BUCHHOLZIN PERHE
Kuvailuja Berliinin elämästä
Kirj.
JULIUS STINDE
Lyhennellen suomensi Aatto S.
Porvoossa, Werner Söderström, 1886.
SISÄLLYS:
Kadulta katsoen. Syntymäpäivä. Musikillinen vävynpyynti. Näyttelyssä. Herra Buchholzin hammastauti. Kummitusjuttuja. Uudenvuoden aatto. Magneetillinen koetus. Perhevaunuissa. Morsianilta kolmannessa kerrassa. Meidän pitää lähteä kylpypaikkaan. Kylpypaikassa. Herra Bergfeldtin onnettomuus. "Voille leivälle." Ristiäiset. Kesällä. Elonkorjuu-juhla. Salaisuuksia. Emmin varasto. Häät. Häiden jälkeen. Ensi pidot. Eno Fritzin joulu. Kotoista taidetta. Muotokuva. Uusi sukulaisuus. Hieno seura. Betti. Onnettomuuden torstai. Koetuksia. Vävyni. Eno Fritz. Mitenkä kullekin käy.
KADULTA KATSOEN.
Pääkaupungin koillisosassa, Landsberginkadun varrella, joka kulkee Aleksanderintorilta Fredrikinmetsikköön, on talo, joka eroaa kaikista lähinaapureistansa vain siten, ett'ei sen alakerrassa ole mitään puodin-ikkunoita, vaan sen sijaan on koristettu parilla pylväällä, jotka arkkitehti on sommitellut, kun hän kerran tahtoi rakentaa kreikkalaiseen tapaan, vaan erehdyksestä sai käsiinsä väärät mallikirjat ruvetessaan piirustamaan talon pitkää seinää.
Mutta ne molemmat seinäpylväät, ulottuen alakerrasta toisen kerroksen läpi aina kattoon asti, tuottavat kuitenkin talolle vähän juhlallisen muodon, niin että se on paljon sievemmän näköinen kuin nuo uudenaikaiset vuokrakasarmit, joiden tieltä vanhan Berliinin pikku talojen on vähitellen täytynyt väistyä, vaan joita kuitenkin tapaa vielä kaupungin koillisosassa, ikäänkuin odottelemassa alas repimistä. Tuskinpa ne enää kauan sielläkään säilyvät, sillä jopa niidenkin kohdalla kelloaan helistelee tuo hevosrautatie, joka on jo niin monta vanhaa ja muinaista laitosta soitollaan hautaan saattanut.
Noilla väärin käsitetyillä kreikkalaispylväillä koristettu talo kyllä vielä jonkun ajan pitää puoliaan, sillä kun se rakennettiin, pudistelivat ihmiset päätänsä ihmetellen mahtavaa ja komeaa rakennusta, joka tuli niin perin toisenlaiseksi kuin sen ympäristö. Aiottiinko sitä muka asunnoksi jollekin prinssille tai kreiville! Tännekö ylhäiset tulisivat Landsberginkadulle; eihän toki, hehän pysyvät "Unter den Linden" ["Lehmusten alla", komein katu ja kävelypaikka Berliinissä] tai Wilhelminkadulla, jossa muutkin palatsit ovat eikä näy puukengissä juoksentelevia lapsia. Niin sanoivat ihmiset silloin, ja nyt, tuskin miespolven ajan kuluttua, soveltuu tämä talo uudenaikaiseen Berliiniin ainoastaan sentähden, että se aikanaan tehtiin kasvun varalle, niinkuin pyhävaatteet kolmetoista-vuotiaille, joiden kädet ja jalat joka vuodenneljänneksenä korttelittain jatkuvat. Tuosta luulopalatsista on tällä välin tullut tavallinen, hyvä porvaristalo. Jos nyt Aleksanderintorilta päin astuu pitkin Landsberginkatua, muistellen, mitä kaikkia suuria ja muhkeita rakennuksia nykyisessä Berliinissä on nähtävänä, niin ei tässä talossa näy mitään muuta erinomaista kuin nuo pylväät, muistomerkki jonkin viattoman arkkitehdin halusta paikkailla uudenaikaista rakennusta kreikkalaisilla palasilla.
Talon ulko-ovesta, jonka päällä on tavallinen kaarikoristus, on päivällä aina molemmat puoliskot auki, niin että näkee porstuaan ja sen perällä olevista lasiovista pihaan. Sieltä kuumottaa oven tummien ruutujen läpi kesällä vehreätä, sillä talon takana on pieni puutarha, jossa yksi omenapuu ja muutamat seljapuut turhaan ilmaa ja valoa tavoittelevat. Kun viereisen tehtaan kivihiilen-savu kosteain tuulten painosta vaipuu pihaan, tahraa se niukat omenankukat mustiksi ja tunkeutuu seljakukkien hentoihin teriin, niin että niissä aina on oman tuoksunsa ohella myöskin savupiipun hajua. Joka vuosi koetetaan kylvää vähän ruohoakin, mutta eipä niistä pitkistä taimista, jotka puiden varjossa jaksavat elossa pysyä, paljo hupia ole, sillä mikä varpusilta säästyy, sen kohta kanat pois raapivat. Mutta kun lämpöinen toukokuun sade on huuhdellut ja saanut katuojat tulvilleen, niin että pojat voivat niissä panna purjehtimaan paperiveneensä taikkapa paremman puutteessa hattunsa, silloin näyttää talontakainen puutarha niin iloiselta, kuin olisi kevät siellä vieraana; ja paljohan sekin on suuressa, laajassa Berliinissä.
Suurennut ja laajennut on todella kaupunki, niin suurennut, että yksityinen ihminen siellä ihan häviää. Miten ihan toisin on pikku kaupungissa. Kaikki siellä tuntevat toinen toisensa ainakin näöltä, ell'ei lähemmin, ja milloin joku vieras astuu katua, niin tietää jokainen, ken hänet näkee, että hän todellakin on vieras. Mutta Berliinissä saa ken hyvänsä astuskella kaikki kadut eikä kukaan häntä huomaa; onnelliseksi sattumaksi hänen on katsominen, jos joku tuttu tai ystävä vastaan tulee. Tuhansia ihmisiä rientää hänen ohitsensa hänelle tuntemattomina ja hän tuntemattomana heille; tuntemattomat ovat matkakumppanit "omnibus"-vaunuissa, hevosrautatiellä ja kaupungin rautatiellä. Hänestä tuntuu yksinäiseltä päivän vilkkaassa hälinässä ja ihmisvilinässäkin. Yksinäisyys ei asu ainoastaan tuolla ulompana metsissä perämaissa tai aavalla merellä; kyllä sillä on sijaa myöskin väkirikkaassa kaupungissa.
Ja kuitenkin on jokainen talo tässä suuressa kaupungissa kotina niillä, jotka siinä asuvat, ja katu, jonka varrella talo on, semmoisena piirinä, jossa on naapureja niinkuin pikku kaupungeissakin, joissa ollaan likeisiä ystäviä tai ainakin näöltä tunnetaan toinen toisensa. Talojen asujamilla on sukulaisia ja tuttavia niinkuin pikku kaupungeissa, on omat seurapiirinsä molemmissa ja puhutaan niiden piirien jäsenistä hyvää ja pahaa täällä niinkuin muuallakin. Siinä vain erotus, että suuremmassa kaupungissa on enempi seurapiirejä kuin pienemmässä ja että ne ovat jyrkemmin erotetut toisistaan, kun näet suuren kaupungin yksinäisyys tunkeutuu väliin. Ne ovat kuin tuo puutarha, joka on korkeain muurien piilossa naapuritaloilta ja jonka vehreää loistoa ohikulkija ainoastaan silloin huomaa, kun suuri ovi on auki. Seljapuu ei kukoista kelle hyvänsä niinkuin suurissa huvipuistoissa, joissa suihkukaivojen vaahtoiset säteet korkealle ilmaan ruiskuavat, kastellen ympärillään kukoistavia pensastoja, milloin tuuli leikittelee välkkyvissä pisaroissa.
Suuren kaupungin julkisesta elämästä pitävät sanomalehdet joka päivä muistikirjaa. Säännöllisesti saamme tietää, milloin Eläintarhan puissa ensimäiset silmikot lehdiksi aukenevat; mutta yksinäisen omenapuun ensi kukista ei riviäkään paineta, sillä se on yksityisen oma, joten sillä ei ole mitään oikeutta painomusteesen, ell'ei se saa jotakin erinomaista aikaan, esimerkiksi virkoa syksyllä uudestaan kukkimaan tai vanhuuden heikkoudesta kaadu ja tee tuhoja. Semmoinen on myöskin yksityiselämä taloissa sekä eri seurapiirien työt ja toimet. Ainoastaan erinomaiset tapaukset saapuvat julkisuuteen: murtovarkaudet, tulipalot, erityiset suuret onnettomuudet tai harvinaisen iloiset tapaukset. Tuhannen-tuhansista ei maailma tiedä mitään; he vaeltavat elämänsä syntymästä hautaan saakka keskellä suurta kaupunkia hiljaisessa yksinäisyydessä, ja kuitenkin sykkii heillä rinnassa sydän, joka rakastaa ja vihaa, tuntee iloa ja surua, koska se kerran on ihmissydän.
Landsberginkadun varrella asuva Buchholzin perhe olisi myöskin jäänyt noiden tuhansien lukuun, ell'ei muuan kiusallinen tapaus olisi rouva Vilhelmiina Buchholzille antanut aihetta levittää suuttumustansa julkisuuteen ja astua hiljaisesta piilostansa esiin. Ensi kirjeestään saakka, jonka hän lähetti erään berliiniläisen viikkolehden toimitukselle, eksyi hän sanomalehti-kirjailuun, sillä kirjettä seurasi tuontuostakin aina toinen, ja kaikki ne näyttivät uutta puolta hänen perheensä ja seurapiirinsä yksityiselämästä. Rouva Vilhelmiina availi puutarhansa porttia, vieläpä, milloin semmoinen aika oli, leikkeli kourallisen seljakukkiakin niille, joita savupiipun haju ei inhottanut. Hän ajatteli: "Kämmekkäkukkia ei kasva Landsberginkadun varsilla; yksinkertaisten porvarisihmisten toki ei kannata pitää lasiseinäisiä kasvihuoneita."
Oikeassa hän onkin. Ketä ei miellytä porvariselämän kuvailu valtakunnan pääkaupungista, häntä ei kukaan kiellä ostamasta romaania, jossa paroonit ja kreivittäret puhuvat sivistynyttä kieltä. Mutta ketä huvittaa kuulla, millainen rakas perhe-elämä on suuren kaupungin yksinäisyydessä, hän ottaa osaa rouva Vilhelmiinan suruista ja iloista ja katsoo hänen kirjeitään pääkaupungin elämän piirrelmiksi, joka kaupunki ei suinkaan ole vain paljaita asfalttikatuja ja pitkiä huonerivejä, vaan on siinä monta, monta kotia, joiden ovet pysyvät vierailta suljettuna. Yksi niistä kodeista on Buchholzin talo Landsberginkadun varrella, ja suuttumus se pakotti rouva Buchholzin avaamaan ovensa. Miten se tapahtui, kertokoon hän itse.
Syntymäpäivä.
Minä olen vain yksinkertainen rouva, herra toimittaja, eikä kirjoitus ole suinkaan minun asiani, mutta koska teidän lehdessänne, jota minä niin mielelläni luen, monesti myöskin puhutaan asioista, joita ainoastaan naiset voivat oikein käsittää ja käsitellä, niin uskallan minä huolellisena äitinä purkaa teille sydämmeni, ja pyydän teitä hyväntahtoisesti korjailemaan tavaustani, missä se korjausta tarvitsee. Kiusallista näette olisi minulle, jos tyttäreni huomaisivat virheitä minun kirjoituksessani; se vähentäisi minun tähänastista arvoani. Ette usko, miten paljon lapset nykyään kouluissa oppivat.
Vaan nyt asiaan.
Pari joulua sitte lahjoitti eno Fritz lapsille nukketeaatterin, johon mekin olimme aivan tyytyväiset, koska lapset silloin ovat hiljaa, kun sillä leikittelevät. Yksin silloinkin, kun Krausen pikku poika tulee ja Heimreichin kolme lasta Myllerinkadulta, sujuu kaikki ilman hälinää, kun vain käyvät nukketeaatteriin käsiksi. Muuten leikkivät he aina "Hyvää yötä, naapuri" tai "Karkulaista ja kiinniottajaa", jolloin ei ilman ikävyyksiä selvitä; särkivätpä ne kerran lasiovenkin astiakaapista, jossa hienot posliinit ovat, mutta ne toki onneksi säilyivät. Mieheni sentähden antaa silloin tällöin tytöille jonkun groshenin ostaakseen uusia kuva-arkkeja, joista he leikkelevät ja liimailevat uusia kuvia ja paikkailevat entisiä; se on toki parempi kuin kaiken rikkominen. Kaapin ovenruutu maksoikin kokonaista kahdeksan markkaa.
Äskettäin oli nyt Emmin syntymäpäivä, ja koska hän jo on koko suuri tyttö, kutsuin minä vanhemmat myöskin, kun Emmillä tapansa mukaan oli lapsivieraita.
Lapsille jätettiin ruokahuone. Saatuaan suklaansa (tietysti vehnäleipäin kanssa) rakensivat he nukketeaatterinsa ja asettivat eteen tuoleja ihan kuin oikeassa teaatterissa. Sitte tuli pikku Krause ja pyysi meitä aikaihmisiä sisään näytäntöä katsomaan, ja me menimmekin kaikki, ollaksemme lapsille mieliksi. Me naiset kävimme istumaan tuoleille, vaan herrojen täytyi seisoa seinän vierustalla, sillä silkkipäällys-tuolien kantelemista salista minä en salli.
Meidän siinä istuessamme ja odotellessamme, mitä tuleva oli, sanoo rouva Heimreich minulle, että hän yleensä ei kovinkaan ole hyvillään lasten ilvehtimispuuhista, koska se tekee heidän mielikuvituksensa liian vilkkaaksi. Minä vastasin: "Päinvastoin, se sivistää sydäntä ja mieltä ja on parempaa puuhailemista kuin meluaminen, jossa helposti kaappien lasiovet pirstoiksi särjetään." Hän kyllä yskän ymmärsi, sillä hänen Agnesinsa syy se oli tuo taannoinen onnettomuus; ja hän jäikin vaiti.
Viimein nousi esirippu. Eno Fritz alkoi paukuttaa käsiänsä, vaikk'ei vielä ollut sanaakaan lausuttu; hän luuli kaiketi olevansa Viktorian-teaatterissa, jossa koristukset aina saavuttavat suurimman suosion. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään paukuttelemista, sillä näyttämö kuvasi yksinkertaista huonetta, jossa me muut emme huomanneet mitään erinomaista. Mutta eno Fritzpä se tahtookin aina olla asiaa tuntevinaan.
Jo alkoivat lapset puhua: Minun Emmini työnsi erään teaatterissa olevan naiskuvan esille ja sanoi ihan kovaan ja selvään:
"Hyvää huomenta, hyvät naiset. E-ei, en minä voi olla ilmasematta teille sydämmeni ajatuksia. Ajatelkaahan vain, Rosalia, se kevytmielinen elukka, liehakoitsee nyt jo minunkin vahtimestarilleni."
"Tuohan alkaakin oikein sievästi!" kuiskasi rouva Heimreich minulle. — "Kukapa heti kaikkea kultavaa'alla punnitsee!" sanoin minä. Vähän oudolta rupesi kuitenkin tuntumaan mielessäni, mutta en toki tahtonut antaa Heimreichin rouvan huomata minussani mitään heikkoutta. Lapset näyttelivät edelleen; Emmi jatkoi: "Niin, siinä naisessa ei ole rahtuakaan hyvää. Eikö hän ole koettanut teiltäkin vieroittaa rakastajianne, se kelvoton kappale?"
"On, on kyllä!" vastasivat toiset lapset yhteen ääneen ja nykivät nauhoilla kukin nukkeansa, niinkuin ne olisivat puhuneet. Yksin pikku Krausekin yhtyi moitteesen, jonka tähden hänet ajettiin pois teaatterista, niin että hän itkien tuli vaateseinän takaa, jonka lapset olivat asettaneet nukketeaatterin sivuille eteensä, ett'ei heitä itseään näkyisi.
"Minusta tuo näyttää tulevan yhä paremmaksi!" sanoi rouva Heimreich jotenkin kovaan. — Minä en ollut huomaavinani, mitä hän tarkoitti, vaan sanoin pikku Krauselle: "Tulepas tänne, Edvard, minun luokseni, tästä näet paraiten!" — "Minun mielestäni olisi parasta, ett'ei lapsi näkisi mitään moisesta ilveilystä", virkkoi rouva Heimreich pisteliäästi. Minä olin vaiti. Nyt tuli näyttämölle kaksi nukkea, jotka puhuivat olevansa salaa naimisissa, että heillä oli poika, josta vanhemmat eivät mitään tienneet, ja samanlaista siivoa enemmänkin. Sitte tuli vanha vekkuli hyväilemään Rosaliaa ja toi kaksi sampanjapulloa, joihin kumpaiseenkin oli liimannut kymmenen taalerin setelin. Rouva Heimreich laususkeli yhä pilkkaavia huomioitaan. "Tuoko se nyt sivistää sydäntä ja mieltä?" ivasi hän minua. "Parempi ennen antaa muutaman lasiruudun rikki mennä kuin nuorten sielujen turmeltua!" — Saatoinko minä myöntää hänen olevan oikeassa? Oikeastaan minun olisi pitänyt, mutta hän oli liian kiusallinen, niin että minä vain vastasin: "Mitä näyttämöllä tapahtuu, tapahtuu kyllä usein elämässäkin!" — "Sitä en minä ole kokenut!" pilkkasi hän. — Minä olisin kyllä tuohon voinut yhtyä, mutta oikeassa hänen ei pitänyt oleman, ja sentähden minä vain vastasin: "Kun sokeaksi ja kuuroksi asettuu, niin ei tietysti näe eikä kuule maailmasta mitään!" Onneksi laskeutui samassa esirippu; ensi näytös oli lopussa. Eno Fritz ja pikku Krause yksin paukuttivat käsiään; minä tietysti myöskin paukutin, näyttääkseni vain rouva Heimreichille, ett'en minä vähääkään huolinut hänen loruistansa.
Nyt alkoi toinen näytös. Rosalia löytää kadulta sinne hyljätyn lapsen, jota joku mies sanoo hänen omaksensa. — "Minä olen ompelumamseli, kuinka se olisi mahdollista?" huutaa minun Emmini, jonka näyteltävänä oli Rosalian osa.
Minulla oli jo monta kertaa tuntunut tuskanhikeä ja kylmiä väreitä, ja nyt minä en enää jaksanut pidättää itseäni. "Nyt on ilveily lopussa!" huusin minä, "tämä ei enää ole mitään leikkiä!" ja hypähdin ylös. — "Teidänpä kodissanne lapset näkyvät oppivan paraita asioita!" ivaili rouva Heimreich. "Ha ha! Sydäntä ja mieltä! Kyllä ne sivistyvät, se täytyy tunnustaa!" Ja sitte hän huusi: "Agnes, Paula, Martta, tulkaa heti tänne minun luokseni, minä en huoli tuommoisista vehkeistä. Me olemme rehellinen perhe, teidän isoisällänne, minun isävainaallani, oli punaisen kotkan ritariston tähti."
"Mutta vain neljännen luokan", pistin minä väliin, sillä missä suinkin sopii, puhuu hän aina miesvanhuksesta ja hänen tähdestään, — Lapset tulivat vaateseinän takaa pahan mielen näköisinä. Minun tyttöni itkivät ääneensä ja pikku Krause alkoi ulvoa mukaan. Olihan se oikea häiritty uhrijuhla. — "Mitä me sitte olemme tehneet, että niin pahastuit, mamma?" uikutti Emmi. — "Mitä!" sanoin minä, "miten te semmoista tyhmää lorua rupeatte näyttelemään?" — "Tyhmääkö vain?" kysyi rouva Heimreich. — "Mistä te saitte sen kappaleen?" kysyin minä äkeissäni, — "Kirjansitojalta!" vastasi Emmi ja toi kirjasen, jonka nimen luin: "Kevytmielinen nainen. Byttnerin ja Pohlin kirjoittama 3-näytöksinen ilveily. Lasten teaattereille sovitteli toht. Sperzius. Neu-Ruppinissa, Oehmigken ja Riemshneiderin kustannuksella." — "Sepä lienee kelpo tohtori, tuo Spuzius tai Sperenzius", sanoi rouva Heimreich, "hävetä hänen pitäisi." — Nyt sekaantui myöskin eno Fritz puheesen. "Varsin hyvä ilveily", sanoi hän, "se on lukemattomat kerrat näytetty suuressakin teaatterissa." — "Kyllä kai!" virkoin minä, "ilveily yksityisille herroille. Mutta mikä sinulle yksinäiselle vanhalle pojalle on mieleen, ei sen siltä aina tarvitse hyvä olla. Toivoakseni et sinä ole sitä nähnyt, Kaarle?" kysyin minä mieheltäni. Hän ei muistanut tarkkaan.
Nyt taas rouva Heimreich torui. Minun, koska olen äiti, ei pitäisi sallia kuljettaa semmoisia kirjoja kotiini; johon minä vastasin, että minulla on muutakin tekemistä kuin sen valvominen; minun kodissani ei pidä vieraissakävijäin saaman kirjoittaa käyntikortin sijasta nimeänsä tomuun, jota sormen paksulta on huonekaluilla. Sanasta kasvoi toinen ja rouva läksi meiltä, ei sanoen enää koskaan tulevansa eikä myöskään päästävänsä lapsiaan semmoiseen Gomorraan, kuin meidän kotimme on. Se minulle olikin mieleen, sillä minun molemmat lapseni ovatkin oikeastaan jo liian suuret Heimreichin kolmen nuorimman kumppaniksi, ja vaikka Heimreichin rouva ylvästelee siveydestään, niin on minulla kuitenkin oma luja vakuutukseni, että hän ainoastaan niin kauan on hurskas, kun pyhinä istuu kirkossa.
Lapset itkeä ulvoivat kovin, kun Heimreichit meiltä läksivät. Minä annoin heille suklaata vehnäleivän kanssa, vaikka he äsken juuri jo olivat saaneet osansa, mutta ainahan lasten vatsassa on tilaa, ja nyt se olikin varsin hyvä, sillä siten ainakin he rauhoittuivat. Me olimme seurustelleet jotenkin kauan Heimreichien kanssa, mutta oma tahtonsahan se ihmiselle paras on. Rouvahan se nyt niin tahtoi. Sitä paitsi he asuvat ihan tuolla takana Myllerinkadun päässä ja sinne on hirmuisen pitkä matka. Krauset jäivät vielä meille, ja kun jälleen pääsimme saliin istumaan, tuli tietysti puheeksi tuo kelvoton kirja, joka oli saanut aikaan niin paljon pahaa. Herra Krausen mielestä oli anteeksi-antamatonta päästää lasten käsiin moisia juttuja. Eno Fritz vastasi, että lapset ovat liian tyhmät, tietääkseen, mitä niissä oikeastaan tarkoitetaan. "Pikku lapsista kasvaa suuria!" sanoi minun mieheni. "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa!" sanoi rouva Krause. "Olisivathan lapset saaneet näytellä 'Lumiprinsessaa' tai 'Peukalopoikaa' tai jotakin senlaatuista", sanoin minä; "kun heille juuri tuommoisen tyhmyyden pitikin sattua käsiin, kuin tuo kirja."
Eno Fritzin mielestä olisi meidän pitänyt antaa ilveilyn mennä menojaan loppuun, se muka olisi ollut parasta, se ei olisi herättänyt niin suurta huomiota. Vaan minä hänelle puhuin suuni puhtaaksi, sillä eno Fritz on minun nuorin veljeni. Hänen kelvoton teaatterinsa se oli kaikkeen syynä, toruin minä. Hän kuitenkin työnsi syyn kirjansitojan niskoille ja toht. Sperenziuksen vai mikä hänen nimensä on. Koko ilta se kuitenkin turmeltui.
