Buchholzin perhe: Kuvailuja Berliinin elämästä

BUCHHOLZIN PERHE

Kuvailuja Berliinin elämästä

Kirj.

JULIUS STINDE

Lyhennellen suomensi Aatto S.

Porvoossa, Werner Söderström, 1886.

SISÄLLYS:

Kadulta katsoen. Syntymäpäivä. Musikillinen vävynpyynti. Näyttelyssä. Herra Buchholzin hammastauti. Kummitusjuttuja. Uudenvuoden aatto. Magneetillinen koetus. Perhevaunuissa. Morsianilta kolmannessa kerrassa. Meidän pitää lähteä kylpypaikkaan. Kylpypaikassa. Herra Bergfeldtin onnettomuus. "Voille leivälle." Ristiäiset. Kesällä. Elonkorjuu-juhla. Salaisuuksia. Emmin varasto. Häät. Häiden jälkeen. Ensi pidot. Eno Fritzin joulu. Kotoista taidetta. Muotokuva. Uusi sukulaisuus. Hieno seura. Betti. Onnettomuuden torstai. Koetuksia. Vävyni. Eno Fritz. Mitenkä kullekin käy.

KADULTA KATSOEN.

Pääkaupungin koillisosassa, Landsberginkadun varrella, joka kulkee Aleksanderintorilta Fredrikinmetsikköön, on talo, joka eroaa kaikista lähinaapureistansa vain siten, ett'ei sen alakerrassa ole mitään puodin-ikkunoita, vaan sen sijaan on koristettu parilla pylväällä, jotka arkkitehti on sommitellut, kun hän kerran tahtoi rakentaa kreikkalaiseen tapaan, vaan erehdyksestä sai käsiinsä väärät mallikirjat ruvetessaan piirustamaan talon pitkää seinää.

Mutta ne molemmat seinäpylväät, ulottuen alakerrasta toisen kerroksen läpi aina kattoon asti, tuottavat kuitenkin talolle vähän juhlallisen muodon, niin että se on paljon sievemmän näköinen kuin nuo uudenaikaiset vuokrakasarmit, joiden tieltä vanhan Berliinin pikku talojen on vähitellen täytynyt väistyä, vaan joita kuitenkin tapaa vielä kaupungin koillisosassa, ikäänkuin odottelemassa alas repimistä. Tuskinpa ne enää kauan sielläkään säilyvät, sillä jopa niidenkin kohdalla kelloaan helistelee tuo hevosrautatie, joka on jo niin monta vanhaa ja muinaista laitosta soitollaan hautaan saattanut.

Noilla väärin käsitetyillä kreikkalaispylväillä koristettu talo kyllä vielä jonkun ajan pitää puoliaan, sillä kun se rakennettiin, pudistelivat ihmiset päätänsä ihmetellen mahtavaa ja komeaa rakennusta, joka tuli niin perin toisenlaiseksi kuin sen ympäristö. Aiottiinko sitä muka asunnoksi jollekin prinssille tai kreiville! Tännekö ylhäiset tulisivat Landsberginkadulle; eihän toki, hehän pysyvät "Unter den Linden" ["Lehmusten alla", komein katu ja kävelypaikka Berliinissä] tai Wilhelminkadulla, jossa muutkin palatsit ovat eikä näy puukengissä juoksentelevia lapsia. Niin sanoivat ihmiset silloin, ja nyt, tuskin miespolven ajan kuluttua, soveltuu tämä talo uudenaikaiseen Berliiniin ainoastaan sentähden, että se aikanaan tehtiin kasvun varalle, niinkuin pyhävaatteet kolmetoista-vuotiaille, joiden kädet ja jalat joka vuodenneljänneksenä korttelittain jatkuvat. Tuosta luulopalatsista on tällä välin tullut tavallinen, hyvä porvaristalo. Jos nyt Aleksanderintorilta päin astuu pitkin Landsberginkatua, muistellen, mitä kaikkia suuria ja muhkeita rakennuksia nykyisessä Berliinissä on nähtävänä, niin ei tässä talossa näy mitään muuta erinomaista kuin nuo pylväät, muistomerkki jonkin viattoman arkkitehdin halusta paikkailla uudenaikaista rakennusta kreikkalaisilla palasilla.

Talon ulko-ovesta, jonka päällä on tavallinen kaarikoristus, on päivällä aina molemmat puoliskot auki, niin että näkee porstuaan ja sen perällä olevista lasiovista pihaan. Sieltä kuumottaa oven tummien ruutujen läpi kesällä vehreätä, sillä talon takana on pieni puutarha, jossa yksi omenapuu ja muutamat seljapuut turhaan ilmaa ja valoa tavoittelevat. Kun viereisen tehtaan kivihiilen-savu kosteain tuulten painosta vaipuu pihaan, tahraa se niukat omenankukat mustiksi ja tunkeutuu seljakukkien hentoihin teriin, niin että niissä aina on oman tuoksunsa ohella myöskin savupiipun hajua. Joka vuosi koetetaan kylvää vähän ruohoakin, mutta eipä niistä pitkistä taimista, jotka puiden varjossa jaksavat elossa pysyä, paljo hupia ole, sillä mikä varpusilta säästyy, sen kohta kanat pois raapivat. Mutta kun lämpöinen toukokuun sade on huuhdellut ja saanut katuojat tulvilleen, niin että pojat voivat niissä panna purjehtimaan paperiveneensä taikkapa paremman puutteessa hattunsa, silloin näyttää talontakainen puutarha niin iloiselta, kuin olisi kevät siellä vieraana; ja paljohan sekin on suuressa, laajassa Berliinissä.

Suurennut ja laajennut on todella kaupunki, niin suurennut, että yksityinen ihminen siellä ihan häviää. Miten ihan toisin on pikku kaupungissa. Kaikki siellä tuntevat toinen toisensa ainakin näöltä, ell'ei lähemmin, ja milloin joku vieras astuu katua, niin tietää jokainen, ken hänet näkee, että hän todellakin on vieras. Mutta Berliinissä saa ken hyvänsä astuskella kaikki kadut eikä kukaan häntä huomaa; onnelliseksi sattumaksi hänen on katsominen, jos joku tuttu tai ystävä vastaan tulee. Tuhansia ihmisiä rientää hänen ohitsensa hänelle tuntemattomina ja hän tuntemattomana heille; tuntemattomat ovat matkakumppanit "omnibus"-vaunuissa, hevosrautatiellä ja kaupungin rautatiellä. Hänestä tuntuu yksinäiseltä päivän vilkkaassa hälinässä ja ihmisvilinässäkin. Yksinäisyys ei asu ainoastaan tuolla ulompana metsissä perämaissa tai aavalla merellä; kyllä sillä on sijaa myöskin väkirikkaassa kaupungissa.

Ja kuitenkin on jokainen talo tässä suuressa kaupungissa kotina niillä, jotka siinä asuvat, ja katu, jonka varrella talo on, semmoisena piirinä, jossa on naapureja niinkuin pikku kaupungeissakin, joissa ollaan likeisiä ystäviä tai ainakin näöltä tunnetaan toinen toisensa. Talojen asujamilla on sukulaisia ja tuttavia niinkuin pikku kaupungeissa, on omat seurapiirinsä molemmissa ja puhutaan niiden piirien jäsenistä hyvää ja pahaa täällä niinkuin muuallakin. Siinä vain erotus, että suuremmassa kaupungissa on enempi seurapiirejä kuin pienemmässä ja että ne ovat jyrkemmin erotetut toisistaan, kun näet suuren kaupungin yksinäisyys tunkeutuu väliin. Ne ovat kuin tuo puutarha, joka on korkeain muurien piilossa naapuritaloilta ja jonka vehreää loistoa ohikulkija ainoastaan silloin huomaa, kun suuri ovi on auki. Seljapuu ei kukoista kelle hyvänsä niinkuin suurissa huvipuistoissa, joissa suihkukaivojen vaahtoiset säteet korkealle ilmaan ruiskuavat, kastellen ympärillään kukoistavia pensastoja, milloin tuuli leikittelee välkkyvissä pisaroissa.

Suuren kaupungin julkisesta elämästä pitävät sanomalehdet joka päivä muistikirjaa. Säännöllisesti saamme tietää, milloin Eläintarhan puissa ensimäiset silmikot lehdiksi aukenevat; mutta yksinäisen omenapuun ensi kukista ei riviäkään paineta, sillä se on yksityisen oma, joten sillä ei ole mitään oikeutta painomusteesen, ell'ei se saa jotakin erinomaista aikaan, esimerkiksi virkoa syksyllä uudestaan kukkimaan tai vanhuuden heikkoudesta kaadu ja tee tuhoja. Semmoinen on myöskin yksityiselämä taloissa sekä eri seurapiirien työt ja toimet. Ainoastaan erinomaiset tapaukset saapuvat julkisuuteen: murtovarkaudet, tulipalot, erityiset suuret onnettomuudet tai harvinaisen iloiset tapaukset. Tuhannen-tuhansista ei maailma tiedä mitään; he vaeltavat elämänsä syntymästä hautaan saakka keskellä suurta kaupunkia hiljaisessa yksinäisyydessä, ja kuitenkin sykkii heillä rinnassa sydän, joka rakastaa ja vihaa, tuntee iloa ja surua, koska se kerran on ihmissydän.

Landsberginkadun varrella asuva Buchholzin perhe olisi myöskin jäänyt noiden tuhansien lukuun, ell'ei muuan kiusallinen tapaus olisi rouva Vilhelmiina Buchholzille antanut aihetta levittää suuttumustansa julkisuuteen ja astua hiljaisesta piilostansa esiin. Ensi kirjeestään saakka, jonka hän lähetti erään berliiniläisen viikkolehden toimitukselle, eksyi hän sanomalehti-kirjailuun, sillä kirjettä seurasi tuontuostakin aina toinen, ja kaikki ne näyttivät uutta puolta hänen perheensä ja seurapiirinsä yksityiselämästä. Rouva Vilhelmiina availi puutarhansa porttia, vieläpä, milloin semmoinen aika oli, leikkeli kourallisen seljakukkiakin niille, joita savupiipun haju ei inhottanut. Hän ajatteli: "Kämmekkäkukkia ei kasva Landsberginkadun varsilla; yksinkertaisten porvarisihmisten toki ei kannata pitää lasiseinäisiä kasvihuoneita."

Oikeassa hän onkin. Ketä ei miellytä porvariselämän kuvailu valtakunnan pääkaupungista, häntä ei kukaan kiellä ostamasta romaania, jossa paroonit ja kreivittäret puhuvat sivistynyttä kieltä. Mutta ketä huvittaa kuulla, millainen rakas perhe-elämä on suuren kaupungin yksinäisyydessä, hän ottaa osaa rouva Vilhelmiinan suruista ja iloista ja katsoo hänen kirjeitään pääkaupungin elämän piirrelmiksi, joka kaupunki ei suinkaan ole vain paljaita asfalttikatuja ja pitkiä huonerivejä, vaan on siinä monta, monta kotia, joiden ovet pysyvät vierailta suljettuna. Yksi niistä kodeista on Buchholzin talo Landsberginkadun varrella, ja suuttumus se pakotti rouva Buchholzin avaamaan ovensa. Miten se tapahtui, kertokoon hän itse.

Syntymäpäivä.

Minä olen vain yksinkertainen rouva, herra toimittaja, eikä kirjoitus ole suinkaan minun asiani, mutta koska teidän lehdessänne, jota minä niin mielelläni luen, monesti myöskin puhutaan asioista, joita ainoastaan naiset voivat oikein käsittää ja käsitellä, niin uskallan minä huolellisena äitinä purkaa teille sydämmeni, ja pyydän teitä hyväntahtoisesti korjailemaan tavaustani, missä se korjausta tarvitsee. Kiusallista näette olisi minulle, jos tyttäreni huomaisivat virheitä minun kirjoituksessani; se vähentäisi minun tähänastista arvoani. Ette usko, miten paljon lapset nykyään kouluissa oppivat.

Vaan nyt asiaan.

Pari joulua sitte lahjoitti eno Fritz lapsille nukketeaatterin, johon mekin olimme aivan tyytyväiset, koska lapset silloin ovat hiljaa, kun sillä leikittelevät. Yksin silloinkin, kun Krausen pikku poika tulee ja Heimreichin kolme lasta Myllerinkadulta, sujuu kaikki ilman hälinää, kun vain käyvät nukketeaatteriin käsiksi. Muuten leikkivät he aina "Hyvää yötä, naapuri" tai "Karkulaista ja kiinniottajaa", jolloin ei ilman ikävyyksiä selvitä; särkivätpä ne kerran lasiovenkin astiakaapista, jossa hienot posliinit ovat, mutta ne toki onneksi säilyivät. Mieheni sentähden antaa silloin tällöin tytöille jonkun groshenin ostaakseen uusia kuva-arkkeja, joista he leikkelevät ja liimailevat uusia kuvia ja paikkailevat entisiä; se on toki parempi kuin kaiken rikkominen. Kaapin ovenruutu maksoikin kokonaista kahdeksan markkaa.

Äskettäin oli nyt Emmin syntymäpäivä, ja koska hän jo on koko suuri tyttö, kutsuin minä vanhemmat myöskin, kun Emmillä tapansa mukaan oli lapsivieraita.

Lapsille jätettiin ruokahuone. Saatuaan suklaansa (tietysti vehnäleipäin kanssa) rakensivat he nukketeaatterinsa ja asettivat eteen tuoleja ihan kuin oikeassa teaatterissa. Sitte tuli pikku Krause ja pyysi meitä aikaihmisiä sisään näytäntöä katsomaan, ja me menimmekin kaikki, ollaksemme lapsille mieliksi. Me naiset kävimme istumaan tuoleille, vaan herrojen täytyi seisoa seinän vierustalla, sillä silkkipäällys-tuolien kantelemista salista minä en salli.

Meidän siinä istuessamme ja odotellessamme, mitä tuleva oli, sanoo rouva Heimreich minulle, että hän yleensä ei kovinkaan ole hyvillään lasten ilvehtimispuuhista, koska se tekee heidän mielikuvituksensa liian vilkkaaksi. Minä vastasin: "Päinvastoin, se sivistää sydäntä ja mieltä ja on parempaa puuhailemista kuin meluaminen, jossa helposti kaappien lasiovet pirstoiksi särjetään." Hän kyllä yskän ymmärsi, sillä hänen Agnesinsa syy se oli tuo taannoinen onnettomuus; ja hän jäikin vaiti.

Viimein nousi esirippu. Eno Fritz alkoi paukuttaa käsiänsä, vaikk'ei vielä ollut sanaakaan lausuttu; hän luuli kaiketi olevansa Viktorian-teaatterissa, jossa koristukset aina saavuttavat suurimman suosion. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään paukuttelemista, sillä näyttämö kuvasi yksinkertaista huonetta, jossa me muut emme huomanneet mitään erinomaista. Mutta eno Fritzpä se tahtookin aina olla asiaa tuntevinaan.

Jo alkoivat lapset puhua: Minun Emmini työnsi erään teaatterissa olevan naiskuvan esille ja sanoi ihan kovaan ja selvään:

"Hyvää huomenta, hyvät naiset. E-ei, en minä voi olla ilmasematta teille sydämmeni ajatuksia. Ajatelkaahan vain, Rosalia, se kevytmielinen elukka, liehakoitsee nyt jo minunkin vahtimestarilleni."

"Tuohan alkaakin oikein sievästi!" kuiskasi rouva Heimreich minulle. — "Kukapa heti kaikkea kultavaa'alla punnitsee!" sanoin minä. Vähän oudolta rupesi kuitenkin tuntumaan mielessäni, mutta en toki tahtonut antaa Heimreichin rouvan huomata minussani mitään heikkoutta. Lapset näyttelivät edelleen; Emmi jatkoi: "Niin, siinä naisessa ei ole rahtuakaan hyvää. Eikö hän ole koettanut teiltäkin vieroittaa rakastajianne, se kelvoton kappale?"

"On, on kyllä!" vastasivat toiset lapset yhteen ääneen ja nykivät nauhoilla kukin nukkeansa, niinkuin ne olisivat puhuneet. Yksin pikku Krausekin yhtyi moitteesen, jonka tähden hänet ajettiin pois teaatterista, niin että hän itkien tuli vaateseinän takaa, jonka lapset olivat asettaneet nukketeaatterin sivuille eteensä, ett'ei heitä itseään näkyisi.

"Minusta tuo näyttää tulevan yhä paremmaksi!" sanoi rouva Heimreich jotenkin kovaan. — Minä en ollut huomaavinani, mitä hän tarkoitti, vaan sanoin pikku Krauselle: "Tulepas tänne, Edvard, minun luokseni, tästä näet paraiten!" — "Minun mielestäni olisi parasta, ett'ei lapsi näkisi mitään moisesta ilveilystä", virkkoi rouva Heimreich pisteliäästi. Minä olin vaiti. Nyt tuli näyttämölle kaksi nukkea, jotka puhuivat olevansa salaa naimisissa, että heillä oli poika, josta vanhemmat eivät mitään tienneet, ja samanlaista siivoa enemmänkin. Sitte tuli vanha vekkuli hyväilemään Rosaliaa ja toi kaksi sampanjapulloa, joihin kumpaiseenkin oli liimannut kymmenen taalerin setelin. Rouva Heimreich laususkeli yhä pilkkaavia huomioitaan. "Tuoko se nyt sivistää sydäntä ja mieltä?" ivasi hän minua. "Parempi ennen antaa muutaman lasiruudun rikki mennä kuin nuorten sielujen turmeltua!" — Saatoinko minä myöntää hänen olevan oikeassa? Oikeastaan minun olisi pitänyt, mutta hän oli liian kiusallinen, niin että minä vain vastasin: "Mitä näyttämöllä tapahtuu, tapahtuu kyllä usein elämässäkin!" — "Sitä en minä ole kokenut!" pilkkasi hän. — Minä olisin kyllä tuohon voinut yhtyä, mutta oikeassa hänen ei pitänyt oleman, ja sentähden minä vain vastasin: "Kun sokeaksi ja kuuroksi asettuu, niin ei tietysti näe eikä kuule maailmasta mitään!" Onneksi laskeutui samassa esirippu; ensi näytös oli lopussa. Eno Fritz ja pikku Krause yksin paukuttivat käsiään; minä tietysti myöskin paukutin, näyttääkseni vain rouva Heimreichille, ett'en minä vähääkään huolinut hänen loruistansa.

Nyt alkoi toinen näytös. Rosalia löytää kadulta sinne hyljätyn lapsen, jota joku mies sanoo hänen omaksensa. — "Minä olen ompelumamseli, kuinka se olisi mahdollista?" huutaa minun Emmini, jonka näyteltävänä oli Rosalian osa.

Minulla oli jo monta kertaa tuntunut tuskanhikeä ja kylmiä väreitä, ja nyt minä en enää jaksanut pidättää itseäni. "Nyt on ilveily lopussa!" huusin minä, "tämä ei enää ole mitään leikkiä!" ja hypähdin ylös. — "Teidänpä kodissanne lapset näkyvät oppivan paraita asioita!" ivaili rouva Heimreich. "Ha ha! Sydäntä ja mieltä! Kyllä ne sivistyvät, se täytyy tunnustaa!" Ja sitte hän huusi: "Agnes, Paula, Martta, tulkaa heti tänne minun luokseni, minä en huoli tuommoisista vehkeistä. Me olemme rehellinen perhe, teidän isoisällänne, minun isävainaallani, oli punaisen kotkan ritariston tähti."

"Mutta vain neljännen luokan", pistin minä väliin, sillä missä suinkin sopii, puhuu hän aina miesvanhuksesta ja hänen tähdestään, — Lapset tulivat vaateseinän takaa pahan mielen näköisinä. Minun tyttöni itkivät ääneensä ja pikku Krause alkoi ulvoa mukaan. Olihan se oikea häiritty uhrijuhla. — "Mitä me sitte olemme tehneet, että niin pahastuit, mamma?" uikutti Emmi. — "Mitä!" sanoin minä, "miten te semmoista tyhmää lorua rupeatte näyttelemään?" — "Tyhmääkö vain?" kysyi rouva Heimreich. — "Mistä te saitte sen kappaleen?" kysyin minä äkeissäni, — "Kirjansitojalta!" vastasi Emmi ja toi kirjasen, jonka nimen luin: "Kevytmielinen nainen. Byttnerin ja Pohlin kirjoittama 3-näytöksinen ilveily. Lasten teaattereille sovitteli toht. Sperzius. Neu-Ruppinissa, Oehmigken ja Riemshneiderin kustannuksella." — "Sepä lienee kelpo tohtori, tuo Spuzius tai Sperenzius", sanoi rouva Heimreich, "hävetä hänen pitäisi." — Nyt sekaantui myöskin eno Fritz puheesen. "Varsin hyvä ilveily", sanoi hän, "se on lukemattomat kerrat näytetty suuressakin teaatterissa." — "Kyllä kai!" virkoin minä, "ilveily yksityisille herroille. Mutta mikä sinulle yksinäiselle vanhalle pojalle on mieleen, ei sen siltä aina tarvitse hyvä olla. Toivoakseni et sinä ole sitä nähnyt, Kaarle?" kysyin minä mieheltäni. Hän ei muistanut tarkkaan.

Nyt taas rouva Heimreich torui. Minun, koska olen äiti, ei pitäisi sallia kuljettaa semmoisia kirjoja kotiini; johon minä vastasin, että minulla on muutakin tekemistä kuin sen valvominen; minun kodissani ei pidä vieraissakävijäin saaman kirjoittaa käyntikortin sijasta nimeänsä tomuun, jota sormen paksulta on huonekaluilla. Sanasta kasvoi toinen ja rouva läksi meiltä, ei sanoen enää koskaan tulevansa eikä myöskään päästävänsä lapsiaan semmoiseen Gomorraan, kuin meidän kotimme on. Se minulle olikin mieleen, sillä minun molemmat lapseni ovatkin oikeastaan jo liian suuret Heimreichin kolmen nuorimman kumppaniksi, ja vaikka Heimreichin rouva ylvästelee siveydestään, niin on minulla kuitenkin oma luja vakuutukseni, että hän ainoastaan niin kauan on hurskas, kun pyhinä istuu kirkossa.

Lapset itkeä ulvoivat kovin, kun Heimreichit meiltä läksivät. Minä annoin heille suklaata vehnäleivän kanssa, vaikka he äsken juuri jo olivat saaneet osansa, mutta ainahan lasten vatsassa on tilaa, ja nyt se olikin varsin hyvä, sillä siten ainakin he rauhoittuivat. Me olimme seurustelleet jotenkin kauan Heimreichien kanssa, mutta oma tahtonsahan se ihmiselle paras on. Rouvahan se nyt niin tahtoi. Sitä paitsi he asuvat ihan tuolla takana Myllerinkadun päässä ja sinne on hirmuisen pitkä matka. Krauset jäivät vielä meille, ja kun jälleen pääsimme saliin istumaan, tuli tietysti puheeksi tuo kelvoton kirja, joka oli saanut aikaan niin paljon pahaa. Herra Krausen mielestä oli anteeksi-antamatonta päästää lasten käsiin moisia juttuja. Eno Fritz vastasi, että lapset ovat liian tyhmät, tietääkseen, mitä niissä oikeastaan tarkoitetaan. "Pikku lapsista kasvaa suuria!" sanoi minun mieheni. "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa!" sanoi rouva Krause. "Olisivathan lapset saaneet näytellä 'Lumiprinsessaa' tai 'Peukalopoikaa' tai jotakin senlaatuista", sanoin minä; "kun heille juuri tuommoisen tyhmyyden pitikin sattua käsiin, kuin tuo kirja."

Eno Fritzin mielestä olisi meidän pitänyt antaa ilveilyn mennä menojaan loppuun, se muka olisi ollut parasta, se ei olisi herättänyt niin suurta huomiota. Vaan minä hänelle puhuin suuni puhtaaksi, sillä eno Fritz on minun nuorin veljeni. Hänen kelvoton teaatterinsa se oli kaikkeen syynä, toruin minä. Hän kuitenkin työnsi syyn kirjansitojan niskoille ja toht. Sperenziuksen vai mikä hänen nimensä on. Koko ilta se kuitenkin turmeltui.

Nyt minä kysyn, herra toimittaja, eikö ole perin väärin, että tehtailijat ja kauppiaat tuolla viattomalla ilmoituksella "lasten teaattereille soviteltu" myöskentelevät kirjasia, jotka soveltuvat yhtä vähän lapsille kuin nyrkinisku vasten silmää? Missä on terveyspoliisi tarkastamaan ja estämään henkisen ravinnon väärennystä?

Syntymäpäivästä nyt ei enää mitään iloa ollut — olihan syytä Heimreichin rouvassakin — mutta sen verran minä onnettomuudesta opin, että täst'edes minä ja mieheni valitsemme tyttöjemme lukemiset. Heidän nuoruutensa paratiisiin ei enää pääse semmoinen myrkkykäärme hiipimään. Krauset ajattelevat ihan samoin kuin minäkin ja ehkäpä myöskin moni muu perhe, kun kuulevat, miten minulle kävi. Te ette ole äiti niinkuin minä, mutta toivoakseni te minua tässä asiassa autatte.

Kunnioituksella Vilhelmiina Buchholz, omaa sukua Fabian.

Kirjan lähetän mukaan. Siitä näette, ett'en minä vielä ole maininnutkaan pahimpia paikkoja.

Musiikillinen vävynpyynti.

Te olitte silloin niin ystävällinen, että painatitte sen kelvottoman jutun, joka minun Emmini syntymäpäivänä tapahtui, kun lapset näyttelivät sitä vanhaa hirveätä ilveilyä nukketeaatterissaan ja minä riitauduin Heimreichin rouvan kanssa. Hän ei ole siitä asti kertaakaan käynyt meillä, ja Krausen rouvakin, hyvin ymmärtäväinen vaimo, sanoo olevan minun puoleltani liikaa alentautumista, jos minä astuisin ensi askeleen.

Mutta nyt minun on kerrottava teille, miten äärettömästi minä äskettäin hämmästyin. Minä istun noin vaan enkä ajattele niin mitään, kun ovella soitetaan ja postimies tuopi minulle rahalipun. Ensin minä en sitä ollut lainkaan uskoa, mutta täytyihän minun kuitata, ja hän luki minulle kultakolikot pöydälle. Se oli maksu siitä, mitä teille kirjoitin; ei, sitä en todellakaan odottanut, ja vielä niin paljo, minä olin ihan hämmästyksissäni ja aloin itkeä ja lapset myöskin. Raha oli pöydällä, minä ajattelin sen katoavan näkyvistäni, jos siihen käsin koskin, ja olisinpa luullut postimiestä jonkun lumotarinan kummitukseksi, ell'ei hän olisi niin pahasti liannut salin lattiata.

Mieheni sanoi: "Minähän saatan ihan ylpeillä sinusta, Vilhelmiina, tuon sinä olet ansainnut kirjailulla." — "Kaarle", sanoin minä, "olenpa minä välistä ollut liian kiivas sinulle, se ei ole enää tapahtuva, ei, ei millään tavalla." Hän syleili minua ja suuteli ja minun täytyi taaskin ruveta itkemään. Emmi ja Betti kiertyivät minuun kiinni, kun näkivät, ett'en minä vieläkään jaksanut rauhoittua, ja pyyhkivät hekin silmiänsä. "Kas niin, jätetään jo, lapset", lepyttelin minä heitä, "tämähän on vain iloa. Jospa vain Heimreichin rouva tämän näkisi, niin sepä vasta häntä suututtaisi!"

"Mitä aiot nyt rahalla tehdä?" kysyi mieheni. — "Sen minä säilytän ikuiseksi muistoksi", vastasin minä, "taikkapa ehkä ostan sillä itselleni uuden hatun, kun vanha ei enää ole vähääkään nykyisen muodin mukainen. Krausen rouvakin on äsken juuri hankkinut itselleen uuden." — Lapsetkin arvelivat sitä keinoa paraimmaksi kaikista. Niinpä minä taivuin heidän pyyntöönsä, ja kolmen kesken läksimme sitte muotikauppaan. Mutta kun siitä rahasta vielä jäi jokseenkin paljo, jonka postimies toi, niin sanoin minä: "Nyt me sillä hankimme itsellemme vähän hauskuutta. Tänä iltana menemme Bilsen konserttisaliin; minä panen uuden hatun päähäni ja pappa tulee sitte meitä noutamaan."

Lasten riemu oli ääretön, ja kun nyt kerran olimme kävelyllä, poikkesimme kondiittoriin, otimme suklaata leivoksien kanssa sekä vähän nakertelemista päälle. Se oli erittäin hauskaa ja mukavaa.

Iltasilla läksimme hyvään aikaan tielle, saadaksemme hyvät istuinpaikat Bilsenissä. Astuttuamme saliin näen minä siellä jo erään ystäväni istuvan muutaman pöydän ääressä. Me menimme luo ja tervehdimme. "Hyvää iltaa, rouva Bergfeldt", sanoin minä, "näkeepäs teitäkin vielä. Kas, miten teidän Augustanne on kasvanut siitä asti, kun häntä viimeksi näin!" — Niinpä hänkin arveli, että hänen tyttärensä on paljon kasvanut. — Tietysti minä heti huomasin, että vaatteetpa ne ainoastaan tytön suureksi tekivät; ihan viimeisen muodin mukaan liepeet ja pansari-liivit ja tukka otsalle kammattuna kuin Ölannin pikku hevosilla. Sitä minä en toki tytöilläni kärsisi, vaikka Bettille kyllä aivan yhtä hyvästi semmoinen puku sopisi kuin Bergfeldtin Augustalle, joka kyllä kävi rippikoulunsa jo kaksi vuotta sitte, mutta on vielä niin laiha ja hoikka, että ihan pitäisi hävettää pukea häntä kuin täysikasvuista ihmistä. No, kellä on niin terävät kyynyspäät, niin parasta onkin pitää pitkiä hihoja.

Me asetuimme siihen, vaan kun Emmi aikoi käydä Augustan viereen, sanoi Bergfeldtin rouva tuolin jo olevan toiselle aiotun; hänen Emilinsä vielä oli tulematta. — "Onhan tuossa kaksi tuolia, tottahan teidän Emilillenne riittänee yhdestäkin." — Hän vastasi Emilin tuovan kanssansa toisenkin ystävän ja joutui ihan hämillensä. — "Ahah", ajattelin minä, "tässä on jotakin tekeillä. Pidäpäs varasi!"

Kohta sitte Emil tulikin ystävänsä kanssa, joka, kuten sittemmin tuli selville, lukee niinkuin Emilkin asessoriksi, vaikka hänellä vielä on pari vuotta jäljellä. Ihan niinkuin odotin, istuutui ystävä Augustan viereen, joka siitä punastui korviinsa asti ja sitte vielä neuvottomammalta näytti kuin ennen. Emil joutui siten minun Bettini viereen, ja niin olikin meidän pöytämme täysi.

Konsertti alkoi. Tuskin ehtivät soittajat käydä käsiksi soittimiinsa, kun Bergfeldtin rouva otti sukanneulomuksen taskustaan ja alkoi neuloa niin kiireesti, kuin olisi tahtonut ansaita takaisin pääsymaksua. Niin kauan kun soitettiin hitaasti ja juhlallisesti, neuloi hän ihan rauhallisesti, mutta kun sittemmin soitettiin valssia, tarttui tahti hänelle sormiin ja häneltä niin paljo silmiä puikoilta putosi, että Augustan täytyi kaikki jälleen purkaa, mitä hän kokoon oli saanut. Nyt minulle myöskin selvisi, minkä tähden se sukka niin harmaalta näytti.

Hyvin minä kyllä suosin kotoista ahkeruutta ja vihaan laiskuutta, mutta jos on henkeään sivistämässä konsertissa, niin eihän toki huomiota riitä kahteen paikkaan, sinfoniaan ja sukkaan. Enkä myöskään luule Beethovenin sovitelleen ihanoita sävelmiänsä sitä varten, että niiden höysteeksi pitäisi neuloa sukkaa. Ja miten suurenmoinen sellainen sinfonia on, kun näkee kaikki kuulijat niin syvissä ajatuksissaan istuvan kuin syvin kaivo eikä suinkaan heräävän todellisuuteen vähemmästä kuin ämpärillisestä kylmästä vedestä! Niin, se on musiikin voima!

Välihetkinä meillä oli kyllin hauskaa. Emil ryhtyi Bettin kanssa laajaan keskusteluun Saksan kirjallisuudesta, ja kun Betti vasta äskettäin oli lukenut erään Marlittin teoksen, selvittihe hän oivallisesti; hänen mielestään Marlitt kuvailee luonteitansa erinomaisesti ja ihan oikealta hänestä näytti, että parooni ammuttiin ja nerokas kunnon insinööri sai kreivittären. Kun lapset jotakin oppivat, voivat he sitte myöskin puhua mukaan jonkun sanan.

Bergfeldtin Augusta ja ylioppilas tuskin puhuivat sanaakaan, mutta vähä väliä katsahtivat sivulta rakastuneesti toinen toiseensa, ja ne katseet puhuivat kylliksi. Vaan Bergfeldt'in rouva ei ollut sitä peliä ollenkaan huomaavinaan, hän päinvastoin aina puhutteli ylioppilasta "hyväksi herra Weigeltiksi" ja kyseli, miten hän voi, mitä hänen vanhempansa toimittelivat ja miksi hänellä ei ollut kalvokkaita, jotka Augusta oli hänelle kutonut. — "Te kaiketi tahdotte pitää tuota nuorukaista lämpimänä, kun hänelle lahjoittelette lämpöisiä kalvokkaita?" kuiskasin minä hänelle hiljaa, tarkoittamatta leikilläni mitään pahaa. Vaan rouva katsahti pilkallisesti minun hattuani ja sanoi: "Me pidämme hyödyllistä parempana kuin koreilemista ja loistoa!" — Minulta jäi suu kiinni. Sanoa minun uutta hattuani koreilemiseksi! Niin, jos minä sen olisin ottanut velaksi taikkapa edes mieheltänikään siihen pyytänyt rahan, se olisi ollut ihan toista. Vähän toinnuttuani minä vastasin: "Tietysti, jos miehen pitää kaikki yksin ansaita, ei rouvan sovikaan viimeisintä muotia tavoitella." Hän kyllä yskän ymmärsi.

Toisen osaston aikana söimme leivoksia, joita minä olin tuonut. Nuoret herrat sytyttivät tupakkansa, ja mitä kauniimmaksi musiikki tuli, sitä enemmin tunkeutuivat ylioppilas ja Bergfeldtin Augusta lähemmäksi toisiansa. Minä en enää sanonut niin sanaakaan, huomasin vain itsekseni, kun musiikki soitti eräässä hyvin tunteellisessa potpourrissa sävelmän: "Ah, jospa oman' oisit", että nuo kaksi istuivat käsi kädessä ja katsoivat silmäkkäin.

Viimein loppui konsertti. Minun Kaarleni ja herra Bergfeldt odottivat meitä porstuassa ja me menimme kaikki ravintolaan, otimme eri huoneen, ollaksemme ihan häiritsemättä. Minun Kaarleni oli kertonut herra Bergfeldtille, mistä minun uusi hattuni oli kotoisin, ja hän toivotti minulle onnea ja sanoi, että minäkin nyt kuuluin Saksan kirjailijanaisten lukuun, johon hänen rouvansa, tietysti pelkästä hatun kateudesta, tokasi, että naiset, jotka istuvat kirjoituspöydän ääressä, eivät huoli paljon perheestään eikä taloudestaan. — "Vai eivät?" vastasin minä; "ainakin pidän minä parempaa huolta tyttäristäni kuin te omastanne; minä en koskaan antaisi tyttäreni ruveta rakkausseikkoihin ylioppilaan kanssa, niinkuin teidän Augustanne." — No, se sana tuli väliin kuin räjähdyskuula. — "Mitä?" tiuskasi herra Bergfeldt, "herra Weigelt, ettehän toki luulle…" — "Hyvänen aika, pappa!" vaikeroi Augusta. — "Frans tarkoittaa totta", sanoi Bergfeldtin rouva. — "Mikä Frans?" kysyi herra Bergfeldt kiivaasti. — "Herra Weigelt, tiedän mä", vastasi rouva, "hän rakastaa niin sydämmestänsä Augustaa…"

"Sallikaa minun sanoa yksi sana", lausui herra Bergfeldt nuorelle ylioppilaalle, joka nousi ylös ja todella näytti paljaalta valkohyytelöltä koko mies. Kaikkiansa, miten hän tutisi. Ihan kuin uudenaikainen sähköhelistin. Oikein hän rupesi säälittämään.

