaja Erik Johan Jessen yhteenvedon, joka löytyy liitteenä Knud Leemin v. 1767 julkaisemassa kuvallisessa teoksessa Ruijan Lapista. Yksityisiä käsikirjoituksia, joita talletetaan sekä Köpenhaminassa että Kristianiassa, lueteltakoon: Thomas von Westenin ja erään nimettömän Närön saarelta 1723, Gananderin käyttämä Lennart Sideniusen 1726, Henrik Forbusen 1727 ja Sigvard Kildalin 1730; painettuja ovat ainoasti ensiksi mainittu v. 1773 ja viimeksi mainittu v. 1807.

Tällä tavoin keräytyneistä aineksista on nykyajan tiede yrittänyt luoda kokonaiskuvauksia Lappalaisten muinaisuudesta, semmoisia kuin norjalaisten J. Vahlin 1866 ja J.A. Fansin 1871 sekä ruotsalaisen G. von Dübenin 1873.[4] Verrattain vähän sitä vastoin on koetettu korjata talteen nykyisen kansan tietoja; huomattakoon kuitenkin, paitsi Petrus ja Lars Levi Laestadiusen muistiinpanoja vuosisadan alkupuolelta, suomalaisten O. Donnerin 1876 ja Hj. Appelgrenin 1882, unkarilaisen I. Halászin 1885-1893, norjalaisten J. Qvigstadin ja G. Sandberghin julkaisut 1888 sekä ruotsalaisen K.B. Wiklundin runsaat kokoelmat.

Wenäjän Lappalaisten pakanuudesta on tuskin mitään mainetta säilynyt heidän käännyttäjiensä kautta, se vaan että olivat epäjumalanpalvelijoita ja suuria noitia. V. 1584 kutsuttiin muutamia heistä Moskovaan selittämään erään komeetin ilmestymistä. Matkailijoita ainoasti harvoin eksyi heidän syrjäisille asuinsijoilleen, eikä ketään joka olisi kauvemmin viipynyt heihin tutustuakseen. Toiselta puolen oli valistuksen vaikutus näillä Pohjan perukoilla niin heikko, ett'ei se vielä tänä päivänäkään ole saanut poistetuksi kaikkia pakanallisia menoja. Tavallista arvokkaammat ovat siitä syystä ne kertomukset, joita Castrén matkamuistelmissaan, J. Fellman Suomi-kirjassa 1846 ja Genetz Suomen Kuvalehdessä 1878 omasta näkemästänsä ja kuulemastansa ovat julkaisseet. Aivan viime vuosina on venäläinen tutkija N. Haruzin koonnut uusia aineksia ja yhdistänyt kaikki Lappalaisten mythologiaa koskevat tiedot suureen teokseensa Wenäjän Lappalaisista 1890.[5]

* * * * *

Wolgan Suomalaiset mainitaan jo 10:nnellä vuosisadalla Ibn Foszlanin ynnä muiden arabialaisten matkustajain kirjoituksissa. Valitettavasti vaan ne tiedon-annot, jotka koskevat heidän pakanallista uskontoansa, ovat aivan vähäpätöistä laatua. Samaa tietä kuin arabialaiset tutustui Mordvalaisiin Wenetsian lähettiläs Josaphat Barbaro, joka 1400-luvulla oleskeli Asovissa Krimin niemimaalla. Kun sitten Pietari Suuri avasi sisä-Wenäjän myös länttä kohti, käytti Nicolaes Witsen, Amsterdamin pormestari, tilaisuutta kootuksensa aineksia laveaan teokseen pohjois- ja itä-Tartariasta, jonka toisessa, v. 1705 ilmestyneessä painoksessa on runsaasti tietoja myös suomensukuisista kansoista. Vasten tahtoansa suomalais-ugrilaiseksi tutkijaksi tuli ruotsalainen upseeri Philipp Johann von Strahlenberg, joka Pultavan tappelussa vangittuna vietti monta vuotta Wenäjällä. Hänen kertomuksessaan pohjois- ja itä-Euroopasta sekä Aasiasta, joka ilmestyi Tukholmassa 1730, on muutamia tähän kuuluvia muistiinpanoja. Katarina II:n aikana oli jo Wenäjän hallituksen huomio kääntynyt niihin monilukuisiin kansallisuuksiin, jotka valtakunnan yhä laajenevalla alueella asuivat. Pietarin tiedeakatemian toimesta lähetettiin vuosina 1768-1773 useita retkikuntia sekä itä-Wenäjälle että Siperiaan. Mordvalaisten luona kävivät akatemikot Ivan Lepehin, Peter Simon Pallas ja ennenmainittu Georgi. Tällä vuosisadalla on venäläinen papisto koonnut suuren joukon aineksia, joihin P.I. Melnikovin mordvalaiset kuvaelmat 1867 ja W. Mainovin mordvalainen mythologia 1889 pääasiallisesti perustuvat. Suomalaisista tiedemiehistä A. Ahlqvist julkaisi ensimmäiset näytteet mordvankielistä kansanrunoutta 1861, täydellistä kokoelmaa alkoi H. Paasonen toimittaa 1891. Viimeksi on itse Mordvalaisissa herännyt harrastus säilyttämään kansallisia muistojansa. Siitä ovat todistuksena koulun-opettajain Jurtovin ja Kobaevin keräelmät Mordvan kansan lauluja ja satuja, Kazanin lähetysseuran kustannuksella painosta ilmestyneet 1882-3, sekä useat Suomalais-ugrilaiselle seuralle lähetetyt käsikirjoitukset.[6]

Tsheremissein jumalanpalveluksen on kuvannut ennen mainittu Olearius v. 1636 matkallansa Moskovasta Persiaan. Alkupuolelta 1700-lukua on, paitsi Witsenin ja Strahlenbergin teoksia, saksalaisen oppineen Gerhard Friedrich Müllerin yleiskatsaus Tsheremissein, Tshuvassein ja Wotjakkein elämään, joka tuli painetuksi v. 1759. Vuosisadan loppupuolella ovat Tsheremissein luona käyneet akatemikot Pallas ja Georgi sekä edellisen retkikunnassa kapteini Nikolai Rytshkov. Arvokkaita tietoja sisältävät myös A.A. Andrievskin painattamat viralliset asiakirjat vuosilta 1827-1857, jotka koskevat Wjatkan kuvernementin Tsheremissejä ja Wotjakkeja, sekä kreivinna Aleksandra Fucusin v. 1840 ilmestyneet kirjoitukset Tshuvasseista ja Tsheremisseistä. Mutta vasta viime vuosikymmeninä on tutkimus tällä alalla täyteen vauhtiinsa päässyt. Wenäläisistä kansatieteilijöistä mainittakoon S.A. Nurminskij 1862, P.W. Znamenskij 1868, A.N. Filimonov 1868-9, N.I. Zolotnitskij 1877, S.K. Kuznetsov 1879-1885 ja G. Jakovlev 1887, joista ainakin molemmat viimeksi mainitut ovat tsheremissiläistä syntyperää, sekä itä-Wenäjällä asuvien, suomensukuisten kansojen historioitsija professori I.N. Smirnov 1889[7] Suomalaisista A.O. Heikel yksin edustaa kansatiedettä, kielentutkijat Porkka ja Genetz ovat etupäässä keränneet kansanrunoutta, josta jälkimmäinen on toimittanut ensimmäisen kokoelman painosta 1889.

Tatarinsukuisista, vaan tavoissansa suomalaisten naapurien kanssa yhtä pitävistä Tshuvasseista on, paitsi Strahlenbergiä ja muita matkailijoita 1700-luvulla eräs nimensä ilmoittamaton kirjoittanut. Käsikirjoitus löytyy painettuna aikakauskirjassa Severnyj Arhiv 1827. Nykyisemmistä tutkimuksista ovat huomattavimmat W. Sboevin 1865,[8] N.I. Zolonitskin 1875 sekä W. Magnitskin 1881. Suomalaisia tutkijoita ei ole ollut muita kuin Ahlqvist ja Heikel.

Permin Suomalaisista saamme ensimmäiset tiedot niiden meriretkien kautta, joita Skandinavit yhdeksänneltä vuosisadalta alkaen tekivät Bjarmein maahan Wiena-joen suulle. Latvempana joen varrella asuvat Permiläiset joutuivat sisämaasta päin tunkeutuvain Wenäläisten yhteyteen. Aikaisemmin kuin mikään muu suomensukuinen kansa itä-Wenäjällä omistivat he kristin-uskon, joka heille tarjottiin heidän omalla kielellään. Permiläisten apostoli, pyhä Tapani, ainoa suomalaisten kansojen käännyttäjistä, joka ymmärsi kansankielisen kirjallisuuden tarpeen, on myös säilyttänyt muistoja kristillisyyden ja pakanuuden välisestä taistelusta 1300-luvulla. Ne löytyvät siinä elämäkerrassa, jonka eräs Epifanu, arvattavasti hänen omien kertomustensa mukaan, kirjoitti. Valitettavasti raukesi pian yritys perustaa permiläistä kirjakieltä, samalla sammui myös kaikki kansatieteellinen harrastus pitkiksi ajoiksi, ja kun se uudelleen elpyi, oli jo myöhäistä. Niukat ovat ne tiedon-annot Permjakeista, jotka löytyvät akatemiko Lepehinin muistiinpanoissa, vähäiseen supistuvat ne syrjäniläiset ainekset, joita tämän vuosisadan alkupuolella kansalaisemme J.A. Sjögren ja Castrén kokosivat. Minkä verran vielä nykyjään on saatavissa, ovat venäläiset tutkijat N. Rogov 1858, K.A. Popov 1874 ja Smirnov[9] 1891 huolellisesti talteen korjanneet. Pienehkön kansanrunous-kokoelman on julkaissut syrjäniläinen kimnaasinopettaja G.S. Lytkin 1889.

Monin verroin runsaammat tietovarat ovat meille tarjona Wotjakkein pakanallisesta uskonnosta, vaikka vanhemmat lähteet eivät ulotu kauemmaksi Müllerin ja Pietarin akatemikojen matkakertomuksia ja vaikka uudempi tutkimus voidaan sanoa alkaneeksi vasta vuodesta 1878, jolloin suomalainen T. Aminoff Suomen tiedeseuran kustannuksella teki matkan heidän maahansa. Ennen hänen käyntiänsä on D. Ostrovskin kirjoitus Kazanin kuvernementin Wotjakeista 1874 milt'ei ainoa huomattava, mutta jo v. 1880 ilmestyi yhtä haavaa neljä kilpailijaa: W. Behterev, W. Koshurnikov ja ennen mainittu Andrievski sekä eräs kristitty Tatari B. Gavrilov. V. 1888 toimitti Itämeren maakuntalainen M. Buch, käyttämällä myös Aminoffin keräelmiä, lavean kansatieteellisen kuvauksen Wotjakeista. Vv. 1884-9 painattivat venäläiset G.N. Potanin ja P.M. Bogaevskij kumpikin yhden, Gr. Wereshtshagin kaksi ja N. Pervuhin neljä teosta Wotjakkein uskonnollisista käsitteistä ja menoista eri paikkakunnilla, suureksi osaksi votjakkilaisten kansakonlun-opettajain avulla. Samaan aikaan julkaisi unkarilainen B. Munkácsi kansanrunouskokoelmansa. Näillä aineksilla rakensivat sitten v. 1890 usein mainittu Smirnov[10] sekä Bogaevskij kumpikin votjakkilaisen mythologian kokeensa. Vv. 1890-2 tulivat vielä Pervuhinin, Gavrilovin ja Aminoffin jälkeen jääneet muistiinpanot painosta. Viimeksi mainitut järjesti yhdessä omien keräelmiensä kanssa suomalainen Y. Wichmann, jolta sitä paitsi v. 1893 on ilmestynyt ensimmäinen osa votjakkilaisia kielennäytteitä, sisältävä lauluja, rukouksia ja loitsuja.

* * * * *

Ugrilaisista kansoista joutuivat Unkarilaiset niin varhain pois alkuperäisiltä asuinsijoiltaan ja niin kauas muitten kansallisuuksien sekaan, että ei ollut kumma, jos pian unohtivat esi-isiltä perityn uskontonsa. Siihen tuli lisäksi hyvin aikainen kristin-uskon vaikutus. Unkarilaisten pakanallisesta jumalanpalveluksesta on, P. Hunfalvin mukaan, ainoasti pari muistiinpanoa 11:ltä vuosisadalta sekä muutamia jälkiä kielessä säilynyt.[11]

Ostjakit ja Wogulit sitä vastoin edustavat paremmin kuin mikään muu suomensukuinen kansa alkuperäisintä kantaa. Tiedot heidän uskonnostaan eivät tosin ole kovin vanhoja. Aikaisimmat ovat 1500 luvulta ja löytyvät puolalaisen lääkärin Matthaeus von Miechovin, Itävallan lähettilään Sigmund zu Herbersteinin ja italialaisen soturin Alessandro Guagninon maantieteellisissä kuvaelmissa, nähtävästi venäläisten lähteitten mukaan, sekä Wjatkalaisen pyhän Tryphonin elämäkerrassa. 1600-luvulta ovat ne osaksi kirjallisista osaksi suullisista kertomuksista kootut tiedonannot, joita Witsenillä tavataan. Mutta tutkimuksella ei ollut mitään kiirettä ennättääkseen, ennen kuin kristin-uskon valo oli pakanuuden varjot vaalentanut. Tieteellinen harrastus ja käännytys-into kulkivat käsi kädessä. Wenäläisten lähetystyöhön viime vuosisadan alkupuolella joutui oppinut mies, vähävenäläinen kasakkipäällikkö Grigorij Novitskij, joka oli ottanut osaa Mazepan kapinaan ja saanut armon sillä ehdolla, että lähtisi Ostjakkeja ja Woguleja käännyttämään. Kertomus, jonka hän v. 1715 jätti käsikirjoituksena Tobolskin kuvernöörille, on ensimmäinen kansatieteellinen tutkimus Wenäjän kielellä ja laatuaan erinomainen. Sitä mukaeli Saksan kielellä ruotsalainen rakuunakapteeni Johann Bernhard Müller, joka siihen aikaan oli joutunut sotavankina Siperiaan, samoin kuin Strahlenberg. Loppupuolella 1700-lukua kävivät näillä tienoin akatemikot Pallas ja Georgi, 1800 luvun alkupuolella venäläinen Fr. Beljavskij ja unkarilainen A. Reguly, edellinen Ostjakkein, jälkimmäinen Wogulein luona. Aasian puolisten heimolaistemme varsinainen tutkija on kuitenkin ikimuistettava Castrén, jonka jäljissä lukematon joukko kansatieteilijöitä on kulkenut Siperiaan. Ostjakeista ovat tutkimuksia julkaisseet paitsi muita: unkarilainen P. Hunfalvy 1875, venäläinen I.S. Poljakov 1877, saksalainen O. Finsch 1879, italialainen St. Sommier 1885 ja ranskalainen Ch. Rabot 1892. Woguleista ovat kirjoittaneet venäläiset N. Sorokin 1873 ja N.L. Gondatti 1888 sekä unkarilainen Munkácsi 1892-3. Suomalaisena on yksin Ahlqvist jatkanut Castrénin työtä, mutta toivoa sopii, että meidänkin puoleltamme tieteellinen velka pian tulee suoritetuksi. Ei vieläkään ole myöhäistä toimia, yhä elää pakanallinen uskonto, vaikka vetäytyneenä syrjään valtatieltä ja kätkeytyneenä kansan mielikuvituksen sopukoihin. Se sankarirunouskin, jonka S.K. Patkanov 1891 on Ostjakeilla löytänyt, ansaitsisi kielimiehen tarkkaa ja tunnollista kirjaanpanoa.[12]

Ensimmäinen Luku

Pyhät paikat

Suurenmoisimmat, jaloimmat kaikista pakanakansain rakennuksista ovat olleet ne pyhät huoneet, joissa te toivat jumalilleen esiin toivonsa ja pyyntönsä, niinkuin myös toiselta puolen kiitoksensa ja ylistyksensä jo saaduista lahjoista. Ketä ei ihmeyttäisi rauniot Egyptin uhrisalein kuvarikkaista seinistä, koko mäkiä muodostavista Babylonin temppelien torneista, Kreikan ja Rooman ihanista pylväskäytävistä, Keski-Amerikan äärettömistä porrasjaksoista; kenenkä silmiä ei huikaise vieläkin eheänä kohoavien Indian pagodien ja Kiinan porsliinitornien uudenlainen ja barbarinen, mutta kaikessa tapauksessa suurenmoinen komeus.

Eipä meidän tarvitsekaan mennä noiden suurimpien sivistyskansojen luokse, nähdäksemme ihmisen sydämessä vallitsevan jumaluus-aatteen kunnioituksen saavan aikaan arvonmukaisen asunnon korkeimmille olennoille. Katsokaamme esim. Castrénin kertomusta[13] buddhan-uskoisten Burjatein datsanista eli kokoushuoneesta Baikal-järven takamaassa. Se on suuri ja korkea puurakennus, josta kohoo koko joukko suurempia ja pienempiä torneja, kirkkaissa läkkikatoissaan heijastellen auringon paistetta. Ylt'-ympäri käy katettu avara patsaskäytävä. Sisässä nähdään eteisessä seinät täynnä miekkoja, rautapaitoja sekä leijonan, karhun y.m. taljoja, kaikki uhriksi tuotuja lahjoja. Varsinaisessa temppelisalissa ovat seinät koreasti maalatut jumalien kuvilla, ja kaikkein pyhin loistaa ja paistaa vaskisista, usein kullatuista epäjumalankuvista sekä uhriastioista. Saxo Grammaticus kertoo Wendein kuuluisasta pyhästä paikasta Arkonassa Rügen-saaressa, että siellä seisoi keskellä aukeata puusta rakennettu, komea temppeli. Sen ympärys oli täynnä veistoksia ja monenlaatuisia maalauksia. Itse temppelisalin keskessä oli kaikkein pyhin, neljällä patsaalla ja niiden välillä riippuvilla kankailla eroitettu muusta huoneesta. Laki oli punaiseksi maalattu. Tässä seisoi suunnaton Svantovitin kuva. Samoin on meille Aatami Bremiläinen kautta säilynyt tietoja Upsalan temppelistä. Se oli kivestä, seinät sisältä kultakiskoilla päällystetyt; myös ulkopuolella kävi katon rajaa myöten kultainen kahle. Perällä koroitetussa paikassa seisoivat Odinin, Thorin ja Freyn kuvat. Temppelin vieressä nähtiin pyhä lähde, ja pyhä lehto, johon uhrit ripustettiin, ympäröi jumalien asunnon.

Näin näemme siis komeita jumalanhuoneita joka paikassa, missä sivistys jo pakana-ajalla oli alkanut vähänkin vaurastua. Onpa semmoisia aivan meidän likeisillä naapureillamme, joiden kanssa esi-isämme ovat olleet niin paljon tekemisissä. Kuinkas sitten oli laita Suomalaisissa? Onko heidänkin pakanuuden-ajaltansa tallella samanlaisia muistomerkkejä tai edes muistoja.

Jos saisimme uskoa skandinavilaisten tarinain kertomuksia, olisi ainakin yhdessä paikassa meillä Suomalaisilla ollut yhtä komea jumalanhuone kuin Wendeillä ja Svealaisilla. Bjarmein maalla, niin luemme Herraudin ja Bosen tarinasta,[14] metsän sisässä kohosi suuri temppeli, jossa Jómalan[15] kuva seisoi alttarilla, kaulassaan kallis-arvoinen rengas, päässään jalokivillä koristettu kultainen kruunu. Jómalan polvilla nähtiin kullalla täytetty hopeamalja, niin suuri että neljälle miehelle olisi ollut kyllin työtä, jos sen kokoinen juoma-astia olisi pitänyt tyhjentää. Pappina temppelissä oli bjarmilais-kuninkaan oma äiti Kolfrosta, joka jokaiseksi ateriakseen söi kokonaisen hiehon ja jonka suojana oli yksi orja sekä kaksi noiduttua elävää, härkä ja korppikotka. Ne tappoivat kohta kaikki, jotka uskalsivat tulla liki. Temppelissä oli salakäytävä ja sen päässä salaovi, jonka takana Kolfrostan viranperilliseksi määrätty nainen pidettiin tallella.

Vielä mahtavampi on kertomus temppelistä Sturuaug. Starfsamen tarinassa.[16] Se seisoi Wiena-joen länsirannalla, niin huoliteltuna kullalla sekä kalleilla kivillä, että koko seutu ylt'-ympäri välkkyi siitä. Kynnyksen sisäpuolella oli myrkyllä täytetty hauta. Sisässä oli Thorin[17] kuva, hopeitettu pöytä edessään, jolla seisoi kuuluisa, kullalta paistava puhvelinsarvi, sekin täynnä myrkkyä. Kymmenittäin noita-akkoja oli temppelin vartijoina ja temppelin hoitajatar oli jättiläisen kokoinen.

Valitettavasti ovat nämät kuvaukset otetut yksistään myöhemmistä tarinoista, jotka olivat enemmän romaaneja kuin tosikertomuksia. Useammat seikat kohta osoittavat vähempää luotettavaisuutta. Semmoisia ovat nuo noitaelävät, naisten ilmautuminen temppelin pappeina ja palvelijoina, vaikka naisten lähestyminenkin suomensukuisten kansojen yleisen käsityksen mukaan jo saastuttaa pyhän paikan.

Vielä varmemmaksi käy asia, kun vertaamme nämät mielikuvituksen luomat korut niihin kertomuksiin todellisesti tapahtuneista skandinavilais-retkistä, jotka ovat meille säilyneet.

Erittäin valaiseva on kertomus Thore Hundin ja Karlin matkasta, jotka v. 1026 Olavi Pyhän käskystä menivät Bjarmein maalle kaupalle, vaan samalla kävivät pyhässä paikassa ryöstämässä. Päästyään likelle oli heidän ensin kulkeminen suuren metsän läpi, jonka jälkeen tulivat tarhalle eli aitaukselle. Siinä oli lukittu portti, mutta he kiipesivät aitauksen yli ja avasivat portin seuralaisilleen. Sisässä oli kumpu, johon oli mullattuna kultaa ja hopeaa. Myös seisoi siinä suuri Jómalan kuva, polvillaan rahoilla täytetty hopeamalja, kaulassaan paksu rengas. Itse kuva oli nähtävästi puusta, koska Karli vahingossa hakkasi siltä kirveellänsä pään poikki. Vielä mainitaan, että tarhaa vartijoitsi kuusi miestä, joista aina kaksi vuorostansa valvoi osansa yötä. Vaan sattui niin onnellisesti ryöstäjille, että edelliset vartijat mitään vaaraa aavistamatta jo olivat levolle lähteneet, ennen kuin toiset tulivat: sijaan.

Negativisena todisteena tähän on se, että Wenäläiset, jotka samoilla ajoilla jo olivat tutut Zavolotshilaisten Tshudien kanssa ja myöhemmin valloittivat heidän maansa, eivät puhu sanaakaan tuommoisesta komeasta temppelistä, jota eivät suinkaan olisi voineet olla huomaamatta, jos olisi ollut olemassa. He eivät tosin myöskään puhu tshudilaisesta pyhistöstä viimeksi mainitussa yksinkertaisemmassa muodossa; mutta siihen on varmaan syynä, etteivät he siinä nähneet mitään outoa, koska juuri samanlaisia, jos kohta kenties pienempiä, olivat epäilemättä tavanneet useassa paikassa eteläisemmillä suomensukuisilla kansoilla. Ei ole Wienan suulla löydetty mitään raunioita mistään temppelistä; ainoasti jylhä kuusikko, jota ympärillä asuvat Wenäläiset jonkunmoisella kammolla katselevat, kasvaa vieläkin yhdessä saaressa, kenties entisen pyhän paikan asemella.[18]

Paras todistus Thore Hundin kertomuksen todellisuudesta on kumminkin siinä, että juuri samanlaisia pyhiä paikkoja on tavattu useimmilla suomensukuisilla kansoilla. Lähinnä asiaan kuuluvat ovat tietysti ne tiedot, jotka on saatu vieläkin samalla Permiläis-nimellä mainituista kansoista. Niistä ovat kuitenkin kaksi, Syrjänit ja Permjakit, jo kauan olleet kristityitä ja aikoja sitten hävittäneet entisen uskontonsa ulkonaiset muistomerkit. Mutta kolmannessa Permiläis-kansassa, Wotjakeissa on vielä melkoinen joukko ristimättömiä ja niilläkin, jotka kreikan-uskoisiksi virallisesti luetaan, on vanha pakanuus yhä sangen suuressa voimassa.

G. Fr. Müller,[19] joka v. 1733 matkusti heidän maansa läpi, sanoo Wotjakkein pyhäin paikkain olleen usein likellä maantietäkin, koska ei niillä paikoin vielä ollut häiritsemistä pelättävänä Wenäläisten puolelta. Ne olivat aituuksella ympäröittyjä lehtoja, keskellä puinen katos muutamien patsaitten päällä, ja sen alla pöytä sekä penkkejä. Tammessa tai koivussa, joita pidettiin muita puunlajeja pyhempinä, riippuivat uhrieläinten nahat. Tämmöisiä lehtoja oli jokaisella talolla yksi tai useampia; paitsi niitä löytyi myös koko kyläkunnalle yhteisiä, joihin kerta vuoteensa kokoonnuttiin yleiseen jumalanpalvelukseen.

Hiukkaa myöhempi Pallas[20] on kertomuksessaan lyhyempi. Hän mainitsee kuitenkin aituuksen pyhissä puistoissa, joita huolellisesti varjeltiin, ja sanoo niissä paraasta päästä kasvavan kuusia ja niiden aseman tavallisesti olevan mäellä. Yhteen puuhun hän sanoo ripustetun uhrieläinten luut: härän ja lampaan pääkallot sekä hevosen koko luurangon, jota vastoin nahat vietiin kotiin käytettäväksi tai myötäväksi, Georgi[21] panee näille kuusikoille nimen lud.

Meidän aikuiset tutkijat osaksi vahvistavat, osaksi täydentävät näitä vanhoja tietoja. Aminoffin mukaan[22] joka kylällä on erityinen ludinsa eli uhrilehtonsa; mutta näiden ohessa on kuuluisampia, joissa koko piirikunnan tai vielä avaramman alueen väestö käy uhraamassa. Kuuluisin Kazanin läänissä on Nyrjan kylän uhrilehto. Se sijaitsee mäen vietteellä kauniissa paikassa. Keskellä seisoo ikivanha tammi, jonka ympärillä on aukea paikka; sen reunuksena taas tammia. Koko lehto on suojattu hyvin hoidetulla aituuksella, jonka porttia ei saa avata muulloin kuin joka kolmas vuosi pidettävää juhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kun siihen on eri rukouksella ja uhrilla pyydetty lupa jumalilta. Sinne keräytyy Wotjakkeja koko Kazanin alueesta, vieläpä läheisestä Wjatkankin läänistä. Ostrovsklj[23] joka muutama vuosi aikaisemmin kävi siellä katsomassa, mainitsee aitauksia olleen kaksi. Toisessa teurastettiin uhrattavaksi tuodut eläimet.

Buchin näkemässä ludissa[24] oli jättiläistapainen, pystysuora honka keskellä, jonka alemmat oksat olivat karsitut, että paremmin voi päästä luokse. Muuten oli kaikki hakkaaminen lehdossa ankarasti kielletty; rikkojalle luultiin rangaistuksen taudin muodossa olevan välttämättömän. Aidassa oli ollut kolme porttia. Alttarina oli iso puupöytä, jolle uhrit asetettiin. Vielä oli hän kuullut seuraavan hauskan kertomuksen tavasta, jolla uuden ludin paikka, jos semmoista tarvittiin, tuli valituksi. Silloin noita, tuno, nousi varsan selkään, jolla ei kukaan vielä ollut ratsastanut, ja ajoi ilman jalustimitta, ilman suitsitta metsään päin. Mihin varsa viimein seisahtui, siihen tehtiin uhrilehto. Tavallisesti piti kuitenkin noita huolta siitä, ett'ei se tullut kovin kauas kylästä.

Lud-nimitystä kuuli myös Wichmann[25] käytettävän, mutta ainoasti niistä puistikoista, jotka olivat samannimiselle pahalle hengelle pyhitetyt. Lud-henkeä ruvetaan palvelemaan siinä tarkoituksessa, että päästäisiin vapaaksi jostakin kovasta taudista. Joka kerran on itselleen ludin laittanut, hän on lupautunut siinä toimittamaan uhreja kaiken ikänsä. Myös hänen jälkeisensä ovat ludin palvelukseen sidotat. Kaikilla Wotjakeilla ei siis ole ludia, vaan yksistään niillä, jotka sen ovat perinnöksi saaneet. Se voi kuulua yhdelle perheelle, koko suvulle, kylälle tai monelle kylälle yhteisestikin. Yhden kylän läheisyydessä voi olla useampia ludeja, jos kylässä on useampia ludia palvelevia perheitä eri sukuperää. Tietysti on myös kyliä, joilla ei ole ludia ollenkaan.

Tässä kuvattu lud oli pienessä metsäsaarekkeessa, mutta niin hyvin piiloitettuna, että Wichmann oppaansa kanssa sai sitä kauan etsiä. Tiheätä ryteikköä oli kaikkialla vastassa. Kunnasta, jolta uhripaikka vihdoin löytyi, ympäröi joka taholta pensastunut notko. Aitauksessa oli kaksi osastoa. Sisempään oli ainoasti ludin hoitajan ja hänen apulaisensa lupa mennä. Tässä osastossa oli pöytä uhrilihoja varten. Etuosastoon, jossa oli pöytä yhteistä ateriaa varten, pääsivät kaikki uhriin osalliset s.t.s. miehet, sillä naiset eivät saaneet ludia lähestyäkään.

Muista uhrilehdoista eli n.k. rukouspaikoista ovat ainoasti ne, joissa samoin kuin ludeissa suku-uhreja toimitetaan, aituuksella varustetut. Muut yhteiset ja yksityiset uhraukset, esim. maanviljelysjuhlat, joita määräaikoina vuodessa kaikkialla vietetään, tapahtuvat avaamattomissa paikoissa, tavallisesti jonkun vanhan puun juurella. Edellisiin kuuluu epäilemättä ennen mainittu Nyrjan kylän uhrilehto. Semmoinen on myös Mishka-lähteen uhripaikka, jonne yksitoista kyläkuntaa Jelabugan piiristä Wjatkan läänistä joka kolmas vuosi kokoontuu rukoilemaan. Tässäkin tapahtuu teurastus, lihojen keittäminen ja luitten kuoppaaminen ulkopuolella varsinaista rukouspaikkaa, joka on aituuksella ympäröitty.

Toisessa läheisessä uhripaikassa, jonne ainoasti kolmen kylän asukkaat vuosittain kokoontuvat yhteistä uhria toimittamaan, teurastuspaikka ja luukuoppa ovat erikseen aidatut, niin että aitauksia kaikkiansa cm kolme.

Pääasiallisesti samanlaiset ovat tai olivat myös Wolgan Suomalaisten uhrilehdot. Paraiten ovat nämät muinaismuistot säilyneet Tsheremisseillä, joissa on vielä ristimättömiäkin, täysiä pakanoita.

