Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana / ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta

SUOMENKIELINEN RUNOLLISUUS RUOTSINVALLAN AIKANA

ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden historiasta

Kirj.

JULIUS KROHN

Yliopistollinen väitöskirja, jonka Keisarillisen Aleksanteri-Yliopiston Suomessa Historiallis-kielitieteellisen Tiede-kunnan suostumuksella tarkasteltavaksi esittää Julius Leopold Fredrik Krohn, Hist. kiel. Maisteri.

Historiallis-kielitieteellisen Tiede-kunnan oppisalissa, Lokakuun 4 p:nä 1862, tav. aik. aamup.

Helsingissä, 1862. J. C. Frenckellin ja Pojan luona.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Katolisuuden aikakausi 1157-1528. Uskonpuhdistuksen aikakausi 1528-1640. Ruotsalaistulvan aikakausi 1640-1721. Ruotsalaisuus ja Fennofilot 1721-1766. Porthanin aikakausi 1766-1809. Liite. Viitteet.

Esipuhe.

Aineet, joista nyt yleisön käsiin lähtevä teos on kyhätty, nimittäin suomenkieliset runot ja virret, ovat nykyisinä aikoina kerätyt Pohdon toimen kautta ja hänen perintönään tulleet yliopiston haltuun. Sen tallessa löytyvät melkein kaikki tässä mainitut runoelmat. Muutamat siitä puuttuvat, jotka olen kopioinnut Tukholman Kuninkaallisessa ynnä Porvoon kymnasin kirjastossa, tulevat kohta käsikirjotuksena samaan paikkaan. — Suurena apuna tätä työtä tehdessä on ollut Herra Valtaneuvos Pippingin tarkka ja lavea luettelo suomenkielisistä kirjoista, ja ilman sitä tuskin olis ollut rupeaminenkaan täydellisempään suomenkielisen kirjallisuuden historian kokoonpanemiseen. Mutta minun on Herra valtaneuvosta erikseenkin kiittäminen hänen hyväntahtoisesta suullisesta avustaan. Samaten myöskin Herra Provessori Akianderia, jolta olen saanut tiedot niiden kirjottajain elämästä, mitkä olivat Porvoon hippakunnan pappia. Myöskin saan kiittää siitä avuliaisuudesta, millä hoidossaan olevien kirjastojen varoista ovat hakeneet minulle tarpeelliset kirjat, Helsingin yliopiston kirjaston varahoitajaa Herra Tohtori Elmgréniä, amanuensia Tukholman Kunink. kirjastossa, Herra Maisteri Wieselgréniä ja Upsalan yliopiston kirjastonhoitajaa Herra tohtori Fantia. Niin myös Suomen senaatin arkiston hoitajaa Herra Tohtori Bomanssonia, ja Herra notarius Th. Merckliniä Riiassa.

J. K.

Katolisuuden aikakausi 1157-1528.

Suomi joutui Ruotsin vallan alle, se yhdistettiin maakuntana Ruotsin valtakuntaan, se sai saman uskon ja samat lait kuin Ruotsalaiset. Mutta kuitenkin kovin erhettyisimme, luullen että Suomi teossa tahi ihmisten mielestä oli samassa tilassa kuin esimerkiksi Taalain maakunta tai Sörmlanti muun Ruotsin suhteen. Suomi kyllä oli maakuntana, vaan erinäinen maakunta, jonka kansa kaikkina aikoina pidettiin ja piti itseään erilaisena Ruotsalaisista, vaikka niiden kanssa yhdistettynä saman valtikkaan varjon alle.

Ruotsin vallan maakunnilla ylipäätänsä oli Kustavi Vaasan aikoihin asti jotenkin voimallinen erikoishenki. Että se Suomessa, jonka luonnollinen asema ynnä asukasten eritavat ja kieli erottivat muusta valtakunnasta, piti olla vielä paljon voimallisempana, on helppo ymmärtää. Se oli sitä voimallisempana, koska ei Suomen kansa, vieraankaan vallan alla, sortunut orjuuteen niinkuin onnettomat veljensä Suomenlahden eteläpuolella, vaan sille suotiin kaikki oikeudet mitkä voittajat itsetkin katsoivat kalleimmaksi aarteekseen. Ei kulunut viittäkymmentäkään vuotta siitä kun Ruotsin valta Pähkinäsaaren rauhan kautta oli tullut vakauneeksi Suomessa, niin annettiin Suomalaisille oikeus olla osallisna valtiopäivissä. Ja Suomen kansan lapsia ei estäneet mitkään semmoiset säännöt, kuin Virolaisilla oli kahleena, kohoamasta voittajainsa rinnalla arvohon ja valtaan.

Alussa olivat tietysti kaikki papit, virkamiehet ja kauppiaat ulkolaisia, mutta pian alkaa näkyä Suomalaisiakin. Jopa 1300 vuoden paikoilla nousi Suomalainen Maunus piispa-istuimeen. Ja katolis aikakauden viimeisinä 140 vuonna ei peittänytkään hiippa enää muiden kuin Suomen miesten päätä. — Arvattavasti oli muissa viroissa jo kolmansilla toista sadoillakin[1] Suomalaisia, vaan siitä ei ole mahdollista saada tietoa, koska enimmillä ei ole sukunimiä. Milloin heillä nimiä on, ne enemmiten ovat ruotsalaisia. Mutta 15:llä vuosisadalla on Suomalaisuus silminnähtävästi vahvistunut, sen todistavat ne monet suomalaiset nimet kaikissa säädyissä.

Tään ajan porvareissa näemme Ruotsalaisten ja Saksalaisten rinnalla paljon Suomalaisiakin. Ja että heitä pääsi kaupunkien hallituksenkin ohjiin, todistakoot seuraavat nimet: Mikael Suurpää (pispan isä) Turun pormestari,[2] Larens Hasu Naantalin raatimies 1491,[3] Peder Hasu "byfogde" Naantalissa 1505[4] y.m.

Papeissa tapaamme: Niclis Hirffvo Liedon kirkkoherra 1444,[5] Olai Kusto prebendatus Turussa 1451,[6] Andreas Vääräpää Euransuussa 1495,[7] Petrus Kurki Tammelassa[8], Turun kirkon "oekonomi" Joh. Suupaltti 1460,[9] ja piispoissa Lauri Suurpää sekä Arvi Kurki. Luultavasti oli suurin osa nimittömiäkin pappia Suomen sukua samaten kuin tämän vuosisadan kaikki piispat.

Virkamiehissä ja aatelississakin pistää meille silmään koko joukko Suomen nimiä. Ensiksikin Karpalaynen l. Karpainen (Påvel aateloittu) 1407,[10] Peder Maskun herasyöninki vuosisadan keskipaikoilla,[11] Kurki (Claws Korki oli Satakunnan herasyöninkinä) 1463,[12] Särkilaks (Niclis Olaffson aff Särkilax "konungz dom haffuande öffver Österlanden") 1437,[13] Jönis Ingonen a vapn 1432,[14] Olaff Kyrffves (myös Kirvis) aff vapn 1467,[15] Nigles Pederson a vapn i Heffvonpae 1471,[16] Tuomari Peder Udraaynen ja nimismiehet Ivan Partaynen sekä Avnen (Avunen) Savossa 1442.[17]

Luultavasti oli muistakin sukunimittömistä tai ruotsinnimisistä aatelismiehistä osa Suomen sukua, niinkuin Tavastit ja Stjernkors'it (alussa Särkilax). Mutta ulkolaisetkin Suomeen tultua kohta tulivat täysiksi Suomalaisiksi, niinkuin esim. näemme mainiosta Fleming suvusta. Eikä kummaakaan. Sillä kuinka muuten olis voinut käydä, kun aikansa elivät pelkän Suomalaisen kansan seassa, talvella varsinkin melkein kokonaan erotettuna muusta maailmasta.

Näissä kaikissa jo olis täyttä syytä siihen arveluun, että Suomalaiset siihenkin aikaan pitivät maataan erinäisenä muusta Ruotsista. Mutta tämän arvelun vahvistavat teko asiaksi seuraavat lauseet piispa Maunus Stjernkors'in suusta. Kirjeessä Upsalan arkkipiispalle hän arvelee "pitääkö Sten Sturen kulkea yli Ruotsiin — — — vai pysyä tässä kotimaassa ".[18] Toisessa sanoo lähettäneensä tietoja " tämän kotimaaraukan tilasta".[19] Kolmannessa puhuu "tämän kotimaaraukan ja myös (koko Ruotsin) valtakunnan mielialasta".[20]

Kotimaa (patria) kyllä on vallan väljä sana, joka saattaa merkitä kotipitäjän yhtähyvin kuin isänmaan, vaan kun arvelemme että hän tässä puhuu koko Suomesta, jolla allansa oli maakuntia, niin "patria" saapi tärkeämmän merkityksen. Tämmöistä Suomalaisuuden vahvistumista ja kansallis-hengen heräämistä ei olekaan vaikea ymmärtää, kun vaan muistamme kuinka ahdistetussa tilassa Ruotsi 15:llä vuosisadalla kitui ja että Suomen maan hallitus tällä ajalla parhaastaan oli Suomen sukuisten piispainsa hallussa.

Suomen kielen suhteen todistanevat nuot paljot suomalaiset nimet, että se kaikissa säädyissä taisi olla yleisenä puhekielenä, vaan ei sitä sentähden kuitenkaan liene suuressa arvossa pidetty. Ylipäätään täytyi Keski-ajalla maankielten (linguae vernaculae) matalana madella röykkiän Romankielen jaloissa ja kun Suomessa 15:llä vuosisadalla Latina tuomiopäätöksistä ja yksityisten välikirjoista yleisemmin hyljättiin, niin ei päässyt sen sijaan kansan oma, vaan Ruotsin kieli.

Ei ole koko katolisuuden ajasta tallella yhtään kirjotettua riviä Suomenkielellä. [21] Ja ettei sellaista ole löytynytkään, todistaa seuraava piispa Agricolan lause, [22] "Nyt ette temen maan kieli oli ennen neite aicoija iuri vähe ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstauis prucattu taicka harioitettu." Tällä "juuri vähällä" Agricola epäilemättä tarkottaa omia, ennen Uutta Testamentia, toimittamiansa suomenkielisiä kirjoja.

Mutta että kansan seassa runotaito oli eleillä, sen todistavat meidän aikoihin asti säilyneet runot Sant Henrikistä, Elinasta ja Klaus Kurjesta sekä Ritvalan helkavirret. Kaikki nämät ovat Länsi-Suomesta kerätyt ja niihin voinee panna täytteeksi runon N:o 13 Kantelettaren 3:ssa osassa, joka näyttää kuinka 4:n Ritvalan helkavirren aine on muodostunut Karjalassa. Näissä on kaksi legendaa eli pyhätarinaa, nimittäin "S:t Henrikin surma" ja "Mataleenan vesimatka;" muut voisi sanoa balladeiksi.

Runon S:t Henrikin surmasta oli Porthan saanut Palmsköldin kokouksesta ja painattanut kirjaansa Chron. episc. Finl.; siitä se on otettu Kantelettaren 3:een osaan. Mutta Suomen kirjallisuuden varoista tapasi prov. Lönnrot kaksi käsikirjotusta, joista toinen sisälti lyhyemmän, toinen pitemmän toisinnon samaa runoa. Niistä kaikista parsimalla on prov. Lönnrot sen nyt saanut 275 värsyiseksi ja jotenkin täydelliseksi. Semmoisenaan se löytyy painettuna kirjassa "Suomi" 1856. Porthan tätä runoa ei arvellut järin vanhaksi (non remotissimae esse aetatis), mutta siinä löytyvistä vanhoista sanoista ynnä Hämeen murteessa nykyään tietämättömästä päätteestä -vi (uupunevi), päättää prov. Lönnrot[23] syyllä, että se jo muinais aikoina on syntynyt.

Tämä runo on aivan vanhain kertomusrunojemme tapainen. Samalla lavealla suulla juttelee asiat pienimpine haaroineen (k. esim. kun Henrik käskee pilttinsä valjastamaan y.m.), sama erilausetten ja tapausten peräkkäin asettaminen ilman likempää liitosta, josta Suomen runon kertomustapa kuitenkin tulee niin lyhyeksi, sama koristamattomuus ja kuvausten puute, jota kuitenkin kielemme luontaisen kuvallisuuden tähden ei havaitsekaan puutteeksi. — Ulkomuodon suhteen ei tässä runossa ole paljon mitään moitteen sijaa; ainoastaan parissa kohdin on mitta vähän vaillinainen. Vaan sitä kantaa, jolta kertoja tapausta on katsellut, täytynee sanoa matalaksi.

Runo alkaa sillä että Henrikki kehottaa Erikki kuningasta hänen kanssa lähtemään

"Maalle ristimättömälle. Paikalle papittomalle, Kivikirkot teettämähän, Kappelit rakentamahan."

Erikki epää lähtemästä, sanoen matkan kovin vaaralliseksi.

"Paljon sinne mennehiä, Ei paljo palannehia."

Mutta Henrikki ei tottele, lähtee vaan matkalle.

Tähän alkuun ei sovellu jatko kauniisti. Sillä ei Henrik sitten kuolekaan uskon marttyrinä, vanhoja jumalia vastaan saarnaten, vaan hän surmataan sentähden, että vanha akka valehtelee hänen muka tehneen mitä sen ajan isot herrat joka päivä harjottivat, nimittäin väkisen ottaneen ruokaa talonpojan aitasta. — Merkittävä siinä runossa muuten lienee se asia, että samaten kuin Kalevalankin runoissa "lapsi lattialla" tai "ukko uunilla", tässä "paimen patsahalla" toimittaa omatunnon eli varotus- ja neuvonantaja-hengen virkaa.

Helkajuhla Sääksmäen Ritvalassa Hämeessä luultavasti on pakanallista perijuurta, mutta siinä nykyisemmin lauletut runot ovat nähtävästi katolis aikana syntyneet. Kukaties olivat papit net sepittäneet tässä juhlassa laulettavaksi, sillä hävittääksensä entiset pakanalliset.

Ensimäinen heistä vaan on kehotus juhlaa viettämään. — Toinen: "Mataleenan vesimatka" on mukailus Uuden Testamentin Magdalena jutusta. Runo ensin juttelee kuinka Mataleena isän kodissa kukkana kasvoi ja eli. Eräänä päivänä lähtehelle mentyä, näkee kasvonsa vedessä ja valittaa kauneutensa kadonneen, jolla runo tahtoo mieleen johtaa että Mataleenan sydäntä kalvoi omantunnon mato. Mutta kun Jesus paimenena tulee vettä anomaan, Mataleena taas ylpeilee eikä tahdo antaa niin muka halvalle miehelle. Jesus sanoo todellakin olevansa se halpa mies, miksi luullaan, jos ei tiedä virkkaa Mat:n elkiä. M. vieläkin ylpeilee:

"Sano kaikki mitä tiedät!"

Vaan kun Jesus tuosta kysyy mihin hän on kadottanut kolmet poikalastansa, joista olis tullut, yhdestä "Ruotsissa ritari", toisesta "herra tällä maalla", kolmannesta "paras pappi", niin M. sortuneena pesee Jesuksen jalkoja ja rukoilee että häntä panisi

"Soihin maihin portahaksi", ja "Lahopuuksi lainehille", sekä "Kekäleiksi valkiahan."

Tämä balladi on hyvin liikuttavainen, jota vaikutusta vielä kiihottaa sen erinomaisen lyhyt esitystapa. Kertomus on ikään kuin yhteen litistetty, niin ettei siinä ole muita kuin tarpeellisimmat väki- eli ydinsanat. Omituista on sekin tässä niinkuin seuraavissa Hämeen runoissa ynnä myös muutamissa Karjalan balladi-runoissa, että niillä välistä on ikään kuin näytelmäntapainen muoto; sillä tapauksen henkilöt usein pannaan keskenänsä puhelemaan ja itse kertomus milloin jääpi kokonaan pois, milloin vaan lyhimmässä muodossa välittää puheita. Otettakoon esimerkki tästä puheenalaisesta runosta.

Jesus anoo:

"Annas vettä juodakseni!" "Ei oo mulla astiata, Ei oo kannuni kotona; Pikarit pinona vieri, Kannut halkona kalisi." "Pistäppäs pivosi täysi, Kahmalossa kanniskele!" "Mitäs puhut Suomen sulha, Suomen sulha, maitten orja" j.n.e.

Kolmas helkaruno "Inkerin sulhot" on nähtävästi mukailus josta kusta ritariballadista, joista Skandinavian kansojen sekä Englanninki runollisuus on niin rikas. Paha vaan että tämä kaunis runo lopultaan on vaillinainen.

Samaten on vaillinainen neljäskin "Annikan runo." Karjalasta saatu, saman aineinen "Turusen neiti" on paljon täydellisempi. Se kuvaelee tapausta niiltä ajoin, jolloin Saksan laivoja yhtenään majaili Suomensaaren rannikoilla. Turusen neiti istuu Turun korolla. Tulee kesti (ulkomaan kauppias) hahdessaan ja pyytää häntä kullakseen. Annikka alussa ei suostu, totellen äitinsä varotusta; mutta kun kesti näyttää rikkauksiaan, niin Annikan mieli taipuu. Kesti tuosta sen talven syöpi, juopi Annikan talossa, mutta toivoo kesää, jota myös toivovat

"Kestin laiva, kestin lapset, Kestin entinen emäntä."

Kesän tullen kesti lähtee laivallaan pois, vaan Annikan rukouksesta lähettää hänelle ukko kovan myrskyn. Annikka tuosta ivaa:

"Kuti; kuti, keito kesti! Ainako sull' on Annin tyynyt, Ainako Kirstin kirjavaipat? Meren tyrsky tyynynäsi, Aalto päänalaisenasi!"

Nämät Hämeen helkavirret ovat siitäkin merkilliset, että niissä löytyy paljon, nykyisessä Hämeen murteessa tuntemattomia sanoja. Ritvalaiset itset eivät niitä kaikkia ymmärrä ja sanovat olevan "alkukieltä." Tästä voisi arvella että kukaties länsi- ja itämurre vasta katolisaikakaudella ovat erinneet toisistansa.

Kukkana säilynein Hämeen runojen joukossa on se, jonka nyt viimeksi otamme tarkasteltavaksi, runo "Elinan surmasta". Tämä varsinkin on merkillinen lyhyestä ja vilkkaasta esitystavasta sekä näytelmäntapaisuudestaan.

Se kuvaa kuinka Klaus Kurki, ritari tuosta vanhasta Suomen aatelissuvusta, pikamielissään surmaa nuoren rouvansa Elinan, jonka Klaun ilkeä piika Kirsti valheella on syyttänyt avion rikkojaksi. Henkilöiden erilaiset luonteet ovat hyvin selvästi ja elävästi kuvatut. Erinomaisella lemmellä ja huolella runo varsinkin hemmittelee Elinaa, jossa se meillen on tahtonut näyttää todellisen vaimon kuvan, kaikessa suloisuudessa, nöyryydessä sekä kaikki kärsivässä ja itsensä kieltävässä rakkaudessaan.

Klaun kosiessa, Elina alussa ei tohtisi ruveta niin suuren talon emännäksi, mutta Klaun ahdistaessa ei henno kieltääkään, varsinkin kun uroon uljuus nähtävästi oli voittanut sijan neidon sydämessä. Sillä runo kertoo kuinka Klaun tullessa, Elina heti oli tuntenut "Jalon jalan astunnasta."

Silloin kun Klaus on kaukaiselle matkalle lähtevinänsä, puhkee Elinan hellä rakkaus ilmi, koska hän pyytää:

"Oh mun Klaus kultaseni Älä viivy kauan siellä! — — — — — — — — Puhu puolilla sanoilla, Anna toisten toinen puoli! Juo vaan puoli siemenystä, Anna toisten toinen puoli! Niin sinä pikemmin pääset Pohjan noitaen seasta."

Koska Kirsti Elinalle tahtoisi laittaa yösijaa muualle, arvellen Klaun kammarissa olevan

"Siell' on pyssyt paukkaavaiset, Sill' on miekat välkkyväiset",

Elina ei suostu, sanoen

"Pyssyt on surmana sodassa, Tuttuna ovat tuvassa."

Rakkaus hänen ei salli muuttaa toiseen kammioon, vaikka kenties vähän pelottaa. — Kun Klaus kartanon jo sytyttää palamaan, Elina rakkautensa muistaen, ojentaa hänelle sormensa:

"Älä sormustas kadota, Josko kantajan kadotat",

Klaus miekallansa sivaltaa sormen poikki, vaan äiti vielä tahtoisi edes lapsensa pelastaa:

"Ohoh kulta, Klaus kulta, Älä polta poikalastas, Josko poltat pojantuojan."

Silloinkin, kuoleman uhkatessa, Elina muistaa vanhan äitinsä ja rukoelee Jesusta, että varjelisi palamasta

"Siks kuin äitini tulisi."

Äiti tulee, ja turhaan yritettyä lepyttää Klausta, valittaa, että Elina tuommoisiin tekoihin on puuttunut, vaan nytpä jo loppuu viimeinkin Elinan enkelinkaltainen nöyryys ja hän viattomuutensa tunnossa vastaa ei olevan hänessä

"Vikoa vähäistäkänä, Verta neulan silmättömän — Tein kaikki minkä taisin Vielä päällenkin vähäisen."

Elina tuosta vaipuu valkeaan ja runo lopuksi surkuttelee mielikkiään:

"Se oli meno nuoren rouvan, Nuoren Elina emännän, Jok' oli kaunis kasvoiltahan, Kaunis kaikella tavalla. — Kauan sua kaivatahan, Ijän kaiken itketähän, Itku ei Laukosta lakaa Valitus Vesilahdesta."

Klaus Kurki on ylpeä ja kuumaverinen ritari, joka tulee kosimaan:

"Sadan hevoismiehen kanssa, Sadan satula-urohon, Miehet kultamiekoissahan, Hevoiset hopeapäissä."

Pihalle tultua ylpeästi kysyy, onko

"Piika pidetty minulle?"

Sitten kun Kirsti hänelle valheita latelee, hän hetipaikalla tarttuu onkeen ja epäilee Elinaa.

Nähtyä sitten renki Uolevin Elinan makuukammiossa, hän tarkemmin tutkimatta uskoo Kirstin kanteen todeksi ja päättää polttaa syylliset, josta päätöksestä häntä ei enää saa peräymään Elinan hellä rakkaus eikä äitin rukoukset. — Hän luonteeltaan ei ole pahanilkinen mies, mutta tulinen ja pikainen. Tekonsa tehtyä hän katuu karvaasti ja lopulla omatunnon vaivoissa ajaa

"Alle aaltojen syvinten."

Kirsti se tässä tapauksessa on syynä kaikkeen onnettomuuteen ja pahaan. Heti Klaun tullessa nuoren emäntänsä keralla, Kirsti arvelee:

"Oh, jos sitäkin olisi, Tuon välin pahentajata, Ennenkuin avaimet annan, Toisen käskyllä kävelen."

Tuosta hän, Klaun pikaista luonnetta tuntien, heti rupeaakin valehtelemaan Elinan päälle, antaen Klaulle kavalan neuvon kuinka muka asiasta saisi selvän. Klaun lähdettyä tekee ensin Elinalle kaikellaista kiusaa ja lopulla houkuttelee Uolevi ylimysrengin, muka rouvan käskyjä kuulemaan, makuukammioon, jonka oven paiskaa lukkoon sekä kutsuu Klaun katsomaan. — Ja kun äiti polvillaan rukoilee Klausta että antaisi Elinan mennä muilla maille "Töitänsä häpeämähän", niin Kirsti kiivaasti estämään:

"Älä vainen Klaus kulta! Pane jauhoja pahoja, Tervatynnörin lisäksi, Ne heitä tulen sekahan Että paremmin palaisi."

Hämeestä ei ole enää tavattu Kalevalan runoja, jos niitä siellä lieneekään laulettu ikinä. Mutta se Suomen maakunta ei kuitenkaan ole aivan halveksittava laulun puolesta, joka semmoisia runoja on kasvattanut, kuin yllämainitut ja varsinkin viimeinen. Juuri niiden jo mainittu lyhyt, ytimellinen kertomustapa oli uusi sangen arvollinen omaisuus, jota Karjalan muinaiset runot kaipaavat. Kuka tietää mitä tästä juuresta olisi saattanut sukeutua, jos se rauhassa olisi saanut kasvaa. Mutta kirves jo oli kohotettu, joka sen piti katkaista, ja edemmälle mennessämme täytyy meidän melkein peräti jättää jäähyväiset kansarunolle. Se Suomen syvissä saloissa kulkee teitä tietämättömiä, syrjäpolkujaan samoaa. Meidänpä tästälähin on astuminen oppineitten runoelun julkista, vaikka enemmiten pölyistä maantietä. Tässä meille myös samassa ero tulevi melkein kaikesta totisesta hempeydestä ja suloisuudesta Suomen omatekemässä runollisuudessa. Mitä täst' edes tulemme näkemään, on suureksi sekä parhaaksi osaksi vaan käännöksiä ja alkuperäisilläkin useimmiten ei ole muuta arvoa, kun että todistavat Suomen runoeluun edes olleen yrittäjiä.

Uskonpuhdistuksen aikakausi 1528-1640.

Kustaa Vaasa vapautti Ruotsin vieraasta vallasta ja pakotti naapurit sitä arvossa pitämään. — Kalmari-liiton aika oli ollut ylimysten aika. Yhdessä olivat kaukaisen kuninkaan nimessä hallinneet valtakuntaa ja kukin omassa läänissään ollut kuninkaana. Tukholman verisauna nyt oli sortanut maallisen aatelin, uskonpuhdistus ynnä sen jäljissä, niinkuin shakali jalopeuran perässä, seuraava kirkon aarretten ryöstö masenti kirkonkin ylimysten voiman. Kuninkaan käteen yhdistyivät enemmän kuin ennen hallituksen ohjat ja maakuntain erikoishengen lamautti vahvistuva valtakunnallinen yhteishenki.

Tämä muutos tietysti vaikutti Suomeenki, vaan kuitenkin ei tullut nytkään yhteytensä Ruotsin kanssa aivan kiinteäksi. Että erikoishenkensä oli voimallinen todistaa sekin, että Juhana herttua siitä yritti itselleen omaa valtakuntaa, jota hän ei suinkaan olisi tullut ajattelemaankaan, jos hänellä lääninä olisi ollut Sörmlanti tahi muu Ruotsin maakunta. Ja lopulla samaa vuosisataa näemme Suomen muutamia vuosia aivan erillä Ruotsista, pysyen uskollisena kuninkaalle, jonka Ruotsalaiset olivat hyljänneet. Työtä oli IX:llä Kaarlella Suomen erinäisyyttä poistaessa lain ja lainkäytännön suhteen. Kirkollisissa asioissa se kesti vieläkin kauemmin. Piispa Erik Sorolaisen kuoltua v. 1627, esitti Upsalan arkkipiispa Vesterosin ja Strengnäsin piispain kanssa Turun hiipan saajiksi 2 Suomen ja 2 Ruotsin miestä, sillä ehdolla että jos Suomalainen tulisi valituksi, hänelle pantaisiin apuriksi Ruotsalainen, siksi että Suomen kirkon tila saataisiin enemmän Ruotsin kirkon mukaiseksi. Tähän suostuikin koko papissääty 1627 vuoden valtiopäivissä ja yksimielisesti valittiin Ruotsalainen Iisak Rothovius, joka sitten Suomesta poisti katolisuuden jäännökset.[24] Todistuksena siitä Suomen erikoishengestä olkoon myös, että aatelismies Kaarle Kröpelin vuonna 1592 Saksassa painatti latinankielisen kirjeen Johanalle a Torp, jossa hänen kutsuu Suecus (Ruotsalainen), itsensäpä Fenno (Suomalainen)[25] — Juusten piispa kulkukirjeissään papistolle sanalla "patria" aina tarkottaa Suomea, Ruotsistapa puhuen käyttää sanaa "regnum". Myöskin sanoo kerran: "minulle ja minun Suomalaisilleni"[26] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ:s procansl. etc. s. 43. Piispa Erik Sorolainen myöskin sanoo: "koko Ruotsin valtakunta ja varsinkin meidän kotimaamme" (on nimittäin ollut ahdistuksessa)[27] y.m.

Suomen kielen suhteen meillä nyt jo on varmempia tietoja. Vuonna 1609[28] löytyi Turussa 545 porvaria, joista suomenimisiä puolet eli 274, sukunimeä paitsi on 170, ruotsinnimisiä vaan 77 ja saksannimisiä 24. Merkittävää kuitenkin on että näitä kumpiakin viimein mainittuja enimmin asui kaupungin paraissa osissa, kirkko- ja luostarikorttierissa, josta voipi päättää niiden enimmiten olleen rikkaampia. Vaan saattoi osa niitä ja kukaties enimmät nimittömistäkin olla suomenkielisiä. — Viipurissa vuonna 1601[29] löytyi 154 porvaria, joista suomennimistä 38, nimeä paitsi 84, Ruotsinnimellä 18, saksalaisella 13 ja 1 Venäläinen. Että suomenkielisiä löytyi ammattimiehissä (hantverkkareissa), näyttävät Turun kaupungissa nimet[30]: Suutari, Kankuri j.m. Mutta siihen on muitakin todistuksia. Vuonna 154?[31] (vuosiluku puuttuu) olivat Viipurissa muurarimestarit melkein kaikki suomennimisiä, samaten suuri osa salvuumiehiä (timmermanneja, paljon nimittömiäkin), enimmät sarankauppiaat, suutareista 1 (2 nimitöntä), teurastajista 1 (1 ruotsin, 1 saksanniminen). Vieläpä löytyi suomennimisiä kaupunkein hallituksessakin esim. Anders Teyfvo raatimiesnä Viipurissa 1535[32], Palikka raatimiesnä Turussa 1626[33] ja Uuden kaupungin (perustettu v. 1617) ensimäisten pormestarein joukossa Jsacus Nicolai de Harikala ja Klemetti Laisk.[34]

Papit edelleenkin olivat tavallisesti nimittömiä, joku latinalainen tai Ruotsin nimi näkyy, mutta jommoinenkin joukko suomennimisiä.[35] Löytyipä suomennimisiä tälläkin aikakaudella myös korkeimmissa viroissa esim. Thomas Keijoi Turun koulun rehtori n. 1540[36] ja piispa Erik Härkäpää.

Mutta ei siinä kyllä että papeissa oli niin paljon suomalaisia nimiä. Selvänä todistuksena siihen että papissäädyssä Suomen kieli oli yleisin, on se että piispa Agricola aina kirjotti Suomeksi esipuheensa, joissa antoi kaikellaisia tietoja, neuvoja ja kehotuksia papeille. Tätä olisi hän, itse ollen ruotsinkielisestä seudusta kotosin, epäilemättä tehnyt Ruotsiksi, jos se kieli olis ollut siinä säädyssä tavallisempi. Vieläpä on sen lisäksi hänen omat sanansa vieraina miehinä siihen että moni sen aikuinen pappi ei osannutkaan muuta kuin Suomea. Hän sanoo:[37] "Nyt ettei yxiken pappi taicka opettaja madhaisi laiskudans (kansanopetuksessa) sille peitte ettei hen Latinan eikä Rotzin kielen taidha — — — Sentähden ombi nyt se Wsi Test. yxinkerdhaisesta textin möte ulostulkittu". — Saman todistaa myöskin Agricolan pelko että papit, hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat saatua, laiminlöisivät muiden kielten viljelemistä:

"Joca taas Latinan unochta, Heijust se cansans opetta. Ettes nyt nemet kiriat saa, Ele sijs oppis unhodha".[38]

Aatelisissa kyllä vielä mainitaan Hevonpää ja Linnunpää,[39] mutta ne vaan taisivat olla varakkaita talonpoikia, jotka jaksoivat varustaa hevoismiestä kuninkaan palvelukseen. Ylhäisemmästä aatelista ovat Suomen nimet kadonneet pait tuota "Kurki". Mutta näyttää siltä kuin olisi siinäkin säädyssä Suomi ollut tavallisena kielenä taikka että sitä hyvin osattiin ja Ruotsin rinnalla viljeltiin. Senaikuinen mies Jaakop Suomalainen[40] sanoo esipuheessa virsikirjaansa (n. 1580): "Sentähden caickia jumalisi ia cunniallisi Suomalaisi, ylimäisi ia alamaisi, oppeneita ia oppemattomi rucoilen" (että tätä hänen työtään varjelisivat panettelijoista). — 17:nen vuosisadan alkupuolella vielä omistettiin suomenkielisiä kirjoja aatelismiehillekin, esim. v. 1616 Maskun Hemmingin käännös[41] kirjasta "Piae cantiones" (josta kohta enemmän): "vanhall vapaall suurell sukuiselle, avaralda ulcomailla vaeldanuelle jalosti oppinuelle, vijsalle, corkialle Herralle, Herr Hendrich Hornille Canckaisista." Ja vielä 1654 omisti Th. B. Rajalenius saarnansa[42] Kustavi Hornille "Etelä-Suomen lakimiehel" (laamannille). Tiedetäänpä Turun hovi-oikeuden esimiehestä Jöns Kurck'ista (k. 1652), että perin pohjin osasi Suomen kieltä, niin että hänelle ynnä muutamille muille annettiin toimeksi Apraham Kollanion tekemän lain suomennoksen tarkastaminen.[43] Lopuksi ei voi heittää mainitsematta sitä moitetta mainiosta Suomen ylimyksestä, valtioneuvoksesta ja valtiomarskista, vapaherra Klaus Fleming'istä, hänen niin huonosti puhuneen Ruotsia että virkaveljiensä neuvokunnassa häntä oli vaikea ymmärtää.[44] Tätä on nykyänsä kovin epäilty todeksi, koska muka hänen kirjeensä ovat yhtä selväksi Ruotsiksi kirjotetut, kuin muidenkin sen ajan miesten. Mutta luultavasti oli asia semmoinen, että hän kyllä Ruotsia osasi, mutta, lapsuudesta asti enimmiten Suomen kieleen tottuneena ja sitä jokapäiväisessä elämässä paljon viljellen, Ruotsia puhuessaan kovasti mursi Suomeksi. Tätä tietysti ei ole voinut näkyä kirjotuksissa.

Tuo Suomen kielen taipumattomuus muiden Europan kielten kaikkia ääniä mukailemaan se näkyy olleenkin, joka ankarasti on auttanut Ruotsin kielen tunkeumista Suomen kansan ylhäisempiin säätyihin. Siihen meille ovat seuraavat sanat selvänä todistuksena:[45] "Suomalaisilla on omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti erilainen kieli." Nyt luetellaan sen erinomaisuuksia: "Ensiksikin koko kielessä ei ole puustavia F, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella kerakkeella alkavaa sanaa. Tämä tekee Suomalaiset taipumattomaksi muita kieliä oppimaan, jos ei tätä puutosta jo lapsuudesta asti taidolla (arte) paranna." Suomalaiset siis eivät taida sanoa Grex, vaan rex, spes, vaan pes j.n.e. "Sentähden aatelismiehet, kauppiaat ja papit ynnä varakkaammat talonpojatkin pitävät huolta siitä että heidän poikansa kätkyestä lähtien oppivat Ruotsia, sillä keinolla taivuttaen heidät muiden kielten omituisuuksiin ja ääntämyslaatuun".[46] Tällä tavalla Suomen ylhäisemmät säädyt vähitellen tottuivat pitämään Ruotsinkin kieltä Suomen sivussa omanaan.

Samassa Buraeon kirjassa löytyy sananen Suomen runollisuudestakin. Hän sanoo: "Riiminä eivät, niinkuin muut kansat, viljele sanain sointuvia loppuja, vaan kahden tai kolmen yhtäläistä alkua, sulkien joka värsyyn 8 tavuuta".[47] Tästä näkyy että Suomen kansaruno jo siihenkin aikaan oli yli meren kaikunut, ja että sitä maamme länsipuolellakin vielä runsaasti viljeltiin, kohta saamme nähdä.

Tähän aikakauteen kuuluvia kansarunoja kuitenkin ei ole säilynyt muita kuin "Puntuksen sota" (N:o 11 Kantelettaren 3:ssa osassa), "Viipurin linnan hävitys" (N:o 10 Kantel. 3:ssa osassa) ja Porthanin käskirjotusten seassa löytyvät Kaarle herttuan retkestä Suomeen ynnä pari pientä pätkää Nuijasodasta. — "Viipurin hävitys", Venäen Karjalasta saatu, on aivan muinaisrunojen kaltainen; se vaan kukaties on merkittävä että se enemmän vertauksia viljelee kuin Suomen runossa muuten on tapana. "Puntuksen sota" on nähtävästi vaan vaillinaisempi mukailus edellisestä. Molemmat ovat eläviä kuvauksia ja täynnä terävää pilkkaa.

Vaillinainen runo Kaarle herttuan retkestä Suomeen on epäilemättä tehty Turun seuduilla, sen todistavat semmoiset sanat kuin esim. haksi, paatti, kastari, ynnä muutamin paikoin katkaistut sanat. Edellisiin verraten tässä havaitsemme eriluonteen. Noissa oli historiallinen aine kansan muistissa jo hämmentynyt, niin ettei siitä enää ollut jälellä muu kuin itse tapaus, toisessa että Jaakop De la Gardie vallotti Riian ja Iivana Grosnij kävi sotaa Suomessa (senkin on runo muuttanut niin että Iivana muka vallottaa Viipurin); mutta sen tapauksen on runo omin värinsä koristanut. — Tässäpä runossa on kertomus uskollisesti historiallinen, tarkasti mainiten miesten ja paikkain nimiä; eikä se oliskaan muuta kuin runomittaan puettua historiaa, jos ei paikottain hyvin hilpeä kuvaelu sille antaisi vähän runollista elämää.

Runopätkät Nuijasodasta ovat niin lyhyitä ettei niistä olekaan tarkastettaviksi. Porthan sanoo[48] itsellään olevan muitakin historiallisia runoja, "joissa Savon ja Karjalan miehet laulavat otteluitansa Venäläisten kanssa", mutta ne ovat kadonneet.

Tällä aikakaudella ei ollutkaan kansaruno enää ainoana suomenkielisenä runollisuutena. Suomi oli tullut kirjakieleksi, se oli saanut painetun kirjallisuuden.

Uskonpuhdistus Suomessa niinkuin muualla oli tuominnut Latinan pois jumalanpalveluksesta. Kotikieli oli sijaan pantava. Ettei Suomessa voinut olla puhetta muusta kielestä kuin Suomalaisten omasta, seurasi luonnollisesti siitä mitä tiedämme Suomen kielen senaikuisesta tilasta. Ei epäillyt Agricolakaan, vaikka ruotsinkielisestä paikkakunnasta kotosin, mikä kieli piti tulla Latinan perilliseksi. Se kyllä on totta että ensimäiset Suomen kirjottajat pitävät pitkiä puolustuspuheita rohkealle yritykselleen ja Agricolakin kerran vakuuttaa: "kylle se cule Somen kielen, ioca ymmerdhe caickein mielen"; mutta he eivät sitä tehneet siitä syystä että olisivat arvelleet sillä loukkaavansa Ruotsille tulevaa sijaa, vaan sen vuoksi että vielä yleisessä luulossa Latina oli pyhempänä muita ja ainoa mahdollinen toimittamaan kirkollisia asioita. — Niin sanoo Agricola:[49] "Jumalan sana ia palvelus ia kircon meno ombi tehenasti Latinan kielille (sic) nijsse maakunnissa (Länsi-Europassa) ia mös tesse prucatudh. Joca Jumalan palvelus piti pidhettemen iocaitzen maakunnan omilla, ymmertteuille kielille, iosa usko vastanotettin". Ja Jaakop Suomalainen juttelee[50] kuinka virsiä ennen oli kirjotettu "liki ymbäri länsipuolen mailma" latinankielellä. Mutta Lutherin esimerkki oli häntä kehottanut niitä omalla Suomen kielellä sepittämään.

Mitä Agricola on tehnyt Suomen kirjallisuuden hyväksi, on niin yleiseen tuttu, ettei sitä ole tarvis ruveta luettelemaan.

Mutta ei voi olla kiittämättä ja ihmettelemättä sitä ahkeruutta ja tointa mitä hän tässä näytti; sillä enin työ epäilemättä on luettava hänen ansiokseen josko hänellä olikin auttajia, niinkuin näkyy esipuheesta Davidin psaltariin, jossa hän lopuksi sanoo:

"Muista sis rucoilesas heite, Iotca tulcitzit Suomexi neite."

Tästä samasta sanoo piispa Juusténkin[51] että se käännettiin Turun tuomiokoulussa ja häneltä on viimeisen korjauksen saanut.

Ja ihmeemme tästä työn paljoudesta, mikä Agricolan kädestä läksi, vielä enenee, kun muistamme hänen, joka aivan viljelemätontä kieltä alkoi taivuttaa korkeinten ajatusten ilmottajaksi, ei ollut Suomalainen syntysin, vaan luultavasti myöhemmin oppinut Suomea. Hän itse nämät hankaluudet kyllä tiesi ja pyytää monta kertaa esipuheissaan anteeksi, mitä virheitä kirjoihin on mahtanut tulla, anoen:

"Ele senvuoxi kiria poisnacka, Ele myös hende hariotta lacka".[52]

Mutta kuitenkin lisää:

"Se paremmin techken ken voi".[53]

Ja toisessa paikassa kehuu psaltarin käännöksen olevan selkiän:

"Ninquin kircas auringo taivahan."

Vieläpä tiuskuu liiallisille moittijoille:

"Panettelia quin neite laitta, Se pangan hamballens lucon aitta (aita) Taicka tehhken paremat itze, Jos hen taita eli viitze".[54]

Itse oli aina suuressa ilossa kun jonkun uuden kirjan sai valmiiksi, ja terottaa lukijankin mieleen sen erinomaisen Jumalan armon, joka siihen on antanut voimaa. Vaan näitä uusia kirjoja ei näy otetunkaan vastaan niin suurella halulla kuin oli toivonut.

Sentähden moittii jo psaltarin esipuheessa:

"Hwij se vähe quin kirioitetan, Harvoin se sarnatan eli luetan."

Ja esipuheessa prophetoihin valittaa:

"Viele Bibliast mwdh tulisit, Jos nemet otoliset olisit, Ostettaisin ia prucataisin, Quin olis kylle myös coctolin (kohtuullinen): Sen aian uskon pian tulevan Ette Somen kiriain iälkin tutkitan; Vaan tuskal ne silloin käsiteteen, Jotka nyt monilda hylieteen."

Agricolan esimerkkiä tarpeellisten uskonopillisten kirjain seurasivat P. Juustén piispa ja Jaakop Pietarinpoika Suomalainen. Tämän ajan loppupuoliskolla toimitti myös piispa Erik Sorolainen lavean postillan. Mutta sitä ennen oli jo Suomen kieltä yritetty kirjallisesti käyttää maallisiinkin asioihin. Vuonna 1555 annettiin ensimäinen tietty kuninkaallinen kirje Suomen kielellä,[55] jonka sanotaan kääntäneen Thure Pietarinpoika Bjelke. Tätä seurasi tällä aikakaudella tuon tuostakin joku toinen, ja 1600 vuoden seuduilla käänsi Ljungo Tuomaanpoika (Liminkalainen, kirkh. Pyhäjoella, sitten Saloisissa ja viimein Kalajoella k. 1611) Kristofer kuninkaan maanlain, jota kuitenkin vaan ensimäiset arkit tulivat painosta. Sota nieli siihen tarpeelliset rahat.