"Mikä te olette?" kysyi herra Bergfeldt.

"Oikeustieteen ylioppilas." — "Missä te sitte tutustuitte minun tyttäreeni?" — "Bilsen salissa." — "Ja he rakastavat toisiaan niin suuresti!" sanoi äiti väliin. — "Niin toden totta, pappa!" nyyhkytti Augusta. — "Mutta te olette liian nuori naimaan eikä isä jätä tytärtään pitkän päälle." — "Voi pappa, sinä muserrat minulta sydämmen; Frans on niin hyvä", voivotteli Augusta. — "Tahdotko tehdä lapsemme onnettomaksi?" kysyi äiti. — Ylioppilas-parka ei saanut sanaakaan sanotuksi, vaan seisoi herra Bergfeldtin edessä kuin joku pahantekijä tuomarin tutkinnossa. — "Pidättekö huolta minun lapseni onnesta?" kysyi herra Bergfeldt häneltä. "Lupaatteko olla ahkera, suorittaa tutkintonne, elää siivosti ja tehdä minun lapseni… tyttöni… vanhimman tyttäreni…?" — Hän ei voinut jatkaa enää. Augusta itkeä nyyhkytti melkein kuollaksensa. Ja kun äiti nyt sukkelasti pani molempain nuorten kädet yhteen ja sanoi: "Minä siunaan teitä, omat lapseni!" silloin alkoivat minunkin tyttöni yhdessä itkeä. Todella se olikin liikuttavaa, sillä kihosipa itsellenikin kyynel silmään, mutta itsekseni täytyi minun kuitenkin sanoa, että tuo kihlaus oli ainakin liian hätäinen. Sulhasella ei vielä ole omaa leipää… ja tyttö sitte terävine kyynyspäineen! Kylläpä sulhanen kummastuu, kun ne saa joskus nähdä!

Vaikka Bergfeldtin rouva äsken ei ollut juuri kohtelias minulle, toivotin hänelle kuitenkin onnea ja sanoin toivovani, ett'ei hänen tarvitsisi katua lapsensa kihlaamista niin aikaisin ja niin nuorelle miehelle. Hänen nuoruutensa näkyi heti kasvojen näppylöistä ja joistakuista parranhaituvista; minä en hänestä suinkaan olisi huolinut vävykseni, sillä jotain arvoa panen minä toki näköönkin. Mitäs varten minä muuten olisin uuden hatun ostanut?

Niinpä vietimme sitte kihlajaiset kaikessa hiljaisuudessa ja lupasimme myöskin olla asiasta ihan hiiskahtamatta, kunnes sulhanen saisi suoritetuksi asessorin-tutkintonsa. Ikäänkuin kihlauksen muka saisi salassa pidetyksi! Seuraavana päivänä sen tietää pesumatami ja viikon kuluttua kaikki tuttavat; sen minä hyvin tunnen, koska minulle itselleni niin kävi, kun minä jouduin kihloihin Kaarlelle ja isä tahtoi pitää asiaa vielä salassa. Äiti ei osannut olla vaiti.

Herra Bergfeldt oli äänettömämpi kuin tavallisesti ja istui koko ajan, leipäpalasia sormissaan pyöritellen, jota vastoin rouva koetti näyttää oikein loistavan ja autuaan iloiselta. Enhän minä tahdo sitä kieltää, pitäähän äsken kihlatun tyttären täyttää äitinsä mieli ylpeydellä ja tyytyväisyydellä, mutta ainoastaan silloin, kun sulhasesta voi edes vähänkään kerskata ja kun sulhanen tulee itsestään rakkauden suloisesta voimasta eikä ikäänkuin tukasta vetämällä.

Herra Bergfeldtin harvapuheisuuden tähden me emme siellä istuntoa kovin pitkälle jatkaneet. Kotimatkalla kysyin minä Kaarlelta, huomasiko hän, että sulhanen näytti vähän nololta, niinkuin olisi koko kihlaus tullut hänelle ihan odottamatta? Kaarle sanoi koko nuorukaista tyhmeliiniksi, muutenhan hän ei olisi antanut itseään niin äkisti hämmästyttää, sillä tarkoin katsoen oli äiti puuhannut koko tuon kihlauksen, hän ei muka käy musiikin tähden Bilsen salissa, vaan suoraan puhuen tyttöään näyttelemässä. Hän sanoi myöskin, ett'ei hänestä olisi hyvälle, jos minä kävelisin tyttöjemme kanssa ilman häntä.

Siihen minä vastasin, että minuun hän kyllä saa luottaa ja että minä olen pitävä huolen, ett'eivät meidän lapsemme pääse semmoisia liittoja tekemään; minä toki osaan karkoittaa semmoiset nuoret herrat, joilla ei ole varmaa tulevaisuuden pohjaa. Niinpä syntyi sana sanasta, eikä siitä ennen tullut rauhaa, kuin Kaarle jäi vaiti. Niin hän aina tekee, milloin emme ole yksimieliset, ja siitä minä olen vielä enemmin pahoillani, kun en silloin tiedä, mitä hän itseksensä ajattelee. Vaikeapa onkin monesti tulla toimeen miesten kanssa.

Kotiin päästyämme kysyi Betti, milloin me uudestaan lähdemme konserttiin, johon pappa sanoi pitkältä aikaa kuluvan. Betti tuli pahoilleen ja änkytti luvanneensa Bergfeldtin Emilille tulevansa Bilseniin taas ensi torstaina.

Hyvänen, miten minä siitä peljästyin! Mutta nyt minä rupesin puhumaan, ja osansa siitä saivat sekä mieheni että lapset, Kaarle sentähden, ett'ei hän heti lähtenyt mukaan, Betti, kun oli tehnyt sopimuksia Emilin kanssa, ja Emmi, koska hänen kuitenkin olisi pitänyt näkemän, miten Betti ja Emil keskenään puhelivat. Eipä ollut ollenkaan hauskaa, kun päivä, joka alkoi niin iloisesti; päättyi moisiin huoliin ja ikävyyksiin.

Jäätyämme kahden kesken Kaarleni kanssa sanoin minä: "Meidän täytyy pitää tytöstä vaari, eiväthän toki semmoiset kihlaukset kuin tuo tämänpäiväinen voi meille sopia!" — Kaarle arveli, että jos äidit olisivat järkevät, niin ei mitään tyhmyyksiä tapahtuisi, vaikka nuoret miehet olisivat kuinka rakastettavat ja musiikki kuinka hempeätunteinen hyvänsä. — Olisipa minusta hauska tietää, mitä miehet semmoisista asioista käsittävät.

Kahden vuoden kuluttua saattaa Bergfeldtin Emil ehkä olla jo asessorina ja Betti on kuitenkin kymmenen vertaa sievempi kuin teräväluinen Augusta, joka nyt jo on morsian. Ja mitä musiikkiin kuuluu, niin soittivat ne Bilsenissä todellakin erinomaisesti, patarummuttaja tuo vain jyskytti vähän liiaksi, kuin olisi tahtonut saada rumpunsa halki. Miksipä ei käytäisi vähän useammin konsertissa? Eikä tuota käy myöskään kieltää, että Emil on kaunis poika ja varsinkin hän olisi muhkea vääpeli, ehkä luutnanttikin.

* * * * *

Kului pitkä aika kuulumatta mitään rouva Buchholzilta. Sillä välin tuli kesä 1879 suurine näyttelyineen, jota berliiniläiset ilolla ja ylpeydellä muistelevat, ja niiden yhdeksänsadan yhdeksänkymmenen ja yhdeksän katselijan joukossa, jotka edestakaisin kuljeksivat näyttelypalatsissa ja puistossa sen ympärillä, oli myöskin Buchholzin perhe, kuten huomaamme rouva Vilhelmiinan kirjeestä, jossa hän myöskin selittää, miksi hän niin kauan oli vaiti ollut.

Näyttelyssä.

Te olette kaiketi jo monestikin ajatelleet, mitenkähän oikeastaan on, kun ei Buchholzin rouvasta mitään kuulu, vaikka hän muuten välistä kynää käyttää. Mutta voitteko te kirjoittaa, jos teillä on niin kova sappitauti, että teidän täytyy turvautua lääkärin apuun, ja sitte ajatte kartiineja ylös pannessanne sormeenne neulan, niinkuin ei olisikaan mitään tuntoa eikä hermoja? — Eipäs, silloin ette tekään kirjoittaisi.

Nyt te varmaankin kysytte, mitenkä niin hiljainen ja kärsivällinen olento kuin minä on ollenkaan voinut saada sappitautia. Vaan minäpä puolestani tahtoisin nähdä, ken se voisi pysyä levollisena, jos hänelle tapahtuisi mitä minulle.

Ja mitä minä sitte olin tehnyt? En mitään, en niin mitään. Minä vain olin sanonut, että Bergfeldtin rouva oli pyydellyt tyttärensä verkkoihin sitä nuorta ylioppilasta, ja tuo viaton puhe oli kerrottu hänelle. En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, sillä olihan se puhdas tosi. Sepä kuitenkin hirveästi suututti Bergfeldtin rouvaa, niin että hän kirjoitti minulle halpamaisen kirjeen, sanoen tietävänsä, jos vain tahtoisi, kertoa minun Kaarlestani asioita, jotka ihmisiä hyvin huvittaisivat. Minä näytin kirjeen miehelleni ja sanoin: "Kaarle, luepas, mitä tuo eukko on kirjoittanut, ja mene sitte heti raastupaan panemaan kanteesen!"

Minun Kaarleni luki kirjeen ja vastasi vitkastellen, ett'ei hän siinä huomannut mitään aihetta lailliseen syytökseen. — Minusta tuntui, kuin ukkonen minuun olisi iskenyt! Minä vaivuin menehtyneenä silkkipäällys-sohvallemme ja toruin: "Sinä siis tunnet itsesi syylliseksi, entinen elämäsi on hirmuinen salaisuus, tuo kelvoton vaimo on oikeassa. Voi, Kaarle!" — Hän koetti itseään puolustella, sanoen Bergfeldtin rouvan ainoastaan kostonhimosta viskanneen naurettavan uhkauksen, mutta se minua vain puolittain rauhoitti; sillä jospa hän kuitenkin tiesi jotain? Ja jos Kaarlen omatunto olisi ihan puhdas, niin hän heti toimittaisi tuolle rouvalle keräjäasian niskoillensa. Huomasinhan minä selvästi, että Kaarle oli hämillään. Samassa tulivat lapset sisään, tuoden suuren kattilan ja vaatenuorat, jotka olin lainannut Bergfeldtin rouvalle ja jotka hän nyt pilkallisesti lähetti takaisin. Sitä paitsi oli hän käskenyt sanomaan, että kattilasta oli toinen korva jo ollut poikki, kun hän astian sai. Mutta se oli kelvoton valhe ja se ilkeys minut nyt ihan raukasi.

Sillä tavalla minä sappitautiin takerruin. Jos Bergfeldtin rouva voi Luojansa edessä vastata, että hän minua niin kohteli, niin hyvä se on; mutta minä kuitenkin toivon, ett'emme missään sattuisi kahden kesken. Silloin minä puhuisin hänelle suuni puhtaaksi. Minun talossani on toki kaikki ehyttä ja kunnollista.

Kun siitä aloin vähän parata eikä ihoni enää ollut niin inhottavan keltainen, jommoiseksi suuttumukseni sen oli tehnyt, sanoi Kaarle: "Vilhelmiina, kuinkahan olisi, jos itseäsi vähän huvittelisit? Emmekö lähde kaikki yhdessä näyttelyä katsomaan, sinä ja minä ja lapset; en minä parista groshenista lukua pidä, kun saamme iloita sinun paranemisestasi." — Ensin minä hyvin ihastuin ehdotuksesta, mutta sitte minulle heti johtui mieleen, ett'eiköhän Kaarlen ystävällisyys minua kohtaan vain johtunut jostakin salaisesta syyllisyyden tunnosta, jota tuo Bergfeldtin rouvan äskeinen kirje oli virkistänyt. En minä kuitenkaan virkkanut mitään tunteistani, vaan taivuin mielelläni hänen tahtoonsa. Lapset olivat juuri saaneet uudet kesäpukunsa ja koska Kaarle jo oli melkein varmasti luvannut minulle uusmuotisen japanilaisen saalin, niin mikäpä sitte olisikaan estänyt hänen aikeensa toimeenpanoa. Vaan jospa olisin tiennyt, mitä minulle oli tänä päivänä tapahtuva, niin olisinpa toki jäänyt kauniisti kotiin.

Minä en huoli teitä väsyttää näyttelyn kertomisella, sillä siihen toki tarvittaisiinkin asiantuntijan kykyä; sen verran minä vain huomautan, että koko laitos mahtavasti vaikutti niin minuun kuin lapsiinkin. Kaarle oli siellä jo useammin käynyt ja näytti sentähden karaistuneemmalta kaikkea sekä yleistä että yksityistä kauneutta kohtaan.

Kun sinä päivänä juuri oli hyvin kuuma, kehoitti Kaarle ensin ottamaan pienoista sydämmen vahvistusta Moabitin olutanniskelusta, emmekä me tuota vastustaneetkaan. Kaarle meni heti paksun baijerilaisen luo, joka laski juomaa jättiläistynnyristä, tuodakseen itse oluen. Minä jo ajattelin itsekseni, onpa minun Kaarleni kuitenkin aika hieno ja kohtelias, oikein kelpo puoliso, vaan samassa satuin silmäämään kirjavaa naamushuvi-pukuista myncheniläistä oluvela-tyttöä, joka hänelle antoi rahaa takaisin niin ystävällisesti hymyillen. Se hymy oli pistos minun sydämmeeni, mutta pysyin minä kuitenkin rauhallisena. Itsekseni minä sentään päätin, ett'en enää koskaan laske Kaarlea yksinään näyttelyyn. Sen lupasin lujasti ja juhlallisesti.

Tietysti ei ihmetytä ollenkaan, että olut minusta semmoisessa paikassa maistui koiruoholta. Minä en sitä voinut juoda, vaan annoin lapsille, ett'ei se hukkaan jäisi.

Kaarle kysyi: "Eikö sinusta olut maistu, Vilhelmiina? Koetammeko jotakin keveämpää?" — "Minusta on täällä liiaksi päiväpaistetta", vastasin minä tyttöön katsahtaen, mutta Kaarle ei sitä ymmärtänyt taikka ei tahtonut ymmärtää. — "No niin", sanoi hän, "sitte menemme böömiläistaloon." — Minä olin iloinen, kun vain sieltä pois pääsin, ja me läksimme böömiläiseen anniskeluun. Suureksi iloksemme tapasimme siellä sekä eno Fritzin että myöskin tohtori Wrenzchenin, joka minua hoiteli silloin, kun Bergfeldtin rouvan kirje minut syöksi tautivuoteelle. Yhtymys oli hyvin ystävällinen, sillä tohtori on sairaasta aina jonkinlainen yliluonnollinen olento, oikea lohdutuksen enkeli, varsinkin jos hän hempeästi ja hyvästi hoitelee ja osaa kärsiväistä kanssaihmistänsä ilahuttaa sievällä leikillä. No, kohtapa alkoikin miellyttävä puhelu. Ainoastaan minun Kaarleni ja eno Fritz rupesivat kiistelemään, mikä olut on parasta, koska mieheni sanoi minulle Böömin oluen paremmin sopivan suuhun kuin Moabitin. Mutta mitäpä hän tiesi sisällisistä syistä!

Toisella oli toinen, toisella toinen mieli, ja kun he nyt eivät sopineet, oli eno Fritz niin jumalaton, että ehdotti olutvetoa, johon minun Kaarleni suostui, vaikka minä kyllä koetin paljonsanovasti rykiä, ja tohtori erotti kädet. Kun minä huomautin, että olipa jo aika nähdä jotain näyttelystäkin, sanoi Kaarle, että hänen toki piti koettaa olutta, saadakseen vedon ratkaistuksi; minä kyllä muka voin lähteä yksin lasten kanssa. Kello 5 aikaan hän ja eno Fritz lupasivat odottaa meitä muinaissaksalaisessa viinituvassa. Tohtori tarjoutui meitä saattamaan, koska hän juuri käytti lihavuutensa tähden kotilääkkeitä ja hänen sentähden täytyi, kuten hän leikillisesti sanoi, välttää olutmatkoja. Minun mieheni oli niin viattoman näköinen, kuin olisi vasta eilen ripille päässyt.

Minä kyllä ymmärsin oman Kaarleni; mutta hillitsin mieleni, sillä en toki tahtonut näyttää tohtorille, miten meidän avio-onneemme ilmestyi rakoja, niin että se oli jo melkein kukistumaisillaan; ja sentähden minä en sitä tahtonut näyttää tohtorille, että Betti suosii tohtoria, eikä tuo Bergfeldtin Emil ole mikään meille sopiva vävynehdokas. Kirje ja särjetty kattila erottavat meidät ainiaaksi siitä perheestä. Sitä paitsi on tohtori sukulaisena hyvin mukava apu, sillä hänhän ei toki viitsi omaisillensa heti panna jokaista pikku asiaa rätinkiin. Minä vielä vain pyysin miestäni: "Kaarle, pysyhän yhdessä juomassa käsin, kun tiedät, ett'ei monen seoitus sinulle tee hyvää!"

Tohtori saattoi meitä nyt läpi näyttelyn. Merkillistä oli todellakin, miten hän osasi selittää kaikki ja niin opettavaisesti. Betti ei ollut lainkaan selvitä hämmästyksestään, niin että minun useammasti kuin kerran täytyi kuiskata hänelle: "Älähän tuota noin suutasi ammottele, se näyttää liian tyhmältä." — Huoneiden sisustuksesta huomautin, ett'ei keskisäätyläisten kannata semmoisia laitoksia hankkia, johon tohtori vastasi: "Tilaa ompi töllisessäin riittävästi rakkaille." — "Kuuletko, Betti", virkoin minä, "miten oivallisesti tohtori ajattelee elämästä!" Mutta sanomatta mitään nerokasta vastaan (vaikka hän itse kuitenkin pitää Gartenlaubea), paukautti Betti vain äkisti kiinni suunsa, joka oli taaskin ollut auki, sillä hän peljästyi, luullen minun nytkin antavan hänelle äitillistä varoitusta. "Betti on ihan kiintynyt näihin ihmishengen tuotteihin teollisuuden ja ammatin alalla", sanoin minä taitavasti, "sentähden häneltä jäivät huomaamatta teidän hyvää tarkoittavat sananne, hyvä tohtori."

"Oh, olkaa huoletta, ei siitä mitään", sanoi hän rakastettavasti, kuten ainakin, "sehän on vain ulkonaista." — Minä löin häntä käsivarteen keveästi viuhkallani, jota samalla sopii käyttää päivänvarjona, ja sanoin: "Ihan oikein, pääasiahan onkin sielujen yhtäläisyys." — Silloin hän katsahti minuun vähän syrjään ja räpäytti toista silmäänsä; minä olin juuri sanomaisillani, minkä verran Betti saa myötäjäisiksi ja että meillä sitä paitsi on perintötäti Bytzowissa; vaan silloin Emmi yht'äkkiä huudahti: "Ai, mamma, katsos, mites kirkas tuo kylpyamme on, ja kun siinä on oikeaa vettäkin!"

Vaikka lapsi on omaa lihaani ja vertani, olin vähällä satuttaa käteni häneen, kun hän tyhmällä huudahtuksellaan niin äkisti keskeytti puheen, josta hänen sisarensa onni riippui. Miten kaunista olisi ollut, jos tohtori ja Betti olisivat olleet näyttelystä lähteissään salakihloissa ja miten se olisi harmittanut Bergfeldtin rouvaa! Sillä jos vaakaan panee toiselle puolelle valmiin lääkärin, jolla on paljo sairaita, niin keveäksipä huomataan nälkäinen ylioppilas toisella laudalla. Nyt oli kuitenkin puhelu kerran katkennut eikä sitä ollut helppo enää saada liittymään, sillä kylpyammeen rinnallahan on toki kovin sopimatonta puhella sydämmen asioista; ainakin se loukkaa minun tunteitani. Sopiva tilaisuus oli pois puhallettu; enkähän minä voi uudestaan tulla kipeäksi, tohtoria meille saadakseni, ja ilman syyttä hän tietysti ei tule. No, vielä minä kuitenkin luotin kotimatkaan.

Tohtori katsoi kelloaan ja sanoi jo pitävän lähteä viinitupaan, jossa tapaisimme minun mieheni ja eno Fritzin, ja me läksimme. Kylpyammeesen minä vielä viskasin jäähyväis-silmäyksen, josta siihen olisi suuri kuhmu tullut, jos se vain olisi ollut kohtuullisen paksusta levystä tehty. Siihen ammeesen se tavallansa minun vanhimman lapseni onni hukkui.

Meidän oli astuminen näyttelyn väkijuoma-osaston läpi, jossa näytteillepanijat hartaimmasti pyysivät meitä maistelemaan (tietysti maksutta) heidän tavaroitansa, ja todella tohtori houkuttelikin meidät ottamaan pikku lasin naisten likööriä. Juuri kun olen kiitellen lausumassa mieltymystäni tähän mukavuuteen ja kohteliaisuuteen, näen Kaarleni maistelevan monenlaisia viinoja. Minä menen luo ja sanon: "Kaarle, tällä tavallako sitä odotellaan meitä?" — "No niin", sanoi hän nauraen, "Moabitin olut se kuitenkin on parasta." — "Olitko taas siellä?" — "Olin, enkeliseni", sanoi hän, nipistäen minua poskesta. — "Kaarle", sanoin minä ankarasti, "sinä olet juonut liian paljon sekaisin!" — "En läheskään kylliksi!" vastasi hän tyytyväisesti. — "Missä on eno Fritz?" — "Hän on moinen oksetuspulveri, minusta nähden hän menköön vaikka maaluuttamaan itseänsä!"

"Tohtori", sanoin minä, "ottakaa miestäni käsivarresta, ett'eivät lapset mitään huomaa; hänellä nyt on kerran niin huono vatsa." — "Ulkonaistahan se vain on", sanoi tohtori, otti Kaarlea käsivarresta ja veti hänet pois.

Hyvin miellyttävästi tohtori teki, kun piti minun miehestäni niin suurta huolta ja käänsi hänen huomionsa näyttelyesineihin, vaikka Kaarle lakkaamatta pyrki liköörien luo, kun ei vielä muka ollut maistellut kaikkia lajeja. Mutta tohtori piti hänestä lujasti kiinni, ja kun me juuri olimme kirurgian osastossa ihan likööri-osaston vieressä, selitteli hän miehelleni, mihin noita kaikkia veitsiä ja sahoja, rasseja ja penselejä käytettiin, ja näytteli teennäisiä käsiä ja jalkoja. "Miten paljo kurjuutta onkaan maailmassa", sanoi minun Kaarleni; "voi niitä onnettomia ihmisiä! O lapset, kiittäkää Luojaanne, että teillä on terveet jäsenet! Voi onnetonta, kärsivää ihmiskuntaa ja niin suurta kurjuutta!" Enempää hän ei ehtinyt puhua, sillä juuri silloin soitti joku uruilla viereisessä huoneessa "On Herran päivä nyt!" Se oli liiaksi. Liikutus valtasi Kaarlen niin perin, että hän alkoi nyyhkien itkeä ja aina välistä kehoitteli: "Lapset, kiittäkää Luojaanne; niin, kaikkienhan meidän tulee kiittää." Ja hän vaipui tuolille ja itki niin katkerasti.

Kun lapset sen näkivät ja kuulivat, peljästyivät he ihan. "Hyvänen aika, mikä papalle tuli?" päivitteli Emmi. "Voi pappa, hyvä pappa", vaikeroi Betti. Ihmisiä jo kokoutui meidän luo piiriin, ja joukossa — jo luulin taivaan putoavan — olivat myöskin Bergfeldtin rouva ja Augusta laihan ylioppilas-vetelyksensä kanssa. — "Lapset", neuvoin minä, "asettukaa isän eteen; ei tämä ole mikään katseltava tunnottomille ja sivistymättömille ihmisille!"

"Hyvä herrasväki, olkaa hyvät ja hajotkaa vain", sanoi tohtori; "Herra rupesi vähän voimaan pahoin kuumuudesta; kyllä hän kohta virkistyy." Ihmiset läksivätkin pois, ainoastaan Bergfeldtin rouva jäi vielä istumaan. "Vai kuumuudesta!" epäili hän, "ei ole kaiketi saanut mitään kunnollista syödä, sillä kun rouva kirjailee, täytyy miehen tietysti nähdä nälkää. Tulkaa, Augusta ja Frans, me saamme illalliseksi kananpoika-paistia ja parsaheinää." — Minä en kyennyt mitään sanomaan. Bergfeldtissä parsaa! Jopa kaikkia; ensimäisenä pääsiäispäivänä ehkä pari parsan näköistä sopassa, mutta ei toki muuten! Vai parsaa! Olisin mielelläni työntänyt hänelle kurkkuun suuren cyankali-möhkäleen, jota äsken olimme juuri ihmetelleet, koska sillä kyllä olisi voinut myrkyttää kaikki ihmiset, mitä osoitekalenterissa on, vieläpä joitakuita lisäksikin. Urut yhä soivat ja minun Kaarleni surkutteli kärsivän ihmiskunnan kurjuutta.

Kun hän vähän rauhoittui, läksin minä hänen kanssansa kotiin; lapset jäivät vielä tohtorin kanssa konserttiin. Ensin minä en ollut huolia hänestä lapsieni ritariksi, niinkuin hän tarjoutui, vaan taivuin viimein, varsinkin kun minusta tohtori näytti niin paljonsanovasti räpyttävän silmäänsä.

Kotona minä ryhdyin miestäni oikein opastamaan, ja kyllä hän perin nöyrtyi. "Rakas Vilhelmiina, minä en enää koskaan maista likööriä." — "Etkä anna itseäsi eno Fritzin houkutella paljon oluen juontiin?" — "En." — "Etkä mielistele enää baijerilaista kellarityttöä?" — "Mutta Miinaseni." — "Etkä ketään muutakaan tyttöä?" — "No, olehan jo!" — "Vaan menet poliisiin ja syytät Bergfeldtin rouvaa törkeästä panettelusta?" — "Kaikki, Miinaseni, paitsi en sitä." — "Annatko sitte tuon käärmeen loukata omaa puolisoasi!" — "Minä en voi enkä uskalla syyttää häntä!" — "Tässä on jotakin merrassa. Kaarle, tunnusta, taikka panet alttiiksi minun ja lasten onnen. Mitä se Bergfeldtin rouva tietää sinusta?"

Saatuani hänet oikein pehmeäksi, tunnusti hän kaikki. Monta vuotta sitte, kun hän vielä oli nuori ja vallaton, olivat hän ja herra Bergfeldt pitäneet nimipäivää ja yöllä joutuneet riitaan poliisimiehen kanssa, joka oli heidät molemmat pistänyt putkaan; ja kun se onnettomuudeksi oli lauantai-ilta, oli heidän täytynyt olla siellä maanantaiaamuun asti. Sen tiesi Bergfeldtin rouva ja luuli nyt sillä saavansa aikaan eripuraisuutta. — "Eihän tuo mitään merkitse, Kaarle", sanoin minä, "sillä tarvitaanpa vähän rohkeutta yövartiain kanssa riitelemiseen, ja rohkeutta sinulla on aina ollut. Tuotahan sinä vain et voi kestää monenlaista juomista sekaisin." — Kaarle lupasi täst'edes olla varovainen, ja mikäli minä häntä tunnen, niin hän kyllä sanansa pitääkin.

Nyt minä toimitin hänelle kupin hyvää kahvia ja päätin unhottaa kaikki, vieläpä myöskin olla oikein lempeä hänelle, sillä hänhän oli kuitenkin vain viaton houkuteltu. Hän puolestaan kiitti kahvia ja sanoi sen tekevän hyvää, koska hän todellakin nyt voi vähän huononlaisesti.

Lapset tulivat kotiin vasta sitte, kun jo Kaarle oli nukkumassa, sillä hän kävikin levolle paljon aikaisemmin kuin tavallisesti.

"No", kysyin minä "oliko teillä kyllin hauskaa?" — "Oli", sanoi Emmi, "ja tohtori räpytti lakkaamatta toista silmäänsä." — "Räpyttikö hän todellakin, Betti, rakas lapseni?" — "Kyllä, mamma, koko illan." — "Ja mitä hän sanoi?" kysyin minä innokkaasti. — "Hän sanoi varmaankin saaneensa ohranjyvän silmäänsä", vastasi Emmi, "hän oli tuntenut sitä jo aamupäivällä." — "Vai niin", sanoin minä, "itsehän hän sen paraiten tiennee, hän kun on tohtori." — Sittemmin kuulin, että eno Fritz se oli soittanut urkuja. Mutta kyllä hänkin sai tietää, että minä sen tiesin.

Herra Buchholzin hammastauti.

Viime viikolla vietimme hääpäiväämme — se oli kauhein, kuin koskaan olen elänyt. Muuten on se päivä minusta kaikista kaunein koko vuotena, paljon ihanampi kuin joulu ja juhannus yhteensä, sillä se on minun päiväni. Voisipa kysyä, eikö se myöskin ole minun Kaarleni päivä. Tietysti, mutta mistä minä tiedän, olenko minä voinut tehdä hänet yhtä onnelliseksi, kuin hän on tehnyt minut? Minä niin toivon, mutta en voi ajatella, että kukaan olisi niin onnellinen kuin minä sinä päivänä, jolloin Kaarle antoi minulle nimensä sekä hyvän Jumalan ja kaikkein ihmisten edessä julkisesti ja kovasti tunnusti rakastavansa minua. Minä tuskin sain sanotuksi tuota pientä jaa-sanaa, kun näet kainostelin ihmispaljoutta, vaan kuitenkin olisin riemuissani hyppinyt kaikesta siitä onnesta.

Kun nyt hääpäivämme lähestyy, silloin muistuu tuo ensi päivä elävästi mieleen, kuin olisi se eilen ollut, ja kun Kaarle minua ääneti syleilee ja hellästi suutelee, silloin tuntuu, kuin olisi hän vielä sulhaseni, myrttikimppu napinlävessä, valkoinen liina kaulassa ja tukka kutritettuna, vaikka hänellä nyt ainoastaan on yllä yönuttu ja pää näyttää vähän pörröiseltä noin aamusilla.

Iltasilla on meillä silloin aina vähä vieraita, hyviä tuttuja ja ystäviä, ja pöytäänkin pannaan jotain erinomaisempaa. Minun Kaarleni ei ole mikään ruoan hyljeksijä, ja minusta tietysti onkin mieleen, kun ruoka hänelle maistuu. Mutta tällä kertaa hän ei maistanut juuri mitään ja se minua rupesi huolettamaan.

"Mikä sinua vaivaa, Kaarle?" kysyin minä.

"Oh, ei mikään", vastasi hän, mutta minä kuitenkin huomasin, että tuo oh tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Minä häneltä vielä tiukkasin selkoa, mutta hän ei vastannut, vaan tuli suoraan sanoen vähän ikäväksi minulle.

Noin puoli kahden paikoilla läksivät vieraat pois. Kun jäimme yksiksemme, en minä voinut olla vähän nuhtelematta häntä käytöksestään. Siihen hän vastasi hammastansa pakottavan eikä olevansa iloitsemiseen halukas. Minä neuvoin häntä käärimään huivia leuoillensa, mutta hän vain naurahti ja arveli, ett'ei niin vähäsestä kivusta maksanut pauhata, kyllä se muka itsestäänkin asettuu.

Mentyäni kyökkiin maksamaan apumatamille, joka aina on meillä juhlatiloissa, satuin sivumennen sanomaan, ett'ei mieheni voinut hyvin. Siihen Grunert-mummo — se oli apumatamin nimi — sanoi tietävänsä erinomaisen parannuskeinon, joka jo oli muka montakin auttanut.

Miksikä tuota ei olisi kerran koettanut, kun se mummon keino oli niin perin huokea?

Kaarle pilkkasi minua ensin, kun Grunerttia mainitsin, vaan minä kuitenkin vakuutin, ett'ei se ainakaan mitään vahinkoa tee. Niinpä hän viimein salli mummon koettaa keinoansa.

Grunert tiesi puutarhassamme kasvavan seljapuita, joka olikin tarpeen hänen keinoonsa. Ääneti meni hän sinne, leikkasi oksan ja kaiveli sillä Kaarlen kipeää hammasta, kunnes siitä rupesi tulemaan verta, yhä vain ihan ääneti. Sitte meni hän takaisin puutarhaan, sitoi oksan liinaisella rihmalla entiseen paikkaansa ja kysyi, joko pakotus oli poissa.

"Vai poissa!" vastasi Kaarle. "Tietysti nyt kaivelemisen jälkeen pakottaa vielä pahemmin!" - Grunert-mummo sanoi, että hänen piti vain odottaa, kunnes oksa jälleen kasvoi kiinni; sitte kyllä pakotus on kuin pois puhallettu; hän toivotti hyvää paranemista ja läksi kotiinsa.

Kaarle oli hyvin suutuksissaan mummon tyhmyyksistä, varsinkin kun tuska oli tullut paljon pahemmaksi.

Minä neuvoin häntä ottamaan suuhunsa lämmintä vettä, joka muuten onkin hyvin hyvä keino, ja menin kyökkiin sitä lämmittämään.

"Ah, hyvä rouva", sanoi minulle kyökkipiika. "Kun minulla on hammastauti, otan minä sinappiviinaa ja hieron sillä poskea. Se kyllä vähän puree, mutta kyllä se auttaakin!" Onneksi oli hänellä sitä vielä tilkka tallella ja minä otin sen kiitollisesti ja riensin Kaarlen luo hieromaan poskea.

Vaan olisinpa suonut jättäneeni sen tekemättä, sillä sinappiviina puri aika lailla, ja Kaarle sanoi minun panneen hänelle helvetin tulta kasvoihin. Poski punastui, että näytti keitetyltä ravulta, ja paisui nyt oikein paksuksi. Nyt Kaarlen kuitenkin täytyi sitoa huivi päähänsä, jonkahan hän jo olisi saattanut heti tehdä, jos olisi totellut minun neuvoani. Mutta miehet ne ovat aina itsepäiset, milloin heidän hyväänsä tarkoitetaan.

Grunert-mummon ja sinappiviinan puuhassa oli kello ehtinyt noin kolmen paikoille ja me kävimme levolle.

Enpä minä voi sanoa sitä yötä hauskaksi, sillä Kaarle ei nukkunut melkein ollenkaan, vaan kaivoi lakkaamatta päätänsä alusiin. Aamusilla näytti, kuin olisi hän siinä perin tyhmästi tehnyt.

Noin kahdeksan paikoilla nukkui hän ja minä jo toivoin kaikki hyvin menneen ohitse. — Kymmenen aikaan tuli poliisiluutnantin rouva vielä myöhäiselle onnentoivottelulle; hän surkutteli sydämmensä pohjasta minun Kaarleani ja sanoi, ett'ei mikään ole hammastaudille niin hyvä kuin oikea kiinalainen po-ho-neste. Me lähetimme piian juoksemaan ja kohta hän toi nestepullon.

