SUONION KOOTUT RUNOELMAT JA KERTOELMAT

Kirj.

J. Krohn

Otava, Helsinki, 1897.

SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe Varpunen

I. Emma

Lemmen aamu Sydämelle Armaalleni Nyt on aika armastella Tottelemattomat jäsenet Kova rangaistus Lempeni ja viisas ystäväni Armasta odottaessa Illalle Miks sua rakastan ma? Haudan partaalla Kahden kesken Tyhjyys Uusi sulhas-aika Helmi ja isänsä Kaikkein vaikein Unhoitus Ihmis-seuroissa Hiljaa! Puolen vuoden päästä Ma olin rikas Mut miltä tuntui katsees? Vapaa

II. Lempi

Neidon rukous Ainoa hetki Ne ovat vait Yhteen kasvaneet koivut Neidon lohdutus Nimetön sormi Sydämen taisteluita Oi kiitos! Keväällä 1876

III. Iloa ja surua

Suvilaulu Onneton Juomalaulu Soittoa kuullessa Sotamies-laulu Pikku Julius vainaa Järven rannalla Pää pystyyn Sun tahtosi tapahtukoon

IV. Luonto ja elämä

Suksimiesten laulu Lumisateella Rantakalliolla keväällä Clarens'in hautausmaalla Rauta Tähden tuikkiminen Purjehdusretki Viinitarhan edustalla Naurava käki Varoitus Runoniekan sydän Kaste ja Kyynel Elämän meno Turvaton

V. Leikillisiä

Neuvo Laiskuuden ylistys Varoitus tytöille L'Isle de la paix Lempi ja Lempo Komea hautakivi Suurisuiselle ystävälle

VI. Vapaus ja isänmaa

Italian herääminen Pohjolan valkeneminen Suomalaisille Koivu Etelässä Provessori Lönnrotille Vieras lippu Hyljätty äiti Karkuri Suomalainen maamme Ruotsalaiselle Tuhma, raak' on Suomalainen Suurelle herralle Feniläiset

VII. Tilapäisiä

Rouva Winterhjelmin muistikirjaan Taideniekka-seuran vuosijuhlassa Luettuani »Säkenien» toisen parven Helsingin teaterin vihkiäisissä Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi Huhtikuun 16 p. 1869 Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä Aleksanteri II:n muistoksi Runebergin patsasta paljastettaessa Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa Brahen patsasta paljastettaessa

VIII. Virsiä

Virsi kotimaan puolesta Taavetin 127:s psalmi Ijankaikkinen autuus Kastevirsi

IX. Suomennoksia

Neidon tunnustus (Käännös Saksasta) Nuoruus (Runebergin mukaan) Lorelei (Heine) Louhikäärmeen tappaja (Schiller) Sataa (Petöfi) Runoni (Petöfi) Lausuiko joskus Luoja mulle (Petöfi) Mer' ompi noussut! (Petöfi) Sodasta näin unta (Petöfi) Tytön ikävöiminen (Virolainen kansanlaulu)

X. Kuun tarinoita

XI. Novelleja.

Viimeinen Rekryytin-otto Hollannin saaristossa Viimeinen Kosija Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa

TEKIJÄN ESIPUHE

»Koottujen runoelmien ja kertoelmien» ensimäiseen painokseen.

Syksyllä maamies kokoilee aittoihin kesäisen vaivansa kasvut, niinpä kirjailijakin, kun vanhuuden päivät lähestyvät, mielellään kokoo yhteen, mitä nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos maailmaan sirotellut. Mutta onkos näissä kaikissa kokoon ja tallelle pantavaa? sopinee syystä kysyä. Onhan syksy myös pohtimisen aika, jolloin akana erotetaan jyvistä. Sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut, vaan kuitenkin — olen painattanut melkein kaikki uudestaan. Paneehan uudistalolainen paremman puutteessa monestikin akanoita ja petäjän kuorta varsinaisten jyviensä jatkoksi, sopineehan samoin meidän vielä vastaraivatulta, vielä köyhältä kirjallisuutemme pellolta korjata talteen vähemmälläkin valikoimisella. Sitten kun meillekin paremmat viljavuodet koittavat, nämät kokeet mielellään jättäkööt sijan

Paremmille laulajoille, Runsahammille runoille.

Helsingissä 25 p. marraskuuta 1882.

J. Krohn.

Suonion »Koottujen runoelmien ja Kertoelmien» ensi painos, jonka tekijä itse painoon toimitti, on jo useampia vuosia ollut loppuunmyötynä, jonka vuoksi on uuden painoksen ilmestymistä katsottu tarpeelliseksi. Tätä painosta toimitettaessa on silmällä pidetty, että niistä runoista, jotka tekijä oli kirjoittanut ennen kokoelman ilmestymistä, on ainoastaan ne kokoelmaan otettu, jotka tekijä itse siihen on valinnut. Lisätty on kokoelmaan ainoastaan viisi runoa, jotka tekijä on kirjoittanut kokoelman ensi painoksen ilmestymisen jälkeen. Sitä vastoin on kokoelmasta pois jätetty lasten laulut ja kertoelmat, joita ensi painos sisälsi vain muutamia näytteeksi; niistä on aikomus julkaista täydellinen kokoelma vast'edes.

Tekijän kirjoitustapa ja kieli on säilytetty muuttamatta; ainoastaan muutamia pieniä epähuomioita on tasoitettu.

Helsingissä marraskuulla 1897.

VARPUNEN.

Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin Tai kiurusena oisin Kohoova pilvihin, —

Niin aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisi Myös meihin raukkoihin Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu Oo satakielisen; Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten En huoli vaieta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Paremmat laulu-äänet Keväällä ehtinee, Niin kuullellessaan noita Jo varpu vaikenee!

I. EMMA.

Lemmen aamu.

Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, — Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!

Mä tulin luokses — poskes punastuivat! Se oli lempen' armas aamurusko! Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.

Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! — Se oli lempen' ensi päiväkoitto! Ja pimeys sydämestäni haihtui.

Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! — Ja lemmen päivä kohos kokonansa! Ja nietokset mun sydämessän' suli.

Sydämelle.

Sydän, sydän saastahinen, Kuinka tohditkaan sa kurja Pyhää neittä ihaellen Toivoin tykyttää?

Katso, silmäns' aurinkohon Tomun laps kun tohtii luoda, Puhdas paiste, kirkas loisto Silmät sokaisee!

Kerta ainoo vaan mun anna Häntä nähdä, ihaella! Sokeentuu kun siitä silmän', Muut' ei näe kuin häntä vaan!

Armaalleni.

Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan, Luojan enkelien lahja lempeileväin. Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan, Uhrisavuna vie sielun taivohon päin. Ilmahan korkeellen sen leimu loistava entää, Valkaisee valoneen yötäkin pime'impää; Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää, Sydän jäätynehin syttymättä ei jää. Mut voi poloa, voi, jos lieden se hurjana heittäis, Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois! Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis, Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois! Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo, Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa! Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo, Herran asehena suurta toimehen saa.

Nyt on aika armastella.

Kukka kuihtuvi ihana Syksyn synkeän käsissä; Liedon perhon liipoittimet Ruimeltuupi, raukeaapi Talven kourissa kovissa. Kultaseni, kaunoiseni, Nyt on aika armastella, Aika suuta suikkaella, Hunajata huuliltasi Imeskellä ahnehesti, Kosk' on kerkeän keväimen Päivyt vielä paistamassa, Aurinko alenematta!

Tottelemattomat jäsenet.

Jäsenillen' vihastuen virkoin: »Voipa teitä, pahat palkkalaiset, Orjat uskottomat, pettäväiset! Toista teille käsken, toista teette: Jalat Lindan luo mun aina vievät, Vaikka kuinkin pyrin pakoisalle; Lindan puolehen myös silmät siirtyy, Josko luonen taivaasen tai maahan; Poski hehkuu, rinta huokoavi, Tuovat sala-tunteheni ilmi. Aikaa arvannut ois Linda kaikki, Jos ei suuni tok' ois uskollisna, Sanois muita valhettelijoiksi». — Nuhdellessan' näin jäseniäni, Linda äkkipäätä vastaan astui. — Nytpä suukin petti, huus: »Oi armas!»

Kova rangaistus.

Neito:

»Hyi, poika häijy, rinnastan' Sä ryöstit sydämen; Sua ilkiöt' en ikinä Nyt päästä irrallen!»

»Sä olet aarteen' armaimman, Kalleimman ryöstänyt; Siit' otan iki-orjaksen' Ma sielus, ruumiis nyt».

»Kovasti sormes sidottu On kultapaulahan, Ja kahleheksi kytketyt Käsvarten' kaulahan».

»Varkailla muilla leipää on Ja vettä ruokanaan; Sun rangaistukses julmempi, Saat suutelolta vaan».

Poika:

»Oi neiti, rangaistukseni On tosin armoton, Ja sielukin ett' orjana, Se kauhe'inta on».

»Niin vahvast' onpi vangittu Mun sielun', että sois, Jott' ijät kaikki kestävä Tää orjuutensa ois!»

Lempeni ja viisas ystäväni.

»Petosta, valhetta on lempi, Mitätön, tyhjä uni vain!» Näin ystävä kokenehempi Suloista nauroi onneain.

Kun valhe lie, ah ijäst' ikään Jos totuus tulematta ois! Jos unt' on, soisin ettei mikään Herättää koskaan mua vois!

Armasta odottaessa.

Istun ikävissäni: Kauan kulta viipyvi, Verkkaan aika vierevi — Riennä, aika, riennä!

Riennä linnun lentimin, Sotkan siivin nope'in — Verkkaan vieret kuitenkin — Riennä, aika, riennä!

Tulipa jo kultani, Lepää kainalossani, Mailma kaikk' unohtuvi — Viivy, aika, viivy!

Illalle.

Joudu ilta kaunis, Tyyni meille tuo! Loppu päivätöille, Lepo, rauha suo!

Asettele aallot Lammin läikkyvän, Ett' taas kuvastaisi Saaren viherjän!

Lampi läikkyväinen Mielenikin on, Päivän hälinässä Raukka rauhaton.

Vaan kun joudut, ilta, Häly viihtyvi, Näen ainoasti Kuvan kultani.

Miks sua rakastan ma?

Näen sulla kauniit silmät, Näen sulla soman suun. Sua sikskö rakastan ma? — Niin ompi monen muun.

Sull' onpi viisas mieli, Sä olet taidokas. Sua sikskö rakastan ma? — Kyll' ompi vertojas.

Sull' lempeä on sydän, On sydän viaton. Sua sikskö rakastan ma? — Niin monen neidon on.

Miks siis sua rakastan ma Kaikista enimmin, Niin että edestäsi Maan kaiken antaisin?

Mun omani sä olet, Mun oman' ainoa; Siks maailma ei kanna Toist' yhtään vertaista.

Haudan partaalla.

Lapioi, lapioi! Hautuumiesi, lapioi! Jota niinkuin terää silmän Varjoin tuulosistakin; Sen nyt poveen mustan, kylmän Maan ma itse upotin. Lapioi, lapioi, Kultan' maahan lapioi!

Lapioi, lapioi, Hautuumiesi lapioi! Käydess' ennen käsityksin Helpoittaa ma koitin tien; Nyt mä tänne jätän yksin, Tupaan kolkkoon, outoon vien. Lapioi, lapioi, Armaan' maahan lapioi!

Lapioi, lapioi, Hautuumiesi, lapioi! »Miksi: elo?» kysyin ennen; »Ilohan ois oikeempi!» Ah nyt ilon' katos tännen, Elostani erosi. Lapioi, lapioi, Onnen' maahan lapioi!

Lapioi, lapioi! — Herra — voi! — Mut mi soi? Virsi, jonka hältä kuulin, Kun hän jätti hyvästi, Jonka kylmenevin huulin Riemuin vielä veisasi! Virsi soi, virsi soi, Pyhä virsi, soi, ah soi!

Virsi soi, virsi soi, Pyhä virsi, soi, ah soi! Virsi täynnä uskallusta, Voiton virsi autuas! — Nyt miss' otas, Tuoni musta? Miss' on saalis voitostas? Virsi soi, virsi soi. Pyhä virsi, soi, ah soi!

Kahden kesken.

Ovi kiinni! — näin — kas nyt ei kukaan saa Meitä häiritsemään päästä tännen. — Sata taas ma sullen annan suudelmaa, Sata kertaa halaan, niinkuin ennen.

Ja sun sinisilmiis uskollisihin. Täynnä rakkautta hellää, pyhää, Kyynel sopukassaan hymyilevihin, Niinkuin lumottuna katson yhä.

Kulta, kultan' armas! Taasko istutaan Täällä hiljaa, salaa, kahden kesken! — Mut ah! — Tyhjähän tää seinäkuva vaan Hengetön, on kumppalina — lesken!

Tyhjyys.

Ma kodissani kuljen — kaikk' ompi ennallaan, Ja kuitenkin ah kuinka kaikk' on toista! Huoneen' on siivot, sievät, kaikk' kalut paikoillaan, Kukatkin vielä rehoitellen loistaa. Mut minä käyn ja katson: miss' on se käsi nyt, Mi kotin' on näin sieväks, suloiseks sääntänyt? Miss' ompi kodin »vaimo», sen henki hoitava, Sen päivänpaiste armas, sen sydän siunaava? — Tyhjää, tyhjää!

Ja lapset pyörii, hyörii taas leikki-ilossaan — Ah eihän pienet raukat tiedä mistään! — He nauraa, laulaa, hoiskaa, myös itkee toisinaan He pienoisista vastoinkäymisistään. Mut minä käyn ja katson: — miss' äidinsilmä on, Tuo väsymättä valpas, tuo uinahtamaton? Miss' äidin sydän hellä, mi lievens suruja, Ja sadat ilot keksi? — Voi lapsi parkoja! — Tyhjää, tyhjää!

Ma kamarissan' istun, taas sujuu multa työ — Eläväll' ompi elävistä huoli — Ja tässä rinnassani kuin ennen sydän lyö — Ei särkynytkään se, vaikk' armas kuoli! Mut miss' on hän, mi töistä mun kanssan' iloitsi, Varoitti ylpeillessä, pelossa rohkaisi? Tyhj' onpi kiikkutuoli työpöytän' ääreinen, Ja tuolla pieni sohva tuo myös — — ja sydämen' — — Tyhjää, tyhjää!

Uusi sulhas-aika.

Mä muistan sen kuink' ennen illan tullen Sä morsianna istuit mua vuottain, Pelolla hiukan, vaan myös toivoin, luottain; Omashan tulevansa lupas sullen.

Sä katsoit ikävöiden ikkunastas: »Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. — Päässeekö vaan hän toimitettavilta?» — Samassa suukkonen jo sulle vastas.

Taas pitkä, pitk' on tieni luokse armaan. Mi siitä? Iloin halki mailman rientäis, Jos vaan, kun perillen sun tykös entäis, Vastaani rientäväsi toivois varmaan.

Tuon pitkän tien ma yhä käyn luo kullan. — Mut ah! Ei syliään nyt enää suo hän, Ei minuun enää katsettakaan luo hän — Mun morsiamen' se asuu alla mullan!

Näin joka pyhä kirkkomaalle kuljen. — Ah taas hääpäivähän jo haluaisin, Kun lakkaamatta taas sun nähdä saisin, Kun ijäks omanan' sun syliin suljen.

Helmi ja isänsä.

Isän polvilla Helminen kiikkuu, Sulosilmin se — kas! — hymyilee. Mikä pienoisen silmissä liikkuu, Kun se hiljaa näin iloitsee?

Mikä? — Last' isä lempivi pientä Viel' entistä hellemmin, Sen luoks' yhä töistähän rientää, Tukehuttavi suudelmin.

Oi Helmi, kun petturi suuri Ei vaan isäs lempivä lie! — Sua suudellessa nyt juuri Hänet minnekä miettehet vie?

Ah Tuonelan nyt salaisuutta Hän tuskalla tutkielee, Tai taivahan hän avaruutta Ikävöiden mittaelee.

Suut' antavi sulle, mut toista Se suudelma tarkoittaa; Sua halaa, äitiäs muistaa — Kuva äidin se lemmen saa.

Oi Helmi, kun petturi suuri Ei vaan isäs lempivä lie! — Sua suudellessa nyt juuri Hänet minnekä miettehet vie?

Kaikkein vaikein.

Ma kuulin: lemmen lahja suurin on, Mink' ihminen voi ihmiselle antaa, Kun oman henkensä hän uhriks kantaa Ja armaan puolesta käy kuolohon.

Oisinko sijastasi kuolemaan Ma mennyt? — Ah en hennonut ma oisi! Vaikeempi on, kuin olla kuolo voisi, Ett' elää täytyy surren armaintaan.

Unhoitus.

Minua lohdutellaan: »Aika tuo Haavoihis voiteen, lievitystä suo, Ja viimein lähestyypi unhoitus, Surujen kaikkein varma parannus».

Vai unhoitus? Vai muistaakaan en sais? Kuvakin armaan multa katoais? Lohdutus armoton, mi ryöstää vois, Mit' edes kuolokaan ei vienyt pois!

Ah suloinen mun suruisuuteni, Ah suruinen mun suloisuuteni, Sä muisto pyhä haihtua et saa! — En voi, en tahdokaan hänt' unhoittaa.

Ihmis-seuroissa.

»Jos koittaisit taas mennä seuroihin! — Mit' auttaa yksin istuin surkastua! — Saat nähdä: muiden iloisuus myös sua Mietteisin saattaa iloisempihin». —

Ma läksin. — Ilo, nauru, hälinä Ja leikkipuheet kaikui parhaillansa. Ma kuultelin — ja nauroin muiden kanssa. »No miltä tuntuu?» kysyi ystävä.

— — — — — — — — — —

»Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla Tuul'-ajon' yksin keikkuu avaralla, Kun laiva särkyi haaksirikkohon!»

Hiljaa!

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

Tyynnä, suloisena lepääpi Hän kuin rauhaan päässyt marttyyri; Päättänyt on pitkän, raskaan vaivan, Nukkuvi nyt huoletonna aivan.

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

Vaikene, oi murhe vaikea! Hiltiy, oi tuska haikea! Häiritäkö hältä rauhan voisin? Takaisinko elon pauhuun soisin?

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

Mieltä riuduttava rakkaus, Rintaa kalvavainen kaipaus, Ikäväni, tunteheni kaikki Itsekkähät, olkaa vaiki!

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

Puolen vuoden päästä.

Hymyillen sanoit: »Surus viihtynyt On viimein, mielessäsi virjennyt Taas entinen on into, katseestas Taas loisto kirkas paistaa, poskillas Taas raittiin veren puna hohtaa — voi Mink' ilon minulle se näkö toi! —» Näin virkoit, uskollinen ystävä, Murhettan' surevainen, säälivä.

Vaan näitkö rannalla Sicilian Sä koskaan Etnan vuorikukkulan, Mi lesken' yksinäisnä kohoaa Sen salmen suull', jost' yl' ei mennä saa? Sen rinteist' itää viini tulisin, Ei kukat missään loista tuoreemmin, Ja lumist' ikuisista kimmeltää Sen rohkeasti pystynäinen pää. Luulispa: ilo tääll' on riemuinen! Luulispa: rauha tääll' on ainainen! Ilohan vaan, mi muu, nuot kukat lois, Ja rauha vaan näin tyynenkylmä ois.

Sä petyt — kulukoon vaan tuokio Ja taasen puhkee salatuska jo. Reventeet umpeenmenneet pakahtuu, Ja kivut katkerimmat uudistuu, Ja rakkaus taas hellin, hartahin Ja kaipauksen liekki palavin Taivasta kohti pyrkein kohoaa, Sielt' armast' alas turhaan tavoittaa. Ja silloin viimein lähde kyynelten Kuohahtaa yli, paisuin tulvillen, Ja polttavalla laavavirrallaan Hävittää kaikki, mihin sattuu vaan.

Miss' on nyt kukat, ilon kuvaus? Miss' on nyt lumet, rauhan ilmoitus? Ylt' ylitsensä vuori mustihin Puettu taas on suruvaatteisin, Ja päänsä, valkeelt' äsken paistava, Peitetty taas on murheen tuhkilla. — Ah, pitkä työ taas ajalla nyt ois, Ennenkuin peitteellään ne peittää vois!

Ma olin rikas.

Ma olin rikas, kaikkein rikkahin! Mull' oli kaikki, mitä rohke'in Mielikuvitus vaan koskaan luoda vois, Ja mitä toivo tulisinkin sois; Mull' oli maan ja taivaan rikkaus — Mull' olit sä, mull' oli rakkaus! Kaikk' kuolo ryösti — kerjäläisnä saan Nurkassa tässä nyt ma seista vaan, Nöyrästi kumartain ja kiitellen, Jos rikkaat joskus edes roposen Minulle viskaa — säälin sanasen.

Mut miltä tuntui katsees?

Minuhun muinoin katsoit ja virkoit: »olen sun!» Ja silmä suli silmään ja sielu sieluhun. Ma kerroin pelkon' kaikki ja tunteen' tuliset, Sä mullen ikäväsi ja toivos salaiset.

Taas loit nyt katseen pitkän ja kirkkaan minuhun, Taas suli silmä silmään ja sielu sieluhun; Et jaksanut nyt enää sä virkkaa sanaakaan — Sä katsoit ja mä katsoin näin puhumatta vaan.

Kosk' ensilemmen katseen mä muinoin sulta sain, Niin tuntui: »tään maan päällä mä olen autuain!» Mut miltä tuntui katsees, kun multa läksit pois? — Se tuntui, niinkuin tuolla jo taivaass' oltu ois.

Vapaa.

Sä olet vapaa taas — niin mulle sanotaan — Saat vapaast' ihaella suloisuutta; Sun lupa ompi onnea taas uutta. Jos mistä mieli tekee, mennä hakemaan! —

Ma olen vapaa! — näinhän mailman ympäri Liehuilla myös maanpakolainen saisi, Vapaasti, minne mieli houkuttaisi. Yks paikk' on kieltty vaan — se, jota rakasti!

II. LEMPI.

Neidon rukous.

Yksi kultaa kiiltävää rukoelevi, Toinen ankaraa anovi valtikasta, Viisautta Salomo kuningas suuri Pyys polvillansa.

Mitäpä mä rukoellen, neito raukka? Sydämeni soisin lähteeks puhtaimmaksi, Sulokuvan armaan sulhaseni siihen Ain' asumahan!

Ainoa hetki.

Mä hetken vain Sun nähdä sain, Vaan ei kuvas katoa muistostain.

Näin hetken on työ. Kun salama lyö, Mut ijäks jäljen se puuhun syö.

Oi riemuisaa, Oi katkeraa. Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!

Unhoittaa pois Sit' en mä vois, Vaikk' kuolon mulle se muisto tois!

Ne ovat vait.

Sä lausuit: »lempi-onneas Kadehdin totta tosiaan! Kun kuultelen sun laulujas. Lemmestä yhä kuulla saan. Sua tänään Kaisa katselee. Huomenna Aina halailee, Taas toiste Valpuri suo suuta, Näin joka laulu tuopi uutta. Kylässä tokko yhtään lie, Jot' ei sun luokses lempi vie!»

Ma huokasin: »ah jospa vaan Minulla ykskin kulta ois! Sitähän aina huudetaan, Mimmoista vasta saavans' sois. Jotk' omakseen jo kullan sait, Ne ovat vait, ne ovat vait!»

Yhteen kasvaneet koivut.

Kaks kasvoi koivahaista, — Kaks vesoi valkeaista Yksillä perillään; Juurensa yhteen juurtui, Tyvensä yhteen puuttui, Latvat on erillään.

He niillä huiskaellen, He niillä kuiskaellen Puhuelevat näin: »Kuin tänne, kumppalini, Osasit parihini, Kuin vierit vierehein?

Mun emä maahan puotti, Sun kevättuuli tuotti Siipinsä kepe'in. Jos toinen meistä sortuis, Nyt murehisin murtuis Myös kohta toinenkin.»

Neidon lohdutus.

Muinoin houkka huokaelin, Vähätietoinen valitin, Koska kultani erosi, Armas läksi muille maille.

Nytp' en aiheetta apeudu, Suotta surekaan eneä, Keinon keksin tuskalleni, Mutkan murheellen osasin.

Eron päivä kun tulevi, Sulho tielle suoriuvi, Merenrannalle menevi, — Riennän rannalle minäkin; Siinä vielä viivyttelen, Kovin kahlehin pitelen.

Kunpa päässeepi käsistä, Pursin poijes purjehtivi, Joko jäänen mä jälille? Enpä jää mä sittenkänä! Jalkani se jäi jälille,

Mutta silmät seuroavi Ulapan sini-selille, Lakkipäille lainehille.

Vaan kun kultani katoovi, Etten hänt' eroitakana, Silmini selitäkänä, Joko jäänen mä jälille? — Enpä jää mä silloinkana. En jää silloin, enkä milloin, Enkä ilmoisna ikänä! Josko jäikin silmä raiska, Raukesi ilman rajoille, Ajatukseni ajelen, Työnnän mielen mietteheni, Ajan toivoni tuliset, Työnnän hehkuvat haluni. Ne ne parvessa pysyvi, Sulhoani seuroavi, Väsymättä, uupumatta, Hetkekskänä heittämättä, Vaikka kulkis kaikki rannat, Vaikka äärihin mailman!

Nimetön sormi.

Sai nimen sormet kaikki, Yks nimettömäks jäi. Kaikilla muilla arvo Vai ois, täll' yksin ei? Rumemp' on peukaloinen, Sakari mitätön, Miks neljäs sorm' on halpa, On yksin nimetön?

Kun ihmis-sydämehen Lemp' ensin syttyvi, Se kytee salaa, piillen Kaikilta kainosti. Tää veitikka se tietäis, Vaan viel' on äänetön, Ei nimeä se virka — Siks on se nimetön.

Vaan koska kerran lempi Sanoiksi puhkeaa Ja nimen armaan, kalliin Rohkeesti ilmoittaa, Kun neljäs sormi julki Saa kultakiehkerön — Nimellisekskö muuttuu Jo silloin nimetön?

Ah onnellen, min lempi Maan päälle tänne loi, Säteelle paratiisin, Ken nimen antaa voi? Sanoilla moinen autuus On selittämätön — Siks lemmen sormi nytkin Ja ain' on nimetön.

Sydämen taisteluita.

Lempen' armas, kuollut, hautaan vaipunut, Elon' aurinkoinen ijäks laskenut, Hautaan kanssas vaipua mun salli myös, Ijäks peittäköön mun rauhallinen yös! Tuolla — kas! — tuo ranta kuollut, talvinen, Tuonen kirkas valkovaippa peittää sen; Meri elää, jos se elämätä on, Sysimustin aalloin kuohuu rauhaton. Elon merelt' — ah! — jos pian päästä pois Kuolon rantaan loistavaan ja tyyneen vois!

Vaan mi tunne kumma, tunne autuas? — Sydän, hourailetko, vai näet unias? — Mist' tää outo riemu, ihme suloisuus? Niinkö taivaass' alkaa elon päivä uus? Minkä kuolo ryösti, näinkö jälleen saan? Lempi haudattuko nousi haudastaan?

Ei! — Ei! — poistu kauas, petos ihana, Viettelevä sydäntäni heikkoa! Armas olet, liiankin jo armas, vaan Armaaksen' en sua tunne kuitenkaan. — Mikä kuoli, kuollehist' ei nousta voi — Virvatuli viekas olet, valhekoi!

Uusko lemp' ois nimes — lemp' on aina uus, Aina vanha, yks vaan, se sen salaisuus, — Lempo häijy olet, käsin rohke'in Saastuttava murheen pyhän temppelin!

Lempo! — näinkö kirkas katsantonsa ois? Sekö herättää näin pyhän tunteen vois? Vainaan nimen huudan, tuo ei poistukaan! Jumalaa mä rukoilen — tuo hymyy vaan! — Herra! Oisko mahdollista? — Vitsaus Oisko kärsitty — taas suotu siunaus?

Oi kiitos!

Oi kiitos kaikesta onnestain, Min tahtomatt' olit luonut; Ilosta, riemusta, minkä sain, Min tietämätt' olit suonut; Ja voimast', innosta koettamaan Taas korke'impihin uudestaan, Min silmistäs olin juonut!

Turh' oli toivoni — luotas pois Jo sun sydämes minut syöstää. Sun lempes aartehen' ollut ois. Sen toinen multa nyt ryöstää. — Oi kiitos kuitenki! — Minkä sain, Ei ryöstää voi, se on muistossain Kuin tähti tuikkiva yöstä.

Keväällä 1876.

Mä lempeni hautaan peitin — Se vaipui jo kuolleeksi — Sen päälle mä mullat heitin, Ja lausuin: »ain' ijäksi!» — Näin luontokin, talven saapuin, Kaikk' kukkaset hautaa pois, Ne peitellen lumikaapuin, Kuin enään ei toivoa ois.

Nyt raukesi talven valta, Taas lähti jo järven jää, Sulaneitten hankien alta Taas pälvet jo pilkistää. Kohos jällehen luonnon rinta, Elohon se jo virkoontuu. Ja kohtakin nurmen pinta Kukin kirjavin kaunistuu.

Mä katson tuot' ihaellen, Suloutta, min taas kevät soi, Ja mietin: mullekin jälleen Kevät toinen tullako voi? Tää mun sydämen', joka musta, Kuloheinäinen nurmi on vaan, Sill' oiskohan uskallusta Taas kukkia milloinkaan?

III. ILOA JA SURUA.

Suvilaulu.

Oisin pääskynä mä piennä, Suvilintuna suloisna, Lenteleisin, liiteleisin, Suomehen suhauttaisin. Sitten sinne saatuani, Perillenpä päästyäni Ilmassa iloitteleisin, Räystähällä riemuitseisin Kesän kaunihin tulosta, Tulost' armahan auringon. Vaan jos itkevän näkisin, Huolellisen huomaitseisin, Hälle mä viserteleisin: »Mitäs itket, ihmisparka, Murhehdit, sä Mannun lapsi? — Kohtalosiko kovuutta? Sydämeskö sulatuutta? Katso luonnon kauneutta, Ihanuutta ilman kaiken: Suot jo läikkyvi sulana, Järvet jäiden kahlehitta, Nietos nurmelta katoopi, Häviääpi maasta hanki, Päivyen taas paistaessa, Ahavan puhaltaessa; Korpi kukkia on täynnä, Puiden latvat lintusia; Kukat ne hajuelevat, Lintusetpa laulelevat: 'Iloitkaamme, riemuitkaamme, Laulakaamme, kiittäkäämme! Suven meille Luoja saattoi, Jumalamme joudutteli!'

»Ällös itke, ihmisparka, Murhehdi sä Mannun lapsi! Hänpä, joka suven saattoi Näille Pohjankin perille, Joka kaikki suot sulatti, Pani järvet aaltoomahan, Kukat pienet kukkimahan, Lintusetkin laulamahan — Suven saattavi sinullen, Kesän kerran kerjittävi. Sielus nietokset sulavi Lempensä lämmittämällä, Huoles hattarat hajoovi Henkensä puhaltamalla!»

Onneton.

Päiväpaisteell' astuissani Varjo vieress' astuvi, Ei se musta, pimeäinen Luovu koskaan luotani.

Josko poies paennenkin Iloisien joukkohon, Suru aina sydäntäni Puree, kalvaa ponneton.

Tulis yö ja aurinkoisen Tulet tuimat sammuttais, Varjo synkkä vierestäni Silloin ehkä katoais.

Tulis Tuoni toivottuni, Veisi rauhan majoihin, Nukkuessan' nurmen alla Nukkuis musta murhekin.

Juomalaulu.

(Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag.)

Maljat, veikkoni, täyttäkää! Vielä nyt veren kuohuvi kosket, Nuoruus se punastuttavi posket; Nuoruuden olkohon malja tää! Mietteet murheiset Poies haihtukoon; Tuskat turhaiset Nuoruuden kevyt miel' pakohon ajakoon!

Ensimaljan nyt nuoruus saa! Niin! maljan sen nuoruus saa! Hurraa!

Toinenpa malja se armahan on! Mit' olis nuoruus rakkaudetta? Niin olis kuin kevät kukkahisetta, Kolkko vaan, iloton, suloton! Autuus taivahass' Lempi on sula vaan. Maan pääll' autuas Olen kun katsoa kultani silmihin saan. Toisen maljan sen armas saa! Niin! maljan sen armas saa! Hurraa!

Kannun pohja jo pilkoittaa. Viimeisen kerran täytän mä maljain. Tehkää se myös: päin juokaamme paljain! Maljan viimeisen saa kotimaa. Huokaus viimeinen Suomen olkohon! Suomen etehen Viimeiseen pisaraan veri vuotakohon! Maljan viimeisen saa kotimaa! Veren viimeisen Suomenmaa! Hurraa!

Soittoa kuullessa.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni, Sävel, soios, suloinen!

Soidessasi mielen myrsky Rauhaan viihtyvi; Sydämessä huima hyrsky Aaltoin tyyntyvi.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni, Sävel, soios suloinen!

Ketoa kuin kuivuvaista Kaste kostuttaa, Niinpä rintaa riutuvaista Soittos virvoittaa.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni, Sävel, soios, suloinen!

Toivon kukat kuihtunehet Tointuu tuoksumaan; Syämen linnut paennehet Taas saa laulamaan.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni, Sävel, soios, suloinen!

Pianpa päämme vaipunee Maan kylmään kainaloon. Siis lempikäämme, veikkoset, Siis suudelkaamme, poikaset, Kun vielä huulet lämpöiset Nyt suuta tarjoaa!

Sotamies-laulu.

No, miehet, miekat naulahan Nyt pankaa riippumaan! Käs' vasen neidon kaulahan, Pikari oikeaan! Kuin syksyn kukka kerkeä On sotamiehen elämä. Sen mettä aik' on imeä, Kun vielä kukoistan.

Mi haitta, josko juotanee Nyt liika pisara — Se verenämme vuotanee Jo maahan huomenna. Siis juokahamme, veikkoset, Ett' tappelussa punaiset Ei ehtyis veren lähtehet Tok' ennen aikojaan!

Jos huuleen huuli haipunee, Hiis sitä moittikoon — Pianpa päämme vaipunee Maan kylmään kainaloon. Siis lempikäämme, veikkoset, Siis suudelkaamme, poikaset, Kun vielä huulet lämpöiset Nyt suut tarjoaa!

Pikku Julius vainaa.

Mamman Luli pikkarainen Läksi maailma-matkalleen, Mut jo pian lapsukainen Väsyi pienin jalkoineen.

»Syliin, syliin!» itki »Enemp' astua en voi!» Kohta enkeli jo tuli, Lepoon Lulin päästä soi.

Järven rannalla.

Jyriseepi järvell' aaltoin hyrsky, Heitä möyryttääpi hurja myrsky, Pilvet mustat peittää koko taivaan, Peittää auringonkin aivan.

Rantaa vastaan vyöryin laineet riehuu, Kuohuns' ilmaan lennättäin ne kiehuu, Pyrkis ulos piiristään, mut sortuu, Voimatoimia uupuin murtuu.

Ihminenkin omin voimin pyrkein Yli hälle säättyin rajain jyrkkäin, Ryntää, ponnistaa, tai siivin koittaa Ylä-ilmoiss' sijan voittaa.

Mutta kaikk' on turhaa, kalliona Luojan sääntö liikahtamatonna Kestää rynnäköt; turh' on myös lento, Ihmis-siip' on aivan hento.

Uhka-ylpeyden myrsky tuopi Pilvet vaan ja pimeyttä luopi Meidän välillen ja suuren Luojan, Ainokaisen voiman suojan.

Asetu, oi aaltoileva rinta, Tyyneksi kuin järven kirkas pinta, Taivaan armo-aurinkoinen kohta Sitten sulle jälleen hohtaa.

Vedestä nyt kuuluu humu vieno. Taivahalle nousee sumu hieno; Sielukin näin tyynnä ainoasti Kohoo maasta taivoon asti.

Pää pystyyn.

Pää pystyyn vaan! Sä olet mies, et halpa mato maan! Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa, Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa. Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan! Niin Luoj' on luonut parhaan luomistaan. Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen, Katsahtaa voi tok' ylös taivaan puoleen. Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan! Ei Herra jätä lastaan milloinkaan. Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi, Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi. Pää pystyyn vaan!

Sun tahtosi tapahtukoon.

Mun sielun' onpi niinkuin erämaan Hiekoilla autioilla harhaileva, Jäljille yksin jäänyt seurastaan Ja turhaan kumppaliaan tapaileva. Herra, oi auta mua!

Mun sielun' on, ylt'-ympäri kuin ois Mull' yö vaan pimein, synkin, musta aivan, Kun tähti viimeinenkin sammui pois. Ja sammui minuun iskenytkin tuli taivaan. Herra, oi auta mua!

Kauhistuin sieluni jo lähestyy Parrasta toivottoman kadotuksen. Viel' askel yks, niin siihen syökseentyy Se helvetin jo ammollaan näk' uksen. Herra, oi auta mua!

Mut nyt, nyt tunsinkin Sun apusi, Mi pois mun tempas partahalta nielun; Pimenneen mielen' valos valaisi, Ja lohdutukses täytti tyhjän sielun. Herra, ma kiitän Sua!

Juur' ankarimpan' olit laupiain, Suurimman armos tuskass' annoit mulle. Ma näin, ett' onni onnist' autuain, On se, kun onnens' uhratuks saa Sulle. Herra, ma kiitän Sua!

IV. LUONTO JA ELÄMÄ.

Suksimiesten laulu.

»Ylös Suomen poiat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan!»

Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään. — »Sukkelat on sukset meillä, — Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais!»

Koti kontion on tuossa, Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. »Kuules, ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!»

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. — »Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas!» — Hammasluske, Keihäsryske Kaiuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; — Keihäs sattui rintahan; — Ukko nukkuu uupununna Sikehintä untahan. — »Riemuellen, Soitatellen Viekää saalis kotihin!»

Vaan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakoisalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa.

Lumisateella.

Lumia lentää Ristin ja rastin, Leikkiä lyöden ja Taistellen; Vaan väsyneinä Vaipuvat viimein, Etsien rauhaa, Povehen maan. Mutta kun päivä Keväinen kutsuu, Pilviks ilmahan Haihtuvat taas!

Ihmiset myöskin. Maailman lapset, Raatavat, lempivät, Taistelevat; Vaan väsyneinä Horjuvat hautaan, Töistähän, teistään Lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Jumalan ääni, Henkinä nousevat Taivahasen.

Rantakalliolla keväällä.

Sä siintävä sininen reuna, Tuoll' takana talvisen jään, Oi milloin, oi milloin sun louna Tuo rantahan maa-paran tään? Taas toivoa taivahisinta Jo sykkii sydämeni, Taas huojeni huoleva rinta, Kun välkkehes lähenevi.

Mut mitä! — mi äkkiä poisti Taas ihanan näön, min näin, Tuon kultaisen sinin, mi loisti Eess' silmien imehtiväin? Vai tyhjäkö oiskin se ollut Mun mieleni kuvitus vaan, Värillä taivahan tullut Vaan poloa pilkkailemaan?

Ah, jospa kuin merien myrsky Käsvarten' nyt väkevä ois, Koht' aaltojen ankara hyrsky Jääpeittehen murtaisi pois! Tai aurinkona jos hetken Vaan paistaa lempeni sais, Jo laivat riemuten retkeen Taas tuttuhun kiiruhtais!

Mut linnuks luotu ma lienen Pääll' lumien visertämään; Ei voimat peipposen pienen Saa kesää rientelemään; Näin laulaa hän toki taitaa: »Oi toivo, se tyhjiin ei käy! Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa, Vaikk' aina ei siintävän näy!»