Müllerin kuvaus Wotjakkein uhrilehdoista koskee yhtäläisesti Tsheremissejä. He eivät kuitenkaan ripustaneet kaikkien eläinten nahkoja, vaan etupäässä hevosen, harvoin lehmän. Paitsi yksityisten talojen ja kylien uhrilehtoja oli heillä vielä yleisempiä, joissa 10-20 tai useampia kyläkuntia yhteisesti uhrasi. Semmoinen oli korkealla mäellä Nemda-joen varrella, jonka jo Olearius mainitsee.[26]

Georgin mukaan[27] Tsheremissit suorittivat eri jumalille uhreja eri puitten luona, mutta samassa lehdossa. Aituus oli 10-20 syltä läpimitaten. Siinä oli kolme porttia: läntisestä tuli uhraava kansa sisään, itäisen kautta tuotiin elukat ja eteläisen läpi kannettiin uhrikeittoon tarpeellinen vesi. Suurimman puun juurella, joka oli pyhitetty ylijumalalle Jumalle, seisoi pöytä ikäänkuin alttarin virkaa toimittamassa. Lähellä oli katos, jonka alla uhrilihat keitettiin. Naisilta oli pääsy lehtoon kokonaan kielletty, miestenkään ei ollut lupa sinne tyhjin käsin mennä.

Nykyisemmät tutkijat eivät enää ole tavanneet näin täydellistä uhrilehdon muotoa. Aituus, joka on liian näkyvä, on usein lahona maassa tai venäläisen papiston toimesta tullut hävitetyksi.[28] Ei myös näe keittohuonetta eikä alttaripöytää. Nahatkin, ett'ei varastettaisi, nyt poltetaan tai myödään. Ainoasti Ufan läänin pakanalliset Tsheremissit, jotka syrjempänä asuvat, ripustavat vielä hevosen nahat puuhun.

Entistä pyhyyttänsä Tsheremissein uhrilehdot eivät kuitenkaan ole kadottaneet. Niissä ei uskalleta puuta hakata, ei edes oksaa karsia, muuten kuin jumalanpalveluksen tarpeiksi. Semmoisia pyhiä paikkoja sanoo Kuznetsov[29] vielä nykyään olevan niin tiheässä, että yhdeltä ainoalta mäeltä voi niitä eroittaa 64. Muutamat ovat tietysti vaan pieniä puuryhmiä; toiset sitä vastoin suuria metsäpalstoja 100-150 syltä neliöön. Näihin isompiin kokoonnutaan ainoasti joka toinen tai kolmas vuosi yleisiä uhreja toimittamaan. Kuuluisin kaikista Tsheremissein kansallisista kokouspaikoista on n.k. maailman puisto lähellä Sernuran kylää Urzhumin piirikunnassa Wjatkan lääniä.

Wotjakkein, Tsheremissein ja Tshuvassein uhripaikkoja nimittää Müller yhteisellä nimellä keremet, joka siitä asti on kulkenut yleisenä, tieteellisenä nimityksenä itäsuomalaisten kansojen pyhille puistoille. Kuitenkin oli jo Rytshkovilla[30] oikeampi käsitys sanan merkityksestä. Tsheremissein ja Tshuvassein hän sanoo tarkoittavan kiremetillä semmoisia uhripaikkoja, jotka ovat samannimiselle jumaluus-olennolle pyhitetyt.

Uudempien tiedon antojen mukaan, esim. Filimonovin[31] ja Jakovlevin,[32] on uhripuistojen tsheremissiläinen nimitys küs-oto, sanoista küsö uhri ja oto metsäsaareke. Niitä on sekä hyville että pahoille jumalille pyhitettyjä. Jälkimmäiset, jotka yksistään havupuuta kasvavat, ovat kahta laatua. Toisia, joissa sairastuneiden ihmisten puolesta rukoillaan, nimitetään keremet küs-oto; toisilla, joihin karjan ruton aikana turvaudutaan, on nimenä volek küs-oto. Yleensä ne ovat pieniä puistikoita, joissa yksityisiä uhreja toimitetaan. Ainoasti Mäkitsheremisseillä tiedetään olleen yhteisiä pyhiä paikkoja myös keremetin palvelusta varten. Hyvien jumalien lehdoilla on nimenä joko pelkästään küs-oto tai tarkemmin Juman oto s. o. Jumalan saareke. Niissä kasvaa sekä lehti- että havumetsää, usein siten, että lehtimetsää on keskellä ja havupuita reunuksena. Jokaisessa kylässä on yksi yhteinen koko kylän lehto taikka useampia sukulehtoja. Yhteistä kaikille uhripaikoille on joen, puron tai lähteen läheisyys. Siihen myös pannaan arvoa, että asema on korkea ja kaunis. Usein on isomman, hyville jumalille pyhitetyn lehdon vieressä pienempi pahoille hengille omistettu uhripaikka. Toisinaan samalla lakeudella, jolla Tsheremissi palvelee pakanallisia jumaliansa, näkyvät hänelle venäläisen kirkon valkeanhohtavat seinät ja tatarilaisen minaretin kiiltävä puolikuu. Kummako siis, jos hän koettaa pysyttäytyä sovussa kaikenlaisten jumalien, sekä hyvien että pahojen, sekä omien että vierasten kanssa.[33]

Tshuvassein ja Mordvalaisten sanoo Lepehin[34] valinneen syrjäisiä paikkoja metsässä kaukana asutuista seuduista. Ne olivat ympäröittyjä nelinurkkaisella nelisnurkkaisella aituuksella, jossa oli kolme porttia: idän, lännen ja pohjoisen puolella. Itäisen portin vieressä oli kolme paalua, joihin uhrieläimet ensin tuotaessa sidottiin: ensimmäiseen hevoset, toiseen lehmät, kolmanteen lampaat. Läntisellä puolella oli samaten kolme paalua, joihin elukat sidottiin, silloin kun tapettiin. Siellä seisoi myös pieni katos uhrilihojen keittämistä varten. Pohjoisen portin likellä oli pöytä, jolla keitetyt lihat paloiteltiin. Uhrieläinten nahat vietiin takaisin itäisiin paaluihin; pienemmät jätettiin sinne mätänemään, mutta suuremmat myötiin. Sen oli nähtävästi Wenäläisten ja Tatarien pelko vaikuttanut; jo Müllerin[35] aikana oli Tshuvassein tapana puhkaista uhrieläinten nahat reikiä täyteen, ennen kuin ripustivat puuhun, ett'ei niitä varastettaisi.

Nimensä ilmoittamaton tshuvassilainen kirjailija puhuu ainoasta yhdestä portista, läntisestä, josta väki tuli sisään. Siitä oikeaan käteen oli katos, jossa oli kolme seinää: lännen, pohjoisen ja etelän puolella; sisässä oli muutamia penkkejä. Katoksen edessä oli iso pöytä, jolle valmistetut uhrilihat asetettiin. Edempänä tästä alttarin tapaisesta oli kahden puolen pienempiä pöytiä, joilla tapetut eläimet nyljettiin, sisälmykset otettiin ulos ja lihat paloiteltiin. Aitauksen sisällä oleviin puihin ripustettiin hevosen nahat, jättämällä niihin harjan, hännän ja jalat polviin asti. Yhden puun juurella oli uhriarkku, johon heitettiin rahoja. Tämmöinen aidattu uhripaikka oli aina pyhitetty jollekulle pahalle hengelle, keremetille, jonka mukaan sitä nimitettiin. Hyville jumalille uhrattiin avonaisella kentällä tai kotipihalla seisovan puun juurella.[36]

Mordvalaistenkin sanoo Melnikov[37] käyttäneen nimitystä kerennet pyhille puistoilleen, mutta arvelee sanan Tshuvasseilta lainatuksi. Yhteisiä, suuria keremetejä saattoi yhdessä pitäjässä olla useampia, eri jumalille pyhitettyjä; näitä jumalia hän luettelee ainoasti hyviä. Yksityisiä, pienempiä oli sitä paitsi joka ainoan kylän luona. Usein oli Mordvalaisilla uhripaikkansa hautausmailla, josta syystä he näitäkin paikoittain nimittivät keremeteiksi.

Nykyisin, H. Paasosen tiedon-antojen mukaan, on pora (= metsäsaareke) yleinen nimi sekä pyhillä lehdoilla että tavallisilla puistikoilla, jotka eivät missään suhteessa toisistaan eroa. Keremet-nimisiä uhripaikkoja joskus vielä tavataan, mutta sanan merkitys on kokonaan haihtunut. Aituuksista ja muista laitoksista ei kansa tiedä mitään kertoa. Kaikkiin pyhiin paikkoin on molemmilla sukupuolilla vapaa pääsy, muutamista on kuitenkin se muisto säilynyt, että naisten entisinä aikoina ei ollut lupa niitä lähestyä.

Tästä kaikesta me näemme, että pyhät paikat Permin ja Wolgan heimoilla olivat samat ja että ne ainakin edellisellä olivat semmoiset jo 1000:n paikoilla. Ne olivat kahdenlaiset, yksityisemmät ja suuren alueen yhteiset. Jälkimmäisiin on epäilemättä luettava tuo mainio Wiena-joen rannalla. Asiaan kuului, että lehdon keskusta oli lakeampi, ja koko paikka ympäröitty korkealla aitauksella, jonka portit olivat juhlien loma-ajalla lukitut. Keittovajasta, alttaripöydästä ja puihin ripustetuista nahoista eivät Norjalaiset kerro mitään; mutta syynä mahtoi olla se, että he tärkeämpien seikkain tähden eivät niihin kiinnittäneet huomiotaan.

Sitä vastaan he ilmoittavat, kenelle tämä temppelitarha oli pyhitetty. Nimi Jómala, mitenkä tämän selvästi suomenkielisen sanan ilmaantuminen selitettäneenkin, tuskin voinee tarkoittaa muuta kuin taivaan jumalaa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että sillä on ollut se korkeimman hyvän jumalan merkitys, joka taivaan jumalalla on Permin ja Wolgan Suomalaisten nykyisessä käsityksessä. Eroitusta hyvän ja pahan jumaluus-olennon välillä ei näy tehdyn Suomen suvun alkuperäisessä uskonnossa. Sana keremet eli kiremet, jolla Wolgan kansat pahoja henkiä sekä niille omistettuja uhripaikkoja nimittävät, on tatarilainen lainasana, jonka arvellaan olevan sukua arabialaisille hürmet (= koskematon, pyhä) ja keramet (= pyhien tekemä ihme).[38] Kristityillä Tatareilla, jotka paremmin kuin muhamedin-uskoiset ovat säilyttäneet pakanalliset menonsa, se löytyy muodossa kirämät ja merkitsee: 1) kostonhimoista ja vaateliasta henkiolentoa; 2) sille tuotua uhria, nimittäin kuparirahoja ja liinankaistaleita, joihin tavallisesti on vahapalanen käärittynä; 3) sen olopaikkaa ylisillä, riihessä, navetassa tai muualla, missä uhrivakka pidetään piiloitettuna. Joka kerran on ruvennut kirämätiä palvelemaan, on velkapää sille joka vuosi määräaikana uhraamaan, ja tämä velvollisuus menee suvussa perinnöksi.[39] Uhrattava on nykyään härkä, joka teurastetaan ja syödään omassa asuintuvassa, vaan entiseen aikaan se oli hevonen, ja mahdollista on, että uhraus toimitettiin ulkona. Tosin ei ole tietoa siitä, että näillä Tatareilla olisi ollut pyhiä puistikolta, mutta niiden olemassa olo Tshuvasseilla ja suomensukuisilla kansoilla keremet-nimen yhteydessä todistanee aina jotain. Tsheremissit muistelevatkin saaneensa keremet-haltijan Tatareilta ja sama kertomus on Wotjakeilla ludin palveluksesta. Huomattava on myös, että ludin uskotaan ilmestyvän sairaalle unessa Tatarin näköisenä ja että ludin hoitajan ei ole lupa syödä sian lihaa.[40] Sana lud on alkuperäisesti votjakkilainen ja osoittaa seutua ulkopuolella kylän viljelyksiä. Sitä on luultavasti aikoinaan käytetty yleisenä uhrimetsän nimityksenä ja vasta myöhemmän se on saanut keremetin, joka ei Wotjakeillakaan ole aivan tuntematon,[41] sekä paikallisen että personallisen merkityksen.

* * * * *

Jos me nyt siirrymme Wiena-joen suulta länteen päin, ansaitsevat etupäässä Lappalaiset huomiomme. He olivat vielä sangen myöhään pakanoita, niin että heräävä tieteellinen harrastus kohtasi heissä ikivanhat menot entisellään.

Norjan Lappalaiset, esittää Friis,[42] valitsivat pyhiksi paikoikseen, basse (= pyhä), vaarallisia kohtia koskissa ja jäätiköillä, joiden ohitse heidän täytyi matkoillansa kulkea. Samoin semmoisia, joissa metsästys tai kalastus oli heiltä tavattoman hyvin tai erittäin onnettomasti käynyt. Tunturi-Lappalaisilla oli näin muodoin bassensa varsinkin korkeilla vuorilla, Metsä-Lappalaiset valitsivat kauniin lakeuden metsän keskellä tai lohirikkaan kosken, Meri-Lappalaiset jonkun kauas mereen ulospistävän kallioniemen.

Bassessa seisoi joko puisia tai kivisiä jumalankuvia, tavallisesti useampia yhdessä paikassa. Puiset kuvat pidettiin korkeitten pöydäntapaisten päällä, jotka rakennettiin siten, että neljä tai useampia paaluja lyötiin maahan ja katettiin pitkillä halkopuilla. Näitä n.k. lavoja, luovve, käytetään vielä nykyisin semmoisten tavarain säiliöinä, joita tahdotaan varjella koirilta ja metsänpedoilta. Kivijumalia tavallisesti ympäröisi, itsekutakin erikseen, kivinen aitaus, jonka päällä vielä, jos mahdollista, oli hirsisalvos.

Kaikkea koetettiin välttää, joka olisi voinut jumalia häiritä. Leemin mukaan[43] ei saanut rakentaa kotaa kovin likelle basse-vuorta, koska lasten itku ynnä muu jokapäiväinen melu saattoi olla jumalalle vastenmielinen. Likiseudulla ei saanut ampua lintua, ei elävää, eikä millään lailla meluta. Ohisoutaessa ei ollut lupa ääneen puhua, vaan ei myös nukkuakaan. Siniset vaatteet ja nauhat piti siksi aikaa riisua. Tyhjin käsin ei mielellään lähestytty jumalan asuntoa; jos ei sattunut olemaan anninta muassa, piti kumminkin ennestään siinä oleviin uhrattujen elävien luihin käsin koskea. Naisilta oli pääsy pyhälle paikalle kokonaan kielletty. Se sääntö oli niin ankara, että naisten ohisoudettaissakin piti kääntää pois ja peittää kasvonsa. Kun mies kävi uhripaikalla, ei hänellä saanut olla mitään vaatetta päällään, jota nainen oli pitänyt; vieläpä pieksunsakin, koska ne mahdollisesti olivat olleet samassa likoammeessa naisen pieksuin kanssa, piti hänen riisua pois.

Ruotsin Lappalaisten kertovat Graan[44] ja Rehn[45] pitäneen puiset jumalankuvansa kotansa takana lavalla, joka oli kolmen kyynärän korkuinen. Lavan ympärille sekä sille tielle, joka vei kodasta lavalle, levitettiin koivun oksia. Takapuolelle kuvaa järjestettiin tapettuin poroin sarvet, päänluut ja kaviot ja sen eteen asetettiin tuohivakka, jossa oli jokaisesta jäsenestä otettua lihaa ja päällimmäisenä vähän rasvaa. Tätä paikkaa pidettiin niin pyhänä, ett'ei sinne naisia päästetty. Kivijumalat taas seisoivat etäämpänä asumuksesta vuorten harjanteilla ja rotkoissa, jokien ja järvien rannoilla. Jokaisella suvulla tai perheellä oli erityinen uhrivuorensa. Sillä oli määrätyt rajat, joiden sisäpuolelle ei nainen saanut astua, jos tahtoi välttää kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Kivisten kuvain alle oli tapana panna talvella kuusen havuja, kesällä lehtiä ja ruohoja. Niiden taakse rakennettiin n.k. sarvitarha, jossa saattoi olla tuhatmäärä poronsarvea päälletysten ladottuna. Etupuolelle ripustettiin ympyrän muotoon väännetty koivun oksa, jolle uhrilihat pantiin. Toisinaan jätettiin nahatkin muutamaksi vuodeksi paikalle.

Uhrilavojen ympärillä kasvavat puut, lisää Högström,[46] karsittiin tyvestä hyvä matka ylöspäin. Näitä lavoja oli paitsi kodan takana, myös muilla paikoilla, missä puujumalia pidettiin, vieläpä kivijumalien luona. Jälkimmäisessä tapauksessa asetettiin niille ainoasti ne antimet, joita piti pedoilta varjella. Kiviset jumalankuvat, samoin kuin usein puisetkin, seisoivat lavojen vieressä kuusenhavujen päällä, joita joka vuosi uusittiin. Eräillä kivijumalilla oli suojana aituus, joskus hyvinkin laaja; sen sisäpuolella ei ollut lupa metsästää, uhraamatta osaa saaliista. Uhri laskettiin, missä ei ollut lavaa, itse kivelle, joka niin muodoin toimitti myös alttarin virkaa. Yleensä pidettiin niitä paikkoja, joissa joku kivijumala seisoi, suuremmassa kunniassa, muutamat niistä olivat koko laajalle seutukunnalle yhteisiä, suurimpia pyhiä paikkoja, stuoramus basse.

Suomen Lappalaisilla sanoo Tornaeus[47] olleen kivisiä ja puisia epäjumalia niin tiheässä, että oli jokaista kylää, jopa yksityistäkin kohti. Jumalankuvain joukossa oli aina yksi ylin ja etevin, jota koko kyläkunta palveli; se pystytettiin korkealle vuorelle, että se kaikille hyvin näkyisi. Muut perheen jumalat asetettiin alemmille paikoille järven rannalle, missä oli kaunis ruohokenttä. Kuvain alla ja ympärillä pidettiin talvella tuoreita kuusenhavuja ja kesällä viherjäisiä lehviä, joita entisten kuihtuessa yhä uusia tuotiin uhripaikan kaunistukseksi. Sinne jätettiin myös poroin nahat päineen, sorkkineen.

Tuderus[48] puhuu ainoasti kivisestä jumalankuvasta, mutta mainitsee sen vieressä seisoneen puun, jonka nimi oli Hiiden venet tai luottemurit. Joka kerta kun joku veriuhri oli toimitettava, pystytettiin "uusi(!) luotte-murit", johon tapettava eläin sidottiin, joka sitten samoin kuin itse kivi voideltiin sen verellä, ja johon viimein, kun lihat oli keitetty, uhripalat väännettyihin vitsoihin kiinnitettyinä jätettiin riippumaan.

Edellinen nimitys on selvästi suomalainen ja johtuu puun muodosta, joka muistuttaa veneen talkaa. Jälkimmäinen on selitetty "luottamuksen puuksi". Luultavasti se kuitenkin on sama kuin nykyisten Wenäjän Lappalaisten lyyhte-myyr. Genetzin mukaan[49] nimitetään uhripuuksi (lyyhte = uhri) sitä puuhepoa, jonka päälle uhratun poron nahka risuilla täytettynä vedetään, että se olisi vielä elävän näköinen. Näitä pystytetään toinen toisensa viereen, niin että uhrauksen loputtua on yhtä monta poronkuvaa rinnatusten seisomassa, kuin on ollut uhrattavia elukoita. Uhraaminen tapahtuu metsässä kaukana kodista, puhtaalla paikalla, jonka ympäri ei nainen ole kulkenut.

* * * * *

Wirolaisista on meillä pari hyvin aikaista, vaikka vähän vaillinaista muistiinpanoa Henrik Lättiläisen aikakirjassa. Hän mainitsee kahdessa paikassa[50] pyhiä lehtoja. Toinen jota kehutaan erittäin kauniiksi ja mäellä sijaitsevaksi, oli Warsinais-Wiron maakunnassa, mutta sen suurta jumalaa sanotaan Saarenmaallakin palvellun. Toinen näkyy olleen kylän erityinen uhripaikka.

Olearius, joka v. 1635 matkusti Wiron kautta, kertoo, että siellä muutamin paikoin, erittäin mäillä, oli latvaan asti karsituita puita, joita punaisilla nauhoilla käärittiin ja joiden edessä rukoiltiin.[51]

Historioitsija Hjärne[52] sanoo Wirolaisilla olleen pyhiä puistoja ja erittäin vielä yksityisiä puita, joista ei ollut lupa lehteäkään ottaa. Hän nimittää niitä Hio (= Hiisi) ja arvelee Hiidenmaan saaneen nimensä eräästä metsistöstä, joka oli lähellä Hiidenhovia.

Gutslaffin kirjassa[53] puhutaan siitä kammosta, jolla laajan ympäristön Wirolaiset ja Lättiläiset katsoivat Wõhanda- eli Pyhäjokea Tarton eteläpuolella. He luulivat poudan ja päivänpaisteen riippuvan siitä, että joki pidettiin puhtaana kaikesta rojusta; jos semmoista siihen putosi tai jos sen juoksua estettiin patomuksilla, oli lakkaamaton sade ja sen jälkeen halla välttämätön seuraus. Tämän joen lähde oli mäen juurella kauniissa lehdossa, joka kasvoi pitkiä saarnia, haapoja y.m. puita ja oli kolmikulmaisella, ohuista laudoista tehdyllä aitauksella suljettu. Koko ala, 25 jalkaa joka haaralle, oli yhtä pyhä kuin lähde ja vesi; siinä ei saanut puita hakata, eikä oksia murtaa. Jokainen, joka tämän kiellon rikkoi, tuli kipeäksi ja kuoli.

Samaan aikaan käskettiin piispankeräjillä v. 1641 hakata maahan pyhät hakametsät, Högebüsche, Roigin pitäjässä Hiidenmaalla. Käytetystä sanasta sopii päättää, että ne olivat aidatut. Toisessa piispantarkastuksessa, joka pidettiin v. 1699 Jõhvin pitäjässä Warsinais-Wirossa, mainitaan sekä tälläisiä että tavallisia lehtoja. Erittäin nimitetään Kuramäki, jonne kansaa kokoontui monesta pitäjästä, Wenäjänkin puolelta, viettämään 15 päivää Elokuuta pakanallisilla menoilla.[54]

Viime vuosisadalla todistaa Hupel[55] Wirolaisten palvelleen jumaliansa puistikoissa, joissa ei saata puuta hakata, eikä mansikoita poimia. Niitä oli mäillä, lakeuksilla, lähteitten vieressä y.m. Metsä niissä oli enimmiten kuusikkoa. Wiljanninmaalla Põltsaman pitäjässä lähellä Kaaveren hovia seisoi pyhä puu, jonka ontelosta löytyi pieniä uhriantimia. Sen edessä oli alttari, harmaasta kivestä kömpelösti hakattu, milt'ei kaksi kyynärää korkea ja yhtä pitkä, mutta tuskin kyynärän levyinen. Pinta oli munanmuotoinen, reunuksella ympäröitty, joka melkein kolmen sormen leveydeltä ulottui jalan yli. Kiven jalka suippeni maahan päin, johon se oli kiinni lyöty.

Onpa vielä tältäkin vuosisadalta runsaasti tietoja Wirolaisten uhrilehdoista ja uhripuista. Otepään pitäjässä Tartonmaalla, kirjoittaa J.S. Boubrig oppineen virolaisen seuran keskustelemuksissa,[56] vähän matkaa Paloperän hovista oli ennen pyhä iis, havumetsikkö, ja sen lähellä neliskulmaiseksi hakattu kivi, alhaalta leveämpi kuin päältäpäin. Kivessä oli kaikenlaisia, luultavasti sisäänhakattuja kuvia. Kreutzwald[57] sanoo Hagerin pitäjässä Harjunmaalla kahdella mäellä nähneensä huolellisesti hoidettuja puistoja, varjosahid. Puut eivät olleet pitkät, vaan luultavasti kasvaneet vanhempain, kenties pappein toimesta poishakattuin sijaan. Hänkin mainitsee pyhän lehdon Wõhanda-joen lähteellä ja lisää, että oli kuitenkin lupa ottaa sieltä lehtiä hammassäryn tai muitten tautien poistamista varten. Pyhäjärven saaressa ja Tuomiovuorella Tartossa kuului myös kansantarinan mukaan olleen uhrilehtoja. Enemmin oli tallella yksityisiä pyhiä puita. Ne seisoivat tavallisesti vähän matkaa taloista suojaisessa paikassa ja varjeltiin huolellisesti vahingosta. Tavallisesti olivat vanhoja lehmuksia, tammia tai saarnia. Harjunmaalla sanottiin tämmöiset puut varjo-puiksi, Warsinais-Wirossa hiie- eli pelgo-puiksi. Erityinen laji olivat Wõrunmaalla n.k. virvre-puut teitten varsilla. Niiden luona oli ruumissaaton tapana pysähtyä ja ottaa ryypyt. Puuhun leikattiin risti ja sidottiin sen ympäri sininen, punainen tai keltainen villalanka.

Runsaimmin on näitä pakanuuden muistoja Wiron saarilla, joiden asukkaat monessa muussakin suhteessa ovat pysyneet alkuperäisemmällä kannalla kuin manteren. Saarenmaalla kerrottiin Holzmayerille[58] olleen muinoin joka pitäjässä hiidenpaikkoja, hiiekoht, tasaisia, viherjöitä nurmikenttiä metsän keskellä. Semmoiset pyhät paikat olivat tavallisesti lähteen läheisyydessä ihanassa asemassa. Niissä ei saatu hakata, eikä polttaa, Hiie-puut olivat tavallisesti koivuja, kuusia sekä etenkin tammia. Yli muita pyhä oli yksi vanha puu keskellä lehtoa. Se oli useimmiten ontelo, niin että siihen sopi viskata uhriksi tuotua rahaa y.m. Sen oksille ripustettiin kirjavia nauhoja ja vaatteen kaistaleita.

Hiidenmaalla oli pääjumalalla Thorilla (Taaralla?) asuntonsa tiheässä metsistössä, joka kutsuttiin hiideksi. Sinne oli Saarenmaaltakin tapana kerta vuodessa kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen. Missä paikassa se oli, ei käy selville Holzmayerin muistiinpanosta. Wiedemannin mukaan[59] löytyi Hiidenmaalla useita hiisi-metsiä, joihin ei kukaan uskaltanut käsiksi käydä; maahan karisseetkin oksat jätettiin paikalle mätänemään, vaikka polttopuusta oli kova puute.

Aidattuja sanoo virolainen muinaistieteilijä Jung[60] olleen sekä niiden metsistöjen, joissa kokonaisten kyläkuntien väestö kävi uhraamassa ja jotka enimmäkseen sijaitsivat korkeilla paikoilla, että niiden vähäisten, lakeitten uhripaikkojen, joita oli jokaisen yksityisen talon kohdalla. Jälkimmäisissä oli aitauksen ylläpitäminen ja korjaaminen talon isännän huolena, erittäin keväisin, ett'ei ihmisiä eikä eläimiä sinne hairahtuisi menemään. Näihin n.k. uhritarhoihin, ohvri-aiad, vietiin esikoiset kaikista luonnon antimista: uutisviljasta ensimmäinen pivollinen, teuras-eläimestä ensimmäinen lihakimpale, liemestä tai oluesta ensimmäinen kauhallinen, ennen kuin itse saatiin maistellakaan; samoin vaatteukseksi leikattavasta kankaasta kappale. Jos tämä uhri jäi tekemättä ja sen johdosta joku onnettomuus oli tapahtunut, niin ei päästy vähemmällä kuin vuodattamalla kanan tai kukon verta paikalle. Mitään rojua ei ollut lupa heittää aitauksen sisäpuolelle. Esimerkkinä semmoisesta uhritarhasta hän mainitsee erään hiisi-nimisen Suuren Jaanin pitäjässä Wiljanninmaalla. Se oli ollut muutaman askelen laajuinen maatilkku, jolla oli kasvanut paksuja puita.

Helmen pitäjästä samasta maakunnasta on nykyisin saatu se tieto, että hiidet talojen läheisyydessä olivat havupuita, enimmäkseen yksi ainoa petäjä, jota vastoin muut kunnailla ja mäillä kohoavat hiidet kasvoivat lehtimetsää. Sitä tarkoittanee myös Meijamaan pitäjässä Läänenmaalla kirjaanpantu kansantarina, jonka mukaan Taara jumala olisi lepistöissä ja koivistoissa asunut, Hiisi jumala taas enemmän havumetsistä pitänyt. Siellä on myös säilynyt maine korkeasta aitauksesta, jolla pyhä paikka oli ympäröitty.[61]

Parissa yllämainituista kertomuksista on ollut puhe kivestä, jota käytettiin alttarina pyhän lehdon keskellä tai pyhän puun juurella. Yksinäisiä uhrikiviä mainitsee Kreutzwald[62] olleen jokaisessa kylässä, jokaisen talon luona, niitä nimitettiin Ukon kiviksi. Keväisin oraitten noustua ja syksyisin elonkorjuun jälkeen oli kivelle uhri tuotava; myös teuraista piti sisukset viedä sinne. Samantapaisia ovat ne, joita Weske luettelee aikakauskirjassa Oma Maa.[63] Wõrunmaalla Räpinan pitäjässä esim. on muutaman kylän aidan nurkassa suuri kivi, jolle ohitsekävijät tuovat uhreja. Wiron Jaakobin pitäjässä Rägaveren vallassa on uudemmassa talon ha'assa kivi, jonka vieressä ennen suuri puu kasvoi. Kiven vieressä seisoi pönttö, joka sanottiin Törme vakaksi ja johon uhreja pantiin. Wiljannin maalla on Paistun pitäjässä parin talon luona kokonaisia kiviraunioita, joille kaikesta uutisesta ja tuoreesta viedään uhri ja sitten pidetään rukous. Erään Hurtin kokoelmissa löytyvän muistiinpanon mukaan[64] niitä nimitetään Tõnisen mäiksi tai Hiiden alttareiksi.

Vähemmän selvät, mutta kuitenkin tarpeeksi valaisevat ovat myös Suomesta saadut tiedot. Vanhin löytyy eräässä Gregorius IX:n bullassa 31 päivältä Tammikuuta 1229, jossa hän sallii Tuomas piispan ottaa omakseen ne pakanalliset lehdot ja temppelit, lucos et delubra, jotka kääntyneet olivat hänelle lahjoittaneet. Jälkimmäinen sana on mahtanut saada sijansa siinä tietämättömyydestä kaukaisen maan oloista. V. 1234 piispa vuorostaan luovuttaa Wilhelm nimiselle kappalaiselleen maapalstan Maskun pitäjässä, jota oli käytetty epäjumalan-palvelukseen. Toisessa saman paavin bullassa vuodelta 1237 valitetaan, että pakanalliset Hämäläiset ajelivat kristin-uskoon kääntyneitä kansalaisiansa pyhien puitten ympäri, siksi kun he vaipuivat kuolijaaksi. Nuot puut olivat arvattavasti osa uhrilehdosta, jossa jumalanpalvelus pidettiin.

