YRJÖ AUKUSTI WALLIN

ja hänen matkansa Arabiassa

Kirj.

JULIUS KROHN

Werner Söderström, Porvoo, 1880.

1. Wallin'in nuoruus.

Niinkuin Suomen vanhain runojen Kaukomieli ei viihtynyt rauhaisen kodin yksitoikkoisessa elämässä, vaan halusi, ikävöi ulos etäisille retkille, missä uutta, outoa olisi nähtävänä, vastuksia, vaaroja voitettavana, niin näemme nytkin vielä keskessämme semmoisia luonteita. Niistä tulevat, jos heidän halunsa saa oikean, ihmiskunnalle hyödyllisen suuntansa, nuo uskaliaat löytöretkeilijät, jotka, huolimatta vastaantulevista surmista, tunkevat ennen tuntemattomien seutuin läpi ja laajentavat tietomme kaukaisista maista ja kansoista. Semmoisia ei myös ole Suomi ollut vailla; niistä on jo Kuvalehti ennen tuonut esiin M. A. Castrén'in ja A. E. Nordenskjöld'in. Nyt olisi heidän täyden vertaisensa, pelottoman Arabian tutkijan, Wallin'in vuoro.

Yrjö Aukusti Wallin syntyi Lokak. 24 p. 1811 Sund'in pitäjässä Ahvenanmaalla. Tässä lapsuutensa ensimmäisessä kodissa hän luultavasti sai rakkauden mereen ja meri-elämään, joka hänessä vallitsi kaiken hänen ikänsä. Tosin jätti hän Ahvenanmaan jo 7-vuotisena, koska hänen isänsä kruununvouti Israel Wallin v. 1818 tuli Turkuun lääninkamreeriksi. Mutta mielellään ja usein purjehti nuori Wallin sittemmin ylioppilaana joskus takaisin syntymäseudullensa. Koulussa oli hän kumppalien kesken hyvässä maineessa pelottomuudestaan ja lujasta oikeudentunnostaan. V. 1829 yliopistoon päästyä, harjoitti Wallin lukujansa perinpobjaisesti, vaan kiirehtimättä. Enimmän aikansa pani hän uuden-aikaiseen runolliseen kirjallisuuteen. Walter Scott'in, Shakespearen, Rousseaun, Göthen ja Schiller'in teoksia luki hän ahkerasti, kutakin alkukielellänsä. Erittäinkin oli hän englantilaiseen kirjallisuuteen mieltynyt ja hyvin sen kieleenkin perehtynyt. Nämät runolliset luvut antoivat vielä enemmän kiihoitusta hänen synnynnäiselle halullensa oudoille retkille, kaukaisille maille, erittäinkin Itämaille. Näihin aikoihin oli Wallin kumppalien seurassa erin-omaisen iloinen ja hilpeä; mentiinpä siinä joskus liiankin pitkälle. Hän oli päämiehenä kaikellaisissa veitikan-kepposissa, jotka eivät kuitenkaan aina olleet hienointa laatua. Omituinen, järkähtämätön hätäilemättömyytensä, luja ystävyytensä ja loukkaamattomat leikkipuheensa olivat yleisesti kiitetyt hänen monien ylioppilas-ystäviensä kesken. Tiheään retkeili myös Wallin merellä, käyden välistä yksinäänkin monen vuorokauden pituisilla purjehdusmatkoilla kaukaisissa saaristoissa. Samoin oli hän uskalias uimari, lähtien jokapäiväisillä uimaretkillänsä monesti kauas ulos selälle. Musiikkiakin harjoitteli hän mielellänsä ja oppi useammanlaatuisia soittoja soittamaan. Tämä taito teki hänelle sitten myöhemmin mahdolliseksi kirjoittaa muistoon useampia Arabialaisten laulusäveliä, joiden erämaan kaltainen yksitoikkoisuus ei kuitenkaan kovin hyväile länsimaisia korvia. Kaikesta ylläsanotusta näkyy, että hänen halunsa oli enemmän luonnon ja elämän tutkimiseen, kuin kirjalukuun, vaikk'ei kuitenkaan sekään tullut laimin-lyödyksi.

Seitsemän vuotta ylioppilaana oltuaan suoritti Wallin maisterintutkinnon; siinä hän ei tosin saanut kovin suuria arvosanoja, vaan arveltiin kuitenkin kumppalien kesken paraskykyiseksi sen-aikuisista nuorista maistereista. V. 1839 tuli hän Itämaan kirjallisuuden dosentiksi; se oli ensimmäinen askel hänen vastaisella elämäntiellänsä. Kuitenkaan ei paljoa puuttunut, niin se olisi voinut kääntyä ihan toiselle suunnalle. Sillä kun akatemikko Sjögrén Pietarin akatemian puolesta haki nuorta Suomalaista, jota sopisi lähettää Siperian suomensukuisia kansoja tutkimaan, oli Castrén'in ohessa myös Wallin ehdolla. Mutta Sjögrén katsoi edellisen soveljaammaksi.

Sillä välin Wallin meni Pietariin, jossa hän vv. 1841 ja 1842 itämaisessa opistossa opiskeli Arabian ja Persian kieltä Arabialaisen Tantavin ja Persialaisen Mirza Ismail'in johdon alla. Tässä kiihtyi vasta oikein lapsuudessa jo herännyt halunsa Itämaille; matkustus Egyptiin ja Arabiaan päilyi ylinnä hänen toiveittensa joukossa. Siihen antoikin nyt Suomen yliopistolta saatu matkaraha tilaisuuden. Mutta, vaikka hehkuen ilosta ja halusta, ei Wallin kuitenkaan kohta paikalla lähtenyt ikävöityille maillensa. Hän valmisti itsensä ensin matkaan sillä, että suoritti jokseenkin pitkän oppimäärän käytännöllisessä lääkärintaidossa. Hänen älykkäästi keksitty tuumansa näet oli kulkea erämaissa lääkärin nimellä; tällä käytännöllisellä matkan tarkoituksella hän toivoi viihdyttävänsä Arabialaisten kovin herkän epäluuloisuuden.

2. Wallin'in matka Euroopan kautta ja olo Egyptissä.

Kesällä 1843 läksi Wallin sitten matkalle, jota oli kestävä seitsemän vuotta. Ensiksi hän kävi Pariisissa, haluten nähdä jotain aikansa korkeimmasta sivistyksestä, ennen kuin niin pitkäksi ajaksi kätkeytyisi pois luonnonlasten seuraan. Täällä olisi kuitenkin arvaamaton vaara melkein kohta alussa tehnyt lopun kaikista aiotuista retkistä. Wallin sattui Pariisissa yhteen erään hyvin puetun Franskalaiseu kanssa, joka hiukan osasi puhua Arabian kieltä. Tämän kautta välitetty tuttuus oli jatkettava sillä, että he kahden läksivät pienelle huvimatkalle ulos kaupungista. Mutta tuo ystävällinen herra olikin rosvo, joka, vietyänsä matkakumppalinsa syrjäiseen paikkaan, löi hänet puolikuoliaaksi ja ryösti aivan paljaaksi. Jonkun aikaa sairastettuansa kovia vammojaan läksi Wallin viimein Lokak. 14 p. Marseilleen, purjehti siltä erään suomalaisen kapteenin laivassa Konstantinopeliin ja saapui Jouluk. 14 p. Egyptin maalle.

Ensi-aikansa vietti hän vielä puoli eurooppalaisessa Aleksandriassa, mutta pyysi jo tässä yhä enemmän perehtyä Itämaan elämään. Hän kuljeskeli yhä kaduilla ja toreilla, rakentaen tuttavuuttaan Arabialaisten kanssa, käyden heidän moskeoitansa sekä juhliansa katsomassa, ja uutterasti ottaen osaa Koranissa käskettyihin rukouksiin, pesemisiin y.m. Hän näet alusta alkain oli olevinansa muhammedin-uskolainen, koska julkikristittynä on mahdoton päästä kulkemaan noissa kristityille niin vihollisissa kansoissa. Täällä Egyptissä hän sanoi itsensä Venäjän keisarin vallan-alaiseksi tatariksi, mutta itse Arabiassa hän sitten matkusteli egyptiläis-arabialaisen lääkärin nimellä. Vaikea olisikin ollut hänen eurooppalaista sukuperäänsä aavistaa, vaikka tosin hänen valkoinen ihonsa välistä nosti luuloja; niin täydesti oli hän oppinut Arabialaisten kaikki tavat ja temput tervehtiessä ja puhellessa, istuessa ja syödessä, pestessä ja rukoillessa. Nimeksensä oli hän ottanut Abdul Wali, jossa hänen oikea sukunimensä oli muodostettu Arabian tavalla. Kairossa, johon hän Aleksandriasta muutti ja jossa vietti koko seuraavan vuoden 1844 ja talven 1845, erosi hän kokonaan kaikkein Eurooppalaisten seurasta ja eli yksistänsä Arabialaisten kanssa. Nämät kaupunkein Arabialaiset eivät kuitenkaan ollenkaan olleet Wallin'in mieleen. Tosin ihmetytti häntä heidän arvaamattoman suuri oppinsa ja ulkonainen sivistyksensä, mutta toiselta puolen oli tämän kuoren alla piilevä tapain turmelus ja halpa mielenlaatu hänelle suurimmaksi inhoksi. Wallin ikävöitsi yhä hartaammin oikeitten, halventumattomain erämaan Arabialaisten, Beduinein luokse.

3. Arabian erämaan näkö ja luonne.

Viimein vihdoin läksi hän Huhtik. 15 p. 1845, kaikin puolin tehtäväänsä valmistuneena, ensimmäiselle erämaa-matkallensa. Nyt hän oli siis tullut toiveittensa perille ja ihastus siitä ilmoittaa itsensä yhä hänen kirjeissään. Kaikki täällä erämaassa oli niin hauskaa, niin miellyttävää. Hänessä oli sama tunne kuin erämaan omissa pojissakin, Beduineissa, jotka, päästyänsä viljellyn maan rajojen taakse aavalle hietikölle, poimivat muutamia oksia eräästä erämaassa kasvavasta kuivasta, vaan väkevähajuisesta pensaasta, ja sanovat matkakumppalilleen: "katso, tässä on Tih-pensas! Me olemme nyt erämaassa, jossa kaikki on suloista!"

Ei ole näet erämaakaan niin aivan autio ja eloton, kuin me luulemme. On tosin seutuja, sangen avaroitakin Luoteis-Arabiassa, jotka ovat peräti kasvitonta kivikkoa. "Tuo suuri erämaa-meri edessämme", sanoo Wallin, "oli mitä mieltä masentavimpia näkö-aloja — avara, kuiva aavikko, peitetty suurilla ja pienillä kiviluiskareilla, jotka päivänpaisteessa kimaltelivat mikä mustalle, mikä valkoiselle, mikä punaiselle. Siellä täällä nähtiin yksinäisiä vuorenkukkuloita, jotka rajoittivat näköpiirin kukin kohdallaan. Ei näkynyt täällä edes hiekkaakaan. Ei ollut paljon mitään elävää ympärillämme, paitsi muutamia sisäliskoja ja silloin, tällöin jotakuta pikkuista lintua, joka meitä pelottomasti seuraeli, joskus hypäten ylös kameliemme selkään".