Clarens'in hautausmaalla.[1]

Tule tänne, joka haet rauhaa! Muualla jos kuinkin riidat pauhaa, Täällä vihat viihtyy, sodat lakkaa, Yhdess' eroitetut makaa.

Venään, Puolan, Franskan, Saksan kansaa Täällä lepää rinnoin rauhassansa; Uskoillakin, toisiaan mi vainoo, Tääll' on sija yksi, ainoo.

Tule tänne, joka haet rauhaa! Täällä ei maan riidat enää pauhaa; Suuren sanan jo näet täytetyksi: Yksi paimen, lauma yksi!

Rauta.

Suossa synnyin, suossa kasvoin. Venyin suossa viatoinna Äidin armahan povella. Mannun, maammoni sylissä, Paistoin purppuran punaisna, Ruostehena ruskeaisna.

Ilkeä inehmon lapsi Minut suostani sivalsi, Ryösti rinnoilta emoni, Otti iki-orjaksensa.

Tunki takkini tulehen, Tuhkin purppuran tuherti: »Hame orjan harmajana, Kulonkarva käskyläisen!»

Pieksi paljoilla poloista, Mua muokkasi vasaroin: »Orjan niska notkeaksi, Orjan selkä sujivaksi!»

Työnsi tuimahan tekohon, Käski työhön kauheahan: »Mene kuuset kaatamahan, Heinät katkomaan heleät. Kukat taittamaan koreat! Terin tuimasti tuhoa Kaikki siivin siukovaiset, Jalan nelin juoksevaiset! Myöskin Mannun maammosesi Rinta raatele vakoihin!»

Tästä työstä kauheasta Kaikki luodut kammoavi, Mua vaivaista vihaavi.

Mutta malta, häijy herra, Varo, ilkeä isäntä! Itse orpoa opetit, Itse neuvoit ilkeäksi! — Kun nyt raivohon rupean, Yllyn vallan vimmaiseksi, Oman heimosi hävitän, Sinun itsesi katalan Virun sydän-verissäsi, Kylven keuhkosi kodassa! Sitten siinä pestyäni, Pestyäni puhtahaksi, Kiillän taasen kaunihina, Paistan purppuranpunaisna, Entistäkin ehdompana!

Tähden tuikkiminen.

Sä tähtönen kirkas, Oi sano, mi voi Tuoll' olla sun virkas, Miks Luoja sun loi? Suur' aurinko vaan Voi päiveä suoda Ja eloa luoda Yl' ilman ja maan;

Kuu valoa tarjoo, Kun pimein on yö, Unt' eläväin varjoo: Se hällä on työ. Kuin veljesi nuo Sä pieni et loista, Et pimeitä poista, Et ihmeitä luo.

Mut kuitenkin yhä, Kun tuikkeilet näin, On rauhoa pyhää Mun sydämessäin. Ma rohkenen taas, Ja kepeämmällen Mun tuntuvi jällen Täss' surujen maass'.

Kosk' yön läpi valon Näk' eksynyt mies, Hän tietävi: talon Tuoll' lekkuvi lies. Näin, tähtönen, liet Myös viittana varmaan, Mi luoks Isän armaan Laps poloiset viet!

Purjehdusretki.

Aamu onpi. Tyynnä lahti Niinkuin peili vielä lepäävi. — Mutta kas! nyt viiri heilahti, Tuulen tarkka, valpas vahti. Pian tunnet että tuuli valvoo: Värehille piirtyy veden kalvo, Raitis henkäys jo vilpastaa Paahtunehen posken, Ja, kuin ääni kosken Kaukahisen, metsä sohahtaa.

Nyt on aika, pojat, rientäkää! Vene veteen sysätkää! Purjeet valloillensa, Köydet kiinni paikoillensa! Onko valmis? — Kyll' on! — No, Sitten työnnä ulos jo!

Hiljallensa vene hiipii, Niinkuin hallitsija lintujen, Kotka, vaikkei souda siipi, Kiitää halki ilmojen. Matka kulkee kulkuaan; Seutuja siis katsellaan:

Tuossa näet ylpeä Seisoo kallio; Hänpä tahtoo kylpeä: Paljaaks riisui jo Ruumiinsa hän, veteen astui, Mutta vasta jalat kastui. — Tässä kas kuin koivu nuori, Metsän sorja neitinen, Kasvojansa hymyillen Kuvastaa. — Hoi, käännä ruori! — Siinä liki veden kalvoa Oli salaluoto. Niinpä usein muoto Päält' on kaunis, sydän kavala. — Katso nyt taas rantaa tätä Someroista. Tott' et toista Löydä missään emäntätä, Joka siivota kuin vesi vois! Järjestyksessään on kaikki täällä: Kivi kaunihisti kiven päällä; Kaikki pesty, huuhdottuna; pois Ruhkat kaikki lakaistut, Läjiin rantaan ajetut. — Voipa näiden näköin ihanuutta! Joka hetki yhä kuvaa muuttaa. Niemet, saaret, salmet, kaikki hyörii Ympäri, Tavoitellen, halaellen pyörii, Tanssivi. Näön yhden tuskin oikein näit Ihaellen, Jo se jällen Riensi pois, sä niemen taakse jäit.

Kotilahden kautta näin käy tie. Mutta viimeinpä jo joutuu Salmi, meren selälle mi vie. Metsä tuulen estää. Soutu, Veikkoset, nyt tarpeen lie. Näinhän myös, kun sulla työ on suuri Tehtävänä, sille uljaasti Riennät, mutta seisahdutpa juuri Ennenkun sä ryhdyt. Mielesi Epäellen liehuu. Toivo, joka täytti Rintasi, puhaltamatta on. Nyt, mi äsken huokealle näytti, Vaikea on, milt' ei mahdoton.

Tuossapa jo onkin salmen suu. Katso! Purje äsken riippuva Höllällänsä niinkuin kuolleena, Äkkipäätä jälleen vilkastuu, Kuni orhi, sotatorvet kuullen, Pysty-korvin hörkähtää, Niin nyt purje, tunnettuaan tuulen Hengen, riemuin säpsähtää. Taaspa höllästyy se, joko petti Tuuli taasen, vieteltyään jätti? Useinhan myös poika neiti-lemmen näin Sytyttää ja huoleti käy eteenpäin.

Ei, jo tuuli taasen palauupi, Purje täytehen jo pullistuupi; Vene, uljahasti päälle rynnäten, Alkaa taistelon kanss' aaltojen. Hei! kuin kokka nousten hyrskii, Lainehia vastaan tyrskii. Vimmastuin, Vaahtosuin Aalto estää koittaa Kulun rientoa, Mutta murtuu voimatta. Vene voittaa. Laineen niskallen Jaloin polkien, Kohoaa se korkealle, Rientää avaralle Selällen vaan eteenpäin. — Mieskin vankka näin Astuu tietään mailman kautta; Turhaan ponnistaa, Turhaan pauhajaa Pahat vastaan, ei se auta. Oi sä raitis, jalo miehentyö, Kamppaelu aaltoin kanssa! Mahdotont' on että lyö Kurja sydän rinnassansa Sillä, joka oppi täällä Purjehtimaan vastasäällä!

Viinitarhan edustalla.

»Oi terve, tarhuri-neiti! Kuink', ihana, käy sun työs?» Hän hymys ja mulle hän heitti Tuolt' alas rypälen myös.

»Oi neitinen, sult' ihaellen Mä otan lahjan, min suot. Vaan mustat silmäsi, kellen, Oi virka, sä heittänet nuot?»

»Nuot silmäs, mi täynnä on tulta, Kuin mehu sun marjoissais. Sep' onnen autuas, sulta Ken omaksensa ne sais!»

Naurava käki.

Puolessa on jo kesä, Keskellään Heinäkuu; Puun latvahan kas tuohon Käkönen istahtuu.

»Oi kuku, kultarinta, Taas laula mulle nyt!» Mut käki pyynnöstäni Ei lauluun ryhtynyt.

Sanani kuullen nauruun Vain suureen purskahtaa; Hän nauraa lakkaamatta: »Ha, ha, ha, ha, ha, haa!»

»Semmoinen narri nuorna Kyll' olin minäkin; Yöt, päivät tyhjin vatsoin Ma huusin, hoilailin».

»Mut nyt sen aikaa heitin Jo muille houkillen; Ei laulaminen syötä, Miks viitsis tehdä sen?»

Hän läksi lentämähän. Ja vielä lennossaan Hän nauroi hohotteli: »Ha, ha, ha!» yhä vaan.

»Oi, käki, suloisemmin Tok' äänes ennen soi, Kun suven sanomia Se Pohjanmaille toi».

»Kun pitkät ikävuodet Lempeesti ennustit, Neidolle sulhon tulon Nopean lupasit!»

Varoitus.

Poikani, lemmen purppuraperhoo Pyytäissäs haluin hehkuilevin, Hellin tempaos hyppysin, Ettei sen runtau vienoinen verho!

Runoniekan sydän.

(Arvoitus.)

Meri täynnä heliöitä helmii, Jotk' ei voi ihastuttaa ihmissilmii, Jos myrskyt ei, mi pohjaan asti telmii, Niit' alta aaltoin saattais ilmi.

Kaste ja Kyynel.

Kaunis kukka on kauneinnaan, Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel. Viel' ikävän haluhelmiä täynnä Silm' ilon säihkyvi suloinnaan.

Elämän meno.

Nuoruus nopsakenkä tepastellen Elon tanssiin rientävi; Vanhuus sauvan kanssa hoiperrellen Ringistä pois pyrkivi.

Turvaton.[2]

Voi minua poika-raukkaa, Kuink' olen turvaton! Ikäänkuin taivaan lintu, Mi lentoon luotu on.

Lepääpä lintunenkin Omassa pesässään; Vaan mull' ei maailmassa Kotoa missäkään.

Ja emä linnunpoikaa Siivillä suojelee. Minua talven tuisku Vain lumin peittelee.

V. LEIKILLISIÄ.

Neuvo.

Närkästyen neito lausui Pojallensa pilkkasuulle: »Mikä turva on sinussa? Olet heinä heiluvainen, Kaikkia kumartavainen! — Miten luottaisin sinuhun? Olet laine läikkyväinen: — Lampen' aallollen asetan, Pian aalto pettänevi. — Olet lieto perho-lintu: Kukkaa kerran suutelevi, Muihin sitten lentelevi!»

Poika vastas pilkkasuinen: »Vähäpä turvaa vesassa, Heinäsessä heiluvassa — Ota kanto turvaksesi! Vankka kanto on tukena, Jos ei juuri kaunokainen, — Musta, paksu ja rypinen. — Paha aalloilla asua: Yhä laine läikkyilevi — Jäähän luottosi aseta, Jää ei läiky lainehena, Josko kylmäkin kuvetta. Älä usko perhokaista, Lieto kun lepertelevi, Ota toukka toveriksi! Se on aina uskollinen, Se ei luotas lennäkänä, Josko syöpikin sydämes.»

Laiskuuden ylistys.

Muut ne kiittävät aina ahkeran suuria töitä: Kuinka hän hikoillen raatavi, puuhaelee. Minäpä laulelen: laiskuus Luojan lahja on parhain, Oikein jos sitä sä osaat nauttia vaan. Ole laiskana, veikko, sitten ei raukene ruumiis; Hautahan aikaiseen vaiva ja puuha sun veis. Ole laiskana, näin vaan saat sinä suuria toimeen; Puolta ei ahkera tee, minkä hän laiskana vois. Kun sua sairaus vaivaa, työ sitä pahenteleisi; Hiljaa makaile vaan, pianpa paranet taas. Suru kalvava seuraa sinua kaikkihin töihin; Olepa joutilas, koht' ehtivi Unonen luo, Ehtivi Unonen luo ja unhotusjyväset kylvää Luomihis, viepi sun pois iloa ihailemaan. Mitä on taitehet? — Kaikki vaan ne on laiskurin työtä; Ei työjuhtien luo Runotar koskahan käy. Almanakassapa viimein katso pyhien joukko — Ahkeratako lie niissä yht' edes vaan. Kaikki ne laiskana eli, laiskana loikkui ja lihos; Joka ei mitään tee, syntiä myös se ei tee! Siitäpä pääsivät laiskat taivahan talohon suoraan, Pääsivät itse ja myös päästää muitakin voi.

Varoitus tytölle.

Sydän poikien lampena lie, Min pintahan tien vene piirtää; Vaan tuuli kun venosen siirtää, Koht' tietymätöinnä on tie!

L'Isle de la paix.[3]

Sovinnon sua saareks tottakin mainita taitaa: Juuripa ihminen yks päälles sopia voi!

Lempi ja Lempo.

Lempenä neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi. Miekkoinen, joka sen nai, Lemmon kekälen sai!

Komea hautakivi.

Armahas haudan päälle sä loit kiven komean, suuren. Siksikö että hän pois sieltä ei palata vois?

Suurisuiselle ystävälle.

Hopeanhohtelevaisna miettehes kohosi ilmaan. Varmaan, arvelin mä, Fenix-lintu on tuo! Mutta pianpa läiskis! maahan sä putosit jälleen. Olitkin, nyt minä näin, siipikalanen vaan!

VI. VAPAUS JA ISÄNMAA.

Italian herääminen.

Kah kuin Etnan kupehessa Kukat, ruohot rehoittaa; Työmies viinitarhasessa Pelotonna rallattaa. — Kivisissä Kahlehissa Tuli nukkuu vankina.

Raskaan kiviriippans' alla On kenties jo sammunut. — Ei! — se miellä vihaisalla Pohjaan vaan on painunut. Siinä riehuu, Kuohuu, kiehuu, Keittää julmaa kostoa.

Kah — jo vuori puhkeavi, Päiväks muuttuu musta yö, Tulipatsas kohoavi, Pilviin leimahdellen lyö, Kallioita, Lohkareita Ilmaan lentää, sinkoilee.

Kuule maassa jyrinätä! — Manner vahva vapisee; — Meri säikähtäen tätä Paikoiltansa pakenee. — Viinatarhat, Pellot parhaat Laava peittää laineillaan.

Jalot näin Italialaiset, Unestanne havaitkaa! Ikeet raskaat saksalaiset Poies päältä survaiskaa! — Ruoskillensa, Kahleillensa, Kas, jo peikot pakenee!

»Terve joukkoon vapahien Ihana Italia!» Näinpä nyt iloitsevien Veljein kaikuu rinnasta. Riemu raikkuu, Huuto kaikuu: »Eläköön Italia!»

Pohjolan valkeneminen.

(Laulettu Porthan'in-juhlassa Marrask. 9 p. 1861.)

Pohjolan pitk' oli yö! Kauan synkk' oli, Suomeni, kulkus, Pimeydessä riemuton polkus, Vaikeat vaivat ja raskas työ. Pitk' oli Pohjolan yö!

Vaan eip' yö valoton! Tähtöset tuikki välkähytellen; Otavanas, sua tiell' opastellen, Loisteli säihkyen sammumaton Lempi Juslenion.

Vaan jopa Pohjolaan Riensi nyt aamu taas rusotellen, Valkeni, loistollaan herätellen Kalevan urhoja unestaan, Nerosi, oi Porthan!

Pitk' oli Pohjolan yö! Vaan kesäpäivä jo pimeät poistaa, Sätehin sammumattomin loistaa. Pohjolan, kun kesähetki lyö, Päivänä paistaa yö!

Suomalaisille.

Miekkain melske kuuluu täällä, Kuuluu kalke kilpien; Eri huudot onpi väellä, Er' on väri lippujen. Murhaajatko muukalaiset Tulleet on tuhoamaan? Voi, ei! miehet Suomalaiset Tässä seisoo vastakkaan.

Ilost' ilkkuellen peikko Muukalainen katselee Kuinka veikkoansa veikko Raivoellen raatelee. Kumpi kaatui, kumpi voitti — Hän on varmaa voitostaan; Min hän turhaan kaataa koitti, Kaatuu kaatamattakaan.

Yhtehen min Luoja liitti, Kuin näin ratketa se voi? Ykshän Suomi meidät siitti, Ykshän kieli meillä soi! Valvoimmehan yhdess' yötä Äidin sairaan vieressä; Yhdessähän teimme työtä Korpisuossa synkässä!

Nytkös, koska aamu koittaa, Suomi viimein virkoaa, Työmme kovan onnen voittaa, Korpi kolkko aukeaa, Nytkö, veljet, liittoamme Turha riita ratkaiseis, Uutta toivon toukoamme Kateuden halla veis?

Ei! min yhteen Luoja liitti, Näin se ratketa ei saa! Ykshän Suomi meidät siitti, Ykshän kerran peittää maa. Yhtenä siis seisokaamme, Suomeamme suojellen, Yhteis-voimin voittakaamme Yhteinen vihollinen!

Kumpi suurna, kumpi piennä, Olkoon lasten riitana; Kyynärähän tok' ei liene, Miehen kunnon mittana! Ylempänä, alempana, Mitä siitä huoltakaan, Kuu vaan kukin portahana Onpi Suomen kunniaan!

Koivu Etelässä.

Oi Suomen kaune, koivahainen, Solakka, vyöhyt-valkeainen, Mi saattanut sun tänne on? Sä luulit: »päiv' on lempeämpi Ja tuuli tuolla hempeämpi, Maa antaa runsaan ravinnon».

»Ma kasvan siellä uljahasti, Kohotan pääni pilviin asti Kuin muinoin tammi Jumalan. Ja katsomahan kummaa uutta, Komean koivun tuuhevuutta Kaikk' ehtii kansat maailman!»

Tääll' oli päivä lempeämpi Ja tuulen henki hempeämpi Ja runsaat antehetkin maan. Mut vaivaisena varreltasi Kuitenkin kuihdut huolissasi — Tää maa on sulle vieras vaan.

Provessori Lönnrotille

(15 p. Toukok. 1862 erojuhlassa).

Suomea sorteli orjuudessaan Kielen vierahan ankara valta, Vaan Sinä kansaasi kurjuudessaan Armahtain, vapahaksi sen alta Päästit ja neuvoit: tuossa on tie, Lupauksen maahan mi vie!

Nääntyä oltihin jo janohon, Kuivaa korpea astuen kauan; Silloin, kovahan kalliohon Kalkahutellen mahtavan sauvan, Laulun lähtehet piilostaan Sinä sait taas uhkuamaan.

Vuoren päältä nyt nähtyä maan Luvatun, mieles jo levätä oisi. Mutta ei kansasi tok' kokonaan Päästäis, vielä Sun viipyvän soisi, Siksi kun Sun alas kantanut on Lupauksien laaksohon.

Vieras lippu.

Sadathan kentät näki kuin tää kansa Yks kymmentäkin vastaan kestää voi, Ne sadat kentät, jotka hiekkahansa Ahneesti Suomen miesten veret joi: Kun suuren Kustaa Aadolfinsa kanssa He Saksaan uskonvapauden toi, Tai jalo Evert Horn kun heitä johti Tuhannenkirkko Moskovata kohti,

Tai kun he seuras Pultavaankin asti Kahdettatoista hurjaa Kaarleaan, Tai kun he äsken piti urhoisasti Yksinkin jätettynä puoliaan, Ja viimein vielä verillänsä kasti Levolla makailevan Ruotsinmaan. Vaan ken ne tietää, kuka muistaa meitä? — Työt sankartemme vieras lippu peittää.

Nyt rauha ruostua kun miekan antaa Ja kansat huolett' askaroida saa, Laivamme kyntää joka merta, rantaa Jokaista lähenevät, maailmaa Ylt' ympär' avaraa, ja kantaa Kalleinta maasta maahan tavaraa. — Vaan kuka tietää sen, ken muistaa meitä? Toimemme kaikki vieras lippu peittää!

Ja Suomen miesten kautta tieteen valo On monta pimeätä poistanut, Ja moni sävel ikisoiva, jalo Rinnast' on Suomen miesten kaikunut, Lauluiksi liittäin, min soi Suomen salo Ja mink' on Suomen kansa tuntenut. — Vaan Suomalaisiksi ken tietää heitä? — Kaikk' kielen vieraan vieras lippu peittää!

Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme Matalan, halvan sijan tänne loi; Et kaikkea voi muuttaa, osaksemme Min Kaikkivallan viisas neuvo soi. Suureksi hengen töissä tok', jos emme Me petä, Suomi vielä päästä voi. Sä vieraan kielen vieras lippu poista, Ja kirkkaana sen nimi kerran loistaa!

Hyljätty äiti.[4]

Köyh' asuu akkanen töllissään, Leipäänsä kyynelin kastaa; Hän istuu siin' ypö-yksinään; Häll' eikö heimoa, lasta?

Näin istuiss' aikahan menneeseen Pois kauas miettehet lentää, Pois kauas aikahan kultaiseen — Ja vedet poskille entää.

Ain' ollut näin ei hän yksinään; Häll' oli poikansa silloin; Nyt missä lie, mihin viipyikään? Taas hänet nähnehe milloin?

Se häll' oli kallehin kalleus, Pimiässä silmien valo, Se kurjuudessakin lohdutus, Se päivän koittavan salo.

Raskaimmat raatoi äit' orjan työt Vaivoistaan nurkahtamatta; Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt Lepoa muistelematta.

Pojasta, toivoi hän, tulee mies Jalompi vanhempiansa, Ja maineens rinnalla jää kenties Myös muistonen kantajastansa.

Ja poika varttui kuin honka vaan, Ei vertaa häll' ole toista; Ja missä parhaita mainitaan, Nimensä kirkkainna loistaa.

Mut onness' uudessa halvaksi Hänestä käynyt on äiti; Hän saadun lemmen jo unhoitti, Ja yksin kantajan heitti.

Se äiti köyhä ja kurja on, Oi Suomen laps, isänmaasi. Kuink' olla hälle, sä armoton, Voit kylmä kuin talvinen paasi?

Jo palaa jälleen sun äitis luo Hänt' ota hellähän hoimaas! Taas hälle lempesi täysi suo! Hän itkien kaipaavi voimaas.

Ja jos vaan mökkiinsä astahdat, Kohoova katto on kohta, Ja laajaks seinät käy ahtahat; Kuin keisarin linna se hohtaa.

Ja äitis vanhan ja vaivaisen Näet nuoreks nuortuvan taasen, Ja kruunun painavi kultaisen Hän otsaansa kirkkahasen.

Ja kummastellen kaikk' kansat on Näin lausuvat keskenänsä: »Mik' ihme outo ja verraton! — Sen lapsi loi lemmellänsä».

Karkuri.

On musta yö, on synkkä syksy-yö; Rajusti rankkasade maahan lyö, Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen. Kaikk' ihmiset jo meni levollen, Elävät piilohon. Mut — mitä kuulen! Metsässä on kuin kävis ihminen!

Jo näen: tuossa läheneepi mies Taloa yksinäistä. Se kenties On matkustaja eksynyt, hän varmaan Yömajaan pyrkii, ilomielissään Jo toivoo kohta helmaan unen armaan Vaivoista matkan päästä lepäämään.

Mut ovelienpa astuvan ei näy — Sivuitse hiljaa hiipien hän käy, Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. — Mit' aikoo hän, kenties hän rosvo on, Mi talonväelle syvään nukkuvalle Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton!

Sen näyttää koko muoto; partansa Tuo pitkä, siivoomaton, sakea; Likaiset ryysyt kulunehen puvun; Reikäinen kate pörhettyisen pään; Ja liike levoton, mi Kainin suvun Eroittaa muista ihmis-veljistään.

Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies Todella oli. Moni täällä ties Jutella vielä töistä Korven Kustan, Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on. Ijäti näin on jälki veren mustan Pois pesemätön, kuluttamaton.

Ei ollut aikanansa julmempaa, Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa. Helpommin hengitettiin, koska tiettiin: Jo Korven Kusta vangiks saatihin, Jo Siperian vuorten pohjaan vietiin, Mist' ei voi päästä hengin elävin.

Mut onpa taas hän tänne osannut, Maan aitakin nyt jälleen palannut Työhönsä vanhaan. Kädessäns' on rauta; Sill' ikkunalta luukun murtaa pois — Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa, Unesta heitä herättää jos vois!

Mut ihme! liesi puolisammunut On miehen kasvot täysin valaissut: Eip' ollut sen, ken murhamiellä tuli, Tää katse lempeä ja suruinen! Ja yhä lempeemmäks se vielä suli, Ja kyynel viimein vieri poskellen.

Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois, Kuin sieluuns' imeä tään näön sois: Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti Sit' unta, jonka puhdas sydän suo. — Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti, Vaan sitten astui nimismiehen luo:

»Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo! Ja laittakaatte sitten vaikka minne! Palanut tuolla mielen' oli vain Yhdeksi hetkeks vielä päästä sinne, Miss' äidin syliss' istuskella sain!»

Suomalainen maamme Ruotsalaiselle.

Oi lyö'ös liittohon kätesi, veikko! Kädet yhdistäin väki voittavi heikko: Ken meitä voi murtaa, Ken Suomea sortaa, Kun yhtenä muurina seisotahan?

Mull' aurinko nouseva paisteli kehtoon, Sun pesähäs nukkuvi päivönen ehtoon; Vaan yksiä teitä Tok' Jumala meitä On käsketyt veljinä kulkemahan.

Sun kallioihis meren murtuvi hyrsky, Mun järveän' tyyntä ei liikuta myrsky; Mut tuulien tuiske Ja kuusien kuiske Ne viihdytti lapsina kumpoakin.

Sun rantasi ruotsin lauluja raikuu, Mun saloni suomen runoja kaikuu. Mut yksi on mieli Ja kummankin kieli Vain yhtä Suomea ylistelee.

Sun vainios kasvavi vehneä, ruista, Mä usein vuolailen pettua puista; Mut maan saman juotti Veremme, mi vuoti, Kun rinnoin sotihin rynnättiin.

Siis, veljeni, heitä jo pois viha, vaino! Tää Suomihan kummankin armas on ainoo. Siit' olkohon riita Ja kiistamme siitä Ken Suomea parhaiten rakastanee.

Tuhma, raak' on Suomalainen!

»Tuhma, raak' on suomalainen!» Niin hän moittii, pilkkajaa. Sidottuas umpeen silmät, Naura vielä sokeaa!

Katkaistuas kotkan siivet, Ivaa ettei lentää voi! Poljettuas kansan kielen, Pilkkaa ettei ääuens' soi!

Sorra, polje, ivaa, pilkkaa, Kylvä vihan siemenet, Kummastele päälliseksi, Kun sä koston niittänet!

Suurelle herralle.

Kuin paksu pilvi peittänyt Meilt' olet auringon, Ja varjon valjun heittänyt Sun kansas elohon.

Sä maasi hikihelmet joit, Siit' olet aittunut; Sä veljiesi veren söit, Siit' olet paisunut.

Mut Ukko vihan valkeat Kun kerran virittää, Sä, pilvi paksu, halkeat, Ja taivas selkiää.

Feniläiset.

Oi kansa raukka, onneton, Jok' kuoll' et voi, et elää saa, Vaan niinkuin haahmo rauhaton Viel' astut paikkaas kotoisaa!

Sun poikas parhaat, uljaimmat Armotta Saksilainen löi, Ja nurmikkosi vihannat Hän saaliiksensa kaikki vei.

Maat, joita kynnät orjana, Ol' esi-isäis vanhat maat; Sä vierahana astua Perintöäsi omaa saat.

Vaan parhaan aartees, ainoan, Mi ryöstäjältä jäänyt ois, Sun kieles armaan, ihanan, Sä houkka itse vaihdoit pois.

Ja avu jaloin maallinen — Omahan maahan rakkaus — Nyt sulle, Erin kurjainen, On kova, julma kirous.

Sen liekk' ei voi sua lämmittää, Ei valoa se sulle suo; Se polttaa vaan ja hävittää, Ja mustaksi sun nimes luo.

Oi kansa raukka, onneton, Jok' kuoll' et voi, et elää saa, Vaan niinkuin haahmo rauhaton, Viel' astut paikkaas kotoisaa.

VII. TILAPÄISIÄ.

Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan.

Ujona suomalaisuus seisoo vielä Edessä porttien maan mahtavien, Vieraana kynnyksillä rikkahien — Ei kansan lasta suvaitakaan siellä.

Myös arkana ja kainoisella miellä Ens'askeleet vast' opin temppelien Saleihin astuu nyt se, horjeksien Useinkin tuntemattomalla tiellä.

Toivomme kaukan' on — mut tulevainen Tok' onni vilahtaa jo toisinansa, Hetkeksi päilyy kuva lumoovainen: —

»Jo Suomen kieli pääsi valtanansa!» — Sen kuvan ensiks loit Sä, jalo nainen! Siks ijäti sua muistaa Suomen kansa.

Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865.

Korpeen kylmään raivasi Suomen kansa Kodin itselleen, satahaarat hongat Kaatain kaskeksensa ja kylväin viljan Siemenet siihen.

Usein kyllä kyntäjän toivot pettyi, Usein viljan leikkasi harmaa halla, Usein sulloi taas sota-orhit maahan Sen kavioillaan.

Turhat kuitenkaan eipä olleet työnsä: Viljamaaks on muuttunut synkkä korpi, Yhä Pohjaan päin pakeneepi halla, Kylväjän kauhu.

Samoin Taiteen siemenet taivaalliset Mekin tässä korpehen kylvelemme, Kylvelemme kaskehen äsken kaattuun, Tuloa toivoin.

Tuoni kauneimmat kukat usein kyllä Tempaa pois, usein kuihtuvi köyhyydestä Taimet, ennen vielä kuin puhkeskana Kukkaset niistä.

Vaan ei sammua saa tosi into tästä! Mekin olkaamme tosi suomalaiset, Toiset touot taas yhä kylväin, koska Entiset kuihtui.

Uskokaamme: ei mene turhaan työnne! Kerran kypsyy täälläkin Taiteen laihot. Lasten lapset nauttivat niitä silloin, Siunaten meitä.

Luettuani »Säkenien» toisen parven.

(Montreux'ssä Sveitsinmaalla.)

Niin mä luulin, niin mä kuulin: Kaikki kuoli jo käköset, Laululintuset katosi Suomen maasta surkeasta, Pohjan kolkoilta periltä: Mitk' on nälkä näännyttännä, Mitkä kylmä kaatanunna, Mitkä, muuttaen tapansa, Havukoina harmajina Toinen toista raadellunna.

Niin mä luulin, niin mä kuulin. — Tulipa tänne pohjois-tuuli, Tuuli tuttava läheni, Se toi laulut tullessansa, Saattoi siivillään runoset, Takaa vuorten viserryksen, Kauniin maastani kukunnan.

Siitä syämeni sykähti, Rinta riemahti suruinen. Jopa tunsin, jopa tiesin Aamun alkaneen paremman, Onnen päivän palannehen Suomen synkille saloille, Pohjan raukoille rajoille. Taashan kaikuu, taashan raikkuu Entiset ilo-käkemme, Muinahiset lempilinnut. Västäräkkisen viserrys Talvimyrskyn tauottaapi; Kuultua kevätkäköstä, Jänkät jäisimmät sulavat.

Helsingin teaterin vihkiäisissä Marraskuun 27 p:nä 1860.

»Pois on vierryt Väinämöinen, Laannut laulamasta; Herjennyt on kanteloinen Käyrä kaikumasta; Siitä huokaa huolissahan Suomi nyt ja itkee Riutuneita riemujahan, Surun aikaa pitkää».

»Suomen on äänen sortanunna Talven tuima valta, laululinnut on paennunna Kylmän kynnen alta. Tuuli vain hongikossa huokaa, Kova hanki kirskuu, Nälkäinen hukka ulvoo ruokaa, Tias-pikku tirskuu».

Näinpä sävel kaikui kankahilta, Suomen saloilt' ääni murheellinen. Tuuli siivillään vei äänen vienon, Kujerruksen kantoi taivahasen. Siellä ruskopilven reunall' istui Sisarusta kolme kaunokaista, Ihanaista ilman neittä kolme. Kannel käsiss' istuu impi yksi, Laulutar se on, heleäkaula: Sulosäveliä helskyttävi, Surut sydämestä sulattavi. Toinen impi on Kuvatar kaunis, Tenhosormi, veistin kädess' istuu: Sillä kallioita kalkuttavi, Luopi sankareita, jumaloita. Kolmaspa se on korea kuopus, Näytelmätär, sisarista nuorin: Missä astuu, aukeavi haudat, Heräjävi haamut nukkumasta, Ylös urhot nousee nurmen alta. Kuullessansa Suomen suruvirttä, Sydämehen impein syttyi sääli. Taivahalta suhisevin siivin Laskeusit lohduttelemahan, Huolet Suomen huojentelemahan. Ensin Laulutar heleäkaula Käänti polvillehen kanteloisen; Hypitellen hyppysensä hienot, Soittain kielosia kultaisia, Lauloi siinä näin ihana impi:

»Kuin talven tuomi, Kas, sulo Suomi Nyt seisoo huolien, huo'aten! Vaan kanteleni soiva, Se tuopi hoivaa, Se tuopi toivoa sydämehen».

»Jo heitä huolet! Ei kaikki kuolleet Viel' ole virtoset laulajan. Viel' kanteloinen kaikuu Ja rinta raikkuu, Kuin Väinön aikana vakavan».

Vaikeni jo virsi Lauluttaren; Huoltap' ei se Suomen huojentanna, Iloa ei soitto synnyttännä. Siihen vastas surullinen Suomi:

»Kuulkaahan kannel tuossa kaikuu, Kuuluu laulu loittoo! Äänikö Väinön taasen raikkuu? Soiko Väinön soitto? Eipähän soittamassa, veikot, Väinö tässä liekään! Sorakieli, äänet heikot Tään on soittoniekan».

»Oisko itse Väinämöisen Soittamassa sormet, Loiskuis lainehet järven jäisen, Kukkis kulonurmet! Vieläpä nyt on aalto vanki, Kituu kahlehissa; Vielä pitää talven hanki Nurmet nukuksissa».

Kuvatarpa tenhosormi silloin, Kalkahuttain kalliota, alkoi Loitsujansa mahtavia laulaa: Kieli liikkui, loitsut luikahteli; Veistin väänti, paadet pakahteli. Näin Kuvatar tenhosormi lausui:

»Kallio sa kuun ikuinen, Vuori päivän polvuhinen, Kuule nyt mitä sanelen, Kuule mitä sulle lausun! En puhu omalla suulla, Puhun suulla suuren Luojan! En omin käsini väännä, Käsin väännän Kaikkivallan! Sana kuule, kuule käsky, Tenhollista nyt totellos! Muuttuos muutellessani, Muodostuos, vuori vahva, Väinämöiseksi vakaaksi, Ikuiseksi laulajaksi! Mit' on paasia sinussa, Mitä kiviä kovia, Siitä runkonsa rakennan, Siitä kallon kalkuttelen. Mit' on puroja povessas, Ne ma suoniksi solutan, Verivirroiksi valutan. Mit' on lunta lappehillas, Siitä holvajan hivukset Hopeisena heilumahan, Valumahan valkoisena. Mit' on kuusia kupeillas, Honkasia hartioillas, Ne ma ruunuksi rakennan, Sovittelen seppeleeksi Päähän vanhan Väinämöisen, Ilon tuojan ikävöityn».

Jopa kalliosta kuvoaikse Muoto va'an, vanhan Väinämöisen, Suomen tarkkamielen, laulukielen. Tuosta näin Kuvatar kaunis lausui:

»Ällös surullinen Suomi, Ällös itke nyt eneä! Riemuitse jo rinnassasi, Aamuin illoin nyt iloitse! Jo on vanha Väinämöinen, Ukko tullunna takaisin Laulamahan, kukkumahan, Soittamaan, helistämähän Kansan kaunihin iloksi, Sulon Suomensa huviksi!»

Hälveni jo hetkeks ääni huolen, Vaikenivat jo valitusvirret. Kuvaa katsoi Suomi ihmehellä; Vaanpa kohta taas poloinen parkui:

»Mit' on syytä soitellamme, Laulaa riemumiellä? Eipä ole laulajamme Väinö tullut vielä! Tulta säihkyy Väinön silmä, Sulosuunsa laulaa; — Sydän tään on kuollut, kylmä, Eikä kaiu kaula!»

Näytelmätär silloin, neito nuori, Taivoon päin kohottaa kätösensä. Näin hän lausuu, vanhaa Väinämöistä Maanitellen mielilausehilla:

»'Yksin laulan, yksin soitan Runoja jo ruostuneita; Lauluja lakastuneita; Ei mua Suomi soitattele, Omat lapset laulattele!'[5] Niin sa, vanha Väinämöinen, Vihoissasi muinoin virkoit, Suutuksissasi nimesit; Vierit poies Suomen maasta Maille muille kaukaisille. Kuule nyt mitä sanelen! Todet sulle tarkat virkan: Linna on tässä laadittuna, Kallis kartano rakettu! Seinät tehty marmorasta, Kuparista katto pantu, Sisus kullalla kuvattu, Hopehilla holvattuna, Ollakses, eleäksesi, Ankarast' asuaksesi Näillä Pohjolan perillä, Suomessa sulohisessa».

Impi vaikeni ja kuulleskeli. Turhaan kuultelevat immen korvat, Sydän vartoilevi toivoin turhin. Eipä käännykänä kulkemasta, Palaukaan vanha Väinämöinen. Impi jällen loihe loitsunahan:

»Kun ei tuosta kyllin liene, Kun et huoline hopeista, Kääntynekään kullan tähden, — Kuule nyt mitä sanelen, Todet sulle tarkat virkan: Ilon pantuna on paasi, Laulukivi laskettuna Linnan keskelle komean, Salin suuren permantohon. Siinä istuos ilolla, Siinä soita riemutellen, Kanteletta kaikutellen! Siihen tuiskuna tulevi, Vilisevi virtanansa Kaikki mahtavat mailman: Rikkahat ja ruhtinahat, Keisarit ja kuninkahat Soittoasi kuulemahan, Iloa imehtimähän».

Impi vaikeni ja kuulleskeli. Turhaan kuultelevat immen korvat, Sydän vartoilevi turhin toivoin. Viel' ei käännykänä kulkemasta, Palaukaan vanha Väinämöinen. Impi jälleen loihe loitsimahan:

»Kun ei tuosta kyllin liene, Kun et käänny kuitenkana, — Kuule nyt mitä sanelen! Todet sulle tarkat virkan: Kuuluu laaksoista kujerrus, Vuorilta valitus-ääni. Koko Suomi kaihossahan Huokoavi haikeasti, Valittavi vaikeasti Lähtöä ikirunojan, Väinämöisen vierinteä. Vesi silmistä valuvi, Kyynel karvas poskipäille; Jääksi jäätyvi samassa, Kynttiläksi kangistuvi. Vaan jos vanha Väinämöinen, Laulaja ijän-ikuinen Takaisin tulisit näille Poloisille Pohjan maille Uuden kuun kulettajaksi, Uuden päivän päästäjäksi, Uuden Sammon saattajaksi, Uuden soiton suorijaksi, —[6] Vesi taaskin vierähtäisi Suomen silmistä suloisen. Se ois kyynel riemun kyynel, Riemun kyynel kirkkahainen, Se ei jääksi jähmettyisi, — Päärlynä putoeleisi, Helmenä helähteleisi Ihmisten ihanteheksi, Jumalainkin ihmeheksi!»