V. 1656 kerrotaan Kuopion pitäjän lukkarin kaataneen Ristinkanta nimisillä paikoilla varjoisia puita, joiden alla oli toimitettu uhreja.[65] Samassa pitäjässä tuomittiin v. 1670 muudan mies hakkaamaan maahan noin kahden sylen korkuisen ristin, jonka hän oli itselleen pystyttänyt metsään, sekä hajoittamaan sen perustuksen.[66] 1600-luvun lopulla tiedetään Orihveden Ristikankaalla seisoneen ison petäjän, jonka juurelle oli jokaisen ohikulkijan heitettävä vihanta oksa. Sen sekä ympärille kohouneen risuläjän poltti pitäjän kirkkoherra.[67] Piispankäräjissä Kerimäellä v. 1738 oli kysymys epäiltävien lehtojen ja puitten hävittämisestä. Kirkonkokouksessa Rantasalmella v. 1746 valittiin miehiä joka paikkakunnalta maksua vastaan hakkaamaan ja polttamaan kaikki talojen luona ja pelloilla kasvavat, epäluulon alaiset puut sekä hävittämään ne uhripaikat, joilla oli nimenä ristinkanto. Mutta valituista osa ei tahtonut ottaa tätä tointa vastaan, vaikka papisto käytti nimismiestäkin heitä pakoittaakseen; osa ei uskaltanut ryhtyä hävitystyöhön siinä pelossa, että karjalle tai muulle taloudelle joku vahinko tapahtuisi. V. 1748 mainitaan Porvoon konsistoorin kääntyneen maaherran puoleen pyynnöllä, että hän antaisi kruununpalvelijoille käskyn niiden uhripaikkojen, pyhien puitten ja lehtojen hakkauttamiseen, joita oli Karjalassa sekä Leppävirroilla Savossa.[68]

Länsi-Suomessa oli viime vuosisadan alkupuolella nähtävinä entisiä uhrilehtoja ristinkantojen, pyhityspaikkojen sekä Hiidenkankaitten nimellä.[69] Kaksi peninkulmaa Turusta Raumalle menevän tien varrella Nousiaisten Nummenkylän luona oli Hiidenkangas ja vähän matkaa siitä toisella puolen tietä oli Härkälähde ja lehto, jossa kasvoi Hiittenhaapoja.[70] Väliän suurella yhteisniityllä Liedossa on vielä muutamia vanhoja lehtoja, joista varkaatkaan eivät uskalla puuta hakata.[71] Kokemäellä löytyy kaksi Hiisi nimistä hakaa. Siellä on myös säilynyt tarina laivureista, jotka olivat eksyneet merellä ja joutuneet pitkän, sokean ukon nuotiolle. Hän oli heiltä tiedustellut, mistä olivat kotoisin. He olivat vastanneet: Suomesta. Hiisi, joka aikoinaan oli asunut Kokemäellä, oli silloin kysynyt:

Vieläkö Purjalan haavisto versoo, Vieläkö Pyhänkorvan kuuset kasvavat?[72]

Entisiä uhrilehtoja ovat epäilemättä ne kuusikot, joihin kreikan-uskoiset Karjalaiset hautaavat kuolleitansa ja joita he pitävät niin pyhänä, ett'eivät salli niissä puutakaan hakattavan. Laatokan Mantsinsaarella Työmpäisien kylässä on pieni kuusikko, jossa on hautausmaa ja rukoushuone. Siinä pidetään vielä meidän päivinämme suuret, vuotuiset härkäuhrit. Samanlainen tapa on ennen ollut Suistamolla; uhripaikkana oli pitäjän kuusikkoa eli kalmistoa läheinen kohta.[73]

Niilläkin seuduin, jotka vanha karjalainen väestö on jättänyt Ruotsin vallan aikana Wenäjän puolelle siirtyessään, ovat heidän hautausmaansa viime aikoihin asti säilyneet. Sodanlahdella, huomauttaa K. Killinen,[74] ovat paraita uhripaikkoja Wenäjän kuusikko ja Leppäkuusikko. Edellisen keskellä on suuri kuusi, jonka juurelle vietiin villoja Jyrinpäivänä. Jälkimmäisessä toimitettiin oikea juhlavalaistus niillä kynttilöillä, joita oli käytetty karjan kiertämiseen Toukokuun 5 päivänä. Uukuniemellä on Kummun kylän keskellä mäkikumpura, nimeltä Säässynänmäki, siinä on ollut "venäläinen" säässynä eli rukoushuone ja kalmisto. Mäellä kasvoi parikymmentä vuotta sitten vanha kuusi, jota koko ympäristö palveli. Sen juurelle vietiin esikoiset lehmän maidosta, kanan munista, maan hedelmästä y.m. Toinen mainio uhripaikka on Kirkkokalliolla Papinniemessä. Siinä on suuria 1/2-1 kyynärän korkuisia kiviä, luultavasti hautamerkkein jäännöksiä, ja niiden keskellä iso Alttaripetäjä. Näitä vanhoja kalmistoja, joita on melkein joka kylässä, ei uskalleta pelloksi kyntää. Jos semmoinen on saarella, niin kalastajan täytyy varoa, ett'ei soutaessaan tule kiertäneeksi saarta.

Mieluisia uhripaikkoja näkyvät Suomessa olleen vuoret. Pohjois-Hämeessä oli entiseen aikaan tapana viettää Ukonjuhlaa pyhitetyllä harjulla, jota sanottiin Ukonvuoreksi; sinne asetettiin Ukon vakka. Rautalammilla mainitsee Salmelainen[75] erittäin Arpaharjun, Wiitasaaren Kiimingin kylässä Tuohisvuoren, joille esikoinen vuoden tulosta kannettiin tuohesta tehdyissä vakkasissa, ennen kuin ihmiset saivat siitä maistaa. Simsiönvuorella Lapualla kuuluu viime vuosisadalla[76] olleen suuria kiviraunioita, joista on löydetty nelisnurkkaisia hopearahoja. Entisinä uhripaikkoina mainitaan myös Hiidenmäki Pyhäjärvellä ja Pudasjärvellä Pyhitysvuori.

Paikoittain tiedetään olleen tai näytetään vielä alttarikiviä. Semmoisesta kertoo Ganander,[77] se oli Kipumäellä Kemijoen varrella Kemin pitäjässä, mäen laen keskellä litteä, ontelo, pöydänmuotoinen kivi, jonka ympärillä seisoi piirissä useampia muitakin kivialttareita. Ganander arvelee sen olevan vanhan uhripaikan ja sanoo, ett'ei hänen aikanansa kansa sinne uskaltanut mennä; sillä sieltä ei muka kukaan palannut eheänä. Hämeessä aikoinaan hyvin tunnetut olivat Eräpyhä Eräjärvellä ja sen vastapäätä Kuhmalahdella Rutasalo, joissa vuorotellen oli uhrattu.[78] Edellinen on järveen ulospistävällä niemekkeellä. Vuoren kukkulalla on iso kiviraunio ja sen ympärillä toistakymmentä kiveä, jotka ovat alta litteitä, päältä pyöreitä, kukin noin 10 askelta rauniosta. Jälkimmäisessä paikassa on 2 1/2 kyynärää leveä ja 2 kyynärää pitkä alttarikivi. Sen luona on puoliympyrässä joukko laakoja kiviä, luultavasti istuinsijoja. Paikalle pääsee rappusia myöten, jotka luonto on muodostanut rannalta kohoavaan, jyrkkään kallioseinään.

Runsaimmat ovat Suomessakin tiedot yksityisistä puista ja kivistä. Satakunnassa mainitsee Skogman[79] Wesilahdella Säijänselällä kannon, jota ei uskallettu koskea, koska muuten jäsen olisi ruvennut mätänemään. Samanlainen oli Kunnianmänty Lempäälässä. Reinholmin mukaan[80] siitä ei tohdittu pienintäkään lastua hakata, ei havuneulaakaan ottaa. Niillä tienoin oli vielä joku aika takaperin hyvin tavallista, että morsiamen tullessa sulhasen kotiin ripustettiin rihmoja, nauhoja ja kankaita lähellä porttia oleviin puihin, erittäin jos oli joku vanha uhripuu.

Savossa Ristiinan pitäjässä oli Mettelinpellolla tavattoman suuri kataja. Se oli 13 kyynärää korkea ja latvasta 50 kyynärää ympärimitaten. Likinnä maata, jossa sen ympärys oli 5 1/2 kyynärää, se jakautui kahteen runkoon, jotka taas haarautuivat useampaan, miehenpaksuiseen oksaan. Sen luona oli muinoin vietetty Juhannusta taikauskoisilla menoilla. Myöhempinä aikoina sitä emännät pitivät uhripuunaan. J. Paasonen sanoo sen ukkos-ilmalla kaatuneen v. 1874. Hirvensalmella oli v. 1878 vielä pystyssä Hiisikoivu Kiikun kylässä ja Muhan kylässä lehmus, jonka runko oli ajettu täyteen nauloja ja jonka juurella oli ollut tapana uhrata kaikenlaisia ruokia karhin päällä. Ripatin kylässä on entisen torpan paikalla uhrikivi, jonka vieressä honka, uhripuu, on seisonut.[81] Samanlainen on A. Ramstedtin mukaan[82] Pihlaskivi Makkolan kylässä Kerimäellä. Sen läheisyydessä oli palveluspihlaja, jolle kevät- ja syyskylvöä aloitettaessa piti viedä osa kaikesta talon ruuasta. Rantasalmella Joutsenmäen Koikkalan pellolla kasvoi vanha vaahtera, joka oli 150 vuotta sitten istutettu ja näkyi peninkulman päähän Haukivedellä. Sitä oli kaikissa tilaisuuksissa, erittäin Kekrin ja Pyhäinmiesten päivän aattoina kestitetty sekä ruualla että juomalla. Myöskin muina aikoina oli sitä muistettu, kun taloa joku vastoinkäyminen oli kohdannut.

Kajaanin maaseurakunnassa, mainitsee O. Lönnbohm,[83] Wuottolahden Halolassa oli iso kaksihaarainen petäjä, jota vielä puoli vuosisataa sitten hyvin ahkerasti palveltiin. Jos lammas tai vasikka kuoli, vietiin se taikka osa siitä petäjään riippumaan. Aina kun joku elukka sairastui, piti siihen hankkia uutta riippumista. Ennestään ripustettuja esineitä ei otettu pois, vaan saivat ne itsekseen tippua maahan. Puusta, joka seisoi eri kentällä halkopinojen luona, oli toista syltä korkea kanto jäljellä.

Jänisjärven länsirannalla näki Killinen[84] Kontio-Leppälahden kylän pohjoispäässä Immosen pellon pientarella uhrikiven, jota viime aikoihin asti on lyylitelty. Joka kerta kun kylvämään mentiin, piti Immosen isolle kivelle viedä jyviä uhriksi. Naiset kantoivat sille maitoa, lehmänkarvoja, villoja ynnä muita karjantuotteita antimeksi. Kaikissa poikkipuolisissa asioissa tuotiin kiven viereen lepänvarpuja, joissa oli seitsemän kolmen tuuman pituista lepänvarpua punaisella langalla yhteen sidottu. Toivasen Kirsti oli ollut pitkät ajat kiven papittarena; hänen kauttaan uhrit siihen laskettiin ja hän kertoi uhraajille haltijan antamat vastaukset. Vahvajärven itärannalla Tikanmäessä oli ollut samanlainen uhrikivi. Mutta kun sen naispappi, vanha ämmä kuoli, halkesi kivi useampaan kappaleesen. Leppälahden pitäjässä oli vielä kolmas kivi Lähteenselän kylässä Kuivalan eli Häiskynmäen pellolla. Se oli ollut entisten kreikan-uskoisten Karjalaisten uhripaikka, vaan ei enää kelvannut kylän nykyisille asukkaille.

Sama merkitys, mikä näillä talon läheisillä pitämyspuilla ja uhrikivillä on maanviljelykseen ja karjanhoitoon nähden, on toisilla, etäisemmillä metsästykseen ja kalastukseen katsoen. Kangasniemellä Karhunpääsaaressa osoitettiin J. Paasosen[85] kuiva honka, jonka kylkeen miehen korkeudelle maasta oli lyöty kaksi puolen kyynärän pituista naulaa. Toisessa riippui karhun pääkallo, toisessa leukaluu. Puun juurella oli iso laaka kivi ynnä monta pienempää ympyrässä. Hirvensalmella on Kieluvanlammessa pieni saari, jossa muutaman petäjän ja koivun joukossa oli 4-5 sylen pituinen, kuivunut honka. Pitkin puun vartta oli kuusi kirveellä tehtyä pykälää ja yhdessä niistä karhun hammas. Likellä puuta oli syltä pitkä vaaja. Tätä oli käytetty karhunkalloa puuhun kiinnitettäessä siten, että vaajan toiseen päähän oli pistetty kallo, toinen sitä vastoin hongan kylkeen tehtyyn pykälään. Maata pöyhötellessä puun juurelta tuli näkyviin karhun leukoja ja hampaita, jotka aikoinaan olivat alas karisseet. Tämmöisiin puihin olivat entiset asukkaat myös naulanneet mateen, jos se sattui nuotan periin. Joutsan pitäjässä seisoi Hujasenrannalla haapa, jonka juurelle he olivat kantaneet kalan suomukset ja sisukset Siihen olivat niinikään karhun suolet ripustaneet.

Kolmas laji pyhityspuita on läheisessä yhteydessä hautausmaitten ja vainajain palveluksen kanssa. Paitsi niitä, jotka entisen kalmiston paikalla kasvavat ja ovat viimeinen jäännös muinaista uhrimetsää, on Karjalassa n.k. ristikkoja, joita tehdään tien viereen vainajia hautaan vietäessä ja joiden tarkoituksena on estää heitä kotona käymästä. Ruskealassa, huomauttaa Killinen,[86] on useassa kylässä yhteinen petäjä, johon jokaiselle kyläkunnan kuolleelle tehdään risti. Niin on esim. Särkisyrjän kyläntien varrella Ristihongan petäjä täynnä ristiä. Leppälahdella pannaan kuolleen saatossa joku pieni uhri petäjän juurelle ja sen oksiin sidotaan monenvärisiä vaatesarkoja, samoin kuin uhripuihin ja hautamerkkeihin kirkkomailla.

Muolaassa ja Uudellakirkolla näki Reinholm[87] monessa paikoin puita, joihin oli leikattu ristinmerkkejä tai ripustettu kaikenvärisiä, m.m. kiiltokullasta tehtyjä ristiä sekä vaatteenkaistaleita, nyöriä ja nauhoja.

Antrean pitäjässä, kertoo A. Rahkonen,[88] sanotaan ristipetäjäksi kylän luona olevaa suurta honkaa; joka kerta kun kuollutta kuljetetaan ohitse, naulataan siihen pieni, maalattu tai maalaamaton taulu, johon on piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku tai kumminkin risti. Itse puuta karsitaan ja siihen piirrustetaan kaikenlaisia merkkejä.

Wiipurin ja Haminan välillä tapasi eräs matkustaja v. 1856 maantiellä ruumissaaton, joka pysähtyi ison koivun juurelle hautajaisviinoja juomaan. Joku saattojoukosta otti povestaan pienen, nelisnurkkaisen laudan palasen, yhden naulan ja vasaran ja alkoi naulata sitä puuhun. Sen tehtyään hän vielä puukollansa leikkasi ristinmerkin koivun kylkeen. Lautaseen oli veistettynä vainajan nimi, kuolinvuosi ja -päivä. Puuta nimitettiin Ristikoivuksi.[89]

Myöskin uhrikiviä näkyy olleen hautausmaitten läheisyydessä. Ilomantsin kirkonkylässä särjettiin v. 1842 pappilan vieressä oleva iso kivi, jonka luona oli uhrattu kopekoita ja tinaliuskoja vainajille. Sitä oli sanottu Iljankiveksi, Iljalle pyhitetyn venäläisen kirkon mukaan.[90]

Viimeksi mainittakoon Savolaisten karsikot, joissa kaikki kehitysasteet pyhän puiston, yksityisen uhripuun ja erikoishenkilölle laitetun muistomerkin välillä ovat edustettuina. Ne valaisevat erittäin sitä aikaa, jolloin Suomen erämaat joutuivat vakinaisen viljelyksen alaisiksi.

Kun jostakusta suku- tai perhekunnasta, selittää Hornborg,[91] yksi tai useampi jäsen oli lähtenyt vastaratkolle (= uusille asuinsijoille), niin uudis-asukkaan ensimmäisiä toimia oli valita talolle karsikon paikka s.o. jättää kaatamatta joku puistikko sopivassa paikassa asumuksen läheisyydessä. Tässä karsikoksi määrätyssä puistikossa karsittiin, kun joku henki talossa kuoli, hänelle puu ja sitä tehden jokaiselle sen talon vainajalle, olipa se sitten aika-ihminen tai lapsi, perheenjäsen tai palvelija. Siitä aikain kuin ensimmäinen karsittu puu oli ilmestynyt puistikkoon, aljettiin siinä uhrata vainajille. Nämät uhrit, joita ei toimitettu erittäin itsekullekin, vaan kaikille vainajille yhteisesti, olivat monenlaisia. Kun talossa teurastettiin eläin, vietiin siitä laitetusta ruuasta ensimmäinen kupponen karsikkoon. Kun keväällä saatiin ensimmäiset kalat, niin oli vainajain osa otettava keitosta, ennen kuin kukaan ihminen oli sitä maistanut. Syksyllä kun uudisviljaa leikattiin, tuotiin tuokkonen joka lajia uhripaikalle, samoin kannikka uudisleipää. Jos joskus satuttiin saamaan rahaa tavallista enemmän, niin vietiin niistä, ennenkuin niitä mihinkään muuhun käytettiin, joku pieni raha karsikkoon.

Varhaisin muutos karsikoissa tapahtui luultavasti silloin, kun ei palvelus- eikä työväkeä enää pidetty perheesen kuuluvina, eikä siis niille tarvinnut mitään karsikkoa tehdä. Niiden ei katsottu voivan vainajina mitenkään elossa olevia talon asukkaita vahingoittaa. Toinen muutos tässä palvelustavassa tuli vähitellen käytäntöön siten, ett'ei lapsille eri puuta karsittu, eikä aikaihmisillekään muille kuin talon vanhuksille, isännälle ja emännälle, tavallisesti myös vanhimmalle pojalle. Aikain kuluessa uhripuisto supistui yhdeksi ainoaksi puuksi, joka sai pitää nimen "karsikko". Sopivassa paikassa talon läheisyydessä, tavallisesti tien varrella tai järven rannalla, valittiin tanakka petäjä — lehtipuita ei koskaan käytetty — ja karsittiin kuivat oksat tyvestä, mutta tuoreet jätettiin. Kun sitten talossa kuoli sellainen arvokas henki, jolle pidettiin uhraamista tarpeellisena, hakattiin tästä puusta alimmainen tuore oksa ja aljettiin puun juurella uhrata. Samoin jokaisen arvokkaamman perheenjäsenen kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta, joten siitä tuli vainajain yhteinen karsikko.

Viitasaaren Soskonniemessä, kertoo Salmelainen,[92] oli ollut vanha kuusi, niin vankka, että kaksi miestä tarvittiin, jos tahtoi saada sylillä ympärimitatuksi. Tarina tiesi, että se oli tullut istutetuksi taloa perustaessa; aina kun jonkun siinä suvussa piti kuolla, karisi maahan yksi oksa, ja kun suvun viimeinen akka kuoli, kaatui kuusi itse.

Kun tätä nykyä tehdään karsikko, jatkaa Hornborg, karsitaan puu jonkun matkaa tyvestä ja otetaan jostakusta kohden puun kyljestä kuori — välistä veistetään kylki aivan tasaiseksi — ja leikataan siihen vainajan tai vainajain nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, joskus päiväkin. Mutta ei läheskään kaikkia karsikoita tehdä kasvavasta puusta. Myös lautapalasta, johon on leikattu mainitut merkit ja joka on naulattu jonkun kylmän huoneen seinään, kutsutaan karsikoksi. Samoin hakataan isoon kiveen, joka sattuu lähellä pihaa olemaan, taikka kiviliuskaan, joka asetetaan jonkun huoneen seinämälle, vainajan nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, ja näitä nimitetään karsikoiksi.

Vainajain palvelukseen kuuluu vielä se karsikko, jonka hautaanviejät tekevät matkalla tien viereen. He karsivat puun, leikkaavat siihen tavanmukaiset merkit ja ottavat ryypyn vainajan muistoksi. Tälläiseen karsikkopuuhun jätetään yksi oksa "käsivarsi" toijottamaan, tavallisesti kirkolle päin. Venematkalla tehdään karsikko johonkuhun niemeen, Reinholmin mukaan,[93] silloin kun vaihdetaan soutajia. Jos siinä paikassa ei ole havupuuta, vaan ainoasti koivua, niin veistetään lautanen, joka naulataan puuhun. Joskus tehdään karsikko kallioon. Ristiinan pitäjässä Louhiveden rannalla mainitsee J. Paasonen[94] jyrkän vuoren, jota kutsutaan Kirjakallioksi. Sen viisi syltä korkeassa ja kaksi syltä leveässä seinämässä on vainajain nimimerkkiä, joita heidän saattajansa ovat siihen hakanneet. Muutamien alla on myös kuolinvuosi ja risti.

Toinen laji karsikoita ovat n.k. muistokarsikot, jotka tehdään jonkun erinomaisen onnettomuuden tai muun tapauksen muistoksi. Ne tehdään siten, että karsitaan puu ja siihen leikataan vuosiluku, taikka pystytetään samanlaisella merkillä varastettu kivi paikalle. Nurmeksen ja Sotkamon väliä matkustaissaan v. 1892 näki Waronen[95] tien vieressä mäellä hongan, johon oli kirveellä veistetty kuoren läpi ihmisen kuva ja sen alle merkkejä, luultavasti vuosiluku. Kyytimieheltä hän kuuli, että lähellä sitä paikkaa toisella puolen tietä oli mielipuoli vaimo joitakuita vuosia sitten hirttäytynyt. Suomussalmella, sanoo Lönnbohm[96] tehdyn karsikoita hyvin onnistuneen kalansaaliin johdosta, sellainen oli lukkarinkin rannassa. Kijannan koskien sivuilla ja alapuolella oli niitä useita, varsinkin isohintaisten helmiraakkuin ja simpsukkain löytöpaikoilla.

Kun joku ensi kerran taloon tuli vieraaksi, kerrotaan nimettömässä sanomalehti-kirjoituksessa vuodelta 1842,[97] niin piti hänelle tehdä karsikko. Sitä varten valittiin joku havupuu ja karsittiin, niin että ainoasti latva, muutamin paikoin myöskin tyvipää, jäi oksikkaaksi. Keskelle puuta jätettiin kuitenkin kaksi oksaa, jos karsikko oli nainutta henkilöä, yksi, jos naimatonta varten. Tulijalle tehdyssä karsikossa, lisää Laitinen,[98] oksa joskus osoitti sitä suuntaa, mistä vieras oli tullut.

Sama temppu oli edessä, kun joku kaukaisemmalla matkalla saapui tuntemattomain seutuin rajalle. Kun tultiin liki kaupunkia, kertoo Reinholm,[99] viimeisen metsän kohdalle, pysähtyi koko seurue ja sen, joka ensi kerran matkusti, piti tehdä itselleen karsikko. Hän karsi puun latvaan asti; joka oli naimaton, jätti latvan, joka oli nainut, leikkasi ylhäältä niin, että jäi kaksi latvaa, leskimies ei latvaakaan säästänyt. Karsitut oksat läjättiin riviin kahden puolen puun juurelle vievää tietä. Näitä puita nimitettiin myös viinapuiksi, sillä karsikon tekijän piti tarjota ryypyt, jotka juotiin karsittuin oksain päällä. Semmoisia tehtiin myös koulupojille lähellä koulukaupunkia. Arvattavasti renki toimitti hakkuutyön, mutta pojan tuli kustantaa juomiset.

Pari peninkulmaa Haminan kaupungista ylämaahan päin oli tien vieressä karsittuja havupuita. Keskimmäiset oksat olivat karsitut keski-ikäisille, alimmaiset vanhuksille. Kun puu seisoi sopivassa paikassa, niin se tuli karsituksi monelle eri-ikäiselle. Lähinnä kaupunkia oli semmoinen petäjä Husulan kylässä Welikalahden hautausmaan takana. Näiden karsikkojen tekijät olivat luultavasti enimmäksensä Savolaisia, mutta mahdotonta ei ole, että joku osa oli heidän hämäläisten naapureinsa tekemiä.

Ainakin oli Hollolan ja Nastolan pitäjäläisten tapana tehdä karsikkoja niille, jotka ensi kerran näkivät kaupungin. Iitin pitäjästä on lisätieto, joka asettaa tämän tavan läheiseen yhteyteen vainajainpalveluksen kanssa. Karsikkoa kaupunkimatkalla ei tehty ainoastaan ensikertalaiselle; myös vanhukselle, jonka luultiin olevan viimeistä kertaa sillä matkalla, oli puu karsittava.

Yleinen koko Suomessa on ensikertalaisen härkämiehen eli mullipojan ja hänen kustannettavansa härkäkannun, myös mullikannun, nimitys. Länsi-Suomessa ja Uudellamaalla tapahtuu juominen jonkun matkan varrella olevan kiven luona. Mouhijärvellä Hyynilän kankaalla, sanoo Skogman,[100] on iso Mullikivi, jonka kohdalla ensi kerran kaupunkiretkelle menijän tuli kestitä tovereitaan. Orihpään kankaalla Turun tien vieressä on Teininkivi, jonka päälle ensikertalaisen lakki heitettiin. Samanlainen on Mätäkivi Tuusulan pitäjässä lähellä Helsinkiä.[101]

Yllä esiintuodun perusteella voimme pitää todistettuna, että Suomalaisten ja Wirolaisten jumalanpalvelus, samoin kuin Wolgan ja Permin kansojen ja osaksi, missä mahdollista Lappalaistenkin, alkuaan tapahtui pyhissä metsistöissä, vaikka niiden sijaan sitten, arvattavasti vainon tähden, tulivat yksityiset pyhät puut. Mieluimmin valittiin pyhän paikan asemaksi Wirossa ja Suomessa joku vuori tai mäki, itäisille sukulaisillemme ei se luonnollisista syistä usein ollut mahdollista, mutta näkyy heilläkin olleen siihen joku taipumus. Heillä on lähteen läheisyys, josta uhrikeittoon tarpeellinen vesi on noudettava, vielä tärkeämpänä ehtona; semmoisesta ei meillä enää, yleisten uhrien vähiin jälkiin hävittyä, ole voitu saada tarkalleen selkoa. Joskus on kuitenkin Wirossa maine siitä. Uhrilehtoon kuuluu myös mainittu Härkälähde Nousiaisissa. Eikä ole syytä epäillä, ett'ei samoin ole ollut laita suuren osan niitä uhrilähteitä, joista on säilynyt muistoja kaikkialla maassamme.[102]

Suomesta on usein se tieto, että pyhät puut olivat tyvipuolelta karsitut; se mainitaan myös Wirolaisista ja Lappalaisista ja ainakin yksi kerta Wotjakeista. Muut tutkijat eivät ole kenties siihen kääntäneet huomiotansa, niin että se voi olla yleisempääkin. Uhrilehdon kuvassa, jonka Heikel on tuonut Tsheremissein maalta, näkyvät myös tyvet altapäin olevan aivan oksattomat.

Permin ja Wolgan kansat ripustivat uhrielukkain nahat pyhiin puihin. Heikelin tuoma kuva näyttää, että myös kallot jätettiin nahkojen sisään. Tämä muistuttaa hyvin läheisesti meillä karhunpeijaisissa käytetystä tavasta; karhunkallo näet naulattiin karsittuun petäjään lähellä taloa[103] tai kuljetettiin erityiselle saarelle, jossa se kiinnitettiin honkaan. Nahka arvattavasti oli liian kallis noin tuhlattavaksi. Vielä olemme nähneet karhun, niinkuin myös muiden eläinten sisälmyksiä puuhun ripustetun. Siinä jo lienee kyllin todistusta, että meilläkin uhrielukkain jäännöksiä on säilytetty pyhissä puistoissa.

Permin ja Wolgan kansat varustivat uhrilehtonsa puisella aitauksella. Lappalaisilla se luonnollisesti oli enimmiten kivinen, toisinaan kuitenkin hirsisalvos päällään. Wirossa ovat niinikään puiset tarhat täydesti todistetut. Suomessa ei ole säilynyt mitään jälkeä semmoisista, muuta kuin mahdollisesti nimitys Hiidenhaka Kokemäellä. Mutta Inkerinmaalta on Porkka[104] tuonut tiedon aidatusta paikasta, jossa Ukkoa on palveltu ja Ukko-olutta juotu. Nytkin vielä Ukko-virsi lauletaan samoilla paikoin olevan tuvan luona; joka runon laulaa, saa ensimmäiseksi olutta maistaa. Tuskin siis lienee epäilemistä, että se tapa meilläkin on ollut voimassa, vaikka täällä kristin-uskon vaikutus aikaisemmin hävitti vanhat muistot.

Aitauksen tarkoituksena oli estää, ett'eivät pedot eivätkä pahantekijät päässeet uhreihin koskemaan. Siitä syystä oli Lappalaisten uhrilavakin niin korkeaksi rakennettu. Tämä, samoin kuin Permin ja Wolgan kansojen uhripöydät, oli puusta. Luultavasti oli niin laita Suomalaisillakin, vaikk'ei ole sitä todistamassa kuin yksi tieto, nähtävästi katoliselta ajalta. Muutamat ruotsalaiset rauhanvälittäjät, palatessaan Wenäjältä etelä-Savon kautta v. 1616,[105] näkivät siellä monessa paikoin pystytetyn korkeita riukuja, joiden yläpäähän oli kiinnitetty soikean renkaan kehystämä risti ja alapäähän ikäänkuin alttari kirveellä veistetty; niiden luona oli pyhäpäivin tapa teurastaa vuohi, vasikka ja lammas, sekoittaa veret ja valaa riuvun alttarintapaiselle jalustalle. Sekä Wirossa että Suomessa tapaamme myös kivialttareita. Yhtä semmoista Tumulan hovin läheisyydessä Pöiden pitäjässä Saarenmaalla vertaa Holzmayer[106] niihin, joita on tavattu Ruotsissa. Sen ylipinta oli täynnä pieniä kuoppia, luultavasti uhriveren kokoilemista varten.

Permin ja Wolgan kansoilla oli erinäiset, talon ja kylän uhripaikat, erinäiset yleisemmät, niin myös Lappalaisilla ja Wirolaisilla. Hämärämmät, milt'ei puuttuvaiset ovat Suomalaisista saadut tiedot. Tuskin kuitenkaan lienee tässä kohden mitään epäilystä.

Permin ja Wolgan kansat tekivät vielä eroituksen hyville ja pahoille jumalille pyhitettyjen uhripaikkojen välillä. Se tapa, niinkuin olemme nähneet, ei kuitenkaan heillä ole varsin vanha, yhtä vähän kuin Lappalaisilla Rota eli Rutu (vrt. Skandinavilaista drott) nimisen pahan hengen palvelus, joka Kildalin mukaan[107] tavallisesti toimitettiin eri paikassa. Vasta myöhemmällä ajalla on myös suomalainen sana hiisi, joka Wirossa tähän päivään asti on säilyttänyt alkuperäisen merkityksensä metsistö ja jonka Agricola sanoo tarkoittaneen metsän haltijaa, siirtynyt pahan paikan ja pahan hengen nimitykseksi.