Näilläkin tienoilla oli kuitenkin jo muutamissa pienissä laaksoissa jonkunlaista kasvillisuutta. Ja varsinainen hiedikkö (nufud), joka suurimman osan Arabian sydänmaita täyttää, on Wallin'in kuvauksen mukaan, paljoa hauskempi. Se kasvaa jokseenkin paljon pieniä pensaita. Keväällä, sateen-aikana, ovat ne kaikki vihriäisiä ja kukoistavia; mutta myöhemmin, vaikka kuivuneina, levittävät ne kauas ympärilleen väkevää, hyvää palsamin hajua ja ovat paitsi sitä matkustaville suureksi hyödyksi, sen kautta, että tarjoovat kameleille ruokaa. varsinkin kasvaa näitä pensaita runsaasti pienillä tuulen kokoon-ajamilla hietakummuilla. Täällä näkyi myös enemmän elämää: gazelleja (erämaan kauriita) ja jäniksiä hyppelee kumpusaarekkeitten välillä, "kata"-lintuja nähdään lentelevän vesipaikoille y.m. "Kuinka ei tuntuisi ihmisen mieli raittiilta tässä erämaan raittiissa ilmassa ja hyvässä hajussa?" niin lausuu Wallin päiväkirjassaan ensimmäisten matkapäiväin jälkeen: "tosin ei ole täällä meidän Linnea-kukkien (sirkkusen kelloin) hieno lemu eikä myös meidän kuusikkoin tai koivikkoin tuore tuoksu, vaan väkevä palsamihaju leviää kuitenkin erämaan vaivaisista, kuivista pensaista. Tämä haju tekee muuten rasittavan kuuman ilman hauskemmaksi". Myöhemmin, tutustuttuansa erämaassa nähtäviin moniin vaivoihin ja kyllästyttyänsä siihen monipäiväisten, jopa viikkoistenkin matkojen kautta, ei hän enää puhjennut niin suuriin kehumisiin. Niin esim. hän tosin, kun avarasta louhikosta taas pääsi hietamaalle, arveli tämän jälkimmäisen tuntuneen hänestä oikein paratiisilta; vaan siihen hän kuitenkin kohta lisäsi: "mutta Arabiassa ei ole vaatimukset tässä suhteessa ylen suuria". — "Sanomaton oli iloni", sanoi hän taas toisen kerran, "koska 20-päiväisen matkan jälkeen erämaassa — jonka tuhkankarvaisilla tasangoilla taikka tuulen kokoon-ajamilla hiekkakummuilla ainoasti olin nähnyt vaivaisia pensaita ja kasveja — taas näin suuria lehtoja, palmupuita sadointuhansin". Vaan kuitenkin ikävöitsi hän aina taas pian ulos samaan erämaahan, sen köyhyyteen, sen vaivoihin, pyrkien pois mukavimmastakin elämästä suuremmissa tai pienemmissä kaupungeissa.

4. Matkapäivä erämaassa.

Ennen päivän nousua jo ovat erämaan matkalaiset aina liikkeellä. Tavarat, kaikki pantuna sisään suuriin säkkeihin, ripustetaan tasan molemmin puolin kuormakamelien selkää; itse kiipeevät matkamiehet toisten kamelien päälle satulaan, yksi tai kaksi henkeä kullekin juhdalle, ja sitten alkaa matka. Wallin oli matkakertomuksista lukenut hyvin paljon siitä, kuinka vaivaloinen kamelilla ratsastaminen on; mutta hän perehtyi siihen kohta alusta.

Päivän noususta kuljetaan kello 10 t. 11 saakka; silloin pysähdytään, syödään suurus ja juodaan varsinkin runsaasti kahvia. Kamelit sillä aikaa käyvät pureksimassa likiseudun kuivia pensaita. Levättyä 2-3 tuntia lähdetään jälleen liikkeelle ja matkustetaan yhteen menoon päivänlaskuun saakka. Yöllä ei Arabialainen mielellään kulje, paitsi jos joutuisasti, huomaamatta tahtoo pujahtaa rosvoin tähden vaaralliseksi tietyn paikan poikki.

Melkein ainoana juhtana on erämaassa kameli; tämä eläin on Beduinin ohjauksen alla mitä kuuliaisimpia eläviä; hän tottelee tutun johtajansa joka sanaa. Usein käypi yksi mies edellä ja koko pitkä jono kameleja kuormineen hänen jäljestään, aivan irrallansa, kaikki kuitenkin kulkien isäntänsä käskyin mukaan. Sitä vastaan on se oudolle, hänen tapoihinsa tottumattomalle kovin uppiniskainen; kaupunkilainen ei saa häntä lyömälläkään taipumaan tahtohonsa.

Kuumuus erämaassa on tyyninä päivinä tosin suuri, mutta ei Wallin kuitenkaan valita sen olleen niin paahtavan, kuin miksi hän ennalta oli sitä luullut. Usein vilpastuttaakin tuuli ilmaa tuntuvasti. Beduinit itse eivät kuumuudesta suuresti huoli; he kulkevat pitkät matkat kamelinsa rinnalla, paljain jaloin astuen polttavata hiedikköä tai teräviä kiviä myöten. Havaittuansa jäniksen tai gazellin, juoksevat he paitsi sitä pahimmassakin paahteessa pitkät kierrokset, saadaksensa paistin eväänsä lisäksi. Koko matkalla ovat he iloiset ja virkut, lakkaamatta jutellen keskenänsä tai hyräillen vanhoja laulujansa (kasideja).

"Näin kuluu", sanoo Wallin, "päivä päivänsä perästä ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa. Mutta erämaan luonnossa on jotain omituista, mieleen syvästi vaikuttavaa, joka ei salli mitään kärsimättömyyttä, mitään valittamista ikävästä. Täällä tulee ihmeellisesti kärsivälliseksi, enkä muista minulla koskaan olleen ikävää".

Yhtähyvin on aina vallan hauska, kun vilpas ilta tulee ja vaeltaja saa päättää päivänmatkansa levolla. Kamelit pakoitetaan laskeumaan polvilleen, kuormat nostetaan pois ja sitten lasketaan juhdat laitumelle. Matkalaiset itse kokoovat likiseudulta kuivia pensaita tai kuivaa kamelinsontaa polttimiksi ja pian lekkuu leirin keskestä hupainen valkea. Beduini asettautuu niin liki tulta kuin mahdollista, jopa riisuu alusvaatteensakin ja paahtaa paljasta ruumistansa; se on hänen mielestänsä paras virvoituskeino päivänpaahteen jälkeen. Sillä välin tuhkassa paistetaan kakkuja, jotka syödään kahvin kanssa; muuta ateriaa erämaa-matkoilla harvoin on tarjona. Syödessä puhellaan vilkkaasti matkan pienistä tapauksista tai ylimalkaan erämaan oloista. Niin istutaan usein vielä puoli-yöhön saakka, sillä yö on Arabiassa hauskin ilon aika. Viimein vihdoin mättää Beduini itselleen hiekkaa kokoon pään-alaiseksi, kaivaa tavallisesti matalan kuopan ruumistansa varten, riisuu itsensä ilki-alastomaksi, kiertää itsensä päällysviittansa sisään ja nukahtaa kohta. "Uni onkin erin-omaisen suloinen", kehuu Wallin, "pehmeässä hiekassa ja mieluisasti nukkuu viileässä yöilmassa kuuman, vaivaloisen päivän jälkeen. En muista missään nukkuneeni niin hyvin kuin erämaa-matkoillani".

Yksi vastus on kuitenkin täällä yöllä, se nimittäin että monesti on liian viileätä. Sen jälkeen kun päivällä on ollut 30-35 pykälää lämmintä, on lämpömäärän tavallinen aleneminen yöllä 10-15:een sangen tuntuva. Onpa joskus aamusilla vieläkin viileämpi, aina 7:kin pykälään asti, ja sen lisäksi tulee että runsas kaste kastuttaa vaatteita. Wallin suojeli itsensä yhtähyvin jokseenkin pitkällä, kreikkalaisella kauhtanallaan. Mutta Beduineja, joilla ei ole muuta kuin ohukainen liinavaate päällään, paleluttaa usein kovasti.

5. Janon vaiva erämaassa.

Asia, joka matkustamisen erämaassa paljon vaivaloisemmaksi, jopa vaarallisemmaksi tekee, on juomaveden puute. Matkalle lähtiessä on varustettavien välttämättömien kalujen joukossa myös aina suuri vesisäkki, tehty nahasta, joka sisältä on tervattu. Nämät säkit ovat hyvin soveliaat tarkoitukseensa, sillä ne pitävät veden aina raittiina, vaan tekevät sen tietysti vähäisen tervaiseksi. "Kotona", kertoo Wallin, "en suinkaan olisi ottanut suuhuni semmoista vettä; mutta täällä se oli niinkuin öljy Aaron'in parralle; en sitä olisi vaihtanut mihin ikänsä maailmassa". Tätä mukaan otettua vettä vielä pitää matkalla säästävästi käyttää, sillä ei aina tiedä, saadaanko taas pian toista sijaan, ja onko tiellä tarjoksi tuleva edes aina yhtä hyvää. Kerran sattui Wallin tavattoman pitkän, 12-tuntisen päivämatkan jälkeen parille lätäkölle, joihin tiedettiin sadeveden kokouvan. Tavallisesti se olikin sangen hyvää, koska pohja oli hiekkainen. Mutta matkustajain sinne tullessa nousi siitä juuri par'-aikaa 60 kamelia, joita toinen matkue oli juottanut. Täten oli molempien lätäkköin vesi täynnä hiekkaa sekä kaikellaista likaa kameleista. "En ole", sanoo Wallin, "koskaan sitä ennen enkä myöhemminkään juonut niin pahanmakuista vettä". Mutta juoda sitä täytyi, kun täytyikin, yhtähyvin, sillä toista ei ollut, se tiedettiin, saatavana ennen kuin kolmen päivä-matkan jälkeen! Toisena päivänä jo tuli Wallin kipeäksi tuosta ilkeästä vedestä; mutta pysähtymättä täytyi kuitenkin väkimarssilla pyrkiä eteenpäin, sillä jos ei hyvissä ajoissa päästy vedelle, niin oli hätä tarjona. Kolmannen päivän iltana saavuttiinkin kaivolle, mutta — voi kauhua! — se oli katkeraa ja suolaista kuin salmiakkirohdot. Koko päivän oli Wallin niinkuin kuumetautinen vaan ajatellut, kuinka suloiseksi tulisi saada täysin siemauksin sammuttaa janonsa kirkkaasta lähteestä; koko päivän oli hän lukenut minuutteja tuohon toivottuun hetkeen saakka — ja nyt täytyi kohta ensimmäisen siemauksen perästä kaataa kaikki pois ja kärsiä seuraavaan iltaan asti. — Vielä vaikeampi ja vaarallisempi oli toinen retki, vähää myöhemmin. Viimeisessä leiripaikassa ei ollut saatu kameleja kyllin juotetuiksi, siitä syystä että vesi siinä oli syvässä kaivossa, josta se suurella vaivalla piti ammennettaman nuoraan sidotulla kiululla. Toisena päivänä uupui senvuoksi yksi kameleista; se laskeutui polvilleen pienen pensaan juurelle eikä suostunut enää millään keinoin nousemaan. Turhaan piiskasi sitä omistaja kepillänsä; kameli vaan vastasi kovilla mölähdyksillä eikä liikahtanut. Ei ollut muuta neuvoa kuin jättää se siihen paikkaan, jonka se oli itselleen haudaksi valinnut. Tämmöisten uupuneitten kamelien raatoja tai luurankoja tavattiin sangen usein tämän tien varrella. Muut kamelit kestivät paremmin aina 4:een päivään asti. Silloin juotiin keskipäivänä viimeiset pari siemausta mukana olleesta vedestä; eihän enää voinut olla hätää, koska jo kaupunki, johon matka piti, näkyi taivaan rannalla. Mutta pian keskipäivän jälkeen laskeutuivat useammat kameleista polvilleen, jonka nähtyä nekin, jotka eivät olleet ihan uuvuksissa, tekivät samaten. Yksi seuraan kuuluva nainenkin alkoi raueta janosta. Hän makasi maassa väänteissä ja parkui surkeasti. Näin vietettiin sangen vaikea aika, siksi kun vilpas ilta toi jonkunlaista virvoitusta. Nyt sattui sinne myös pari vaimoa kaupungista, jotka janoisille matkalaisille jakoivat vesivaroistansa. Se vesi tosin oli jokseenkin sokaista, mutta maistoi kuitenkin paremmalta kuin paras nektari. Näin jaksettiin sitten kulkea loppumatka kaupungille saakka. Keväällä, koska erämaan ruoho on tuore, kestävät kamelit 10-12 vuorokautta juomatta. Mutta kesäkuumuudessa täytyy niiden saada vettä joka kolmas, neljäs päivä. Nyt ei ne olleet paahteisimmalla ajalla maistaneet tippaakaan 4 1/2 vuorokauteen!

6. Erämaan rosvot.

Oikeastaan ei olekaan erämaa sinnepäinkään niin tyhjä vedestä, kuin mitä ylläkerrotusta päättäisi. Lähteitä ja kaivoja on todella paljoa tiheämmältä; vaan niitä enimmiten kartetaan — rosvojen tähden, jotka niiden ympäristöllä väijyvät. Arabian erämaissa näet ovat naapuriheimot tavallisesti sodassa keskenänsä, jolloin katsovat oikeudekseen ryöstää toisiltansa, mitä vaan suinkin eteen sattuu. Ja kaikki Beduini-heimot katsovat oikeudekseen ryöstää kaupunkilaisten tavaraa, jos ei nämät ole jonkun heimokunnan suojaa ostaneet vuotuisella "veljesverolla". Niin kauan kuin tätä veroa suoritetaan, on se Beduini-heimokunta, joka sen saapi, velvollinen pitämään sen kaupungin omaisuutta pyhänä, suojelemaan sitä muilta heimokunnilta, vieläpä, jos jotain on tullut ryöstetyksi, hankkimaan sitä takaisin. Sama on laki kaukaisempain matkalaisten suhteen; ne ovat jokamiehen laillinen saalis, jos ei heillä ole muassa joku Beduini, joka ne kumminkin omalta heimokunnaltaan suojelee.