Nyt minä kysyn, herra toimittaja, eikö ole perin väärin, että tehtailijat ja kauppiaat tuolla viattomalla ilmoituksella "lasten teaattereille soviteltu" myöskentelevät kirjasia, jotka soveltuvat yhtä vähän lapsille kuin nyrkinisku vasten silmää? Missä on terveyspoliisi tarkastamaan ja estämään henkisen ravinnon väärennystä?
Syntymäpäivästä nyt ei enää mitään iloa ollut — olihan syytä Heimreichin rouvassakin — mutta sen verran minä onnettomuudesta opin, että täst'edes minä ja mieheni valitsemme tyttöjemme lukemiset. Heidän nuoruutensa paratiisiin ei enää pääse semmoinen myrkkykäärme hiipimään. Krauset ajattelevat ihan samoin kuin minäkin ja ehkäpä myöskin moni muu perhe, kun kuulevat, miten minulle kävi. Te ette ole äiti niinkuin minä, mutta toivoakseni te minua tässä asiassa autatte.
Kunnioituksella Vilhelmiina Buchholz, omaa sukua Fabian.
Kirjan lähetän mukaan. Siitä näette, ett'en minä vielä ole maininnutkaan pahimpia paikkoja.
Musiikillinen vävynpyynti.
Te olitte silloin niin ystävällinen, että painatitte sen kelvottoman jutun, joka minun Emmini syntymäpäivänä tapahtui, kun lapset näyttelivät sitä vanhaa hirveätä ilveilyä nukketeaatterissaan ja minä riitauduin Heimreichin rouvan kanssa. Hän ei ole siitä asti kertaakaan käynyt meillä, ja Krausen rouvakin, hyvin ymmärtäväinen vaimo, sanoo olevan minun puoleltani liikaa alentautumista, jos minä astuisin ensi askeleen.
Mutta nyt minun on kerrottava teille, miten äärettömästi minä äskettäin hämmästyin. Minä istun noin vaan enkä ajattele niin mitään, kun ovella soitetaan ja postimies tuopi minulle rahalipun. Ensin minä en sitä ollut lainkaan uskoa, mutta täytyihän minun kuitata, ja hän luki minulle kultakolikot pöydälle. Se oli maksu siitä, mitä teille kirjoitin; ei, sitä en todellakaan odottanut, ja vielä niin paljo, minä olin ihan hämmästyksissäni ja aloin itkeä ja lapset myöskin. Raha oli pöydällä, minä ajattelin sen katoavan näkyvistäni, jos siihen käsin koskin, ja olisinpa luullut postimiestä jonkun lumotarinan kummitukseksi, ell'ei hän olisi niin pahasti liannut salin lattiata.
Mieheni sanoi: "Minähän saatan ihan ylpeillä sinusta, Vilhelmiina, tuon sinä olet ansainnut kirjailulla." — "Kaarle", sanoin minä, "olenpa minä välistä ollut liian kiivas sinulle, se ei ole enää tapahtuva, ei, ei millään tavalla." Hän syleili minua ja suuteli ja minun täytyi taaskin ruveta itkemään. Emmi ja Betti kiertyivät minuun kiinni, kun näkivät, ett'en minä vieläkään jaksanut rauhoittua, ja pyyhkivät hekin silmiänsä. "Kas niin, jätetään jo, lapset", lepyttelin minä heitä, "tämähän on vain iloa. Jospa vain Heimreichin rouva tämän näkisi, niin sepä vasta häntä suututtaisi!"
"Mitä aiot nyt rahalla tehdä?" kysyi mieheni. — "Sen minä säilytän ikuiseksi muistoksi", vastasin minä, "taikkapa ehkä ostan sillä itselleni uuden hatun, kun vanha ei enää ole vähääkään nykyisen muodin mukainen. Krausen rouvakin on äsken juuri hankkinut itselleen uuden." — Lapsetkin arvelivat sitä keinoa paraimmaksi kaikista. Niinpä minä taivuin heidän pyyntöönsä, ja kolmen kesken läksimme sitte muotikauppaan. Mutta kun siitä rahasta vielä jäi jokseenkin paljo, jonka postimies toi, niin sanoin minä: "Nyt me sillä hankimme itsellemme vähän hauskuutta. Tänä iltana menemme Bilsen konserttisaliin; minä panen uuden hatun päähäni ja pappa tulee sitte meitä noutamaan."
Lasten riemu oli ääretön, ja kun nyt kerran olimme kävelyllä, poikkesimme kondiittoriin, otimme suklaata leivoksien kanssa sekä vähän nakertelemista päälle. Se oli erittäin hauskaa ja mukavaa.
Iltasilla läksimme hyvään aikaan tielle, saadaksemme hyvät istuinpaikat Bilsenissä. Astuttuamme saliin näen minä siellä jo erään ystäväni istuvan muutaman pöydän ääressä. Me menimme luo ja tervehdimme. "Hyvää iltaa, rouva Bergfeldt", sanoin minä, "näkeepäs teitäkin vielä. Kas, miten teidän Augustanne on kasvanut siitä asti, kun häntä viimeksi näin!" — Niinpä hänkin arveli, että hänen tyttärensä on paljon kasvanut. — Tietysti minä heti huomasin, että vaatteetpa ne ainoastaan tytön suureksi tekivät; ihan viimeisen muodin mukaan liepeet ja pansari-liivit ja tukka otsalle kammattuna kuin Ölannin pikku hevosilla. Sitä minä en toki tytöilläni kärsisi, vaikka Bettille kyllä aivan yhtä hyvästi semmoinen puku sopisi kuin Bergfeldtin Augustalle, joka kyllä kävi rippikoulunsa jo kaksi vuotta sitte, mutta on vielä niin laiha ja hoikka, että ihan pitäisi hävettää pukea häntä kuin täysikasvuista ihmistä. No, kellä on niin terävät kyynyspäät, niin parasta onkin pitää pitkiä hihoja.
Me asetuimme siihen, vaan kun Emmi aikoi käydä Augustan viereen, sanoi Bergfeldtin rouva tuolin jo olevan toiselle aiotun; hänen Emilinsä vielä oli tulematta. — "Onhan tuossa kaksi tuolia, tottahan teidän Emilillenne riittänee yhdestäkin." — Hän vastasi Emilin tuovan kanssansa toisenkin ystävän ja joutui ihan hämillensä. — "Ahah", ajattelin minä, "tässä on jotakin tekeillä. Pidäpäs varasi!"
Kohta sitte Emil tulikin ystävänsä kanssa, joka, kuten sittemmin tuli selville, lukee niinkuin Emilkin asessoriksi, vaikka hänellä vielä on pari vuotta jäljellä. Ihan niinkuin odotin, istuutui ystävä Augustan viereen, joka siitä punastui korviinsa asti ja sitte vielä neuvottomammalta näytti kuin ennen. Emil joutui siten minun Bettini viereen, ja niin olikin meidän pöytämme täysi.
Konsertti alkoi. Tuskin ehtivät soittajat käydä käsiksi soittimiinsa, kun Bergfeldtin rouva otti sukanneulomuksen taskustaan ja alkoi neuloa niin kiireesti, kuin olisi tahtonut ansaita takaisin pääsymaksua. Niin kauan kun soitettiin hitaasti ja juhlallisesti, neuloi hän ihan rauhallisesti, mutta kun sittemmin soitettiin valssia, tarttui tahti hänelle sormiin ja häneltä niin paljo silmiä puikoilta putosi, että Augustan täytyi kaikki jälleen purkaa, mitä hän kokoon oli saanut. Nyt minulle myöskin selvisi, minkä tähden se sukka niin harmaalta näytti.
Hyvin minä kyllä suosin kotoista ahkeruutta ja vihaan laiskuutta, mutta jos on henkeään sivistämässä konsertissa, niin eihän toki huomiota riitä kahteen paikkaan, sinfoniaan ja sukkaan. Enkä myöskään luule Beethovenin sovitelleen ihanoita sävelmiänsä sitä varten, että niiden höysteeksi pitäisi neuloa sukkaa. Ja miten suurenmoinen sellainen sinfonia on, kun näkee kaikki kuulijat niin syvissä ajatuksissaan istuvan kuin syvin kaivo eikä suinkaan heräävän todellisuuteen vähemmästä kuin ämpärillisestä kylmästä vedestä! Niin, se on musiikin voima!
Välihetkinä meillä oli kyllin hauskaa. Emil ryhtyi Bettin kanssa laajaan keskusteluun Saksan kirjallisuudesta, ja kun Betti vasta äskettäin oli lukenut erään Marlittin teoksen, selvittihe hän oivallisesti; hänen mielestään Marlitt kuvailee luonteitansa erinomaisesti ja ihan oikealta hänestä näytti, että parooni ammuttiin ja nerokas kunnon insinööri sai kreivittären. Kun lapset jotakin oppivat, voivat he sitte myöskin puhua mukaan jonkun sanan.
Bergfeldtin Augusta ja ylioppilas tuskin puhuivat sanaakaan, mutta vähä väliä katsahtivat sivulta rakastuneesti toinen toiseensa, ja ne katseet puhuivat kylliksi. Vaan Bergfeldt'in rouva ei ollut sitä peliä ollenkaan huomaavinaan, hän päinvastoin aina puhutteli ylioppilasta "hyväksi herra Weigeltiksi" ja kyseli, miten hän voi, mitä hänen vanhempansa toimittelivat ja miksi hänellä ei ollut kalvokkaita, jotka Augusta oli hänelle kutonut. — "Te kaiketi tahdotte pitää tuota nuorukaista lämpimänä, kun hänelle lahjoittelette lämpöisiä kalvokkaita?" kuiskasin minä hänelle hiljaa, tarkoittamatta leikilläni mitään pahaa. Vaan rouva katsahti pilkallisesti minun hattuani ja sanoi: "Me pidämme hyödyllistä parempana kuin koreilemista ja loistoa!" — Minulta jäi suu kiinni. Sanoa minun uutta hattuani koreilemiseksi! Niin, jos minä sen olisin ottanut velaksi taikkapa edes mieheltänikään siihen pyytänyt rahan, se olisi ollut ihan toista. Vähän toinnuttuani minä vastasin: "Tietysti, jos miehen pitää kaikki yksin ansaita, ei rouvan sovikaan viimeisintä muotia tavoitella." Hän kyllä yskän ymmärsi.
Toisen osaston aikana söimme leivoksia, joita minä olin tuonut. Nuoret herrat sytyttivät tupakkansa, ja mitä kauniimmaksi musiikki tuli, sitä enemmin tunkeutuivat ylioppilas ja Bergfeldtin Augusta lähemmäksi toisiansa. Minä en enää sanonut niin sanaakaan, huomasin vain itsekseni, kun musiikki soitti eräässä hyvin tunteellisessa potpourrissa sävelmän: "Ah, jospa oman' oisit", että nuo kaksi istuivat käsi kädessä ja katsoivat silmäkkäin.
Viimein loppui konsertti. Minun Kaarleni ja herra Bergfeldt odottivat meitä porstuassa ja me menimme kaikki ravintolaan, otimme eri huoneen, ollaksemme ihan häiritsemättä. Minun Kaarleni oli kertonut herra Bergfeldtille, mistä minun uusi hattuni oli kotoisin, ja hän toivotti minulle onnea ja sanoi, että minäkin nyt kuuluin Saksan kirjailijanaisten lukuun, johon hänen rouvansa, tietysti pelkästä hatun kateudesta, tokasi, että naiset, jotka istuvat kirjoituspöydän ääressä, eivät huoli paljon perheestään eikä taloudestaan. — "Vai eivät?" vastasin minä; "ainakin pidän minä parempaa huolta tyttäristäni kuin te omastanne; minä en koskaan antaisi tyttäreni ruveta rakkausseikkoihin ylioppilaan kanssa, niinkuin teidän Augustanne." — No, se sana tuli väliin kuin räjähdyskuula. — "Mitä?" tiuskasi herra Bergfeldt, "herra Weigelt, ettehän toki luulle…" — "Hyvänen aika, pappa!" vaikeroi Augusta. — "Frans tarkoittaa totta", sanoi Bergfeldtin rouva. — "Mikä Frans?" kysyi herra Bergfeldt kiivaasti. — "Herra Weigelt, tiedän mä", vastasi rouva, "hän rakastaa niin sydämmestänsä Augustaa…"
"Sallikaa minun sanoa yksi sana", lausui herra Bergfeldt nuorelle ylioppilaalle, joka nousi ylös ja todella näytti paljaalta valkohyytelöltä koko mies. Kaikkiansa, miten hän tutisi. Ihan kuin uudenaikainen sähköhelistin. Oikein hän rupesi säälittämään.
"Mikä te olette?" kysyi herra Bergfeldt.
"Oikeustieteen ylioppilas." — "Missä te sitte tutustuitte minun tyttäreeni?" — "Bilsen salissa." — "Ja he rakastavat toisiaan niin suuresti!" sanoi äiti väliin. — "Niin toden totta, pappa!" nyyhkytti Augusta. — "Mutta te olette liian nuori naimaan eikä isä jätä tytärtään pitkän päälle." — "Voi pappa, sinä muserrat minulta sydämmen; Frans on niin hyvä", voivotteli Augusta. — "Tahdotko tehdä lapsemme onnettomaksi?" kysyi äiti. — Ylioppilas-parka ei saanut sanaakaan sanotuksi, vaan seisoi herra Bergfeldtin edessä kuin joku pahantekijä tuomarin tutkinnossa. — "Pidättekö huolta minun lapseni onnesta?" kysyi herra Bergfeldt häneltä. "Lupaatteko olla ahkera, suorittaa tutkintonne, elää siivosti ja tehdä minun lapseni… tyttöni… vanhimman tyttäreni…?" — Hän ei voinut jatkaa enää. Augusta itkeä nyyhkytti melkein kuollaksensa. Ja kun äiti nyt sukkelasti pani molempain nuorten kädet yhteen ja sanoi: "Minä siunaan teitä, omat lapseni!" silloin alkoivat minunkin tyttöni yhdessä itkeä. Todella se olikin liikuttavaa, sillä kihosipa itsellenikin kyynel silmään, mutta itsekseni täytyi minun kuitenkin sanoa, että tuo kihlaus oli ainakin liian hätäinen. Sulhasella ei vielä ole omaa leipää… ja tyttö sitte terävine kyynyspäineen! Kylläpä sulhanen kummastuu, kun ne saa joskus nähdä!
Vaikka Bergfeldtin rouva äsken ei ollut juuri kohtelias minulle, toivotin hänelle kuitenkin onnea ja sanoin toivovani, ett'ei hänen tarvitsisi katua lapsensa kihlaamista niin aikaisin ja niin nuorelle miehelle. Hänen nuoruutensa näkyi heti kasvojen näppylöistä ja joistakuista parranhaituvista; minä en hänestä suinkaan olisi huolinut vävykseni, sillä jotain arvoa panen minä toki näköönkin. Mitäs varten minä muuten olisin uuden hatun ostanut?
Niinpä vietimme sitte kihlajaiset kaikessa hiljaisuudessa ja lupasimme myöskin olla asiasta ihan hiiskahtamatta, kunnes sulhanen saisi suoritetuksi asessorin-tutkintonsa. Ikäänkuin kihlauksen muka saisi salassa pidetyksi! Seuraavana päivänä sen tietää pesumatami ja viikon kuluttua kaikki tuttavat; sen minä hyvin tunnen, koska minulle itselleni niin kävi, kun minä jouduin kihloihin Kaarlelle ja isä tahtoi pitää asiaa vielä salassa. Äiti ei osannut olla vaiti.
Herra Bergfeldt oli äänettömämpi kuin tavallisesti ja istui koko ajan, leipäpalasia sormissaan pyöritellen, jota vastoin rouva koetti näyttää oikein loistavan ja autuaan iloiselta. Enhän minä tahdo sitä kieltää, pitäähän äsken kihlatun tyttären täyttää äitinsä mieli ylpeydellä ja tyytyväisyydellä, mutta ainoastaan silloin, kun sulhasesta voi edes vähänkään kerskata ja kun sulhanen tulee itsestään rakkauden suloisesta voimasta eikä ikäänkuin tukasta vetämällä.
Herra Bergfeldtin harvapuheisuuden tähden me emme siellä istuntoa kovin pitkälle jatkaneet. Kotimatkalla kysyin minä Kaarlelta, huomasiko hän, että sulhanen näytti vähän nololta, niinkuin olisi koko kihlaus tullut hänelle ihan odottamatta? Kaarle sanoi koko nuorukaista tyhmeliiniksi, muutenhan hän ei olisi antanut itseään niin äkisti hämmästyttää, sillä tarkoin katsoen oli äiti puuhannut koko tuon kihlauksen, hän ei muka käy musiikin tähden Bilsen salissa, vaan suoraan puhuen tyttöään näyttelemässä. Hän sanoi myöskin, ett'ei hänestä olisi hyvälle, jos minä kävelisin tyttöjemme kanssa ilman häntä.
Siihen minä vastasin, että minuun hän kyllä saa luottaa ja että minä olen pitävä huolen, ett'eivät meidän lapsemme pääse semmoisia liittoja tekemään; minä toki osaan karkoittaa semmoiset nuoret herrat, joilla ei ole varmaa tulevaisuuden pohjaa. Niinpä syntyi sana sanasta, eikä siitä ennen tullut rauhaa, kuin Kaarle jäi vaiti. Niin hän aina tekee, milloin emme ole yksimieliset, ja siitä minä olen vielä enemmin pahoillani, kun en silloin tiedä, mitä hän itseksensä ajattelee. Vaikeapa onkin monesti tulla toimeen miesten kanssa.
Kotiin päästyämme kysyi Betti, milloin me uudestaan lähdemme konserttiin, johon pappa sanoi pitkältä aikaa kuluvan. Betti tuli pahoilleen ja änkytti luvanneensa Bergfeldtin Emilille tulevansa Bilseniin taas ensi torstaina.
Hyvänen, miten minä siitä peljästyin! Mutta nyt minä rupesin puhumaan, ja osansa siitä saivat sekä mieheni että lapset, Kaarle sentähden, ett'ei hän heti lähtenyt mukaan, Betti, kun oli tehnyt sopimuksia Emilin kanssa, ja Emmi, koska hänen kuitenkin olisi pitänyt näkemän, miten Betti ja Emil keskenään puhelivat. Eipä ollut ollenkaan hauskaa, kun päivä, joka alkoi niin iloisesti; päättyi moisiin huoliin ja ikävyyksiin.
Jäätyämme kahden kesken Kaarleni kanssa sanoin minä: "Meidän täytyy pitää tytöstä vaari, eiväthän toki semmoiset kihlaukset kuin tuo tämänpäiväinen voi meille sopia!" — Kaarle arveli, että jos äidit olisivat järkevät, niin ei mitään tyhmyyksiä tapahtuisi, vaikka nuoret miehet olisivat kuinka rakastettavat ja musiikki kuinka hempeätunteinen hyvänsä. — Olisipa minusta hauska tietää, mitä miehet semmoisista asioista käsittävät.
Kahden vuoden kuluttua saattaa Bergfeldtin Emil ehkä olla jo asessorina ja Betti on kuitenkin kymmenen vertaa sievempi kuin teräväluinen Augusta, joka nyt jo on morsian. Ja mitä musiikkiin kuuluu, niin soittivat ne Bilsenissä todellakin erinomaisesti, patarummuttaja tuo vain jyskytti vähän liiaksi, kuin olisi tahtonut saada rumpunsa halki. Miksipä ei käytäisi vähän useammin konsertissa? Eikä tuota käy myöskään kieltää, että Emil on kaunis poika ja varsinkin hän olisi muhkea vääpeli, ehkä luutnanttikin.
* * * * *
Kului pitkä aika kuulumatta mitään rouva Buchholzilta. Sillä välin tuli kesä 1879 suurine näyttelyineen, jota berliiniläiset ilolla ja ylpeydellä muistelevat, ja niiden yhdeksänsadan yhdeksänkymmenen ja yhdeksän katselijan joukossa, jotka edestakaisin kuljeksivat näyttelypalatsissa ja puistossa sen ympärillä, oli myöskin Buchholzin perhe, kuten huomaamme rouva Vilhelmiinan kirjeestä, jossa hän myöskin selittää, miksi hän niin kauan oli vaiti ollut.
Näyttelyssä.
Te olette kaiketi jo monestikin ajatelleet, mitenkähän oikeastaan on, kun ei Buchholzin rouvasta mitään kuulu, vaikka hän muuten välistä kynää käyttää. Mutta voitteko te kirjoittaa, jos teillä on niin kova sappitauti, että teidän täytyy turvautua lääkärin apuun, ja sitte ajatte kartiineja ylös pannessanne sormeenne neulan, niinkuin ei olisikaan mitään tuntoa eikä hermoja? — Eipäs, silloin ette tekään kirjoittaisi.
Nyt te varmaankin kysytte, mitenkä niin hiljainen ja kärsivällinen olento kuin minä on ollenkaan voinut saada sappitautia. Vaan minäpä puolestani tahtoisin nähdä, ken se voisi pysyä levollisena, jos hänelle tapahtuisi mitä minulle.
Ja mitä minä sitte olin tehnyt? En mitään, en niin mitään. Minä vain olin sanonut, että Bergfeldtin rouva oli pyydellyt tyttärensä verkkoihin sitä nuorta ylioppilasta, ja tuo viaton puhe oli kerrottu hänelle. En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, sillä olihan se puhdas tosi. Sepä kuitenkin hirveästi suututti Bergfeldtin rouvaa, niin että hän kirjoitti minulle halpamaisen kirjeen, sanoen tietävänsä, jos vain tahtoisi, kertoa minun Kaarlestani asioita, jotka ihmisiä hyvin huvittaisivat. Minä näytin kirjeen miehelleni ja sanoin: "Kaarle, luepas, mitä tuo eukko on kirjoittanut, ja mene sitte heti raastupaan panemaan kanteesen!"
Minun Kaarleni luki kirjeen ja vastasi vitkastellen, ett'ei hän siinä huomannut mitään aihetta lailliseen syytökseen. — Minusta tuntui, kuin ukkonen minuun olisi iskenyt! Minä vaivuin menehtyneenä silkkipäällys-sohvallemme ja toruin: "Sinä siis tunnet itsesi syylliseksi, entinen elämäsi on hirmuinen salaisuus, tuo kelvoton vaimo on oikeassa. Voi, Kaarle!" — Hän koetti itseään puolustella, sanoen Bergfeldtin rouvan ainoastaan kostonhimosta viskanneen naurettavan uhkauksen, mutta se minua vain puolittain rauhoitti; sillä jospa hän kuitenkin tiesi jotain? Ja jos Kaarlen omatunto olisi ihan puhdas, niin hän heti toimittaisi tuolle rouvalle keräjäasian niskoillensa. Huomasinhan minä selvästi, että Kaarle oli hämillään. Samassa tulivat lapset sisään, tuoden suuren kattilan ja vaatenuorat, jotka olin lainannut Bergfeldtin rouvalle ja jotka hän nyt pilkallisesti lähetti takaisin. Sitä paitsi oli hän käskenyt sanomaan, että kattilasta oli toinen korva jo ollut poikki, kun hän astian sai. Mutta se oli kelvoton valhe ja se ilkeys minut nyt ihan raukasi.
Sillä tavalla minä sappitautiin takerruin. Jos Bergfeldtin rouva voi Luojansa edessä vastata, että hän minua niin kohteli, niin hyvä se on; mutta minä kuitenkin toivon, ett'emme missään sattuisi kahden kesken. Silloin minä puhuisin hänelle suuni puhtaaksi. Minun talossani on toki kaikki ehyttä ja kunnollista.