Kaarlella oli taas hirmuinen tuska. Minä näytin po-ho-pulloa, mutta hän ei tahtonut huolia mistään semmoisesta.

"Kaarle", sanoin minä, "sehän ihan loukkaisi poliisiluutnantin rouvaa, jos et tätä kallista lääkettä käyttäisi!" Kaarle vastusteli ja oli äreä, mutta kun kiinalaiset kuitenkin monessa asiassa ovat meitä viisaammat, niin taipui hän viimein, ja minä painoin nesteessä hyvin kastellun pumpulitukun hänelle hampaasen.

Hän aivasteli ja sylki hirveästi, mutta tuska poistui. Kyyneleet nousi hänelle silmiin tuosta nesteestä, mutta hän hymyili kuitenkin, mikäli paisuneella poskella oli mahdollista. Kunnon Kaarle! Miten kiitolliset meidän tuli olla poliisiluutnantin rouvalle, kukapa sitä osasi kuvaillakaan! Me saatoimme häntä aina pihalle asti. — Vaan kun palasimme ylös, kuulin kuitenkin Kaarlen jo jälleen vaikeroivan. Hampaan kolotus ja repiminen oli palannut monta vertaa äkäisempänä.

Onnipa on, kun on kelle suotu viisaita lapsia. Minun Bettilleni johtui mieleen, että herra Krausella on kotonaan homoiopaattinen apteekki ja että hän oli jo monta kipua silmänräpäyksessä parantanut. Niinpä hän heti juoksi herra Krausea meille kutsumaan.

Herra Krause on opettaja, niin tottahan semmoisiin ihmisiin pitää luottaa, jotka tietävät todellakin kaikki, sillä hehän ne panevat kaikelle tiedolle ja taidolle pohjan. Varsinkin on herra Krause tavattoman pitkälle päässyt tieteessä ja sivistyksessä, eikä hän luota vähääkään lääkäreihin. Minäkin, kuten jo on sanottu, enemmin suosin kotilääkkeitä.

Herra Krause tuli kohta apteekkinensa ja lääkekirjoineen; olihan nyt kärsivää kanssaihmistänsä autettava ja todellista inhimillisyyttä harjoitettava. Mieheni istui paksuposkisena sohvassa ja oli hyvin äreänä, vaan koska hän saattoi katsella ainoastaan toisella silmällä, toinen kun oli hyvin paisunut, näytti hän ikäänkuin tyytyväisesti silmää iskevän jollekulle.

"No, hyvä herra Buchholz", kiitteli herra Krause, "aina leikillinen, se on hyvä se!"

"Ei minun vähääkään tee mieli leikitsemään!" vastasi Kaarle kiukkuisesti. "Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin lähettäkää lääkäriä noutamaan."

"Lääkäriäkö?" kummasteli herra Krause, "se toivottavasti ei ole tarpeen. Lääkärit eivät suinkaan tunne luonnon salaisuuksia, sillä sitä, jota oikeastaan tarvitaan, tautien parannusta, sitä he eivät suinkaan opi noista kissain teurastelemisista eikä koirain nylkemisistä. Ja mitä kaikkea he tunkevatkaan ihmisten kurkkuun! Myrkkyä ja pehmittäviä aineita, joista ikuisen kuihtumisen saa. Homoiopatia sen sijaan estää taudit luonnollisella tavalla."

"Puupuikoilla ja sinappiviinallako?" kysyi minun mieheni.

Herra Krause hymyili. "Homoiopatia parantaa ainoastaan lääkkeiden hengellä", selitti hän meille opettavaisesti "Ajatelkaa niin suuri pullo kuin kuu täynnä vettä ja siihen pantuna pisara lääkettä ja sitte hyvästi pudisteltuna, niin on teillä valmiina homoiopaattinen lääke."

"No hyvänen aika", ihmettelin minä. "Mutta kuka sitä jaksaa kuuta puistella?"

"Kuvaannollisestihan se vain on sanottu, hyvä rouva Buchholz", vastasi herra Krause. "No, nyt me ensin tutkimme tuntomerkit, löytääksemme oikean lääkkeen. Kaivaako hammasta?"

"Ei siitä asti, kun Grunert-mummo meni matkoihinsa", vastasi Kaarle.

"Siis ei kaivamista. Riehkiikö kipu oikealta vasemmalle vai vasemmalta oikealle?"

"Paikoillaan se on ja lujasti!"

"Ahah, sitte siihen sopisi hyvin Pulsatilla. Paksu poski osoittaa ilmanvetoa. Käytetään vuorotellen Aconittia ja Pulsatillaa."

"Antakaa anteeksi, poski on paisuksissa sinappiviinasta."

"Sitte pitää ensin ottaa kamferttia, ajamaan sinappimyrkkyä pois ruumiista", vastasi herra Krause.

Nyt avasi hän kotiapteekkinsa ja antoi minun mieheni niellä kolme pientä valkoista palleroa. Sitte kaatoi hän muutaman pisaran jotakin nestettä veteen ja käski Kaarlen ottamaan sitä suun täyden joka tunti. Ensin kyllä tuska oli kiihtyvä, se on luonnon mukainen ensi pahennus, koska lääkkeen henki ja taudin henki taistelevat. Mutta sitte oli kipu kuin ihmeen kautta kerrassaan katoava. Muuten hän kielsi Kaarlea nauttimasta tupakkaa, teetä, kahvia, kaikkea hapanta, maustimia ja varsinkin kamomilla-teetä, josta vuosikautinen kuihtumus oli seuraava. Ja niin hän meni.

Mieheni otti ihan kellon mukaan, mutta tuskat kiihtyivät yhä hirmuisemmiksi. "No, hyvä", sanoin minä, "se on se ensi pahennus, molemmat henget taistelevat tarpeekseen, kohta siitä nyt tulee helpotus!" Kaarle ähki ja oihki, että oikein säälitti. — Hän astui huimasti pitkin lattiaa edestakaisin. — Sitte hän taas kävi istumaan. — Ja kohta viskautui pitkälleen ja sulloi päätänsä sohvan nurkkaan.

"Ei sitä enää jaksa kestää!" parkui hän.

"Olehan toki rauhassa, rakas Kaarle! Kuulithan sinä, että ensin pitää tulla pahemmaksi, ennenkuin tuska pois lähtee. Nyt vielä vain yksi ryyppy lääkettä, jota herra Krause seoitteli, ja anna sen oikein taistella hampaissasi!"

Me odotimme hetki hetkeltä, mutta ei se pahentuminen ruvennut loppumaan. Kaarle olisi mielellään polttanut, vaan ei tohtinut. Päivälliseksi oli meillä hänen mieliruokaansa, paistilihaa hapahkon kastikkeen kanssa. Sitäkään hän ei saanut syödä. Hän melkein raivostui, kun hänen täytyi tyytyä maitoon ja korppuihin.

Viimein huomautti Emmi, että herra Krause oli ehkä saanut poisajetuksi sinappimyrkyn, mutta ei po-ho-nestettä, joka ehkä vaikutti vastoin hänen lääkettänsä. Sentähden hän heti riensi herra Krausen luo kysymään. Hän viipyi kauan ja palattuaan hän sanoi herra Krausen etsineen läpi koko lääkärikirjansa, vaan ei löytäneen mitään po-hon vastalääkettä, ja se myrkky se saattaa häpeään hänen lääkkeensä. Tässä on homoiopatia ihan voimaton.

Nyt loppui minun Kaarleltani kärsivällisyys. Hän sanoi Emmiä tyhmäksi elukaksi ja minua vielä tyhmemmäksi kanaksi. Hän oli ihan kuin hurja ja käveli ympäri huonetta kuin tiikeri häkissään. — Minä purskahdin itkemään ja lapsi itki mukaan. "Kaarle", sanoin minä, "semmoisia nimiä sinä panet minulle ja lapselle! Mitenkä sinulla ei ole yhtään rakkautta, vaikka me olemme kaikin tavoin koettaneet lievittää sinun kipuasi. Noin menettelee vain peto. Eikö sinulla ole vähääkään inhimillisyyttä meitä heikkoja olentoja kohtaan? Kaarle, Kaarle, sinä teet syntiä lasta ja minua vastaan!"

Hän ei vastannut mitään, ja kun minä kyyneleisillä silmilläni katsoin nenäliinani yli, niin mitä näin! Kaarle seisoi tuskansa kourissa päälaellaan sohvalla. Se oli kauheata, sillä voiko mitään hirmuisempaa olla kuin nähdä lastensa isän, kunnioitetun porvarin ja kaupunkilaisten luottamusmiehen seisovan päälaellaan, jalat korkealla ilmassa ylempänä sohvan selkälautaa? — Minä kiljahdin kauhusta.

Juuri sinä silmänräpäyksenä astui eno Fritz sisään. "Mitä ilveilyä täällä pidetään?" kysyi hän nauraen, kun näki tämän perheemme toivottomuuden kuvan. Töin tuskin me saimme hänelle kaikki selitetyksi, sillä meidän ääntämme tukeuttivat kyyneleet ja Kaarle ei muuta osannut puhua kuin sekavia oihkamisia; eno Fritz oli naurusta pakahtua.

"Kaarle, ikäpoika", sanoi hän, "mitä sinulle on tehty?"

"Kotilääkkeitä!"

"Ettekö sitte voineet lähettää tohtori Wrenzcheniä noutamaan?" kysyi eno Fritz.

"Kuka tuota nyt heti lääkäriin lähtee?" puolustelin minä itseäni, "mitä sitte kotilääkkeillä tehtäisiin?"

"Voithan niillä miestäsi kiduttaa ja vaivata", vastasi hän.

Eno Fritz nyt pilkkaili minun Kaarleani, että hän antoi itseänsä akkain laastaroida, ja käski hänen pukeutua ja lähteä hänen kanssansa lääkäriin; vaan silloin hänelle äkisti muistui mieleen, että tohtori Wrenzchenistä se kaiketi vain oli ulkonaista, jommoisiin tauteihin hän ei koske.

Se tuo minulle ei oikein ollut mieleen, sillä jos tohtori Wrenzchen olisi tullut, niin olisi hän saattanut puhella Bettin kanssa; mutta täytyyhän meidän naisten taipua raa'an väkivallan mukaan.

Fritz läksi ajamaan Kaarlen kanssa. Hetkisen kuluttua he palasivat. Kaarle oli päässyt hampaastaan ja tuskistaan ja oli kuin uudestasyntynyt, mutta avioliittomme uuden vuoden alku ei ollut läheskään niin suloinen kuin ennen, sillä Kaarle oli ollut liian kova minua kohtaan, eikä minun sitä noin näin sopinut unhottaa. Ja miten hyvää me kaikki kuitenkin olimme hänelle tarkoittaneet!

Kummitusjuttuja.

Kyllä minä jo ammoin olisin teille kirjoittanut, jos olisi mitään kelvollista tapahtunut, mutta koska meidän perheessämme yleensä eletään rauhallisesti, niin ei ole mitään semmoista sattunut, joka teitä huvittaisi. Kaarleen tosin lensi muutama päivä sitte poikenluoma, mutta jo se nyt on lähtemässä, kun hänelle vedettiin kuusitoista kuivaa sarvea ristiluille. Kotilääkkeitä minä näette nyt en enää niin suosi, vaikka ne muuten kyllä ovat hyvät moneen asiaan.

Koska Kaarlen nyt ihan vastoin luuloamme täytyi pysyä kotona, oli meidän ihan mahdoton ommella yönuttua, jolla aioimme häntä hämmästyttää joulunaattona, ja mikä aika menee silkkisen koruompeluksen tekoon nutun samettireunukseen, siitä ei miehillä ole aavistustakaan, sillä vaikka he voivat olla hyvinkin edistyneet tieteissä, niin vaikea heidän toki on tutustua naisten käsitöihin. Siispä minä sanoin tyttärilleni: "Lapset, me emme saa papan yönuttua valmiiksi tällä lailla, sillä milloinka me sitä ompelemme, kun hän on kaiken päivää kotona. Minä ajattelen, että lähdemme täksi illaksi tohtori Joakimiin ja ompelemme siellä oikein uutterasti. Olemmehan jo kauan olleetkin sinne käynnin velassa!" Tytöt iloitsivat, koska he sangen mielellään käyvät Joakimissa. Rouva on näet minun nuoruuden-ystäväni; me jouduimme naimisiin melkein yhteen aikaan, ja hänen tyttärensä ovat melkein samanikäiset kuin minun tyttäreni ja samannimisetkin, Kaarle kyllä näytti vähän tyytymättömältä, kun ei olisi mielellään jäänyt yksin koko illaksi, vaan taipui hän sentään, kun minä sanoin, ett'ei se nyt muuten käynyt. Sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla näyttelyssä, jolloin eno Fritz hänet niin synnillisesti houkutteli oluen koettelemiseen, on mieheni yleensä tullut paljon taipuvaisemmaksi kuin ennen, jonka tähden minä mielessäni aina kiitän maistraattia, koska ilman sen toimenpitoa ei olisi koskaan ollut olemassa niin siunattua laitosta.

Kun saavuimme Joakimiin, oli ilo molemmin puolin sydämmellinen. Tohtori oli mennyt yhdistykseensä, jossa joku suuri valtioviisauden harjoittelija piti esitelmää "Ajurinkärryjen suhteesta vakuutuksiin onnettomuuden tapauksia vastaan", niin että me naiset olimme ihan itseksemme ja saimme rauhassa ommella joululahjojamme ja puhella oikein halusta. Olipa varsin hupaista istua ja olla ahkera. Mitäpä sitä ei tee tuottaakseen toisille iloa!

Tohtoritar kysyi, tuleeko minun Kaarleni meitä noutamaan, johon minä selitin häneen poikenluoman lentäneen ja niin äkisti, että todella olisi luullut jonkun noidan hänet loitsineen. — Tohtoritar teki minusta pilkkaa. "Tiedän kyllä, että sinä aina olit vähän taika-uskoinen, Vilhelmiina", sanoi hän, "mutta enpä toki olisi sinun luullut noitiin uskovan." — "Enhän minä niihin juuri uskokaan", vastasin minä, "mutta onpa maailmassa kuitenkin koko joukko asioita, joita ei kukaan ihminen osaa selittää, ei edes eno Fritzkään, joka muuten tietää kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset." — Tohtoritar nauroi taaskin. "Kyllä kaikki maailmassa luonnollisesti tapahtuu", sanoi hän. — "Vai niin", sanoin minä. "Onpa Kuleckessa Bylowinkadun varrella edesmenneen ruumisarkkujen-tekijän henki pöydässä, josta selvästi kuuluu sahaaminen ja takominen, kun vain panee kädet riviin pöydälle." — "Kulecket ne kuuluvat pitävän myöskin spiritistisiä istuntoja." — "Miksikä ei? Ylhäiset puuhaavat kaikki elimellistä magnetismia ja henkien koputusta, ja Kulecket mielellään matkivat ylhäisiä. Parooni G:n luona ne ovat äsken nukuttaneet palvelijan magneetilliseen uneen ja syöttäneet hänelle päärynien sijasta niin paljon raakoja perunoita, että miesparka sai monta päivää maata vuoteen omana."

— "Se minusta on häpeällistä; menetellä niin vahingollisesti kanssaihmisensä kanssa!" — "Ei suinkaan, tieteen tähdenhän ne niin tekevät, ja sentähden eno Fritz ei laiminlyö yhtään koetusta Kuleckessa. Hän sanoo neiti Kuleckea erinomaiseksi välittäjäksi eli mediumiksi…"

"Eno Fritzin mielestä hän on varreltaan aivan kaunis", keskeytti Betti minun puhettani.

"Vai niin", huomautti tohtoritar.

"Se on sivuasia", sanoin minä, vaan päätin itsekseni Fritziä kerran aika lailla kuulustella, sillä Kulecket eivät sovi meille tuttaviksi; he aina näyttävät isoisuutta, mutta vähäpä sen takana on ottamista, koska heillä on ollut paljo tappioita.

Minun siinä ollessani vaiti ja miettiessäni, mitä sanoisin Fritzille, kuului yht'äkkiä tuskallinen ulina. "Ai, ai!" huusin minä, "mikä se on?" — "Se on vain koira", sanoi talon vanhempi tytär. "Me suljimme sen papan huoneesen, ja luultavasti on lamppu palanut loppuun." — "Lamppuko?" kysyin minä. — "Koira ei osaa olla yksin pimeässä", selitti tohtoritar, "se silloin pelkää ja ulisee. Kaikki se on ihan luonnollista, hyvä Vilhelmiina."

Niin se olikin. Lamppu sytytettiin ja koira vaikeni. — "Sanotaanpa", aloin minä taas, "koirien näkevän henkiä. Ehkä tämäkin koira näkee pimeässä jotain ja se sitä pelottaa." — "Mahdollista kyllä, että se näkee akan!" vastasi tohtoritar. — "Minkä akan?" — "Tiedäthän, Vilhelmiina, ett'en minä usko mitään haamuja enkä kummituksia, vaan jotain merkillistä minä sentään näin muutama vuosi sitte ja nyt äsken uudestaan. Välistä näet tulee yöllä minun luokseni akka, vaikka kaikki ovet ovat hyvästi kiinni."

"Akkako? Ja suljettuin ovien läpikö?" kysyin minä ja aloin jo hyvin peljätä.

"Minä herään keskellä yötä, kun akka tulee", kertoi tohtoritar. "Minä tunnen itsessäni sen tulon ja minun täytyy nousta ylös, tahdonko tahi en. Silloin näen selvästi, miten akka pistää päätään puoli avoimesta ovesta ja katsoo huoneesen." — "Teidän makuuhuoneesenneko?" huudahdin minä kauhistuen. — "Ei, vaan tänne asuinhuoneesen!" — "Ja nousetko sinä ylös?" — "Tietysti, pitäähän ovi panna kiinni." — "Ja menetkö sinä asuinhuoneesen?" — "Tottahan. Vaan kun käyn ovea vetämään kiinni, pitää akka päätään välissä, niin ett'en millään ponnistuksella saa kiinni", — "Ja ihanko kummitus on sinun edessäsi!" — "Ihan edessä." — "Etkö sinä huuda?" — "Miksikä huutaisin; en minä pelkää." — "Ja minkä näköinen se akka on?" — "Laiha ja ruma, syvät silmäkuopat ja niissä silmäin sijasta mustaa hometta, suu irvellään ja pitkät, leveät hampaat. Päässä on sillä harmaa huivi ja tukka on samoin tuhkanharmaa. Kätensä se pitää piilossa ja jalassa on sillä aivan vanhanaikaiset kengät." — "Ja semmoinen kummitus pistää päätänsä tästä ovesta! Mutta milloin se sitte pois menee?" — "Kun ensin turhaan koetan vetää ovea kiinni, otan kynttilän ja pidän sitä ihan akan kasvoin edessä, silloin tuli häilyy kuin tuulessa, akka katoaa, ovi on hyvästi kiinni ja minä menen takaisin vuoteelle!"

"Ja oletko sen kummituksen jo monestikin nähnyt?" — "Hyvin usein. Mieheni kuitenkin arvelee koko näkyä joksikin painajaiseksi, ja samoin minäkin ajattelen." — "Se ei mitään selitä, sillä sinä olet kuitenkin hereillä, sinulla on palava kynttilä kädessä eikä ovi mene kiinni. Se on kummitus. On siis selittämättömiä asioita!" — "Olkoon vain", pilkkaili tohtoritar. "Kun se akka vielä tulee, sanon minä hänelle: mene ystäväni Vilhelmiina Buchholzin luo, hän tahtoisi mielellään nähdä sinut." — "Älä Herran tähden", kielsin minä kauhistuen, "minä voisin siitä kerrassaan kuolla."

Minusta alkoi tuntua hyvin kammottavalta, sillä kun semmoinen aave hätyytteli tohtorinnaakin, joka ei uskonut mitään kummituksia, niin tottahan siinä silloin jotakin oli. Se oli minusta hyvin arveluttavaa. — Minä kehoitin tyttöjäni lähtemään kotiin, sillä jopa oli tullut myöhä ja sitä paitsi minä pelkäsin, että akka saattaisi minä hetkenä hyvänsä, avata oven ja kurkistaa sisään. Kun jo olimme kadulla, huusi tohtoritar vielä jäljestä: "Vilhelmiina, minä lähetän sen akan sinun luoksesi!" Se meitä niin pelotti, että kotimatkalla emme jalkojamme säästäneet.

Heti kotiin päästyämme lähetin minä lapset levolle ja neuvoin heitä olemaan pelkäämättä, vaikka itse olin levottomampi, kuin heille tahdoin näyttää. Kaarle-ukkoseni nukkui makeasti, vaan minä herätin hänet, kertoakseni hänelle kummitusjutun ja kysyäkseni, mitä hän siitä arveli. — "Minä nukuin niin hyvästi, Vilhelmiina", sanoi hän nuhdellen. — "Ja minua pelottaa. Sinun pitää valvoa, Kaarle, sen sinä minulle vannoit Jumalan ja ihmisten edessä alttarin luona." — Siitä ei Kaarle sanonut papin mitään puhuneen, eikä häntä ollut nukkumasta kielletty. — "Oi, Kaarle, eikö hän sanonut, että miehen pitää olla vaimolla tukena ja turvana hädässä ja vaarassa?" — "Jos ken on hädässä, niin totta siinä juuri minä lienen; vaan en minä näe tässä mitään vaaraa." — "Minua pelottaa. Siinä on kylliksi. Jos se akka nyt tulee!" — "Anna minun nukkua, Vilhelmiina!" — "En ainakaan ennen, kuin minäkin pääsen vuoteelle. Etkö osaa mitään virrenvärssyä ulkoa, Kaarle? Lue sitä sen aikaa, kun minä päästän tukkani auki." — "Sinä olet hullu, Vilhelmiina." — "En, Kaarle, mutta hirveän peloissani minä olen. Kunhan vain pääsen vuoteelle, niin tulkoon vaikka monta akkaa, minä pistän pääni peitteen alle. Ole hyvä, Kaarle, lue vaikka yksi värssy! Tohtoritar uhkasi lähettää sen akan tänne ja nyt on kello jo kohta 12. Vaikka yksi värssy, hyvä Kaarle; aaveet eivät kärsi Raamattua eikä virsikirjaa." — Kun Kaarle minun niin kuuli pyytävän, alkoi hän lukea, mutta hän osasi ainoastaan yhden värssyn: "Kiitoksen, Herra, sinull' täll' huomenhetkellä" j.n.e. Sitä hän luki aina uudestaan alusta. Paljoahan tuossa ei ollut, mutta hyväpä vähäkin.

Minä istuin sill'aikaa ihan menehtyneenä peilipöytäni edessä tukkaani päästellen. Siinä peiliin katsoessani näen kauhukseni oven hiljaa minun takanani aukeavan. Minä en jaksanut liikahtaa enkä päästää pienintäkään ääntä suustani. Peiliin minun vain täytyi tahtomattanikin katsoa. — Silloin rapisee jokin kuin pyrkien tulemaan ovesta sisään, pää tulee näkyviin, ihan hitaasti esiin työntäytyen… akka on siinä, se kummitusakka! — Sekunnin kuluttua se jo olisi ollut kokonaan huoneessa. — Kiljahtaen juoksin minä ovelle sulkemaan, mutta se ei tullut kiinni! Minä tempasin vielä kerran kiivaasti. Silloin kummitus parkasi kovasti: "A-ai, mamma, sinä puristat minut kuoliaaksi!" — Kaarle oli minun kiljahdukseni tähden tuskistaan huolimatta kömpinyt ylös. "Hyvänen aika, mikä nyt on hätänä?" — "En tiedä", sain minä töintuskin vastatuksi, "äsken oli akka tuossa, ja nyt on se Betti." — Hän makasi maassa ja piteli voivotellen päätänsä. Minä olin puoli pyörryksissä ja koko ruumiini vapisi. "Kyllä tästä kuolema tulee", sanoin minä, "mitenkä sinä, Betti, voit minua niin säikyttää?"

"Ah, mamma", sanoi lapsi itkien, "kun siellä tohtorissa panimme töitämme kokoon, niin minä epähuomiosta pistin sinun laukkuusi sen työni, jota teen sinulle jouluksi, ja ett'et sitä huomaisi, aioin sen nyt käydä salaa pois ottamassa. Voi korvaani!" — Minä otin kynttilän ja katselin. Otsassa oli suuri kuhmu ja korva vuosi verta, niin olin hädässäni puristanut omaa lastani; muuten hänellä toki ei ollut mitään hätää. — "Se siitä tuulee teidän taikuudestanne", sanoi mieheni. — "Kaarle", toruin minä, "miksi sinä yhä täällä seisot, vaikka on 12 astetta kylmää? Minä annan lapselle haavarasvaa ja huomenna kutsumme tohtori Wrenzchenin!"

Vähitellen pääsimme levolle. Kun tohtori Wrenzchen seuraavana päivänä tutki Bettin korvaa, ei hän sanonut sen mitään merkitsevän, se oli vain ulkonaista. Ja samalla hän oli niin ystävällinen Bettille, että minä häntä kutsuin sunnuntaina päivälliselle. Kysyttyäni, mitä hän mieluimmin söisi, vastasi hän: "Vasikkapaisti on melkein ainoa himoruokani." — Sitä hänen pitää saamankin. Kukapa tietää, eikö tämä kummitusjuttu vielä pääty sangen hyvästi?!

Uudenvuoden aatto.

Me vietämme näet uudenvuoden aattoa vuorotellen ja järjestyksessä. Ensin vietämme sitä Krausessa, seuraavana vuonna Bergfeldtissä ja sitte meillä. Viimeksi oltiin meillä, sentähden oli nyt Krausen vuoro. Mutta miten oli Bergfeldtien käyvä?

Hän oli minua liian hirveästi loukannut; en voi sanoakaan, miten minua suututti; minä olisin voinut nähdä hänen olevan kuolemassa tuossa jalkaini edessä, ja vaikka hän semmoisessa tilassa olisi pyytänyt vesipisaraa, niin minä olisin antanut hänelle vihtrilliöljyä! — Vaan ei, ne tunteet kuohuivat mielessäni vain ensi hetkenä ja ehkä vaikuttivat minun kääntymiseni sappitautiin; nyt, kun olen jo saanut sen kunnollisesti ruumiistani pois ajetuksi, en enää ajattele niin äkäisesti, vaan oikein häpeän, että moiset ajatukset koskaan pääsivät sydämmeeni. Siltä minä en suinkaan tahdo tunnustaa Bergfeldtin rouvaa syyttömäksi. Päinvastoin hänhän se juuri alkoi.

Krausen vuoro siis nyt oli! — Herra Krause tulikin meitä pyytämään, ja Kaarle otti kutsut vastaan ilman mitään. "Kaarle", sanoin minä vähän terävästi, "tiedätkö sinä myöskin, tuleeko se Bergfeldtin rouva sinne vai ei?" — "Tietysti!" vastasi Kaarle lyhyesti, "me olemme joka uudenvuoden aattona olleet yhdessä ja olemme tietysti nytkin!" — Hän lausui nuo sanat niin jyrkästi, ett'en pitkälleen ollut hänessä semmoista huomannut. Hänen puhuessaan minä sentähden katsoin terävästi silmiin, mutta vaikka hän sen katseen tunsi, ei hän kuitenkaan pois päin katsonut, vaan kesti levollisesti minun silmäykseni.

"Vai niin!" huudahdin minä. — Muuta minä en sanonut, mutta siinäpä sitä jo olikin jotain, josta minun Kaarleni kuitenkin peljästyi, niin että näkyi, miten häneltä suu ihan kuivi.

"Hyvä rouva Buchholz", virkkoi nyt herra Krause, "eikö sitte ole mitenkään mahdollinen teidän antaa anteeksi? Näettekös, ulkona maailmassa on kylliksi rauhattomuutta; vihaa ja eripuraisuutta kylvetään kaikkialla. Pitääkö noiden pahain henkien myöskin hävittämän perhe-elämä, rikkoman vanhat ystävyysliitot ja riistämän meiltä ne vähäisetkin ilot, joita ystävällinen yhdessäolo kasvattaa?" — Minä taistelin vähän aikaa itsekseni. "Ei", sanoin minä sitte; "pahain henkien kanssa minä en huoli olla tekemisissä; minulle jo riitti siitä, kun äsken se paha akka näyttäytyi, eikä kenenkään pidä minusta sanoman, ett'en minä olisi ystävällinen. Te puhuitte niin kauniisti, herra Krause, että tekisin väärin, jos en suostuisi! Mutta tietysti pitää Bergfeldtin rouvan minulle lausua ensi sana, muuten jää kaikki entiselleen."

Herra Krause takasi Bergfeldtin rouvan puolesta ja minä lupasin, että me tulemme.

Heti herra Krausen lähdettyä sanoin minä Kaarlelle: "Hän oli kyllä oikeassa, parempihan on elää rauhassa kuin riidassa; mitäpä apua onkaan ikuisesta jurrottamisesta? Mutta lasten uudet leningit pitää saada vielä valmiiksi siihen asti, ja minä otan sen suuri-timanttisen metaljongin, jonka sinä minulle lahjoitit. Niin pitkälle toki eivät Bergfeldtit koskaan pääse!"

Jopa tuli se ilta. "Emme me huoli olla ensimäiset", sanoin minä "se näyttää niin ahneelta, kun tulee juuri täsmälleen." "Miten tahdot", sanoi Kaarle, "vaan muistahan kuitenkin, että me nyt emme mene suureen seuraan, vaan ystävien luo!" — Mutta minä pysyin ajatuksessani. Me odotimme sentähden niin kauan, että pikku Krause tuli sanomaan kaikkien jo olevan siellä ja makeiskasan alkavan käydä kovin pieneksi eikä mammansa sitä voivan estää. Silloin me läksimme. Päästyämme perille annoin minä mieheni mennä edeltä sisään, sitte astuin minä vaaleanharmaassa silkkipuvussa, joka jätti kaulan vähän paljaaksi, ja uusi metaljonki rinnalla; jäljestä tulivat lapset hyvin sievän näköisinä uusissa puvuissaan. Kaikki nousivat ylös meitä tervehtimään. Krauset olivat hyvin ystävälliset, samoin herra Bergfeldt, mutta hän, Bergfeldtin rouva, teki kumarruksen, joka oli ainakin kahdeksan päivää jäässä ollut. Minut se oli melkein tukeuttaa, varsinkin kun Krausen rouva minut pakotti istumaan sohvaan Bergfeldtin rouvan viereen. Se oli erittäin kiusallista, ja kun kaikki sen huomasivat, ei kukaan puhunut sanaakaan; ihan tuntui siltä, kuin olisi kuolema kulkenut huoneen läpi. Yht'äkkiä lopetti eno Fritz hirmuisen äänettömyyden, kovasti sanoen: "Vielähän tämä ilta voi tulla oikein hauskaksi!" — Kaikki purskahtivat nauramaan; minä ja Bergfeldtin rouva istuimme sohvassamme, neuvottomuudesta ihan punaisina. Nyt oli kuitenkin näytettävä, kumpi meistä sivistyneempi oli, ja minä sentähden vastasin: "Ja kyllä se hauskaksi tuleekin vielä!" ja siihen vastasi Bergfeldtin rouva: "Kerran vuodessahan se vain on uudenvuoden aatto!" Siihen yhtyivät kaikki, tuotiin teetä ja sitte kirsikka-marmelaateja leivoksien kanssa naisille ja olutta miehille, ja ennenkuin minä sain leivoksia ottaneeksi, olin jo puhelemassa Bergfeldtin rouvan kanssa ihan kuin ennenkin. Sill'aikaa kun lapset leikkivät "sormuksen kätkemistä" — eno Fritz oli heillä mukana ja piti kaikki hyvin iloisina — puhelimme me vanhat niitä näitä, kunnes menimme illalliselle. Bergfeldtin rouva kertoi ylioppilaan, herra Weigeltin, hyvin edistyvän ja seuraavana vuonna kyllä asessoriksi ehtivän ja sitte voivan naida Augustan, ja minun täytyi luvata tulla häihin. Olimme jo ihan kuin entisinä aikoina. Herra Krause oli myöskin puhunut hänen kanssansa, josta siis selvästi näkyi, miten paljon hyvää ymmärtäväinen mies voi saada aikaan, jos hän vain ottaa vaarin tilaisuudesta. Melkeinpä tänä hetkenä toivoin, että minun Kaarlessani olisi jotakin tämänlaatuista kuin herra Krausessa, vaikka muuten olen häneen niin erittäin tyytyväinen.

Pöydässäkin oli varsin hupaista. Olihan tuossa kyllä vähän ahdas istua, vaan tultiin siinä sentään hyvässä sovussa toimeen. Ruokaa oli hyvää ja monenlaista. Keskellä pöytää oli malja; herra Krause ja eno Fritz panivat siitä laseihin ja kun se tyhjeni, kaatoi rouva Krause sen jälleen täyteen suuresta ruukusta. Me tulimme nyt nähtävästi iloisemmiksi. Välillä lauloimme ja eno Fritz säesti pianolla.

Kun viimein oli jäätelökin "sisällä", kuten sillä ylioppilaalla, herra Weigeltillä, oli tapana sanoa, nousi herra Krause, katsoi kelloaan ja kilisti lasia, pitääkseen puhetta. Kerrassaan silloin syntyi juhlallinen hiljaisuus, yksin pikku Krausekin lakkasi laulamasta, kun isänsä leikillä nipisti korvasta. Kauniisti se herra Krause nyt todella puhuikin. "Uutta vuotta", niin hän melkein puhui, "tervehditään riemulla, niinkuin se kykenisi täyttämään kaikki toiveet, turhamaisimmatkin, ja vanha vuosi jätetään ihan säälittä ja surkuttelematta, niinkuin joka on enemmän luvannut kuin voinut täyttää. Ja kuitenkin se vanha vuosi on jokaisena 365 päivänä ollut meidän ystävämme, tuottanut meille ilon ja surun hauskaa vaihettelua, niinkuin hyvälle Jumalalle on mieluista ollut. Ilo tuo ihmiselle rohkeutta, suru ja kärsiminen häntä puhdistaa, mutta molemmat ne yhteisesti koettavat saattaa ihmissydämmiä likemmäksi toinen toistansa, ja missä rakkaus elää, siinä joka vuosi kutoo ympärille uuden renkaan, niin ett'ei enää voida erota. Sitä me uudeltakin vuodelta toivomme; tuokoon se muuten mitä hyvänsä, vaan vahvistakoon aina rakkautta!"

Kun herra Krause lopetti puheensa, löi kello viereisessä huoneessa kaksitoista ja me kilistimme laseja. Silloin huusi pikku Krause äkisti: "Kolmetoista se löi!" — Ja totta se olikin. Eno Fritz oli viereisessä huoneessa ollut tapansa mukaan vehkeilemässä ja lyönyt hiilihangolla kelloon. Me nauroimme emmekä siitä sen enempää huolineet, vaikka kolmetoista ei olekaan mikään hyvä luku. Eno Fritzissä on todellakin aika joukko vapaa-aatteisuutta!

Me viivyimme vielä lähes kello kahteen ja läksimme sitte, tunnustaen mielessämme, että olimme viettäneet oikein hauskan ja iloisen illan. Bergfeldtin rouva kutsui meitä syntymäpäivillensä, joka kohta on, ja minä lupasin mennä. Niinpä tuli rauha tehdyksi meidän välillämme.