Tämä yleinen rauhattomuus tekee, että Arabiassa matkustavaiset eivät koskaan anna suoraa vastausta, jos heiltä kysytään minnepäin ja millä asioilla he kulkevat; sillä se voisi olla osviitta rosvoille. He vastaavat vaan: "miten Jumala päättää!" tai: "kaikki tiet ovat Herran kädessä!" tai jollain muulla semmoisella lauseella, joka ei tee kysyjälle mitään selvää. Myöskin lähtö-aika pidetään salassa. He tekevät varustuksensa hiljaisuudessa ja lähtevät, jos mahdollista, kenenkään huomaamatta liikkeelle, enimmiten yön-aikana.

Matkalla sitten pidetään silmät auki ja vilkutaan valppaasti kaikille haaroille, että hyvissä ajoin huomattaisiin kaikki vastaantulijat; vaarallisemmissa paikoissa kiipee joku matkueesta aina kaikille kukkuloille, tähystelläkseen kauas ympäri aavikkoa. Jos on vähintäkin syytä pelätä, että nähdyt ihmiset ovat vihollisia, viedään kamelit jonkun hietakummun taakse ja laskeutetaan polvilleen, jolloin eivät näy kauas. Täten saadaan usein vaara vältetyksi. Mutta ei aina onnistu näin pysyä piilossa. Wallin'illekin sattui tällä matkalla pari yhtymistä rosvoin kanssa, jotka kuitenkin kävivät sangen onnellisesti. Toisessa tilaisuudessa oli kohdatuita rosvoja ainoasti kaksi, jotka eivät uskaltaneet mihinkään vihollisuuteen ruveta, koska matkueessa oli viisi aseellista miestä. Senvuoksi solmittiin ystävyyden liitto ja vieraat tulivat hyvässä rauhassa ja sovinnossa matkalaisten kanssa kahvia juomaan. Jonkun ajan kuluttua saapui sinne vielä kolme miestä, jotka oikeastaan samaan joukkoon kuuluivat, mutta olivat satunnaisesti joutuneet erilleen jäniksenpyynnin tähden. Nyt he olivat oikein pahoillaan ja valittivat julkisesti "kovasta onnestansa", kun näin runsas saalis oli luiskahtanut pois sormien välistä; sillä eivät nää kolme voineet mitään seitsemätä vastaan. Toisella kerralla kohdattiin suurilukuinen ghazu- (rosvo-) parvi; niillä oli 80 kamelia, monen kamelin selässä kaksi miestä. Hyvin koreaksi, romantiseksi kehuu Wallin tämän partiokunnan näköä. Heidän pitkät paitansa olivat puhtaaksi pestyt ja rintarekko punaisilla langoilla kirjattu; Beduinein tavallisen mustan päällysviitan olivat he kuumuuden tähden riisuneet pois päältään. Useimmilla oli aseena pitkä peitsi, jonka kärjen pidin oli koristettu jouhista tehdyllä sommalla ja kääritty pitkillä, alasliehuvilla nauhoilla. Paitsi peitsiä nähtiin heillä vielä satulakoljuun ripustettuja pyssyjä, sekä sapeleita ja pistoleja vyössä. Koko tää näkö muistutti hyvin Keski-ajan ritarein retkistä. Pari miestä heitä kohta tuli täyttä laukkaa matkalaisten luokse, jotka kuitenkin heille huusivat vastaan olevansa Schammar'ien, rosvoin oman heimon suojan alla; heidän matkueessansa oli näet yksi Schammar-vaimo. Täten ei rosvoilla ollut mitään oikeutta tehdä pahaa. Yksi heistä tosin ei voinut aivan hillitä himoansa, ja ryösti Wallin'in päällysviitan, antaen oman rikkinäisen sijaan; mutta kun sitten tultiin Schammar'ien asuntopaikoille, pakoitettiin ryöstäjä jälleen antamaan saaliinsa takaisin, koska se oli "laittomasti" otettu.

Tavallisesti ryöstetään tällaisissa tilaisuuksissa matkalaiset melkein paljaiksi ja jätetään, kuten voivat, jalkaisin osoittelemaan lähimpään leiriin, joten välistä sattuu että ne nääntyvät nälkään tai janoon tai kuolevat yö-kylmän käsiin, ennen kuin perille pääsevät. Mutta suorastaan rosvot hyvin harvoin tekevät murhia; veri on erämaassa kallis asia, joka, jos on tullut vuodatetuksi, vaatii toista verta kostoksi, niin että yhdestä murhasta voi tulla pitkällisiä murhaamisia molemmin-puolisten sukujen välillä.

7. Beduini-leiri.

Matkajoukon lähetessä Beduinileiriä hyökkää siitä aina suuri koiraparvi, kovasti haukkuen, tulijoille vastaan. Mutta heistä huolimatta ratsastetaan vaan eteenpäin matalain, mustien telttain välitse, siksi kun saavutan scheik'in (heimokunnan vanhimman l. päällikön) asunnon eteen. Siinä laskeutetaan kamelit polvineen ja nostetaan kuormat pois selästä. Nyt tulee miehiä ulos teltoista; tulija lausuu tervehdyksen, ojentaa isännälle kätensä ja antaa kolme suudelmaa ristiin poskille. Leirin asukkaat kantavat matkalaisen tavarat telttaan; vieras itsekin astuu sisään. Täälläkin, sen jälkeen kun hän on istahtanut levitetyille matoille, lausutaan kaikellaisia tervehdys-sanoja ja nyykähdytetään samassa päätä. Nyt ruvetaan kohta keittämään kahvia, oli mikä vuorokauden aika tahansa. Kahvipavut antaa isäntä itse taikka myös joku antelias vieras. Ne paahdetaan ja survotaan, jolla ajalla edellisistä keitoksista jäänyt sakka kiehutetaan uudestaan. Valkea, tehty absintti-juurista, levittää kauas ympärilleen väkevää, hyvää hajua. Kahvin höysteeksi pannaan neilikoita, kartemummaa taikka harvemmin inkeväriä, joita joku antelias vieras antaa. Koska täten keittäminen on toimitettu asian-omaisella juhlallisuudella ja läsnä-olijain halu kiihdytetty tällä pitkällä viivytyksellä, ruvetaan tarjoilemaan kahvia ympäri pikkuisissa, puolekseen täytetyissä kupeissa, niin että jokainen vaan saapi noin sormustimellisen verran. Mutta erämaassa ihmiset ovat tottuneet vähään tyytymään, eikä muuten riittäisikään; sillä savu on houkuttanut sinne kaikki leirin miehet, jotka tahtovat nähdä vieraan ja saada kahvitilkkansa. Myöhemmin tulleille annetaan, kahvin loputtua, uusi keitos samasta panoksesta, mutta kahvi on täällä niin hyvää laatua, että tämä jälkikeitoskin on parempaa, kuin paras, mitä meillä ikinä tarjotaan.

Kahvia juodessa jutellaan vilkkaasti, vaan ilman melutta, erämaan asioista. Tupakkaa ei paljon viljellä, koska kansa enimmiten on köyhää, niin ett'ei jaksa ostaa sitä herkkua. Tämmöinen kahviseura Beduini-teltassa tarjoo sangen omituisen näön. Muutamat istuvat, jalat ristissä allansa; toiset, useammat seisovat polvillaan; kaikkein useimmat kellettävät vatsallansa, pää käsien nojassa. Lapset ovat muassa ja ottavat osaa keskusteluun, kenenkään kieltämättä. Illalliseksi paistetaan kili, jonka isäntä on teurastanut vieraitansa varten. Ja samalla lailla kuluu päivä päivänsä perästä, jos matkalainen tahtoo kauemmin viipyä. Tavallisesti karttuu vieraita, koska Beduinit aina ovat paljon liikkumassa, aika-joukko. Wallin ei sano koskaan atrioineensa missään Beduiniteltassa vähemmässä kuin 15-30 henkilön seurassa. Näin ystävällinen ja vierasvierainen on Arabialainen kotonaan, vaikka juuri sama mies kenties, jos erämaassa olisi vieraansa kohdannut, ilman tunnon vaivaa olisi ryöstänyt hänet aivan paljaaksi.

Erittäin ystävällisiä oltiin Wallin'ia kohtaan, joka kulki lääkärinä; paras lihapala aina leikattiin hänelle; hän sai ensimmäisen kahvikupillisen, ja vieläpä usein enemmän kuin puolilleen täytetyn. Siitä hyvästä vaadittiinkin häneltä apua kaikellaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin tauteihin ja puutteisin. Paitsi lääkkeitä pyydettiin myös halukkaasti taikoja. Kuka oli lapseton, jota seikkaa Arabialaiset pitävät suurena vastoinkäymisenä, milt'ei häpeänä; keltä oli miehensä tai vaimonsa rakkaus kylmennyt; kuka tahtoi löytää aarteita maasta. Kaiken tämän auttamiseksi piti Wallin'in laittaa taikoja; hän kirjoittikin silloin paperilippuja täyteen jos jotakin lorua, tavallaisesti Ruotsin kielellä Arabian puustaveilla, ja siitä oltiin hänelle vielä kiitollisemmat kuin oikeista lääkkeistä.

Lääkärinä tuli matkustajamme myös paljon tekemisiin vaimoväen kanssa. Hän asetti enimmiten apteekki-laatikkonsa naisten puoliskoon teltasta, joka on toisesta osasta esiripulla erotettu. Tästä hän oli vähemmin häiritty ja paitsi sitä myös paremmin tilaisuudessa tutustua Arabian kauniin sukupuolen elämään. Erämaassa ei vaimo tosin ole muutenkaan semmoinen vanki kuin Itämaan kaupungeissa; eikä hän myös niin tarkoin peitä kasvojansa, kuin muhamedilais-naisten tapa muualla on. Mutta puhutella hän ei kuitenkaan tavallisesti saa vieraita miehiä. Wallin kehuu Beduinein vaimoväkeä jokseenkin kaunismuotoisiksi, erittäin raittiin ja rivakan näköisiksi, joskus liiaksikin, niin että ovat hiukan miehentapaiset, joka tulee siitä, kun heidän täytyy koko päivä paimenessa ollessa paahtua päivän alla ja usein nähdä nälkää sekä janoa.

Yö vietetään vielä suuremmassa seurassa kuin ilta; sillä päivänlaskussa palajavat karjat laitumelta, ja vuohet sekä lampaat hakevat kylmänsuojaa teltoissa. Tässä antavat ne puolestaan ihmisillekin hauskan lämpimän. Mutta vielä mielummin kuitenkin nukkui Wallin taivas-alla pihalla, kamelien keskellä, joiden märehtiminen häntä tuuditti hyvään uneen.

8. Erämaan kaupungit.

Vaikka enin osa Sisä-Arabian väestöstä on paikasta paikkaan yhä muuttelevia paimentolaisia, löytyy kuitenkin siellä, täällä myös pieniä kaupungeita vakinaisin asukkaineen. Vuorisemmilla paikoilla tapaa näet joskus rinteitä tai laaksoja, jotka ovat rikkaammat vedestä ja siis kasvattavat muutamia palmuja. Tämmöisille paikoille on syntynyt ja syntyy yhä vieläkin kaupungeita seuraavalla tavalla. Likiseudun Beduinit jakavat kosteikon palmut keskenään, johtavat sade-aikana vettä lähteestä niiden juurille ja käyvät sitten syksyllä palmuinsa hedelmiä, taateleita, poimimassa. Joskus jääpi yksi ja toinen, joka paikkaan on mieltynyt, siihen vakinaisesti asumaan, kaivaa itselleen kaivon ja kastelee suurin vaivoin ammennetulla vedellä istutuksiansa, kylvöksiänsä: nisua y.m. Vähitellen karttuu näitten vakinaisten asukkaitten luku ja kaupunki on valmis. Yksi osa asukkaista, maanviljelyksen ja puutarhanhoidon ohessa myös ryhtyy kaikellaisiin käsitöihin, rupeaa rautasepiksi, vaskisepiksi, nikkareiksi, kankureiksi j.n.e., joiden ammatti antaa hyvää tuloa, vaan on Arabialaisissa kovin halvassa arvossa. Oikea Beduini ei koskaan anna tytärtänsä vaimoksi käsityöläiselle. Kuulipa Wallin kerran vaimon, jonka isä oli ollut orja, vaan saanut vapauden, riidassa käsityöläisen kanssa haukkuvan tätä sanoilla: "sinä vaan olet kankuri, ja isäsi oli kankuri, ja samoin kaikki esi-isäsi; mutta minun isäni oli scheik, ja niin myös on minun mieheni (nimittäin vapautettuin orjain vanhin)".