Agricola oli ensimäinen Suomen kielen kirjottaja, hän on myöskin ensimäinen oppinut Suomen mies, jonka runoelmia on säilynyt meidän aikoihimme. Useampia esimerkkiä on jo ollut nähtävänä hänen riimillisistä esipuheistaan, joita aina pani seuraamaan toimittamiansa kirjoja. Hän niissä ilmottaa puuhistaan suomenkielisten kirjain toimittamiseksi, puhuu lukijoille ilostaan, toivoistaan sekä myös murheista ja vastuksista, selittää millä tarkotuksella mikin kirja on toimitettu, kehottaa sitä ahkerasti käyttämään ja papit erikseen siitä kansaa neuvomaan. Pait sitä sisältävät nämät esipuheet vielä sitä ja tätä muutakin, esim. Uuden Testamentin esipuhe historiallisia tietoja kristinuskon tuonnista ja vähäisen Suomen maanopasta, psaltarin esipuhe Suomen pakanallisista epäjumaloista, prophetain esipuheessa antaa lyhykäisen tiedon mailmasta tuotteineen sekä lyhykäisen sielutieteen ynnä avuin systeman. — Runollista näissä Agricolan riimeissä tietysti ei ole pait muutamin paikoin, missä ihastuksissaan puhkee vertauksiin esim. esipuheessa veisuihin ja ennustoksiin Moseen laista, jotka sanoo Pipliasta yhteen keränneensä

"Quin kimalainen yrtist hake Medhen ia Hunaian nin tai teke."

Nämät riimit ovat sitä laatua, mitä Saksalainen kutsuu "Knittelverse", nimittäin semmoisia, joissa ei runollisesta lausetavasta eikä mitasta ole lukua, kun vaan loput sointuvat. Agricolan riimit ovat milloin yks- milloin kakstavuisia. Riimin vuoksi hän välistä polkee koron esim. coitta = eroitta, itze = domitze, j.n.e. taikka solvaisee sanan. Mittansa perustuksena, jos semmoista lienee, taitaa olla trokeinen nelimitta, se on sama kuin Suomen runomitta, mutta sen trokeit usein venyvät daktyleiksi. Korolle on se kokonaan perustettu arvosta vähääkään huolimatta.

Virsiäkin näkyy Agricola yrittäneen sepittämään. Sanotaanpa[56] hänen toimittaneen kokonaisen suomenkielisen virsikirjan; mutta siinä ei liene perää, sillä Jaakop Suomalainen esipuheessa vanhimpaan virsikirjaan ei hänestä mainitse mitään, sanoen vaan Lutherin ja muiden ulkomaalaisten esimerkin olleen hänelle kehotuksena "että minäkin Jumalan nimen cunnian tähden ia sen rackaudhen puolest quin minulle on Isänmaata vastan, rupeisin hengellisii virsiä Suomenkielel, — — — riimittäin muidhen christittyin maacundain tavan iälken tekemän". Se vaan on varmaa että Agricolan kirjoissa löytyy kaksi virttä, nykyisen virsikirjamme numeroihin 146 ja 173 vastaavaa, jotka kuitenkin sitten kokonaan uudistettiin.

Valtaneuvos Pipping luettelossaan arvelee että joku Jaakop Suomalaisen toimittama virsikirja olis pitänyt löytyä, koska Maskun Hemming esipuheessa virsikirjaansa sanoo:

"Mestar Jacobin ialo lue Ennen tehty esipuhe."

Tämmöinen, Jaakop Suomalaisen esipuheella varustettu suomenkielinen virsikirja sattuikin minulle käteen pölytellessäni Upsalan yliopiston kirjastoa. Kirja on vaillinainen; siitä puuttuu nimilehtikin vuosilukuineen; mutta mainittu esipuhe, jossa Jaakop Suomalainen sanoo itsensä sen tekijäksi ynnä kirjan vanhanaikuinen, Agricolan viljelemän sukuinen, oikokirjotus tekevät sen epäilemättömäksi että tämä juuri onkin se kaivattu ensimäinen virsikirja Suomenkielellä. Luultavasti se on ilmitullut 1580 vuoden perästä, sillä Justenin Messukirjassa 1575 ei vielä mainita muita virsiä kuin nuot Agricolan ja käsketään laulaa suorasanaisia kappaleita; ja 1578 antoi kuningas Suomalaiselle toimeksi muutamain hyödyllisten kirjain suomentamisen.[57]

Se sisältää 92 (?) virttä seuravaisessa järjestyksessä:

Muutamat kijtosvirdhet: N:o 102, 100, 104, 6, 7,

Davidin psalmit Suomen virsikirjan N:o 24, 25, 33, 36, 38, 51, 55, 61, 67, 77, 78, 83, 85, 86, 88; tästä puuttuu 2 lehteä (89? ja 97?)

Muutamat evang. virsiksii tehdhyt: 205, 206, 204, 199; puuttuu 6 lehteä.

( Katkismus virsiksi tehty: 1?, 2?, 4, joka vanhassa käskirjotuksessa sanotaan Suomalaisen tekemäksi,[58] 8?, 10?), 15, 16, 17, 18, 23.

Messuvirdhet: N:o 188, 187, 189, 146 (nykyisessä muodossaan), 176; puuttuu 3 lehteä (238?)

( Muutamat virret erinomäisistä juhlista: 117?, 119?), 116, 118, 139, 140, 125, 110; puuttuu 2 lehteä (109?), 144, 145, 223, 212, 155, 156, 157, 165; puuttuu 2 lehteä (167?), 180, 181, 173 (nykyisessä muodossaan), 184, 185, 192, 196, 114, 197; puuttuu 2 lehteä (?).

( Muutamista kritillisen opin kappaleista ): 220, 225, 224, 133, 228, 227, 30, 229, 283.

Rauhasta: 310, 311, 296. Rualle mennesä: 339. Ruan jälken: 340, 341; puuttuu 4 lehteä (342? Aamuvirsi: 353? Ehtoovirret: 370?), 376. Matkustavain v.: 336. Häävirsi: 323. Hautausvirret: 396; loppu puuttuu (398?).

Kysymysmerkillä varustetut numerot ovat semmoisia, jotka eivät löydy tässä vaillinaisessa kappaleessa, mutta vasta seuraavassa virsikirjassa. Kuitenkin voipi ne melkein varmaan päättää Suomalaisen tekemiksi, siitä syystä ettei niissä ole alkusointua, jota seuravien virsikirjain pääsepittäjä Hemming aina viljelee. Taitanee noita Suomalaisen virsia vielä olla joku, jota en siksi ole tuntenut, sillä kun uskollisemmissa käännöksissä ei ole Hemmingikään voinut saada kaikkiin riviin alkosointua, niin on välistä vaikea päättää mikä lienee hänen mikä Suomalaisen käsi-alaa.

Milloin Maskun Henrikin ensimäinen virsikirja ilmestyi ei voi sanoa, koska se ei tiettävästi enää ole löytyvissä. Mutta että se jo löytyi ennen 1614 näkyy siitä, että sinä vuonna ilmitulleessa Erik Sorolaisen käsikirjassa[59] jo on määrätty laulettavaksi suuri joukko (23) Hemmingin virsiä. Enimmät (50) siinä mainitut virret kuitenkin ovat Suomalaisen virsikirjasta. Vanhin tietty virsikirja yllämainitun perästä on Viipurin piispan Olovi Elimäläisen "tiedhost ja suosiost" v. 1621 painettu, tehty "Jacob Soomalaiselda ja muild Soomen papeilda." Sekin on nyt kadonnut, mutta Renvall sen vielä on nähnyt ja luettelee siinä löytyvien virsien numerot.[60] Uusia virsiä on tullut lisään 57: N:o 11, 12, 40, 43, 45, 47, 50, 56, 62, 66, 69, 72, 76, 111, 120, 127, 128, 129, 143, 158, 159, 161, 162, 170, 177, 179, 183, 186, 209, 211, 214, 217, 222, 231, 241, 242, 247, 254, 255, 256, 279, 284, 285, 286, 297, 306, 335, 337, 344, 354, 365, 366, 378, 381, 382, 388, 399. Myöskin sanoo Renvall tässä löytyvän N:o 190, jota kuitenkin sitten ei tapaa seuraavassa virsikirjassa, jonkatähden se vähän on epäiltävä. Paitsi näitä löytyy siinä vielä N:o 160, 169 ja 215, jotka sitten ovat tulleet muutetuksi (Renvallin mukaan vasta Raumannon virsikirjassa; vaan ne ovat nykyisessä muodossaan jo seuraavassa Hemmingin virsikirjassa). Sitä vastaan puuttuvat Suomalaisen virret N:o 51 ja 139. Kaikkiansa tämä virsikirja siis sisältää 151 virttä.

Näistä mainitaan v. 1614 Käsikirjassa N:o 62, 72, 76, 129, 143, 183, 209, 211, 214, 217, 222, 241, 284, 285, 399.

Vuonna 1639 painettiin: "Yxi vähä Suomenkielinen virsikirja — — tehty M. Jacobild Suomalaiselda ja muild Suomen papeilda, cunnialisten Herrain, Turun pispan M. Erichin ja Capitularisten tiedost ja suosiost, H. Hemmingin Maschun kirkkoherran vaival ja culutuxel ".

Tämä sisältää pait yllämainittuja seuraavat 91 uutta virttä: N:o 3, 9, 13, 19. 32, 37, 52, 53, 54, 57, 64, 65, 71, 74, 79, 82, 87, 91, 93, 96, 101, 103, 105, 106, 108, 112, 113, 115, 121, 122, 123, 124, 126, 142, 160, 163, 164, 168, 169, 174, 175, 178, 193, 198, 200, 201, 202, 203, 208, 215, 216, 219, 221, 230, 240, 244, 246, 257, 260, 261, 262, 268, 272, 275, 277, 288, 303, 305, 307, 308, 309, 313, 324, 325, 326, 327, 328, 343, 347, 348, 349, 358, 359, 386, 393, 395, 397, 401, 405, 409, johon vielä tulee nykyisestä virsikirjasta poisheitetty "Kristus vastaan vihollisians", siis kaikkiansa 242 virttä (sillä N:o 118:n ja 157:n versus interculares ovat luetut erivirsiksi ja Suomalaisen N:o 51 ja 139 ovat tähän jälleen otetut, vaan N:o 190 ei löydy). Näistä jo ovat mainitut 1614 vuoden käsikirjassa: N:o 37, 142 175, 200, 201, 208, 215, 308.

Tämmöisenään Suomen virsikirja pää-asiassa pysyi 17:n vuosisadan loppupuoleen asti. Viime-mainittu Hemmingin vaivalla toimitettu virsikirja painettiin uudestaan v. 1652, otettiin muuttumatonna 1653:n, 58:n, 64:n sekä 70:n vuoden manualeihin ja missä muihin uusia virsiä lisättiinkin, niin ne kauvan liitettiin erikseen loppuun. Molempain viime-mainittuin virsikirjain nimilehdet mainitsevat sepittäjikseen Jaakop Suomalaisen ja muita Suomen pappia. Kutkapa nuot muut Suomen papit olivatkaan? Raumannus toimittamassansa manualessa (v. 1646), joka on vähäisen lisätty painos mainittua virsikirjaa, sanoo sen "enimmiten M. Jacobilda Suomalaiselda ja Mascun Herr Hemmingildä tehdyksi". Itsessä 1639 vuoden virsikirjassa on virsillä N.o 52, 124, 159, 163 sekä 164 nimimerkki P.M.; virrellä N:o 306 on nimimerkki P.J.C. Muut virret, 142 luvultaan, taitavat olla Maskun Hemmingin tekemät, niinkuin myös niiden luonnossa ilmottuva sukulaisuus vakuuttaa.[61]

Tiedot näiden ensimäisten Suomen virrenseppäin elämästä ovat puuttuvaiset. Jaakop Suomalaisen elämäkerta[62] on paraten tuttu.

Hän oli Pietarin poika, mutta missä ja milloin syntynyt, sitä ei tiedä. Renvall häntä arveli siksi Jaakop Teitiksi, joka Skytte piispan kustannuksella lähetettiin ulkomaalle, mutta kanslianeuvos Lagus on näyttänyt niiden olleen erihenkiä. Myöskin on kovin epäiltävä oliko maisterina, niinkuin häntä kirjain nimilehdissä mainitaan, sillä ei hänelle yhdessäkään niitä monia pärmäkirjoja, joissa hänestä on puhetta, anneta sitä arvonimeä. Hän tuli Turun koulun rehtoriksi 1568; 1578 penitentiarioksi ja lektoriksi Turussa ynnä Räntämäen kirkkoherraksi; 1578-82 näkyy hän toimittaneen kirkkoherravirkaa[63] Turussakin (sill' aikaa kuin kirkkoherra Henricus Canuti oli superintendentinä?), jona aikana oli koulun rehtorina Kristian Mikaelin poika Agricola; sitten sai Suomalainen rehtorivirkansa takasin, joksi hän kuitenkin ei mainita ennenkuin 1584; samana vuonna hänelle myös annetaan nimi dekanus.

Hän kuoli 1588 Syyskuulla ruttotautiin.

Tämä taitava ja viriä mies näkyy olleen erinomaisessa suosiossa Juhana kuninkaalla, joka hänelle monta monituista kertaa soi palkan lisäystä.

Luultavasti siihen oli suurinna syynä että Suomalainen suostui Liturgiaan, niinkuin siitä näkyy että hän otti vastaan katolin tapaisia, uudestaan asetettuja virkoja.

Vaan oli siihen toinenkin syy, sillä kirjeessään, jossa hänen nimittää penitentiarioksi, lektoriksi ja Räntämäen kirkkoherraksi, Juhana myös antaa hänelle toimeksi: muutamain hyödyllisten kirjain kääntämisen Suomen kielelle.[64]

Maskun Herr Hemming[65] Suom. mainitaan 1581 predikant i Åbo, oli Maskusta kotosin, Henrikin poika (valtaneuvos Pipping hänet väärin kutsuu: Henrik Hemmingius k. luett. N:o 27), näkyy tulleen Maskun kirkkoherraksi 1587 (sinä vuonna on vielä Jöns allekirjottanut kymmennysluettelon ja Hemmingin nimi niiden alla näkyy vasta 1588,[66] mutta Strandberg mainitsee Hemmingille jo 1587 annetun 48 tynnyriä kruunun eloa); häntä edellinen kirkkoherra kuitenkin näkyy eläneen vielä 1590; vuonna 1593 kävi H. Upsalan mainiossa kokouksessa ja kirjotti nimensä sen päätöksen alle. Hän vielä 1618[67] pani nimensä kymmennysluettelon alle, mutta 1620 näkyy siinä jo Juosep Hemminginpoika. P.M. kukaties lienee Petrus Henrici Melartopaeus, joka oli tuomio-provastina noin 1600 ja niiden joukossa, jotka 1602 määrättiin kääntämään Raamattua Suomeksi.[68] Mutta hän Strandbergin mukaan muutettiin Ruotsiin 1605 ja P.M:n virsistä löytyy, yksi 1621 vuoden, vaan muut vasta 1639 v:n virsikirjassa, jonka tähden hänen silloin vielä olis pitänyt olla Suomessa. Kukaties oli P.M. niinkuin myöskin P.J.C. pappina Viipurin hippakunnassa, koska he ensikerran näkyvät Viipurin piispan Elimäläisen toimittamassa virsikirjassa.

Jos nyt käännymme katselemaan itse virsikirjaa, niin näemme sen muutamissa kohdin jo olleen sangen täydellisen, vaikka muissa kovin vaillinaisen. Katkismusvirret jo löytyvät kaikki; Taavetin psalmeja 2/3, erinäisten juhlain virsiä 3/4, melkein kaikki evankeliumivirret. Virsikirjan jälkimäisistäpä osista löytyvät vaan hautaus- ja häävirret kaikki sekä ruokavirsiä 3/4; muista ei puoletkaan. Tästä näkyy että virsikirjan tarkotus enimmiten oli käytöllinen, sovitettu eritiloihin ja juhlihin.

Nykyään virsikirjaamme kovasti ja syyllä moititaan, varsinkin katkotuista, runnelluista sanoista ja liikkaavaisesta värsymitasta. Tämä moite sopii varsinkin näihin vanhimpiin virsiin. Mutta ennenkuin ne kokonaan tulen omaksi tuomitsemme, ei haittais kuulla pari sanaa niiden puolustukseksikin.

Sanojen katkomisen suhteen, joka kyllä korviimme kipeästi koskee, on kuitenkin muistettava, että kirjakielemme pohjaksi pannusta Varsinais-Suomen murteesta äänikäs-päätteet jo olivat pois kulumassa, niin että heitä suorasanaisessakin kirjotuksessa välin pidettiin, välin hyljättiin. Kukaties pakottanee suurempi ja vilkkaampi liike kieltämme edes osaksi jälleen hyväksymään tätä vanhinta kirjotustapaa. Ja eiköhän tämä tapa, varosasti käytettynä, lisäisi Suomen kielelle suloutta, tuoden vaihetusta yksitoikkoisille päätteillemme esim. Vanhall vapaall Suomenmaalla j.n.e.

Mutta jo säikähyttää Suomen kielen tempelivartiain nouseva "sanctus horror". Heittäkäämme siis tulevaisuuden Suomi tulevain aikain muodostettavaksi ja palatkaamme aineesen. Josko ei sitä voikaan hyväksyä, niin täytynee kuitenkin vanhoille virsiniekoillemme lukea puolustukseksi, että he, usein kahdella päällä ollen, kuinka saisivat käännettävät ajatukset Suomen pitkillä sanoilla mahtumaan värsymittaan, ennen viljelivät lyhettyjä kuin täydellisiä sanamuotoja, koska kansan puheessa kuului kumpiakin sekasin. — Viljeleehän nykyinenkin runoelumme lyhennyksiä, vaikka ei niin paljon; erotus vaan on että nyt lyhennetään Karjalan, silloin Varsinais-Suomen murteen mukaan. Silloin kirjotettiin: poikan' nyt poikain, silloin olsi nyt oisi, silloin hänell nyt hälle j.n.e. Ja oli Suomalaisella sekä Hemmingillä vähän esimerkkiä tämmöiseen "licentia poetica" myöskin senaikuisissa Ruotsin ja varsinkin Saksan virsissä.

Pahempi ja enemmän perustettu moite on se että sanat harvoin sopivat aivan yhteen värsymitan ja nuottinsa kanssa. Liikoja tavuita luikahtaa yht'suoraan värsyn alkuun, daktylit ja trokeit vaihtelevat keskenään sijaa ja ykstavuiset riimit hyvin usein muuttuvat kakstavuisiksi. Mutta tähänkin oli esimerkkiä, josko ei siihen määrään, senaikuisissa Ruotsin ja Saksan virsissä.

Arvoa poletaan yhtenään ja usein ei pidetä korkoakaan paremmassa kunniassa. Tähän taisi olla syynä Suomen runomitta; sillä, ollen arvolle perustettu, se ei huoli korosta; mutta vielä Porthanin aikoinakin luultiin sen perustuksena olevan korko, jonka tähden ei vaarin otettu arvoakaan. Sentähden kuulemmekin kohta prov. Eskil Petraeon suusta lauseen: ettei Suomen värsyssä pidetä mitään lukua tavuiden arvosta, kun vaan on sama tavuiden luku värsyissä ja lopussa riimi.[69]

Riimi, jota ei muinainen runomme tunne ja joka onkin vastaluontoinen Suomen kielelle oli siis tullut silloisen Suomen virren välttämättömäksi tunnustähdeksi. Mutta Suomen kieli on erinomaisen köyhä riimeistä, varsinkin ykstavuisista, ja vaikka sanain katkaisemalla niitä karttuikin lisäksi, niin eivät silloiset virsiniekkamme katsoneet mahdolliseksi viljellä täysiriimejä, vaan tyytyivät puoliriimeihin (assonans'iin). Niin panivat vastakkain esim. puhdas = sulhas, sanans = valans, vahva = vaiva, päästää = miestä j.n.e. Myös soinnuttivat pitkiä äänikkäitä lyhyitten kanssa, esim. sitä = kiittää, ääneen = häneen, Jumal = suomal y.m. Pääteriimien ikävyyttä parannellakseen viljelivät myös noita Suomen kielelle omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä, esim. kirvottaa = virvottaa, paettiin = ajettiin, kiristävät = likistävät j.m.s. Mutta ei välttänyt aina sekään ja hätätilassa sovittivat välistä riiminä toisiansa vastaamaan sanoja, joissa tuskin oli sointuisuuden jälkeäkään. — Riimeissään kyllä olivat Ruotsin ja Saksankin virrensepät huolimattomia, vaan ei sinnepäinkään kuin meidän Suomalaiset.

Näihin, epäilemättä suuriin virheisin perustuu se kova hylkämystuomio, jonka alle vanhat virtemme nykyään ovat joutuneet. Mutta jos ulkonaisista puutteista huolimatta maltamme katsella niiden sisällistä arvoa, niin jopa alkaa vaaka vähän painua niiden puolelle.

Suurin osa on käännöksiä, enimmiten Ruotsista. Saksasta ovat N:o 7, 10, 15, 23[70] 32, 64, 82, 85, 176, 224, 230 ja 246. — N:o 111, 112, 119, 121 ja 173 seuraavat milloin enemmän Saksaa, milloin Ruotsia. Latinasta ovat käännetyt tai enemmiten mukaillut N:o 19, 115, 120, 124, 125, 126, 127, 139, 140, 146, 157, 158, 159, 161, 162, 163, 164, 169, 173, 177, 179, 181 (osaksi Ruotsista), 306, 328, 405,[71] yhteensä 25.

Semmoisia joita ei tiedä mistä lienevät käännetyt ja joista luultavasti suuri osa on omia, ovat Suomalaisen virsistä: N:o 8, 16, 23, 25, 86, 144, 167, 180, 184, 188, 189, 192, 199, 238, 283, 310, 336, 339, 340, 353 ja 376, kaikkiansa 21. — Hemminginpä virsistä N:o 11, 45, 57, 65, 82, 87, 91, 101, 103, 105, 113, 122, 123, 142, 160, 168, 174, 178, 192, 193,[72] 198, 200, 202, 208, 216, 219, 221, 244, 260, 261, 262, 277, 303, 308, 309, 313, 324, 325, 326, 327, 337, 354, 386, 401 ja 409, yhteensä 45. Paitsi näitä ovat seuraavat 10 nimittäin N:o 56, 62, 64, 66, 69, 71, 72, 74, 76 ja 93 ruotsalaiselta virreltä vaan ottaneet mitan, vaan muuten itsenäisellä tavalla sovitetut Taavetin mukaan; muutamin paikoin vaan on muutamissa ruotsalainen otettu esimerkiksi.

Muut ovat Ruotsista käännetyt ja löytyvät vanhassa 1695 vuoden virsikirjassa kaikki pait N:o 3, 13, 196, 242, 275 ja 343.[73]

Käännökset ovat enimmästi kielen ja ajatuksen puolesta sujuvia ja selviä, ja jos välistä löytyy kankeampiakin, niin on muistettava, että vielä hullumpia toisinaan näkee Ruotsin vanhassa virsikirjassa. Suomalainen kuitenkin välistä pistää riimin vuoksi sopimattomia sanoja värsyn loppuun; mutta Hemmingin virsissä semmoista ei tapaa. Suomalainen enimmiten kääntää jotenkin uskollisesti, vaan ei orjallisesti, vääntääpä hyvin usein niinkin, että virteen tulee tuota Suomen runomukselle omituista ajatusriimiä (parallelismia). Hemming on harvoin aivan uskollinen; milloin vetää pari värsyä yhteen, milloin heittää jotkut värsyt, milloin panee omia lisään, milloin vaan mukailee. Varsinkin Latinasta kääntäessään käyttää alkuperäistä virttä vaan pohjana. Täten on hänen suomennoksillaan elävämpi, vapaampi ja omituisempi luonne kuin Suomalaisen sepittämillä. Hemmingillä oli Suomen kieli kokonaan vallassaan; niin rikkaasti, niin luontevasti ja sujuvasti se valuu hänen kynästänsä. Hänkin viljelee ajatusriimiä, mutta pait sitä aina myöskin vähemmin tai enemminkin alkusointua. Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin tekemä virsi esille, niin se heti pistää silmään. Välistä alottaa kaikki rivin sanat samalla puustavilla, välistä vaan pari sanaa; toisinaan on samassa rivissä kaksi erijaksoa, esim.

"Ijäiseen itkuun, pimjään paikkaan."

Myöskin tekee niin että edellisen rivin viimeinen ja seuraavan ensimäinen sana alkavat samalla lailla, esim.

"Köyhiä lapsias laupiutes kautta Kuule ja auta." N:o 11.

Vielä vapaammin liikkuu Hemmingin innokas, hilpeä henki niissä virsissä, jotka epäilemättä ovat hänen omansa. Tunto niissä ei ole kuohuvainen, mutta mielikuvailo sitä hilpeämpänä. Kun pääsee jotain kuvailemaan, varsinkin tään maailman turhaa menoa ja syntisyyttä tai siitä seuraavia onnettomuuksia ja rangaistuksia sekä tässä että tulevassa elämässä, niin hänen suustaan virtaa tulvana kuvallisia sanoja. Välistä tahtoo hän kuitenkin olla liian tarkka erisyntien ja vaivojen t.m. luettelemisessa. Omituista on myöskin että hän mielellään asettaa peräkkäin useampia, yhtäpitäviä sanoja, esim.

"Varjel, holho, hallitz ain."

Olkoon näihin esimerkkinä N:o 91, 168, 174, 178, 200, 401, 409 y.m. Näissä epäilemättä omissa virsissään, joissa vapaasti sai liikkua, viljelee Hemming ajatusriimeä (alkusointua aina) vieläkin tiheämmin, jopa välistä läpi koko virren. Ja niitä oikein tarkkaan tutkistellen, näemme niiden mitan olevan Suomen runomittaa![74] Ensisilmäyksellä sitä ei huomaitse, sillä ei ne ole raketut aivan muinoisten runoimme tapaan. Mutta sen ajan oppineitten runot eivät noudatelleetkaan aivan selvää runomittaa. Katselkaamme esim. palanen esipuhetta "Lukialle", joka löytyy alussa kirjaa "vanhain Suomen maan piispain ja kircon esimiesten latinankielised laolud — — nyt Suomexi käätyd Hemmingild Mascun kirckoherralda".[75] Siinä Hemming lausuu:

"Ystäväni ihanainen, Hyvän suopa Suomalainen Näitten alust tiedhä tämä: Suomen saares synnyit nämä. (Paitz vähä vaevoin harvoja Muolda cans tähän tuodhuja). Muinen pijspad pappimiehed, Oppined muud esimiehed Latinax teid laului näitä" j.n.e.

Tästä esimerkistä, jota ei voine epäillä kukaan olevan runoa, näkyy että sen ajan oppineet kirjottivat riimillisiä runoja, että net kokonaan perustivat korolle ja että tavallisesti trokeista mittaa (samate kuin varsinainen runomitta sanan jaolla) vaihettelivat panemalla värsyyn 1 trokein ja 2 daktylia tai 2 trokeita ja 1 daktylin esitavun kanssa. Jospa nyt ajattelemme että virsissä nuotin vuoksi viljeltiin enemmän noita daktylinsekaisia värsyjä, niin saamme juuri tuommoisen virsimitan, jota Hemming omissa virsissään ynnä mukailuksissa enemmitten käyttää. Mutta näkyy niissä välistä trokeistakin mittaa esim.

"Kaikk' luodut Kristuksen edess myödyit, Pilvet taituit, taivaat notkuit, Pyhäin polvet kumartelit, Voiton virttä veisaelit" j.n.e.[76]

Esimerkkinä Hemmingin runontapaisista virsistä olkoon vielä seuraava:[77]

"Kuin Jesus astui hahtehen, Menness' seurans kans yli meren, Laski hän itsens lepäämään. Asettui ilma puhaltamaan, Tuulispäät tylyt tuoksumaan, Aallot kyll kovin kulkemaan; Laine laivahan läikkyi ja täytti, Uppoomaan heit häkytti. Opetuslapset perät peljästyit, Hädilläns Herraa herätit: Herra herää ylös auttamaan, Hengen hädästä päästämään."

Kumpassessakin välistä kyllä on liikkaavia värsyjä, mutta silminnähtävästi se on olevinansa Suomen runomittaa. Ja että niitä todellakin runoina pidettiin, näemme siitä kun Mikael Wexionius sanoo[78]: Suomalaisten ei tunnustavan laulua lauluksi, jos ei siinä ole riimiä ja lamdaismoa (alkusointua): että alkupuustavit ovat samat. Esimerkiksi tähän hän vetää yhden virren yllä mainitusta Hemmingin kääntämästä latinaisesta kirjasta:

"Pojat parhat pauhatkat, Neitzet nuoret iloitkat, Vanhat vahvast veisatkat",

lisäten: "näillä kaikilla muinoin oli sama nuotti ja nimenä runot."

Lopuksi, ennenkuin nämät vanhimmat Suomen virret jätämme, on meidän tähdelle paneminen kuinka itsenäisesti Suomen kirkko sillä ajalla teki töitään, sillä senaikuisista virsistämme on paljon enemmän kuin kolmas osa Ruotsin virsikirjoissa löytymättömiä tahi edes omituisesti sepitettyjä (niinkuin yllämainitut Taav. psalmit). — Myöskin meidän on tietäminen että nämät virret, semmoisinaan kuin syntyivät, ovat pysyneet meidän aikoihin asti: ainoasti oikokirjotus on niissä ajan kuluessa tullut muutetuksi ja joku pieni sanan muutos tehty, mutta sekin sangen harvaan. — Viimeeksi en voi heittää mainetsematta että kaksi heistä, N:o 11 ja 144, katsottiin ansaitsevan tulla Ruotsin kielelle käännetyksi.[79]

Jo on tullut mainituksi kirja: "Suomen maan piispain — — latinankielised laolud — — Suomexi käätyd Hemmingild Mascun kirckoherrald 1616". — Alkuperäisessä, latinaisessa muodossaan se on meille todistuksena siihen, ettei Suomen katolinenkaan papisto ollut oppia ja taitoa vailla eikä viettänyt aikaansa aivan ummessa silmin ja ristissä käsin. — Tämän kirjan nimi on: "Piae Cantiones ecclesiasticae & scholasticae veterum episcoporum in inclyto regno Sueciae passim usurpatae" 1582. Tuota yleistä lausettapa: "in inclyto regno Sueciae" rajottaa Schefferus[80] tarkemmin sanoilla "praesertim Magno Ducatu Finlandiae", ja saman todistaa Hemmingikin yllänähdyssä runossaan. Suomalainen muuten oli vähän korjaellut tätä latinaista kirjaa.

Hemming esipuherunossansa lausuu:

"Ellei ole mieles jälken Sana sanast aivan selkjän, Ombi cuiteng toimi talden; Eip' salli Suomen soucad sanad[81] Tarcoin taiten edhes tuodha Suurii, salaisii, corkei menoij, Avaroit asioit, taevan tiedhoij" j.n.e.

Samaten puhuu suorasanaisessa alkulauseessa: "Vaicka näitä caikkia ratki tyyni sana sanasta ei saatu Suomexi käätä Suomen kielen ahtaudhen tähden, niin cuitengin virtten oikea toimi on tallesa" j.n.e.

Tämmöisiä puolustuspuheita ei olis Hemmingin käännös tarvinnutkaan. Sillä josko näilläkin käännöksillä on yllämainitut ulkonaiset virheet, niin ompa myös samat ansiot: selvä, sujuva ajatus ja erinomaisen rikas, elävä kieli. Kääntäessä hän ei ole aina tarkoin noudatellut latinaisten virtten henkeäkään ("toimi" = merkitys), vaan missä se oli katolinen, muuttanut sen uuden uskon mukaan. Kussa esim. neitsyt Maariata ylistetään, hän sen on omistanut Jesukselle j.n.e. Myöskin on hän semmoisten sanain ja vertausten sijaan, jotka koskevat Suomelle vieraisin ja siis rahvaallemme äkkinäisiin asioihin ja oloihin, pannut kaikille tiettyjä, yksinkertaisempia. Usein käännöstään sovittaa niinkin että siihen tulee ajatusriimiä (alkusointua on aina).

Tämä kirjanen sisältää 75 virttä, nimittäin: Kristuksen syntymisestä 24; piinasta, kuolemasta ja ylösnousemisesta 7; pyhästä ehtoollisesta 2; Pyhästä Hengestä 1; kolminaisuudesta 3; rukousvirsiä 4; sovinnosta 3; elämän vaivoista, turhuudesta ja lopusta 14; teinein elosta ja tavoista 8; historiallisia 6 (joista 2 ensimmäistä Piplian historiasta, 3:s Kristinuskon tuonnista Suomeen, 4:s Valdemar ja Erik herttuain murhasta, 5:s maanpakolaisen virsi ja 6:s Tukholman verikylystä) ja viimein keväästä 3. — Esimerkiksi kuinka Hemming suomenteli saakoon tässä sijan seuraava:

De Concordia.

O quam mundum, quam jucundum Vivere concorditer; Nam Psalmista verba ista Loquitor veraciter. Hac virtute sunt solutae Res unitae fortiter; Jussu oris Creatoris vivunt regulariter. Herus verus fert syncerus: Sancti sunt pacifici, Grati nati, non vocati Fiunt hi deifici.

Christianus is insanus Subito efficitur, Cujus ore, corde fore Vera pax non cernitur. Illo ore, corde fore Vera pax non cernitur, Quo conjurat, patrem curat Sternere ut legitur. Ipso corde, pleno sorde, Cain simul corruit, Vehementer, fraudulenter Dum in fratresm irruit.

Hanc in facto nuper acto Schariot non habuit, Dum lethale, heu tam male, Laqueo se induit. Magnum donum, summum bonum Confert pacis dignitas; Tollit bella, cordis fella, Mentis fit synceritas; Est amoris vinclum foris, Optima felicitas; Premit iras intus diras, Oris est suavitas.

Suomeksi se kuuluu näin:

O qui luotuis, sangen suotuis Elää yximielsydhes! Quin psalmeisa Daavid veisa Täödhen todhen totudhes. Tällä ikeel, sitkjäll siteell Irtamad yhdistetän, Luojan säädhyn, pyhän käskyn Perään oikein eletän. Herran omad, raohan pojad, Herrap' raohan tekiä. Hyvän suovat armost ovat Herran oikiad sikiäd.

Idz ihminen ihmellinen Hulluxi houcattuva; Suus, sydhämes, ei näy toimes Raohaa oikjat olevan, Vaicka raoha suusa pauha, Raoha pois on sydhämest; Veli veljens, poica isäns Tavast löytän tappamast Vieckal kielell, pahall mielell Caain cauhjast langeisi, Vihall julmall, väel tuimall Veljens päällä (sic!) carcaisi.

Raohan sidhett eipä pidhett Juuttald sild suun antajald; Pahoin petti, itzens hirtti, Keskeld pacaht pettäjä. Paljon hyvää, hyödyttävää Saatta raoha, yxmielisys: Sodhad soitta, vihad voitta Sydhämes on ystävys. Rackaun siteest, raohan ikeest Elämäs on autuus.

Eikä pahaksune lukija jos tähän panen vielä toisenkin virren näytteeksi.

In vernali tempore.

Kylmän talven taucoman Päivän penseys soima Vilun valjun vaipuman Auttap auringon voima. Kevät näke kesän tuoman, Hengetöin hangidze vircoman; Covan callon alda Meri maa ja mandere, Orghod, kedhod cans cangared Toevovad suven valta.

Pilved pacon pois pyrkiväd, Sejästys taevan täyttäp; Ilmad angarad asettuvat Auringo lämbymäns näyttäp; Toucoo toivottap kyhkyinen, Lindu pieni pääskynen Suven sanoman saattap, Käed cuckuvad cuusistos, Linnud laolavad haavistos, Visertäin suven virttä.

Lehdhed puihin myös puhkevat, Vesoivat suured ett piened, Metzäd, vainjod vihoittavat, Casvavat niityd ja niemed; Cuckaised ihanast cucoistuvat, Maast maan yrtid ylöskäevät, Hajahtain makjall päänäns; Cuolled elämän ihastuvat Linnud, luodhud caick iloidzevat, Ilma on iloa täynäns.

Herran ihmeit ajatelcam, Uscocam händ hänen töistäns. Hänen murhettans muistacam, Jonga hän pitäpi meistä. Luodhud siuna caick sikjämän, Linnud, calad cans casvaman, Elämäd, laehod meil laina. Luodhuin cansa caick iloidcam, Herran hyvyttä kiittäkäm, Jonga meill osottap aina.

Tässä kirjassa olevia virsiä painettiin 8 arkkina v. 1686,[82] 16 v. 1701[83] (uusia painoksia 1702, 34, ja 38) sekä 30 v. 1750[84] (uudestaan 4 kertaa). Ja nykyiseen virsikirjaamme siitä on otettu N:o 137, 263 ja 276 (vähän muutettu; se alkaa tässä: "Lah laula olen aicon").

Näistä kaikista jo näkyy ettei Herr Hemming Maskun kirkkoherra juuri ollut tavallinen mies. Sillä josko häneltä värsymitta ja riimi enemmiten menikin nurinniskoin, niin ei saa unhottaa että hän siihen aikaan kuin semmoisiin vielä tuskin oli yritettykään, on jälkeensä jättänyt 217 virttä, joista suurin osa käännettyjä, mutta myös jommoinenkin joukko omia ja mukailuksia, ynnä että kummissakin, mutta varsinkin jälkimäisissä näytti ammentavansa Suomen kielen rikkaimmasta, raikkaammasta lähteestä, — ja sentähden hän epäilemättä ansaitsee tulla muistetuksi Agricolan ja Suomalaisen, Suomen kielen ensimmäisten viljelijäin rinnalla. — Merkittävä on myöskin se suomalainen luonne, joka alkusoinnussa, ajatusriimissä sekä runomitassa ilmottuu ensimäisten virrenseppiemme, mutta varsinkin Hemmingin käsi-aloissa.

Tälla lailla oli nyt Suomi tullut kirjakieleksi ja sillä pelastettu vajoamasta raa'aksi talonpoikaiseksi patois'ksi. Sillä keinoin oli myös muuri rakennettu, joka varjeli ja säilytti kansallisuuttamme siksi kuin senkin päivä kerran piti koittaa. Mitä kielestämme muukalaisetkin alkoivat arvella, näkyy seuraavasta lauseesta:[85] "Eikä ole Suomen kieli niinkään viljelemätön kuin muutamat luulevat, koska sillä löytyy painettuna enimmät sekä Vanhan että Uuden Testamentin kirjat, ynnä myös virsikirja ja katkismus, vieläpä päivä päivältä erinomaisesti karttuu. Eikä ole uusi ja nykysin keksitty, vaan on heti Suomen kansan ensisyntymisestä alkain tähän päivään saakka, monen vuosisadan vierressä, säilynyt eheänä ja rikkomattomana; sitä ei ole saanut hävitetyksi Venäläinen naapuri eikä Suomen maan vallottanut Ruotsalainen".[86]

Ruotsalaistulvan aikakausi 1640-1721.

Suomi edellisenä aikakautena oli tullut likempään yhteyteen Ruotsin kanssa. Sen hallitus ja kirkko oli kokonaan tullut järjestetyksi Ruotsin mukaan. Mutta kuitenkin on tältä ajalta säilynyt selvempiä todistuksia siihen, ettei omat miehet eikä Ruotsalaisetkaan pitäneet Suomea tavallisena maakuntana. Heistä näkyy Ruotsin ja Suomen väli olleen paljon enemmän kahden kansan liittona, kuin sitä täydellistä yhteyttä mikä on saman kansan erimaakuntien asukkailla. Ikään kuin Kalmarin liitto muinoin oli yhdistänyt kaikki Skandinavian kansat, niin olivat Suomalaiset vieläkin erikseen liitossa Ruotsalaisten kanssa, sillä erotuksella vaan etteivät he siinä nähneet mitään kansallisuutensa polkemista eikä väkivaltaa, vaan päinvastaan turvaa ja suojelusta. Sen ajan Suomalaiset yhtenään kehuvat tästä liitosta, houraelevat siitä kuinka muka heidän ja Ruotsalaisten yhteiset esi-isät, nuot vanhat Skytiläiset ovat yhdessä sotia käyneet ja kiittävät Ruotsalaisia siitä että heille ovat tuoneet kristinuskon ja nyt senlisäksi — yliopiston. Tätä Suomalaisten mieltä joka useammasta Suomalaisten lauseesta näkyy, on Ruotsalainenkin Wexionius ilmottanut kirjotuksessaan: Natales Academiae Aboensis 1648, sanoen ettei Ruotsi millään paremmin olisi voinut itseensä sitoa (sibi devincire) mainiota Suomen kansaa (celeberrimam gentem Fennorum) kuin yliopiston asettamisella. Tämän ja kristinuskon tuomisen tähden Suomalaiset huutavat: Voi niitä onnen päiviä Ruotsin valtikan suojassa. Ijäti pysymme uskollisna ja annamme varamme, henkemme alttiiksi Ruotsin eteen! — Koko Ruotsin valtakunnan onnea, menestystä ja kunniaa Suomalaisetkin katsoivat yhteiseksi omaksi; mutta sen sivussa oli heillä oma kansallisuutensa ynnä sen muinaiset muistot, sen nykyinen onni ja kunnia hellän rakkauden esineenä.

Tulkoot nyt senajan miehet vieraina miehinä tätä todistamaan ja ottakaamme ensiksin esiin Ruotsalaiset.

Yllämainittu Mikael Wexionius, Ruotsissa syntynyt, mutta tullut Suomen yliopiston provessoriksi, sanoo: "Se liitto, joka Ruotsin valtaa paraten vakuuttaa, on tuo useampain valtakuntain perin kiinteä yhteys, ja Ruotsin, Gotin ynnä Suomen aivan täydellinen liitto ".[87] Hän kirjassaan enemmiten puhuu erikseen Sveo-goteista ja Fenneista, vertaillen niiden eriluonteet y.m., mutta luettelee myöskin sekasin kummankin kaupungit, aateliset y.m. Vaan merkittävää on että hän, aateliset sekasin luetellenkin, kuitenkin aina mainitsee, mitkä suvut kuuluvat Suomeen. Itsestä hänen kirjansa nimestäkin jo näkyy että hän Suomen piti Ruotsin ja Gotin vertaisena eikä ollut se hänen silmissään "subjecta provincia". — Sama mies[88] patria'kseen kyllä tietysti sanoo Ruotsin, vaan puhuu Suomen pääkaupungista (metropolis) Turusta, ja kehottaen kaikki Ruotsinvallan asukkaat riemuitsemaan uuden kolmannen yliopiston saamisesta, eroittaa ne kuitenkin näin:

"Quin igitur gaudemus Sueci! Quin exultamus Fenni!"

(Miks' emme riemuitse Suomalaiset! Miks' emme iloitse Ruotsalaiset!)