Viimeksi on huomattava se läheinen yhteys, joka on suomalaisten uhripuistojen ja kalmistojen välillä. Wirolaisetkin vielä sata vuotta sitten salaa kuljettivat kuolleensa metsistöihin,[108] arvattavasti niihin hiisi nimisiin, joissa tiedetään kasvaneen yksin-omaan havupuita. Norjan Lappalaisten oli muinoin tapana pyhiin paikkoihinsa haudata niitä, jotka eläessään olivat olleet taitavia jousimiehiä.[109] Keremet sanan kiintyminen hautausmaihin Mordvalaisilla ja havupuu-ryhmiin[110] Tsheremisseillä sekä se seikka, että Wotjakeilla on pakanalliset kalmistonsa kuusikoissa, joissa myös uhrit vainajille toimitetaan,[111] viittaavat samaan suuntaan.

* * * * *

Täten olemme siis kaikissa tähän asti tarkastetuissa Suomen suvun kansoissa tavanneet pääasiallisesti saman uhrilehtoin muodon, josta näkyy, että se on jo ikivanhoina aikoina muodostunut. Mainitsematta ovat vaan jääneet Ugrilais-kansat ja syy siihen on se, että heidän pyhät paikkansa eivät samaan ryhmään kuulu.

Wogulein sanoo Pallas[112] viettäneen uhrijuhlansa luolissa, jyrkkien kallioin päällä ja pitkien kuusien juurella. Siellä seisoivat heidän epäjumalan-kuvansa. Semmoinen luola esim. vielä näkyi Lobvan lähellä Shaitanka-puron rannalla. Pari ostjakkilais-jnmalaa taas, joista hän kertoo, seisoi metsäisessä laaksossa, kumpikin valitun puun juurella. Nämät puut olivat tyvipuolelta peitetyt veralla sekä muilla kankailla ja ylempää päällystetyt valkoisella rautapellillä; latvasta riippui pikkuinen tiuku, jota tuuli pani liikkeelle ja helisteli. Läheisissä puissa nähtiin lukemattomia taljoja uhratuista poroista ja kaikenlaisia turkiksia. Maassa kuvien ympärillä oli kattiloita, maljoja, lusikoita y.m. Miehet yksinään saivat säännöllisesti käydä täällä uhraamassa miesjumalalle, naiset vaan joskus, noita-akka etupäässä, toivat antimiansa naisen tapaan puetulle jumalankuvalle. Paikka, missä joku epäjumala seisoi, oli pyhä, sen rajat olivat tarkasti määrätyt jokien, purojen ja muiden luonnonmuodustumien mukaan. Siellä ei uskallettu heinää niittää, ei puita hakata, ei metsästää, ei kalastaa, ei edes joesta vettä juoda, ett'eivät jumalat suuttuisi. Sivumatkustaessa ei saatu venettä rantaan laskea, eikä edes airolla maata koskettaa. Matkoillansa oli Ostjakeilla siksi vettä mukana, ja jos se loppui, olivat mieluummin janossa, kuin että olisivat ottaneet pyhästä paikasta.

Castrén[113] kerran metsiä myöten kulkiessaan itse sattui näkemään koko ostjakkilaisen jumalaperheen. Ne seisoivat tuuheitten Saksan-kuusien juurella. Puissa riippui paljon poronnahkoja ja sarvia. Paikkana, joka uhrimetsäksi kelpaa, hän vielä mainitsee semmoisen, jossa yksi setripuu kasvaa kuusikon keskellä.

Sommierin[114] kuvaamassa uhrilehdossa seisoi vanha setripuu, jonka juurella oli suuri joukko puisia jumalankuvia. Sen sekä läheisten koivujen oksilla riippui vaatteen kaistaleita, punaisia nauhoja, noitarumpuja, poronkalloja y.m. Myös nähtiin niissä kokonaisia poronnahkoja sarvineen sorkkineen, joista yksi oli aivan verekseltään ripustettu; vähän matkan päässä huomattiin tulensijan jälkiä. Puitten ympäriltä oli pensasta raivattu, maata peitti monivärinen, kukkiva ruoho. Yleensä pitivät Ostjakit huolta siitä, että heidän pyhät paikkansa, samoin kuin hautausmaansa, tulivat kauniille ja korkealle paikalle, jossa puut olivat ylenmäärin isot ja kasvullisuus tavallista rehevämpi.

Me näemme siis Ugrilaisillakin pyhän lehdon, jossa ei mitään saa koskea ja johon eläinten nahkoja ynnä muita uhriantimia ripustetaan.[115] Mutta läntisiin sukulaiskansoihin verraten on se tärkeä eroitus huomattava, että pyhä paikka ei ole aituuksella eroitettu muusta metsästä. Tässä suhteessa Ostjakit ja Wogulit ovat samalla luontoperäisellä kannalla kuin kaikki muut Siperian kansat. Uhritarha sitä vastoin on Euroopassa hyvin yleinen kehitysmuoto, sitä tavataan paitsi suomalaisilla, myös liettualais-slaavilaisilla ja germanilaisilla kansoilla. Mahdollisesti on joku näistä kansoista, joilta Suomalaiset niin paljon muuta sivistystä ovat saaneet, siinäkin suhteessa ollut meidän sukumme opettaja. Se tapahtui, niinkuin tavan yleisyydestä näkyy, sitten jo noina kaukaisina aikoina ennen kansainvaellusta, jolloin Suomen suvulla oli koko pohjoinen Wenäjä yhtenäisenä asumus-alana.

Sen sijaan on Ugrilaisten pyhissä lehdoissa jotain muuta huomattavaa. Voguleilla, kertoo Gondatti,[116] on määrättyjä pyhiä paikkoja, joissa heidän yhteiset epäjumalan-kuvansa seisovat. Niillä on vakinaiset kantomiehet, jotka avoveden aikana soutelevat Obia ja sen lisäjokia pitkin keräämässä vapaehtoisia lahjoja. Ennen vanhaan säilytettiin kaikki kerääntyneet varat erityisissä aittarakennuksissa. Näillä uhriaitoilla oli suuri merkitys kansan taloudessa; vaikka osa, niinkuin turkikset, aikojen kuluessa pilautuivat, niin ainakin rahat ja muut metalliset kalleudet pysyivät vähentymättömänä omaisuutena. Ne olivat jonkunlaisina kansallispankkeina, joista huonoina vuosina oli lupa ottaa velaksi ja joihin parempien aikojen koituessa sai maksaa takaisin. Vielä muutama vuosikymmen takaperin mainitaan Wogulein uhriaitoissa löytyneen kymmenin leivisköin hopeata. Nykyänsä syrjäniläiset ja venäläiset kauppiaat ostelevat petollisilta kantomiehiltä vanhoja hopeita ja uusia turkiksia huokeasta hinnasta, varastelevatkin niitä, missä vaan käsiinsä saavat. Siitä on ollut seurauksena Wogulein yleinen köyhtyminen. Pohjoisen Sosvan vasemmalla rannalla on pyhä lehto, jossa aittoja on säilynyt useampia. Niitä ei tohdi lähestyä kukaan muu kuin paikan vartija, joka ottaa vastaan antimet, sillä niiden ympärillä on jousia ja ketunrautoja viritettynä. Yhdessä niissä pidetään tallella ihmisen muotoista jumalankuvaa. Vähän matkan päässä aitoista on puu täynnä rautaisia nuolia; jokaisen uhraajan on velvollisuus ainakin yksi nuoli siihen ampua. Ohisoudettaessakin on tapana heittää rahoja veteen uhriksi. Matkalla uhripaikkaan ei ole lupa nukkua, vaikka sitä kestäisi kolme vuorokautta. Naisia ei sinne päästetä ollenkaan.

Ostjakkilaisten uhriaittojen muoto muistuttaa Lappalaisten tavara-aittoja, niinkuin Rabotin valokuva vuodelta 1890 osoittaa.[117] Parin kyynärän korkuisen puunkannon päähän oli rakennettu talvijurtan tapainen, johon pääsi porraspuun avulla ja josta löytyi, paitsi uhriantimia, kaksi rievuista tehtyä jumalanukkea. Toisen saman-aikuisen valokuvan on herra A.W. Adblanov Tomskista lähettänyt Suom-ugril. seuralle.

Tämä muoto ei kuitenkaan ole ainoa, vaan on meillä kertomuksia, erittäin viime vuosisadan alkupuolelta, muunlaisistakin pyhistä rakennuksista. Jo Witsen[118] mainitsee tavallisten kuvansäiliöiden ohessa erityisiä jättiläisrakennuksia. Ne olivat nelisnurkkaisia, kuuden sylen korkuisia puutorneja. Mitään ovea ei niissä ollut, vaan piti tikapuitten avulla kiivetä salvoksen yli. Sisällä oli hirsipuun puoliskon tapainen, jossa riippui soopelin nahkoja ja punaisia verkoja, kaikki epäjumalalle annettuja lahjoja. Tänne tuotiin myös uhratun hevosen vuota päineen, kavioineen.

Strahlenberg[119] näki Ob-joen varrella ostjakkilaisen jumalanpalveluksen, joka pidettiin pitkässä ladontapaisessa. Se oli puusta rakennettu ja tuohella katettu. Peräseinällä oli hirsistä tehty alttari, jolla seisoi kaksi epäjumalan-kuvaa, miehen ja naisen tapaan rievuilla puettuna. Niiden ympärillä nähtiin joukko kömpelöitä, myös rievuilla käärittyjä poron, ketun, hirven ja jäniksen kuvia.

Novitskij[120] antaa Ostjakeista sen yleisen tiedon, että heillä oli suuria rakennuksia, joihin asettivat epäjumalan-kuvansa ja jonne itsekin kokoontuivat uhriateriaa syömään.

Tarkempi on hänen kertomuksensa parista vogulilaisesta jumalanhuoneesta. Toisesta, jonka hän omin silmin näki, löytyi viisi puusta tehtyä, ihmisen kaltaista kuvaa vaatteisin käärittynä. Etummaisen päähän oli ripustettu jonkun linnun rintaluu, toisten edessä oli luita tuohisissa. Tämän päärakennuksen ympärillä oli pienempiä, nelisnurkkaisia aittoja miehenkorkuisten patsaitten päällä, joista jokainen oli yläpäästään veistetty ihmisen muotoon. Niissä säilytettiin aseet, joita uhrieläintä teurastaessa käytettiin: kirveet, nuolet y.m. Erikseen niistä oli vielä vähäinen aitta, täynnä luita. Toinen jumalanhuone, josta hän ainoasti kuuli puhuttavan, oli Konda-joen varrella. Sinne ei kukaan kansasta uskaltanut mennä, ei itse ruhtinaskaan; ainoasti pappi kävi sisällä uhraamassa. Usein sieltä kuultiin ennustavia ääniä, erittäin niinä aikoina, jolloin jumala vaati uhria. Rakennuksen edessä seisoi kaksi vartijaa, purpurainen puku yllä ja koristeltu keihäs kädessä. Ne oli heille hankittu yhteisellä kustannuksella ja niitä säilytettiin yhteisessä aitassa, silloin kun ei ollut vahdinpitoa.

Castrén[121] selittää, että koko heimon yhteisiä jumalia oli tapana pitää tallella eri jurtassa tai teltassa, joka oli noidan valvonnan alainen. Yksityisetkin jumalansa säilyttivät Ostjakit milloin jurtassa, milloin teltassa, mutta omassa asuntomajassaan. Pallasen mukaan[122] ne seisoivat arvokkaimmassa s.o. peränurkassa, edessään pikku vakka, johon uhrit pantiin. Nykyiset Wogulit, lisää Gondatti,[123] pitävät tätä peränurkkaa niin pyhänä, ett'eivät salli naisten siellä oleskella, ei edes tavaroitaan pitää.

Jos sitten käännymme takaisin Permin Suomalaisten luo, joista olemme lähteneet, niin näemme heilläkin samanlaisia uhriaittoja ja jumalanhuoneita. Edellisiä oli tiettävästi myös vanhoilla Bjarmeilla, vaikk'ei siinä metsistössä, jossa suuri Jómalan kuva seisoi. Ryöstöretkeä ehdottaessaan Thore Hund kertoi, että Bjarmein oli tapana, kun joku rikas mies kuoli, jakaa rahat vainajan ja perillisten kesken. Kuolleen osa, välistä puolet, välistä kolmas osa tai vielä vähempi kannettiin metsään, jossa se joko kätkettiin kumpuun taikka rakennettiin sitä varten erityinen huone.

Jälkimmäisistä on aivan epäilemättömät todistukset Permiläisten apostolin, pyhän Tapanin elämäkerrassa.[124] Yksi niistä, joka hänen onnistui polttaa alttareineen ja kuvineen, kun ei vartijoita ollut saapuvilla, sanotaan olleen hyvin kuuluisa. Toisessa paikassa mainitaan, että hän kokosi kaikki, mitä oli ripustettu jumalankuvien ympärille tai yläpuolelle joko uhriksi taikka koristukseksi: soopelin, näädän, kärpän, lumikon, majavan, ketun, karhun, ilveksen ja oravan nahat, yhteen läjään, jonka sytytti tuleen. Ei hän sallinut edes korjata sitä kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa, tinaa tai muuta metallia, jota löytyi jumalanhuoneissa.

Wotjakeilla on vielä tänä päivänä jokaisella perheellä erityinen kuala (= kota) jumalanpalvelusta varten. Paitsi sitä on joka kylässä yksi yleinen suku-kuala tai useampiakin, jos kylään on asettunut eri sukuja. Vielä voi eri suvuilla olla yhteinen iso kuala siinä kylässä, josta nämät suvut ovat haarautuneet. Kuala-palveluksen mukaan, tietää Wichmann[125] jakautuvat Wotjakit ison kualan sukuun ja pienen kualan sukuun. Jako perustuu siihen, että perheestä eroava jäsen rakentaa itselleen uuden, pienen kualan, jonka suhteen emä-kualaa kutsutaan isoksi. Tämä voi puolestaan taas, jonkun vanhemman kualan suhteen olla pieni kuala. Perhe-kuala on kesällä keitto- ja ruokahuoneena, ja talvellakin siinä säilytetään ruokavaroja. Myöskin suku-kualaa käytetään samoihin tarpeisin; se on tavallisesti suvun päämiehen talossa ja samalla hänen yksityinen perhe-kualansa. Ainoasti isoa kualan käytetään yksinomaan uskonnollisia tarkoituksia varten.

Kuala on ladon tapainen, nelisnurkkainen rakennus, ilman kivijalkaa, lattiata ja välikattoa. Ovi ei ole lyhyellä, vaan pitkällä seinällä, ikkunaa ei ole ollenkaan. Keskellä on kivien reunustama tulensija, jonka päällä iso kattila kahdesta orresta haahlain päässä riippuu. Pitkin seiniä on mataloita penkkiä. Ovesta vasemmalle, penkin edessä, on pöytä ja tuoli. Vasemmassa peränurkassa[126] on miehen korkeudella lauta, jonka päällä on kannellinen kopsa, vorshud. Nimensä se on saanut kodinhaltijasta vorshudista, joka suojelee suvun onnea ja jota kuala-uhreissa pääasiallisesti palvellaan. Kopsan alla on usein kimpullinen kuusen oksia.

Glazovin piirikunnassa, kertoo Pervuhin,[127] pidetään oksakimppu, mudor nimeltä, vorshud-kopsan sisässä, jossa muuten on kaikenlaisia uhriantimia ja uhritarpeita. Siinä on pientä rahaa, oravan nahkaa, pyyn siipeä, teeren höyhentä, uhrileivän palasia, kauhasia ja kupposia y.m. Uhriastioita säilytetään muutamin paikoin erityisessä kaapissa alapuolella lautaa, myös uhrattuin eläinten luut ja nahat pannaan sinne talteen. Lauta on joskus katettu liinasella, joka on silkillä kirjaeltu, ja pyhä kopsa päällystetty korutekoisella vaatteella.

Isot, yleiset kualat ovat tavallisesti ulkopuolella kylää korkealla mäellä tai joen varrella. Välistä ne rakennetaan ilman kattoa puitten suojaan.[128] Vorshud-tuohinen asetetaan siinä tapauksessa puun juurelle erityiselle pöydälle. Kun iso kuala pitää muuttaa, niin se poltetaan. Kaikki hiilet ja tuhkat kootaan puhtaisin astioihin ja viedään metsään sille paikalle, jolle uusi rakennus on tehtävä. Hiilet pannaan niihin reikiin, joita on kaivettu maahan patsaitten pystyttämistä varten, ja tuhka kylvetään permannoksi aijotulle alalle, sitten kun se on lyöty kovaksi kuin puimatanner. Ison kualan muuttamisesta on samantapainen kertomus kuin ludin paikan valitsemisesta. Kerran oli härkä päässyt karkaamaan isosta kualasta, ja kesken toimitusta täytyi uhraajain lähteä sitä takaa ajamaan. Paikka, missä härkä viimein saatiin kiinni, katsottiin niin edulliseksi asemansa puolesta, että koko kuala muutettiin sinne.

Vielä mainittakoon pahalle hengelle, ludille, pyhitetyt kualat. Ne ovat rakennetut keskelle ludin aitausta. Eräässä kylässä Mamadyshin piirikunnassa Kazanin lääniä näki Gavrilov[129] neljä ludia, joista yksi oli iso lud. Se oli aidatta ja siinä oli keskellä kuala. Sekä aitauksessa että kualassa, oli yksi ainoa sisäänkäytävä, idän puolella. Kuolan sisällä ei ollut muuta kuin mudor-niminen nurkkalauta, pöytä ja kaappi. Ainoasti ludin hoitajan oli lupa sinne mennä, se oli ikään kuin kaikkein pyhin.

Wotjakkilaista kualaa vastaa tsheremissiläinen kuda, joka löytyy jokaisessa talossa. Sitä ei nykyisin enää käytetä muuna kuin keittiönä ja varastohuoneena. Sen uskonnollisesta tarkoituksesta on ainoasti muutamia jälkiä säilynyt. Heikelin mukaan[130] on kudan peräosa välistä eroitettu laipiolla eri kamariksi, johon ainoa oviaukko vie kodasta ja jossa on sekä lattia että välikatto. Tätä kamaria pidettiin ennen vanhaan muita kudan paikkoja pyhempänä, sillä tässä tehtiin uhrilupaukset, asettamalla siihen ne halot, joita uhratessa metsässä tarvittiin, sekä kattilan, jossa uhri aijottiin keittää.[131]

Rytshkov muistelee,[132] että Tsheremissit muutamin paikoin, samoin kuin Wotjakit, pyhittivät puun oksia, joille antoivat nimen kuda-vadash s.o. kodinhaltija. Kuznetsov puhuu[133] erityisestä arkusta, jota pidettiin kätkettynä kudassa, se oli kodinhaltijan olopaikka.

Tshuvasseilla, kertoo Pallas,[134] oli joka talossa irih -niminen vitsakimppu, jossa oli viisitoista neljän jalan pituista varpua. He oli otettu orjantappura-pensaasta ja keskeltä sidottu niinikaistaleella, jonka päähän oli tinapalanen kiinnitetty. Tätä vitsakimppua säilytettiin sivurakennuksessa, jota pidettiin puhtaana, ja siinä sen näkyväisimmässä nurkassa.

Myös Mordvalaisilla näkyy olleen jonkunlaisia rakennuksia epäjumalanpalvelusta varten. Ainakin mainitsee Münch,[135] että vuosina 1743-1745 oli hävitetty jumalanhuoneita rukouspaikoilla metsissä.

* * * * *

Lappalaisista ei tiedetä, että heillä milloinkaan olisi ollut erityistä jumalanhuonetta. Mutta omassa kodassaan oli heillä[136] eroitettu paikka perällä, boassho, jota pidettiin pyhänä, niin että sinne ei nainen saanut mennä. Siellä pakanuuden loppuaikana oli noitarummun talletuspaikka, ennen luultavasti jumalankuvien.

Toisin Yhteissuomalaisilla. N.k. Tshudeista, Inkerikoista ja Karjalaisista Watjan viidenneskunnassa ja Käkisalmen läänissä valittaa v. 1534 Novgorodin arkkipiispa Makarij[137] katkerasti, että he yhä veivät uhria omain arpojainsa rukoushuoneisin. Hän sen vuoksi lähetti Ilja-nimisen munkin, joka hävitti mainitut rukoushuoneet, hakkasi maahan ja poltti (pyhät?) metsistöt sekä viskasi kivet (epäjumalan-kuvat?) veteen. Vanhoista ja keski-ikäisistä miehistä ja naisista ei kukaan ensin uskaltanut olla tässä hävitystyössä apuna; sillä he pelkäsivät kuoleman tulevan siitä seuraukseksi. Mutta kun he näkivät, ett'ei hävittäjille tullutkaan mitään vahinkoa, luopuivat he kokonaan taikauskostaan.

Oulujoen varrella Muhoksen pitäjässä, kertoo Ganander,[138] oli Kehkosen talo, jonka ensimmäiset asukkaat olivat tulleet Kantalahdelta Wenäjän-Karjalasta. Heillä oli keskellä pihaa ristiaitta. Joka kerta kun sen ohitse vietiin lapsi kirkolle kastettavaksi, piti siihen heittää uhri; muuten lapsi sai jonkun ruumiinvian. Poika- ja tyttölapsia varten oli eri ikkunat, joista viskattiin sisään hopeaa, tinaa, vaskirahaa y.m. Muudan sotamies kaatoi aitan jokeen. Talo, joka ennen oli ollut rikas, köyhtyi sen jälkeen peräti.

Virolaisilla, vakuuttaa Kreutzwald,[139] oli jokaisessa talossa tuohesta tai päreistä tehty, kannellinen vakka, joka oli Ukolle pyhitetty. Siinä pidettiin, paitsi kynttilänpäätä, pieniä rahoja ja ikään kuin nukelle tehtyjä vaatteita. Ukon-juhlan aattona katettiin aitassa pöytä ja nostettiin sille Ukon vakka. Sen ympärille ladottiin lihaa, voita, kalaa, leipää, suurimia, hunajaa ynnä muuta ruokaa. Muutama jyvä kutakin kylvösiementen lajia pantiin pieneen tuokkoseen, joka asetettiin vakan sisään ja jonka annettiin siinä olla kolmanteen päivään.

Weske[140] puhuu samantapaisesta vakasta, joka oli pyhälle Tõnnille eli Tõniselie (= Antonius) omistettu. Sitä säilytettiin tavallisesti aitan nurkassa ja siihen uhrattiin uutiset viljasta, oluesta, teuraslihoista, kankaista y.m. Itse Tõnniä, joka oli kodinhaltija, siinä kuvasi vahakynttilän palanen. Pärnunmaalla Wändran pitäjässä oli vielä tämän vuosisadan alkupuolella Tõnnin vakkoja joka kylässä. Ylin ja arvokkain Tõnn oli sillä, jolla oli vanhin vahakynttilä vakassaan, hänen luokseen oli muitten Tõnnin omistajain tapana kokoontua.

Missä paikassa Suomalaisten Ukon-vakka pidettiin, ei löydy mainittuna. Agricola ilmoittaa ainoasti, että se haettiin esille Ukon-juhlaan kevätkylvön aikana. Luultavaa kuitenkin on, että se on ollut läheisessä yhteydessä niiden uhriaittojen kanssa, joista meilläkin on säilynyt muutamia muistoja.

Eräässä Antti Lizeliusen käsikirjoituksessa vuoden 1775 vaiheilta, josta J. Sjöros on julkaissut otteen kertomuksessaan Mynämäen kihlakunnasta,[141] sanotaan kotohaltijoille pyhitetyn erityisiä huoneita sekä perhekunnissa että kyläkunnissa.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran kokoelmissa on semmoisista pari muistiinpanoa aivan uusimmalta ajalta. Suomenniemellä Karhun talossa[142] on aittarakennus, jonka sanotaan olevan vuosisatoja vanhan ja jo seitsemästi muutetun. Se on merkillinen pienuudestaan; ei ole kolmea kyynärää pitempi, eikä niinkään korkea, ja kuitenkin on siihen mahtunut seitsemän eri hinkaloa, joiden seinämien sijat vielä selvästi näkyvät ulkoseinissä. Aitan keskellä on seisonut ontelo honka, jonka sijan vielä eroittaa kattolaudoissa. Hongan kupeissa sanotaan olleen useita reikiä; kun eloa korjattiin tai muuta riistaa saatiin, niin uhrattiin aina esikoiset näihin reikiin, hongan sisällä asuville jumalille. Ovenkin pienuus, kyynärä neliöön, panee ajattelemaan, ovatko sen aikuiset vuodentarpeet olleet niin vähäiset, että ovat mahtuneet moiseen hökkeliin, vai onko se rakennettu yksin-omaan jumalia varten.

Wiitasaarella Niinilahden kylässä[143] kuuluu olleen kaksi uhriaittaa, joissa pidettiin ruokaa näkymättömille hengille. Niihin vietiin ensimmäiset viljoista ja kaikista tuloksista. Mitä pieniä kapineita tehtiin, niinkuin ruoka-astioita ja lusikoita, niistäkin annettiin osa. Aitat olivat kyläkunnan yhteiset ja niihin oli yhteinen avain. Yksin niitä ei kukaan uskaltanut lähestyä, vaan piti useamman miehen kerrallaan mennä.

Tässä on siis kuitenkin Suomen suvussa jonkinlainen temppelin alku, jos kohta huono ja halpa. Yhteiset jumalanhuoneet, niinkuin ugrilaisista ja votjakkilaisista selvästi näemme, ovat ainoasti luonnollinen kehitys alkuperäisimmästä jumalanpalveluksesta omassa kodassa. Samantapaisia uhriaittoja kuin Ostjakeilla, sekä yksityisiä että yhteisiä, on Castrénin mukaan[144] myös Samojedeilla. Mutta muilla uralaltailaisilla kansoilla Siperiassa ei ole mitään vakinaisia rakennuksia pakanallista jumalanpalvelustansa varten. Buddhan-uskoon kääntyneitten ennen mainitut datsanit eivät tietysti tässä kohden voi tulla lukuun. Jos viimein palaamme naapurikansojemme jumalanhuoneisin, niin huomaamme helposti, että niiden komeus on vierasta, lainattua. Kaikista liettualais-slaavilaisista kansoista olivat Itämeren Slaavilaiset ainoat, joilla oli oikeita temppeleitä. Nekin olivat myöhäisiä, länsimaisen sivistyksen vaikutuksesta syntyneitä. Sama lienee ollut laita niiden harvojen germanilaisten temppelien, joista meillä on tietoa. Upsalan pyhä lehto ja pyhä lähde, jonka luona kasvoi alati viheröitsevä puu, nähtävästi edustivat vanhempaa uhripaikan muotoa, joka uudemman temppelirakennuksen ohella oli säilynyt.

Toinen Luku.

Epäjumalan-kuvat.

Pitkän ajan on ihmiskunta tarvinnut, ennen kuin on voinut kohota puhtaan hengen käsitykseen; mielellään on se tahtonut tehdä itselleen silmin nähtävän, käsin koeteltavan kuvan palvelemastansa jumaluudesta. Ensi aluksi se on ollut näkevinänsä sen valmiissa luonnon luomissa kappaleissa semmoisenaan, jotka jollakin ulkomuotonsa eriskummallisuudella vetivät huomion puoleensa. Myöhemmin ruvettiin muodostamaan kuolleesta luonnosta saatuja aineksia eläväin olentoin, elukkain ja varsinkin ihmisten muodon mukaisiksi kuviksi. Ylin aste tällä edistyskannalla ovat Pheidiaan marmoriset kuvapatsaat, Kreikan pakanallisen taiteen ihmetyöt.

Suurimmalle osalle ainakin Siperian pakanoista nuot luontaiset tai ihmiskäden muodostamat kuvat semmoisenaan olivat ja ovat jumalia. He luulevat niiden voivan auttaa heitä heidän tarpeissaan, jonka tähden niitä koettavat hyvittää uhreilla; ja jos yhtähyvin ei tule apua, rankaisevat he sitä huolimattomuutta tai taitamattomuutta.

Ostjakeista mainitsee Pallas,[145] että he vahingon sattuessa viskasivat maahan ja särkivät kotijumalansa. Novitskij[146] ja J.B. Müller[147] kertovat, että he semmoisissa tapauksissa, esim. jos kalastus ei ota menestyäkseen, piiskasivat epäjumalan-kuvaa, riisuivat sen paljaaksi, sitoivat nuoran kaulaan ja laahasivat likaiseen kuoppaan, jossa pitivät sille aika nuhdesaarnan. "Varmaan olet nukkunut, ett'et ole kuullut rukouksiamme", sanoivat he, "tai olet liian vanha jumalan virkaa enää kunnolla toimittamaan. Esi-isille kyllä teit hyvää, mutta nyt olet laiska tai kykenemätön". Siinä kuopassa jumala parkaa pidettiin, siksi kun taas kaloja rupesi tulemaan, jolloin kohta ottivat hänet jälleen ylös, pyyhkivät puhtaaksi, pukivat vaatteet päälle, veivät entiselle kunniapaikalle ja voitelivat suuta rasvalla. Regulyn mukaan[148] Wogulit luulivat puisen epäjumalan-kuvan kuolevan, kun se mätänee. Ainoasti harvassa sanoo Castrén [149] tavanneensa semmoisia, jotka käsittivät kuvat pelkästänsä henkisten haltijain asunnoksi; ne olivat sitten muita viisaampia noitia.

* * * * *

Luontaisten epäjumalan-kuvain palveluksesta tavattiin ja tavataan osaksi vieläkin kyllin esimerkkejä ural-altailaisessa sukukunnassa. Georgi[150] sanoo kaikkein Siperian kansojen palvelleen myös kallioita ja puita. Castrén,[151] nojautuen vanhoihin matkakertomuksiin, väittää samaa Mongoleista ja Tatareista. Minusinskin Tatarit valitsivat etupäässä semmoisia kallioita, joissa oli muinais-aikuisia kirjoituksia ja piirustuksia. Puista he erittäin pitivät pyhänä Saksan kuusta. Samojedeilla oli tämän vuosisadan alussa Waigats-saarella useita kuuluisia epäjumalia, joista yksi oli paljas kallio, toinen suuri kivi, ja muutenkin sama kansa palveli eriskummallisia kallioita ja kiviä, missä niitä näki.

Jos nyt käännymme omaan sukuumme, saamme monelta haaralta[152] sen tiedon, että Ostjakit ja Wogulit osoittivat jumalallista kunniaa korkeille vuorille ja kallioille, erittäin niille, joilla on suippuinen pää, samaan tapaan kuin tehdyilläkin jumalilla.

Lappalaisilla, sanoo Friis,[153] olivat kiviset jumalat suureksi osaksi vakinaisia, pystyisiä, eriskummallisen näköisiä kallioita, jotka kohosivat huomiota nostavissa paikoissa. Luonnon muodostamia olivat myös irtonaiset kivijumalat. Ne olivat vaan oudonnäköisiä, suuria kivimöhkäleitä, jotka Lappalaiset olivat sattuneet löytämään kosken tai meren rannalta ja nostaneet pystyyn löytökohdalle taikkapa kuljettaneet muualle, ennestään jo tunnetulle pyhälle paikalle.

Kreutzwaldin mukaan[154] kuuluu Wirolaisilla olleen pitkulaisia harmaan kiven lohkareita, jotka seisoivat pystyssä pyhissä lehdoissa ja pyhillä mäillä ja joita pidettiin suuressa arvossa. Kristin-uskon päästyä voitolle, niin kansa muistelee, nämät kivimalit eli malit kaivettiin maahan tai upotettiin jokiin ja järviin, ett'eivät kristityt saisi niitä saastuttaa. Muutamat ovat kenties kuitenkin saaneet pysyä paikoillaan, jos Kreutzwald on oikeassa arvellessaan, että niin sanotut neitsi-kivid, joita siellä täällä nähdään, ovat entisiä, neitsyt Maarian nimelle muutetuita epäjumalia. Kreutzwald suuresti vaivaa päätänsä, saadakseen Keltin kielen ja muun avulla selvän mal -sanan merkityksestä. Toden teolla selviää se pulma kuitenkin aivan helposti, kun kivimal sanan oikein jakaa: kiv-imal (= kivijumala, Lapiksi: goedge-ibmel; vrt. virol. aitümal = auta jumala). Mal on sitten vaan, kun merkitys on unohtunut, eronnut yhdistyksestään.