Kotimatkalla puhuin miehelleni, miten hyvin herra Krause todella teki, kun sai aikaan sovinnon minun ja Bergfeldtin rouvan välillä. — "Miksikä hän sitä ei olisi toimittanut", vastasi Kaarle, "minähän häntä siihen pyysin!" — "Sinäkö, Kaarle?" — "Minusta oli teidän riitanne jo ammoin hyvin ikävä." — "Hyvä, kelpo Kaarle!" Enempää minä en sanonut, mutta tartuin sylin häneen ja annoin hänelle aika suutelon. — "Vilhelmiina!" ihmetteli Kaarle. — "Oletpa sinä kuitenkin paras mies koko maan päällä", sanoin minä, "sinulla on sydän oikeassa paikassa, vaikk'ei aina suu!" — "Kyllä siihen on omat syynsä", nauroi hän, "sinä sen sijaan puhutkin kahden edestä!" — "No, Kaarle…!" — "Mitä siitä! Uusi vuosi oleva on niinkuin vanhakin."

Niin me vietämme uudenvuoden aattoa Landsberginkadulla. Tulevana jouluna on toivottavasti toinen minun tytöistäni kihloissa, ja ehkäpä eno Fritzillekin löytyy sopiva kumppani; jopa se hänellä olisikin aika. Onnea vain uudelle vuodelle!

Magneetillinen koetus.

Uskotteko sitä vai ettekö… minä tarkoitan elimellistä magnetismia?

Niinkuin tiedätte, harrastan minä edistystä ja valistusta, ja sentähden olen aina sanonut: elimellinen magnetismi on paljasta lorua, sillä tiede ei sitä tunnusta, senhän lakkaamatta näkee sanomalehdistä. Vaan äskettäin minä näin unta, Bytzowin täti oli ihan elävänä edessäni, ja neljän viikon kuluttua hän makasi paareilla. Miten se on selitettävä?

Minä kerroin eno Fritzille uneni, kun saimme tiedon, että täti oli kuollut ja että me lähimpinä sukulaisina saamme periä hänen omaisuutensa, ja minä odotin, että hän pilkkaisi minua, niinkuin hän paha kyllä tekee kaikesta pilkkaa. Vaan hän tuli päinvastoin hyvin vakavaksi ja sanoi: "Näetkös, Vilhelmiina, viimeinkin tulet vakuutetuksi, että luonnossa on todella ihmeitä ja salaisuuksia ja samoin ihmiselämässä. Täst'edes sinä siis et enää riitele minun käynnistäni Kuleckessa, jossa olemme perustaneet pienen magneettisen seuran."

"Fritz, se magneetti, joka sinua vetää Kuleckeen, on talon tytär. Me perimme nyt sievän summan eivätkä he siis ensinkään sovellu meidän seuraamme. Täytyy toki vähän pitää perheensä arvostakin." — Hän katsahti minuun eriskummallisesti ja sanoi: "Sinä arvostelet, niinkuin ymmärrät, Vilhelmiina. On olemassa salaperäinen voima, jota ihmisen täytyy totella, tahtokoonpa sitte taikka ei." — "Uskotko sen todellakin, Fritz?" — "Tietysti!" vastasi hän niin vakavasti, ett'en oikein tiennyt, mitä minun piti hänestä ajatella. — "Fritz!" sanoin minä sentähden, "oletko itse jo kokenut semmoista kummittelemista?" — "Olen!" vastasi hän kumealla äänellä. — "Herran tähden, Fritz, sinä ihan peljästytät minua. Mutta mielelläni tahtoisin kerran itse nähdä, miten se asia oikeastaan on." — "Huomennahan teille illaksi tulevat Bergfeldtit ja Krauset, ja minä järjestän magneetillisen koetuksen, joka sinulle vakuuttaa tuon salaperäisen voiman." — "Mutta neiti Kulecke ei pääse minun talooni!" — "Kyllä se käy ilman hänettäkin!" sanoi hän naurahtaen yht'äkkiä ja läksi tiehensä.

Nyt minä ilmoitin lapsille, että meillä huomeisiltana oli tapahtuva magneetillinen koetus. Emmi iloitsi sanomattomasti, mutta Betti tuli kuolonkalpeaksi ja sanoi hätäisesti: "Ei, mamma, älä salli sitä, me tulemme kaikki hirveän onnettomiksi!" — "Mitä nyt, Betti?" — "Oi, mamma, usko minua…!" — "Lapsi, mikä sinun on? Sinä et ole viime aikoina ollut entiselläsi. Sinä et puhu, et naura, soitat aina surullisia kappaleita pianolla ja toispäivänä, kun meillä oli sinun mieliruokaasi, makkaraa perunapuuron kanssa, otit sinä vain yhden kerran eteesi. Mitä tämä kaikki merkitsee, Betti?" — "Minulta kivisti päätä", vastasi hän. — "Se tulee paljosta lukemisesta", sanoin minä. "Täytyykö teidän yhä vielä kirjoittaa aineita?" — "Täytyy." — "Mikä aine teillä viimeksi oli?" — "Meidän piti selittää, olisiko Rikard III:sta tullut hyvä ihminen, jos hänellä olisi ollut toiset vanhemmat", vastasi Betti. — "Minä puhun papan kanssa, eikö olisi parasta lopettaa käynti korkeammassa jatko-opistossa. Nyt iltapäivällä paistamme ruiskuleivosta huomeisillaksi ja runsaasti; harvoinhan se tavallinen paljous riittää, milloin Bergfeldtit ovat syömässä." — "Voi, mamma, olethan jo sopinut Bergfeldtien kanssa!" — "Olen, olen; mutta ei se perhe sittekään minusta niin varsin mieluinen ole. Ja sitä paitsi me nyt perimme tatin omaisuuden, ja se tekee tietysti meidän ja Bergfeldtien välin vielä suuremmaksi. Heidän täytyy nyt ruveta elämään hyvinkin niukasti, jos tahtovat kunnolla selvitä."

Tytöt auttelivat kyökissä. Bettiltä rupesi taaskin päätä pakottamaan, niin että minusta oli parempi lähettää molemmat ulko-ilmaan, että Betti kävellessään virkistyisi. Hyvää minä sillä tarkoitin, mutta, kuten perästäpäin selvisi, oli anteeksi-antamaton erehdys lähettää pois Betti näkyvistäni juuri tänä päivänä.

Seuraavana iltana saapuivat meille Krauset ja Bergfeldtit; viisi yksistään Bergfeldtistä: herra ja rouva, Augusta sulhasensa kanssa ja poika Emil. No niin, olihan minulla riittävä paljous leivosta. — "Missä on Betti?" kysyin minä Emmiltä, kun en missään nähnyt vanhempaa tytärtämme. — "Hän ei tahdo tulla", sanoi Emmi. — "Antakaahan minun puhella hänen kanssansa", virkkoi eno Fritz, "hän kaiketi pelkää magnetismia." — Vähän ajan perästä hän todella toikin Bettin näkyviin. Hyvänen aika, miltä se lapsi näytti! Silmät olivat itkusta punaiset, posket värittömät ja hän ihan nähtävästi vapisi. Huomeisaamuna minä ihan varmaan lähetän tohtori Wrenzcheniä kutsumaan, ajattelin minä, sillä tämä ei suinkaan kaikki ole vain ulkonaista, vaan lapsi on epäilemättä ihan kipeä. Betti tervehti läsnäolijoita, ensin Krauseja, jotkahan ovatkin suurempiarvoiset kuin Bergfeldtit, ja sitte rouva Bergfeldtiä, kiertäen hänelle käsivartensa kaulaan ja suudellen häntä. Se todella herätti huomiota. Eno Fritz näytti perin tyytyväiseltä, kun huomasi minun hämmästykseni tuosta tuttavuudesta. Nyt tuotiin teetä. Betti, Emmi ja Bergfeldtin Augusta tarjosivat, yksi teetä, toinen sokuria ja pikkuleivoksia ja kolmas ruiskuleivosta, jota kaikki hyvin kiittivät. (Se oli tietysti tullut vähän huononpuoliseksi, kun sitä paistaissa huomioni oli milloin uuniin, milloin Bettiin kiintyneenä, mutta maistuipa se sentään maustimien tähden).

Herrat alkoivat hyvin opettavaisen puhelun elimellisestä magnetismista. Eno Fritz sitä innokkaasti puolusti, herra Krause vain puolittain, herra Bergfeldt vastusti ja minun Kaarleni joi olutta. Eno Fritz kertoi, että kun Breslaun professorit kävivät Berliinissä, niin he, pannen vain kätensä erään ajurin hartioille, saivat hänet kreikaksi lausumaan Homeron alun, johon herra Krause vastasi, että hän kun oli opettaja, niin hänen sitä täytyi virkansa puolesta epäillä. Mutta eno Fritz toi esiin niiden professorien kirjoittamat kirjat. Niissä oli kummallisia asioita, mitenkä hypnotismilla eli uneen vaivuttamisella voi saada ihmisen tekemään kaikki, mitä magnetoija vain tahtoo: ratsastamaan tuolilla ja luulemaan istuvansa hevosen seljässä, nielemään paksua rihmaa nahkiaisten sijasta ja juomaan samppanjana huoltuvettä. — "No, jopa jotakin", ihmetteli herra Bergfeldt, "nauttikoot vain onneksensa!" — Herra Krause ei sanonut sitä ennen uskovansa, kuin sai nähdä tosiasiat, ja minä kerroin väliin uneni Bytzowin tädistä, viittaamalla osoittaakseni Bergfeldteille, että tätiltä oli jäänyt melkoiset varat. Eno Fritz kuitenkin alkoi kiistellä herra Bergfeldtin kanssa ja tarjoutui itse näyttämään muutamia koetteita, saattaakseen epäilijätkin uskomaan.

Me olimme kaikki hyvin maltittomat näkemään, mitä oli tuleva. Ensin pyysi hän nyt Bergfeldtin Augustaa menemään hetkiseksi viereiseen huoneesen ja kysyi meiltä hänen mentyänsä, mitä hänen pitäisi tekemän. Me sovimme, että hänen tuli avata valokuva-alpumi ja osoittaa sormellansa minun mieheni valokuvaa. Eno Fritz kutsui Augustan sisään, sitoi hänen silmänsä ja asettui itse hänen taaksensa sekä pani molemmat kätensä hänen hartioilleen. Augusta seisoi hetkisen ihan levollisena. Sitte hän astui suorastaan pöydän luo, otti alpumin, selaili sitä ja osoitti sormellaan erästä kuvaa. Ei se juuri ollut minun Kaarleni, vaan hänen ystävävainaansa Ringelmeier, mutta hämmästyttävä se asia kuitenkin oli, varsinkin kun Bergfeldtin rouva vakuutti Augustan ihan äskettäin löytäneen määrätyn kuvan. Herra Krause ei huomannut siinä mitään ylenluonnollista; Augusta ei sanonut nyt oikein voivansa hyvin, vaan kiitti Bettiä erinomaiseksi mediumiksi.

"Minun Bettinikö?" kysyin minä ihmeissäni. — "Lapset ovat viime aikoina useinkin leikkineet magnetismia", sanoi Bergfeldtin rouva. — "Vaan enhän minä siitä tiedä mitään." — "On sinulta paljokin tietämättä!" vastasi eno Fritz. "Oletko valmis, Betti?" — Betti ei vastannut, vaan istui siinä kuin aave. — "Eikö sinulla ole vähääkään rohkeutta? Tiedäthän, että sinun pitää!" — Betti nousi ja astui kuin unissakävijä viereiseen huoneesen. Augusta Bergfeldt meni hänen kanssansa. — "No, Vilhelmiina, määrää sinä jokin tehtävä!" — "Ei minulle nyt juuri johdu mitään mieleen", vastasin minä. — "Pitääkö hänen syleillä ja suudella rakkaintansa, kuin hänellä on maan päällä?" kysyi eno Fritz. — "Olkoon menneeksi, en minä omasta puolestani niin tarkkaan lue syleilyjäni", sanoin minä. — Betti tuli sivuhuoneesta. Eno Fritz sitoi huivin hänen silmillensä. Kauan Betti vitkasteli, astui sitte eteenpäin, minä jo avasin sylini, vaan hän kääntyi toisaalle ja astui suorastaan nuoren miehen luo, joka kiihtyneenä häntä katseli ja jonka syliin hän vaipui. Se oli Bergfeldtin Emil, ja hän heti tempasi huivin Bettin silmiltä ja suuteli häntä. — "Tämä on minusta toki vähän liikaa leikkiä!" tiuskasin minä ja hypähdin ylös. "Kaarle, kärsitkö sinä tuota?" — "No, no, ei nyt niin kiivastuta", sanoi eno Fritz minua pidättäen, "nämä nuoret ovat jo ammoin sopineet keskenänsä. He rakastavat toinen toistansa ja sillä se on päätetty."

"Tottapa tässä minullakin lienee jotain sananvuoroa. Ja sinä, Kaarle, sinä et sano mitään!" — "Minä siihen suostun", vastasi mieheni levollisesti. — "Ihan mahdotonta! nytkö, kun juuri saimme periä?" — "Juuri sentähden", sanoi Kaarle. "Etkö sitte ole huomannut, miten lapsemme on viime aikoina kärsinyt, että kuihtui paljaaksi varjoksi?" — "Entä sitte?" — "Velvollisuuden ja rakkauden taistelu se hänet niin onnettomaksi teki. Betti ei rohjennut sanoa sinulle rakastavansa Bergfeldtin Emilia." — "Onko hän sen sitte sinulle tunnustanut?" — "Ei", sanoi eno Fritz, "mutta minä huomasin, miten oli, ja pyysin lankoani heittämään minun huolekseni sinulle ilmoittamisen. Niinkuin näet, tapahtui se nyt magneetillisesti." — "Minulla on muita sulhasia tiedossa tyttärelleni, hän voi päästä ensimäisiin piireihin." — "Ja tulla onnettomaksi", vastasi Kaarle katkerasti. "Vilhelmiina, kun me olimme nuoret, ajattelitko sinä silloin arvoa tai säätyä? Olisitko sinä luopunut minusta, jos ylhäinen mies olisi tullut sinua riistämään minulta?" — Minun täytyi muistella sitä autuasta aikaa, jolloin minä en voinut olla häntä, tätä ainoaa Kaarlea rakastamatta, joka minua puoleensa veti kaikella voimalla. Ah, minähän yhä vielä luulin molempia tyttäriäni lapsiksi, enkä vähääkään ajatellut, että hekin kerran valitsevat sydämmensä äänen mukaan, en ajatellut, että se aika jo oli tullut. "Betti!" sanoin minä. Hän tuli minun luokseni ja kiersi kätensä minun ympärilleni, ollen ihan menehtyä itkusta. "Sinulla ei ollut luottamusta minuun, lapsi, ei yhtään luottamusta äitiisi." — "Mamma", nyyhkytti hän, "minä en tahtonut pahoittaa sinun mieltäsi. Minähän tiesin, että sinä et hyväksyisi minun rakkauttani… vaan en sille mitään voinut, että rakastin!" — "Salaperäinen voima, joka ihmistä hallitsee, jota hänen täytyy totella, vaikk'ei tahtoisikaan, se on rakkaus, Vilhelmiina.", sanoi eno Fritz. — "Johan kreikkalaiset sanoivat Erosta kaikki-voittavaksi", opetti herra Krause.

Minulle palasi rauha jälleen. Minä vein Bettin omaan huoneesensa ja sanoin, ett'en minä suinkaan noin vain anna suostumustani enkä anna itseäni eno Fritzin vehkeiden vähääkään hämmästyttää. Vieraille minä selitin, että tuo kaikki oli eno Fritzin leikintekoa, saadakseen meitä uskomaan elimellistä magnetismia, niin ett'ei tässä tietysti tarkoitettukaan tosi kihlausta. Minun Kaarleni oli siitä hyvin tyytymätön. Bergfeldtin rouva sanoi: "Hyvä rouva Buchholz, voivathan lapset vielä odottaa; on minun Emililläni aikaa." — "On hyvin paljokin", vastasin minä äreästi. — "Jos ette aina niin hirveästi kiivastuisi, niin olisimmehan tästä jo ammoin saattaneet puhella", kiukutteli hän. — "Oletteko siis tekin yksissä vehkeissä?" — "Eilen iltapäivällä me viimeksi neuvottelimme, kun eno Fritz arveli, ett'ei järjellisellä tavalla teidän kanssanne mihinkään päästäisi; minä muuten suosin yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta!" — Minä ihan hämmästyin. Siispä eilen, sill'aikaa kun minä paistoin ruiskuleivosta tuolle kyykäärmeelle, oli Betti hänen luonansa tekemässä salaliittoa omaa äitiänsä vastaan. Kaikki tiesivät vehkeen, minä vain en. — Minä purskahdin hillittömään nauruun. "Nyt hän saa suonenvedon", sanoi Bergfeldtin rouva, "ottakaa häntä kiinni peukaloista." — "Ei, niin heikko minä en ole. Mutta tahdonpa nähdä, kuka minut pakottaa taipumaan. Koko asiasta ei tule mitään, ei, vaikka teidän herra Emilinne minun silmäini edessä valtimosuonensa poikki leikkaisi." — "Vilhelmiina, sinä raivoat!" torui minua Kaarleni. — "Minä olen niin levollinen kuin ainakin… vaan en minä itseäni säikyttää anna! Fritz harjoittakoon tyhmyyksiänsä Kuleckessa tai muualla missä hyvänsä, vaan minun talossani minä niitä en salli."

Krauset olivat jo lähteneet hyväisiä sanomatta ja Bergfeldtitkin rupesivat nyt jo lähtemään. Fritz tahtoi puhua minulle jotakin, vaan minä en huolinut kuulla puolella korvallakaan. Juuri heidän mennessänsä tuli Emmi sanomaan, että pöytä oli katettu. Ei kukaan jäänyt. Minunkin Kaarleni veti päällysnutun yllensä ja sanoi menevänsä Bergfeldtien kanssa ja tulevansa vasta myöhemmin takaisin, kun minä ehdin rauhoittua. — Ja minä, enkö minä ollut ihan rauhallinen!

Kaikkien pois mentyä itkin minä ensin oikein kyljikseni ja menin sitte tyttäreni luo. Betti oli jo vuoteessansa ja katsoi minuun niin surumielisesti, kun kävin istumaan hänen viereensä, että oikein tuntui sydäntäni kouristelevan. — "Anna anteeksi", pyyteli hän, "minun olisi pitänyt sanoa kaikki sinulle, yksin vain sinulle." — "Olethan sinä vielä lapsi", aioin minä vastata, vaan oliko hän enää lapsi? Hänen kaunis, pitkä tukkansa oli hajallaan ikäänkuin kehyksenä kasvojen ympärillä, ja niistä näkyi vakavuutta, jota lapset eivät tunne. Hän oli ruvennut kukoistamaan, kuin aukeneva ruusunnuppu… se oli minulta tähän asti jäänyt huomaamatta. — "Ja rakastatko sinä häntä?" — "Rakastan", kuiskasi hän. — "Rakastatko häntä enemmän kuin minua?" — Hän oli vaiti. — Silloin minä tiesin, että olin kadottanut lapseni, että hän oli kaikkinensa toisen omana. Miten sanomattoman raskaalta se tuntui.

Minä kumarruin alas Bettin yli ja syleilin häntä kiivaasti ja rakkaasti. "Sinun pitää tuleman onnelliseksi, niin onnelliseksi, kuin minä kerran olin. Kyllähän minä mielessäni ajattelin, että sinusta voisi tulla ylhäisemmän miehen puoliso, mutta enkö minäkin ole tähän päivään asti ollut onnellinen meidän yksinkertaisissa oloissamme? Ei, lapseni, en minä tahdo, että sinä tulisit ilman rakkautta istumaan veistoksisten huonekalujen keskellä, kun silkkikartiinien takana talvi kesälläkin piileskelisi ja vaunuissa istuisi palvelijan sijassa vastenmielisyys pakolla tyrkytettyä puolisoa kohtaan. Kyllä minä sinua kuitenkin enemmän rakastan, kuin sinä luuletkaan." — Silloin hän tunkeutui minua yhä likemmäksi ja oli entinen lapseni; hän hymyili ja sanoi: "Minä rakastan teitä molempia, sinua ja häntä, ja sinäkin opit häntä rakastamaan, niinkuin sinä minua rakastat." — Voinko minä sitte toisin tehdä? Minä huusin Emmiä. "Tuo tänne muutamia palasia paistista, miksikä sen pitäisi hukkaan jäädä? Kun kihlajaisia pidetään, silloin saamme poronpaistia." — "Onko nyt kihlajaiset?" kysyi Emmi. — "Mene sinä nukkumaan, sinä olet vielä liian tyhmä!" — Minä jäin valvomaan Bettini luo; tuontuostakin katsoin ikkunasta, eikö Kaarlea näkynyt. Ulkona oli keväinen yö, länsituuli puhalteli, että nurkat vinkuivat. Viimein tuli mieheni. "No?" kysyi hän. — "Kaarle! hän nukkuu. Huomenna, kun myrsky asettuu, on päiväpaiste."

Perhevaunuissa.

On ihmisiä, jotka pitävät pikku matkustusta maalle hyvänäkin huvituksena, vaan siinä he ovat ihan väärässä.

Muulloin oli meillä aina tapana mennä toisena helluntaipäivänä Eläintarhaan taikka ajaa Treptowiin, jossa olisikin hyvin hauskaa, ell'ei vain olisi niin suurta väentungosta eikä niin paljo pölyä. Tällä kertaa nyt päätimme toisin. Kun olemme Bettin kihlauksen tähden joutuneet likeisempään yhteyteen Bergfeldtien kanssa, niin emmehän toki voineet jättää heitä syrjään; minä en olisi mitenkään päästänyt Bettiä Bergfeldtien kanssa eivätkä tietysti Bergfeldtit tahtoneet tänään olla ilman Emiliänsä. Eno Fritz sentähden ehdotti, että yhdessä vuokraisimme suuret perhevaunut ja ajaisimme maalle, ja kun vaunuihin vielä jäisi tilaa, voitaisiin kutsua Krausetkin, joten maksu myöskin tulisi huokeammaksi joka hengeltä. Ja samalla hän maalaili kaikki niin hauskaksi ja viehättäväksi, miten kauniin vehreätä siellä ulkona on, miten hyvälle talonpoikaisleipä maistuu ja miten hupaista suurissa vaunuissa ajaa, niin että minä suostuin. Me siis sovimme kaikki asiat ihan säännöllisesti, varsinkin ruokapuuhat, sillä muuten tuo jokainen samaa, ett'ei mukaan tule muuta kuin paksua makkaraa ja puolikypsiä munia, ja se minusta toki on liian vähä toiseksi helluntaipäiväksi.

Aamusilla kello 8 istuimme kaikki vaunuissa, Bergfeldtit Augustan sulhasen, herra Weigeltin, kanssa ja Krauset pikku Edvardinsa kanssa, jolla oli yllä valkoiset housut ja sininen samettimekko ja päässä uusi olkihattu. Bergfeldtin Emil oli tullut meille jo aikaisin aamusilla ja tuonut Bettille kukkavihon. Vaunuihin noustessa oli Emil osannut sovittaa niin, että hän tuli Bettin viereen, vaan minä sijoitin itseni heidän väliinsä, pitäen sitä sopivampana, sillä minä en suvaitse julkisia hyväilyjä kihlausaikana. Minun Kaarleni istui yhdessä herra Krausen kanssa ja eno Fritz oli asettunut ajurin viereen kuskilaudalle.

Hän otti taskustaan suuren avaimen ja vihelsi sillä ihan kuin rautatien veturi, ja me läksimme liikkeelle Prenzlaunportista ja pitkin Prenzlauntietä, sillä me pyrimme Liepnitz-järvelle.

Ilma oli kaunis, vaikka vähän viileä. Kun pääsimme ensimäisen tuulimyllyn kohdalle, avasi eno Fritz matkapullonsa ja sanoi, että nyt pitää ottaa pikku ryyppy, koska kerran tapa on semmoinen. Ja kun ei ollutkaan liian lämmin, otimme kaikki pisaraisen konjakkia, joka hyvin mieliämme ilostutti. Herra Krause kysyi, pitiköhän ryypätä joka myllyn kohdalla, johon eno Fritz selitti vanhan tavan olevan antaa joka myllylle pieni juoma-uhri. Siihen herra Krause arveli, että se tapa varmaankin lienee wendiläisten ja hämärän pakanuuden ajoista. Nyt kehittyi hyvin syvällinen puhelu paalurakennuksista ja Tacituksesta, joista herra Krause tiesi paljon kertoa, kunnes puhe kääntyi kaupunkien hallitukseen, jotka asiat taas minun Kaarleni perinpohjin tunsi. Eno Fritz puheli ajurin kanssa ja tarjosi tuontuostakin pulloansa vaunuihin. Pitääpä minun tunnustaa, että jotenkin runsaasti niitä tuulimyllyjä oli tien varrella, ja varsinkin minua suututti, että pikku Krause aina huusi: "Tuossa jo taas tulee mylly!" ett'ei vain yksikään jäisi huomaamatta. Minä varoitin Kaarleani, mutta hän naurahti ja sanoi: "Vilhelmiina, kerran vuodessahan se vain on helluntai!"

Kello 1/2 9 pidimme suuruslomaa. Ajettiin astuttain ja korit otettiin esille. Me naiset annoimme valmiita voileipiä herroille, ja kun eno Fritz tahtoi tuottaa meille erityistä mielihyvää, otti hän esille kaikenlaisia läkkilaatikoita, jotka oli ostanut kalanäyttelystä: erinomaista Norjan herkkusilliä, anjovista, suolattuja turskankieliä, merirapuja, jopa kaviaariakin. Kaikkea siinä oli, ja hyvältä ne myöskin maistuivat. Se minusta vain ei ollut hyvin, että pikku Krausekin sai niitä maustimisia kalatavaroita, mutta kun hän lakkaamatta ärisi, jos ei saanut, niin äiti antoi toista toisen perästä, kunnes hän alkoi kohti kurkkuaan parkua, kun oli rapua ahmiessaan purrut rikki Espanjan pippurijyvän ja polttanut sillä suunsa. — "Minä en pojalle antaisi niin paljoa", sanoin minä Krausen rouvalle, "lapset voivat paraiten maidosta ja leivästä." — "Minun Edvardini on jo kyllin suuri syömään kaikenlaista", vastasi Krausen rouva, "hän juo olutta yhtä hyvin kuin aikaihmisetkin, ja hyvää se näkyy hänelle tekevän." — Siihen minä huomautin jostakin lukeneeni, että olut helposti nousee lapsille päähän, jonka tähden oluenpanijain lapset istuvatkin koulussa alimpana. — Krausen rouva silloin kysyi mieheltään, oliko hän opettajana koskaan huomannut sitä, ja hän vastasi minun varmaankin erehtyneen ja tarkoittaneen risatautia, joka kyllä saa alkunsa vanhempain viinanjuonnista, kuten tilastollisesti on todistettu. Siihen yhtyi herra Bergfeldtkin ja sanoi rouvalleen: "muistathan sinä, kun se Riikka tuli Werderistä meille palvelemaan ja suostui juoppoon nikkarinsälliin ja sitte…" Siinä keskeytin minä ja kysyin: "Eikö teistä tämän maiseman luonto ole hyvin kaunis?" — "On", vastasi hän, "mutta kyllä siinä risajutussa on perää." — Minä sanoin suoraan, ett'ei semmoisenlainen puhelu minua ollenkaan huvittanut.

Herra Bergfeldt ei vielä tahtonut luopua aineestaan, me kun jo olimmekin ajaneet liian monen myllyn ohitse, vaan silloin alkoi pikku Krause äristä ja valittaa janoa. Vettä ei ollut saatavana kivitieltä, eikä ymmärtämätön äiti ollut maitoa ottanut mukaan; niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin avata pullo punaista viiniä, että pojan ärinä edes jollakin tavalla saataisiin loppumaan, ja kokonaisen juomalasin se sitte nieleksi viiniä. — "Jospa vain tuo kaikki hyvin päättyisi!" sanoin minä. — "Saahan hän sitte nurmikolla kylliksensä juoksennella!" vastasi Krausen rouva. — "Minä ja Emmi olemme hevosilla", sanoi Edvard nenäkkäästi. — Minun Emmini ei sanonut mitään, vaan näytti katsovan ylön moista ehdotusta. Minun Bettini ei myöskään puhunut, vaan oli hyvin tyytymättömän näköinen, kun ei ollut Emilin vieressä. Bergfeldtin Augusta ja herra Weigelt istuivat käsikkäin ja katsella tuijottivat kuin vahakuvat maisemaa, ainoastaan silloin tällöin toisiinsa niin imelästi silmäten, että minä rupesin voimaan pahoin sen näkemisestäkin. Kihlatuista niistä ei ole muille seurakumppaniksi.

Minä sentähden itsekseni olin hyvilläni, kun pääsimme komeaan metsään ja järvi rupesi näkymään, ollen siinä niin kauniin vehreänä, kuin olisi se ollut helluntaiksi uudestaan lakattu. Me pysähdyimme metsänvartian asunnolle, jossa pyökkipuut ovat kauneimmat ja korkeimmat ja latvoillansa muodostavat ikäänkuin katoksen, juurikuin oltaisiin uuden rautatien asemasillalla, se vain erotusta, että se, mikä siellä on ikkunalasia, se täällä on vehreitä lehtiä. Sitä paitsi oli ilma täällä ulkona kaikkein raittiinta.

Eno Fritz ja minun Kaarleni menivät talon rouvalta tilaamaan aamiaista ja puhumaan päivällisestäkin. Rouva Krause oli löytänyt kaivon ja antoi pikku Krauselle vettä, ja kylläpä se poika minun huomatakseni latki nyt ainakin koko litran, mutta minä en puhunut mitään, sillä kun äitit ovat ymmärtämättömät, on kaikki neuvominen turhaa vaivaa. Vaan olisi minun kuitenkin pitänyt puhua.

Aamiainen oli erinomainen, maalainen, vaan hyvä. Viiniä me olimme itse tuoneet, varsin hyvää Chateau Larosea, puolenkolmattatoista maksuista, pulloissa punaiset lyijykuoret suun ympärillä, ja vaikka eno Fritz vähän väänteli suutansa, hän kun liiaksi valikoitsee viinejä, niin kyllä se meistä muista siltä maistui, varsinkin kun viinikauppias oli vakuuttanut joutuvansa joka pullosta seitsemän prosentin vahinkoon ja antavansa sitä meille vain pelkän ystävyyden tähden niin huokeasta.

Sitte me menimme metsään; eno Fritz oli leikannut pikku Krauselle kepin, jolla hän ratsasteli, kun Emmillä ei ollut halua ruveta hänen hevoseksensa. Muuten oli Emmi hyvin pahoilla mielin. Hänen sisarensa ja ystävänsä eivät huolineet hänestä vähääkään, hehän eivät tienneet koko muusta maailmasta kuin sulhasistansa; niinpä täytyi Emmin pysyä meidän vanhempain naisten luona. Minua se lapsi ihan säälitti, kun se niin yksikseen oli, sillä kun me puhelimme suurista pesuista taikka onko parsan kastekkeesen pantava sitruunan mehua vai ei, niin se tietysti ei häntä huvittanut. "Ole vain iloinen, Emmi", sanoin minä, "kukapa tietää, miten kohta jo sinäkin olet morsian!" — "Minä en koskaan mene naimisiin", vastasi hän. — "No, no, lapsi!" — "En mene", sanoi hän surumielisesti, "minä en jätä sinua enkä pappaa. Augusta ja Betti ovat molemmat niin pahat siitä asti, kun joutuivat kihloihin." — Minä koetin puhella hänelle niin hyvin, kuin voin, mutta hän ei tahtonut ollenkaan kuulla.

Herrat olivat löytäneet mukavan istuinpaikan, saalit ja huivit levitettiin ja me asetuimme sieviin ryhmiin. Viiniä myöskin tuotiin mukaan, niin että meillä oli oikein hauska. Se minua kuitenkin vähän harmitti, että minun Kaarleni viskeli Krausen rouvaa kuivilla lehdillä ja hän siitä ei vähääkään pahastunut. Jos herra Krause olisi uskaltanut tehdä minulle semmoista leikkiä, olisin minä opettanut hänet käsittämään asemansa, mutta hän jo makasi sikeässä unessa.

Viimein aloin minäkin vähän torkkua, sillä kevätilma uuvuttaa. Puut suhisivat niin suloisesti, tuuli siveli niin pehmeästi kasvoja ja hiuksia, kaikenlaisia kirjavia unia häilyi silmäin edessä, kunnes minun Kaarleni huusi: "Vilhelmiina, heräähän jo, kello on puoli kolme, päivällinen on valmisna!" — "Hyvänen aika! olenko minä nukkunut?" — "Lähes kaksi tuntia." — "Ja missä ovat lapset? Missä on Betti?" — "Meni metsään", vastasi Emmi, "minua he eivät huolineet kanssansa!" — "Ja missä on Edvard?" kysyi Krausen rouva, pudistellen kuivia lehtiä tukastaan. — "Hän ratsasti kepillään tuonne", sanoi Emmi järvelle päin viitaten. — "Herranen aika, jos lapsi on hukkunut", huusi Krausen rouva ja juoksi kuin hullu pois. "Edvard", huusi hän, "Edvard, missä sinä olet?" — Minä huusin myöskin kovasti: "Betti, Betti!" — Ei vastausta. —"Ja ruoka kun on valmis", sanoi Kaarle. — "Voitko sinä, Kaarle, tämmöisenä hetkenä vielä vatsaasi muistaa?" — "Miksi en?" sanoi hän; "jos sinä olisit antanut nuorten istua vaunuissa vierekkäin, niin he nyt eivät olisi karanneet pois. Rakastavaiset tahtovat mielellään olla rauhassa. Tulkaa vain, Emil tietää, että 1/2 3 on päivällisaika, ja katsoo kyllä kelloaan. Missä on Krause?"

Herra Krause oli mennyt rouvansa jäljestä, joka parkui lakkaamatta: "Edvard, Edvard! missä sinä olet?" ja herra huusi: "Adelheid, joko hänet löysit?" Kuului siltä, kuin koko metsä olisi kapinassa ollut.

Hyvin ilottomina palasimme metsänvartian asunnolle. Siellä oli pöytä niin siististi katettuna puiden varjossa, mutta seura oli hajalla. Bergfeldtin Augusta ja herra Weigelt tosin jo olivat meitä odottamassa, mutta Bettistä ja Emilistä ei tietoakaan. Se oli hyvin kiusallista.

"Oletteko pikku Krausea nähneet?" kysyin minä. — "Kyllä", vastasi Augusta, "hän on ajurien luona tallissa hevosilla ratsastamassa!" — "Ja vanhemmat luulevat hänen olevan järvessä. Nyt meidän pitää ensin etsiä Krauset."

Kuten sanottu, tehtiin; me kaikki takaisin metsään, josta löysimmekin Krauset. Rouva oli astunut suopaikkaan ja herra oli polvillaan hänen edessänsä kenkiä sammalilla pyyhkimässä. — Voi sitä iloa, kun hän kuuli pojan olevan tallessa, ja sitä hyväilemistä ja silittelemistä, kun sai hänet käsiinsä! Liialliselta se minusta näytti. Sitte hän torui Emmiä, että jos hän olisi paremmin pitänyt huolta lapsesta, niin ei olisi koko hätää ollut, johon minä sanoin jotakin lehtien viskelemisestä ja keikailemisesta miehille ja että olisi parempi itse pitää huolta lapsistaan kuin luottaa muihin ihmisiin. Siihen hän vastasi pistävästi, että pitää jokaisen ensin pitää oman ovensa edusta puhtaana, ja missä sitte minun Bettini oli? No niin, me kävimme hyvin äreinä pöytään, eikä kellään ollut oikeaa ruokahalua, paitsi Bergfeldtin rouvalla, joka söi oikein ahmimalla.