Jopa kuuli vanha Väinämöinen, Jo nyt kääntyi ukko kulkemasta. Käännytti jo hänet kansan kaiho, Huokaukset Suomen huolellisen. Jo nyt joutuu, vierii venheessänsä: Hangat piukkii, airot notkistuvi Soutaessa seppo Ilmarisen; Purren hyrskivi kuparikokka Melatessa liedon Lemminkäisen; Itse istuu jouten Väinämöinen. Eipä aivan jouten istukana, Sormin soittelevi kanteloista, Suinpa laulaa suloutta Suomen. Rantaan rientävät he Suomenniemen; Soitto soitellen nyt kaikuu vastaan, Riemu riemullen näin raikkuu sieltä:

»Terve tänne, Väinämöinen, Taas nyt soittamahan! Terve, käyrä kanteloinen, Taasen kaikumahan! Ilollen nyt ilot tuntuu, Riemullen nyt riemut! Heitä pois jo huolihuntu, Koko Suomenniemyt!

Murheen jäät jo loiskahtavi Riemun lainehiksi; Kylmä hanki heilahtavi Lemmen kukkulaksi; Linnut laulaa virtosia; Kesän päivä koittaa; Itkein ilokyyneliä Koko Suomi soittaa!»

Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille.

I.

Nuoruus, kultainen aik', oi ihmisen autuas aamu! — Aamu ei kuitenkaan — ihmisen autuas yö! — Ei tok' yö valoton, ei synkeä, ei syksysyinen, Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö! —

Yö, jon-moista voi nähdä, kun vuoren päält' ihaellen Silmän loittohon luo, luo yli vetten ja maan — Moinen, kosk' utuhunnullaan hämy siintävän seudun Peittää, ei sentään kokonaan peittelekään. Peitoss' on risu rannan, on joka lehdetön oksa. Peitoss' on kelopuut, paljahat, kuivunehet; Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut; Pohjolan köyhyytt' ei silmä nyt huomata voi. Mut toki kautt' utuhunnun paistavi peittelemättä, Kirkastettuna vaan, Suomen kaikk' ihanuus.

Jalona haamoittaa koht' äärtä taivahan kannen Korkeat harjanteet, honkaseppele-päät, Vankka vanne, mi vahvaks liittävi manteren kupeet, Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö. Suojaan turvauten, pelotoinna nieminen nientä Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään, Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta Muiskuina soutelemaan kaukaisen armahan luo. Suojahan turvauten, pelotoinna peilaeleiksen Tuomet tuoksuavat, koivut valkeavyöt, Katselevat vetehen, ihaellen riemuisin silmin, Tuo sulokukkasiaan, varttaan tää soleaa. Suojaan turvauten, jok' estää pohjaiset viimat, Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee; Pää kumarruksissaan se kantaa tok' ilomielin; Taakka jos raskas lie, rakkaan' onpi se myös.

Vilpas, raitis on ilma, ei vielä nyt paahtava helle Vaivuta kukkien päit', ehdi ei pyyhkiäkään Kasteen helmeä pois, Isän taivahisen mesijuomaa, Jolla Hän virvoittaa luonnon nääntynehen. Viel' ei myös tomu maan sokaiseksi saastuta ilmaa; Yksin leijuelee tuoksunen tuorehin vaan. — Ilma on hiljaa, tyynn', ei murra myrsky nyt honkaa, Taita ei ruohoakaan, riistä ei lehteä myös. Hiljaa on kuni kirkoss' aikana siunaus-hetken: Tuulonen kuiskaa vaan, melkein kuulumaton, Lehdet löyhyelee ja rannass' aaltonen huokaa, Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee. — Ilma on tyyni, ei käy nyt järvell' ankara kuohu, Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton. Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella Voip' ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös, Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta, Jolla nyt hienoja vaan hattaramöyhyjä ui, Kepeesti kuni mielen miettehet solueleiksen, Kun sydän rauhaisa on, saastumaton, viaton.

Vuoren päällä Te myös nyt seisoen, veikkoni nuoret, Ympäri katsotten silmin säihkeilevin. Sydän on toivoa täys ja riemust' aaltoovi rinta, Juhannus Teillä nyt on, nuoruuden suvi-yö. Toivo se maailmaa iloinensa, aartehinensa Näyttää: »Tuo ihanuus, Teidän, Teidän se on». — Voi jos hetkinen tää ijät kaikki kestävä oisi! — Hetk' ylen kerkeä vaan, taas heti haihtuva pois — Voi, niin ois maan päällä jo taivas, oisi jo autuus, Jota ei vaihtais pois Tähtölän riemuhunkaan! Oisko! — mut ei, ei näin sovi surra, ei valitella; Yö ois turha, jos ei päivän seuraisi työ, Kukka ois turha, jos ei se kypsyvä ois hedelmäksi, Niin nuorukainenkin myös, mieheks muuttumaton.

Veljet! Kukkula tää, Parnasson kukkiva kunnas, Ei ole matkan pää, ensi-porras se on. Kohtapa taas etehenne on nouseva kallio jyrkkä — Kosk' ylös kiipeetten, toinen taas kohoaa. Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori, Vaikka se katsoen täält' yksi on askele vaan. Eikäpä ain' ole suotun' yöllinen vilppaus Teille, Suotu ei ain' ole myös nuoruuden kepeys. Toistapa on suvi-yönä, vihreä seppele päässä, Kiivetä vuorellen leikiten laulelemaan. Toista kun taas hiki-otsin, päivän hautovan alla, Taakkaansa jykeää kantaen ponnistelee. — Sitte kun huo'ahtain taas katsehen luo yli laakson — Voipa kauhua, voi! — kaikki jo muuttunut on! Ei hämyn loistava, loitsiva ihmehuntu nyt enää Maailman kokeneen pettää silmiä voi, Elämä tää, joka mielen ihmehin täytti ja riemuin, Missä sen on ihanuus? Miss' sulo, täydellisyys? Harmaaks muuttunut on sen haamu paistava, puhdas, Puuttehet näkyy kaikk', köyhyys, kolkkous myös. Muuttunut on oma mielikin myös, himon hehkuva helle Monta sen kukkaa on paahtanut, polttanut pois. Rikkonut myös vihan myrsky on rinnan rikkahan rauhan, Kuvaa taivahan ei aina se näyttele nyt, Kuvaa taivahan ei — ah taivaskaan ei nyt enää Paistele kirkkaast', ei paista kuin paistanut on! Kaikki on pois paenneet kepeäiset hattarat, hienot, Mustina nyt matelee paksuja pilviä vaan.

Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori — Ah usein vaivahan on uupua kulkeva mies! Sanaa kolme tok' on, se huomatkaatte, oi veljet! Kolme tok' kallist' on luotett' auttelevaa, Net kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo Koskahan kuitenkaan nuoruus loistehineen. Vaivat hällen ei tunnu, ei murtaa voi kova onni, Ei himot hurjat myös rauhaa häiritä voi. Muoto ei mailmankaan niin musta ja synkk' ole hällen; Kurjuus hällen ei näy, näkyy kauneus vaan. Tunnettenko ne luotteet, sanaa aimoa kolme? Toivo ja Usko on kaks, Lempi se mahtavin on.

II.

Näin Luoja lausui: »Tulkoon valkeus!» Ja säteen taivaastaan Hän salamoitti. Levisi silloin valon kirkkaus Ja alku-öisen pimeyden voitti; Ja määräämätön ijankaikkisuus Sai määrän, mitan, syntyi aika uus, Ja luomiselle ensi-aamu koitti.

Ja avaruuden Kaos kauhea Sai muodon, järjestihe maailmaksi; Ja tähtiparvet alkoi kulkea, Sai kukin aurinkonsa ohjaajaksi; Ja keto paljas alkoi kukoistaa, Ja elävistä vilisi nyt maa, Vilisi vesienkin joka laksi.

Elämän kaiken lähde valo on; Siis luodut kaikki pyrkii päivää kohti. Mi voima muu se kukan kasvannon Päin valoon aina taipumahan johti? Mi voima muu se taisi kotkallen Sen antaa rohkeuden ihmeisen, Ett' ylös pilvihin se nousta tohtii?

Laps luonnon armahin on ihminen; Siis valoon varsin on se hänet luonut, Pään pystyn, käynnin suoran, jaloisen Hänellen yksin, ainoalle suonut. Ja valon kalliimman kuin auringon, Sätehen itse Luojan valost', on Sen ikilähteest' ihmis-järki juonut.

Valohon luotu ihmis-henki on — Valost' ei Luoja luotuansa kiellä — Kuin kotka nouskoon siis luoks' auringon, Yl' auringonkin kiitäköhön vielä Ja rientäköön halk' avaruuksien. — Miss' asunto on itse Taivaisen, Tiedustusmatkan pää vast' olkoon siellä!

Valohon luotu olet ihminen, — Siis valoon katso silmill' urhokkailla, Ja ällös pelkää että paiste sen Soentais säteill' ylen loistokkailla. Ei tule siitä sullen sokeus, Kun silmään sattuu liika valkeus, Vaan siitä kun se valoa on vailla.

Ja henkesi jos pilkkopimeihin Suljettu oisi valon pelon tähden — Kuin kukka pantu pohjaan kellarin Voit ojentaa tok' edes yhden lehden Ylöspäin luokse rautaristikon Ja kuolla tok', jos kuoleminen on, Näin, valon kultasätehiä nähden.

Sun henkesi on luotu valohon, Eik' ainoasti valon nauttijaksi; — Jalompi osa sulle suotu on, Myös olet luotu valon saattajaksi. Oi onni suuri, autuas, kun saa Auringon loistovirkaa toimittaa, Kaikk' ympärillään saattaa valoisaksi!

Mut, vaikka kirkkain, valokipunas On kaikki ainoasti armolainaa, Min hetkeks' antoi Kaikkivaltias — Siis alas uhka-ylpeytes paina; Jumala, Herra, Hän on aurinko — Sun valos vaalea on kuutamo — Se, ihmishenki, muista nöyräst' aina!

III.

Ihmis-henki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo, Säkeniä sähkyviä juo kuin janoovainen juo; Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie, Tyhjä valhevalo suolta, joka harhateille vie!

Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää, Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää. Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen, Tuikahtanut taivahasta lohdukkeeksi ihmisen.

Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas, Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais sanojas, Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan, Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan —

Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen! Mitätön ois tietos, taitos, turha voimas ihmeinen. Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko, Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!

Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös, Silloin siunattu on retkeks, siunaukseksi sun työs. Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen, Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.

Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi; Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi. Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa, riennä siihen vaan; Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.

Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt, Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt! Tässä Teill' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa — Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!

Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin, Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin; Mut se juuret juuttaa maahan, äitiänsä syleilee, Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.

Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää, Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää! Köyhä on se, halpa on se — lempikää sit' enemmin! Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilke'in.

IV.

Kosk' emäntäisen tarkan silmän alla Liedessä korjaellaan valkeaa, Se iloisella palaa paukkinalla Ja kirkkahasti lekkuu, leimuaa. Se onpi silloin koko huoneen sielu, Jok' elämää ja virkeyttä suo; Kokohon houkuttaa sen valo mielu Perehen kaiken hauskan lieden luo. Viel' uloskin se kauas yöhön paistaa Pimeihin kuusikoihin korpimaan, Yllyttäin uupunutta matkalaista Taas askeleitaan jouduttelemaan.

Mut valkea jos liedest' ulos karkaa, Omille valloillensa kirvahtaa — Voi silloin kohtaloas, ihmis-parka! — Äkisti ilos, onnes lopun saa! Kuin kahleistansa irti päässyt orja, Niin tuli silloin raivoo, riehuilee; Sen viha hillitön, sen vimma hurja Säästelemättä kaikki tuhoilee. Koht' on sun kalliit tavarasi tuhkaa, Sun talos raunioiksi vajoutuu; Suakin elementti julma uhkaa, Töin tuskin oma henkes pelastuu.

Näin tuli kirkkahinkin maallisista, Isien maahan jalo rakkaus, Tuo puhtain, pyhin ihmis-tuntehista, Voi olla tuhoovainen kirous, Kun, päästen valloillehen takastansa, Riehahtaa Feniläisnä rajuumaan, Hillittömässä vihanvimmassansa Ei pettuutt' inhoo, salamurhaakaan — Tai raadellen myös omaa sydäntähän Puoluekiihkona kun raivoaa, Kun veli vihaa, vainoo veljeähän Syyst' että toisin maataan rakastaa.

Ei Lempi olekaan se liekki sitten, Lemmoksi häijyks jo se muuttuikin, Ei ole kirkkain parvess' enkelitten, Vaan langenneista hengist' ilke'in. Se pitää tok' on saanut enkel-kielen Ja muodon paistavan kun aamun koi, Joll' yhä vielä ihmis-parkain mielen Lumoa, pettää, viekoittaa se voi. He rakkauden tähden omaa kansaa Kuin verivihollistaan vainoovat, Nimeä lemmen huutain, toisiansa Kuin pedot raatelevat, murhaavat.

Voi! Eripuraisuuden tuli täällä Myös irt' on päässyt, leimuks kiihtynyt; Ei lumilla sen hehkua, ei jäällä Sais sammumaan, ei viihtymäänkään nyt. Yhäti paisuu valta palon huiman, Se leviää, se kohoo, julmistuu. Voi eikö valtaa, mi sen murtais voiman? — Yks valta ois — se Lempi on, ei muu! Oi veljet! Auttaja se kutsukaamme, Tuo suoja-enkeli, min Luoja soi! Oi kutsukaatte, että kurja maamme Taas rauhan, onnen päivät nähdä voi!

Suur', ankara maan pääll' on vihan valta Ja mahtava on täällä kirous, Mut kirouskin raukee kiroovalta, Jos vastaan kaikuvi vaan siunaus. Ei silmää loistavata lempeästi, Katsetta pyhää Lempi-kerubin, Voi kestää, vaikka kaiken muun se kesti, Voim' ankarinkaan vihan enkelin. Hän vaipuu maahan, voimatoinna aivan, Ja käsin peittää silmät huikaistut, Hän näki säteen autuudesta taivaan, Mi hält' on ainiaksi kadonnut!

Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi.

I.

Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä, Työt' yli kaiken työn kuuluna loistelevaa! — Muut ihaelkohot vaan kuin valloitus-vankkuri vieree, Kansat kaikk' kukistain, voittaen manteret, maat; Kuinka se käy jyristen kuin Herran ankara voima, Raskailla rattaillaan kyntäen näin vakojaan, Kyntäen näin vakojaan, jost' ei toki koskahan nouse Toukoa oraillen, kohoo korsiakaan. Kylvää myös vakoihinsa se kyllä, mut kylvönä sill' on Katkerat kyynelehet, hurmeet huuruavat. — Muut ihaelkohot kuin sota päivänä kirkasna kulkee, Silmiä huikaisten, mieltäkin viettäen myös; Vaan sätehens' ei tuottele virvoitust' elämälle, Paahtavat, polttelevat, kuoloa tuottavat vaan. — Muut ihaelkohot kuin sota laill' jalon, ankaran kosken, Tulvaillen yli maan, kuohahtain kohisee; Egyptin se tok' ei kevät-tulv' ole, siunaus peltoin, Se vedenpaisumus on syntejä rankaiseva. — Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä — Sun työs tok' jalomp' on, oi Savon urhea mies! Valloittajaks' sua myös kehuen mun mainita sopii, Vaikk' perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois. Mait' avarampia ei moni muu ole laskenut alleen, Valloitus-sankareiss' ei monta sun vertojas lie, Voimaa suurempaa moni voittanut ei, kuin sä voitit, Kirves ja aura, ne kaks, asein' ainoina vaan. Suomenmaan sydän viel' oli korpena kolkkona kaikki, Autio, koskematon, synkkä kuin syksyinen yö. Miehuutt' ollut ei vailla ken nuot sijat miehien syöjät, Pohjolan nuot erämaat, ensiks läks asumaan. Miehuutt' ei ollut vailla, ken korven ik'-asukkaisen Kontion suuttunehen kanss' yhä painia löi. Miehuuttas lujimpaa, Savon urhea mies, toki koitti Pohjolan haltijahiis, halla harmajapää. Kenpä ne kertoilleeks, lukeneekskaan sais sadat kerrat, Koska hän myrkyllään turmeli toivos ja työs! Usein kosk' ilomielin jo näit sun vaivasi palkan, Tähkien keinuvat päät, kultana paistelevat, Hiljaa hiivien silloin tul' yöllä se ryöstäjä viekas, Viimeisen sult' jyvän vei, kaiken toivosi vei. Viel' apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös; Armottomasti ne kaikki näin raateli, runteli, surmas, Kaasi sun armaimpas, vei omat voimasi myös. Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet, Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös. Ahdistain vihamies jos sun peräyttikin joskus, Jos välin kylmillen sarka jo raivattu jäi, Vuotena toisna jo taas sinä, ponnistain neros, voimas, Valloitit sen takaisin, valloitit uusiakin. Näin vuos vuodelta ain' yhä laajemmaks levis valtas, Laajeni viljelysmaa, laajeni näin Savon maa.

II.

Voitolle pääsi vallat Pohjolan, Pimeni päivä kansan Väinämöisen, Riehahti myrsky raivoamahan, Kauhullaan enentäen kauhun öisen; Toisistaan Karjalaiset eksyi pois — Yöll' erottaa ken tietä voinut ois?

Muruksi murtui Sampo — vapaus — Ja kahtia myös Karjalakin katkes; Nous eri vallat, eri uskomus, Ja heimouden side vanha ratkes; Vel' oma muuttui tuntemattomaks; Vapaana oltiin yks — nyt orjaa kaks.

Sokeina vastatusten syöstihin; Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta. Er' elo ol' ja kuolon toivokin, Yhteinen ainoast' ol' enää hauta. — Kuink' erottaa näin voipi ihminen, Mink' itse Luoja liitti yhtenen!

Kohosi silloin torni korkea Äyräälle myrskyn raatelemain rantain, Kohosi tulitorni, leimua Kirkasta, kauas paistavaista kantain. Halua ihmeellistä herättäin, Vastustamattomasti viehättäin.

Molemmat riensi kohden valkeaa — Uus elon toivo kaiken rinnan täytti — Vihollisen he keksi siellä — haa! — Mut tuli nyt nuot kasvot selvään näytti Ja kädet miekkoineen jo nostetut Taas alas raukeni kuin halvatut.

Ja silmät kauan umpisokeat Nyt ihmein näki kaikki selvällehen, Hetkessä haihtui vihat katkerat, Käs käteen yhtyi liittoon ikuisehen. Omaksi veljekseenhän Savon mies Nyt karjalaisen urhon jälleen ties.

Ja Väinön kansaa kaikkea nyt vie Yhdessä yhtä tietä taas tää valo. — Kysytkö: mi se tulitorni lie? Ma vastaan: se on Savon linna jalo, Ja leimu siinä kirkaspaisteinen, Se lemp' on yhteisehen Suomehen.

III.

Heräsi sotavanhus unestaan, Ja katsoo ympärinsä kummastellen: Mi pauhu täällä, mitä hurraellen Näin joukot vilskuu hänen muureillaan? Miks täynnä laivoja näin salmi kiehuu, Ja liput mastoiss' ylpeästi liehuu, Ja tykit paukkuu, kaiut herättäin Ylt' yli saloin sinisiintäväin?

Vaarassa onko jälleen isänmaa? Sotako rannalla taas liikkuu täällä? Vihollisjoukotko taas valloittaa Yrittää Savon turvaa ryntäämällä? — Ja ukko silmänsä luo ympärilleen Tykittömille vallivaruksilleen. Ja miss' on Savon kaikki sankarit? Ne oisko pelkurit tai petturit?

Oi, ällös, ukko, olko milläskään, Unia näet vaan menneist' ajoistasi! Ei sodan myrskyt enään ikinään Uhkaile armasta sun Savoasi. Rauhattomuus jo päättyi, nyt on rauha; Työ ahkera tai ilo vaan nyt pauhaa, Ja kansa riehuva tää summaton Sukua Suomen, omaas, se kaikk' on.

Et ole enää rajanvartija; Maan raja siirtyi kauas länteen, itään. Rauhassa nuku, sull' ei virkaa mitään. Vaan ei — ei vielä — vielä virkana Tok' yks ois sulla — suoja muinaisuuden! Rajalla ajan vanhan, ajan uuden Nyt seisot vahtina, ett' unohtaa Tää polvi nuor' ei isiänsä saa.

Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus, Teit' uusia nyt astuu nuori kansa; Se oikein on — mut ain' uskollisuus Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa! Sä, ukko, kerro kuink' es'-isät kesti Paikaltaan horjumatta urhoisesti! Karkaise työhön näin tää nuoriso, Lujaksi kuin sun allas kallio!

Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi.

Emonen Satakunta Ilmoille pojan loi, Ja sadan miehen voiman Hän kantamalleen soi; Sit' äidinrinnoin sadoin Imetti, kasvatti; Näin vahva jättiläinen Pojasta sukesi. Vaan ikäv' on hänen mielessään, Hänt' ei koti hiljainen tyydytäkään.

Siis ulos maailmalle Tää poika reutoutui: Hän kiersi sadat saaret, Hän sadat salmet ui; Ja kaikki rannan koivut Hänelle hymyili, Ja kaikki lehdon linnut Sulolla lauleli. Vaan ikäv' on hänen mielessään, Hänt' ilo, lempi ei tyydytäkään.

Rinnassa miehuus kuohui, Se toivoi taisteluun, Se riehuvaisna paloi Voimainsa koitteluun. »Ah urhon jalon, vahvan Jos kerran kohtaisi, Kas silloin maksais elää, Kuollakin kelpaisi!» Näin ikäv' on hänen mielessään, Hänt' ei huvi kuuluton tyydytäkään.

Vaan rientäissään hän viimein, Mit' etsi, löysi jo: Edessä tuossa vankka On Tammerkallio. Sen kivirinta luja Tien sulkee kokonaan; Ei taivu hän, ei väisty, On valmis sotimaan. Ja jättiläinen on mielissään, Kun toivonsa tässä sai täyttymään.

Ja rinta rintaa vasten Nyt painia he lyö; He päivän kaiken koittaa, Eik' eroita heit' yö. Kiihkoissa katsos kuohuu Jo vaahti valkoinen! Kauaksi pauhu kuuluu Kuin jyske ukkosen. Hei jättiläinen on mielissään, Kun toivonsa tässä sai täyttymään.

Näin vuosisadat pitkät He yhä taistelee, Näin koskaan voittamatta He toistaan koittelee: Ei uuvu veden voima, Ei murru kallio; Vaan järven jättiläinen Se viimein suuttuu jo. Taas ikäv' on hänen mielessään, Tuo turha leikki ei tyydytäkään.

Saapuipa silloin siihen Kustaavi kuningas; Tuoss' jättiläisen keksi Silmänsä nerokas: »Hei, poika, suotta kuluu Noin voimas päivät, yöt! Mun palvelukseen' tule, Saat tehdä tosityöt. Tuo hyödytön pauhu on houraus, Vaan miehen työllä on tarkoitus!»

Nyt käteens' jättiläinen Sai sadat rattahat; Hän kaikin voimin vääntää, Ne pyörein juoksevat, Ne vanuttaa, ne takoo, Ne kutoo ratisten, Ja leivän tarpeet hankkii Tuhatten ihmisten. Nyt jättiläinen on mielissään, Kun toivonsa viimein sai täyttymään.

Jo sata vuotta vääntää Hän tuossa päivät, yöt, Ja yhä kaunistuupi Ja karttuu hältä työt; Ja maine, jota toivoi Suurista sodistaan, Sen monin kerroin saa hän Nyt työstään, toimestaan. Ja jättiläinen on mielissään, Kun toivonsa kaiken sai täyttymään.

Oi kaukaa häämöittävä, Sä aika tuleva, Kun auraks muuttuu miekka, Työkoneeks kanuuna. Kun vert' ei vuodatella, Vaan työllä kilpaillaan, Kun suosio ihmisill' on Ja rauha päällä maan, Oi aika sä toivottu, kaivattu, Kas täss' esikuvas on siunattu!

Huhtikuun 16 p. 1869.[7]

(Kun Suomen uusi valtiopäivä-laki vahvistettuna julistettiin).

Oi päivä kirottu, oi päivä siunattu, Oi päivä, jok' ei koskaan unhoitu! Ma muistan niinkuin eilen kuinka ensi Sanoma sinusta maan kautta lensi: Kaikk' kansa kuuli kauhistuin Ja seisoi sanattomin suin. Sydämin jäätynein kuin ukon nuoli Ois iskenyt sen keskeen — mutta huoli Ja kauhu ensihetken vaan Sai vallan, sitten sydämistä Tuhannen kertaa tuhansista Riemahti ilo kaikumaan. Tää Suomen kansa, jörö umpisuinen, Kiitoksiin jot'ei syyttä houkuttais, Ja jonka niska jäykkä, visapuinen Käskystä kellekään ei kumartais, Tää kansa, mi niin usein onpi mykkä, Kuin nuorin laps Lear-kuninkaan, Ja kainostellen peittää tunteitaan, Jos kohta sydämessä lempi sykkää — Se tunteilleen nyt viimein sanat löysi Ja yli kuohahti sen sydän täysi. Sen palatsit, sen mökit matalat Kaikk' yhtä kiitosvirttä kaikuivat, Hartainta kiitosvirttä kohtaan Luojaa. Hän oli pelastettu, tukeva Lakimme vanhan, pyhän suoja! Hän oli pelastettu, auttaja Elomme kansallisen nuoren Ja heikon vielä, vaikka tuoreen!

Nyt edes näit, oi jalo valtias, Jos epäillyt liet koskaan lempeämme — Vaan kuink' ois luulon sijaa rinnassas, Sun, joka olet henki hengestämme, Jok' aina meidät ymmärsit Ja tunsit, meitä rakastit — Nyt näit kuink' onni Suomen kansan on Sun onnestasi eroamaton! Sen tunsit silloin, tunnet nyt, siis juuri Sä tahdoit että antees uusi, suuri, Anteistas suurin: jottei enää mitään Sun kansas ääntä sulta estää saa — Se muistopatsaan' oisi ijäst' ikään, Mi tätä päivää meille muistuttaa.

Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä.

I.

Autio, kolkko on maa, jos ei eloon virvoita Lämpö, Ääneti, hengeti kaikk' kuin nuo perät Pohjolan kurjat. Järvet ei liikahdakaan, unen raskaan valtikan alla, Koski se kahleissaan ei ääneens kuohua tohti, Kääritty on koko maa lumen valkoiseen hikiliinaan, Paljasna vaan kohoaa laki tunturin kalju ja musta, Siellä ei ilmoille näin satalatvainen honka voi nousta, Pieni ei kukkanen myös sulotuoksullaan ilahuttaa, Sammal viihtyvi vaan, joka orjana halpana mataa — Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla. Voimia kylläkin ois, povi maan on voimia täynnä — Kuules kuink' kohisee ne hiljaa peittonsa alla! Myös idun alkuja ois, idun alkuja runsahin määrin, Jotk' ikirikkauden, ikisiunauksen olis suovat, Vaan kaikk' jäädyttää, kaikk' kuolettaa vilu viima — Näin suloton, näin synkeä maa on Lämpöä vailla.

Mutta jos sattuvi vaan säde ykskin lämpöisä hankeen, Kohta jo sulaakin kova kuori, sen kolkkous heltyy, Kohta jo kiiltelevät sen pinnalla kyynelet kirkkaat. Annas jos hetkisen nyt viel' Lämmön huokuvi henki Silloinpa ihmehet näet: pois jäiset siirtäen luomet Tuossapa aukee maan sulosilmyet, nuot sinijärvet, Kirkkahan kiitollisen, ylös taivohon katsehen luoden. Vangit jo vapautuu! Pois kahlehet katkaisi koski. Kauaksi nyt pelotoinna sen kaikuu mahtava laulu Kuollehet nousevi myös; maa, riisuen pois hikiliinan, Äitinä ilmiin tuo tuhatmäärin taas sikiönsä. Kaikki ne nyt vihertää, kaikk' kukkivi, kaikki nyt tuoksuu Hymyilee sulokoivu ja ylpeenä seisovi honka. Kaukaa rientävi myös nyt tänne jo lintujen parvet, Ihmettä ihailemaan, ihanaa tätä luomista uutta. Heidänki rintansa lämpiivi — näin luo Lämpönen Lemmen — Kilvan kultansa kanss' he laulaa riemuisin kielin.

— — —

Näin sydän ihmisen myös mitä on, jos Lämpöä kaipaa? Kolkko se on erämaa, kuin kuolleet nuot perät Pohjan. Arkana kätkeytyy syvähän pois kaikk' jalot aatteet, Oraaks nousta ei voi neron taimet kallihit, kauniit, Tunne ei uskallakaan myös raikuttaa sulo-ääntään; Itsepä pinnaltaan sydän peittyvi jäisehen kuoreen, Kylmää kylmällä vastaten, tai kenties salavimmans Verhoo myös imarruksilla tyhjillä, inhottavilla, Niinkuin lämmötön maa matavaiset sammalet tuottaa. Sen Sinä näit, jalo Valtias, sen Sinä näit sekä tunsit, Ihmis-auttaja Sä, nimelt' et vaan, myös sydämeltäs Et ylenkatsonut Sä tätä maatamme kolkkoa, köyhää, Et tätä kansaa myös, ylen halpaa silmissä mailman. Meidät on ymmärtänyt koht' täydesti Sun jalo henkes; Voimat Sä näit salaiset, Sä näit idut taidon ja toimen Syvään kätkeyneet, viel' uinuvat rinnassa Suomen Lempeä vaan odotellen ja toivoin vaan vapautta Koht' tulon antaakseen satakertaisen, siunatun, kalliin. Sen Sinä näit ja Sun rakkautes koko runsahan lämmön Loit sinä maan yli tään, jokapaikkahan näin elon luoden. Kaikua saa pelotonna nyt vapaan kansamme ääni, Toivonsa, tarpehet kaikk' edeskantaa istuimes eteen Kielemme, koska sen päältä Sä puhkaisit rautaisen kuoren, Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin, Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka, Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä. Mökkihin köyhimpään, jopa syrjimpäänki jo oppi Tunkeutuu, valistain myös pimeimmät sopet kaikki Näin kukoistaapi nyt Suomi, näin vaurastuupi ja varttuu, Onnenrikkaana näin Sun lempeän valtikkas alla.

II.

Kiittämätön, sydämett' on, niinkuin kivi, Suomen mies; Hyvää teet sä hallen, uhraat omat parhaasi kenties; — Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti, Tuskin katsettakaan luoda antajaan hän viitsiipi.

Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo; Tue tammi karheakin, kiittäin huminans se suo; Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan, Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan.

Onkin totta: liverrellä koreasti, simasuin, Liehakoida mesikielin, sanoin tyystin valituin, Tät' ei tyhmä suomalainen osaa, eikä opikaan; Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan.

Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. — Annas vaan jos pimentääpi päiväs kovan onnen yö, Horjuin astut siinä, turhaan etsiskellen polkuas, Apua et näe mistään, epäilet jo tuskissas — —

Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva, Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla, Aänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös — Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.

Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan, Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan; Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.

Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse, Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse, Niinpä sataman sa löydät myrskyilt' umpisuojatun Niin näet laakson vihreäisen, kukkivaisen, siunatun.

— — —

Kiitosta sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias; Kenties luulet, ettei muista suomalainen antejas. Ah äl' usko sitä! Ethän voikaan luulla niin; Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin!

Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion, Mut myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on. Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi.

Tähän kallistaos päätäs huolett', armas Ruhtinas, Mielellänsä suomalainen henkens antais suojanas, Hän velvollisuudess' aina seisonut on lujasti, Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi.

Aleksanteri II:n muistoksi

Huhtik. 29 p. 1881.

Murheen murtamana seisoo Suomen kansa: »Suojaajamme, Maamme-isä, murhattiin!» Epätoivoisna se kysyy tuskissansa: »Miksi, miksi, taivaan Herra, sallit niin? Miks' et voideltuas varjellut sä vielä, Kuin niin monta kertaa olit varjellut? Yksi sanas vaan — niin helvetin olis niellä Täytynyt nuo julmat joukkons kirotut!

Useinhan sai elää, kuolla turvallisna Hirmuvaltiaatkin, häijyt sortajat, Jotka, kansan rukoillessa, pilkallisna Leivän sijaan kiven kovan antoivat; Hän soi alamaisilleen vaan rakkautta; Miks Hän palkaks vihan sai niin katkeran? Hän ylt'ympärilleen kylvi vapautta; Miks Hän tyrannin sai kuolon kauhean?

Voi miks sama päivänpaiste, lahja taivaan, Joka vainioille viljavuuden suo, Tuottaa voipi myrkyn kuolettavan aivan, Kun se lämpimänsä rämeen pintaan luo! Voi miks juur' se säde, joka voimallansa Rakkauteen herättääpi lintuset, Myös maan alta, heidän talvi-unestansa, Nostaa kähisevät kyyt ja käärmehet!»

— — —

Jos ois saatu — suojaks Aleksanterimme Miehiss' oisimme me kokoon rientäneet, Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme, Kuin es'-isät Demmin'illä, sulkeneet. Vankkaa, vahvaa muuria tät' uskollista Karkoittaa ois pahuus turhaan koittanut; Ilkityö ois vasta ollut mahdollista, Kuu ois viime suomalainen kaatunut.

Näin ei saatu — pystypäin voi Suomen kansa Astua tok' eteen Herran tuomion: Aleksanter' jos ol' luja sanassansa, Rikkomatta myöskin Suomen vala on. Katso läpi lauma salamurhaajoitten — Kansat monet siihen antoi hylkyjään — Satamäärin lukea saat nimet noitten, Suomalaist' et niistä löydä yhtäkään.

Salamiinaa läp' ei päästä kalliomme, Kavaluutt' ei sydän Suomen miehien, Heikkoudessa tää meill' on ansiomme, Nöyryydessämme tää kunnia ikuinen. Näin on ollut aina, näin myös ijäst' ikään Oleva on suora tapa Suomenmaan: Teeskelemään rakkautt' ei voima mikään Meitä saa, ei rakkaasta myös luopumaan.

Aleksanter' kaatui! — Todellako saanut Voiton sill' on pimeyden haltija? Hänen kanssaan onko rauennut ja laannut, Nimessään mi meille oli kallista? Ei, ja tuhat kertaa ei! He meiltä ryöstää Voivat rakkaan Ruhtinaamme ruumiin vaan; Hänen luomastansa, Hänen henkens' työstä, Murtunut ei ole pienin rahtukaan.

Katso Bulgaria ijäks pelastettu Nyt on julman raatelijan kidasta; Miljonat ja miljonatkin vapahdettu Venäläistä orjaa herrain ruoskasta; Suomen kansan ääni rohkeasti kaikuu, — Nyt se oikein pääsi kansain joukkoihin! — Kaikkialla vapauden virsi raikuu, Monin erikielin, riemuin yhteisin!

Aleksanter' kaatui! — Mutta henkens' yhä Elää, vaikuttaapi, onnen aikaa luo; Ah kentiesi vielä marttyyri tää pyhä Kuolonsakin kautta siunausta tuo; Kenties täytyi Hänen kuolla kansans' tähden, Että sokeentuneet silmät aukeais, Venäjä, näin taudin koko kauhun nähden, Viimein syvän mätähaavans' parantais.

Runebergin patsasta paljastettaessa

Toukok. 5 p. 1885.

Lähteissään Väinö jätti kansalleen Perinnöks tänne sulokanteleen; Mut kauas poveen korven synkeän, Seinälle pirtin köyhän, pimeän Hän kätki sen ja lausui: »kaikua et saa, Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!»

Hiipipä sinne hoviherra jo, Lepersi: »se on Korkein suosio!» Keikahti poika hurja, huoleton: »Ma tiedän — huvi, hekkuma se on!» Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.

Taas koitti yks: »se san' on viisaus, Ihmisen järjen ikikaunistus!» Ja toinen käski: »soi jo kannel soi! Naislempeä mi pyhemp' olla voi?» Mut' ääneti vaan riippuu kannel seinällään, Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.

Näin tuhannet jo turhaan koitteli — Ijäkskö, Väinö, soittos vaikeni? Nyt vielä nuorukainen lähenee, Silmästä kirkkaast' into säihkyilee; Hän lausuu näin: »maan päällä kalliimpaa Ei olla voi kuin sana synnyinmaa.»

Ja kannel ammoin jäänyt ääneti Raikkaasen riemuun kohta helähti; Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen, Ja siihen koittaa päivä valkoinen; Ja sulaneet jo ompi korven kolkon jäät, Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.

Ja kansa herää pitkäst' unestaan Elohon, toivoon, toimeen uudestaan; Ja pimeess' eriteille eksyneet Taas veljikseen on toisens tunteneet. Ja mailma kummeksii: »mik' ihme verraton!» — Se Runebergin laulu, Suomen laulu on.

»Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virrestäin; Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.» Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää; Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen: »Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla».

Pois siis turhuus, pois kaikk' ylpeys, oman voiton pyynti pois! Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell' ois; Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa; Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.

Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie; Kukin menköön suunnallensa, kunne rientons häntä vie; Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu; Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.

Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet, Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk' on lähteneet. Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa, Mutta yks' on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa!

Yhdess' elo meille koitti, yksi hauta levon suo, Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons suo, Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnoissamme leimuaa; — Yhteistä on parhain kaikki, vähemp' erottaa ei saa.

Jalona nyt Suomi seisoo täydess' avaruudessaan; Jakakaa se — joka pala aivan mitätön on vaan. Yhdess' oomme vahva muuri, murtumaton kallio; Hajotkaa — niin lomaan hiivii kohta salaturmio.

Yksi meill' on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi; Kaikille hän lapsillensa lempens' yhteisesti soi! Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus; Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, Muistuttaos näölläsi kasvaville polvillen: »Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla!»

Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään

Elok. 5 p. 1885.

Kolkk' on Suomi, louhikoinen, viljaton, niin sanotaan, Yksi vilja kylväjäänsä tääll' ei petä kuitenkaan: Maahamme ken osas kylvää rakkauden siemenen, Vaivastaan on aina saava sadon satakertaisen.

Kolmas Keisarien polvi tämän kylvön kylvi jo; Katsokaa kuin lainehtiipi laihona nyt kallio: Joka silmästä, sen näette, loistaa luja luottamus, Joka sydämessä palaa uskollinen rakkaus!

Nyt on suvi suloimmillaan, Suomi kaikki kukoistaa, Vapauden paistehessa maa ja kansa rehoittaa; Aleksanterien työtä nyt on aika ihailla, Siis luo kansan onnellisen olkaa terveet tultua!

Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa

Syysk. 15 p. 1887.

Etelän te päivärinteet, valon iki-kotimaat, Luojan täyden armon saaneet, lempilapset autuaat, Alust' ajan teille koitti valistuksen aamukoi, Alust' ajan aurinkoinen teille kaikki lahjaus' soi.

Kirkkahassa paisteess' ammoin teill' jo kaikki kukoisti, Työ ja toimi hyöri, pyöri, aitat täyteen ahtaili, Kysnä, raskahana nuokkui tieteen kulta-tähkäpäät, Perhoin lailla loistain liehui taiteen parvet siivekkäät.

Poloisilla Pohjanmailla yhä synkeä ol' yö, Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ, Maa ol' autio ja musta, musta kansi taivahan, Elon merkkin' ainoana välkkyi tulet Kalevan.

Kerran kuitenkin saa lopun pisimmistä pisin yö, Kerran toki Pohjolankin viimein aamuhetki lyö; Säde säihkyi taivaan rannalt' armas, kirkas, kultainen, Roman sädett' ihaellen Suomi toivoi riemuiten.

Mutt' ei tuonutkaan se päivää, kultasi vaan kukkulat, Valaisi vaan vuorten huiput, honkain latvat korkeimmat; Alempana yhä vielä pilkkopimeä ol' yö, Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ.