Kun siitä aloin vähän parata eikä ihoni enää ollut niin inhottavan keltainen, jommoiseksi suuttumukseni sen oli tehnyt, sanoi Kaarle: "Vilhelmiina, kuinkahan olisi, jos itseäsi vähän huvittelisit? Emmekö lähde kaikki yhdessä näyttelyä katsomaan, sinä ja minä ja lapset; en minä parista groshenista lukua pidä, kun saamme iloita sinun paranemisestasi." — Ensin minä hyvin ihastuin ehdotuksesta, mutta sitte minulle heti johtui mieleen, ett'eiköhän Kaarlen ystävällisyys minua kohtaan vain johtunut jostakin salaisesta syyllisyyden tunnosta, jota tuo Bergfeldtin rouvan äskeinen kirje oli virkistänyt. En minä kuitenkaan virkkanut mitään tunteistani, vaan taivuin mielelläni hänen tahtoonsa. Lapset olivat juuri saaneet uudet kesäpukunsa ja koska Kaarle jo oli melkein varmasti luvannut minulle uusmuotisen japanilaisen saalin, niin mikäpä sitte olisikaan estänyt hänen aikeensa toimeenpanoa. Vaan jospa olisin tiennyt, mitä minulle oli tänä päivänä tapahtuva, niin olisinpa toki jäänyt kauniisti kotiin.
Minä en huoli teitä väsyttää näyttelyn kertomisella, sillä siihen toki tarvittaisiinkin asiantuntijan kykyä; sen verran minä vain huomautan, että koko laitos mahtavasti vaikutti niin minuun kuin lapsiinkin. Kaarle oli siellä jo useammin käynyt ja näytti sentähden karaistuneemmalta kaikkea sekä yleistä että yksityistä kauneutta kohtaan.
Kun sinä päivänä juuri oli hyvin kuuma, kehoitti Kaarle ensin ottamaan pienoista sydämmen vahvistusta Moabitin olutanniskelusta, emmekä me tuota vastustaneetkaan. Kaarle meni heti paksun baijerilaisen luo, joka laski juomaa jättiläistynnyristä, tuodakseen itse oluen. Minä jo ajattelin itsekseni, onpa minun Kaarleni kuitenkin aika hieno ja kohtelias, oikein kelpo puoliso, vaan samassa satuin silmäämään kirjavaa naamushuvi-pukuista myncheniläistä oluvela-tyttöä, joka hänelle antoi rahaa takaisin niin ystävällisesti hymyillen. Se hymy oli pistos minun sydämmeeni, mutta pysyin minä kuitenkin rauhallisena. Itsekseni minä sentään päätin, ett'en enää koskaan laske Kaarlea yksinään näyttelyyn. Sen lupasin lujasti ja juhlallisesti.
Tietysti ei ihmetytä ollenkaan, että olut minusta semmoisessa paikassa maistui koiruoholta. Minä en sitä voinut juoda, vaan annoin lapsille, ett'ei se hukkaan jäisi.
Kaarle kysyi: "Eikö sinusta olut maistu, Vilhelmiina? Koetammeko jotakin keveämpää?" — "Minusta on täällä liiaksi päiväpaistetta", vastasin minä tyttöön katsahtaen, mutta Kaarle ei sitä ymmärtänyt taikka ei tahtonut ymmärtää. — "No niin", sanoi hän, "sitte menemme böömiläistaloon." — Minä olin iloinen, kun vain sieltä pois pääsin, ja me läksimme böömiläiseen anniskeluun. Suureksi iloksemme tapasimme siellä sekä eno Fritzin että myöskin tohtori Wrenzchenin, joka minua hoiteli silloin, kun Bergfeldtin rouvan kirje minut syöksi tautivuoteelle. Yhtymys oli hyvin ystävällinen, sillä tohtori on sairaasta aina jonkinlainen yliluonnollinen olento, oikea lohdutuksen enkeli, varsinkin jos hän hempeästi ja hyvästi hoitelee ja osaa kärsiväistä kanssaihmistänsä ilahuttaa sievällä leikillä. No, kohtapa alkoikin miellyttävä puhelu. Ainoastaan minun Kaarleni ja eno Fritz rupesivat kiistelemään, mikä olut on parasta, koska mieheni sanoi minulle Böömin oluen paremmin sopivan suuhun kuin Moabitin. Mutta mitäpä hän tiesi sisällisistä syistä!
Toisella oli toinen, toisella toinen mieli, ja kun he nyt eivät sopineet, oli eno Fritz niin jumalaton, että ehdotti olutvetoa, johon minun Kaarleni suostui, vaikka minä kyllä koetin paljonsanovasti rykiä, ja tohtori erotti kädet. Kun minä huomautin, että olipa jo aika nähdä jotain näyttelystäkin, sanoi Kaarle, että hänen toki piti koettaa olutta, saadakseen vedon ratkaistuksi; minä kyllä muka voin lähteä yksin lasten kanssa. Kello 5 aikaan hän ja eno Fritz lupasivat odottaa meitä muinaissaksalaisessa viinituvassa. Tohtori tarjoutui meitä saattamaan, koska hän juuri käytti lihavuutensa tähden kotilääkkeitä ja hänen sentähden täytyi, kuten hän leikillisesti sanoi, välttää olutmatkoja. Minun mieheni oli niin viattoman näköinen, kuin olisi vasta eilen ripille päässyt.
Minä kyllä ymmärsin oman Kaarleni; mutta hillitsin mieleni, sillä en toki tahtonut näyttää tohtorille, miten meidän avio-onneemme ilmestyi rakoja, niin että se oli jo melkein kukistumaisillaan; ja sentähden minä en sitä tahtonut näyttää tohtorille, että Betti suosii tohtoria, eikä tuo Bergfeldtin Emil ole mikään meille sopiva vävynehdokas. Kirje ja särjetty kattila erottavat meidät ainiaaksi siitä perheestä. Sitä paitsi on tohtori sukulaisena hyvin mukava apu, sillä hänhän ei toki viitsi omaisillensa heti panna jokaista pikku asiaa rätinkiin. Minä vielä vain pyysin miestäni: "Kaarle, pysyhän yhdessä juomassa käsin, kun tiedät, ett'ei monen seoitus sinulle tee hyvää!"
Tohtori saattoi meitä nyt läpi näyttelyn. Merkillistä oli todellakin, miten hän osasi selittää kaikki ja niin opettavaisesti. Betti ei ollut lainkaan selvitä hämmästyksestään, niin että minun useammasti kuin kerran täytyi kuiskata hänelle: "Älähän tuota noin suutasi ammottele, se näyttää liian tyhmältä." — Huoneiden sisustuksesta huomautin, ett'ei keskisäätyläisten kannata semmoisia laitoksia hankkia, johon tohtori vastasi: "Tilaa ompi töllisessäin riittävästi rakkaille." — "Kuuletko, Betti", virkoin minä, "miten oivallisesti tohtori ajattelee elämästä!" Mutta sanomatta mitään nerokasta vastaan (vaikka hän itse kuitenkin pitää Gartenlaubea), paukautti Betti vain äkisti kiinni suunsa, joka oli taaskin ollut auki, sillä hän peljästyi, luullen minun nytkin antavan hänelle äitillistä varoitusta. "Betti on ihan kiintynyt näihin ihmishengen tuotteihin teollisuuden ja ammatin alalla", sanoin minä taitavasti, "sentähden häneltä jäivät huomaamatta teidän hyvää tarkoittavat sananne, hyvä tohtori."
"Oh, olkaa huoletta, ei siitä mitään", sanoi hän rakastettavasti, kuten ainakin, "sehän on vain ulkonaista." — Minä löin häntä käsivarteen keveästi viuhkallani, jota samalla sopii käyttää päivänvarjona, ja sanoin: "Ihan oikein, pääasiahan onkin sielujen yhtäläisyys." — Silloin hän katsahti minuun vähän syrjään ja räpäytti toista silmäänsä; minä olin juuri sanomaisillani, minkä verran Betti saa myötäjäisiksi ja että meillä sitä paitsi on perintötäti Bytzowissa; vaan silloin Emmi yht'äkkiä huudahti: "Ai, mamma, katsos, mites kirkas tuo kylpyamme on, ja kun siinä on oikeaa vettäkin!"
Vaikka lapsi on omaa lihaani ja vertani, olin vähällä satuttaa käteni häneen, kun hän tyhmällä huudahtuksellaan niin äkisti keskeytti puheen, josta hänen sisarensa onni riippui. Miten kaunista olisi ollut, jos tohtori ja Betti olisivat olleet näyttelystä lähteissään salakihloissa ja miten se olisi harmittanut Bergfeldtin rouvaa! Sillä jos vaakaan panee toiselle puolelle valmiin lääkärin, jolla on paljo sairaita, niin keveäksipä huomataan nälkäinen ylioppilas toisella laudalla. Nyt oli kuitenkin puhelu kerran katkennut eikä sitä ollut helppo enää saada liittymään, sillä kylpyammeen rinnallahan on toki kovin sopimatonta puhella sydämmen asioista; ainakin se loukkaa minun tunteitani. Sopiva tilaisuus oli pois puhallettu; enkähän minä voi uudestaan tulla kipeäksi, tohtoria meille saadakseni, ja ilman syyttä hän tietysti ei tule. No, vielä minä kuitenkin luotin kotimatkaan.
Tohtori katsoi kelloaan ja sanoi jo pitävän lähteä viinitupaan, jossa tapaisimme minun mieheni ja eno Fritzin, ja me läksimme. Kylpyammeesen minä vielä viskasin jäähyväis-silmäyksen, josta siihen olisi suuri kuhmu tullut, jos se vain olisi ollut kohtuullisen paksusta levystä tehty. Siihen ammeesen se tavallansa minun vanhimman lapseni onni hukkui.
Meidän oli astuminen näyttelyn väkijuoma-osaston läpi, jossa näytteillepanijat hartaimmasti pyysivät meitä maistelemaan (tietysti maksutta) heidän tavaroitansa, ja todella tohtori houkuttelikin meidät ottamaan pikku lasin naisten likööriä. Juuri kun olen kiitellen lausumassa mieltymystäni tähän mukavuuteen ja kohteliaisuuteen, näen Kaarleni maistelevan monenlaisia viinoja. Minä menen luo ja sanon: "Kaarle, tällä tavallako sitä odotellaan meitä?" — "No niin", sanoi hän nauraen, "Moabitin olut se kuitenkin on parasta." — "Olitko taas siellä?" — "Olin, enkeliseni", sanoi hän, nipistäen minua poskesta. — "Kaarle", sanoin minä ankarasti, "sinä olet juonut liian paljon sekaisin!" — "En läheskään kylliksi!" vastasi hän tyytyväisesti. — "Missä on eno Fritz?" — "Hän on moinen oksetuspulveri, minusta nähden hän menköön vaikka maaluuttamaan itseänsä!"
"Tohtori", sanoin minä, "ottakaa miestäni käsivarresta, ett'eivät lapset mitään huomaa; hänellä nyt on kerran niin huono vatsa." — "Ulkonaistahan se vain on", sanoi tohtori, otti Kaarlea käsivarresta ja veti hänet pois.
Hyvin miellyttävästi tohtori teki, kun piti minun miehestäni niin suurta huolta ja käänsi hänen huomionsa näyttelyesineihin, vaikka Kaarle lakkaamatta pyrki liköörien luo, kun ei vielä muka ollut maistellut kaikkia lajeja. Mutta tohtori piti hänestä lujasti kiinni, ja kun me juuri olimme kirurgian osastossa ihan likööri-osaston vieressä, selitteli hän miehelleni, mihin noita kaikkia veitsiä ja sahoja, rasseja ja penselejä käytettiin, ja näytteli teennäisiä käsiä ja jalkoja. "Miten paljo kurjuutta onkaan maailmassa", sanoi minun Kaarleni; "voi niitä onnettomia ihmisiä! O lapset, kiittäkää Luojaanne, että teillä on terveet jäsenet! Voi onnetonta, kärsivää ihmiskuntaa ja niin suurta kurjuutta!" Enempää hän ei ehtinyt puhua, sillä juuri silloin soitti joku uruilla viereisessä huoneessa "On Herran päivä nyt!" Se oli liiaksi. Liikutus valtasi Kaarlen niin perin, että hän alkoi nyyhkien itkeä ja aina välistä kehoitteli: "Lapset, kiittäkää Luojaanne; niin, kaikkienhan meidän tulee kiittää." Ja hän vaipui tuolille ja itki niin katkerasti.
Kun lapset sen näkivät ja kuulivat, peljästyivät he ihan. "Hyvänen aika, mikä papalle tuli?" päivitteli Emmi. "Voi pappa, hyvä pappa", vaikeroi Betti. Ihmisiä jo kokoutui meidän luo piiriin, ja joukossa — jo luulin taivaan putoavan — olivat myöskin Bergfeldtin rouva ja Augusta laihan ylioppilas-vetelyksensä kanssa. — "Lapset", neuvoin minä, "asettukaa isän eteen; ei tämä ole mikään katseltava tunnottomille ja sivistymättömille ihmisille!"
"Hyvä herrasväki, olkaa hyvät ja hajotkaa vain", sanoi tohtori; "Herra rupesi vähän voimaan pahoin kuumuudesta; kyllä hän kohta virkistyy." Ihmiset läksivätkin pois, ainoastaan Bergfeldtin rouva jäi vielä istumaan. "Vai kuumuudesta!" epäili hän, "ei ole kaiketi saanut mitään kunnollista syödä, sillä kun rouva kirjailee, täytyy miehen tietysti nähdä nälkää. Tulkaa, Augusta ja Frans, me saamme illalliseksi kananpoika-paistia ja parsaheinää." — Minä en kyennyt mitään sanomaan. Bergfeldtissä parsaa! Jopa kaikkia; ensimäisenä pääsiäispäivänä ehkä pari parsan näköistä sopassa, mutta ei toki muuten! Vai parsaa! Olisin mielelläni työntänyt hänelle kurkkuun suuren cyankali-möhkäleen, jota äsken olimme juuri ihmetelleet, koska sillä kyllä olisi voinut myrkyttää kaikki ihmiset, mitä osoitekalenterissa on, vieläpä joitakuita lisäksikin. Urut yhä soivat ja minun Kaarleni surkutteli kärsivän ihmiskunnan kurjuutta.
Kun hän vähän rauhoittui, läksin minä hänen kanssansa kotiin; lapset jäivät vielä tohtorin kanssa konserttiin. Ensin minä en ollut huolia hänestä lapsieni ritariksi, niinkuin hän tarjoutui, vaan taivuin viimein, varsinkin kun minusta tohtori näytti niin paljonsanovasti räpyttävän silmäänsä.
Kotona minä ryhdyin miestäni oikein opastamaan, ja kyllä hän perin nöyrtyi. "Rakas Vilhelmiina, minä en enää koskaan maista likööriä." — "Etkä anna itseäsi eno Fritzin houkutella paljon oluen juontiin?" — "En." — "Etkä mielistele enää baijerilaista kellarityttöä?" — "Mutta Miinaseni." — "Etkä ketään muutakaan tyttöä?" — "No, olehan jo!" — "Vaan menet poliisiin ja syytät Bergfeldtin rouvaa törkeästä panettelusta?" — "Kaikki, Miinaseni, paitsi en sitä." — "Annatko sitte tuon käärmeen loukata omaa puolisoasi!" — "Minä en voi enkä uskalla syyttää häntä!" — "Tässä on jotakin merrassa. Kaarle, tunnusta, taikka panet alttiiksi minun ja lasten onnen. Mitä se Bergfeldtin rouva tietää sinusta?"
Saatuani hänet oikein pehmeäksi, tunnusti hän kaikki. Monta vuotta sitte, kun hän vielä oli nuori ja vallaton, olivat hän ja herra Bergfeldt pitäneet nimipäivää ja yöllä joutuneet riitaan poliisimiehen kanssa, joka oli heidät molemmat pistänyt putkaan; ja kun se onnettomuudeksi oli lauantai-ilta, oli heidän täytynyt olla siellä maanantaiaamuun asti. Sen tiesi Bergfeldtin rouva ja luuli nyt sillä saavansa aikaan eripuraisuutta. — "Eihän tuo mitään merkitse, Kaarle", sanoin minä, "sillä tarvitaanpa vähän rohkeutta yövartiain kanssa riitelemiseen, ja rohkeutta sinulla on aina ollut. Tuotahan sinä vain et voi kestää monenlaista juomista sekaisin." — Kaarle lupasi täst'edes olla varovainen, ja mikäli minä häntä tunnen, niin hän kyllä sanansa pitääkin.
Nyt minä toimitin hänelle kupin hyvää kahvia ja päätin unhottaa kaikki, vieläpä myöskin olla oikein lempeä hänelle, sillä hänhän oli kuitenkin vain viaton houkuteltu. Hän puolestaan kiitti kahvia ja sanoi sen tekevän hyvää, koska hän todellakin nyt voi vähän huononlaisesti.
Lapset tulivat kotiin vasta sitte, kun jo Kaarle oli nukkumassa, sillä hän kävikin levolle paljon aikaisemmin kuin tavallisesti.
"No", kysyin minä "oliko teillä kyllin hauskaa?" — "Oli", sanoi Emmi, "ja tohtori räpytti lakkaamatta toista silmäänsä." — "Räpyttikö hän todellakin, Betti, rakas lapseni?" — "Kyllä, mamma, koko illan." — "Ja mitä hän sanoi?" kysyin minä innokkaasti. — "Hän sanoi varmaankin saaneensa ohranjyvän silmäänsä", vastasi Emmi, "hän oli tuntenut sitä jo aamupäivällä." — "Vai niin", sanoin minä, "itsehän hän sen paraiten tiennee, hän kun on tohtori." — Sittemmin kuulin, että eno Fritz se oli soittanut urkuja. Mutta kyllä hänkin sai tietää, että minä sen tiesin.
Herra Buchholzin hammastauti.
Viime viikolla vietimme hääpäiväämme — se oli kauhein, kuin koskaan olen elänyt. Muuten on se päivä minusta kaikista kaunein koko vuotena, paljon ihanampi kuin joulu ja juhannus yhteensä, sillä se on minun päiväni. Voisipa kysyä, eikö se myöskin ole minun Kaarleni päivä. Tietysti, mutta mistä minä tiedän, olenko minä voinut tehdä hänet yhtä onnelliseksi, kuin hän on tehnyt minut? Minä niin toivon, mutta en voi ajatella, että kukaan olisi niin onnellinen kuin minä sinä päivänä, jolloin Kaarle antoi minulle nimensä sekä hyvän Jumalan ja kaikkein ihmisten edessä julkisesti ja kovasti tunnusti rakastavansa minua. Minä tuskin sain sanotuksi tuota pientä jaa-sanaa, kun näet kainostelin ihmispaljoutta, vaan kuitenkin olisin riemuissani hyppinyt kaikesta siitä onnesta.
Kun nyt hääpäivämme lähestyy, silloin muistuu tuo ensi päivä elävästi mieleen, kuin olisi se eilen ollut, ja kun Kaarle minua ääneti syleilee ja hellästi suutelee, silloin tuntuu, kuin olisi hän vielä sulhaseni, myrttikimppu napinlävessä, valkoinen liina kaulassa ja tukka kutritettuna, vaikka hänellä nyt ainoastaan on yllä yönuttu ja pää näyttää vähän pörröiseltä noin aamusilla.
Iltasilla on meillä silloin aina vähä vieraita, hyviä tuttuja ja ystäviä, ja pöytäänkin pannaan jotain erinomaisempaa. Minun Kaarleni ei ole mikään ruoan hyljeksijä, ja minusta tietysti onkin mieleen, kun ruoka hänelle maistuu. Mutta tällä kertaa hän ei maistanut juuri mitään ja se minua rupesi huolettamaan.
"Mikä sinua vaivaa, Kaarle?" kysyin minä.
"Oh, ei mikään", vastasi hän, mutta minä kuitenkin huomasin, että tuo oh tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Minä häneltä vielä tiukkasin selkoa, mutta hän ei vastannut, vaan tuli suoraan sanoen vähän ikäväksi minulle.
Noin puoli kahden paikoilla läksivät vieraat pois. Kun jäimme yksiksemme, en minä voinut olla vähän nuhtelematta häntä käytöksestään. Siihen hän vastasi hammastansa pakottavan eikä olevansa iloitsemiseen halukas. Minä neuvoin häntä käärimään huivia leuoillensa, mutta hän vain naurahti ja arveli, ett'ei niin vähäsestä kivusta maksanut pauhata, kyllä se muka itsestäänkin asettuu.
Mentyäni kyökkiin maksamaan apumatamille, joka aina on meillä juhlatiloissa, satuin sivumennen sanomaan, ett'ei mieheni voinut hyvin. Siihen Grunert-mummo — se oli apumatamin nimi — sanoi tietävänsä erinomaisen parannuskeinon, joka jo oli muka montakin auttanut.
Miksikä tuota ei olisi kerran koettanut, kun se mummon keino oli niin perin huokea?
Kaarle pilkkasi minua ensin, kun Grunerttia mainitsin, vaan minä kuitenkin vakuutin, ett'ei se ainakaan mitään vahinkoa tee. Niinpä hän viimein salli mummon koettaa keinoansa.
Grunert tiesi puutarhassamme kasvavan seljapuita, joka olikin tarpeen hänen keinoonsa. Ääneti meni hän sinne, leikkasi oksan ja kaiveli sillä Kaarlen kipeää hammasta, kunnes siitä rupesi tulemaan verta, yhä vain ihan ääneti. Sitte meni hän takaisin puutarhaan, sitoi oksan liinaisella rihmalla entiseen paikkaansa ja kysyi, joko pakotus oli poissa.
"Vai poissa!" vastasi Kaarle. "Tietysti nyt kaivelemisen jälkeen pakottaa vielä pahemmin!" - Grunert-mummo sanoi, että hänen piti vain odottaa, kunnes oksa jälleen kasvoi kiinni; sitte kyllä pakotus on kuin pois puhallettu; hän toivotti hyvää paranemista ja läksi kotiinsa.
Kaarle oli hyvin suutuksissaan mummon tyhmyyksistä, varsinkin kun tuska oli tullut paljon pahemmaksi.
Minä neuvoin häntä ottamaan suuhunsa lämmintä vettä, joka muuten onkin hyvin hyvä keino, ja menin kyökkiin sitä lämmittämään.
"Ah, hyvä rouva", sanoi minulle kyökkipiika. "Kun minulla on hammastauti, otan minä sinappiviinaa ja hieron sillä poskea. Se kyllä vähän puree, mutta kyllä se auttaakin!" Onneksi oli hänellä sitä vielä tilkka tallella ja minä otin sen kiitollisesti ja riensin Kaarlen luo hieromaan poskea.
Vaan olisinpa suonut jättäneeni sen tekemättä, sillä sinappiviina puri aika lailla, ja Kaarle sanoi minun panneen hänelle helvetin tulta kasvoihin. Poski punastui, että näytti keitetyltä ravulta, ja paisui nyt oikein paksuksi. Nyt Kaarlen kuitenkin täytyi sitoa huivi päähänsä, jonkahan hän jo olisi saattanut heti tehdä, jos olisi totellut minun neuvoani. Mutta miehet ne ovat aina itsepäiset, milloin heidän hyväänsä tarkoitetaan.
Grunert-mummon ja sinappiviinan puuhassa oli kello ehtinyt noin kolmen paikoille ja me kävimme levolle.
Enpä minä voi sanoa sitä yötä hauskaksi, sillä Kaarle ei nukkunut melkein ollenkaan, vaan kaivoi lakkaamatta päätänsä alusiin. Aamusilla näytti, kuin olisi hän siinä perin tyhmästi tehnyt.
Noin kahdeksan paikoilla nukkui hän ja minä jo toivoin kaikki hyvin menneen ohitse. — Kymmenen aikaan tuli poliisiluutnantin rouva vielä myöhäiselle onnentoivottelulle; hän surkutteli sydämmensä pohjasta minun Kaarleani ja sanoi, ett'ei mikään ole hammastaudille niin hyvä kuin oikea kiinalainen po-ho-neste. Me lähetimme piian juoksemaan ja kohta hän toi nestepullon.