Luontaisiksi, irtonaisiksi kivijumaliksi voi myös selittää ne kivet, joita ennen mainittu Ilja-niminen munkki v. 1534 löysi Inkerin ja Käkisalmen läänin pyhissä metsistöissä ja viskasi veteen.[155] Mutta yhtä hyvin ne ovat voineet olla uhrikiviä. Eroitus kivialttarin ja kivisen jumalankuvan välillä ei tällä kehitys-asteella ole kovin suuri. Lappalaiset, niinkuin olemme nähneet,[156] joskus käyttävät samaa kiveä molempiin tarkoituksiin. On siis varsin mahdollista, että useassa suomalaisessa uhrikivessä piilee entinen epäjumala, samoin kuin monta pyhistä vuoristamme on aikoinaan jumalana palveltu. Mainittakoon tässä muutama pieni Herbersteinin kirjaan[157] otettu tieto v. 1496 tehdystä matkasta Arkangelista Köpenhaminaan. Laiva oli seisahtunut Turjan saarennon itäisimmän kulman Svjatoj wosin eli Pyhänniemen[158] kohdalle vastatuulen tähden. Laivuri arveli silloin, ett'ei siitä paikasta pääse uhria antamatta; mutta matkalaiset kielsivät sen pakanallisen menon. Neljä päivää oltiin nyt siinä liikkumatta, ja kun viimein tuuli kääntyi, ilmoitti laivuri kuitenkin salaa käyneensä kalliolla ja uhranneensa sille voilla sekoitettuja kaurajauhoja. Hyvin luultavasti oli se laivuri Karjalainen, koska tämä kansa silloin vielä asusti pitkin Walkeanmeren läntisiä rannikoita ja oli tunnettu rohkeiksi merenkulkijoiksi. Mutta itse Pyhänniemen kallio varmaan oli lappalainen basse, kun ei sillä puolella koskaan ole asunut muuta kansaa.[159]

Vielä vaikeampi on päättää, milloin pyhänä pidetty puu edustaa jumaluus-olentoa ja milloin se on ainoasti hänen asuntonansa. Kuvaa ja paikkaa ei tässä mikään ulkonaisesti eroita. Vasta sitten kun ihmiskäsi on pyhään puuhun koskenut, käy selväksi, mitä sillä on tarkoitettu. Pallas kertoo[160] Ostjakkein ennen pitäneen monessa paikassa puita, joita palvelivat ja joihin ripustivat turkiksia ja uhrieläinten nahkoja. Mutta kun ohitsekulkevat kasakat niitä olivat ruvenneet ryöstämään, kaasivat he puut ja hakkasivat pölkyiksi, vieden ne uudelleen koristettuina turvallisempiin paikkoihin. Gondatti[161] mainitsee Woguleista, että he usein leikkasivat epäjumalan-kuvansa kasvavaan puuhun. Ennen mainitun oksakimpun votjakkilaisen kualan nurkkalaudalla sanoo Rytshkov[162] olleen niin pyhän, ett'ei hänen sallittu tulla lähellekään, ja lisää, että oksat siihen otettiin pitämyspetäjästä, jonka esivanhemmat olivat aikoinaan itselleen valinneet metsässä ja jolla samoin kuin oksilla oli nimenä modor. Lappalaisten puujumalat, niinkuin edempänä saamme nähdä, olivat juuriltaan irti kiskottuja tai kiintonaisiakin puunkantoja, joille oli tavallisesti vaan vähän pään muotoa annettu. Pohjoissuomessa muistelee Castrén[163] löydetyn vanhoja puita, joiden pintaan oli ihmiskuvia piirretty. Sodankylässä kuului olleen tapa, että ensi kertaa johonkin uuteen paikkaan tullessa laitettiin itselleen semmoinen kuva, jota sanottiin hurikkaiseksi. Keski-Suomessa Wiitasaarella oli vielä joku aika sitten pystyssä uhripuu, jonka kylkeen oli leikattu epäjumalain kuvia. Aspelin lisäksi huomauttaa[164] tavallisista karsikoistammekin, että niihin jätetyt "käsivarret" nähtävästi tavoittavat ihmisen haamua.

* * * * *

Käsin tehdyt jumalat ovat kahta laatua: yksityiset, omassa kodissa palveltavat taikka suuremman yhteiskunnan, jopa koko kansan omat. Altailaisilla kansoilla nähdään enimmiten ainoasti edellisiä. Ne ovat tavallisesti tehdyt lampaan nahasta, huovasta tai tilkuista nuken muotoon, hauleja tai lasihelmiä silminä, ja toisinaan puetut noidan tapaan, toisinaan paljaat. Harvemmassa on puisia. Samojedeista, jotka ovat meitä lähin vieras suku, kertoo Castrén myös,[165] että he etupäässä palvelevat yksityisiä tai perheellisiä epäjumalan kuvia, osaksi luontaisia, osaksi ihmiskäden muodostamia. Edelliset ovat varsinkin eriskummallisia kiviä, joissa on oltu havaitsevinaan jotain ihmisenpään tapaista. Ihmiskädellä tehdyt ovat puusta, pää suippuiseksi veistetty, ja ihmiskasvot niihin piirretyt. Kotijumalina käytetyt ovat tavallisessa Samojedin puvussa, vaan koristetut koreilla vöillä, kirjavilla nauhoilla y.m. Kun heille uhrataan, asetetaan ne erinäiseen teltan osastoon; muuten talletetaan ne eri reessä. Näin on laita läntisillä eli Jurak-Samojedeilla. Itäinen eli Tavgy-heimo puolestaan ei koskaan käytä luontaisia kappaleita semmoisenaan, vaan kuvan pitää olla noidan tekemä. Se on ihmisen muotoon kääritty oravan, kärpän tai muun elävän nahka, jonka päälle sitten on Samojedin vaatteet puettu.

Ostjakkein kotijumalat ovat pääasiallisesti samanlaiset kuin Samojedein, niinkuin molemmat kansat muutenkin ovat paljon vaikuttaneet toisiinsa.[166] Usein ne ovat oudonnäköisiä pikkuisia kiviä tai muita eriskummallisia esineitä, esim. Wenäläisiltä ostettuja loistavia rasioita, joita koristavat vaskirenkailla, pelimerkeillä, muilla metallihelyillä sekä nauhoilla.[167] Yleisimmät ovat kuitenkin puiset nuket, joiden pää on suippuinen ja siihen ihmiskasvot piirretyt. Ruumis on täydellisessä ostjakkipuvussa, joka vielä on nauhoilla sekä helyillä koristettu. Tämä puku voi olla monenkertainen, riippuen siitä kuinka monta lupausta on aikojen kuluessa kuvalle tehty. Usein on koko nukke ainoasti paksu mytty, täynnä uhriksi tuotuja verkoja ja turkiksia. Kasvoina on siinä tavallisesti joku metallilevy. Kotijumalain paikka on jurtan arvokkaimmassa nurkassa,[168] matkalla ja pienemmilläkin retkillä niitä kuljetetaan erinäisessä reessä. Jokaisella heistä on eri toimensa: mitkä hoitavat poroja, mitkä hyvää kalastusta ja metsästystä, terveyttä ja avio-onnea. Tarpeen mukaan ne sen vuoksi myös asetetaan laitumelle tai metsästys- ja kalastuspaikkaan.

Woguleinkin kotijumalat ovat osaksi Syrjänein ja Wenäläisten kaupittelemia lastenleluja, osaksi omatekoisia puisia nukkeja, silmät lasihelmistä tai hauleista. Niitä on jokaisella perheellä erityisessä vakkasessa.[169]

Ennen muinoin näkyy kuitenkin näillä kansoilla olleen taidokkaampiakin kuvia. Ostjakeilta mainitsee Strahlenbeeg[169] lähetyssaarnaajain viime vuosisadan alussa ottaneen pois puolen kyynärän pituisia, sangen hyvin metallista valettuja kuvia, jotka he sanoivat saaneensa maan entisiltä asukkailta Tshudeilta. Müllerin mukaan[170] niiden muoto oli enimmiten niinkuin hanhen, käärmeen, neidon, joka ojentaa käsiään, y.m. Hän arveli niiden olevan saatuna Kiinalaisilta.

Permiläisten alueelta, länsipuolella Uralivuoria, on löydetty maasta suuri joukko vaskisia epäjumalan-kuvia, sekä ihmisien että elävien muodossa, joista edellisillä on usein tuo ugrilaisille omituinen suippuinen pää. Ihme on vaan, että ne yksistään tavataan vanhoista pronssikauden haudoista, eivätkä enää ole ollenkaan nähtävänä rauta-ajalla. Ne mahtavat olla samaa laatua kuin Ugrilaisten.[171]

Nykyisemmät tiedot asiasta ovat ristiriitaiset. Niinkuin muistamme, on Wotjakeilla pyhän kotansa peränurkassa mudor-niminen lauta, jolle asetetaan uhreja kodinhaltijalle. Kristityillä Wotjakeilla seisovat siinä nyt pyhimyskuvat, pakanoilla ei ole mitään muuta kuin oksakimppu ja uhrivakka, vaan paikka on yhtä pyhä. Aminoff, ylimalkain luotettavin ja syvin tämän kansan tutkija, väittää,[172] että Wotjakeilla ei ole ollutkaan siinä epäjumalan-kuvaa. Hänen päätöksensä lienee kuitenkin ennenaikainen. Parissa Andrievskin julkaisemassa asiakirjassa[173] vuosilta 1838 ja 1840 löytyy mainittuna, että jumalanpalvelus kualassa tapahtui puisen kuvan edessä. Koshurnikov kertoo eräästä epäjumalan-kuvasta[174] jota pidettiin asumattomassa rakennuksessa. Se oli kömpelösti veistetty, päänmuotoinen pölkky; parta oli tehty suoheinistä. Alustalla, jolla se seisoi huoneen peränurkassa, oli kolme porrasta. Kuvan eteen oli ripustettuna käsiliinoja nuorille. Vielä on huomattava, että nykyinen nurkkalauta on hyvin sen laatuinen ja samassa paikassa kuin alttari Ostjakkein jurtassa, jolle epäjumalat ja uhrivakka asetetaan. Wenäläisten pyhimyskuvien asettaminen juuri siihen paikkaan — Wenäläisillä ne ovat asuintuvassa — sekä niiden nimittäminen samalla mudor-nimellä[175] todistanee myös jotain. Sangen todennäköistä on siis, että Permiläisilläkin täyden pakanuuden ajalla oli kotijumalia osoittavat nukkensa.

Wolgan kansoista on tässä suhteessa vielä vähemmän tietoja. Zolotnitskij on sanakirjaansa liitetyissä oivallisissa selityksissään[176] tuonut esiin sen tiedon, että Orenburgin läänissä rauhemmassa elävät pakanalliset Tshuvassit vielä pitävät pikkuisia puisia epäjumalia kodissaan. Tsheremisseistä Georgi tietää,[177] ett'eivät he paljon huoli epäjumalankuvista. Kuitenkin on heillä tuvan nurkassa tuohivakkasessa puusta veistetty ja mieheksi puettu vaaksan pituinen nukke, jolle he välistä uhraavat pannukakkuja ilman mitään rukousta. Paitsi sitä on jumalankuviksi selitetty ne neliövaaksan kokoiset laudat niinipuun kuoresta, joita he joskus ripustivat pyhiin puihin.[178] Mutta ne voisivat pikemmin olla mädän karsikoissamme nähtävien lautasten kaltaiset, jotka omistavat sen puun määrätylle henkilölle, ja tässä kenties määrätylle jumalalle. Müller mainitsee[179] niihin kuvioita piirretyn, mutta lisää, ett'ei näillä mitään merkitystä ollut.

Lappalaisilla ei ole mitään varsinaista jälkeä kotona pidetyistä jumalankuvista. Mutta se seikka, että heilläkin kodan perä, boassho, oli pyhä ja noitarummun talletuspaikka sekä jälkimmäistä kalua kuljetettiin eri reessä,[180] muistuttaa niin paljon tavasta, jolla Ostjakit pitävät ja kuljettavat jumalankuviansa, että luulisi täälläkin olleen vanhemman tavan perustana.

Kreikan-uskoisissa Inkerikoissa sitä vastoin on säilynyt meno, joka selvästi johtuu aikaisemmasta kotijumalain palveluksesta. W. Forsbergille[181] kerrottiin v. 1892, mitenkä muudan emäntä oli voidellut kermaa pyhäsien s.o. pyhimysten kuvien suun kohdalle ja viskellyt suoloja siihen nurkkaan, jossa nämät pidetään, eli n.k. koloon, hokien: "syö, syö!"

Wirolaisten kotijumalista on meillä katolis-aikuinen muisto ennen mainitun Tõnnin kuvassa. Semmoista eivät kaikki osanneet tehdä; jos joku tahtoi sen itselleen hankkia, oli hänen turvautuminen toisen apuun, joka niitä ennen oli tehnyt. Tämä otti käteensä vahakappaleen, josta muodosti vaaksan pituisen ihmisenkuvan, veti sille pienet housut jalkaan ja kääri vielä muuta riepua ympärille. Sitten se laskettiin vakkaan ja luvattiin sille maksaa kaikesta kymmenykset. Lupauksen tehtyä vietiin vakka piilopaikkaansa, aitan nurkkaan tai puun onteloon.[182]

Jonkunlainen jumalankuva lienee myöskin ollut se oljista tehty ja maalatulla naamarilla varastettu Köyri-ukko, joka muutamin paikoin Suomessa Kekrinä asetettiin tuvan nurkkaan seisomaan.[183]

* * * * *

Yhteisessä paikassa seisovia, yhteisesti palveltavia jumalankuvia, paitsi luontaisia kallioita ja puita, ei näy juuri olevan Tatareilla eikä Mongoleilla enempää kuin yhteisiä rakennuksia jumaliansa varten. Ainoa poikkeus ovat tavallaan nuot ihmisen muotoiset patsaat, joita siellä täällä nähdään arolla. Samojedeilla jo on niitä välistä. Yksi semmoinen, messingistä tehty, istuvan ihmisen muotoinen ja kokoinen, oli vielä muutamia vuosia ennen Castrénin käyntiä[184] niin sanotuilla Ostjak-Samojedeilla Karbinin kylässä Ket-joella, ja oli kokonaisella heimokunnalla yhteinen. Se oli sekä kauneutensa että vanhuutensa tähden suuressa arvossa. Sen luultiin olevan Tshudein käsialaa, mutta Castrénin arvelun mukaan se oli saatu buddhan-uskoisilta Mongoleilta, joilla on juuri semmoisia burchanien nimellä. Se oli viimein murhapolton kautta turmeltunut.[185] Läntisillä Samojedeilla oli Waigats-saaressa paitsi jo mainittua kalliota ja suurta ihmisenmuotoista, suippopäistä kiveä, vielä ollut puinen, kolmilla kasvoilla varustettu ja Wesako s.o. ukko niminen, jonka lähetyssaarnaajat v. 1827 polttivat yhdessä 420 muun samalla paikalla olevan jumalankuvan sekä lukemattomain uhrein kanssa.

Ostjakeilla on yleisesti myös yhteisiä, koko heimokunnan omaisia epäjumalan-kuvia, jotka aina heimon varojen mukaan ovat enemmän tai vähemmän koristetut, mutta yleensä paljoa rikkaammin kuin yksityiset. Nyt ne seisovat salaisissa paikoissa metsissä, Wenäläisten pelosta, muinoin myös aivan julkisilla paikoilla.

Yksinkertaisinta lajia oli se jumalaisseurue, jonka Castrén näki ennenmainitussa pyhässä lehdossa.[186] Niitä oli seitsemän alastonta puupölkkyä, suurimmat noin 1 1/2 kyynärän pituiset, pienimmät ei puoltakaan sen vertaa. Ne seisoivat paljaan taivaan alla, jokainen eri puun juurella. Castrénin syrjäniläiset oppaat vakuuttivat näiden jumalankuvien olevan heimon yhteisiä, arvattavasti jonkun peräti köyhän heimon.

Ne, joista Pallas kertoo, olivat Ostjakkein pääjumalia. Edellä kuvattu pyhä paikka,[187] jossa ne v. 1771 vielä seisoivat, oli 70 virstan päässä Obdorskin kaupungista Ob-lahden länsirannalla liki Woksarkan jurttia. Toinen oli miehen, toinen vaimon vaatteissa. Puvut olivat kalliit, verasta ja turkiksista, joihin oli ommeltu vaskisia sekä rautapeltisiä eläinten kuvia; pään koristeina olivat hopeaseppeleet. Miehen kuvan viereisessä puussa riippui jousi ja viini täynnä nuolia. Kumpaisellakin oli pikku majansa puun tyvellä.

Viime vuosisadan alkupuolella, Novitskin[188] ja Müllerin[189] mukaan, oli Ostjakeilla kolme kaikkia muita enemmän arvossa pidettyä epäjumalaa. Kaksi seisoi yhdessä Bjelogorin jurttien kohdalla. Toinen niistä, joka oli nimetön, näkyy olleen erittäin kuuluisa; hänen luokseen juostiin kaikessa hädässä. Sitä he eivät saaneet enää nähdä, koska se Wenäläisten uhkaaman hävityksen tähden oli annettu Kondan Wogulien haltuun. Mutta Müllerille kerrottiin, että se oli puusta, pää ympyriäinen, vartalo puettu punaiseen verkaan, joka oli ripustettu täyteen kirjavia riepuja ja kalkkareita; lakki oli päärmätty kalliilla mustan ketun nahalla. Toinen, joka oli seisonut vieressä samassa rakennuksessa, oli vaskesta valettu hanhi, siivet levällään. Sille oli tehty pesä erilaisimmista veroista, palttinoista ja turkiksista. Vesilintujen pyynnin aikana tuotiin tälle hanhelle uhreja tai luvattiin saaliista rasvaa osaksi. Kolmas pääjumala, jonka nimi Wenäjäksi annetun selityksen mukaan oli Starik Obskij s.o. Obin ukko, seisoi ajoittain vastapäätä Samarovan kylää Ob-joen varrella. Paitsi sitä oli hänellä toinenkin asunto siinä, missä Irtysh Ob-jokeen laskee; kumpaisessakin paikassa oli hänellä oma mökkinsä. Aina kolmen vuoden kuluttua vietiin hän juhlallisesti erinäisellä veneellä toiseen näistä paikoista. Tämäkin jumala oli puusta, mutta kasvoista pisti ulos pitkä rautapellillä päällystetty kärsä, jolla hänen luultiin vetävän kalat merestä Ob-joen vesille. Päässä oli hänellä pienet sarvet, silmät olivat lasihelmistä. Hän oli monenkertaisesti puettu, päällimmäisenä peitti hänen vartaloansa purpurainen vaate, johon oli kiinnitetty kultainen rintalevy. Vieressä maassa oli hänen rautapaitansa, hänen keihäänsä, jousensa ynnä muut aseensa. Jäidenlähdön aikana oli tapana uhrata hänelle ja rukoilla menestystä silloin alkavaan kalastukseen. Jos se hyvin onnistui, tuotiin sitten taas esikoiset saaliista, erittäin njelma -kalasta, jolloin kuitenkin uhraajat itse söivät kalat, ainoasti rasvaten jumalansa suuta.

Kuuluisin kaikista Ostjakkein epäjumalista oli epäilemättä se, joka 1500-luvun maantieteellisissä kuvaelmissa ja karttateoksissa kummittelee. Aikaisin kertomus siitä on Miechovin vuodelta 1517. Wjatkan maan takana Skythiaan mennessä seisoo suuri epäjumalan-kuva, nimeltä Zlota baba eli kultainen ämmä. Sen lähitienoilla ei kukaan uskalla metsästää toimittamatta uhria; jolla ei ole muuta annettavaa, heittää turkiksen tai ainakin karvan omasta turkistansa uhripaikalle ja kulkee syvällä kumarruksella ohitse. Ensimmäinen kuva siitä löytyy erään Danzigista kotoisin olevan Anton Wiedin kartalla, joka on vuosien 1537-41 vaiheilta. Siinä seisoo Ob-joen suulla nainen lapsi sylissä, jonka yläpuolelle on piirretty venäläisillä kirjaimilla Zolotaja baba. Herbersteinin v. 1556 painetussa kirjassa[190] mainitaan tällä naisella olleen vielä toinen lapsi vieressään, jota luultiin hänen sylissä olevan poikansa pojaksi. Semmoisena hän kuvataankin englantilaisen Anton Jenkinsonin kartalla, joka on vuodelta 1562, mutta Herbersteinin omalla hän esiintyy ainoasti keihäs kädessä. Guagnino,[191] joka kirjoitti v. 1578, väittää kuvan olleen kivestä hakatun. Sitä pitivät Ostjakit ja Wogulit ynnä muut läheiset kansat suuressa kunniassa. He uhrasivat sille kallis-arvoisia nahkoja, esim. soopelin, ja voitelivat parasten porojen verellä sen suuta ja silmiä. Sillä aikaa kuin uhripappi kysyi epäjumalan neuvoa, kansa söi uhrattujen elukkain lihoja ja sisälmyksiä raa'altansa.

Kuvan venäläinen nimitys osoittaa selvästi, mistä lähteistä ulkomaalaiset oppineet ovat tietonsa ammentaneet. Zolotaja baba löytyykin mainittuna venäläisissä aikakirjoissa Permiläisten apostolin pyhän Tapanin kuoleman johdosta, joka sattui vuodelle 1396.[192] Sanoista "kultainen ämmä" pitäisi seurata, että tämä epäjumala oli naispuolta,[193] mutta vaikka Ostjakeilla myös löytyy semmoisia, on kuitenkin luultavampi, että tässä on kielellinen erehdys, niin sanottu kansan johdannainen eli etymologia, joka tahtoo kuullut vieraat nimet muuttaa omassa kielessä ymmärrettäviksi sanoiksi. Reguly näet sanoo Wogulien nimittävän epäjumalankuviansa pubiksi, pobiksi ja bobiksi. Tuota suurta epäjumalaa Ob-joen suulla on arvattavasti mainittu Wenäläisille kultaisen babin s.o. kuvan nimellä, ja nämät ovat sen väärin ymmärtäneet. Kultaisuus tarkoittanee, että se oli vaskinen. Luultavasti se oli samanlainen kuin se, jonka Castrén mainitsee Ostjak-Samojedeilla ja joka oli saatu buddhalaisilta Mongoleilta. Buddhaa, näet, kuuluu usein kuvattavan istuvaksi, joku opetuslapsi vieressään.

Kuitenkin jo Witsen selittää,[194] ett'ei tämä yli muiden kuuluisa epäjumala ollutkaan käsin tehty, vaan luonnon muodostama kallio Ob-joen suulla, joka ainoasti näytti siltä kuin olisi ollut nainen lapsi sylissä. Miten lieneekään, varmaa ainakin on, että jos se oli kivestä, se ei voinut olla käsin tehty, sillä kivisiä veistokuvia ei ole tavattu yhdelläkään suomensukuisella kansalla. Pallaselle[195] tosin kerrottiin Woguleilla ennen olleen nuoren hirven näköisen kuvan, joka oli kömpelösti kivestä hakattu. Se seisoi Sosva-joen rannalla erään kylän vieressä ja sen suojaksi oli eri jurtta rakennettu. Kaukaa tultiin sille uhraamaan ja metsästys-onnea rukoilemaan. Mutta Georgi[196] mainitsee yhtäläisen kiintonaisen kallion Losva-joella ja Reguly[197] puhuu ainosti luontaisista kivimuodostuksista puusta veistettyjen rinnalla.

Metalliset jumalankuvat ovat Woguleillakin täysin todistetut. Sosvan ja Losvan välisessä korvessa, kertoo Pallas,[198] olivat kullankaivannon paikkojen etsijät löytäneet pitkän kuusen juurella vaskesta valetun miehen kuvan, keihäs kädessä. Samaa vakuuttaa myös Georgi.[199]

Permiläis-heimossa eivät tätä nykyä pakanallisetkaan Wotjakit palvele mitään epäjumalan-kuvia pyhissä lehdoissaan, eivätkä he edes enää muista semmoisia olleen heillä.[200] Meillä on kuitenkin Skandinavein kertomuksissa[201] ja pyhän Tapanin elämäkerrassa[202] epäilemättömiä todistuksia. Ne puusta veistetyt epäjumalan-kuvat, joita jälkimmäisen mainitaan löytäneen metsissä, teiden risteyksissä ynnä muualla, olivat kooltaan hyvin erilaisia: suuria, keskinkertaisia ja pieniä. Samassa määrin vaihteli heidän maineensakin. Toiset olivat vähässä arvossa ja harvojen palveltavia, toisia pitivät kunniassa monet pitäjät. Muutamat olivat niin kuuluisat, että niille käytiin uhraamassa kolmen, neljän, jopa seitsemän päivän matkan päästä. Jotakin todistaa myös tällä puolen Uralia Perman läänissä asuvain Wogulein vielä viime vuosisadalla säilyttämä tapa pitää uhrilehdossa piiloitettuna pieni, punaisiin riepuihin kääritty nukke, joka toimituksen ajaksi otettiin esille,[203] siihen katsoen mitä edempänä tulemme havaitsemaan heidän pyhistä menoistaan.

Ainoasti Wolgan Suomalaisista puuttuu pieninkin jälki yhteisten epäjumalan-kuvien käyttämisestä. Syynä ei voi olla mikään muu, kuin tuo meille jo arabialaisten tietojen kautta säilynyt, että kristin-, muhamedin- ja juutalais-uskonto kaikki kolme jo olivat kahdeksannesta vuosisadasta asti saaneet jonkun jalansijan Wolgan varrella. Ne eivät tosin olleet kyenneet poistamaan pakanuutta, vaan luonnollista oli, että ne kumminkin etupäässä hävittivät sen enimmin loukkaavat ja silmäänpistävät ilmaumukset.

Lappalaisten kivijumalat, niinkuin jo tiedämme, eivät olleet ihmiskädellä tehdyt. Irtonaiset jumalina pidetyt kivet kuitenkin ovat muutamain seikkain tähden tässäkin paikassa uudestaan mainittavat. Ne olivat usein kokoonladottuja eri kivistä, jotka kuvasivat ruumiin eri osia, päällimmäinen muita isompi kivi päätä. Semmoisen näki Castrén[204] eräällä saarella Inarissa. Wenäjän Lapissa kerrottiin Genetzille[205] vielä monessa paikassa, tienvarsilla ja valkamoissa löytyvän l 1/2—2 1/2 kyynärän korkuisia kivikokoja, n.k. sijte-taappeja eli seitakumpuja, joissa pieni kivi ylimmäisenä muodostaa pään. Niitä on joko yksi tai useampia, 3-5 kussakin paikassa.

Muinaistieteellisellä tutkimusmatkallansa Oulun kihlakunnassa kuuli Snellman,[206] että Iin pitäjän saarilla oli ollut noin kolmen kyynärän korkuisia kivipatsaita, joille kalamiehet vielä nykyisten ihmisten muistaessa olivat uhranneet rahaa, viinaa y.m. Patsaissa oli yksi isompi kivi runkona, sitten pienempi kaulaa vastaava kivi ja vihdoin vankka kivinen pää. Sitä peitti vielä toisinaan laudasta tehty "lakki". Tähän luettavat ovat mahdollisesti myös ne neliskulmaisista kivilaatoista kootut Jatulinpatsaat, jotka Appelgren[207] tapasi Tornivaaralla Kemissä. Suurin oli 3 1/2 kyynärää korkea, ylempää se hoikkeni ja huipussa olivat kivet vaan nyrkin kokoisia. Toinen pienempi patsas oli vaan puolinainen, kolmas oli jo kokonaan hajoitettu. Pohjoispuolella näitä patsaita oli ennen ollut kymmenkunta samanlaista; nekin olivat seisoneet kolmittain ja keskimmäinen aina ollut korkein. Siellä vielä muisteltiin jumalanpalvelusta pidetyn.

Friis[208] kuitenkin arvelee, että se, minkä Castrén nimittää jumalan pääksi, oli koko jumala, muut kivet pelkkä alusta. Norjan Lapissa Porsangerin tienoilla nähtiin ympyriäisistä kivistä ladottu pyramidi, jonka yläpäässä oli selvästi näkyvä syvennys; siinä kivien välissä oli aikoinaan seisonut varsinainen jumalankuva. Itse pyramidi oli ontelo, niin että siihen sopi pistää uhreja.

Puujumalat olivat tehdyt puitten, erittäin koivuin kannoista. Juuri käännettiin ylöspäin ja muodostettiin pään näköiseksi, kantopää oli runkona ja jalkoina. Jessevin mukaan[209] ne Norjan Lapissa olivat 1 1/2 tai 2 kyynärän pituiset ja noin kyynärän paksuiset. Kuva muodostettiin niin paljon kuin mahdollista sen merkin näköiseksi, jolla se oli maalattu noitarummulle. Ukkosta esim. kuvattiin suuren vasaran näköiseksi. Tarkoitus oli, että jokainen jumala tuntisi hänelle aijotun uhrin, eikä joku muu sitä anastaisi. Siksi myös piirustettiin jumalan nimi kuvan eteen.[210] Silmät maalattiin kuvaan uhrielukan rasvalla. Itse kuvan, vaerro-muor (= uhripuu), viereen pistettiin molemmin puolin kiinni yksi koivun oksa,[211] joiden päät kuvan yli taivutettiin kokoon. Se oli kieltopuu, kielde-muor, jonka piti varjella jumalankuvaa. Kun auringolle tai kuulle piti uhrattaman, asetettiin jumalankuvan viereen puu, joka yläpäästä oli renkaan muotoon veistetty ja rengas nastoilla varustettu. Näitä tämmöisiä poltti 18:n vuosisadan alkupuolella lähetyssaarnaaja Kildal Ofotenissa kahden viikon kuluessa 40, niin tiheässä niitä oli.[212]

Kun Ruotsin Lapissa, kertovat Graan[213] ja Rehn,[214] uhrattiin Thor jumalalle, niin tehtiin hänestä yhtä monta kuvaa, kuin oli uhrattavaa eläintä. Hänet kuvattiin aina vasara kädessä. Aurinkoa palveltaessa väännettiin koivun vitsasta pieni rengas, joka kuvan asemesta nostettiin lavalle. Sen sisälle pantiin uhrilihat ja sen päälle asetettiin kolme koivuista oksaa, jotka yläpäästään sidottiin toisiinsa kiinni.