Jopa säihkyi säde toinen, ensimmäistä kirkkaampi, Laskeutui keskipuihin, mäenrinteet valaisi; Silmäns' avas tiede, taide, päätään nosti toimi, työ — Ruotsin sädett' ihaellen Suomi toivoi: loppui yö!

Mut' ei päivää tuonut vielä sekään säde kuitenkaan, Päivän koitto se ol' armas, toki yksin koitto vaan; Tunkeumaan viel' ei päässyt alhomaihin viljaviin, Eloa ei voinut luoda voimiin siinä piileviin.

Nytpä taivaan rantehelta kolmas kerta välkähti, Säde kolmas lensi ilmi, vielä toista kirkkaampi; Ei, ei enää säde yksi, itse paistoi aurinko, Päivä kauan ikävöity Pohjolalle nousi jo.

Nyt on ilo Suomenmaassa, Suomen päivä tullut on, Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon; Ei niin syrjäistä nyt kolkkaa, alhoa niin matalaa, Ett'ei valoa se juoda, juoda mielin määrin saa.

Työssä on nyt koko kansa voimin sadointuhansin, Valistuksen työssä pyhäss', innoin täysin, tulisin. Vanhempien veljein riviin Suomi rientää kilpaamaan. Synkän Pohjolansa saapi Päivöläksi muuttumaan!

Brahen patsasta paljastettaessa

Toukok. 29 p. 1888.

I.

Suur' aika oli — suuri aate liiti, Kuin kotka vahvoin siivin suhisten; Suur' aate — ei — viel' enemmän — nyt kiiti Läp' ilmain, aate pyhä, taivainen, Kuin ukkostuli kaatain mädänneet, Sytyttäin kylmät, ruhtoin paatuneet.

Se uskon vapaus ol' — ei irvikuva Tuo, irtaannus kaikesta uskosta, Vaan vapaus Jumalahan perustuva, Vapaus hengen tosi, ainoa, Vapahdus kahleist' ihmissääntöjen, Vapahdus kuonast' ihmismietteitten.

Ja voittokulussaan tää aate jalo Ihmeitä ja taas ihmeit' yhä loi; Pimeimmät nurkat valaisi sen valo, Se voimaa elää, voimaa kuolla soi, Se teki ankaroiksi heikoimmat, Ajattelijoiksi oppimattomat.

Perillä Pohjan eli pieni kansa, Mitätön, tuntematon, syrjäinen. Ken tiesi siitä? Milloin neuvoissansa Maan valtakansat otti lukuun sen? Ken silloin oisi voinut uskaltaa Mainetta sille, suuruutt' ennustaa?

Mut kun se uskoi itsens Herran johtaa Ja aseeks Hälle rohkeest' antautui, Kuink' ihmehesti silloin kaikki kohta Sen kohtalo ja onni vaihettui! Jumalan välikappale ken on, Ei sille ole mikään mahdoton.

Laajemmaks yhä paisui Ruotsin valta, Kuin virta tulvaileva keväinen; Ja Ruotsin nimi vielä laajemmalta Mainittiin siunaten tai peläten. Sen sana yks vaan kuului monasti, Ja jo se kansain onnen ratkaisi.

Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta Laveni, kohos tään kautt' aattehen; Mi suurint', jaloint' on, mi korke'inta, Se siinä asunnon löys avoimen. Kullalla muistoon kirjoitettu on Tää aika ihmeinen ja verraton.

II.

Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä, Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää? Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön, Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.

Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi; Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi. Sin' et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia, Tarkoin ensin tutkistella — siitä kiitos, kunnia!

Ja. Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui, Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui. Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden, Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.

»Tääkö köyhä», huusit, »riistaa täynnä vedet, metsät on, Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon, Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie — Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!»

Yht' ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies; Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties. Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss' ankaran. Näit jo ehkä, ett' on kultaa alla kuoren karkean.

Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle, Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se. Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa, Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.

Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas, Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas. Vaan et tullut, niinkuin tulee valtaherra orjan luo, Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun luo.

Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua, Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa. Muistit aina jalon lauseen: »aateli se velvoittaa: Ruotsin suuruus juuri vaatii, ett'ei toista sortaa saa.»

»Ei voi muukalainen,» sanoit, »kansan hyvää valvoa; Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt' ei tajua; Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot, Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot».

Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella. »Ennen teen sen itse,» sanoit, »kuin sen sallin raueta». Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli, Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni.

Mit' ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois. Mit' yl'-opistottaan Suomi? Tuskin nimeäs' tallell' ois. Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus, Tääll' on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.

Kolmas vuosisata vieree Brahen haudan yli nyt, Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt; Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan, Muuttumatt' — ei — suurempana, kuin hän itse arvaskaan.

Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat, Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat, Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss' kilpailee, Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.

Ken vois Herran teitä tietää, ennalt' arvata ken vois, Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois. Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa: Et voi koskaan, Suomen kansa, »Kreivin aikaa» unhottaa!

VIII. VIRSIÄ.

Virsi kotimaan puolesta.

Oi kuningasten kuningas, Sä maan ja taivaan valtias, Myös tälle maalle silmäs luo Ja armos runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on, Maailman silmiss' arvoton; Vaan mitä mahtavinkin vois, Jos voimaa Sult' ei saanut ois?

Kuin tomu edessäs on maan Suuruudet, voimat, vallat vaan; Kun viittaat, korkein alenee Ja matalaiset ylenee.

Kuink' usein juuri valitset Aseikses pienet, alhaiset, Siks että Sinun voimasi Selvemmin heissä näkyisi.

Kun tahdoit kansan valitun, Otitpa ylenkatsotun Ja halvan Juudan kansan, sen Teit vartijaksi totuuden.

Ja Bethlehempä, pienoisin Tuo kaupungeista Juudankin, Sai armon armoist' ylimmän, Messiaan nähdä syntyvän.

Oi Herra, kuule meitä myös, Tee meissäkin Sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, Me pienuuteemme tyydymme.

Jos meidän kansa aina sais Vaan olla palvelijanais, Sun töitäs aina toimittaa, Valistua ja valistaa!

Taavetin 127:s psalmi.

Jos huonetta ei rakenna Jumala, auttajamme, Työ kaikk' on tyhjäks raukeeva, Me turhaan harrastamme. Mit' ihmisvoima, nero loi, Ei itsestään se kestää voi, Jos tueks ei käy Herra.

Jos kaupunkia varjella Ei tahdo itse Luoja, Turhaanpa valvoo vartija, Ei turvaa siit', ei suojaa, Mit' auttaa vahvin hallitus, Jos puuttuu Herran siunaus? Kuin kuiva puu se kaatuu.

Myös taitavinkin hankkeemme, Paraiten perustettu, Ois, ilman Herraa, hiekalle Löyhälle rakennettu. Kun vaaran virrat kuohahtaa, Kun ajan myrskyt riehahtaa, Jäljettömäks se katoo.

Vaikk', aniharvain noustenkin, Puuhaamme myöhään yöhön, Eip' yksin toimi ahkerin Viel' onnea tuo työhön. Vaan työ jos tehdään Herrassa, Nöyrästi Herran neuvolla, Ei puutu siunausta.

Miks suureen lapsijoukkohon Katsoissa meill' on suru? Herranhan lahja lapset on, Hält' on myös leipämuru. Saavathan kedon kukkaset Häneltä ruoan, pukimet; Kuink' ei Hän huolis meistä!

Mit' useampi pieni suu On pöydässämme lässä, Sit' innokkaammin raikahtuu Myös rukouskin tässä. Näin missä Herran kiitos soi, Ei hävitä se talo voi; Se vaurastuupi aina.

Ja pienoisista miehiä Varttuupi vielä kerran; Ne on kuin nuolet kädessä Väkevän sotaherran. Se maa, se kans' on mahtava, Joll' onpi noita nuolia Viinensä aivan täynnä.

Oi Herra suuri, turvissas Myös olkoon meidän kansa! Se etsiköön Sun armoas Kaikissa toimissansa! Jos sulta vaan on siunaus, Ei estäkään sen heikkous; Se työsi tehdä voipi.

Iankaikkinen autuus.

Oi riemua! Oi autuutta! Kuink' kepeeksi Nyt tuntuupi. Ei murheet maan Mua painakaan; Ei pahat työs, Mun sielun', myös. Ah aivan on kuin lentää vois!

Oi valkeus! Oi kirkkaus! — Mi päällä maan Kuin peiliin vaan Häämöitteli, Kajasteli, Se paistaa jo Kuin aurinko Nyt selkeänä kirkkaana.

Maan päällä sain Vaan puolittain Tät' oivaltaa, Tät' aavistaa Mun toivossan', Mun uskossan'. — Nyt, Jumala, Sua kasvoista Jo näen kasvoihin!

— — —

Oi Korke'in! Mill' ansaitsin Mä syntinen, Mä saastainen, Tään kaiken nyt? Ei täyttänyt Mun voimani, Vaikk' koitteli, Sun käskyjäsi pyhiä.

Kyll' rakasti Sua sieluni; Pyrkinyt pois Maan tomust' ois; Ja hurskauteen Ja pyhyyteen Se halavoi — Mut aina — voi! Taas vaipui kesken lentoaan.

Oi rakkaus! Oi armahdus! Sä rajaton, Sä verraton! Maan madon tään Niin viheljään Sä armahdit Ja puhdistit, Pyhitit omaks' lapsekses.

Tuhatkin ois Jos kielt', en vois Sua kyllin mä Täst' ylistää; Vaikk' ääretön Ja määrätön Ijäisyys on, Ah mahdoton Täydesti kiittää armostas!

Oi riemua! Oi autuutta! Ei hetkeä Ei vähintä, Jok' erottais, Luovuttaa sais Mua Sinusta, Oi Jumala, Mun Herran' ja mun Isäni!

Kastevirsi.

Otettu kasteen kautta sisään Mä olen, Herra, huoneeses; Sun lapses olen, Sä mun isän', Siis mun on kaikki rakkautes; Pelotta tykös tulla saan, Mua pois et sysää milloinkaan.

Sun puoleltas tää liitto kestää, Vaikk' murtuis vahvuus taivaan, maan; Ei rakkautt' Isän sydämestä Voi mikään saada sammumaan; Poikaskin annoit ainoan Sä piinaan, kuoloon puolestan'.

Ah lapses myös jos Sua voisi, Näin puuttumatta rakastaa, Jos tietäis, taitais se, kuin soisi, Sun käskyjäs ain' noudattaa! Mut voi kuink' usein kylmennyt Mä olen, luotas eksynyt.

Vaan lastasi hairahtunutta Armost' et hylkää silloinkaan; Sun lammas-raukkaas kadonnutta Kuin paimen riennät hakemaan; Et heitä, siks kun löysit sen, Toit lauman luokse jällehen.

Ja vaikka lapses tuhlaajana Pois sirottais Sun lahjasi, Armahdat taas, kun katuvana Se jalkais juureen lankeepi; Ain' ovi auk' on huoneeses, Ain' auki isänsydämes.

IX. SUOMENNOKSIA.

Neidon tunnustus.

(Käännös Saksasta.)

Ihana oli iltanen, Me käyskelimme niityllä; Jo päivä kerran viimeisen Myhäili mailleen mennessä. — Lehdossa linnut lauleli Ja ilmassa viserteli — Ja kukkasjoukko nurmessa Kaikk' ilmat täytti hajulla.

Mun mielen' ol' juhlallinen Ja kuitenkin iloissahan; Mä silloin oisin tahtonut Halailla kaiken maailman! — Me haastelimme ahkeraan, Mitä — en muista ollenkaan! Hän astui aina vieressän' Ja katseli mun silmiän'.

Mä häneen kerran vilkahdin — En tiedä miksikä sen tein — Hän kättän' tuossa kaappaskin Ja suuta suihkas huulillein! Ja min' en vastustellutkaan, Mä hälle suuta annoin vaan! Ja viel' en oikein tajua, Mi mielehen' lie juohtunna!

Sen tiedän varmaan kuitenkin: Ei pahaa ollut mielessän'! Sen tehtyä kuin ennenkin Ol' puhdas tunto syämessän'! — Ois toinen tiellen' sattunut, Sitäkin oisin suudellut — Vaan — jos ois tullut toinen mies Tok' en ois tehnytkään ken ties!

Nuoruus.

(Runeberg'in mukaan.)

Valloista, mit' onpi taivaan alla, Tuonen vaan on vankall' asemalla; Tuoni kourallaan armottomalla Kaikki luodut tempoaa.

Jos sä kammot Tuonen hirmutöitä, Nuorukainen, nauti hetkilöitä! Iki-onni sulle hedelmöitä Taitaa tuokiossakin.

Maan ja taivahan sä tuokiossa Syliis suljet, ilon nautinnossa. Riemus mennehetkin muistelossa Suloisina säilyvät.

Vaan ei aatos, sääntöjensä orja, Tunne nauttii mitä hetki tarjoo. Tunne hetkess' ainoassa korjaa Kylvöt vuosituhatten.

Riemuele! Iloon sinut luonut Luoja on, siks sydämen on suonut. Tuntees pyhään temppeliin ei tuonut Vanhuus viel' oo pakkastaan.

Mutta pian — voi! pirahteleepi Hetki, onneas mi suojeleepi. Vanhuus joutuu — mitä tarjoileepi Suvi sulle, nauttios!

Nauti, kevähäs kukoistaessa! Kukat riutuu myrskyin riehuessa; Synkkäin talvi-öiden joutuessa Katoo päivä kultakin.

Riemun hetki ainoo, katoovainen, Itkuun ei oo luotu, nuorukainen! Eikä veres nuori, purppurainen Syötäväksi surujen.

Kuule lemmen ääntä kutsuvaista, Vienoa, vaan kaikki voittavaista! Syleillessäs kultaas armahaista, Mailma kaikk' on sylissäs.

Lehtiensä lomat täynnä marjaa, Viiniköynnös suloisesti varjoo: Köyhäkin, kun nauttii, min se tarjoo, Autuasna astuvi.

Lemmi! Syämes liekki vielä liehuu; Juo! kuu maljassasi viini kiehuu; — Naura, laula, riemuitse ja riehu! Vanhuus joutuu vaivoineen.

Lorelei.

(Heine.)

En tiedä mistähän lienee, Näin mieleni murheinen! Kenties sen tarina tiennee Tää vanhan-aikuinen.

Jo vilpas ol' illan ilma, Rein tyynenä rienteli, Ja vuorien takaa silmä Viel' auringon välkkyili.

Ja kalliolla neiti Tuoss' istui ihana, Ja hajallehen heitti Hän kultahiuksensa.

Ja laulua kummallista Hän lauleli sukeissaan. Voi sitä ken lumoavaista Kuul' laulua kerrankaan!

Venheessä poika sousi — Het' iskuin palavin Silmänsä tuohon nousi, Ei katsonut kareihin.

Ma luulen kitahansa Sen poikasen pyörre vei. — Sen lumous-laulullansa On tehnyt Lorelei.

Louhikäärmeen[8] tappaja.

(Schiller.)

Miks rientää kansa kohisten Kuin koski kautta katujen? Tuliko Rhodossa nyt riehuu, Kun sekaisin näin kaikki kiehuu? Ritarin ratsuilleen ma nään Keskellä kansajoukon tään, Ja, ihme, hänen jäljestähän Otusta kummaa vedetähän, Kuin louhikäärme muodoltaan! Kas kita kuinka irvistääpi! Urosta ynnä saalistaan Vuorottain kansa ällistääpi.

Tuhansin äänin huudetaan: »Tulkaatte syöjää katsomaan, Mi nieli karjaa, nieli kansaa! Täss' sankari on, voittajansa! Mont' ennenkin on lähtenyt, Petoa tappaa käennyt, Eip' yhtään heistä nähty jälleen; Ylistys uljahalle tällen!» Näin luostarille saavutaan. Johannes-ritarit jo tässä, Kiireesti kokoon tultuaan, On neuvokuntaa pitämässä.

Nuor' urho kainoin askelin Nyt astuu eteen mestarin; Muu kansa huutain huikeasti, Tuugeikse jälkeen saaliin asti; Ja nuorukainen lausuu näin: »Ritarin tehtävän mä tein: Mä louhikäärmeen, maamme turman, Tuon tänne, se sai multa surman. Taas auk' on matkustajan tie, Iloisna karjat ulos juoksee; Vaaratta polku on, mi vie Vuorelle armokuvan luokse.»

Mut päämies silmin ankarin Näin nimeää: »Työn sankarin Teit ritarina uljahana; Miehuus on miehen kunniana. Vaan mik' ens' tehtävä on sen, Ken soturina Kristuksen On saanut ristin viittahansa?» Tään kuullen vaalistuvi kansa. Mut punastuen kumartaa Ja lausuu jalo nuorukainen: »Ken ristin tahtoo omistaa, Ens työkseen olkoon kuuliainen.»

»Sen säännön», vastaa mestari, »Rohkeesti rikoit, poikani. Totellen hillitöntä mieltä, Teit työn sä, minkä laki kieltää!» Tähänpä toinen: »Valtias, Oi päätä vasta kuultuasi La'inhan tosimieltä myöten Ma luulin tekeväni työtän'! En huimapäänä lähtenyt, Kuin taistelun tään päätin koittaa. Ma pedon olen pyytänyt Tempuilla sukkeloilla voittaa».

»Viis säädystämme, vahvimmat Uskomme tukipatsahat, Jo oli saaneet surman tästä, Kun kielsit meit' yrittämästä. Mut harmi, halut sotaisat Sydäntän' yhä kalvoivat; Viel' unissainkin kaiken yötä Mä läähättäin tein verityötä. Ja koska aamu aina vaan Toi uuden huolen, uuden vaivan, Hurjistui mielen' tuskistaan. Ma päätin koittaa nimeen taivaan».

»Mi nuorukaista kaunistaa? Mist' urho parhaan maineen saa? — Näin mietin. — Missä töiss' on nähty Nuot miehet, joist' on runot tehty, Jotk' epä-usko pakanain Asetti säätyyn jumalain? Rohkeilla retkillään he monta Petoa tappoi luonnotonta, He kävi kimppuun leijonain Ja paini Minotauroin kanssa, Kernaasti vertaan vuodattain, Kun voivat auttaa vertaistansa».

»Ja kristittykö miekallaan Sais tappaa Sarasenin vaan? Vain kaataa epäjumaloita? Ei, pahat kaikki pitää voittaa; Hän luotu onpi voimallaan Hädästä kaikest' auttamaan! Mut' taito voiman apun' olkoon, Miehuuden oppaaks äly tulkoon. Näin mietin usein, katsomaan Kun pedon jälkiä ma läksin. Soi Herra viimein neuvoaan; Riemulla huusin; nyt sen keksin»:

»Eteesi astuin, nimesin: Mun tekee mieli kotihin — Sanasi, Herra, luvan antoi; Mun laiva meren yli kantoi. Ja kotirantaan päästyäin, Ma käskin sepän kiirehtäin Minulle kuvaa laittamahan, Kuin louhikäärme muodoltahan. Lyhyitten jalkain nojallen Hän paksun rungon rakentaapi, Ja rautapaidan suomuisen Sen selkä varjoksensa saapi».

»Pitkäksi kaula koikistuu, Ja niinkuin Manan portin suu On ammollansa kita suuri, Kuin saalistaan se haukkais juuri. Ja reunaa myöten uhkaavat Terävät piikkihampahat; Miekalta näyttää hiotulta Sen kieli, silmät iskee tulta. Ja viimein häntä määrätön Kaikk' kierrelty on renkaillensa, Kuin ois jo surmakääröhön Se saanut miehen ratsuinensa».

»Näin kaikki tarkkaan kuvataan, Harmaalla häijyks maalataan: Kuin sisälisko eestä, takaa Kuin käärme näyttäin, otus makaa. Valmiiksi saatuani sen, Kaks koiristani valitsen, Kaks vahvaa, nopsaa, taitavata Myös metsähärän murtajata; Niit' ärsyttelen yhä vaan, Kehoittain vimmaan kiihtyneitä Kuvahan hampain tarttumaan, Ja käskyilläni neuvon heitä».

»Miss' alta hampaan sija on, Kun vatsa onpi suomuton, Siihenpä käsken tarttumahan, Terävin hampain haukkaamahan. Mä itse, ase pivossan', Kiihoitan oivaa orhian', Arabilaista suvultansa, Ja kun se hirnuu tulissansa, Kannukset pistän kupeesen, Ja louhikäärmeen päälle karkaan; Ikäänkuin tappaakseni sen Kädestä peitsen heitän tarkkaan».

»Vaikk' orhi kuorsuu kauhistuin Ja karkaa pystyyn vaahtosuin, Ja koirat vinkuu tuskissahan, En lakkaa, koitan uudestahan. Kuukautta kolme peräkkäin Heit' yhä harjoittelin näin, Siks kun he taipui työlle tällen, Palasin sitten tänne jälleen. Vast' aamu kolmas mulle nyt Rannoilla näillä kerkes koittaa; En paljon yhtään levännyt, Niin harras halu oli voittaa».

»Sill' uusi murhe kotimaan Kiihdytti vihan' uudestaan: Kaks paimenta, mi eksyi suolla, Taas löyttiin raadeltuna tuolla. Nyt päätöksen teen joutuisaan, Totellen sydäntäni vaan. Ma käsken kantapoikiani, Käyn selkään ratsun neuvomani, Myös jalot koirat kanssan' vien, Ja ankaran sun kieltos tähden Ma kuljen salaa syrjätien. Ilolla taisteluun näin lähden».

»Sä tiedät, Herra, kappelin, Min käsky jalon mestarin Rakensi vuoren kukkulalle, Mist' yltää silmät avaralle. Se pien' on, näölt' arvoton, Mut ihmekuva sisäll' on: Maria neitsyt lapsen kanssa, Edessä viisaat polvillansa. — Huipulle jyrkkä porras vie, Astinta sata vaivalloista; Mut vaivasi, kun loppuu tie, Jesuksen näkö kohta poistaa».

»Juurella tämän kallion On luola jylhä, pohjaton, Suon sumust' aina kosteana! Siin' ei näy päivää, kuutakana. Sen sisälläpä päivät, yöt, Mielessä aina murhatyöt, Sikiö Manalan tuo häijy likellä temppeliä väijyy. Ja tuhotietä kulkemaan Kun sattuu vaeltaja raukka, Jo karkaa peto piilostaan Ja saaliikseen sen kohta haukkaa».

»Edellä tuiman taistelon Viel' astun vuorikirkkohon; Mä Kristus-lasta rukoelen, Synneistä itsen' puhdistelen. Vaan sitten rautahaarniskan Jo puen päällen' kirkkahan; Ma tempaan peitsen käteheni, Ja astun alas toimelleni. Jäljelle kantapojat jää, Viimeiset käskyni kun saivat; Orihin selkään hyppään mä. Nyt varjelkohot mua taivaat».

»Kun joudun siitä lakeaan, Jo koirat kohta haukkumaan; Pelolla kuorsuu ratsu parka, Paikalt' ei lähde, pystyyn karkaa. Näenpä aivan liki tuossa Jo inhoittavan kimpun suossa: Paisteessa päivän peto makaa. Sen päälle koirat käyvät takaa; Mut nuolina he pakenee, Kun häijyn ulvonnan he kuuli, Ja käärme kidan aukaisee, Ja siitä huokuu myrkkytuuli».

»Mä heitä jälleen rohkaisen, He vimmoin tarttuu käärmeesen; Mä itse kaikin voimin viskaan Mun peitseni; se sattuu niskaan, Mut voimatta, kuin puikko ois, Se hyppää suomuksilta pois. En ennätäkään heittää toista, Kun silmää basiliskinmoista Otuksen julman säikähtäin, Ja suusta suitsuuvaista tulta, Oriini karkaa taaksepäin — Nyt toivo raukeaa jo multa!»

»Selästä ratsun hyppään pois — Kenties viel' apu miekast' ois, — Mut lyönnit kaikki käyvät hukkaan, Kivinen kuor' ei naarmistukaan. Nyt pedon häntä heilahtaa, Mun alas maahan paiskahtaa. Jo näen kidan ammollansa, Jo haukkaa mua hampahansa — Mut koirat käärmeen kupeesen Taas käyvät kiinni vimmattuna; Se pysähtyypi ulvoen, Kivusta niinkuin halvattuna».

»Kun vielä heidän kanssahan Se puuhaa, ylös kavahdan. Näen paljaan paikan, joutuisasti Syvälle siihen kahvaan asti Mun miekkan painuu, aukaisten Verien mustan lähtehen. Nyt vaipuu peto, kaatuissansa Mun raskahalla rungollansa Myös peittäin. Pääni pyörtyvi. Kun jälleen herään uusin voimin, Näen raadon tuon, näen poikani, Mi mua hoitaa hellin toimin».

Ja riemu kauan hiltynyt Rinnoista raikahtavi nyt, Kun urho sai sanoneheksi. Ja paisuin kymmenkertaiseksi Kaiusta seinäin, tuhannet Sekaisin pauhaa sävelet. »Hän kruunun ansainnut on!» huutaa Myös ritarit kaikk' yhtä suuta; Ja kansa sadoin kiitoksin Hän osoittaa, mi pedon kaati. Mut synkk' on silmä mestarin, Hän vaiti-olemista vaatii.

Ja virkkaa: »Kätes vahva löi Tään pedon, joka meitä söi; Sun jumalaks on kansa tehnyt; Ma säätys tuhoks olen nähnyt. Sydämes käärmeen ilmi luo, Mi vielä häijymp' on kuin tuo. Sen, joka myrkyttävi mielet, Ja nostaa riidat, pahat kielet; Tää henki uppiniskainen, Pyhimpäin käskyin halventaja, Mi ratkoo joka sitehen, Se maailman on hajoittaja!»

»Uljaan' on Sarasenikin, Vaan kuuliaisuus pantihin Merkiksi kristityn. Kas täällä, Miss', orjan halpa hame päällä, On taivaan Herra astunut, Tää sääty onpi ottanut Vaikeimman käskyn täyttääksensä: Kurissa pitää sydämensä! — Sä lähde silmistäni pois, Sinussa turhuus valtaa mieltä! Kuin Herran ristin pitää vois, Ken ikeen kantaaksensa kieltää?»

Vimmoissa kansa möyryää, Niin että seinät tärähtää, Anteeksi ritaritkin anoo. Ei nuorukainen mitään sano, Hän riisuu vaatteet ritarin, Suun painaa käteen mestarin, Ja lähtee. — Hellästipä huutaa Tää jälkeen: »Poikan', anna suuta! Myös tämän kestit taistelon, Mi kovimmasti voimas koitti. Heh risti taas. Se palkka on Nöyryyden, itsensä mi voitti».

Sataa.

(Petöfi.)

Kas, sataa, sataa, sataa, Sataapi suuteloita! Sataapi huulilleni Makeita pisaroita.

Ja sadesumun kautta Myös välähtääpi tulta; Salamat nuot ne säihkyy Sun silmistäsi, kulta!

Jop' ukon jyrinääkin Uhaten kuuluu tuosta; Toruen äitis tulee. Voi, pakoon täytyy juosta!

Runoni.

(Petöfi.)

No kaikkiapa kuuluu! Vai runon' aina vaan Matelis maata myöten, Ei ilmaan kohoiskaan? — Se tosin maassa mataa, Kun niin mun käskyn' on; Pujahteleepa joskus Se myös maan rakohon. Ja usein sukeltaa se Syvimpään syvyyteen Syvimmän valtameren, — Inehmo-sydämeen. Mut kun taas käskein lausun: »Nyt kohoo korkeellen!» Koht' ilmaan lentäin laulaa Se niinkuin leivonen. Viel' yllyttäin kun huudan: »Ylemmä nouse vaan!» Se kohoo kotkain kanssa Lennossa kilpaamaan. Väsyvät kotkat viimein, Ei väsy runoni. Nyt taivaan pilvein rataa Jo tuolla kulkevi. Ja eipä viihdy kauan Parvessa pilveinkään; Se kohti taivaan kantta Jo lähtee lentämään. Ja pimennyt par'aikaa Jos päivän paiste ois, Sivuitse suhauttain Runoni ehtii pois. Sivuitse suhauttain Pimeesen päivään luo Vain yhden katseen, kohta Kirkasna paistaa tuo. Vaan runon' yhä nousten Ei viivy vieläkään; Se saapuu tähti-tarhaan Kaikista äärimpään. Ja siellä, mihin loppuu Jo luomat Jumalan, Se kaikkivallallansa Luo uuden maailman!

Lausuisiko joskus Luoja mulle.

(Petöfi.)

Lausuisiko joskus Luoja mulle: »Itse valitse, mun poikasein, Minkä kuolon soisit itsellesi!» Rukoelisinpa Hältä näin:

Tulkoon kuolo, kosk' on raitis syksy, Koska päivä vielä kultailee Keltalehtiä, ja kevät-lintu Lähtölauluansa laulelee.

Tulkoon kuolo, hiljaa, huomaamatta, Tulkoon käynnin kuulumattomin, Niinkuin luontoakin syksy hiljaa Vaivuttaapi talvis-unihin.

Lähtölaulun silloin ihanaisen Vielä laulaisin kuin lintunen, Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis, Kuuluis ylimpäänkin taivaasen.

Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos Huuliani kiinni sulkemaan, Suutelollas sulkemaan, oi neito, Kallein mulle tyttäristä maan!

Jos en näin saa — tahtoisinpa kuolla Kosk' on armas aika keväinen, Sotakevät, jolloin ruusut puhkee, Veriruusut rinnast' urhojen.

Jolloin torvi, sodan satakieli, Laulaa kesken savun, salamain. Silloin kuolo tulkoon, veri-ruusu Puhjetkoon myös minun rinnastain.

Ja kun ratsun selästä ma vaivun, Paina suukkos mulle huulihin, Sulje huulen', Impi Vapauden, Taivaan tyttäristä kallehin!

Mer' ompi noussut!

(Petöfi v. 1848.)

Mer' ompi noussut, kansain Mer' aava, vimmainen. Niin taivasta kuin maata Se pelästyksiin saattaa, Julmasti möyryten.

Kuulepas pauhu hurja, Katsopas kuohu tuo! Jos epäillyt sä lienet, Nyt toki viimein tiennet: Pois kahleens' kansa luo!

Mer' ärjyy, ulvoo, vonkuu, Kuin peto raivoton; Nieluunsa laivan vetää, Ei pakoon päästä ketään, Kaikk', kaikki hukass' on!

Hei! riehu vaan näin, riehu, Kuin Noan aikoihin! Sun pohjas milloin näytä, Vaahtoines milloin täytä Ain' ylös taivaisin!

Ja taivaan kanteen sitten Tää oppi kirjoita: Kyll' laiva päällä kulkee, Ja meren alleen polkee, Vaan mer' on herrana!

Sodasta näin unta.

(Petöfi.)

Sodasta menn' yönä näin mä unta: Unkari se kutsui poikiaan; Miekka verinen, kuin muinoin, kulki, Arpakapulana halki maan.

Joka mies, kell' ykskin tippa verta Sydämessään, tuosta riemahti; Vapauden seppeleen — ei halpaa kultaa — Palkaks oli saava soturi.

Ja hääpäivämme se oli päivä, Sinun armas tyttösen' ja mun; Maamme suojaks kuoloon mennen jätin Autuutemme juuri aljetun.

Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä — Eikö, armas, kauhea se ois? — Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin, Kuin täss' unessan' mä tehdä vois!

Tytön ikävöiminen.

(Virolainen kansanlaulu.)

Kaukana on kultaseni, Armas aaltojen takana; Kauas läksi, kaukan' onpi, Mont' on vastusta välillä: Meri aaltoinen, avara, Viisi järveä viluista, Kuusi kuivaa nummimaata, Suota seitsemän syveä, Kahdeksan karjan aroa, Kosken kymmenen kohina. Minä en saata sinne mennä, Hän ei saata tänne tulla. Viikkoon en saa häntä nähdä, Kuukauteen hänestä kuulla, Vuoden päiviin vieress' olla, Suojassa armaan sylissä, Kullan kainalon tuessa. Kaukana on kultaseni, Armas aaltojen takana; Kauas läksi, kaukan' onpi. Vie'ös, tuuli, terveiseni, Lennätä lempisanani, Pilvi, pitkeä ikeä, Laine, lauhkeeta eloa. Niin monta terveistä hänelle, Kuin on lehtiä lepässä, Kuin on kuusessa havuja, Koivun urpia keväillä. Niin monta terveistä hänelle, Kuin on laineita meressä, Taivahassa tähtösiä! Niin monta terveistä hänelle Kuin mietteitä mielessäni; Niin monta terveistä hänelle Kuin suomista syömessäni.

X. KUUN TARINOITA

JOHDATUS.

Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan, Andersen'in, kirja » Billedbog uden billeder ». Mä ihastuin jo ensisivuihin, ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. Jo oli myöhää, kun kirjan sain loppuhun. — Mutta en vielä maata pannut; kauan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuin ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuna, puoleksi pimeyden peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, kenties paljon kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan.

Näin istuessani juohtui minulle mieleen, että kummahan se on, kun ei meillä kuu kelienkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. — Kumottaahan meillä sama kuu kuin Tanskassakin! — lieneekö näillä poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Vai onkos kuu siitä äissään, kun kesän kaunehimpana ollessa ei auringon valolta pääse ensinkään näkyviin. — Vai pitäneekö hänkin Suomen kieliraukkaa niin halpana, ett'ei sillä huoli huuliaan pilata? —

Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, — — vaan minusta oli ikäänkuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa vieno ääni kuiskahtanut korviini: »Nuorukainen! Kerkeät olette aina, te ihmiset, muita moittimaan, kun itse olette syypäät. En ole mä pakkasesta mykkä, enkä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä, joka kaikki maat ja manteret olen nähnyt ja kaikkein kansojen murteita kuullut, tuskin tunnen yhtään sen vertaista rikkaudessa ja suloisuudessa. Josko sen onkin kauan täytynyt korvissa kuhnustella kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan ihmisten ihanteheksi. — Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se vielä väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! — Teissä on syy, jos ei maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe, teillä on ääni ja ette laula!»

Näin lausui kuu innossaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta seuraavana iltana, kun näki hartaan haluni hänen tarinoitansa kuulemaan, se leppyi. Se on siitä päivin usein käynyt minulle juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia, milloin muistelmia muinaisista, jo kauan unhoitetuista ajoista. Mitä kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraiten muistan ja osaan. Mutta jos ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on lohdutuksenani, että »kun ei muut lihavat laula, minä laulan, laiha lapsi». Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla on tarinoita, kun vaan olis kuultelijoita.

Ensimmäinen ilta.

Sovittuaan minun kanssani alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui, yleten aleten, suuri laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä, naisia; kaikkein silmistä loisti iloa ja toivoa. — Erillään muista seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: »huomenna olemme Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää; siellä ei meitä tunne kukaan. Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala on siunaava kättemme työtä!» — Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa seisoi vieressä. Vähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen edessään verevä mies. Mies virkkoi: »Huomenna olemme Amerikassa; huomenna olemme perillä! Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Voi niitä onnen päiviä!» Vaimo nosti vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset karskuttivat kovaa leipäkannikkataan, toisillensa kuiskuttaen: »huomenna saamme vehnästä». Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: »Amen, suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!»

Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli sieltä länteen päin, eiköhän jo rupeaisi näkymään mannerta. — »Huomenna olemme Amerikassa!» huusi hän riemuiten. »Terve, tuhannen terve, sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa, elähtäneessä Euroopassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan vapautta pelkäisi kuin omaa surmaansa. Terve, sä toivoni maa!» — Pimeässä nurkassa seisoi synkeän näköinen mies; hän huokasi syvään ja ojensi itsensä suoraksi: »Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankeudesta vapaaksi, vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa murhaajaa! — — Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa tein! — Siellä saan ruveta uuteen parempaan elämään. Jumala on antanut anteeksi rikokseni; ihmiset sitä siellä eivät tunne!»

Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen, alkoi väki kannelta vähetä; toinen toisensa perään meni kannen alle makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut yövartiat olivat enää valveella. — Kaikkea tätä katsellessa en ollut älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan rannalta; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei ilma asettunut eikä taivas seljinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan, koska jo olin alas menemäisilläni. Minä heti katsahdin merelle: taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut kerjitä satamaan, arvelin mä, ja loin silmäni rannalle. Siellä, missä Amerikka ylpeästi kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan — se oli laivan hylky; mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, — se oli laivani lippu!

Huomeis-aamu oli tullut, jota odottivat, toivottelivat; he olivat päässeet toivonsa perille: — he olivat siellä, missä ei ole eroa, ei köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvalle armottomuutta.

Toinen ilta.

Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:

Kerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen maahan, jonka paljas nimi jo hirvittää — Siperiaan. Mä näin Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksinäinen Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli lumi levittänyt valkoisen peitteensä, ja leikitteli, pyrytteli Pohjan tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. — Tässä oli kuoleman ja yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille. Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt kumoittamassa ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä säteinään.

Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvakka mies. Kasvonsa olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja. Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti hänen kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä vaan vilaukselta näin hänen silmänsä, vaan kuitenkin johtui heti mieleeni, että hänet ennenkin joskus olin nähnyt. — Mutta se oli kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa, Helsingissä. Matalasta katon-alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin he puhuivat armahasta kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyään he lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauan ikkunan vieressä; hänen huuliltaan kuului rukous: »Anna, Jumala, voimaa täyttämään mitä olemme luvanneet!»

Minä silloin näin lupauksen, — nyt se oli täytetty. Se rakkauden kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut sammumattomaksi tuleksi; se hänet oli vienyt kauas kotomaasta ventovierasten majoille; se hänet oli tuonut tähän vihattuun, kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. — Ulkona oli kylmä talvi ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! — Sinä jo arvannet ken se oli! — Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa lukee parasten poikainsa joukkoon nimen — Castrén.

Kolmas ilta.

Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta muistooni johtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhoittamaan. Se oli vuonna 1415. Mä kuljin Kostmitz'in ijäti muistettavan kaupungin ylitse. — Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut ajanut pimeyttä pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä vanhoja ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niistä pujahutin säteeni tiedustelemaan mitä sisällä oli. Pienessä kammiossa makasi mies huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli kalvakka; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.

Oven saranat ulvahtivat; makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä: kaksi rautapaidassa, keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa, mutta päässä punainen kardinali-hattu. — Kardinali lausui vangille: »Pyhä pappi-kokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä viimeisen kerran tarjoo sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!»

Hiljaisella, vaan lujalla äänellä vastasi vanki: »Minä uskostani en taida luopua, sillä se on tosi!» — Vihan leimaus välähti toisen silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: »katso!» ja viittasi sormellaan ulos ikkunasta. Vanki katsoi ulos. — Torilla oli näin aikaiseksi tavaton liike. Väkeä siinä vilskui; mitkä kantoivat keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja viittaelivat milloin rÖykkiölle, milloin tornille päin. — »Tiedätkö mitä tuo merkitsee?» kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti silmiin. Vaan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista kauan oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki huusi: »Hanhen[9] te poltatte, mutta katsokaa, tuossa jo leutävi, rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Väkevä siipensä sujahtaa, ja komeat linnanne, kirkkonne rojahtavat raunioiksi!»

Heidän näitä puhuessaan oli päivä valjennut valkenemistaan. Taivaan itäinen ranta rusoitti ja hehkui, kuin olisi ollut veressä ja tulessa. Yht'äkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat sen tieltä. — Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli loppunut.

Neljäs ilta.

Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin tarinoita Amerikan uudis-talolaisista. Sinä olet mielessäs seurannut heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; sinä olet vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heidät unesta herätti; heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin sydäntäsi. — Mutta tiedätkös että omassa kotimaassas, ehkä omassa pitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? Vaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!

Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas ja valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi huvikseni kuljin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkaani. Mä satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä tää Suomen kirkkain järvi ahtaana mutalampena lietereunojen sisällä. Peninkulmien avaralle ulottui vielä valtansa, ja pitkät, tasaiset lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. — Tänä yön hetkenä se kuitenkaan ei ajatellut aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä, sileänä peilinä. Välistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä ihanata seutua ihaelemassa, ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet eräälle korkealle vaaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Ylt'ympärillä, niin kauas kuin silmä kannatti, vaaroilla, laaksoissa, seisoi vielä männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä vaara oli erinäköinen. Paikoittain rehoitteli sen kupeilla nuorta koivikkoa paikoittain punerteli, sinerteli aho marjoineen, kukkineen; tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Vaaran niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että sinä, kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan ihmisen asunnoksi. Vuolemattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt. Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Vaan päätä itse!

Minä jo olen kauan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmoittihe voimaa ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta naitua läksi hän vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa raivaamaan. Ensi kesän he asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki kohosi, huononlainen kyllä — eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi kerjitty eikä kyetty saamaan — vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman katon alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni yhä loitommalle. Hänen sijaansa siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää orasta. Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukunta lintujen lauluihin, ja mökissä karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärille.

Vaan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Mennä kesänä oli kontio kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuljeskelivat hänen kankaitansa; viime talvena oli täytynyt myödä ainoa jäljelle jäänyt lehmä kaupunkiin, koska halla oli syksyllä viljan vienyt. Lehmän hinnasta saadut jauhot oli petäisellä sekoitettu, eikä sittenkään riittänyt aina. Minä kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä kalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat kaikki rauhallista unta, ja| huolettomuutta, melkein ilollisuutta ilmoittihe heidän näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta päästiin uutiseen. Paitsi talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta; he olivat orpolapsia. Isän ja äidin oli heiltä tauti tänä kesänä ryöstänyt. Lapset olivat nyt mieron armoilla.

Näitä katsellessani alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä? — Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja levitti koko seudulle valkean sumu-peitteen. Hän sen kääri joka kukkaseen, joka tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti, se kuoletti.

Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljaansa ihaelemaan. — Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi; päänsä painui rinnalle; mielenliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä oli nähneet? — Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha henki itse ollut irvistelemässä.

Huuto oli vaimonkin herättänyt; hän tuli ulos … kauan aikaa ei kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui; hän pani kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: »Herra on antanut, Herra on ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikkisesti!» »Amen!» sanoi vaimo kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä menivät he takaisin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. »Isä, meillä on nälkä!» huusivat he vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän suuta; mutta hän hillitsi itsensä. Vakaasti otti hän kaapista viimeisen leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies epäili hetken, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi ne heille. Sen tehtyään kääntyi hän vaimoonsa ja virkkoi: »Huomenna täytyy meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei ole pysymistämme enää!»

Viides ilta.[10]

Siitä jo on kauan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläkin hirvittää minua sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nnen vuoden siitä kun rakkauden opin saarnaaja syntyi tähän maailmaan. Mä katselin Vienanmeren rantoja, siellä, missä se on kaivanut Kannanlahden syvälle Suomen maan povehen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on nimenä Kannanlahti. — Kesä oli kauneimmillaan; sydän-yölläkin paistoi ja lämmitteli päivä. — Pietarin juhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella tantereella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki koolla. Nuoret pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat koettelivat voimiaan. Voi miekkoista sitä, ken voittajaksi pääsi! Hurraa huusivat hänelle kumppalit, ja neitosetkin kisansa kesken heittäen, lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän-luontejaan. Vanhat, hongikon suojassa istuen, katselivat tätä menoa ja muistelivat muinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja notkutella. — Vihdoin uupuivat nuoretkin voimat ja lähdettiin levolle.

Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies, joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi miehiä, julmannäköisiä kuin edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs kädessä. Hiljaa hiipien he lähenivät kylää; kohta leimahti joka kulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat. Palavista huoneista karkasi puoli-alastomia ihmisiä pelosta hurjana; vaan minne pakenivat? Takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei säästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli, kunne kädet väsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerjinnyt nousemaan, kun somien asuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden seassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli venheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä ryöstettyä saalista. — Ja kuka se vihollinen oli, joka niin armottomasti oli menetellyt? Kuule, ja hirmu on jäykistyttävä jäsenesi! — — Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot — ne oli Suomen kieltä; mä kuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa — se oli Suomea! Voi hirveätä ja onnettomuutta! Veljet veljiä raatelee! Eri-usko ja erivaltaajat ovat heidät niin vierastuttaneet, ett'eivät tunne toisiansa. — Kuinka taitaa ihminen eroittaa, minkä Jumala on yhteen luonut!

Kuudes ilta.

Mä äsken kuljin Viipurin ylitse, sanoi kerran kuu, ja silloin johtui muistooni, mitä nyt sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla, illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että olis luullut etelämpänä, Saksassa, olevansa.

Eikä ollut muutenkaan Viipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut, pitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Joka paikassa vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Veden pinta oli ihan peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja pamahutteli sampanja korkkejansa ilmahan.

Viipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhlapuvussaan; se oli helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Viipuriksi ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä asemallaan. Vaan sekin oli valaistuna: ikkunoista ja ampumareijistä liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kuin olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. — Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut, koska Viipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein suuria ihmisjoukkoja koossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta, Vuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi ja päälliköt kallehissa vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehoittamassa.

Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot, itse ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissään ja suruissaan seisonut. —

Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Viipuri tullut Karjalan ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Vuokselta sekä Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa, sota mielessä, vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Viipurin kruunausjuhlaa, Saimaan kaivannon avausjuhlaa.

Ja Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen ajan palauneen: ilo loisti yhä kirkkaammin, — yht'äkkiä se leimahti ulos, — torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu, avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, maailmoille, että Viipuria taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!

Seitsemäs ilta.[11]

Mä tulen Vienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä, missä Tundran tytär Pinega lankeaa Vienanvirran sylihin, näin rantatörmällä hautakummun. Maantie kulkee kummun sivuitse. Sitä katsellessani, tulla siihen karahutti uhkea troika. Aisahevonen tepasteli ylpeästi, pää pystyssä, ja syytähän sen olikin ylpeillä, kun sen kannettavaksi oli uskottu korkea vemmel, jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia. Kadesilmin katselivat tätä kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin voiminsa ponnistaen, ja pyrkivät aisahevosesta edelle; vaan mikä auttoi, se yhä vaan pysyi rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä kaulaan puremaan, vaan silloin partasuu kyytimies aina tempaili ohjakset tiukemmaksi ja siimansa huiskautteli katehia selkään. — Reen kuomussa istui herra; kumpua kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos ja kysyi mitä tuo olisi. — »Kah se on kurgan, herraseni», vastasi kyytimies. »Se on niitä Tshudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin asui rikas ja mahtava Tshudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat täynnä, ja mammontia, sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne alkoi levittää valtaansa ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät ruvenneetkaan niskojansa notkistamaan vieraan vallan alle, vaan vetäysivät aarteineen päivineen maan alle asumaan. Siinä elävät vielä nytkin. — Jos isäseni, päivällä tämmöistä kurgania kaivelisit, et löytäisi mitään; mutta tulepas tänne yöllä, varsinkin Juhannus-aattona, niin palaa kummun päässä sininen liekki, ja jos raosta uskallat tirkistellä sisään, niin he ovat siinä pöydän ääressä pikaria kallistamassa. — Näin vanhat ainakin haastavat; minä en sitä ole nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! Yrittihän kerran Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteita anastamaan; vaan mitenkäs hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin. Se on ihan tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!»

Ja ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta näistä Tshudi-haahmoista, kyytimies risti silmiään ja sivalsi troikkaansa siimalla. Hevoset karahtivat neliseen, ja nuolena katosi reki metsään.

Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten aikain haahmoja alkoi häämöitellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen käynyt, käynyt silloin koska Tshudi vielä oli tämän maan ainoana haltijana. — Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalleita, sillä vene oli melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Veneessä makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä tulevia Tshudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan temppelissä kiitosuhria teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartijatkaan enää olleet valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä, ja mikä hätä nyt enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! — Muu väki makasi taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana lämmin, puna-kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja. Siinä hän lepäsi; suunsa myhäeli niin autuaallisesti. Mitä hän unessa näki? Hän näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli semmoisen tulen sytyttänyt, ett'ei sitä olis saattanut sammuttaa Jäämeren jäät eikä Pohjoistuulen viluinen viima. — Hänen kotinsa oli köyhä; hän ei jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden oli

Vierryt maille vierahille, Kulkenunna kaukaisille Hopeiden helisevien, Kullan kiiltävän hakohon.

Nyt hän oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä kallista tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki — se hänelle kavahti kaulaan — se huusi hänen nimeään — hän heräsi. — — Ei häntä armaan käsi likistänyt, ei armaan ääni kutsunut — se oli vanhan uskollisen palvelijan kova käsi, äreä ääni, joka hänet unesta herätti. »Ylös isäntä! Turjalainen on päällämme!» — Nuori päällikkö kavahti jaloilleen ja töytäisi teltasta ulos. Siellä jo riehui taistelu tuimimmillaan. — Vartiat kun nukkuivat, oli Turjan vikingejä kenenkään älyämättä karannut päälle. — Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit tekivät kuitenkin lujaa vastarintaa. Vikingein etupäässä tappeli nuori uros, rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypäri päässä. Mihin tapparansa iski, siihen kaatui mies kuin honka ukkosen nuolesta. — Häntä vastaan riensi Bjarmein päällikkö; kohta he seisoivat vastakkain. Bjarmin miekka välähti ilmassa, — mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi. — »Ei auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!» huusi vikingi. Tapparansa viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. Tässä on hänen hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Vaan hänen kyynel-lähtehensä on jo kauan kuivana ollut! — Koko Bjarmin kansa on jo ammoin rauennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa muistossa, tarinoissa!

Kahdeksas ilta.

Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi, nimeltä Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat köyhää työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä kummia hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota kerran käydä katsomassa. — Oli kirkas talvi-ilta. Tarkastellessani kaikkia keksin pikkuisen puoli-hajonneen mökin ikkunasta valoa. Ikkunalasihin oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia kukkia, vaan oli sija kuitenkin läpi-tirkistelläkseni mitä sisällä tapahtui. — Jos oli huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut sisuskaan parempi! Seinät noessa, lattia likainen, nurkassa pieni kirstu, kolmijalkaisella tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla vuotehella makasi tyttö, joka ei suinkaan vielä tainnut vanha olla, mutta taudista ja kurjuudesta oli niin laiha ja rypistynyt, että oli sääli nähdä. — Vuoteen vieressä seisoi pappi; minä hänet tunsin: hän on perin oppinut mies ja saarnataidoltaan kuulu. — Hän näytti kuolevaiselle kuinka tämä synnillään oli ikuisen kadotuksen ansainnut ja kuinka katumalla vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui, ja koreina kukkaisina kumpueli lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli kaukana — hän olis suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden pesästä kotiin, missä nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas kuulteli puhetta, mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne, ja jääkukkaset ikkunassa kimaltelivat valossani niin eriskummallisesti, kasvaen hirveän suuriksi! — Työnsä tehtyään pappi läksi pois, ja kohta sen jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän lempeästi tervehti sairasta. Sitten istausi hän vuoteen viereen, juuri siihen, missä pappikin oli seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän puhui samaa kuin pappi, vaikk'ei niin koreilla lauseilla, — mistäs köyhä, oppimaton akka net olis saanut, — puhuipa sydämensä tunnosta, vakaasti ja lempeästi katsoen sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli hartaasti; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui yhä rauhallisemmaksi…

Ikkunalla oli avattu kirja. — Mä katsahdin ja luin: Jos ihmisten ja enkelein kielillä puhuisin eikä olisi minulla rakkautta, niin olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen! —

Ja jos prohveteerata taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja minulla olisi kaikki usko, niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olisi minulla rakkautta, niin en mitään olisi!

Yhdeksäs ilta.[12]

Oli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten seurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. — Mä sen viskasin pöydälle ja otin toisen, vaan ei sekään ollut minulle mieleen. — Ajatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen kotihin. —

Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni kuuhun, arvellen eikö hän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu heti arvasikin mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida:

Mä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä, missä mutainen Elbe-virta tulee meren kirkkaita, viherjäisiä aaltoja sokaisemaan. — Tuuli oli kauan maalle päin ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin rienteli nyt laivoja Elben suuhun päin. — Minä rupesin yhtä katselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; kokka hyrskien halkaisi aaltoja, ja pitkä vako vaahtoeli laivan jäljessä. — Puoli väkeä oli kannella vahdissa. Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi nuori merimies. Haljetaksehen täytyi ja kohoeli rintansa toivosta; silmänsä paloivat ja katselivat vilkahtamatta eteen päin. Siinä häämöitteli jo taivaan äärellä matala rannikko. Se kohoeli, se läheni; mutta nuorukaisesta näkyi laivan joutuisa juoksu olevan etanan matelemista. Hänen ajatuksensa olivat lentäneet, kiitäneet edelle; ne jo olivat ennättäneet siihen matalaan hiekkaluotoon, jossa hän oli syntynyt, kasvanut. Hän mielessään jo näki hietikossa heiluvaa rantakauraa; hän näki lampaat pienoisella nurmikedolla; hän näki potaattimaan, jonka kukkaisia hän lasna oli maailman kaunehimpina pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki, seinät särkynein laivain jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven päällä paistoi kullattu onnen jumalatar entinen, kokkakuva, jota hän lasna oli ihmetellyt kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan. Tuossa oli ranta, jossa hän oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä. Tuossa vene, jossa isän kanssa usein oli mäkeä laskenut lainehia myöten. —

Mä tunsin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin, syyspäivätasauksen aikana, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki, sutena ulvoen. Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. — Koko meren väki oli noussut sotaan. Pitkissä riveissä ryntäelivät aallot rantaa vastaan; ensimmäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli jäljestä; kaatuneitten hartioille nousten ne ryntäsivät edelle. — Jo olivat voittamassa; — jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät ikkunain luukkuja. — Luukun raosta katsoin sisään. Pöydän ääressä istui vanhanlainen, vakaan-näköinen mies, lasisilmät nenällä, ja luki ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolella istui vaimo, lapsi sylissään, toinen vieressä. — Entisiä suurempi laine kohahti seinää vastaan ja tärähytti koko mökin. — Vaimon kasvot vaalenivat ja lapset säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äidin syliin. Mies herkesi lukemasta ja lausui: »Älkäät, armaani, pelätkö! Me olemme Jumalan kädessä! Hänen tahdottaan ei taida hiuskarvakaan päästämme karista. — Ja sitten», lisäsi hän hymyellen, »olemme ennenkin tämmöisiä öitä nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot asettuneet jälleen».

Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttuaan, myrsky viihtyi, niinkuin vanhus oli vakuuttanut. Mä tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin. — — — Poika raukka! Kun kotiasi tulet hakemaan, niin näet meren lainehtivan sen sijassa! Monta aaltoa kumpuna kohoaa, vaan mikä niistä on vanhempais, sisareis hautakumpu? —

Kymmenes ilta.

Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta meri, manner oli vielä romua, roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.

Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen sanoo: suven silmät, talven hampaat.

Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä kesällä laeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä. — Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli tainnut matkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin; kyllä on Etelä ihana; mutta miksi kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi

— syksylinnun lähtevän On sävel niin surullinen? Keväillä mielimaillehen Se rientää riemuiten!

Vaan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan. Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä.

Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä oli suloinen suvi. —

Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeransipuut olivat valkeilla kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa. —

Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. — Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä.

»Mikäs sinun taas on, armas Antonio; jokos pilvi taas on peittänyt Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana riemuitsee?» — Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: »Katso noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi». »Pohja, Pohja», huokasi neito. »Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi, siellä yön ja pakkasen valta: tässä olet terveyden jällehen saanut, siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä…» Nuorukainen huusi: »Siellä on syntymämaa!»

Yhdestoista ilta.

Kuu haastoi: Mä mielelläni käyn lasten makuukammareita katselemassa. He lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuaallisesti kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan.

Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiinit, mutta niillä ei ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä tirkistelin sisään. — Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan pieni poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli niin autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän käänteli, katseli. — Se oli ensimmäinen raha, jonka omalla työllä oli ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: »Ilmari, kitkepäs tämä kukkaslava hyvin puhtaaksi, niin annan sulle markan!» — Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön, koko iltapuolen oli hän lavan vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä tehtyään oli hän isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se kiilteli, kimalteli niin kirkkaasti, ett'ei sitä Ilmari kyllikseen saanut ihaelleeksi. Ei hän siitä maata pannessakaan hennonut luopua; yhä vielä hän istui sängyssä, markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt että Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa silmäluomia, näkö himmeni, pää hiljaa vaipui tyynylle, — Ilmari nukkui. Vaan markastaan hän ei luopunut sittenkään; sitä hän piti puristeli sormissaan, ikään kuin peläten että häneltä aarteensa ryöstettäisiin. — Hän makasi lieheellä suin. Mitä hän unissaan näki? Hän luultavasti ajatteli, mitä hänen piti mahdottomalla rikkaudellansa tehdä. Huulensa liikkuivat, hän sanoi: »He, Edvard raukka, osta sillä leipää itsellesi» Hän ojensi kätensä: hopeamarkka kilahti sormista lattialle.

Voi lapsen tyytyväistä ja turmelematonta mieltä! Kenties tulee Ilmari kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Vaan nostanevatko hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa, kuin tämä yksi hopeamarkka? — Ilmari kenties tulee anteliaaksi ihmis-ystäväksi; hän kenties on tuhansia uhraava ihmisveljiensä hyödyksi. Mutta saaneeko hän milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa päätti antaa köyhälle? —

Kahdestoista ilta.

Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: ilma oli hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta, tuli lumiräntää. Paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli vyöryviä, mutaisia laineita kitaansa. — Kosken rannalla seisoi nuorukainen. —

Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei rajunnut myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään seisoi silloin neito. Nuorukainen lausui: »Hurjaksi minua ihmiset sanovat ja hurja minä olenkin! Kuin tuo koski kalliota vastaan kuohuu myös mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena levätä! — Mutta katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka paikasta näissä seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt ja kaatanut kaskeksi. Tuo saari vaan rehoittaa pyhänä, koskematonna. Kosken vihainen virta sitä varjelee. — Ole sä saareni, mä koskena ympärilläsi kuohun, käteni sinua halaavat, ja ei mikään voi rauhaas häiritä!»

He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli maailmalle lähteminen. Koskina hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri yhä kauemmaksi. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria — ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. —

Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille tienoille. Hänen mieleensä johtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli entistä kultaansa. — Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan huoleen! —

Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli, hajoitteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle; hän ei siitä huolinut, ei tietänyt; — hän vaan seisoi ja katseli koskeen. — Mitä hän myrskystä huoli — hänen sydäntänsä vihlaili, repieli omantunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt — hänen sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut — hänen sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynyt karisevia lehtiä — hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatonna. Hän vaan katseli koskeen. — Lainehet kohoelivat kuin pehmeät polstarit, kuohu lenteli valkoisina höyheninä. — Nuorukaisen silmät loisti: »Kas tuossa ma saan lepoa, rauhaa!» Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan.

Kolmastoista ilta.

Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara heissä kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on useinkin mieleni tehnyt sitä näkemään; vaan juuri silloin, kun päivän koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä piilemään.

Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista te ihmiset kehutte.

Oli vielä talvi, mä kuljin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; — päivällä oli kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä Suomen joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli talven nietoksetkin saattanut kukkimaan; — mihin vaan silmänsä loi, paistoi valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. — Tätä katsellessani läheni neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli, etsiskeli jotain — ja viimein lankesi polvilleen nuoren kaatuneen sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle. — Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisara; se tipahti veri-ruusulle lumella. — Kah se oli kallehin kaste kaunehimmassa ruusussa.

Neljästoista ilta.

Silmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo oli noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä pilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan kuitenkin himmensivät hänen valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu niistä pyrkinyt selvälle; se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli minulle iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina tuli väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa katkaantui huokaukseksi. Viimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun kokonaan.

Ystävä parka, arvelin siihen, samaten kuin sinun käypi myös monen ihmisraukan. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen lempeä; mutta kun synkät pilvet hänen sydäntänsä pimittää, niin vääntyy hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. — Eheä sydän on sileä, sit' on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on terävät reunat, pistäväiset kärjet, — ken voipi estää ett'ei ne joskus sen kättä leikkaa, joka siihen koskee!

Viidestoista ilta.

Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka Taunus nimisenä, Reinvirran rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjaisvartta, näkyy puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin kirjoituksineen j.n.e. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus: se on Romalaisleiri. Ikään kuin hautakivi säilyttää nurmen alla nukkuvan miehen muistoa, niin nämät jäännöksetkin johtavat mieleen sen ajan, jolloin Roman maailmanvalta ulottui tähän saakka.

Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina. Silloin kävi Romalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri oli rakettu esteeksi Germanian metsäläisten ryöstöretkille. Kaksi legionaa oli tässä majassa. Vahvat vallit sulkivat sisällensä avaran neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta. Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa kivikartanoissa.

Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista hälinää. Ma katsahdin sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsäläisten maassa aivan silloisen »maailman» rajoilla. Siinä huikaisi silmiä romalaisen sivistyksen koko komeus ja koreus: marmoripielet laen kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä ja Falernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit pöydän ympärillä olivat peitetyt kalleilla purppurakankailla. Kullakin penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä tanssi.

Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi. — Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui:

— »Kasvakoon ja kukoistakoon Roma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen Augustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa rannoilla ja kuin lainehia meressä. Valtansa on jo nytkin ääretön: tuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta itä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos virtaa, — Indusvirtaan, josta uljaan Aleksanterinkin täytyi kääntyä jäljilleen, — Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka — on pian koko maailma Roman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi eroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, joissa hyytyvän meren aallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä kallioita vastaan. Mutta kerran on Roma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä korpikin kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät metsäläisetkin maistaa, kuinka Romalaisen ruoska orjan selkälihaa hyväelee! Nuot kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene maatansa varjelemaan, vaan vievät naisiakin tappeluun! — Olettekos», lisäsi hän kumppaniensa puoleen kääntyen, »olettekos, veljet, nähneet sitä hurjaa naisleijonaa, mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se pitää haettaa tänne, että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren kontastelemista näiden gazellisääristen Idän keijukaisten tepasteluun».

Samassa taputti hän käsiään orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa se vangittu neito. — Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan huimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäille, vaatteet riippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna; silmiä vaivutti enimmiten häpy maahan, mutta välistä ne kohosivat salamana välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi epätoivoa, paloi vihaa ja kesytöntä huimuutta.

»No, hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin», sanoi ylipäällikkö, »etkös minun ja näiden korkeasukuisten herrain ihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinka karhuttarenne polvia notkuttelevat?»

Vanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä ilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja entisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla voimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian elävänä kuvana, säikähtyneiden, miekkojansa tapailevien Romalaisten edessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet ja silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan:

»Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah

»Tuho mahtavan tulevi, Kurjan koittaa kostopäivä.

»Ma näen — — ma näen — — Roman muurit murtuu — — hurja vihollinen vyöryy sisään — komeat kartanot ovat ilmitulessa — aarteet ryöstetään, riistetään — miehet vaipuvat veriinsä — vaimot ja lapset viedään orjuuteen! Kadonnut on Roman komeus ja valtansa vyöryy kuni nietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! — Ja Germania riemuitsee vapaana, se loistaa Roman voittajana!»

Sen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui: »Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei muu auta, niin auttaa rauta!» Samassa tempasi hän, ennenkuin kenkään kerkesi estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen syvälle rintaansa.

Hämmästyksissään seisoivat Romalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu oli paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian naiset olivat mainiot ennustaidoltaan. Mitä jos tämä olikin tulevan ajan salaisuudet ilmoittanut? Mitä jos Roman tuhohetki todellakin oli lähenemässä?

Kuudestoista ilta.

»Oletkos», sanoi kuu, »käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen loistaa sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta menepäs kerta kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi muutamia vuosisatoja taemmaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää vanhan niinkuin puleeraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet noita kapeita katuja, noita supeita solia monimutkaisin loukeroineen, noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusilla voi tervehtiä naapuriansa käsiä yhteen lyömällä.

»Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhan-aikuinen luonne on vielä näkyvämpi, — se on Juutalaisten kortteeri. Siinä ovat kadut vielä kapeammat, solat vielä supeammat, ylikerrokset ovat kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan estävät päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja ramua, niin täynnä tunkevia, rähiseviä, kaupittelevia ihmisiä.

»Tämmöiseen Juutalais-kortteeriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungista kuului vielä kansan hälinää ja rähinää, mutta Juutalais-kortteerissa oli hiljaa kuin haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Kulkiessaan erästä huoneriviä myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes huomata valoa niiden sisältä: mutta mistä raosta ei säteeni suikahda! — Sisällä oli aivan toisellainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa oli kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja, ylt'ympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin. Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista syötiin ja juotiin herkullisesti.

»Vanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin Jumalan oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja ravitsee. Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa vihollisten kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava voitolle ja kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä kaupunki! Sinä kyllä olet hävitettynä, ett'ei kiveä ole jäänyt kiven päälle ja kansas ompi hajallaan vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin Jumala salli että Jooseppi myötiin orjaksi Egyptiin, siks että siellä tulis Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen kautta tulla hajoitetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi että kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja hallitsijaksi. — Mitäs noista Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista, noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan — kaikkihan ne jo nytkin ovat meillä käskyläisinä, meillä orjina! Rahattamme ei ne pääsis liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän antaa pantiksi viljavat vainionsa ja viinamäkensä, antaa komeat linnansa, jopa halvat ruumiinsa ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli orjuudessaan, kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!» Vanhuksen silmät, hänen niin puhuessaan, paloivat tuimalla tulella ja tulta säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: »Nyt juuri suoriuvat he menemään Mahomedin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana! Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. — Ja kerran kun ikävöitty Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen, silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se kuninkuuttansa peittelee, — silloin koittaa koston päivä!' — — —

»Vanhuksen viime sanat näkyivät herättäneen koston peikot unestaan. — Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: 'Kuolemaa Juutalaisille! Kuolemaa Vapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan äitinsä kohdussa!'

»Vaalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut; paetkaamme pakanoita!'

»Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimmin aarteineen ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rantaan, missä heillä oli vene. — Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi väkijoukko, kaikki raastettiin, haaskattiin ja hakattiin. — Ja kun aamupuolella jätin Juutalais-kortteerille jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin tuhkaa ja raunioita ja verta. Se oli niinkuin prohveetta Esaias sanoi: Maanne on kylmillä, kaupunkinne tulella poltettu; muukalaiset syövät peltojanne omain silmäinne edessä ja ne ovat autiona kuin vihollisten hävittämät. Mutta mitä vielä on jäljellä Zion-tyttärestä, on niinkuin maja viinamäessä, kuin vartian majanen pellolla.»

Seitsemästoista ilta.

Ma tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä on kukkaslavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen. — Kas semmoista on amerikalainen farm. Se on toista kuin teidän maanne hirsihökkelöt ja seiväs-aidat.

Vähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty, ja turtaunut, mustennut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan perintöä niiltä ajoilta, kun ensimmäiset uudisasukkaat tänne asettausivat. Sen yliselle on talon väki korjannut vanhaa ramua pois jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon että muun seassa keksin vanhan kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. — Kanteleenko! huutanet naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis Suomen kantele joutunut amerikalaiseen taloon? — Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia asioita, joista ei teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut vihiä.

Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin. Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli uudisasukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli kuitenkin jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja. Mustuneena, hiestyneenä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän hollantilaiset naapurinsa.

Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon. Ukko kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat nykielivät syöttiä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristiina kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei käy siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu.

Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan »Finnin» farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät eivät suotta olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan kokonaan lumonneet nuorten miesten sydämet. — Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty yhteisissä iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut kotimaassa:

Piimäsuuna pikkaraisna, Maitopartana pahaisna.

Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa muukalaisten joukossa unhoittivat kotikielensä; lasten lapset sitä tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel säilyy vielä unhoitettuna, tuntematonna muun ramun seassa vanhan aitan pölyisessä nurkassa.

Kahdeksastoista ilta.

Kuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel kiilteli sen silmässä; se lausui:

Nuorien rakkautta ovat teidän runoniekkojenne laulut täynnä; sitä ylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla vertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin keväinen puro, silloin sydän on lauluja ja kukkia täynnä niinkuin keväinen lehto. — Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa sanaakaan, taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein olen arvellut mikä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni; runoilijat ottavat vertaus-kuvansa luonnosta, he pukevat ajatuksensa ja tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan avioparin rakkaus ei ole enää »tästä maailmasta», siinä jo on alku sitä perin puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa kohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa vertauskuvaa luonnosta. Vanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket kuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki niiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata.

Kuule nyt mitä juttelen: Pappilassa oli ollut suuri melu ja hälinä. Oli vietetty vanhan kirkkoherran ja hänen rouvansa kultahäitä. Lapset ja lasten lapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet koolla, ja niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja kaukaa ystäviä tullut vanhan oivan kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli ollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle tahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt ja vieraat eronneet, varoen ett'ei kovin pitkällä valvottamisella väsytettäisi vanhaa pariskuntaa. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan kahden kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus.

»Viisikymmentä vuotta!» lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra, »viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä, mutta perille päässeestä on se niinkuin yksi hetki. Viisikymmentä vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, jona Herralta rukoilimme siunausta liittoomme, — ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut päällemme. — Välin suoden pilveä, välin päivänpaistetta, on Hän meitä armon kädellä taluttanut näille päivin asti. — Muistatkos vielä, armas toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit köyhän kappalaisen matalahan majahan?» — »Eipäs siinä matalassa majassa tuntunutkaan puutetta», vastas rouva, miehensä kättä puristellen, »kun lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan aina oli tuomisia rakkaalle sielunpaimenelleen». — »Ja muistatkos kuinka sitten Jumala liittoamme siunasi ja millä ilolla otimme esikoisemme vastaan?» — »Ja sitten kuinka noiden armaitten pienten leipähiirten karttuissa leipä toisinaan kuitenkin kovin hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme neuvoa pitäen, kuinka ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi». — »Mutta kuinka», kerkesi kirkkoherra kesken puheen, »hädän juuri pahimmallaan ollessa, kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä pääsin sen ensimmäiseksi kirkkoherraksi». — »Ja siitä seurakunnasta et sitten ole tahtonut luopua, vaikka sinua on tahdottu paljon runsaammille leipäpaloille». — »Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja olisko lisätty palkka voinut minulle palkita sen rakkauden, jolla vanhuudesta tutut seurakuntalaiset minua ovat kohdelleet? — Niin, niin. Runsas on Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut rauhallinen ja suloinen kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi pehmoisestakin kätkyestä pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme jo tästä halavoipi Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin». —

Vanhukset sitten laskivat levolle ja minä läksin edelleni. — Seuraavana iltana kuljin taas pappilan sivuitse. — Ikkunat olivat valkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi vanha pariskunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa nukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo!

Yhdeksästoista ilta.

Eilen oli Dresden'in teateri ollut täpötäynnään, kaikki istumasijat olivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut onnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut laulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet henkeänsäkin, ett'ei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä oli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettu, että seinät tärisivät.

Jennyn huulilta sinä iltana ei kuitenkaan kuulunutkaan noita kouluissa opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen. Vaan kuitenkaan ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät ja pöyhkeät rouvat, nuot pönäkät upseerit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät unhoittivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upseerit lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä »fiiniä», korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia ihmis-sieluja, kuin äidin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa luonnon herrakin, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä.

Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäköiksi upseereiksi ja läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään, mikä siinä laulussa niin oli voinut heidät lumota.

Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua Jenny Lind'in huulilta. Minä olin nähnyt hänen liekuttavan lastansa, ma olin nähnyt kuinka pikku poika suurin silmin katseli äitiänsä ja sille ojenteli käsiänsä: ma olin nähnyt ilon loistavan äidin silmistä ja äidin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. — Eilen teaterissa hän oli muistanut pientä poikaansa, sille oli hän laulanut, sille ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, — oli ollut äidin rakkaus, kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin.

XI. NOVELLEJA.

Viimeinen Rekryytin-otto.

Kuvaus Viipurin pitäjästä.

I.

Kaikilla suurilla herraskartanoilla on avarat pihansa, on kujansa ja veräjänvartijansa. Niinpä on Viipurin kaupungillakin. Merestäpäin lähetessäsi »suolakaupunkia», on sinun ensin mentävä Uuraan kapean kujan kautta, jonka suun vieressä Suonionsaari pöyhkeilee koreassa kuusikko-univormussaan. Kujan läpi soluteltuasi aukeaa eteesi avara etupiha, josta leveä salmi Lihaniemen ja Keihäsniemen välillä julkisena porttina viepi avaraan sisäpihaan; sen perältä vasta paistaa sinulle vastaan Viipuri valkein tornineen, muureineen.

Mutta tällä kertaa, hyväntahtoinen lukijani, en huolikaan sinua vaivata noin pitkälle matkalle. Seisahtukaamme jo puolitiehen Uuraan veräjän ja Lihaniemen portin välillä, ja kääntäkäämme silmät vasemmalle. Sielläpäin on piha huonosti lakaistu, rikkoja täynnä; siinä on luoto luodon, saari saaren vieressä, niin tiheissä ryhmissä, että luulisit olevan yhtä mannermaata, jos ei niiden takaa toisinaan välkähtäisi silmiisi jonkun selän tai lahden pinta. Oikea mannermaa, se on paljoa perempänä, tuo sinervä metsä-reuna taivaan rannassa.

Yhtä näistä saarista on meidän tarkemmin katsastaminen. Merelle päin on se kääntänyt paljaan, kovan kalliorintansa ja salakareista rakentanut peloittavaisia etuvarustuksia ympäri rantansa, ikään kuin tahtoisi se outoa uhata: Jos vainoa tuot, niin älä lähene! Vaan ihan toisennäköinen on se saaren puoli, joka antaa manterelle päin. Siinä on kukoistavat niityt, siinä aaltoilevat pellot, siinä käköset laulaa viherjässä lehdossa. Piispansaari on tosi suomalainen luonteeltaan; outoa hänen nurja ja köyhä ulkopintansa peloittaa; mutta puikahdapas siitä huolimatta hänelle sydämeen, niin totta siinä viihdyt ijät päiväsi.[13]

Oli ihana aamu lopulla heinäkuuta 1811. Piispansaaren suuri rantaniitty kihisi väestä. Kaikki olivat ahkerassa toimessa ja työssä ikään kuin olisi talon kaikki heinä vielä tänään ollut latoon saatava. Reimat pojat paitahihasillaan viikatetta heiluttivat. Vaatteet olivat läpikastuneet ja järein pisaroin tippui hiki pitkin kasvoja; vaan iloisesti loilotellen astuivat pojat rivakasti edelleen ja viuhahtain kaatui heinäkorret heidän tieltään. Miesten jäljessä astui vakavat naiset ja iloiset neidot, haravoiden luokoheiniä. Tuolla koivikon liepeellä riippui puitten oksista eväskontit ja maitohulikat, liiat takit ja kaulahuivit. Puiden juuressa liikkuivat nurmikolla pienokaisten joukot; mitkä heittivät kuperkeikkaa, mitkä honkaa seisoivat, mitkä tavoittelivat toisiansa koivuin välissä. Kaikkein pienimmät makasivat Egyptin muumioiden tavalla käärittynä pehmeiden heinäkekoin päällä. Talkoota pidettiin Piispansaaren vankassa talossa.

Itse talo näkyi tuolta kuusikko-mäeltä. Sieltä juuri oli tulemassa talon isäntä, kylän-vanhin eli »taarosta» Heikki Piispa. Toisessa kädessä hänellä oli suuri viinapullo, toisessa ryyppylasi. »Hei pojat!» huusi hän, likemmäksi tultuansa, »tulkaas maistelemaan! Ulisee voitelemattomat saranat!» Kahdesti ei tätä käskyä tarvittu lausua; viikatteet samassa olivat maahan paiskatut ja miehet koolla virvoituslähteen ympärillä. Naisetkin työstään huoahtivat; äidit menivät pienosiaan katsomaan, ja tytöt istahtivat nurmikolle, nauraen ja toisiaan sysäillen.

Näissä toimin ollessansa ei väki ollutkaan huomannut, kuinka pienoinen vene pujahti ilmi niemen takaa ja tuli, niin että vesi kokassa pursui, niityn rantaa kohti. Veneessä oli kaksi miestä. Toinen airoja notkisteli, toinen istui perässä, melalla ohjaellen veneen kulkua. Kun jo olivat liki rantaa joutuneet, kenenkään heitä keksimättä, veti perämies istuinlautansa alta viulun ilmi ja vingahutti sitä pari kertaa kimakasti. Sepä käännähyttikin kohta kaikkein silmät rantaan päin. »Viulu-Pekka!» huudettiin iloisesti niinkuin yhdestä suustansa. »Mutta kenpäs sitten tuo toinen on? Eihän se ole meidän kylän miehiä!»

Koko joukko riensi alas tulijoita vastaan ottamaan, jotka juuri vetivätkin veneensä maalle. Tuntematon oli pitkä nuorukainen, jonka solakka vartalo ensinäöltä ei näyttänyt kovin väkevältä; mutta tarkempi silmäys pian vakuutti, että kyllä noissa jäsenissä oli jäntevyyttä, ja että, mitä puuttuikin, sen kimmoisuus ja vikkelyys täysin määrin palkitsivat. Kiiltävä nahkahattu vähä kallelleen pantu mustain kiharain päälle, päivettyneet kasvot ynnä vapaa ja rivakka ryhti kaikissa liikunnoissa ilmoittivat merimiestä, vaikka ei olisikaan huomannut tuota omituista, vähän keikkuvaista käyntiä. — »Kah, Antti Lepikkö! Oletkos sinä taas omille maille tullut? Mikä tuuli sinut on tänne ajanut? Mitä kuuluu?» kaikui nyt vieraalle vastaan joukosta.

Iloisesti päätä nyykäytellen muille astui nuori merimies ensiksi talon isännän eteen. »Jumal' auksi, kummi, terveisiä paljon äidiltäni Porkassa!» — »Kiitoksia, kiitoksia, ja tervetultuas tänne, poikaseni! No missäs sinä olet niin kauan kuljeksinut maailmalla? Johan siitä taitaa olla viisi vuotta, kun läksit merelle?» Näihin kysymyksiin ei ukko saanutkaan mitään vastausta, sillä nuori merimies jo oli toiseenpäin kääntynyt, eikä kuullut niitä. Kääntäkäämmepä mekin silmät samaan päin. Siinä seisoi Anni, talon tytär ja emännyyden haltia. Hän oli näöltään semmoinen kuin Viipurin tyttöset tavallisesti ovat. Kauniiksi ei häntä varsin sopinut sanoa, siksi oli nenä kovin nykerö, kasvot kovin kuun muotoiset, tukka kovin liinaharja ja varsi liian matala. Mutta ken tuon pienen tallukan näki punaposkin häärivän talon askareissa, jotka äidin kuoltua olivat hänen hallussaan, ken varsinkin näki hänen pienen suukkosensa vetäytyvän suppuun hymystä, ja silmistä loistavan viattomuuden puhtaan ilon, sitä jo kovin arvelutti eikö ollut väärin tuominnut, kun ensi silmäyksellä päätti Annin ei kauniin olevan.