Ja Suomeen tullessaan hän lauloi:

Terve Suomen urhokas kansa, terve! Ota vastaan Gotin rannoilta tulevaa uutta vierasta. Eipä kuitenkaan enää kulkijaa vierasta, vaan tulevaa kansalaista; Vaikka syntysin Gotilainen, tulen nyt Suomalaiseksi.[89]

Schefferus kirjaansa "Suecia litterata" 1680 liitti erikseen lisäyksen, jossa mainitsi muutamia Suomen kansan kirjaniekkoja.[90]

Ja vielä vuonna 1719 sanoo Stjernman, toimittaessaan luettelon Turun oppineitten töistä (Aboa litterata): "Ettei arveltaisi ikään kuin vieraasen viljaan sirpillä koskevani — — kun vieraita ja muun maan töitä[91] Tukholmassa olen ruvennut keräelemään". —

Tunnustaapa itse hallituskin Suomea erinäiseksi maaksi. Tämän vuosisadan kuluessa ulostulleilla Rukouspäivän julistuksilla on melkein aina päälläkirjotuksena: — — "coco Ruotsis ja sen alla olevis maacunnis, nijn myös Suures Ruchtinanmaasa Suomes"; — — välistä sanotaan; " sekä myös " tahi "samalmuoto myös".[92] Sama näkyy välistä asetuksissakin esim. Kuninkaall. suojeluskirja tullimiehille "Ruotzis, Suomes ja niiden alla olevisa maacunnisa" 1681[93] — "Cuning. Maj:n säändö yhdestä yhteisestä Contributiosta — — Ruotzis ja Suomes" — — 1699.[94]

Suomalaisten puolesta lienee vähäinen todistus siinäkin että Turun hovi-oikeuden esimies Juhana Kurck (k. 1652) keräeli tietoja Suomen aatelistosta[95] ja saman hovi-oikeuden vara-esimies Sven Lejonmarck (k. 1728; Mikael Agricolan pojanpojan poika) kokoeli aineita " Suomen, kotimaansa historiaan ".[96]

Turun mainitsee Suomalainenkin Samuel Justander nimellä "Finlandiae metropolis".[97] Hartikka Speitz, Hämäläinen, Sota-artikelein käännöksestä[98] sanoo sen tehneensä "isänmaalle (nimittäin Ruotsin valtakunnalle) ja omalle kansalleen mieliksi". — Ja missä suomenkielisissä arkkiveisuissa ja muissa runoelmissa on puhetta Ruotsinvallan oloista ja onnesta, aina pannaan rinnakkain "Ruotzi" ja "Suomi". Katsokaamme esimerkiksi veisu Juutinsodasta XI:n Kaarlen aikana;[99]

"Cuin on tehnyt onnellisex Aset Ruotzin sekä Suomen."

Laurentius Petri Tammelinon Ajantieto 1658:[100]

"Tästä tuli Ruotzalaisill Suru sekä Suomalaisill" — —

Ruotsin suruveisu Ulrika Eleonoran kuolemasta 1693:[101]

"Ruotzi riutu kyynelildä, Nijn myös Suomi suruinen."

Arkkiveisu vuodelta 1683:[102]

"O sinä surullinen Suomen maa, Ota myös röyckiä Ruotzi vaari taa!"

Andreas Dalenius latinaisessa jälkimuistossa[103] yllämainitulle Juhana Kurelle puhuu: "koko Ruotsi-Gotilaisen ja Suomalaisen maailman parusta", kutsuu häntä "Suomenmaan jaloksi valoksi"; niin myös "kotimaa" (Suomi) ja "koko Ruotsi" j.n.e.

Provessori Thuronius tervehdyspuheessa Kustavi Bjelkelle, kun palasi lähettiläsmatkasta Moskovaan 1659,[104] sanoo hänen tuoneen rauhan "Suomen maailmalle"; — — hänen asettaneen sodan "koko isänmaan mieliksi, mutta varsinkin tämän kansan onneksi"; niin myös "Suomen kansamme" j.n.e.

Mutta ihmeellisin kaikista tämän ajan säilyneistä lauseista on Barthold Lachmannin, Viipurin kymnasin opettajan ylistyspuhe X:lle Kaarle Kustaville 1657. Hän sanoo kuninkaan ansaitsevan "yhteisen kotimaan ylistyksen. Yhteisenpä kotimaan sanon syyllä, vasten pahansuovien tahtoakin, koska emme ole orjuuteen, vaan liittoon, ystävyyteen ja valtakunnalliseen toveriuteen otetut sinä onnellisna päivänä kun tämä Karjalan herttuakunta yhdistettiin Ruotsin valtaan".[105] Tästä näyttäisi kuin olisi monenkin Suomalaisen sydämmessä kytenyt joku salainen kateus tätä "röykkiätä Ruotsia" vastaan, jonka rinnalla "surkea Suomi" ei oikein kyennyt vertaisena pysymään. Merkittävä kuitenkin on että löytyy semmoisia varsinkin ruotsinkielisiä juhlapuheita tältä aikakaudelta, joissa ei Suomesta mainita sanaakaan, vaan ainoastaan: "Vij Svea rikes inbyggare", "vårt kära fädernesland Sverge" j.n.e. Mutta en ole nähnyt että niissakään sanoisivat: Me Ruotsalaiset.

Kaksi seikkaa on merkittävänä tällä aikakaudella, jotka suomalaisuuteen ovat vaikuttaneet kahdella tavalla, sekä kiihottamalla että masentamalla! Nämät seikat ovat Ruotsin voitolliset sodat ja oman yliopiston saaminen Suomeen.

Ruotsin valta tällä aikakaudella oli kukkuroillaan. Mitä Suuri Kustaa Aatolppi oli alottanut ja viisas Oxenstjerna jatkanut, Itämeren saattamista Ruotsinmaan järveksi, sen uljas X:s Kaarle Kustavi jo oli täyttämäisillään, koska tuima Tuoni hänen kädestään vaivutti voittosan miekan. Mutta niinkin oli Ruotsi saanut sijan Europan mahtavimpien valtain neuvokunnassa; kuulunsa oli kaikunut ympäri maailman, loistonsa huikaisutti sekä omain että ulkolaistenkin silmät, niin eteivät nähneet kuinka heiluvalla pohjalla tämä suuruus seisoi.

Suomellakin tämän vallan, maineen ja loiston hankkimisessa oli ollut runsas osansa. Tuhansittain oli sen poikia viety Ruotsin tappelutanterille vertansa vuodattamaan, viimeisen leipäpalasen ja pohjimmaisen äyrinsä se usein oli antanut Ruotsin sotajoukkojen varustamiseen. — Mutta tässäkin taas toteutui ikivanha sanalaskumme: "Ei ole herrain kanssa marjaan menemistä, vievät marjat ja ropeenkin." — Kohta kuulemme Suomalaisen, Juslenion suusta valituksen, että Suomalaisia soimataan toimettomiksi ja typeriksi, koska "mitä urhotöitä tehnevätkin, se ulkolaisten tietoon tulee Ruotsalaisten nimellä, kun Ruotsi on koko valtakunnan nimi. Luki mitä historiaa tahansa Ruotsin sodista, niin harvoin siinä Suomalaisia mainitaankaan, vaikka he Puolassa ja Venäellä, jotka heitä ovat lähempänä, välistä yksinään, vaan useimmiten edes suurimmaksi osaksi ovat kantaneet sodan rasituksia".[106]

Mutta ei siinä ole kaikki. Ruotsalaiset eivät vieneet ainoastaan "marjoja", vaan "ropeenkin". Moni Suomen vanhoja, mainioita aatelissukuja, kohoten valtakunnan korkeimpiin virkoihin, muutti pois Suomesta, vähitellen vierautuen kotimaastaan. Eikä mennyt sitä tietä ainoastaan synty-aateli, vaan neronkin aatelia houkutteli puoleensa Ruotsissa saatava suurempi valta ja kunnia. Tämmöisistä mainittakoon vaan Johannes Paulinus, sittemmin loistavammalla nimellä sanottu Liljenstedt. — Ja muihinkin, jotka kotimaassa pysyivät, on tämä loisto tainnut vaikuttaa, vetäen heidän silmänsä pois erinäisestä kotimaasta yhteiseen. Valittaahan Jusleniuskin että ulkolaisten mukaan Suomalaisetkin ovat ruvenneet halveksimaan omaa kansaansa ja maata.[107]

Tämä oli se masentavainen puoli, mutta oli sillä kuitenkin myös toinen kiihottavainen, niin ettei voi sanoa Suomen poikain veren vuotaneen aivan hyödyttömästi omalle maallekaan. Ruotsalaiset edes oppivat heitä suuremmassa kunniassa pitämään niinkuin näkyy useammista laulupalaisista, jotka Juslenius on ottanut väitökseensä "Aboa vetus & nova."

Esim.

" Suomen kansa varsinkin saavutti voiton, Muun joukon vaan katsellessa tappelua".[108]

Samaten:

"Ei pelännyt Suomen kansa kuolemaa, vihurina Ryntäten, vihollisten parveen tunki koko joukko".[109]

ynnä muita sellaisia.

Suomalaisissakin, edes muutamissa, kiihottivat omain miesten urhotyöt kansallistuntoa. Selvinnä todistuksena siihen on meille Paulinus-Liljenstedtin, silloisen ylioppilaan Upsalalla, Greikan kielellä sepittämä, kuusmittainen runoelma "Suomen kunnia" 1678.[110] Tästä meille leimaelee vastaan palava rakkaus Suomeen. Hän kiittää kaikki mitä kotimaassa on: Ei missään ole senvertaista luonnon kauneutta, tuskin Thessalian Tempessäkään! Tässä ei ole myrkkyheiniä eikä pian minkäänlaisia petoja. Ja Suomen miehissä ei ole petosta, ei vilppiä, eikä, sanalla sanoen, mitään vikaa. Herkkuja maa kyllä ei anna, vaan ei niistä huolitakaan. — Sitten muistuttaa että Suomi on kasvattanut jalosukuisiakin miehiä: Kurkia, Hornia, Flemingiä sekä Creutziä, ja Suomen soturia on nähnyt Germania sekä Kimbria (Tanska). "Ken voisikaan kieltää (muu kuin kateus!) että Finnonit ovat avaran maailman etevimpiä kansoja." Lopussa vasta virkkaa pari sanaa Ruotsistakin, rukoellen: "Oi anna, Jumala, ijänikuisesti kukoistaa Suomen maan! Älköön Suecian maassa saako koskaan reipastella Germanian tai Kimbrian sotilas!"

Tämä sydämestä puhkennut riemu Suomen kauneudesta ynnä miestensä urhoollisuudesta kaikui kauvas tuleviin aikoihin. Samat ajatukset, vaikka selvempänä, näemme Juslenion väitöksissä "Aboa vetus & nova" 1700 ja "Vindiciae Fennorum" 1703. Ja tämän lauseilla puolusti vielä Juhana Arckenholtz v. 1756 Suomalaisia erään Lyttichin sanomalehden soimauksia vastaan, ylpeydellä luetellen maamiestensä tekoja Kustaa Aatolpin ynnä X:n, XI:n ja XII:n Kaarlen aikoina.[111]

Kansallistuntoa kiihottanut lienee myöskin tuo näillä ajoilla syntynyt tarina muinaisesta Suomen vallasta monin kuningasnimineen. Tämä suloinen unelma kesti aina Porthanin aikoihin asti, ja ylpeydellä juttelee Suomen kuninkaista Juslenius ja vielä Arckenholtzikin.

Toinen tärkeä seikka suomalaisuuden suhteen on oman hovi-oikeuden ja yliopiston perustaminen. Tästä lainkäytännön keskuuspaikan ynnä korkeimman opin lähteen saamisesta Suomen itsenäistunto tietysti sai paljon vahvistusta. Ja rahvaasta kohosi suuri joukko miehiä, jotka opilla ja taidollaan tekivät kunniaa Suomen kansalle.

Mutta näillä laitoksilla oli seurauksena toinen seikka, joka suomalaisuudelle oli suureksi vahingoksi, nimittäin se mahdoton Ruotsalaisten joukko, joka tällä aikakaudella tulvasi Suomeen.

Vuonna 1623 Turkuun oli asetettu hovi-oikeus. Sen esimiehistä ja vara-esimiehistä, yhteen lukien vuoteen 1809 asti, on 2/3 ollut Ruotsalaisia; jäsenistäkin alussa samalla lailla 2/3; mutta vähitellen eneni Suomalaisten joukko, niin että 1700-60 kumpiakin sama verta ja 1760-1809 Suomalaisia 2 yhtä Ruotsalaista vastaan.[112]

Vuonna 1640 perustettiin jalojen Ruotsin miesten, kreivi Brahen ja piispa Rothovion toimesta Turkuun yliopisto, "Academia Fennorum". Ensimäisistä 11 provessorista oli vaan 2 Suomalaista. Näiden provessorein joukossa loistivat nimet Aeschillus Petraeus, Johannes Terserus, Johannes Dalekarlus (Stjernhöök) ja Mikael Wexionius (Gyldenstolpe). Ruotsin paraita tiedon kynttilöitä oli siis pantu valistamaan synkeätä Suomenmaata. Turun yliopisto tällä lailla voitti Upsalankin, Tartosta puhumatta. Kummako jos Ruotsista nuorukaisia joukottain virtasi Auran rannoille kuulemaan "noita syntyjä syviä" niin mainioin miesten suusta. Ja näiden provessorein erottuakin kesti tätä tulvaa kauvan aikaa, arvattavasti siitä syystä että elanto Turussa, "viljamaan" pääkaupungissaa, saattoi olla huokeampi kuin muissa Ruotsinvallan yliopistokaupungeissa. Turussa pidetyistä väitöksistä ja puheista[113] näkyy että ensi-aikoina, Kristiinan ja Kaarle Kustavin hallitessa, Turun yliopistossa oli 2 Ruotsalaista 1 Suomalaista vastaan, XI:n Kaarlen aikana kumpiakin sama verta, vaan 1697-1713, johon Stjernman'in luettelo loppuu, jo 2 Suomalaista 1 Ruotsalaista vastaan.[114] — Vaan kun Juslenius sanoo[115] muutamia vuosia ennen 1700 Turussa olleen 700 ylioppilasta, niin luultavasti oli Ruotsalaisten luku vieläkin suurempi kuin väitöksistä näkyy. — Provessoreiksi pyrki kohta paljon Suomalaisia, niin että jo 1640-1722 heitä on puolet ja 1722-1809 Suomalaisten määrä on yhä enenemässä, niin että koko luvusta tekevät 2/3.[116]

Vaan kummallisinta on että koko tällä aikakaudella ja kauemminkin s.o. Rothoviosta (1627) alkain Mennanderiin (1757) asti, 130 vuoden kuluessa ainoasti kerran (1728-33 Lauri Tammelin) Suomalainen sai Turun hiipan päähänsä! Ja Viipurin piispoista, siitä ajasta kun se jälleen erotettiin, Isoon vihaan asti, ovat puolet olleet ruotsinsukuisia. Olisiko tuossa kukaties ollut valtiollista varovaisuutta?

Ylipäätänsä ei näy että Ruotsalaiset olisivat vihanneet suomalaisuutta tahi tahtoneet sitä polkea, josko lieneekin ollut joukossa semmoisia kuin tuo Juslenion mainitsema,[117] jotka röykkeydessään vaativat Suomenkielen peräti hävitettäväksi. — Ensin tänne tullessa taisi kyllä monikin, niinkuin Rothovius piispa pitää kansaamme raakoina metsikköinä, mutta tutuksi tultua sitten Suomalaisiin suostua. Näemmehän esim. Wexionion Suomen maata ja kansaa hyvinkin hyväilevän ja ylistävän. Ja Suomen kielenkin oppimista (joka muuten siihen aikaan vielä oli täytymys, kun Turku, niinkuin kohta saamme nähdä, vielä oli niin vahvasti suomalainen) sekä edistämistä on moni heistä harrastanut. Että tämmöisiä Suomen ystäviä koommaltakin löytyi, kukaties todistanee 1646 vuoden manualen rukouskirjan eteen pantu omistus: "Caikille jumalisille cunnialisille Suomalaisille ja mutoin Suomen kielen racastavaisille, holhoille ". — —[118]

Ensimäisenä Suomen holhoojien joukossa on mainittava se mies, jolle Suomi muutenkin on ikuisessa kiitollisuuden velassa, Suomen kenralikuvernöri, kreivi Pietari Brahe. Yleiseen tiettyä lienee että hän paljon auttoi Rothoviusta varain hankkimisessa Suomen Piplian painattamiseen; vaan harva tietänee että hänen kehotuksestaan syntyi ensimäinen Suomen kielioppi. Aeschillus Petraeus esipuheessa tähän tekemäänsä kirjaan sanoo: "Että tämmöinen kielioppi on tullut sepitetyksi ja tehdyksi, on tapahtunut Teidän Mainioimman Korkeutenne kehotuksesta ja käskystä. Sillä sitä ainoasti T.M. Kork. harrastaa, että tässä yhteinen hyöty edistettäisiin, että alamaiset tulisivat onnellisiksi — — ja tämän kansan kieli tulisi mainioksi ".[119]

Tässä on jo samassa tullut mainituksi kaksi muuta jaloa Ruotsalaista, joilla oli sama mieli Suomea kohtaan. Rothovius kyllä ei itse ole mitään kirjottanut, sillä tänne tullessaan jo oli 57 vuotinen eikä siis enää kerinnyt oppia selväksi Suomalaiseksi. Vaan tietty on että hän Suomalaisille hankki omakielisen Piplian. — Vieläkin suuremman kiitoksen ansaitsee meiltä Aeschillus Petraeus, josta Laurentius Pietarinpoika Ajantiedossaan laulaa:

"Ah mun armast isänmaata! Sangen suloist Suomen saarta! Annoi Jumal armost juuri Doctor Eskel Petreuxen Ruotzis syndynen, Suomen suostunen."

Hän tuli Suomeen melkein yht'aikaa Rothovion kanssa, nimittäin 1628 uskon opettajaksi Turun kouluun. Sitten tuli opettajaksi Turun uuteen lukioon, yliopiston provessoriksi ja viimein, Rothovion kuoltua, hippakunnan papisto hänen yksimielisesti valitsi piispaksi, jona kuoli 1657. — Paraassa ijässään, 35 vuotiaana, tultua Suomeen, hänen olikin paljon helpompi kuin Rothovion kokonaan mukaantua Suomen kansallisuuteen. Hän näkyy Suomen kielen oppineen perin pohjin, niin että taisi saarnata Suomeksi, olla työnjohtajana Pipliaa käännettäessä, kirjottaa suomenkielisen kulkukirjeen[120] ja sepittää Suomen kieliopinkin.[121] Tämän esipuheessa hän sanoo omaksi tarpeeksi jo ennen tutkineensa Suomen kielen sääntöjä, josta kirkossa, Piplian käännöksessä sekä jokapäiväisissä askareissa oli nähnyt paljon hyötyä. Saman hyödyn tästä toivoin muillenkin; "sillä josko pakko muukalaisia (myös Sueci!) opettaakin Suomen kieltä melskaamaan, niin kuitenkin, niinkuin sanotaan: 'äitin kieli voittaa (tämä on hänellä Suomeksi). Ja vaikkei tuommoinen huolettomuus haitakaan eikä siitä kunnon miehen kuulu pahene, eikä hänelle mitään vaaraa ole,[122] niin kuitenkin on ikävää". Suurta hartautta Suomen kielen edistämiseksi näyttivät myöskin molemmat Gezeliot, suomenkielisten kirjain painattamisella. Ja muutenkin ovat useammat Turun ruotsalaisista provessoreista kirjottaneet Suomea. Lopuksi en voi olla tähän panematta omistussanoja Tukholmassa v. 1693 Henrik Keiserin kirjapainosta tulleesen "Uuteen Suomenkieliseen Manualeen".[123] Henrik Keiser sen omistaa Suomen piispoille ynnä muille seurakunnan paimenille lausuen: "Älkät ihmetelkö että minä Teitä Suomen kielellä puhuttelen. Joca ei sentähden tapahdu, että täsä Cun. Maj:n Residentz Caupungisa sitä kieldä suuresti puhutan eli että täsä jocu väestä ricas seuracunda sijtä ylistettävästä cansasta olis. Mutta nijncuin minulla se onni ollut on, ettän minun oppivuoteni Turun caupungisa olen viettänyt ja sillä tilalla myös ei ainoastans tullut tundeman sen ylistettävän Nationin kieldä, mutta myös hänen kijtettävät tapans, urhollisen toimens ja miehudens", niin sentähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja toimittaessa, "osottaen myös sillä samalla, että täälläkin niitä löytyy, jotca sitä jaloa Suomenkieldä, ei yläncatseesa, vaan suuressa arvosa ja cunniasa pitävät" j.n.e.

Myöskin esivallan puolesta emme havaitse vihaa Suomen kieltä vastaan, päinvastoin sitä edistetään monellakin tavalla. Samatenkuin III:s Juhana Suomalaiselle suomenkielisten kirjain toimituksesta oli antanut palkintoja, niin nytkin valtiovaroilla painettiin Suomen Pipliä 1642 (IX:n Kaarle oli jo 1602 asettanut toimikunnan Piplian suomennosta varten,[124] vaan mikä lie ollut syynä ettei siitä tullut mitään) ynnä sen uusi painos 1685. — Kristiinan ajoilta alkoi tulla tiheämmin suomenkielisiä kunink. julistuksia, kutsumuskirjoja valtiopäiville ja kertomuksia sota-asioista kirkoissa luettavaksi. Tässäkin kenties lienee Brahen toimen jälkiä, koska ensimäinen virallinen kääntäjä Erik Justander kuuluu olleen hänen erinomaisessa suosiossaan. Esivallan käskystä suomennettiin myöskin Kustaa Aatolpin Sota-artikelit 1642[125] ja koko Ruotsin laki (Abram Kollanius),[126], joka kuitenkin ei tullut painoon. Suomeksi painettiin paitsi näitä sitten XI:n Kaarlen sota-artikelit 1683[127] ja Kirkkolaki 1686.[128] —

Näistä Ruotsin miesten sekä esivallan toimista Suomenkielen edistämiseksi on tässä laveamin juteltu todisteeksi, ettei Suomi mistään ulkonaisesta pakosta paennut yhä alhaisempiin kansan säätyihin.

Me tiedämme että Ruotsi Suomen rinnalla kauan aikaa jo oli ollut ylhäisempäin säätyin kielenä Suomessa.[129] Yllämainittu Petraeon lause todistaa myös ettei Suomenkieltä Ruotsalaistulvan alkaessakaan pidetty erin suuressa arvossa. Luonnollista siis oli että tuo mahdoton Suomeen virtaava Ruotsalaisjoukko saatti Suomenkin ylhäisempiin säätyihin vielä enemmän ruotsalaisuutta. Agricola papeille oli kirjottanut Suomeksi, hänen jälkeiset suomensukuiset piispat Latinaksi, vaan tämän ajan Ruotsista tulleet piispat alkoivat yhä enemmän Latinan sijasta kulkukirjeissään käyttää Ruotsia.[130] Suomensukuiset piispat kukaties olisivat ruvenneet viljelemään Suomea! Kuinka ylhäisemmät säädyt jo silloin rakastivat ruotsalaisuutta näkyy siitäkin että senaikuisista ruumissaarnoista aatelisille, kauppamiehille ja papeille enimmät ovat Ruotsiksi;[131] ainoastaan joku papille tai papin rouvalle pidetty löytyy Suomeksi. — Oli niitäkin, jotka jo alkoivat pitää Ruotsinkieltä ihan omanaan, johon on todistuksena että Kaapriel (Laurinpoika) Tammelinus vuonna 1664 painatti: Förteckning uppå de svenska ord — — i vår svenska bibel.[132] Jopa alkoi Suomalaisissakin löytyä semmoisia, jotka omaa kieltään aivan halveksivat, jonka surullisella tavalla todistaa seuraavaa tapaus:[133] Vuonna 1694 oli Turun tuomiseurakunta tullut jaetuksi ruotsalaiseksi ja suomalaiseksi, joista edellinen määrättiin virkapitäjäksi ensimäiselle uskonopin provessorille. Kunpa Suomalainen (kuitenkin ruotsalaisesta isästä syntynyt) Juhana Flachsenius siihen virkaan nimitettiin, esitti piispa, nuorempi Gezelius, hänelle virkapitäjäksi Turun suomalaisen seurakunnan ynnä sen lisäksi Nummen. Mutta Flachsenius sen arveli arvonsa halvennukseksi eikä sanonut siihen suostuvansa muuhun ehtoon, kuin jos piispa itse rupeaisi Turun ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Toinen suomalaisuuden halpenemista todistava seikka on sekin että suomalaiset nimet papistosta kokonaan katoavat. Ne väännettiin latinaisiksi. Ruotsalaisia nimiä ruvettiin vasta seuraavalla vuosisadalla ottamaan.

Tällä aikakaudella kuitenkin ei suomalaisuus vielä niin tuntuvasti laimentunut. Porvarisäädyssä se vielä oli hyvin vahvana. Vuonna 1651 Turussa[134] oli 992 porvaria, joista 98 ruotsin-, 35 ulkolais-, ja 367 suomennimisiä ynnä 492 sukunimetöntä. Pormestaria oli 5 (!), joista 3, ja raatimiehiä 8, joista 4 ruotsinnimisiä. Tästä näkyy että ruotsalaisuus kaupungin hallituksessa jo oli päällimmäisnä; mutta tulee kuitenkin vielä niissä suomennimisiä vastaan esim. Sipri Salcko 1646 raatimies Turussa.[135] Porvariston suomalaisuutta sekin todistaa, että heitä koskevia asetuksia käännettiin Suomeksi, esim. "Cun. Maj." Asetos ja Käsky, muutamitten ylitzekäymisitten ja sijvottomuutten poispoistamisest, valdakunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten kihlauxis, pidois — — nijn myös vattein parsissa Anno 1664.[136] — Ja vielä v. 1700 oli Turussa 991:stä porvarista 401 suomennimistä, 30 suomesta väännettyä, esim. Herkepeus, 230 ruotsin- ja 69 saksannimisen kanssa; sukunimettä oli 261.[137] Melkein kaikki suomennimiset tavataan säätynimellä "borgare", mutta on niitä vielä ammattimiehissäkin ja yksi kauppamies. Pormestaritpa ja raatimiehet ovat kaikki ruotsin- tai saksannimisiä. Ammattilaisissa on muutamilla 2 nimeä, suomalainen ja ruotsalainen, josta näkyy että jo siinäkin säädyssä alettiin hävetä suomalaista nimeään. Taisipa kuitenkin moni näitä ruotsinnimisiäkin tavallisessa elämässään enimmiten käyttää Suomen kieltä, ja muutenkin taisi Suomi olla kaikkein vallassäätyisten tavallisena puhekielenä, vaikka he kirjallisesti sitä eivät huolineet viljellä. Sillä vielä 18:nkin vuosisadan alussa "papisto, enimmät vallassäätyiset maalla sekä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja porvareita Suomessa useimmiten viljelivät Suomea keskinäisissä puheissaan." Tämä todistus (luultavasti Porthanin) löytyy Åbo Tidningar'issa 1793 N:o 13.

Kouluissakin tällä aikakaudella näkyy vahva suomalaisuus. Sillä monessa koulukirjassa sai Suomikin muiden kielten rinnalla sijansa. Semmoisia kirjoja ovat: Corpusculum doctrinae[138] 1642, Variarum rerum vocabula latina[139] 1644, Libellus aureus — — ab Erasmo Rotterodamo[140] 1665, Florinon latinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja[141] 1678, joka Saksan kielellä lisätty ilmestyi 1695 ja viime kerran painettiin vielä vuonna 1733. Stjernman mainitsee[142] myöskin ruotsalais-latinais-suomalaisen sanakirjan, jonka oli sepittänyt Juosep Lagus, mutta se ei tullut painoon. Me olemme nähneet kuinka yliopiston maahan tuottama ruotsalaisuus yhä enemmän oli alkanut sysätä syrjään suomalaisuutta. Mutta myös on mainittu että yliopisto toiselta puolen suomalaisuudelle on antanut suuremman voiman, varsinkin sillä keinoin että helpompi tilaisuus oppiin Suomen ummikkojen joukossa kohotti niin monta poikaa sivistyksen kukkuloille. Niistä kasvoi miehiä, jotka harrastivat "äitinkielensä" viljelemistä. Että monikin heistä Suomea semmoisena piti, todistavat seuraavat lauseet:

"Andreas kääntää isäin kielelle".[143]

"Ruotsin lakia selittää suomalainen lauluttaresi, Sovittain kuninkaan käskyt isäin sanoihin".[144]

"Äitin kieli, meidän kieli (Suomesta)".[145]

Suorasanaisista teoksista ei ole tässä tila puhua muuten kuin sivumennessä. Merkittävä on että ne ja suomenkieliset kirjat ylipäätänsä vaan ovat pieni osa tään ajan kirjallisuutta Suomessa. Enimmiten kirjotettiin latinaksi ja ruotsinkielistäkin on paljon enemmän kuin suomalaista.[146]

Suomenkielisessä kirjallisuudessa ensinnä mainittava on Raamatun suomennos, joka ilmestyi 1642. Sen perästä on merkittävänä että tällä aikakaudella ilmestyi jommoinenkin joukko alkuperäisiä saarnoja Suomen kielellä. Semmoisia ovat varsinkin kirjottaneet Laurentius Petri Aboicus[147] (Tammelinein esi-isä, Tammelan provasti, taisi kuolla 1671), Tuomas Rajalenius[148] (Tyrvään provasti k. 1688), Apraham Ikalensis[149] (Ikaalisten kirkkoherra k. 1675), Kristian Procopaeus[150] (Loimijoen kirkkoh. k. 1693), y.m.[151]

Tähän jos lisäämme muutamia katkismuksia, rukouskirjoja ja käännöksiä, niin siinä on sen ajan kirkollinen, suorasanainen kirjallisuus Suomen kielellä.

Yliopiston herättämä tieteellinen henki näyttihe siinäkin, että alettiin tutkia Suomenkielen sääntöjä. Aeschillus Petraeon kielioppi (1649) on jo tullut mainituksi ja 1689 jo ilmestyi toinenkin[152] Suomalaisen, Mattias Martinion (Viipurin lukion opettaja, k. 1728)[153] sepittämä, joka kuitenkin vähän vaan on lisätty edellisestä. — Ja kielitutkinnon ohessa heräsi myös halu kansan vanhoja runoja keräelemään. Kuin paljon heitä lienee saatu kokoon, siitä ei ole tietoa. Enimmiten taisivat olla nykyisempiä runoja, niinkuin "Henrikin surma", jonka Palmsköld (k. 1719, alotti keräyksiänsä v. 1692) otti kokoukseensa, niin myös "Anterus Pyhäjoelda", jonka alkusanat Juslenius mainitsee[154] ja

"Aina muita muistelemme, Arvosii ajattelemme" j.n.e.

Erik Cajanon mainitsemat[155] alkusanat runoon Kristuksen kärsimisestä, minkä tekijän Cajanus luulee olleen talonpojan. Vanhojakin historiallisia runoja sanoo löytyvän se, joka on kirjottanut Chronicon Finlandiae incerti auctoris, vaan kun ei hän historiaansa kuitenkaan niihin perusta, niin on epäiltävä oliko hän semmoisia nähnytkään. Loihturunojakin on joku jo näinä aikoina tullut oppineitten tietoon. Piispa Bång historiaansa Ruotsalaisten kirkkokunnasta on ottanut yhden näytteeksi.

Saakoon se tässäkin sijansa, ollen vanhin painettu muistomerkki muinaisista runoistamme.

Karhun runo. ("Björnvisa").[156]

Metzän dyris voitettu Tuo meill täyttä terveyttä Aitta vastan saalihita. Tuo tuhatta tullesasi, Saata sata saalihixi. Julki tulin Jumalista Cansa saalin iloisesta, Joca ilman ihmet, vaivat Annon andoi, rahan radet. (Sic) Cosca tulen cotihin, Colme yötä ilon pidän. Ilos tulin, ilos lähdin Läpi laxo, vuoret, vaarat, Aja paha edellänsä, Pertos tuli päivän tulo, Päivä tule vielä pertos. Cunnioitan sua jälistänsä Vuosi vuodel saalihixi; Etten unhoitz ochton virten, Sitä vast viel toisti tulen.

Huonosta runopaikasta tää nähtävästi on saatu ja julman sekavasti kirjotettu, niin ettei siitä myötä seuraavatta ruotsinnoksetta kaikin paikoin saisi selvääkään. — Ruoveden ja Savon korvissa, kaukana kirkkopaimenten silmistä sanoo Bång talonpoikain mielen vielä vanhoissa tavoissaan kiinni olevan ja vanhoja pakanallisia runoja laulettavan. Niitä ei vielä sano saaneensa ilmi, vaan lupaa painattaa niin pian kuin saapi. Mutta siihen lupaukseen asia on jäänyt ja tuskin hän niitä lienee saanutkaan, sillä pappien pauhina oli vanhat muistot ja runot kaikottanut syvimpiin saloihin ja ihmissydänten perimmäisiin pohjukkihin, joista ei niitä ollut helppo saada.

Toinenpa laji Suomen kansanrunoa oli helpompi käsittää, nimittäin sanalaskut, joita tällä aikakaudella kerättiin aika joukko. Se painettiin 1702 Henrik Florinon (Paimion kirkkoherra, Raamatun suomennoksen parantaja 1685 ja sanakirjain toimittaja, k. 1705) toimesta nimellä: "Vanhain Suomalaisten tavalliset ja suloiset Sananlaskut, mahdollisuden jälken monilda cootut." Esipuhe ilmottaa että keräystä oli alkanut yllä jo mainittu Laurentius Petri Tammelassa ja jatkaneet tämän vainajan poika Kaapriel Tammelinus (Lohjan kirkkoh. k. 1695) sekä Florinus itse. Nämät sananlaskut sanoo tämä nyt painoon antaneensa "Jumalan cunniaxi ja Suomen maan caunistoxexi, nijn myös nijlle otollisixi, jotca tätä kieldä oppia pyytävät." Sillä näissä "löytyy monda vanha puhdasta Suomen sana, jotca muun kielen hembestä secotuxesta näillä maan paicoilla ovat unhotuxeen joutunet."

Näistä kansarunollisuuden tuotteista kun sitten käännämme silmät oppineitten runoeluun Suomen kielellä, niin kohtaa meitä ensinkin virsikirjan lisäystyö. Semmoisenaan kuin sen viimein jätimme, virsikirja jo sisälti enemmän kuin puolet nykyisiä virsiään ja siihen runkoon tämän aikakauden kuluessa vähitellen karttui yhä uusia virsiä lisäksi, siksi kuin virsikirja valmistui nykyiseen täydellisempään muotoon.

Ensimäinen lisätty painos ilmestyi 1646 "cunnialisen miehen Siffre Salcon (Turun) radimiehen culutuxella" kirjassa "Manuale Finnonicum, se on muutamat tarvittavat ia aina käsillä pidettävät Suomenkieliset kirjat nyt Consistoriumin suosiost ia suomast ahkerasti cadzotut ia muutamis cappalis ojetut ia enätyt — — Studio Jonae Matthiae Raumanni ".[157] Niinkuin tietty on, olivät nämät manualet 17:n vuosisadan loppupuoliskolla täydellisiä kirkollisen tiedon aittoja, joissa pait virsikirjaa oli katkismukset, rukouskirjat, ajantiedot, suuria kappaleita Vanhasta Testamentista y.m.

Virsikirjasta on sanottu että se on "enimmiten M. Jacobilda Suomalaiselda ja Mascun herr Hemmingildä tehty sekä muutamat virret vastuudesta lisätyt". — Se sisältää kaikki ne virret mitä edellinenkin, pait että yhden Hemmingin virren sijaan on tullut nykyinen N:o 177; lisäksi ovat tulleet seuraavat: N:o 5, 92, 190, 218, 267, 367, 387, 400 ja "Kiittakääm lasta", joka sitten on hyljätty. Loppuun on virsikirjan taakse liitetty vielä N:o 392, joten tämä virsikirja sisältää 252 virttä.[158] — Kaikki ovat Ruotsista käännetyt pait N:o 190, jonka syntyä ei tiedä.

N:o 92:n värsyin alkupuustaveista saapi nimen Jonas, joka arvattavasti osottaa tekijäksi Raumannon. Lienevätkö muutkin uudet hänen tekemänsä ei voi varmaan päättää, mutta on luultavaa. N:o 392:n värsyin alkupuustavit tekevät (sen alkuperäisessä muodossa, joka vähän on muutettu) nimen Margaretha Henryci. Tekijä taisi olla Suomalainen, koska sen tapaista virttä ei ole Ruotsin virsikirjoissa; se muuten on pitkäpiimäinen arkkiveisu. Kukaties se lienee Jaakop Suomalaisen vaimon tekemä, joka oli sen niminen.[159]

Juonas Mattiaanpoika Raumannus, tämän manualen toimittaja, on myös ollut avullinen Piplian suomennoksessa sillä, että sen kirjotti puhtaaksi ja teki siihen sisällys-luettelon. Hän oli syntynyt 1608, tuli Uuden kirkon (Turun puolella) kappalaiseksi 1640, otti virasta eron 1675 ja kuoli 1683. Hänen poikansa otti nimen Mennander ja tämän poika oli Turun piispa, sitten Upsalan arkkipiispa, tuo keräyksiltänsä Suomen historiassa ja kirjallisuudessa tuttu Kaarle Fredrik Mennander. Raumannosta on lause[160] että hän "useampain muiden (pait tässä manualessa) onnistunein kokeitten kautta on tuttu Suomen runoilijaksi"; mutta mitä teoksia hän lienee sepittänyt siinä ei sanota eikä siitä nyt saa mitään tietoa.

Vuonna 1664 tuli vanhempi Juhana Gezelius Turun piispaksi. Tämä heti rupesi puuhaamaan virsikirjan kartuttamista ja hänen toimestaan ilmestyi 1668: "Suomalainen virsi- ja evangeliumi kirja",[161] joka sisältää aivan samat virret kuin Raumannon. Lisäksi on tullut N:o 312. Lopussa ovat 392 ja 210. Jälkimäinen, joka on riimiin pantu kertomus Juutalaisten kapinasta Vespasianoa vastaan, on täynnä alkusointua ja välistä siinä on ajatusriimiäkin. Se arvattavasti on alkuperäinen, kukatiesi Raumannon sepittämä. Sillä ensikerran se on arkkiveisuna painettu 1646[162] ja myös otettu Raumannon manualeen; mutta vielä pantu taammaksi erikseen virsikirjasta. N:o 312 on Ruotsin virsikirjasta ja löytyi suomalaisena jo 1614 vuoden käsikirjassa.

Gezelion kustannuksella vuonna 1674 painettu "Suomenkielinen virsikirja"[163] on samallainen kuin edellinen pait että loppuun N:o 210:n ja 392:n taakse on pantu lisään: L.P.A. virret: 407, 331, 394, 410 jo 338. Stranberg tietää Laurentius Petri Aboicon (yllämainittu Tammelan kirkkoherra ja Tammelinein esi-isä) sepittäneen N:o 407 ja 331. Luultavasti ovat siis muut kolme toisen tekemät; vaan kumma se kuitenkin on että ne tässä saman päällekirjotuksen perästä seuraavat ilman minkäänlaista erottavaa rajaa. Tämä seikka todistaisi vastaan Strandbergin lausetta, mutta sen todistusvoimaa heikontaa taas se, että seuraavissa virsikirjoissa näiden perään liitettiin muitakin uusia virsiä lisäksi eikä niitäkään näistä erotettu millään rajalla. Varmaa ei siis voi päättää. — N:o 410 on lyhennetty käännös Ruotsin vanhan virsikirjan samasta numerosta, muut ovat alkuperäisiä. — Arkkiveisuissa nämät virret ei löydy, pait 407 ja sekin vasta myöhemmin.

Tämän vuosisadan seitsemänsillä ja kahdeksansilla kymmenillä alkoi, luultavasti Gezelion kehotuksesta, tiheämmin tulla arkkiveisuja, joista sitten paraaksi katsotut otettiin nyt seuraavaan 1686 ilmestyneeseen "Suomalaisen sielun tavaraan".[164] Tämä sisältää samat virret kuin edellinenkin ja lisäksi on tullut vanhain virtten sekaan: N:o 28, 49, 58, 90, 134, 135, 137, 250, 258, 259, 263, 270, 271, 276, 287, 289, 290, 314, 315, 352, 356, 362, 368, 374, 375, 379, 380, 402. Lopussa on ensin uusi 265, sitten samatekuin edellisessä N:o 210, 392, L.P.A. virret: 407, 331, 394, 410; N:o 338 on muutettu vanhain virtten sekaan ja sen sijaan pantu 387; sen jälestä ilman rajaa uudet: N:o 280, 330, 383, 136, 304, 346, 172 ja 14; siis yhteensä 37 uutta virttä. Vaan Hemmingin virsistä on hyljätty N:o 240. Ja kun "Kiittäkääm lasta" myöskin hyljättiin ja 1668 vuoden virsikirjasta sekä tästä N:o 312, niin tässä on kaikkiansa 293 virttä.

Näistä lisään tulleista ovat N:o 137, 263 ja 276, vähän muutettuna otetut Hemmingin suomentamista "Piae cantiones". Arkkiveisuina erikseen painettuna ovat olleet seuraavat: N:o 402 (Perttuli Hordellin[165] tekemä, kirkkoh. Tukholman suomalaisessa seurakunnassa 1633-46), vuonna 1636,[166] N:o 58 v. 1654?[167] N:o 374 luultavasti 1678,[168] N:o 304 v. 1683,[169] N:o 289 luultavasti 1683,[170] N:o 136, 290 ja 330 (jonka värsyin alkupuustavit tekevät nimen Maria Simointytär; nykyisessä, vähän muutetussa muodossa tuo ei näy) 1683,[171] N:o 49 ja 250 v. 1683,[172] N:o 259, 270, 287, 315, 352, 356, 362, 368, 375, 379, 380 v. 1685,[173] N:o 135 ja 314 luultavasti 1686,[174] N:o 280 v. -?-[175] — Jälellä olevat 10 virttä ei löydy meidän aikoihin säilyneissä arkkiveisuissa.

Näistä ovat Latinasta käännetyt N:o 137, 263 ja 276; Saksasta N:o 259, 270, 362 ja 374, 134;[176] N:o 330 epäilemättä on alkuperäinen; siinä on melkein läpitse ajatusriimiä ja alkusointua, vähän pitkä, mutta soma; samaten taitavat myös N:o 271 ja 304 olla alkuperäisiä; N:o 280 luulisi Hemmingin sepittämäksi, niin on hänen virttensä sukuinen; N:o 250 näyttää käännökseltä;[177] N:o 380 on Ruotsista käännetty,[178] N:o 314 myöskin Ruotsista,[179] N:o 28 ja 49 löytyvät Svedbergin hyljätyssä virsikirjassa, muut kaikki Ruotsin vanhassa virsikirjassa. —

Tammikuun 20 p:nä 1690 nukkui Gezelius töistä ja toimituksistansa kuoleman uneen, mutta henkensä eli pojassa, joka nyt tuli Turun piispaksi. Tämä ei tullut ainoastaan hiipan, mutta töidenkin perilliseksi ja rupesi vielä suuremmalla innolla kartuttamaan Suomen virsikirjaa.

Vuonna 1692 ilmestyi "Suomalaisen sielun tavara — — Cun. Maj:n Armollisimmast käskystä, Turun Duomio-Capitlumin ylitzecatzomisen ja kelvoliseksi löytämisen alla, vastudest suurimmalla ahkeruudella ojettu",[180] Tässä on "Täydellinen virsikirja" ja sen jälestä vielä "Uutten virtten Tygölisämys". Alkuun on pantu uusi N:o 237 (Gezelion Ruotsiksi ja kukaties Suomeksikin sepittämä); tuosta seuraa vanha Hemmingin virsikirja, josta kuitenkin on hyljätty: N:o 82, 91, 93, 108, 230, 240, 242, 272, 277, 328, 393 ja 405. Puuttuu siitä vielä useampiakin, mutta ne ovat jälestäpäin jälleen otetut "Uutten virtten Tygölisämykseen". Vanhain virtten seassa ovat samat kuin edellisessä Suom. siel. tavarassa, pait että lopusta tähän on pantu myös N:o 172. Lopussakin seuraavat aivan samat (nimimerkki L.P.A. on pois heitetty), pait että 172, niinkuin jo mainittiin, on pantu vanhain virtten sekaan, 136 Tygölisämykseen ja 346 kokonaan puuttuu. Sen sijaan on tullut lisäksi N:o 332 ja 312 jälleen otettu. Uutten virtten Tygölisämyksessä on pait muutamia unhotettuja vahoja virsiä seuraavat uudet: N:o 411, 299, 412 ja "Ratk riemullisell mielell" (nykyisestä virsikirjasta hyljätty). Yhteensä tässä siis on 6 uutta virttä.