Suomen Lappalaisten sanoo Tornaeus[215] pyhittäneen kiintonaisia kantoja tai maahan lyötyjä paaluja, joilla ei ollut mitään muotoa. Mutta siinä paikassa, missä Iso Torniojoki purkautuu, oli keskellä koskea sanella viisi ihmisenmuotoista jumalankuvaa, joista isoin oli miehenkokoinen. Kaikki seisoivat yhdessä rivissä, jokaisella oli hattu päässä. Samanlaisia patsaita on Appelgren[216] kuvannut Kemijärvellä, jossa kansa niitä vielä huvikseen jäljittelee. Ne tehdään seuraavalla tavalla: elävä puu hakataan poikki 1 tai 2 kyynärän korkeudelta, pölkyn pää muodostetaan ratin muotoiseksi, päältä se tasoitetaan ja katetaan kivilaakasella, ett'ei niin helposti mätänisi. Näitä muistomerkkiä löytyy kenttäpaikoilla, apajannostimilla sekä peuran ja simpsukan pyyntipaikoilla. Jumiskojoen rannalla Suukönkään luona on toistakymmentä patsasta, jotka ovat varustetut vuosiluvuilla ja puumerkeillä sekä venäläisillä ja suomalaisilla kirjaimilla. Kaksi vanhinta ovat vuosilta 1763 ja 1789, kumpaisetkin venäläisellä kirjoituksella; yksi on vuodelta 1843 suomalaisella nimellä ja 1863 venäläisellä. Ailankajoen niskassa on patsaita noin puoli kymmentä kaatuneiden kivilatomusten paikalla, jotka arvattavasti ovat olleet Lappalaisten jumalia, niinkuin puupatsaatkin aikoinaan. Kansa, näet, vielä muistelee, että Lappalaiset, kalastamaan ruvetessaan, lupasivat veden kunniaksi pystyttää patsaan, jos runsaasti kaloja saisivat. Samaten tekivät niitä, puusta tai kivestä, kun saivat hyvän saaliin peurahaudoistaan.

Wirolaisista ja Liiviläisistä on meillä Henrik Lättiläisen kautta useita, vaikkei aivan tarkkoja tietoja.[217] Saarenmaalaisten jumalan, jota he muutaman linnan piirityksessä avukseen huusivat nimellä Tarapitha (= Taar' avita), sanotaan olleen "lehdon". Erään toisen linnan valloituksen jälkeen viskasivat Saksalaiset ulos samannimisen jumalan, siis kuvan. Warsinais-Wiron kuuluisassa uhrilehdossa nähdään useampia jumalien kuvia, joiden eri nimiä ei kuitenkaan mainita. Kristityn lähetyssaarnaajan kerrotaan siellä kaataneen "tehdyt kuvat ja kaltaisuudet", jolloin kansa ihmetteli, ett'ei niistä verta vuotanut. Tämä seikka, joka nähtävästi hakkaamista tarkoittaa, osoittaa, että kuvat olivat puusta tehdyt. Suuri syy on luulla, että ainoasti yläpää oli ihmisen muotoon veistetty. Eräs Liiviläinen kertoi unissaan nähneensä kansansa jumalan, joka "rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta".

Wiedemann vielä tietää,[218] että Wirolaisilla ennen vanhaan oli ollut metsissä suuria Ukko jumalan kuvia, joilla oli nimenä puuslik. Myöhemmin, niin hän arvelee, ruvettiin tekemään pienempiä, jotka paremmin voitiin salata papeilta, ja samassa niille tuli nimikin sen mukaan: puuslikene; vielä myöhemmin keksittiin niille nimitys: inglikene s.o. pikku enkeli. Toisessa paikassa hän kuitenkin tuo esiin erään rukouksen, jossa mainitut nimitykset nähtävästi tarkoittavat kristittyin pyhimysten kuvia.

Viimeiksi olisi mainittava eräs epäjumalan-kuva, joka on Wirolaisissa säilynyt näihin aikoihin asti.[219] Maarian ilmestyspäivänä, näet, tehdään viljalyhteistä nukke, toisena vuonna mies-, toisena naisvaatteisin puettu, ja pannaan taitelle navetan yliselle. Keväällä se sitten pistetään pitkän riuvun nenään, kuljetetaan laulamalla ympäri kylää, viedään viimein lähimpään laidunmetsään ja asetetaan puuhun. Siellä päättyvät juhlamenot piiritanssilla. Nuken nimi on tavallisesti metsik, mutta kuuluu sitä myös eri vuosina sukupuolensa mukaan mainittavan metsä-isäksi ja metsä-emäksi. Tarkoitukseksi on ilmoitettu karjansuojelus, joka sopisikin nuken nimeen katsoen; mutta sen tekeminen lyhteistä näyttäisi kuitenkin panevan sen yhteen maanviljelyksen kanssa. Nykyisessä muodossaan on tämä metsik-juhla luultavasti naapurikansoilta lainattu. Hyvin laajalta Germanilaisissa ja Liettualais-Slaavilaisissa oli ja on osaksi vielä tapana viettää kevään tuloa siten, että laulaen kuljetetaan ympäri talvea tai kuoloa osoittavaa, olkista nukkea, joka viimein hukutetaan veteen tai viskataan tuleen poltettavaksi.

Suomessa ovat pakanuuden jäljet tässä suhteessa hyvin harvat ja vähän todistavat. V. 1559, mainitsee Aspelin[220] valittivat Wenäläiset suomalaisten uudis-asukasten raivaavan itselleen kaskea heidän alustalleen Oulujärven rannikoille ja pystyttävän veistetyt kuvansa, theres utskårne beleter, niihin paikkoihin, joihin aikoivat talonsa rakentaa. Mutta hän arvelee niiden olleen paavin-uskon aikuisia pyhäinkuvia, samoin kuin sen kuuluisan jumalankuvan, josta on säilynyt muisto Satakunnassa Töysän kappelissa. Tõhnin mäellä likellä talon pihaa, nykyisen tuulimyllyn paikalla nähtiin ennen kiviraunio, jonka kivet olivat ristiin ladotut ja jota siitä syystä nimitettiin ristiraunioksi. Tämän päällä seisoi vielä viime vuosisadalla, talon asukasten tarinan mukaan, Tõhnin epäjumala, jolle uhrattiin esikoiset kaikesta. Kuva oli suuren miehen kokoinen, hongasta tehty, isot rautarenkaat korvina. Sen hävitti Lapuan nimismies, jonka piiriin Töysäkin siihen aikaan kuului. Kun rauniota tämän vuosisadan alussa hajoitettiin, löydettiin vielä osa kuvaa, jonka sisällä oli hopearaha, ja raunion pohjasta pieniä ristiä sekä sormuksen tapaisia.

Uudemmalta ajalta saaduissa tiedoissa jää juuri pääasia, tarkoittavatko ne palveltavia jumalankuvia, epäiltäväksi. Hurrikkaiksi eli hurrinpuiksi sanoo R. von Becker mythologisissa muistiinpanoissaan[221] nimitetyn vaaksan pituisia, laudasta veistettyjä ja punaisella maalattuja vartalokuvia, joita paikoittain, esim. Savossa, oli tapana naulata ulkopuolelle vierashuoneen porstuaa, yläpuolelle ovea, jonkun huomattavan henkilön vieraissa käynnin muistoksi. Ilmajoella kerrottiin Reinholmille[222] v. 1868 Kokkolan kylässä Westilän talon luona olevasta korkeasta haljusta, jonka päällä oli poltettu helavalkeita. Harjun sivulla oli ollut noin kuuden korttelin pituinen ihmisen kuva. Jalat siinä eivät olleet toisistaan eroitetut muuten kuin viivalla. Kiuruveden Heinäkylällä muisteltiin vielä v. 1885 erään talon isännän Paavo Tikkasen tehneen taikoja Körtinmäellä.[223] Siellä seisoi kaksi puusta tehtyä ihmisen kuvaa, silmät tinaiset. Ne olivat luonnollista kokoa, miehen ja vaimon puolen. Kivestä oli niiden keskellä 6 korttelia korkea, nelisnurkkainen alttari, 3 kyynärää laaja joka taholle. Ympärillä oli neljä pienempää alttarikiveä, 1 1/2 kyynärää leveät ja noin kyynärän korkuiset; ei mitään aitaa ollut. Vuori oli niin jyrkkä, ett'ei kulkenut eläimiä. Tälle paikalle vei mainittu puoskari parannettavansa vammaisen, riisui häneltä vaatteet ja puetti kuvan päälle, josta ne sitten itse varasti pois. Ennen mainitulle Immosen kivelle Leppälahdeila[224] oli myös tapana vaikeissa taudinkohtauksissa asettaa sairaan kova, joka oli tehty puunpökkelöstä tai vaatteista. Niin itiin nostettiin lempeä ihmisen kuvilla.

Kaikesta päättäen ei kuitenkaan ole epätodennäköistä, että Suomen asukkaat, samoin kuin koko heidän sukunsa, ovat tehneet itselleen epäjumalain kuvia ja pitäneet niitä pyhissä lehdoissansa, joihin kreikanuskoiset Inkerikot, Georgin mukaan,[225] vielä viime vuosisadalla veivät pyhäinkuvansa palveltaviksi.

* * * * *

Epäilemättä on tarkka lukija huomannut tässä pitkässä, ural-altailaistec kansain epäjumalan-kuvain sarjassa läpikäyvän langan, joka cm sangen hauska. Erinomaisen suuren yhtäläisyyden ohessa nähdään siinä samassa silmään pistävä kehitys, kulussa idästä länteen. Altailaisilla kansilla näkyy, jos luemme pois luontaiset kalliot ja puut, olleen vaan koti- eli jurttajumalia. Samojedeillakin sanoo Castrén näiden olleen enimmin palveltuja, vaikka heillä myös oli yhteisiä jumalankuvia. Suomen suvussa, Ostjakeista alkaen, ovat nämät jälkimmäiset suurimmassa arvossa, jopa näkyvät Lappalaisissa kokonaan hävittäneen kodassa pidettävät nukkejumalat, niin että yksityisetkin perhejumalat ovat saaneet heidän muotonsa. Vielä suorempi on muutos jumalankuvain merkityksessä. Koko Siperiassa on se käsitys, että ylintä jumalaa ei ihmisen ole mahdollista rukouksillaan lähestyä. Ostjakit, Castrénin mukaan,[226] palvelevat ainoasti haltijoita ja vainajain henkiä; ne samat myös ottavat asuntonsa kuviin. Wogulilaisten jumalanukkein sanoo Munkácsi[227] kuvaavan muinaisia kansallissankareita, joiden kivettyneitä muotoja luontaisetkin epäjumalat, kalliot ja kivet ovat. Tällä puolen Uralia on laita ihan toinen. Permin ja Wolgan kansat rukoilevat ennen muita itse ylijumalaa ja lienevät aikoinaan hänestäkin tehneet silminnähtävän kuvan. Semmoinen oli arvattavasti Bjarmein Jómala ja samaa osoittaa muutamissa Wotjakkein rukouksissa tavattava lause: "astu laupeaasti koivunoksille, oi In-vu", jolla taivaan-veden jumalaa kehoitetaan laskeutumaan uhrilehdon alttaripöydälle, entisen epäjumalan-kuvan sijalle.[228] Wirolaisten Taara, joka mainitaan Saarenmaalla lähinnä ruotsalaista asutusta, tuskin lienee ollut muun kuin Thorin kuva. Lappalaisista ei siinä kohden ole epäilystäkään. Norjassa ja Ruotsissa tiedetään heidän pystyttäneen puisia kuvia taivaalliselle jumalalle, jonka nimi oli Tiermes, Turat-uros. Hora-gales eli Thor ja jonka merkkinä oli skandinavilaisen ukkosjumalan vasara. Niiden nimitys "uhripuu" samoin kuin niiden lukumäärä, riippuva uhrieläinten luvusta, osoittaa, että ne tehtiin jumalalle uhriksi eli muistoksi; jota vastoin vanhempaa kantaa edustavat kiviset ja osaksi puisetkin seidat ajateltiin asuntopaikoiksi, enimmiten Nanalaisten hengille. Uhria muistuttavasta kuvasta on sitten kehittynyt se symbolinen eli vertauskuvallinen käsitys, joka lappalaiselle noitarummulle maalatuissa jumalan kuvissa ilmenee.

Kolmas luku.

Hoidat ja uhripapit.

Ural-altailaisten uskontoa on sanottu shamanin eli noituus-uskonnoksi; noidilla on siinä erittään suuri ja tärkeä tehtävä. Varsin kumma on siis, että heistä ylimalkain on ollut verrallisesti sangen niukat ja vaillinaiset tiedot. Castrénkin mythologiassaan puhuu heistä vielä vaan sivumennen. Ainoasti Samojedein noidista hän matkakertomuksissaan antaa laveamman kuvauksen. Viime vuosikymmenet ovat kuitenkin tässäkin asiassa tuoneet esiin suuren joukon tietoja, joiden avulla voi johonkin määrin päästä selville.

Kaikilla ural-altailaisilla kansoilla on ollut, osaksi on vielä noitansa, shamaninsa. Tunnettu uskonnontieteilijä Max Müller on tätä huomauttaen arvellut yhteyden tuon laajan suvun eri kansojen välillä vielä suuremmaksi, kun näet luuli nimenkin olevan heillä kaikilla yhteisen. Niin ei ole kuitenkaan laita. Shamanin nimeä eivät tunne muut kuin muutama keski-Siperian kansa, alkuperäinen se on ainoasti Tunguseilla. Mongolit mainitsevat noitansa nimellä bö, Tatarit kam, Samojedit tadibe. Suomen suvussa on sana noita yleisin. Sitä käytetään Suomen, Lapin (noaidde) ja Wogulin kielessä (nojt l. najt); sen merkitys selviää Wotjakin kielen kautta, jossa nodo eli nodes merkitsee: viisasta, älykästä; vertaa myös Syrjäänin kielen nöd-kyl (kyl = kieli) s.o. arvoitus.

Mikä tehtävä sitten on noidalla? Castrén[229] selittää, että tavallisilla ihmisillä, Siperian kansojen käsityksen mukaan, ei ole mitään mahdollisuutta lähestyä jumalia ja haltijoita, paitsi epäjumalankuvia. Yksin noita voi olla yhteydessä heidän kanssansa, erittäin sillä aikaa kun hän makaa "haltijoissaan". Samojedeissa[230] tadiben virka on perinnöllinen. Magus non fit, sed nascitur.[231] Tosin puhutaan heilläkin tadiben opissa käymisestä, mutta eivät he oikein osanneet selittää, mitä siinä oli oppimista, koska heillä ei ole mitään loitsurunoja. Eräs Samojedi oli Castrénille kertonut, että hän, jonka suvussa oli ollut useita mainioita noitia, lähetettiin oppiin kahden tadiben luo. He kiihoittivat hänen mielikuvitustansa eriskummallisilla tarinoilla haltijoista, sitoivat sitten siteen hänen silmiensä eteen, antoivat noitarummun käteen ja käskivät rummuttamaan. Sillä ajalla toinen heistä löi häntä kämmenellä päähän, toinen selkään. Eipä aikaakaan, niin oli poika näkevinänsä suuren haltijajoukon hyppelevän käsillään sekä jaloillaan. Säikähtyneenä pakeni poika ja meni venäläiseltä papilta kastetta pyytämään. Kenties olisi siis opetuksessa ollut vielä muitakin temppuja, mutta niistä ei tämä Samojedi osannut kertoa.

Vielä tärkeämpi kuin opetus, näkyy Castrénin mukaan olevan omituinen puku ja rumpu. Edelliseen kuuluu säämyskämekko, jonka päärmeet ovat punaisesta verasta. Samanlaisilla listoilla ovat kaikki saumatkin päällystetyt ja samasta loistavasta kankaasta ovat olkalaput. Kasvoin edessä riippuu verkavaate; ulkomaailman pitää olla peitettynä, että sisällinen silmä sitä paremmin voisi eroittaa henkimaailman. Päässä ei ole mitään lakkia; ainoasti kaitainen lista punaista verkaa käy niskan ympäri, toinen pään kiireen yli; niillä on silmiverho kiinnitetty. Rinta on rautalevyllä varustettu. Rumpu on pyöreä, kooltaan erilainen; suurimmat, jotka Castrén oli nähnyt, olivat viisi korttelia läpimitaten, puolen korkeat. Siinä on vaan yksi kalvo, tehty ohuesta, läpinäkyvästä poronnahasta. Noidan varoja myöten on rumpu koristettu messinkirenkailla, tinalevyillä sekä muilla helyillä.

Näin varustettuna tadibe käypi manaamaan esille haltijoitansa, jossa työssä hänellä aina on apuna nuorempi, vähemmin oppinut noita. Päämestari ensin pärryttää rumpuansa ja laulaa muutamia sanoja oudolla, kauhistuttavalla nuotilla. Siihen yhtyy sitten apulainenkin, aivan kuin säestäjä meidän runojamme laulettaessa, ja molemmat laulavat nyt samat sanat vielä kerran uudestaan. Joka sana, joka tavuu venytetään ja jätkytetään loppumattomiin. Jonkun ajan kuluttua päänoita vaikenee ja rummuttelee vaan hiljakseen; hän kuuntelee silloin haltijain vastausta. Apulainen puolestaan yhä matkii laulussaan mestarin viimeisiä sanoja. Kun keskustelu haltijain kanssa on päättynyt, kiljahtavat molemmat noidat hirvittävällä tavalla, rumpua pärrytetään koko voimalla ja viimein päätös julistetaan. Laulun sanat eivät noudata mitään runomittaa, eivätkä ole edes aina sanoja; ne ovat joka tilaisuudessa hetken tuomia, hetken viemiä.

Tällä tavalla esim. tiedustellaan haltijoilta kadonneitten poroin y.m. olopaikkaa. Noita on ennakolta ottanut selkoa kaikista asianhaaroista ja muodostanut niiden johdolla itselleen mielipiteen, jonka haltijoihin jouduttuansa ilmi lausuu tai joka hänelle itselleenkin vasta silloin selvenee. Sairaan luokse kutsuttuna noita aina lykkää parannuksen ensi aamunkoittoon, vaikka olisi hätä kuinka suuri. Yöllä noita sillä välin keskustelee haltijainsa kanssa asiasta. Jos sairas aamuun asti on hiukan parantunut, niin on aika ryhtyä rummutukseen ynnä lauluun; mutta jos ei niin ole, odotetaan seitsemänteen aamunkoittoon. Jos ei silloinkaan tunnu vähintäkään parannusta, ei tadibe yritäkään mitään tekemään, tauti on auttamaton. Mutta jos pikkuinenkin muutos parempaan on tapahtunut, kysyy tadibe, eikö sairaalla ole vihamiestä, joka olisi voinut sen taudin lähettää. Jos ei sairas tiedä, tiedustellaan sitäkin seikkaa haltijoilta. Saatuaan taudin syyn selville, noita pyytää heitä sairasta auttamaan, josta on seuraus, että vihamies itse vuorostaan sairastuu.

Vielä tänäkin päivänä on useimmilla Siperian kansoilla noitansa, osaksi mies-, osaksi naispuolta.[232] Noidan virka menee yleensä perinnöksi, ei kuitenkaan niinkuin joku sääty-etuoikeus, vaan suvussa periytyvän taipumuksen tavalla. Jo lapsessa arvellaan suonenvedot ja väänteet ennustavan sen tulemista noidaksi. Myöhemmällä ijällä tämä taipumus tulee ilmi tiheissä unennäöissä, yhä uudistuvissa raivokohtauksissa ja tainnoksiin lankeilemisessa. Nuorukainen alkaa sen johdosta tulla synkkämieliseksi ja vetäytyä yksinäisyyteen, omin päin harjoitellakseen loitsimista, joka on ainoa rauhoituskeino hänen ylen kiihtyneille hermoilleen. Sen huomattuansa sukulaiset vievät hänet varsinaiseen oppiin jonkun vanhemman noidan luo. Mitään erityistä oppimäärää ei ole, vaikka opetusta voi kestää muutamia vuosia. Niissäkin kansoissa, jotka ovat joutuneet korkeamman buddhan-uskonnon vaikutuksen alaisiksi, esim. Burjateissa, se rajoittuu jumalain nimien ja olopaikan tuntemiseen sekä niille toimitettavien uhrien oikein järjestämiseen. Nalkki silmänkääntäjänkin temput, joita noidan tulee osata, ovat ainoasti sivuseikkoja. Pääasia on, että oppilas vähitellen tottuu menemään tainnostilaan, jossa hänen sielunsa ruumiista irtautuneena luullaan pääsevän näkymättömän henkimaailman yhteyteen, ja että hän siihen harjaantuu ei ainoastaan luonnollisissa hermostuksen kohtauksissa, vaan myös keinotekoisissa, jopa teeskennellyissä.[233] Oppiajan päätyttyä tapahtuu noidaksi vihkiminen juhlallisilla menoilla ja suurenmoisilla uhreilla. Jos vihittävän omat ja omaisten varat eivät niihin riittäisi, niin koko se heimo, jonka noidaksi hän on tuleva, katsoo velvollisuudekseen ottaa osaa kustannuksiin. Täysin oppinutta noitaa, joka milloin tahansa, tarpeen vaatiessa voi välittää yhteyttä henkiolentojen kanssa, pidetään erinomaisessa kunniassa. Hän suureksi osaksi elää saaduista lahjoista ja niistä lihoista, joita jokaisessa uhritilaisuudessa häntä varten erikseen pannaan. Kuoltuansa hänet haudataan pyhään lehtoon ja häntä palvellaan sen suojelushenkenä. Hänen muistokseen tehdään vielä nukke, jota kotijumalana säilytetään.

Tämä kunnioitus ei riipu noitain yhteiskunnallisesta asemasta, vaikka niitä on ruhtinaitakin. Ei se myöskään perustu mihinkään erityiseen elämänlaatuun, sillä jokapäiväisissä oloissa noita käy samaan tapaan puettuna ja tekee samaa työtä kuin kaikki muutkin. Ainoasti loitsiessaan hän muuttuu yliluonnolliseksi olennoksi. Silloin hän myös ottaa ylleen eriskummaisen pukineen. Päähänsä hän panee töyhtölakin, tavallisesti tarhapöllön sulkasilla koristetun, ja hartioilleen heittää vaipan, joka on ommeltu täyteen turkki- ja verkalistoja sekä kaikenlaisia kalkkareita, muun muassa metallista valettuja epäjumalain ja tarullisten eläinten kuvia. Usein on hänellä naamus kasvojen edessä ja haarniska rintaa suojelemassa haltijain hyökkäyksiä vastaan.[234]

Huomattavin noidan tunnusmerkeistä, on kuitenkin rumpu ynnä siihen kuuluva päristin. Se on pyöreätä, harvoin soikeata muotoa ja ainoasti yhdeltä puolen kalvolla varustettu. Toisella puolen on kiinnipitimenä ristikko, jonka pystysuora osa on puusta, ihmisen muotoon veistetty, ja vaakasuora osa raudasta. Jälkimmäisestä riippuu pieniä, pitkulaisia helyjä; niiden luku määrää noidan arvon, sillä ne osoittavat, kuinka monta henkiolentoa hänellä on käskettävänään. Rummun kalvo on täynnänsä kuvia, joissa taivaankappaleet, jumalanuket, pyhät puut, uhrieläimet, itse noita rumpuineen sekä hänelle avuliaat linnut, käärmeet ja kalat ovat edustettuina. Usein jakaa kehän kahtia vaakasuora viiva, joka merkitsee maanpintaa. Näiden kuvien tarkoituksena on olla ikäänkuin tukikohtina noidan muistille ja mielikuvitukselle, hänen kuvaillessaan matkustuksiansa toisissa maailmoissa.

Rummun päristimenä on pieni puinen lapio, joka kämmenpuolelta on paksusti nahalla päällystetty, että lyönti kuuluisi oikein kumealta; selkäpuolelle on kalisevia renkaita kiinnitetty. Sekä rummusta että päristimestä riippuu samanlaisia nauhatupsuja, joita on tapa jumalanukkeihin kiinnittää. Toisinaan tavataan noitarummusta pienoiskuvia kotijumalien sijalla; paikka, joka sillä on jurtassa, pidetään niin pyhänä, että sinne päin aina käännytään loitsiessa.

Loitsiminen tapahtuu yöllä nuotiotulen ääressä. Ensimmäiseksi työkseen noita savustaa viittansa, lakkinsa ja rumpunsa. Sitten hän pukeutuu, ottaa rummun käteensä ja alkaa sitä hiljalleen lyödä, tahdin mukaan liikuttaen käsiään ja jalkojaan. Samalla hän laulaa; apuna on hänellä pari säestäjää, taikka yhtyvät kaikki läsnäolijat lauluun, jonka tarkoituksena on nostattaa hänen luontoansa. Vähitellen käy hänen rumpunsa pärinä yhä kiihkeämmäksi, hänen liikkeensä tulevat suonenvedon tapaisiksi, hänen laulunsa muuttuu käsittämättömäksi kiljunnaksi, hänen hurjistuneet silmäyksensä säihkyvät puolihämärässä, sanalla sanoen: hän tulee haltioihinsa. Viimein hän lankeaa loveen ja makaa pitkän aikaa tiedotonna, tunnotonna.

Herättyänsä tästä horrostilasta noita alkaa kertoa, missä hänen sielunsa sillä aikaa on vaeltanut, mitä henkiolentoja se on tavannut ja mitä vastauksia heiltä saanut. Kysymykset, joita noidalle uskotaan esitettäviksi, koskevat tavallisesti tulevaisuutta ja vastaukset saavat sen kautta ennustuksen muodon. Niiden sisällys on enimmiten aivan jokapäiväistä, mitenkähän metsästys tai kalastus on onnistuva, välistä suorastaan vähäpätöistä laatua, niinkuin erään Jakutin, joka lähtiessään kyläilemään 1 1/2 virstan päähän pyysi noitaa toimittamaan hänelle henkien suostumuksen ja suojeluksen. Kuitenkin löytyy myös tärkeämpiä kysyttäviä, kun jotain erinomaista, luonnonkansojen kokemuksen mukaan harvoin muu kuin joku onnettomuus, on tulossa tai jo tapahtunut. Jälkimmäisessä tapauksessa tiedustus koskee sekä menneisyyttä että tulevaisuutta; niin esim., kun on jotain varastettu.

Yleisimmin turvaudutaan noitaan taudinkohtauksissa. Siinäkin hänen tehtävänsä on kahtalainen. Ensiksi hänen pitää loitsimalla ottaa selkoa, mistä tauti on kotoisin. Toiseksi hänen tulee joko hyvällä taikka pahalla saada tauti poistumaan. Hyvällä se tapahtuu siten, että hän tiedustelee haltijoilta, mitä uhria tauti vaatii. Pahalla pois ajaminen voi olla pelkkää sanoilla manaamista, mutta saattaa myös käydä hyvinkin kovakätiseksi kipeän paikan pitelemiseksi.

Paitsi tiedustajan ja lääkärin tointa on noidalla vielä kolmas, nimittäin uskonnollisten menoin johto. Hän määrää uhrausten ajan ja paikan, hän rukoilee niissä kansan puolesta, hän tekee kotijumalina palveltavat nuket j.n.e. Tämä virka on erittäin tärkeä kaikissa Suomen sukuun kuuluvissa kansoissa, sitä tärkeämpi, mitä edistyneemmällä kannalla ne ovat.

* * * * *

Alkuperäisimmällä asteella on shamanin-uskonto säilynyt Siperian puolisissa ugrilais-kansoissa. Heillä ovat kaikki uhripapit noitia, jotka sitä virkaa muitten toimiensa ohella hoitavat.

Ostjakeissa, Castrénin mukaan,[235] noita pitää huolen jumala-jurtasta. Häneltä kysytään neuvoa kaikissa epäiltävissä tilaisuuksissa, niin hyvin yleisissä, koin myös yksityisissä asioissa. Hän ei kuitenkaan vastaa suoraan, vaan tiedustelee jumalilta, selittäen heidän vastauksensa. Uskottaakseen kuulijoille, että jumalankuvakin puolestaan puhuu, pystyttää noita sen eteen päreen hiukan kallelleen ja sitoo nauhan päreen päähän. Kun nauha itsestään tai noidan toimesta rupeaa liikkumaan, on se muka merkki, että jumala vastaa. Ainoasti yksityiset uhrit voi kuka hyvänsä toimittaa, mutta kun yleinen uhri on edestuotava, on noidan apu välttämätön. Noita tappaa uhrielukat ja jäljestää koko jumalanpalveluksen.

Noidan määrättävänä on, mainitsee Pallas,[236] mitkä puut ja kalliot ovat jumalallisella kunnialla palveltavat, hänen on vihkiminen jumalanuket. Samoin riippaa hänen päätöksestään, mihin palkkaan jumalankuva on asetettava, jos sitä tahdotaan maattaa. Kun tapahtuu joku tapaturma, tai ilmestyy paha uni, tai metsästys ja kalastus ei onnistu, tai muissa sellaisissa asioissa, kohta jaostaan noidan luo. Kun joku uusi asetus Ostjakin koko kansaa peloittaa, tai joku hallituksen lähettiläs on saapunut asialla, jota oudoksutaan, silloin noita ilmoittaa jumalain vihan olevan tuohon syynä ja pakoittaa varsinkin rikkaat suuriin uhreihin, josta hänelle aina tulee osansa. Jos joku perheen jäsen sairastuu, noita määrää, kuinka monta poroa tulee uhrata, aina taudin kovuuden ja pitkällisyyden mukaan. Semmoinen poro asetetaan sitten jurtan eteen ja sen jalkaan sidotaan nuora, jonka toinen pää viedään sisään sairaan käteen. Kun hän siitä sattuu vetäisemään, karkaavat noita ja sukulaiset, jotka sillä välin ovat seisoneet ulkona rukoilemassa, elukan kimppaan ja tappavat sen.

Noidan virka, selittää Bjeljavskij,[237] menee perintönä hänen lapsilleen, ei kuitenkaan aina vanhimmalle, vaan sille, joka on kyvykkäin. Lapseton noita jättää toimensa jollekulle ystävistään tai oppilaistaan, jonka tietää eteväksi. Noidaksi voi päästä nainen yhtä hyvin kuin mieskin. Kumpaiseltakin vaaditaan, että he jo nuoruudestaan alkaen ovat valmistautuneet tähän ammattiin, seuraamalla kuuluisia noitia heidän virkamatkoillaan tai toimittamalla virkaa heidän sijaisinaan. Heidän pitää harjaantua niin herkkätunteisiksi, että pienimmästäkin aiheesta tai pyynnöstä voivat joutua haltioihinsa ja langeta loveen. Sitä tilaisuutta samoin kuin uhritoimituksia varten tulee heillä olla hankittuna erityinen puku: poron nahasta pitkä, hihallinen mekko, joka on ommeltu täyteen kaikenlaisia hakasia, renkaita, levyjä ja muita kalkkareita, enimmäkseen rautaisia. Naiset ovat loitsiessaan avopäin, hajalla hiuksin; miehet toisinaan panevat päähänsä erivärisistä verkatilkuista laitetun lakin taikka myös rautaisen vanteen päänsä suojaksi. Molemmat sukupuolet käyttävät rumpua, sillä kiihdyttääkseen ja pitääkseen jännityksessä hermojansa, jotka usein ovat heikontuneet liiallisista ponnistuksista. Loitsiminen, jota toimitetaan läpi yön, on ylenmäärin rasittavaa. Noidan täytyy tehdä alinomaisia liikkeitä koko ruumiillaan, lakkaamatta lyödä rintaansa ja päähänsä, heittäytyä maahan, käpertyä kokoon, yhä antaen itselleen kovia iskuja, kunnes voimatonna vaipuu tainnostilaan, jota voi kestää parikin päivää. Paitsi tätä varsinaista taitoaan useat sekä mies- että naispuoliset noidat ovat oppineet monenmoisia silmänkääntäjän-temppuja. He osaavat kääntää nurin silmäluomensa, pistää veitsen vatsaansa, pitää kaulassaan nuoransilmukkaa, jota neljä tai kuusi miestä vetää y.m. Kaiken heidän vaivansa palkintona on se suuri kunnioitus, jota he eläissään saavat nauttia; kun he kuolevat, tehdään heidän muistokseen kuva, jota vielä monossa polvessa kumarretaan.