Muutamissa näistä kaupungeista elää väki melkein yksistänsä taateleilla ja leivällä. Toisissa on enemmän tilaisuutta saada kamelinlihaa likellä kuljeksivilta Beduineilta. Paitsi taatelipalmuja kasvaa kuitenkin myös tavallisesti viinirypäleitä, viikunoita, aprikoseja, meloneja, pomeransseja ja sitrunia, vaikka niukalta, koska vesi on niin vaivaloinen saada. Kahvi on täälläkin, niinkuin kuljeksivilla Beduineilla, parhaana herkkuna, ja juodaan pitkin päivää. Asuntohuoneen ohessa onkin joka talossa eri-kahvila. Tässä kahvituvassa seisoo yhdessä nurkassa pieni paljeliesi; sen yli riippuu laesta muutamia koukkuja, joihin pannut ripustetaan, kun aiotaan kahvia keittää. Muuten on huoneessa vielä pieni kaappi kaikellaisia kahvinjuonnin tarpeita varten, monesti ovea vastapäistä seinää pitkin sohvia. Tässä sitten juodaan kahvi samoilla menoilla kuin teltoissakin. Survoessa helistellään huhmarta (morttelia) niin kovasti kuin mahdollista, ja tämä "yhteensoitto" pian houkuttaa kaikki naapurit kokoon. Vierasvaraisuus on näissä kaupungeissakin yhtä suuri kuin kuljeksivilla Beduineilla; muukalainen saattaa kuukausia, jopa vuosiakin joka päivä tulla ateriaan osaa ottamaan mihin taloon hyvänsä, kenenkään moittimatta. Tavat ovat muutenkin yksinkertaiset, Bebuinein tapain kaltaiset, ei niinkuin Syyrian ja Egyptin kaupunkein Arabialaisissa.

Näistä syistä viihtyi Wallin kaikkein parhaiten näissä pikkuisissa erämaankaupungeissa. Ylempänä on jo mainittu hänen ihastushuutonsa, koska hän vaivaloisen erämaamatkan jälkeen taas näki tämmöisen kaupungin palmulehdot. Toisessa paikassa hän sanoo: "tässä vuoristossa hengehdimme kaikkein raitteimpaa ilmaa, mitä olen ikinä hengehtinyt. Sen lisäksi se oli täynnä hyvää hajua läheisten kaupunkien hedelmäpuutarhoista sekä viherjöivistä maissipelloista. Se tuntui, niinkuin maanhaju merimiehelle, joka moneen kuukauteen ei ole maanrantaa nähnyt". erittäin mieltyi hän pieneen Hajil-nimiseen kaupunkiin Arabian sydämessä. Hän oli valinnut asunnokseen kauniin puutarhan ja levittänyt siihen mattonsa palmu-, viikuna- sekä kranaattipuitten varjoon, suuren, makea- ja kirkasvetisen lammikon rantaan. "Tätä tavaraa", sanoo hän tässä tilaisuudessa, "ei muualla osatakaan niin pitää arvossa kuin Arabiassa. Vasta kun itse on ollut janoon nääntymäisillään tai nähnyt toisten olevan siinä hädässä, silloin oikein tietää kuinka kallis-arvoista vesi on". — "Olin täällä", jatkaa hän vielä, "muistelematta koko muuta maailmaa, ja välistäpä teki mieli suostua erään Sisä-Arabian kuuluisimman runoniekan tarjomukseen, joka tahtoi minulle antaa avioksi 15-vuotisen tyttärensä, yhden Arabian sievimmistä kaunottarista — mutta Herra sääti toisin".

9. Retki Medinaan ja Mekkaan.

Wallin'in vielä viipyessä Hajil'issa saapui sinne keskipaikoilla Marraskuuta vuotuinen suuri toivioretkeläis-matkue Bagdad'ista 1,500:lla kamelilla. Kuljeksiva Persialainen, jonka kanssa hän oli kaupungissa paljon seurustellut, kehoitti häntä myös lähtemään näiden matkalaisten joukkoon. Muhammedilaisen pyhimpiin velvollisuuksiin näet kuuluu, että hän kumminkin yhden kerran eläissään käypi pyhissä Medinan ja Mekan kaupungeissa rukoilemassa. Wallin'ia ei sinne juuri paljon haluttanut, sillä tieteellistä hyötyä ei siitä ollut vähintäkään, vaan vaara suuri; sillä jos siellä olisi keksitty, että hän ei ollut mohammedin-uskolainen, niin ei olisi mikään voinut häntä pelastaa surmasta vimmastuneen kansan käsistä. Mutta muuta matka-neuvoa ei myös ollut, sillä vähenevät rahavarat eivät enää sallineet pitempää viipymistä ja tiet tähän aikaan olivat mahdottomat kulkea pienin parvin, koska toivioretkeläisten kulun aikaan aina kaikki seudun rosvot ovat liikkeellä.

Marraskuun 20 p. läksi siis Wallin liikkeelle toivioretkeläisten seurassa. Matka kävi joutuisasti eikä ollut nyt tällä tiellä janosta pelkoa, sillä nyt olivat syys-sateet alkaneet, ja jokapaikassa nähtiin lampia sekä kirkkaita puroja. Viikon päivät kuljettua saavuttiin Medinaan, jossa rukoeltiin profeetan haudalla. Moskeaa, missä tämä hauta on, kehuu Wallin isoimmaksi ja kauniimmaksi, mitä missään oli nähnyt; koko permanto on koreilla matoilla peitetty.

Medinasta taas kuljettuaan puolen päivämatkan, seisahtui karavani. Nyt panivat matkalaiset toivioretkeläispuvun päällensä. Eivät he näet saa käyttää mitään muuta, kuin kaksi palttinapalaa, joista toinen, 3 kyynärän pituinen, kääritään vyötäisille ja riippuu alas puolisääriin; toiselta, toista vertaa pitemmällä verhotaan kaula ja hartiot, niinkuin schaalilla. Ei saa olla mitään päähinettä, ei mitään jalkinetta. Ennen pukeamista pestiin koko ruumis pienessä, kirkasvetisessä sadelammikossa. Seuraavana aamuna tässä puvussa jatkettiin matka ja huudahdettiin lähtiessä: "olen valmis, herra! olen valmis Sinulle yksin! kaikki kunnia Sinulle, kaikki hyvä, kaikki voima tulee Sinulta!" Hyvin omituinen oli nyt matkajoukon näkö; kaikki olivat samanlaisessa puvussa. Ei voitu erottaa toisistaan köyhää dervisch'iä (kerjäläismunkkia), joka vielä edellisenä päivänä rehjusteli likaisissa repaleissa, ja rikasta miestä, jonka koreata turbania ja kalliita Kaschmir'in schaalia oli ihmetelty. Yhtä oudot nähdä olivat myös monet tuhannet paljaaksi ajetut päät. Mutta tämä puku oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hauska: öisin vapistiin vilusta, päivin paahtoi päivä kalloja, niin että päänahka nousi rakoille.

Mekkaan saavuttiin Jouluk. 7 p. Nyt mentiin suureen Haram-moskeaan, pysähdyttiin sen oven eteen pihalle ja huudettiin: "minä todistan, että tämä on sinun huoneesi, herra!" Sitten tuli seitsemän kertaa, alin-omaa rukouksia lukien, vaeltaa Kaaban ympäri. Joka kerta kun mentiin eteläisen kulman sivuitse, koskettiin seinään kiinnitettyyn rautapeltiin ja siveltiin sitten kasvot näin pyhitetyillä käsillä. Seitsemännellä kierroksella pysähdyttiin itäiselle kulmalle, jossa tuo kuuluisa musta kivi on seinään kiinnitetty. Täällä on hirmuinen väentungos, kun kaikki pyrkivät nyt jasminivedellä kasteltua kiveä suutelemaan. Jos tungos tuli liian suureksi, hajottivat mustat orjat kansaa suurilla virtahevon-nahkaisilla piiskoilla. Kabalta mentiin Zemzem-lähteelle, jonka suolaisella, pahanmakuisella vedellä kasteltiin koko ruumis ja puku. Sitten oli seitsemän kertaa juostava ulkopuolella kaupunkia, likellä moskeaa olevain Saffah- ja Mervah-kivien väliä. Tämä matka on niin pitkä kuin esplanaatti Helsingissä, ja juostessa tulee koko aika lukea rukouksia. Samaten on joka kerta, kun kivien luokse tullaan, rukoiltava niiden päällä.

Seuraavana päivänä lähdettiin yöksi puolen peninkulman päässä Mekasta olevaan Mina -nimiseen laaksoon. Kolmannen päivän aamuna kuljettiin Arasat-vuoren vieressä olevaan laaksoon. Illan suussa ratsastettiin kameleilla vuoren juurelle ja seisottiin siinä liikkumatta päivän laskuun saakka. Koko ajan lukee vuoren kukkulalla, tornin huipulla seisova imam (pappi) ääneensä rukouksia, joista enin osa toivioretkeläisistä ei kuitenkaan, kaukaisuuden tähden, voi kuulla sanaakaan. Tämä on viimeinen ja päätemppu tuossa kuuluisassa juhlassa, jota varten kymmeniätuhansia ihmisiä virtaa Mekkaan joka vuosi, matkan vaivoista ja vaaroista huolimatta. "Ja yhtähyvin", sanoo Wallin, "ei ole koko Islam'in uskonnossa mitään niin peräti tyhjää, niin aivan vailla kaikkea merkitystä, kuin tämä seisominen Arasat-vuoren juurella".

Samana iltana vielä lähdettiin Mazdalise-nimiselle paikalle, joka on yhden tunnin matkan päässä, ja ruvettiin yö-leiriin. Tässä piti jokaisen poimia 70 pikkuista kiveä, asettaa ne ympyrään ja käydä niiden keskelle lepäämään. Seuraavana päivänä palattiin Mekan likeisyyteen, ja jokaisen varakkaan tuli nyt teurastaa yksi kili köyhille; paitsi sitä tapettiin omaksikin tarpeeksi vuohia sekä lampaita, joiden liha keitettiin tai päivänpaisteessa kuivatettiin evääksi Mekassa vielä vietettäviä päiviä varten. Nyt pantiin taas tavalliset vaatteet päälle, ja alkoivat kolmepäiväiset markkinat, jotka monelle olivatkin pää-asia koko retkellä. Tässä näkyi tavaroita kaikilta maailman haaroilta kaupaksi. Olo täällä ei kuitenkaan ollut Wallin'ille millään lailla hauska, sillä kun ei hänellä ollut telttaa, paahdutti häntä päivällä ja palelutti yöllä. Paitsi sitä syntyi lukemattomain teurastettuin elämien maahan heitetyistä sisuksista hirveä haisu, joka onkin syynä että täällä niin usein kolera tai rutto saa alkunsa. Viimeisenä yönä lopetettiin juhla tykkien paukuttamisella sekä leikkitulituksilla.

Näin oli Wallin siis perinpohjin saanut nähdä Mohammedilaisten pyhimmät uskonmenot ja käynyt heidän pyhimmissä paikoissansa, joka asia ei ole paitsi hänelle onnistunut useammalle kuin parille, kolmelle kristitylle.

Täältä läksi hän Mekan merisatamaan, purjehti arabialaisessa laivassa Punaista mertä Suez'iin ja saapui taas Kairoon Maaliskuun 14 p. 1846.

10. Arabialaisten luonteen hurjat puolet.

Levättyänsä ennen kerrotusta vaivaloisesta toivioretkestään muhamedilaisten pyhille paikoille, Wallin Jouluk. 7 p. 1846 jälleen läksi uudelle matkalle. Hän kävi Sinain-vuorella, Jerusalemissa, Nazaret'issa, Genezaret-järvellä ynnä muilla Vapahtajan elämän kautta tutuilla, rakkailla paikoilla ja palasi Kesäk. 14 p. 1847 Kairoon takaisin. Paljon olisi ollut hänen kertomuksissaan näistäkin maista huvittavaa lukijoillemme, mutta meidän täytyy nyt rajoittua pää-asiallisesti Wallin'in kuvauksiin itse Arabiasta.