Arkkiveisuista ovat otetut: N:o 332 luultavasti 1678,[181] N:o 411 v. 1683?[182] N:o 299 v. 1685,[183] N:o 412 ja "Ratk riemullisell" 1690;[184] N:o 237 ei löydy arkkiveisuissa. "Ratk riemullisell mielell" ja N:o 332 lienevät alkuperäisiä; muut kaikki ovat Ruotsin vanhasta virsikirjasta käännetyt.

Vuonna 1696 ilmestyi taas uusi Suomalaisen sielun tavara,[185] jossa on "Täydellinen, parattu ja erinomaisten pääcappalden jälken vastudest jaettu virsikirja". Se sisältää aivan samat kuin edellinen yhteen seotettuna; lopussa on erikseen uusia N:o 413 ja 364. Edellinen löytyy Ruotsin vanhassa virsikirjassa, jälkimäinen ei. Se on Ruotsista käännetty ja ilmestyi arkkiveisuna 1690.[186]

Tätä samaa tuli uusi painos v. 1700, josta on hyljätty N:o 6, 12, 13, 23, 25, 50, 55, 57, 64, 82, 91, 93, 105, 108, 115, 177, 221, 231, 240, 242, 272, 275, 277, 326, 328, 393, 405 ja "Kristus vastaan vihollisians". Muuten se sisältää samat kuin edellinen pait että N:o 346 tähän jälleen on otettu ja lisäksi tullut 63 uutta, nimittäin: N:o 20, 21, 22, 26, 27, 31, 41, 44, 48, 59, 60, 68, 80, 95, 98, 99, 130, 132, 141, 147, 148, 149, 150, 151, 153, 154, 166, 171, 182, 194, 195, 226, 232, 234, 235, 236, 239, 245, 249, 251, 264, 278, 291, 298, 300, 316, 317, 318, 322, 329, 345, 350, 355, 357, 360, 361, 371, 372, 373, 390, 391, 406, 408. —

Arkkiveisuina ovat ennen olleet painetut N:o 141 (Perttuli Hordellin tekemä) 1636,[187] N:o 278 (ylimääräisen provessorin Juhana Cajanon tekemä; hän kuoli nuorena v. 1681[188]) v. 1683,[189] 291 ja 318 v. 1700.[190] — Näistä N:o 48 ei löydy aivan semmoisenaan Ruotsin virsikirjassa (lieneekö mukaillus vai oma?) eikä myös N:o 141 (Saksasta Tireht. Lagin muk.) ja 278 (oma). Muut kaikki löytyvät Ruotsin vanhassa virsikirjassa. — Tässä virsikirjassa ovat jo virret järjestetyt ja numeroitut 1695 vuoden Ruotsin virsikirjan mukaan ja ne numerot, jotka vielä puuttuvat, ovat väliltä poisheitetyt; sillä tavoin viimeisellä virrellä on numero 414. —

Viimeeksi tuli vuonna 1701 ensikerran painosta nykyinen virsikirjamme, varustettuna XII:n Kaarle kuninkaan yksinoikeuskirjalla (XI:s Kaarle oli jo vuonna 1696 antanut Gezeliolle yksinoikeuskirjan, josta siis tämä vaan oli uudistus). Sen nimenä oli: "Uusi Suomenkielinen virsikirja — — Cun. Maj:n Armoll. Käskystä, Colmen Consistoriumin (Turun, Viipurin ja Narvan) suostumisella, tarpellisest parattu; Nijn myös sen MDCXCV ylitzecatzotun Ruotzalaisen Virsi-Kirjan jälkeen jalosti enätty".[191] — Tähän oli jälleen otettu edellisestä hyljätyt virret, pait "Kristus vastaan vihollisians"; myöskin on hyljätty N:o 414 "Ratk riemullisell mielell". Uusia on tullut lisään 51 virttä nimittäin: N:o 29, 34, 35, 39, 42, 46, 63, 73, 75, 81, 84, 94, 107, 131, 138, 152, 191, 207, 213, 233, 243, 248, 252, 253, 266, 269, 273, 274, 281, 282, 292, 293, 294, 295, 301, 302, 319, 320, 321, 333, 334, 351, 363, 369, 377, 384, 385, 389, 403, 404.

Arkkiveisuista otettu on ainoastaan N:o 363 v. 1700.[192] — Kaikki ovat Ruotsin virsikirjasta käännetyt. — Näillä 1700 ja 1701 vuoden virsikirjoihin tulleilla uusilla virsillä enemmiten tahtoo olla sukulaisuus, niin että suurimman osan luulisi yhden miehen tekemäksi. Kuka tämä mies oli, ei voi ihan varmaan päättää, mutta hyvin uskottava on että se oli Erik Erikinpoika Cajanus (Sotkamossa syntynyt 1675; Maisteri 1697; Turun koulun konrehtori 1698; Kruunubyyn kirkkoh. 1703. Isonvihan aikana oleskeli Medelpadissa; kontrahtiprov. 1722; k. 1737). Tästä miehestä, joka muutenkin on tuttu Suomen kielen tutkijaksi[193] ja jonka nimi usein löytyy onnentoivotuslauluin alla, sanoo[194] pojanpoikansa Erik Cajanus että hän kouluvirkansa sivussa työskenteli "uuden Suomen virsikirjan parannuksen ja painokorjauksen kanssa".

Tällä tavalla oli Suomen kansa nyt saanut uuden "jalosti enätyn" virsikirjan. Mikä arvo sillä oli senaikuisten miesten silmissä, näemme Juslenion lauseista. Nuorena hän innossansa siinä näki Homeron jalouden, Demostheneen sujuvan puheen y.m.; mutta vanhanakin ja kylmettynä hän sanoo sen sanoissa, puheenparsissa sekä esitystavassa ei puuttuvan terävyyttä eikä jaloutta.[195]

Nykyinen aika tahtoo päinvastoin tuomita koko teoksen tulen omaksi. Mutta jo Suomalaisen ja Hemmingin kokeista puhuen, yritin tätä liian kovaa päätöstä helpottaa, ja vielä suuremmalla syyllä täytyy ruveta näiden uudempain virtten puolustajaksi. Niitä liikoja tarvuita ja sanoja, sitä alinomaista värsymitan rikkomista näissä harvoin enää havaitsee. Harjotus kielen viljelemisessä ja yliopiston vaikuttama tuttavuus parasten sekä muinasten että senaikuisten runoteosten kanssa olivat Suomen virret silittäneet säännöllisiksi. Tämä silitystyö kuitenkin kävi hitaisesti. Raumannon uudet virret ovat yhtä liikkaavia kuin entisetkin, samaten enimmät 1674:n, 86:n 92:n ja 1696:n virsikirjoihin lisään tulleita; mutta niissä jo näkyy muutamia sileämpiä. Semmoisia ovat esim. nuot arkista N:o 250 Pipp. luett. otetut ynnä N:o 134 ja 28. Niistäpä, jotka v. 1700 ja 1701 otettiin virsikirjaan juuri harva enää antaa laittajalle sijaa tämäm suhteen. Monessa heistä muutenkin ilmottuu käännöksessä herkkä runollinen henki, niin että vähäisellä korjauksella kelpaisivat uuteenkin tehtävään Suomen virsikirjaan. Semmoisia ovat esimerkiksi N:o 95, 99, 243, 318, 360 ja varsin tuo erinomaisen kaunis N:o 278. Tämä korjaus enimmiten tulisi koskemaan noihin katkettuin sanapäätteisin, joita ei soinnulle arempi korvamme enää siihen määrään tahdo sallia. Sinä aikana sitä tapaa katsottiin erinomaiseksi Suomen kielen eduksi. Niin sanoo esim. Aeschillus Petraeus[196] ja hänen mukaan Martinius[197] suomenkieliselle virrenteolle olevan suuri helpotus siitä, että sanoja saapi lyhentää (johon vetää esimerkkiä) sekä myös pitentää (esim. valaisepi = valaise j.m.) Myöskin sanoo suurena apuna olevan sekä nimi- että tekosanain monet "diminutiva" (esim. poicainen, auttelen!) Niinkuin ennen jo on mainittu sekä hän että Martinius arvelivat riimin Suomen runomuksen välttämättömäksi tunnustähdeksi. Sitten sanoo Petraeus: Tähän tulee lisäksi eräs omituisuus tässä kielessä, että mielellään tahtoo värsyn alkuun pantavaksi samalla puustavilla alkavia sanoja esim.

Ynnä yxi yhteys (Suom. virsik. N:o 91).

Tämmöiset riimit ovat konstikkaiset ja tällä kielellä omituiset. Yksinkertaisempia ovat ne, joissa ei yksiä alkupuustavia viljellä.[198] Tämmöisiä alkusoinnullisia värsyjä sanoo olevan arvotustenkin ja sanalaskuin, joista kumpasista vetää esiin esimerkkiä.

Martinius sanoo: "Sekin on omituista tällä Suomen kielellä että värsyssä (riimittömässäkö?) ja riimeissä värsyn alussa viljelee yksillä puustavilla alkavia koko riviä ja lauseita tai edes muutamia sanoja".[199]

Näistä lauseista näkyy kuinka tarpeellisena, hyvälle Suomen runoelmalle pidettiin alkusointua. Sitä onkin viljelty enimmissä tämän ajan virsissä ja lauluissa.

Tähän on nyt Suomen virsikirja jättäminen, jonka syntyä ja kasvua olemme kokeneet seurata. Mutta ennenkuin muualle käännymme, pankaamme tähdelle, kuinka ruotsalaisuuden vallalle pyrkiminen Suomessa siinäkin ilmoittaikse, että tämän aikakauden alkupuolella virsikirjoihin otetuista enimmät ja kahden viimeisen virsikirjan pian kaikki uudet virret ovat käännetyt Ruotsin virsikirjasta. Suomen kirkko ei enää saanut astua omia teitään, täytyi ruotsalaisen jäljissä kontata. Virsien järjestyskin on sovitettu Ruotsin virsikirjan mukaan; on kuitenkin erotuksia, joissa sekin omituinen, ettei meillä ole kuninkaan, perintöprinsin eikä valtaneuvosten laulettavia virsiä.

Me olemme nähneet että suuri joukko virsikirjan uusia virsiä jo ennen oli arkkiveisuina levinnyt kansaan ja sille tullut tutuksi. Kirjapainoja Suomeen saatua, näitä arkkiveisuja alkoi tulla yhä viljemmältä. Suuri osa heistä on Ruotsista käännetty, mutta on niitäkin, jotka silminnähtävästi ovat alkuperäisiä. Niissä, samaten kuin Hemminginki omissa, enimmiten on alkusointua sekä ajatusriimiä ja värsyrakennus Suomen runon kaltainen. Semmoisia ovat Suomen virsikirjaan otetut N:o 271, 338, 407 ja useammat muut virsikirjaan ottamatta jääneet. Ylipäätään ovat pitkäpiimäisiä ja runohenkeä niissä ei ole sanottavaksi.

Näytteenä saakoon tässä sijansa alku virrestä,[200] jonka tekijä taitaa olla Lauritza Isakinpoika Harikkalasta,[201] sillä sen nimen saapi rivien alkupuustaveista saman arkin ensimäisessä virressä:

Jesuxen muisto iloinen On sydämelle suloinen, Makiamb cuin huulden hunaja, Cauniimmast cannelda cumaja.

Ei veisata suloisembaa, Taick cuulla caunehembata, Ei ajatella callimbata Cuin Jesus Jumalan poica.

Se nimi on voimallinen, Taivas' maasa cunniallinen, Jong' ainoan cautta annetan Armo ja autuus cannetan J.n.e.

Toisesta[202] kuuluu yksi paikka näin:

Mailmas nyt caicki ihastuvat Tulevan kevän cauniut, Vastudest elämän riemastuvat, Luodut caick suven tuovat; Joca lindu lendä cumpanins cans, Meri, metz' pauha iloisans Ja iloista sydändä canda.

Ain Herra pyhän säätyns suori Nijn cauvan cuin mailma seiso, Hänen edesäns on joca päivä nuori, Vaick muutoxet tapahtu meisä; Syxyn ja talven sijs joca vuonn, Suven, kevän ain edestuon On Herran siunaus suuri. J.n.e.

(Saman arkin viimeisessä virressä tekevät rivien alkupuustavit nimen Carle Thomanpoica Mlin ).

Mutta Suomen runollisuus tällä aikakaudella ei pysynyt enää hengellisyyden rajoissa. Uusi laji alkaa ilmestyä tälle alalle, se on tilapää runomus. Ensimäinen täänkaltainen runoelma, josta meillä on tieto, on onnentoivotus Sigismund kuninkaalle kun tuli Vilnaan v. 1589.[203] Sen on kirjottanut joku Vilnan akatemian oppilas, epäilemättä katolisuskoinen Suomesta. Mutta se on kadonnut. Muita siltä aikakaudelta ei tiedetä. Mutta nyt kun Suomessa oli tilaisuus ne saada painetuksi, alkoi niitä ilmestyä enemmän. Ne ovat onnentoivotuksia kirjain tekijöille, hää- ja hautavirsiä, lauluja kuninkaallisten henkien syntymästä ja kuolemasta sekä historiallisia. Totista runon suloisuutta niistä tietysti ei saa hakea, mutta välistä ilahuttaa meitä niissä kuitenkin sukkela sanan käänne tahi lämmin tunne. Merkittävä on että enimmät ovat runomittaan raketut, joka tässä on parempi kuin virsissä, missä nuotti oli haittana, mutta kuitenkin näyttää kuinka vähän sinä aikana tiettiin runomme oikeasta laadusta. Alkusointua ja ajatusriimiä niissä kyllä aina on (jälkimäinen kuitenkin välistä on vaillinainen); mutta runot ovat riimillisiä, täynnä katkaistuja sanoja ja tavujen pituudesta ei ole pidetty mitään lukua.

Ensimäinen tään ajan runoniekkoja on Erik Justander[204] (Kuoli Mynämäen kirkkoherrana 1678), ensimäinen "poeseos" provessori Turussa.

Hän oli Brahen erinomaisessa suosiossa ja kirjotti hänen puolisonsa Katrina Stenbock'in kuoltua kolmikielisen jälkimuiston,[205] joista viimeinen on suomenkielinen. Se on aivan mautonta soperrusta samatekuin ruotsalainenkin, latinainen lainahöyhenillään vähän letustelee. Pait tätä on Justander vielä kirjottanut yhden " gratulatio Tavastrunico-rhythmica " Viipurin uuden kirkon vihkiäisiin[206] sekä " gratulatio Tavast-runico-finnonica " Pachaleniolle,[207] joka oli suomentanut kirjan Cantio cygnea. Edellinen on tehty " stante pede ", jälkimäisen kutsuu " extemporanea ", josta näkyy että siihen aikaan vallassäätyisissäkin vielä oli tapana edeltäkäsin valmistamatta laulaa runoja juhlissa. Vielä on säilynyt neljäskin Justanderin runoelma, nimittäin jälkimuisto,[208] jossa on kolme runopalaista ja yksi virsi. Eiköhän liene tämä "poeseos" provessorin into suomalaisia runoja sepittelemään taivuttanut muidenkin harrastusta samaan päin?

Kenen siihen lieneekin ansio, niin näemme kohta useampia muita senkaltaisia yrityksiä. Jälkimuistoja ovat Pipp. luettelon N:o 141 (Juh. Rauthelius, Janakkalan kappal., k. 1704) v. 1668, N:o 144 (Kaapriel J. Lagus, Kiskon kirkkoh. n. 1680) v. 1669, N:o 286 (Juh. Keckonius, Huittisten provasti, k. 1719) v. 1690, N:o 335 (Erik N. Qvist ja Kaapriel Langius) v. 1708 ja N:o 426 v. 1712. Onnentoivotuksia häihin N:o 348 (J.A.M.) 1700 ja 437 v. 1717. Onnentoivotuksia kirjantekijöille: N:o 74 (Jaakop Lignipaeus, Porin koulun rehtori ja Simo Mulinus Teiskon kappal.) v. 1654, N:o 107 (Taneli Reuter Oriveden kirkkoh. k. 1685) v. 1664, N:o 137 (Tuomas Rajalenius) v. 1667 ja N:o 201 v. 1679. — Hovirunoja: Ylistysruno XI:lle Kaarlelle (Martti Martinius) kieliopissa, Ulrika Eleonoran kuolemasta 1695,[209] ja riemuveisu XII:n Kaarlen kruunausjuhlaan (Juh. Scheffer, kun. hovisaarnaaja, sitte Geflen prov.) 1697.[210] — Ensimäinen historiallinen on: Ajantieto Suomen maan menoist ja uscoist, erinomaisest Suomen Pispoista cungin Cuningan ajalla, lyhykäisijn rijmein coottu a Laurentio Petri Ab., Praepos. & Pastore Tammelensi 1658,[211] uudestaan painettu 1671, 84, 95 sekä viimein Kaarle Reinin kädellä paljon lisättynä v. 1752. Tämä on Suomen runomittaan rakettu riimikronika, johon kehotus ja esimerkki luultavasti oli saatu Messenion tekemästä Suomen maan riimikronikasta. Niinkuin päällekirjotuksesta näkyy, tässä enimmiten on puheena piispain työt ja toimet. Mutta yhä välistä sekaantuu siihen tietoja Ruotsin ja Suomen yhteisestäkin historiasta, kuninkaista, sodista, vieläpä mainitaan Suomessa olleita ruttotauteja, tulipaloja ja nälkävuosia. Se ulottuu vuoteen 1671. Tämä riimillinen ajantieto tietysti ei voi sisältää totisempaa runohenkeä kuin muutkaan samanlaiset; mutta ei voi kieltää että se taitavasti on sommitettu ja varsinkin loppupuolessa, joka vasta lisättiin toiseen painokseen, tulee kuvaelus elävämmäksi ja itse kirjottajan tunteet toisinaan puhkeevat ilmi, virvotellen kertomuksen kuivaa juonta. Esim. kun. X:n Kaarlen ajasta laulaa:

"Ah cuing saartan saarta tätä! Mones paicas näky hätä; Sota surma, tauti tappa, Ket eij vijmein kijnni nappa? Cuules cuiteng Suomi culda, Sanomat sanon, muista mulda: Culki cuuluisa cuningas, Ruotzin cruunattu ruhtinas, Carl Gösta caunucainen, Sangar sangen voimallinen, Puski puskeit Puolacoita, Jumi Juutei juonicaita, Hajott' hahdet vihollisten, Vieckain vesill olevaisten." j.n.e.

Historiallisia virsiä löytyy vielä yksi XI:n Kaarlen sodasta[212] ja toinen Vironmaan pelastuksesta.[213]

Mutta erinäisen maineen ansaitsee tämän ajan historiallisista runoniekoista Anterus H. Aschelinus, joka ensin oli "collega secundus" Turun tuomiokoulussa ja sitten Villnäs'in kappalaisna, k. 1703. — Hänellä näkyy olleen syvempi runosuoni kuin useimmilla muilla aikalaisillaan. Hänen laulunsa (runoja hän ei kirjoittanut) ovat kyllä enimmiten liian pitkäpiimäiset ja sanat niissä kovin runnellut, voidaksensa tyydyttää nykyisen ajan vaatimukset, mutta niissä ilmottuva tunteen into ja totisesti runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin tavallista korkeammaksi. —

Hänen teoksiaan on säilynyt: virsi Suuresta nälästä 1697,[214] ilolaulu Narvan voitosta,[215] ja Uronuhri Jumalalle XII:n Kaarlen edestä 1703.[216] Kukaties on myöskin virsi Ulrika Eleonoran kuolemasta saman miehen tekemä; sen tahtoisi päättää sukulaisuudesta vertauksissa ja lauseissa. Ensinmainitusta otamme palasen näytteeksi:

"Ach cuing suur on minun tuscan Tämän surkeun valjus sääs! Murhen myrsky, vaivan pusca Maahan syöxe cruunun pääst; Usein uitan vuoteni Hartaill kyyneleilläni Tällä surkeel näljän ajal, Cuin nyt pyöri joca majal".

— — —

"Casvoist cauneus on langenn Monen tuiman todell pois, Jotca ennen hohta sangen Vaatein kijldämyxis voit; Joill ehk lunda puhtaambi, Muoto myös ol valkiambi, Iho punaisemb coralli, Kirckamb calleimbat crystalli!"

Laulussa Narvan voitosta ilmottuu innollinen voittoriemu ja luottamus Kaarle kuninkaasen. Narva kuvataan morsiameksi, jota Pietari tahto houkutella puoleensa, vaan hän ei suostu:

"Nijn cauan cuin veri on lämbymänäns, Edes vastan Ingerin majoi".

Viimein kun hätä on kovinna, tulee Kaarle joukkoineen:

"He tulit cuin carhut, joild pojat on pois, Ratk avoimill kidoill ja suilla Ja seurasit Lejonat nijn paljon cuin voit Maall, merell, nijn caduill cuin cuilla (kujilla) — — — Näin Jumalan avulla sodim!"

Riimillisten runoin tekijöistä merkillisin on Sakari Lithovius, Oulun porvarin poika, syntynyt 1672,[217] tuli kirkkoherraksi Nyeniin, josta kuitenkin täytyi Venäläisten edestä paeta Ruotsiin. Siinä eli, enimmiten Tukholmassa, viratonna ja köyhänä, siksi kun v. 1713 pääsi Oulun kirkkoherraksi, k. 1743. Hänenkin runoissaan ovat sanat katkotut ja tavuiden arvo poljettu, mutta kuitenkin on rakennus jo selvemmin vanhan runon tapainen, ja ajatusriimin taitavalla viljelemisellä ynnä mahdillisten sanain valitsemisella hän on runoillensa antanut tavallisesta puheesta eroavan juhlallisen muodon. Nämä runot ovat ikään kuin nääntyvän Suomen sydämestä puhkeavia syviä huokauksia. Välistä kun laulavat jonkun onnellisen tapauksen, yrittävät iloitsemaan ja riemuitsemaan, vaan tämä riemu on aivan niinkuin sairaan liehe, joka omaisiltaan tahtoo peittää kuinka vaikeasti häntä kipu kalvaa. Ja kaksi näitä on uusi, raskas rasitus pakottanut sydämestä.

Ensimäinen[218] on onnentoivotus Hessin Fredrikin ja Ulrika Eleonoran häihin; Lithovius yrittää tämän juhlan vuoksi hetkeksi karkottaa tuskan, laulaen:

"Siirry suru Suomalaisten, Parcu poijes Pohjalaisten", j.n.e.

Hän Fredrikin tulossa Ruotsiin jo näkee rauhan toivon ja pyytää:

"Otollinen öljynoxa Saata Suomeen suuri Saxa."

Toisessa[219] suree Turun piispa Gezelion kuolemaa; kolmas[220] on erinomaisesti innollinen, jossa hän valittaa sen tuen raukenemista, mikä aina vielä oli pitänyt toivon pystyssä, XII:n Kaarlen kuolemaa. Lopulla kiroo sitä kättä, joka sen murhan on tehnyt, ynnä Norjan maata, jossa se on tapahtunut:

"Norjan nijtyt, Norjan nurmet — — — Älköhön äckäckö äänet, Sattuco sinne satehet, Coskeco cans coscan caste Vainioille vihollisten!"

Neljäs[221] Ulrika Eleonoran kruunauksesta ilmottaa jo taas vähän uutta toivoa ja viides[222] riemuitsee lähenevästä rauhasta:

"Sota suuri sammucohon, Pahat päivät paetcohon, Rauetcohon raju ilmat! Muuttucohon murhem mustat, Surkeudet sijrtyköhön! Rauha armas riendyköhön, Riemu runsas ruvetcohon, Auring' armas astucohon Vaivatuita virvottaman, Levottomij lohduttaman!"

Näiden riimillisten ja virheellisten runoin joukosta havaitsemme kuitenkin ihmeellä muutamia, joissa ulkonaisen muodon suhteen ei ole melkein mitään moitteen sijaa. Yksi näitä on Ilolaulu Jesuksesta v. 1690.[223] Sen tekijän Mattias Salamnion sanoo Stjernman[224] olleen kappalaisna Pohjanmaalla, ja Juslenius (muuten pannen hänelle nimen Juhana) mainitsee Kalajoen kappalaiseksi.[225] Mutta Kalajoella ei tiedä Strandberg löytyneen sennimistä pappia, ja koko sukunimeä ei ole hänen kirjassaan. Samaten olen häntä hakien turhaan katsonut läpi Pohjanmaan henkikirjat v. 1690. Miten asian laita lieneekään.

Ilolaulu Jesuksesta, joka sisältää 29 runoa 2265 värsyssä, on runomittaan sovitettu evankeliumi. Se kertoo lyhyesti Jesuksen syntymisen, luettelee vieläkin lyhyemmin hänen työnsä ja rupeaa sitten kuvaelemaan hänen kärsimistänsä, kuolemaa sekä ylösnousemusta. Aine on semmoinen että sen jalous paraten ilmottaikse evankelistain yksinkertaisissa, koristelemattomissa sanoissa. Mitä taito siihen lisää on useammin vahingoksi eikä eduksi. Sentähden ei voi evankeliumein runolliseen muotoon rakentaminen milloinkaan täydellisesti tyydyttää. Mutta jos tätä runoa lajissaan katselemme, niin on tunnustaminen, että hän kertomuksensa taitavasti on sovittanut ja käyttänyt sen kaunistamiseksi ja elähyttämiseksi kaikki runomme omituiset suloisuudet. —

Paikottain on hän kyllä kovin niukka ajatusriimin viljelemisessä, mutta enimmiten sitä hyvin sopivasti käyttää, kertovärsyissä sanoen asiaa yhä väkevämmillä sanoilla. Kuvaus on välistä hyvinkin elävä, niinkuin esim. 6:s runo, jonka aineena on Israelin kansan pako Egyptistä, ja 19:s Jesuksen kuolemasta ynnä 20:s ihmeistä, jotka samassa tapahtuivat. Tämä 19:s runo on siitäkin merkillinen että vanhain runoin tavalla tekee mielelliseksi kielelliseksi luontokappaleen. Aurinko nimittäin Vapahtajaa ristinpuussa pilkattaessa

"Katsoi päälle korkealta, Muutti muotonsa parahan, Kasvons pian pojes väänsi Luojan surmasta surussa; Sanoi suulla surkealla: Kussas on ilo enämpi, Kosk' on Luoja kuolemassa? Pitäisikö paisteheni Laskemani lempehemmän Päälle kansan kelvottoman? Pani poijes seppelensä, Riisui puhtahan pukunsa, Surumanttelin sivalsi, Peitti silmänsä punaiset".

Vaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: Jumala miksi minun hylkäsit? niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.

Tämän runon ulkonainen muoto on melkein virheetön; ainoa moitittava on silloin tällöin sekaan luikahtanut kankeampi värsy, joku ainoa katkaistu sana ja tuo jo mainittu paikottain puuttuvainen ajatusriimi. Myöskin näkyy sanain ja lausetten valitsemisessa toisinaan jotain talonpoikamaista. Mutta kuitenkin luulisin että se Suomen runollisuuden ystäville vielä nytkin voisi olla mieleen. Senaikuiset miehet sitä pitivät suuressa arvossa, niinkuin Juslenion lause[226] todistaa. Ja ihan nykyään v. 1852 ilmestyi[227] se uudestaan 14:ssä painoksessa.

Sama Mattias Salamnius on myöskin kirjottanut sururunon vanhemman Gezelion kuolemasta 1690.[228] Se on rakennukseltaan hyvä, mutta sisällyksen puolesta aivan kuiva elämäkerta.

Kolmas tältä aikakaudelta säilynyt kelpo runo on: Ilolaulu Narvan voitosta 1700.[229] Tämän on "Oulun caupungissa" sepittänyt I.G.H.S. Ketä nuot puustavit tarkottanevat, siitä ei ole ollut mahdollista saada selkoa. Semmoiset siinä löytyvät sanat kuin: taa, naa, pacajat, ottasimma, täyet y.m. osottaisivat miehen kotiperäksi Kajanin seudun t. Karjalan.

Tämä ei ole uskollisesti historiallinen runo, vaan mielikuvailo on aineen oman mallinsa mukaan valanut. Luonteensa on kokonaan leikkisä ja pilkallinen. Kerrottuansa kuinka Venäjän sotajoukko julmasti menetteli, mainitsee että Kaarle kuningas vähäisen joukkonsa kanssa tulee avuksi. Tuosta

"Zaarin samettiset, Heicot housut huikeasti, Vapisevat vaikeasti, Totta tuimasti tutisit".

Tiedusteltua eräältä mieheltään minkälainen Ruotsin joukko on ja saatua vastaukseksi niiden olevan

"Aivan miehet miehuulliset Sotahan soveliahat" j.n.e.

niin Zaari pötkii pakoon, sillä tekosyyllä että vaan menee poikansa pois viemään ja kohta tulee takasin. Kun sitten tappelus alkaa, Kaarlen sotamiehet

"Saunan sitten sovittavat Zaarin suurell sotajoucoll, Syhyville saltacoille: Puita paljolta panevat, leviältä lämmittävät Suomen tutulla tavalla, Että löylyä lisäten Tuli cullengin tuculta." — — — "Sitten taas sijvollisesti Narvan virras viruttelit, Puhtahaxi puhistelit".

Venäläiset tuota ei kauan kestä, vaan antauvat vangiksi. Tässäkin runossa on paikka, jossa näkyy vanhain runojen vaikutus.

Se kuuluu näin:

" Itze ilman Herra Jesus, Aivan autuas Jumala Piti pilvissä keräjät, Selkiässä selvät neuvot, Ruotzin avux runsahaxi Andoi tuulen, teki tuiscun, Lumitteli luntun neuvot, Sammutteli säkehetkin Venäläisten vänniköistä".

Muutenkin on tässä sanoja sekä puheenparsia, jotka löytyvät Kalevalan runoissa. Ulkomuoto muuten on aivan virheetön, pait että välistä, vaan harvaan, on joku sana katkaistu.

Vielä neljännen runon kirjotti Perttuli Vhael,[230] jonka nimi on:

Suomen suruisen cansan Ynnä Pohjan peräläisten Vaikia valitusruno Alla vaivan vaikeimman, Venäjän verisen miecan Tygö Carlen callehimman — — — — — Runo raudalla rakettu.[231]

Se on säikähtyneen Suomen hätähuuto v. 1714 koska Venäläinen, koko Suomen vallotettua, alkoi tehdä hirmutöitään! Suomi pelolla kysyy missä sankarinsa niin kauvan viipyy ja huutaa häntä avuksi, luetellen kauheita kärsimiänsä, ensin varain riistämiset, sitten lasten viemiset vieraasen maahan, vieraasen uskoon, tuosta julmat vaivat, millä ihmiset kidutettiin kuoliaksi. Viimein lupaa Kaarlelle täydet verot tuoda ja muutenkin kaikin puolin siivosti elää, jos vaan tulisi kotiin, lopettaen tällä surkealla huudolla, joka muutenkin yhä välistä puhkee sen rinnasta:

"Caarle cuuluisin cuningas, Tule cullainen cotihin Tuoppas rauha tullesansi!"

Lopuksi tässä vielä on mainittavana 2 lauluteosta jotka ovat erilaatua kuin edelliset. Toinen niistä, Huonen-Speili[232] — — Opixi caikille IaloMaxi on opettavainen ja sisältää neuvoja isännille, emännille, rengeille ja piioille. Se on riimillinen runo ja sisällykseltään aivan suloton. Mutta kuitenkin on sitä kansaan levinnyt 10 painosta, viimeinen 1848. — Nuot puustavit I.M. epäilemättä tarkottavat tekijää, joka kielestä päättäen taisi olla Varsinais-Suomalainen taikka Satakuntalainen, mutta Porthankin häntä vaan mainitsee sanalla "auctor anonymus".

Toinen on veisu "Talonpojill cunniaxi ja ylistyxexi", jonka on sepittänyt Tornion kirkkoherra Kaapriel Tuderus k. 1705. Se kuvailee hilpeästi ja taitavasti talonpojan töitä ja elämää. Ruotsin senaikuisten lauluseppäin vaikutus näkyy sen konstikkaissa riimeissä esim.

"Silloin vasta riemu se cuulu, Cosca soivat pilli ja huilu: Moni himost pala ja hala; Silloin nuori mies hyppä hies. Morsian cruunupääs ombi pahas sääs; Silloin olut tuodan ja suodan, Coska malja ystäväin juodan."

Ruotsalaisuus ja Fennofilot 1721-1766.

Ruotsin valta ei ollut enää sama kuin ennen. Säihkyvänä salamana oli Ruotsin miekka vielä kerran XII:n Kaarlen kädessä välähtänyt ympäri Europan itäistä äärtä; mutta loistonsa kohta sammui oman maan veriin ja tuhkihin. Ruotsin täytyi astua askelta alemmaksi Europan valtakuntien järjestyksessä.

Arveltu on että juuri tämä Ruotsin vallan riutuminen päästi Suomen kansallisuuden paremmin virkoamaan. Mutta kohta saamme nähdä useampia lauseita, jotka todistavat, että kansallistunto Suomessa perinvastoin oli tullut heikommaksi entistään. Eikä ole kummaa! Sillä jos Ruotsi Kaarlen sotaleikistä oli riutumaisillaan, niin Suomi siitä lähti ryöstettynä raadeltuna, melkein autiona korpena. Se virkosi, virkosi ihmeellisen kerkeästi, mutta kauan vielä oli köyhyys sen osana, ja vähäiset säästövaransa vei suureksi osaksi taas 1741 vuoden sota. Jos ennenkin Suomi, mahtavampaan veljeensä verraten oli ollut halpana, niin nyt sen rinnalla seisoi kuin köyhä mökkiläinen varakkaan talon isännän vieressä. Kukaties olisi Ruotsin voimattomuus maata varjelemaan jo nyt herättänyt eron tuumia; vaan Venäläisen hirmutyöt olivat vielä niin vereksessä eli oikeammin sanoen verisessä muistossa, että pelottivat Suomea vielä kiinteämmin Ruotsin turvihin. — Paitsi tätä on myöskin tuo edellisellä aikakaudella tullut Ruotsalaistulva epäilemättä vaikuttanut Suomen erinäistunnon heikonemista. —

Esimerkkinä siitä kuinka Suomen erinäistunto oli hämmentynyt, olkoot seuraavat lauseet. Herman Fleming kruunaupuheessa "Svea rikes välgång" 1751, yhä vaan puhuu: "rakas Ruotsimme", "Manhem", " esi-isämme Gotilaiset " j.n.e. — Lithander Satakunt. väitöksessä juttelee "mainioista Ruotsalaisista miehistämme". — Leopold Hämäl. väitöksessä 1753 sanoo "tässä Ruotsissamme". — Itsepä Kaarle Fredrik Mennander Turun yliopiston satavuotisessa juhlassa piti puheen (pain. 1742), jossa kehuu "maamme" (vårt land) olleen sankarien kotina, tuosta laveasti puhuen Skandinavian berserkeistä sekä skaldeista, Ja muutenkin on puhe täynnään semmoisia lauseita kuin: "joka rehellinen Ruotsalainen kaikissa Ruotsin maissa",[233] "Ruotsin majoissa" j.n.e.[234]

Vaan ei kuitenkaan kaikki näin puhuneet. Löytyy tältäkin aikakaudelta lauseita, jotka selvästi erottavat Suomen kansan Ruotsalaisista. Niin esim. piispa Witte puheessaan "Ad festum restaurationis Acad. Ab." 1722 toivottaa että "olkoon Turun yliopisto Ruotsin valtakunnan loisto ja Suomalaisten verraton kunnia", Samaten ei sano olevan mitään, joka niin paljon kuin tämä yliopisto on tuottanut "Suomen kansalle kunniaa". — Henrik Hassel provessori puheessa: "De meritis Gustavianae familiae in patriam" 1746, patria'lla kyllä tarkottaa koko Ruotsin valtakuntaa, vaan sanoo myös:

"Terve Sä Ruotsalaisten silmäterä! Terve Sä Suomalaisten sydänkäpy"![235]

Renström puheessa "Vindiciae ingeniorum Sueticorum" 1738 puolustaa Ruotsalaisia ja laulaa lopussa:

Suomi, oi nostaos miehiä, virkaa puoltajan täyttäin, Suomi, oi Ruotsin ystävä miesten ja kumppani-kansa! — — — Ruotsi ja Suomi, Te yksisä mielin ja yksisä riennoin Siittäkää miehiä kuuluja taidoillaan vapahilla![236]

Henrik Lindsteen väitöksessä 1754 sanoo: omaksi vahingoksemme ja muiden kansain hyödyksi (hän puhuu ryytimaanhoidosta Suomessa eikä mainitse Ruotsia ollenkaan). — Samaten erotetaan Ruotsia ja Suomea suomenkielisissä virsissä ja runoissa. Aapr. Achrenius onnentoivotuksessa Tammelin piispalle 1730[237] riemuitsee siitä että viimeinkin Suomen mies on saanut Turun hiipan päähänsä. — Onnentoivotuksessa väitökseen[238] 1750 lauletaan:

"Joca tutki custa oppi Ruotzis, Suomes alcuns otti."

Ja Hartmanin runossa Aatolppi Fredrikin käynnistä Suomessa 1752[239] kuuluu:

"Ruhtinas Ruotzin rakas, Suoja suur Suomen saaren, Cuningas cummangin callis!"

Me jo olemme nähneet[240] lauseen vuosisadan loppupuolelta, joka todistaa että tämän aikakauden alkaessa Suomi vielä oli yleisenä puhekielenä ylhäisempäin säätyin seuroissa. Saman todistavat loppusanat Messukylän provastin Henrik Lilion tekemässä häärunossa 1723.[241]

"Suomen runoilla puheli, — — — Ett on jäänyt jäljemmäxi Kielet siltä corkiammat: Saxa herraen salihin, Latina lavitzan alle, Ruotzin kieli ruostuneexi."

Mutta kuitenkin oli Ruotsikin jo kauan Suomen rinnalla viljelty, niinkuin provasti Idman todistaa esipuheessa kirjaansa Suomen ja Greikan kielen sukulaisuudesta, nimittäin että: Suomen etevämmät suvut naimisen ja virkatointen kautta ovat tottuneet Ruotsin kieleen, joka niinmuodoin jo kauan aikaa on ollut vallassäätyisten yleisenä äitinkielenä. — Nytpä näitä vallassäätyisiä alkoi Ruotsin kieli yksinään vallottaa, johon on todisteena sekin että vuonna 1746 Turun porvareissakin on vaan juuri harva suomalainen nimi jälellä.[242] Merkillistä on että nämät harvat nimet enimmiten tavataan leskiltä, jotka eivät hennoneet panna pois sitä nimeä, johon ensilemmen muistot olivat sidotut. — Ja nyt kun Latina yliopiston väitöksistä alkoi vähetä, niin sen sijaan tuli Ruotsi. Ensimäinen ruotsinkielinen väitös Turussa pidettiin v. 1749 (K. Fr. Mennanderin johdon alla). Sen tekijä Turkulainen Wassberg tästä itse sanoo: tämä oppikoe on ensimmäinen, joka tässä kuninkaallisessa akatemiassa ilmestyy äitinkielellä (på modersmålet). Tästä näkyy kuinka Ruotsi silloin jo oli alkanut perehtyä Suomeen.

Mutta löytyi yhä edelleenkin niitä, jotka pitivät Suomen kielen omanaan. Niin esim. Juhana Gråå onnentoivotuksessa 1728:[243] "tahdoi oman maan kielellä onnea toivottaa". — Mattias Hallenius väitöksessä 1732:[244] äitin kielellä sanotaan maatamme Suomeksi. — Jaakop Chydenius onnentoivotuksessa 1751:[245]

"Suomen suorilla sanoilla, Äitin äänel ällistellä".

Ja ihmeellisesti kyllä. Vaikka Suomen erinäistunto yleiseen nähtävästi oli hämmentynyt ja Suomen kieli pakenemistaan pakeni sivistyneitten seuroista, niin juuri tästä lähtien kiihtyy into oman maan nykyis- sekä muinais-oloa tiedustelemaan ja harrastus Suomen kieltä sekä tieteellisesti tutkimaan että runoiksi käyttämään. Edellinen seikka oli seuraus siitä että tutkintohalu, joka edellisten kahden vuosisadan kuluessa yksipuolisesti oli rippunut kiinni kirkollisissa ja uskonnollisissa aineissa, nyt Suomessa niinkuin muualla kääntyi maallisiin, joista oman maan luonto ja historia tietysti oli lähinnä esineenä. — Sen kiihkeämmän rakkaudenpa Suomen kieleen, joka nyt muutamissa miehissä syttyi, kyllä osaksi selittänee tuo 1700 vuoden paikoilla keksitty muka Suomen sukulaisuus Hebrean kielen kanssa ynnä siitä seuraava Suomen kielen arvon korkeneminen oppineitten silmissä. Mutta syytä on arvella että juuri tuo nyt alkava Suomenkielen katoaminen ylhäisistä säädyistä sytytti mainitun kiihkon. Sillä kun Suomen ulkonainen tila ynnä Ruotsin nyt kohoava kirjallisuus vaikutti suuren joukon ruotsistumista, niin suru ja harmi siitä viritti muutamain syvempäin sydänten pohjassa kytevän kotimaan rakkauden ilmituleen. Nämät harvat nyt kaikin voimin rupesivat ponnistamaan kohottaaksensa oman maan kieltä sen halvasta tilasta.

Innollisin ja nerokkain tään ajan fennofiloista (siksi Juslenius itse[246] useammin paikoin kutsuu niitä, jotka niinkuin hän harrastelivat Suomen kielen viljelemistä) oli mainio Taneli Juslenius. Hänen sydämensä oli ikään kuin tulivuori, josta, maanpinnan kovaksi kylmettyä, sisällinen tuli leimahtavana patsaana ponnisteleikse ilmaan. Vaihetteleva elämänsä on muualla[247] niin hyvin kuvaeltu, ett'ei sitä tässä ole tarves muuten kuin lyhyimmältä kerrota. Hän oli papinpoika Mynämäeltä, syntynyt 1676. Isäkin jo näkyy rakastaneen Suomen kieltä, niinkuin näkyy latinaisesta onnentoivotuksesta, jonka kirjotti Pachalenion ennenmainittuun kirjaan.[248] Poika Taneli 15-vuotisena tuli yliopistoon, jossa pian piti kaksi merkillistä väitöstä. V. 1712 pääsi pyhäin kielten provessoriksi, mutta jo seuraavana vuonna täytyi "Isoa Ryssää" paeta Ruotsiin. Rauhan tehtyä palasi kotimaahan ja virkaansa, tuli sitten jumaluusopin provessoriksi ja 1734 Porvoon piispaksi. Siitä pakeni 1742 uudestaan Ruotsiin, jossa Skaran piispana kuoli 1752. — Hän oli syvästi oppinut mies, niinkuin monikielisistä, hänen kirjotuksissaan löytyvistä viittauksista näkyy. Opin ja taitonsa tähden häntä pidettiin suuressa arvossa, niin että hän jo 1728 sai enimmät huudot Turun piispavaalissa ja 1734 yht'aikaa sekä Turkuun että Porvoosen, joista sitten valitsi jälkimäisen. Ja vielä seuraavakin miespolvi hänestä puhuu suurella kunniotuksella. Niin esim. Porthan[249] kutsuu hänet: ansiollisimmaksi tämän kansan ja kirjallisuutemme puolustajaksi. — Muuten hänestä vielä on mainittu, että hän Ruotsia puhuessaan kovasti mursi Suomeksi, josta voipi päättää hänen viimemainittua kieltä enimmin puhuneen.