Kaarlella oli taas hirmuinen tuska. Minä näytin po-ho-pulloa, mutta hän ei tahtonut huolia mistään semmoisesta.
"Kaarle", sanoin minä, "sehän ihan loukkaisi poliisiluutnantin rouvaa, jos et tätä kallista lääkettä käyttäisi!" Kaarle vastusteli ja oli äreä, mutta kun kiinalaiset kuitenkin monessa asiassa ovat meitä viisaammat, niin taipui hän viimein, ja minä painoin nesteessä hyvin kastellun pumpulitukun hänelle hampaasen.
Hän aivasteli ja sylki hirveästi, mutta tuska poistui. Kyyneleet nousi hänelle silmiin tuosta nesteestä, mutta hän hymyili kuitenkin, mikäli paisuneella poskella oli mahdollista. Kunnon Kaarle! Miten kiitolliset meidän tuli olla poliisiluutnantin rouvalle, kukapa sitä osasi kuvaillakaan! Me saatoimme häntä aina pihalle asti. — Vaan kun palasimme ylös, kuulin kuitenkin Kaarlen jo jälleen vaikeroivan. Hampaan kolotus ja repiminen oli palannut monta vertaa äkäisempänä.
Onnipa on, kun on kelle suotu viisaita lapsia. Minun Bettilleni johtui mieleen, että herra Krausella on kotonaan homoiopaattinen apteekki ja että hän oli jo monta kipua silmänräpäyksessä parantanut. Niinpä hän heti juoksi herra Krausea meille kutsumaan.
Herra Krause on opettaja, niin tottahan semmoisiin ihmisiin pitää luottaa, jotka tietävät todellakin kaikki, sillä hehän ne panevat kaikelle tiedolle ja taidolle pohjan. Varsinkin on herra Krause tavattoman pitkälle päässyt tieteessä ja sivistyksessä, eikä hän luota vähääkään lääkäreihin. Minäkin, kuten jo on sanottu, enemmin suosin kotilääkkeitä.
Herra Krause tuli kohta apteekkinensa ja lääkekirjoineen; olihan nyt kärsivää kanssaihmistänsä autettava ja todellista inhimillisyyttä harjoitettava. Mieheni istui paksuposkisena sohvassa ja oli hyvin äreänä, vaan koska hän saattoi katsella ainoastaan toisella silmällä, toinen kun oli hyvin paisunut, näytti hän ikäänkuin tyytyväisesti silmää iskevän jollekulle.
"No, hyvä herra Buchholz", kiitteli herra Krause, "aina leikillinen, se on hyvä se!"
"Ei minun vähääkään tee mieli leikitsemään!" vastasi Kaarle kiukkuisesti. "Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin lähettäkää lääkäriä noutamaan."
"Lääkäriäkö?" kummasteli herra Krause, "se toivottavasti ei ole tarpeen. Lääkärit eivät suinkaan tunne luonnon salaisuuksia, sillä sitä, jota oikeastaan tarvitaan, tautien parannusta, sitä he eivät suinkaan opi noista kissain teurastelemisista eikä koirain nylkemisistä. Ja mitä kaikkea he tunkevatkaan ihmisten kurkkuun! Myrkkyä ja pehmittäviä aineita, joista ikuisen kuihtumisen saa. Homoiopatia sen sijaan estää taudit luonnollisella tavalla."
"Puupuikoilla ja sinappiviinallako?" kysyi minun mieheni.
Herra Krause hymyili. "Homoiopatia parantaa ainoastaan lääkkeiden hengellä", selitti hän meille opettavaisesti "Ajatelkaa niin suuri pullo kuin kuu täynnä vettä ja siihen pantuna pisara lääkettä ja sitte hyvästi pudisteltuna, niin on teillä valmiina homoiopaattinen lääke."
"No hyvänen aika", ihmettelin minä. "Mutta kuka sitä jaksaa kuuta puistella?"
"Kuvaannollisestihan se vain on sanottu, hyvä rouva Buchholz", vastasi herra Krause. "No, nyt me ensin tutkimme tuntomerkit, löytääksemme oikean lääkkeen. Kaivaako hammasta?"
"Ei siitä asti, kun Grunert-mummo meni matkoihinsa", vastasi Kaarle.
"Siis ei kaivamista. Riehkiikö kipu oikealta vasemmalle vai vasemmalta oikealle?"
"Paikoillaan se on ja lujasti!"
"Ahah, sitte siihen sopisi hyvin Pulsatilla. Paksu poski osoittaa ilmanvetoa. Käytetään vuorotellen Aconittia ja Pulsatillaa."
"Antakaa anteeksi, poski on paisuksissa sinappiviinasta."
"Sitte pitää ensin ottaa kamferttia, ajamaan sinappimyrkkyä pois ruumiista", vastasi herra Krause.
Nyt avasi hän kotiapteekkinsa ja antoi minun mieheni niellä kolme pientä valkoista palleroa. Sitte kaatoi hän muutaman pisaran jotakin nestettä veteen ja käski Kaarlen ottamaan sitä suun täyden joka tunti. Ensin kyllä tuska oli kiihtyvä, se on luonnon mukainen ensi pahennus, koska lääkkeen henki ja taudin henki taistelevat. Mutta sitte oli kipu kuin ihmeen kautta kerrassaan katoava. Muuten hän kielsi Kaarlea nauttimasta tupakkaa, teetä, kahvia, kaikkea hapanta, maustimia ja varsinkin kamomilla-teetä, josta vuosikautinen kuihtumus oli seuraava. Ja niin hän meni.
Mieheni otti ihan kellon mukaan, mutta tuskat kiihtyivät yhä hirmuisemmiksi. "No, hyvä", sanoin minä, "se on se ensi pahennus, molemmat henget taistelevat tarpeekseen, kohta siitä nyt tulee helpotus!" Kaarle ähki ja oihki, että oikein säälitti. — Hän astui huimasti pitkin lattiaa edestakaisin. — Sitte hän taas kävi istumaan. — Ja kohta viskautui pitkälleen ja sulloi päätänsä sohvan nurkkaan.
"Ei sitä enää jaksa kestää!" parkui hän.
"Olehan toki rauhassa, rakas Kaarle! Kuulithan sinä, että ensin pitää tulla pahemmaksi, ennenkuin tuska pois lähtee. Nyt vielä vain yksi ryyppy lääkettä, jota herra Krause seoitteli, ja anna sen oikein taistella hampaissasi!"
Me odotimme hetki hetkeltä, mutta ei se pahentuminen ruvennut loppumaan. Kaarle olisi mielellään polttanut, vaan ei tohtinut. Päivälliseksi oli meillä hänen mieliruokaansa, paistilihaa hapahkon kastikkeen kanssa. Sitäkään hän ei saanut syödä. Hän melkein raivostui, kun hänen täytyi tyytyä maitoon ja korppuihin.
Viimein huomautti Emmi, että herra Krause oli ehkä saanut poisajetuksi sinappimyrkyn, mutta ei po-ho-nestettä, joka ehkä vaikutti vastoin hänen lääkettänsä. Sentähden hän heti riensi herra Krausen luo kysymään. Hän viipyi kauan ja palattuaan hän sanoi herra Krausen etsineen läpi koko lääkärikirjansa, vaan ei löytäneen mitään po-hon vastalääkettä, ja se myrkky se saattaa häpeään hänen lääkkeensä. Tässä on homoiopatia ihan voimaton.
Nyt loppui minun Kaarleltani kärsivällisyys. Hän sanoi Emmiä tyhmäksi elukaksi ja minua vielä tyhmemmäksi kanaksi. Hän oli ihan kuin hurja ja käveli ympäri huonetta kuin tiikeri häkissään. — Minä purskahdin itkemään ja lapsi itki mukaan. "Kaarle", sanoin minä, "semmoisia nimiä sinä panet minulle ja lapselle! Mitenkä sinulla ei ole yhtään rakkautta, vaikka me olemme kaikin tavoin koettaneet lievittää sinun kipuasi. Noin menettelee vain peto. Eikö sinulla ole vähääkään inhimillisyyttä meitä heikkoja olentoja kohtaan? Kaarle, Kaarle, sinä teet syntiä lasta ja minua vastaan!"
Hän ei vastannut mitään, ja kun minä kyyneleisillä silmilläni katsoin nenäliinani yli, niin mitä näin! Kaarle seisoi tuskansa kourissa päälaellaan sohvalla. Se oli kauheata, sillä voiko mitään hirmuisempaa olla kuin nähdä lastensa isän, kunnioitetun porvarin ja kaupunkilaisten luottamusmiehen seisovan päälaellaan, jalat korkealla ilmassa ylempänä sohvan selkälautaa? — Minä kiljahdin kauhusta.
Juuri sinä silmänräpäyksenä astui eno Fritz sisään. "Mitä ilveilyä täällä pidetään?" kysyi hän nauraen, kun näki tämän perheemme toivottomuuden kuvan. Töin tuskin me saimme hänelle kaikki selitetyksi, sillä meidän ääntämme tukeuttivat kyyneleet ja Kaarle ei muuta osannut puhua kuin sekavia oihkamisia; eno Fritz oli naurusta pakahtua.
"Kaarle, ikäpoika", sanoi hän, "mitä sinulle on tehty?"
"Kotilääkkeitä!"
"Ettekö sitte voineet lähettää tohtori Wrenzcheniä noutamaan?" kysyi eno Fritz.
"Kuka tuota nyt heti lääkäriin lähtee?" puolustelin minä itseäni, "mitä sitte kotilääkkeillä tehtäisiin?"
"Voithan niillä miestäsi kiduttaa ja vaivata", vastasi hän.
Eno Fritz nyt pilkkaili minun Kaarleani, että hän antoi itseänsä akkain laastaroida, ja käski hänen pukeutua ja lähteä hänen kanssansa lääkäriin; vaan silloin hänelle äkisti muistui mieleen, että tohtori Wrenzchenistä se kaiketi vain oli ulkonaista, jommoisiin tauteihin hän ei koske.
Se tuo minulle ei oikein ollut mieleen, sillä jos tohtori Wrenzchen olisi tullut, niin olisi hän saattanut puhella Bettin kanssa; mutta täytyyhän meidän naisten taipua raa'an väkivallan mukaan.
Fritz läksi ajamaan Kaarlen kanssa. Hetkisen kuluttua he palasivat. Kaarle oli päässyt hampaastaan ja tuskistaan ja oli kuin uudestasyntynyt, mutta avioliittomme uuden vuoden alku ei ollut läheskään niin suloinen kuin ennen, sillä Kaarle oli ollut liian kova minua kohtaan, eikä minun sitä noin näin sopinut unhottaa. Ja miten hyvää me kaikki kuitenkin olimme hänelle tarkoittaneet!
Kummitusjuttuja.
Kyllä minä jo ammoin olisin teille kirjoittanut, jos olisi mitään kelvollista tapahtunut, mutta koska meidän perheessämme yleensä eletään rauhallisesti, niin ei ole mitään semmoista sattunut, joka teitä huvittaisi. Kaarleen tosin lensi muutama päivä sitte poikenluoma, mutta jo se nyt on lähtemässä, kun hänelle vedettiin kuusitoista kuivaa sarvea ristiluille. Kotilääkkeitä minä näette nyt en enää niin suosi, vaikka ne muuten kyllä ovat hyvät moneen asiaan.
Koska Kaarlen nyt ihan vastoin luuloamme täytyi pysyä kotona, oli meidän ihan mahdoton ommella yönuttua, jolla aioimme häntä hämmästyttää joulunaattona, ja mikä aika menee silkkisen koruompeluksen tekoon nutun samettireunukseen, siitä ei miehillä ole aavistustakaan, sillä vaikka he voivat olla hyvinkin edistyneet tieteissä, niin vaikea heidän toki on tutustua naisten käsitöihin. Siispä minä sanoin tyttärilleni: "Lapset, me emme saa papan yönuttua valmiiksi tällä lailla, sillä milloinka me sitä ompelemme, kun hän on kaiken päivää kotona. Minä ajattelen, että lähdemme täksi illaksi tohtori Joakimiin ja ompelemme siellä oikein uutterasti. Olemmehan jo kauan olleetkin sinne käynnin velassa!" Tytöt iloitsivat, koska he sangen mielellään käyvät Joakimissa. Rouva on näet minun nuoruuden-ystäväni; me jouduimme naimisiin melkein yhteen aikaan, ja hänen tyttärensä ovat melkein samanikäiset kuin minun tyttäreni ja samannimisetkin, Kaarle kyllä näytti vähän tyytymättömältä, kun ei olisi mielellään jäänyt yksin koko illaksi, vaan taipui hän sentään, kun minä sanoin, ett'ei se nyt muuten käynyt. Sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla näyttelyssä, jolloin eno Fritz hänet niin synnillisesti houkutteli oluen koettelemiseen, on mieheni yleensä tullut paljon taipuvaisemmaksi kuin ennen, jonka tähden minä mielessäni aina kiitän maistraattia, koska ilman sen toimenpitoa ei olisi koskaan ollut olemassa niin siunattua laitosta.
Kun saavuimme Joakimiin, oli ilo molemmin puolin sydämmellinen. Tohtori oli mennyt yhdistykseensä, jossa joku suuri valtioviisauden harjoittelija piti esitelmää "Ajurinkärryjen suhteesta vakuutuksiin onnettomuuden tapauksia vastaan", niin että me naiset olimme ihan itseksemme ja saimme rauhassa ommella joululahjojamme ja puhella oikein halusta. Olipa varsin hupaista istua ja olla ahkera. Mitäpä sitä ei tee tuottaakseen toisille iloa!
Tohtoritar kysyi, tuleeko minun Kaarleni meitä noutamaan, johon minä selitin häneen poikenluoman lentäneen ja niin äkisti, että todella olisi luullut jonkun noidan hänet loitsineen. — Tohtoritar teki minusta pilkkaa. "Tiedän kyllä, että sinä aina olit vähän taika-uskoinen, Vilhelmiina", sanoi hän, "mutta enpä toki olisi sinun luullut noitiin uskovan." — "Enhän minä niihin juuri uskokaan", vastasin minä, "mutta onpa maailmassa kuitenkin koko joukko asioita, joita ei kukaan ihminen osaa selittää, ei edes eno Fritzkään, joka muuten tietää kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset." — Tohtoritar nauroi taaskin. "Kyllä kaikki maailmassa luonnollisesti tapahtuu", sanoi hän. — "Vai niin", sanoin minä. "Onpa Kuleckessa Bylowinkadun varrella edesmenneen ruumisarkkujen-tekijän henki pöydässä, josta selvästi kuuluu sahaaminen ja takominen, kun vain panee kädet riviin pöydälle." — "Kulecket ne kuuluvat pitävän myöskin spiritistisiä istuntoja." — "Miksikä ei? Ylhäiset puuhaavat kaikki elimellistä magnetismia ja henkien koputusta, ja Kulecket mielellään matkivat ylhäisiä. Parooni G:n luona ne ovat äsken nukuttaneet palvelijan magneetilliseen uneen ja syöttäneet hänelle päärynien sijasta niin paljon raakoja perunoita, että miesparka sai monta päivää maata vuoteen omana."
— "Se minusta on häpeällistä; menetellä niin vahingollisesti kanssaihmisensä kanssa!" — "Ei suinkaan, tieteen tähdenhän ne niin tekevät, ja sentähden eno Fritz ei laiminlyö yhtään koetusta Kuleckessa. Hän sanoo neiti Kuleckea erinomaiseksi välittäjäksi eli mediumiksi…"
"Eno Fritzin mielestä hän on varreltaan aivan kaunis", keskeytti Betti minun puhettani.
"Vai niin", huomautti tohtoritar.
"Se on sivuasia", sanoin minä, vaan päätin itsekseni Fritziä kerran aika lailla kuulustella, sillä Kulecket eivät sovi meille tuttaviksi; he aina näyttävät isoisuutta, mutta vähäpä sen takana on ottamista, koska heillä on ollut paljo tappioita.
Minun siinä ollessani vaiti ja miettiessäni, mitä sanoisin Fritzille, kuului yht'äkkiä tuskallinen ulina. "Ai, ai!" huusin minä, "mikä se on?" — "Se on vain koira", sanoi talon vanhempi tytär. "Me suljimme sen papan huoneesen, ja luultavasti on lamppu palanut loppuun." — "Lamppuko?" kysyin minä. — "Koira ei osaa olla yksin pimeässä", selitti tohtoritar, "se silloin pelkää ja ulisee. Kaikki se on ihan luonnollista, hyvä Vilhelmiina."
Niin se olikin. Lamppu sytytettiin ja koira vaikeni. — "Sanotaanpa", aloin minä taas, "koirien näkevän henkiä. Ehkä tämäkin koira näkee pimeässä jotain ja se sitä pelottaa." — "Mahdollista kyllä, että se näkee akan!" vastasi tohtoritar. — "Minkä akan?" — "Tiedäthän, Vilhelmiina, ett'en minä usko mitään haamuja enkä kummituksia, vaan jotain merkillistä minä sentään näin muutama vuosi sitte ja nyt äsken uudestaan. Välistä näet tulee yöllä minun luokseni akka, vaikka kaikki ovet ovat hyvästi kiinni."
"Akkako? Ja suljettuin ovien läpikö?" kysyin minä ja aloin jo hyvin peljätä.
"Minä herään keskellä yötä, kun akka tulee", kertoi tohtoritar. "Minä tunnen itsessäni sen tulon ja minun täytyy nousta ylös, tahdonko tahi en. Silloin näen selvästi, miten akka pistää päätään puoli avoimesta ovesta ja katsoo huoneesen." — "Teidän makuuhuoneesenneko?" huudahdin minä kauhistuen. — "Ei, vaan tänne asuinhuoneesen!" — "Ja nousetko sinä ylös?" — "Tietysti, pitäähän ovi panna kiinni." — "Ja menetkö sinä asuinhuoneesen?" — "Tottahan. Vaan kun käyn ovea vetämään kiinni, pitää akka päätään välissä, niin ett'en millään ponnistuksella saa kiinni", — "Ja ihanko kummitus on sinun edessäsi!" — "Ihan edessä." — "Etkö sinä huuda?" — "Miksikä huutaisin; en minä pelkää." — "Ja minkä näköinen se akka on?" — "Laiha ja ruma, syvät silmäkuopat ja niissä silmäin sijasta mustaa hometta, suu irvellään ja pitkät, leveät hampaat. Päässä on sillä harmaa huivi ja tukka on samoin tuhkanharmaa. Kätensä se pitää piilossa ja jalassa on sillä aivan vanhanaikaiset kengät." — "Ja semmoinen kummitus pistää päätänsä tästä ovesta! Mutta milloin se sitte pois menee?" — "Kun ensin turhaan koetan vetää ovea kiinni, otan kynttilän ja pidän sitä ihan akan kasvoin edessä, silloin tuli häilyy kuin tuulessa, akka katoaa, ovi on hyvästi kiinni ja minä menen takaisin vuoteelle!"
"Ja oletko sen kummituksen jo monestikin nähnyt?" — "Hyvin usein. Mieheni kuitenkin arvelee koko näkyä joksikin painajaiseksi, ja samoin minäkin ajattelen." — "Se ei mitään selitä, sillä sinä olet kuitenkin hereillä, sinulla on palava kynttilä kädessä eikä ovi mene kiinni. Se on kummitus. On siis selittämättömiä asioita!" — "Olkoon vain", pilkkaili tohtoritar. "Kun se akka vielä tulee, sanon minä hänelle: mene ystäväni Vilhelmiina Buchholzin luo, hän tahtoisi mielellään nähdä sinut." — "Älä Herran tähden", kielsin minä kauhistuen, "minä voisin siitä kerrassaan kuolla."
Minusta alkoi tuntua hyvin kammottavalta, sillä kun semmoinen aave hätyytteli tohtorinnaakin, joka ei uskonut mitään kummituksia, niin tottahan siinä silloin jotakin oli. Se oli minusta hyvin arveluttavaa. — Minä kehoitin tyttöjäni lähtemään kotiin, sillä jopa oli tullut myöhä ja sitä paitsi minä pelkäsin, että akka saattaisi minä hetkenä hyvänsä, avata oven ja kurkistaa sisään. Kun jo olimme kadulla, huusi tohtoritar vielä jäljestä: "Vilhelmiina, minä lähetän sen akan sinun luoksesi!" Se meitä niin pelotti, että kotimatkalla emme jalkojamme säästäneet.
Heti kotiin päästyämme lähetin minä lapset levolle ja neuvoin heitä olemaan pelkäämättä, vaikka itse olin levottomampi, kuin heille tahdoin näyttää. Kaarle-ukkoseni nukkui makeasti, vaan minä herätin hänet, kertoakseni hänelle kummitusjutun ja kysyäkseni, mitä hän siitä arveli. — "Minä nukuin niin hyvästi, Vilhelmiina", sanoi hän nuhdellen. — "Ja minua pelottaa. Sinun pitää valvoa, Kaarle, sen sinä minulle vannoit Jumalan ja ihmisten edessä alttarin luona." — Siitä ei Kaarle sanonut papin mitään puhuneen, eikä häntä ollut nukkumasta kielletty. — "Oi, Kaarle, eikö hän sanonut, että miehen pitää olla vaimolla tukena ja turvana hädässä ja vaarassa?" — "Jos ken on hädässä, niin totta siinä juuri minä lienen; vaan en minä näe tässä mitään vaaraa." — "Minua pelottaa. Siinä on kylliksi. Jos se akka nyt tulee!" — "Anna minun nukkua, Vilhelmiina!" — "En ainakaan ennen, kuin minäkin pääsen vuoteelle. Etkö osaa mitään virrenvärssyä ulkoa, Kaarle? Lue sitä sen aikaa, kun minä päästän tukkani auki." — "Sinä olet hullu, Vilhelmiina." — "En, Kaarle, mutta hirveän peloissani minä olen. Kunhan vain pääsen vuoteelle, niin tulkoon vaikka monta akkaa, minä pistän pääni peitteen alle. Ole hyvä, Kaarle, lue vaikka yksi värssy! Tohtoritar uhkasi lähettää sen akan tänne ja nyt on kello jo kohta 12. Vaikka yksi värssy, hyvä Kaarle; aaveet eivät kärsi Raamattua eikä virsikirjaa." — Kun Kaarle minun niin kuuli pyytävän, alkoi hän lukea, mutta hän osasi ainoastaan yhden värssyn: "Kiitoksen, Herra, sinull' täll' huomenhetkellä" j.n.e. Sitä hän luki aina uudestaan alusta. Paljoahan tuossa ei ollut, mutta hyväpä vähäkin.
Minä istuin sill'aikaa ihan menehtyneenä peilipöytäni edessä tukkaani päästellen. Siinä peiliin katsoessani näen kauhukseni oven hiljaa minun takanani aukeavan. Minä en jaksanut liikahtaa enkä päästää pienintäkään ääntä suustani. Peiliin minun vain täytyi tahtomattanikin katsoa. — Silloin rapisee jokin kuin pyrkien tulemaan ovesta sisään, pää tulee näkyviin, ihan hitaasti esiin työntäytyen… akka on siinä, se kummitusakka! — Sekunnin kuluttua se jo olisi ollut kokonaan huoneessa. — Kiljahtaen juoksin minä ovelle sulkemaan, mutta se ei tullut kiinni! Minä tempasin vielä kerran kiivaasti. Silloin kummitus parkasi kovasti: "A-ai, mamma, sinä puristat minut kuoliaaksi!" — Kaarle oli minun kiljahdukseni tähden tuskistaan huolimatta kömpinyt ylös. "Hyvänen aika, mikä nyt on hätänä?" — "En tiedä", sain minä töintuskin vastatuksi, "äsken oli akka tuossa, ja nyt on se Betti." — Hän makasi maassa ja piteli voivotellen päätänsä. Minä olin puoli pyörryksissä ja koko ruumiini vapisi. "Kyllä tästä kuolema tulee", sanoin minä, "mitenkä sinä, Betti, voit minua niin säikyttää?"