Me olimme jo nousseet pöydästä, kun Betti ja Emil viimein tulivat. Minä yritin kiivastumaan, mutta Kaarle sanoi: "Vilhelmiina, ollaanhan rauhassa, älä pikastu." Minä sentähden maltoin mieleni ja sanoin leikillisesti: "No, Emil, onko nyt kello puoli kolme?" — Hän tuli hämillensä. "Minun kelloni käy ehkä vähän jäljellä!" änkytti hän. — "Toista tuntiako? Näyttäkääpäs minulle kronometriänne!" Hän tuli vielä enemmin hämilleen. Se näytti minusta omituiselta. "Ehkäpä se käypikin ihan oikein", sanoin minä ja vedin hänen vitjoistansa, tullakseni asiasta vakuutetuksi. Mutta vitjoissa ei ollutkaan kelloa, vaan paljas kellonavain. — "Kello on kaiketi venättä oppimassa", pilkkasi eno Fritz. — Minä luulin vaipuvani maan sisään, minun Bettini sulhanenko olisi kellonsa pantannut! Krausen rouva nauroi ja silloin minä pahastuen nousin ja erosin kaikista heistä yksikseni. Minä en kärsinyt nähdä ketään ihmistä. Kaikkialla tyytyväisiä kasvoja, naurua ja leikintekoa ihmisillä, joita tällä välin oli metsään kokoutunut… ja minun korvissani se kaikui pilkalta. Yksinäisyyttä minä tarvitsin, saadakseni oikein kylliksi itkeä. Niin minä, melkein tietämättäni miten, jouduin talon taa kasvitarhaan ja vaivuin sinne puupölkylle uunin viereen. Voi, miten se minusta tuntui pyövelinpölkyltä, jolla minun kaulani oli katkaistava! semmoinen tuska minut valtasi. Tulevaisuus oli mustimpina kuvina silmieni edessä. Mitäpä oli hyötyä Bytzowin tätin perinnöstä, Emilhän sen kuitenkin oli kaikki tuhlaava! Emil oli kevytmielinen, sen minä nyt tiesin, ja Betti luotti häneen rajattomasti. Minua vapisutti hirveästi, sillä ken kellonsa panttaa, hän kykenee tekemään muutakin pahaa.

Pitkän ajan kuluttua tuli Emmi minun luokseni. "Nyt lähdetään jo", sanoi hän, "Krausen rouvalta ovat jalat kastuneet eikä pappaa enää miellytä koko täällä olo." — "Mitä häneen koskevat Krausen rouvan jalat?" — "Sinun tähtesi hän niin sanoo tuntuvan, sillä kun sinulla ei ole hauska, niin ei häntäkään huvita." — "Niin, tule, lapsi, minä ikävöin kotiin, eihän sitä toki huvimatkalle lähdetä istumaan uunin takana ja itkemään."

Kello 7 tulivat vaunut talon eteen. Minä annoin kaikkien käydä istumaan mielensä mukaan; mitäpä minä heikko vaimoparka voin tehdä järjettömyyttä vastaan? Pikku Krause istui ihan yksin rannalla eikä tahtonut tulla. "En tule", huusi hän, "minä jään tänne!" — "No, tulehan toki, niin saat vehnäleipää!" — "En." — Äitinsä nosti hänet väkisin ylös. "Häntä huvittavat hevoset niin suuresti", sanoi hän teeskentelevän ystävällisesti eno Fritzille, "ottakaa hänet vähäksi ajaksi sinne eteen!" — Niin tapahtui, ja Edvard istui eno Fritzin ja ajurin välillä. Me läksimme, kaikki enemmin tai vähemmin äreinä, kun Bergfeldtit olivat myöskin suuttuneet Emiliinsä. Krausen rouva oli ihan ääneti.

Vähän ajan perästä sanoi eno Fritz: "Herra Krause, minä pelkään, että poika putoaa täältä kuskilaudalta", ja antoi hänet vaunuihin herra Krausen syliin, vaan isä kohta kyllästyi ja arveli, että kyllä pojan olisi parasta istua siellä edessä. Edvard itki ja valitti hiljaa itseksensä. "Mikähän häntä vaivaa?" kysyin minä osanottavaisesti. — "Mikäpä hänellä olisi", sanoi äitinsä äreästi. — "No, jos hän olisi saanut vatsansa turmiolle, niin ei se minua ollenkaan kummastuttaisi." — "Ha ha ha!" nauroi äiti. — Herrat eivät kuitenkaan huolineet lasta pitää luonansa. — "Tulepas täti Buchholzin luo, Edvard", huusin minä ja otin hänet syliini, vaan annoin kohta hänet äitillensä sanoen: "Parashan hänen kuitenkin on olla teidän luonanne, hyvä ystävä. Peittäkää hänet hyvästi, ett'ei hän vilustu; se on hauskempaa hänelle ja meille." — Hän sanoi, että lapset ovat aina lapset. — Minä sanoin, että jos lapset eivät vielä ole matkaan kykenevät, niin ne jätetään koliin. Siihen hän vastasi, että jos eno Fritz ei olisi tuonut niin vaikeasti sulavia kalatavaroita, niin ei olisi lapselle mitään tapahtunut. Minulla ei ollut vähääkään halua vastata mitään hänelle, minun oma huoleni Emilistä oli liiaksi kiintynyt mieleeni, ja samalla tuli vielä takaisin taannoinen paha mieli.

Monihan on aivan ihastunut maalaisretkiin, mutta minun täytyy sanoa: tehtäköön ne ilman lapsia ja ilman sulhasväkeä; niistä on vain vastusta ja kiusaa. Ja miten niistä väsyy tuommoisista retkistä suurissa seuroissa, jos toisen pitää toistansa vartioida, ja joku aina sittekin häviää!

Minä tunsin helpotusta vasta sitte, kun Berliinin ensimäiset kaasuvalot alkoivat näkyä, sillä vaunuissa ei näyttänyt kellään olevan hauskaa. Väsyksissä me olimmekin kaikki; ainoastaan kirjavat paperilyhdyt vaunujen katossa kiikkuivat ja häilyivät lakkaamatta, niin että ne kaukaa katsoen lienevät iloisilta näyttäneet. Mutta tuskinpa tuota käynee elämää arvostella paperilamppujen mukaan.

Morsianilta kolmannessa kerrassa.

Ainahan minä olen sanonut: ei pitkistä kihlauksista mihinkään ole. Kun kaksi ovat keskenään sopineet, niin kyllä on parasta antaa heidän ruveta kihloihin. Siihen suostutaankin, ja lapset ovat sanomattoman onnelliset, mutta koiruohoa heidän sydäntensä riemuun tiputellaan, jos hääpäivä lykätään näkymättömään kaukaisuuteen. Lapset kyllä näennäisesti mielellään siihen suostuvat, mutta viimein he kuitenkaan eivät jaksa odottaa, niin että on myöntyminen ja valmisteleminen heille häät.

Niin kävi Bergfeldtissäkin. Augusta, jossahan ei ennestäänkään ollut liikaa lihavuutta, laihtui viimein ihan kurjaksi ja haamun kaltaiseksi. Kun hän seisoi syrjin tuleen päin, oli hänen nenänsä ihan läpikuultava kuin vaha. Lääkäri hänelle määräsi rautajuomaa ja välistä hän itse käytti vaihteeksi mallasmehua, vaan ei mistään lääkkeistä apua tullut.

Nyt oli toki herra Weigelt, hänen sulhasensa, hyvien tuttavien kautta saanut asianajo-toimistosta pienen paikan. Paljoahan tuossa ei ollut, mutta jos ukko Weigelt vähän autteli, niin saattoihan tuolla alottaa. — "Ennen elävänä vinnikammariin kuin kuolleena kauneimpaan arkkuun", sanoi Bergfeldtin rouva. Sentähden varustettiin häitä.

Jos minä olisin ollut Bergfeldtien sijassa, niin olisin pitänyt häät ihan yksinkertaisesti oman perheen kesken, sillä se säästää melkoisesti, mutta hän, Bergfeldtin rouva, ei ottanut korviinsakaan koruttomia häitä. Hän arveli, että täytyi edes naapuriston, joll'ei muun tähden, jotakin näyttää. Viimein sovittiin pitämään morsianilta [häiden aatto (Polterabend), jota monin paikoin Saksassa vietetään] vähän komeammin ja itse vihkiäiset sitte ihan yksinkertaisesti.

Kello 8 iltasilla oli se juhlallisuus alkava. Vierashuone, asuinhuone ja makuuhuone oli järjestetty vieraita varten. Sängyt oli viety aittaan ja pesukaapin paikalle oli rouva asettanut pöydän täyteen lehtikasveja, koska herra Bergfeldt, kuten hän minulle valitti, pestessään aina niin kovin loiskuttelee ja on siten saanut tapetit perin pilalle. Tuolit, lasit ja muut tarvekalut lainasi lähellä oleva ravintolanpitäjä, sillä Bergfeldtin pikku varasto ei tietysti riittänyt mihinkään.

Kun me saavuimme 1/2 9 aikaan, olivat huoneet jo melkein täynnä. Naiset sullottiin vierashuoneesen, jossa istuttiin mukavassa puoliympyrässä. Tietysti oli Bergfeldtin rouva kutsunut kaukaisimmatkin tuttavansa, niin että oltiin jotenkin vieraat toinen toiselleen. Lisäksi oli kutsuttu kaikki Augustan ystävät, jotka eivät näyttäneet tietävän mihin mahtua, vaan istuivat kolmittain aina kahdella tuolilla; herra Weigeltin emäntä, jonka luona hän oli asunut ylioppilaana ollessaan, oli myöskin siellä.

Herrat seisoivat asuinhuoneessa poltellen. Herra Weigeltin ystäviä oli tullut joukottain; he olivat enimmäkseen vanhoja ylioppilaita, sangen siivoja nuorukaisia, vaikka heidän frakkinsa soveltuivat heille niin kummallisesti, kuin olisivat olleet toisille tehdyt.

Kello 9 olivat huoneet niin tungokseen asti täynnä, ett'ei kukaan juuri päässyt liikkumaan. Tällä välin oli juotu teetä ja ruvettu jo puhelemaan niistä näistä. Morsiusparia ei vielä ollut näkyvissä.

Nyt tuli sisään eno Fritz, joka oli ruvennut järjestelijäksi. Häntä seurasi kaksi herraa, tuoden kumpikin kukkasilla koristetun tuolin vierashuoneesen ja asettaen ne asuinhuoneen puolisen oven eteen. Eno Fritz istuutui vanhan pianorämän eteen ja soitti häämarssin "Kesäyön unelmasta", joll'aikaa morsiuspari tunkeutui vierasten läpi kukkatuoleille. Ylioppilaat huusivat eläköötä ja muut vieraat paukuttivat käsiään. Se oli hyvin kaunis hetki, jonka eno Fritz oli oikein arvannut.

Augusta Bergfeldt ei näyttänyt niinkään mitättömältä. Hänellä oli yllä valkoinen musliinileninki, vehreällä koristeltu. Mutta jos hän olisi ollut ymmärtäväinen, niin ei hän koskaan olisi valinnut avorintaista pukua. Minun Kaarlenikin oli sen huomannut, sillä myöhemmin hän minulle sanoi itseään aina paleltaneen, kun vain katsoi häneen. Minä tietysti sitä muistutusta vastustin sanoen: "Kaarle, rakkaus on jotakin ylevää, niin ett'ei sitä sovi pilkata." — "Sinunpa olisi pitänyt kuulla, mitä ne ylioppilaat puhuivat!" vastasi hän. — "Kaarle!" toruin minä, "sitä minä en huoli kuulla. Yleensä minä en ollenkaan huoli kuulla, mitä herrat puhuvat naisten seljän takana. Ylioppilaat ovat minusta liian vapaat mielipiteiltään!"

Eno Fritz soitti nyt jotakin tunteellista ja minun Bettini toi keijukaiseksi pukeutuneena morsiusseppeleen. Hän lausui hyvin kauniin runoelman, jossa oli puhe eroamisesta vanhempain kodista, nuoruudesta, lapsuuden onnellisuudesta ja tulevaisuuden tietämättömistä onnettomuuksista. "Huntuun, seppeleesen hajoo kaunoinen se unelma!" päättyi runo. Jo ihan alussa nousivat Augustalle kyyneleet silmiin, ja kun sanat kuuluivat: "Vieraana, yksinänsä hän kodissaan nyt on", alkoi Bergfeldtin rouvakin nyyhkiä. Vaan kun Betti lopuksi syleili Augustaa ja Augusta alkoi melkein ääneen itkeä, emme me muutkaan jaksaneet olla niistinliinoihimme tarttumatta. Harvoin minä olen mitään niin mieltä pehmittävää kokenut. No niin, eipä se niin mitätöntä olekaan tuo tyttärensä antaminen vento vieraalle nuorukaiselle.

Siitä mielialasta meidät äkisti tempasi hyvin ikävä tapaus. Minä olin näet pyytänyt Bergfeldtin rouvaa pitämään Sissi-koiraansa johonkin suljettuna tämän illan, koska se muuten lakkaamattomalla juoksentelemisellaan saattaisi häiritä. Koira lienee kuitenkin päässyt pujahtamaan pois kammarista, sillä yht'äkkiä kuului hirveä parahdus, kun joku polki Sissin jalalle. Kuka sen teki, ei tullut koskaan tietyksi.

Augusta hypähti ylös ja otti yhä vielä huutavan Sissin luoksensa, koettaen sitä rauhoittaa. "Ajakaa, neiti, pois tuo pentu!" huusi herra Weigeltin entinen emäntä hyvin sivistymättömällä puhetavalla. Minä en ole sen ihmisen kanssa sanaakaan vaihtanut.

Augusta piti jo tyyntynyttä elukkaa sylissään; niinpä saatiin rauhassa jatkaa juhlallisuutta.

Sen jälkeen tuli eräs herra Weigeltin ystävä suutaripoikana. Valitettavasti emme saaneet selkoa ainoastakaan sanasta, sillä, koira haukkui häntä koko ajan, se kun ei häntä tuntenut.

Kolmantena järjestyksessä tuli pikku Krause. Minä jo heti hänet nähtyäni aavistin, ett'ei tuosta mitään hyvää tule, kun vanhemmat häntä niin hemmoittelevat. — "No, pikku Edvard", sanoi Krausen rouva, "sanopas nyt värssysi!" — Poika, tirolilaiseksi puettuna, oli vaiti ja työnsi sormen suuhunsa. — "No?" kysyi äiti. — Poika ei ääntä päästänyt. — "Edvard, minä suutun kovasti!" — Poika väänsi suunsa itkuun. — "Edvard, kas niin, ole nyt kiltti!" — Vaan Edvard ei tahtonut. — "Vielä hän tänä aamuna osasi runonsa niin hyvästi", sanoi Krausen rouva kovasti, "vaan kun ihmisiä on niin paljo, niin sentähden hän nyt hämmentyy. Tule, Edi, ja sano se täti Augustalle ihan hiljaa ja anna hänelle se hopeainen sokurilusikka. Kuuletko, Edvard!"

"Meidän sokurilusikkahan se on", huusi poika, "pappa vain siitä viiluutti pois nimen."

Krausen rouva suuttui kuin raivostunut, mutta poika juoksi pois ja huusi: "Mamma tekee minulle pahaa, pappa, pappa!" Herra Krause oli niin järkevä, että toimitti hänet kotiin.

Jos nyt olisi tullut jotakin naurettavaa, niin kyllähän kaikki olisimme tulleet iloisiksi; mutta nyt tuli joku Augustan ystävistä kukkaistyttönä ja toinen leipurina leipinensä, toivottaen, ett'ei sitä koskaan puuttuisi uudesta taloudesta. Se ei vähääkään huvittanut. Viimeksi tuli minun Emmini yön kuningattarena yllä musta huntu täpö täynnä kultapaperisia tähtiä. Hän oli itse miettinyt kaikki ja sanoi: "Ma tullut olen kaukaa — Kuu, tähdet mulla valtaa; — Kun kaikk' on helmoiss' unen, — Yön kuningattaren — On silmä valpas. Teitä — Saan laulull' tervehtää. — Kun yksin jäätte, mua — Te silloin muistakaa!" Samalla hän antoi valokuva-alpumin, jonka kannessa oli kuvattuna Lohengrin jäähyväisiä sanovana, ja lauloi sitte eno Fritzin säestyksellä kauniin laulun: "Istuimme luona ikkunan, kun sammunut ol' kynttilä." Laulun päätyttyä ei ollut käsien taputuksesta tulla loppuakaan; ylioppilaat varsinkin pauhasivat, ja sentähden hän vielä lisäksi lauloi toisen laulun. Häntä hyvin kiitettiin esityksestään ja joku ylioppilas oli sanonut saattavan epäillä, tokkopa Gersterkään osaa niin laulaa, sillä neiti Buchholzin laulussa on erinomaista sulavuutta.

Herrat eivät tällä välin olleet unhottaneet sikarejansa sammumaan; sentähden alkoi olla niin kuuma, että hiki juoksemalla juoksi ikkunanruutuja pitkin, jonkatähden myöskin sillisalaatti, jota nyt tarjottiin, maistui hyvin virkistävältä, vaikka minun mielestäni siihen oli liiaksi hakattu perunoita sekaan. Me naisväki joimme päälle limonaatia ja herrat olutta. Ylioppilaat olivat niin kohteliaat, että pitivät huolen juomanlaskemisesta.

Istuen syömisestä pöydän ääressä ei tietysti voinut ihmispaljouden tähden olla puhettakaan; kannettiin ympäri huoneita valmiita voileipiä, monenlaista särvintä päällä, kaikkea runsaasti ja varsin hyvää.

Sitte tahtoivat nuoret tanssiakin. Ylioppilaat lykkäsivät yht'äkkiä pianorämän makuuhuoneesen, vaikka herra Bergfeldt siitä näytti hämmästyvän, ja tanssi alkoi, kaksi paria vain kerrassaan. Olipa siinä yhtä ahdasta kuin tavallisissa tanssiaisissa, joihin maksaen mennään. Harmitti minua, kun ylioppilaat kantoivat kukkapöydänkin ulos, niin että liiankin hyvin saattoi nähdä, miten herra Bergfeldt oli seinän turmellut. Olisipa rouva tuohon saattanut edes liistaroida paperia.

Meidän siinä istuessamme ja puhellessamme sanoi poliisiluutnantin rouva minulle, että minun Emmilläni todellakin oli erinomainen ääni ja että olisi vahinko, ell'ei se saisi koulutetuksi.

"Sitä minä en vielä ole lainkaan ajatellut", vastasin minä, "hän laulaa vain ihan korvakuulosta."

"Minun tyttäreni rupeaa myöskin ottamaan tunteja", sanoi poliisiluutnantin rouva. "Minä tunnen rouvan, joka etsii oppilaita. Hän on ennen ollut oopperassa. Nykyaikaanhan sitä maksetaan hyvät summat äänistä. Ajatelkaahan vain Pattia ja Luccaa. Mikä maine heillä on ja miten paljo rahaa!"

Minua pyrki oikein pyörryttämään. Eikö Emmi juuri äsken saanut semmoista kiitosta? "Minä puhun miehelleni", vastasin minä. "Muuten, pitäähän jotakin tehdä lapsensa hyväksi." — Hyvänen aika, kun ajattelen, että minun Emmini saavuttaisi niin suunnattoman onnen äänellänsä. Liiaksi se olisi! Kyllä minun Kaarleni siihen suostuu, kunhan minä vain asian hänelle oikein selittelen.

Kello oli tällä välin jo ehtinyt kahteentoista. Morsiuspari istui jotenkin äänettömänä eräässä nurkassa, kun tanssi ei tehnyt hyvää Augustalle eikä hän myöskään kärsinyt sulhasensa muiden kanssa tanssivan. Herra Bergfeldt tuli yhä harvapuheisemmaksi. Ylioppilaat lauloivat juuri onnentoivottelua, kun ovella soitettiin. — "Luultavasti talon isäntä, jota melu on varmaankin ruvennut suututtamaan", sanoi poliisiluutnantin rouva.

Me kuuntelimme, mitä nyt oli tuleva, ja ajattelimme, syttyyköhän tästä oikea riita. Mutta ei. Juhlallisesti kaikui vain laulu, ja sen päätyttyä alkoi polkka. Muutamat virkakumppanit Bergfeldtin toimistosta ilahuttivat häntä tuomalla mukaansa torvisoittimensa, ja todella he hyvästi soittivatkin.

Yhteisestä pyynnöstä soittivat he yövartian laulun, joka ensin alkaa hyvin hiljaa, vaan sitte yhä kovenee, kunnes viimein korvat on mennä lukkoon ja huone tärisee. Silloin tuli talon isäntä.

Yht'äkkiä kolkko hiljaisuus. Tuntui oikein kamalalta! Tanssista ja laulusta ei hänellä ollut mitään sanomista, vaan tämmöiseltä melulta hän tahtoi toki olla rauhassa. — Herra Bergfeldt vastasi saattavansa tehdä asunnossaan, mitä vain tahtoi. — Mutta vahtiparaadit ja raakalais-ulvonta kuitenkin ovat liikaa; putoaahan kalkki katosta alemmassa kerroksessa. — Se on huoneiden vika. — Joll'eivät huoneet ole mieleiset, niin voihan muuttaa muuanne. — Sen kyllä uhkasi Bergfeldt tehdäkin. — Isäntä sanoi Bergfeldtien turmelevan huoneita pahemmin kuin kukaan, eihän hänen muuta tarvinnut kuin tapettia katsoa. — Se ei ollut hänen asiansa. — Ylioppilaat rupesivat nyt välittämään. Me naiset aioimme jo paeta. "Rauhassa, hyvät herrat", huusi minun Kaarleni, "kuulettehan, ett'ei herra isäntä meitä kiellä tanssimasta ja huvittelemasta."

"Kyllä se nyt jo riittää", vastasi isäntä raa'asti.

Mutta eno Fritz toi täyden lasin olutta "Yhden kerranhan me vain olemme nuoret", sanoi hän. "Tottahan juotte meidän kanssamme morsiusparin maljan!" Isäntä ensin vielä murisi jotakin, vaan tyhjensi sitte tarjotun lasin. Ylioppilaat huusivat hänelle eläköötä ja Bergfeldtin rouva tarjosi kauniita leivoksia, jotka hän myöskin otti.

Oikein iloista siitä ei kuitenkaan ruvennut enää tulemaan, vaan muutamat poistuivat ranskalaistapaan elikkä jäähyväisiä sanomatta. Vähitellen tuli enempi tilaa huoneissa ja mekin sanoimme viimein hyvää yötä. Meidän lähtiessämme istuivat eno Fritz ja ylioppilaat juomassa veljenmaljaa isännän kanssa.

Milloin Bergfeldtit pääsivät levolle, en tiedä; arvattavasti vasta kahden päivän perästä.

"Kaarle", sanoin minä kotimatkalla, "kun meidän Bettimme häät tulevat, niin morsianiltaa emme vietä kotona."

"Ei sillä vielä kiirettä ole!" vastasi hän äreästi. "Jo minä pitkäksi ajaksi sain kyllikseni tänä iltana ja luultavasti saivat Bergfeldtitkin!" — Minä en puhunut mitään Emmin-aatteistani. Milloin miehet oikuttelevat, on paras antaa heidän olla olojansa. Kyllä Kaarle vielä joutuu ihmettelemään, kunhan Emmi kuuluisaksi ja mainioksi tulee. Ja kyllä minä tahtoni toimeen panen.

Meidän pitää lähteä kylpypaikkaan.

Ei käynyt kieltää, että Emmiä oli hyvin kiitetty. Pitikö sitte etevyyden jäädä mätänemään Landsberginkadulle ja voinko minä siitä vastata? Eihän toki; minä kyllä tiedän, että meidän kaikkien täytyy kerran tehdä tili; eikä silloin mikään itsepuolustus kelpaa, sillä en minä ole niinkuin Bergfeldtin rouva, joka kyllä kykenee lörpöttelemään keskellä viimeistä tuomiotakin, ell'ei olla niin varovaiset, että jätetään hänet viimeiseksi. Emmin ääni piti taiteellisesti koulutettaman. Minä katsoin olevani siihen sitä enemmin velvollinen, kuin poliisiluutnantin rouva minua hyvin kehoitti ja selitteli, että jos minun Emmini rupeaisi ottamaan tunteja yhdessä hänen tyttärensä kanssa, niin tulisi molemmille huokeammaksi. Minä en todellakaan olisi mikään huolellinen talonäiti, jos olisin päästänyt semmoisen tilaisuuden käsistäni livahtamaan. Ei toki; vaan milloin on jotakin huokeaa tarjona, minä sen heti otan; paitsi helppohintaisista kauppaloista en enää mitään osta, koska sitte perästä päin saa maksaa paljon enemmän liimasta ja kitistä, kuin koko kalu maksaa. Kaarlelleni minä tietysti ilmoitin asian vasta sitte, kun oli toinen neljännesmaksu suoritettava, ja kun silloin olisi ollut ikävä keskeyttää opetusta, ei hän suinkaan sanonut voivansa moittia maksua kalliiksi. Se vakuutus minulle oli hyvin mieltä myöten.

Emmipä myöskin edistyi suunnattomasti, kuten hänen opettajansa vakuutti joka kerran meillä käydessään. "Vielä yksi neljännesvuosi", sanoi hän, "ja teidän tyttärenne pääsee yhtä korkealle kuin Lucca. Nyt hän jo helposti laulaa korkean C:n ja koloratuurikohdat tulevat jo niin sulaviksi, kuin tulisi hänelle rouva Artotin lahjat." Sekin minun mieltäni sangen hyvitti, ja minä ajattelin: kun Emmi tulee maailman kuuluksi, niin minä ihan menehdyn ilosta. Ja miksikä se onni ei tulisi minun tyttäreni osaksi? Onhan suureksi laulajaksi jo monikin tullut, jonka isänkoti ei läheskään ole ollut meidän tasallamme.

Rouva Gryn-Reifferstein olikin aivan oikea opettaja meidän tyttärillemme. Usein kertoi hän minulle ja poliisiluutnantin rouvalle entisestä teaatterielämästään ja vaaroista, jotka siellä uhkaavat nuoria alottelijoita. Vaan hän oli pysynyt lujana pahimmissakin kiusauksissa. Hän kyllä tiesi, mitkä kaikki rumat asiat odottelivat teaatterinäyttämön takana kaikkia, jotka sinne menivät saamatta keltään varoitusta, vaan hän varoitti oppilaitaan juuri sentähden, että hän ne vaarat tunsi. — Miten minä iloitsinkaan, kun tiesin Emmini olevan niin hyvässä hoidossa. Se minusta tosin ei ollut oikein mieleen, että Heimreichin rouvan vanhin tytär ensimäisestä avioliitosta myöskin "kävi Grynin koulussa", kuten sanotaan, mutta hänellä kuuluu sentään olevan hiukkanen ääntä, ja sentähden en minä ollut tietävinäni koko asiasta, vaikka hänen äitinsä minua ihan inhottaa.

Gryn-Reiffersteinin lauluopistossa on tapana pitää kerran vuodessa näyte-esitys, että oppilaat saisivat näyttää, mitä ovat oppineet. Oppilasten, sekä neitien että nuorten herrojen — sillä molempia siellä on — omaiset tuttavineen ja ystävineen ovat kuulijoina, ja kun pääsymaksu on vain yksi markka, niin tietysti on sali tungokseen asti täynnä; siihen on asetettu pikku näyttämö ja siellä taidetta harjoitetaan jalolla innostuksella ja vakavalla siveellisyydellä, kuten Gryn itse sanoo.

Nyt piti minun Emminikin laulaa, vieläpä juuri "Gabriellan" osa "Yöleiri Granadassa"-oopperasta, ensin se kohtaus, kun metsästäjä tuo karanneen kyyhkysen takaisin, ja sitte se kohta, jossa hän kivillä viskelee makaavaa metsämiestä, varoittaaksensa häntä ryöväreistä.

Kiihko oli suuri. Jo neljää viikkoa ennen ei enää ollut muusta puhettakaan kuin laulunnäytteistä, niin että minun täytyi kieltää siitä hiiskahtamasta mieheni läsnäollessa, sillä hän pahastui, kun kuuli vain harjoitus-, näytäntöpuku- tai muita semmoisia sanoja mainittavankaan. Minusta asia kuitenkin oli hyvin tärkeä. Ensinnä tietysti oli suurin huoli puvusta. Missään naamushuvi-rääsyissä minä en tahtonut antaa Emmin esiytyä; sentähden täytyi ompelijattaren tulla meille ja ommella hänelle uusmuotinen, valkoinen silkkileninki, johon pantiin pitkä lieve sekä koristukset kullasta ja punaisesta atlassista, koska kappaleen kotipaikka on Espanja. Ei saanut myöskään puuttua kauniit, korkeakantaiset, valkoiset silkkikengät. Gryn-Reiffersteinin mielestä se puku tosin oli vähän komeanlainen paimentytölle, vaan minä jyrkästi sanoin, ett'ei minun tyttäreni saa esiytyä kuin mikä lutus eikä hän ilman tätä pukua esiydy ollenkaan. Silloin hän viimein taipui. Kun jaksaa, niin tottahan silloin näyttääkin, että on sitä jotain.

Parempipa kuitenkin olisi ollut jättää se puku teettämättä. Vieläkin minua suututtaa, kun se johtuu mieleen. Niinpä lähestyi tuo laulupäivä, kuten kaikki suuret tapaukset, ja viimein se jo oli käsissä. Meitä puolestamme oli melkoinen joukko, sillä me otimme kaikki Bergfeldtit, Krauset, Weigeltit ja vielä muutamia heidänkin tuttaviansa mukaan. Tohtori Wrenzchen, jolle minä lähetin kutsumuskortin, pyysi anteeksi, ett'ei voinut tulla, hänellä kun ei ollut aikaa. Vaan hänellä sitä ei ole koskaan aikaa, milloin hän ei tahdo tulla; perästäpäin minä näet sain kuulla hänen samana iltana olleen Patzenhoferissa "skaattia" ["skaatti" on Saksassa hyvin yleinen korttipeli, jota pelataan erityisellä korttilajilla] pelaamassa ystäviensä kanssa, vaikka hänen jo kyllä olisi aika katsella itselleen pikku rouvaa. No, enpä minä tunge hänelle tyttöäni. Mutta semmoiset ne lääkärit ovat.

Minä menin ajoissa pukuhuoneesen Emmiä pukemaan. Heimreichin rouva oli myöskin siellä tyttärensä luona, jonka piti laulaa "Annan" osa "Salametsästäjästä." Hyvänen aika, mimmoiselta se raukka näytti. Meidän kesken puhuen ei puku ollut oikein puhdaskaan ja kenties mistä äitinsä sen oli lainannut. Luultavasti joltakin huokealta naamuspukujen vouraajalta Kaivokadulta tai jostain muusta semmoisesta paikasta. Se oli oikea kummitus, joka ei lainkaan hänelle käynyt. Minä en ollut huomaavinani koko rouvan läsnäoloa.

Nähtyään minun tyttäreni puvun rupesi hän heti viisastelemaan. "Teidän Emminne kai aikoo mennä kuninkaan hoviin", kysyi hän pisteliäästi. — "Oh, ei!" vastasin minä tylysti, koska muitakin oli pukuhuoneessa ja minä tahdoin näyttää heille, ett'en minä välitä Heimreichin rouvan vertaisista, vaikka heitä kymmenen tulisi. "Tiedättehän, hyvä ystävä, että minä aina pidän siivoutta." — "Oliko se minulle, se?" tuiskasi hän ja asettui tyttärensä eteen, että hän peittyi minun tarkastelevilta silmäyksiltäni. — "En minä ole mitään nimeä sanonut", vastasin minä. — "Sepä vasta, hyvät ystävät", sanoi hän häijysti, "jos Buchholzin rouvan mielestä me kaikki emme ole kyllin hyvät hänelle, niin onhan se hyvin hienosti ajateltu. Me emme tahdo näyttää muulta, kuin olemme; kerskailu ja koreileminen, kun ei mitään ole sen takana, se ei ole meidän asiamme." — "Minunkin mielestäni neiti Buchholz koreilee enemmän, kuin meillä ennen aina on ollut tapana", sanoi väliin vanhanpuolinen tyttö, seisoen juuri peilin edessä itseään maalaamassa. — "Niin!" autteli häntä tuo Heimreichin rouva, "kellä ei ole mitään muuta näyttämistä, sen tietysti täytyy pukeutua taideratsastajaksi!" — Se oli minusta jo liiaksi, mutta minä hillitsin mieleni ja sanoin tyttärelleni niin kovasti, että muutkin kuulivat: "Älä ollenkaan huoli, mitä nuo puhuvat, jotka suuttuvat nukketeaatterista, vaan eivät kuitenkaan voi itse pysyä teaatterista erillään. Paljasta kateuttahan se on." — Nyt ne oikein vasta yltyivät. Jokaisella oli jotakin sanomista. Emmi rupesi itkemään. Olipa se aika meteli!

Rouva Gryn-Reifferstein oli kuullut melun ja kiiruhti nyt näyttämöltä pukuhuoneesen. Ainoastaan töintuskin hän sai äänensä kuulluksi. "Hyvät ystävät", huusi hän, "taistellaan tämä riita sitte laulun jälkeen; nyt meidän pitää heti alkaa, ihmiset jo ikävystyvät. Saanko pyytää niitä, jotka eivät tule laulamaan, pyrkimään saliin paikoillensa?" — Se kyllä oli kauniisti sanottu ja hyvin, vaan minun Emmini ei tahtonut laulaa ollenkaan. Hän yhä vielä itki. "No mutta, hyvä lapsi", sanoin minä kauhistuen, "ovathan Bergfeldtit ja Krauset ja kaikki muut tulleet vain sinua kuulemaan, muut parkukoot niin paljon, kuin mielensä tekee. Muistahan toki kallista uutta pukuasi." — "En minä siitä välitä", nyyhkytti hän, "jos minua tuolla tavalla kohdellaan, en minä jalkaani astu näyttämölle." — Rouva Gryn-Reifferstein joutui epätoivoon. "Emme me sitä numeroa voi mitenkään pois jättää, teidän pitää laulaa." — "Ei, minä en laula!" vastasi Emmi. — "Mutta hyvä neiti", ähki rouva Gryn. Sitte kuiskasi hän Emmille korvaan: "mitäs herra Meijer siitä arvelisi?" — Emmi mietti vähän aikaa ja sanoi sitte: "Kyllä minä sittenkin mieluimmin laulan."

Ennenkuin minä ehdin saada selkoa, mikä mies se "herra Meijer" oli, oli jo rouva Gryn meidät monilla kohteliaisuuksilla ajanut ulos ovesta, ja me sijoituimme kuulijain joukkoon.

Minun mieleni ei suinkaan ollut keveä, kun minä paikalleni pääsin. Suuttumus oli minua hyvin kiihdyttänyt, enemmän kuin tahdoin itsekseni tunnustaakaan. Ja sitte vielä tuo "herra Meijer." Se ei ruvennut ollenkaan mielestä erkanemaan.

Rouva Gryn-Reifferstein istahti nyt pianon eteen, joka oli paperiverhon takana näyttämön sivulla muka orkesterin sijassa, ja nyt se alkoi. Heimreichin Elisabet ja se vanhanpuolinen tyttö, joka oli viisastellut minulle, rääkkäsivät "duettia ja ariaa" Salametsästäjästä. Se oli oikein kiusallista. Elisabet ei tiennyt lainkaan, mihin saisi kätensä pois tieltä, ja lauloi niin väärin, että olisi saanut koirat ulvomaan, jos yhtään semmoista olisi ollut kuulemassa, ja repäsi suunsa niin leveäksi, että se varmaankin olisi nurin kääntynyt niskaan, ell'eivät korvat olisi olleet tiellä. Kuitenkin sai hän mieltymyksen osoituksia, sillä Heimreichin puolue paukutti käsiään, kuin olisivat ne pesukartut olleet. Minä en liikahtunut, vaan otin vielä kiinni Bergfeldtin rouvankin kädet, kun hän yritti paukuttamaan. Sen näki Heimreichin rouva ja katsahti minua semmoisella tavalla, joka ei suinkaan ennustanut hyvää.