Näin innokas ja arvossa pidetty mies tietysti on syvälle vaikuttanut kansalaisiinsa, ja sentähden on tärkeä tarkemmin tutkia, minkälainen mieli hänen lauseissaan ilmottuu.

Ensimäinen teoksensa oli "Aboa vetus et nova" 1700. Tässä hän pilvien korkealle ylistää kaikki mitä Suomessa on, eikä juuri pidä tarkkaa lukua onkos kaikissa sanomissa aivan tukevaa perää. Niin esim. juttelee kuinka Kustaa Aatolppi Suomalaisten ja joidenkuiden muitten kanssa vallotti Saksan! — Suomen kielen, joka — tässä (Turussa) niinkuin koko suuriruhtinaanmaassa on äitinkielenä, vaikka Turussa Ruotsiakin puhutaan — hän arvelee olevan alkukieliä, koska ei muka mikään kieli voi kehua olevansa sen synnyttäjä. Suomipa on Lapin, Viron ja Bjarmin kielen emänä, joiden lisäksi muutamat lukevat Slavoniankin.[250]

Toisen väitöksensä hän piti v. 1703, nimeltä "Vindiciae Fennorum" (Suomalaisten puolustus). Sen alottaa Ciceron sanoilla: Emme ole syntyneet ainoasti itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii itselleen kotimaa, osan vanhemmat, osan ystävät. — Jusleniuspa ei arvellut voivansa millään muulla paremmin maksaa velkansa kotimaalle kuin voimia myöten kansaansa puolustamalla väärinpuhujain soimauksista. Ensimäisessä luvussa puhuu Suomen maan tuotteista, nähtävästi perustuen Paulinon ennenmainittuun runoelmaan. Hän sanoo Suomen voivan laulaa itsestään:

"Musta minä muiden nähden, Valkea oman emännän."

Toisessa luvussa puolustelee Suomalaisia sitä soimausta vastaan, etteivät muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin töihin. Tämän puolustuksen edellinen, sotatekoihin koskeva puoli on jo tullut mainituksi. Samaten näyttää sitten Suomalaisia löytyneen oppineittenkin joukossa, arvellen että täälläkin enemmän tulisi kirjoja ilmi, jos vaan olis kustantajaa. Lopussa sanoo tähän työhön yrittäneensä: kotimaan rakkaudesta, joka kaikkea rakkautta on ylin. — Hän ei sitä ole tehnyt maineen vuoksi, vaan: siihen olen tyytyväinen että olen Suomalainen ja että minua kiitettyyn kansaan luetaan, vaikka muuten olisinkin tuntematon.[251]

Sama palava kotiimaanrakkaus ja viha siitä että Suomea halveksitaan, loistaa meille kaikista Juslenion myöhemmistäkin teoksista. Niin onnentoivotuksessa väitökseen 1725:[252] Mitäs Sun on tekemistä Suomalaisten kanssa, mainio tohtori P.? Rikoshan on pitää huolta halveksitusta kansasta. — Niin myös puheessa: De convenientia linguae fennicae cum hebraea et graeca (Suomen kielen sukulaisuudesta Greikan ja Hebrean kanssa), jonka piti 1712 provessori-virkaansa alottaen. Tällä vertaamisella, sanoo Juslenius, minä joka lapsuudesta asti olen ottanut työkseni kotimaan ylistämisen, tahdon herättää Suomalaisteni halun tutkimaan näitä sukulaiskieliä, jotka heidän on yhtä helppo oppia kuin Ruotsalaisen Saksaa!! — Tässä myös löytyy tuo ylempänä mainittu virsikirjan ylistys. Suomen runoelua Hebrealaiseen verraten, hän ottaa esimerkkinsä Florinon sanalaskukirjasta ja huutaa ihastuksissaan: Mikä on tätä runoa somempi kun sitä alkukielellä katselee? mikä ytimellisempää (quid concinnius)? — Greikan kielen tuosta sanoo kaikki muut voittavan murteiden rikkaudella, vaan sitä lähimmäksi tohtivansa panna Suomen. Suomi varsinkin siinä on Greikan vertainen, että taitaa mieltä liikuttaa j.n.e. — Lopussa sanoo: joku kenties kysynee kuinka minä pyhäin, jaloin kielten opettajaksi määrättynä, olen ottanut ylistääkseni tätä niin halpana pidettyä kieltämme; mutta olen tällä tahtonut herättää kansalaisteni halun pyhät kielet oppimaan.

Esipuheessa sanakirjaansa hän arvelee monen ehkä kummeksivan, ettei hän piispana ollen käyttänyt loma-aikojansa kirkolle tärkeämpään työhön kuin tämä muka oli. Mutta hän sanakirjallaan tahtoi ulkomaalaisille antaa tilaisuuden oppia Suomen kyllä halveksittua, vaan ei halveksittavaa kieltä ja suomenkielisistä kirjoista nähdä että Suomalaiset ovat yhtä jumaliset ja puhdas-uskoiset kuin muutkin kansat. Kun ei tähän työhön kukaan muu käynyt käsin, hän siihen oli ryhtynyt itse, sillä: lapsuudesta asti on minua semmoinen kotimaan rakkaus polttanut, että sen hyödyksi en välttäisi minkäänlaisia vaivoja tahansa[253] — Suomen runon kehuu niin kauniiksi ja liikuttavaiseksi, ettei lyhyeltä voi selittääkään. — Tässä hän myös kertoo mikä hänessä niin hartaan rakkauden Suomen kieleen oli sytyttänyt, sillä vahvistaen mitä ylempänä on arveltu vaikuttavimmaksi syyksi nyt alkavaan Suomikiihkoon. Hänen ollessa lastenopettajana nuoremman Gezelion talossa, tuli kerran piispan luoksi "muuten kelpo mies", vaatimaan sääntöä, joka kieltäisi Suomen kielen viljelemisen sekä kirkossa että perheellisessä elämässä. Siihenpä piispa vaan lyhyesti vastasi: "Kaikki kielet ovat kiittävät Herraa!" — Itse Juslenius arvelee että paljon suurempihan kunnia Jumalalle on siitä, koska sanotaan häntä tässä Ruotsin valtakunnassa palveltavan Ruotsin, Suomen, Lapin y.m. kielillä, kuin jos se ainoasti Ruotsiksi tapahtuisi. Tuo esitetty kielto olisi Paavin väkivallan kaltainen. Sitä eivät ole viisaat kuninkaat katsoneet sopivaksi eikä mahdolliseksikaan. Sentähden se tähän asti on jäänyt tekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella niin on jääväkin![254] — Lopussa vielä sanoo: Jos eivät Suomalaiset köyhyytensä ja alhaisen elämänlaatunsa vuoksi olisi halpana pidetyt ynnä myös heidän kielensä,[255] niin ei työni suinkaan olisi turha ja hedelmätön. — — Niin sangen tuskallisella mielellä kirjotan (hän sen kirjotti toisen kerran maanpakoon ajettuna).

Ruotsissa hän lopun ikäänsä pysyikin; mutta vielä 1746 esipuheessa kääntämäänsä Svebelion katkismukseen[256] lähetti lämpmiä tervehyssanoja rakkaalle kotimaallensa.

Tämä käännös onkin ainoa Juslenion toimittama suomenkielinen kirja. Se meitä ihmetyttäisi, jos emme tietäisi kuin paljon hänellä sekä provessorina että piispana oli virkatoimituksia. Ja olemmehan nähneet että hän loma-aikoinansa, vaikkei kirjottanut Suomea, niin kuitenkin teki työtä Suomen kielen eduksi.

Me olemme nähneet että hän pyhäin kielten provessorina vertaili niihin Suomea. Näissä tutkinnoissa hänellä oli edelläkävijänä ennen mainittu Erik Cajanus ja jälkeisinä varsinkin Weman Hebrean[257] ja Idman Greikan[258] kielen suhteen. Tähän arveluun perustivat Vhael Suomen ja Henrik Ganander[259] Lapin kielioppinsa. — Saman arvelun nojasta nuorempi Rudbeck Upsalassa väitti että Suomalaiset muka olisivat ne kadonneet 10 Israelin heimokuntaa. — Niinpä Kaapriel Arctopolitanuskin[260] sanoo että Suomalaiset, Virolaiset ja Lappalaiset vielä nytkin suureksi osaksi puhuvat Hebrean kieltä!! —

Myöskin tiedämme että Juslenius on toimittanut Suomen sanakirjan. Hänen edelliset sanakirjat olivat vaan olleet pienoisia tulkkikirjoja, jotka ainoasti sisältivät tavallisimmat, jokapäiväisessä puheessa tarpeelliset sanat, järjestettynä ainetten mukaan. Tämä Juslenion teospa sekä sanavarain että tieteellisen järjestyksen puolesta täydellisesti ansaitsi sanakirjan nimen, vaikka hän sen kainosti kutsuu: Suomalainen sanalugun coetus. Parempaa ei sitten saatukaan ennen kuin ilmestyi Renvallin sanakirja 1826. — Esipuheessaan Juslenius sanoo tähän sanoja keränneensä sekä kirjoista että kansan suusta, johon hänellä, piispana ympäri laajaa hippakuntaansa matkustellessa, oli ollut hyvä tilaisuus. Lisää oli saanut Oriveden kirkkoherra Juhana Waneolta ja varsinkin runsaasti Vaasan kappalaiselta A. Aspegrenilta. Mistä seudusta mikin sana oli saatu, ei ole pannut kirjaansa sekä sentähden että siitä useinkin olis ollut vaikea saada selvää, että myös siksi että näistä sanoista yhteinen (kirja) kieli rikastuisi.[261] Samassa esipuheessa hän myöskin lupaa, jos Jumala ikää soisi, parantaa ja enentää Vhaelin kielioppia, joka hänen mielestään kovin yksipuolisesti noudatteli Pohjanmaan murretta. Arvattavasti oli siis siihenkin varoja kerännyt, mutta sitä lupausta ei hänen enää sallittu täyttää.

Tietty on että virkamiehissä menneellä aikakaudella oli ollut ja nytkin vielä oli paljon Ruotsalaisia. Näiden taitamattomuus Suomen kielessä tietysti oli suureksi haitaksi rahvaallemme. Tästä valittivat 1734 vuoden valtiopäivissä[262] piispa Juslenius ja provasti Forskåhl Porvoon hippakunnan puolesta, josta seurasi se että kuninkaallisessa vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin v. 1739 säättiin suomennettavaksi Ruotsin laki ynnä ne kuninkaalliset säännöt ja asetukset, jotka Suomen talonpojille voisivat olla tarpeelliset. Senlisäksi kuningas 42:ssa § lupaa antaa "tuomari- ja muita virkoja Suomessa Suomen kieltä taitaville miehille", mutta tekee sen lupauksen jälleen melkein mitättömäksi lisäyksellä: "jos asianhaarat ynnä asianomaisten kelvollisuus ja virkavuodet niin sallivat". Jotain parannusta tämä sääntö, niinkin mietona kuitenkin näkyy vaikuttaneen, koska Ruotsalaisten luku hovioikeudessa, niinkuin olemme nähneet, tästälähin vähenee. Mutta tuntuvammin vielä vaikutti edellinen sääntö; sillä tästä ajasta alkoi tulla paljon enemmän suomenkielisiä asetuksia kuin ennen. V. 1721-1739 niitä oli tullut melkein sata; v. 1739-1766 tuli enemmän kuin 300. Ja v. 1759 ilmestyi Ruotsin lain suomennos Turun oikeuden aktuarius Yrjö Salonion tekemä, ynnä perustuslait suomennettuna 1765. — Merkittävää tämän suhteen on, että kuningas vastauksessansa puhuu ainoasti talonpoikien tarpeesta saadaksensa suomenkielisiä asetuksia, ja että julistuksissa rukouspäivistä ynnä vastauksissa pappien ja talonpoikien valituksiin aina puhutaan Ruotsista ja Suomesta erikseen.

Tämä Juslenion yritys Suomenkieltä julkisemmaksi saattamaan ei ollut ainoa tällä aikakaudella. Vuonna 1748 kun Suomen kenralikuvernörin luona juhlallisuudella vietettiin perintöprinsi Kustavin syntymäpäivää, laulettiin siinä suomalainenkin, maisteri Juh. Justanderin sepittämä laulu.[263] Ja seuraavana vuonna, koska yliopisto vietti juhlaa Kaarle-herttuan syntymän vuoksi, siinäkin luettiin pitkä Suomen runo,[264] ylioppilas K.F. Molleron sepittämä, jossa löytyvät seuraavat merkilliset sanat. Hän sanoo että yliopistossa tähän asti:

Ovat asiat ajetut, Ascaretkin asetetut Kielill ehkä keviöillä, Cuiteng meille vierahilla. Ihanat idäiset kielet, Suomen syvän suculaiset, Romin runot röyckiämmät, Ynnä Ruotzin runsahimmat Ovat caicki caicunehet, Täsä paicas paucunehet; Mutta Suomi syvimmäinen, Äitin kieli ääritöinen, Jos ei sytehen sysätty, Ombi cuiteng unhotettu Eikä ongehen otettu. Minä heicko Hämäläinen, Joc' en suotta Suomeen suutu, Mielin mielellä hyvällä, Päiväll tällä parahalla Suomen sanoja sanella, Äidin äänell äänitellä.

Hän toivoo sitten ettei Jumala eikä kuninkaallinen perhe

Suomen curjan cuicutusta, Ilon riemun jylinätä Cuule corvilla covilla, Catzo silmill carsahilla. — — — Cuule culdamuruisemme, Caarle ruhtinas roheva, — — — Sallitps Ruotzingin runoja, Sallit Saxan sanalascut, Veisut kielill vierahilla, Suomen semmengin sanoja j.n.e.

Eriskummainen sattumus on yhteen vuoteen sovittanut tämän ja yllämainitun Wassbergin perinvastaiset sanat.

Jo mainittuin Juslenion ansioin lisäksi tulee vielä että näkyy olleen ensimäinen, joka rupesi keräämään Suomen runoja. Porthan väitökseensä: De poesi fennica on ottanut muutamat Juslenion mainitsemat runoin alkusanat. Itse runoja ei sano tuntevansa, valittaen suureksi vahingoksi, että kaikki Juslenion keräykset ovat joutuneet tulen omaksi.[265] Juslenion keräämät taisivat kaikki olla nykyisempiä, jonka arvelun vahvistaa se, että hänen sanakirjassaan löytyy juuri harva Suomen muinaistaruun koskeva sana ja niistäkin enimmät väärällä merkityksellä: Väinämöinen = Nereïs, Tapio = skog, Mehtola = djur-hide, Tuoni = död; Ahto, Lempo ja Hiisi ovat oikein selitetyt ja muita sellaisia ei olekaan. Juslenion kirjoituksissa ovat mainitut: se runo, jonka alkusanat jo löytyvät Cajanon väitöksessä,[266] ja kaksi muuta, nimittäin "Anterus Pyhäjoelda",[267] — sekä: tuo tietty runo ylkämiesten tulosta "päivän huovoisilda ja cuun kehildä".[268] Tämä viime mainittu kun ei vaan liene kuitenkin joku toisinto runoa "Suomettaren kosiat." Vaan mistäs päättää kun ei siitä tiedä enempää kuin mitä tässä on mainittu. — Mainitaan tällä aikakaudella paitsi näitä myös pari muutakin kansarunoa nimittäin "Porsasten tappelusta"[269] ja Henrikin surmasta,[270] joka oli toisellainen kuin tuo Palmsköldin kokouksessa säilynyt; sanat siinä ovat kovin katkonaiset. Vanhoista loihturunoista on yllämainittu Karhun runo uudestaan painettu Arctopolitanon väitöksessä: De origine et religione Fennorum, ja Mattias Hallenius väitöksessä: De Borea-Fennia[271] lupaa kerätä sekä julistaa Suomen runoja, joissa lauletaan pakanallisista epäjumaloista, juhlista j.m.s. ynnä katolisesta taikauskosta. Mutta lieneeköhän niitä sitten kerännytkään, koska ei sen enempää ole kuulunut.

Miellyttävää on Juslenion lauseista nähdä kuinka tieto Suomen runon oikeasta luonteesta selviämistään selvisi. Väitöksessä: Aboa vetus & nova hän sanoo: Suomen runossa on 8 tavuuta värsyssä sekä lamdaismoa (alkusointua) ja pidetään suurta huolta sanojen sulosoivuudesta ynnä äänikästen sointumisesta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi riimi (jonka siis hänkin piti tarpeellisena). Runoelua sanoo talonpoikain viljelevän yhtä paljon kuin oppineet ja niillä samatekuin muinoin Arkadiassa olevan synnynnäinen runolahja, niin että missä tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä osaavat laulaa jaloimmat runot. — Puheessaan Suomen ja Hebrean kielen sukulaisuudesta, joka on 12 vuotta myöhempi, hän sanoo Suomen niinkuin Hebreankin runot olevan jaetut kaksoisvärsyihin, joista jälkimäinen toisilla sanoilla kertoo saman ajatuksen kuin edellinen taikka väkevämmänkin (emfatikhoteron). Milloinpa useampia värsyjä pannaan yhteen, niin niissä on lauseen eriosat ladeltuna taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. Sen näyttävät sanalaskut. — Viimeinkin 36 vuotta jälemmin kirjottaa sanakirjansa esipuheessa: Meillä on omituinen runomuksen laji, "Glyconilaisen tapainen", jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä huolta arvosta (neglecta quantitate) ja mielellään alotetaan värsyn kaikki tahi joka toista sanaa samalla puustavilla tahi tavuulla. Se on rikas kuvallisista sanoista sekä sanankäänteistä[272] eikä niitä paitsi pidetä runollisena. Varsinkin viljellään aina kertoomis- ja kiihtymislauseita.[273] Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esiemerkkiä seuraten, ovat sepitelleet riimillisiäkin virsiä. Vaan kun vapaammalla innostuksella kotimaan virtaa ovat seuranneet,[274] riimin siteet hyljäten, niin ovat kohonneet paljon korkeammalle, jälitellen Maron heleä-äänen lauluja. Esimerkiksi semmoisista vetää meille jo tutun Salamnion Ilolaulun Jesuksesta.

Jos nyt käännymme tään ajan runnollisuutta katselemaan, niin meille heti pistää silmään, että enimmät sen viljelijät olivat Pohjanmaalta, samaten kuin muukin suomenkielinen kirjallisuus nyt suurimmaksi osaksi joutui heidän käsiinsä. — Kirjallisuutemme alku oli ollut Turun seudulla ja Isoa vihaa edelliset kirjottajat olivat melkein kaikki Varsinais-Suomalaisia ja Hämäläisiä sekä niiden lisäksi muutamia Satakuntalaisia ynnä joku muista maakunnista. Mutta n. 1700 alkaa sille alalle saapua Pohjalaisia, pian vallottaen sen melkein yksinoikeudekseen.

Tämän aikakauden alkupuolella näkyy myöskin koko joukko Satakuntalaisia, vaan Hämäläiset ja Varsinais-Suomalaiset ovat aivan muutamiin supistuneet. Wiipurilaisia uskonpuhdistuksen aikana oli näkynyt muutamia, sitten katoavat kokonaan. Savo-Karjalaisia ilmestyy joku tämän aikakauden loppuvuosina. — Seuraavana aikakautena suorakielinen kirjallisuus enimmäkseen on Pohjalaisten ja Satakuntalaisten käsissä, runoilijoista viljavin kyllä oli Turkulainen, vaan suurin joukko Pohjalaisia, joiden avuksi nyt jo alkaa saapua enemmän Savo-Karjalaisia.

Eikös tätä seikkaa niin sopine selittäminen että Suomen sydänmaihin yhä syvemmälle levenevä sivistys mihin maakuntaan kulullaan kerkesi, siinä alussa herätti vilkkaampaa hengen elämää ja Suomen kirjallisuudelle viljelijöitä, varsinkin sillä keinoin että koulujen kautta kohotti rahvaan lapsia oppineitten säätyyn. Vaan sivistyksen seurassa leveni aina ruotsalaisuus vähitellen tukahuttain jälleen sitä nousevaa Suomen sivistystä. Tänä aikakautena, kun ruotsalaisuus todentodella alkoi tunkea Suomen kieltä pois ylhäisemmistä säädyistä, niin se tietysti ensin onnistui Turussa ja sitä likimmissä maakunnissa, mutta Satakunnan saloihin ja Pohjan pitkille perille se ei vielä oikein näy uskaltaneen ulota. Wiipuri oli vieraan vallaan alle joutunut ja Savo-Karjalassa ei vielä ollut muuta kaupunkia eikä koulua kuin Savonlinnan.

Melkein kaikki suomenkieliset kirjottajat Ruotsinvallan aikoina kuuluivat pappis- ja opettajasäätyyn. Porvarisäädyssä silloin vielä korkeampaa sivistystä harvoin löytyi ja virkamiehistä suuri osa oli Ruotsista tulleita, jotka Suomea eivät osanneet ollenkaan. Mutta pappissäädyssä harvoin näkyy olleen muukalaisia; se sääty, rahvaan keskellä asuen, oli tottunut sen kieleen; se sääty muutenkin oli se, joka melkein yksinään viljeli kirjallisuutta. Luonnollista siis on että juuri papit enimmiten ovat kartuttaneet suomenkielistäkin kirjallisuutta. — Pohjanmaalla, missä ei aatelia löytynyt ja kaupungit myöhään olivat syntyneet, pienet, papit olivat melkein ainoat oppineet. Talonpoikaissääty oli varakas ja rohkea; siitä oli suuri osa pappissukuja vielä miesmuistissa lähteneet ja sitä heimolaisuutta vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten välillä.[275] Eipä siis kummaa jos näiden molempain syiden, sivistyksen ja selvän suomalaisuuden yhtymisestä, Pohjanmaan papeissa erittäinkin syntyi into Suomeksi kirjottamaan ja varsinkin runoelemaan. — Tämä seikka, että suomenkielinen runoelu melkein kokonaan oli pappien käsissä, selittää myös miksi runollisuutemme suurimmaksi osakseen oli hengellinen, ja miksi maallisissakin aineissa liikkuen enemmiten kuitenkin ilmottaa hengellisiä tunteita.

Miten Pohjalaiset lienevät vaikuttaneet kielemme suorasanaiseen viljelyyn, olisi tutkittava. Runollisuudessa se näkyy siinä että yhä enemmän ja paremmin alettiin viljellä Suomen runoa.

Suomen vanhan runomitan mukaan suunniteltiinkin tavallisesti tämän ajan tilapäärunoelmia. Ensivuosina Uudenkaupungin rauhan jälkeen ilmestyi vielä joku riimillinen runo ja muutamissa vaihettelevat riimilliset ja riimittömät värsyt. Mutta yhä enemmän pyrkii säännöksi että niihin ei saisi panna riimiä. Muissakin kohdin näkyi vielä tottumattomuus runon rakentamiseen, mutta vähitellen näemme siinä edistymisen. Muutamat arvelivat täytyvänsä alottaa rivin jok'ainoan sanan samalla puustavilla.[276] Muutamat, nähden Suomen runon trokeisen muodon, pitivät virheellisenä värsyt, missä oli sananjakoa, ja välttivät siis huolellisesti kaikki parittomantavuiset sanat.[277] Jotkut, nähtyä että Suomeksi voipi sanoa "panemaan" ja "panemahan", "hartaalla" ja "hartahalla", ja tätä seikkaa oikein ymmärtämättä, alkoivat pistää h:ta, mihin se ei olisi sopinutkaan. Sillä lailla saivat tämmöisiä värsyjä kuin:

Linnas samas lujahassa, — — — Osahasa oikiasa j.n.e.[278]

Kun se luulo oli yleinen, ettei Suomen runo pidä lukua sanojen arvosta, niin pantiin välistä pitkiä tavuita laskuun ja lyhyitä nousuun. — Katkaistuja sanoja ruvettiin yhä tarkemmin välttämään, mutta tään ajan paraissakin runoissa on aina edes joku semmoinen virhe luikahtanut sekaan. — Muutamat eivät tarpeeksi viljelleet ajatusriimiä taikka liittivät, runomme luonnetta vastaan, erilauseet yhdistyssanasilla toisiinsa. — Tuskin on yhtään tänä aikakautena syntyneistä runoista, joka kaikista näistä virheistä olisi vallan vapaa, mutta ylipäätään ovat paljoa paremmat, kuin mitä edellisinä aikoina oli sepitetty, ja yhä paranemassa. Samaten näkyy edistymistä sisällyksenkin puolesta. Asioita ei enää paljaaltaan kerrota, vaan puetaan johon kuhun kuvaukseen, ja sananväänteet ovat tulleet sileämmäksi, runollisemmaksi.

Ottakaamme nyt ensin esille historialliset runoelmat. Niistä kaikuu meille vielä muutamia valitushuutoja ison vihan vaivoista. Semmoinen on:

Sururunot suomalaiset, Vaivoista valittavaiset Poloisella Pohjanmaalla, Ruotzin rannoilla, rajoilla Vallan alla Venäläisen, Vitzan Herran hurskaimman Kijruhulda kirjoitetut, Muille muistoxi jätetyt Nämät vaivat nähneheldä Pohjanmaalla poicaiselda.[279]

Näiden kirjottajalle Vhaelin ennenmainittu runo epäilemättä oli tietty; tällä runolla on sen kanssa paljon sukulaisuutta aineen järjestyksessä; mutta tämä on paljoa pitempi ja ulottuu melkein rauhaan asti. Enimmiten ovat asiat siinä vaan yksikertaisesti kerrottuna, mutta itse aine on niin syvästi liikuttavainen hirmuisuudessaan, ettei kuivintakaan kertomusta siitä voisi sanoa ikäväksi. Ja tässä ovat Suomen runon omituisuudet taitavasti käytetyt, runoilijan omat tunteet puhkeavat tuon tuostakin ilmi ja toisinaan on itse kuvaeluskin todella runollinen. Ulkomuodoltaan tämä runo on melkein aivan virhetön. Se kyllä on riimillinen, mutta riimiä ei ole väkisen tavotettu, vaan missä ei se itsestään valunut, heitetty pois. — Ensimäinen runo kertoo kuinka Venäläiset maahan tullessaan menettelivät; samatenkuin Vhaelin runossa luetellaan ensiksi tavarain ryöstämiset, sitten lasten viennit ja naisten raiskaukset, viimein nuot kauheat kidutukset. Järjestys on arvattavasti niin pantu siksi että lukijan mieli yhä kovempien kiusojen kuvilla yhä seyvemmälle tulisi liikutetuksi. Tässä nyt ei runoelija enää voi pidättää parkuaan, vaan huutaa:

"Ohoh suurta surkiutta! Ohoh vaiva vaikiata! Veden väändäpi verisen Selkiöistä silmistäni, Hijen hiuxista hijopi, Poski päästä pusertapi".

Lopulla runoa kuvaelee Suomalaisten viheljäistä elämää sydänmaissa:

"Corvesa oli cotomme, Maantiellä majasiamme, Kirckotiemme kivistöllä, Metzän petoin pesillä, Carhut canssa cumpanimme".

Tämä runo päättyy viimein, samatekuin kaikki seuraavat, sanoilla:

"Auta ainoa Jumala, Päästä päivistä pahoista!"

Toinen runo erikseen juttelee kirkkoin ja hautausmaiden ryöstämisestä. Kolmas kertoo kuinka alussa vuotta 1716 jo alettiin toivoa helpotusta, haettiin kaukaa siemeniä ja juhtien puutteesta:

"Ucko auralla ajeli, Ämmä äjestä veteli".

Vaan Venäläinen hävitti kaikki, kun läpi maan marsi Kajaanin linnan päälle, jonka vallotti. Neljäs runo mainitsee kuinka syksyllä Venäläiset kävivät Länsi-Pohjassakin, ja viides venäläisten menon lauhtumisen, kun muka pelkäsivät kotiin palannutta Kaarlea. Mutta kuudes jo suree senkin turvan sortumista:

"Me cuin calat kävelemme, Madonpojat matelemme Paitzi päättä, haldiatta, Caitziatta, Catzojatta, — — — Pian toivoimme todella Mustat menot muuttuvaxi, Mutta muutuit mustemmaxi".

Seitsemäs puhuu "valdacunnan pettäjän" Görtzin hallituksesta ja lopusta; kahdeksas kappalainen Affrén'in kapinasta seurauksineen; yhdeksäs on onnentoivotus Ulrika Eleonoran kruunaukseen ja rauhan toivon ilmotus, mutta kymmenes jälleen kertoelee Venäläisten ryöstöretkistä Ruotsissa. Yhdestoista riemuitsee Hessin Fredrikin kruunauksesta kuninkaaksi; sitten puuttuu yksi lehti, jossa näkyy olleen vielä kahdestoista runo. Lopuksi laulaa runoniekka:

"Ei sanat sanoen puutu, Virret veisaten vähene, Sanalaskusa sanovat Sauvon syvät Suomalaiset. Vaan mun puuttupi puheni, Lauluvirteni lakaapi; Sillä mulla mustat päivät — — — Muret mieltä muuttelepi Aivuan ajatuttapi, — — — Eipä raiku raskas rinta, Kulje kurjan kurcku torvi, Vaicka ainoiset asiat Vielä varsin vaatisivat".

Samanaineinen on myös: Valitus virsi Suomen surkeudest Vänein vallan alla, kirjoitettu yhdeld murheliseld Israelitald Edomin lasten seas 1720.[280] Tekijä on Israel Escholin (Siuntion kirkkoh. k. 1742). Tässä historiallista kertomusta vaan on vähän, ennimmiten tunnustusta että Suomi synnillään nämät vaivat oli ansainnut, ja rukouksia Jumalalle että niille jo tekisi lopun. Siinä ilmottuu lämmin tunne ja paikottain on se oikein soma. — Kyrön tappelusta ja sitä edellisistä tapauksista puhuu yksi virsi.[281]

Kolmevuotinenkin, 1741 vuoden sota on synnyttänyt runonsa.[282] Sen on kirjottanut v. 1743 eräs Mardell Widman. Se on jo vedetty esimerkiksi niistä runoista, joissa trokeisen mitan säilyttämiseksi parittomantavuiset sanat ovat vältetyt. Sama mies on kirjottanut joulurunonkin.[283]

Myöskin on mainittava Kaarle Reinin (nimismiehen poika Ilmajoelta, Vähänkyrön kappalainen k. 1781) sepittämä jatko Tammelinon ajantietoon 1752. Se on oikeaan runomittaan rakettu ja mainitsee viimeeksi Aatolppi Fredrikin käynnin Suomessa. Sama mies on vielä kirjottanut 2 hautarunoakin[284] ja epäilemättä on hänen tekemänsä myöskin Ilmajoen asuvien valitus provasti Mennanderin kuolemasta.[285] Sen tekijäksi on mainittu Kaarle Juhananpoika, Pohjalainen, joka ei voi olla muu kuin Rein, joka oli Juhanan poika ja Ilmajokelainen. Reiniltä sanoo Porthan saaneensa tietoja runon oikeista rakennussäännöistä.[286] Reinin runot ovatkin ulkomuodoltaan virheettömät (paitsi että on melkein paljon katkaistuja sanoja), vaan runohenkeä ei ollut ollenkaan. — Pari historiallista virttä löytyy Apr. Achrenionkin tekemissä.

Nyt seuraavista, hovi-, hää- ja hautarunoista hempeämpää runohenkeä tietysti ei saa hakea; sen kieltää itse ainekin. Näitä runoja on harvoin:

Itse into ilmi tuonut, Luonto lauluiksi takonut.

Juhlallisella luonteellaan, usein pöyhkeillä, mahdillisilla sanoilla ja vähän väkisen kiihotetulla tunteellansa ne paremmin kuuluvat kaunopuheellisuuteen kuin runollisuuteen. Sentähden puuttuvatkin enimmiten sitä luonnollista suloisuutta, joka on syvän ja totisen mieliliikutuksen synnynnäinen lahja. Joku ainoa todella lämmin ja suloinen tätä yleistä päätöstä ei kykene kumoamaan. Tavallisesti alkavat sillä että runolija lauluansa tai sydäntänsä kehottaa kajahuttelemaan ja nämät alkusanat useimmiten ovatkin paraat ja hempeimmät paikat koko runossa. Suurella huolella koetaan peittää ja koristella mitä paljaaltaan kovin maistuisi kuivalle niinkuin vuosiluvut j.m.s. Esimerkiksi on pantu 1650 tällä lailla:

"Vuonna yxi tuhannetta, Sata caxi colmin kerroin, Viisikymmendä vinottu, Vielä päälle palckioxi Kesäcuussa caunihisa" j.n.e.

Usein on itse nimikin sovitettu runomittaan niinkuin muutamista historiallisista runoista jo olemme nähneet. Tarkasti myös valitaan sopivia, luontoa kuvaavia mainesanoja esimerk.

"Pappein parvesta pyhästä — — — Viisauden vinheämmän — — — Christuxemme kirckahimman" j.m.s.

Ainetta runoilija välistä ei ole omasta itsestään ottavinansa, vaan kuulevinaan kahden miehen taikka miehen ja maineen keskustelua. — Merkittävä viimein on sekin näissä runoissa, että sanoissa ja lausetavassa välistä on jotain talonpoikamaista. Eikä kummaakaan koska talonpojat oppineilla olivat oppaana tällä vielä äkkinäisellä Suomen runopolulla.

Hovirunoilla on se yhteinen luonto että niissä kuninkaallisen perheen jäseniä ylistellään kiitossanoilla, jotka me nykyään sanoisimme inhottavaksi imarteluksi, vaan silloin näkyvät asiaan kuuluneen. Semmoisia tällä aikakaudella kirjottivat: Jeremias Walleen (Turunläänin maaherra?) prinsi Kustavin syntymäpäivään 1748,[287] johon samaan juhlallisuuteen sepitti laulun[288] maisteri Juhana Justander. Tämä on myös kirjottanut hautarunon isälleen 1749.[289] — Kaarle Fredrik Mollerus (Korpon kappalainen k. 1787) piti yliopiston puolesta pitkän runopuheen,[290] koska Kaarle herttuan syntymän syystä vietettiin juhlaa 1749. Muutamat merkilliset lauseet tässä runossa jo olemme nähneet. Siihen varsinkin sopii mitä tämän ajan juhlarunoista yllä on sanottu. Tässä ovat sanat pöyhkeämmät, sanan väänteet konstikkaammat kuin missään muussa ja hitaasti astuskelee se juhlallisin askelin. Runoilija ensin kääntyy kuulijoihin, luetellen erisäädyt, iloitsee että Suomi ensikerran tässä paikassa kaikuu, ja rupeaa tuosta lavealta latelemaan mitkä Kaarlet Ruotsia ovat hallinneet. Tätä tehden ei heitä mainitsematta noita 16:silla sadoilla keksittyjä pakananaikuisia kuninkaitakaan. Viimein saavat Aatolppi Fredrik sekä perintöprinsi Kustavikin osansa ylistystä ja lopullu kehottaa runoilija pikku Kaarlea astumaan näiden korkeiden esi-isäin jälkiä. Kaikkiansa tässä runossa on 1266 värsyä! Mollerus muuten on kirjottanut hautarunonkin 1749.[291] Juonas Hartman ("muinoin puolipormestari") kirjotti Aatolpin Fredrik käynnistä Suomessa runotapaisen soperruksen 1752.[292] Viimeinkin on hovirunoin tekijöistä mainittava Kaapriel Kaaprielinpoika Calamnius (kappalaisen poika Kalajoelta, synt. 1728, tuli ylioppilaaksi Upsalassa 1744, maisteriksi Turussa 1754, kappalaisen apulaiseksi Kalajoelle 1760, kuoli kirkkoherran apulaisna Limingassa 1774).[293] Porthan hänen sanoo olleen paraita runoniekkojamme ja hän onkin ainoa semmoinen, jonka runot kerättiin yhteen vihkoon. Semmoisenaan ne tulivat painosta 1755 nimellä: Vähäinen Cocous Suomalaisista runoista, kirjoitetuista visseissä tiloissa Gabriel Calamniuxelda.[294] Mutta kirjanen Pippingin luettelossa on merkitty tuolla ilkeällä ristillä, joka merkitsee että ei enään ole löytyvissä. Suotava olisi että jos joku kappale vielä löytyisi vanhoista komeroista, se lähetettäisiin yliopiston talteen. Porthan on väitökseensä: De poesi fennica ottanut pari palaista, joista tähänkin otan toisen todisteeksi ettei Porthan näy häntä syyttä ylistäneen. Se kuuluu näin:

"Kevät keickuen tuleepi, Ilon kanssa ilmestypi; Silloin monda metzämiestä, Somaisinda soidinmiestä Suxen päällä soutelepi, Ennakolla ennättäpi Metzäin eläinden edulle, Soittavaisten soittimille; Silloin kaicki kalamiehet Paatin päälle pyytelevät, Verkot vetehen vetävät, Heinicköhön heittelevät" j.n.e.[295]

Tämä näkyy olevan häärunoa, mutta Calamnius on kirjottanut hovirunonkin Aatolppi Fredrikin käynnistä, josta myöskin palanen löytyy Porthanin väitöksessä.[296] Toinen hovirunonsa on onnentoivotus kruunuperillinen Kustavin syntymäpäivään v. 1767.[297] Paitsi näitä on Calamnius kirjottanut myöskin onnentoivotuksen väitökseen v. 1753.[298] — Löytyi muuten tällä aikakaudella toinenkin Kaapriel Calamnius (Pietarinpoika maanviskali ja pitäjänkirjuri Kalajoella k. 1767), joka on kirjottanut pitkän, opettavaisen laulun 1743.[299] Epätietoista siis on kumpaisen tekemä yllämainittu runokokous oli, koska sen tekijää ei ole isän nimellä mainittu. Mutta kuitenkin tuskin jäänee epäilyksen sijaa, koska edellisen säilyneetkin runot ovat hyviä ja jälkimäisen laulu vaan ikävää lorua.

Häärunoja ovat sepittäneet: Henrik Lilius (Messukylän kirkkoherra k. 1745) v. 1728.[300] Hän on myöskin kirjottanut onnentoivotusrunon Juslenion sanakirjaan. Hän sanotaan olleen hyvä runoilija Latinan kielellä ja nämät suomalaisetkin runot todistavat että hänellä oli tavallista suurempi runolahja. Kahden häärunonsa kanssa yhteen sidottuna on seuraava kehtorunokin, joka ansaitsee tulla tutuksi, ollen sen ajan paraita tuotteita.

Kehtorunot.

Tuutilainen, tuutulainen, Leväele lapsukainen; Levon lainaja lepyinen, Jesus sua siunatcohon; Nucu, nucu, nuckeroisen! Macaele maidonjuoja! Cuin on maitokin macoinen, Unes olcohon suloinen; Cuin on kätes kijnnitetty, Cupeheses vyöllä vyötty, Nijn sun Jesus itzehensä Uscon nuoralla niveli. Jumala sun itze otti Lijttohonsa, lapsexensa, Jesus vijoista virutti, Pyhä hengi pyhitteli. Älä itke engelisen', Vaikeroitze vaiveroisen'! Jesus caunis cumpaninas, Pyhät vartiat vaussas. Nucu, nucu nuckeroisen, Macaele maidonjuoja! Liecuttelen linduistani, Ainuata armaistani Kehtos käärin cuckaisilla, Casvos peitän caunihisti; Coscas olet kyllä saanut Hopiaisen' hienoisesta, Heräele herttucaisen' Ilman itcuta isota; Palckas panduna povessa, Maito mesimieluhinen.

Muita häärunoja ovat kirjottaneet Martti Peitzius (Kälviön kirkkoh. k. 1782) v. 1738.[301] Saman miehen käsialaa on hautarunokin v:lta 1761.[302] Molemmat ovat nyt kadoksissa. — Hyvän häärunon on tehnyt Martti Laurin (Kälviön kappalainen k. 1785) v. 1764.[303] — Häävirsi[304] löytyy Achrenionkin virsien seassa. — Kaikki meille säilynnet häärunot ovat leikillisiä ja vilkkaita. Hautarunotpa sitä vastaan ovat juhlallisia. Usein alkavat sillä että runoilija itsensä kehottaa laulamaan, mutta valittaa että murhe äänen on sortanut. Sitten luettelee vainajan elämän vaiheet, ylistellen hänen avuja ja hyvä tekojansa; lopuksi toivottaa että kaikki hänen esimerkkiään seuraisivat. Enimmiten ovat nämät runot pitkäpiimäisiä ja kuivanlaisia. Hautarunoja ovat sepittäneet pait ennen jo mainittuja: Juhana Wacklin (postimestari Oulussa) v. 1736;[305] Simo Achrenius (synt. 1729,[306] oli kirkkoherran apulaisna Paltamossa, sitten Pietarsaaressa, kuoli vakinaiseen virkaan pääsemättä) v. 1758,[307] ja Henrik H. Lyra (luultavasti apulainen Pielisjärvellä) v. 1762.[308] — Hautavirsien kirjottajia olivat: Juhana Ståhlberg v. 1730,[309] Mikael Wanonius (Kiikalan kirkkoherra k. 1743) v. 1737[310]; nimetön v. 1740;[311] Amicus Fidelis (luultavasti Aapram Frosterus, josta edempänä enemmän) v. 1756;[312] J.J. Lindström v. 1758;[313] Juhana Wegelius (Oulun provasti k. 1764) v. 1758;[314] nimetön v. 1763[315] ja Aapram Achrenius.[316]

Simo Achreniolla näkyy olleen vilkkaampi runosuoni. Hänellä oli mielikuvailoa, hän osasi valita sulosoivia, runollisia sanoja ja runomittakin häneltä sujui melkein virheettömästi. Todistakoon sen ote hänen hautarunostaan Lappajärven kappalainen Wilckmanille. Hän alottaa:

"Nouse kätköstä kynäni, Keicu kädessä catala, Kirjottele kijrehesti, Coska lähden laulamahan, Murehella muistamahan Mit' on mielesä minulla Mik' on vaivana valitus!"

Tuosta juteltua kuinka Tuoni jälkeen jääneen perheen sekä ystäväin haikeaksi murheeksi oli temmannut pois vainajan, kuvaelee Tuonta:

"Ohoh Tuoni tuimuuttasi, Cuing'on haahmosi cuvattu? Se on muotos muinainengin: Sinull'on sijvet siniset, Lendokeinot cauhistavat, Virhivijcatet olalla, Julma raudasta rakettu; Cumma kynttilä kädesä Pimeästi palavainen; Tijmaklasi tiuckuvainen Vasamana vasemmasa Ombi käydesä kädesä, Josa vähän juoxemata Liene pohjasa poroa; Vielä varmasti vaellat Valkeisa vaattehisa, Lumicarvan caldaisisa; Pimeäsä pijlottelet, Astut äkisti etehen, Varjos canssa vetäynet; Aina culjet curkistellen, Coet caickia catella, Caicki tuimasti caristat Pojes mailman menosta, Ulos näistä nähtävistä; Salasa sanas sanelet, Coskas tuotat Tuonelahan Ihmisiä ilman alla; Sydämiä sylkyttelet Tahi halcaiset tahallas, Coskas couristat covasti, Vijleskelet vijme kerran; Casvosi on calpeaxi, Cauhiaxi caljahtanut, Silmät päähän painunehet Callon caamean sisähän; Calma haisee haikiasti Nousee nockamme sisähän, Coskas culjet cuuluisasti Majoisamme matkustelet".