Anniin oli nyt nuori merimies kääntynyt. Hän kättä ojentaessaan ei virkkanut muuta kuin: »Hyvää päivää, Anni!» eikä tyttökään siihen muuta vastannut kuin: »Tervetultuasi, Antti!» Mutta ken sitä ymmärtää, mitä tytön punastuvat posket ja kahden nuoren silmät puhuvat, se näistä lyhyistä tervehdyssanoista paljon enemmän kuuli, kuin mitä ne olivat sanovinaan. Hän siitä kuuli toivovaisen kysymyksen: »Vieläkös mua muisteletkaan, Anni?» Hän kuuli kainon, vaan vakavan vastauksen: »Ällös huoli, kaikki on entisellänsä!» Yksi tämän salakielen ymmärtäjä näkyikin olevan joukossa. Hän sen hyvin ymmärsi; synkkä viha välähti hänen silmistään ja käsi kopristihe nyrkiksi. Se oli Ahokkaan Matti, rikas talonpoika tuolta mannermaalta. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin Anttikin ja näytti paljon vahvemmalta. Mutta hänen liikuntonsa olivat laiskat ja veltot, ja peräti vailla sitä jäntevää rivakkuutta, joka oli niin viehättäväinen nuoressa merimiehessä. Matin hiukset olivat keltaiset ja riippuivat pitkinä, suorina alas silmille, jotka, tavallisesti vähän uneljaalta näyttäen, toisinaan kuitenkin välähtelivät ilkeällä loistolla.

Muuta väkeä tervehtiessään Antti nyt Matillekin kättä tarjosi; vaan tämä ei ojentanutkaan omaansa vastaan eikä virkkanut yhtään sanaa tervehdykseksi. »Vai olet sinä vieläkin äissäs,» naurahti merimies, »siitä kun sinua viime kerta vähän uimaan opetin, koska taas olit käynyt koukkujani kokemassa! Mutta», lisäsi hän vakavalla ja hyväntahtoisella äänellä, »älähän siitä enää, sovitaan nyt pois vaan! Enhän minäkään muista silloista eikä noita muita koiruuksia, mitä ennen aikaan olet tehnyt minulle». Mutta Matti yhä vaan seisoi liikahtamatta, ääneti jörötellen eteensä. Merimiehen otsa vetihe ryppyihin, mutta samassa se jälleen sileentyi, ja pois kääntyen sanoi hän: »No jos et sopia huoline, niin ole vaan sopimatta. En minä siitä kovin säikähdy!»

Isännän tuoma ryyppy oli ollut kutsuna ruoalle. Päivä olikin jo kallistumassa läntiseen rantaan päin, ja luo'olla olevat heinät kekoihin koottua, läksi nyt koko joukko taloon päin astumaan, etunenässä Viulu-Pekka, joka täysin voimin veti marssia. Kun sitten siellä oli tarpeeksi maisteltu talon rokka- ja puurovateja ja oluttuoppein pohja oli saatu näkymään, kannettiin pöydät ulos talon suuresta tuvasta, Viulu-Pekka sävelsi soittoaan ja pian järisi ja notkui lattian laudat tanssijoiden polkiessa.

Vanhat miehet, joista ei enää polven notkistajoiksi ollut, vetäysivät isännän kammariin. Siellä he pöydän ympärillä istuen juttelivat siitä ja tästä, vuoden tulosta ja ilman vaiheista, viljan hinnasta Viipurissa ja rahdin vedosta Pietariin, laskettiinpa siitäkin juttuja, kuinka nykyinen kirkkoherra oli rahvaan mies, jonka neuvo aina oli valmiina kaikille seurakuntalaisille, vaan nykyinen nimismies kova herra, jonka puheille ei ollut menemistäkään muutoin kuin »kyökin kautta». Mutta näistä aineista viimein tuli loppu ja ukot jonkun aikaa istuivat ääneti, piipunnysistänsä savua tuprutellen ja välistä kallistellen pöydällä olevia viinalaseja.

»Kuulkaattenpas», virkkoi viimein taaskin muuan mies, isäntähän kääntyen, »kuulkaattenpas, taarosta, tehän te välistä liikutte herrain parissa ja kuulette mitä he juttelevat. Tottahan voinette meille sanoa, onkohan siinä perää, mitä eilen kuulin Tepanovan puodissa, että muka sota taasen olisi tulossa?» Taarosta ei tähän kysymykseen kohta vastannut. Umpimieliseltä näyttäen, kuin olisi koko maailman salaisuudet hänelle uskottu, sillä ehdolla ettei hän saisi niistä hiiskua kellekään, istui hän jonkun aikaa ääneti. Mutta lopuksi, koska hän mielestänsä oli kylläksi näyttänyt, minkä suuren armon hän kertomisillaan osoitti, tempasi hän piipun hampaistaan, otti oiva ryypyn lasistansa, rykäsi pari kertaa ja puhkesi viimein sanoiksi: »Voipi olla perää, ja voipi olla ilman, eihän siitä vielä tiedä muut kuin kuninkaat ja keisarit ja Herra Jumala. Mutta niinhän arveli kirkkoherrakin, kun pyhänä kävin hänen luonansa, ettei taida olla rauhaan luottamista». — »Ja tänne Suomeenko sodan pitäisi tullakin?» kysyivät miehet kiireesti. — »Tottahan se mahtanee tulla tännekin, koska sitä kuuluvat hankkivan meidän armollista keisariamme vastaan». — »No Ruotsalainenkos se taaskin pyrkii tappeluun?» — »Ei siitä niin suurta hätää, jos se vaan Ruotsalainen olisi; mutta kuuluupa tuo pääpiru itse, Ranskan keisari Punaparta, olevan keisarillemme vihoissaan.» — Suomenkin syrjäisiin ääriin oli tuon suuren nimen maine levinnyt, suurennellen hänen tekonsa jättiläisen töiksi. Kumma siis ei ollut jos peloittavainen sotasanoma tästä tuli vielä peloittavammaksi. »Punaparta, vai Punaparta», arvelivat ukot, päätään pudistellen, »no sitten Jumala armahtakoon meitä ja meidän armollista keisaria. Sehän se on, joka kun vaan kerran paukahuttaa kanuunansa, niin siinä jo lentää linnasi pirstoiksi ja kaikki väkesi maassa kellettää verissään!» — »Ja sitten kuuluu hänellä semmoinen taika olevan miekkansa ponnessa, että kun sillä vaan keikahuttaa, jo samassa nousee ylös eheänä kaikki, mitä hänellä on tapettu väkeä».

Näillä ja muilla senkaltaisilla ilmoitettua kauhistuksensa, miehet vaikenivat ja istuivat jonkun aikaa tuskallisessa äänettömyydessä. Kaikilla oli nähtävästi joku peloittavainen ajatus mielessä, vaikkei kukaan sitä tahtonut ensiksi ilmi lausua. — Kaikista vieraista laitoksista, jotka Viipurin lääniin olivat tunkeutuneet, sen Venäjän kuvernementtina ollessa, ei mikään kansan mielessä ollut niin rasittava ja kammottava kuin sotamiesten otto. Virkamiesten ryöstämiset ja väkivaltaisuus, raskaat päivätyöt ja pieksemiset herrain hoveissa olivat kyllä vaikeat kärsiä, vaan paljo parempi ei ollut kansan tila ollut ennenkään näillä äärillä, ja yhdessä kärsien taidettiin kuitenkin lohdutella toinen toistansa. Mutta pahempaa oli sotamiehen-otto. Satoja nuoria miehiä temmattiin joka kerta omaistensa keskestä Venäjälle vietäväksi, ja niistä oli vaan harvat nähty tulevan takaisin, nekin harmaapäänä, vaivaisena. Muut kaikki menehtyivät kaukaisissa maanäärissä ventovierasten keskellä, missä tuskin milloinkaan kuulivat kotokieltänsä ja harvoin näkivät edes jumalanpalvelusta toimitettavan kotona opitulla tavalla. Sentähden Viipurin läänin talonpoika pelkäsikin sotapalvelusta niinkuin kuolemaa, ja moni nuori mies, siitä säilyäksensä, karkasi rekryytin-otto-aikana kolkkoon korpeen piilemään tai silpoi peukalon poikki oikeasta kädestänsä.

Tätä muistamahan oli sotasanoma tietysti miehet saattanut, ja tuskallisella, pelkääväisellä sydämellä he nyt arvelivat, ketä heistä oli kova onni kohtaava, että täytyisi antaa poikansa surman suuhun. Taarosta yksin ei näkynyt ottavan osaa miesten synkistä ajatuksista; hänen näkönsä oli levollinen, melkein iloinen, ja sen takana nähtäväni piili joku tärkeä salaisuus. Jonkun aikaa vierastensa mieltä pinnistyksessä pidettyä, hän vihdoin taaskin puhkesi sanoihin. »Kyllä arvaan, miehet», lausui hän, »mitä te niin synkeinä istutte ja tuijottelette, ikään kuin olisi teillä nuora kaulassa! Te arvelette että punakaulukset kohta tulevat meiltä poikiamme tempaamaan! Eikös niin? — Vaan älkääs toki vielä kovin hätäilkö! Paljon vielä voi siksi muuttua!» Hartaimmalla uteliaisuudella kääntyivät kaikki silmät puhujaan, joka pään nyykähyksellä vakuutti puheensa todeksi. »Niin, mitä te virkkaisittekaan, jos ei tulisi tänä vuonna eikä enää ikinä sotamiehenottoa tässä maassa!» — »Herra Jumala, kuinka se olisi mahdollista?» — »Uskokaa pois vaan, miehet, kyllä se on totta. Samassa kun kirkkoherra mulle sotasanomat jutteli, hän myös lohdutukseksi sen lisäsi, että rekryytin ottoa ei Suomessa enää pidä tapahtuman, koska armollinen keisarimme, jota Jumala siunatkoon, kuuluu aikovan panna tämän Suomenmaan jälleen yhteen Ruotsin[14] kanssa, niinkuin se on ollut ennen, ja sitte saamme Ruotsin lain, ja Ruotsin laki ei salli rekryytin-ottoa». Mahdoton on kuvata sitä riemua, mikä tästä sanomasta nousi. »Vai Ruotsin lain me saisimme! Ei herrat enää saisi meitä pitää orjinaan eikä piestä niinkuin koiria! Ei enää sotamiehiä meistä oteta!» huudettiin kohti kulkkua ja nuot muuten hiljaiset ja tyynet ukot olivat ikäänkuin tulena ja leimuna.

Ahkerissa puheissaan he eivät olleet yhtään huomanneet mitä viereisessä tuvassa tapahtui. Vasta kun riemunsa jälleen alkoi vähän asettua, kuulivat he että siellä oli aika meteli. »Mitä juukelia tuossa on?» huusi isäntä, kavahti rahilta ja riensi tupaan; hänen jäljestänsä tulivat muutkin miehet. Tanssituvassa heitä kummallainen näkö kohtasi. Ilo oli loppunut, viulun äänet vaienneet, miehet seisoivat kahtena joukkona vastakkain, kiroten, uhkaillen ja nyrkkiä toisillensa pudistellen; toisen pienemmän joukon etunenässä seisoi Matti, Antin puolella oli isompi parvi. Naisväki oli nurkkiin paennut ja odotti siellä itkien ja voivotellen mitä asiasta syntyisi.

»Mitä juukelia tämä on?» tiuskasi taarosta tupaan astuttuansa uudestaan. »Kuka on talossani tohtinut nostaa tappelua?» Kymmenin äänin huudettiin vastausta siihen ja toinen yritti toista äänellänsä voittaa, niin ettei sekamelskeessä voitu sanaakaan eroittaa. Suurin vaivoin sai taarosta viimein melun masennetuksi, ja tiedustelluksi riidan alun ja syyn.

Nuoriso oli, niinkuin jo tiedämme, ukkoin lähtiessä jäänyt tanssimaan. Antti ei siihen kuitenkaan ollut ruvennut, vaikka kyllä olis voinut monen sievän tytön katsannosta lukea: Voi jos tuo reima poika tulisi minua vähän tanssittelemaan! Hänen ympärilleen oli keräynyt muutamia vanhoja tuttuja ynnä muita kyläläisiä, jotka halusivat kuulla missä main hän oli käynyt ynnä mitä kummia siellä oli kuullut sekä nähnyt. Antti olikin ruvennut juttelemaan, jutteli oikein aika lailla, mahdollisia ja mahdottomia sekasin niinkuin merimies-veitikoilla on tapana. Hän kertoeli kummasteleville kuulijoillensa siitä korkeasta aidasta, joka on rakettu maailman äärimmäistä rajaa myöten, hän jutteli niinkuin proveetta Juonas asuneensa pari päivää valaskalan vatsassa, hän puhui Pharao kuninkaan vaunun pyörästä, joka Punameressä muka oli tarttunut ankkurin hampaasen. Kaikki nämät jutut kuultiin suurella ihmeellä, vaan uskottiin kuitenkin täydeksi todeksi. Mutta kun Antti lopuksi rupesi latelemaan kuumista maista, missä ei muka pitänyt olla koskaan jäätä eikä lunta, silloin kuulijat lopuksi kaikki tyrskähtivät nauramaan ja huusivat hänelle: »Jopas nyt, Antti parka, panet omiasi! Luuletkos meitä niin tuhmiksi että tämmöisiä uskomme!»

Antin tarinoidessa oli hänen kuulijainsa joukko yhä karttunut ja tanssijoiden rivit saman määrän harvenneet. Nyt juuri läheni Mattikin, joka oli kovasti äissään siitä kun kaikkein piti tunkeuta merimiehen ympärille. »Mitäs te viitsittekään kuullella moisen valehtelijan loruja? Tulkaatte pois tanssimaan ja antakaatte hänen jaaritella yksinään!» — »Loruja on monellaisia», naurahti merimies, »on lystejä, on ikäviäkin; ja mitäs minä siihen voin, jos maanmoukka, joka kaiken ikänsä on kotinurkassa nuhjustellut, ei osaa laatia edellistä laatua. — Mutta tehkäämmehän vaan Matille mieliksi, koska hän niin haluaa, ja menkäämme tanssimaan!» Niin sanoen jätti Antti kuulijansa siihen ja astui poikki lattian suoraan talon tyttären tykö. Matti sen huomattuaan ennätti edelle, vaan Anni kääntyi hänestä pois ja meni merimiehelle vastaan. Tyhjin toimin täytyi Matin paikallensa palata ja siinä hän mutisi itsekseen: »Ei siitä niin suurta väliä olekaan, jos sen nyt veit minulta, mutta yritäppäs, tyhjätasku, tulla kilpaa kosimaan, niin saat nähdä kuka viimeiseksi nauraa!» Sillä hän lohdutti itsensä eikä ollut näkevinäänkään Antin ja Annin tanssia. Mutta kun he nyt toisen kerran pyörivät valssissa hänen sivutsensa, hän ei kuitenkaan enää malttanut mieltänsä, vaan ojensi jalkaansa vähäisen. Siihen Antti kompastui ja meni kellelleen lattialle. »Tahallaankos sen teit, lurjus?» huusi Antti vihastuneena nousten. — »Jalka on minun omani eikä laki kiellä ojentamasta sitä milloin tahdon». — »Mutta minä neuvon sinua ihmisille ämmänkoukkuja panemaan!» Riita yhä kiihtyi, muutkin miehet siitä tulivat osaa ottamaan, useimmat Antin puolta pitäen, vaan muutamat kuitenkin lyöttäytyen Matin puolelle, koska tahtoivat tuon rikkaan miehen kanssa pysyä suosiossa, taikka siitä syystä että Antin sana »maanmoukka» heitä oli suututtanut. Oli juuri tulla aika tappelu, koska vanhat miehet astuivat sisälle. Isännän sanat saivat nyt kyllä riidan asettumaan, vaan ilo ei kuitenkaan enää palaunut, ja vähän ajan perästä hajosivat vieraat kukin kotiinsa.

II.

Piispansaaren ja Porkansaaren välillä on kapeanlainen salmi, sekin kolmella pienellä luodolla niin tukittu että äkkinäinen tuskin voi keksiä väylän, joka sisälahteen viepi. Yhdessä näistä luodoista, joka oli tiheällä viidakolla peitetty, näkyi pari viikkoa ylläkerrottuin tapausten perästä onkimies.

Aurinko oli mailleen menemässä; tuuli oli jo uneen viihtynyt ja ainoasti hienoista väreistä, joita sen hiljainen hengehtiminen piirteli lahden pintaan, taisi päättää sen vielä hengissä olevan; vedet tuolla hohtivat kirkkaana iltaruskon purpurasta ja kullasta, täällä makasivat mustana, umpisalaisena rantahongikkojen pimeässä varjossa. Päivän äänet oli vaienneet; ei kuulunut mitään muuta kuin ruisrääkän rätinä pellossa ja sorsapoikuuksien pulikoiminen ruo'istossa, joita emät kaakotellen kutsuivat hyville ruokapaikoille.

Oli yksi noita kesä-iltoja, jolloin ei kylliksensä saa istuneeksi veden partaalla, äänetönnä ihaelemassa luonnon rauhallista ihanuutta, jolloin maailman puuhat ja hyörimiset meiltä unhottuu, mielemme myrskyt viihtyy ja kaikki mitä on riitaista, soinnutonta sydämessä jälleen sulautuu yhteen suloiseen sovintoon.

Mutta onkijaan ei illan ihanuus näkynyt vaikuttavan yhtään. Hänen silmänsä ei ihaellut suloista näköä hänen edessään; eikä se myöskään tarkkaellut tointa, jossa hän oli olevinaan, sen selvästi todisti kaislaan takertunut ongen siima. Hänen silmänsä levottomasti juoksenteli pitkin rantoja, lahden kaikkia perukoita myöten, ikään kuin näätä saaliin haolla pujotteleikse kivien ja kantoin välitse.

Yht'äkkiä raikahti Piispansaaren puolelta heleä tytön ääni, joka rupesi tuttua kansanlaulua rallattamaan:

Ikävä on ilta ja päivä on pitkä, Surutonta hetkeä en muistakaan; Voi mikä lienee tullutkaan, Kun ei minun kultani kuulukaan!

Laulu vaikeni jälleen ja hetken oli kaikki ääneti, vaan sitten risahti lepistö Porkansaaren rannassa, siitä astui näkyviin nuori mies, työnsi veneen vesille ja istahti soutamaan. Se oli tuttavamme Antti Lepikkö.

Onkija oli laulun kuullessansa kyykistynyt kiven taaksi piiloon, ja nyt, kun näki venheen poikki salmen kiitävän, hän pudisti nyrkkiä soutajalle ja mutisi hillityllä vimmalla: »Niinpäs olikin kuin arvasin!» Veneen ohitse mentyä hän nousi piilostaan ja hiipi hiljaa kontaten luodon toiseen päähän, joka antoi Piispansaareen päin.

Salmi oli tässä tuskin kaksikymmentä askelta leveä; sen takana rannalla istui nyt nuori merimies ja hänen vieressään tyttö, jonka sala-kuulija, Matti, kovin selvään tunsi — Anniksi. Illan hiljaisuudessa kuului jok'ainoa sana, minkä he puhuivat.

»Anni», virkkoi nuorukainen vähän moittivalla äänellä, »minä jo luulin ett'et tulisi enää ikinä puheilleni, koko viikon olen joka ilta käynyt rannalla ja turhaan odotellut merkkiäsi. Niin vähänkös sinulla on halua minua näkemään, ett'et edes joskus ole tullut tätä lyhyttä väliä?» — Tyttösen silmät täyttyivät kyyneleistä. »Jumala sen tietää», vastasi hän innollisesti, »että minä matkan pituudesta en lukua pitäisi, vaikka olisi sitä kymmenenkin tämän vertaa. Mutta minä en ole millään keinoin päässyt ja» — lisäsi hän itkusta raukeavalla äänellä, »saa nähdä päässenkö koskaan enää täällä käymään». — Nuorukainen kavahti paikaltaan. »Mitä? Et pääsisi enää koskaan tänne? Kuinka niin? Mikä on tapahtunut?» — Tyttö masensi murheensa, pyyhki kyynelet silmistään ja kertoi: »Tiedäthän, Antti, että tuo Ahokkaan Matti aina on hännitellyt perässäni. Tähän asti hän Jumalan kiitos ei ollut vielä mitään virkkanut. Mutta koska viime kerta täällä käytyäni tulin kotiin, niin siinä istuu Matti tupakoimassa isän kanssa ja molemmilla on niin kummallinen näkö. 'Anni', huusi minulle isä iloisesti vastaan, 'Anni, tässä on sulle tulleet kosijat ja aika pohatat lisäksi!'» — Merimies puristi tyttöä käsivarsillaan, ikään kuin olisi joku jo ollut siinä ryöstämässä sitä häneltä. Anni jatkoi: »Minä tuskissani en saanut sanaakaan suusta, hyrähdin vaan itkuun. Mutta isä virkkoi: 'No, no, ainahan tuolle naisväelle heruu vedet silmiin, kun jotain outoa kuulevat, oli se sitten hyvää, taikka pahaa!' — 'Mutta isäkulta', sain minä viimein vastanneeksi, 'minä vielä olen hyvin nuori naitavaksi ja kuinka te sitten tulisitte toimeen täällä, kun en olisi emännöimässä!' — 'Hui hai', nauroi vaan ukko vastaan, 'kaikkia ihminen katuupi, vaan ei nuorna naimistansa, ja mitä talon hoitoon tulee, niin me Matin kanssa tässä olemme arvelleet, että hänen olisi parempi antaa oma talonsa arennille ja muuttaa tänne, sillä tää talo se on kuitenkin parempi ja suurempi. Ole nyt vaan iloisena, tyttöseni, sillä onnestasi on hyvä neuvo pidetty'. — Siihen se asia sitten jäi, sillä minä en tohtinut virkkaa isälle mitään rakkaudestamme; vaan lähtiessään Matti porstuassa katsoa tuijotti minua ilkeillä silmillään ja sopotti: 'Kyllä minä tiedän asiain laidan, Anni, mutta kun kymmenen vuotta olemme yhdessä eläneet, niin sinä joka päivä kiität onneasi, kun pääsit rikkaan talon emännäksi, etkä tuommoisen merimies-rentun'» — »Tulen korvettava», mutisi Antti, — »'akaksi joka lopuksi joutuu ruotuvaivaiseksi'. — Ja sitten hän vielä hiljemmin lisäsi: 'Muuten minä pelkään että tämmöiset kävelyt myöhään illalla eivät ole oikein terveelliset morsiamelleni.' — 'En minä morsiamenasi ole', intin hänelle vastaan. — 'No, no', nauroi hän, 'minä ei olla, siksi vielä tullaan ja emännäkseni myös, ja nyt hyvästi!' — Sen perästä en ole enää tohtinut niin tiheään käydä täällä, sillä jos isä siitä saapi tietoa, hän kovin suuttuu; hän kyllä pitää paljon sinusta, vaan ei hän ottaisi sinua vävyksi sentähden että olet — köyhä». Anni vaikeni ja peitti itkien silmät käsillään.

Mutta Antti tarttui häntä käsiin ja virkkoi iloisella mielellä: »Entäs jos minä en olisikaan niin köyhä kuin te luulette, ja jos voisin tulla rikkaammaksi kuin koko Mattikaan!» — Salmen toisella puolella risahti kovasti. — Anni katsahti kummastuneena puhujaan. — »Niin, Anni», kertoi tämä, »kuules mitä nyt sulle juttelen. Viime syksynä palvelin englantilaisessa laivassa. Se rikkoutui kariin, me laskimme veneen veteen ja yritimme maalle soutaa. Mutta laine veneen kumosi. Minulle silloin sattui airo käsihini, jolla pysyttelin itseäni veden pinnalla. Muista kumppaleistani en ole nähnyt koskaan mitään, mutta katteinin pää ilmautui vähän ajan perästä likellä minua. Se oli kohta jälleen uppoomaisillaan, sillä kariin kolahtaessamme oli raskas parsi pudonnut hänen toisen käsivartensa päälle, niin ettei hän tainnut muuta kuin toista käyttää. Minä silloin riensin hänen luoksensa, nostin hänet airolleni ja sidoin siihen kiinni, koska hän ei itse jaksanut kiinni pitää. Parin tunnin päästä aamu valkeni ja rannasta tuli ihmisiä meille avuksi.

»Koko viime talven on katteini parka sairastellut tämän kohtauksen seurauksia ja tällä jouto-ajallaan on hän kiitollisuudesta opetellut minulle niitä tietoja, jotka merimiehelle ovat tarpeen. Nyt olen perämiehen virkaan päässyt ja muutamien vuosien perästä heittää katteini laivansa kokonaan haltuuni. Sen lisäksi on hän naimaton ja on ottanut minut ottopojakseen sekä perilliseksensä. Näetkös nyt että voin tulla paljon rikkaammaksi Mattia!» Anni kavahti merimiehelle kaulaan. »Lähtekäämme, rientäkäämme paikalla tätä isälle ilmoittamaan, niin minä kohta pääsen Matista ja kaikki tulee hyväksi!» — »Maltas vähäisen», hillitsi häntä merimies, »siinä on vielä pieni temppu, jota en ole kerinnyt mainita. Perämiehen tutkinnon seisottuani minulla oli semmoinen kiire tänne tulla, etten ruvennut todistuspapereitani odottamaan. Net tulevat muutamain viikkoin perästä otto-isäni muassa, joka silloin laivallansa tuopi tänne tavaraa ja noutaa minut. Sitä ennen en tahtoisi astua pyyntöineni isäsi eteen, sillä hän voisi luulla minua valehtelijaksi, koska minä en millään voi todistaa sanojani. Ole sinäkin vielä aivan vaiti tästä asiasta, ja koeta vaan kaikellaista estelemistä ja viivykkiä keksiä, joilta muka ei sinun sovi vielä mennä kuulutuksille Matin kanssa».

Matti oli kaiken tämän kuullellut ja hänen muodostansa olisi voinut lukea sitä vimmaa, joka kiehui hänen sydämessään. Mutta yhtähyvin hän kykki piilossaan äänetönnä; ainoasti silloin kun Antti mainitsi olevansa rikas, niin hän äkillisessä kummastuksessaan liikahti. Nyt kun hän näki pariskunnan nousevan ja eroovan, hän taas hiipi takaisin entiselle paikallensa, sieppasi pyssyn maasta, veti hanan vireesen ja pani toista kruutia sankkiin. Pian tulikin Antti näkyviin, soutaen takaisin oman saaren rantaan. Matti ojensi pyssynsä soutajaa kohti, tähtäsi hetkisen — vaan sitten laski hanan jälleen alas, pani pyssyn pois ja mutisi itsekseen: »Nyt minä vuorostani voisin sinut uimaan opettaa, koska sinä käyt minun koukkujani katsomassa! Vaan enpä huoli kuitenkaan. Tulikki ammoo kovin kovasti, saattaisi kylään kuulua. Kyllähän siihen keksitään parempikin neuvo!»

III.

Syyskuu jo oli lopussaan kun eräänä päivänä kirkkoväki palasi hätäyneenä, pelästyneenä kotiin. Kaupungilla oli jo peloittavainen huhu kuulunut että tänä syksynä kuitenkin otettaisiin sotamiehiä, ja kirkossa saarnan perästä luettu keisarillinen julistus oli sitten tämän huhun kaikkein kauhistukseksi vahvistanut. Hämmästys ja tuska oli sitä suurempi, mitä arvaamattomampi sanoma; sillä tavallisesti ei rekryytejä otettu ennen kuin Marraskuussa, ja yleisiin kulkupuheisin luottaen että Viipurin lääni, niinkuin sitten vähä ennen joulua tapahtuikin, yhdistettäisiin muun Suomen kanssa, oli rahvas luullut olevansa täydessä turvassa sotamies-teon suhteen. Mutta nyt oli kuitenkin käsky tullut ja uhkaavaisen sodan tähden oli tällä kertaa otettava tavallista enemmän miehiä, nimittäin kahdeksan tuhannelta.

Sotamies-teon suhteen Viipurin läänin pitäjät siihen aikaan olivat jaetut ruotuihin, viisisataa miestä kussakin, ja ruodut satakuntiin. Ruodulla oli viidensadan päämies ja satakunnilla sadan päämiehensä, kaikki talonpoikia. Milloin käsky Pietarista oli tullut rekryytin otosta, määrättiin Viipurin maakansliassa kuinka monta miestä kustakin pitäjästä oli otettava. Sitten saivat viidensadan päämiehet ja sadan päämiehet tuumia keskenään, keitä ruodun puolesta menemään pantaisiin. Tapana oli ensiksi ottaa rengit, loismiehet tai muut joutomiehet, varsinkin jos olivat juoppoudesta tai muusta irstaisuudesta tunnetut; talollisia ei otettu muuten kuin hätätilassa ja ainoata poikaa ei viety vanhemmilta, varsinkin leskeltä. Mutta jos ruodun päämiesten määräämä oli pahaa aavistaen piiloon mennyt, niin täytyi ottaa kenen vaan sai käsiinsä. Itse oton muuten toimitti kruununvouti tai nimismies ruodun päällikköin ynnä muutamain sotamiesten avulla.

Muutamia päiviä oli jo mainitusta sunnuntaista kulunut ja ruodun päälliköt oli jo koolla olleet salaa määräämässä kenen piti sotamieheksi lähtemän. Melkein kaikki Viipurin pitäjästä otettavat miehet olivatkin jo otetut ja otto-aikakin loppumaisillaan. Sentähden alkoivat pakolaiset vähitellen tulla takaisin saloilta.

Matti Ahokkaan talossa eräänä yönä jo maattiin sikeimmässä unessa; vaan yht'äkkiä kuului kova kolkutus portilla. Talonväki kavahti ylös vuoteeltaan ja juoksi ikkunoille, mutta syksyisen yön pimeys ei sallinut mitään nähdä. Uudestaan kolkutettiin ovelle ja nimismiehen ääni huusi ulkoa: »Avatkaat keisarin nimessä!» — »Herra Jumala, rekryytin-ottajat!» kiljahtivat naiset säikähdyksissään. Matti ainoan renkinsä kanssa, sillä muut kaikki olivat vielä paolla salolla, kiirehti porttia avaamaan. Vahva telkki sysättiin syrjälle, portti aukesi. Tuvasta tuotu päre valaisi koko pihan. Portin suussa seisoi nimismies ruodun päämiesten kanssa; heidän takanaan vielä yksi Venäjän ala-upseeri ja neljä sotamiestä ynnä pari rekryytiksi otettua talonpoikaa.

Nimismies astui Mattia likemmäksi ja ilmoitti: »Sinun talossas, isäntä, on renki nimeltä Risto Sorsa, hän on määrätty sotamieheksi». — »Risto Sorsa», vastasi Matti, »se ei olekaan kotona, se lurjus syystä pelkäsi teitä ja on missä lieneekään salolla». — »No, tässä ei ole meillä aikaa ruveta häntä hakemaan; täytyy ottaa joku toinen rengistäsi sijaan. Missä ne ovat?» — »Muut ne ovat samalla tiellä kuin Ristokin, mutta onhan tässä kotona Heikki Rouhiainen. Kah, mihin se on pujahtanut, vast'ikäänhän se oli tässä vieressäni!» — »Onkos tästä muuta pääsöä kuin tämä portti?» kysyi kiireesti nimismies. — »Ei ole, herra vallesmanni, kyllä hänen pitää löytyä pihasta». — »No sitten yks mies porttia vartioimaan, muut minun kanssani etsimään!» — Lyhty tuotiin tuvasta, toinen oli rekryytin-ottajilla muassa ja ruvettiin ulkohuoneista hakemaan. Viimeksi koko etsijäparvi nousi tallin yliselle; kaikki muut paikat jo oli läpi haettu, siitähän siis karkurin piti löytyä. Portin vartiana seisova sadan päämies, joka nyt arveli virkansa tarpeettomaksi, meni keskelle pihaa pölkylle istumaan ja rupesi tulta piippuunsa iskemään. Mutta yht'äkkiä kalisutti joku halkopinoa ja piistä säihkyvän säkenen valossa vartia juuri kerkesi nähdä mustan haamun, joka pitkin aituutta pujotteli portille. »Hei, tässä se on etsittävä, joutukaa, joutukaa!» huusi hän karkurille vastaan juosten. Mutta pimeydessä ei ollut helppo häntä kiinni tavoittaa, ja porttia ei ollut älytty panna telkeesen. Koska etsijät joutuivat pihalle, oli karkuri jo näkymättömissä eikä ollut arvelemistakaan lähteä metsään häntä takaa ajamaan.

»Mitähän nyt teemme?» arveli nyt Matti nimismiehelle. — »Tässä on tietysti joku sijaan otettava», vastasi tämä kuivakiskoisesta — »Olishan tässä Heikkuran talo virstan päässä, tottahan siellä joku renki lienee kotona». — »Niin, ja kun sinne joudumme, on taaskin pesä tyhjänä», nauroi nimismies; »ei, velikulta, tässä nyt tehdään toiset temput. Sinun talostas on rekryyti määrätty otettavaksi ja kun ei muita ole saatavissa, täytyneehän sinut itses ottaa». — »Älkää Jumalan tähden semmoista leikkiä laskeko», sanoi Matti vaalistuen, »oikeinhan siitä käypi väristys selkäpiitä myöten». — »Taitaapa selkääsi myöten pahempiakin käydä», nauroi nimismies. »Älä nyt tyhjään kursastele, vaan lähde mukaan». — »Mutta, Herra Jumala, talollinenhan minä olen enkä mikään loismies taikka renki!» — »Olit mitä olitkin», ärjäsi nimismies, »vaan nyt olet rekryyti ja siin' on loppu!» Matti kavahti ikään kuin portille päin, mutta samassa oli hän kiinni kopattu ja kädet sidotut selän taa. — »Armahtakaa, korkea herra vallesmanni», huusi hän vielä tuskissaan, »päästäkää minut irti, niin minä vaikka mitä annan!» — Nimismies arveli: »Jos ei olisi niin myöhää ja meidän jo huomenna aamulla täytyisi olla rekryytein kanssa kaupungissa, niin voisimme ehkä hyvän sanan ja — muutaman sadan kolikon edestä» — — — »Kuulkaa, herra vallesmanni», sanoi äkillisellä ilolla Matti, »nyt minä neuvon tiedän. Katsokaa tuolta Kopransaaresta paistaa valkeaa; siitä me saamme miehen, jota rekryytiksi sopii panna, ja se ei saaresta pääse mihinkään karkaamaan, jos vaan viisaasti ansat viritämme». — »Kukas se siellä on saaressa ja mistä sinä sen tiedät?» — »Antti Lepikkö tuolta Porkansaaresta oli eilen illalla sanonut menevänsä tuulaalle; hän se on eikä mikään muu». — »Antti — Antti Lepikkö, kas kun en minä koko miestä tunne», arveli nimismies. — »Niin, se on vasta muutamia viikkoja sitten kotiin tullut merimies, joka ei tässä muuta tee kuin laiskehtii ja koiruutta tekee. Semmoiset herrat juuri sopivatkin sotamiehiksi». — Loppupuoli Matin ja nimismiehen puhetta oli käynyt hiljaisella äänellä, niin ettei muut siitä kuulleet mitään. Nytpä Matti pani suunsa aivan nimismiehen korvalle ja sopotti: »Mutta meidän pitää ruodun päämiehet laittaa pois, sillä muuten asia menee tyhjäksi. Antti on lesken ainoa poika!» — »Ai, ai», sanoi nimismies, päätänsä pudistain, »sitten tuo tuskin käynee laatuun; minä voisin kovin suureen edesvastaukseen joutua. Mutta tottahan se ei ole yksinään tuulaalla, pitäähän heitä olla kaksi saaressa». — — »Ei», kiirehti Matti kesken, »tuo Lepikkö-roisto meidän pitää ottaa eikä mikään muu. Minä otan edesvastauksen päälleni, te voitte sanoa minun pettäneeni teidät, — ja minä teille annan vaikka viisisataa ruplaa!» — »No olkoon menneeks' sitten!» —

Ruodun päämiehet yhden sotamiehen kanssa lähetettiin nyt jo saadut rekryytit kaupunkiin viemään ynnä sanaa saattamaan että nimismies vasta aamulla tulisi jäljestä sen yhden vielä puuttuvan miehen kanssa. Heidän lähdettyään meni Matti nimismiehen ja jäljellä olevain neljän Venäläisen kanssa alas rantaan. He työnsivät veneen vesille ja Matti kävi perää pitämään. Hankoihin käärittiin tappuroita, etteivät vinkuisi, ja niin lähdettiin pitkillä, hiljaisilla airon vedoilla soutamaan. Saaren niemessä näkyivät ihan selvään tuulasmiehet, jotka istuivat leväten valkean ääressä. Matkalla pyytäjät neuvottelivat kuinka asia oli asetettava. Heidän piti soutaa saaren toiseen päähän; siitä piti Matin sitten mennä tuulasmiesten puheille ja jutella heidän kanssaan, siksi kun hiljaa hiipien kerkiäisivät heidät piirittämään. Näin tehtiinkin. Yö oli niin pimeä että hiljaan kulkeva vene tuulasmiesten huomaamatta meni sivutse ja tuli rantaan. Vähän ajan perästä ilmestyi Matti valkean ääreen. »Kah kummaa, Matti, mistä sinä tulet?» huudettiin hänelle vastaan. — »Kuuluu olevan rekryytin-ottajia liikkeellä», valehteli Matti, »ja minulta ovat kaikki rengit metsään paenneet, niin pelkäsin että jos hätätilassa kukaties ryhtynevät minuun itseeni. Sentähden tulin tänne teidän kanssanne yötä pitämään». Antti ja hänen kumppaninsa Viulu-Pekka alussa eivät juuri näkyneet kovin iloitsevan Matin tulosta, vaan, tämän selityksen kuultuansa, he eivät tahtoneet häneltä kieltää suojaansa; he pyysivät häntä valkean ääreen istumaan ja tarjosivat hänelle ryypyn kylmästä tultua. Näin oli vähän aikaa kulunut, kun äkkiä kuului airoin kolina Antin veneestä. Miehet kavahtivat seisalleen ja näkivät edessänsä nimismiehen ja yhden sotamiehen, jotka paon veneesen estivät. »Rekryytin-ottajat!» huusi Antti tuulasrautahansa tarttuen. »Mutta, älä pelkää, Matti, ei niiden pidä saada sinua kynsihinsä». Hän nosti aseensa, lyödäkseen sillä sotamiestä, joka läheni, vaan samassa joku takaa tempasi raudan hänen kädestään. Antti käännähti, — siinä seisoi Matti, ryöstetty tuulas kädessä, ilkeästä ilosta loistavilla silmillä. »Koira!» huusi Antti, joka nyt, asian arvaten, syöksihe pettäjän päälle. Vaan tämä väistyi ja samassa olivatkin sotamiehet jo käyneet Antin kimppuun. Hän kyllä ponnisteli kaikin voimin vastaan, vaan vihollisia oli kovin monta. Ei aikaakaan, niin makasi hän käsistä ja jaloista sidottuna sekä tuke suussa sen veneen pohjassa, jolla rekryytinottajat olivat tulleet. He läksivät takaisin soutamaan ja olivat jo keski-lahdelle joutuneet, kun Matti yht'äkkiä sanoi: »Mutta mihinkäs se toinen joutui?» — »Toinenko», sanoi nimismies, »mitäs me sillä teimmekään?» — »Ei muun vuoksi, mutta jos se nyt menee ja melua nostaa kylässä, niin saattaisi sieltä huomenna kerjetä tietoja, jotka tekisivät koko vaivamme turhaksi». — »Toinen», sanoi yksi sotamiehistä, »se löi minua pakanan rauta-kangellansa sääreen, niin että siitä liikkaan; mutta me annoimmekin hänelle aika hyväntekijäiset siitä, niin että se jonkun aikaa pysynee nukuksissa». — »Oletteko hänet tappaneet?» huusi Matti kauhistuksella. — »Eikö mitään, minä vaan vähän kolautin päähän, niin että pyörtyi, kyllä se vähän ajan päästä herpoaa». — »Vai niin», mutisi Matti itsekseen, »ei hän siis kyenne niin aivan kohta kielimään; vaan minun pitää kuitenkin mennä kanssa kaupunkiin niin laittamaan, että heidän apunsa tulee myöhään, jos sitä tulisi!»