"Ah, mamma", sanoi lapsi itkien, "kun siellä tohtorissa panimme töitämme kokoon, niin minä epähuomiosta pistin sinun laukkuusi sen työni, jota teen sinulle jouluksi, ja ett'et sitä huomaisi, aioin sen nyt käydä salaa pois ottamassa. Voi korvaani!" — Minä otin kynttilän ja katselin. Otsassa oli suuri kuhmu ja korva vuosi verta, niin olin hädässäni puristanut omaa lastani; muuten hänellä toki ei ollut mitään hätää. — "Se siitä tuulee teidän taikuudestanne", sanoi mieheni. — "Kaarle", toruin minä, "miksi sinä yhä täällä seisot, vaikka on 12 astetta kylmää? Minä annan lapselle haavarasvaa ja huomenna kutsumme tohtori Wrenzchenin!"
Vähitellen pääsimme levolle. Kun tohtori Wrenzchen seuraavana päivänä tutki Bettin korvaa, ei hän sanonut sen mitään merkitsevän, se oli vain ulkonaista. Ja samalla hän oli niin ystävällinen Bettille, että minä häntä kutsuin sunnuntaina päivälliselle. Kysyttyäni, mitä hän mieluimmin söisi, vastasi hän: "Vasikkapaisti on melkein ainoa himoruokani." — Sitä hänen pitää saamankin. Kukapa tietää, eikö tämä kummitusjuttu vielä pääty sangen hyvästi?!
Uudenvuoden aatto.
Me vietämme näet uudenvuoden aattoa vuorotellen ja järjestyksessä. Ensin vietämme sitä Krausessa, seuraavana vuonna Bergfeldtissä ja sitte meillä. Viimeksi oltiin meillä, sentähden oli nyt Krausen vuoro. Mutta miten oli Bergfeldtien käyvä?
Hän oli minua liian hirveästi loukannut; en voi sanoakaan, miten minua suututti; minä olisin voinut nähdä hänen olevan kuolemassa tuossa jalkaini edessä, ja vaikka hän semmoisessa tilassa olisi pyytänyt vesipisaraa, niin minä olisin antanut hänelle vihtrilliöljyä! — Vaan ei, ne tunteet kuohuivat mielessäni vain ensi hetkenä ja ehkä vaikuttivat minun kääntymiseni sappitautiin; nyt, kun olen jo saanut sen kunnollisesti ruumiistani pois ajetuksi, en enää ajattele niin äkäisesti, vaan oikein häpeän, että moiset ajatukset koskaan pääsivät sydämmeeni. Siltä minä en suinkaan tahdo tunnustaa Bergfeldtin rouvaa syyttömäksi. Päinvastoin hänhän se juuri alkoi.
Krausen vuoro siis nyt oli! — Herra Krause tulikin meitä pyytämään, ja Kaarle otti kutsut vastaan ilman mitään. "Kaarle", sanoin minä vähän terävästi, "tiedätkö sinä myöskin, tuleeko se Bergfeldtin rouva sinne vai ei?" — "Tietysti!" vastasi Kaarle lyhyesti, "me olemme joka uudenvuoden aattona olleet yhdessä ja olemme tietysti nytkin!" — Hän lausui nuo sanat niin jyrkästi, ett'en pitkälleen ollut hänessä semmoista huomannut. Hänen puhuessaan minä sentähden katsoin terävästi silmiin, mutta vaikka hän sen katseen tunsi, ei hän kuitenkaan pois päin katsonut, vaan kesti levollisesti minun silmäykseni.
"Vai niin!" huudahdin minä. — Muuta minä en sanonut, mutta siinäpä sitä jo olikin jotain, josta minun Kaarleni kuitenkin peljästyi, niin että näkyi, miten häneltä suu ihan kuivi.
"Hyvä rouva Buchholz", virkkoi nyt herra Krause, "eikö sitte ole mitenkään mahdollinen teidän antaa anteeksi? Näettekös, ulkona maailmassa on kylliksi rauhattomuutta; vihaa ja eripuraisuutta kylvetään kaikkialla. Pitääkö noiden pahain henkien myöskin hävittämän perhe-elämä, rikkoman vanhat ystävyysliitot ja riistämän meiltä ne vähäisetkin ilot, joita ystävällinen yhdessäolo kasvattaa?" — Minä taistelin vähän aikaa itsekseni. "Ei", sanoin minä sitte; "pahain henkien kanssa minä en huoli olla tekemisissä; minulle jo riitti siitä, kun äsken se paha akka näyttäytyi, eikä kenenkään pidä minusta sanoman, ett'en minä olisi ystävällinen. Te puhuitte niin kauniisti, herra Krause, että tekisin väärin, jos en suostuisi! Mutta tietysti pitää Bergfeldtin rouvan minulle lausua ensi sana, muuten jää kaikki entiselleen."
Herra Krause takasi Bergfeldtin rouvan puolesta ja minä lupasin, että me tulemme.
Heti herra Krausen lähdettyä sanoin minä Kaarlelle: "Hän oli kyllä oikeassa, parempihan on elää rauhassa kuin riidassa; mitäpä apua onkaan ikuisesta jurrottamisesta? Mutta lasten uudet leningit pitää saada vielä valmiiksi siihen asti, ja minä otan sen suuri-timanttisen metaljongin, jonka sinä minulle lahjoitit. Niin pitkälle toki eivät Bergfeldtit koskaan pääse!"
Jopa tuli se ilta. "Emme me huoli olla ensimäiset", sanoin minä "se näyttää niin ahneelta, kun tulee juuri täsmälleen." "Miten tahdot", sanoi Kaarle, "vaan muistahan kuitenkin, että me nyt emme mene suureen seuraan, vaan ystävien luo!" — Mutta minä pysyin ajatuksessani. Me odotimme sentähden niin kauan, että pikku Krause tuli sanomaan kaikkien jo olevan siellä ja makeiskasan alkavan käydä kovin pieneksi eikä mammansa sitä voivan estää. Silloin me läksimme. Päästyämme perille annoin minä mieheni mennä edeltä sisään, sitte astuin minä vaaleanharmaassa silkkipuvussa, joka jätti kaulan vähän paljaaksi, ja uusi metaljonki rinnalla; jäljestä tulivat lapset hyvin sievän näköisinä uusissa puvuissaan. Kaikki nousivat ylös meitä tervehtimään. Krauset olivat hyvin ystävälliset, samoin herra Bergfeldt, mutta hän, Bergfeldtin rouva, teki kumarruksen, joka oli ainakin kahdeksan päivää jäässä ollut. Minut se oli melkein tukeuttaa, varsinkin kun Krausen rouva minut pakotti istumaan sohvaan Bergfeldtin rouvan viereen. Se oli erittäin kiusallista, ja kun kaikki sen huomasivat, ei kukaan puhunut sanaakaan; ihan tuntui siltä, kuin olisi kuolema kulkenut huoneen läpi. Yht'äkkiä lopetti eno Fritz hirmuisen äänettömyyden, kovasti sanoen: "Vielähän tämä ilta voi tulla oikein hauskaksi!" — Kaikki purskahtivat nauramaan; minä ja Bergfeldtin rouva istuimme sohvassamme, neuvottomuudesta ihan punaisina. Nyt oli kuitenkin näytettävä, kumpi meistä sivistyneempi oli, ja minä sentähden vastasin: "Ja kyllä se hauskaksi tuleekin vielä!" ja siihen vastasi Bergfeldtin rouva: "Kerran vuodessahan se vain on uudenvuoden aatto!" Siihen yhtyivät kaikki, tuotiin teetä ja sitte kirsikka-marmelaateja leivoksien kanssa naisille ja olutta miehille, ja ennenkuin minä sain leivoksia ottaneeksi, olin jo puhelemassa Bergfeldtin rouvan kanssa ihan kuin ennenkin. Sill'aikaa kun lapset leikkivät "sormuksen kätkemistä" — eno Fritz oli heillä mukana ja piti kaikki hyvin iloisina — puhelimme me vanhat niitä näitä, kunnes menimme illalliselle. Bergfeldtin rouva kertoi ylioppilaan, herra Weigeltin, hyvin edistyvän ja seuraavana vuonna kyllä asessoriksi ehtivän ja sitte voivan naida Augustan, ja minun täytyi luvata tulla häihin. Olimme jo ihan kuin entisinä aikoina. Herra Krause oli myöskin puhunut hänen kanssansa, josta siis selvästi näkyi, miten paljon hyvää ymmärtäväinen mies voi saada aikaan, jos hän vain ottaa vaarin tilaisuudesta. Melkeinpä tänä hetkenä toivoin, että minun Kaarlessani olisi jotakin tämänlaatuista kuin herra Krausessa, vaikka muuten olen häneen niin erittäin tyytyväinen.
Pöydässäkin oli varsin hupaista. Olihan tuossa kyllä vähän ahdas istua, vaan tultiin siinä sentään hyvässä sovussa toimeen. Ruokaa oli hyvää ja monenlaista. Keskellä pöytää oli malja; herra Krause ja eno Fritz panivat siitä laseihin ja kun se tyhjeni, kaatoi rouva Krause sen jälleen täyteen suuresta ruukusta. Me tulimme nyt nähtävästi iloisemmiksi. Välillä lauloimme ja eno Fritz säesti pianolla.
Kun viimein oli jäätelökin "sisällä", kuten sillä ylioppilaalla, herra Weigeltillä, oli tapana sanoa, nousi herra Krause, katsoi kelloaan ja kilisti lasia, pitääkseen puhetta. Kerrassaan silloin syntyi juhlallinen hiljaisuus, yksin pikku Krausekin lakkasi laulamasta, kun isänsä leikillä nipisti korvasta. Kauniisti se herra Krause nyt todella puhuikin. "Uutta vuotta", niin hän melkein puhui, "tervehditään riemulla, niinkuin se kykenisi täyttämään kaikki toiveet, turhamaisimmatkin, ja vanha vuosi jätetään ihan säälittä ja surkuttelematta, niinkuin joka on enemmän luvannut kuin voinut täyttää. Ja kuitenkin se vanha vuosi on jokaisena 365 päivänä ollut meidän ystävämme, tuottanut meille ilon ja surun hauskaa vaihettelua, niinkuin hyvälle Jumalalle on mieluista ollut. Ilo tuo ihmiselle rohkeutta, suru ja kärsiminen häntä puhdistaa, mutta molemmat ne yhteisesti koettavat saattaa ihmissydämmiä likemmäksi toinen toistansa, ja missä rakkaus elää, siinä joka vuosi kutoo ympärille uuden renkaan, niin ett'ei enää voida erota. Sitä me uudeltakin vuodelta toivomme; tuokoon se muuten mitä hyvänsä, vaan vahvistakoon aina rakkautta!"
Kun herra Krause lopetti puheensa, löi kello viereisessä huoneessa kaksitoista ja me kilistimme laseja. Silloin huusi pikku Krause äkisti: "Kolmetoista se löi!" — Ja totta se olikin. Eno Fritz oli viereisessä huoneessa ollut tapansa mukaan vehkeilemässä ja lyönyt hiilihangolla kelloon. Me nauroimme emmekä siitä sen enempää huolineet, vaikka kolmetoista ei olekaan mikään hyvä luku. Eno Fritzissä on todellakin aika joukko vapaa-aatteisuutta!
Me viivyimme vielä lähes kello kahteen ja läksimme sitte, tunnustaen mielessämme, että olimme viettäneet oikein hauskan ja iloisen illan. Bergfeldtin rouva kutsui meitä syntymäpäivillensä, joka kohta on, ja minä lupasin mennä. Niinpä tuli rauha tehdyksi meidän välillämme.
Kotimatkalla puhuin miehelleni, miten hyvin herra Krause todella teki, kun sai aikaan sovinnon minun ja Bergfeldtin rouvan välillä. — "Miksikä hän sitä ei olisi toimittanut", vastasi Kaarle, "minähän häntä siihen pyysin!" — "Sinäkö, Kaarle?" — "Minusta oli teidän riitanne jo ammoin hyvin ikävä." — "Hyvä, kelpo Kaarle!" Enempää minä en sanonut, mutta tartuin sylin häneen ja annoin hänelle aika suutelon. — "Vilhelmiina!" ihmetteli Kaarle. — "Oletpa sinä kuitenkin paras mies koko maan päällä", sanoin minä, "sinulla on sydän oikeassa paikassa, vaikk'ei aina suu!" — "Kyllä siihen on omat syynsä", nauroi hän, "sinä sen sijaan puhutkin kahden edestä!" — "No, Kaarle…!" — "Mitä siitä! Uusi vuosi oleva on niinkuin vanhakin."
Niin me vietämme uudenvuoden aattoa Landsberginkadulla. Tulevana jouluna on toivottavasti toinen minun tytöistäni kihloissa, ja ehkäpä eno Fritzillekin löytyy sopiva kumppani; jopa se hänellä olisikin aika. Onnea vain uudelle vuodelle!
Magneetillinen koetus.
Uskotteko sitä vai ettekö… minä tarkoitan elimellistä magnetismia?
Niinkuin tiedätte, harrastan minä edistystä ja valistusta, ja sentähden olen aina sanonut: elimellinen magnetismi on paljasta lorua, sillä tiede ei sitä tunnusta, senhän lakkaamatta näkee sanomalehdistä. Vaan äskettäin minä näin unta, Bytzowin täti oli ihan elävänä edessäni, ja neljän viikon kuluttua hän makasi paareilla. Miten se on selitettävä?
Minä kerroin eno Fritzille uneni, kun saimme tiedon, että täti oli kuollut ja että me lähimpinä sukulaisina saamme periä hänen omaisuutensa, ja minä odotin, että hän pilkkaisi minua, niinkuin hän paha kyllä tekee kaikesta pilkkaa. Vaan hän tuli päinvastoin hyvin vakavaksi ja sanoi: "Näetkös, Vilhelmiina, viimeinkin tulet vakuutetuksi, että luonnossa on todella ihmeitä ja salaisuuksia ja samoin ihmiselämässä. Täst'edes sinä siis et enää riitele minun käynnistäni Kuleckessa, jossa olemme perustaneet pienen magneettisen seuran."
"Fritz, se magneetti, joka sinua vetää Kuleckeen, on talon tytär. Me perimme nyt sievän summan eivätkä he siis ensinkään sovellu meidän seuraamme. Täytyy toki vähän pitää perheensä arvostakin." — Hän katsahti minuun eriskummallisesti ja sanoi: "Sinä arvostelet, niinkuin ymmärrät, Vilhelmiina. On olemassa salaperäinen voima, jota ihmisen täytyy totella, tahtokoonpa sitte taikka ei." — "Uskotko sen todellakin, Fritz?" — "Tietysti!" vastasi hän niin vakavasti, ett'en oikein tiennyt, mitä minun piti hänestä ajatella. — "Fritz!" sanoin minä sentähden, "oletko itse jo kokenut semmoista kummittelemista?" — "Olen!" vastasi hän kumealla äänellä. — "Herran tähden, Fritz, sinä ihan peljästytät minua. Mutta mielelläni tahtoisin kerran itse nähdä, miten se asia oikeastaan on." — "Huomennahan teille illaksi tulevat Bergfeldtit ja Krauset, ja minä järjestän magneetillisen koetuksen, joka sinulle vakuuttaa tuon salaperäisen voiman." — "Mutta neiti Kulecke ei pääse minun talooni!" — "Kyllä se käy ilman hänettäkin!" sanoi hän naurahtaen yht'äkkiä ja läksi tiehensä.
Nyt minä ilmoitin lapsille, että meillä huomeisiltana oli tapahtuva magneetillinen koetus. Emmi iloitsi sanomattomasti, mutta Betti tuli kuolonkalpeaksi ja sanoi hätäisesti: "Ei, mamma, älä salli sitä, me tulemme kaikki hirveän onnettomiksi!" — "Mitä nyt, Betti?" — "Oi, mamma, usko minua…!" — "Lapsi, mikä sinun on? Sinä et ole viime aikoina ollut entiselläsi. Sinä et puhu, et naura, soitat aina surullisia kappaleita pianolla ja toispäivänä, kun meillä oli sinun mieliruokaasi, makkaraa perunapuuron kanssa, otit sinä vain yhden kerran eteesi. Mitä tämä kaikki merkitsee, Betti?" — "Minulta kivisti päätä", vastasi hän. — "Se tulee paljosta lukemisesta", sanoin minä. "Täytyykö teidän yhä vielä kirjoittaa aineita?" — "Täytyy." — "Mikä aine teillä viimeksi oli?" — "Meidän piti selittää, olisiko Rikard III:sta tullut hyvä ihminen, jos hänellä olisi ollut toiset vanhemmat", vastasi Betti. — "Minä puhun papan kanssa, eikö olisi parasta lopettaa käynti korkeammassa jatko-opistossa. Nyt iltapäivällä paistamme ruiskuleivosta huomeisillaksi ja runsaasti; harvoinhan se tavallinen paljous riittää, milloin Bergfeldtit ovat syömässä." — "Voi, mamma, olethan jo sopinut Bergfeldtien kanssa!" — "Olen, olen; mutta ei se perhe sittekään minusta niin varsin mieluinen ole. Ja sitä paitsi me nyt perimme tatin omaisuuden, ja se tekee tietysti meidän ja Bergfeldtien välin vielä suuremmaksi. Heidän täytyy nyt ruveta elämään hyvinkin niukasti, jos tahtovat kunnolla selvitä."
Tytöt auttelivat kyökissä. Bettiltä rupesi taaskin päätä pakottamaan, niin että minusta oli parempi lähettää molemmat ulko-ilmaan, että Betti kävellessään virkistyisi. Hyvää minä sillä tarkoitin, mutta, kuten perästäpäin selvisi, oli anteeksi-antamaton erehdys lähettää pois Betti näkyvistäni juuri tänä päivänä.
Seuraavana iltana saapuivat meille Krauset ja Bergfeldtit; viisi yksistään Bergfeldtistä: herra ja rouva, Augusta sulhasensa kanssa ja poika Emil. No niin, olihan minulla riittävä paljous leivosta. — "Missä on Betti?" kysyin minä Emmiltä, kun en missään nähnyt vanhempaa tytärtämme. — "Hän ei tahdo tulla", sanoi Emmi. — "Antakaahan minun puhella hänen kanssansa", virkkoi eno Fritz, "hän kaiketi pelkää magnetismia." — Vähän ajan perästä hän todella toikin Bettin näkyviin. Hyvänen aika, miltä se lapsi näytti! Silmät olivat itkusta punaiset, posket värittömät ja hän ihan nähtävästi vapisi. Huomeisaamuna minä ihan varmaan lähetän tohtori Wrenzcheniä kutsumaan, ajattelin minä, sillä tämä ei suinkaan kaikki ole vain ulkonaista, vaan lapsi on epäilemättä ihan kipeä. Betti tervehti läsnäolijoita, ensin Krauseja, jotkahan ovatkin suurempiarvoiset kuin Bergfeldtit, ja sitte rouva Bergfeldtiä, kiertäen hänelle käsivartensa kaulaan ja suudellen häntä. Se todella herätti huomiota. Eno Fritz näytti perin tyytyväiseltä, kun huomasi minun hämmästykseni tuosta tuttavuudesta. Nyt tuotiin teetä. Betti, Emmi ja Bergfeldtin Augusta tarjosivat, yksi teetä, toinen sokuria ja pikkuleivoksia ja kolmas ruiskuleivosta, jota kaikki hyvin kiittivät. (Se oli tietysti tullut vähän huononpuoliseksi, kun sitä paistaissa huomioni oli milloin uuniin, milloin Bettiin kiintyneenä, mutta maistuipa se sentään maustimien tähden).
Herrat alkoivat hyvin opettavaisen puhelun elimellisestä magnetismista. Eno Fritz sitä innokkaasti puolusti, herra Krause vain puolittain, herra Bergfeldt vastusti ja minun Kaarleni joi olutta. Eno Fritz kertoi, että kun Breslaun professorit kävivät Berliinissä, niin he, pannen vain kätensä erään ajurin hartioille, saivat hänet kreikaksi lausumaan Homeron alun, johon herra Krause vastasi, että hän kun oli opettaja, niin hänen sitä täytyi virkansa puolesta epäillä. Mutta eno Fritz toi esiin niiden professorien kirjoittamat kirjat. Niissä oli kummallisia asioita, mitenkä hypnotismilla eli uneen vaivuttamisella voi saada ihmisen tekemään kaikki, mitä magnetoija vain tahtoo: ratsastamaan tuolilla ja luulemaan istuvansa hevosen seljässä, nielemään paksua rihmaa nahkiaisten sijasta ja juomaan samppanjana huoltuvettä. — "No, jopa jotakin", ihmetteli herra Bergfeldt, "nauttikoot vain onneksensa!" — Herra Krause ei sanonut sitä ennen uskovansa, kuin sai nähdä tosiasiat, ja minä kerroin väliin uneni Bytzowin tädistä, viittaamalla osoittaakseni Bergfeldteille, että tätiltä oli jäänyt melkoiset varat. Eno Fritz kuitenkin alkoi kiistellä herra Bergfeldtin kanssa ja tarjoutui itse näyttämään muutamia koetteita, saattaakseen epäilijätkin uskomaan.
Me olimme kaikki hyvin maltittomat näkemään, mitä oli tuleva. Ensin pyysi hän nyt Bergfeldtin Augustaa menemään hetkiseksi viereiseen huoneesen ja kysyi meiltä hänen mentyänsä, mitä hänen pitäisi tekemän. Me sovimme, että hänen tuli avata valokuva-alpumi ja osoittaa sormellansa minun mieheni valokuvaa. Eno Fritz kutsui Augustan sisään, sitoi hänen silmänsä ja asettui itse hänen taaksensa sekä pani molemmat kätensä hänen hartioilleen. Augusta seisoi hetkisen ihan levollisena. Sitte hän astui suorastaan pöydän luo, otti alpumin, selaili sitä ja osoitti sormellaan erästä kuvaa. Ei se juuri ollut minun Kaarleni, vaan hänen ystävävainaansa Ringelmeier, mutta hämmästyttävä se asia kuitenkin oli, varsinkin kun Bergfeldtin rouva vakuutti Augustan ihan äskettäin löytäneen määrätyn kuvan. Herra Krause ei huomannut siinä mitään ylenluonnollista; Augusta ei sanonut nyt oikein voivansa hyvin, vaan kiitti Bettiä erinomaiseksi mediumiksi.
"Minun Bettinikö?" kysyin minä ihmeissäni. — "Lapset ovat viime aikoina useinkin leikkineet magnetismia", sanoi Bergfeldtin rouva. — "Vaan enhän minä siitä tiedä mitään." — "On sinulta paljokin tietämättä!" vastasi eno Fritz. "Oletko valmis, Betti?" — Betti ei vastannut, vaan istui siinä kuin aave. — "Eikö sinulla ole vähääkään rohkeutta? Tiedäthän, että sinun pitää!" — Betti nousi ja astui kuin unissakävijä viereiseen huoneesen. Augusta Bergfeldt meni hänen kanssansa. — "No, Vilhelmiina, määrää sinä jokin tehtävä!" — "Ei minulle nyt juuri johdu mitään mieleen", vastasin minä. — "Pitääkö hänen syleillä ja suudella rakkaintansa, kuin hänellä on maan päällä?" kysyi eno Fritz. — "Olkoon menneeksi, en minä omasta puolestani niin tarkkaan lue syleilyjäni", sanoin minä. — Betti tuli sivuhuoneesta. Eno Fritz sitoi huivin hänen silmillensä. Kauan Betti vitkasteli, astui sitte eteenpäin, minä jo avasin sylini, vaan hän kääntyi toisaalle ja astui suorastaan nuoren miehen luo, joka kiihtyneenä häntä katseli ja jonka syliin hän vaipui. Se oli Bergfeldtin Emil, ja hän heti tempasi huivin Bettin silmiltä ja suuteli häntä. — "Tämä on minusta toki vähän liikaa leikkiä!" tiuskasin minä ja hypähdin ylös. "Kaarle, kärsitkö sinä tuota?" — "No, no, ei nyt niin kiivastuta", sanoi eno Fritz minua pidättäen, "nämä nuoret ovat jo ammoin sopineet keskenänsä. He rakastavat toinen toistansa ja sillä se on päätetty."