Simo Achrenius on myöskin samana vuonna väitökseen kirjottanut pitkän runon,[317] joka opettaa kuinka Amerikassa tuohivenheitä raketaan sekä näyttää mikä hyöty niistä olisi Suomen maalle. Se on hyvin sukkelasti kokoon pantu. Suurinpa teoksensa on: Uudet Hengelliset runot läsnä olevaisista ja tulevaisista tiloista v. 1766.[318] Tämän työn tarkotus näkyy olleen Suomen kansalle suositussa runomuodossa antaa jumalista ainetta ja näillä runoilla tunkea syrjään muinaiset loihturunot. Sen toivon ilmottaakin Aapram Achrenius tähän liitetyssä onnentoivotus-runossa. Muuten tätä kirjaa seuraa toinenkin onnentoivotus, Henrik Hildénin (kappalainen Kustavin kappelilla Taivassalon pitäjää, k. 1771) tekemä. Simo Achrenius tähän teokseensa on liittänyt soman kuusmittaisen runoelman, jossa sen omistaa Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää n. 2300 värsyä, on jaettu seitsemään osaan, joista ensimäinen on kehotus synnistä heräämään, toinen ja kolmas Kristuksen ansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides tuomion tulosta, kuuden helvetin valkiasta ja seitsemäs taivaan autuudesta. Näissä runoissa ilmottuu harras jumalisuus, joka varsinkin ensimäisessä osassa innollisesti saarnaa katumusta; neljännessä ilmotetaan haudan salaisuudet kamottavalla, vaan väkevällä tavalla; kuudes samaten väkevästi kuvaelee helvettiä ja aikanansa se matoineen liekkineen kyllä taisi maistaa.

Hengellisen, nyt kadonneen runon on kirjottanut Kaapriel Aspegrénkin,[319] yllämainittu Pietarsaaren provasti, jolta Juslenius oli saanut niin paljon lisää sanakirjaansa. —

Edelliselläkin aikakaudella olemme nähneet muutamia suomenkielisiä onnentoivotuksia kirjantekijöille. Nyt niitä alkoi tulla tiheään, enemmiten yliopistollisten väitösten mukaan. Onnentoivotukset väitöksiin olivat 16:silla sadoilla melkein kaikki olleet Latinaksi; mutta n. 1700 vuodesta alkain niitä tuli kaikellaisilla kielillä, muinaisilla sekä nykyisillä, ja niiden seassa Suomeksikin. Ensimäinen suomenkielinen[320] kuitenkin jo kuuluu edelliseen aikakauteen, nimittäin vuoteen 1679. Tällä aikakaudella kirjotetuista ovat noin puolet runoja, muutamat vielä riimillisiä, mutta suurin osa vanhain runoin mukaiset, muutamat hyvin taitavasti sepitetyt. Löytyy myöskin pari riimillistä laulua. Mutta omituista tällä ajalla on, että yritettiin Suomen kieltä taivuttaa Greikka-Romalaiseen kuusmittaan ja elegian mittaan. Joku näistä kyllä on perustettu korolle, vaan useimmat arvolle, noudattaen melkein kokonaan niitä samoja sääntöjä, mitkä nykyään prov. Lönnrot on pannut Suomen kuusmittarunomuksen perusteeksi. Suurena helpotuksena silloin kuitenkin oli että päätteiden poisheittämisellä karttui lyhyempiä sanoja; toiseksi oli silloin helpompi saada daktylia kun Abessivoa kirjotettiin yhdellä t:llä ja Inessivoa yhdellä s:llä (vaivata, pienesä). Sentähden ei heidän arvolle perustettu kuusmittansa tarvinnutkaan paljon ensinkään polkea korkoa. Siinä myös erosivat nykyisestä tavasta että daktyliksi kelpasivat kolmitavuset, lyhyet sanat (kavala). — Yksi kuusmittaruno löytyy, jossa riimiäkin on viljelty, vieläpä hyvin konstikkaalla tavalla!

"Lotcu ja notc' mander, tander cans tutisi tuimast, Ilon cans cosc' tantz coconans oli nurmesa neitzeill" j.n.e.[321]

Mutta ylipäätään ei riimiä suvaittu. Sen sijasta kaunistettiin laulua alkusoinnulla, tavallisesti niin että joka värsy oli jaettu kahteen jaksoon, niinkuin alempana tuleva esimerkki näyttää. Vaan oli niitäkin, jotka alottivat kaikki värsyn sanat samalla puustavilla, vieläpä sovittivat oman taikka sen nimen, jolle onnea toivottivat, värsyjen alkupuustaviin esim.

Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui j.n.e.[322]

Tämmöiset kovin konstikkaat runoelmat sisällykseltään tietysti olivat aivan mauttomia ja ne ovatkin ainoat korolle perustetut.

Itse aineen luonteesta seuraa ettei niissä voi ilmottua totista runohenkeä; mutta useampi heistä kuitenkin on sukkelasti ja somasti sommiteltu. Väitöksen tekijää ylistetään, kiitetään hänen taitoa ja oppiaan, jonka on näyttänyt "Auran ahkerasa ahjosa" tai "lauluneitoen salisa", pyrkien "Heliconin heliälle, cullatulle cuckulalle", missä on saava päähänsä "lehtilakin" tai "vihriöitä kihriöitä". Muutenkin hänelle toivotetaan onnea tässä ja vastaisessa elämässä. Enimmiten puhutaan myös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Muutamissa runoilija on unessa näkevinään lauluneidot, jotka häntä houkuttelevat puoleensa, tai kuulevinansa Auran rannoilta huminan, jonka syytä sitten tiedustelee.

Tämmöisiä onnentoivotuksia ovat kirjottaneet runomitalla, pait ennen jo mainittuja: Gösti Göstinpoica 1723,[323] Juhana Gråå (Taivassalon kirkkoherra k. 1763) v. 1728 Upsalassa,[324] Pietari Cajanus (pitäjän apulainen[325] Lohtajalla k. 1765) v. 1728,[326] Juhana Haberfelt (Pohjalainen) v. 1730[327] ja 1735,[328] Iisak Fortelius (Kemin provasti, k. 1783) v. 1748,[329] Jaakop Chydenius (Vaasan provasti, k. 1809) v. 1751 Upsalassa,[330] Kaapriel Lagerbergh (Hailuodon kappalainen, k. 1801) v. 1751,[331] Jaakop Ahlberg (Pyhäjoen kappalainen, k. 1781) v. 1753,[332] Olovi Westzynthius (Kajaanin kirkkoherra, k. 1781) v. 1754,[333] Risto Herkepaeus v. 1757,[334] H.S. v. 1760.[335]

Nykyisempiin mittoihin rakettuja ovat sepittäneet: Kaarle Kustavi Melartopaeus v. 1742,[336] Erik Juhana Blom (Someron provasti, k. 1789) v. 1750,[337] Kaarle Sedenius v. 1766.[338] —

Kuusmittaisten runoelmien tekijöitä ovat: Nikolai Bursman (Köyliön kirkkoh. k. 1732) v. 1732,[339] ennen mainittu Mikael Wanonius v. 1732,[340] Aapram Utter v. 1736,[341] Salomo Hannelius (Ilmajoen provasti k. 1796) v. 1744,[342] Aapram Tackou v. 1749,[343] Anterus Gjös (Joutsenuksen kirkkoh. k. 1779) v. 1757,[344] Gregorius Hallenius (Turun koulun collega supremus, k. 1772) v. 1744.[345] ja 1758.[346]

Mutta se joka kuusmittarunoa viljeli kaikista paraten, oli Aapram Achrenius (Nousiaisten kirkkoh. k. 1769; tämän merkillisen miehen elämäkertaa katso kirjasta: Hist. upplysn. om relig. rörelserna i Finl. af M. Akiander, V osa). Häneltä on jäänyt kaksi onnentoivotusta, toinen kuusmittaan[347] toinen elegian mittaan[348] rakettu. Kuusmittaan on hän pait näitä vielä kirjottanut esipuheen kirjaansa: Halullisien sieluin kysymykset,[349] jonka sillä omistaa maaherra Wredelle, tervehdyslaulun Tammelin-piispalle 1730[350] ja yhden virren.[351]

Näytteenä sekä yliopiston onnentoivotuksista että sen ajan suomalaisista kuusmittarunoelmista olkoon seuraava Achrenion:

"Tuonain temmaisi täst minun muodons muuttuva Morpheus, Temmais, valpena vei eipä suonut sippurasilmill, Vei minu, vei vijtan, cusa virsiä veisasi Virtus; Veisais näin: tule tänn, Musain vesa vickelä, vircku, Cuin vetelet vinhast Aganippen vainjosa vettä, Juox tule tänn tänäpän, täsä tie, täsä tanhua toimen, Tie, joca selkiä lie, joca vie, joca taitane taivast Päin vetä paitz pelvott ylitz onnet ja ongalet alhoin Pindin paisumen pääll, cusa Cunnia canda Cathedras Crunun caickile nijll, jotk' sinne on saattanut itzens. Sijs tule tänn tänäpän! Vedä veickoni virsuja väljäl, Seura ny meit yli öit, pyri pääll, lue, lauluja laske, Ei täsä turmele työ, vaick pistävi tappura pensas, Ei täsä tomua tul, vaick canda se crapise cannois. Sijs pidä pääll joca sääll, kyll cunnian cunnia caicu, Cuins heljäl helinäl Heliconin huittulen hyppät. Näin veisais Virtus; tämän äckäis taitava toimen Cans taidon toveritz, joca nurcasa nurisi nurmen, Äckäis sen, meni sinn, ja jos ennen seuraisi sijvos Kyl sala, kyl caunist, jo nyt jälkiä jättele julkist, Jälkiä jättele julk, minä vihdoin vijdasa virgon, Nyt toivon totisest: caick caiketi käändykön onnex."

Achrenion nimi on nytkin vielä eleillä Suomen rahvaassa, kuitenkin ei näiden nyt mainittuin laulukoetten tähden, vaan uutterana virrenseppänä. Varsinkin viimeisinä ikävuosinaan hän niitä kirjotti ja painatti aika joukon. Yhteensä on hän jättänyt jälellensä noin 200 virttä, joista vaan harva on käännöstä. Maskun Hemmingin, Tuomas Ragvaldinpojan ja Juteinin rinnalla on hän siis ollut viljavimpia suomenkielisiä runoniekkoja. — Tietty on että voimallinen herätys ja tunnon vaiva hänet joksi kuksi aikaa saattoi ikään kuin mielipuoleksi, niin että hän erotettiin pappisvirastaan vaikka sittemmin uudestaan pääsi siihen. Syvä synnin tunto ja ehdoton turvauminen Jumalan armoon onkin pääjuonena kaikissa Achrenion virsissä. Innollisesti saarnaa hän parannusta, viitaten sen ajan sotia ja muita surkeita kohtauksia, esim. Lissabonin maanjäristyksen, Jumalan vihan merkiksi. Palavalla armon rukouksella ja kaiken oman ansion kieltävällä nöyryydellä kän toisissa virsissä heittäyy Jumalan eteen taikka vielä toisissa kuvaelee vastaista autuutta.

Tämä jumalinen into ja tunteen hartaus on nämät virret tehnyt Suomen rahvaalle niin rakkaaksi, että heitä meidän aikoihimme asti monta monituista kertaa on painettu. Mutta ankaramman tarkastelijan silmissä niiden arvo kuitenkin kovin alenee. Se kyllä on totta että niistä puhuu palava, innokas tunne ja että mielellään liikkuvat kuvissa. Mutta paraillakin tahtoo olla se vika, ettei Achrenius ainettansa ole kyennyt ko'ossa pitämään. Milloin on hän sen sallinut pitkäpiimäiseksi venyä, milloin antanut sivu-ajatusten tai kuvien vietellä itseänsä pitkällisille mutkille, jotka välistä sekottavat pois koko ajatuksen juoksun. Vertauksissaanki ja kuvissa hän liian soluttelee pikkuisia sivuhaaroja myöten, niin että lukijaa ikävystyttää. — Onpa myöskin monta virttä, joissa runollista tuntoa ei ole yhtään, jotka vaan ovat kuivinta, riimiin pinkotettua saarnaa. Riimissä hän on huolimaton, mutta panee kuitenkin riimin vuoksi välistä virteen sanoja, jotka eivät ensinkään mukaudu pää-ajatukseen. Uutta suomalaista virsikirjaa laittaessa ei pitäisi kuitenkaan Achreniusta kokonaan hyljätä. Karsimalla ja yhteen valamalla hänen virsistään kuitenkin saisi edes jonkun joukon kelvollisia. Niitä onkin otettu virsikirjaseuran toimittamiin Uusiin virsiin 1836.[352] — Hauta- ja häävirsiäkin on Achrenius muutamia kirjottanut, niinkuin yllä olemme nähneet, onpa yrittänyt runontekoonkin esipuheessa Simo Achrenion hengellisiin runoihin, mutta se ei häneltä tahtonut sujua.

Muista virsiniekoista ovat erittäin mainittavat veljekset, Paltamon kirkkoherra Aapram Frosteron pojat, Jaakop (Lohtajan provasti, k. 1794) ja Aapram Frosterus (Turun konsistorion notarjus, k. 1766). Edelliseltä on jäänyt 5 virttä,[353] jälkimäiseltä 10[354] ja yhdessä ovat sepittäneet 5.[355] Yksi Aapramin tekemä on alkuperäinen, muut kaikki käännetyt Ruotsista ja Saksasta. Virret ovat hyvästi valitut, käännös on vapaa, usein enemmän mukailevainen, toisinaan on omiakin värsyjä lisätty. Ne ovat ajatuksen, kielen ja mitan puolesta kauniita, sujuvaisia, vaikka niitä liian useat katkaistut sanat vähän rumentavat. Alkusointua on mahdollisuutta myöten viljelty.

Loimijoen provasti, viimein esimäinen jumaluusopin provessori Turussa ja tuomioprovasti Kaapriel Lauraeus (k. 1753) käänsi Saksasta ja Ruotsista 10 virttä.[356] Ne muuten olisivat hyvät, mutta hän ei huolinut ensinkään korosta, niin että yhtenään kyhäeli semmoisia värsyjä kuin:

Ettei ikä ajan pituus j.n.e.

Paitsi näitä ilmestyi joka vuosi hengellisiä virsiä, jotka monta monituista kertaa meidän aikoihimme asti uudesti painettuna, ovat tulvanneet rahvaasen. Joku niistä on parempi, mutta suurin osa huononlaisia. Enimmiten niissä kirjottajan nimeä ei ole mainittu, vaan muutamat sen kuitenkin ovat säilyttäneet värsyjen alkupuustaveissa. Ne, joista on selkoa saatu, ovat: Nikolai Bursman (k. ylempänä), jonka laulu "paimenest ja lambast"[357] on hyvin soma. Se on kirjotettu samaan mittaan kuin Cajanon mainio virsi, ja ihmeellistä on nähdä kuinka enimmät samanmittaiset ovat tavallista kauniimmat. Näyttää ikään kuin olisi alkuperäisten sanain kauneus innostuttanut niitäkin, jotka sittemmin käyttivät sitä nuottia. — Johannes Stichaeus (Mäntsälän kirkkoh. k. 1708[358] taikka hänen poikansa, josta ei ole muuta tietoa kuin että syntyi 1702) v. 1734,[359] Johan Höckert (Nousiaisten kappalainen, k. 1794) v. 1735,[360] 39[361] ja 63,[362] Eskel Johaninpoika ja Elisabetha Karck 1735,[363] Yrjä Litaniuson (sic!) 1735,[364] Johannes Chydenius (pitäjän apulainen Vesilahdella, k. 1759) v. 1737,[365] Gustav Lindvall ja Thomas Manb (sic!) v. 1741,[366] Johannes Altan (Lohtajan provasti, k. 1755) v. 1746,[367] Johan Stamnel v. 1748,[368] Laihian kirkkoherra (luultavasti Samuel Mikaelinp. Wacklin 1748-1780) v. 1751,[369] Anterus Rennerus (yksi sen niminen[370]) oli studiosus theologiae ja kuoli semmoisena 1781, 72 vuotiasna v. 1754,[371] Esaias Hildeen (kappalainen Kustavin kappelilla Taivassalon pitäjää, k. 1789) v. 1766.[372] —

Porthanin aikakausi 1766-1809.

Viimekuluneena aikakautena oli Suomi kaksi kertaa ollut Venäläisten käsissä, jotka kummankin kerran kyllä olivat lähteneet jälleen, vaan osan pitäneet saaliinaan. III:s Kustavi kuningas tätä itäpuolelta kohoavaa vaaraa kyllä torjui etemmäksi, vaan kuitenkin kuuluu Porthanilla olleen ja lienee epäilemättä monella muullakin ollut se varma vakuutus, että Suomi pian tulisi erotetuksi Ruotsin vallasta. Ja sen todistavatkin siltä ajalta säilyneet lauseet.

Näkyy kyllä nytkin ruotsalaistuneen mielen osotuksia, esim. kun prov. Gadd puheessa: Om svenska friheten 1772 sanoo: Meidän Ruotsalaisten vapauden onnet, — Manhem'imme,[373] j.n.e. — Ja koska Frantzén ynnä moni muu, Suomen Ruotsista erottua, muutti Ruotsiin, niin näkyy siitäkin, että moni Suomen mies ei rakastanut Suomea muuna kuin Ruotsin valtakunnan osana.

Mutta ylipäätään näemme enimmissä lauseissa suomalaisemman mielen. Äsken mainittu prov. Gaddikin, esipuheessa Idmanin kirjaan Suomen sukulaisuudesta Greikan kielen kanssa, kutsuu Suomen kotimaaksensa.[374] — P.J. Alopaeus väitöksessä 1793[375] sitä yhtenään sanoo: kotimaamme, ja puhuu esi-isistämme vanhoista Suomalaisista. — Kaapriel Haberfelt väitöksessä 1766:[376] kotimaamme Suomi. — Juh. Lizelius väitöksessä 1772:[377] armas Suomemme; hartaasti rakastettu kotimaamme; esi-isämme vanhat Suomalaiset. — K.J. Fagerström väitöksessä: Siitä rakkaudesta mikä Suomalaisilla syyllä on kotimaahansa 1769[378] sanoo sanan "patria" merkitsevän sekä syntymäpaikan että myös sen vallaston (civitas) missä kansalaisena ollaan. Hänpä nyt Suomalaisten kotimaanrakkaudesta puhuen sanoo tarkottavansa kumpaakin, eikä sitten Ruotsia mainitse ollenkaan. Muutenkin tässä väitöksessä yhtenään näkyy semmoisia lauseita kuin: esi-isämme Suomalaiset, Suomen kansamme, rakkain kotimaamme Suomi j.n.e. Ja viimein mainittakoon Sprengtportenin ja muutamain Anjalan liittolaisten yritykset todistuksena Suomessa elävästä erikoishengestä, vaikka kyllä suurin osa kansaamme ei asiaa niin jurtenjaksain käsittänyt. Tärkeä on tietää mitä Porthan, jonka vaikutus sen ajan nuorisoon niin oli suuri, tämän suhteen ajatteli. Hänestä on aikoihimme säilynyt se tieto että hän Suomen eron Ruotsista katsoi välttämättömäksi, vaikka Venäen valtaa pelkäsi. Mutta vaikk'ei siis mielellään olisi suonut Suomen eroavan vanhasta liitostaan, niin kuitenkin koko elämänsä työllä todisti pitävänsä Suomea oikeana kotimaana. Samaan mieleen toimitettiin myöskin hänen johdossa ensimäistä ruotsinkielistä sanomalehteä maassamme. Siinä on Suomen nykyinen ja muinainen tila pää-aineena. Tässäkin muutamissa lähetetyissä runoelmissa ja puheissa ilmottuu täysi ruotsalaisuus, mutta ylipäätään on Suomen henki vallan päällä. Enimmiten mainitaan Suomea sanalla "fosterland" (kotimaa) ja koko Ruotsin valtakuntaa "fädernesland" (isänmaa). Mutta löytyy lauseita, joissa erikoishenki vielä selkeämmin näkyy. Ilmotuksessa että ruvettaisiin näitä sanomia ulosantamaan jo sanotaan: me varsinkin tahdomme kirjottaa maamiehillemme ("våra landsmän"). — Vuosikerrassa 1773 s. 3 Lencqvist, kirjotuksessa "Suomen ruhtinat l. Finlands drottar", sanoo että pitäis unhotuksesta säilyttää mitä net ovat hyvää tehneet esi-isillemme ynnä mitä onnia isänmaamme ("vårt fädernesland") on saanut kokea niiden alla. — Muistutuksessa tähän Porthanikin Suomesta sanoo: isänmaamme ("vårt fädernesland"). — Vuosikerrassa 1778 s. 174 sanotaan: meidän (suomalainen) Raamatun käännöksemme nyt sopii muiden kansain parasten rinnalle. — Vuosikerrassa 1783 rupesi Porthan parantelemaan Tuneldin maanopasta sen suhteen kuin Suomeen koskee, ja kehottaa maamiehiänsä auttamaan tätä yritystä, joka enentäisi tiedon maastamme ("vårt land"). — Edempänä: vaikka täynnä rakkautta maahamme,[379] emme saa Suomea arvella viljavammaksi kuin Englanti on. — Vuosikerrassa 1793 N:o 4 kerrotaan Irlantilaisten tapoja näytteeksi: ett'emme me Suomalaiset ole niinkään jälellä kaikkia muita kansoja. — N:o 5:ssä mainitaan Ruotsissa asuvat Suomalaiset sanalla: maamiehemme ("våra landsmän"). — N:o 44:ssä on leikiksi tehty ehdotus oman pysyvän teaterijoukon hankkimisesta Turkuun, ja sanotaan tämä yritys isänmaalliseksi ("patriotiskt"), kun ei sitten olis tarvis näyttelijöitä tuottaa Ruotsista. — Vuosikerrassa 1802 N:o 13 moittii lähettäjä että Suomen almanakoissa nimen alla: vapaamarkkinat suuriruhtinaanmaassa Suomessa, luetellaan joita kuita Norrlannin kaupunkeja, josta Suomen rahvas muka voisi saada väärän käsityksen isänmaansa laajuudesta ("sitt fäderneslands vidd"). — Saman vuosikerran N:o 63:ssa löytyy kuitenkin ilmotus aiotusta kirjallisuuslehdestä, missä Porthan, Calonius y.m., kääntyen Ruotsin yleisöön, puhuvat: Ruotsin kansamme; meillä Ruotsissa j.n.e. — Vuosikerrassa 1800 N:o 22 Porthan kruunauspuheessa myöskin puhuu Ruotsin kansan nimessä; mutta N:o 26:ssä ilmottaa että tästä lähtein näissä sanomissa tulee Suomessa ilmestyvien kirjain tarkasteluja yhteisellä nimellä: Suomen kirjallisuus. — Vuosikerrassa 1804 on silloin kuolleen Porthanin elämäkerta, jossa sanotaan hänen kuolemansa olevan suureksi vahingoksi koko isänmaalle, varsinkin Suomelle; mutta edempänä puhutaan hänen isänmaallisista ("patriotiska") toimista Suomen hyväksi, ja että häntä vanhoillakin päivillään vielä elähytti se toivo, että unhotetulle isänmaalle ("sitt glömda fädernesland") voisi hankkia paremman tulevaisuuden. —

Sama suomalainen mieli näkyy selvästi Porthanin väitöksistäkin, missä suomalaisia aineita tutkii.

Suomen kieli, niinkuin olemme nähneet, oli jo viime aikakauden kuluessa alkanut paeta ylhäisistä säädyistä. Porthanin aikoina se niistä jo oli kokonaan kadonnut.

Samassa kuin Åbo Tidn. väittää Suomen kielen vielä vuosisadan alussa olleen herrasväenkin yleisenä puhekielenä, se lisää: vaan nyt on vallan toisin! Tähän muutokseen oli epäilemättä suurinna syynä Ruotsin kohoava kirjallisuus, jolla juuri Porthanin aikoina oli ensimäinen, loistava kukoistusaikansa. Tämän vaikutuksen voimaa ei voinnut olla enentämättä sekin seikka, että Lidner jonkun aikaa ja Kellgrén kauankin asuskelivat Suomessa.

Suomenkin miehistä nousi useampia, mainioita ruotsinkielisiä runoilijoita. Nimet Liljenstedt ja Frese olivat jo ennen rikastuttaneet Ruotsin Parnasson; nyt niiden lisäksi tulivat Choraeus, Creutz ja Franzén. Ei olekaan kummaa, vaikka surkeaa, että ne Suomalaiset, joilla oli runsaampi runolahja, kirjottivat Ruotsiksi. Ennenkin, kun kumpaakin kieltä rinnakkain puheltiin, oli Ruotsi viljeltynä kielenä helpompi käyttää, ja sen lisäksi suurempi kunnia voitettavana siitä mitä Ruotsiksi kirjotti, kuin jos viritti Suomen kanteletta. Porthanin aikana tuli sen lisäksi, että yllämainittuin miesten äitinkielenä oli Ruotsi ja siis olis ollut vieläkin vaikeampi Suomea viljellä. Myöskin taisi olla esteenä se luulo, ettei muka Suomi sopinut nykyisempiin värsymittoihin, runomittaapa kieltänee totisen runoilijan sisällinen aisti käyttämästä suurempiin teoksiin. Sillä josko se sopikin Kalevalan utukuviin, niin sillä on mahdoton esittää semmoisia selväpiirteisiä muotoja kuin nykyinen runomaku vaatii. Suomenkieliseen runoeluun ei siis ryhtyneet muut kuin keskinkertaiset laulusepät, jotka eivät Ruotsinkielellä olisi voineet vetää vertoja paremmille. — Luonnollista on että tämä Suomessa syntynyt ruotsinkielinen runoelu taas puolestansa vaikutti ruotsalaisuuden enentymistä: sillä kun noita lauluja kuultiin kaikuvan omain järvien lainehilta ja omain kumpujen kukkulalta, niin ei muistettukaan enää että sävel oli muualta tuotu.

Mutta kuitenkin näemme yhä edelleenkin niitä, jotka Suomen kielen sanovat omakseen, ja into sitä tutkimaan sekä viljelemään on entisestään vielä kiihtynyt. Niin esim. Juh. Fabritius väitöksessä 1766:[380] kielemme. — Kaapriel Haberfelt samate 1766.[381] — Niin myös Lencqvist kirjassaan: De superstitione veterum Fennorum 1782. — Christfried Ganander omistuspuheessa Porthanille, jonka liitti kirjaansa: Mythologia fennica, 1789, sanoo: "vårt finska språk". — Sama mies kirjotti onnentoivotusrunon Porthanin väitökseen: De poesi fennica, jossa Suomen kieltä ylistelee:

Suomen kieli kangiaxi, Kyllä kuuluvi kovaxi; Vaan on sitä vakaisembi, Synkiämpi, suloisempi, Paljon sitä painavampi, Täynnä tarckoja sanoja, Täynnä toimea tosingin Solmusanoihin sujuva.

Tässä kielessä kovassa Löydät lellylähteitä, Jotka juoxevat joixi, Leviävät lammikoixi, Jotka janon jähdyttävät, Kielen saavat sukkelaxi j.n.e.

Niinpä sanoo Porthanikin, Suomesta puhuen, aina: kielemme. Sitä nykyään on epäilty tarkottiko Porthan toimellaan ahkerampaa Suomen kielen ja etenkin runon viljelemistä, vai tutkiko ainoastaan oppineena Suomen muinaisrunoja, ikäänkuin nostaen niille hautakiven. Mutta ken vähänkin tarkemmin on lukenut Porthanin tähän kuuluvia teoksia, se ei ole tainnut olla näkemättä, että Porthanin mieli itselleen kuvaeli Suomen runon tulevaisuutta yhtä selvästi kuin sen muinaisuutta. Tutkinnot Suomen runon luonteesta ovat silminnähtävästi sääntöjä ja neuvoja vastaisille runoniekoille, ja esimerkit niissä ovatkin enemmiten otetut noista uudemmista, oppineitten sepittämistä runoista, jotka olemme tulleet tuntemaan. Syynä tähän oli että ne tiesi suuremmalle yleisölle tietyksi kuin nuot äsken esiin kaivetut muinaisrunot. Näistä vanhoistakin hän kyllä väitöksessään puhuu, mutta se on vasta silloin kun rupeaa luettelemaan runoin erilajit. — Samalla lailla ei ole väitös suomenkielisistä saarnoista ainoastaan historiallinen kertomus siitä mitä ennen on ilmitullut, vaan samassa myöskin sisältää neuvoja saarnantekijöille, joissa näkyy tarkka huoli kielemme puhtaudesta. — Saman kuin mainitut Porthanin teokset, todistavat hänen omat lauseetkin. Esipuhelaulussa, jolla alotti sanomalehteä: Tidn. utg. af ett sällskap i Åbo, hän nuorisoa kehottaa Suomen eteen työtä tekemään, ja muiden haarain seassa, missä sitä työtä oli tarvis, sanoo: kielesi on viljelemätön.[382] — Vuosikerrassa 1773 s. 17 on kirjotus Suomen kielen soveliaisuudesta muistopiirroksiin (Om finska språkets skick till stenstyl), jossa valittaa että Suomen kielen viljelemistä niin kovin on laiminlyöty, vaikka se runoeluun hyvin kelpaa ja kelpaisi varsinkin näihin muistopiirroksiinkin. Sentähden kehottaa maamiehiään semmoisia sepittelemään. — Vuosikerrassa 1798 N:o 45 ja 46:ssa on äsken painosta tullut kirja: Hyödyllinen huvitus luomisen töistä, tarkastettu, ja siinä Porthan suuresti riemuitsee niin kelvollisen ja selvällä Suomella toimitetun kirjan ilmestymisestä. — Väitöksessä: De poesi fennica § 3 hän sanoo työllään tahtovansa kiihottaa maamiehiään Suomen runoja lukemaan; joita hänen mielestä, Suomalaisten runoilijan muka oli häpeä olla ei ainoastaan tuntematta, vaan ihastelemattakin.[383] — § 5:ssä toivoo että joku vasta laittaisi täydellisemmän Suomen runo-opin, sanoen: jos se tapahtunee ja kansamme halu tätä runollisuutta täydellisemmäksi viljelemään kiihtyisi,[384] niin on tarkotukseni hyvin täytetty. — Ja s. 33: jos runoniekkamme nämät seikat tarkemmin tahtoisivat vaarin ottaa, niin taitaisivat runoillemme voittaa maineen, Greikan ja Roman runollisuuden vertaisen.[385] —

Saman Porthanin mielen todistavat Gananderinkin lauseet esipuheessa kirjaan Mythologia fennica: — Millä kiitettävällä innolla Herra Provessori on ahkeroinut — — Suomen kielen viljelemistä, tutkimista, kartuttamista ja parantamista ynnä sen runollisuuden vahvistamista. — — Paitsi sitä on H. Pr. kiihottanut maamiehensä kiitettävään kilvotukseen tähän asti halpana pidetyn maankielensä viljelemisessä ja oppimisessa. — Mutta vaikka Porthan ahkeroitsi Suomen kielen viljelemistä, niin hän sen rinnalla suositteli niitäkin nuoria maamiehiänsä, jotka Ruotsiksi runoilivat.

Kuinka innollisesti ja millä menestyksen toivolla muuten Suomen viljelemiseen oli tartuttu, sen näemme seuraavasta suomenkielisestä onnentoivotuksesta, joka on liitetty Wemanin väitökseen Suomen ja Hebrean kielen sukulaisuudesta, 1767. Siinä sanoo Juhana Helsingberg: "Korkiasti ja hyvin oppineet Herrat, minun kunnioitettavat maanmieheni! Nijden syiden seasa, jotka ovat estäneet, ettei Suomen kieli ole taittu saatetta äärimäiseen täydellisyyden määrään, mahdamme me lukia sen että niin harvat, lijoitengin ne, jotka korkeimmista säädyistä ovat, pitävät tätä kieldä sijnä arvossa, kuin kansan kunnia sitä vaati. Florinus, Petraeus, Vhael ja muut Suomesa kuuluisat miehet, joidenga muisto vielä kuolemangin jälken elää, ovat kyllä jo heidän aikanansa havainneet tämän äidimme kielen parannuxen tarpellisexi ja hyödyttäväisexi; ei he kuitengaan heidän palavalla hartaudellans ole tainnet mennä edemmäxi kuin ainoastansa että he alun tavoin tämän aineen ongehensa ottaneet ovat. Meidän kielemme tarvitzee kaiketickin suuremman ojennuxen ja moninaisen puhdistuxen. Ei yxikän ole kokenut juurta jaxain luovutta ja erotta nijtä sanoja, jotka muitten kansain kielistä ovat tähän kieleen aika ajalta sisälle vedätyxi tulleet. Ei yhtään täydellistä sanalukukirja ole vielä valkeuteen edestuotu, joka osotais itzekungin maakunnan sanan- ja puheenparret kuinga ne täsmällensa lateleman pitä ja mitä ne merkitzevät. Josta laiminlyömisestä sijs seura, että meidän parahimmat puhenpartemme ikänäns kuin unhotuxen pimeydesä peräti haudattuna makavat. Sanalla sanoin: lähtehet, joista täydellinen tieto Suomen kielehen pitä ammunnettaman, ei ole tähän asti sillä toimella ja tarckaudella, kun asian paino sitä vaati, ylösetzityt. Se näky ikänäns kuin meidän aikamme olis itzellensä tämän kunnian omistanut ". Tätä sanoo tämän oppikokeenkin edistävän. "Suomen miehet, jotka tähän asti vaickeroitten valittaneet ovat heidän kielensä ylönkatzeen ylitze, ei taida muuta kuin iloiten löytä mielensä nouteen täsä taidosta loistavasa työsä. Sallikat, Korkiasti ja hyvin oppineet Herrat, että minä, joka samalda kijvaudelda hallitan kuin Tekin — — minun maamiesteni puolesta julistan sitä iloa ja riemua kuin se sanoma, että tämä työ jo präntin kautta ulostule, meidän tykönämme on vaikuttanut".

Viime aikakautena alkaneet yritykset Suomen kieltä kaikellaisiin tiloihin saattamaan, edistyivät nytkin. Milloin yliopiston puolesta vietettiin kuninkaallisia nimi-, hää- taikka kuolemapäiviä, niin ei puuttunut Suomenkaan runoja. Vuonna 1768 saatiin Turun yliopistoon ensimäinen Suomenkielen opettaja, joka kuitenkin vaan oli vapaehtoinen, palkaton dosentti eikä kauan sitä virkaa pitänyt. Tämä dosentti on K.K. Weman, joka lukuvuonna 1771-1772 pitikin julkisia luentoja runollisuuden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. Sama mies tuli v. 1775 kuninkaallisten herttuain (luultavasti herttua Kaarlen ja Fredrik Aatolpin) oppettajaksi Suomen kielessä.[386]

Muutama aika myöhemmin, v. 1781, kun nuori kruunuperillinen Kustaa Aatolppi siihen ikään oli kerinnyt että rupesi lukua harjottamaan, lähetti hänelle Kruunubyyn kirkkoherra Erik Juvelius lahjaksi toimittamansa pikkulasten kirjan, jossa Suomea ja Ruotsia oli rinnakkain, ynnä sen mukaan kirjeen, jossa sanoo: Tarkotukseni tämän tehden on ollut näyttää mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi Suomelle, jos H.K.K. Kruunuperillinen oppisi Suomen kielen, niin että vastapäin voisi Suomen asukkaita puhutella heidän omalla kielellään. Lopussa pyytää että tämä lahja kruunuperilliselle annettaisiin Suomen kansan puolesta.[387] Niin rohkeaksi oli siis Suomikiihko yltynyt että tulevaa hallitsijaansakin tahtoi puoleensa taivuttaa!

Missä semmoista mieltä oli sydämissä, siinä tietysti piti Suomen kielen viljelys edistyä. Siinä työssä oli johtajana ja kiihottajana Porthan. Maan ympäri hajonneilla oppikumppaleilla ja oppilapsillansa keräytti hän aineet, jotka sitten itse kyhäeli kokoon taikka antoi muille halullisille käytettäväksi. Vaikka ei tänä aikakautena ilmestynyt uutta Suomen sanakirjaa eikä kielioppia, niin kumpaiseenkin oli aineita kerätty ja edellinen Gananderilla jo tekeillä. Käsikirjotuksen sitten käytti Renvall, joka lähteinään sen ohessa vielä mainitsee pienempiäkin sanakokouksia, Porthanin ja Elias Lagon (Taivassalon prov. k. 1819) tekemiä.

Omituinen on Porthanin ajalle se into, jolla kansan suusta ruvettiin keräämään vanhoja runoja j.m.s. Sanalaskuin ensimäinen kokous kuuluu, niinkuin jo tiedämme, edellisempään aikaan. Porthan sitä suuresti enensi ja hänen käskirjotuksensa oli sitten prov. Lönnrotilla apuna.[388] Suomen kansan arvotuksiakin ilmestyi nyt ensimäinen kokous, 1390 luvultaan, v. 1783.[389] Net oli Ganander kerännyt niinkuin esipuheessa ilmottaa. Samassa esipuheessa muutoin sanoo sanalaskujakin keränneensä 18 vuotta. Paitsi näitä kerättiin nyt Porthanin toimesta myöskin uudempia ja vanhempia runoja. Kuin paljon niitä Porthanilla lienee ollut ja mitkä, ei nyt tarkkaan voi sanoa, kun ei keräykset enää ole tiettyvissä. Mutta muutamista senaikuisista kirjoista,[390] joissa heitä on mainittu taikka palasia painettukin, voimme kuitenkin päästä jäljille. Nykysempiä runoja sanoo Porthan itsellään olevan koko joukon kaikellaisista aineista. Erittäin mainitsee ja kiittää pilkkarunoja, joita kuitenkin valittaa aineen kieltävän painattamasta. Historiallisia ei sano saaneensa uskonpuhdistuksen edellisiä. Mitä hänellä oli tiedossa, sen olemme jo tulleet tuntemaan.[391]

Eripykälässä kirjaansa: De poesi fennica, Porthan puhuu jauhorunoista, joita naisten on tapana jauhatessaan laulaa. Ne ovat samoja laulurunoja, joista Kanteletar nykyään on kokoonpantu. Niitäkin sanoo keränneensä aika joukon. Mainittuna taikka osaksi painettuna ovat kirjassaan: Kantel. II: 43 ja 46 (yhteen kyhättynä), 80, 134, 209 ja 210 sekä 50 (yhtenä), Kantel. III: 26, ynnä vielä pari muuta, jotka eivät näy löytyvän Kantelettaresta. Vanhain Suomalaisten elämästä puhuen hän vielä ottaa todistukseksi palasen Kantel. III: 21:ttä runoa.[392]

Loihturunoja, joiden keräämiseen, niinkuin olemme nähneet, jo oli käetty sata vuotta, näkyy Porthan varsinkin innollisesti hakeneen ja paljon saaneen. Sen todistavat Lencqvistin ja Gananderin[393] niihin perustetut tutkinnot Suomen kansan muinaisuskosta. Ja vaikka Lencqvist esipuheessa valittaa että ne vaan ovat runon tähteitä, sekin jo kovin ajan pureksimia, hajonnaisia, uudemmalla sekotettuja sekä keskenänsä hämmennettyjä,[394] niin täytyy kuitenkin niistä, mitä hän ja varsinkin Ganander mainitsevat ja ovat osaksi painattaneet kirjoihinsa, ihmetellä että parin kolmen kymmenen vuoden kuluessa edes semmoinenkin joukko oli saatu kokoon haalituksi. Varsinkin koska loihturunoja oli vaikea saada ilmi, niinkuin Porthan valittaa; sillä muinoin vainotut ja sakotetut runoin osaajat eivät oppiaan usein uskaltaneetkaan ilmottaa; ja toiseksi pelkäsivät tietäjät runojen tenhonsa kadottavan kun tulisivat uskottomien pilkattavaksi. Mutta "viina viisaan villitsee", ja Porthanin makeat ryypyt[395] houkuttelivat niitä kuitenkin pimeistä piiloistaan. Porthan sanoo saneensa paljon toisintoja, jotka sovitteli yhteen, täyttäen toisesta, mitä toisesta puuttui. Hänellä oli aikomus keräämänsä runot painattaa väitökseensä: De poesi fennica, mutta se työ muiden tointen tähden valitettavasti jäi keskoiseksi, vieläpä pysähtyi kesken raudan syntyrunoa. Paitsi sitä hän jo kerkesi mainita tulen ja madon synnyt, mutta Lencqvistin ja Gananderin kirjoissa niitä on vielä paljon muita, semmoisiakin, joita ei Schröter[396] saanut kokoukseensa. Loihturunoissa tietysti mainitaan paljon nimiä Suomen muinaisesta jumalatarusta, sattuupa muutamia Kalevalankin nimiä. Niin mainitaan loihturunoissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan. Louhi, Pohjolan emäntää ynnä Pohjolan neittä, Ilmarista ja Väinämöistä kutsutaan avuksi. Mutta oli jo silloin muutamia selvempiäkin Kalevalan jälkiä tullut oppineitten tietoon. Lemminkäisestä Ganander antaa sen tiedon että hän oli yksi Väinämöisen merimiehiä ("sjögastar"), ja mainitsee muutamia värsyjä, joissa on sanottu että hän pantiin soutamaan (palanen 40:ttä runoa). Kapeesta "Väinämöisen isän" syntymisestä kerrotaan sama kuin nyt Väinämöisen ilmaan tulemisesta (Kalevala 1 runo); "Sämpsä" Pellervoisen kylvö ja "Rutimoraijan" kaataminen (Kalev. 2 runo) jo oli tietty; samaten Joukkahaisen riita Väinämöisen kanssa (Kalev. 3 runo); Väinämöisen veneen rakentamisesta pari värsyä (Kalev. 17 runo); Pohjolan suuresta härästä kappale (Kalev. 20 runo); Kullervon (Soinin nimellä) syntyminen, työnteko, paimenretki ja Ilmarisen (Köyretyisen nimellä) emännän tappo (Kalev. 31 ja 33 runo); Väinämöisen purren[397] itku (Kalev. 39 runo); Kanteleen synty ja Väinämöisen soitanta (Kaleval. 40 ja 41 runo). Paitsi näitä oli tietysti loihturunoissakin semmoisia, jotka löytyvät Kalevalassa.

Tästä näkyy että jo

Paljon pieniä paloja, Kalevalan kappaleita Oli tuuli työnnätellyt Aalto rannalle ajellut.

Mutta itse sampo vielä ei näkynyt, ei kuulunut. Ja nämät Kalevalan kappaleet olivat vaan katkonaisia sirpaleita ilman yhteistä sidettä. Ja luonnollista se olikin. Sillä Kalevalan varsinainen pesäpaikka, Venäen Karjala, oli aivan käymätöntä eikä siihen aikaan ollutkaan arvelemista mennä vihollisen valtakunnan aloilta runoja keräämään, jos niitä olis aavistanutkin löytyväksi. Runojen saantipaikoista sanoo Porthan, että Karjalassa, Savossa ja Kajaanin kulmalla niitä runsaalta osataan ja uusiakin sepitellään; kuitenkin valittaa kansan halun näihin toimiin vähitellen kylmenevän; muissapa maakunnissa, varsinkin meren rannallisissa sanoo olevan harvassa runon osaajia ja vallan harvassa runonseppiä.[398]

Ilolla ja ihastuksella otettiin Porthanin teos: De poesi fennica vastaan. Ganander sen ensimäiseen osastoon liitti onnentoivotusrunon jossa laulaa:

Jospa vanha Väinämöinen Tämän tietäisi todexi, Näistä saisi sanomia, Totta vanha vetäysi, Tulis tänne Tuonelasta, Haappajaisi hartioillen, Kantelensa kaappajaisi: Tuopa itze ihmettelis Kuinga Suomi korkiallen, Kambia ombi käennyt Oppineitten olkapäillen. — — — Iloissansa istuissansa Virittäisi vickelästi Kajaavaisen kantelonsa — — — Että kuulusi kumina, Helinästä heikommasta Havattaisihin humina, Tuonne Tornoan talohon, Pitkin koko Pohjolata, Yli suuren Suomen saaren.