Tälle kuvatulle Maallensa hän läksi uudelleen Jouluk. 14 p. 1847. Näyttääpä kuitenkin siltä kuin hänen ihastuksensa "erämaan jaloihin poikiin" olisi tällä kerralla jäähtynyt jokseenkin paljon. Kumminkin tapaamme hänen kirjeissään tältä ajalta sangen usein ankariakin moitteita useammista heidän vähemmin miellyttävistä puolistansa.

Yleinen rauhattomuus, tuo alin-omainen kaikkien sota kaikkia vastaan antaa hänelle nyt, niinkuin jo ennenkin, syytä moniin valituksiin. Tämän rauhattomuuden hän sanookin pääsyyksi Arabialaisissa jokapaikassa näkyvään huolimattomuuteen ja laiskuuteen sekä siitä tulevaan köyhyyteen. Beduinilla ei ole koskaan säästövaroja teltassaan useammiksi kuin muutamiksi päiviksi; jos jolloinkulloin niitä liikenee enemmän, niin hän kuluttaa ne kiireesti. Työn tekeminen, huolen pitäminen tulevan ajan varalle on hänestä aivan sulaa hulluutta. Usein jos Wallin moitti heitä siitä kun olivat ajattelemattomat, ennalta varustamattomat, niin Beduinit vastasivat: "Voipihan jo huomenna vihollinen tulla ja ryöstää kaiken tavarani; mitä hyötyä minulla sitten on muusta, mikä ei ole vatsassani?" Senvuoksi Beduini aina syöpikin suuhunsa kaikki, mitä on ruokaa laitettu, ei hän jätä mitään toistaiseksi; mutta ei hän laitakaan koskaan enempää, kuin mitä arvaa jaksavansa sillä kertaa syödä. Vilja jauhetaan jauhoksi joka kerta, kun leipää tarvitaan; kahvi poltetaan joka kerta, kun on aikomus sitä juomaa juoda, ja niin on kaikissa muissakin asioissa. Tähän huolimattomuuteen vaikuttaa muuten vielä toinenkin, kyllä itsessään parempi syy, nimittäin Beduinin järkähtymätön luottamus, että armollinen Herra ei keltään kiellä lahjojansa. Tämä luottamus antaa hänelle rauhallisen sydämen semmoisissakin tiloissa, joissa meidän käsittääksemme mukaan ei näy enää mitään toivoa.

Sukua tämän ajattelemattomuuden kanssa on myös erinomainen vaihtelevaisuus Beduinein päätöksissä. Yhtä kerkeä kuin hän on päättämään mitä aikoo tehdä tärkeimmissä asioissa, yhtä kerkeä hän taas on hankkeensa kesken jättämään, usein ilman mitään ymmärrettävää aihetta. Niin esim. läksi kerran kaksi Beduinia pitemmälle matkalle yhdessä Wallin'in seuran kanssa. Mutta eipä aikaakaan, kun vasta oli pikkuisen aljettu kulkea, he jo kääntyivät takaisin ja erosivat kumppaleista. "Hyvästi!" sanoivat he vaan, mitään sen enempää selittämättä; eikä toiset puolestaan ilmoittaneet vähintäkään kummastusta; yhtä lyhyesti vastasivat he Jumalan kanssa'nsa, ja jatkoivat tietänsä, eronneista sanallakaan puhumatta.

Sama häilyväisyys ilmoittaa itseänsä monesti pahemmalla tavalla toisessa muodossa. "Beduiniin ei ole koskaan luottamista", sanoo Wallin yhdessä tilaisuudessa, "ei ystävänä eikä vihamiehenä. Hän on aivan kuin tuo leijona sadussa, joka luolassaan kauan aikaa eli parhaassa sovussa erään miehen kanssa, mutta kun se kerran häntä hyväillessänsä sattui raappaisemaan häntä verille, niin verenhimo kohta heräsi, se raateli ystävänsä palasiksi ja joi hänen verensä. Juuri sama on Beduinin laita. Voit kauan aikaa elää hänen kanssaan paraassa ystävyydessä ja olet varma, ettei teidän hyvää sopuanne nyt mikään maailmassa voisi rikkoa. Mutta annas jos sattumalta Beduinin vihastus, kateus, rahanhimo tai joku muu hänen hillitsemättömän luonteensa pahemmista puolista sattuisi tulla herätetyksi, jo silmänräpäyksessä hän on kokonaan muuttunut."

Inholla puhuu Wallin vielä Beduinein siivottomuudesta. Samoin kuin meillä, sanoo hän, piipunpesä vasta silloin pidetään oikein hyvänä, koska sen suuhun on syntynyt musta nokikuori; samoin Beduinein mielestä puuastiat ei ole oikein täydessä kunnossa, ennen kuin pitkällisen käyttämisen kautta niihin on pinttynyt paksu likakarsta kaikellaisista ruokatavaroista. Puuastioita ylimalkaan ei ikinä pestä käyttämisen jälkeen; vaski-astiat tosin huuhdaistaan, vaan tarkemmasta kuuraamisesta ei ole ollenkaan puhetta. Kun Wallin vedellä ja hiekalla kuurasi kastrulliansa, kysyttiin häneltä usein viattomalla, lapsimaisella ihmeellä, mitä hän sillä työllä tarkoitti?

11. Arabialainen noitalääkäri.

Niinkuin tiedämme matkusti Wallin Arabiassa lääkärin nimellä. Sen virkansa toimituksessa oli hänellä kerta tilaisuus tutustua Arabialaisten omaan kotoiseenkin lääkintätaitohon. Hän oli tullut kutsutuksi vanhan arvokkaan scheik'in (päällikön) luokse, joka makasi keuhkotautisena. Wallin näki kohta, ettei tässä ollut enää lääkäristä mitään apua, ja ilmoittikin sen sairaalle sekä hänen sukulaisilleen, mutta jäi kuitenkin heidän pyynnöstään sinne muutamaksi ajaksi, edes helpoittaaksensa kuolemaan tuomitun viimeisiä hetkiä. Senkin tekivät kuitenkin Beduinein tavat ja elämänlaatu sangen vaikeaksi. Sairaalle olisi rauha ja lepo ollut hyvin tarpeellinen; mutta saman teltan toinen puolisko oli ollut yhteisenä vierashuoneena, jossa oli lorueltu, melueltu koko päivä, suuri osa yötä. Wallin'in käskystä muutettiin sairas nyt toiseen telttaan, vaan eipä rauha sielläkään ollut paljoa suurempi. Yhä tuli sinne ihmisiä, jotka viisaalta vanhukselta pyysivät neuvoja kaikellaisista töistänsä ja asioistansa; ja muutenkin kaikki tahtoivat saada nähdä ja puhutella rakasta patriarkkaansa. Täten oli aina, Wallin'in kielloista huolimatta, koko teltta täynnä väkeä. — Toinen vastus oli ollut ruoasta; sairaalle oli ymmärtämättömässä hyväntahtoisuudessa syötetty runsaasti paksua, tuhkassa vaan puoleksi kypsynyttä leipää voin kanssa ja annettu piimämaitoa särpimeksi päälle. Sen sai lääkäri nyt toki estetyksi, mutta ainoasti sillä tavalla että hänen täytyi itse ruveta sairaansa kokiksi. Pahinna ja aivan auttamatonna haittana olivat kuitenkin alin-omaiset vaivaloiset muutot. Ensi-aikoina oli vaan muutettu lyhyempiä matkoja, noin 2-4 tuntia joka toinen päivä; mutta sitten pitenivät matkat 6-10:ksi tunniksi, niin että sairaan täytyi suuri osa päivää kärsiä kamelin väsyttävää hytkytystä.

Seurauksena tästä oli että hänen tilansa, joka ensi-alussa oli hiukan helpoittunut Wallin'in hoidon alla, jälleen suuresti paheni. Samassa ruvettiin epäilemään lääkärin taitoa ja hakemaan neuvoa jos jotakin. Kuka määräsi sairaalle inkevääriä, kuka myrhaa, kuka meripalttua, kuka kranaatti-omenia y.m.m. Viimein kutsuttiin sinne vanha muija, joka oli koko seudulla kuuluisa ihmeellisistä parantamisistaan ja siitä saanut nimen fakira s.o. salaisuudet näkevä, Herran suosiossa oleva. Saatuansa vähän vieraan-varoja, ryhtyi hän kohta "leikkiinsä" sairaan kanssa. Kaikkein ensiksi suitsutti hän teltan savulla, joka ei kuitenkaan juuri ollut hyvänhajuinen, sillä pää-aineena siinä oli pirun-paska. Sitä tehdessään lausui hän muhamedilaisia rukouksia, mutta pani yhä sekaan kaikellaisia väännettyjä haltijain nimiä, niin että siitä puoleksi tuli pakanallista loitsua. Ei saanut kukaan muu olla läsnä, paitsi vanhempaa sairaan molemmista vaimoista ja hänen pienempiä lapsiansa. Mutta koska se teltan puolisko, jossa loitsu toimitettiin, vaan oli matolla erotettu toisesta puoliskosta, joka oli täpötäynnä uteliasta väkeä, niin saattoi Wallin kuulla jokaisen sanan ja myös joskus vilkaista maton raosta. Nyt rupesi noita surkealla nuotilla laulamaan, kutsuen haltijoita eteensä ja taas lähettäen ne pois, sen perästä kun oli antanut heille nuhteet, siitä että he niin kauan, tuskia helpoittamatta, rasittivat sairasta taudilla. Sitten alkoi hän iloisemmalla äänellä, nopeammalla tahdilla laulamaan toista laulua, jossa sanojen asemesta ainoasti kuului alinomainen ptru! ptru! niinkuin koska meillä tahdotaan saada hevosta seisahtumaan. Tästä syntyi varsin hullunkurinen loilotus, jota kuullessa ei Wallin saattanut olla nauramatta, ja myös läsnä-olevat Beduinit hymyilivät, kuitenkin lisäten: "se on tosiaan sekä surkeaa että lystiä, mutta kylläpä hän sillä mahtanee saada Salim'in jälleen jaloillensa". Sen jälkeen tuli taas toinen hitaampi laulu, jossa akka kehui sairaan ratsumies-taitoa. Tätä kesti noin tunnin aikaa, siksi kun akan ääni sortui, niin että oli pakko lakata. Laulaessaan hän aina välistä löi sairasta kämmenellään, milloin rintaan, milloin selkään, tai puristeli hänen laihtuneita käsivarsiansa ja sääriänsä käsillään. Toisinaan akka myös kosketti häntä palmu-kepillä. Wallin oli luullut että tämä maneetillinen keino oli aiottu sairaan nukuttamiseksi, niinkuin myös kansa oli hänelle ennalta vakuuttanut. Mutta unta ei siitä tullutkaan; päin-vastoin tuli Salim-paran vatsa akan laittamasta ruoasta, johon oli runsaasti voita pantu, niin kipeäksi, että se jo yksin esti kaiken levon. Aamulla kävi noita-akka Wallin'in teltassa, jossa hän suurella suulla kehui omaa taitoansa ja halventamalla puhui virkaveljestään; yhtähyvin hän itsekin pyysi Wallin'ilta silmävoidetta kyynelöiville silmillensä. Hänen par'-aikaa siellä kerskatessaan ja suurella mielihyvällä juodessaan Wallin'in kahvia kajahti kiljuva parahdus läheisestä teltasta, että sairas oli vetänyt viimeisen hengähdyksensä. Samassa tuo suurisuinen valehtelija nousi, meni ulos, eikä sitten häntä nähty eikä kuultu likiseudulla sen enempää.