"Tottapa tässä minullakin lienee jotain sananvuoroa. Ja sinä, Kaarle, sinä et sano mitään!" — "Minä siihen suostun", vastasi mieheni levollisesti. — "Ihan mahdotonta! nytkö, kun juuri saimme periä?" — "Juuri sentähden", sanoi Kaarle. "Etkö sitte ole huomannut, miten lapsemme on viime aikoina kärsinyt, että kuihtui paljaaksi varjoksi?" — "Entä sitte?" — "Velvollisuuden ja rakkauden taistelu se hänet niin onnettomaksi teki. Betti ei rohjennut sanoa sinulle rakastavansa Bergfeldtin Emilia." — "Onko hän sen sitte sinulle tunnustanut?" — "Ei", sanoi eno Fritz, "mutta minä huomasin, miten oli, ja pyysin lankoani heittämään minun huolekseni sinulle ilmoittamisen. Niinkuin näet, tapahtui se nyt magneetillisesti." — "Minulla on muita sulhasia tiedossa tyttärelleni, hän voi päästä ensimäisiin piireihin." — "Ja tulla onnettomaksi", vastasi Kaarle katkerasti. "Vilhelmiina, kun me olimme nuoret, ajattelitko sinä silloin arvoa tai säätyä? Olisitko sinä luopunut minusta, jos ylhäinen mies olisi tullut sinua riistämään minulta?" — Minun täytyi muistella sitä autuasta aikaa, jolloin minä en voinut olla häntä, tätä ainoaa Kaarlea rakastamatta, joka minua puoleensa veti kaikella voimalla. Ah, minähän yhä vielä luulin molempia tyttäriäni lapsiksi, enkä vähääkään ajatellut, että hekin kerran valitsevat sydämmensä äänen mukaan, en ajatellut, että se aika jo oli tullut. "Betti!" sanoin minä. Hän tuli minun luokseni ja kiersi kätensä minun ympärilleni, ollen ihan menehtyä itkusta. "Sinulla ei ollut luottamusta minuun, lapsi, ei yhtään luottamusta äitiisi." — "Mamma", nyyhkytti hän, "minä en tahtonut pahoittaa sinun mieltäsi. Minähän tiesin, että sinä et hyväksyisi minun rakkauttani… vaan en sille mitään voinut, että rakastin!" — "Salaperäinen voima, joka ihmistä hallitsee, jota hänen täytyy totella, vaikk'ei tahtoisikaan, se on rakkaus, Vilhelmiina.", sanoi eno Fritz. — "Johan kreikkalaiset sanoivat Erosta kaikki-voittavaksi", opetti herra Krause.
Minulle palasi rauha jälleen. Minä vein Bettin omaan huoneesensa ja sanoin, ett'en minä suinkaan noin vain anna suostumustani enkä anna itseäni eno Fritzin vehkeiden vähääkään hämmästyttää. Vieraille minä selitin, että tuo kaikki oli eno Fritzin leikintekoa, saadakseen meitä uskomaan elimellistä magnetismia, niin ett'ei tässä tietysti tarkoitettukaan tosi kihlausta. Minun Kaarleni oli siitä hyvin tyytymätön. Bergfeldtin rouva sanoi: "Hyvä rouva Buchholz, voivathan lapset vielä odottaa; on minun Emililläni aikaa." — "On hyvin paljokin", vastasin minä äreästi. — "Jos ette aina niin hirveästi kiivastuisi, niin olisimmehan tästä jo ammoin saattaneet puhella", kiukutteli hän. — "Oletteko siis tekin yksissä vehkeissä?" — "Eilen iltapäivällä me viimeksi neuvottelimme, kun eno Fritz arveli, ett'ei järjellisellä tavalla teidän kanssanne mihinkään päästäisi; minä muuten suosin yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta!" — Minä ihan hämmästyin. Siispä eilen, sill'aikaa kun minä paistoin ruiskuleivosta tuolle kyykäärmeelle, oli Betti hänen luonansa tekemässä salaliittoa omaa äitiänsä vastaan. Kaikki tiesivät vehkeen, minä vain en. — Minä purskahdin hillittömään nauruun. "Nyt hän saa suonenvedon", sanoi Bergfeldtin rouva, "ottakaa häntä kiinni peukaloista." — "Ei, niin heikko minä en ole. Mutta tahdonpa nähdä, kuka minut pakottaa taipumaan. Koko asiasta ei tule mitään, ei, vaikka teidän herra Emilinne minun silmäini edessä valtimosuonensa poikki leikkaisi." — "Vilhelmiina, sinä raivoat!" torui minua Kaarleni. — "Minä olen niin levollinen kuin ainakin… vaan en minä itseäni säikyttää anna! Fritz harjoittakoon tyhmyyksiänsä Kuleckessa tai muualla missä hyvänsä, vaan minun talossani minä niitä en salli."
Krauset olivat jo lähteneet hyväisiä sanomatta ja Bergfeldtitkin rupesivat nyt jo lähtemään. Fritz tahtoi puhua minulle jotakin, vaan minä en huolinut kuulla puolella korvallakaan. Juuri heidän mennessänsä tuli Emmi sanomaan, että pöytä oli katettu. Ei kukaan jäänyt. Minunkin Kaarleni veti päällysnutun yllensä ja sanoi menevänsä Bergfeldtien kanssa ja tulevansa vasta myöhemmin takaisin, kun minä ehdin rauhoittua. — Ja minä, enkö minä ollut ihan rauhallinen!
Kaikkien pois mentyä itkin minä ensin oikein kyljikseni ja menin sitte tyttäreni luo. Betti oli jo vuoteessansa ja katsoi minuun niin surumielisesti, kun kävin istumaan hänen viereensä, että oikein tuntui sydäntäni kouristelevan. — "Anna anteeksi", pyyteli hän, "minun olisi pitänyt sanoa kaikki sinulle, yksin vain sinulle." — "Olethan sinä vielä lapsi", aioin minä vastata, vaan oliko hän enää lapsi? Hänen kaunis, pitkä tukkansa oli hajallaan ikäänkuin kehyksenä kasvojen ympärillä, ja niistä näkyi vakavuutta, jota lapset eivät tunne. Hän oli ruvennut kukoistamaan, kuin aukeneva ruusunnuppu… se oli minulta tähän asti jäänyt huomaamatta. — "Ja rakastatko sinä häntä?" — "Rakastan", kuiskasi hän. — "Rakastatko häntä enemmän kuin minua?" — Hän oli vaiti. — Silloin minä tiesin, että olin kadottanut lapseni, että hän oli kaikkinensa toisen omana. Miten sanomattoman raskaalta se tuntui.
Minä kumarruin alas Bettin yli ja syleilin häntä kiivaasti ja rakkaasti. "Sinun pitää tuleman onnelliseksi, niin onnelliseksi, kuin minä kerran olin. Kyllähän minä mielessäni ajattelin, että sinusta voisi tulla ylhäisemmän miehen puoliso, mutta enkö minäkin ole tähän päivään asti ollut onnellinen meidän yksinkertaisissa oloissamme? Ei, lapseni, en minä tahdo, että sinä tulisit ilman rakkautta istumaan veistoksisten huonekalujen keskellä, kun silkkikartiinien takana talvi kesälläkin piileskelisi ja vaunuissa istuisi palvelijan sijassa vastenmielisyys pakolla tyrkytettyä puolisoa kohtaan. Kyllä minä sinua kuitenkin enemmän rakastan, kuin sinä luuletkaan." — Silloin hän tunkeutui minua yhä likemmäksi ja oli entinen lapseni; hän hymyili ja sanoi: "Minä rakastan teitä molempia, sinua ja häntä, ja sinäkin opit häntä rakastamaan, niinkuin sinä minua rakastat." — Voinko minä sitte toisin tehdä? Minä huusin Emmiä. "Tuo tänne muutamia palasia paistista, miksikä sen pitäisi hukkaan jäädä? Kun kihlajaisia pidetään, silloin saamme poronpaistia." — "Onko nyt kihlajaiset?" kysyi Emmi. — "Mene sinä nukkumaan, sinä olet vielä liian tyhmä!" — Minä jäin valvomaan Bettini luo; tuontuostakin katsoin ikkunasta, eikö Kaarlea näkynyt. Ulkona oli keväinen yö, länsituuli puhalteli, että nurkat vinkuivat. Viimein tuli mieheni. "No?" kysyi hän. — "Kaarle! hän nukkuu. Huomenna, kun myrsky asettuu, on päiväpaiste."
Perhevaunuissa.
On ihmisiä, jotka pitävät pikku matkustusta maalle hyvänäkin huvituksena, vaan siinä he ovat ihan väärässä.
Muulloin oli meillä aina tapana mennä toisena helluntaipäivänä Eläintarhaan taikka ajaa Treptowiin, jossa olisikin hyvin hauskaa, ell'ei vain olisi niin suurta väentungosta eikä niin paljo pölyä. Tällä kertaa nyt päätimme toisin. Kun olemme Bettin kihlauksen tähden joutuneet likeisempään yhteyteen Bergfeldtien kanssa, niin emmehän toki voineet jättää heitä syrjään; minä en olisi mitenkään päästänyt Bettiä Bergfeldtien kanssa eivätkä tietysti Bergfeldtit tahtoneet tänään olla ilman Emiliänsä. Eno Fritz sentähden ehdotti, että yhdessä vuokraisimme suuret perhevaunut ja ajaisimme maalle, ja kun vaunuihin vielä jäisi tilaa, voitaisiin kutsua Krausetkin, joten maksu myöskin tulisi huokeammaksi joka hengeltä. Ja samalla hän maalaili kaikki niin hauskaksi ja viehättäväksi, miten kauniin vehreätä siellä ulkona on, miten hyvälle talonpoikaisleipä maistuu ja miten hupaista suurissa vaunuissa ajaa, niin että minä suostuin. Me siis sovimme kaikki asiat ihan säännöllisesti, varsinkin ruokapuuhat, sillä muuten tuo jokainen samaa, ett'ei mukaan tule muuta kuin paksua makkaraa ja puolikypsiä munia, ja se minusta toki on liian vähä toiseksi helluntaipäiväksi.
Aamusilla kello 8 istuimme kaikki vaunuissa, Bergfeldtit Augustan sulhasen, herra Weigeltin, kanssa ja Krauset pikku Edvardinsa kanssa, jolla oli yllä valkoiset housut ja sininen samettimekko ja päässä uusi olkihattu. Bergfeldtin Emil oli tullut meille jo aikaisin aamusilla ja tuonut Bettille kukkavihon. Vaunuihin noustessa oli Emil osannut sovittaa niin, että hän tuli Bettin viereen, vaan minä sijoitin itseni heidän väliinsä, pitäen sitä sopivampana, sillä minä en suvaitse julkisia hyväilyjä kihlausaikana. Minun Kaarleni istui yhdessä herra Krausen kanssa ja eno Fritz oli asettunut ajurin viereen kuskilaudalle.
Hän otti taskustaan suuren avaimen ja vihelsi sillä ihan kuin rautatien veturi, ja me läksimme liikkeelle Prenzlaunportista ja pitkin Prenzlauntietä, sillä me pyrimme Liepnitz-järvelle.
Ilma oli kaunis, vaikka vähän viileä. Kun pääsimme ensimäisen tuulimyllyn kohdalle, avasi eno Fritz matkapullonsa ja sanoi, että nyt pitää ottaa pikku ryyppy, koska kerran tapa on semmoinen. Ja kun ei ollutkaan liian lämmin, otimme kaikki pisaraisen konjakkia, joka hyvin mieliämme ilostutti. Herra Krause kysyi, pitiköhän ryypätä joka myllyn kohdalla, johon eno Fritz selitti vanhan tavan olevan antaa joka myllylle pieni juoma-uhri. Siihen herra Krause arveli, että se tapa varmaankin lienee wendiläisten ja hämärän pakanuuden ajoista. Nyt kehittyi hyvin syvällinen puhelu paalurakennuksista ja Tacituksesta, joista herra Krause tiesi paljon kertoa, kunnes puhe kääntyi kaupunkien hallitukseen, jotka asiat taas minun Kaarleni perinpohjin tunsi. Eno Fritz puheli ajurin kanssa ja tarjosi tuontuostakin pulloansa vaunuihin. Pitääpä minun tunnustaa, että jotenkin runsaasti niitä tuulimyllyjä oli tien varrella, ja varsinkin minua suututti, että pikku Krause aina huusi: "Tuossa jo taas tulee mylly!" ett'ei vain yksikään jäisi huomaamatta. Minä varoitin Kaarleani, mutta hän naurahti ja sanoi: "Vilhelmiina, kerran vuodessahan se vain on helluntai!"
Kello 1/2 9 pidimme suuruslomaa. Ajettiin astuttain ja korit otettiin esille. Me naiset annoimme valmiita voileipiä herroille, ja kun eno Fritz tahtoi tuottaa meille erityistä mielihyvää, otti hän esille kaikenlaisia läkkilaatikoita, jotka oli ostanut kalanäyttelystä: erinomaista Norjan herkkusilliä, anjovista, suolattuja turskankieliä, merirapuja, jopa kaviaariakin. Kaikkea siinä oli, ja hyvältä ne myöskin maistuivat. Se minusta vain ei ollut hyvin, että pikku Krausekin sai niitä maustimisia kalatavaroita, mutta kun hän lakkaamatta ärisi, jos ei saanut, niin äiti antoi toista toisen perästä, kunnes hän alkoi kohti kurkkuaan parkua, kun oli rapua ahmiessaan purrut rikki Espanjan pippurijyvän ja polttanut sillä suunsa. — "Minä en pojalle antaisi niin paljoa", sanoin minä Krausen rouvalle, "lapset voivat paraiten maidosta ja leivästä." — "Minun Edvardini on jo kyllin suuri syömään kaikenlaista", vastasi Krausen rouva, "hän juo olutta yhtä hyvin kuin aikaihmisetkin, ja hyvää se näkyy hänelle tekevän." — Siihen minä huomautin jostakin lukeneeni, että olut helposti nousee lapsille päähän, jonka tähden oluenpanijain lapset istuvatkin koulussa alimpana. — Krausen rouva silloin kysyi mieheltään, oliko hän opettajana koskaan huomannut sitä, ja hän vastasi minun varmaankin erehtyneen ja tarkoittaneen risatautia, joka kyllä saa alkunsa vanhempain viinanjuonnista, kuten tilastollisesti on todistettu. Siihen yhtyi herra Bergfeldtkin ja sanoi rouvalleen: "muistathan sinä, kun se Riikka tuli Werderistä meille palvelemaan ja suostui juoppoon nikkarinsälliin ja sitte…" Siinä keskeytin minä ja kysyin: "Eikö teistä tämän maiseman luonto ole hyvin kaunis?" — "On", vastasi hän, "mutta kyllä siinä risajutussa on perää." — Minä sanoin suoraan, ett'ei semmoisenlainen puhelu minua ollenkaan huvittanut.
Herra Bergfeldt ei vielä tahtonut luopua aineestaan, me kun jo olimmekin ajaneet liian monen myllyn ohitse, vaan silloin alkoi pikku Krause äristä ja valittaa janoa. Vettä ei ollut saatavana kivitieltä, eikä ymmärtämätön äiti ollut maitoa ottanut mukaan; niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin avata pullo punaista viiniä, että pojan ärinä edes jollakin tavalla saataisiin loppumaan, ja kokonaisen juomalasin se sitte nieleksi viiniä. — "Jospa vain tuo kaikki hyvin päättyisi!" sanoin minä. — "Saahan hän sitte nurmikolla kylliksensä juoksennella!" vastasi Krausen rouva. — "Minä ja Emmi olemme hevosilla", sanoi Edvard nenäkkäästi. — Minun Emmini ei sanonut mitään, vaan näytti katsovan ylön moista ehdotusta. Minun Bettini ei myöskään puhunut, vaan oli hyvin tyytymättömän näköinen, kun ei ollut Emilin vieressä. Bergfeldtin Augusta ja herra Weigelt istuivat käsikkäin ja katsella tuijottivat kuin vahakuvat maisemaa, ainoastaan silloin tällöin toisiinsa niin imelästi silmäten, että minä rupesin voimaan pahoin sen näkemisestäkin. Kihlatuista niistä ei ole muille seurakumppaniksi.
Minä sentähden itsekseni olin hyvilläni, kun pääsimme komeaan metsään ja järvi rupesi näkymään, ollen siinä niin kauniin vehreänä, kuin olisi se ollut helluntaiksi uudestaan lakattu. Me pysähdyimme metsänvartian asunnolle, jossa pyökkipuut ovat kauneimmat ja korkeimmat ja latvoillansa muodostavat ikäänkuin katoksen, juurikuin oltaisiin uuden rautatien asemasillalla, se vain erotusta, että se, mikä siellä on ikkunalasia, se täällä on vehreitä lehtiä. Sitä paitsi oli ilma täällä ulkona kaikkein raittiinta.
Eno Fritz ja minun Kaarleni menivät talon rouvalta tilaamaan aamiaista ja puhumaan päivällisestäkin. Rouva Krause oli löytänyt kaivon ja antoi pikku Krauselle vettä, ja kylläpä se poika minun huomatakseni latki nyt ainakin koko litran, mutta minä en puhunut mitään, sillä kun äitit ovat ymmärtämättömät, on kaikki neuvominen turhaa vaivaa. Vaan olisi minun kuitenkin pitänyt puhua.
Aamiainen oli erinomainen, maalainen, vaan hyvä. Viiniä me olimme itse tuoneet, varsin hyvää Chateau Larosea, puolenkolmattatoista maksuista, pulloissa punaiset lyijykuoret suun ympärillä, ja vaikka eno Fritz vähän väänteli suutansa, hän kun liiaksi valikoitsee viinejä, niin kyllä se meistä muista siltä maistui, varsinkin kun viinikauppias oli vakuuttanut joutuvansa joka pullosta seitsemän prosentin vahinkoon ja antavansa sitä meille vain pelkän ystävyyden tähden niin huokeasta.
Sitte me menimme metsään; eno Fritz oli leikannut pikku Krauselle kepin, jolla hän ratsasteli, kun Emmillä ei ollut halua ruveta hänen hevoseksensa. Muuten oli Emmi hyvin pahoilla mielin. Hänen sisarensa ja ystävänsä eivät huolineet hänestä vähääkään, hehän eivät tienneet koko muusta maailmasta kuin sulhasistansa; niinpä täytyi Emmin pysyä meidän vanhempain naisten luona. Minua se lapsi ihan säälitti, kun se niin yksikseen oli, sillä kun me puhelimme suurista pesuista taikka onko parsan kastekkeesen pantava sitruunan mehua vai ei, niin se tietysti ei häntä huvittanut. "Ole vain iloinen, Emmi", sanoin minä, "kukapa tietää, miten kohta jo sinäkin olet morsian!" — "Minä en koskaan mene naimisiin", vastasi hän. — "No, no, lapsi!" — "En mene", sanoi hän surumielisesti, "minä en jätä sinua enkä pappaa. Augusta ja Betti ovat molemmat niin pahat siitä asti, kun joutuivat kihloihin." — Minä koetin puhella hänelle niin hyvin, kuin voin, mutta hän ei tahtonut ollenkaan kuulla.
Herrat olivat löytäneet mukavan istuinpaikan, saalit ja huivit levitettiin ja me asetuimme sieviin ryhmiin. Viiniä myöskin tuotiin mukaan, niin että meillä oli oikein hauska. Se minua kuitenkin vähän harmitti, että minun Kaarleni viskeli Krausen rouvaa kuivilla lehdillä ja hän siitä ei vähääkään pahastunut. Jos herra Krause olisi uskaltanut tehdä minulle semmoista leikkiä, olisin minä opettanut hänet käsittämään asemansa, mutta hän jo makasi sikeässä unessa.
Viimein aloin minäkin vähän torkkua, sillä kevätilma uuvuttaa. Puut suhisivat niin suloisesti, tuuli siveli niin pehmeästi kasvoja ja hiuksia, kaikenlaisia kirjavia unia häilyi silmäin edessä, kunnes minun Kaarleni huusi: "Vilhelmiina, heräähän jo, kello on puoli kolme, päivällinen on valmisna!" — "Hyvänen aika! olenko minä nukkunut?" — "Lähes kaksi tuntia." — "Ja missä ovat lapset? Missä on Betti?" — "Meni metsään", vastasi Emmi, "minua he eivät huolineet kanssansa!" — "Ja missä on Edvard?" kysyi Krausen rouva, pudistellen kuivia lehtiä tukastaan. — "Hän ratsasti kepillään tuonne", sanoi Emmi järvelle päin viitaten. — "Herranen aika, jos lapsi on hukkunut", huusi Krausen rouva ja juoksi kuin hullu pois. "Edvard", huusi hän, "Edvard, missä sinä olet?" — Minä huusin myöskin kovasti: "Betti, Betti!" — Ei vastausta. —"Ja ruoka kun on valmis", sanoi Kaarle. — "Voitko sinä, Kaarle, tämmöisenä hetkenä vielä vatsaasi muistaa?" — "Miksi en?" sanoi hän; "jos sinä olisit antanut nuorten istua vaunuissa vierekkäin, niin he nyt eivät olisi karanneet pois. Rakastavaiset tahtovat mielellään olla rauhassa. Tulkaa vain, Emil tietää, että 1/2 3 on päivällisaika, ja katsoo kyllä kelloaan. Missä on Krause?"
Herra Krause oli mennyt rouvansa jäljestä, joka parkui lakkaamatta: "Edvard, Edvard! missä sinä olet?" ja herra huusi: "Adelheid, joko hänet löysit?" Kuului siltä, kuin koko metsä olisi kapinassa ollut.
Hyvin ilottomina palasimme metsänvartian asunnolle. Siellä oli pöytä niin siististi katettuna puiden varjossa, mutta seura oli hajalla. Bergfeldtin Augusta ja herra Weigelt tosin jo olivat meitä odottamassa, mutta Bettistä ja Emilistä ei tietoakaan. Se oli hyvin kiusallista.
"Oletteko pikku Krausea nähneet?" kysyin minä. — "Kyllä", vastasi Augusta, "hän on ajurien luona tallissa hevosilla ratsastamassa!" — "Ja vanhemmat luulevat hänen olevan järvessä. Nyt meidän pitää ensin etsiä Krauset."
Kuten sanottu, tehtiin; me kaikki takaisin metsään, josta löysimmekin Krauset. Rouva oli astunut suopaikkaan ja herra oli polvillaan hänen edessänsä kenkiä sammalilla pyyhkimässä. — Voi sitä iloa, kun hän kuuli pojan olevan tallessa, ja sitä hyväilemistä ja silittelemistä, kun sai hänet käsiinsä! Liialliselta se minusta näytti. Sitte hän torui Emmiä, että jos hän olisi paremmin pitänyt huolta lapsesta, niin ei olisi koko hätää ollut, johon minä sanoin jotakin lehtien viskelemisestä ja keikailemisesta miehille ja että olisi parempi itse pitää huolta lapsistaan kuin luottaa muihin ihmisiin. Siihen hän vastasi pistävästi, että pitää jokaisen ensin pitää oman ovensa edusta puhtaana, ja missä sitte minun Bettini oli? No niin, me kävimme hyvin äreinä pöytään, eikä kellään ollut oikeaa ruokahalua, paitsi Bergfeldtin rouvalla, joka söi oikein ahmimalla.