Näistä kansan runoista ammensi[399] Porthan syvän tietonsa Suomen runon luonteesta, vaikka sääntöjensä selitykseksi ottaa esimerkkiä oppineitten tekemistä nykyisistä runoista koska ne yleisölle olivat tutummat kuin nuo vasta kansan suusta kerätyt. —

Ylipäätänsä Porthanin antamista säännöistä näkyy, että hän hyvin oli ymmärtänyt Suomen runon luonteen. Mutta oli mutkia, joista ei saanut hänkään vielä selvää. Niistä oli tärkein se kuinka runomitan kanssa saisi sanojen koron yhteen sopimaan. Ensiksi mainittua että Suomen runo ei ole jaettu värsyjaksoihin ja että värsyt ovat kahdeksantavuiset, tarttuukin heti tuohon vaikeaan mutkaan ja sanoo Suomen runoissa arvoa ei noudatettavan niin tarkoin kuin Greikka-Romalaisten runoelmissa. Sillä vaikka runomme mitta, nuotista arvaten, on trokeinen nelimitta, niin ei sentähden värsyt aina ole senmukaisia.[400] Säännölliset värsyt tietysti ovat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin pantaisiin runoniekoille kovin ahtaat rajat. Mutta oikeasta trokeisesta mitasta poikkeavaisetkin värsyt kuitenkin näkyvät olevan jonkun soinnun lain alaiset; sillä vaikka sopii sanoa:

Miekka välkkypi verinen,

niin on varsin hyljättävä semmoinen värsy kuin:

Verinen miecka välckypi.

Kokonaan ei siis arvoa saakaan poljeta, sanoo Porthan, mutta vaikea on sanoa milloin se on sallittu. Joksikuksi selitykseksi säätää sitten 1) parempi on lyhyt tavuu käyttää pitkänä kuin päinvastoin; 2) värsyn alussa poikkeus ei ole niin haitallinen kuin lopumpana; 3) värsy ei saa päättyä yksitavuiseen sanaan; 4) viimeistä edellinen tavuu (penultima) ei millään muotoa saa olla lyhyt, varsinkin kun sen edellinen (antepenultima) on pitkä. Monitavuisissa sanoissa kuitenkin tuo ei niin ole vaarallisena pidettävä ja monitavuisia mielellään pannaankin värsyn loppuun. — Tuosta moittii Porthan niitä, jotka mittaa liian orjallisesti noudattaen, karttavat kaikki parittomantavuisen sanat. — Tässä Porthan siis vaan salli värsyjä, missä meidän käsityksemme mukaan, on sananjakoa (caesuri). Vaan myöhemmin tultua näkemään kuin tarpeelliset semmoiset värsyt ovat, sanoo että niitäkin kaikin mokomin on käyttäminen[401] sentähden että runo muuten tulee yksitoikkoiseksi, että runo ei suju niin hyvin jos joka mitan jalka on erisanana kuin koska erijalat samassa sanassa ikään kuin liitetään yhteen; paitsi sitä säännöttömät värsyt ovat erinomaisen soveliaat väkeviä, innollisia tunteita ja ankaria, kerkeitä tapauksia kuvaelemaan. Vakavammat asiatpa kerrottakoon trokeisilla värsyillä, vaan ei sittenkään saa niitä tulla aivan monta peräkkäin. — Riimin Porthan peräti hylkää ja sanoo että pitää varoa ettei sattumaltakaan tulisi peräkkäin paljon yhdenpäätteisiä värsyjä. Riimin sijasta sanoo Suomen runossa viljeltävän alkusointua. Kuitenkin ei hyväksy muutamain tapaa, että alottavat kaikki värsyn sanat samalla puustavilla. Toinen kaunistus on ajatusriimi,[402] jota ei hyvässä runossa saa harvaan panna, niinkuin muutamat ovat tehneet. Tämä ajatusriimi välistä kertoo koko lauseen, välistä ainoasti lauseen subjektin tai predikatin, välistä kumpasenkin mutta erivärsyssä; toisinaan kerrotaan vielä päälliseksi koko lausekin taikka subjektiin tai predikatiin kuuluva painavin sana. Vaan kukas koko tämän monellaisuuden voi luetellakaan! sanoo Porthan. Suomen runo ei salli sitä mitä Franskalainen sanoo "enjamber", nimittäin että joku lauseen sana aivan erikseen heitetään toiseen värsyyn, esim.

Mutta joka ombi aina Laiska, ei hän paljon paina,

Semmoinen virhe tekee runon kankeaksi ja on haitallinen ajatusriimin viljelemiselle. Kuitenkaan ei saa liiankaan venyttää ajatusriimiä, ettei ikävystytä lukijaa. Avukoita on harvoin käyttäminen, joten voitetaan lyhyyttä ja saadaan värsyn kaunistukseksi asyndeton.

Tällä lailla runomitan säännöt selitettyä, rupeaa Porthan puhumaan kielestä, sanoen että se pitää olla selvä, vaikkei sentähden kuitenkaan tarvitse orjallisesti noudatella jokapäiväisessä puheessa tavallista sanain järjestystä; päinvastoin on sitä soma muutella. Lieneekös Suomen kielessä erotusta tavallisten ja runollisten sanain välillä, ei sano tarkoin tietävänsä. Se kuitenkin on varmaa että runoissa tavataan paljon vanhentuneita sanoja. Muuten varottaa käyttämästä omatekoisia taikka väärin taivutettuja sanoja ynnä myös panemasta joutavia sanoja värsyn täytteeksi. Moittien Petraeon ylempänä mainittua sääntöä, kieltää katkaisemasta ynnä myös yhteenvetämästä (syncope). Sitä vastaan saanee kukaties Vhaelin kieli-opin mukaan pitentää sanat väliin pannulla h:lla esim. kuulemahan (kuitenkin sitä varottaa panemasta praesens-ajan 3:een tekijään, Partitivo sijaan ja 1:een Substantivoon!!). Myöskin sanoo luvalliseksi erittää kaksoisäänikkäät esim. tuho'isi, (!). Samaten voipi sanoa: sakia (kun tavallisti oli sakja). Näin myös: elä'ä (eli Savon murteen mukaan: eleä ). Kolmanteen tekijään voipi liittää -pi l. -vi. Sopii myös sanoa: vanahat, karuhut (vanhat, karhut). Ja ylipäätään saapi ottaa edukseen erimurteiden omituisuudet.

Siitä mitä ajatusriimistä on mainittu, seuraa luonnollisesti että tavallisin koristus Suomen runossa on kertoominen (synonymia). Mutta vielä parempi on kun kertovärsyissä ainetta samassa selitetään (exegesis) taikka sanat värsy värsyltä kiihtyvät (exergasia). Kuitenkin on pitkäpiimäisyyttä varominen ja tavallista kertoomista ynnä kiihdyttämistäkin ei saa venyttää yli neljän värsyn.

Paraat Suomen runot ovat mahdillista, totista ja ankaraa laatua: harvat iloista ja somaa. Edellisiin onkin Suomen runon luonne mukavampi, samatekuin myös kielen, joka on erinomaisen rikas painavista (ponderosissimorum) sanoista. Suurena apuna runoilijalle ovat ne monet murteetkin, joista saapi yhdenpitäviä sanoja vaihetellen käyttää, ja varsinkin ne monet vähennyssanat, verba frequentativa, inchoativa j.m.s., jotka yhdellä sanalla toimittavat mitä muut kielet koko lauseella. Sama apu on noista suffixeista ja monista sijoistakin, jotka myös sallivat sanojen muuttelemisen paikaltaan selkeyden hämärtymättä.

Lopussa väitöstään olisi Porthan[403] luetellut paraat Suomen runoelmat tekijöineen, vaan kesken se valitettavasti on jäänyt. Muuten tietäisimme epäilemättä enemmän monen runon tekijästä, kuin mitä tässä on taidettu ilmi tuoda.

Samoin kuin Porthanin väitöksessä Suomen runon luonne tieteellisesti oli selvinnyt, niin alkoi se käytöllisestikin melkein virheettömästi sujua. Enimmin siihen on tainnut vaikuttaa tarkempi tutustuminen muinaisrunoin kanssa; mutta ettei Porthanin opetuksetkaan turhaan kaikuneet, näemme verraten Gananderin sekä Wemanin runot ennen väitöksen ilmestymistä ja sen perästä. — Sisällyksen suhteen varsinkin näkyy tään ajan runoissa suuri edistys, johon lienee syynä Ruotsin lauluseppäin esimerkki. Laadultansa olivat Suomen runot edelleenkin enimmäksi osaksi tilapäärunollisuutta, mutta alkaa kuitenkin jo ilmestyä itsenäisempiäkin teoksia. Yksi laji tilapäärunoja sitä vastaan katoaa; onnentoivotuksia väitöksiin on juuri harva enää näkyvissä.

Porthanin aikuisista runoniekoista viljavin oli meille muuten jo tuttu Christfried Ganander, Porthanin ahkerin apulainen Suomen kielen ja muinaisuuden tutkimisessa ynnä väsymätön suomenkielinen kirjottaja. Hän oli syntynyt v. 1741 Haapajärven kappelissa Kalajokea, vihittiin 1763 papiksi ja 1766 maisteriksi. Viimeiset 15 ikävuotensa eli kappalaisena Frantzilassa ja kuoli 1790. — Hänen töistänsä jo tiedämme, että hän keräeli arvotuksia ja sanalaskuja, jotka edelliset toimitti painostakin. Uusi lisätty Suomen sanakirjakin hänellä oli valmisna. Myöskin työskenteli ahkerasti loihturunoin (enimmiten Porthanilta saaduin) kanssa ja ammensi niistä tietonsa Suomalaisten muinaisuskosta.[404]

Tuttavuutensa vanhain runojen kanssa näkyykin selvästi hänen monista omatekoisista runoistansa. Väinämöinen ja Ilmarinen niissä ovat usein mainitut, runomitta sujuu melkein virheettömästi ja oikokirjotuksessakin hän usein tavottelee Savon puheenpartta, esim. tuossa, tulovi, vaivoa, vaatisia (= sitte), vieläpä Gottlundia ennustaen: kahteloopi, itek ja keäriköhön! Kuitenkin ei hän tätä kirjotustapaa aina noudata, vaan panee tavallistakin sekaan. Oikeaa runointoa Gananderin teoksissa ei ilmotu; ajatukset ovat jokapäiväisiä ja esitys enimmiten venyväinen, vaan ei kuitenkaan voi kieltää että hän runon koristukset ynnä kielen rikkaudet jotenkin taitavasti käytteli. Siten on esimerkiksi mukailuksensa Vanhan Testamentin runokirjoista, jossa runolliset ajatukset ja kuvat olivat valmiit, kyllä hupainen lukea.

Se ilmestyi v. 1786 nimellä: Runokirja,[405] ja sisältää: Korkian Veisun, Taav. 96:n ja 100:n Psalmin, Hjobin Kirjan 3:n ja 7:n Luvun, kirjotuksen luukarsinan yli, ajatukset kirkkomaalla, 2 hautakirjotusta, kaikki runomittalla; sen lisäksi 2 kivipiirrosta hautojen päälle, semmoisia mihin muistamme Porthanin kehottaneen. Lopussa on Taav. 133:s Psalmi virreksi tehty.[406] Vielä kauniimmaksi olisivat nämät mukailukset tulleet, jos ei hän niin aivan uskollisesti olisi seurannut alkuperäisiä, sillä se on hänet varsinkin estänyt ajatusriimiä tarpeeksi viljelemästä. Omatekoiset runot lopussa ovat hyvin tavallisia.

Hiobin kirjan kolmas luku alkaa näin:

Taudin alla angarimman, Kipeimmän kivun alla Suuttu Iobi sillä lailla, Jotta kirois kijvahasti Pahoin päivänsä peräti, Sadatteli syndymänsä. Sitten avais Iobi suunsa, Näillä sanoilla saneli: Ohoh olkohon ijäti Kadotettu kaiketickin Pahin päivistä peräti, Jona synnyin syntisparka, Yö se ylöngin pimeä, Jona sanottijn saloa: Mies on sievä sijinnynnä. Sepä päivä pimiänä Aina olkohon alati, Älköön kysykö Jumala, Ylimmäinen ylähäldä Päivän semmoisen perähän, Älköön kirckaus korea Hänen päällens paistacockaan. Pimeys ja kuollon varjo Hänen peittäköön peräti, Pilvi päälle pyöriköhön, Sumu syngeä, sakea Päivän mustan muuttakohon, Jotta keändyis kauhiaxi Hirvittäisi hirmuisesti. J.n.e.

Muita Gananderin teoksia ovat: onnentoivotus väitökseen 1763.[407] Se on niin kokonaan arvolle perustettua kuusmittarunoa, että voisi luulla Ingmanin aikuiseksi. V. 1766 ilmestyi hautaruno,[408] runo kruunuperillinen Kustavin häihin[409] ja onnentoivotus[410] Porthanin väitökseen: De poesi fennica. Kaksi muuta runoa samasta aineesta löytyy vielä Topelius'en vanhoissa runoissa I osassa s. 47-51. V. 1771, nyt kadonnut runo:[411] Vanhan vuoden muistutuxet, Uuden vuoden toivotuxet. V. 1784, 151 käännettyä uudempaa satua,[412] joista 15 runomitalla. Nämät viimemainitut hän sanoo "oman harjotuxensa tähden ja Pohjanmiesten innon ja maun jälken tavallisijn Suomalaisijn runoihin veisattavaxi panneensa Kesäkuusa 1783." — Suorasanoisissa saduissa on kieli ihmeellisesti ruotsinmukainen. Runollisissa se kyllä on puhdas ja mitta sujuva, vaan satujen aine huonosti valittu ja esitystapa kuivanlainen. — Seitsemän vuotta ennen oli ilmestynyt: Caxi neljättä kymmendä satua suomalaisijn runoihin käätty v. 1775.[413] Ne ovat melkein kaikki noita ikivanhoja, kansasta kansaan kulkeneita eläinsatuja ja siis sisällykseltään verrattoman paremmat. Ja myöskin kertomustavassa on enemmän elävyyttä sekä sukkeluutta, vaikka heiltäkin puuttuu sitä kokan terävää kärkeä, joka lukijan sydänalaa kutkuttaa nauruun. Niitä ovat muutamat painetut Toppelius'en vanhoissa runoissa, vaan en voi olla tähänkin yhtä esimerkiksi ottamatta. Se on tuo ympäri maailman tuttu satu:

Muurahiset ja heinäsirkat.

Talven tuldua tasaisen, Vilun saatua vikevän, Muurahis joucko mukoma Kusiaiset cuivaisivat Suloisia suuruxia, Varsin vahvoja jyviä, Jotka covin costunehet, Olit caicki castununna.

Tämän näki nälkähinen, Sircka sixehen lamainen, Joca ruasta rukoili, Ano heildä aprackata.

Mutta cohta muurahiset Silloin sirkalda kysyvät; Mitä olet onnetoinen, Tehnyt kelvotoin kesällä? Mahdoit kesällä kerätä, Talven varat valmistella.

Sircka vastasi siveä, Lausu laillansa katala: Eipä sijhen ensinkänä Meidän joucko joutanunna; Minun aikani alati, Culu päiväni peräti Veisatesa väkevästi, Somasesti soitellesa.

Cuultua curjan puheen, Tämän vahvan vastauxen, Muurahiset muutamilla Vielä sanoivat sanoilla: Coska kerkesit kesällä Somaisesti soittamahan, Nijn nyt hyppeä hyvästi Tansoa talven ajalla.

Joka laiska Lauvandaina, Se on musta Sunnundaina, Jok'ei lijku ljuckashasti Elon aikana alati, Sitä nälkä nähtävästi, Covat sanat cohtajavat.

Viimeeksi on mainittava: Venäjän naimaviisu 1787,[414] Suomeksi ja Venäjäksi. Venäjästä minverran selvää saapi, niin suomalainen ei ollenkaan ole käännöstä, vaikka näin on olevinansa.

Toinen ahkera Suomen runolija oli Kaarle Kustaa Weman,[415] josta myöskin jo on ennen ollut puhetta. Hän oli kihlakunnan kirjurin poika Liperistä, syntynyt 1740, tuli maisteriksi 1766 ja väitti seuraavana vuonna Suomen kielen sukulaisuudesta Hebrean kanssa. Tämän teoksen syystä pääsi sitten 1768 Suomen kielen dosentiksi, jota palkatonta virkaa kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, ei toimittanut kauemmin kuin yhden lukuvuoden. V. 1775 tuli hän Tukholmaan sotapapiksi ja prinsein opettajaksi Suomen kielessä. Mutta jo 1776 pantiin hän kirkkoherraksi Kemiöön, jossa provastina kuoli 1803. — Kotiseuduillansa Karjalassa hän jo lasna taisi tottua runoja kuulemaan ja tämä aikainen tottumus teki hänet taitavaksi runosepäksi. Gananderin runoissa näkyy aina jotain vähän teeskeltyä, mutta Wemanilta runo aivan luonnollisesti sujui. Suurempaa runolahjaa kyllä ei ollut hänelläkään, mutta se on hänellä omituista että rakastaa paljon kuvia ja vertauksia. Niin esim.

Nijnkuin tähdet taivahalla, Ilman kannen kirkastajat Ovat Luojan laitoxesta, Kaikkivallan katzannosta Toinen toista kirkkahambi, Toinen toisen valaisia, Nijn on ilmainen Isämme, Maan ja taivasten tekiä Tehnyt ihmisten iloxi, Koko sugun kunniaxi Aina aikana kunakin, Mustan sumun soatessa, Suuret toimet[416] tähdixemme, Suuret sielut onnexemme.

Ja toisessa paikassa:

Niinkuin ruumis raukenepi, Aivan kohta kylmenepi, Kuin ei sieluhun sidottu Ole tuohon tuttavaansa, Nijn on oppi luonnostansa, Kauppa kaunis laadustansa, Nijn on pelto, niin on nijtty, Nijn on taidot oivalliset, Että varsin vapautta, Ilman kannen ihanuutta Hartahasti halajavat, Aivan anovat himolla, Ilman kaicki kitistyvät, Kaicki kuolevat peräti.

Nämät palaset ovat otetut pitkästä runopuheesta, jonka Weman piti III:n Kustavin kruunaamisesta "Stockholmin kaupungin suuressa raastuvan-salissa" 1772.[417] Tämän muassa seuraa toinenkin runo, jossa riemuitsee Kustavin onnistuneesta vallankumouksesta.

Samasta kruunauksesta kirjotti Weman pienemmänkin runon.[418] Paitsi näitä on hänen teoksiaan vielä painettuna hääruno Kustaville 1766,[419] jossa Molleron esimerkkiä noudatellen, ylistelee edellistenkin Kustavien töitä. Viides runonsa oli Aatolp Fredrikin kuolemasta.[420] Näiden lisäksi mainitsee tohtori Elmgrén[421] hänen kirjottaneen jälkimuistoja äitilleen ynnä sisarelleen, arvellen, että nekin olivat suomalaisia runoja. Ja luultavaa se onkin; mutta se ovat tietymättömissä.

Erinomaisen luonteen ilmotti Henrik Achrenius. Hän oli ennenmainitun runoniekan Simo Achrenion veli, syntynyt 1730, eli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798.[422] Hänen runoissaan kuvasteleikse III:n Kustavin iloinen ja leikkisä, vaan irstamainen aika. Achrenius oli suuri koiransilmä ja hulivili; laulaminen sekä runoksi että riimiksi häneltä sujui hyvin liukkaasti ja häneltä onkin jäänyt useampia runoja. Enimmät ovat leikkisää laatua ja muutamat rivosanaisia. Jälkimäisistä on yksi: "Apulaista tarvihteva maamittari" painettu Toppelius'en vanhoissa runoissa,[423] mutta vielä julkeampi on mukailus Ovidion V:stä elegiasta I:ssä kirjassa "Amorum".[424] Alkuperäisessä on lihallisuus kuitenkin vähän peitetty runollisella hempeydellä, mutta Achrenion runosta se haisee ihan paljaaltaan. — Muita Achrenion teoksia ovat, onnentoivotus väitökseen 1754;[425] runo Kustavin häistä;[426] laulu papin rouville ja tavallinen morsiantanssi;[427] nimipäiväruno;[428] kummiruno;[429] runo Kaarle Borgin ja Kaarle Meurling'in kuulutuspäivänä ja runo edellisen häihin.[430] Hänen tekemänsä on epäilemättä sekin runo kruunun viinan keitoksesta, joka on painettu yhdessä valitusrunon kanssa viinan kuolemasta.[431] Siinä puolustetaan hallituksen asetusta kruunun viinatehdasten laittamisesta ja alle on piirretty H.A. Morsiantanssi on paras Achrenion teoksista ja sääli on ettei tilan ahtaus tässä salli sen painattamista.

Totisempi runoilia kuin mainitut kolme oli Juhana Aapraminpoika Frosterus, Jaakopin ja Aapramin veli. Hän oli syntynyt 1720, tuli maisteriksi 1745, kirkkoherraksi ja pedagogiksi Kajaaniin 1746, Sotkamoon 1763, jossa kontrahti-provastina ja jumaluusopin tohtorina kuoli 1809. Hän oli syvä Suomen kielen tutkija niinkuin hänen meidänkin aikoinamme vielä hyväksytty kirjansa: "Hyödyllinen huvitus luomisen töistä" todistaa. Hempeän runolahjansa näytteenä olkoon seuraava palanen häärunosta:[432]

Sijs ma laulan metzämaasa, Visertelen virran luona Catzellesa Caickivallan, Herran ilmi ihmetöitä, Joita laulan joutesani, Kijtän kesken kijruhungin; Laulavatpa luodut caicki, Vircovat vilun perästä; Jopa luopui luodet tuuli, Covat puustit pohjosesta, Vihaset vilun vihurit, Coska läickyi lämmin tuuli, Kilo kijlsi vetten päälle Armahasta auringosta, Sätehistä suloisista. Silloin jouduit juontehesa Linnut meille muilda mailda; Pääskönen pani pesänsä, Vesilintu vieretteli, Suoritteli sulkiansa, Suositteli sulhastansa; Veden carja caivostansa, Veden hirmu, hau'in poika, Vedäxen syvästä veestä, Talvi majasta mataapi Rannoille rakendamahan Leickiänsä lämbymäsä; Silloin kätki couckuluunsa, Suunsa tutkamet terävät. Metzot mustisa mecoisa, Ucot, uliat urohot, Vuorten nousit notkelmista, Näpittelit näppiänsä, Teeret tulit tanderelle, Cukertivat cuusikoisa, Soitit soilla soittimensa, Pyytkin pyörit pensahisa, Linnut pienet parvesansa Kielten kilvasa kihisit, Visertelit virsiänsä, Nijnpä hekin häitä laitoit Suven suodun suosiosa. Eipä ihmet ihmisistä, Että hekin ennättävät Mennä nuorra naimisehen Keskellä kesäsydändä, Casvon caiken cukoistaisa j.n.e.

Kevään tulo on Suomen laulusepillä sekä ruotsin- että suomenkielisillä kaikkina aikoina ollut mieli-aine, joka erinomaisella suloisuudella on soitatellut heidän kantelettansa. Muistakaamme Fresen kevätviserryksiä ja Runebergin monia lauluja tästä aineesta. Suomenkielisistä olemme tässäkin jo nähneet kolme senkaltaista: Hemmingin virren, Calamnion runon ja tämän. Eikä ole ihme jos kevät meille Pohjan peräläisille on tervetullut vieras, kun meidät pitkästä talvivankeudesta viepi ulos yötöntä kesäpäiväämme ihaelemaan.

Toinen Frosteron runo: Jumalan pyhästä laista[433] yhtä taitavasti kuvaelee ankarampia asioita, kuin tämä helliä kevättuntehia. — Paitsi näitä on Frosterus kirjottanut virsiäkin,[434] jotka otettiin virsikirjaseuraston painattamiin Uusiin Virsiin. Niitä on 53, joista 3 käännöstä ja 7 vanhaa parannettua virttä. Paratessaan on hän varsinkin pyytänyt välttää katkaistuja sanoja, mutta valitettavasti on itse sisällys sitä tehdessä tullut huonommaksi. Riimissään on hän sangen huolimaton, mutta viljelee enimmiten alkusointua. Frosteron virsillä on se ansio että eivät ole kovin pitkiksi venytetyt ja kieli sileä, kaunis; ajatuksetpa eivät ole oikein lämpimiä.

Muuten ovat vielä runoja kirjottaneet: Kaarle Stenius (Sulkavan kirkkoherra, k. 1810) hautarunon 1767[435] ja häärunon 1775;[436] Juhana Erikinpoika Frosterus (Kalajoen provasti, k. 1837) hautarunon 1788;[437] Kaarle Jaakop Frosterus hautarunon 1792;[438] Anterus Törnudd (Lohtajan kirkkoherra, k. 1820) runon III:n Kustavin kruunaamisesta[439] ja onnentoivotuksen väitökseen 1771;[440] Kaarle Konstantin Hildén (Vesilahden kirkkoherra, k. 1822) Juhanuksesta 1804;[441] Jaakop Juteini hautarunon Porthanille 1804;[442] Kaarle Borg (Ylikannuksen kappalainen, k. 1813) valitus- ja herätyshuudon Suomen yhteiselle kansalle runosanoilla 1807.[443] Nimettömiä ovat: onnentoivotus väitökseen 1772[444]; III:nen Kustavin kuolemasta 1792;[445] Kalajoen suojelusmiesten karkaamisesta sodasta 1790;[446] hautaruno Sortavalan puolesta 1768[447] ja Rautalammin puolesta 1771.[448] Edellinen on hyvin kaunis. Se alkaa näin:

Itku kaikkupi kylissä, Murhe rinnat runtelepi, Ettei virsikän virene, Surulaulu sujukkahan, Sitä suren Sordavala, Sitä itken surkiasti, Että kuoli kaunis Herra, Opettaja oivallinen, Sitä itken iltakaudet, Sitä varahin valitan, Kielet kandelen sovitan; Sanat suuhun seisahtuvat, Kieli juuri kohmendupi; Eipä kuulu kandeleni Eipä sormet soitakkahan; Musta murhe sormet sorsi, Vilu vijma paletteli. Jospa sormeni sulaisi, Kieli kylmä lämpiäisi, Nijn nyt soittaisin surulla, Suruvirttä vetelisin. Kaiku, kaiku kandeleni, Laula kieli kuingas taidat, Sano puolilla sanoilla j.n.e.

Lauluntekiöistä on merkittävin Jaakop Zidén, syntynyt 1754, kirkkoherra ja provasti Marttinan pitjässä, kuoli 1801. Hänen laulunsa ovat erinomaista laatua; niissä ei juuri ole runollista suloutta, mutta erinomainen into ja väki. Ikään kuin koskena kuohuen menevät menoansa, siitä huolimatta josko toisinaan kolistelevatkin mitan kivihin sanain tavallista muotoa. Mittana heillä enimmin on tuo 17:nen vuosisadan riimillinen, koron kokonaan polkeva runomitta. Suurin (130 värsyä!) on valitusvirsi III:n Kustavin kuolemasta,[449] joka niinkin pitkänä on hupainen lukea. Suomen ja Greikan muinaistarusta yhtenään ottaa nimiä ja kuvia. Muita Zidénin teoksia ovat: Kaxi laulua rauhan edestä 1791;[450] Sotalaulu 1796;[451] laulu Kustaa Aatolpin käynnistä Suomessa 1797[452] ja Neuvoja lapsille yhteisestä kansasta 1797.[453]

Muita lauluja ovat sepittäneet J.J. Gabrielinpoika (kukaties ennenmainittu J.J. Lindström, koska morsiankin on senniminen) häävirren 1778;[454] Ephraim Widenius (kappalainen Dragsfjärd'issä Kemiötä, k. 1798) hautavirren 1780;[455] Taavetti Lönneström (Iitin kirkkoherra, k. 1819) Suomen lasten laulun 1801;[456] se sama on kirjottanut hengellisiä virsiäkin 1789;[457] Pentti Jaakop Ignatius (Ulvilan kirkkoherra, k. 1827) hautavirren [458];1803 hänkin on kirjottanut hengellisiä virsiä 1824;[459] B. v. Knorring kansalaulun 1805;[460] ja onpas mainio Franzénimme kuitenkin siksi muistanut oman kansansa kielen, että sille rikkaudestaan soi yhden murusen. Hän nimittäin on kirjottanut kansalaulun: "Eläköön armias": v. 1805.[461] Nimettömiä on 4 häävirttä,[462] 2 hovilaulua[463] ja 5 Ruotsista käännettyä sotalaulua.[464]

Arkkiveisuissa oli edellisinä aikakausina ollut joitakuita maallisia esim. veisut Ahasverosta, Pyhästä Yrjänästä j.s. Joku oli lystillistäkin laatua niinkuin meille jo tuttu Tuderon veisu talonpojan kunniaksi. Nyt niiden (varsinkin lystillisten) luku karttui ja samassa ne paranivatkin. Muutamat ovat Ruotsista käännettyjä, muutamat alkuperäisiä. Lystillisistä ansaitsevat erimaineen: "Ei aina meill kekriä kestä"[465] ja "Hoi mengät pijkat ratki".[466]

Mutta sangen merkillistä on että näissä on pari semmoista, jotka nyky-aikoina kansalauluina on painettu. Ne ovat: "Läksin minä kesäyönä käymään"[467] ja "Hyvä ilta minun lintusein".[468] Kummassakin on useampia värsyjä kuin nykyisissä kansalauluiksi sanotuissa. Luultavasti ovat ne herrasmiesten tekemät ja sitten kansaan levinneet. Nuot Suomen kansan sepittämiksi sanotut nuotit lienevät samalla lailla tulleet kansaan ja ovat kukaties kaikki alkuperäänsä ulkomaan säveliä, jotka tässä vaan ovat muodostuneet kansan luonteen mukaan. Sillä Suomen kansan ainoa vanhempi nuotti on runonuotti. — Mutta saattaa niinkin olla että yllämainitut laulut jo silloin kirjotettiin kansan suusta.

Sillä tämän vuosisadan keskipaikoilta lähtien alkoi painosta tulla talonpoikainkin tekemiä runoja, lauluja ja hengellisiä virsiä. Joku semmoinen oli jo vuosisadan alkupuoliskolla ilmestynyt, mutta nyt niitä ilmestyi suuri joukko. Tämä seikka epäilemättä on yhteydessä sen kanssa että nyt ruvettiin keräämään vanhoja kansan runoja. Runoja ovat kirjottaneet: nimetön Juvan miesten puolesta jälkimuiston 1754[469] Mattias Remes (Kiuruvedeltä, k. 1765; oli kuuluisa runoniekka, niinkuin seuraavassa runossa lauletaan) hautarunon 1757;[470] Paavali Remes (Mattiaksen veli) jälkimuiston edelliselle 1765;[471] Pietari Väänänen IV:n Kustaa Aatolpin kruunaamisesta (hän siinä itse näkyy olleen läsnä, koska sen on kirjottanut 'Norrköpingissä') 1800;[472] Henrik Väänäsen (myöskin sanottu Konsaheikiksi, köyhä työmies Oulussa, joka kylästä kylään kulkien elätti itseänsä viulunsoitolla ja runoilemisella, kuoli viinapäissään lämpöiseen uuniin) lystillinen runolaulu sijtä kummasta kalakukosta painettiin 1801.[473] Lauluja sepittivät: Henrik Alaan (kauppias Turussa, mutta luultavasti noita "Suomen porvareita" ja puoli talonpoika) häävirren 1765,[474] riemulaulun Preussin prinsi Henrikin käynnistä Turussa 1770[475] ja Uudenvuoden toivotuksen 1773,[476] kaikki sangen huonot. "Sokiat miehet", Mund Rudell ja L.E. II:n Kustavin voitoista v. 1792;[477] Juhana Jonnila (Keskievari Ihoden kylässä Pyhämaan pitäjää) III:n Kustavin murhasta 1792,[478] Kuninkaasta perheineen 1793 [479] ja Kustaa Aatolpin häistä 1799;[480] ja Paavali Korhonenkin lähetti esikoisensa ulos maailmaan, nimittäin: 3 hengellistä virttä 1799[481] sekä mainiot häälaulunsa 1807.[482] — Hengellisiä virsiä ovat muuten sepittäneet talonpojat: Juhana Erikinpoika Kasvolan kylästä Paimion pitäjää 1764;[483] Anterus Kreunpoika Nousiaisten pitäjästä 1768[484] ja Anterus Livon vanki 1770.[485]

Mutta merkillisin ja viljavin oli Tuomas Ragvaldinpoika. Hän oli syntynyt 1724 Laukulan kylässä Tyrvään pitäjää, asuskeli (n. 1760-n. 1780) Turussa ja muutti sitten Loimjoelle, jossa kuoli 1804.[486] Vaivaisena jo nuoruudestaan ollen, hän ei raskaasen työhön kyennyt, vaan elätteli itseään tilaisuusvirsien sepittämisellä. Heitä on tullut painetuksi n. 130, jotka täyttävät 48 numeroa Pippingin luettelossa; ja paljon niitä on jäänyt painamatta.[487] Näissä on ainoasti pari varsinaista virsikokousta, muut ovat hää-, hauta- ja hovivirsiä, mutta nekin kaikki hengellistä laatua. Miellyttävää on nähdä kuinka Tuomas, vaikka itseään tämmöisellä laulamisella elätteli, ei milloinkaan imarrellut eikä kirjottanut ihmisten mieliksi. Häävirsissä hän ei ylistele parikunnan avuja eikä kuvaele heidän tulevaa onneansa, vaan puhuu ankarasti oikean avioelämän velvollisuuksista ja kysyykin yhdessä virressä suorastaan oliko heillä tähän toimeen ruvetessa Jumalalle kelpaava mieli. Hautavirsissä eli jälkimuistoissa samaten harvoin kiittää kuollutta ja silloinkin vaan sivumennessä; pää-asiana ovat kehotukset ja varotukset jälkeenjääneille, jotka panee kuolevan suuhun. Hovivirsissäkin näkyy sama mieli-ala. Esim. ilolaulussa III:n Kustavin käynnistä Suomessa,[488] ensimäisessä virressä kyllä iloitsee ja riemuitsee, mutta heti liittää siihen toisen, jossa moittii että maallista ylimystä niin suurella riemulla vastaan otetaan, vaan taivaallisen kuninkaan tulosta ei olla milläänkään. Oikeaksi runoilijaksi ei voi Tuomasta sanoa; mielikuvailoa hänellä ei paljon ollut ja jumalinen tunteensa, josko syvä, ei ole kylläksi innokas virret väkeväksi saattamaan. Useammissa vallitsee äly. Senlisäksi tulee että ovat pitkäpiimäisiä ja että riimi sekä mitta ovat huononlaisia. Mutta ylipäätään on ajatus niissä selvä, ja miellyttävä on niissä ilmottuva totinen kristillinen henki. Jossakussa onkin henkensä kepeämmällä lentimellä kohonnut, niin esim. jälkimuistossa lapselle:[489]

Nijnkuin elot laihoset, Heinä, caunit cuckaiset, Lehtipuut ne ihanat Elomiehet hackavat;

Aamul aivan aicaisin Lyödän maahan murscaxijn Terävällä kirvehell, Sirpill että vicatell;

Ja nijn latoon, aittahaan Corjataan caick laitahaan Poijes tuiscust, tuulesta, Raju-ilmast suuresta.

Nijn myös tämä poicainen, Taivan laihon cuckainen, Piltti pieni piscuinen, Anders Danielinen.

Tuli lasna aicaisin, Elons aamull varhaisin Maahan lyödyx murscaxi Cuolemalda tuhvaxi.

— — — — —

Johon jouckoon kyhkyinen, Lindu pieni mettinen, Lendi tämä sieluinen Ilo-arckijn ijäiseen.

Meren aalloist suurista, Mailman pahoist juonista, Joc on monen pettävä Ennen cuin on herävä.

Samaa yksinkertaista mittaa kuin tässä käytteli Tuomas enimmissä virsissään ja viljeli useimmiten alkusointua sekä monesti ajatusriimiä. — Herrasmiehissäkin olemme jo nähneet muutamia virrenseppiä. Muita semmoisia ovat: Maria Johanintytär Hedrea (Törnävän kappalaisen tytär, naimisessa Pudasjärven kirkkoherran Sam. Keckmanin kanssa) 2 virttä 1778;[490] Fredrik Axberg (Räätäli,[491] sitten sorvari ja kirjannitoja Helsingin pitäjästä, k. 1820) 2 virttä 1783;[492] Elias Lagus (Taivassalon provasti, k. 1819) suomensi Ruotsista Sionin virret 1790;[493] Anterus Achrenius (Aapramin poika, Nousiaisten provasti, k. 1810) 26 virttä 1790,[494] jotka sen puolesta ovat paremmat kuin isän että eivät ole niin pitkäpiimäisiä. Anterus Antinpoika Björkqvist (Vehmaan kappalainen, k. 1809) yhden virren.[495] Sen kanssa on yhdessä painettu toinenkin virsi, jossa värsyin alkupuustaveista saapi nimen Elisabet Johannexentytär Enberg. — Mikael Sjöberg 4 virttä 1803;[496] Kaarle Brasse (Kappalainen Vesilahdella, k. 1822) virren 1805[497] ja toisen 1807.[498] Nimettömiä virsiä on paitsi näitä paljon.

Tämän vuosisadan suorasanainen kirjallisuus täyttää paljon suuremman sijan runollisen suhteen kuin edellisinä aikakausina. Ensimäiset kolme vuosikymmentä Ison vihan perästä olivat kuitenkin vielä jotenkin köyhänä semmoisista, sillä Suomalaiset eivät vielä olleet siksi vironneet sodan rasituksista että olisivat voineet kannattaa paljon suurempia kirjoja. — Alkuperäisistä jumalisista on nytkin suurin osa saarnoja, muuten enimmiten katkismuksentapaisia teoksia. Jumalisista alkuperäisistä kirjottajista ansaitsevat erimaineen: Juhana Wegelius;[499] Aapram Achrenius;[500] Israel Lithovius, Lapuan provasti, k. 1788;[501] Tuomas Stenbäck, Saloisten, sitten Limingan kirkkoherra, k. 1776;[502] Mattias Pazelius Limingan provasti, k. 1771,[503] Lauri Forselius Ruoveden kirkkoherra k. 1799;[504] Anterus Björkqvist[505] ja Pentti Jaakop Ignatius.[506] Paljon enemmän kuin näitä alkuperäisiä, on käännöksiä, enimmiten Ruotsin kielestä. Kääntäjistä tässä mainittakoon erin ahkerana Taneli Virzenius varakirkkoherra Turussa[507] ja Kustaa Rancken, Suomen kappalainen Turussa sitten Perniön kirkkoherra, k. 1831,[508] jonka suurin vaikutus kuitenkin vasta alkoi seuraavana aikakautena. —

Ison vihan ja Porthanin välistä aikaa Suomen kirjallisuuden historiassa on nimitetty Talous-kirjallisuuden aikakaudeksi.[509] Mutta suomenkieliseen kirjallisuuteen se nimi ei ollenkaan sovellu, sillä vasta Porthanin aikoina saivat umpi Suomalaiset runsaammalta nauttia sen ajan hengen tuotteita.

Tämän vuosisadan alkupuoliskolla ei ilmestynyt tälläistä kirjallisuutta paljon muualla kuin almanakoissa ja niissäkin vaihetellen historiallisten ainetten kanssa. Mutta nyt ei almanakoihin muuta pantukaan kuin talouteen koskevia asioita ja niitä alkoi enemmän ilmestyä erikirjoinakin. Mainittavimmat ovat Gananderin: eläinten tautikirja[510] ja maamiehen kotiapteeki[511] 1788, Frosteron jo mainittu: Hyödyllinen huvitus luomisen töistä 1791, ja Suomalaiset Tietosanomat 1773 (syksyllä) ja 1776.[512] Viime mainittu oli ensimäinen suomenkielinen sanomalehti. Se oli ainoasti rahvaanlehdeksi ai'ottu; toimittajana oli eräs Lizelius. Vähä toista vuotta elettyä, se kuoli tilaajain puutteesta. Nämät niinkuin Frosteron kirjakin eivät tarkottaneet ainoastaan talonpojan maallista vaurastumista, vaan myöskin hengen korottamista tiedon levittämisellä. Merkittävä on että tämän kirjallisuuden haaran viljelijöissä näkyy muutamia muistakin kuin pappissäädystä. Onpa niissä yksi talonpoikakin: Erik Kettu Kaustisten kylästä.[513]

* * * * *

Seitsemän sataa vuotta oli Suomen kansa nyt ollut Ruotsalaisten yhteydessä, vaan eron hetki läheni. Kipeästi koski miekka, joka vanhat siteet ratkaisi; kaikin voiminsa ponnisteli Suomen kansa vastaan ja synkeällä sydämellä katseli se kohtalonsa kamalata muutosta. — Me, heidän jälkeisensä tätä tapausta toiselta kannalta katselemme. Missä heidän kyyneleistä soaistut silmänsä näkivät laskevan päivän jäähyväisloistoa, siinä me nyt ihaelemme uuden aamun koitetta. Sillä me olemme nähneet kuin "äitistään" erotettu Suomi siitä ajoin miehen askelein on ruvennut astumaan omia teitänsä. — Ruotsin vallotus oli ollut tarpeellinen; se oli yhdistänyt Suomen eriheimokunnat yhdeksi kansaksi; se oli liittänyt Suomen sivistyneesen Länsi Europaan. Mutta jos se valta kauemmin olis kestänyt, niin olis Suomen kansan nimi vähitellen haihtunut muinaisuuden muistoksi. Me olemme nähneet kuinka Ison vihan perästä Suomen erinäistunto oli heikontunut ja vaikka se Porthanin aikoina vähän jälleen oli vironnut, niin raukesi juuri silloin kuitenkin kansallisuuden vahvin muuri, koska ylhäiset säädyt, vieraan kielen omaksi ottaen, vieraantuivat kansastansa. Se kyllä on totta että ahkerasti kirjotettiin ja runoeltiin Suomeksi. Mutta sitä luultavasti ei olis kestänyt kauan. Sillä jo v. 1804 Åbo Tidningar siitä runosta puhuen, minkä Juteini oli sepittänyt Porthanin kuolemasta, arvelevat Suomen runollisuuden olevan kuolemaisillaan.[514] — Muutamien vuosikymmenien kuluttua olisi vallassäätyisten Suomalaisten kansallistunto ainoasti ollut sitä samaa mietoa nurkkaylpeyttä, jolla Skottlantilainen itseänsä erottaa Englantilaisesta; Suomen rahvaspa olisi vajonnut ylönkatsotuksi pariajoukoksi. —

Mutta toisin oli säätty! Suomen kansa sai sijan "kansojen joukossa" ja pian astui Suomen kansallisuus rohkeasti esiin omaansa takasin vaatimaan.

Lisäys.

Svijklige Världen oundvijklige Öd-Dödligheetz Sorgtröstande Lijksång.

Usle menskobarn betrakta, Märk och akta Hur ostadigt Verlden står, Vexel skiftar, framåt stryker Vijker, fijker, Som Tihd, Måln ok Blåst förgår.

Sol ok Månen, alla Tusen Himmels-Ljusen Gånga neer ok åter op, Dag ok Natten, Eld ok Vatten, Gråt ok Skratten, Hafva stadigt Växel Lop.

När som heeta Elden sloknar, Vatnet tioknar, Blifva Kohl ok kaller Sniöö. Snö blijr Väska, Kohlen bäska Aska, Äska, Hvad som föds ok ey måt döö?

Usle Menske-Barn betrakta, Märk ok akta, Huru thet i Världen går, Huru alt hvad nånsin födes, Gödes, ödes. Ingenting beständigt står.

Diuren, som på marcken springa, Luft-Fät kringa, Fast de aff en frij Natur, Måst' lijväl för Dödzens Fahra Snara vara, Rädd's Hund, Bössa, Näät ok Buur.