12. Arabialaiset menot kuolemantapauksissa ja hautajaisissa.

Nyt alkoi leirissä tapaus, jolla oli oikein teaterintapainen mahtivaikutus, jopa paljo mahtavampi kuin mitä missään teaterissa voisi aikaan saada. Sairaan vuode oli tullut siirretyksi ulos teltasta, ja koittavan auringon säteet olivat valaisseet hänen laihtuneita kasvojansa; mutta niin pian kun hän oli kuollut, peittivät hänet naiset, päästäen alinomaisia parahduksia. Mutta hänen lapsensa, veljenlapsensa sekä muut läheiset sukulaisensa taas tempasivat pois palttinaisen peitteen kasvoilta, suutelivat ja syleilivät ruumista, peittivät itsensä pitkälleen sen viereen ja käärivät peitteen itsensäkin ympärille, kiistellen sitä, kuka lähimmän paikan saisi. Samassa suuri teltta, jossa hän oli maannut, vaipui ikäänkuin itsestään maahan, ja sen nojana olleisin tankoikin sidottu kello alkoi rämistä, ilmoittaen surusanomaa kaukaisemmille. Muualla kuuluu Beduineissa olevan tapana, repiä kaikki teltat maahan, silloin kun joku etevä päällikkö on kuollut; mutta täällä ei niin tapahtunut. Kohta alussa olivat useimmat naisista, juuri nuorimmat ja kauneimmat, päästäneet alas yläpuolen vaatteestansa vyötäisiin asti ja irroittaneet tukkansa, joka ei kuitenkaan ulottunut rintoja peittämään; sillä Arabiassa ovat vaimoväen hiukset tosin tuuheat, vaan lyhyet. Niin he rupesivat heiluttamaan paljaita käsivarsiansa, lyömään rintaansa ja otsaansa. Välistä he kavahtivat toisillensa kaulaan, usein semmoisella vauhdilla, että molemmat keikahtivat maahan; välistä he taas kyykähtivät alas ja ammentelivat hiekkaa päänsä päälle molemmilla kourilla, niin kosolta että se virtaeli alas pitkin koko ruumista. Muutamat, jotka olivat lähempänä tulisijoja, ammentelivat samalla lailla tuhkia päällensä; sitä he myös kourittain pistivät suuhunsa, niin että oli syytä pelätä, heidän siihen läkähtyvän. Varsinkin oli vainajan 10-12-vuotias poikanen hullu niin tekemään; jos ei Wallin väkisin olisi temmannut häntä sieltä pois ja hänelle vettä juottanut, niin ei tietoa, kuinka hänen olisi käynyt. Naurattava nähdä oli nuori musta orjatyttö, joka oli tuhkalla tuhrannut mustan ruumiinsa, mustat kasvonsa. Ihoon paikoittain tarttunut harmaa tuhka teki hänet hullunkurisen, täplikkäisen harlekinin näköiseksi keskellä tuota muuten niin surullista tapausta. Perinvastaisena vastakohtana siihen oli nuorin tytär, yhdeksänvuotinen ujo erämaan-kauris, joka istui erikseen muista, lakkaamattomalla tahdilla lyöden rintaansa ja lausuen surullisella äänellä: "voi minun isääni!" jota tehdessä hiljaiset kyyneleet vuotivat hänen kirkkaista silmistänsä. Toisessa paikassa taas istui erikseen vainajan sisar, laulellen omatekemäänsä laulua veljestä tähän tapaan: "Voi minun veljeäni! Voi sitä suurta Beduinein scheikiä! Voi sitä suurta mahtavaa kaupunkilaisten hallitsijaa! Voi sitä väkevää hevosten ohjaajaa! Voi häntä, jonka vertaista ei mikään vaimo ole kantanut!" j.n.e. Vanhemmat miehet juoksivat, kyyneleitään pidättäen, ympäri keskellä naisjoukkoa, usein sysäten heitä jokseenkin ankarasti, ja kieltäen vainajan pientä poikaa itkemästä, koska se ei ollut miehelle sopivaa. Sitten he rupesivat varustamaan ruumiin pois-viemistä hautaan, vaikka naisväki vielä tahtoi pitää sen liikahtamatta seuraavaan aamuun asti. Sillä välin tuli noin 14-vuotinen talon tytär, joka oli aamumpana lähtenyt paimeneen ja saanut kutsun kotiin. Hänen lampaansa ja vuohensa, kummaksuen leirin muuttunutta näköä, alkoivat nyt myös juosta ja tungeksia parkuvain naisten keskellä ja tekivät sekasorron vielä suuremmaksi. Heistä valittiin paras lammas hautajaispaistiksi ja vietiin teurastettavaksi haudan ääreen, johonka myös kuusi leirin nuorinta miestä läksi ennalta. Itse ruumis pantiin, peittoon käärittynä, kamelin selkään riippumaan ja vastapainoksi sille sälytettiin saman juhdan päälle nisujauho-säkki, pata ynnä muita hautajaisissa tarpeellisia kaluja. Tätä kamelia talutti vainajan sisar, koko ajan hyräillen yllämainittua lauluansa kuolleen kunniaksi. Matkalla kohdattiin useampia samaan heimokuntaan kuuluvia Beduineja, jotka kaikki lankesivat polvilleen ja löivät otsansa maahan, lausuen suruansa ja kaipaustansa. Vähää ennen päivänlaskua saavuttiin hautauspaikalle, joka oli puolen päivämatkan päässä leiristä. Se oli hyvin valittu paikka, oikea erämaan maisema parin Harra-selänteen kukkulan välisessä laaksossa; vuorien musta, kiiltävä basalttikivi oli jyrkkänä vastakohtana laakson tymäkästi kiiluvalle keltaiselle hiekalle. Koko laakso ja sen suulla oleva vuoriloiro olivat tiheästi peitetyt nyt valkeina kukkivilla, hyvänhajuisilla erämaan-pensailla. Loirossa nähtiin useammissa kallionlohkareissa kömpelösti tehtyjä kamelinkuvia, vieläpä muutamia vanhoja kirjoituksiakin tänne haudattuin muistoksi.

Hauta oli jo valmiiksi kaivettu. Nyt ruumis pestiin — laaksossa oli hyvävetinen kaivo — tukka kerittiin, ja kaikki lävet tukittiin pumpulilla. Sitten käärittiin vainaja halaistuun paitaan, päähän sidottiin liina, ja näin laskettiin hän alle levitetyn punaisen verkakauhtanan avulla lepopaikkaansa. Haudan pohja ja laidat oli verhotut suurilla kiviliuskareilla; samallaisia ladottiin myös katoksi, niiden päälle mätettiin hiekkaa ja sitten rakennettiin vielä liuskarekatto ylimmäiseksi.

Hautajaisten jälkeen teurastettiin lammas ja paistettiin korkealle lekkuvan valkean päällä. Näissä toimissa oli puoli yötä kulunut. Koska seuraavana aamuna leirille palattiin, oli vainajan teltta yhä vielä maassa ja hänen perheensä sen päällä istumassa; mutta he ilmoittivat nyt suruansa ainoasti hiljaa, ei tuommoisilla hurjilla kiljahduksilla kuin edellisenä päivänä. Nyt teltta nostettiin jälleen ylös ja ruvettiin tavallisiin päivän-askareihin. Seuraavana päivänä muutettiin toiseen paikkaan, ja pian oli kaikki taas entisellään. Semmoinen on raittiin luonnon-ihmisen luonne: hänen surunsa niinkuin ilonsakin ovat vaan hetkisen-aikuiset. Molemmat ovat kovasti ylös leimahtavia tulia, jotka pian jälleen raukenevat sammuksiin. Hänen sekä ulkonaiset että sisällisetkin haavansa kasvavat pian eheiksi, sillä ruumiin nesteet ovat terveet ja mieli raikas.

13. Naimis-seikkoja.

Kirjan-oppineena miehenä pidettiin Wallinia samassa myös syvänä koraanintuntijana; sillä Arabialaisten käsityksen mukaan on kaikki oppi siinä heidän raamatussaan eikä juuri mitään muuta oppia olekaan olemassa. Koraanintuntijana taas sai hän monesti lääkärinvirkansa ohessa myös toimittaa papin virkaa. Hänen oli lukeminen rukoukset äskenkerrotuissa hautajaisissa; hänen oli myös joskus vihkiminen nuoria pariskuntia. Tässä juhlamenossa Arabialaisten tavan mukaan ei olekaan molemmat avioliittoon käyvät läsnä, vaan ainoasti sulhanen; morsiamen sijasta on joku hänen holhoojansa. Yhdessä semmoisessa tilaisuudessa nuori neito naitettiin. Beduinein tavan mukaan ei ollut tytöltä kysyttykään, tahtoiko hän kosijaan suostua; ainoasti lesket saavat vapaasti päättää kädestään ja sydämestään. Itse vihkintä on hyvin yksinkertainen meno ja tehty kahdessa minuutissa. Vaan pian jo sai Wallin katua olleensa siinä avullisna. Hän oli näet vihkinyt tytön yhteen sangen pahannäköisen ja, niinkuin perästä kuului, huonossa armossa olevan miehen kanssa. Mutta seuraavana päivänä tapasi hän vuorella kävellessään nuorukaisen, joka hänelle nähtävällä ujoudella ja monilla mutkilla ilmoitti: rakastavansa nuorikkoa ja uskovansa että tämä hänen rakkauteensa oli myöntyväinen; ei olisi myös ollut hänelle vaikea saada tyttöä omaksensa, jos vaan ei olisi ollut niin kovin ujo puhumaan; sillä suku oikeastaan oli ollut toiselle miehelle vastahakoinen, eikä ollut naimishintakaan tytöstä, kaksi kamelia, kovin kallis. Nyt nuorukainen rukoili Wallin'ilta jotain taikaa, joka saisi tehdyn avioliiton jälleen purjetuksi. Beduineissa näet ei ole tässä suhteessa olot samankaltaiset kuin meillä. Vihkimyksen jälkeen osattomaksi jäänyt rakastaja meillä vaikenee toivotonna ja lakkaa kaikista sen enemmistä pyytelemisistä. Mutta Arabiassa usein koetellaan vasta häitten jälkeen oikein täydellä todella luovuttaa rakastettua naista miehestänsä. Nuori aviomies sidotaan, Beduinein tavalla puhuen, paperilla, joka jonkun loitsun sisältää. Vaikkapa voidellaan hänen virsunsa teurastetun elävän verellä, sidotaan yhteen ja pistetään hänen pään-alaisensa alle. Ja tämmöisillä noitakeinoilla on niin mahtava vaikutus, ettei sitä outo arvaiskaan, tuon taika-uskoisen kansan mieleen. Wallin kirjoitti nyt pyynnön mukaan taikalauseen paperille. Kuinka sitten kävi, ei hän enää saanut kuulla, mutta ei juuri epäillyt erotushankkeen onnistumista; sillä nuorukaisella oli itselläänkin hyvä taika kauneudessaan, ja aviositeet Arabiassa ovat yhtä helpot purkaa kuin solmiakin.

Eipä paljoa puuttunut, niin olisi Wallin itsekin yrittänyt lemmen masentamis-taikojen mahtia. Eräässä Beduini-leirissä, jossa hän kauemmin aikaa oleskeli, oli hänen isännällään, paitsi muita lapsia, 17-18-vuotinen tytär, joka jo kolme vuotta ennen oli tullut naitetuksi aivan viereisessä teltassa asuvalle serkullensa. Hän oli kauniimpia vaimo-ihmisiä, joita Wallin sanoo koskaan nähneensä, vaikka oikeastaan ei arahialainen kaunotar, vaan melkein eurooppalainen valkoverinen hempukka, jommoisia tuskin näkeekään siellä Itämaissa. Enimmän osan päivää oleskeli hän isänsä teltassa, jossa siis Wallin helposti tutustui hänen kanssaan. Hän valitti, että miehensä aikoi ottaa itselleen toisen vaimon lisäksi, koska tämä kolmenvuotisessa avioliitossa ei ollut vielä antanut hänelle muuta kuin yhden lapsen, ja sekin oli tytär. Tämä tietysti ei ollut kauniin Amschan mieleen, ja hän kysyi Wallin'ilta neuvoa, mitenkä se ikävä hanke saataisiin estetyksi. "Useampia päiviä keskustelimme me siitä", kertoo Wallin, "ja paljosta muustakin sen ohessa — sillä minä olin kylläksi houkka, antaakseni jo kauan outona olleelle tunteelle sijaa sydämessäni. Ja arvatkaas mihinkä tuumaan me viimein tulimme! Semmoiseen, että hän lähtisi pakoon minun kanssani, jättäen miehensä ja sukunsa! Meidän piti mennä toisen Arabialais-heimokunnan luokse, siellä pakoittaa Amschan mies eroon suostumaan, lepyttää isä, jos hän vihastui, mennä avioliittoon, palata tänne takaisin ja sitten elää rauhassa. Tää kaikki ei olisi suinkaan ollut mitään kovin outoa erämaassa, vaikka minä liiankin hyvin tunsin, että se minulle oli mahdotonta. Mutta tämmöisen romantisen tuuman kuvitteleminen mielessä oli kuitenkin niin suloista, ja minun pääni läpi lensivät näin kuuluvat Beduini-teltan mukaiset ajatukset: mitäs minulla enään on tekemistä Euroopassa, josta jo olen melkein kokonaan pois-tottunut? Voinhan minä vielä jäljellä olevan ikäni elää täällä erämaan lasten keskuudessa, hankkia itselleni kameleja ja lampaita, ja olla onnellinen erämaan yksinkertaisissa oloissa, kaukana Euroopan kaikesta turhuudesta ja ylinmäärin hienonnetusta sivistyksestä. — Mutta todentodella ei kukaan muu kuin erämaassa syntynyt ja kasvanut voisi kestää sen elämää eikä perehtyä sen oloihin; paitsi sitä olin jo liian läheltä nähnyt Bebuinein pahoja puolia, niin että tiesin elämän heidän seurassansa aikaa myöten tuntuvan kovin raskaalta".