Loitsimista kertoo Novitskij[238] toimitettavan pimeässä jurtassa, kädet ja jalat sidottuna. Noita, jonka ympärillä istutaan ja soitetaan huilua, laskettelee loitsusanoja, kutsuen haltijaa luokseen tulemaan. Tämä saapuu tavallisesti keskiyön aikaan, niin peloittavan näköisenä ja niin suurella jyräkällä, että kaikki jurtassa olijat hädissään juoksevat ulos. Noitaan, joka on jäänyt yksin, käy haltija käsiksi, nostaen hänet ilmaan ja viskaten taas maahan ja kiduttaen häntä siinä määrin, että jos ei olisi sidottu, hänkin pakenisi pois. Muutaman tunnin kuluttua haltija ilmaisee noidalle, mitä tämä haluaa tietää. Silloin noita, jos hänessä vielä on rahtunen henkeä jäljellä, pääsee irti haltijan kourista ja vapautuu, ihmeellistä kyllä, omista siteistänsä. Kysymykset, joihin vastausta vaaditaan, eivät tavallisesti koske sen kummempia asioita kuin jokapäiväistä metsästys- ja kalastus-onnea.

Pallasen mukaan[239] loitsitaan myös valkean ääressä, joka on sytytettynä keskellä jurttaa. Noita itse lyö rumpua, muut hänen ympärillään kalkuttavat kattiloita, maljoja y.m., huutavat ja yleensä pitävät hirveätä melua, kunnes ovat näkevinänsä sinisen savun nousevan hänen päänsä yli.[240] Toimituksen jälkeen on noita vielä pitkän ajan väsyksissä ja voimatonna.

Viimeksi on venäläinen kansatieteilijä ja lastenkirjailija L. Simonovoi[241] hyvin elävästi ja todenmukaisesti kuvannut nykyisen ostjakkilais-noidan menettelyä sairaan parantamisessa. Tämä ei voi mihinkään ryhtyä, ennen kuin on saanut ilmoituksen haltijoilta, että aika on tullut. Sitä odottaessaan noita menee metsän laitaan ja istahtaa kivelle, kääntäen synkät kasvonsa metsään päin. Välistä hänen täytyy odottaa pari, kolme vuorokautta paastossa ja rukouksissa, silloin käyvät ympärillä olijat kärsimättömiksi ja alkavat tanssia ja laulaa hänen edessään dombra-nimisen kantelen säestyksellä, että saisivat hänet haltioihin. Toisinaan tulee ilmestys unessa; sitä varten on noidalla nukkuessaan päänsä alla esineitä, jotka voivat saada aikaan ennustavia unennäköjä.

Siinä kertomuksessa, johon nämät tiedot ovat sovitetut, kesti odotusta ainoasti tunnin verran, kun jo noita heläytti rumpuaan. Kaikki kokoontuivat sairaan jurttaan noidan ympärille, joka käski jokaisen tekemään pienen jumalankuvan puusta tai puunkuoresta, nelijalkaisen, linnun tai kalan muotoisen. Itse hän hyvin nopsasti ja taitavasti sai käsistään lähtemään suuren linnun, jolla oli siivet levällään, ja pani sen riippumaan yläpuolelle sairasta. Pian sen jälkeen valmistuivat toistenkin tekemät, paljoa kömpelömmin veistetyt kuvat. Ne asetettiin nuotiotulen ympärille, joka paloi puhdistetulla paikalla jurtan oven edessä. Jousi ja nuoli kädessä noita lähestyi tulisijaa, katsahti taivaasen ja lausui sairaan nimessä: "jos olen syyllinen, niin lentäköön sielu ruumiistani niinkuin tämä nuoli jousesta; jos taas olen syytön, pysyköön minussa henki!" Sitten noita otti muutamia eläviä kaloja käteensä ja toivotti: "olkoon rukoukseni vuolahampi vuolasta virtaa, kiitäköön nopeammin nopeata nuolta!" Näitä sanoja lausuessaan hän tähtäsi kolmasti jousellansa ja laukaisi. Vielä rukoili: "katsele, jumala, oikeilla silmilläsi, haistelkoot sieraimesi tuotua uhria; ota se vastaan!" Sitten halkaisi kalan ja alkoi laulaa kiitosvirsiä. Sen jälkeen seurasi varsinainen näytäntö. Noita otti säkin, pisti siihen kalat ja alkoi lähteä niitä viemään jumalan eteen. Poistumatta jurtan luota, hän kuvaili matkansa menoa: milloin nousi vuorelle, milloin laskeutui sieltä alas, kompastui, ui yli joen, pelastui koirien käsistä, piiloutui metsän petojen tai haltijoiden näkyvistä. Sitä tehdessään hän matki koirien haukuntaa ja petojen ulvontaa. Viimein, monen vaivan ja vastuksen perästä, oli hän joutuvinaan jumalan asunnolle, lankeavinaan polvilleen ja kysyvinään nöyrällä äänellä: "kuka on syypää tautiin tai mikä on siihen syynä?" Saatuaan jumalalta vastauksen, joka kaikille muille jäi salaisuudeksi, noita oli palaavinaan takaisin sairaan luokse. Sitten hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin voidella kipeä kohta uhrikalojen verellä ja rasvalla ja nuolla se siitä pois. Mutta jos sairaalla olisi ollut poro tai hevonen uhrata, niin hän olisi käärinyt vuodan lämpimältään ympäri koko ruumiin tai sen osan ruumista, joka oli kipeä.

Woguleissa näkyy noitien asema olevan jokseenkin samanlainen kuin Ostjakeissa. Gondattin mukaan on noidan virka perinnöllinen sekä mies- että naispuolelta[242]. Kutsumusta siihen voi jo lapsessa havaita, joka on ylenmäärin tunteellinen ja hermostunut; erittäin kaatuvan taudin kohtausten luullaan johtuvan yhteydestä henkimaailman kanssa. Mistä hän sitten myöhemmällä ijällä saa oppinsa ja kasvatuksensa, on vaikea sanoa, koska vogulilaisilla noidilla ei ole tapana pitää oppilaita ja apulaisia seurassaan. Ennen heitä näkyy olleen vielä paljoa harvemmassa kuin nykyään; Sygvan ja pohjoisen Sosvan varsilla oli tämän vuosisadan alussa ainoasti yksi noita, joka matkusti paikasta toiseen, mutta muutama vuosi takaperin löytyi samalla alueella kokonaista kahdeksan. Niiden joukossa alkaa kuitenkin nykyisin olla yhä useampia teeskentelijöitä, jotka ilman uskoa ja taipumusta ammattiinsa sitä harjoittavat, voidakseen elää vähemmällä työllä ja paremmalla ruualla, ja ennen kaikkea huokean viinansaannin tähden.

Totisuudessa toimitettuna noidan virka ei suinkaan ole helpoimpia; siitä syystä näkee aniharvoin vanhuksia, jotka jaksavat ikänsä siinä toimessa pysyä. Noidan tehtäviin kuuluu uhraaminen, parantaminen ja ennustaminen. Uhreja tosin joskus suoritetaan noidan avuttakin, mutta missä vaan joku noita on saapuvilla, on hänelle menojen johto uskottu. Hän tappaa uhrieläimen, paloittelee sen määrättyihin osiin, kokoilee veren maljoihin, syöttää jumalankuvia j.n.e. Uhritoimituksen aikana on noidalla päässä suippopäinen lakki monenvärisistä verkatilkuista, mutta muuta huomattavaa hänen puvussaan ei ole. Kädessä on hänellä noitarumpu, johon kuuluu erityinen päristin. Tämä rumpu tehdään tavallisesti hirven, välistä myös poron tai koiran nahasta, joka vielä kosteana levitetään vanteelle, että se kuivuessaan pingottuisi, ja sitten ommellaan siihen kiinni. Vanteesen, joka on parin, kolmen tuuman korkuinen, kiinnitetään vielä renkaita, vitjoja, rummun pienoiskuvia sekä muita helistimiä; sisäpuolelta sitä tukee kaksi ristikkäin pantua puuta, joista voi käsin pitää kiinni. Ennen loitsimista noitarumpua savustetaan, että se helähtäisi kimakammin ja pikemmin saisi haltijat tulemaan. Haltijoissaanolo ilmoittautuu kesken rummunlyöntiä ja tanssia kouristuksen tapaisin ruumiinvärähdyksin.

Noitarumpu ei kuitenkaan ole aivan välttämätön välikappale loitsiessa. Myös jumalanvakan avulla voi noita tiedustella tulevaisuutta. Se nostetaan jumalankuvineen ja uhriantimineen pienelle rahille, jonka alle asetetaan kirves tai veitsi. Noita alkaa loitsia rukoilemalla jumalilta ilmestystä. Sitten hän käskee kohottamaan vakkaa neljään kertaan. Jos ensi kerralla tuntuu kepeältä, toisella kertaa raskaalta, kolmannella vielä raskaammalta, mutta neljännellä jälleen kepeältä, niin pidetään sitä hyvänä merkkinä.

Pelkästänsä kirveellä arvoitellaan seuraavalla tavalla. Noita istahtaa perimmäiselle paikalle, seljin kaikkiin katsojiin. Hän ottaa kirveen ja kiinnittää sen molemmista päistään nuoraan, niin että se siitä jää riippumaan, terä ylöspäin. Sitten hän sitä heiluttaa käsiensä välissä, hiljaa sopottaen. Eikä aikaakaan, niin hän jo ilmoittaa jumalan tahdon. Kirveen asemesta käytetään välistä veistä, mutta kaikkein otollisin välikappale tässä tempussa on vanhan-aikainen sapeli.

Myös pimeässä huoneessa loitsimista tavataan Woguleilla.[243] Jonakuna pilkkopimeänä yönä, kun kansaa on kokoontunut jurtan täydeltä, noita alkaa kutsua henkiä, koputellen rautapäisillä nuolilla vasten metallilevyä, joka on permannolla. Vähän ajan päästä koko jurtta tärähtää, välikatto hajoaa reppänän kohdalta ja nuolten koputukset ilmaisevat, että haltija on saapunut. Toisinaan tuottaa haltijan ilmestyminen niin kovia kouristuksia, että noita menee tainnoksiin. Silloin on heti sytytettävä valkea, ett'ei hän siihen paikkaan kuolisi. Noidasta itsestään tontun siltä, kuin koko hänen ruumiinsa olisi ajettu täyteen teräviä nuolia.[244]

* * * * *

Niiden Permiläistenkin joukossa, joita pyhä Tapasi[245] koetti taivuttaa kristin-uskoon, oli paljon "noituuden riivaamia". Hänen päävastustajansa oli Pam -niminen vanhus, joka ruhtinaana hallitsi yhtä heimoa, mutta noitana koko Permin kansaa. Kaikki muut noidat kunnioittivat häntä esimiehenään ja opettajanaan, itse oli hän perinyt oppinsa isältään. Hän osasi ottaa selkoa siitä, mitä kaukaisissa maan äärissä tapahtui, samana päivänä ja hetkenä. Hän rukoili ja uhrasi kansansa puolesta, hän lähetti jumalat omaistensa avuksi ja vihollistensa häviöksi. Mutta ennen kaikkia esiintyi hän loistavalla puhetaidollaan kansallisuutensa ja uskontonsa puolustajana. "Veljet, miehet Permiläiset", hän lausui äsken kristityille kansalaisilleen, "isäinne jumalia älkää jättäkö, heidän uhrejaan älkää laimin lyökö, vanhoja veroja älkää poistako, entistä uskoa älkää heittäkö! Niinkuin isänne tekivät, tehkää tekin! Minua kuulkaa, älkää tuota vasta saapunutta Moskovalaista! Moskovastako voisi meille mitään hyvää tulla? Eikö sieltä ole tullut meille rasituksia ja raskaita veroja, sortoa ja väkivaltaa, ylimyksiä ja virkamiehiä? Siitä syystä älkää häntä kuolko, minua kuulkaa, joka teidän parastanne tarkoitan! Minä olen teidän sukulaisenne, kansalaisenne ja maamiehenne, minä olen teidän kanssanne yhtä heimoa ja yhtä kieltä. Minua teidän sopii kuulla, joka olen kauan ollut opettajana teidän keskuudessanne. Minua teidän sopii enemmän kuulla, joka olen vanha ja ikäänkuin teidän isänne, kuin tuota Wenäläistä — sanonko vielä Moskovalaista — jolla on vuosia minun suhteeni niinkuin pojallani ja pojanpojallani. Siitäkin syystä älkää häntä kuulko, minua kuulkaa, minun sanani pitäkää ja pysykää siinä kiinni, niin ette tule voitetuiksi, pikemmin itse voitatte!"

Permiläiset eivät häntä kuulleet, vaan ottivat vastaan uuden uskonnon. joka sekä sisällisesti että ulkonaisesti oli voimakkaampi. Noidat ja se osa kansaa, joka pysyi entisyydelleen uskollisena, vetäytyivät metsien suojaan ja elivät vielä kuudennellatoista vuosisadalla pakanuudessaan.[246] Mutta viimein täytyi heidänkin taipua tunnustamaan kristin-uskoa ja muuttamaan pakanalliset menonsa, ainakin ulkonaisesti. Entisten pyhäin lehtojen ja uhriaittojen paikalle he rakensivat kirkkoja ja kappeleita, mutta kokoontuivat niiden luokse toimittamaan verisiä eläin-uhreja. Entisten kotijumalain sijalle he asettivat pyhimysten kuvia, mutta panivat niiden eteen pöydälle lampaan ja sian päitä, kun tahtoivat niitä hyvittää. Entiset noidat syrjäytettiin sekä yhteisestä että yksityisestä jumalanpalveluksesta, vaan kovassa hädässä turvaudutaan nytkin heidän apuunsa ja pyydetään heitä määräämään uhreja. Taudinkohtauksissa esim. menettelee nykyinen permjakkilainen noita seuraavalla tavalla. Hän ottaa hyppysellisen suolaa pyhäinkuvaan kaapista ja siroittaa sitä tulisille hiilille, niiden yli hän ripustaa kirveen nuorasta, ikäänkuin puntarin, ja rupeaa luettelemaan sukulaisvainajain sekä pyhimysten nimiä. Se, jonka nimeä lausuttaissa kirves heilahtaa, on taudin lähettänyt. Jos se on joku pyhimys, niin noidan pitää vielä tiedostaa, mistä rukoushuoneesta se on etsittävä ja mitä uhria se vaatii.[247]

Kuinka tämä jyrkkä muutos noidan yhteiskunnallisessa asemassa on vähitellen tapahtunut, osoittavat ne välimuodot, jotka ovat säilyneet Wotjakeissa. Heidän noitansa, sanoo Müller,[248] samoin kuin Tsheremissein ja Tshuvassein, olivat vanhoja harmaapäisiä ukkoja, välistä myös akkoja, joita pidettiin suuressa arvossa, koska olivat ylijumalan kanssa salaisessa yhteydessä ja osasivat ennustaa. Niitä ei ollut joka kylässä, vaan oli neljällä tai vielä useammalla kylällä yhteinen. Jos oli suurempi vahinko tapahtunut yksityiselle, taikka yleinen katovuosi tai rutto rasitti kansaa, niin tulivat perheen tai kylän vanhimmat noidalle asiaa ilmoittamaan ja neuvoa pyytämään. Hän silloin teki kaikenlaisia temppuja. Hän otti esim. 41 papua, latoi ne avunhakijain läsnäollessa pöydälle, muutteli niiden keskinäistä asemaa, katseli niitä tarkasti ja määräsi sitten uhrauspaikan ja -päivän, uhriin osalliset ja uhrin lajin. Mutta itse uhrausta hän ei näy toimittaneen. Rukousten lukemisesta ja menojen järjestämisestä pitivät huolta samat perheen tai kylän vanhimmat, elukat sai teurastaa kuka tahansa.

Nykyiset tutkijat, joista Buch,[249] Pervuhin[250] ja Bokaevskij[251] ovat tähän seikkaan enimmän huomiota panneet, todistavat oikeaksi Müllerin kuvauksen. Oikea noita on nimeltä tuno.[252] Hän on ainoa, joka on suoranaisessa yhteydessä jumalain kanssa ja osaa tiedustella heidän tahtoaan. Hän johtaa tällä tiedollansa kaikkia yhteisiä asioita. Erittäin kysytään hänen neuvoansa, jos uhri on toimitettava jonkun yleisen onnettomuuden tähden. Hän silloin päättää, mille jumalalle on uhrattava, milloin ja missä paikassa. Hän käskee, että uhrattavat elävät pitää olla sen ja sen karvaiset, joka on sangen tärkeä asia, sillä semmoinen elukka on sitten saatava, maksoi mitä maksoikin. Sanotaanpa hänen usein käyttävän sitä oikeuttaan määrätäkseen juuri sen karvaisen, joka hänellä itsellään sattuu olemaan eikä muilla, ja sillä tavoin kiskoakseen itselleen hyvät hinnat. Tuno myös määrää uutten pyhäin paikkain aseman ennen kerrotulla tavalla.[253] Yksityisillä on hän alin-omaa apuna. Kun joku tahtoo uudistalon perustaa, joka Wotjakeissa usein tapahtuu, koska he tuon tuostakin purkavat kylänsä ja muuttavat muualle, tulee kysyä tunolta sopivaa paikkaa, ja hän sen tiedostaa arpomalla. Jos hevonen tai lehmä on metsään kadonnut, hän vaatii hopearahan, panee sen lusikkaan, jossa on vettä tai viinaa, katselee siihen ja ilmoittaa paikan, missä kaivattu elukka on. Samalla tavalla hän ottaa selkoa taudeistakin, joita sitten parantaa loitsuilla tai määräämällä uhrin.

Kuitenkaan ei tunolla itsellään ole mitään tekemistä missään uhritilaisuudessa; sen kaiken tekevät erityiset uhripapit, joita on sekä vakinaisia että tilapäisiä. Vakinaiset ovat ne papeista, joilla on joku aidalla tai rakennuksella suojattu pyhä paikka hoidettavana ja joita sen johdosta nimitetään utis s.o. vartija. Niin esim. lud-utis pitää kunnossa ludin aituuksen ja uhraa lud-hengelle. Samoin kuala-utis, myös vorshud- eli mudor-utis nimeltä, pitää huolta kuala-rakennuksesta ja siinä toimitettavista uhreista. Hän tuo joka vuosi vereksiä oksia pyhästä puusta ja levittää ne kualan nurkassa olevalle laudalle. Sekä ludin että kualan vartijan virka menee tavallisesti perinnöksi isältä pojalle. Myös Nyrjan kylän kuuluisan uhrilehdon papin arvo mainitaan olleen perinnöllinen.[254] Yhteisten pyhäin paikkain hoitajat ovat kuitenkin usein tunon nimittämiä joko määrätyksi tai määräämättömäksi ajaksi. Tilapäisiä uhripappeja, joita valitaan arvalla täysi-ikäisistä miehistä, ovat vösjasit eli rukoilijat. Heidän tehtävänään on lukea rukoukset ja toimittaa uhraus niissä yleisissä juhlissa, joissa eivät edellä mainitut vakinaiset papit esiinny. Partshas nimiset apulaiset teurastavat elukat ja valmistavat uhriaterian. Kaikissa tilaisuuksissa huomattava henkilö on tör eli päämies, joka siunaa uhrilihat ja aloittaa syömisen. Niin hyvin vakinaisena kuin tilapäisesti valittuna on hän aina vaan yksi, jota vastoin toisia toimitusmiehiä tavallisesti on useampia.

Myöskin tiedustajia ja parantajia löytyy toisia, paitsi tunon. Peljaskys (= puhuja, vrt. Wiron soolo-puhuja) osaa parantaa tauteja luvuilla ja ottaa selvän kadonneista elävistä, mutta ei ole yhtä kaikkitietävä ja mahtava kuin tuno, koska ei ole missään tekemisissä jumalien kanssa. Silloinkin kun häntä kutsutaan uhria toimittamaan kuume- ja vilustustautien hengille, on tunolta ensin täytynyt hankkia varma tieto siitä, että tauti on näiden henkien lähettämä.[255] Erikseen tunosta on vielä vedyn, joka tosin on yhteydessä henkien kanssa, vaan ainoasti pahojen, ja käyttääkin tätä taitoansa huonoihin tarkoituksiin. Hän muun muassa lähettää tauteja ihmisten sekä elukkain kimppuun, osaapa hän muuttaa ihmisiä elukoiksikin. Sen vuoksi häntä vältetään, ei kukaan esim. naisi hänen tytärtänsä tai menisi hänen pojalleen naimisiin. Vedynien perheet voivat ainoasti keskenään avioliittoja solmia, joten heidän onneton asemansa ulkopuolella yhteiskuntaa pysyy perinnöllisenä.

Tuno ei siis ole varsinainen uhripappi, eikä hän ole yksin oikeutettu arpojan ja lääkärin ammattiin. Hän on kaikkea tätä, mutta vielä jotakin muuta. Hän on noita samassa merkityksessä kuin siperialainen shamani, jonka päätaito on loitsimisessa. Eroitus on vaan siinä, että Euroopan puolinen tuno kristillisyyden vaikutuksen alaisessa yhteiskunnassa on kadottanut virkansa ulkonaiset tunnusmerkit ja unohtanut loitsimistaitonsa, jota ei enää ole tilaisuudessa julkisesti ja joka aika harjoittamaan. Hänen alkuperäisestä asemastaan ja vaikutus-alastaan cm kuitenkin sen verran jälkiä säilynyt, että niiden avulla voimme vielä täydentää kuvan vanhasta permiläisestä noidasta ja luoda sen ilmi elävänä silmiemme eteen.

Tunon virka on useimmiten perinnöllinen, mutta vanhan tunon kuoltua saattaa tapahtua, että joku kunnianhimoinen toisesta suvusta perinnön anastaa. Muutenkin voi kuka tahansa tekeytyä tunoksi, joka vaan kykenee hankkimaan itselleen siihen tarvittavat tiedot. Ne ovat saatavat itse haltijoilta, jotka ilmestyvät öisin vanhan ukon haahmossa, pitkään kauhtanaan puettuna. Tunon mahti ei ole kaikilla sama, se vaihtelee sitä myöten, kuinka voimakas haltija hänellä on ollut opettajana, osaksi se myös riippuu oppilaan omasta vastaanottavaisuudesta. Etevin opetus on se, jonka In-mar, yli-jumala antaa. In-mar ilmestyy noidankokelaalle yöllä toinen, täysin oppinut tuno seurassaan ja kuljettaa häntä kaikenlaisiin kummallisiin paikkoihin, koko ajan soittaen kannelta, ett'ei häntä peloittaisi. Viimeksi jumala vie hänet äärettömän leveän joen luo, jonka yli on jännitetty kantelen kieliä. Näillä kielillä pitää hänen hyppiä ja tanssia; niin usein kuin hän niiltä putoaa, hän menettää osan vastaista vaikutusvaltaansa. Mahtavin tuno tulee siitä, joka kestää tämän koetuksen horjahtamatta kertaakaan.

Tunoksi voi tulla tahtomattansakin kutsutuksi, niinkuin eräs Wotjakki Mamadyshin piirikunnassa, josta Gavrilov puhun.[256] Hän oli nuoruudessaan ollut hyvin huikentelevainen, ei pitänyt mitään lukua esi-isiensä tavoista, eikä toimittanut minkäänlaisia uhreja. Mutta kerran oli hän palatessaan toisesta kylästä eksynyt erään pyhän lehdon luona ja harhaillut sen tienoilla kokonaisen yön. Tästä ajasta alkaen oli hänessä joka päivä auringon laskettua ilmaantunut mielipuolisuuden oireita. Itse hän selitti, että Inmar, ylijumala, sillä hetkellä astui sisään huoneesen ja ilmoitti hänelle, missä, milloin ja mitä tuli uhrata ja kenenkä se piti tehdä.

Siinä tavassa, jolla tuno vielä nykyänsä valitsee uhripapit, on säilynyt muistoja muinaisesta noidaksi vihkimisestä, joka toimitettiin täydessä virkapuvussa noitarummun säestyksellä. Kun ison kualan utisin tai törin palvelus-aika on päättynyt, kertoo Bogaevskij,[257] kylän asukkaat tai suvun jäsenet kääntyvät jonkun tunon puoleen, joka asuu etäällä ja on kaikille yhtä tuntematon, niin että hänen puolueettomuuteensa voi luottaa. Tavallisesti hänet haetaan pari- tai kolmivaljakolla, aisakelloissa ajaen. Kaikki valmistautuvat vastaan-ottamaan tunoa, puhdistautumalla saunassa. Heti tultuansa tunokin viedään kylpemään. Sillä välin kansa alkaa kokoontua huoneesen, jossa toimitus on tapahtuva. Kesällä käytetään tähän tarkoitukseen isoa kualoa, mutta talvella sen talon asuintupaa, jonka tuno on sopivimmaksi katsonut. Pöytä katetaan valkealla liinalla ja sen päälle asetetaan kolme leipää sekä viinapulloja niin monta, kuin on perhettä ison kualan palveluksessa. Kun kaikki on valmisna, astuu sisään kantelensoittaja ja alkaa pyhän toimituksen. Tätä tilaisuutta varten löytyy aivan erityinen sävelmä, joka on ainoasti kantelella soitettava. Saunassa on tuno pukeutunut valkeihin vaatteisin, hänen sieltä saapuessaan kääritään vielä hänen päähänsä valkea liina. Entinen utis laskee pöydälle hopearahan ja hänen vaimonsa antaa sen tunon käteen. Tuno panee rahan puiseen kuppiin, jossa on viinaa, ja kiinnittää siihen katseensa. Sillä aikaa entiset uhripapit, jotka seisovat hänen ympärillään, sitovat hänen vyötäisilleen valkeita käsiliinoja. Kylliksi katseltuaan tuno alkaa tanssia kantelen säestyksellä, kädessä miekka, toisessa piiska. Muutamin paikoin hän tanssii miekan ympäri, joka on isketty permantoon keskelle huonetta. Tanssin aikana tuno joutuu koviin kouristuksiin; silloin tarvitaan häntä kiinni pitämässä vahvakätisiä miehiä, joita on erittäin tätä varten valittu. Haltioissaan tuno lujalla äänellä luettelee ehdokasten nimiä, joka kerralla kysähtäen: "onko sen nimistä miestä?" Jos ei semmoista ole, niin autetaan hänet jälleen jaloilleen ja hän jatkaa tanssimistaan, kunnes kaikki uhripapit ovat tulleet nimitetyiksi. Vaalitoimituksen aikana kaikki kansa laulaa: "laskeudu maahan, astu alas meidän luoksemme, oi In-vu! Yhteen kokoontuneina me Votjakit sinua rukoilemme!" Samalla tavalla kuin kualan papit valitsee tuno myös ludin vartijat ja päällysmiehet.

Tunon loitsimisesta uhritoimituksen aikana, joka on siperialaisen noidan tavallisimpia tehtäviä, on Koshurnikovilla hyvin merkillinen tieto.[258] Hän sanoo nimen-omaan, että noidat toimittivat myös uhripapin virkaa ja että useimmat heistä olivat kylänsä vanhimpia. Jokaisella kylällä oli noitansa, jotka arvonsa ja tehtäviensä mukaan jakautuivat kolmeen eri luokkaan. Uhrin he toimittivat seuraavalla tavalla. Ennen kevätkylvöä tai ajalla millä hyvänsä, jonka vanhin noidista määräsi, kokoontuivat kyläkunnan täysi-ikäiset jäsenet uhrilehtoon. Siellä mainittu noita valitsi paikan, johon kaikki asettuivat piiriin. Itse hän liikkui tämän piirin keskellä, alussa hiljaa heilutellen päätään ja käsiään ja lausuen outoja sanoja. Mutta vähitellen hän kiihtyi, hänen liikkeensä tulivat suonenvedon-tapaisiksi, hänen kasvonsa vääntyivät ja vaahtoa tuli suusta. Ympärillä seisojat rukoilivat kaiken aikaa ja heittelivät vuorotellen hänen päänsä yli munia, joita olivat varta vasten mukanaan tuoneet. Loitsimisen päätyttyä talutettiin noidan eteen lammas, varsa tai vuohi sen mukaan, mitä hän oli käskenyt hankkia. Yhdellä veitsen iskulla hän tappoi uhrieläimen, jonka sitten toiset noidat nylkivät ja panivat kattilaan kiehumaan.

Että tässä "vanhin noita", joka toimitti uhrin, tarkoittaa tunoa, lienee itsestänsä selvää. Mutta siihen löytyy vielä lisätodistnksia. Pallas[259] mainitsee matkakertomuksessaan, että tuno-niminen pappivanhus lausui rukoukset yhteisissä uhrijuhlissa. Tunon apulainen, shida shilvask, tappoi elukat ja valmisti lihat. Pervuhin[260] kertoo erityisistä päällysvaatteista, joita n.k. rukoilijat entiseen aikaan pukivat ylleen, kun he uhrasivat isossa kualassa, ja jotka mahdollisesti ovat muistona noidan virkapuvusta. Toinen oli pitkä, hihaton nuttu kotitekoisesta, kuvakutoisesta palttinasta, helmat koruompeluksilla tai tupsuilla reunustetut. Toinen edellistä vielä pitempi viitta oli leveähihainen ja syreenin värinen. Siihen kuului yömyssyn tapainen päähine, joka oli sukan muotoon kudottu, joskus erivärillisistä langoista, toista kyynärää pitkä. Päähän pannessa myssyn suupuoli käännettiin kokoon, niin että sen huippu ainoasti vaaksan verran kohosi muuta osaa ylemmä, kirjavan tupsunsa painosta hiukan kallistuneena. Nykyiset pop-nimiset uhripapit käyttävät vielä tämäntapaista valkeata lakkia, tosin ainoasti härkäuhreissa. Mutta useimmissa muissakin uhritilaisuuksissa he pitävät oman lakkinsa päässä, sillä aikaa kuin kaikki muut ovat avopäin.

Paras todistus votjakkilaisen tunon muinaisesta vaikutus-alasta on kuitenkin tsheremissiläisen noidan, muzhanin, nykyinen asema sillä osalla tätä kansaa, joka asuu eteläpuolella Wolgaa ja nimitetään Mäkitsheremisseiksi. Vaikka yksityisistä uhreista, Znamenskijn mukaan,[261] kunkin perheen vanhin pitää huolen, niin kaikissa vähänkään tärkeämmissä tapauksissa, erittäin taudinkohtauksissa, varkauden tai muun vahingon sattuessa, kysytään neuvoa muzhanilta, ja noudatetaan hänen määräyksiänsä hyvin tarkoin. Välistä on välttämätöntä, että muzhan itse toimittaa uhrimenot. Niin oli laita kaikissa yhteisissä uhrauksissa, joita vielä joku aika takaperin pidettiin. Siinä ei ollut kyllin, että muzhan määräsi uhrauksen paikan ja ajan sekä uhrieläinten laadun ja luvun, hänen täytyi suorittaa kaikki uhripapin tehtävät. Hän koetteli, olivatko uhriksi tuodut eläimet otolliset jumalille, hän ilmoitti, mitä jumalaa itsekunkin uhriin osallisista tuli nimeltä kutsua, hän tappoi elukat ja keitti lihat, hän eroitti uhripalaset ja valoi jumalain juomat. Ainoasti uhritarpeiden keräilemisen ja uhrieläinten ostamisen toimittivat erityiset kantomiehet, joita valittiin yksi joka kylästä. Muzhanin pukuun näissä tilaisuuksissa kuului pitkä, poimuton nuttu. Se oli muuten valkea, vaan rintaan oli ommeltu punaista ja selkään mustaa vaatetta kolmen tuuman levyinen ja puolentoista korttelin pituinen kaistale. Päässään hän piti kolmen korttelin korkuista tuohitötteröä.