Jopa tuli minun Emmini. Ihan oikein oli ohjelmassakin: "Gabriella… Neiti E.B. — Metsästäjä… Herra Meijer!" — Esirippu nousi ylös. Herra Meijer metsästäjän puvussa astui esiin ja lauloi. Hirmuisen pitkä mies, niin että pää ylettyi melkein kattoon asti; silmät paljaasta pelosta vilkkuivat oikealle ja vasemmalle, niinkuin olisi hänellä ollut paha omatunto. Nyt aukesi majan ovi — minun Emmini tuli näkyviin. Selvä "ah!" kuului yleisön riveistä. Minulta ikäänkuin kivi vierähti rinnan päältä, sillä minä huomasin, että hän miellytti.

Emmi alkoi laulaa. Vaan kun hän yritti menemään metsästäjän luo, hän ei päässyt mihinkään, sillä hänen liepeensä oli tarttunut johonkin seinän taa. Lapsi hämmentyi ja vaikeni. Metsästäjä huomasi onnettomuuden ja päästi kohteliaasti hameen liepeen irti. Kuulijat nauroivat ja Heimreichin rouva kovimmasti. Emmi alkoi alusta; se oli hyvin tukalaa. Kaarleni kuiskasi minulle: "Tämä on ensimäinen ja viimeinen kerta, kun Emmi on ilveilemässä." Kun esirippu laskeutui, ei ainoakaan kuulijoista liikuttanut kättänsä. Bergfeldtin rouva yksin, jota jo edeltäpäin olin neuvonut, paukutti koko voimalla. Kaikki kääntyivät meihin katsomaan. Minä olisin tahtonut olla maan peitossa. Heimreichin rouva nauroi kovasti ja pilkallisesti.

Lyhyen väliajan jälkeen alkoi toinen kohtaus. Keskellä näyttämöä oli pieni puusohva ilman selkälautaa makuupaikkana metsästäjälle, ja vasemmalle puolelle olivat asettaneet ylös ikkunaisen huoneenseinän, josta ikkunasta Emmin tuli laulaa. Herra Meijer lopetti "aariansa" ja paneutui makaamaan, mutta kun hän oli liian pitkä, jäivät jalat riippumaan. — Emmi tulee näkyviin. Hän laulaa laulunsa ja viskelee kivillä metsästäjää. Paremmin osatakseen häneen kumartuu lapsi parka liian kauas eteenpäin ja — vieläkin maailma mustenee silmissäni, kun tuota kamalaa tapausta muistelen — seinä kallistuu ja kaatuu minun Emmini kanssa alas, juuri makaavan metsästäjän päälle. Pöytä, jolla hän oli seisonut, kaatua rämisi toiselle puolelle. Uusmuotiset korkeakantaiset kengät olivat tietysti syynä. Hameenlieve myöskin teki lisäksi tehtävänsä. Minä hyppäsin näyttämölle. Onneksi ei Emmi ollut loukkautunut, mutta tuo herra Meijer piti häntä hellästi sylissään ja lohdutti häntä sanoen: "Rakas Emmi, kiittäkäämme Jumalaa, että on näin vähällä päästy. Teaatterimestarin minä ihan pieksän!" — "Rakas Emmi!" sanoi tuo mies. Minun silmäni kerrassaan aukesivat.

Rouva Gryn, joka oli käynyt esiripun takana yleisöä rauhoittamassa, ett'ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut, tuli nyt meidän luoksemme.

"Tällä laillako te siis varoitatte oppilaitanne?" tiuskasin minä. "Sallitteko te, että teidän miesoppilaanne viekoittelevat teidän haltuunne uskottuja tyttösiä tekemään tyhmyyksiä?"

Ja silloin tuo rouva vastasi minulle: "Näkyypä, ett'ei teillä ole minkäänlaista käsitystä teaatterista. Muuten on minusta herra Meijer kyllin hyvä sulhanen, sillä hänellä on kykyä, hänestä voi tulla jotakin."

Minä käännyin ylenkatseellisesti häneen seljin ja menin Emmin kanssa pukuhuoneesen auttaakseni pukua muuttaessa. Emmin täytyi tunnustaa kaikki. Niinpä minä nyt sain kuulla, että rouva Grynin oppilailla yleensä on tapana rakastua toisiinsa, koska se kuului taiteesen, kun näet ainoastaan niitä tunteita osaa oikein esittää, joita sydämmensä pohjasta itse tuntee. Kyllä kai. Minun ei olisi pitänyt ollenkaan luottaa tuohon rouva Gryniin, sillä ikuinen laulaminen rakkaudesta ja aina vain rakkaudesta ja ilvehtiminen, jossa myöskin aina on puhe paljaasta rakkaudesta, se tietysti viimein eksyttelee kokemattomat nuoret ihmiset tyhmyyksiin. Ja sitte vielä lörpötetään sen Grynin mukaan, että hän oppilaitansa vaaroittaa teaatterin vaaroista. Inhottavaa!

Me ajoimme kotiin. Minun Kaarleni oli suutuksissaan. Hän ei edes torunutkaan, mutta kyllä minä huomasin, miten häntä harmitti. Eikä hän vielä Meijerin juttua edes tiennytkään.

Minä katsoin olevani velvollinen sanomaan hänelle senkin.

"Vilhelmiina", sanoi hän, "huomaatko nyt tyhmyytesi? Miksi aina etsit onnea omain seinien ulkopuolelta? Miksi tunkeudut asioihin, jotka eivät sovellu meille?"

"Emmin etuahan minä vain tarkoitin, että hän tulisi suureksi ja kuuluisaksi!" nyyhkytin minä.

"Meillä on nyt muuta ajattelemista", vastasi Kaarle. "Emmi täytyy meidän toimittaa pois täältä, ei hänen sovi jäädä tuttavien sääliteltäväksi ja pilkattavaksi. Toimita niin, että hän unhottaa herra Meijerin; Gryn-Reiffersteinin lauluveikkoa minä en halua vävyksi."

Me neuvottelimme ja päätimme, että oli kaiketi parasta ja tarkoituksenmukaisinta minun lähteä Emmin kanssa johonkin kylpypaikkaan.

Lapsiparka ei uskalla missään näyttäytyä, niin häntä hävettää ja niin hän pelkää tuttujen pilkkaa; hän tuskin uskaltaa kävellä muutamaa askelta omalla kadulla. Siispä meillä ei ole muuta neuvoa kuin jättää koko Parnassos kaikkine maineineen ja lähteä Itämeren viileille rannoille. Meidän unelmamme maineesta ja kuuluisuudesta on häpeäksi muuttunut. Nyt minä, paha kyllä, liian myöhään huomaan, ett'ei ilma kelpaa kartanon pohjaksi ja ett'ei palatsinkaan rakentaminen siihen ole yhtään arvokkaampi kuin pikku maatalon teko; ennemmin tai myöhemmin se kumoon kaatuu. Joll'ei polisiluutnantin rouva olisi minua niin kehoittanut eikä se rouva Gryn ollut niin imarteleva, niin minä en olisikaan antanut Emmin julkisesti esiytyä. Tosinhan tuo nyt vain oli tuttavien piirissä, mutta siellä olivatkin kaikki tutut, ja se se on vielä pahempi kuin julkisuus.

Meidän oli pakko lähteä kylpypaikkaan ja mitä pikemmin, sitä parempi.

Kylpypaikassa.

Täällä minä nyt istun Flunderndorfissa Emmini kanssa kaukana kauniista Berliinistä, jossa iltasilla aina saa ilmaiseksi kuunnella puistossa musiikkia ja jossa on omat huvituksensa ja mukavuutensa, joita nämä ihmiset eivät ole edes unissaankaan nähneet. — Ah Berliini, miten minä ikävöin takaisin sinun vilkkauteesi!

Te varmaankin kummastelette, mitenkä minulle jo niin pian on tullut runollisuuteen vivahtava koti-ikävä, ja tietysti ajattelette, että jos kelpo rouva tyttärineen olisi mennyt johonkin suureen kylpypaikkaan, niin hän ei suinkaan kaipaisi Berliiniä, mutta juuri sentähden, että minä tahdoin paeta Berliiniä, täytyi minun valita vähäinen, tuntematon kylä Itämeren rannalta, ja semmoinen juuri on Flunderndorf. Joka paikassa muualla me olisimme tavanneet tuttuja, jotka ovat ainakin kuulleet Emmin onnistumattomasta esiytymisestä rouva Gryn-Reiffersteinin oopperassa, ja sitä yhteen sattumista minä tahdoin välttää niin paljon kuin mahdollista. Vai tahtoisitteko ehkä te joutua puheen ja pilkan alaiseksi?

Olipa minulla vielä toinenkin syy tulla juuri tänne. Minä näette sain kuulla tohtori Wrenzchenin joka vuosi muutamia viikkoja uivan Flunderndorfin merivedessä, ja kun nuoret ihmiset oppivat kylpyaikoina hyvästi tuntemaan toisiansa, koska heillä siellä ei ole muuta seuraa, niin minä pannessani tavaroita matkalaukkuun ajattelinkin kaikenlaisia mahdollisuuksia. Että säännöllinen talous on ehdoton välttämättömyys tohtori Wrenzchenille, sen kyllä siitäkin näkee, että hän taas äskettäin on pitänyt syntymäpäiväänsä suunnattoman ylellisesti ja tuhlaavaisesti. Eno Fritz sanoi sitä oikein kauhistavaksi; niin erinomaisia pitoja kuin tohtorin syntymäpäivä-kemut hän ei ole milloinkaan nähnyt. Jos hän minun Emmini ottaisi, niin me sen päivän viettäisimme kotona hupaisesti omin joukoin. Aamusilla pikku aamiaiset, iltapäivällä kahvia naisille ja iltasilla leivoksia ja olutta. Tuhlaamisesta minä hänet kohta vieroittaisin ja ruokatoverit kyllä karkkoaisivat, kun vain minut näkisivät.

Varsin kaunista täällä on Flunderndorfissa, mutta kaikki hirveän yksinkertaista. Mainitsenpa nyt esimerkiksi vain vuoteet. Kaislanpäitä niissä kyllä on alkuaan ollut, mutta tuntuu ihan, kuin olisi makaamassa perunasäkillä, ja peitteet ovat niin paksut, että ihan on tukehtua niiden alle. Minä tietysti aina makaan, paljas lakana vain peitteenä. Sillä tavalla ne kaikki kylpyvieraat makaavat, kuten piankin saa kuulla, sillä kun aamusilla tavataan toinen toisensa, niin ensiksi kysytään, miten kukin on nukkunut, onko ollut paljo tai vähä itikoita, hyvinkö ne pistelivät vai eikö ollenkaan? Kylpypaikassa näyttäytyy kukin ihan semmoisena kuin on; muututaan ihan luonnollisuudeksi, ja se se juuri yhdessä veden suolaisuuden kanssa vaikuttaa terveyteen.

Meitä on täällä noin urkkosummassa neljäkymmentä henkeä, ja kun Flunderndorfissa eletään hyvin huokealla, niin tietysti täällä ei ole ainoatakaan ylhäistä. Moni asuu kalastajain luona, jotka vuokraavat kesäksi niin sanotun vierashuoneensa; toiset ovat asettuneet ravintolaan, jossa syödään yhteispöydässä. Rannassa on kylpykärryjä, ja hietikolla on meren puolelta avonainen katos, jossa voi ilmaa hengitellä huonommassakin säässä. Milloin aurinko paistaa, makaavat kaikki jäseniään oikoen hiekassa, miehet, naiset ja lapset. Alussa minä en tahtonut siihen alentautua, vaan kyllä minä nyt jo aika lailla mellastelen muiden mukaan. Luullakseni onkin parempi, että on joitakuita vanhempia naisia läsnä tuossa hiekan mylleröimisessä.

Paitsi meitä on täällä Berliinistä ainoastaan yksi perhe ja, kuten heti huomaa, silminnähtävän sairauden tähden. Mieshän on paljas varjo, ja harvoinpa nuo rouva ja pikku tytärkään lienevät saaneet raitista ilmaa. Ihmisistä näkee yhtä hyvin kuin vaatteistakin, mitkä ovat liian kauan olleet kaapissa ummehtumassa.

He, tuo sairas herrasväki, ovat varmaankin ennen nähneet parempia päiviä. Minun jo teki mieleni monesti kuulustella heitä, sillä tahtoohan toki tietää, kenenkä kanssa mereen astuu, mutta heihin on ikäänkuin kirjoitettu: "katso, älä koske!" — ihan kylmät kuin jäävuori.

Sen sijaan on täällä eräs rouva Hampurista pikku poikansa kanssa, joka heti rupesi meille tuttavaksi. Hyvin rakastettava nainen, aina erittäin loistavassa puvussa. Äskettäin oli hänellä yllä puku ylhäältä alas asti mustista ja valkeista rimpsulaskoksista, niin että se näytti varsin loistavalta, ja vaikutusta vielä lisäsi kolme suurta orvokkikimppua, yksi edessä, toinen takana ja kolmas vasemmalla puolen rinnassa. Emmi ja minä olimme aivan ihastuneet. Onpa sillä rouvalla korujakin, kaikki paksua ja puhdasta kultaa, niinkuin hän itse sanoo. Enimmäkseen ovat ne syntymäpäivä-lahjoja, kuten hän sanoo, koska hänellä itsellään ei ole taipumusta niitä ostelemaan. Minä sentähden kiittelin hänen anteliasta puolisoansa, vaan hän minua sysäsi kylkeen kyynyspäällään ja nauroi. Ja kun minä sitä kummastelin, selitti hän miehensä olevan merien takana ja suunnattomasti hyötyvän, vaan hän pikku Hannonsa kanssa — se on pojan nimi — elää hiljaksensa Hampurissa. Hän pyytäisi mielellään minuakin käymään heillä, vaan kun hänen oma talonsa nyt par'aikaa on korjattavana, asuu hän vain vuokrahuoneissa.

Muut naiset oleskelevat melkein itsekseen. Milloin eivät ole uimassa, etsiskelevät he raakkuja tai merenvahaa taikka menevät metsäkukkia poimimaan metsiköstä tuolta niemeltä, joka kiertää Flunderndorfin lahtea. Eräs neiti Stettiinistä on hyvin kaunis. Se hienopukuinen rouva sanoi hänen kyllä pääsevän onneen käsiksi. Se minulle sattui arkaan paikkaan, sillä minä ajattelin tohtori Wrenzchenin tuloa, joka oli tapahtuva ihan näinä päivinä. Minä sentähden kysyin häneltä, eikö minunkin Emmini ollut aika sievä ja eikö hänellä voinut olla yhtä hyvät toiveet kuin tuolla stettiiniläisellä.

Hampurilainen rouva sanoi Emmiä kyllä hyvin sieväksi, mutta kaiken kuitenkin riippuvan äänestä ja pukuvarastosta.

Se vastaus minua hämmästytti enemmän, kuin huomata annoin, sillä enhän minä voinut uskoa muuta kuin että se rouva viittasi tuohon onnettomuuteen, joka Emmille tapahtui Gryn-Reiffersteinin laulunäyttelysssä. Mitä häneen muuten olisivat Emmin ääni ja pukuvarasto koskeneet? Me sanoimme vähän kylmänlaisesti jäähyväiset ja jätimme rouvan poikineen rannalle. — Kylässä astuimme sattumalta sen talon ohitse, jossa tohtori Wrenzchen tavallisesti asuu täällä käydessään; tietysti me tiedustimme, joko hän oli antanut tietoa tulostaan ja milloin se oli tapahtuva. Talonpoika meille ilmoitti berliiniläisen herran jo tulevan tänä iltana myöhään, jonka tähden minä sanoin Emmille: "Sinä panet huomenna yllesi kermankarvaisen leninkisi ja teet itsesi niin kauniiksi kuin mahdollista. Se tohtoria äärettömästi ihastuttaa, kun näkee semmoista huomaavaisuutta."

Tähän astihan oli kaikki hyvin, mutta olipa taaskin käyvä ihan toisin, kuin minä ajattelin. Eikä se tietysti ollut kenenkään muun syy kuin tohtorin; ei minun ainakaan tarvitse itseäni moittia.

Seuraavana aamuna me nousemme aikaisin ylös. Minä puen lapseni, niin että sen stettiiniläisen todellakin olisi ollut vaikea kilpailla Emmin kanssa. Ilma oli ihmeen ihana. Merellä oli hienokaista sumua, joka vähitellen yhä enemmin hienoni, niin että meren pinta viimein oli kirkkaana kuin peili silmäimme edessä, ja aurinko siitä itseään katseli. Ja ylhäällä oli taivas niin kirkkaan sinisenä, että olisi luullut katsovansa äsken maalattuun kyökinkaappiin. Se oli oikein miellyttävä maisemakuva, niinkuin arvosteluissa sanotaan. Minun tarkoitukseni oli nyt tervehtiä tohtoria aamusilla ja näyttää hyvin iloitsevamme hänen tulostaan, pitää häntä koko päivän silmällä ja iltasilla pyytää häntä vasikkapaistille. Sen me kyllä voimme tehdä, koska hän meidän kotilääkärinämme on meille hyvä tuttu, ja jos osoittaa kohteliaisuutta sille, joka on monesti hengen pelastanut, niin kellepä johtuisikaan mieleen sitä väärin käsittää. Sitte minä aioin pyytää häntä opettamaan minulle ja Emmille skaattia, ja kaikki muu olisi sitte jäänyt minun huolekseni. Paistettuja perunoita, joita hän niin mielellään syö, olisi hän tietysti myöskin saanut. — Mutta mitäpä on parannusta paraimmistakaan aikomuksista, kauneimmistakaan suunnitteluista, kun ihmiset, joita tarkoittaa, ovat kelvottomat.

Minä annoin talon pikku pojalle pikku rahan käskien häntä heti minulle ilmoittamaan, kun se Berliinin herra nousee ylös. Emmi ja minä odotimme puutarhassa ja teimme kumpikin kukkavihkon. Millä tunteilla äiti sitoo yhteen kukkia sen päivän aamuna, jolloin hänen lapsensa kohtalo on ehkä tuleva ratkaistuksi, sitä ei voi kertoa; mutta kaikki äitit, jotka vain tietävät, miten työlästä nykyään on saada tyttärensä kunnon miehelle, he voivat arvata, miltä minusta tuntui siinä ajatellessani: tässä nyt istut puutarhassa kukkinesi, sinun luonasi istuu lapsesi, tuolla ylhäällä makaa tohtori ja kaikille meille on aurinko noussut niin ihanana. Paljonkohan olemme viisastuneet sen laskuun asti.

Nyt se poika tuli juosten ja huusi:

"Jo se liikkuu siellä sisällä! Ja laulaa niin tuhannesti! Jos joudutte, niin vielä hänet saatte kiinni!"

"Mistä asti tohtori on laulellut?" kysyin minä.

"Ehkäpä hän onkin laulellut joskus", virkkoi Emmi. Samalla me läksimme toimittamaan tohtorille mietittyä hämmästystä, mutta itsepä me juuri hämmästyimme.

Ikkuna aukesi. "Viskaa, Emmi!" sanoin minä, ja molemmat me heitimme kukkaiskimppumme sisään. — "Kiitoksia, hyvät naiset!" kuului ihan vieras ääni, ja mies, jonka oma se oli, tuli näkyviin. Se oli herra Meijer, tuo hävytön oopperalaulaja, jonka tähden me juuri Berliinistä pakenimme.

"Herra!" tiuskasin minä, "kuinka te uskallatte meidän jäljestämme tulla." — "Olkaa hyvä, älkää kiivastuko. Minun lääkärini määräsi minulle Flunderndorfin kylpypaikaksi ja samalla neuvoi minua tähän taloon, kun hänellä tänä vuonna ei ole aikaa uimiseen." — "Teidän lääkärinnekö?" vastasin minä pilkallisesti. — "Niin juuri", sanoi hän, "tohtori Wrenzchen hyväntahtoisesti…" — Minä en huolinut kuunnella loppuun asti, vaan otin Emmiä käsivarresta ja vedin hänet pois kanssani.

Minun oli tänä aamuna ihan mahdoton mennä veteen, niin minua suututti; olisinhan minä voinut saada halvauksen. Emmi oli yht'äkkiä ihan mieltynyt tuohon pitkään laulajaroikaleesen, kun nyt vain hänet uudestaan näki, niin että me olimme ihan entisessä pulassa. Meidän täytyy päästä pois täältä… mutta mihin? Voi kelvotonta tohtoria, kun teki meille semmoiset kepposet!

Päivällisen jälkeen.

Me jäämme tänne! — Se hieno hampurilaisrouva on palkannut herra Meijerin; hänellä näet on jokin konserttiravintola tai laulukahvila, jossa syöminen ja juominen tietysti on pääasiana. Meijer rupeaa laulamaan hänen luonansa. Ja semmoisen rouvan kanssa me olimme hyvät ystävät! Se Meijerin alentautuminen on kerrassaan hävittänyt Emmin sydämmestä kaiken mieltymyksen, ja sitä onnea minä osaan pitää arvossa. Tänä iltana Meijer pitää laulajaiset ravintolan salissa, joista me tietysti pysymme poissa. Me sen sijaan lähdemme vähän pitemmälle kävelemään sen perheen kanssa, joka meistä näytti niin rajattoman köyhältä. Herra on yli-oikeusneuvos ja lisäksi vielä aatelinen, joka elää ihan luonnon mukaan. Ja kun minäkin elän samaan tapaan, niin kylläpähän hänet jo puhumaan saan, sillä luonto yhdistää samanluontoiset sielut paljon likemmin kuin taide, koska luonnossa ei tarvitse olla mitään leipäkateutta. Heissä on jotakin hyvin ylhäistä, vaikka he täällä vain hapanmaitoa ja ruisleipää syövät. Rouva oli aamusilla huomannut Emmin itkeneen (tietysti herra Meijerin tähden), ja siitä me saimme ensi aiheen tutustua. Miten osanottavainen rouva oli, osaa tuskin kuvailla, ja herrakin tuli oikein kohteliaaksi ja avomieliseksi; meidän entinen seuramme ei ollut heitä miellyttänyt.

Kyllä tohtori tämän vielä saa maksaa. Jahka minä vain olisin hänen anoppinansa!

* * * * *

Syksy kului ja talvikin oli jo loppumaisillaan, kuulumatta mitään rouva Buchholzista. Me aloimme jo peljätä Flunderndorfin kirjeen jääneen viimeiseksi ilmoitukseksi sen kelpo rouvan iloista ja suruista, kun viimeinkin uuden eli 1882 vuoden ensi päivänä postiljooni toi kirjeen Landsberginkadulta.

Herra Bergfeldtin onnettomuus.

Tämän kirjeen te saatte juuri uuden vuoden ensi aamuna, jos postihallitus pitää koneistonsa yhtä hyvässä voiteessa kuin tähän asti. Jospa tietäisitte, millä tunteilla minä nyt tartun kynään! Ah jospa voisin lähettää teille uuden vuoden onnentoivotukseni tyytyväisemmällä mielellä! Sillä jos juuri nyt joku minusta ottaisi valokuvan ja lähettäisi sen teille, niin te huudahtaisitte: "Hyvänen aika, mikä nyt Buchholzin rouvaa vaivaa? Hänhän ihan näyttää, kuin olisi niellyt vasun täyden hiiriä!"

Tietysti on kaikki taaskin Bergfeldtien syy, varsinkin rouvan. Herra Bergfeldt itse on kunnon mies. Hänen virkapalkkansa riittää hyvästi ja lisäksi hän aina vähän ansaitsee siten, että pitää monen pikkukauppiaan ja käsityöläisen tilikirjat hyvässä järjestyksessä.

Mutta se rouva! Eipä käsitä, miten mies, joka kuitenkin on puoli matkaan lukutiellä päässyt, on ottanut tuon rouvan, joka on ihan johdonmukaisesti paennut kaikkia sivistyksen merkkejäkin. Tietysti semmoinen ihminen ei lue mieltä-ylentävää kirjaa eikä opettavaista sanomalehteä, vaan istuu ja juo aamusta iltaan kahvia vehnäsen kanssa. Sill'aikaa talous rappeutuu ja siitä ei seuraa mikään muu kuin ett'ei tulla toimeen sillä, mitä mies ansaitsee. Että lisäksi rouva ansaitsee jotain kynällä, se vain aniharvoin tapahtuu, eikä sitä sovi Bergfeldtin rouvalta vaatiakaan.

Suoraan sanoen: Bergfeldtissä ei ole, niinkuin olla pitäisi; herrasta minä jo ammoin olen huomannut, että häntä huolet painavat. Luonnollisesti ei rouva siitä vähääkään huoli.

Lisäksi vielä heidän täytyi varustaa vähän myötäjäisiä Augustallensa ja sitä varten tehdä velkaa. Morsianillan hälinän tähden talonisäntä ilmoitti vuokra-välikirjan kumotuksi, niin että heidän täytyi etsiä uusi asunto. Ja mitä muutto maksaa, tietää kukin vallan hyvin, joka on kerrankaan Berliinissä majaa vaihtanut. Nuo huonekaluvaunut ovat oikea hauta kaikille tavaroille, varsinkin lasisille.

Emil yhä vielä lukee asessorin-lukujansa, ja Bettin joutuminen hänelle kihloihin oli tyhmintä, kuin milloinkaan on tapahtunut; Bergfeldtin rouva tiesi sen eikä hänen olisi pitänyt sitä suvaita, sillä hänen kodissaan se onneton suhde alkoi, jota vastoin minut vain asianhaarat pakottivat suostumaan tuohon liittoon, joka on elämäni suurin kiusa. Eikä mitään toivoa sen purkamisesta, sillä rakkaudessaan Emiliin on Betti itsepäisempi kuin missään muussa.

Monesti olen minä huolissani ajatellut, että ehkäpä sentään kaikki hyväksi kääntyy, sillä onhan taitavia lakimiehiä päässyt hyvinkin korkeihin virkoihin; vaan kun sitte olen katsellut Emiliä, olisiko hänessä ministerin tai edes maaherran alkua, niin aina minusta on tuntunut, kuin hän ei olisi henkisistä lahjoistaan kyllin vakuutettu, vaikka kyllä ei sovi sanoa, ett'ei hän muodolta olisi pulska nuorukainen. Mutta alinomainen viiksien väänteleminen ja venytteleminen ei juuri ole mikään eteenpäin pyrkivän neron merkki. Ministeriksi päästäkseen tarvitaan vähän enempi, varsinkin taipumusta! Pitääpä myöntääkin, että missä Bergfeldtin rouva on perheen äitinä, saavat lapset yleensä olla iloiset, jos oppivat lukemaan ja kirjoittamaan ja kokonaiset luvut luvunlaskusta käsittämään. Minun Bettini lausui jo kymmenennellä vuodellaan isänsä syntymäpäivänä ranskalaisen runoelman niin selvästi ja hyvästi, että koulumamseli sanoi, ett'ei Pariisissakaan kasvanut osaisi paremmin; Bergfeldteillä tietysti ei ollut varaa luettaa Augustallansa ranskaa. Koska nyt luonteet kerran ovat niin erilaiset, on minun velvollisuuteni lykätä Emilin ja Bettin häitä niin pitkälle kuin mahdollista.

Muutenpa nyt, hyvä toki! ei sitä kannata kotvalleen ajatellakaan, sillä Bergfeldtit ovat perin ahtaalla.

Minä jo ammoin huomasin, ett'ei kaikki ole raiteillaan, sillä herra Bergfeldt ihan silmissä laihtui. Silloin tällöin hän neuvotteli minun Kaarleni kanssa ja joka kerran hänen oltuaan meillä näytti Kaarle yhtä murheiselta kuin hänkin. — "Kaarle!" sanoin minä, "teillä on salaisuuksia, sinulla ja ystävälläsi Bergfeldtillä. En minä ole utelias, mutta tietää minä tahdon, mitä se on, sillä näenhän minä, miten se sinua kalvaa ja huolettaa." — "Vilhelmiina!" vastasi Kaarle vakavasti, "se ei ole minun salaisuuteni, vaan minun vanhan, rakkaan ystäväni, ja sentähden sinä minulta et saa tietää sanaakaan." — "Kaarle, noinko sinä sanot minulle, omalle vaimollesi?" — "Vilhelmiina, olehan hyvä äläkä huoli kiivastua?" — "Minäkö kiivastua? Joutavia, siksi on minusta koko tuo salavehkeily liian vähäarvoinen. Mutta sen minä sanon, että jos ystäväsi Bergfeldt vielä kerran tulee sinun luoksesi… niin…" — "No, niin?" — "Niin puhun minä hänelle suoraan ja selvästi, niinkuin Landsberginkadulla on tapana!"

Kaarle naurahti ääneensä.

"Kaarle, pyydän sinua pitämään kunniassa lastesi äitiä!" — "Ei sinusta tänään puhuteltavaksi ole", vastasi Kaarle. "Sinun ei tarvitse odottaa minua illalliselle." Ja niin sanoen hän meni tiehensä.

Minä annoin hänen mennä menojaan enkä myöskään ollut kaipaavinani häntä, lasten tähden. Kun häntä ei vielä kuulunut yhdentoista aikaan, kävimme levolle. Mitäpä sitä semmoisissa tiloissa on muuta neuvoa kuin vuode, joka niin sanoakseni on täyskasvuisten äitinsyli, vaikka se tosin on hyvin puutteellinen syli, siinä kun ei ole sydäntä tykkimässä. Jos kerran saa nukkuneeksi, ei ole yhtään väliä, miten tai missä makaa, mutta nukkuminen se juuri on pääasia. Tuo päänalunen ei sano yhtään lempeää sanaa, ei silittele poskea eikä tukkaa, ei sulje silmiä hellällä suutelolla, ei laula kehtolaulua, vaan on päinvastoin niin oikullinen, että juuri silloin ehtii painua läjään, kun uni tekee tulon yritystä.

Minä olen monesti käynyt levolle, istumatta Kaarlea odottamassa, ja iloitsin joka kerta, milloin hän tuli kotiin aikaisemmin, kuin olin arvannut. Mutta silloinpa hänellä ei ollutkaan mitään salattavana minulta, ei mitään tuommoista asiaa, johon nuo Bergfeldtit ovat syynä, joka minulta riisti unen ja ajoi mieheni ravintolaan. Eikö tuo salaisuus ollut ihan kuin seinä, joka oli tehty meidän välillemme?

Ja saatoinko minä luulla muuta kuin että se Bergfeldtin rouva se oli kaiken tämän syynä? Ei osaa sanoakaan, miten minä tuota ihmistä inhosin. Jos hän vain olisi ollut minun tienoillani, niin kyllä minä hänet olisin opettanut.

Jo kahdesti olin pudistellut ja korjannut päänalustani, eikä vieläkään kuulunut miestäni. "Vai niin!" ajattelin minä, "nyt rupeaa Kaarle vielä juomaan ja öillä kuljeksimaan tuon eukon tähden. Voi lapsiraukkoja! He eivät enää voi pitää isäänsä kunniassa, ja hän vaipuu vaipumistaan yhä syvemmälle, kun huomaa omaistensa rakkauden päivä päivältä kylmenevän. Mutta sinä, Vilhelmiina, vannot, että vaikk'et enää häntä rakastakaan, niin säälimättä et häntä jätä, vaikka hän kuinka syvälle vaipuisi!" Niin minä sanoin itsekseni ja minun täytyi katkerasti itkeä ajatellessani kaikkea onnettomuutta, joka tulevaisuuden povessa oli kätkettynä.

Silloin viimeinkin tuli Kaarle.

Minä olin nukkuvinani. Hän sytytti kynttilän, riisui hiljaa jalkansa ja muutti yöpuvun yllensä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei hän minua tervehtinyt eikä sanonut minulle sanaakaan, vaan kävi levolle ja sammutti tulen. Oli pimeä minun ympärilläni ja samoin sisälläni. Minä olin menehtyä murheesta.

"Itketkö sinä, Vilhelmiina?" kysyi hän vähän ajan perästä.

Minä en saanut vastatuksi. Kurkkuani tuntui kuristavan. Minun täytyi itkeä, muuten olisin tukehtunut.

"Vilhelmiina", sanoi Kaarle, "mikä sinun on? Ihanhan sinä peljästytät minua; tuonko sooda-jauhot?"

"Ei!" nyyhkin minä. "En minä ole kipeä, mutta niin onneton, niin perin onneton!"

"Vilhelmiina, mitä on tapahtunut?" Selvästi minä kuulin, miten Kaarle nousi ja yritti ottamaan tulta.

"Ei mitään!" vastasin minä. "Pysy vain rauhassa tilallasi. Älä minun tähteni itseäsi vaivaa. Mitäpä sinä huolitkaan vaimostasi? Enemmänhän pidät huolta Bergfeldteistä."

"Sinä olet turhamainen!" sanoi mieheni ankarasti.

"En, en ole!" vastasin minä. "Sinulla on Bergfeldtien kanssa salaisuuksia, joita et sano minulle. Ja ne lienevät hirveitä asioita, koska niitä et uskalla ilmaista minulle, joka tähän asti olen ollut elinkumppanisi. Ah, kaikki luottamus on lopussa, kaikki perin lopussa!"

Kaarle oli vähän aikaa vaiti. Sitte hän sanoi: "Olisinpa luullut sinua ymmärtäväisemmäksi, Vilhelmiina! Ystävälläni Bergfeldtillä on raskaita huolia, jotka hän minulle, entiselle koulukumppanilleen suoraan sanoo, kun tietää, että minä autan häntä, mikäli voin ja jaksan. Ei edes rouvansakaan tiedä niistä mitään…"

"Eikö?" keskeytin minä.

"Ei", vastasi Kaarle. "On huolia, joita mies kantaa yksin eikä ilmase vaimolle, jota rakastaa. Ne ovat semmoisia huolia, jotka hän toivoo voittavansa ja saavansa poistetuksi ja joita vastaan hän yksin taistelee, tekemättä muille mielipahaa. Miten katkeraksi teidän vaimojen elämänne tulisikaan, jos miehet teille ilmoittaisivat pienimmätkin vastoinkäymiset asioitsemisissa ja kaikki huolet, mitä toimeentulo-taistelussa on; ja miten kiusalliseksi tekee vaimo miehensä elämän, jos hän miehelleen latelee pienimmätkin talousharmit ja kaikki riitelemiset piikain kanssa ja tahtoo, että pitäisi kostaa vähinkin suuttumus naapurien tähden. Selvittäköön kumpikin asiansa omassa piirissään, että päiväpaiste säilyisi kodissa niinä hetkinä, jolloin perhe on koossa lepoa ja virkistystä nauttimassa!"

"Olet ehkä kyllä oikeassa, Kaarle!" vastasin minä, "mutta minun mielestäni kyllä herra saattaisi välistä piikoja aika lailla nuhdella, se näet vaikuttaisi enemmän kuin rouvan sanat. Ja mitä nyt ystävääsi koskee, niin on minusta hyvin väärin, että hän sinun niskoillesi ripustaa kaikki asiansa eikä pidä niitä omina huolinaan; siten hän turmelee toisten ihmisten kotirauhan. Vaan tietysti sinä huolit enemmän Bergfeldtin rouvasta kuin omasta vaimostasi!"

"Vilhelmiina, älä ole naurettava. Huomenna, kun olet järkevä, saat kuulla kaikki. Ja sinun pitääkin kuulla, sillä sinun tietämättäsi minä en tätä asiaa mielelläni päätä."

"Ja luuletko sinä, että minulle tuo lupaus antaa rauhan? Paras on sinun sanoa nyt, mitä minun kuitenkin huomenna pitäisi saada tietää; sillä muuten ei minulta nukutuksi tule."