Fiskens Graf (fast han kan flyta) Är en Gryta Eller ok en större Fisk, Stora, the hvar Liustror glimma Simma, rymma Sällan, om then fiskar frisk.

Höga Trän, som Himlen hoota, Fast the roota In til andra Verlden neer, Fälla Höst-dags efter Raden Bladen, Staden Seer det liksom Skogen seer.

Trägåls-Trän the bära Frukter, Blomsterlukter, (Gräset växer, vijsnar bort), Theras them infödde Maskar Fnaskar, naskar In til Trät ok Blomstret tort.

Koppar, som hvarman kan röna, Blifver Gröna. Järnet fräter Rosten röd, Gullet ok thes blanka Syster, Mister Glijster. Sit, see här är ok een Död.

Dyra Stenar, fast the hålla, Måste tåla Döden, lijk som Malm ok Gull. Stenar spricka aff hård vinter, Klinter, Flinter,

Muur ok Gråsten blifva Mull.

Tijden sjelf som är förlijden, Är aff Tijden Dräpt, som är ok Födzlen feek; Men hvem är som suckand' klagar? Dagar jagar En hvar an hvart Ögnebleck!

Ögnbleck Ögnbleck, Dimma Dimman Timma Timman, Måne Månen, Åhret Åhr, Tietusen, femtitusen, Hundratusen Til vår Evigvarlig Vår.

Alt är, hvad som kan här finnas Ok besinnas, Hvad som någon någ'nsin veet, Obeständigt: Mans Bedriffter, Skriffter, Griffter, Stadig är Ostadigheet.

Ty gör alla mycket illa, The som villa Sörja thenna lillas Död, Hvilkens Siäl ey Sorg ey Jemmer Klämmer, skämmer, Ther han äter Engla-Bröd.

Låt ey Perle-Tårar trinna, Strömlijkt rinna, Hvem som med sin Gud är nögd, Han kan, han vil, som vårt mästa Bästa, fästa Timlig Sorg i Evig Fröjd.

Såta Kropp soff sött ok stilla, Såta lilla, Trefald-Salig stora Siäl, In til Gud föör E'er med Gamman (Åter?) samman, Var sidst helsad fahr sidst väl.

Viitteet:

[1] Tätä uutta lausetapaa kenties kummeksittaneen, vaan se on suomalaisempi kuin tuo tavallinen "13:lla sataluvulla"; sillä Suomeksi sanotaan: "tuo mies on kolmansilla kymmenillä" = på trettiotalet.

[2] Strandb. herdam. I s. 8.

[3] Arv, h. V. s. 192.

[4] Arv. h. V. 197.

[5] Arv. h. VI. 8.

[6] Arv. h. IV. 19.

[7] Arv. h. I. 151.

[8] Strandb. herdam. I. 321.

[9] Strandb. herdam. I. 13.

[10] Arv. h. II. 28.

[11] Arv. h. monessa paik.

[12] Arv. h. V. 22.

[13] Arv. h. II. 104.

[14] Arv. h. II. 92.

[15] Arv. h. V. 47.

[16] Arv. h. V. 58.

[17] Åbo T. 1784. N:o 49.

[18] "An debeat se transferre in Suetiam — — — hic in patria remanere" — — Arv. h. VI. 96.

[19] "de statu istius patriae" Arv. h. VI. 98.

[20] "de dispositione istius patriae et similiter regni" — — Arv, h. VI. 102.

[21] Elmgrén öfvers. af. Finl. litt. 1542-1770 s. 13.

[22] Esipuheessa Uuteen Testamentiin.

[23] Suomi 1856 s. 43 ja seur.

[24] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ:s procansl. etc. s. 43.

[25] Lagus Biogr. ant. om Åbo hofrätts pres. och ledam. (katso Kröpelin.)

[26] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ:s procansl. etc. s. 43. (meis Fennonibus) Saml. af Åbo domkap:s cirkulärbref 1560-1700 s. 9.

[27] ("universum regnum Suethiae imprimis vero Patria nostra") samassa kirjassa s. 34.

[28] Register opå Åbo stadz Gårdar och Tompter Anno 1609, Senat ark.

[29] Register opå Wijborgs stadz Mantalledt — — pro anno 1601. Senat. ark. N:o 5791 lehdet 13-18.

[30] Kenties tehnee lukijan mieli nähdä joita kuita senaikuisia porvarinimiä; enimmiten ovat lyhyitä esim Arkapoika, Tomuhousu, Isopää, Mustasuu, Härkä, Verijalka, Huisko, Harakka, Ilves, Kauko, Karho, Salcko, j.n.e. mutta myös Karjalan tapaisia esim. Pitkäläinen, Louhialainen, Kekäläinen y.m. sekä myös nykyisen Hämeen tavan mukaan esim. Kumpala, Hattula ja m.

[31] Arv. h. I s. 321-3.

[32] Arv. h. VI, 149.

[33] Åbo Tidn. 1794 N:o 11.

[34] Beskrifn. öfver sjöst. Nystad, praes. Kalm, E. Hoeckert 1753 s. 3.

[35] Katso Strandb herdam.

[36] Strandb. herdam. II. 255.

[37] Esipuhe Uuden Test. käännökseen.

[38] Rukouskirjan esipuhe.

[39] Koskinen Nuijasota I. 65.

[40] eli Finno; tässä häntä mainitaan nimellä "Suomalainen", joka hänelle omistetaan senaikuisissakin suomenkielisissä kirjoissa k. esimerk. nimilehtiä virsikirjoissa 17:n vuosisadan alkupuolelta.

[41] Pipp. l. N:o 26.

[42] Pipp. l. N:o 74.

[43] Lagus biogr. ant. om Åbo hofrätts pres. o. ledam. s. 15 ja 427.

[44] Åbo Tidn. 1793 N:o 13.

[45] Orbis arctoi imprimisque regni Sueciae nova et accurata descriptio Andrea Buraeo Sueco Wittenberg 1631, arkki K. lehti 3 ja 4.

[46] "Ideoque nobiles, mercatores et sacerdotes, rustici etiam ditiores curant, ut eorum filii ab incunabulis Suecicam discant (Erik Schroderus, joka itse Suomessa oli käynyt, tämän Buraeon lauseen esipuheessa Lat.-Ruots.-Suomal. sanankirjaansa kerroten, sanoo addiscant) linguam eaque ratione eos ad aliarum linguarum proprietates, pronunciationemque se accommodare assuefaciunt." Yhteen jaksoon B. vielä mainitsee että Suomenkielessä ei ole puolta (genus) ja siis vaan yksi artikeli esim. Se mies, se vaimo, se elehin. Tämän arvelee suuresti helpottavan Suomen kielen oppimista. Kolmas erinomaisuus on että praepositiones aina asetetaan sanansa perään. "Sed de his satis" sanoo B. näiden lyhykäisten tietojen lopussa, eikä olisi niitä tässä niinkään lavealta kerrottu, jos ei tämä olisi ensimäinen kieliopillinen lause kielestämme.

[47] "Rhytmos praeterea non a simili vocum finitione, ut reliquae gentes, sed a simili binarum, trinarumve vocum initio observant, octonis versum syllabis claudentes."

[48] De poesi fennica s. 70.

[49] Esipuhe Uuteen Testamentiin.

[50] Esipuhe virsikirjaan.

[51] Åbo Tidn. 1778 s. 98 (otettu kirjasta Chron. episc. finl.)

[52] Esipuhe psaltariin.

[53] Esipuhe prophetoihin.

[54] Esipuhe prophetoihin.

[55] Pipp. luett. N:o 12.

[56] Schefferus Suecia litt. e. 316. (Hymni ecclesiastici translati in ling. finnor.). Myöskin mainitaan Jaakop Finnon toimittaneen: Hymnos ecclesiast. finnici idiomatis auctos.

[57] Tengström. Handl. till upplysn. af Finlands kyrkohist. IV s. 22.

[58] Renvall. Om finska psalmers ålder och författare Mnemosyne 1821 April.

[59] Pipp. I. N:o 22.

[60] Renv. Om finska ps. ålder o. förf. Mnemos. 1821 April.

[61] Merkittävää kuitenkin on, että 1639 vuoden virsikirjan loppuun, erikseen muista virsistä on pantu N:o 275, 272, 277 ja 240, joiden alkupuustavit tekevät: I.M.M.R. Olisiko kenties net sepittänyt Jonas Matthiae Raumannus? Vaan tätä arvelua heikontaa tuo liikanainen M ja virtten sukulaisuus muiden Hemmingin tekemäin kanssa.

[62] Renvall, Mnemosyne 1821 April. — Tengström. Handl. t. upplysn. i Finl. Kyrkkoh. IV. s. 13-25. — Handl. o. uppsattser rör. Finl. Kyrkoh. utg. af Lagus I. s. 161-171.

[63] Suom. mainitaan 1581 predikant i Åbo. —

[64] Tengström. Handl. t. uppl. i Finl. Kyrkoh, IV. s. 22. —

[65] Enimmiten Strandbergin mukaan. —

[66] Sen. ark. 1488 l. 79. —

[67] Sen ark. N:o 1808 l. 44.

[68] Handl. o. uppl. rör. Finl. Kyrkohist. utg. af Lagus. I.

[69] "Quantitatum observatio nulla hic in usu est, versus tamen componuntur, habita certarum syllabarum ratione, ita ut ultimae versuum syllabae eandem habeant terminationem". Linguae fenn. brev. instit. De prosodia.

[70] Kallella olevilla numeroilla olen merkinnyt ne, joista Herra Laulun tirehtöri Lagi minulle hyvätahtoisesti on antanut tiedon; muut Saksasta käännetyt löytyvät Babstin 1549 ulos antamassa saksalaisessa virsikirjassa.

[71] Hemmingin virsikirjassa on näillä pällekirjotuksena Latinaisten virtten alkusanat (Pipp. 1, N:o 27).

[72] Yliopiston kirjastossa on vanha vaillinainen virsikirja, jossa tämän virren päälle läkillä on kirjotettu: "Protector tuorum Christe famulorum", mistä se luultavasti on käännetty.

[73] 3 ja 242 löytyvät Svedbergin hyljätyssä virsikirjassa ja 196 Laurentius Petrin toimittamassa ruotsalaisessa virsikirjassa vuodelta 1553.

[74] Suomalaisenkin virsistä ovat runomittaan raketut N:o 144, 238, 353 ja 376.

[75] Pipp. l. N:o 26.

[76] Suom. Virsik. N:o 168 v. 2.

[77] Suom. Virsik. N:o 200. v. 1.

[78] Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae — — — Lib. III cap. XIV.

[79] "Två sköna psalmer aff finska på svenskan försatte", lopussa kirjaa Corpusculum doctrinae (Pipp. l. N:o 43).

[80] Suecia litterata s. 316.

[81] Kumma onni on Suomen kieliparalla ollut; aina siinä on nähty milloin mitäkin vikaa. Silloin soimattiin soukaksi, nytpä pitkäksi parjataan!

[82] Pipp. l. N:o 261.

[83] Pipp. l. N:o 356.

[84] Pipp. l. N:o 783.

[85] Lexicon Latino-Scondicum, quo quatuor celebriores totius Europae linguae atque idiomata orbis scil. Latinum, Suecicum, Germanicum et Venedicum seu Finnonicum — — proponuntur — — ab Erico Schrodero 1632. (Pipp. luett. N:o 36).

[86] Tämä Schroderon Lexicon Latino-Scondicum on ensimäinen sanakirja, johon Suomeakin on otettu. Schroderus esipuheessa kertoo asialla Suomessa käydessä havainneensa, ettei löytynyt minkäänlaista Suomen sanakirjaa koulujenkaan tarpeeksi. Siihen arvelee syynä olevan kirjapainon puutteen, koska Suomi muuten muka on rikas oppineista, muita kieliä taitavista miehistä ja Suomen kieli erinomaisen varakas sanoista. Tätä puutetta poistaakseen oli Schr. tekeillä olevaan sanakirjaansa ottanut Suomeakin. Suomen sanat sanoo enemmiten saaneensa Oulun papilta Marcus Pauli Björneburgensis (Strandbergilla on Oulun kirkkoherrana Marcus Pauli Sadelerus Porista, mutta hän tuli siihen virkaan vasta 1647? Turun konrehtorista. Kukaties oli Sad. ensin apulaisna Oulussa). Merkittävä on vielä sekin että Schr. luettelee Viron kielen Suomen murretten joukossa ja puhuen siitä missä Suomen kieli on puhtainna, sanoo sen olevan selvempänä Suomen kuin Venäen Karjalassa. Ettei tää Venäjän Karjala ole Käkisalmen lääni näkyy siitä, että sitäkin erikseen mainitaan. Silloinkin siis jo tiettiin Suomalaisia asuvan ulkona maamme rajaa.

[87] Epitome descript. Sueciae, Gothiae, Fenningiae & subjectarum provinciarum, Ab. 1650 Lib. VI cap. IX: Foedera quae Sueciae potentiam stabiliunt potissimum, sunt arctissima illa plurimorum regnornm unio, et Sueciae, Gothiae Fenningiaeque plenissima confoederatio.

[88] Natales Acad. Aboens. 1648.

[89] Elmgrén öfers. af Finl. litt. 1542-1770 s. 44.

Salve Fennorum gens, o fortissima, salve! — — — Excipe qui Gothicis venit huc novus hospes ab oris. Non hospes tamen usque vagus: patriota futurus — — — gothus licet ortu, sim modo Fenno.

[90] "Appendix, in quo exhibentur finnicae gentis scriptores nonnulli."

[91] — — "dum peregrina & alius orae labores."

[92] Katso Pipp. l.

[93] Pipp. l. N:o 219.

[94] Pipp 1. N:o 341.

[95] Lagus. Biogr. anteck. om Åbo hofr. pres. o. ledam. s. 15.

[96] "Historiam Finlandiae, patriae suae." (v. der Hardt Holmia litt.), samassa kirjassa s. 484.

[97] De quibusdam antiqvit. Abogicis 1679.

[98] "Fäderneslandet och sin egen nation". (Pipp. l. N:o 44).

[99] Pipp. l. N:o 4063.

[100] Pipp. l. N:o 93.

[101] Pipp. l. N:o 313.

[102] Pipp. N:o 1 233

[103] "totius orbis Sueo-gothici, Fennicique", — — "praecelsum lumen in orbe Finniaco", — — "patria et cuncta Suecia." (Oratio metrica in parentationem Joannis Kurck. Aboae 1652.)

[104] "Orbi Finnico pacem", — — "ad totius patriae desiderium, sed praecipuam hujus nationis felicitatem", — — "natio nostra Finlandica." (Oratio panegyr. in Gustavi Bjelke reditum de legatione Muscovitica. Aboae 1659.)

[105] "Communem enim patriam justissimo suffragio, invita etiam malignitate, dicam, cum non in servitutem, sed in societatem, in amicitiam et contubernium regni — — adoptati sumus." (Panegyris Carolo Gustavo dicta, Aboae 1657.)

[106] Vindiciae Fennonum Cap. II (l. Nettelbladt Schwed. bibl. I Stück).

[107] Ibid. esipuheessa.

[108] "Finnonica imprimis haec partae a gente tropheae, Dum gens spectatrix caetera martis erat." (Narsius poemata miscell.) Wallhovin tappelusta, Suomi 1841, vihko 2 s. 20.

[109] "Nec timuit gens Fenna necem, ceu turbine quodam Vecta per adversos sparsit se tota cohortes." — (Pierii Winsemii panegyr. in Gust. Ad.). Suomi 1841, v. 2, s. 21.

[110] Magnus princip. Finlandia. (Ruotsiksi kääntänyt Sjöström, H:fors 1844).

[111] Katso Yliopiston kirjastossa: Svenska topografiska saml. del XI.

[112] Lagus biogr. ant. om Åbo hofr. pres. o. ledam.

[113] Katso Stjernman Aboa litterata 1719.

[114] Verrattavaksi sopinee panna että vuosina 1786-1795 Turussa pidettiin 271 väitöstä, joista 40 Ruotsalaisten kirjottamaa, siis melkein 6 Suom. 1 Ruots. vastaan.

[115] Aboa vetus & nova. (Suomi 1841 vihko 3 s. 39.)

[116] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ. procansl. samt fakult. medl.

[117] Esipuheessa sanakirjaansa § 15.

[118] Pipp. 1 N:o 55.

[119] "Ut vero talis institutio concinnaretur et conficeretur. Illustrissimae V. Celsitudinis hortatu & mandatu factum est. Curat enim Ill. V. C. unice, ut bonum publicum hic promoveatur, ut prosperi sint subditi — — inclarescatque lingua hujus nationis." — —

[120] Pipp. luett. N:o 82

[121] Kummaa on että samaten kuin Ruotsinkielinen oli Suomen kirjallisuuden alottaja, niin oli myös Ruotsalainen ensimäisen Suomen kieliopin sepittäjä.

[122] "Qvamvis autem haec hallucinatio non magni sit momenti, nec famae loquentis deroget, vel periculum aliquod ei creet."

[123] Pipp. l. N:o 304.

[124] Handl. o. uppl. rör. Finl. Kyrkohist. utg. af Lagus. IV. s. 106.

[125] Pipp. l. N:o 44.

[126] Elmgrén. Öfvers. af Finl. litt. 1542 - 1770 s. 5.

[127] Pipp. f. N:o 238.

[128] Pipp. l. N:o 271.

[129] Katso s. 32.

[130] Katso: Saml. af Åbo domk. cirkulärbr. 1560-1700.

[131] Katso: Elmgrén, Öfvers. af Finl. litt. 1542-1770.

[132] Stjernman Aboa litt. s. 65.

[133] Tengström. Chronol. förteckn. o. ant. öfver finska Univ. fordna prokansl. samt fakult. medl. s. 165 ja 166.

[134] Afkortn. o. Qvittentie book — af Åbo och Björneborgz lähn pro anno 1651. Lehti 166. Senat. ark.

[135] Katso Pipp. l. N:o 55.

[136] Pipp. l. N:o 117. Pipp. l. N:o 114 on samallainen asetus aatelin ja muiden säätypersonain suhteen myöskin Suomeksi.

[137] Åbo och Björneb. lähns — — Verifikationsbook N:o 1697 sivv. 2813-44. (Senat. ark.)

[138]Pipp. l. N:o 43.

[139] Pipp. l. N:o 51.

[140] Pipp. l. N:o 125.

[141] Pipp. l. N:o 194.

[142] Aboa litter. siv. 109.

[143] In patrium transfert idioma. Onnentoivotus, joka seuraa Pipp. l. N:o 137.

[144] Latinainen onnentoiv., samaan.

[145] Esipuheessa Rajalenion saarnoihin 1654. Pipp. l. N:o 74.

[146] Katso Elmgrén. Öfvers. af Finl. litt. 1542-1770.

[147] Pipp. l. N:o 48, 49, 63, 87 ja 153.

[148] Pipp. l. N:o 72, 74.

[149] Pipp. l. N:o 97, 163, 172.

[150] Pipp. l. N:o 214, 286.

[151] Tiedot näiden miesten elämästä ovat otetut Strandb. herdam.'sta, niinkuin muutenkin tässä kirjassa, kun ei muuta lähdettä erikseen mainita.

[152] Pipp. l. N:o 281.

[153] Tiedot tämän ja muiden Viipurin hipakuntalaisten elämästä on minulle hyväntahtoisesti antanut prov. Akiander.

[154] Aboa vetus & nova (Suomi 1841 v. III, s. 33).

[155] Linguarum Ebreae & Finnicae convenientia praes. D. Lund. Aboae 1697.

[156] Priscorum Sveogothorum ecclesia 1675. Lib. VI. Cap. VII. § 5, s.211.

[157] Pipp. l. N:o 55.

[158] Renvall kummeksii kuinka Åbo Tidn. 1796 N:o 18 taisi sanoa tässä olevan 232 (nähtävästi painovirhe 3 = 5) virttä, koska hänellä käsissä oleva muka sisälti 251. Siinä oli luultavasti N:o 392 kulunut pois lopusta.

[159] Mnemosyne 1821. April.

[160] Åbo Tidn. 1796. N:o 18.

[161] Pipp. l. N:o 142.

[162] Pipp. l. N:o 56.

[163] Pipp. l. N:o 176.

[164] Pipp. l. 165. Ensim. painos tuli ilmi Tukholmassa 1671, mutta tämä Turussa.

[165] Åbo Tidn. 1771, s. 122.

[166] Pipp. l. N:o 38.

[167] Pipp. l. N:o 3951. Renvall (Mnemos. 1821 April, arkkipiispa Mennanderin puheen mukaan) sanoo tämän painetuksi Kristiinan tai Kaarle Kustavin kruunausjuhlaa varten.

[168] Pipp. l. N:o 4063.

[169] Pipp. l. N:o 433.

[170] Pipp. l. N:o 234.

[171] Pipp. l. N:o 235.

[172] Pipp. l. N:o 236.

[173] Pipp. l. N:o 250.

[174] Pipp. l. N:o 259.

[175] Pipp. l. N:o 4064.

[176] Katso Suom. sielun tavara 1686.

[177] Colloqvium paenitentis cum Salvatore Jesu k. Suomal. sielun tav. 1686.

[178] Pipp. l. N:o 289.

[179] Suom. siel. tav. 1686.

[180] Pipp. l. N:o 300.

[181] Pipp. l. N:o 4063.

[182] Pipp. l. N:o 234.

[183] Pipp. l. N:o 250.

[184] Pipp. l. N:o 289.

[185] Pipp. l. N:o 324.

[186] Pipp. l. N:o 289.

[187] Pipp. l. N:o 38.

[188] Tengström. Chronol. anteckn. om finska Univ. etc. s. 154.

[189] Tätä on epäilty olisiko todellakin Cajanon sepittämä, mutta se on joutavaa, sillä se painettiin hänen nimellä 2 vuotta hänen kuoltuansa k. Pipp. l. N:o 232. Myöskin on arveltu ettei se olisi alkuperäinen, vaan mukailtu eräästä Lucidoria hautavirrestä, jonka kanssa sillä on paljon sukulaisuutta ja yhteinen värsymittakin. Tämän kirjan loppuun painatan Lucidorin virren näytteeksi että Cajanus sen kyllä on tuntenut, mutta kuitenkin aivan omituisesti sepittänyt omansa vielä paremmin kuin Ruotsalainen.

[190] Pipp. l. N.o 351.

[191] Pipp. l. N:o 357.

[192] Pipp. l. N:o 351.

[193] Hän kirjotti Linguarum Ebreae & Finnicae convenientia praes. Lund. 1697.

[194] Beskrifning öfver Cronoby socken praes. Kalm. Åbo 1755, s. 12: "sysselsatt med den nya finska psalmbokens revision samt korrektur under trycket."

[195] "De verbis, locutionibus, tractandique modo, ubi sane nec acumen, nec sublimitatem deesse ostendet liber Hymnorum ecclesiasticorum." Esipuheessa sanakirjaan § 16.

[196] Linguae fenn. brevis institutio: De prosodia.

[197] Hodegus finnicus: De prosodia.

[198] "Accedit peculiare qviddam in hac lingua quod gaudeat in rhytmo, aliquot vocibus in initio versus ab cadem littera incipientibus. — — Et tales rhytmi sunt magis artificiosi et in hac lingua peculiares" j.n.e.

[199] "Hoc etiam peculiare est in hac finnica lingua, quod in versu et rhytmo vel integras lineas & periodos, vel nonnullas voces, ab eadem litera incipientes, in principio versus habeat."

[200] Pipp. l. N:o 101.

[201] Arvattavasti tuon Uuden kaupungin pormestarin (Isacus Nicolai de Haricala) poika, joka on mainittu s. 16.

[202] Pipp. l. N:o 152.

[203] Pipp. l. N:o 18.

[204] Tengströms chron. ant. öfv. finska univ. kansl. o. fakult:s medl. s. 114-6.

[205] Pipp. l. N:o 65.

[206] Pipp. l. N:o 110.

[207] Pipp. l. N:o 137.

[208] Pipp. l. N:o 69.

[209] Pipp. l. N:o 313.

[210] Ei löydy Pipp. luettelossa.

[211] Pipp. l. N:o 93.

[212] Pipp. l. N:o 4063.

[213] Pipp. l. N:o 355.

[214] Pipp. l. N:o 336.

[215] Pipp. l. N:o 363.

[216] Pipp. l. N:o 370.

[217] Geneal. Sursill. s. 109.

[218] Ei löydy Pipp. luettelossa; v. 1715.

[219] Pipp. l. N:o 441.

[220] Pipp. l. N:o 442.

[221] Pipp. l. N:o 443.

[222] Pipp. l. N:o 450.

[223] Pipp. l. N:o 288.

[224] Aboa litt. s. 129.

[225] Esipuheessa sanakirjaan.

[226] Esipuh. sanakirjaan.

[227] Helsingissä Frenckell'in ja Pojan kustannuksella.

[228] Pipp l. N:o 286.

[229] Pipp. l. N:o 354

[230] Ilmajoen provasti, kieliopin tekijä, k. 1723.

[231] Pipp. l. N:o 434.

[232] Pipp. I. N:o 343.

[233] "hvar redlig Svensker man i alla Sverges länder."

[234] "the Svenske hyddor". [235] "Salve Tu Sueonum ocelle! Salve Tu Fennonum pupilla!"

[236] "Fennia pande viros et munus vindicis imple, Fennia amica tuis Suecis et gens sociata! — — — Suethia, Fennia concordes animis studiisque, Artibus ingenuis proferte viros celebratos!"

[237] Pipp. l. s. 734.

[238] Pipp. l. N:o 782.

[239] Pipp. l. N:o 812.

[240] Katso s. 65.

[241] Pipp. l. N:o 472.

[242] Katso Turun kaupungin henkikirja. Sen. ark. Åbo o. Björneb. läners verif:b. Bd. II, s. 3673-3751.

[243] Pipp. l. N:o 496.

[244] "Patrio sermone nobis auditur Suomi." De Borea-Fennia praes. Hassel.

[245] Pipp. l. N:o 789.

[246] Katso esim. Pipp. l. s. 139 muistutuksesta.

[247] Finl. minnesvärda män B. 1, H. I.

[248] Pipp. l. N:o 137.

[249] De Poesi fennica s. 72 muistutuksessa.

[250] Tämän Slavonian kielen erimurteina luettelee Venäjän, Puolan, Bömin, sekä Moldavian ja Unkarinki kielet!

[251] "Sufficit me Fennum esse et caetera me nescientibus in laudata gente numerari."

[252] Commentarioli in Urbani Hjerne Pharmacoopaeam. P. Elfving 1725: "Quid Tibi cum Fennis, Doctor celeberrime Petre? Despectae est genti consuluisse seclus."

[253] "tantus me a puero torsit amor patriae, ut ejus gratia omnia pati non recusaverium."

[254] "propterea hactenus infectum mansit, et infectum protegente clementissimo Numine manebit!"

[255] "Si ob paupertatem & servilem conditionem vitae non despecti essent fenni corumque lingua." (Tässä hän näkyy Suomalaisiksi lukevan ainoasti alhaisen kansan.)

[256] Pipp. l. N:o 709.

[257] De conven. ling. Hebreae & Fenn. K. G. Weman & B. J. Ignatius, 1767.

[258] Huittisten prov. k. 1790: Försök att visa gemenskap emellan finska och grekiska språken 1774.

[259] Siuntion kirkkoherra, kirjotti Lapin kieliopin 1743.

[260] De origine ac religione Fennorum praes. Törner. Upsala, 1728.

[261] "copiam linguae, copiosam licet, tanto redderem copiosiorem."

[262] Finl. minnesvärde män. B. I. h. I, s. 96.

[263] Pipp. l. s. 37.

[264] Pipp. l. N:o 753. "Turun ylicoulusa edestuotu."

[265] S. 72 muistutuksessa.

[266] Katso s. 67.

[267] Suomi 1841. V. 3. s. 33, 34.

[268] "in noto carmine de procis advenientibus." Puheessa Suomen ja Hebrean sukulaisuudesta.

[269] Simo Lindheim: De diversa origine Finland. et Lapponum. painettu kirjassa: Nova acta Regiae soc. scient. Ups. vol. II, 1775.

[270] Virmoensis in Finlandia territorii memorabilia praes. Hassel Gregorius Hallenius. 1741, s. 2-4.

[271] Praes. Hassel 1732, s. 5. Sivu 4 löytyy tässä lause, joka todistaa mitä Suomalaisen osallisuudesta Ruotsin sodissa ja sen vaikutuksesta olen väittänyt. Hän sanoo: nähtyäni mitä Suomal. Kustaa Aatolpin ja muiden Ruotsin kuningasten alla ovat tehneet urhotöitä, aloin tuntea onnea (mihi gratulari) siitä että kansaltani olen Suomalainen ja etta kotimaani esi-isäin kunnian kautta on niin mainio.

[272] "Figuris tam dictionum quam sententiarum abundat."

[273] "Synonymiae imprimis et exergasiae ubique adsunt."

[274] "Hi aliquando liberiore spiritu acti — — et flumen secuti nativum, nec rhytmis se adstringere passi, longe altius surrexere."

[275] Katso Genealogia Sursilliana.

[276] Katso esim. Pipp. l. N:o 812.

[277] Esim. Pipp. l. N:o 676.

[278] Pipp. l. N:o 753.

[279] Pipp. l. N:o 560. Tekijän nimeä siinä ei ole mainittu, mutta 8:ssa runossa hän sanoo Affrén'in kapinan tähden tulleensa Turun linnaan viedyksi ja siellä istuneensa 13 viikkoa.

[280] pain. 1735. Pipp. l. N:o 575.

[281] pain. 1736. Pipp. l. N:o 594.

[282] Pipp. l. N:o 676.

[283] Pipp. l. N:o 677.

[284] Pipp. l. N:o 774 ja 785, jälkimäinen on kadonnut.

[285] Pipp. l. N:o 561 kadonnut.

[286] De Poesi fennica s. 41 muistutuksessa.

[287] Pipp. l. N:o 737, kadonnut.

[288] Pipp. l. s. 737.

[289] Pipp. l. N:o 770.

[290] Pipp. l. N:o 753.

[291] Pipp. l. N:o 769.

[292] Pipp. I. N:o 812.

[293] Geneal. Sursill. s. 266.

[294] Pipp. l. N:o 867.

[295] De poesi fennica s. 7.

[296] S. 19.

[297] Pipp. l. N:o 1155

[298] Pipp. l. N:o 832.

[299] Pipp. l. N:o 678.

[300] Pipp. l. N:o 472.

[301] Pipp. l. N:o 608.

[302] Pipp. l. N:o 976.

[303] Pipp. l. N:o 1062.

[304] Pipp. l. N:o 1018.

[305] Pipp. l. N:o 588.

[306] Geneal. Sursill. s. 165.

[307] Pipp. l. N:o 941.

[308] Pipp. l. N:o 1023.

[309] Pipp. l. N:o 520.

[310] Pipp. l. N:o 603.

[311] Pipp. l. N:o 626.

[312] Pipp. l. N:o 871.

[313] Pipp. l. N:o 940.

[314] Pipp. l. N:o 942.

[315] Pipp. l. N:o 1036.

[316] Pipp. l. N:o 948 ja 1098.

[317] Pipp. l. N:o 947.

[318] Pipp. l. N:o 1143.

[319] Pipp. l. N:o 966.

[320] Pipp. l. N:o 201.

[321] Pipp. l. N:o 589.

[322] Seuraa väitöstä: De consensu rationis & fidei praes. Hassel, Joh. Gezelius 1744. Ei löydy Pipp. luettelossa.

[323] Pipp. l. N:o 463.

[324] Pipp. l. N:o 496.

[325] Geneal. Sursill. s. 78.

[326] Pipp. l. N:o 499.

[327] Pipp. l. N:o 513.

[328] Pipp. l. N:o 572.

[329] Pipp. l. N:o 746.

[330] Pipp. l. N:o 789.

[331] Pipp. l. N:o 796.

[332] Pipp. l. N:o 830.

[333] Pipp. l. N:o 844.

[334] Pipp. l. N:o 927.

[335] Pipp. l. N:o 965.

[336] Pipp. l. N:o 661.

[337] Pipp. l. N:o 782.

[338] Pipp. l. N:o 1097. Puuttuu niin ettei tiedä onko runo vai laulu.

[339] Pipp. l. N:o 531.

[340] Pipp. l. N:o 533.

[341] Pipp. l. N:o 589.

[342] Pipp. l. N:o 682.

[343] Pipp. l. N:o 760.

[344] Pipp. l. N:o 927.

[345] Katso s. 129 v. 2.

[346] Pipp. l. N:o 949.

[347] Pipp. l. N:o 495

[348] Pipp. l. N:o 497.

[349] Pipp. l. N:o 768.

[350] Pipp. l. s. 734.

[351] Pipp. l. N:o 735.

[352] Pipp. l. N:o 2722.

[353] Pipp. l. N:o 866, 1029 ja 1045.

[354] Pipp. l. N:o 1086-1089.

[355] Pipp. l. N:o 1045.

[356] Pipp. l. N:o 732.

[357] Pipp. l. N:o 536.

[358] Prov. Akianderilla Stichaeusten kantakirja.

[359] Pipp. l. N:o 566.

[360] Pipp. l. N:o 579.

[361] Pipp. l. N:o 619.

[362] Pipp. l. N:o 1038.

[363] Pipp. l. N:o 581.

[364] Pipp. l. N:o 582.

[365] Pipp. l. N:o 604.

[366] Pipp. l. N:o 656.

[367] Pipp. l. N:o 706.

[368] Pipp. l. N:o 752.

[369] Pipp. l. N:o 799.

[370] Provessori Akianderin mukaan.

[371] Pipp. l. N:o 852.

[372] Pipp. l. N:o 1146.

[373] "vår Svenskmanna frihets öden", — "vårt Manhem" j.n.e.

[374] "vårt fosterland."

[375] Spec. hist. litt. fennicae: "patria nostra", "majores nostri veteres Finnoni."

[376] Diss. praecip. caussas, quibus laborat hist. fenn. — adumbrans, praes. Bilmark: "patria nostra Finlandia."

[377] Om lagskip. i Finland i äldre tider praes. Bilmark: "vårt kära Finland; en högtälskad fosterbygd; våra förfäder de gamla Finnar."

[378] De justo Fennorum in patriam amore, praes. Bilmark: "Nos de justo Fenn. in patriam amore acturi, complexum amoris tam in locum natalem, quam in civitatem intellectum volumus."

[379] "ehuru patriotiskt sinnade för vårt land." —

[380] De amplitudine linguae fenn. praes. Hylleen: "lingua nostra."

[381] Diss. praecip. caussas quibus laborat hist. fenn. — — praes. Bilmark.

[382] "Ditt språk är utan rykt."

[383] "quas non modo ignorare, sed iis etiam non affici, vate fenno turpe puto."

[384] "studiaque gentis nostrae ad has perpoliendas litteras aliquando incendantur."

[385] Herätyksenä Porthanin Suomi-intoon taisi olla sekin että hän oli Taneli Juslenion veljentyttärenpoika ja kasvatettiin Pohjanmaalla, missä silloin suomalaisuus oli hereillä ja runoja paljon ladeltiin.

[386] Finl. minnesvärde män. B. I, h. 3.

[387] Hist. tafla af Gustaf IV Adolfs första lefnadsår. Sthm 1837, s. 266.

[388] Esipuheessa sanalaskuihin.

[389] Suomi 1841, v. V, s. 7.

[390] Porthan: De poesi fennica ja Pauli Juusten chron.; Ganander: Mythol. fenn.; Lencqvist: De superstitione veterum Fennorum theor. et practica.

[391] Katso s. 5, 6, 20 ja 21.

[392] Pauli Juusten chron. (Uusi painos) s. 31.

[393] Ganander esipuheessaan sanoo: Tämä Suomalainen jumalataru, joka suuremmaksi osaksi on otettu Herra provessorin (Porthanin) omista kirjoituksista sekä painetuista että painamattomista, minulle hyväntahtoisesti annetuista, vanhoista runoista j.n.e.

[394] "reliquis quorundam carminum (valde quidem laceratis, disjectis, interpolatis & inter se confusis)".

[395] De poesi fenn. s. 93.

[396] Finnische Runen, Finnisch und Deutsch, Upsala 1819.

[397] Tämä löytyy Paulus Juusten chron. (uusi painos) s. 14; muut tässä mainitut kaikki Gananderin ja Lencqvistan kirjoissa.

[398] De poesi fenn. s. 57, 58.

[399] De poesi fenn. s. 57.

[400] Muistutuksessa Porthan sanoo pitkäksi ne tavuut, joissa on pitkä äänikäs, kaksoisäänikäs tai kerrakkeella suljettu tavuu (positione) ja sen lisäksi joku korko (accentus tonicus tai euphonicus). Tästä hänen erheyksestään seurasi ettei voinut käsittää Suomen runon olevan raketun arvolle.

[401] s. 32 ja 33 muistutuksessa. Porthanin väitöksen 1 osasto ilmestyi v. 1766 ja viides 1778, niin että hän sillä välin kyllä kerkesi oikaista ajatuksiansa.

[402] Porthan sanoo erään Franskalaisen paralellismon nimittäneen "rhyme du sens": Ganander sitä Suomeksi sanoi säistykseksi.

[403] s. 53 muistutuksessa.

[404] Mythologia fennica 1789.

[405] Pipp. l. N:o 1560

[406] Tämän virren sanoo Ganander Kruunubyyn räätäli Jöran Koplijn'in tekemäksi, "joka myös nijnkuin tarkka Suomen kielen ystävä on lähettänyt minulle Suomalaisia sanalaskuja".

[407] Pipp. l. N:o 1039

[408] Pipp. l. N:o 1110.

[409] Pipp. l. N:o 1122.

[410] Pipp. l. N:o 1149.

[411] Pipp. l. N:o 1252.

[412] Pipp. l. N:o 1532.

[413] Pipp. l. N:o 1408. Tekijä on tuntematon. Kirjotustapa tässä samatekuin Gananderin teoksissa noudattaa Savon murretta, mutta kielessä on erilaisuuksia ja Ganander aina pani nimensä kirjotustensa alle. Sen lisäksi hän "uudemmissa saduissa" näistä ei virka mitään, vaan sanoo nuot toiset lähettäneensä Tukholmaan Suomen kielen tulkki maist. Abr. Lindille, jolla jo ennen oli 120 Suomalaista satua kerättynä.

[414] Pipp. l. N:o 1579.

[415] Finl. minnevärda män B. 1, h. 3.

[416] Toimi silloin käytettiin samassa merkityksessä kuin nykyään nero.

[417] Pipp. l. N:o 1297.

[418] Pipp. l. N:o 1286.

[419] Pipp. l. N:o 1123

[420] Pipp. l. N:o 1266.

[421] Finl. minnesv. män B 1, h. 3. s. 477.

[422] Surs. geneal. s. 165.

[423] Vanh. runoja V osa s. 60.

[424] Kirjallisuuden Seuralla käskirjotuksena.

[425] Pipp. l. N:o 846.

[426] Lärda Tidn. 1766 N:o 52.

[427] Topp. vanh. run. I.

[428] Topp. run. II.

[429] Topp. v. run. V.

[430] Käskirjotuksena Kirjallisuuden Seuralla. Edellisen kansissa on muutamia Achrenion runoelmia lueteltu ja niissä kadonnut runo Katrinanpäivinä 1791.

[431] Pipp. l. N:o 1406.

[432] Pipp. l. N:o 1055.

[433] Pipp. l. N:o 1575.

[434] Pipp. l. N:o 2406.

[435] Pipp. l. N:o 1156.

[436] Pipp. l. N:o 1357.

[437] Pipp. l. N:o 1595

[438] Pipp. l. N:o 1667.

[439] Käskirjotuksena Kirj. Seuralla. Sitä seuraa pienempikin: Ystävän malja mahlalla juotu.

[440] Pipp. l. N:o 1285.

[441] Käskirjotuksena Kirj. Seuralla.

[442] Pipp. l. N:o 1838.

[443] Käskirjotuksena Kirjallisuuden Seuralla. Noudattaa itämurretta: ht ts, ja jättää d:n pois. Myöskin merkitsee pitkän äänikkään viivalla (esim o). Siis siihenkin aikaan jo venykkeitä!

[444] Pipp. l. N:o 1289.

[445] Pipp. l. N:o 1681.

[446] Pipp. l. N:o 1644.

[447] Pipp. l. N:o 1180.

[448] Pipp. l. N:o 1267.

[449] Pipp. l. N:o 1683.

[450] Pipp. l. N:o 1656 (luultavasti Zidénin).

[451] Pipp. l. N:o 1732.

[452] Pipp. l N:o 1734. (?)

[453] Pipp. l. N:o 1744.

[454] Pipp. l. N:o 1418.

[455] Pipp. l. N:o 1465.

[456] Pipp. l. N:o 1804.

[457] Pipp. l. N:o 1621.

[458] Pipp. l. N:o 1821.

[459] Pipp. l. N:o 2343.

[460] Pipp. l. N:o 1859.

[461] Pipp. l. N:o 1861.

[462] Pipp. l. N:o 1163, 1220, 1231, 1682.

[463] Pipp. l. N:o 1300, 1500.

[464] Pipp. l. N:o 1693.

[465] Pipp. l. N:o 3956.

[466] Pip. l. N:o 3972.

[467] Pipp. l. N:o 1529.

[468] Pipp. l. N:o 1649.

[469] Pipp. l. N:o 845. Kenties ovat N:o 1180 ja 1267 myöskin talonpojan tekemät.

[470] Pipp. l. N:o 932.

[471] Pipp. l. N:o 1092.

[472] Pipp. l. N:o 1788.

[473] Pipp. l. N:o 1809.

[474] Pipp. l. N:o 1079.

[475] Pipp. l. N:o 1245.

[476] Pipp. l. N:o 1334.

[477] Pipp. l. N:o 1665.

[478] Pipp. l. N:o 1684.

[479] Pipp. l. N:o 1700.

[480] Pipp. l. N:o 1754. Kaikki järin huonot.

[481] Pipp. l. N:o 1770.

[482] Pipp. l. 1807.

[483] Pipp. l. N.o 1067.

[484] Pipp. l. N:o 1193.

[485] Pipp. l. N:o 1238.

[486] Akiander. Hist. uppl. om relig. rör. i Finl. B. I, s. 278-289.

[487] Samassa kirjassa s. 281.

[488] Pipp. l. N:o 1346.

[489] Pipp. l. N:o 1046.

[490] Pipp. l. N:o 1429.

[491] Akiander Hist. uppl. om rel. rör. i Finl. B. V, s. 358-363.

[492] Pipp. l. N:o 1518.

[493] Pipp. l. N:o 1640.

[494] Pipp. l. N:o 1641.

[495] Pipp. i. N:o 3967.

[496] Pipp. l. N:o 1832.

[497] Pipp. l. N:o 1871.

[498] Pipp. l. N:o 1908.

[499] Pipp. l. N:o 733, 1026.

[500] Pipp. l. N:o 974, 1145, 1191.

[501] Pipp. l. N:o 571, 1084.

[502] Pipp. l. N:o 774, 1272, 2369.

[503] Pipp. l. N:o 1053, 1279.

[504] Pipp. l. N:o 1456, 1458.

[505] Pipp. l. N:o 1802.

[506] Pipp. l. N:o 1821.

[507] Pipp. l. N:o 1063, 1195, 1248, 1249, 1433.

[508] Pipp. l. N:o 1801, 1831, 1845.

[509] Elmgrén. Öfvrs. af Finl. litt. 1542-1770.

[510] Pipp. l. N:o 1591.

[511] Pipp. l. N:o 1597.

[512] Pipp. l. N:o 1377 ja 78.

[513] Pipp. l. N:o 1522.

[514] Åbo Tidn. 1804. N:o 26 muistutuksessa.