Me olimme jo nousseet pöydästä, kun Betti ja Emil viimein tulivat. Minä yritin kiivastumaan, mutta Kaarle sanoi: "Vilhelmiina, ollaanhan rauhassa, älä pikastu." Minä sentähden maltoin mieleni ja sanoin leikillisesti: "No, Emil, onko nyt kello puoli kolme?" — Hän tuli hämillensä. "Minun kelloni käy ehkä vähän jäljellä!" änkytti hän. — "Toista tuntiako? Näyttäkääpäs minulle kronometriänne!" Hän tuli vielä enemmin hämilleen. Se näytti minusta omituiselta. "Ehkäpä se käypikin ihan oikein", sanoin minä ja vedin hänen vitjoistansa, tullakseni asiasta vakuutetuksi. Mutta vitjoissa ei ollutkaan kelloa, vaan paljas kellonavain. — "Kello on kaiketi venättä oppimassa", pilkkasi eno Fritz. — Minä luulin vaipuvani maan sisään, minun Bettini sulhanenko olisi kellonsa pantannut! Krausen rouva nauroi ja silloin minä pahastuen nousin ja erosin kaikista heistä yksikseni. Minä en kärsinyt nähdä ketään ihmistä. Kaikkialla tyytyväisiä kasvoja, naurua ja leikintekoa ihmisillä, joita tällä välin oli metsään kokoutunut… ja minun korvissani se kaikui pilkalta. Yksinäisyyttä minä tarvitsin, saadakseni oikein kylliksi itkeä. Niin minä, melkein tietämättäni miten, jouduin talon taa kasvitarhaan ja vaivuin sinne puupölkylle uunin viereen. Voi, miten se minusta tuntui pyövelinpölkyltä, jolla minun kaulani oli katkaistava! semmoinen tuska minut valtasi. Tulevaisuus oli mustimpina kuvina silmieni edessä. Mitäpä oli hyötyä Bytzowin tätin perinnöstä, Emilhän sen kuitenkin oli kaikki tuhlaava! Emil oli kevytmielinen, sen minä nyt tiesin, ja Betti luotti häneen rajattomasti. Minua vapisutti hirveästi, sillä ken kellonsa panttaa, hän kykenee tekemään muutakin pahaa.
Pitkän ajan kuluttua tuli Emmi minun luokseni. "Nyt lähdetään jo", sanoi hän, "Krausen rouvalta ovat jalat kastuneet eikä pappaa enää miellytä koko täällä olo." — "Mitä häneen koskevat Krausen rouvan jalat?" — "Sinun tähtesi hän niin sanoo tuntuvan, sillä kun sinulla ei ole hauska, niin ei häntäkään huvita." — "Niin, tule, lapsi, minä ikävöin kotiin, eihän sitä toki huvimatkalle lähdetä istumaan uunin takana ja itkemään."
Kello 7 tulivat vaunut talon eteen. Minä annoin kaikkien käydä istumaan mielensä mukaan; mitäpä minä heikko vaimoparka voin tehdä järjettömyyttä vastaan? Pikku Krause istui ihan yksin rannalla eikä tahtonut tulla. "En tule", huusi hän, "minä jään tänne!" — "No, tulehan toki, niin saat vehnäleipää!" — "En." — Äitinsä nosti hänet väkisin ylös. "Häntä huvittavat hevoset niin suuresti", sanoi hän teeskentelevän ystävällisesti eno Fritzille, "ottakaa hänet vähäksi ajaksi sinne eteen!" — Niin tapahtui, ja Edvard istui eno Fritzin ja ajurin välillä. Me läksimme, kaikki enemmin tai vähemmin äreinä, kun Bergfeldtit olivat myöskin suuttuneet Emiliinsä. Krausen rouva oli ihan ääneti.
Vähän ajan perästä sanoi eno Fritz: "Herra Krause, minä pelkään, että poika putoaa täältä kuskilaudalta", ja antoi hänet vaunuihin herra Krausen syliin, vaan isä kohta kyllästyi ja arveli, että kyllä pojan olisi parasta istua siellä edessä. Edvard itki ja valitti hiljaa itseksensä. "Mikähän häntä vaivaa?" kysyin minä osanottavaisesti. — "Mikäpä hänellä olisi", sanoi äitinsä äreästi. — "No, jos hän olisi saanut vatsansa turmiolle, niin ei se minua ollenkaan kummastuttaisi." — "Ha ha ha!" nauroi äiti. — Herrat eivät kuitenkaan huolineet lasta pitää luonansa. — "Tulepas täti Buchholzin luo, Edvard", huusin minä ja otin hänet syliini, vaan annoin kohta hänet äitillensä sanoen: "Parashan hänen kuitenkin on olla teidän luonanne, hyvä ystävä. Peittäkää hänet hyvästi, ett'ei hän vilustu; se on hauskempaa hänelle ja meille." — Hän sanoi, että lapset ovat aina lapset. — Minä sanoin, että jos lapset eivät vielä ole matkaan kykenevät, niin ne jätetään koliin. Siihen hän vastasi, että jos eno Fritz ei olisi tuonut niin vaikeasti sulavia kalatavaroita, niin ei olisi lapselle mitään tapahtunut. Minulla ei ollut vähääkään halua vastata mitään hänelle, minun oma huoleni Emilistä oli liiaksi kiintynyt mieleeni, ja samalla tuli vielä takaisin taannoinen paha mieli.
Monihan on aivan ihastunut maalaisretkiin, mutta minun täytyy sanoa: tehtäköön ne ilman lapsia ja ilman sulhasväkeä; niistä on vain vastusta ja kiusaa. Ja miten niistä väsyy tuommoisista retkistä suurissa seuroissa, jos toisen pitää toistansa vartioida, ja joku aina sittekin häviää!
Minä tunsin helpotusta vasta sitte, kun Berliinin ensimäiset kaasuvalot alkoivat näkyä, sillä vaunuissa ei näyttänyt kellään olevan hauskaa. Väsyksissä me olimmekin kaikki; ainoastaan kirjavat paperilyhdyt vaunujen katossa kiikkuivat ja häilyivät lakkaamatta, niin että ne kaukaa katsoen lienevät iloisilta näyttäneet. Mutta tuskinpa tuota käynee elämää arvostella paperilamppujen mukaan.
Morsianilta kolmannessa kerrassa.
Ainahan minä olen sanonut: ei pitkistä kihlauksista mihinkään ole. Kun kaksi ovat keskenään sopineet, niin kyllä on parasta antaa heidän ruveta kihloihin. Siihen suostutaankin, ja lapset ovat sanomattoman onnelliset, mutta koiruohoa heidän sydäntensä riemuun tiputellaan, jos hääpäivä lykätään näkymättömään kaukaisuuteen. Lapset kyllä näennäisesti mielellään siihen suostuvat, mutta viimein he kuitenkaan eivät jaksa odottaa, niin että on myöntyminen ja valmisteleminen heille häät.
Niin kävi Bergfeldtissäkin. Augusta, jossahan ei ennestäänkään ollut liikaa lihavuutta, laihtui viimein ihan kurjaksi ja haamun kaltaiseksi. Kun hän seisoi syrjin tuleen päin, oli hänen nenänsä ihan läpikuultava kuin vaha. Lääkäri hänelle määräsi rautajuomaa ja välistä hän itse käytti vaihteeksi mallasmehua, vaan ei mistään lääkkeistä apua tullut.
Nyt oli toki herra Weigelt, hänen sulhasensa, hyvien tuttavien kautta saanut asianajo-toimistosta pienen paikan. Paljoahan tuossa ei ollut, mutta jos ukko Weigelt vähän autteli, niin saattoihan tuolla alottaa. — "Ennen elävänä vinnikammariin kuin kuolleena kauneimpaan arkkuun", sanoi Bergfeldtin rouva. Sentähden varustettiin häitä.
Jos minä olisin ollut Bergfeldtien sijassa, niin olisin pitänyt häät ihan yksinkertaisesti oman perheen kesken, sillä se säästää melkoisesti, mutta hän, Bergfeldtin rouva, ei ottanut korviinsakaan koruttomia häitä. Hän arveli, että täytyi edes naapuriston, joll'ei muun tähden, jotakin näyttää. Viimein sovittiin pitämään morsianilta [häiden aatto (Polterabend), jota monin paikoin Saksassa vietetään] vähän komeammin ja itse vihkiäiset sitte ihan yksinkertaisesti.
Kello 8 iltasilla oli se juhlallisuus alkava. Vierashuone, asuinhuone ja makuuhuone oli järjestetty vieraita varten. Sängyt oli viety aittaan ja pesukaapin paikalle oli rouva asettanut pöydän täyteen lehtikasveja, koska herra Bergfeldt, kuten hän minulle valitti, pestessään aina niin kovin loiskuttelee ja on siten saanut tapetit perin pilalle. Tuolit, lasit ja muut tarvekalut lainasi lähellä oleva ravintolanpitäjä, sillä Bergfeldtin pikku varasto ei tietysti riittänyt mihinkään.
Kun me saavuimme 1/2 9 aikaan, olivat huoneet jo melkein täynnä. Naiset sullottiin vierashuoneesen, jossa istuttiin mukavassa puoliympyrässä. Tietysti oli Bergfeldtin rouva kutsunut kaukaisimmatkin tuttavansa, niin että oltiin jotenkin vieraat toinen toiselleen. Lisäksi oli kutsuttu kaikki Augustan ystävät, jotka eivät näyttäneet tietävän mihin mahtua, vaan istuivat kolmittain aina kahdella tuolilla; herra Weigeltin emäntä, jonka luona hän oli asunut ylioppilaana ollessaan, oli myöskin siellä.
Herrat seisoivat asuinhuoneessa poltellen. Herra Weigeltin ystäviä oli tullut joukottain; he olivat enimmäkseen vanhoja ylioppilaita, sangen siivoja nuorukaisia, vaikka heidän frakkinsa soveltuivat heille niin kummallisesti, kuin olisivat olleet toisille tehdyt.
Kello 9 olivat huoneet niin tungokseen asti täynnä, ett'ei kukaan juuri päässyt liikkumaan. Tällä välin oli juotu teetä ja ruvettu jo puhelemaan niistä näistä. Morsiusparia ei vielä ollut näkyvissä.
Nyt tuli sisään eno Fritz, joka oli ruvennut järjestelijäksi. Häntä seurasi kaksi herraa, tuoden kumpikin kukkasilla koristetun tuolin vierashuoneesen ja asettaen ne asuinhuoneen puolisen oven eteen. Eno Fritz istuutui vanhan pianorämän eteen ja soitti häämarssin "Kesäyön unelmasta", joll'aikaa morsiuspari tunkeutui vierasten läpi kukkatuoleille. Ylioppilaat huusivat eläköötä ja muut vieraat paukuttivat käsiään. Se oli hyvin kaunis hetki, jonka eno Fritz oli oikein arvannut.
Augusta Bergfeldt ei näyttänyt niinkään mitättömältä. Hänellä oli yllä valkoinen musliinileninki, vehreällä koristeltu. Mutta jos hän olisi ollut ymmärtäväinen, niin ei hän koskaan olisi valinnut avorintaista pukua. Minun Kaarlenikin oli sen huomannut, sillä myöhemmin hän minulle sanoi itseään aina paleltaneen, kun vain katsoi häneen. Minä tietysti sitä muistutusta vastustin sanoen: "Kaarle, rakkaus on jotakin ylevää, niin ett'ei sitä sovi pilkata." — "Sinunpa olisi pitänyt kuulla, mitä ne ylioppilaat puhuivat!" vastasi hän. — "Kaarle!" toruin minä, "sitä minä en huoli kuulla. Yleensä minä en ollenkaan huoli kuulla, mitä herrat puhuvat naisten seljän takana. Ylioppilaat ovat minusta liian vapaat mielipiteiltään!"
Eno Fritz soitti nyt jotakin tunteellista ja minun Bettini toi keijukaiseksi pukeutuneena morsiusseppeleen. Hän lausui hyvin kauniin runoelman, jossa oli puhe eroamisesta vanhempain kodista, nuoruudesta, lapsuuden onnellisuudesta ja tulevaisuuden tietämättömistä onnettomuuksista. "Huntuun, seppeleesen hajoo kaunoinen se unelma!" päättyi runo. Jo ihan alussa nousivat Augustalle kyyneleet silmiin, ja kun sanat kuuluivat: "Vieraana, yksinänsä hän kodissaan nyt on", alkoi Bergfeldtin rouvakin nyyhkiä. Vaan kun Betti lopuksi syleili Augustaa ja Augusta alkoi melkein ääneen itkeä, emme me muutkaan jaksaneet olla niistinliinoihimme tarttumatta. Harvoin minä olen mitään niin mieltä pehmittävää kokenut. No niin, eipä se niin mitätöntä olekaan tuo tyttärensä antaminen vento vieraalle nuorukaiselle.
Siitä mielialasta meidät äkisti tempasi hyvin ikävä tapaus. Minä olin näet pyytänyt Bergfeldtin rouvaa pitämään Sissi-koiraansa johonkin suljettuna tämän illan, koska se muuten lakkaamattomalla juoksentelemisellaan saattaisi häiritä. Koira lienee kuitenkin päässyt pujahtamaan pois kammarista, sillä yht'äkkiä kuului hirveä parahdus, kun joku polki Sissin jalalle. Kuka sen teki, ei tullut koskaan tietyksi.
Augusta hypähti ylös ja otti yhä vielä huutavan Sissin luoksensa, koettaen sitä rauhoittaa. "Ajakaa, neiti, pois tuo pentu!" huusi herra Weigeltin entinen emäntä hyvin sivistymättömällä puhetavalla. Minä en ole sen ihmisen kanssa sanaakaan vaihtanut.
Augusta piti jo tyyntynyttä elukkaa sylissään; niinpä saatiin rauhassa jatkaa juhlallisuutta.
Sen jälkeen tuli eräs herra Weigeltin ystävä suutaripoikana. Valitettavasti emme saaneet selkoa ainoastakaan sanasta, sillä, koira haukkui häntä koko ajan, se kun ei häntä tuntenut.
Kolmantena järjestyksessä tuli pikku Krause. Minä jo heti hänet nähtyäni aavistin, ett'ei tuosta mitään hyvää tule, kun vanhemmat häntä niin hemmoittelevat. — "No, pikku Edvard", sanoi Krausen rouva, "sanopas nyt värssysi!" — Poika, tirolilaiseksi puettuna, oli vaiti ja työnsi sormen suuhunsa. — "No?" kysyi äiti. — Poika ei ääntä päästänyt. — "Edvard, minä suutun kovasti!" — Poika väänsi suunsa itkuun. — "Edvard, kas niin, ole nyt kiltti!" — Vaan Edvard ei tahtonut. — "Vielä hän tänä aamuna osasi runonsa niin hyvästi", sanoi Krausen rouva kovasti, "vaan kun ihmisiä on niin paljo, niin sentähden hän nyt hämmentyy. Tule, Edi, ja sano se täti Augustalle ihan hiljaa ja anna hänelle se hopeainen sokurilusikka. Kuuletko, Edvard!"
"Meidän sokurilusikkahan se on", huusi poika, "pappa vain siitä viiluutti pois nimen."
Krausen rouva suuttui kuin raivostunut, mutta poika juoksi pois ja huusi: "Mamma tekee minulle pahaa, pappa, pappa!" Herra Krause oli niin järkevä, että toimitti hänet kotiin.
Jos nyt olisi tullut jotakin naurettavaa, niin kyllähän kaikki olisimme tulleet iloisiksi; mutta nyt tuli joku Augustan ystävistä kukkaistyttönä ja toinen leipurina leipinensä, toivottaen, ett'ei sitä koskaan puuttuisi uudesta taloudesta. Se ei vähääkään huvittanut. Viimeksi tuli minun Emmini yön kuningattarena yllä musta huntu täpö täynnä kultapaperisia tähtiä. Hän oli itse miettinyt kaikki ja sanoi: "Ma tullut olen kaukaa — Kuu, tähdet mulla valtaa; — Kun kaikk' on helmoiss' unen, — Yön kuningattaren — On silmä valpas. Teitä — Saan laulull' tervehtää. — Kun yksin jäätte, mua — Te silloin muistakaa!" Samalla hän antoi valokuva-alpumin, jonka kannessa oli kuvattuna Lohengrin jäähyväisiä sanovana, ja lauloi sitte eno Fritzin säestyksellä kauniin laulun: "Istuimme luona ikkunan, kun sammunut ol' kynttilä." Laulun päätyttyä ei ollut käsien taputuksesta tulla loppuakaan; ylioppilaat varsinkin pauhasivat, ja sentähden hän vielä lisäksi lauloi toisen laulun. Häntä hyvin kiitettiin esityksestään ja joku ylioppilas oli sanonut saattavan epäillä, tokkopa Gersterkään osaa niin laulaa, sillä neiti Buchholzin laulussa on erinomaista sulavuutta.
Herrat eivät tällä välin olleet unhottaneet sikarejansa sammumaan; sentähden alkoi olla niin kuuma, että hiki juoksemalla juoksi ikkunanruutuja pitkin, jonkatähden myöskin sillisalaatti, jota nyt tarjottiin, maistui hyvin virkistävältä, vaikka minun mielestäni siihen oli liiaksi hakattu perunoita sekaan. Me naisväki joimme päälle limonaatia ja herrat olutta. Ylioppilaat olivat niin kohteliaat, että pitivät huolen juomanlaskemisesta.
Istuen syömisestä pöydän ääressä ei tietysti voinut ihmispaljouden tähden olla puhettakaan; kannettiin ympäri huoneita valmiita voileipiä, monenlaista särvintä päällä, kaikkea runsaasti ja varsin hyvää.
Sitte tahtoivat nuoret tanssiakin. Ylioppilaat lykkäsivät yht'äkkiä pianorämän makuuhuoneesen, vaikka herra Bergfeldt siitä näytti hämmästyvän, ja tanssi alkoi, kaksi paria vain kerrassaan. Olipa siinä yhtä ahdasta kuin tavallisissa tanssiaisissa, joihin maksaen mennään. Harmitti minua, kun ylioppilaat kantoivat kukkapöydänkin ulos, niin että liiankin hyvin saattoi nähdä, miten herra Bergfeldt oli seinän turmellut. Olisipa rouva tuohon saattanut edes liistaroida paperia.
Meidän siinä istuessamme ja puhellessamme sanoi poliisiluutnantin rouva minulle, että minun Emmilläni todellakin oli erinomainen ääni ja että olisi vahinko, ell'ei se saisi koulutetuksi.
"Sitä minä en vielä ole lainkaan ajatellut", vastasin minä, "hän laulaa vain ihan korvakuulosta."
"Minun tyttäreni rupeaa myöskin ottamaan tunteja", sanoi poliisiluutnantin rouva. "Minä tunnen rouvan, joka etsii oppilaita. Hän on ennen ollut oopperassa. Nykyaikaanhan sitä maksetaan hyvät summat äänistä. Ajatelkaahan vain Pattia ja Luccaa. Mikä maine heillä on ja miten paljo rahaa!"
Minua pyrki oikein pyörryttämään. Eikö Emmi juuri äsken saanut semmoista kiitosta? "Minä puhun miehelleni", vastasin minä. "Muuten, pitäähän jotakin tehdä lapsensa hyväksi." — Hyvänen aika, kun ajattelen, että minun Emmini saavuttaisi niin suunnattoman onnen äänellänsä. Liiaksi se olisi! Kyllä minun Kaarleni siihen suostuu, kunhan minä vain asian hänelle oikein selittelen.
Kello oli tällä välin jo ehtinyt kahteentoista. Morsiuspari istui jotenkin äänettömänä eräässä nurkassa, kun tanssi ei tehnyt hyvää Augustalle eikä hän myöskään kärsinyt sulhasensa muiden kanssa tanssivan. Herra Bergfeldt tuli yhä harvapuheisemmaksi. Ylioppilaat lauloivat juuri onnentoivottelua, kun ovella soitettiin. — "Luultavasti talon isäntä, jota melu on varmaankin ruvennut suututtamaan", sanoi poliisiluutnantin rouva.
Me kuuntelimme, mitä nyt oli tuleva, ja ajattelimme, syttyyköhän tästä oikea riita. Mutta ei. Juhlallisesti kaikui vain laulu, ja sen päätyttyä alkoi polkka. Muutamat virkakumppanit Bergfeldtin toimistosta ilahuttivat häntä tuomalla mukaansa torvisoittimensa, ja todella he hyvästi soittivatkin.
Yhteisestä pyynnöstä soittivat he yövartian laulun, joka ensin alkaa hyvin hiljaa, vaan sitte yhä kovenee, kunnes viimein korvat on mennä lukkoon ja huone tärisee. Silloin tuli talon isäntä.
Yht'äkkiä kolkko hiljaisuus. Tuntui oikein kamalalta! Tanssista ja laulusta ei hänellä ollut mitään sanomista, vaan tämmöiseltä melulta hän tahtoi toki olla rauhassa. — Herra Bergfeldt vastasi saattavansa tehdä asunnossaan, mitä vain tahtoi. — Mutta vahtiparaadit ja raakalais-ulvonta kuitenkin ovat liikaa; putoaahan kalkki katosta alemmassa kerroksessa. — Se on huoneiden vika. — Joll'eivät huoneet ole mieleiset, niin voihan muuttaa muuanne. — Sen kyllä uhkasi Bergfeldt tehdäkin. — Isäntä sanoi Bergfeldtien turmelevan huoneita pahemmin kuin kukaan, eihän hänen muuta tarvinnut kuin tapettia katsoa. — Se ei ollut hänen asiansa. — Ylioppilaat rupesivat nyt välittämään. Me naiset aioimme jo paeta. "Rauhassa, hyvät herrat", huusi minun Kaarleni, "kuulettehan, ett'ei herra isäntä meitä kiellä tanssimasta ja huvittelemasta."
"Kyllä se nyt jo riittää", vastasi isäntä raa'asti.
Mutta eno Fritz toi täyden lasin olutta "Yhden kerranhan me vain olemme nuoret", sanoi hän. "Tottahan juotte meidän kanssamme morsiusparin maljan!" Isäntä ensin vielä murisi jotakin, vaan tyhjensi sitte tarjotun lasin. Ylioppilaat huusivat hänelle eläköötä ja Bergfeldtin rouva tarjosi kauniita leivoksia, jotka hän myöskin otti.
Oikein iloista siitä ei kuitenkaan ruvennut enää tulemaan, vaan muutamat poistuivat ranskalaistapaan elikkä jäähyväisiä sanomatta. Vähitellen tuli enempi tilaa huoneissa ja mekin sanoimme viimein hyvää yötä. Meidän lähtiessämme istuivat eno Fritz ja ylioppilaat juomassa veljenmaljaa isännän kanssa.
Milloin Bergfeldtit pääsivät levolle, en tiedä; arvattavasti vasta kahden päivän perästä.
"Kaarle", sanoin minä kotimatkalla, "kun meidän Bettimme häät tulevat, niin morsianiltaa emme vietä kotona."
"Ei sillä vielä kiirettä ole!" vastasi hän äreästi. "Jo minä pitkäksi ajaksi sain kyllikseni tänä iltana ja luultavasti saivat Bergfeldtitkin!" — Minä en puhunut mitään Emmin-aatteistani. Milloin miehet oikuttelevat, on paras antaa heidän olla olojansa. Kyllä Kaarle vielä joutuu ihmettelemään, kunhan Emmi kuuluisaksi ja mainioksi tulee. Ja kyllä minä tahtoni toimeen panen.
Meidän pitää lähteä kylpypaikkaan.
Ei käynyt kieltää, että Emmiä oli hyvin kiitetty. Pitikö sitte etevyyden jäädä mätänemään Landsberginkadulle ja voinko minä siitä vastata? Eihän toki; minä kyllä tiedän, että meidän kaikkien täytyy kerran tehdä tili; eikä silloin mikään itsepuolustus kelpaa, sillä en minä ole niinkuin Bergfeldtin rouva, joka kyllä kykenee lörpöttelemään keskellä viimeistä tuomiotakin, ell'ei olla niin varovaiset, että jätetään hänet viimeiseksi. Emmin ääni piti taiteellisesti koulutettaman. Minä katsoin olevani siihen sitä enemmin velvollinen, kuin poliisiluutnantin rouva minua hyvin kehoitti ja selitteli, että jos minun Emmini rupeaisi ottamaan tunteja yhdessä hänen tyttärensä kanssa, niin tulisi molemmille huokeammaksi. Minä en todellakaan olisi mikään huolellinen talonäiti, jos olisin päästänyt semmoisen tilaisuuden käsistäni livahtamaan. Ei toki; vaan milloin on jotakin huokeaa tarjona, minä sen heti otan; paitsi helppohintaisista kauppaloista en enää mitään osta, koska sitte perästä päin saa maksaa paljon enemmän liimasta ja kitistä, kuin koko kalu maksaa. Kaarlelleni minä tietysti ilmoitin asian vasta sitte, kun oli toinen neljännesmaksu suoritettava, ja kun silloin olisi ollut ikävä keskeyttää opetusta, ei hän suinkaan sanonut voivansa moittia maksua kalliiksi. Se vakuutus minulle oli hyvin mieltä myöten.