"No niin", sanoi Kaarle vähän ajan perästä. "Tiedäthän, että Bergfeldteillä oli viime aikoina menoja, niin että ne saattoivat heidät pulaan…"

"Kenenkä tähden?" kysyin minä. "Kun emäntä on niin epäkäytöllinen kuin se rouva…"

"Samapa se, mistä syystä", keskeytti Kaarle. "Asiat nyt ovat kerran sillä kannalla kuin ovat, eivätkä muutu. Mutta pahin asia on vielä sanomatta. Bergfeldt on antanut itsensä houkutella takaukseen, ja kun se mies, jota hän takasi, on vararikon partaalla, täytyy hänen maksaa." — "Se on hirveätä!" huudahdin minä. — "Hän on puhunut asiansa minulle, ja nyt on meidän vuoromme, Vilhelmiina. Meidän pitää auttaa, ett'ei hän ihan häviöön joutuisi."

"Meidänkö?" kysyin minä kauhistuen. "Ja kuinka paljon hänen on maksettava?" — "Kaksituhatta markkaa", vastasi Kaarle hiljaa. — "Ei koskaan!" vastasin minä, "sehän olisi ryöstämistä omilta lapsiltamme. Eihän meilläkään niin runsaasti ole, että saattaisimme sen vähän viskata ulos ikkunasta, mitä olemme saaneet suurella vaivalla hankituksi."

"Kyllä minä tiedän", sanoi Kaarle, "ett'et sinä ole kovinkaan ystävällinen Bergfeldtin rouvaa kohtaan, mutta sittekin sinä kyllä suostut. Onhan meillä Bytzowin tätin perintö." — "Hän oli minun tätini, Kaarle!"

"Juuri sentähden tahdonkin minä sinun suostumustasi. Olisiko sinulla enää koskaan iloista hetkeä, kun sinun täytyisi nähdä koko perheen joutuvan häviöön sinun armottomuutesi tähden? Ja Bergfeldt menettää virkansa, jos hänen täytyy luovuttaa omaisuutensa velkojilleen!"

Minä en vastannut. Rouvalle tuo nöyryytys olisi hyvin terveellinen, ajattelin minä. Mutta herraa ja Augustaa ja poikaa minä en enää voisi koskaan katsoa suoraan silmiin.

"Oletko vaiti, Vilhelmiina? Eikö sinulla ole vastausta vaikka minä oikein sydämmeni pohjasta pyydän?"

"Tee, mitä et voi jättää tekemättä, Kaarle", sanoin minä. "En minä tahdo olla vikapää heidän onnettomuuteensa."

"Tiesinhän minä, että sinä et kiellä", sanoi Kaarle iloisesti. "Kyllä sinä sydämmestäsi olet hyvä ja hellä, vaikk'et sitä aina tahdo näyttää. Ja nyt sinun pitää saaman suutelo!"

"Kaarle!" toruin minä, "älä vilusta jalkojasi!" Mutta hän ei huolinut. — Sitte kertoi hän, miten kaikki oli tapahtunut ja miten Bergfeldt oli tuohon pulaan joutunut ja mitä oli tehtävä häntä auttaakseen. Koko suunnitelma oli jo melkein ihan valmis, ja kaikki näytti minusta viisaalta ja käytölliseltä. — Ei, niin hyvää miestä kuin minun Kaarleni, ei toista olekaan koko maailmassa!

Seuraavana aamuna minusta koko tuo asia ei sentään enää näyttänytkään niin järkevältä kuin sovinnon suloisessa valossa yöllä, ja mitä tarkemmin minä mieheltäni kyselin yksityiskohtia, sitä mutkikkaammalta minusta näytti tuo takaus, johon Bergfeldt oli sitoutunut eräälle olutravintolan isännälle. Minä sentähden päätin käydä itse katsomassa tuota ravintolaa, nähdäkseni, ett'ei armeliaisuus tule tuhlatuksi semmoisille, jotka sitä eivät lainkaan ansaitse.

Iltapäivällä kello 5 paikoilla saavuin minä sinne, sillä tahallani valitsin semmoisen ajan, jolloin ravintoloissa on hiljaisinta.

Heti ravintohuoneesen astuttuani miellytti minua joka paikassa vallitseva siivous ja puhtaus. Ei ollut lattialla sikarinpäitä eikä tulitikkuja, vaan oli ihan äskettäin kostealla rievulla kaikki pyyhitty, ja kyyppäri juuri järjesteli pikku pöytiä illaksi. Huone oli jotenkin suuri; toisesta päästä kääntyi se poikittain kapeammaksi huoneeksi, jonka päässä buffetti oli, ja sen lähellä oli suurempi pyöreä pöytä, jonka minä heti tunsin tuommoiseksi "vakinaisten vierasten pöydäksi", jossa tunnottomat perheenisät säälimättä uhraavat omaistensa onnen ja toimeentulon ja oppivat kumppaneiltaan kaikki nuo paheet, joilla sitte loukkaavat puolisojensa arkatuntoisuutta. Minä sanon vieläkin: semmoinen vakinaisten vierasten pöytä on uhripöytä, jolla kotionnea teurastellaan. Moni sivistynyt tyttö olisi naimisissa, jos tuo inhottava huonekalu kiellettäisiin nuorilta miehiltä.

Minä kuitenkin kävin sen viereen istumaan ja kysyin kyyppäriltä, kävisikö päinsä saada tärkeästä asiasta puhutella rouva Helbichiä — ravintola näet oli Helbichin kahvila.

Kohta rouva tulikin. Hän oli yhtä siistin näköinen kuin huoneetkin ja miellytti minua heti ensi silmäyksellä. Lyhyehkö ja lihava hän oli eikä suinkaan pitkän solakka, niinkuin nimestä olisin luullut. Kasvot olivat ystävälliset ja katselivat iloisesti yksinkertaisen myssyn sisältä, ja kuitenkin näytti minusta, kuin olisivat ne juuri selvinneet itkusta ja heti taas rupeaisivat jälleen vesittelemään.

Hän kysyi, mitä palvelusta hän saisi tehdä.

"Hyvä rouva", vastasin minä, "ne ovat vakavia asioita. Minä tulin tänne sen Bergfeldtin asian tähden. Tiedättehän, sen takauksen tähden, johon herra Bergfeldt on sitoutunut herra Helbichille!"

"Voi, te olette varmaankin hänen rouvansa ja tulette meitä torumaan!" vaikeroi hän.

"En toki!" keskeytin minä inholla. "Minä olen, Herran kiitos! Buchholzin rouva enkä Bergfeldtin, mutta kyllä minä tiedän kaikki." Ja minä sanoin hänelle, miten Bergfeldtit joutuvat ihan häviöön, jos muut ihmiset eivät heitä auta, ja että muillakaan ei niin yllin kyllin ole, vaan täytyy sentähden tulla omien lastensa rosvoajiksi ja murhaajiksi, ja että koko asia on anteeksi-antamaton. "Hyvä rouva", sanoin lopuksi, "jos te olisitte paremmin hoitaneet asioitanne ja olleet vähän säästäväisempi, niin eivät muut ihmiset joutuisi kurjuuteen!"

Olisipa minun kuitenkin pitänyt jättää tuo sanomatta, sillä kun minä nyt häntä katsoin tuolla tavalla, jota ei minun kyökkipiikanikaan kestä, kohotti hän avomielisesti ylös silmänsä ja pudisti päätänsä hiljaa melkein huomaamattomasti. Jos hän olisi suuttunut ja lyönyt nyrkkinsä pöytään, olisi se minusta ollut mieluisempaa, sillä tuo äänetön moite koski minun tuntoani. Olinkohan tehnyt hänelle väärin?

Oli äänettömyyttä, joka minut teki hyvin neuvottomaksi, niin että minä änkyttämällä sanoin: "Kyllä teidän pitää antaa anteeksi suoravaisuuteni, mutta olisinko minä tänne tullutkaan, ell'en tarkoittaisi hyvää? Auttaahan me aiomme, mutta ennenkuin siihen ryhdymme, pitää meidän saada selvä tieto asioista!"

"Kaikki riippuu oluenpanijasta", vastasi hän.

"Miten niin?" kysyin minä.

"Ei sitä ole helppo yht'äkkiä sanoa", vastasi rouva Helbich. "Mutta jos ette pahastu, vaan tulette minun kanssani kyökkiin, jossa minulla vielä on yhtä ja toista tekemistä iltaa varten, niin minä teille kerron kaikki, mikä sen on saanut aikaan, että me olemme ihan vararikon partaalla. Meidän ei ole syy, rouva Buchholz!"

Minä seurasin rouvaa kyökkiin. Kaikki oli sielläkin hyvin puhdasta. "Sinä voit kuoria perunoita tuvassa", sanoi rouva Helbich tytölle, "ja kun sen saat tehdyksi, kyni kanat, vaan varovasti, ett'ei nahka lähde mukaan." Tyttö meni. Rouva Helbich pakotti minut juomaan lasin viiniä, ja me kävimme istumaan suuren kyökkipöydän viereen, jossa hän rupesi panemaan silavaa härkäpaistiin, ja kun minäkään en tahtonut jouten olla, otin nurkasta nauriskorin ja rupesin niitä puhdistamaan. Hän ei sitä kyllä olisi antanut, vaan minä en jättänyt, ja minusta tuntui, että nauriit tekivät meidät niin tuttaviksi, kuin olisimme jo kauan toisemme tunteneet.

"Näettekös", alkoi pikku rouva, "me ryhdyimme tähän liikkeesen, kun entinen liikkeemme ei enää oikein kannattanut. Miehelläni oli pieni paperitehdas, mutta kun meidän lähellämme alkoivat suuret pääomat kilpailla uusmuotisilla koneilla, silloin loppui meiltä työ. Ja sukkelammin se liike rappeutui, kuin me osasimme aavistaakaan, ja se vähäinen, mitä ehdimme pelastaa, riitti juuri tämän ravintolan ostoon. Joka taholta kehoitettiin meitä tähän; mieheni ja minä tahdoimme jotakin tehdä eikä jouten laiskotella. Luulimmehan ahkeruudella ja järjestyksellä pääsevämme eteenpäin!"

"Missä sitte on miehenne?" kysyin minä.

"Hän makaa jo", vastasi hän.

"No", ajattelin minä itsekseni, "onpa sekin uutteruutta."

"Pääasia oli kuitenkin saada velkaa oluenpanijalta, ja löytyikin eräs halukas; suotta vain nimeksi sanoi hän tahtovansa takausta. Eihän hänelle koskaan johtuisi mieleen meitä kiirehtiä, jos milloin rahasta vähän tiukka tulisi, ja kun hän kerran antaa lainaa, niin kyllä teurastajat ja leipurit myöskin antavat, sanoi hän. Ja niin tapahtui, että Bergfeldt takasi, hän kun on mieheni ystävä. — Olihan se vain nimeksi ja näön vuoksi."

"Ja nyt siitä on tosi tullut", sanoin minä. Pikku rouva pyyhki silmiänsä. "Alussa kävi kaikki toivon mukaan", jatkoi hän. "Me saatoimme olla tyytyväiset vieraihin, heistä ruoat maistuivat ja olut oli hyvää. Hitaasti aloimme päästä eteenpäin. Vuokra ja verot maksettiin aikanaan, oluenpanijalle vain olimme velassa, sillä täytyi alussa hankkia monenlaisia kaluja, ja kun talonisäntä ei ruvennut korjaamaan kellaria, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin teettää se itse. — Silloin saimme ensi kerran huonoa olutta.

"Vieraat murisivat. Mieheni torui oluenpanijaa, vaan hän sanoi, että semmoinen on olut kuin maksajatkin, ja asia jäi entiselleen. Silloin alkoivat vieraat vähitellen jäädä pois, ja kyökissä turmeltuivat kalliit ruoat. Teurastajan ja leipurin velat kasvoivat päivä päivältä; ei siinä enää mikään auttanut. Rahasta ja hyvistä sanoista sai mieheni toiselta oluenpanijalta toista olutta. Me jo luulimme päässeemme pälkähästä, mutta kun se oluenpanija nyt kuuli meidän etsineen itsellemme toisen olutisännän, tahtoo hän armotta ottaa pois saatavansa. Ja jos hän vielä yllyttää teurastajaa ja leipuria, niin on meillä kerjuu edessä, ja kyllä minä tiedän, että hän sen tekeekin, sillä hänellä on jo toinen tähän paikkaan pyrkimässä.

"Mutta", virkoin minä, "kyökistä päättäen teillä kyllä vielä on vieraita."

"Ruokavieraita kyllä!" sanoi hän, "mutta mitä sillä ansaitsee? Minä itse seison koko päivän lieden edessä, vaan mitä siitä on apua, kun vieraat eivät jää juomaan muutamaa oluttuoppia? Tosin muutamia istuu myöhään yöhön, mutta he pelaavat skaattia ja unhottavat syömisenkin, he eivät maksa kaasuakaan, jonka polttavat, Eilen viimeksi piti olla auki kello 2 asti ja nyt mieheni lepää vähän yövalvonnasta."

"Vai niin!" sanoin minä ja lisäsin sitte: "Uskokaa, hyvä rouva, se skaattipeli on oikea paholaisen keksintö, perheiden onnettomuus."

"Niin on!" myönsi rouva, "siinä ne istuvat, kuin olisi sielun autuus pelastettavana, ja lopussa on riitaa. Joukossa on herra Kleines, joka jok'ainoan kerran alkaa rähistä. Kun toiset sanovat hänen pelanneen huonosti, niin hän paiskaa kortit pöytään, pauhaa ja vannoo ei koskaan enää tulevansa takaisin. Jopa nyt, arvelen minä, jäävät vähät viimeisetkin vieraat pois."

"No, eivätkö he sitte enää tule?"

"Tulevat. He tuovat aina jonkun uuden kumppanin pelaamaan siihen asti, kunnes herra Kleines palaa ja sen samoin ajaa pois. Eihän hän koskaan ajattele, mitä sanoo!"

"Vahinko vain, ett'ei hän ole minun poikani", sanoin minä, "kyllä minä hänet opettaisin! Mutta ketä ne muut herrat ovat?" kysyin minä edelleen. — "Hyvin kunnioitettavia miehiä, mutta he puhuttelevat toisiaan enimmäkseen tekonimeltä." — "Se minusta on hyvin typerää." — "Mutta sukkelalta se kuuluu. Tätä huonetta sanovat he Sumulaksi ja toisiaan Pikku Maksiksi, Don Carlosiksi, Gottlieb-raukaksi, joka onkin vain katsojana, Fritz-kullaksi, Hannu-setäksi, ainoastaan tohtori Wrenzcheniä puhuttelevat he oikealta nimeltään." — "Vai niin?" kiivastuin minä, "tohtori Wrenzchen on siis mukana, sepä on kaunista, se. Skaatin-pelaajain täytyy myöskin ruveta yhteen tuumaan. Minun ajatukseni on tämä, hyvä rouva. Meillä on paljo tuttuja ja teillä on tietysti myöskin ystäviä, skaatin-pelaajat otamme lisäksi, tohtori Wrenzchen on kunnon mies, hän kyllä suostuu, ja onhan niitä muitakin. Me perustamme teidän liikkeenne! Jokainen maksaa 50 tai 100 markkaa ja korkojen sijasta te annatte olutmarkkoja. Jos liike rupeaa hyvin vaurastumaan, saatatte vähitellen alkaa maksaa rahoja takaisin."

"Olisiko se mahdollista?" virkkoi rouva. "Tietysti", vastasin minä. "Joku minulle sen aatteen huomautti ja minä tulin katsomaan, millaista täällä on. Te olette kunnon rouva, kaikki on kunnollista ja siistiä, niin että olisi häpeällistä, jos teidän pitäisi yhden olutherran tähden joutua häviöön."

Pikku rouva nousi ja syleili ja suuteli minua ja itki, miten ehti. "Te olette meidän pelastusenkelimme", nyyhkytti hän.

"Minä olen vain käytöllinen", sanoin minä, "ja minun mieheni ja eno Fritz tulevat puhumaan teidän miehenne kanssa ja selvittämään asiat."

"Oi, kun vain saamme hyvää olutta, niin kyllä kaikki muu menisi itsestään!" iloitsi hän. "Enhän minä vaivojani sure, mutta kovalta tuntuu, jos ei millään ponnistuksilla pääse muuta kuin taapäin. Miten usein minun onkaan täytynyt lyödä kiinni oluttynnyri, joka ei ole kelvannut juotavaksi, ja joka isku tuntui minusta, kuin arkkua olisin naulannut, jossa tähänastinenkin onnenrahtusemme oli haudattava." Hän itki ja sitte taas nauroi: "Jos se totta olisi, olisi se liian paljo!"

Nauriit olivat jo puhdistetut, minulla ei enää ollut mitään tekemistä siellä, ja sentähden minä läksin. Ravintohuoneissa oli kaasu sytytetty ja kyyppäri seisoi vieraita odotellen, vaan ne pakenivat pois oluen tieltä.

En minä huolisi olla oluelan isäntä; liian riippuvainen hän on oluenpanijasta ja vieraista.

* * * * *

Eno Fritz on kaikki järjestänyt. Hän sanoi asian selvinneen odottamattoman helposti, ainoastaan tohtori Wrenzchen oli alussa vastustellut. Herra Kleines on hyvällä menestyksellä vaikuttanut omassa piirissään; minä hänet vasta kutsun meille, koska hän on sivistynyt ja hyvin huvittava ja osaa kolmea elävää kieltää. Eno Fritz tosin sanoo vierasten kielten olevan hänellä sekaisin kuin linnunruoka, mutta mitäpä siitä? Kun minä hänet kutsun, niin huvittajaksihan hän vain tuleekin.

Ja mitenkä herra Bergfeldt oli joutunut tuohon takaukseen? Hänen rouvansa murisi aina, milloin hän meni iltasilla juomaan lasin olutta, ja riitaa välttääkseen oli hän tottunut syömään aamiaisensa kahvilassa, joka on turmiollisinta miehille, kuin ajatella saattaa, Senhän näkee Bergfeldtistä, joka juuri aamiaistuulella ollessaan meni takaukseen. Mutta kuka hänet ajoi aamuryyppäilyyn? Hän, tuo rouva. Hän tuskin ansaitsee, että herra niin helposti pääsi sitoumuksistaan.

"Voille leivälle."

Kohtalo on ihan kuin sää. Toivotaan, että tottahan viimeinkin tulee kaunis ilma, katsotaan ilmapuntaria ja iltaruskoa ja -pilviä, puhutaan, että johan sen ilman nyt pitää muuttua, luetaan tähtitornin ennustukset ja sanotaan toisilleen: lapset, huomenna on kaunis ilma, pankaahan varat kokoon, lähdemme maalle; mutta seuraavana päivänä sataa kuin korvosta kaataen tai kuin olisi taivaan vesijohto haljennut. Ja ihan samalla lailla seisoo ihminen kohtalonsa edessä; hän saa toimia miten hyvänsä, toivoa ja haluta, nähdä vaivaa ja surua ja, kuten runoilijat sanovat, työntää maailmankelloa vähän eteenpäin; ei siitä kuitenkaan ole mitään apua. Viimein hänen täytyy huomata voimattomuutensa ja kukistuneena tunnustaa ijankaikkisten lakien voima.

Minä puolestani kuitenkin ryhdyn taisteluun niitä lakeja vastaan; se on minun luonteeni. Ei Roomaa yhdessä päivässä hävitetty, ei, onpa sitä vieläkin hyvä joukko jäljellä.

Minä katsoin velvollisuudekseni osoittaa tohtorille, ett'emme häntä ainoastaan kunnioittaneet kotilääkärinä, vaan myöskin ystävänä, ja kutsuin häntä sentähden sunnuntaiksi "voille leivälle." Ei minun sentään käynyt odottaa, että hän tulisi paljaalle voille leivälle, vaan lisäsin saaneemme Meklenpurista lahjaksi 20-naulaisen vasikanpaistin, jolle muka vain tuntijat osaavat antaa oikean arvonsa.

"Vilhelmiina, mitä lorua se vasikanpaisti on?" kysyi Kaarle, kun näytin kutsumuskirjettä hänelle.

"Kyllä se aikanansa löytyy", sanoin minä, "eikähän sitä tarvitse ruveta punnitsemaan."

Kaarle pudisti päätänsä, mutta minä osoitin hänelle, että on asioita, joista miehet eivät mitään ymmärrä. Olihan tohtoria kerran edes kutsuttava vieraaksi, sen me olimme velvolliset itsellemme ja hänelle.

Tohtori lupasi tulla. Hän kirjoitti kello viiteen asti ehtivänsä suorittaa kaikki lääkärin-velvollisuutensa ja silloin saavansa ilon tulla. Siitä näkee, miten tunnollisesti hän virkaansa toimittaa, sillä on lääkärejä, jotka eivät tee mitään sunnuntaina, joko heitä sitte kutsutaan tai sattumalta jotakin lääkäröimistä tulee. Tietysti semmoinen lääkäri kuin tohtori Wrenzchen, jolla on niin puhtaat mielipiteet, on tervetullut mihin perheesen hyvänsä. Mieheni kysyi, emmekö myöskin kutsuisi eno Fritziä, mutta siihen minä saatoin vain paljonsanovasti hymyillä. Minä en tarvinnut mitään seuraa, tohtorin minä ihan yksin tahdoin meille enkä ketään muuta. Tällä kertaa hänen ei pitänyt päästä käsistäni! — Minä pidin aikanaan huolen paistista, ja sunnuntai viimein oli käsissä.

Kello kolme minä työnsin paistin uuniin. Emmi oli juuri kyökissä ja kysyi, eikö hänen pitänyt heti juosta Bergfeldtejä kutsumaan. Niin viaton se lapsi oli, hänellä ei ollut aavistustakaan tämän päivän tärkeydestä. Minä syleilin häntä, kyyneleet nousivat minulle silmiin ja tukeuttivat äänenikin; minä osasin vain ääneti viitata paistinkoneesen, niinkuin olisi lapseni koko tulevaisuus ollut siinä paistumassa.

"On sinulla kyllä syytä itkeäkin tuosta paistista, mamma", sanoi Emmi, "saat nähdä, ett'ei se koskaan kypsy. Noin paljoa vasikanlihaa ei meillä ole koskaan ollut yht'aikaa kotona. Kuka sen kaiken syö!" — "Ole huoletta, lapseni!" sanoin minä paljontarkoittavasti. "Mene vain pukeutumaan. Samettiliivin, sen pönkkähihaisen, saat ottaa, pane päähäsi kukat, jotka minä sinulle ostin torilta. Ne ovat pomeransin nuppuja." — "Eivät ne miltään näytä", sanoi Emmi. — "Mutta ne merkitsevät paljon!" vastasin minä, "Italiassa tehdään niistä — morsiusseppeleitä. Mene nyt, lapsi!" — Emmi punastui korviinsa asti, katsoi hyvin hämmästyneesti ja läksi, vaan minä käännyin katsomaan paistia, joka jo alkoi kauniiksi ruskettua, ja sanoin kyökkipiialle. "Jetta, kymmenen minutin päästä rupeat sitä kostuttamaan. Minä tahdon tätä erittäinkin saada hyväksi." — "Minä myöskin!" sanoi Jetta, "menkää vain rauhassa pukeutumaan, kyllä minä paistista pidän huolen."

Pöytä oli katettu. Minun Kaarleni näytti niin puhtaaksi ajellulta ja siistiltä, että minä häntä suutelin, ja tytöt olivat kuin serafit, varsinkin Emmi teräksen-sinisessä samettipuvussaan. "Ihan kuin sievä pikku tohtorinrouva", kuiskasin minä Kaarlelleni. Mitä likemmäksi viittä kellonviisari kiertyi, sitä raskaammalta tuntui sydämmessäni. Jospa tohtori vielä viime hetkenä lähettää epuun? Jos joku hänen hoideltavansa lähettää häntä noutamaan? Sitte minua rupesi pelottamaan, että paisti ehkä palaa ja hyvä kermakasteke turmeltuu. Minä riensin kyökkiin. Jetta juuri huolellisesti kostutti paistia; olipa se oikein kauniin näköinen. Me siilasimme kastekkeen, minä panin vielä sekaan lusikallisen mehujauhoja ja vähän voita, että se tulisi oikein makeaksi ja sulavaksi. "Tohtori kyllä nuoleskelee suutansa, kun tätä maistaa", ajattelin minä hymyillen ja Jetta hymyili myöskin, juurikuin olisi ajatellut samalla tavalla.

Kellon lyödessä viittä tuli tohtori. Minulta vierähti koko vuori sydämmeltä. "Teidän pitää nyt tyytyä ainoastaan meidän seuraamme, hyvä herra tohtori", sanoin minä. "Muutamat ystävät valitettavasti…" — Siinä minua keskeytti Kaarle, josta hätävaleet ovat inhottavia, ja sanoi: "Mitä pienempi seura, sitä suurempi hupi." — Ja tohtori sanoi nauraen: "Jos sydän vain on iloinen." — Nauraen ja leikkiä laskien kävimme pöytään, johon minä tohtorin talutin. Vastapäätä häntä tuli Emmi istumaan. Kaarle istui juomanlaskemisen tähden tohtorin vasemmalla puolella ja Betti minun oikealla puolellani.

Ensin meillä oli jokapäiväistä lihalientä ja portviiniä, jota tohtori kiitteli erinomaisen hyväksi. Sitte kuhaa osteri-kastekkeen kanssa (tietysti amerikkalaisista laatikko-ostereista), ja sitte tuli vasikkapaisti. Sillä tavalla hymyillen lienee Napoleon katsellut Egyptin pyramiideja kuin tohtori nyt paistinmöhkälettä. Minun viittauksestani hymyilivät myöskin Emmi ja Betti. Paisti oli sangen herkullinen ja hupenikin nyt oikein silmissä. Minä olin huomannut tohtorin heikon puolen, ja vaikka hänen kurkustansa menee alas, kuten eno Fritz sanoo, kaikki, mikä on märkää, ja hän samalla sitä vielä kiittelee, niin onpa Kaarleni sentään hankkinut hyviä viinejä: kahden markan Johannisbergin viiniä kalan päälle ja kahden ja viidenkymmenen Chateau la Pancha -viiniä. Tohtori ei sanonut kuolemaksensa ennen juoneensa parempaa. — Me olimme erittäin iloiset. Varsinkin huvitti ja miellytti minua, että tohtori puheli Emmin kanssa ja kertoi hänelle pikku historioita, jotka oli lukenut sanomista. Kyllähän me ne jo tiesimme, koska meillä on sama lehti, mutta saatoin minä toki kiitellä hänen muistiansa.

Syötyä juotiin kahvia toisessa huoneessa ja herrat sytyttivät sikarinsa. Kaarle pyysi sitte anteeksi tohtorilta, että hänen täytyi poistua puoleksi tunniksi tärkeälle asialle. Se olikin totta, sillä hänellä oli kassantarkastus piiriyhdistyksessä. Betti läksi sanaakaan sanomatta Bergfeldtiin ja Jetan minä lähetin viemään kuhanpalasta Peltokadulle Weigelteille, josta hän ei tuntikauteen suinkaan ehtinyt takaisin. Kaikkien muiden poistuttua pyysin minä itsekin tohtorilta lupaa lähteä neljännestunniksi, koska minulla muka oli asiaa naapuritaloon. Vaan minä en mennytkään kylään; ovelta palasin varpaisillani hiljaa takaisin ja pistäydyin kahveriin, jossa kävin istumaan kyökkituolille.

"Hyvästi tohtori nyt on syönyt ja juonut", arvelin minä. "Jos hänellä on edes rahtunenkaan kiitollisuutta, niin hän nyt tarjoaa Emmille itsensä." — Vaan väliin tuli epäilys: "Eikö myöskin ole ihmisiä, jotka eivät kutsumusta pidä minään erinomaisena, vaan päinvastoin on heistä itsensä uhrausta, kun heitä saatetaan ihmisten yhteyteen." — Edessäni pöydällä oli vadissa valkoisia papuja. Minä otin kourallisen ja sanoin: "Jos tässä on pariluku, niin he vielä tänään sopivat asiansa." — Tarkasti luin sitte pavut pöydälle; niitä oli seitsemänkolmatta. — Siis ei pariluku. "Ensi kerta ei mitään merkitse", sanoin minä, "siis vielä kerran, olkoon nyt liikaluku. Neljätoista siinä oli."

Mutta kaikkia hyviä asioita on kolme. Ollen ihan kiintynyt papu-ennustuksiin en nähnyt enkä kuullut mitään koko maailmasta, ennenkuin kaksi voimakasta kättä syleili minua ja joku minua suuteli, että korvissa soi. Minä hypähdin seisomaan. Hämärässä näin minä sotilasmiehen, oikein pitkän roikaleen seisovan edessäni. "Kuka te olette? Mitä te haette?" tiuskasin minä hänelle. — Hän kävi ryhdikkääsen asentoon ja sanoa töräytti: "Korpraali Gehren kaartista." — "Mitä teillä on asiaa?" ärjäsin minä. — "Herra suojelkoon", vastasi hän, "Jetta kutsui minua vasikkapaistille!" — "Jettako?" tiuskasin suuttuen, "häntä on kielletty sulhasiansa kyökkiin laskemasta." — "Ei hän minun morsiameni olekaan, hän on vain sisareni!" vastasi tuo nuori Goljat. — "Vai sisarenne!" ivasin hyvin kiivastuneena, "se ei ole totta! Sillä tavalla ei tartuta sisareen, kuin te äsken minuun; sitä ei edes minun Kaarlenikaan uskaltaisi. Laittakaa luunne pois täältä." — Mutta hän ei lähtenyt, vaan hyväili silmillään vasikkapaistia, jonka huomasi kahverin pöydältä ja josta minä olin aikonut leikata illalliseksi, jos tulisi kihlajaisia viettää. — "Suoriutukaa tiehenne taikka minä huudan apua!"

Häpeä ja suuttumus hurjistuttivat minut. "Murhaajia!" huusin minä, "varkaita, rosvoja! Auttakaa!" Sotamies heti, kun huomasi minun tekevän uhkauksestani totta, katosi takaportaista alas. Tohtori ja Emmi juoksivat apuun. Mitä piti minun tehdä? Totuutta minä en saattanut ilmaista. Minä mutisin jotakin pelosta ja kummituksista ja olin pyörtyvinäni. Emmi ihan peljästyi nähdessään minut siinä oudossa tilassa, vaan minä ajattelin: "Vilhelmiina, oletpa sinä kuitenkin sangen kekseliäs, sillä kukapa tohtori voisi olla niin häpeämätön, jos hän edes vähänkään huolii omastatunnostaan ja velvollisuuksistaan, että hän jättäisi kärsivän ihmisen, varsinkaan silloin, kun on saanut runsaasti vasikkapaistia ja ollut niin tyytyväinen viineihin." — Minä siitä ainoastaan vähitellen toinnuin ja kerroin varmaankin hämärässä säikähtäneeni pyyhinliinaa, sillä mitenkä minä olisin voinut tunnustaa, ett'en mennytkään naapuriin, vaan kahveriin odottelemaan; ja voinko sitte virkkaa sanaakaan tuon sotamiehen rohkeasta päälle hyökkäyksestä, joka minua oli luullut Jetaksi? — En, en koskaan!

Tohtori käyttäytyi nyt sangen rakastettavasi minua kohtaan; onpa oikein hauskaa olla hänen sairaanansa. Hän sanoi tuommoisen peljästyksen olevan vain ulkonaista, joka kyllä pian haihtuu. Hänen oli nyt vain paha mielensä, kun hänen täytyi lähteä, koska hänen piti käydä katsomassa sairasta, joka kuvitteli mielessään, että hänen täytyi joka sunnuntai-ilta lohia ongitella, ja ennenkuin se mies, joka vielä lisäksi oli perheenisä, joutuisi hulluinhuoneesen, tahtoi tohtori koettaa kaikkien lääkintätaidon sääntöjen mukaan häntä parantaa. — Kun tohtoria ei millään tavalla saatu jäämään, täytyi minun päästää hänet, vaikka raskaalla sydämmellä.

Hänen mentyään kysyin minä Emmiltä: "No, millainen hän oli sinua kohtaan?" —"Hyvin hyvä!" — "Vai hyvä, ja mistä hän puhui?" — "Hän sanoi huoneessa varmaankin olevan pomeransin kukkia, joita hän ei voinut kärsiä, sillä lapsena oli hänelle annettu oksetusjauhoja pomeransinkukka-vedessä, ja siitä asti se haju on hänestä ollut perin vastenmielinen." — "No, ja mitä sinä?" — "Minä sanoin ottavani kukat pois tukastani; mutta hän ei olisi sitä tahtonut. Minä ne kuitenkin otin, ja silloin hän tuli istumaan minun viereeni…" — "Ja sitte?" — "Sitte hän puhui kaikenlaista hyvästä isästään ja rakkaasta äitistään, joka hänelle aina sanoi, että miniä olisi paras kaikesta, mitä poika hänelle voisi tuoda, ja sitte…" — "No, sitte?" kysyin minä hätäisesti. — "Ja sitte sinä rupesit huutamaan, ja me juoksimme kyökkiin."

Maailma musteni silmissäni. Ihan voimattomana vaivuin minä sohvalle. Niin likellä päätöstä — jo pyöri ratkaseva sana hänellä kielen päässä, kun kohtalo nälkäisen korpraalin haamussa astui tielle. Ensi ajatukseni oli jättää Jetta heti kotiin palattuaan poliisimiehen haltuun, koska hän ihan tahallaan oli jättänyt oven auki, että moinen aseellinen voima pääsisi sisään. Mutta enhän tuota uskaltanut. Mitä olisivat Kaarle, lapset, tohtori Wrenzchen ja varsinkin eno Fritz sanoneet vapaaehtoisesta peittäytymisestäni kahveriin, joka silloin olisi tietysti tullut ilmi? Kauheata! — Ja Jetta on siitä asti niin nenäkäs ja äreä, että minä tuskin uskallan sanoa hänelle mitään, enkä enää iltasilla edes menekään kyökkiin, kun siellä pelkään tapaavani tuon korpraalin. Toivotun onnen sijaan olen vain saanut huolta ja suuttumusta, ja kukapa tietää, milloin minun enää onnistuu saada tohtori kiinni. Minä olen hyvin kukistettu ja nöyryytetty, vaan minä en kuitenkaan luovu taistelusta kohtaloa vastaan tohtorin saamisesta, en, vaikka mikä olisi.

* * * * *

Tohtori ei olekaan tuona iltana ollut kenenkään sairaan luona. Päinvastoin on hän kumppaninensa pelannut skaattia Helbichin Sumulassa. Eno Fritz on hänet siellä tavannut ja sanoi minulle "lohen ongittamisen" merkitsevän: skaatissa voittaa oluet ilmaiseksi. Hän on siis minua pilkannut vasikkapaistin ja kuhan ja ostroni-kastekkeenkin jälkeen. Tahtoisinpa nähdä, uskaltaisiko hän vävynäkin tuommoista tehdä. Lohien ongituksesta minä hänet kyllä vieroittaisin.

Ristiäiset.

Kauan minä olin käymättä katsomassa nuorten Weigeltien kotia, vaikka Bergfeldtin rouva minua kyllä kehoitteli sillä mitäpä siellä köyhyyden majassa on tekemistä, ajattelin minä; kun äitinsä kerran Augustan toimitti miehelään, niin elää kituuttakoot nyt miten voivat.

Se olikin osaksi totta. Sillä kun viimein menin Peltokadulle ja kiipesin neljät huononpäiväiset portaat viidenteen kertaan ja siellä Augustan tarjotessa minulle ihmetyttävän hyvää kahvia tulimme puhelemaan hänen ja miehensä oloista, sanoi hän tuottaneensa miehelleen yhden ainoan kerran surua siitä asti, kun hän miestänsä rakasti.