IV.

Jonkun ajan perästä yön kylmä ilma herätti Viulu-Pekan pyörryksistä; hän katsoi ympärinsä mutta yön pimeydessä ei mitään näkynyt; hän kuulteli, vaan ei mikään ääni enää ilmoittanut ihmisten läsnä-oloa. Hän olisi voinut luulla äsköiset tapaukset pahaksi uneksi, jos ei saadusta kolahduksesta pakottava pää olisi ollut todistajana niiden todellisuudesta.

Pekka nyt nousi seisoalleen ja vielä kerran kuulleltuansa kuuluisiko mitään vaarallista ääntä, rupesi kumppaniansa kutsumaan, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmalla äänellä. Mutta turhaan — ei muu vastannut kuin aaltojen roiske rantaa vastaan ja tuulen vinkuna hongissa. Antti nähtävästi oli viety rekryytiksi. Mutta yksi seikka Pekkaa arvelutti: miksi olivat rekryytin-ottajat hänet hylänneet, joka kuitenkin oli perheetön joutomies, ja vieneet Antin, joka oli lesken ainoa poika. Semmoisiahan ei milloinkaan otettu. Viimein kuitenkin asia Pekalle selveni, kun muisti Ahokkaan Matin olleen sotamiesten parvessa. »Sen heittiön tekosia nämät ovat», huusi hän innoissaan, »hän tahtoi kosioveljen saada pois tieltänsä. Mutta maltapas, juonittelija», riemuitsi hän näppiä lyöden, »vielä ei Antti parka ole harmaassa takissa; ne ei saa häntä sotamieheksi panna, kun saavat tietää hänen olevan lesken ainoan pojan, ja mepäs tässä tehdään sinulle se kuje että asianomaisille seikan selitämme! On Pekassakin mies, jos siksi tulee!»

Näin sanoen hän riensi alas rannalle, missä hänellä oli veneensä; hän työnsi sen vesille, istahti airoille ja rupesi, niin kiireesti kuin pimeydessä taisi, soutamaan Piispansaareen päin. Perille tultuansa hän hyppäsi maalle ja juoksi ylös taloon. »Avatkaa, avatkaa!» huusi hän tuvan ovelle kolkutellen, ikään kuin olisi tahtonut asukkaat herättää kuoleman unesta. »Kukas siellä?» kuului pian isännän ääni oven takaa. — »Minä, Viulu-Pekka, tässä olen, aukaiskaa joutuisasti Jumalan tähden!» Tutun äänen kuullessansa isäntä nyt oven aukaisi, ja Pekka — laukesi lattialle sisään. »Rekryytin-ottajat!» oli ainoa sana, minkä hän sai suustansa; sitten pyörtyi hän taas; tuon kolauksen perästä oli kova soutu liian uuvuttanut häntä. Talonväki hänen huutonsa sillä tavoin ymmärsivät, että rekryytin-ottajat häntä itseään olivat tavoitelleet ja että hän töin tuskin oli päässyt heidän kynsistään. He sentähden veivät hermottoman syrjäiseen aittaan, missä hän paremmin voi olla piilossa, jos häntä tultaisiin hakemaan, ja yksi piika pantiin laiturille vartioimaan kuuluisiko mitään venettä tulevan.

Näin kului tunnin verta ja aamu alkoi jo hämärtää. Silloin sairas taas aukaisi silmänsä; hän näki Annin istuvan vieressään. »Anni», huusi hän heti kiivaasti, »jokos olette toimittaneet tietoa kaupunkiin; sitten eivät he saa ottaa häntä sotamieheksi, koska hän on lesken ainoa poika?» — Annin sydäntä sykähdytti paha aavistus. »Mitä tietoa? Kuka pääsee?» vastasi hän vapisevalla äänellä. — »Herra Jumala, enkös saanut sitä sanoneeksi ennen kuin pyörryin», valitti sairas, »jos ei nyt vaan olis myöhään. Kuinka paljon on kello?» — »Kello on kuusi aamulla, mutta sano Jumalan tähden mikä on tapahtunut?» — »Se on tapahtunut että Matin toimesta sotamiehet ovat vieneet Antin, ja että hän tulee rekryytiksi, jos ei hyvissä ajoin tule tieto sotapäällikölle ettei häntä ole lupa ottaa». — Anni ei mitään vastannut; hän kiiti nuolena tupaan isänsä luo ja jutteli asian. Ukko päätään pudisti. »Kumma kuinka ne juuri häneen tarttuivat», arveli hän; »tietysti hän ei ollut määrätyissä!» — »Matti sen on niin laittanut», itki Anni, »se heittiö vihaa häntä sentähden että» — — siihen tytöltä puhe loppui. — »Minkätähden?» kysyi isä. — »Niin sentähden», vastasi Anni, mieltänsä rohkaisten, »että hän rakastaa minua ja minä häntä, enkä minä koskaan mene tuolle ilkeälle Matille». — »Hum, hum», pani ukko, »semmoisellako kannalla on asiat. No se täytyy minun sanoa, en minä juuri liioin kiitä Anttia siitä että hän noin salamähkässä viekoittelee tytärtäni». — »Ei, isä kulta», virkkoi tyttö innolla, »ei Antti ole mikään salaviekoittelija; hän olisi jo aikaa tullut minua teiltä pyytämään, jos» — — »En minä tyhjätaskua tahdo vävykseni», keskeytti ukko. — »Mutta, isä kuulkaa!» — — »Vaiti nyt siitä asiasta. Sitä sitten tutkitaan. Nyt kaikkein ensiksi pitää tuo veitikka saada vapaaksi, vaikka hän ei juuri ole ansainnut sitä minulta; mutta hän on kuitenkin risti-lapseni ja köyhän äitinsä ainoa turva».

Ei aikaakaan niin läksi vene Piispansaaren rannalta; siinä istui airoilla neljä rivakkaa renkiä, perää piti ukko Piispa ja hänen vieressään istui tyttärensä Anni, joka ei lakannut rukoilemasta, siksikuin isä salli hänen tulla mukaan. Airoin notkuessa lensi vene joutuisasti eteenpäin, mutta aika oli lyhyt ja matka pitkä. Kello 11:n ja 12:n välillä piti tarkastelun tapahtuman, jossa määrättiin ken rekryytiksi kelpaisi ja kuka ei. Siksi oli soudettava toista peninkulmaa pappilaan ja sieltä, tarpeelliset todistukset saatua, vielä pari virstaa kuljettava kaupunkiin. Mutta kaikki kävi hyvin; matka meni joutuisaan, pappilassa sattui hyväntahtoinen kirkkoherra saapuvilla olemaan; hän toimitti tarpeelliset paperit mitä kiireimmin mahdollista, ja kello ei ollut kuin neljännes yli 11:n, koska vanha Piispa tyttärinensä läheni sen kasarmin porttia, missä rekryytein tarkastelun piti tapahtua.

Yhdestä ikkunasta katseli kaksi miestä torille; toinen oli talonpojan vaatteissa, toinen ala-upseerin univormussa. »Tuossa ne tulevat!» kuiskasi edellinen, tulijoita osoitellen. »Horosho!» vastasi siihen Venäläinen, »olkaa huoleti».

Ovella oli ala-upseeri Piispa-ukon ja Annin vastassa. — »Missä tässä on rekryytein tarkasteluhuone ja kuinka pääsisimme herra everstin puheille», kysyi vanhus huonoksi venäjäksi. — »Ei muista», oli toisen vastaus, joka ei ollut ymmärtävinänsä kysymystä. — »Eversti, eversti», kertoi ukko, »vie meidät everstin luo, meillä olisi puhumista hänen kanssansa». — »Ah eversti», sanoi Venäläinen, ikään kuin nyt vasta olisi älynnyt, »eversti on tuolla ylhäällä». — »No kuinkas pääsisimme me hänen puheillensa?» — »Puheillen? Everstinkö puheillen? Ei sinne jokainen pääsekään, varsinkin tänä päivänä, kun hänellä on keisarin uudet pojat katseltavana. Tulkaa huomenna!» — »Ei, ei», huusi nyt Anni pelosta ahdistuneella sydämellä, »meidän täytyy päästä sinne juuri nyt paikalla, huomenna ja iltapuolellakin on jo myöhää!» — »Ahaa», nauroi ala-upseeri, »tyttöseltä on taidettu viedä kultasensa meidän poikain joukkoon. Aika veitikka tuo kruunu onkin kihlaamaan nuoria poikia, siitä huolimatta jääkö entiset kullat itkemään». — »Hyvä herra upseeri», rukoili tyttö taas tuskissaan, »olkaa niin armollinen ja päästäkää meidät everstin puheille. Siellä on yksi, joka on lesken ainoa poika, sitä ette saa panna sotamieheksi!» — »Kuulkaa», lisäsi Piispa-ukko siihen, kuiskaten ja Venäläisen kättä puristaen, »tuossa on teille kymmenen ruplaa siitä, jos meidät sisään päästätte». — Ala-upseerin silmät loisti. »Minä olen tuolle toiselle Tshuhnalle», mutisi hän hiljaan itsekseen, »luvannut estää noita pääsemästä, ja saanut siitä häneltä kymmenen kolikkoa; nyt tämä harmaapää antaa minulle taas kymmenen kolikkoa siitä että päästäisin hänet sisään. Jos olet oikein viisas, Ivan Petrovitsh, niin voit kumpaisellekin tehdä mieliksi ja ansaita kumpaisenkin rahat. — No», lisäsi hän sitten ääneen, »koska te niin hartaasti pyydätte ja tuo poika kuuluu olevan lesken ainoa turva, niin menenhän minä koettelemaan, vaikka herra eversti minuun suuttuisikin. Eihän ihminen ole kuitenkaan tehty kivestä!» Näin sanoen astui hän ylös rappuja ja meni sisään.

Mutta minuutti minuuttinsa perästä meni, eikä häntä kuulunut takaisin; nyt kello löi puoli kaksitoista, nyt se jo oli neljännes vailla kaksitoista. Anni raukka tuskasta oli nääntymäisillään ja hänen isänsä hiljaa kiroili Venäläistä, joka nähtävästi oli heidät pettänyt. Yht'äkkiä ovi ylhäällä aukesi ja Ivan Petrovitsh riensi alas. »No viimeinkin», huusi hän, »olen saanut luvan viedä teidät sisään. Joutukaa nyt väleen!» Kiiruusti astuivat nyt kutsutut ylös, kiitellen ja siunaten auttajaansa hänen hyvästä työstänsä. He lähenivät ovea, — mutta ensiksi meidän täytyy tietää mitä siellä sisässä sillä aikaa oli tehty.

Siellä oli jokseenkin avara sali, jonka toisessa päässä istui eversti, vieressään kaksi kirjuria pöytäin ääressä. Toisessa päässä seisoi pari sataa nuorta talonpoikaa, synkeän ja toivottoman näköisenä; monen kasvoissa vielä näkyi jälkiä siitä että hän väkivallalla oli tuotu tänne. Heitä vartioimassa oli kymmenkunta sotamiehiä kivääreineen. Ala-upseeri kävi talonpoikaisjoukosta yhden kerrassaan ottamassa; nimi, kotipaikka ja ikä pantiin kirjaan, sitten vietiin mies tohtorin katseltavaksi, ja jos ei hänessä pahempaa ruumiin vikaa havaittu, niin pantiin hän mittapuun viereen; jos hän määrätyn mitan täytti, huudettiin: Lop (otsa), — mieheltä pää kerittiin, harmaa takki pantiin päälle ja rekryyti oli valmis.

Tuttaviamme opastava ala-upseeri oli ovelle pysähtynyt. »Malttakaa», sanoi hän, »meidän täytyy niin sovittaa että tulemme sinne juuri kun yksi rekryyti on hyväksytty ja ennenkuin toista ruvetaan tarkastelemaan. Silloin vaan on herra everstillä vähän aikaa». Hän kuulteli avainreijällä. Pari minuuttia kului vielä. »Nyt on aika», sanoi ala-upseeri ja aukaisi oven. Mikä näkö kohtasi meidän tuttavain silmiä. Siinä istui Antti, välskärin sakset leikkaelivat juuri hänen viimeisiä kähäriänsä maahan, yks, kaks, kolme, harmaa takki oli päällä — työ oli tehty! — »Herra Jesus! Antti!» huusi Anni, nuoren miehen luokse rientäen, mutta sotamiehet sysäsivät hänet takaisin. — »Mitä melua tässä on ja mistä tuo naisihminen on tullut?» ärjäisi eversti. — »Armollinen herra eversti, armahtakaa meitä, päästäkää tuo nuori mies vapaaksi!» — Tulkki käänsi hauen pyyntönsä. — »Onko hän hullu? kuinka minä taidan keisarin sotamiehiä päästää? Viekää hänet pois!» sanoi eversti. — »Armollinen herra eversti, tämä nuori mies on köyhän lesken ainoa turva, eihän laki sallikaan häntä ottaa», virkkoi nyt puolestansa ukko Piispa. »Tässä on todistukset, lukekaa itse, teidän armonne». — Eversti otti paperit ja luki läpi. Sitten sanoi hän päätä pudistellen: »Se on ilkeä asia; tuo ukko puhuu totta; rekryyti Lepikkö on lesken ainoa poika. Niinhän se itsekin väitti, vaikka emme uskoneet, kun ei hänellä ollut papereita. Vaan mitäs ma siihen teen nyt enää. Lepikkö on saanut keisarin takin päällensä ja on keritty sotamieheksi. Otto-aika on nyt jo ohitse; ei voi enää saada toista sijaan. Saakelin ilkeä asia se, vaan en minä sitä voi millään auttaa».

V.

Vuodet vieri ja Euroopan yli vieri ankarat tapaukset, jonkavertaisia harvoin oli nähty. Lännestä nousi kansalaine, paisui kulkiessaan yhä suuremmaksi, tulvasi vastustamattomalla voimalla yhä edemmäksi. Siltä näytti kuin olisi se tallaava koko maailman jalkainsa alle. Mutta jopa oli sekin aikansa täyttänyt. Voimansa väsäytyi, se pysähtyi, se kääntyi paolle, yhä nöyrempänä, yhä matalampana. Ja idästä nyt nousi vastaan toinen kansalaine, se paisui paisumistaan kulullansa, se ajoi vastustamattomalla voimalla pakenijaa takaa. — Vielä kerran kohotti Lännen laine päätänsä ja pyrki leviämään, mutta Idästä tuli vielä ankarampi tulva ja masenti sen maahan. Itse tuuliaispääkin, joka Lännen laineen oli paisuttanut, istui leikatuin siivin yksinäisessä saaressa Valtameren aavimmalla selällä. Tuli tyyni ja kansalaineet asettuivat, kukin pisara virraten takaisin lähtöpaikalleen.

Oli alussa vuotta 1816. Viipurin keskievaritalon edessä seisoi venäjäntapainen reki, leveillä siivillä ja matoista tehdyllä kuomulla. Reen eteen valjastettiin kolme hevosta. Nyt oli kaikki valmis. Samassa astui keskievarista mies päällyksettömässä lampaannahkaturkissa, päässä suuri karvalakki, joka melkein kokonaan peitti kasvot; vyöltä riippui suuri sapeli. »Mihin?» kysyi kyytimies venäjäksi. — »Uuraasen päin», käski matkustaja selvällä suomen kielellä. Kyytimies kävi istumaan, piiska heilahti ja hevoset karahtivat joutuisaan juoksuun.

Kun tasaisella jäällä oltiin, missä hevoset ihan itsestänsä juoksivat, kääntyi kyytimies ajokkaasen ja sanoi, lakkia nostellen: »Älkää pahaksi panko, herra, että kysyn. Vaan mistä te olette kotoisin kun meidän kieltämme ymmärrätte?» — Kuomusta kuului vastaus: »Minä olen näillä mailla ennen käynyt. — Ja sanoppas, tunnetko vanhaa Piispaa, Piispansaaren isäntää? Kuinkas ukko voipi?» — »Hätäkö elää tuommoisen pohatan!» — »No entäs hänen tyttärensä, — kuinkahan se olikaan nimeltään» — »Anniko? No kyllä tuo tyttöparka juuri elää, mutta ei hänellä ole monta iloista päivää, vaikka on rikkaan talon tytär». — »Kuinkas niin, onko hän huonolle miehelle naitu?» — »Eikö mitään, ei hän ole naituna yhtään. Hän näetten, herra, piti nuorta poikaa rakkaana, jonka rekryytinottajat veivät, silloin kun viime kerran meillä kävivät. Sitä hän vaan sureskelee eikä huoli muista miehistä». — »No onkos siitä pojasta mitään kuulunut, niin että tytöllä vielä olisi toivoa hänen palaamisestaan». — »Paljon on sinne mennehiä, herra, vähän palannehia, ja mitä apua siitä oliskaan, jos hän 25 vuottansa palveltua ehkä tuleekin takaisin kotio. Sitten on aika hautaa muistaa eikä häitä!» — Hetki istuttiin nyt ääneti, vaan sitten taas kysyi matkustaja: »Mutta kuules, olihan siellä muistaakseni toinenkin kosija, nimeltä Matti, Matti — — Ahokas, muistaakseni?» — »Aivan oikein, herra, niin olikin, ja isä olisi mielellään naittanut tyttärensä hänelle, sillä se oli rikas mies. Vaan tytär ei millään muotoa suostunut, ja tuon rekryytinoton perästä ei Piispa-ukko itsekään enää hänestä tahtonut kuulla puhuttavan. Sillä, näetten, herra, oli saatu ilmi että Matti Ahokas sen niin laittoi, että tytön mielitietty tuli pois sotamieheksi, vaikka häntä lesken ainoana poikana ei olisi viedä saanutkaan. Siitä ajoin ei ole kukaan meidän pitäjässämme enää suvainnut Mattia ja hän on tuskissansa ruvennut ryypiskelemään, niin että hänen talonsa kaluineen päivineen pian taitaa vasaran alle mennä».

Näissä puhein kului aika ja tie lyheni. »Poiketaanpas oikealle», käski nyt matkustaja, »minä tahtoisin vähä pistäytyä Piispa-ukon luo; se on vanha tuttava; sinä saat hyvän juomarahan vaivastasi». — »Kyllä», virkkoi kyytimies ja täyttä nelistä ajettiin kaitaista poikkitietä myöten talolle.

Lyhyet on talviset päivät ja perille tullessa oli jo melkein pimeä. Porstuan kynnyksellä seisoi talon tytär, kummastellen mitä vieraita niin komeasti ajoi heille. Kuomusta nousevalle, oudolle herralle hän niiasi nöyrästi. Mutta tämä tuli likemmäksi, tarttui häntä käteen ja sanoi äänellä, joka muinoisia muistoja herätti: »Anni!» — »Herrajumala! Kukas te olette! Ihan se on — Antin ääni!» — »Ja Antti tässä itse onkin, vaikka huulensa nyt on vähän karvaisempi kuin lähtiessä». — Nyt tuli Piispa-ukkokin katsomaan mitä siinä oli, ja näki suureksi ihmeekseen tyttärensä outoa Venäläistä halaamassa. »Mitä kummaa se on?» huusi ukko ällistyksessään. Vieras heitti turkin päältänsä, jonka alta nyt tuli näkyviin upseerin[15] univormu, täynnä kiiltäviä ristejä. »Ei mitään muuta, kummi», nauroi hän, »kuin herra Anton Ivanovitsh Lepikkö, kapteini Keisarillisen Majesteetin 10:nnessä jalkaväen rykmentissä, taikka, jos paremmin suvaitsette, ristipoikanne Antti, joka on tässä teiltä jotakin pyytämässä mitä kiireisen lähdön tautta kerta jäi pyytämättä».

Kaikki astuivat nyt tupaan ja pian asiat oli selvällään. Piispa-ukko oli kyllä yritellyt saada keisarin eteen anomuskirjeen että Antti pääsisi vapaaksi. Mutta asianomaiset, jotka pelkäsivät edesvastausta siitä kun lesken poika laittomasti oli sotamieheksi otettu, olivat estäneet sen perille pääsemästä. Antti puolestaan, kun ei nähnyt pääsökeinoa olevan, oli ahkeruudella harjautunut uuteen virkaansa. Kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden oli hän pian päässyt ala-upseeriksi ja suurissa sodissa Napoleon'ia vastaan hän urhoollisuudellaan oli saanut kunniamerkin toisensa perästä sekä noussut virka-arvossa. Nyt kun sota oli loppunut ja kun hän sen lisäksi on saanut käsiinsä otto-isänsä jättämän perinnön (katteini näet oli kuollut syksyllä 1811, jonkatähden hän ei ollutkaan voinut tulla Viipuriin) — oli Antti sotapalveluksesta eronnut ja aikoi maakartanon itsellensä ostaa. Mitä sitten seurasi, sen lukija minun juttelemattanikin arvannee; sen vaan tahdon lisätä että Anni vieläkin elää arvossa pidettynä miesvainajansa maahovissa.

Hollannin saaristossa.

(Kuvaelma.)

Sen suuren lahteman suussa, joka Zuyderseen nimellä syvälle tunkeutuu Hollannin povehen, ulottuen aina sen pääkaupunkiin Amsterdamein asti, on saari- ja särkkä-sarja, jotka ikään kuin pedon hampaina uhkaelevat sinne tulijaa. Suotta ei nuot hampaat uhkaakaan; merimies se hyvin tietää että siinä on paha »miesten syöjä sija» ja »laivain laskema-paikka». Koska syysmyrskyt meuruavat ja syyssumut levittävät paksun peitteensä yli meren, yli maan, on jo moni vahva laiva siinä pilstareiksi hajonnut ja moni reima poika siinä saanut kummuttoman, ristittömän hautansa.

Oli synkkä syys-ilta. Tuuli vinkui, aallot kohisi, pilvet pelästyneinä pakenivat taivasta myöten. Marken-saaressa Zuyderseen suussa seisoi rannalla vanhan kalastajan Gerdt Ahrens'in mökki. Ikkunan kautta paistoi lieden liehuva valkea; se valaisi myöskin mökin sisustaa. Tupa oli matala, niin matala että olis luullut sen olevan raketun nöyryyttä niille opettamaan, jotka kaulan kovin kenossa pitävät. Sillä ei saanut olla kovin pitkä mies, niin jo täytyi niskansa notkistaa jokaisen lakihirren kohdassa. — Muuten ei tupa suinkaan ilmoittanut köyhyyttä, vaan päinvastoin jonkunlaista varallisuutta, ja joka paikasta loisti se siivo ja siistiys, joka on omituinen Hollannin kansan luonteelle. Pöydät olivat oikein hohtaviksi pestyt, lattialla ei näkynyt rikkaakaan, talrikit ja vadit hyllyllä kiiltivät ikään kuin vasta puodista tuodut, ja leveän sängyn peitteet ja uutimet paistoivat niin valkealta kuin äsken tullut lumi.

Tuvassa istui vanha Gerdt Ahrens itse verkkoansa paikkaamassa. Hän oli, niinkuin Hollantilaiset yleensä, keskinkertainen pituudeltaan, mutta vahva ja harteva. Hän oli jo vanhalla puolla ikäänsä, vaan näytti yhä vielä ravakalta, ja joka kasvoin murre ilmoitti miestä, joka ei pikaisesti hankkeisin puuttunut, vaan kerran ruvettuansa pysyi siinä vankasti, järkähtymättömästi. Pukunsa oli se, joka on tavallinen kalastajoilla Pohjoismeren rannoilla. Paksu villapaita ja paksut, leveät pöksyliehuimet; jalassa paksut villasukat, jotka ulottuivat polveen asti. Tässä kotona oli hänellä kengät, vaan ulkotoimiin mennessä olisi hän vetänyt jalkaan pitkävartiset, hylkeen ihralla voidellut saappaat, pannut paksun, hyvin tervatun nahkajakun paidan päälle ja viimeinkin päähän vanhan sydvesterhatun, jonka lippa koko niskan peittää. Näin hän, könttyränä kuin karhu ja raskaasti varustettuna kuin keski-ajan ritari, lähtisi taisteluhun jäisen pohjoistuulen ja lakkipäitten lainehien kanssa.

Vähän matkaa liedestä hänen vaimonsa kehrävartta suristeli. Hän oli nähtävästi ennen ollut kaunis; mutta kauneuden oli jo aikaa vieneet ne raskaat työt, jotka ovat kalastajanvaimon tehtävänä. Sitä vastaan oli tämä äidiltä peritty lahja juuri paraassa kukoistuksessa tyttärellä, joka lieden vieressä kykki, iltaruoan kiehumista katsellen. Hänellä ei ollut sitä solevaa vartaloa, minkä niin usein näemme Pohjan tyttärillä, vaan pieni, lylleröinen vartensa, jota ei ikä vielä ollut liioin lihoittanut niinkuin äitiä, näytti kuitenkin hyvin sievältä, pehmoiselta. Suuret kirkkaat sinisilmät todistivat että sydän oli teeskelemätön ja viaton. Keltaiset hiukset riippuivat kahtena pitkänä sykerönä povelle. Äiti ja tytär olivat molemmat samanlaisissa vaatteissa: punaisessa, kaidassa hameessa keltaisella liepeellä, mustassa liivissä, päässä lakki, tehty mustasta huivista ja paksusta paperista, joka ei juuri somalta näyttänyt. Jalassa oli suuret, paksut kengät. Kaikki olivat hyvin toimissaan; äiti ja tytär väliin kuiskuttivat jonkun sanan toisilleen, mutta ukko istui vakaisena ja vankkana, työstään lakkaamatta ja sanaakaan virkkamatta. Neitonen näkyi jotakin odottavan; hänen silmänsä yhä välistä vilkkuivat ovelle päin ja koko ruumis säpsähti kun pieninkään risahdus kuului porstuasta.

Viimein kuuluihin oven takaa raskasten saappaitten kopina; ovi aukesi ja sisään astui nuorukainen, juuri semmoisiin vaatteisiin puettuna kuin olemme äsken sanoneet ukon panevan päälleen ulkotoimiin mennessä. Muuten oli nuori mies nähtävästi toista sukuperää kuin talon asukkaat; hän oli pitkä ja hoikka kuin ahokoivu, ja kasvot sekä jäsenet olivat hienompaa laatua, vaikka merituuli edelliset oli ahavoittanut ja ahkera työ vahvistanut jälkimmäiset.

Nuorukainen sisään tullessaan nyykäytti päätään tuvassa olijoille ja meni sitten suoraan Gerdt ukon luokse, jonka eteen hän pani pöydälle raskaan rahakukkaron. »Minä olen hyvän kaupan tehnyt», sanoi hän iloisella äänellä, »kalat olivat hyvässä hinnassa, ja takaisin tullessani sain minä veneeni täyden tavaraa vietäväksi Vlien kylään. Sinne ma veneen jätinkin ja tulin jalkaisin poikki saaren, koska ilta jo oli niin pimeä». Ukko ei tähän virkkanut mitään, nyykäytti vaan päätään suostumukseksi, vei kukkaron nurkassa seisovaan arkkuun ja ryhtyi uudestansa työhön. — Nuori mies puolestansa seisoi ensin muutamia hetkiä naisten luona hiljaa puhellen, sitten kävi ukon viereen istumaan ja rupesi myöskin nuottaa paikkaamaan.

Joku aika kului näin äänettömyydessä, jokainen teki työtänsä ahkerasti, nuorten silmät vaan vilkkuivat välistä toisiinsa ja levoton murre kasvoissa ilmoitti etteivät ajatukset työssä tahtoneet pysyä. Viimeinkin laski nuorukainen nuottansa polvilleen: »Isä Gerdt!» sanoi hän. — »Mitä, Evert?» kysyi toinen, silmiänsä työstä nostamatta. — »Minä olen jo aika mies!» — Ukko vilahti häneen ja sitten jatkoi työtänsä: »Johan sinussa pituutta on mieheksi, vaikk'ei vielä oikein miehen vahvuutta!» — »Isä Gerdt! minä olen väkevä, minä en ole muita pahempi veneen hallinnassa ja nuotan vedossa!» — Ukko hymyili: »Et ole suotta käynyt Gerdt ukon koulua!» — »Minulla on myöskin», jatkoi nuori mies, »niinkuin tiedätten, muutamia kymmeniä guldenia säästörahaa. Isä Gerdt! mitä te siitä arvelisitte jos niillä rahoilla ostaisin osan veneessä sekä nuotassa ja panisin jalat oman pöytäni alle». — »Onhan täällä valkamoita veneille, meren kaloja pyytäjälle». — Nuorukainen nyt oli vaiti muutaman aikaa, vaan sitten, silmät tyttöön luotuansa, sanoi hän taaskin: »Ja sitten minä myöskin tarvitsisin» — loppusana näkyi väärään kurkkuun eksyneen, — »emäntää!» — Ukko vaan nyykähytti päätään: »Piennä lintunen pesässä, isona itse pesivi!» — »Isä Gerdt!» huusi nyt nuorukainen iloisesti ja ukon kättä kaapaten, »te siis suostutte ja minä saan Elsan vaimokseni?»

Pitkään aikaan ei nyt kuulunut mitään; kaikki silmät olivat kääntyneet ukon kasvoihin, lukeaksensa vastausta. Niissä ensin ilmausi kummastusta, vaan sitten synkkeni ukon muoto ja poskille nouseva tumma puna ilmoitti myrskyä. Nuorukaisen kättä luotansa työntäen, sanoi hän äänellä, joka oli vakainen, vaan josta hillitty suuttumus selvään kuului: »Oletkos hullu, poika? Kuka Elsasta on puhunutkaan? Etkös tiedä että olen hänet jo pienestä luvannut naapuri Dreysen'in Jaenille?» — »Mutta, isä Gerdt, minä luulin teidän tietävän, ett'ei Elsa Jaenia rakasta, ja että me toisiamme jo olemme kauan rakastaneet, ja kun» — — Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. »Mitä!» huusi ukko vimmastuksissaan, »ei rakasta häntä — rakastaa minua — mitä lörpötystä se on? Isä Gerdt on sanansa antanut Jaenille ja Isä Gerdt ei ole koskaan syönyt sanaansa. — Ja sinä, jonka aallot tänne rantaan ovat ajaneet niinkuin hauraheinää ja muita hylkyjä — jonka minä olen ottanut turvaani, ja syöttänyt, kasvattanut suureksi, sinä sen heittiö silläkö nyt palkitset hyvyyteni, että vietät tyttöni itseesi rakastumaan, kun tiedät että hänen isänsä on hänet toiselle luvannut?» — Evert seisoi kuin pilvistä pudonneena. »Pois huoneestani, pois paikalla!» ärjäisi ukko, nyrkkiänsä nostaen — kenties mikä olisi tapahtunut, jos ei äiti olisi miehensä käteen tarttunut ja Evert vetäynyt ovelle päin.

Lattiaan tuijotellen ja väliin jonkun vihaisen sanan suustansa päästäen, astui nyt ukko suurin askelin edestakaisin ja vaimonsa kulki vieressä, lepytellen häntä ja puhuen Evertin puolesta. Tämä yhä vielä seisoi ovessa lähtemättä, ja Elsa itkusilmin, vaan vielä toivo sydämessä, istui penkillä sängyn vieressä. He tiesivät että ukko, kerran vimmaan tultua, oli niinkuin meri, joka myrskyn tauottuakin vielä jonkun aikaa maininkina meuruaa; mutta ukon vieressä jo asteli äiti, niinkuin tyyni ilma, asetellen vihan aaltoja.

Tällä kertaa he kuitenkin pettyivät toivossaan; sillä jos ukon viha viimein viihtyikin, niin oli hän toiselta puolen päätöksissään ja sanoissaan lujana kuin kallio meren rannalla, jota laineet eivät saa järkkymään myrskyn voimalla päälle rymistellen eikä myöskään tyynen aikana hiljaan hyväellen sen poskia. Ukko viimein seisahtui Evertin eteen ja sanoi lempeällä, vaan lujalla äänellä: »Poikani! minä olen sinut kasvattanut ja opettanut aikamieheksi, minä tiedän että olet kunnon poika ja ravakka työntekijä. Sydämeni sentähden soisi sinulle Elsani — vaan isä Gerdt on antanut sanansa ja tämä sana on pysyvä pyhänä! — Mene nyt — kodissani en saa sinua enää pitää — mene, vaan ota vanhan kasvatus-isäsi siunaus matkallesi!»

Nyt oli kaikki toivo mennyt tyhjäksi. Nuorukainen vielä kerran puristi ukon ojennettua kättä, katsahti vielä kerran itkuhun valahtuneesen Elsaan — sitten kaappasi hattunsa ja töytäsi ulos tuvasta. — Nyt oli yö, pimeä, pilvinen syksy-yö. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, petoin tavalla möyryten rynnistelivät aallot matalata hiekkarantaa vastaan, ikään kuin olisivat tahtoneet upottaa syvyyteen viimeisetkin palaset muinaista, viljavaa Friesin maata.[16] — Nuorukainen istahti meren rantaan synkkänä, toivottomana. Häneltäkin oli toivon rikas maa vajonnut pohjattomaan syvyyteen ja niitä vähiä jäännöksiä, mitä siitä vielä oli jäljellä, järsi järsimistään epäilyksen laine, uhaten koko tulevaisuuden tasoittaa yhdeksi, valottomaksi pimeydeksi.

Yht'äkkiä välähti meren puolelta leimaus pimeyden halki, — ei aikaakaan, niin seurasi sitä myrskyltä tuskin kuuluva pamaus. — Nuorukainen kavahti ylös — hän oli merimies, hän tiesi mitä tämmöinen tykin pamaus tämmöisenä myrsky-yönä merkitsi. Kaikki Evertin ajatukset nyt käännähtivät toiselle polulle. — Raikkaassa merituulessa ja jokapäiväisessä hengen vaarassa ei pääse sydämeen juurtumaan tuo hempeämielisyys, joka, vaan omaa huoltansa hautoen, ei muista velvollisuuksiaan ihmisveljiä kohtaan. — Evert nyt oli taas sama reima poika, jona kotiin tullessaan oli ollut. Hän ei jäänyt rannalle uneksimaan, vaan juoksi paikalla ympäri kylää, oville koputtaen ja huutaen: »Ulos miehet! Laiva on hädässä!»

Pian olivatkin kalastajakylän asukkaat kokouneet rannalle. Kuu, pilvien raosta tirkistäin, valaisi seudun hetkeksi ja sen valossa näkyi nyt suuri kolmimastolaiva, joka kaikin voimin luovien pyrki näiltä vaarallisilta rannoilta ulommaksi. Mutta myrsky ei sallinut käyttää muita purjeita kuin aivan alimmaisia ja nekin olivat vaan puoleksi levitettynä. Senvuoksi laiva aaltoin ajona lähenikin lähenemistään noita hietasärkkiä, joissa se oli saava tuhonsa. Vielä puoli tuntia ja se oli hukassa, jos ei se osannut saarien lomitse tulla Zuyderseehen sisään.

Kaiken tämän väki rannalla hyvin näki, vaan ei noussut kättä, ei liikahtanut jalkaa avuksi menemään! — »Joutukaa, miehet! joutukaa ennen kuin on myöhään!» huusi Evert, tarttuen rannalle vedetyn veneen kokkaan. — Mutta miehet vaan pudistivat päätään, eivätkä lähteneet paikaltaan. »Kuka nyt tämmöisessä pimeässä osaisikaan laivaa luotsia!» sanoi yksi. — »Laine löisi veneen pirstoiksi, kun laivaa lähenisimme!» arveli toinen. — »Ei minulla kahta henkeä ole!» mutisi kolmas itsekseen.

Nyt juuri tuli vanha Gerdtkin sinne. »No miehet, eikös jo ole vene vedessä? Mitäs nyt viivytellään?» — Ei kuulunut yhtään hiiskausta vastaukseksi. — Ukolle nousi taas tuo paha puna kasvoihin. »Saakeli soikoon!» huusi hän äänellä, joka oli myrskyäkin kuuluvampi, »nytpä näyttää, luulen ma, kuin olisi vaan akkoja Marken-saaressa asumassa! Hyi häpeä! Ohoi, Evert poikani! Lähtään me vaikka kahden kesken koettamaan, ettei saarestamme sanottaisi täällä ei olleen yhtään miestä, kuu tarve tuli! Ohoi!» Näin sanoen tarttui hänkin väkevällä kädellä veneesen, joka rupesi nopeasti kulkemaan veteen päin. Mutta Gerdt ja Evert eivät enää olleetkaan työssään yksinään. Ukon terävät sanat olivat kohti käyneet ja neljä nuorta miestä oli joukosta töydännyt avuksi. — »Gerdt isä!» sanoi nyt Evert, koska jo veneen kokka koski laineisin, »jääkää te vaan tänne rannalle! Te olette vanha, teillä on perhe; meitä on jo tarpeeksi nuorta, ravakampaa väkeä, ja jos hukumme» — lisäsi hän hiljemmalla äänellä, »niin en minä ainakaan tätä elämää niin kovin sure!»

Ukko ei tähän tuumaan olisi suostunut, mutta äkillisestä sysähdyksestä lennähti vene kokonaan veteen, Evert hyppäsi peräkokkaan, muut jo istuivat airoilla — ja tuossa se jo keinui koko matkan päässä rannasta.

Vapisevin sydämin ja vilkahtamattomin silmin katselivat rannalle jääneet veneen kulkua. Pilvet olivat nyt harvenneet, niin että kuun valossa melkein selvästi taisi kaikki erottaa. Vene edistyi vaivaloisesti ja hitaisesti vastatuulessa, vaan edistyi edistymistään kumminkin. Se yhä vuoroin vajosi näkymättömäksi kahden aallon väliseen aukkohon, vuoroin ilmestyi jälleen vaahtokukkuisen laineen hartioille. Jo se nyt alkoi laivaa lähetä — jo se oli ihan sen kupeella — nyt — mutta samassa paiskasi sen hirmuinen aalto laivaa vasten — se oli kadonnut! — Hirveä hätähuuto kajahti rannalta. — Mutta mitä! — Laivasta lauvahti kaksi tykin pamausta peräkkäin — lähtiessä sovittu merkki, joka ilmoitti että avuntuojat olivat laivaan päässeet — laiva samassa kääntyi kulustaan ja alkoi tulla saarta kohti. — Iloinen hurraa-huuto, vielä kaikuvampi kuin taannoinen parahdus, ilmoitti saarelaisten ilon. Gerdt ukon käskystä viritettiin nyt ilmituleen suuri, rannalle koottu röykkiö risuja ja laudan päitä. Sen piti olla valotornina laivalle, että helpommin osaisi saaren vaarallista nenää välttää.