Emmipä myöskin edistyi suunnattomasti, kuten hänen opettajansa vakuutti joka kerran meillä käydessään. "Vielä yksi neljännesvuosi", sanoi hän, "ja teidän tyttärenne pääsee yhtä korkealle kuin Lucca. Nyt hän jo helposti laulaa korkean C:n ja koloratuurikohdat tulevat jo niin sulaviksi, kuin tulisi hänelle rouva Artotin lahjat." Sekin minun mieltäni sangen hyvitti, ja minä ajattelin: kun Emmi tulee maailman kuuluksi, niin minä ihan menehdyn ilosta. Ja miksikä se onni ei tulisi minun tyttäreni osaksi? Onhan suureksi laulajaksi jo monikin tullut, jonka isänkoti ei läheskään ole ollut meidän tasallamme.
Rouva Gryn-Reifferstein olikin aivan oikea opettaja meidän tyttärillemme. Usein kertoi hän minulle ja poliisiluutnantin rouvalle entisestä teaatterielämästään ja vaaroista, jotka siellä uhkaavat nuoria alottelijoita. Vaan hän oli pysynyt lujana pahimmissakin kiusauksissa. Hän kyllä tiesi, mitkä kaikki rumat asiat odottelivat teaatterinäyttämön takana kaikkia, jotka sinne menivät saamatta keltään varoitusta, vaan hän varoitti oppilaitaan juuri sentähden, että hän ne vaarat tunsi. — Miten minä iloitsinkaan, kun tiesin Emmini olevan niin hyvässä hoidossa. Se minusta tosin ei ollut oikein mieleen, että Heimreichin rouvan vanhin tytär ensimäisestä avioliitosta myöskin "kävi Grynin koulussa", kuten sanotaan, mutta hänellä kuuluu sentään olevan hiukkanen ääntä, ja sentähden en minä ollut tietävinäni koko asiasta, vaikka hänen äitinsä minua ihan inhottaa.
Gryn-Reiffersteinin lauluopistossa on tapana pitää kerran vuodessa näyte-esitys, että oppilaat saisivat näyttää, mitä ovat oppineet. Oppilasten, sekä neitien että nuorten herrojen — sillä molempia siellä on — omaiset tuttavineen ja ystävineen ovat kuulijoina, ja kun pääsymaksu on vain yksi markka, niin tietysti on sali tungokseen asti täynnä; siihen on asetettu pikku näyttämö ja siellä taidetta harjoitetaan jalolla innostuksella ja vakavalla siveellisyydellä, kuten Gryn itse sanoo.
Nyt piti minun Emminikin laulaa, vieläpä juuri "Gabriellan" osa "Yöleiri Granadassa"-oopperasta, ensin se kohtaus, kun metsästäjä tuo karanneen kyyhkysen takaisin, ja sitte se kohta, jossa hän kivillä viskelee makaavaa metsämiestä, varoittaaksensa häntä ryöväreistä.
Kiihko oli suuri. Jo neljää viikkoa ennen ei enää ollut muusta puhettakaan kuin laulunnäytteistä, niin että minun täytyi kieltää siitä hiiskahtamasta mieheni läsnäollessa, sillä hän pahastui, kun kuuli vain harjoitus-, näytäntöpuku- tai muita semmoisia sanoja mainittavankaan. Minusta asia kuitenkin oli hyvin tärkeä. Ensinnä tietysti oli suurin huoli puvusta. Missään naamushuvi-rääsyissä minä en tahtonut antaa Emmin esiytyä; sentähden täytyi ompelijattaren tulla meille ja ommella hänelle uusmuotinen, valkoinen silkkileninki, johon pantiin pitkä lieve sekä koristukset kullasta ja punaisesta atlassista, koska kappaleen kotipaikka on Espanja. Ei saanut myöskään puuttua kauniit, korkeakantaiset, valkoiset silkkikengät. Gryn-Reiffersteinin mielestä se puku tosin oli vähän komeanlainen paimentytölle, vaan minä jyrkästi sanoin, ett'ei minun tyttäreni saa esiytyä kuin mikä lutus eikä hän ilman tätä pukua esiydy ollenkaan. Silloin hän viimein taipui. Kun jaksaa, niin tottahan silloin näyttääkin, että on sitä jotain.
Parempipa kuitenkin olisi ollut jättää se puku teettämättä. Vieläkin minua suututtaa, kun se johtuu mieleen. Niinpä lähestyi tuo laulupäivä, kuten kaikki suuret tapaukset, ja viimein se jo oli käsissä. Meitä puolestamme oli melkoinen joukko, sillä me otimme kaikki Bergfeldtit, Krauset, Weigeltit ja vielä muutamia heidänkin tuttaviansa mukaan. Tohtori Wrenzchen, jolle minä lähetin kutsumuskortin, pyysi anteeksi, ett'ei voinut tulla, hänellä kun ei ollut aikaa. Vaan hänellä sitä ei ole koskaan aikaa, milloin hän ei tahdo tulla; perästäpäin minä näet sain kuulla hänen samana iltana olleen Patzenhoferissa "skaattia" ["skaatti" on Saksassa hyvin yleinen korttipeli, jota pelataan erityisellä korttilajilla] pelaamassa ystäviensä kanssa, vaikka hänen jo kyllä olisi aika katsella itselleen pikku rouvaa. No, enpä minä tunge hänelle tyttöäni. Mutta semmoiset ne lääkärit ovat.
Minä menin ajoissa pukuhuoneesen Emmiä pukemaan. Heimreichin rouva oli myöskin siellä tyttärensä luona, jonka piti laulaa "Annan" osa "Salametsästäjästä." Hyvänen aika, mimmoiselta se raukka näytti. Meidän kesken puhuen ei puku ollut oikein puhdaskaan ja kenties mistä äitinsä sen oli lainannut. Luultavasti joltakin huokealta naamuspukujen vouraajalta Kaivokadulta tai jostain muusta semmoisesta paikasta. Se oli oikea kummitus, joka ei lainkaan hänelle käynyt. Minä en ollut huomaavinani koko rouvan läsnäoloa.
Nähtyään minun tyttäreni puvun rupesi hän heti viisastelemaan. "Teidän Emminne kai aikoo mennä kuninkaan hoviin", kysyi hän pisteliäästi. — "Oh, ei!" vastasin minä tylysti, koska muitakin oli pukuhuoneessa ja minä tahdoin näyttää heille, ett'en minä välitä Heimreichin rouvan vertaisista, vaikka heitä kymmenen tulisi. "Tiedättehän, hyvä ystävä, että minä aina pidän siivoutta." — "Oliko se minulle, se?" tuiskasi hän ja asettui tyttärensä eteen, että hän peittyi minun tarkastelevilta silmäyksiltäni. — "En minä ole mitään nimeä sanonut", vastasin minä. — "Sepä vasta, hyvät ystävät", sanoi hän häijysti, "jos Buchholzin rouvan mielestä me kaikki emme ole kyllin hyvät hänelle, niin onhan se hyvin hienosti ajateltu. Me emme tahdo näyttää muulta, kuin olemme; kerskailu ja koreileminen, kun ei mitään ole sen takana, se ei ole meidän asiamme." — "Minunkin mielestäni neiti Buchholz koreilee enemmän, kuin meillä ennen aina on ollut tapana", sanoi väliin vanhanpuolinen tyttö, seisoen juuri peilin edessä itseään maalaamassa. — "Niin!" autteli häntä tuo Heimreichin rouva, "kellä ei ole mitään muuta näyttämistä, sen tietysti täytyy pukeutua taideratsastajaksi!" — Se oli minusta jo liiaksi, mutta minä hillitsin mieleni ja sanoin tyttärelleni niin kovasti, että muutkin kuulivat: "Älä ollenkaan huoli, mitä nuo puhuvat, jotka suuttuvat nukketeaatterista, vaan eivät kuitenkaan voi itse pysyä teaatterista erillään. Paljasta kateuttahan se on." — Nyt ne oikein vasta yltyivät. Jokaisella oli jotakin sanomista. Emmi rupesi itkemään. Olipa se aika meteli!
Rouva Gryn-Reifferstein oli kuullut melun ja kiiruhti nyt näyttämöltä pukuhuoneesen. Ainoastaan töintuskin hän sai äänensä kuulluksi. "Hyvät ystävät", huusi hän, "taistellaan tämä riita sitte laulun jälkeen; nyt meidän pitää heti alkaa, ihmiset jo ikävystyvät. Saanko pyytää niitä, jotka eivät tule laulamaan, pyrkimään saliin paikoillensa?" — Se kyllä oli kauniisti sanottu ja hyvin, vaan minun Emmini ei tahtonut laulaa ollenkaan. Hän yhä vielä itki. "No mutta, hyvä lapsi", sanoin minä kauhistuen, "ovathan Bergfeldtit ja Krauset ja kaikki muut tulleet vain sinua kuulemaan, muut parkukoot niin paljon, kuin mielensä tekee. Muistahan toki kallista uutta pukuasi." — "En minä siitä välitä", nyyhkytti hän, "jos minua tuolla tavalla kohdellaan, en minä jalkaani astu näyttämölle." — Rouva Gryn-Reifferstein joutui epätoivoon. "Emme me sitä numeroa voi mitenkään pois jättää, teidän pitää laulaa." — "Ei, minä en laula!" vastasi Emmi. — "Mutta hyvä neiti", ähki rouva Gryn. Sitte kuiskasi hän Emmille korvaan: "mitäs herra Meijer siitä arvelisi?" — Emmi mietti vähän aikaa ja sanoi sitte: "Kyllä minä sittenkin mieluimmin laulan."
Ennenkuin minä ehdin saada selkoa, mikä mies se "herra Meijer" oli, oli jo rouva Gryn meidät monilla kohteliaisuuksilla ajanut ulos ovesta, ja me sijoituimme kuulijain joukkoon.
Minun mieleni ei suinkaan ollut keveä, kun minä paikalleni pääsin. Suuttumus oli minua hyvin kiihdyttänyt, enemmän kuin tahdoin itsekseni tunnustaakaan. Ja sitte vielä tuo "herra Meijer." Se ei ruvennut ollenkaan mielestä erkanemaan.
Rouva Gryn-Reifferstein istahti nyt pianon eteen, joka oli paperiverhon takana näyttämön sivulla muka orkesterin sijassa, ja nyt se alkoi. Heimreichin Elisabet ja se vanhanpuolinen tyttö, joka oli viisastellut minulle, rääkkäsivät "duettia ja ariaa" Salametsästäjästä. Se oli oikein kiusallista. Elisabet ei tiennyt lainkaan, mihin saisi kätensä pois tieltä, ja lauloi niin väärin, että olisi saanut koirat ulvomaan, jos yhtään semmoista olisi ollut kuulemassa, ja repäsi suunsa niin leveäksi, että se varmaankin olisi nurin kääntynyt niskaan, ell'eivät korvat olisi olleet tiellä. Kuitenkin sai hän mieltymyksen osoituksia, sillä Heimreichin puolue paukutti käsiään, kuin olisivat ne pesukartut olleet. Minä en liikahtunut, vaan otin vielä kiinni Bergfeldtin rouvankin kädet, kun hän yritti paukuttamaan. Sen näki Heimreichin rouva ja katsahti minua semmoisella tavalla, joka ei suinkaan ennustanut hyvää.
Jopa tuli minun Emmini. Ihan oikein oli ohjelmassakin: "Gabriella… Neiti E.B. — Metsästäjä… Herra Meijer!" — Esirippu nousi ylös. Herra Meijer metsästäjän puvussa astui esiin ja lauloi. Hirmuisen pitkä mies, niin että pää ylettyi melkein kattoon asti; silmät paljaasta pelosta vilkkuivat oikealle ja vasemmalle, niinkuin olisi hänellä ollut paha omatunto. Nyt aukesi majan ovi — minun Emmini tuli näkyviin. Selvä "ah!" kuului yleisön riveistä. Minulta ikäänkuin kivi vierähti rinnan päältä, sillä minä huomasin, että hän miellytti.
Emmi alkoi laulaa. Vaan kun hän yritti menemään metsästäjän luo, hän ei päässyt mihinkään, sillä hänen liepeensä oli tarttunut johonkin seinän taa. Lapsi hämmentyi ja vaikeni. Metsästäjä huomasi onnettomuuden ja päästi kohteliaasti hameen liepeen irti. Kuulijat nauroivat ja Heimreichin rouva kovimmasti. Emmi alkoi alusta; se oli hyvin tukalaa. Kaarleni kuiskasi minulle: "Tämä on ensimäinen ja viimeinen kerta, kun Emmi on ilveilemässä." Kun esirippu laskeutui, ei ainoakaan kuulijoista liikuttanut kättänsä. Bergfeldtin rouva yksin, jota jo edeltäpäin olin neuvonut, paukutti koko voimalla. Kaikki kääntyivät meihin katsomaan. Minä olisin tahtonut olla maan peitossa. Heimreichin rouva nauroi kovasti ja pilkallisesti.
Lyhyen väliajan jälkeen alkoi toinen kohtaus. Keskellä näyttämöä oli pieni puusohva ilman selkälautaa makuupaikkana metsästäjälle, ja vasemmalle puolelle olivat asettaneet ylös ikkunaisen huoneenseinän, josta ikkunasta Emmin tuli laulaa. Herra Meijer lopetti "aariansa" ja paneutui makaamaan, mutta kun hän oli liian pitkä, jäivät jalat riippumaan. — Emmi tulee näkyviin. Hän laulaa laulunsa ja viskelee kivillä metsästäjää. Paremmin osatakseen häneen kumartuu lapsi parka liian kauas eteenpäin ja — vieläkin maailma mustenee silmissäni, kun tuota kamalaa tapausta muistelen — seinä kallistuu ja kaatuu minun Emmini kanssa alas, juuri makaavan metsästäjän päälle. Pöytä, jolla hän oli seisonut, kaatua rämisi toiselle puolelle. Uusmuotiset korkeakantaiset kengät olivat tietysti syynä. Hameenlieve myöskin teki lisäksi tehtävänsä. Minä hyppäsin näyttämölle. Onneksi ei Emmi ollut loukkautunut, mutta tuo herra Meijer piti häntä hellästi sylissään ja lohdutti häntä sanoen: "Rakas Emmi, kiittäkäämme Jumalaa, että on näin vähällä päästy. Teaatterimestarin minä ihan pieksän!" — "Rakas Emmi!" sanoi tuo mies. Minun silmäni kerrassaan aukesivat.
Rouva Gryn, joka oli käynyt esiripun takana yleisöä rauhoittamassa, ett'ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut, tuli nyt meidän luoksemme.
"Tällä laillako te siis varoitatte oppilaitanne?" tiuskasin minä. "Sallitteko te, että teidän miesoppilaanne viekoittelevat teidän haltuunne uskottuja tyttösiä tekemään tyhmyyksiä?"
Ja silloin tuo rouva vastasi minulle: "Näkyypä, ett'ei teillä ole minkäänlaista käsitystä teaatterista. Muuten on minusta herra Meijer kyllin hyvä sulhanen, sillä hänellä on kykyä, hänestä voi tulla jotakin."
Minä käännyin ylenkatseellisesti häneen seljin ja menin Emmin kanssa pukuhuoneesen auttaakseni pukua muuttaessa. Emmin täytyi tunnustaa kaikki. Niinpä minä nyt sain kuulla, että rouva Grynin oppilailla yleensä on tapana rakastua toisiinsa, koska se kuului taiteesen, kun näet ainoastaan niitä tunteita osaa oikein esittää, joita sydämmensä pohjasta itse tuntee. Kyllä kai. Minun ei olisi pitänyt ollenkaan luottaa tuohon rouva Gryniin, sillä ikuinen laulaminen rakkaudesta ja aina vain rakkaudesta ja ilvehtiminen, jossa myöskin aina on puhe paljaasta rakkaudesta, se tietysti viimein eksyttelee kokemattomat nuoret ihmiset tyhmyyksiin. Ja sitte vielä lörpötetään sen Grynin mukaan, että hän oppilaitansa vaaroittaa teaatterin vaaroista. Inhottavaa!
Me ajoimme kotiin. Minun Kaarleni oli suutuksissaan. Hän ei edes torunutkaan, mutta kyllä minä huomasin, miten häntä harmitti. Eikä hän vielä Meijerin juttua edes tiennytkään.
Minä katsoin olevani velvollinen sanomaan hänelle senkin.
"Vilhelmiina", sanoi hän, "huomaatko nyt tyhmyytesi? Miksi aina etsit onnea omain seinien ulkopuolelta? Miksi tunkeudut asioihin, jotka eivät sovellu meille?"
"Emmin etuahan minä vain tarkoitin, että hän tulisi suureksi ja kuuluisaksi!" nyyhkytin minä.
"Meillä on nyt muuta ajattelemista", vastasi Kaarle. "Emmi täytyy meidän toimittaa pois täältä, ei hänen sovi jäädä tuttavien sääliteltäväksi ja pilkattavaksi. Toimita niin, että hän unhottaa herra Meijerin; Gryn-Reiffersteinin lauluveikkoa minä en halua vävyksi."
Me neuvottelimme ja päätimme, että oli kaiketi parasta ja tarkoituksenmukaisinta minun lähteä Emmin kanssa johonkin kylpypaikkaan.
Lapsiparka ei uskalla missään näyttäytyä, niin häntä hävettää ja niin hän pelkää tuttujen pilkkaa; hän tuskin uskaltaa kävellä muutamaa askelta omalla kadulla. Siispä meillä ei ole muuta neuvoa kuin jättää koko Parnassos kaikkine maineineen ja lähteä Itämeren viileille rannoille. Meidän unelmamme maineesta ja kuuluisuudesta on häpeäksi muuttunut. Nyt minä, paha kyllä, liian myöhään huomaan, ett'ei ilma kelpaa kartanon pohjaksi ja ett'ei palatsinkaan rakentaminen siihen ole yhtään arvokkaampi kuin pikku maatalon teko; ennemmin tai myöhemmin se kumoon kaatuu. Joll'ei polisiluutnantin rouva olisi minua niin kehoittanut eikä se rouva Gryn ollut niin imarteleva, niin minä en olisikaan antanut Emmin julkisesti esiytyä. Tosinhan tuo nyt vain oli tuttavien piirissä, mutta siellä olivatkin kaikki tutut, ja se se on vielä pahempi kuin julkisuus.
Meidän oli pakko lähteä kylpypaikkaan ja mitä pikemmin, sitä parempi.
Kylpypaikassa.
Täällä minä nyt istun Flunderndorfissa Emmini kanssa kaukana kauniista Berliinistä, jossa iltasilla aina saa ilmaiseksi kuunnella puistossa musiikkia ja jossa on omat huvituksensa ja mukavuutensa, joita nämä ihmiset eivät ole edes unissaankaan nähneet. — Ah Berliini, miten minä ikävöin takaisin sinun vilkkauteesi!
Te varmaankin kummastelette, mitenkä minulle jo niin pian on tullut runollisuuteen vivahtava koti-ikävä, ja tietysti ajattelette, että jos kelpo rouva tyttärineen olisi mennyt johonkin suureen kylpypaikkaan, niin hän ei suinkaan kaipaisi Berliiniä, mutta juuri sentähden, että minä tahdoin paeta Berliiniä, täytyi minun valita vähäinen, tuntematon kylä Itämeren rannalta, ja semmoinen juuri on Flunderndorf. Joka paikassa muualla me olisimme tavanneet tuttuja, jotka ovat ainakin kuulleet Emmin onnistumattomasta esiytymisestä rouva Gryn-Reiffersteinin oopperassa, ja sitä yhteen sattumista minä tahdoin välttää niin paljon kuin mahdollista. Vai tahtoisitteko ehkä te joutua puheen ja pilkan alaiseksi?
Olipa minulla vielä toinenkin syy tulla juuri tänne. Minä näette sain kuulla tohtori Wrenzchenin joka vuosi muutamia viikkoja uivan Flunderndorfin merivedessä, ja kun nuoret ihmiset oppivat kylpyaikoina hyvästi tuntemaan toisiansa, koska heillä siellä ei ole muuta seuraa, niin minä pannessani tavaroita matkalaukkuun ajattelinkin kaikenlaisia mahdollisuuksia. Että säännöllinen talous on ehdoton välttämättömyys tohtori Wrenzchenille, sen kyllä siitäkin näkee, että hän taas äskettäin on pitänyt syntymäpäiväänsä suunnattoman ylellisesti ja tuhlaavaisesti. Eno Fritz sanoi sitä oikein kauhistavaksi; niin erinomaisia pitoja kuin tohtorin syntymäpäivä-kemut hän ei ole milloinkaan nähnyt. Jos hän minun Emmini ottaisi, niin me sen päivän viettäisimme kotona hupaisesti omin joukoin. Aamusilla pikku aamiaiset, iltapäivällä kahvia naisille ja iltasilla leivoksia ja olutta. Tuhlaamisesta minä hänet kohta vieroittaisin ja ruokatoverit kyllä karkkoaisivat, kun vain minut näkisivät.
Varsin kaunista täällä on Flunderndorfissa, mutta kaikki hirveän yksinkertaista. Mainitsenpa nyt esimerkiksi vain vuoteet. Kaislanpäitä niissä kyllä on alkuaan ollut, mutta tuntuu ihan, kuin olisi makaamassa perunasäkillä, ja peitteet ovat niin paksut, että ihan on tukehtua niiden alle. Minä tietysti aina makaan, paljas lakana vain peitteenä. Sillä tavalla ne kaikki kylpyvieraat makaavat, kuten piankin saa kuulla, sillä kun aamusilla tavataan toinen toisensa, niin ensiksi kysytään, miten kukin on nukkunut, onko ollut paljo tai vähä itikoita, hyvinkö ne pistelivät vai eikö ollenkaan? Kylpypaikassa näyttäytyy kukin ihan semmoisena kuin on; muututaan ihan luonnollisuudeksi, ja se se juuri yhdessä veden suolaisuuden kanssa vaikuttaa terveyteen.
Meitä on täällä noin urkkosummassa neljäkymmentä henkeä, ja kun Flunderndorfissa eletään hyvin huokealla, niin tietysti täällä ei ole ainoatakaan ylhäistä. Moni asuu kalastajain luona, jotka vuokraavat kesäksi niin sanotun vierashuoneensa; toiset ovat asettuneet ravintolaan, jossa syödään yhteispöydässä. Rannassa on kylpykärryjä, ja hietikolla on meren puolelta avonainen katos, jossa voi ilmaa hengitellä huonommassakin säässä. Milloin aurinko paistaa, makaavat kaikki jäseniään oikoen hiekassa, miehet, naiset ja lapset. Alussa minä en tahtonut siihen alentautua, vaan kyllä minä nyt jo aika lailla mellastelen muiden mukaan. Luullakseni onkin parempi, että on joitakuita vanhempia naisia läsnä tuossa hiekan mylleröimisessä.
Paitsi meitä on täällä Berliinistä ainoastaan yksi perhe ja, kuten heti huomaa, silminnähtävän sairauden tähden. Mieshän on paljas varjo, ja harvoinpa nuo rouva ja pikku tytärkään lienevät saaneet raitista ilmaa. Ihmisistä näkee yhtä hyvin kuin vaatteistakin, mitkä ovat liian kauan olleet kaapissa ummehtumassa.