Uhraamisen ohella muzhanilla on muitakin papillisia toimituksia. Hän panee nimet lapsille ja tekee muutamia temppuja häissä ja hautajaisissa. Nimen antaminen tapahtuu seuraavalla tavalla. Muzhan ottaa pienokaisen käsivarrelleen, silloin kun se paraillaan huutaa, ja rupeaa lasta heiluttaessaan luettelemaan nimiä, siksi kuin parkuminen lakkaa. Minkä nimen hän sattuu lausuneeksi sillä hetkellä, jolloin tämä tapahtuu, saa lapsi pitää. Toinen keino on semmoinen, että muzhan rupeaa iskemään tuluksilla valkeaa ja samassa luettelemaan nimiä, joista se tulee valituksi, jonka hän mainitsee silloin, kun tuli taulaan syttyy. Häissä muzhan vihkii pariskunnan rukoillen heille jumalain siunausta. Hautajaisissa hän pyytää jumalia rauhoittamaan kuollutta, ett'ei tämä maan päällä kummittelisi ja häiritsisi jälkeen jääneitä.

Muzhan on tavallisesti vanha ukko, joka tarkalleen tuntee uskonnolliset menot ja hyvin lausuu rukoukset. Myös pitää hänen elämässään olla ankarasti siveellisen. Mutta ennen kaikkea vaaditaan häneltä, että hän on välittömässä yhteydessä jumalain kanssa. Hänen tulee osata ennustaa tulevaisia, saada ilmi varkaita, ottaa selkoa taudeista y.m. Ilmestyksensä hän saa joskus valveilla ollessaan, useimmiten kuitenkin unessa.

Unen näkeminen ei tapahdu ainoasti yöllä luonnon mukaisesti, myös keinotekoista unen jäljittelemistä harjoitetaan yhteydessä arpomisen kanssa. Wenäläinen tutkija M. Krokovskij[262] puhuu eräästä salaisesta taidosta, joka menee perinnöksi isältä pojalta. Sairasta parantaessaan tietäjä ottaa käteensä lasin, jossa on viinaa, ja kääntää kasvonsa aurinkoa kohti. Pitkän aikaa hän sopottelee jotakin itsekseen, milloin puhaltaen, milloin sylkien sekä lasiin että siitä sivulle, milloin ikäänkuin nuokahtaen uneen, milloin taas sekoitellen veitsellä viinaa, jonka lopuksi viskaa yli olkansa menemään. Uneen vaipuminen ei tässä ole muuta kuin uusi muoto sen tiedottoman tilan tavoittamista, jossa sielun vapautuneena näkyväisen ympäristön vaikutuksesta luullaan kohoutuvan yliluonnollisen kokemuksen piiriin.

Noidan nimitystä muzhang sanoo Filimosov[263] myös niiden Niittytsheremissein käyttävän, jotka asuvat Wjatkan läänissä. Hän arvelee sen olevan yhteydessä muze-nimisten pahain haltijain kanssa. Muzhang tietää, mikä haltija on laittanut taudin ihmisiin tai elukoihin, ja osaa sanoa, minkä lepytyksen saatuaan haltija sen jälleen pois ottaa. Hän tietää myös, missä varastetut tavarat ovat ja miten ne voidaan saada takaisin. Muzhangeja on kolmea lajia: muzhebyshe eli arpoja, joka povaa vyön,[264] veden tai papujen avulla; omo-uzhsho s.o. unennäkijä, joka unissaan saa jumalain ja haltijain neuvot sekä selittää toisten unet; uzhsho-kolsho, näkijä-kuulija, korkein laji, kuulee, missä haltijat lentävät, näkee, kenen päälle ne tauteja laskevat; näkee myös, mihin varas vie tavarat piiloon. Toista on uhripappi, jolle hän panee nimen kari, joka uhrijuhlissa lukee rukoukset ja siunaa uhriantimet ja muutenkin on apuna perheellisissä tapauksissa: nimen-antajaisissa, häissä sekä hautajaisissa. Karteja on vakinaisia ja tilapäisiä. Edellisiä pitää olla jokaisella perheellä yksi valittuna, joka on läsnä jokaisessa sen veriuhrissa. Jos jollakin perheellä on kart toisesta perheestä, niin tämä ei voi vuorostansa nimittää kartiksi ketään edellisen perheen jäsenistä. Tilapäisiä karteja valitaan vakinaisten lisäksi ja avuksi suuria yhteisiä uhreja varten. Juhlan jälkeen ne kohta jälleen luopuvat virastaan. Kartien apulaisia ovat ütshöt, jotka teurastavat uhrieläimet ja keittävät lihat kattiloissa.

Kuznetsov[265] ei tee eroitusta "unennäkijän" ja "näkijän, kuulijan" välillä. Hän sanoo niitä nykyänsä enää harvassa tavattavan. He ovat entisen ajan miehiä ja vanhoilla olijoita, jotka innokkaasti puolustavat kansallisia tapoja ja vastustavat kaikkia uudistuksia. Enimmät heistä ovat talottomia ja perheettömiä ruotuvaivaisia, mutta joukossa on myös varakkaita talon-isäntiä. Uhripapit, kartit, valitaan tarpeen tullen arvan heitolla jokaista jumalaa varten erikseen; semmoinen vaali pidetään suurena kunniana, eikä kieltäytyminen tule kysymykseen. Uhripappina saa kuka hyvänsä olla, kun vaan osaa rukoilla, joka ei ole mitään vaikeata. Tsheremisseillä ovat tarpeet ja hädät aina niin yhtäläiset ja rukousten muoto siksi vähän vaihteleva. Kuitenkin löytyy muutamia, jotka tätä virkaa ovat toimittaneet useammassa polvessa ja joiden tieto siitä syystä on suurempi kuin toisten. Kartin arvo riippuu vielä siitä, minkä jumalan papiksi hän on valittu. Sillä niinkuin itsekullakin jumalalla tsheremissiläisessä lehdossa on oma pyhä puunsa, niin on heillä jokaisella myös oma uhripappinsa. Kaikista arvokkain on ylijumalan pappi, joka ensimmäisenä menee uhripaikalle, tekee siellä ensimmäisen tulen ja ennen muita koettelee uhrieläimen kelvollisuutta.

Andrievskin julkaisemissa asiakirjoissa[266] on säilynyt virallinen tutkimus suuren hekatombi- eli satais-uhrin johdosta, joka 8 päivänä Joulukuuta 1829, vanhaa lukua, oli toimitettu Sernuran volostissa Urzhumin piirikunnassa. Sinne oli kokoontunut kolme tuhatta Tsheremissiä Wjatkan, Kazanin ja Ufan lääneistä, tulossa oli osan-ottajia aina Orenburgista asti, mutta ne kääntyivät takaisin, kun juhla keskeytettiin. Uhrielukoita: hevosia, lehmiä, lampaita ja kotilintuja, oli tuotu paikalle kaikkiaan 99 kappaletta ja yhtä monta kartia oli valittu uhreja toimittamaan. Kukin oman osastonsa etupäässä, oman uhripuunsa ja alttaripöytänsä edessä rukoilivat he jokaisen yksityisen puolesta erikseen, julki lausuen nimet, ja ottivat vastaan ne vapaehtoiset verot rahassa tai luonnossa, joita jokainen vuorostaan, varojansa myöten suoritti. Kartien kokoomat rahat annettiin kaikki yhden pää-kartin haltuun, joka keräytyneen summan, 350 ruplaa, jätti kahdelle rahavarain-hoitajalle jaettavaksi korvauksena uhrieläimistä niiden omistajien kesken. Ylin uhrimenojen valvonta oli uskottu kolmelle unennäkijälle, joiden unien johdosta koko juhla oli pantu toimeen ja jotka myös olivat ilmoittaneet, kuinka monta uhrieläintä ja mitä laatua piti olla.

Unennäkijäin läsnäolo mainitussa tilaisuudessa viittaa siihen, että Niittytsheremisseilläkin ennustajan ja uhraajan virat aikoinaan ovat olleet yhdistettyjä. Vielä viime vuosisadan loppupuolella, vakuuttaa Georgi,[267] heidän muzhaninsa eivät ainoasti määränneet ja järjestäneet, vaan myös itse toimittivat uhrit. Mutta heitä oli jo silloin harvassa, jota vastoin valittuja karteja alkoi olla joka kylässä. Muutos on nähtävästi tapahtunut muhamedin-uskonnon vaikutuksesta. Sitä todistaa nimitys kart, joka on tatarilainen lainasana ja merkitsee vanhusta. Ja ainoasti siten voi myös selittää, mitenkä Mäkitsheremissit, jotka kaikki kauan aikaa ovat olleet kristityitä, ovat tässä kohden pysyttäytyneet alkuperäisemmällä kannalla kuin heidän myöhemmin käännytetyt ja suureksi osaksi vielä kääntymättömät heimolaisensa.

Vaan ennen kuin noidan ja uhripapin virat olivat toisistaan eroitetut, olivat niihin liittyneet muutamat toimet, joita korkeammissa uskonnoissa tavataan. Kun sitten pesänjako tapahtui, niin ne Niittytsheremisseillä siirtyivät uudelle uhripapille. Noidan osalle ne sitä vastoin jäivät Tshuvasseilla. Heidän jomze (= puhuja) nimiset noitansa, sanoo tuntematon tshuvassi-kirjailija, ovat miehiä tai naisia, jotka unessa saavat ilmestyksiä tai katsomalla vesimaljaan viskattua hopearahaa ottavat selkoa siitä, mitä uhria kukin jumala vaatii. He eivät ole uhripappeja,[268] sillä yksityiset uhrit toimittaa perheen vanhin ja yhteisissä lukee rukoukset erityinen virkamies, puettuna valkeihin vaatteisin Tatarien tapaan. Tällä, jos hän on keremetin pappi, on myös toimena polttaa keremetin aitaukset, uhripöydät ynnä muut laitokset, silloin kun ne alkavat vanheta, ja rakennuttaa uusia sijaan. Mutta kaikki muut papilliset toimitukset ovat jomzeille uskotut.

Kun jomze saapuu taloon, jossa lapsi on syntynyt, kaikki kotiväki ja kokoontuneet vieraat ottavat hänet vastaan suurella kunnioituksella ja yksin äänin lausuvat sen toivomuksen, että hän antaisi lapselle hyväenteisen nimen. Jomze ottaa käteensä vedellä täytetyn maljan ja sopoteltuaan siihen muutamia sanoja, antaa äidille ja lapselle juoda. Sitten tekeytyy haltioihinsa, saadaksensa mietintöaikaa, ja lopuksi antaa lapselle nimen, jonka selittää saaneensa jumalallisen ilmoituksen kautta.

Kun taas jossakin talossa on sairas henkiheitolla, niin kokoontuvat hänen luokseen kylän jomzet ja hän tunnustaa heille kaikkien kuullen syntinsä.

Häihin kutsuttuna, lisää Sboev,[269] jomze juhlallisessa asennossa, oluthaarikka kädessä ja lakki kainalossa, tervehtää nuorta, hänen edessään kumartuvaa pariskuntaa, toivottaen heille rauhaa ja rakkautta.

Nämät perheelliset virkatoimet ovat säilyttäneet jomzein sekä lukumäärän että arvon meidän päiviimme asti. Jo Müller[270] huomauttaa, että Tshuvasseilla voi olla pari, kolmekin noitaa samassa kylässä. Magnitskij[271] luettelee nimeltä 43 mies- ja nais-jomzea, 11 kyläkunnasta. Heistä mainitaan useat virkansa perineen, toiset ovat omasta halusta siihen ruvenneet, muutamat vasten tahtoansakin sen saaneet.

Aivan toisin on taas asianlaita Mordvalaisissa. Mikä asema heidän noidillaan on alkuansa ollut ja mitenkä se on aikojen kuluessa muuttunut, on vaikea sanoa, niin vähän on niistä puhetta. Melnikov väittää,[272] ett'ei heillä ole ollutkaan erinäistä uhripapistoa, mitään miehiä, jotka koko ijäkseen taikka edes lyhyemmäksi ajaksi olisivat saaneet uhraamisen tehtäväkseen. Kuitenkin vastustavat tätä väitettä osaksi hänen omat tiedon-antonsa. Kotiuhrit, niin hän sanoo, toimitti talon vanhin mies, joskus vanhin nainen; samoin haudoillakin vietettävät muistijaiset. Mutta kunnan uhreja varten valittiin joka kerta keräjillä muutamia vanhoja miehiä. Yksi heistä oli tavallisesti kylän tai kunnan vanhin, jolla niin muodoin oli yhdistettynä tuomarin, yleisen omaisuuden hoitajan ja uhripapin virat. Ersa-Mordvalaisilla, jotka häntä nimittivät prjavt s.o. pää, oli hänen arvonsa elinkautinen, vaikka hän saattoi luopua siitä, jos tuli sokeaksi tai muuten vanhuus liian painoi. Myös saattoi hänet kunta panna pois viralta, jos hän käytöksensä kautta menetti luottamuksen. Hänen määrättävänänsä oli uhrien aika. Hänen luokseen tultiin joka kerta tiedustelemaan, mikä on sen tai sen juhlan sopiva pitämispäivä. Hänen talossansa säilytettiin pyhät kauhat, kanget, korvot, uhriveitset ynnä muut uhreissa tarvittavat kalut. Itse juhlassa hän sai uhrilihasta ensimmäisen palan, uhrioluesta ensimmäisen kauhallisen. Hän ei siinä tappanut uhrieläviä eikä lausunut rukouksia, hän ainoasti kutsutti kokoon ja hajoitti kokouksen.

Uhreissa oli ylimmäisenä toimitusmiehenä voz-ate (mahdollisesti sukua sanoille: oz-ks, uhri ja oz-noms, rukoilla), jolla oli kaksitoista apulaista. Hän itse lausui kaikki rukoukset ja toimitti varsinaisen uhrin. Voz-atet tavallisesti pysyivät virassansa useampia vuosia peräkkäin, sillä heidän tuli hyvin tuntea vanhat menot ja tarkoin muistaa määrätyt rukoukset. Muutamat heistä osasivat ennustaakin uhrauksen aikana. Apulaisista kolme puren-dejiä (pure, olut, teji, tekijä), jotka vuodeksi kerrassaan valittiin, keräsivät talo talolta juhlaan tarpeelliset varat ja keittivät sitten siinä tilaisuudessa oluet ja mesijuomat. Jam-bidit (s.o. liemen-keittäjät), samoin kolme luvultansa, jotka enimmäkseen myös aina valittiin uudestaan, saivat prjavtilta pyhät veitset, joilla sitten leikkasivat ja jakelivat kansalle uhrilihat. Kolmelle kashan-gorodille (kasha = puuro) prjavt jätti pyhät kauhat ja kanget. He paistoivat juhlassa pannukakkuja ja antoivat kauhat kansalle, joka pyhää olutta juomaan läheni. Turos-torit (tor = miekka), niin ikään kolme miestä, olivat ikäänkuin juhlapoliisina. He seisoivat puunkannoilla tai kumottuin ammeitten pohjan päällä ja pitivät yllä järjestystä. Heidän toimenansa oli myös valmistaa vahakynttilöitä, joita sitten prjavtin käskystä kiinnittivät uhrikorvojen takalaitaan. Viimein vielä valittiin erikseen kolme pozan-bunavediä (poza, kalja, pona, villa, vedi, vetäjä), jotka puren-dejien keräämillä rahoilla ostivat tarpeelliset uhrielukat, taluttivat ne paikalle ja siellä hetken tultua tappoivat. He olivat ainoasti prjavtin käskyn alaisia ja aivan riippumattomia voz-atesta.

Tästä näkyy, että juhlamenot Mordvalaisissa olivat suuresti kehittyneet, niinkuin oli arvattava kansasta, joka jo pakanuutensa aikana oli verrattavasti suurempaan sivistykseen kohonnut, ja enentyneitten toimitusten kanssa oli myös toimitusmiesten luku suuresti enentynyt ja jakautunut eri töitä myöten. Mutta huomattava on vielä selvästi vanha kanta. Prjavtin viran elinkautisuus sekä voz-aten ja hänen apulaistensa tavallinen uudestaan valitseminen viittaavat aikaan, jolloin uhripapit olivat pysyväisiä, kukaties perinnöllisiäkin. Voz-aten ennustusvoima on nähtävästi jäännös noidan loitsimisesta uhritilaisuuksissa. Lopuksi mainittakoon eräs Münchin löytämä tieto[273] erityisestä uhripapin puvusta: valkeasta, liinaisesta vaatteuksesta, jota ainoasti yhdessä vuotuisessa juhlassa käytettiin.

* * * * *

Lappalaisiin nyt kääntyessämme palajamme melkein kokonaan noihin alkuperäisiin oloihin, jotka Uralin takana olemme nähneet Ostjakeissa ja Woguleissa.

Norjan Lappalaisten noaidde, kertoo Jessen, oli samalla profeetta s.o. tietäjä ja opettaja, uhripappi, joka yksin toimitti jumalanpalveluksen, ja patriarkka, jota kansan oli kaikessa totteleminen.[274] Kutsumus tähän tärkeään virkaan tapahtui miehuuden ensi vuosina haltijain kautta. Nämät ilmoittautuivat muutamille silminnähtävässä muodossa, toisille unennäöissä kovan päihtymyksen jälkeen. Nuorta miestä, joka oli heidät ottanut vastaan, ne sitten opettivat joko maan päällä yksinäisessä paikassa tai saattamalla hänet Saivoon s.o. Manalaan, kuolleilta noidilta viisautta kuulemaan. Siihen tuli lisäksi se oppi, joka elossa olevilta noidilta oli saatavissa; isä, joka ei itse kyennyt poikaansa opettamaan, lähetti hänet jonkun toisen noidan koulutettavaksi. Viimein vihittiin noita virkaansa seuraavalla tavalla. Useat vanhat noidat tulivat kokoon, joista yksi kokelaan kanssa kävi istumaan kodan oven suulle, niin että heidän jalkansa olivat sisäkkäin. Nuori noita rupesi laulamaan ja lyömään rumpua. Jos nyt haltijat tulivat sinne ja nuori noita yksin huomasi, kuinka ne astuivat heidän jalkainsa yli kotaan, vaan vanha noita ei sitä tuntenut, vaikka muista merkeistä tiesi niin tapahtuvan, silloin kokelas tunnustettiin mestarinoidaksi. Sopivimpana aikana tähän toimitukseen pidettiin Joulu-yötä, jolloin kaikkien henkien luultiin olevan liikkeillä.

Itsekullakin noidalla oli yksi tai useampia haltijoita palveluksessaan, niiden lukumäärästä riippui hänen valtansa ja arvonsa. Ne menivät tavallisesti perinnöksi, mutta voitiin myös saada naimisliiton kautta myötäjäisinä, jopa suorastaan ostamalla. Milloin joku vanhemmista tai sukulaisista kuoli, ennen kuin hänen käskynsä alaiset haltijat olivat jaetut ja siirretyt jälkeen jääneille, saattoivat perilliset ne omistaa itselleen erityisellä uhrilla. Haltijat ilmestyivät useimmiten nuoren lappalais-pojan näköisinä, välistä kuitenkin myös vanhuksen tai naisen haamussa. Paitsi tätä n.k. noitakansaa oli vielä noitaporoja, noitalintuja, noitakaloja tai -käärmeitä ynnä muita apulaisia, joita yhteisellä nimellä sanottiin noidan varjoksi.

Näkyväisenä välikappaleena oli noidalla hänen rumpunsa. Se meni perinnöksi isältä pojalle, jota vastoin tyttären, ja naisen yleensä, oli veitsen, kirveen, kiven tai vyön avulla tiedusteleminen haltijansa tahtoa. Erityistä pukua käytti noita ainoasti uhritilaisuuksissa. Oikeassa käsivarressaan oli hänellä pujotettuna messinkirengas, vyö sidottuna vasemmasta olkapäästä oikean kainalon alatse ja hartioille heitettynä valkoinen liinavaate. Jos naisjumalalle oli uhrattava, noita sitä paitsi pani päähänsä valkean liinalakin.

Noidan virka, johon myös lääkärin toimi kuului, oli luonnollisesti erittäin edullinen ja siitä syystä hyvin haluttu. Mutta toiselta puolen se oli työläs ja vaivaloinen, kun hänen esim. oli tehtävä matka Manalaan sopiakseen kuolleitten sukulaisten kanssa, ett'eivät vaatisi sairasta luokseen. Silloin hän kokosi ympärilleen niin monta miestä ja naista, kuin vaan sai käsiinsä, otti rummun ja alkoi sitä voimainsa takaa pärryttää sekä "joikua" jotain laulun tapaista, johon kaikki läsnäolijat yhtyivät.

Tätä tehden hän kiihtyi kiihtymistään, läksi juoksuun rumpu polvillansa ja suoritti mitä kummallisimpia liikkeitä, kaiken aikaa loitsien ja laulaen, kunnes vihdoin kaatui tiedotonna maahan. Siinä tilassa hän sitten pysyi tunnin ajan, jonka jälkeen toinen noita hänet herätti. Kaikkiin toimituksiinsa noita valmistautui paastoamalla kokonaisen päivän. Noidan virkatoimitusta kesti viidenteenkymmenenteen ikävuoteen, sen jälkeen hän ei erinomaisempaa saanut aikaan; niin pian kuin oli hampaansa kadottanut, ei hän enää mihinkään kelvannut.

Leem, jolla enimmäkseen on samat tiedot, lisää,[275] että haltijat, kun he pyrkivät nuoren miehen palvelukseen, perustivat vaatimuksensa siihen, että olivat ennen palvelleet hänen isäänsä. Joll'eivät saaneet häntä hyvällä suostumaan, niin käyttivät uhkauksia, jopa väkivaltaakin. Sitten opettivat hänelle kaikkia noidan temppuja, neuvoivat, miten tuli uhrata, ja antoivat harjoitusta joikumis-taidossa.

Noitarumpu oli tehty puusta, jonka piti olla kasvanut kaihossa paikassa ja yksikseen, muista erillään. Se oli kopan muotoinen, jonka pohjaan oli tehty reikä kädensijaksi ja jonka suupuoli oli nahalla pärmätty. Reijästä riippui nauhoja, joiden alapäähän oli kiinnitetty vaskirenkaita. Rummun kalvolle oli lepänkuori-vedellä maalattuna jumalat ja haltijat, pyhimykset ja perkeleet, aurinko, kuu ja tähdet, kirkko ynnä Norjalaisen talo, pyhä vuori sekä Lappalaisen kota ruoka-aittoineen ja poroaituuksineen, metsän-elävät, kalastusvedet y.m., sanalla sanoen kaikki, mitä tässä ja toisessa maailmassa löytyy. Rumpuun kuului vielä iso, irtonainen vaskirengas ja poronsarvesta tehty, välistä majavannahalla päällystetty, vasara. Kun tuli kysymys esim. metsästyksen tai kalastuksen onnistumisesta, niin asetettiin rengas rummun kalvolle ja aljettiin sitä vasaran avulla hyppäyttää. Niistä kuvista, joihin päin rengas liikkui, arvattiin sitten asiain meno. Samoin siitä, kulkiko rengas myötäpäivään, joka pidettiin hyvänä merkkinä, vai päinvastoin.

Jos taas oli otettava varastetusta selko, niin käytettiin toista keinoa. Noita kaasi maljaan viinaa ja kiinnitti siihen katseensa, samalla laulaen jotain loitsuntapaista. Sitten hän nimitti varkaan, jonka kuvan sanoi viinassa näkevänsä.

Mutta kun kova tauti oli parannettava, täytyi tiedustelemisen tapahtua tuossa tunnetussa tainnostilassa. Läsnä piti olla kaksi pyhävaatteisin puettua naista, liinalakki päässä, vaan ilman vyötä, yksi mies sekä lakitta että vyöttä ja keskenkasvuinen tyttö. Noitakin otti lakin päästään, aukaisi vyönsä ja irroitti kenkänsä paulat, peitti kädellä kasvonsa, pani kädet puuskaan ja kumartui eteen ja taakse päin, huudahtaen: "valjastakaa vetoporo!" tai "työntäkää vene vesille!" Viinalla karaistuna hän sitten alkoi kiskoa tulisijalta kekäleitä paljain käsin, iskeä kirveellä polveensa ja huitoa sillä molemmin käsin yli olkansa; kiersipä sillä vielä kolmasti apulaisensa ja viimein vaipui maahan, ikään kuin kuollut. Tällä aikaa ei kukaan saanut häneen kajota, vaan oli tarkasti katsottava, ett'ei kärpästäkään päästetty häntä likelle. Naiset hiljaa keskustelivat siitä, missä tienoin hänen henkensä mahtoi liikkua. Jos pyhiä paikkoja luetellessaan sattuivat mainitsemaan oikean, niin hän liikutti kättä tai jalkaa. Sitten he koettivat arvata, mitä hän siellä näki ja kuuli. Kun noita rupesi selviämään tainnoksistaan ja matalalla äänellä tavoittelemaan laulun päätä, koroittivat naiset taas äänensä ja yhtyivät lauluun. Lopuksi noita ilmoitti, mille jumalalle oli sairaan puolesta uhrattava, nimitti uhrieläimen ja uhripaikan sekä vakuutti parantumisen tapahtuvan määrätyn ajan kuluessa.

Lappalainen kansakoulunopettaja Labs Olsen muisteli vielä tämän vuosisadan alkupuolella noitarumpua käytetyn. Kun rumpu oli toimeensa vihittävä, istuutuivat kaikki, nuoret ja vanhat kumpaakin sukupuolta, ympärille ja alkoivat sitä pärrytellä. Täysikasvuisten naisten täytyi, lakattuaan rummuttamasta, ripustaa siihen jotain koristeeksi. Se, joka tahtoi rummulla tiedustella, istahti perimmäiselle paikalle kodassa, otti lakin päästään, piteli rumpua tulta vasten ja pudisteli sitä, niin että siinä riippuvat kalkkareet tärisyttivät kalvoa, kuullakseen, oliko tämä oikeassa vireessä. Myös vasaralla jonkun aikaa koeteltuaan ja kolautettuaan rumpua nurkkakiveen y.m., asetti hän sille merkin ja rupesi arpomaan. Merkkejä oli kaksi luista ja kolmas vaskinen, joista aina yksi kerrallaan oli käytännössä. Mutta kun enteet olivat huonot, niin pantiin kaikki kolme merkkiä rummulle ja heitettiin yli tulen toiselle puolen kotaa. Jos jonkun siellä onnistui se saada käteensä, ennen kuin ennättivät pudota maahan, kääntyi onni jälleen myötäiseksi.[276]

Ruotsin Lappalaisissakin pidettiin noitia suuressa kunniassa. Etevintä noitaa, tietää Lund,[277] nimitettiin tunturikuninkaaksi eli tunturiherraksi ja häntä täytyi toisten totella. Noidan virka riippui sekä perinnöllisyydestä että kutsumuksesta. Lappalaiselle, joka oli tullut keski-ikään ja jolle sattui asia metsälle, haltija ilmoittautui laulamalla. Hänen tuli silloin panna laulu muistiinsa ja mennä seuraavana päivänä samalle paikalle. Haltija, jos tahtoi hänessä pysyä, ilmoittautui uudelleen, ja oli hänen vastaaminen samalla laululla. Tämän jälkeen tuli haltija hänen taakseen, milloin hän vaan halusi. Se, joka oli saanut haltijan, oli puolen vuotta mielen viassa. Ei voinut sietää vaimoaan, lapsiaan eikä palvelusväkeään, vaan kuljeskeli yksinään metsissä houraillen ja eläen vähällä ruualla.

Haltijoita oli muutamilla kolme, toisilla neljä tai viisi, joillakuilla yhdeksänkin käytettävänään. Ne ilmestyivät toisinaan lintujen, käärmeitten tai kalojen haamussa, toisinaan ihmisten muotoisina kääpiöinä, ja palvelivat isäntäänsä monessa tilaisuudessa. Kun noidalla oli meno markkinapaikalle, niin hän lähetti haltijansa edeltä käsin kuulustelemaan, olivatko ruotsalaiset kauppiaat jo saapuneet. Samoin, jos hän oli poissa kotoa, vaikka kuinka kaukana, sai hän selon siitä, mitenkä hänen omaisensa voivat ja kuinka hänen porolaumansa menestyi. Sairaan luokse noudettuna noita heti määräsi suurimman poroista uhrattavaksi. Uhrauksen jälkeen hän alkoi lyödä rumpua ja löi siksi, kunnes kaatui maahan kovana kuin kivi. Tunnin kuluttua läsnäolijat nostattivat hänet laululla, noita otti taas rummun käteensä ja painoi sen vasten korvaansa, aivan hiljaa naputtaen. Jonkun aikaa rummuteltuaan hän istahti ja mietti hetkisen, sitten vasta ilmaisi, missä paikoin haltija oli häntä kuljettanut. Jos oli käynyt Manalassa, niin hän sieltä todistukseksi toi sairaan lakin, kintaan tai kengän, joka oli joutunut Manalaisten käsiin ja ollut syynä sairastumiseen.

Vielä käytti noita haltijain apua vihamiehiään vastaan. Kun kaksi noitaa oli joutunut riitaan, joka tapahtui etenkin markkinoilla juovuspäissä, asettuivat he vastatusten ja alkoivat loitsia. Se, jolla oli voimakkaampi haltija, voitti sen, jolla oli heikompi, ja hävitti kaiken hänen toimeentulonsa, hänen menestyksensä metsästyksessä ja kalastuksessa sekä hänen poro-onnensa, toisinaan otti hänet hengiltäkin. Jos noita oli oikein mahtava, niin hän vahingoittumatta saattoi astua keskelle nuotiota, jolloin tuli sammui, ikään kuin vettä olisi päälle heitetty, eikä edes savunnut. Taikka otti hän käteensä kiven, joka oli tulessa punaiseksi kuumentunut, ja piteli sitä niin kauan, kunnes se kylmeni.

Löytyi semmoisiakin noitia, joilla ei ollut yhtään haltijaa, vaikka osasivat rummulla arvoitella. He eivät päässeet välittömään yhteyteen henkiolentojen kanssa, vaan nämät puhuivat heille rummun kautta ja ilmoittivat ainoasti, missä oli otuksia saatavissa. Semmoisten jokapäiväisten asiain selville saamiseksi ei muuten rumpukaan ollut välttämätön. Arpoa saattoi myös kirveellä sekä kivellä. Kirves ripustettiin keskeltä vartta nauhasta kodan orteen ja aljettiin sitä puhutella, jolloin se rupesi hiljakseen pyörimään. Siltä taholta, jonne varsi osoitti, tiedettiin seuraavana päivänä etsiä saalista. Kivi, joka samalla tavalla keskeltä kiinnitettiin nauhaan, oli otettava pyhältä vuorelta.

Erittäin naisista mainitaan, ett'ei heillä ollut minkäänlaista haltijaa, jonka silmin olisivat nähneet, vaan ainoasti loitsuja, joilla taisivat vahingoittaa lähimmäistään.