14. Tappelu leirissä.

Tulisia hetken lapsia kuin Arabialaiset ovat, syntyy heidän keskensä sangen usein riitoja ja tappeluja. Kerta, kun par'-aikaa oltiin muuttomatkalla, kuului yht'-äkkiä pyssyn pamaus jälkijoukosta ja sitten lakkaamaton naisten kiljuminen omituisella, yksitoikkoisella, surkealla sävelellänsä. Kaikki scheikit ja muut heimokunnan etevät miehet sattuivat olemaan etujoukossa, mutta riensivät nyt kohta takaisin, hyvin käsittäen mitä siellä oli tekeillä. Akil, jonka luona Wallin asui, tuli hengästyneenä ja pyysi vieraansa pistoleja. Wallin kysyi mitä se melu merkitsi? Oliko viholliset karanneet heimokunnan päälle? — "Ei", vastasi hän, "ei siellä ole vihollisia; meidän omat miehet tappelevat keskenänsä". Kun ei saanut pistoleja, tempasi Akil telttarangan käteensä ja juoksi tappelupaikalle. Niin tekivät kaikki muutkin, sekä miehet että naiset, ja Wallin jäi viimein kahdenkesken nuoren vaimon kanssa, joka oli toisesta heimokunnasta äsken naitu ja siis vielä vähän vieras. Toinen pyssyn pamaus ja naisten jatkuva kiljuminen antoi näille kahdelle syytä pelätä pahinta. Mutta pian tulivat kuitenkin muutamat takaisin kahakasta ja kertoivat, että kaikki oli onnellisesti päättynyt.

Asia oli ollut seuraava. Eräs Beduini toisesta heimokunnasta, joka on halvassa arvossa ja keväällä elää kerjäämisellä ja pienillä käsitöillä, kesällä metsästyksellä, oli iltaa ennen muuttoa tullut pyytämään yhden heimokunnan miehen suojaa ja apua toista heimokuntalaista vastaan. Tämä jälkimmäinen oli näet "veliveroksi" ottanut tuolta köyhältä mieheltä yhden hänen viidestä kamelistansa. Nyt kun ryöstäjä Muteiran muuttomatkalla ratsasti uuden kamelinsa selässä, oli suojelija Dakhil huutanut hänelle: "Tule alas tämän kamelin selästä; se ei ole sinun, vaan minun suojattini oma". Riita syntyi ja Dakhil viimein ampui pistolillaan, vaikka hyväksi onneksi luoti ei sattunut. Muteiran hyppäsi alas ja sivalsi miekallaan Dakhil'in nenän halki. Nyt töytäsivät kaikki muut miehet sekä naiset apuun, ja yksi Dakhil'in sukulainen haavoitti Muteiran'in peitsellä. Tämä taas vastasi miekanlyönnillä. Dakhil puolestaan ampui toisen laukauksen Muteiran'ia vastaan, vaan jälleen ohitse. Sillä välin alkoi yleinen tappelu molempien miesten puoluelaisten välillä, sillä tässä heimokunnassa oli kaksi erihaaraa. Myös lapsetkin ottivat tappeluhun osaa, niin että esim. Akil'in 14-vuotinen poika sai haavan päähänsä. Ne, joilla ei ollut sota-aseita tai edes puukkoa käsillä, viskasivat kiviä. Lopuksi onnistui scheikien saada taistelijat erotetuiksi. Kaikki nousivat jälleen kameleillensa selkään, jotka siitä paikasta, mihin ne oli jätetty, myös olivat rientäneet tappelutanterelle ja rauhallisesti, vaikka kummastelevin silmin, katselivat tuota kahakkaa.

Pian oli kaikki taas tavallisessa järjestyksessä. Mutta kahakan seuraukset saattoivat kuitenkin tulla sangen vaarallisiksi; jos joku haavoitetuista sattui kuolemaan, niin verinen kostosota oli valmis heimokunnan molempien haarain välillä. Sen estämiseksi olivat scheikit nyt ahkerassa puuhassa; molemmat heimonhaarat valitsivat rauhatuomarin, jonka piti koettaa taivuttaa asian-omaiset sovintoon, niin että he, kuoleman tapauksen sattuessa, tyytyisivät sakkoihin. Tätä varokeinoa ei kuitenkaan tarvittu tällä kertaa, sillä kun Wallin vietiin haavoitettuin luokse, havaitsi hän että vammat tosin olivat sangen suuret, vaan ei ykskään vaarallinen hengelle.

Monta päivää vielä antoi yhtähyvin tämä seikka kyllin puheen-ainetta leirin asukkaille. Naiset moittivat sitä ankarasti, sanoen julmaksi, että miehet ovat niin väkivaltaiset. Miehet puolestaan arvelivat: "kaikki Beduinit välistä riitelevät ja tappelevat keskenänsä, ja sopivat sitten jälleen. Miksi me olisimme toisellaiset kuin muut kansalaisemme?"

15. Arabian matka keskeytetty.

Wallin'in aikomus oli ollut tällä retkellä tunkeutua oikein Arabian sydämeen, Jeysal-nimisen mahtavan päällikön asuinpaikkaan. Sieltä piti hänen sitten painua eteläänpäin ja halki koko Arabian mennä saarennon eteläiselle rannalle. Kaikki nuot suuret tuumat täytyi hänen kuitenkin aivan äkkiä jättää kesken.

Hän tapasi matkallansa joukon Jeysal'in miehiä, jotka olivat palanmassa Egyptistä, mihin olivat vieneet hevosia Abbas-paschalle. Heidän mukanansa oli myös yksi Abbas-paschan orja, joka oli lähetetty yhtä yli kaikkein muiden Arabian hevosten kehuttua tammaa Jeysal'ilta ostamaan. Wallin pyysi myöskin saadaksensa kulkea samassa seurassa; sitä he eivät kieltäneetkään, vaan sanoivat "tuntevansa hänet". Wallin luuli silloin heidän tarkoittavan, että he olivat matkallaan muualla kuulleet Bebuinein puhuvan hänestä; mutta pian sai hän tietää heidän lauseensa oikean tarkoituksen.

Haif'in kaupungissa näet tuli se sanoma vastaan, että Jeysal par'-aikaa oli kaukaiselle sotaretkelle lähtenyt. Sinne läksivät hänen miehensä suoraa tietä, mutta Wallin, jonka matkatuumiin se suunta ei sopinut, erosi heistä, suostuen erään päällikön pyyntöön, joka tahtoi häntä lääkärikseen ja sitten lupasi saattaa Jeysal'in kaupunkiin. Wallin'in täällä viipyissä tuli yhtenä päivänä hänen luokseen nuori mies, joka oli hänelle hyvin ystävällinen. Lähtiessänsä lähetti tämä sitten isännän kautta Wallin'ille semmoisen varoituksen: "kiellä häntä menemästä Jeysal'in luokse, sillä siellä katsotaan kaikkia Egyptistä tulevia suurella epäluulolla. Minä olen varma, että hänet siellä surmataan, jos ei miekalla, niin myrkyllä. Sano hänelle viimein, että me tiedämme hänen olevan kristityn. Mutta hän on kunnon mies, sentähden me hänestä pidämme ja siksi lähetän hänelle tämän varoituksen". Ennen lähtöänsä Kairosta oli Wallin Venäjän ylikonsulin kautta pyytänyt Egyptin silloiselta hallitsijalta Mehemed Alilta suojeluspassia Arabiaan. Semmoista ei ollut hänelle annettu, vaan samassa oli luultavasti tieto hänen oikeasta luonnostansa tullut Mehemed Alilta hänen pojallensa Abbas-paschalle ja tämän palvelijain kautta Arabiaan.

Kovin vaarallista oli nyt mennä Jeysal'in luokse, sillä tämä kuului olevan kiihkoinen muhamedilainen ja katkera kristittyin vihaaja. Suuri onni oli tosiaan ollut, että sattumus esti Wallin'in seuraamasta aiotun matkajoukkonsa muassa; sillä silloin olisi hän varmaan joutunut suoraan surman suuhun. Kaikki matkatuumat Arabian halki täytyi nyt jättää kesken ja mitä kiireimmin rientää semmoiselle paikalle, missä parempi turva olisi tarjona. Näin tavoin saapui hän Kesäk. 25 p. Bagdad'iin.

16. Persian matka ja rahapula Basrassa.

Bagbad'issa vietettyänsä paahtavimman kesähelteen ajan, läksi Wallin pitkälle matkalle Persiaan. Tämä maa ja sen kansa eivät olleet hänelle yhtään mieleen. Siellä oli kyllä sivistys suurempi kuin Arabialaisissa, mutta sitä vastaan puuttui monta niistä hyvistä avuista, jotka tekivät jälkimmäiset, heidän kaikista vioistansa huolimatta, rakkaiksi Wallin'ille. Paitsi sitä kamotti häntä täälläkin se häviö ja lahomus, joka kaikissa mohamedin-uskoisissa maissa on niin silminnähtävä. Laveampia kertomuksia Persian matkasta, johon hänen kirjeensä kyllä antaisivat aihetta, ei salli kuitenkaan tässä paikassa tilan ahtaus.

Tammik. 13 p. 1849 saapui Wallin takaisin Turkin alustalle, Basran kaupunkiin. Täällä hän luuli saavansa uutta täytettä noina monina kuukausina jo aivan tyhjentyneelle kukkarollensa. Mutta säikähdykseksensä ei hän täältä saanut yhtään penniä. Vekselissä, joka hänellä oli muassa, oli joku vika, eikä konsuli, jolle sen atressi oli, uskaltanut siitä maksaa mitään ulos. Wallin nyt kirjoitti Bagdad'iin, josta hän vekselinsä oli saanut; sillä välillä, siksi kun vastaus voi tulla, täytyi hänen koettaa elää nyhjytellä tarkimmalla säästäväisyydellä. Persian matkasta oli hänellä hyväksi onneksi niin paljon riisiä ja jauhoja jäljellä, että riitti kahdeksi kuukaudeksi; mutta kortteri, vesi, valo ja puut oli kuitenkin maksettavat, ja rahat olivat jo niin huvenneet, ettei hän uskaltanut näiden välttämättömäin tarpeitten ohessa panna vähiä varojansa mihinkään muuhun. Hänen täytyi juoda kahvinsa ja teensä ilman sokeritta, panna aikaiseen levolle kynttiläin säästämiseksi, käydä houkuttelevain hedelmäpuotein ohitse, sisään poikkeematta, pitää likaisia vaatteita, kun ei kannattanut niitä saada pestyksi j.n.e. Niin kului surkea kuukausi, jonka sielun tuska teki vielä tukalammaksi. Viimein tuli kirje Bagdad'ista, mutta — siinä oli se sanoma, että vekselin-antaja oli kuollut eikä siis ollut rahoja saatavana.

Nälkään olisi Wallin täällä viimein vihdoin kuollut, jos ei hän olisi saanut apua eräältä kapteenilta. Englantilainen höyrylaiva kävi täällä ja oli taas palaava Bagdad'iin. Siihen laivaan meni nyt Wallin hädissänsä ja pyysi saadaksensa päästä mukaan; perille päästyä lupasi hän matkarahan suorittaa. Kapteeni silminnähtävästi ensin hämmästyi ja joutui epäilyksiin, kun näki edessään tuon laihtuneen kerjäläisen ryysyisessä itämaalaisessa puvussa. Jonkun keskustelun jälkeen hän kuitenkin suostui ja kohteli sitten, vähän paremmin tutustuttuaan, matkalais-parkaa jaloimmalla tavalla. Bagdad'issa onnistui Wallin'in viimein, vaikka jollakin vaivalla, järjestää raha-asiansa siihen määrään, että pääsi Kairoon asti. Mutta kaikista uusista Arabian retken toivoista, kaikista uusista tutkimusten tuumista täytyi hänen auttamattomasti luopua.