Laiva nyt läheni myrskytuulen kiidättämänä vimmatulla vauhdilla; milloin oikealla, milloin vasemmalla kupeella, milloin aivan kokan edessä näkyivät laineet vaahtovuoriksi kohoovan ja hirveällä pauhinalla särkyvän, sillä ilmoittaen salaisia särkkiä. Mutta laiva lensi niistä huolimatta nuolena eteenpäin. Nuori Evert seisoi ruotelilla ja väisti kaikki vaarat tottuneella, vakavalla kädellä. Ei kulunut monta minuuttia, niin jo laiva laski salmen kautta, kiersi niemen ja heitti ankkurinsa saaren tyyni-puolelle.

Seuraavana aamuna tuli laivan katteini Evertin ja muiden avuntuojain kanssa rantaan. Näiltä oli vene särkynyt, niinkuin rannalla olijat aivan oikein olivat nähneet, mutta he olivat samassa tarttuneet laivasta heille heitettyihin köysiin ja onnellisesti päässeet ylös. — Koko kylän väki oli heille vastassa. Katteini lähestyi nyt vanhaa Gerdtiä. »Lyö kättä, vanhus», sanoi hän hänelle, »ja kiitos, kunnia siitä, kun tämmöisen aika pojan olet kasvattanut. Jumalaa lähinnä on minun häntä kiittäminen siitä, että vankka laivani nyt tässä keinuu eheänä, ja että minä miehineni en ole vielä joutunut kalain ruoaksi. Mutta kylläpä ma sen hänelle koetankin palkita. Minä olen rikas kauppamies ja laivan isäntä Oulusta Suomenmaassa. Sanokaatte te itse, ukko, mitä voin hyväksenne tehdä, ja hänet, avuntuojani, vien minä, jos hän tahtoo, kanssani, minä koulutan hänet kelpo merimieheksi ja sitten saa hän katteinina hallita parasta laivaani, itse puolet voitostani saaden». — »Mitä minuun itseeni tulee», vastasi Gerdt ukko vakaisesti, »niin on minun ansioni tässä varsin vähäinen enkä minä mitään palkintoa huoli enkä tarvitse. Mutta jos jotain tahdotte tehdä tuon pojan hyväksi, niin sillä teette minullekin suuren mielihyvän; sillä se on kelpo poika, se tietäkää, ja minä häntä rakastan aivan niinkuin hän olisi oma lapseni». — »Eikös hän sitten olekaan teidän poikanne?» kysyi katteini. — »Ei ole. Noin viisitoista vuotta sitten oli myöskin tämmöinen kova koillistuuli kuin eilispäivänä. Silloinkin tuli kelpo laiva kovin liki noita meidän salaa väijyviä hiekkasärkkiämme. Me emme kerjenneet sen avuksi. Se istahti tuohon särkkään, missä te nyt näetten mainingin hurjinna kohisevan. He laskivat veneen veteen, vaan laine löi sen kumoon ennen kuin rantaan joutuivat. Sinne he hukkuivat kaikki. Ainoasti pikku, kahdeksanvuotinen poika tuli elävänä rantaan, johon suuri Newfoundlannin koira oli hänet tuonut». — »Viisitoista vuotta sitten? Newfoundlannin koira? Mistä se laiva oli?» kysäisi katteini, tuskin vastausta odottaa malttaen. — »Sitä me emme, herra, tiedä. Myrsky oli niin kova, että se laivan vielä samana yönä hajotti, eikä mitään tullut rantaamme, josta olisimme voineet arvata laivan kotipaikkaa tai nimeä».

Näin puhuen olivat he Gerdt ukon mökkiä lähenneet. Sen edessä makasi päivänpaisteessa vanha koira, se sama, josta ukko oli kertonut. Se nyt oli niin vanha ja voimaton, ettei juuri mihinkään kyennyt, mutta Evert ei ollut hennonut tappaa lapsuutensa pelastajaa. Vieraat huomattuaan haukahti koira pari kertaa, vaan sitten äkkiä hypähti kaikin voimin katteinin päälle ja rupesi häntä iloisella haukunnalla liehakoimaan ja nuolemaan.

»Poikani!» huusi nyt tämä, Evertin syliinsä sulkien, »en voi nyt enää epäillä! Sinä olet poikani, jota jo kauan olin itkenyt kuolleeksi. Ihmeelliset ovat tiesi, Herra! Tietäkää, hyvät ystävät, minä olin kaksikymmentä vuotta takaperin kovin sairastunut Liverpool'issa. Ei tietty pääsisinkös enää elävänä vuoteelta. Sen oli vaimoni saanut tietää, hän oli Liverpool'iin menevässä Suomen laivassa lähtenyt ja vienyt pienen Artur poikamme mukaansa. Mutta se laiva ei tullut koskaan perille. Se hävisi aivan tietämättömiin. Se vaan hänestä tieto saatiin, että se Helsingöristä oli lähtenyt tännepäin. Te voitte arvata tuskani, kun terveeksi tultua sain kuulla tämän hirveän sanoman. Minä toivoin kuolevani siihen tuskaan, vaan en kuollut kuitenkaan. Minä olen tehnyt työtä kuin orja, sitä unhottaakseni, minä olen kierrellyt ympäri maailmaa — ja nyt, nyt kun luulin kulkuni tässä lopun saavan, minä juuri löydän toisen kadonneista rakkaistani ja saan alottaa toisen onnellisemman kulun. Ole kiitetty, ylistetty Jumalani siitä armosta!»

Muutamia tunteja viipyi katteini vielä Gerdt ukon mökissä, vaan hän suoriusi jälleen lähtemään, jaettuansa runsaita lahjoja kaikille kyläläisille, mutta varsinkin niille neljälle miehelle, jotka Evertin kanssa olivat tulleet auttamaan. Jäähyväiset jätettiin. Evertkin, jonka nyt piti seurata isäänsä, pyysi Gerdt ukon siunausta ja syleili hartaasti kasvatus-äitiänsä, vaan kun sitten tuli vuoro Elsallekin jäähyväiset sanoa, kun hän nyt viime kerran oli katsova noihin sinisilmihin, jotka häntä niin monesti olivat lempeästi ja uskollisesti katselleet, niin ei hän enää voinut hillitä rakkauttansa ja tuskaansa, niinkuin siihen asti Gerdt ukon sanaa totellen oli yritellyt. »Elsa! Elsani!» huusi hän, ja nuoret kavahtivat toisillensa kaulaan, niin lujasti liittäin käsivarret toisiinsa, kuin olisi niistä pitänyt tulla rikkomattomat kahlehet.

»Ohoh!» hymyili katteini, »onkos asia sillä kannalla! No sitten täytynee meidän, jos ei teillä, vanhus, ole mitään vastaan, palatessamme jälleen käydä saaressanne, ja viedä talostanne vielä enemmän tavaraa!» Ukko Gerdt ei vastannut mitään. Hänen poskiinsa taaskin alkoi puna nousta ja otsa rytistyi uhkaavaisiin kurttuihin, mutta joka kerta kun hän loi silmät nuoreen parikuntaan, lauhkeni jälleen hänen näkönsä. — »No, ukko, mitäs arvelette?» kysyi katteini uudestaan. — »Minä olen jo tyttäreni luvannut toiselle!» mutisi Gerdt ukko epävakaisella äänellä. — »Mutta tottahan», nauroi katteini, »rikkaan kauppamiehen ainoa perillinen voinee vertoja vetää vaikka kylän paraimmalle kosijalle, luulisin minä toki!» — »Herra!» vastasi Gerdt ukko jyrkästi ja tylysti, »minä olen sanani antanut ja sitä ette voi ostaa, vaikka tarjoisitte kymmenen sen vertaa mitä teillä rahaa lienee! — Evert, poikani! Sinun nyt täytyy» — — ukon silmät kääntyivät nuoreen parikuntaan, joka vielä, muusta huolimatta, ainoasti muisteli toinen toistansa. Ukko ei lopettanut lausettansa, vaan lisäsi epävakaisella äänellä: »taikka jos Jaen itse antaisi sanani takaisin!» — —

Jaen, niinkuin muutkin saarelaiset, oli tämän tapahtuessa läsnä ollut, mutta hyvin vakaisesti kaikki kuullellut ja katsellut, ikään kuin ei se häneen koskenut ollenkaan. Nyt vasta, kun hänen nimensä tuli mainituksi, näkyi hän havainneen, että hänelläkin siinä oli jotain sanomista, tempasi tupakkapurun suustaan ja arveli: »Totta sanoakseni, isä Gerdt, en minä mielelläni laske nuottaani apajaan, missä jo näen toisen ennen olevan. Minä kuu näin että Elsa Evertistä rupesi enemmän pitämään kuin minusta, niin en ruvennutkaan turhiin riitoihin, vaan otin itselleni toisen kullan, joka, älkää pahaksi panko, Elsa neito, onkin minusta paljoa mieleisempi. Älkäätte te, isä Gerdt, olko lupauksestanne millännekään ja antakaatte heidän vaan mennä yhteen, koska niin haluavat».

Tämä selitys teki päätöksen asiasta. Gerdt ukko kyllä oli vähäisen äissään, siitä kun hänen tyttärensä oli hyljätty, vaan se äkä pian hämmentyi pois siihen iloon, minkä hän tunsi sydämessä, kun nyt hänen Elsansa oli saava hänen oman kasvattinsa, kelpo Evertin ja vielä päälliseksi tuleva rikkaan laivan-isännän ja kauppamiehen rouvaksi.

Ero nyt kyllä tuli nuorille, kun isä ei vasta löydetystä pojastansa hennonut erota, mutta muutamien kuukausien perästä palasi laiva jälleen Marken-saareen, ja seuraavana keväänä käänsi se kokkansa kotivalkamoille pohjoisessa, vieden sinne nuoren onnellisen parikunnan, ynnä myöskin vanhan Gerdt ukon vaimoineen, jotka tulivat vävynsä luoksi vanhat päivänsä viettämään.

Viimeinen Kosija.

(Kuvaus Viipurin pitäjästä.)

Vanha Liisa oli aikanansa ollut sorea tyttö ja rikas tyttö. Isänsä oli pohatta Villalan isäntä, jolla oli yhtä monta laivaa merta kyntämässä kuin auroja pellolla. Hänen tyttärensä Liisa oli seitsemässä pitäjässä kuulu kauneimmaksi ja taitavimmaksi tytöksi. Missä oli parempi karjan kaitsija, missä kätterämpi lyhteen sitoja, missä makeamman puuron keittäjä! No entäs pyhäpäivän tansseissa, kuka taitavammin tepsutteli kuin Villalan Liisa!

Kummako siis jos läheltä ja kaukaa yhä kävi kosijoita Liisan kodissa. Siellä kävi lautamiesten pojat, siellä lihavat laivan-isännät, olipa koettanut onneansa lukkarinkin poika, joka osasi Ruotsit ja Venäjät, niin että hänellä kirjoitutettiin kaikki talonpoikain supliikit, repliikit ja muut paperit. Mutta turhaan kuluttivat nuoret miehet saappaitansa Villalan kujaa tallustellessansa, turhaan uupuivat ruunat kilpaa ajaessa sorean Liisan talolle. Yksillä saaliilla kaikki sieltä palautuivat, nimittäin — rukkasilla. Matti muka oli kovin pöllöpää, Simolla olisi kyllä ollut älyä päässänsä, vaan kukkaro ei oikein lihavana asunut, Martin tasku kyllä kolikoista kilisi, vaan sehän taas oli semmoinen lyhykäinen, leveänaama lyllerö, ettei sopinut sorean Liisan rinnalle. — Niin, jos olisi tullut nuori maisteri pappilasta tai joku hyvänhajuinen puotiherra kaupungista — rouvaksi olisi Villalan Liisa kenties mennyt. Paha vaan ettei nuot tuommoiset älynneet missä heillä onni oli tarjona!

Rupesivatpa yhtenä päivänä kylän ämmät toisillensa kuiskaamaan, että Villalan isäntä muka oli viimein tullut kiinni Viron viinan kuljetuksesta ja että nyt piti talon karjoineen mennä sakoista. Tällä kertaa oli ämmäin juoru täyttä totta. Isäntä kuoli pian tuskasta ja Liisalle ei jäänyt perinnöksi muuta kuin vanha sorvauspenkki ja harmaa kissa.

Rahojen kanssa oli kosiomiestenkin parvet hävinneet niinkuin akanat tuuleen. Oli niitä senkin perästä kyllä käynyt vielä Liisalla. Mutta ne olivat olleet mökkiläisiä tai renkirehvanoita. Kuinkas Liisa semmoiseen olisi suostunut — ohoh, kaikkia vielä! — Maltas, kyllähän tulee entisistä kosijoista vielä joku uudestaan!

Mutta vuodet vierivät ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta. Nyt oli vaan yksi hammas enää paikallaan, poskien puna oli kellastunut, ja nenä laihtunut teräväksi. Kyllä nyt Liisa raukka olisi vaikka renkiinkin tyytynyt, vaan moneen vuoteen ei ollut enää kosijoita näkynyt, ei kuulunut.

Vanha Liisa nyt oli kyökkipiikana eräässä hovissa (herras-talossa) ja muu väki häntä vaan mainitsi vanhan piian nimellä, laulellen hänestä vanhaa virttä:

Vanha piika kyöpelissä ajattelee näitä: Voi jos tulis poika vielä, laittais mulle häitä!

Mutta tätä laulua he vaan hiljaisesti hyräelivät itsekseen; sillä kerta kun joku nuori tyttöletukka oli rohjennut Liisan kuullen ruveta sitä laulamaan, oli tämä aivan silmittömäksi suuttunut ja vähällä ollut pilkkaajalta silmät puhkaista. Muulle palvelusväelle oli vanha Liisa nurja ja ynseä ja istui tavallisesti eriksensä omassa nurkassaan. Kun uusi renki tuli taloon, oli Liisa kyllä vähän aikaa lempeällä tuulella ja laitteli niin että paraat palat aina sattuivat hänen talrikilleen. Mutta kun toinen ei tästä hyväelystä ollut milläänkään, niin kääntyi Liisan mieli häntäkin kohtaan pian nurin.

* * * * *

Yhtenä pyhä-iltana istui vanha Liisa taaskin nurkassaan; sukkapuikot liikkui ja leuka tutisi aivan niinkuin joka ilta nähtiin tekevän. Mutta kuitenkin oli ensisilmäykselläkin helppo havaita, että jotakin erinomaista nyt oli tapahtumaisillaan. Sillä vanha Liisa oli tavattoman pönäkästi puettu; tukka niinkuin nuoltu sileäksi; ryntäillä tumman punainen liivi ja hihat lumenvalkoiset, lujasti tärkätyt, kaulassa uuden uutukainen musta silkkihuivi. Vanha Liisa ikään kuin jotain odotti; sormet kyllä ahkerasti liikuttivat sukkapuikkoja, mutta silmät yhä pyrkivät ulos ikkunasta. Harmaa kissakin nuoleskeli käpäliään, ikään kuin ennustellen vierasten tuloa.

Muut piiat istuivat tuvan toisessa päässä pöydän ympärillä; he juttelivat ja naurelivat keskenään, yhä välistä varoisasti vilkahdellen Liisaan päin. »Mikähän nyt lieneekään vanhalla piialla, kun tänä iltana niin koreilee?» sopotti yksi heistä. — »Ihan se punaisessa liivissään on kuin menneenvuotinen karpalo!» jatkoi toinen. — »Saas nähdä eikös vaan liene joku kosija tarttunut tuohon viimeiseen onkikoukkuun, mikä sill' on ikenissä!» lisäsi kolmas. Nyt ei tytöt enää voineetkaan hillitä luontoansa, vaan purskahtivat nauruun, niin että vettä silmiin porsui. — Vanha Liisa, joka juuri taas oli ulos ikkunasta katsonut, käänsi nyt silmänsä tyttöihin päin. Mutta vaikka hän epäilemättä tiesi mikä niin nauratti tyttöjä, niin ei hän nyt kuitenkaan näyttänyt suuttuneelta. Pikemmin olisi hänen silmistään voinut lukea: Malttakaa! nauraa paraiten, ken nauraa viimeksi!

Samassa kuului ulkoa kolkutus ovelle. Tytöt kavahtivat ikkunoille katsomaan. Pihalla seisoi joukko nuoria miehiä. »Meiltä on elävä kateessa», virkkoi yksi heistä, »tulimme sitä täältä etsimään!» — »Herrajesta, sulhasia!» huusivat tytöt, punastuen ja toisiansa katsellen, nähdäksensä ketä kosiomiehet tarkoitti. Herra ja rouva haettiin kyökkiin, piiat menivät tavan mukaan piiloon, mikä kaapin taaksi, mikä uunin päälle, mikä sängyn alle. Vanha Liisa ei ollut koko asiasta olevinansa milläänkään, mutta kätkeysi viimein hänkin hameitten taaksi, jotka seinällä riippuivat. Mennessään hän oli sanonut: »Piilläänpä me vanhat piiatkin leikin vuoksi!» Mutta niin sanoen oli hän taas hymyellyt niin kummallisesti, niin pititteleväisesti!

Päästettiin nyt sulhasjoukko sisälle, vietiin heitä nurkasta nurkkaan, komerosta komeroon. Kaikki paikat katsottiin. Löytyikin tyttönen tyttösen perästä, vaan aina pudistelivat miehet päätään, sanoivat: »ei tämä se ole haettavamme, pitää vielä etsiä!» Viimein löytyi vanha Liisakin piilostansa ja silloin sulhasjoukko heti yhtä suutansa huusi: »Kas tässä se onkin elävämme, jota läksimme tavoittelemaan!» — »Vai sekös se onkin!» naurahti herra, »kukapas sen olisi uskonut! No olkoon onneksi, Liisa-rukka!» — Mutta muut piiat tätä katselivat ällistellen ja vähän katehellakin, sillä sulhanen oli pulska ja rivakka poika, vaikka kyllä hoettiin häntä vähäisen tuhmaksi.

Näin oli siis vanha Liisa kuitenkin saanut sulhasen, ja arvaapas millä lailla. Sulhanen oli ollut nikkarin-opissa ja kerran käynyt hovin työssä. Siinä kun sitten oli ollut jotain sorvattavaa, niin oli tuotu Liisan sorvauspenkki parvelta, missä se monta vuotta oli ollut muun ramun seassa. Tätä sorvauspenkkiä ei ollut nikkari enää taitanut unhottaa; sitä oli päivällä muistellut, sitä öillä nähnyt unissaan. Kun hän sen lisäksi sitten vielä oli saanut tietoonsa, että vanhalla Liisalla oli 50 kolikkaa säästöpankissa, niin ei hän mieltänsä enää voinut malttaa, vaan läksi, kun läksikin, kosimaan.

* * * * *

Pari viikkoa sen perästä piti Liisan sulhasensa kanssa mennä itsiänsä kuuloituttamaan. Olisitte nähneet kuinka koreana vanha Liisa kävi sulhasen rekeen istumaan ja kuinka hän lähtiessään pititteli muita piikoja: »Nyt vanha piika viedään vihille, saa nähdä, ken nyt jääpi vanhaksi piiaksi!»

Parikuuta tuli pappilaan, pian oli asia ilmoitettu ja nimet lipulle kirjoitettuna. »Nyt minun vaan pitäisi teitä vähän luettaa; sitten menen kirkkoon ja kuuloitan», sanoi pappi. Hän meni, otti hyllyltä piplian ja pani sen pöydälle. Liisa astui rohkeasti likelle ja luki muutamia värssyjä selvästi. — »Jo piisaa», arveli pappi, »nyt on sinun vuoros, Matti». — Matti oli jo kauan ällistellyt sitä suurta kirjaa pelolla, niinkuin härkä katselee uutta, punattua veräjää. Vasta kun pappi käskynsä vielä uudisti, kävi hän istumaan ja rupesi puustaveita kokoon poimimaan. Hänen edessään oli ensimmäisen Moseksen kirjan ensimmäinen luku. Matti rupesi tavaamaan: »A — sano a — ällä — alati!» — »Ei», sanoi pappi, »katso tarkemmin». — Matti alkoi uudestaan: »A sano a, — ällä — alasti!» — »Alussa siinä seisoo», oikaisi pappi. »Ällä — ö» pani Matti. — »Loi», kuiskasi Liisa. — »Löi», tokaisi Matti ääneensä. — »Loi se on, pöllö», ärjäsi pappi, jolla oli kirkkoon kiire. — »J — u — ämmä — Jumala», huusi Matti, iloissaan kun niin tutun sanan tapasi. — Vaan sitten tulikin sitä mutkallisempi eteen. T — a — i, edemmäksi ei Matti parka päässyt. Hikiherneitä herui otsahan, silmät mullistuivat yhä julmemmin, suu vääntyi vääräksi kokonaan. »T — a — i — — en minä, — hyvä kirkkoherra, ole oppinut Latinaa lukemaan!» parahti Matti tuskissaan. — »Aivanhan tämä onkin tavallista Suomen pränttiä», vastasi pappi, puoleksi nauraen. — »Niin, mutta minä en ole koskaan niin suuria kirjoja lukenut. — Antakaas niin virsikirjasta tai katkismuksesta lasken niinkuin vettä koskessa valuu!» — Mutta kirkkoherra oli vielä veres luuta, hän ei ruvennut tinkimään. Selvästi piti lukea taikka ei kuuloituksesta tulisi mitään. — »Kuulkaa toki, kirkkoherra kulta», rukoili nyt Liisa parka itkien, »kovin te olettekin ankara! Pääsihän sitä kirkkoherra vainajaltamme moni naimiseen, joka ei olis i-tä tuntenut, vaikka olis tullut maantiellä keppinä vastaan!» — »Jos hän olikin veltto pyhässä virassaan, niin minun omatuntoni sitä ei salli!» vastasi kiivaasti pappi. — »No mutta, hyvä kirkkoherraseni, minä vaikka parasta liinakangasta kutoisin teille». — »Menkää nyt jo, te hävyttömät, menkää paikalla, taikka» — — huusi pappi vihastuksissaan ja sysäsi onnettoman parikunnan ulos ovesta.

Niin täytyi Liisan kuitenkin kuolla vanhana piikana, sillä ei Matti ruvennut toista kertaa yrittämään. Olkoon siis tämä teille, tyttöset, opiksi, että luetatte sulhasta hyvinkin, ennenkuin lähdette pyytämään kuuloitusta.

Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa.

Türr'in legionassa palvelleen Unkarilaisen muistelmista.

Ilta oli tullut, päivän helle vilpastunut. Puoleksi loikkuellen istuin tuolilla ikkunan vieressä, jonka olin äsken avannut; sillä sydänpäivällä oli se varin tähden ollut kiinni.

Ihastuksella hengehdin virkistävää, palsamista ilta-ilmaa, ihastuksella katselin ihanaa näkö-alaa silmien edessä. Ikkunani alla levisi Capuan kaupunki viljavin, paratiisin tapaisin ympäristöineen; kuvan peräpohjana olivat Apenninein sinertävät kukkulat. Niin kukkulat! Niiden näkö teki mukavan loikkumiseni vielä suotuisammaksi, sillä ne muistuttivat mieleen mitä vaivoja olin nähnyt viimeisinä päivinä. Komppaniani oli, näet, päivällisen aikaan juuri palannut retkeltä rosvoja vastaan. Ne olivat viime viikolla äkkiä karanneet pienen kylän päälle, jonka asukkaat olivat tietyt uuden hallituksen ystäviksi, ryöstäneet, polttaneet talot, ja murhanneet asukkaat tai vieneet ne vuorivinkaloihinsa vangeiksi, vaatien niistä suurta lunastus-summaa. Meidät oli kohta lähetetty heitä takaa-ajamaan, ja neljä vuorokautta kiipeliimme melkein levähtämättä vuorelta vuorelle, mutta — niinkuin näillä retkillä tavallisesti kävi — aivan turhaan. Vuorikyläin asukkaat olivat kaikki taikka liitossa rosvoin kanssa taikka pelkäsivät heidän kostoansa, niin että aina veivät meidät harhateille ja antoivat rosvoille vihjauksia meidän tulostamme. Uupuneina ja varista ikäänkuin keitettyinä tulimme viimein majoituspaikkaamme takaisin. Näin istuessani koputti joku oveen ja sisään astui nuori sotakumppani, joka palveli samassa komppaniassa, missä minäkin. Kreivi Palffy kuului yhteen Unkarin suurimpia, rikkaimpia sukuja; hän oli huolellisesti kasvatettu ja luonnolta hyvät lahjat saanut; hänellä olisi kotona ollut tilaisuutta päästä mihin virkaan hyvänsä, jos vaan olisi halunnut. Mutta tulinen, innokas luonteensa oli saattanut hänet hylkäämään sen kaiken ja tänne tulemaan alhaiseksi upseeriksi legionaamme. Toivoimmehan kaikki suorimman tien oman maamme vapauteen menevän Roman ja Venezian kautta. Jos me autoimme Italialaiset vapauteen, niin olivat he sitten vuorostansa auttavat meitä yhteistä sortajaa vastaan. Siitä syystä oli Unkarin legiona syntynyt, sentähden kreivi Palffykin tullut tänne. Hän oli jo seurannut Garibaldin väkeä alusta asti, ollut kaikissa sen lyhyen, vaan mainion sotaretken tappeluissa, jolla kruunu oli ryöstetty hirmuvaltaisen Bourbon'in päästä. Hänen urhollisuutensa ja neuvokkaisuutensa vaaroissa oli tunnettu koko armeijassa, ja suloinen käytöksensä oli suosittanut hänelle kaikkein niiden rakkauden, joilla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Semmoinen mies oli kuin luotu päälliköksi, koska Unkarin vapauden hetki kerran oli tuleva.

»Hyvää iltaa!» huusi hän sisään astuessaan minulle. »Nythän toki taas vähän jaksaa henkeä vetää! Kuinkas ovat jalkasi?»

»Johan ne nyt alkavat taas tuntua jaloilta, vaikka vielä ovat vähän jäykkänä».

»Minun ruumiini on jo taas tointunut, mutta mieleni vielä on aivan masennuksissa siitä harmista ja häpeästä, kun olemme taas vaan saaneet olla sokkosilla noiden riivattuin rosvoin kanssa. Tänne tullessani luulin saavani aika sotaa nähdä; mutta se, mitä sotaa nähtiin, oli melkein kuin jäniksen ajoa, ja nyt on sekin loppunut. Nyt seisomme tässä niinkuin härkä päivänpaisteessa, joka tavoittelee hännällänsä paarmoja, mitkä pistelevät häntä silmäin ympärillä!» —

Näin sanoen nakkasi hän univormun päältään ja heittäysi pitkälleen vuoteelleni. Mutta vähän ajan perästä kavahti hän jälleen ylös, ja sanoi:

»Kuule! minä olen jo saanut tarpeeksi tästä elämästä. Ylihuomenna pyydän eroa virastani ja lähden kotiin. Eihän tässä kuitenkaan tule suurempaa! — Mutta ennen kun lähden, tahtoisin vielä saada kostoa noista rosvoista, jotka ovat niin monta kertaa juoksuttaneet meitä turhaan.»

»Sekös olisi kostoa, että juoksisimme itsemme vielä kerran turhaan uuvuksiin?»

»Ei! minulla on uusi, parempi keino keksittynä. Kuule!»

Ja nyt selitti hän minulle koko tuumansa. Meitä piti noin kymmenkunta miehiä, englantilaisiksi matkailijoiksi puettuna, muutamat naistenkin vaatteissa, ajaa samoille seuduille, missä olimme viime kuluneina päivinä kuljeskelleet. Rosvot luultavasti olivat palanneet sotaväen lähdettyä, jos olivatkaan seudulta olleet poissa. Meitä aseettomiksi lystäilijöiksi luullen, karkaisivat luultavasti meidän päällemme, ja sitten tappaisimme tai vangitsisimme heidät aseittemme avulla, jotka olivat pidettävät piilossa vaunuissa. Tämä tuuma oli rohkea, niin rohkea että oli melkein mieletön. Rosvoja oli välistä viisin kuusin kymmenin yhdessä, ja jos he vaunuihin ampuivat, jossa meidän piti istua tiheästi, niin piti melkein joka luodin sattua. Ainoa menestyksen toivo oli siinä, että rosvot pelkäsivät Unkarin legionalaisia pahemmin kuin pirua, ja että he, huomattuansa ketä me olimme, kohta pyrkisivät pakoon, varsinkin kun eivät odottaisikaan mitään vastustusta. Mutta näitä vaaroja me emme silloin niin paljon muistaneet; ikävä, yksitoikkoinen elämämme teki kaiken vaihetuksen suoduksi, ja tässä tuli vielä se toivo lisäksi, että voisimme kenties saada kostoa siltä rosvoparvelta, joka jo oli niin kauan, vaikka me kuinkin vainoilimme heitä, rankaisematta ryöstellyt sitä seutua.

Pian oli meidän kesken liitto tehty; me puhuttelimme syvimmässä salaisuudessa, (sillä tähdellistä oli etteivät rosvot saisi vähintäkään vihiä aikomuksestamme) muutamia luotettavia sotakumppaneita, pyysimme päälliköltämme luvan saada mennä pariksi päivää Neapeliin, ja hyyräsimme kaksi vaunua muka sitä matkaa varten. Vielä samana yönnä ennen päivän nousua läksimme matkaan, ajoimme kymmenkunnan virstoja Neapelin maantietä myöten ja poikkesimme sitten tielle, joka vei vuoristoon päin. Kaupungista lähtiessämme oli meillä ollut tavalliset vaatteemme yllä, mutta vaunuissa panimme valepukumme päälle, jota toimitusta pimeällä ei kukaan huomannut. Meitä oli yksitoista miestä, joista kumpaisessakin vaunussa istui neljä sisässä ja kaksi kuski-istuimella. Meitä nauratti yhä välistä, kun katselimme toisiamme. Vaunuin sisässä istujista oli viisi puettu rouvas-ihmisten vaatteisin; he olivat nuorimmat meistä, joiden oraalla oleva parta oli huolellisesti ajeltu sileäksi ja leuka muuten huivilla peitetty.

Päässä oli heillä rouvasväen hatut ja pitkät valekähärät riippuivat Englantilais-naisten tavalla alas poskille. Ryntäät olivat peitetyt suurella schaalilla ja missä se loppui, alkoi leveä hame, joka oli hyvin huonosti kiinni troklattu vöihin, niin että tappeluhetken tullessa oli helppo heittää kaikki päältään. Herroilla oli suuret matkalevätit päällä ja jäykät paidan kaulukset vedetyt niin pitkälle ulos, että olivat puhkaista silmät, niin pian kun päätä vähänkin käännähti. Kuski-istuimella istujista oli kaksi lakeijoiksi puettuna; kolmas, Italialainen syntyisin, oli olevinansa meidän ciceronena (oppaana). Pyssymme olivat vaunuin sisässä hyvin peitettynä; paitsi niitä oli meillä kullakin vielä pari revolveria (monipiippuista pistoolia) ja puukko vyössä ulkopuvun alla.

Päivällisen aikana jouduimme muutamalle luostarille, joka oli aivan vuoriston rajalla. Siellä päätimme huoahuttaa hevosiamme pari tuntia. Sitä paikkaa juuri valitessamme oli meillä salainen juoni mielessä. Yleiseen luultiin tämän luostarin munkkien olevan jossakin yhteydessä rosvoin kanssa, vaikka ei ollut koskaan onnistunut saada mitään selvää todistusta siihen. Jos luulossa oli perää, niin annettiin epäilemättä rosvoille tieto aseettoman lystimatkueemme tulosta ja me saimme siis pyydettävämme kynsihimme.

Pysähdyttyämme tuli pian muutamia munkkeja meitä katsomaan. — Ciceronemme hyppäsi alas kuski-istuimelta ja kuskit rupesivat hevosia syöttämään; me muut vaunuin sisässä sitä vastaan pysyimme alallamme, sentähden ett'emme olisi voineet liikkua muuten kuin että meidät olisi tunnettu. »Mihin herrasväki on menevä?» kysyi muuan munkeista ciceronelta. — »Me ajamme vähän lystiä vuoristoon». Munkin silmissä näkyi eriskummallinen välkkäys. »Vuoristoonko? Olettekos te niin hyvin varustettuna, ett'ette pelkää rosvoja?» — »Eikö mitään! Tuskin meillä on pännäveistäkään aseeksi. Mutta tiedättehän Englantilaisten luonteen; jos heille mitä pölähtää mieleen, se on tehtävä vaikka olisi kuinkakin hullua. No, se on heidän asiansa. Minun köyhän raukan rosvot kyllä päästävät eheänä kynsistään. Ja luuletkos että rosvoja nyt onkaan likiseuduilla, koska Unkarilaiset viime päivinä ovat ajaneet heitä perään näillä mailla?» — »Ei suinkaan, ei suinkaan! Ei tässä taida tulla mitään vaaraa! Mutta eikös herrasväki suvaitseisi tulla ulos puutarhaamme istumaan?» — »Ei ne tule. Näillä on, näet, sekin hullutus päässä, että tahtovat koko matkallaan aina olla omalla alustalla».

Siihen se puhe loppui ja munkit palasivat luostarinsa sisään, jättäen meidät maantielle seisomaan. Vähän ajan kuluttua huomasimme kuinka joku luostarin takaportista ratsasti aasilla ulos ja ajoi vuorille päin. Me vilkahdimme toisiimme. Nyt oli kettu sangassa.

Tarpeeksi levättyä jatkoimme matkaamme. Tie alkoi nyt pian tulla vaivaloisemmaksi. Yhtenään kiipeilimme ylös alas mäkiä. Noin tunnin ajan ajettuamme jouduimme ahtaasen vuorisolaan, jossa oli tie niin epätasainen, ettei päässyt muuten kuin astutellen ajamaan. »Sepäs olisi kelpo paikka rosvoille!» kuiskasi minulle kreivi Palffy. Tuskin olikin hän saanut sen sanan suustansa, niin kuului kimakka vihellys ja näytti kuin olisi kaikki seudun kivet, pensaat äkkiä muuttuneet eläviksi olennoiksi. Ympärillämme vilisi partasuita miehiä, pyssyt ja puukot kädessä. Muutamat kaappasivat hevoset kiinni, toiset keräytyivät tiheään vaunuin ympärille. »Astukaa ulos!» käski meitä päällikkö lyhyesti. Mutta samassa laskeutuivat vaunuin kuomat, laukauksia pamahti parvittain ja luoteja tuiskusi ähmistyneitten rosvoin päälle. Pari laukausta pistoleista ammuttua hyppäsimme ulos vaunuista ja kävimme pajunetilla päälle tavallista unkarilaista sotahuutoamme karjahtain. Kuvaksi maalattuna olisi tuo epäilemättä ollut hyvinkin kummallinen, naurettava näkö. Hameet ja viitat tietysti oli päältä nakattu; mutta äkkiä sotureiksi muuttuneilla amazoneillamme oli kuitenkin vielä kellä naishuivi ryntäillään, kellä naishattu päässä.

Asia muuten kävi aivan niinkuin olimme toivoneet. Äkkiarvaamaton ryntäys puoleltamme, joita he olivat luulleet vaimoiksi ja aseettomiksi miehiksi, hämmästytti rosvoja niin, etteivät kohta älynneet mitä tehdä, ja kun sen lisäksi kuulivat tuon pelätyn sotahuudon ja näkivät Unkarin legionan univormut, niin eivät yrittäneetkään enää vastarintaan, vaikka heitä oli varmaankin kolme kymmentä miestä, vaan pötkivät pakoon kaikille haaroille. Kolmetoista heistä makasi maassa kuoliana tai pahasti haavoitettuna. Me olimme päässeet melkein aivan eheinä leikistä.

Nyt rupesimme nostamaan haavoitettuja rosvoja vaunuihimme, viedäksemme ne pois. Sitä tehdessämme virkosi yht'äkkiä yksi, joka oli vaan ollut pyörryksissä sivu lentäneestä luodista, kavahti ylös ja läksi juoksemaan.

»Se on tuo munkki, joka taannoin tiedusteli meiltä kaikenlaisia!» huusi kreivi Palffy, joka oli rosvon tuntenut. »Sitä ei saa päästää pakoon». Niin sanoen juoksi hän jäljestä. Mutta samassa kun hän jo oli tavoittamaisillaan häntä, horjahti hän puun juureen ja lankesi. Rosvo tuosta kääntyi kohta ja painoi hänelle pitkän puukkonsa rintaan. Sitten läksi hän uudestaan juoksuun, mutta luoti pyssystäni kaatoi hänet maahan. Me riensimme kreivin luo; hän eli vielä, mutta haava oli käynyt henkipaikkäan. Hän kuoli syliini muutamien minuuttien perästä. Synkällä mielellä ja voitoistamme iloitsematta käännyimme nyt paluumatkalle, kuljetellen haavoitettuja rosvoja ynnä ystäväni ruumista vaunuissa ja itse osaksi astuin vieressä. — Kun ajoimme luostarin sivutse, olisi meidän hyvin tehnyt mieli viedä kaikki munkit sieltä pois vangeiksi; mutta muuriensa takaa oli mahdotonta saada heitä niin vähäisellä piiritysjoukolla. Me kuljimme siis yhtä matkaa Capuaan takaisin. Kun seuraavana päivänä koko komppania laitettiin luostaria valloittamaan, oli se aivan autio; asukkaat olivat kaluineen päivineen paenneet tietymättömiin vuoren vinkaloihin.

Näin päättyi viimeinen retkeni Neapelin rosvoja vastaan. Jos ennenkin olin kyllästynyt meille tässä tehtäväksi annettuun toimeen, niin oli ystäväni kuolema tehnyt sen minulle vielä inhottavammaksi. Minä pyysin kohta eroa ja läksin sen saatuani pois maasta.

VIITESELITYKSET:

[1] Clarens on kylä Genève-järven rannalla, missä lämpimän ilman-alan tähden paljon muukalaisia asuu talvella.

[2] Ensimmäinen värssy on kansanlaulua.

[3] Pieni luoto liki Rhône-joen laskupaikkaa Genève-järveen.

[4] Aiheen tähän runoon on antanut katkera mieli nähdessä kuinka aivan suomalaisella tavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että naiset, niin usein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa.

[5] Makkonen.

[6] Kalevala R. 52 v. 495-8.

[7] Sinä samana päivänä v. 1866 Aleksanteri II pelastui murhaajan luodilta.

[8] Louhikäärme on paljo luonnollisempi nimi kuin tuo kummallinen » Lohikäärme ». Edellistä on Agricolakin Uudessa Testamentissa kerran käyttänyt.

[9] Huss (Tschehin kielellä Guss) merkitsee hanhea.

[10] Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia molemmin puolin Suomen rajaa. Milloin sotaa oli Ruotsin ja Venäjän välillä, he aina kävivät toisissaan hävittelemässä.

[11] Vienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita Skandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Venäläiset Tshudeiksi.

[12] Ett'ei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän lukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogen saari peräti hävisi; pienempiä luotoja niillä rannikoilla nielee meri joka vuosi.

[13] Nykyinen Piispansaari ei enää vastaa tätä kuvausta; sillä siitä, niinkuin melkein kaikista muista sen seudun saarista, on paras kaunistus, metsä, armottomasti ryöstetty.

[14] Vielä joku vuoskymmen takaperin nimittivät Viipurin läänin talonpojat Uuden Suomen Ruotsiksi.

[15] V. 1811 otetuista Viipurin läänin rekryyteistä yksi todellakin palasi upseerina.

[16] Siinä, missä nyt Zuydersee-lahden aallot käyvät, oli muinoin mannermaata lainehtivin viljapeltoineen. Mutta muutamia vuosisatoja sitten upotti meri koko sen avaran maan, josta nyt vaan muutamia saaria on jäljellä.