17. Rosvoin käsissä.

Vaikka Arabia ja myös Persiakin niin vilisevät rosvoista, oli Wallin'in tähän asti aina onnistunut päästä eheänä läpi. Kerran, niinkuin lukijat muistanevat, oli hän tosin jo ollut heidän kynsissänsä; mutta ne sattuivat olemaan hänen matkueensa ystäviä, niin että heidän ei sopinut tehdä mitään pahaa. Tätä onnea ihmettelivätkin Beduinit jokapaikassa, mihin Wallin sattui tulemaan, ja selittivät sitä erin-omaiseksi todistukseksi hänen "rehellisistä tarkoituksistansa". Wallin, vaikka tietysti ylimalkaan iloinen siitä seikasta, olisi kuitenkin suonut onnensa kerrankin uinahtavan häntä valvomasta; sillä ilman ryöstön kokemuksetta ei olisi hänen tietonsa Arabian erämaan elämästä kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Tämmöinen onnellisesti onneton tilaisuus tulikin hänelle vielä osaksi vihoviimeisellä matkalla.

Huhtikuun 17 p. läksi matkamiehemme Bagdad'ista, jossa hän oli saanut tarpeekseen levätä ja viettää monta hauskaa hetkeä siellä asuvain vieraanvaraisten Englantilaisten seurassa. Nyt hän taas kulki autiota erämaata kahden kesken yhden Beduinin kanssa. Parempi oli kuitenkin tämä autius, kuin jos olisi keskellä erämaata ruvennut näkymään ihmisiä; sillä tällä seudulla, jota piti kuljettaman, oli viime-aikoina tapahtunut paljon rosvomisia. Senvuoksi antoi aina Wallin'in opas sangen lyhyitä vastauksia niille, jotka joskus harvassa eteensattuvissa kylissä tiedustelivat heidän matkasuuntaansa; senvuoksi myös vasten tavallisuutta aina kuljettiin yksi osa yötä. Näin kului pari päivää. Mutta yhtenä aamuna alkoi oppaan silmää kutkuttaa, jonka hän selitti varmaksi merkiksi, että vaaraa oli tulossa. Samana päivänä tuli heille kaksi miestä vastaan, joita he ensin pelkäsivät rosvoiksi, vaan jotka sitten tunsivat rauhallisiksi seudun kyläläisiksi. Näiden antamat tiedot eivät olleet kuitenkaan yhtä rauhalliset. "Meidän kyläämme, joka on täällä aivan lähellä", kertoivat he, "on juuri ikään yksi Rovala-parvi tullut päivällistään syömään — Jumala katkaiskoon heidän jälkensä! Jos te nyt matkaanne jatkatte sinnepäin, niin joudutte suoraan heidän kynsihinsä ja menetätte kaiken omaisuutenne. Jumala kirotkoon noiden Beduinein isät! Eilen kävi meillä toinen parvi, nyt tämä; he aina vaan kuljeskelevat rosvoretkillä; heidän jalkansa ei koskaan pysy paikallansa!" Noudattaen vastaantulijain neuvoa odottivat matkamiehet päivän laskuun asti ja pujahtivat sitten pimeän peitossa vaarapaikan ohitse. Heitä ei huomattu, vaikka he kulkivat niin likitse, että selvästi näkivät leirin tulet ja melkein kuulivat rosvoin iloiset iltajutut.

Koko yön lakkaamatta matkattuansa luulivat he näin olevansa jälleen täydessä turvassa. Pian saivat he kuitenkin kokea, ettei oppaan nenässä ollut turhaan kutku. Noin kolme tuntia ennen päivänlaskua keksi opas eräältä kukkulalta Beduiniparven, joilla oli noin 20 kamelia. He kulkivat tosin aivan toista suuntaa, mutta eipä aikaakaan, niin nähtiin heidän kääntävän ratsunsa ja tulevan matkalaisia kohti — varma merkki, että nämätkin puolestansa olivat tulleet keksityiksi. Nyt alkoi hurja ajo, joka kesti noin kymmenen minuuttia. Matkalaiset jouduttivat ratsujansa, minkä voivat, eikä olisi oikeastaan jouduttamista tarvinnut, sillä kamelit jo itsekin olivat kiihtyneet kovimpaan vauhtiinsa, ikäänkuin aavistaen uhkaavata vaaraa. Yhtähyvin olivat he pian saavutetut. Rosvot viittailivat peitsillänsä, ja huusivat: "alas kamelin selästä, tai kaula poikki!" Tavallisesti seuraa tätä huutoa joku laukaus taikka peitsenheitto, jos ei käskyä totella. Ei ollut siis muu kuin pysähtyminen neuvoksi. Opas sai pari kelpo sivallusta sauvasta, jonka jälkeen ruvettiin häntä riisumaan. Tämä toimitus keskeytyi kuitenkin heti, kun hän oli ilmoittanut, olleensa jo kaksi kertaa saman parven rosvoeltavana. Wallin'ille tuli myös ensi-tervehdykseksi pari sauvanlyöntiä osaksi; sitten rupesivat rosvot riistämään itsellensä, mitä hänellä päällään oli; mikä otti lakin, mikä viitan, mikä mitäkin. Varsinkin haluttava oli heille pieni hänen kaulassansa riippuva laukku, joka sisälsi taskukellon, kompassin, passin, hiukan rahaa ynnä kaikellaisia pikkukaluja; vähälläpä olivat he kiihkoissansa kuristaakin Wallin-parkaa, kun tempaelivat sitä irti kaulasta. Myöskin viitan-alaisen kotinutun riisti neljäntoistavuotinen pieni rosvon-alku. Näin seisoi nyt Wallin viileässä ilta-ilmassa paitasillaan, rikkinäiset aluspöksyt jalassa; vaan yhtähyvin ei hän voinut olla naurahtamatta, niin hupaiselta ja hullun-kuriselta hänestä tuntui koko tää tapaus. Hänen naurunsa suuresti ihmetytti Beduineja, jotka nyt, ensikiihkonsa tyydytettyään, rupesivat juttelemaan vankinsa kanssa, ja yksi antoi vanhan, likaisen lammasnahka-turkkinsa Wallin'in paljauden peitoksi. Jutellessa tulikin ilmi että he kuuluivat Rovalla-heimokuntaan, jonka yli-scheikin kanssa Wallin oli veli, sen jälkeen kuin Arabian-matkallansa oli parantanut hänet vaikeasta taudista. Partiomiehillä ei siis ollutkaan oikeutta ryöstää mitään Wallin'ilta. Tämä asia oli rosvoille kovasti harmillinen, niin että he yhä sivaltelivat opasta selkään sanoillansa, haukkuen häntä: "Jumala kirotkoon sinun isäsi, sinä koiran poika!" Viimein kokouttiin yhteiseen neuvotteluun, jonka jälkeen Wallin kutsuttiin rosvoin päällikköjen eteen. Keskellä seuraa näki hän ryöstetyt vaatteensa ja sai käskyn ottaa ne takaisin. Häneltä kysyttiin, mitä muuta hän kaipasi, ja sitä myöten kuin hän luetteli, annettiin jokainen kalu takaisin. Paria pientä turkkilaista hopearahaa tietysti ei kuitenkaan löydetty; ne olivat muka luultavasti ensihäiriössä pudonneet maahan ja hävinneet hietikkoon. Sitä vastaan eivät olleet rosvot huomanneet yhtä laukussa olevaa, paperiin käärittyä kultarahaa, jonka nyt Wallin kiusalta otti esiin takaisin otetusta laukusta ja näytti heille. Helppo on arvata Beduinein harmi siitä, ettei tämäkin ollut saanut "maahan pudota ja hietikkoon hävitä". Kalujen takaisinsaamisessa oli sangen suurena apuna Beduinein kateus, niin etteivät ne, joiden saalis oli tietty ja siis pois-annettava, sallineet toistenkaan osaksi tulleitten ja kätköön pistettyin tavarain jäädä salaan. Ainoosti muutamat harvat kalut olivat auttamattomasti kadoksissa, niissä valitettavasti pieni almanakka täynnä Wallin'in muistoon-panoja jokapäiväisestä lämpömäärästä vuoden alusta. Jos vaan tämä olisi jälleen löytynyt, olisi Wallin pitänyt koko seikkaa pikemmin huvituksena; sen vähin, mitä hän menetti, maksoi täydesti näin saatu kokemus, kuinka noissa ryöstöissä on tapa menetellä.

Loppumatka kävi sitten ilman mainittavitta tapauksitta ja Kesäkuun 1 p. istui Wallin vanhassa kortterissaan Kairossa.

18. Wallin'in loppu-elämä.

Kesällä 1849 palasi Wallin jälleen Eurooppaan, josta jo oli melkein vierautunut. Hän matkusti Pohjois-Italian ja Schveitz'in kautta, sitten Rheinjokea pitkin ja viimein purjehti Belgiasta London'iin, johon saapui Lokak. 1 p. Tämän mutkan teki hän varsinkin siksi, että saisi mielensä virvoitetuksi; se oli näet kovasti masennuksissa siitä, että hänen toiveensa, saada vielä jatkaa retkiänsä Arabiassa, oli menneet tyhjäksi. Myös tahtoi hän London'in runsaista keräelmistä täydentää tietonsa Itämaista. Siellä valmisti hän provessorinväitöksensä ja painatti myös Englannin kielellä useampia pienempiä kirjoituksia matkoistansa. Nämät vetivät englantilaisten tiedemiesten huomion hänen puoleensa ja tuottivat hänelle kaikellaisia kunnian-osoituksia. Hän sai "kuninkaallisen palkinnon kirjallisista ansioista" sekä paitsi sitä eripalkinnon Itä-Indian komppanialta. Myöskin Pariisin maantieteellinen Seura Lähetti hänelle hopeamitaljin. Yhteydessä sen kanssa sopii vielä lisätä, että Englannin maantieteellisen Seuran painattamassa suuressa kartassa Wallin'in kulkemat tiet ovat erittäin merkityt.

Yli koko Euroopan mainiona saapui hän viimein kotimaalle, juuri samassa kun maisterivihkiäiset vietettiin Kesäkuussa v. 1850. Tietysti tervehdittiin häntä täälläkin kaikella kunnioituksella ja rakkaudella; mutta hänen masentunut mielensä ei tahtonut kuitenkaan jälleen virota. Luultavasti oli jo silloin taudin itu päässyt alkuun hänen ruumiissansa. Kuinka vähän kaikki tuo maine ja kunnia häntä lohdutti, näkyy seuraavista sanoista, jotka ovat otetut eräästä Londonissa kirjoitetusta kirjeestä: "Elämän päivämatkallani oli minulla vaan yksi toivo: se että ennen päivänlaskua pääsisin perille kaukaisessa erämaassa olevalle lähteelle. Mutta juhtani oli nälästä näännyksissä, sen kyttyrä laiha rasvasta; hiekkamyrsky minut eksytti. Sentähden nyt nälkäisenä ja janoisena, vaan Beduinin vakaisella tyytymisellä Jumalan sallimukseen käyn levolle siihen paikkaan, missä yö minut on kohdannut ja siihen kuoppaan, jonka itse olen itselleni hiekkaan kuoppinut. Täällä aion odottaa, mitä Herra on lähettävä minulle koittavan aamun kanssa: elon taikka kuolon". Suomesta ikävöi Wallin yhä takaisin hänelle niin rakkaaksi tulleelle erämaalle ja koetti jälleen saada matkarahaa sinne. Mutta, ihme kyllä, ei hän voinut saada semmoista, ei Pietarin eikä London'in maantieteelliseltä seuralta. Lokakuun 23 p. 1852 toi viimein koittava aamu kanssansa kuolon, jonka hän oli nähnyt edessään toisena ehtonansa.

* * * * *

Täten jäivät hänen matkansa hedelmät suurimmaksi osaksi kypsymättä. Wallin'in työtapa olisi vaatinut pitkää ikää. Hän ei osannut kiireesti saada valmista käsistänsä vaan moitti semmoista menetystä toisissakin hätiköimiseksi. Hän oli taipuvainen pitkällisiin, perinpohjaisiin valmistuksiin; hänen rehellisyytensä ja tarkkuutensa estivät häntä lausumasta mielipiteitään, ennen kuin hän oli asian kaikin puolin tutkinut. Siihen tuli lisäksi, että hän tahtoi uudestaan omin silmin tutkia kaiken senkin, mitä jo muut olivat tutkineet ennen häntä. Mutta vaikka Wallin'in teokset jäivät keskenvalmistamatta, on nähty oppineitten vuosi vuodelta yhä enemmän rupeavan käyttämään näitä katkelmia. Ne ovatkin tehdyt mestarin kädellä, erinomattain kansatieteelliset havainnot osoittavat harvinaista vapautta ennakkoluuloista, syvämielisyyttä ja tarkan kuvaamisen lahjaa. Vähemmin mieltynyt hän oli kieleen, mutta oli kuitenkin tavaton, monipuolinen kielitutkija.