Minua nauratti. "No", sanoin minä, "ei hänellä juuri ollutkaan sulhasena hyvät päivät sinun luonasi!"

Augusta punastui. "Mamma minulle sulhasen etsi", vastasi hän häpeissään, vaan kuitenkin vakavasti ja jyrkästi, ikäänkuin puolustaaksensa itseään, "ja minä luulin ystävyyttäni häntä kohtaan siksi, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi."

"Eikö muuta kuin paljasta ystävyyttä?"

"Eikä edes sitäkään. Minä tahdoin päästä kihloihin ja mamma tahtoi samaa, ja kun Frans oli helpoimmin saatavana, tuli hän valituksi. Jos Frans olisi antanut rukkaset… olisin minä vähäksi ajaksi silmittömäksi suuttunut, vaan oikeaa surua ei siitä minulla olisi ollut."

"Ja rakastatko sinä nyt häntä?"

"Tietysti, oikein sydämmestäni", vastasi hän, silmät loistavina, "onhan hän minun mieheni!" Ja sitte hän kumartui työnsä yli.

Siispä luuloni kihlauksesta olivat olleet totta; mutta kurjuutta heillä ei näyttänyt olevan vieraana. Päinvastoin oli kaikki siistiä ja puhdasta ja, kuten jo sanoin, Augustakin teki työtä, vieläpä rahasta, jota en suinkaan olisi hänestä, uskonut, ja itse hän myöskin hoiti taloutensa ilman yhtään piikaa.

No, perästäpähän kuuluu, mitenkä he vast'edes toimeen tulevat. Minusta se Augusta nyt on ihan arvoitus.

Vaan nyt asiaan. Tästä käynnistäni oli jo aikaa kulunut ja sillä välin oli Weigelteillä perhe kasvanut. Pienokainen oli jo saanut nimen sivilivirastossa, mutta kyllä se nyt piti toimittaa kastetuksikin, ett'ei sen kauemmin tarvinnut elää pakanana. Viivytykseen sentään oli syynsä, sillä herra Weigeltin isä oli pappina maalla, jossakin Pommerin rannikolla, ja Weigeltit tahtoivat toki ukkoa kastamaan poikansa poikaa, vaan ukon oli vaikea päästä päiväksikään virastansa vapaaksi. Nyt hän kuitenkin oli kirjoittanut tulevansa ja ilmoittanut päivänkin.

Sen kaiken minulle Weigelt selitteli, kun tuli meille pyytämään Emmiä kummiksi. Tietysti minä sen lupasin, sillä Emmi ja Augusta ovat aina olleet hyvät ystävät, eikä mikään näytä sievemmällä kuin nuori, suloinen naiskummi — paitsi tietysti morsiusneitsyt, vaikka morsian minun silmissäni on vielä paljon arvokkaampi sitäkin.

Kun Weigelt nyt sanoi isänsä tulevan, kysyin minä, mihinkä hänet pannaan asumaan, koska heidän huoneensa ovat muutenkin pienet ja ristiäiset sitte vielä tuottavat häiriötä. — "Ah, rouva Buchholz", sanoi hän, "te olette aina olleet niin hyväntahtoinen meitä kohtaan, ja tilaa teillä on myöskin. Jos minun hyvä isäukkoni saisi asua teidän luonanne, niin en tietäisi, miten teitä kiittäisinkään! Appivanhemmillani valitettavasti ei myöskään ole tilaa." — Minä mietin hetkisen ja sanoin sitte: "Teidän isänne on meille hyvin tervetullut. Aivan erinomaisen tervetullut, mutta minä tahdon myöskin vastapalvelusta." — "Ilolla minä sen teen", vastasi hän. — "Te pyydätte myöskin tohtori Wrenzchenin kummiksi. Olettehan te tutut toisillenne. Tahdotteko?" — "Mikäli minusta riippuu, niin tahtonne tapahtuu", vastasi herra Weigelt, "vaikka minun pitäisi hänet ärsyttää hyönteissaksilla." — Me nauroimme molemmat tuota julmaa keinoa, jonka äskettäin eräs murhamies oli keksinyt, uhrejansa kuristaakseen, ja sitte herra Weigelt läksi sangen tyytyväisenä.

Hänen lähdettyään sanoin minä itsekseni: Vilhelmiina, tämä keksintö on verraton. Nyt ei tohtori pääse käsistäsi. Sinä kyllä pidät huolen, että Emmi on kuin nuori pikku keijukainen.

Seuraavana päivänä tuli herra Weigelt uudestaan. "Kyllä tohtori lupasi tulla!" huusi hän jo ovelta minulle. — "Ilman mutkiako?" kysyin minä. — "Päinvastoin, kun hän kuuli Emmin tulevan hänen vastakummikseen, suostui hän heti ja näytti niin tyytyväiseltä, kuin hänellä olisi ollut kädessä valttiässä ja neljä muuta." — "Sehän käy mainiosti", ajattelin minä, "hän näkyy jo itsekin havainneen olevansa kyllin naima-ijässä." — Sitte me puhelimme kaikenlaisista käytöllisistä asioista, jotka ristiäisiin koskivat. Minä lupasin lähettää heille punssimaljamme lasinensa ja mitä muuta he tarvitsivat, sillä Bergfeldtin maljasta on tietysti lohjennut suuri pala muuttaessa, niin ett'ei sitä enää punastumatta kehtaa panna pöydälle. Ilossani olisin minä lainannut Weigeltille koko salimme, jos se vain olisi käynyt päinsä.

Me laitoimme vierashuoneen kuntoon vanhalle herralle. Lapset kyllä sanoivat tulevan hirveän ikävää pitää pappia talossa, sillä silloinhan ei uskalla puhua yhtä iloista sanaa, vaan sen sijaan pitää näyttää niin happamelta; mutta minä sanoin paljontarkoittavasti: "Lapset, sateen jälkeen tulee päiväpaiste ja happamesta kasvaa hunajaa. Sinä, Emmi saat vaaleansinisillä reunuksilla koristetun valkoisen puvun. Vaaleansininen sopii sinulle niin hyvin. Talvella saat sitte käyttää sitä tanssiaisissa, ja minä sanon, ei se ole turhaa kulutusta." Sitä puheltiin perjantaina.

Meillä siis vielä oli kylliksi aikaa pukujen puuhaamiseen, sillä vanha herra Weigelt oli tuleva vasta tiistaina iltapäivällä ja keskiviikkona ne ristiäiset oli vietettävä!

Vanha herra oli tietysti ensin mennyt poikansa ja miniänsä luo ja poika toi hänet meille. Minusta tuntui ensin vähän oudolta, sillä eihän tuota ole tottunut seurustelemaan hengellisen säädyn kanssa, mutta vanhuksessa oli niin paljo sydämmellisyyttä ja miellyttävyyttä, että jo kymmenen minutin kuluttua olimme niin hyvät ystävät, kuin, olisimme jo vuosikausia toisemme tunteneet. Iltaselle mennessä tarjosi hän kohteliaasti minulle käsivartensa ja ensi lasia viiniä juodessaan toivotti hän terveyttä perheelle, josta hänen poikansa ja miniänsä olivat niin paljon hyvää puhuneet, ja lastensa puolesta hän kiitti meitä monesta ystävyyden osoituksesta. Kaarle vastasi vaimonsa joutuvan niin paljosta kiitoksesta ihan hämilleen, mutta vanha herra puristi sydämmellisesti kättäni ja sanoi hyvin tietävänsä, ett'ei ollut sanaakaan liikaa puhunut.

Syötyämme pyysin nuorta herra Weigeltiä kaikin mokomin vielä kerran käymään tohtoria muistuttamassa lupauksestaan ja kristityn velvollisuuksistaan, jonka tähden hän kohta läksikin. Vanha herra puheli tyttäriemme kanssa ja kysyi pianon huomattuaan, soittivatko ja lauloivatko he. Ja samassa hän istuutui pianon eteen ja kertoi ennen ylioppilaana nähneensä "Salametsästäjän" ja kaikkien olleen siitä innostuksissaan ja lauloi ihan iloisesti kauniin "aarian." Emmi sitte lauloi myöskin muutamia lauluja, mutta vanhuksen mielipahaksi hän ei osannut sitä laulua "Poika nuori punaposki", jota hän sanoi nuoruuden muistokseen, sitä kun silloin oli kaikkialla laulettu. Sitte hän soitti ja lauloi, ja me kaikki kuuntelimme, miten vanhuksen huulilta vielä voi kaikua niin iloisia säveleitä. Minä olin ajatellut pappia ihan toisenlaiseksi, synkän näköiseksi ja leikkiä vihaavaksi, vaan kun nyt näin hänet edessäni niin ystävällisenä ja reipasluontoisena, kehittyi minussa ajatus, jonka ei pitänyt pettämän.

Minä lähetin tytöt pois ja sanoin sitte papille luottavaisesti: "Herra pastori, teillä on huomenna edessänne kummi, joka on oikein miellyttävä mies ja vävynä minulle myöskin hyvin tervetullut, mutta syntinen Berliini on hänet saanut kokonaan pauloihinsa. Puhukaa te vähän hänen tunnolleen ja kuvailkaa avioliiton onnea oikein kauniiksi. Kun hän kerran on kummina, niin täytyyhän hänen kuulla." — Vanhus ajatteli silmänräpäyksen ajan ja sanoi: "Minä koetan saattaa häntä oikealle tielle." — "Siinä teette hyvän työn", vastasin minä, "te ette voi aavistaakaan, miten turmeltuneet Berliinin nuoret miehet ovat. Eikä minun Fritz-veljellenikään hyvä neuvo pahaa tekisi!"

Seuraavana päivänä olivat ristiäiset. Weigeltit olivat laittaneet kaikki niin sieväksi, kaikki oli heillä niin puhdasta ja ystävällistä, että minun täytyi itsekseni ihmetellä, miten pari kukkaruukkua ja iloiset kasvot tekevät asunnon juhlalliseksi, vaikka se kuinka pieni olisi. Bergfeldtistä tietysti olivat kaikki läsnä, herra ja rouva Krause, joka ei suinkaan ollut unhottanut pikku Edvardia kotiin, eno Fritz, talonisäntä herra Meijer rouvansa ja tyttärensä kanssa, pari herra Weigeltin ystävää, niiden luvussa eräs herra Teofilus, joka lukee kemiaa ja sittemmin teki kaikenlaisia temppuja. Lisäksi vielä me kaikki ja tohtori Wrenzchen, niin että Weigeltien asunto oli täysi kuin omnibus-vaunut sadesäällä. Tohtori Wrenzchenin tähden oli toimitus asetettu kello kuuden ajaksi ja hän tulikin juuri minuutilleen. Herra Bergfeldt piti tyttärensä poikaa ja hänen kummallakin puolellaan seisoivat tohtori Wrenzchen ja Emmi.

Vanha pastori alkoi puheensa. Hän osoitti, että suloisesti makaava lapsi (se näet juuri makasi) on nuori nuppunen, joka on puhkeamaan kasvatettava ihmiskunnan suuressa puutarhassa, jossa kummeilla on täytettävä puutarhurin-velvollisuutensa, että kukka miellyttäisi puutarhan herraa. Sitä hän selitteli monenlaisilla vertauksilla ja osasi niin liikuttaa mieltämme, että me kaikki sydämmestämme toivoimme menestystä nuorelle maan asujamelle. Sitte pastori kääntyi kummien puoleen ja selitteli, mitenkä se velvollisuus, johon he nyt ryhtyivät, on niin käsitettävä, että heidän kasvattinsa heiltä vaatii paljon. Hän kyllä sanoi tietävänsä, että Berliini on niinkuin ennen muinoin Baabeli, täynnä kiusauksia ja varsinkin niille uhkaa turmiota, jotka kulkevat tietänsä muista huolimatta. Siinä pelit, juomat ja synnit vaanivat häikäsevällä loistollaan ja vetävät ihmisiä turmioon. Yksi pelastuskeino vain on, oma koti, huolenpito toisista surussa, murheessa ja kärsimyksissä. Ne koetukset, joita avioliitossa on, saattavat turmioon rientäväisen oikealle tielle ja totuuden tietoon. Sentähden pitäisi jokaisen nuoren miehen ottaman päällensä avioliiton ies, pelastuakseen huonojen seurain houkutuksista ja maailman hullutuksista. — Minua värisytti, sillä tuo kunnon pastori meni pitemmälle, kuin minä toivoinkaan, mutta kerran päästyään alkuun hän ei jaksanut hillitä ajatustulvaansa. — "Mikä onni", jatkoi pastori, "kun nuorelle miehelle aukenee koti, jossa hyvä henki hallitsee, jossa tyttäret eivät heitä virsikirjaansa nurkkaan, vaan oppivat siitä hurskaita värssyjä", (minä näet olin ennen hänen tuloansa käskenyt tyttöjeni asettaa virsikirjat näkyviin) "jossa semmoinen äiti on hallitsemassa, että hän ojentaa suojelevan kätensä myöskin sen kadotetun yli, jota hän sanoo pojakseen." Nyt veti tohtori Wrenzchen suunsa hymyyn. "Tuo ei merkitse hyvää", ajattelin minä. "Jospa pastori nyt jo lakkaisi, hän vielä saattaa tohtorin ihan raivostumaan." — "Kaksi tietä on, hyvät kuulijani", lopetti hän puheensa, "siveyden ja järjestyksen, itsensäkieltämisen ja rauhan tie sekä maailman tie kaikkine nautintoineen, jonka loppu on epätoivo ja omantunnon vaivat. Kukapa voi siinä kauan olla epätietoisena? Ainoastaan paatunut ja kelvoton. Ja mitä tämä pikku kastettavamme vaatii? Että hänen kumminsa ovat hänelle hyvänä esimerkkinä!"

Sitte tapahtui itse kaste ja pikku Frans vietiin makuuhuoneesen.

Minä olin utelias kuulemaan, mitä puhe oli vaikuttanut tohtoriin. Pastori oli liian hyvää tarkoittanut, sillä niin turmeltuneena minä en suinkaan pidä tohtoria, kuin pastori oli maalannut, mutta kaikkihan pastorit maalailevat sysimustilla väreillä, kun joutuvat synnistä puhumaan.

Pöytä katettiin nopeasti ja me kävimme syömään. Tohtori Wrenzchen talutti Emmiä, joka näyttikin oikein sievältä; pastori istui Bergfeldtin rouvan kanssa sohvalla ja Krauset ottivat pikku Edvardin keskeensä. Minä ihmettelin, mitenkä se poika oli kasteen ajan ollut niin hiljaa, mutta kohtapa tuli ilmi, että hän oli löytänyt konvehtitalrikin ja tietysti pysynyt sitte sen luona. Augustan täytyi heti lähettää sokurileipuriin uutta hakemaan sen sijaan, mitä hän oli ahminut. Kun minun ja Krausen rouvan väli ei vielä ole oikein selvillä, en minä mitään sanonut, mutta katseeni hän kyllä ymmärsi.

Augusta oli laittanut oikein hyvää ruokaa. Se maistui kaikista, ja kun olimme jo iloisimmillamme, alkoivat puheet. Herra Krause toivotti pitkää ikää vanhemmille, minun Kaarleni sitte oikein sievästi vanhalle Weigeltille, joka puolestaan puhui kummeille. Eno Fritz joi neljän Fransin maljan, kastetun lapsen, sen isän ja iso-isän sekä tohtori Wrenzchenin, joka myöskin on Frans, arvellen, että jos samoin edespäinkin käy, niin kohta tulee sukuun koko keisari Fransin rykmentti, josta me kaikki purskahdimme nauramaan ja tohtori Wrenzchen hyvin punastui. Tohtori kyllä puheli Emmin kanssa, vaan vähän varovasti ja kylmästi, kuten näytti. Siitä minä tulin hyvin levottomaksi.

Jälkiruoan kanssa tuli sisään punssimalja ja silloin rupesi herra Teofilus huvittamaan meitä kaikenlaisilla tempuilla. Hän söi tulta itseään polttamatta ja nieleksi veitsiä ja kahveleja. "Tuohan on melkein ihmettä kuin ennen Mooseksen ja Aaronin aikaan!" sanoi pastori leikillisesti.

"Tarkoitatteko huutokauppa-komisarjus Aaronia?" kysyi Bergfeldtin rouva, "hän on oikein kelpo mies eikä minun tietääkseni koskaan syö tulta!" — Kaikki jäivät vaiti tuommoisesta viisaudesta.

Pikku Krause oli mennyt herrojen luo lähempää katselemaan sukkeloita temppuja ja huusi yht'äkkiä: "Ähäh, eipä hän ole syönytkään veistä, se on hänen polvillansa, kuuletteko?"

Herra Krause käski Edvardin olemaan vaiti. Jotkut herrat kävelivät sikarejansa poltellen, ja minä menin tohtorin viereen. "No, hyvä tohtori", kysyin minä, "mitä piditte kastepuheesta?"

"Paljon se minulle antoi ajattelemista", vastasi hän. "Hyvä rouva Buchholz, minä rakastan personallista vapautta olematta siltä juuri synnin tiellä, ja tarkasti minä ajattelen, ennenkuin antaudun parhaimmankaan anopin valtaan. Taivas tietköön, kuka vanhaa pastoria on auttanut puheen teossa, mutta minua se suinkaan ei ihastuttanut koti-ikeesen! Enkä minä myöskään voi uskoa teidän huolivan turmeltuneesta vävystä."

Nyt minä sen tiesin. Siinä oli rukkaset, oikeinpa jättiläisrukkaset. Miksikä ei vanha herra paremmin tuntenut tohtoria? Olisihan hänen toki pitänyt käsittää, että arkoja asioita on käsiteltävä hellävaraan.

Minä yritin asiasta vielä enemmän puhumaan, sillä puhumallahan ne asiat useimmin selviävät, vaan silloin huusi Krausen rouva: "Missä on Edvard? Missä hän on?" Vierashuoneessa ei suinkaan, sillä hänen paikkansa oli tyhjänä. Ei häntä näkynyt viereisessäkään huoneessa eikä myöskään kyökissä. — "Hyvänen aika, missä on Edvard?" Herra Krause etsi joka paikasta, mutta poikaa ei löytynyt. Viereisessä huoneessa oli ikkuna auki tupakansavulle ja kuumuudelle. Olikohan hän pudonnut alas? Herra Krause katsahti ikkunasta. Jalkakadulla oli jotakin mustannäköistä. "Oma lapseni!" huusi Krausen rouva, "se on kadulla mäsänä!" ja rouva pyörtyi. Herra Krause ja muutamia muita herroja juoksi katsomaan; me koetimme sill'aikaa virkistää rouvaa. Olipa onni, että meillä oli tohtori seurassa, sillä pastori oli jo etikkapullon sijasta siepannut öljypullon hieroakseen rouvan otsakulmia. — Hän ei vielä liikkunut herrain palatessa. "Se oli vain ikkunatyyny", sanoi herra Krause, "eikä meidän lapsemme; heräähän toki, Adelheid!" Rouva selvisi. "Missä on Edvard?" nyyhki hän. "Voi, te vain tahdotte salata minulta hirmuisen onnettomuuden. Sanokaa totuus, epätietoisuus minut ihan tappaa!"

Me emme suinkaan tienneet, mitä siihen olisi ollut sanottava. Äkisti Bergfeldtin rouva, joka oli tähän asti istua töllöttänyt sohvalla, älähti ja hyppäsi kohoksi lattiasta: "Jokin minua pisti!" Ja totta se olikin. Edvard vekkuli oli ryöminyt sohvan alle, löytänyt sieltä vanhan parsinneulan ja sillä pistänyt Bergfeldtin rouvaa pohkeesen.

Rouva oli ihan vimmoissansa ja aikoi heti paikalla katsoa, oliko neula pahastikin sattunut. Ainoastaan töintuskin sain minä hänet hillityksi ja viedyksi viereiseen huoneesen, jossa tuli selville, että tuskin pisaraakaan verta oli vuotanut; ainoastaan pieni punainen pilkku oli sukassa.

Krauset olivat kuin hullut pojan löytymisestä. Rouva suuteli ja hyväili lasta, että inhotti moista katsella.

"Menkääpäs nyt hänen kanssansa edes tuonne kyökkikammariin", sanoin minä, "se on pihan puolella, niin ett'ei kukaan kuule, kun hän saa ansaitun selkäsaunansa."

"Mitä sanotte?" ärjäsi Krausen rouva. "Lyödäkö tätä suloista enkeliä? Te ette ole ihmisyyden ystävä!"

"Herra minua varjelkoon semmoisesta ihmisyydestä", vastasin minä. "Minä teille sanon, että jos edelleenkin tuolla lailla lellittelette poikaanne, niin hän viimein joutuu koppivankilaan!" — "Rouva Buchholz, säästäkää äitin tunteita!" sanoi herra Krause. — "Teidän pitäisi vain riittävästi voidella hänen selkäänsä vitsapalsamilla", vastasin minä. — "Älkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!" saarnasi herra Krause. "Adelheid, tule pois, emme me huoli tuommoista kuunnella!"

Krauset läksivät, ja kun rouva oli hyvin kiihtynyt, pyysi herra Krause tohtoria lähtemään heille mukaan. — Ja tohtori läksi! Hän saattoi todellakin lähteä!

Me vielä viivyimme vähän aikaa, mutta eipä enää ruvennut olemaan mitään iloa. Punssimalja oli vasta tuskin puolillaankaan, kun mekin läksimme. Miten hyvin sillä jäännöksellä vielä olisi saattanut pitää kihlajaisia!

Emmi oli hyvin pahoillaan. Luulenpa, että hän todella rakastaa tohtoria. Lapsi parka! Ihanhan tuo kohtalotar näyttää vainoavan häntä!

Huvimatka.

Minä en ollut vielä ajanut kaupungin-rautatiellä, eivätkä lapsetkaan; sentähden minä sanoin Kaarlelle, että tokkopa olisi mitään hauskempaa kuin huvimatka ensimäisenä helluntaipäivänä siihen tapaan, että saisimme ajaa jonkun matkaa rautatiellä. Se olisi huokein matkustustapa sekä samalla opettavainen ja miellyttävä, varsinkin kun väentungos ja hälinä alkavat vasta toisena helluntaipäivänä.

Sen ajatuksen hyväksyi Kaarlekin. Minä lähetin Bettin Bergfeldtiin kysymään, tahtoivatko he tulla mukaan, mutta palattuaan kertoi Betti saaneensa vain puolinaisia vastauksia ja näytti itsekin niin itkua tekevältä, että minä heti aavistin jotakin, vaikk'en vielä tiennyt, mitä. Perästäpähän tuo kuului.

"Miksi eivät Bergfeldtit antaneet suoraa vastausta?" kysyin minä. — "He sanoivat kaupungin rautatietä liian halventavaksi ja sopimattomaksi." — "Vaikka mekin sillä matkustamme", sanoin minä terävästi ja kysyin sitte edelleen: "Tuleeko sinun Emilisi meidän kanssamme?" — Betti oli vaiti. — "Vai menetkö sinä Bergfeldtien kanssa?" — Ei vastausta.

"Eihän toki sulhasen sovi semmoisena päivänä jättää morsiatansa yksin", virkoin minä. — "En minä ole Emiliä puhutellut!" vastasi Betti. — "Mene sitte huomeisaamuna varhain kysymään häneltä." — "Ehkä!" vastasi hän. — "Mitä tämä merkitsee? Oletteko suuttuneet toisiinne?" — "Emme", vastasi Betti ihan hiljaa. — "No, mitä se sitte on? Sano jo kerrassaan, lapsi!" — "Ei mitään", kuiskasi hän ja purskahti itkemään ja oli ihan pyörtyä siihen paikkaan.

Minä tein kaikki, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä, toin hajuvettä, aukasin liivit, jotka olivat hänelle vähän ahtaanlaiset, hän kun oli lihonut melkoisesti, ja puuhasin kaikin tavoin, kunnes hän viimein selvisi. — "Mitä sinulle nyt oikeastaan on tapahtunut?" kysyin minä. "Tottahan äitillesi voit kaikki ilmaista?" — "Ei, ei; en minä voi!" vaikeroi hän. "Älkää kyselkö, se on liian kauheaa!"

Mielessäni alkoi pyöriä kaikenlaisia hirveitä aavistuksia, vaan minä hymyilin, vaikka sydämmeni oli pakahtua.

"Parasta on, että kohta pidetään häät", sanoin minä; "eikö niin, ensi syksynä pidetään kunnon häät?"

En elämässäni unhota Bettin katsetta, jonka silloin näin. Hänellähän on oikeat gasellinsilmät, mutta niillä hän nyt katsahti minuun, kuin olisi ollut kuolettavasti haavoitettu; niin tuskalliselta ja toivottomalta hän näytti. Minusta oli se kuin puukon pistos kohti sydämmeen. — "Ei koskaan häitä!" sanoi hän, "ei koskaan!" — "Hä?" toruin minä. "Hänen pitää ottaman sinut niin totta, kuin minä olen Vilhelmiina." — "Mutta minä en ota häntä", vastasi Betti. — "Jopa tämä tulee yhä paremmaksi. Ja miksi et huoli hänestä?" — "Minä vihaan häntä ja inhoan; voi häntä…" Ja Betti oli saada suonenvedonkouristuksia, niin että minun piti saattaa hänet vuoteesen. Mitä oikeastaan oli tapahtunut, en minä saanut selville hänen suustansa, sillä hän on luonnostaan vähän itsepäinen eikä sano, mitä kerran ei tahdo sanoa. Nyt hän oli vaiti, vaikka kuinka olisin kysellyt, niin ett'en minä entisestäni vähääkään viisastunut.

Kaarlelle minä en puhunut huolistani; ajattelin, että kylläpähän sitte ehtii kuulla kaikki, kun minä ensin asiat tarkoilleen tiedän. Sitä innokkaammin puuhasin minä huvimatkaa, varsinkin kun Betti seuraavana aamuna näytti olevan ihan tavallisella mielellään. Suupielet olivat vain vähän riipuksissa ja silmäin alukset hyvin siniset ja mustanpuhuvat.

Me naiset olimme tietysti pukeutuneet yksinkertaisesti, vaan kuitenkin sievästi. Emmi oli oikein viehättävä uudessa kretoni-leningissään, niin ett'ei suinkaan olisi minulle ollut vastenmielistä, jos tohtori Wrenzchen olisi sattumalta hänet nähnyt. Betti oli samanlaisessa puvussa kuin Emmikin, ja minulla oli yllä siniharmaa, punakukkainen leninki, joka nyt on muodissa. Kaarle oli siisti kuten ainakin.

Me olimme sopineet, että ensin syömme päivällisen rauhassa kotona ja sitte vasta iltapäivällä lähdemme huvimatkalle, sillä koko päivän kuljeksiminen uusissa vaatteissa on minusta ilmeistä tuhlausta; niinpä me noin kello kolmen aikaan nousimme Aleksanderintorin laidassa asemalla jotenkin tyhjään rautatien vaunuun ja läksimme ajaa suhistamaan.

"Näetkös, Kaarle", sanoin minä, "ensimäisenä juhlapäivänä on kyllä tilaa; parempaa matkustusta ei halutakaan." — Ennenkuin Kaarle ehti vastata, pysähdyttiin jo "Börssin" asemalle. — "Jotka tahtovat nauttia lepopäivää, lähtevät jo aikaisin liikkeelle;" vastasi Kaarle, "kyllä siellä ulkona jo on puoli Berliiniä."

Minä olin juuri sanoa vastaan päin, kun pysähdyttiin jo toisen kerran Fredrikinkadun asemalle. Sitte ajettiin ulos Berliinistä Eläintarhan ohitse Charlottenburgin asemalle, josta me astuimme viadukti-radan alatse ja tasankoa myöten Halenjärven rannalle.

"Katsokaas, tytöt, miten kauniit niityt ovat", sanoin minä ja aioin poimia muutamia halpa-arvoisia kukkia, niinkuin tavallisesti tehdään tämmöisillä huvimatkoilla maalla, vaan kohtapa älysin, että luonto näin lähellä kaupunkia ei säily väärentämättä, kun näet ihmiset kaikkialla jättävät merkkejä vierailustaan: joku voileivän käärepaperi tai munankuori riistää koko taululta viattoman vivahduksen. Onpa liian paljo huonosti kasvatettuja ihmisiä, varsinkin ulkona luonnon helmassa.

Me pyrimme nyt Halenjärven ravintolan seuduille. Siellähän onkin niin kaunista kesällä, ja lisäksi me vielä tunsimme sikäläisen isännän, joka jo talvella oli sanonut, että milloin me hänen taloonsa tulemme huvimatkoillamme, hän meille toimittaa parasta parsaheinää. Kuten sittemmin saimme kuulla, oli hän luvannut samaa monelle muullekin tutullensa, mutta paksua parsaahan on kylliksi maailmassa, ja se on suuri onni sekä ravintolan-isännille että vieraille.

Paljopa oli väkeä huvitteleimassa, mutta me löysimme sievän pikku pöydän, josta oli kaunis katsella järvelle, jonka pinnalla veneitä vilisi. Tuon tuostakin kiiti rautahepo vaunujonoineen etempänä kauniin seudun läpi, ja näyttämön esipuolta, kuten runoilijat sanovat, vilkastuttivat passarit valkoliinoineen ja juhlapukuiset ihmisjoukot.

Me tilasimme heti parsaa edeltäkäsin, joimme virkistykseksemme lasin "ehta"-olutta ja kävelimme sitte puistossa. Oli se todellakin oikein viehättävää, ja meidän valitut pukumme herättivät riittävästi huomiota. Kävimme keilaradallakin ja tapasimme siellä iloksemme hyviä tuttuja, herra Kleinesin, herra Teofiluksen, erään hampurilaisen tohtorin, joka meille esitettiin ja huomattiin hyvin sivistyneeksi mieheksi, sekä vielä muutamia muita. Ja kukapa istui meidän tullessamme muistiinpano-pöydän luona, ell'ei juuri tohtori Wrenzchen! Minä tervehdin häntä sydämmellisesti, mutta hän ei tullut luo, vaan kumarsi vain päätänsä tuskallisesti hymyillen. Kaikki muut olivat kohteliaat ja kättelivät meitä, mutta hän pysyi paikoillaan kuin kiinninaulattuna, ja se minusta ei näyttänyt lainkaan hyvältä. Sitte he pyysivät minun Kaarleanikin keilanheittoon, mutta hän ei suostunut, koskapahan jo oli juuri paraiksi heittäjiä, jolloin tohtori tahtoi mielellään antaa vuoronsa hänelle. "Ah", sanoin minä, "jos te ette kuitenkaan heitä keilaa, niin tulkaa vähän soutelemaan meidän kanssamme; tehän purjehditte mielellänne." Tohtori tuli ihan neuvottomaksi ja koetteli kaikin tavoin kierrellä, ja hänen kumppaninsa, varsinkin eräs herra King, nauroivat pilkallisesti, niin ett'ei minulle viimein jäänyt muuta keinoa kuin tarttua Kaarleeni ja vetää hänet pois, vaikka hänellä näyttikin olevan halua peliin.

"Näethän, ett'ei meitä tuonne huolita", sanoin minä, suutuksissani. "Tohtori ei huoli yksinkertaisimmistakaan säädyllisyyssäännöistä, ei edes nouse seisomaankaan, vaikka on syönyt meillä kunnollista vasikkapaistia; ja olihan herra Kleines nauruun pakahtua, kun minä ivallani pyysin tohtoria kanssamme soutelemaan. Nykyiset nuorukaiset ovat todellakin oikeita moukkia."

Lyhyesti sanoen: minä olin kovin suuttunut. — "Murise vain ajoissa, Miina, muuten tulet perästäpäin kipeäksi", sanoi minun Kaarle-enkeliseni. Ah, missäpä onkaan niin hellätunteista miestä kuin minun Kaarleni? Minä otin juuri sanomassa vielä muutamia muistutuksia, jotka eivät suinkaan olisi sokurilta maistuneet, kun sana äkisti tarttui kurkkuuni kuin liian kuuma peruna. Silloin juuri puiston portille pysähtyivät komeat vaunut, ja niissä istui Bergfeldtin rouva! Hän istui sinisessä silkkipuvussa huolettomasti tyynyihin nojaten kuin kypsä Katriinan-luumu, ja hänen vieressänsä vanhahko, laiha nainen. Etu-istuimella oli herra Bergfeldt ja nuori tyttö, joka pitkästä nenästä päättäen oli kaiketi sen laihan tytär. Emil istui kuskin sivulla ja katseli niin rohkeasti eteensä, kuin olisi juuri saanut suurimman voiton raha-arpajaisista.

"Nuo ajavat vaunuilla ja me kaupungin-rautatien kolmannessa luokassa", sanoin minä, mutta en ehtinyt etemmäksi, sillä Betti oli äkisti vaalennut kalman kalpeaksi — "Betti… hyvä lapsi!" huusin minä. "Mikä sinulle tuli? Kaarle, nouda tohtori! Vedä hänet vaikka niskasta pitäin keilaradalta, näethän, että häntä tässä tarvitaan!" — Kaarle juoksi pois. — "Betti, ihanhan sinä peljästytät minua; mikä sinulle tuli, hyvä lapsi? Annanhan minä kaikki anteeksi." — "Ei siitä enää vaaraa ole", sanoi Betti. "Nyt minä tiedän kylliksi. Ole huoletta, hyvä äiti. Näethän, että minä jo olen ihan iloinen." — "Me lähdemme kotiin", sanoin minä. — "Ei, me jäämme tänne", sanoi hän jyrkästi. "Hänen ei pidä saaman laverrella, että minä olisin hetkistäkään häntä surrut." — "Kenenkä?" — "Hänen, jota minä nyt vihaan… Emilin!"

Kaarle palasi, mutta ilman tohtoria. "Hän tulee, kun ilta vähän hämärtyy", sanoi hän. — "Ei hänen huoli itseään vaivata meidän tähtemme", vastasin minä äreästi. "Eikä häntä enää tarvitakaan. Ja suoraan puhuakseni: Betti on purkanut kihlauksensa Emilin kanssa, eikähän se meille ole suinkaan muuta kuin mieluista; ei se leivätön perhe ole minua koskaan miellyttänyt. Meidän Bettimmekö tuollaiselle tyhjäkouraiselle tulevaisuussihteerille! Se vielä puuttuisi! Huomenna sinä kirjoitat herra Bergfeldtille, että kihlaus on purettu, taikka paremmin kirjoitan minä itse rouvalle, niin että hänen korvansa kyllä surisevat kuin sananlennätin-lanka."

"Ja mitä sinä siitä sanot, Betti?" kysyi Kaarle ottaen häntä kiinni kädestä ja vetäen puoleensa. — "Tulkoon Emil onnelliseksi sen nuoren naisen kanssa, jota hän on nyt ruvennut hyväilemään, ja se nainen… hänen kanssansa!" vastasi Betti.

"Toisenko tähden siis!" sanoin minä kiivaasti. "Tuonko laihan roikaleen tähden, joka istui vaunuissa? Semmoisen mamselin, semmoisen hongankolistajan tähden! Maltahan vain!"

Enpä juuri voi sanoa, että minun mielialaani olisi tällä hetkellä käynyt kehua lempeäksi, mutta olinpa kuitenkin vähän iloinen, kun kerrankin tiesin, minkätähden Betti oli viime aikoina huolehtinut, ja toiseksi senkin tähden, että nyt meidän ja Bergfeldtien väli oli ihan rikkautunut. — Me viivyimme vielä parsaamme odotellen; sittemmin tuli myöskin luoksemme herra Kleines ja suuresti ilostutti kertomuksillaan lapsia, mutta aikaisemmin me kuitenkin läksimme, kuin aikomuksemme alussa oli. Jos parsaa syö harmistuneella mielellä, painaa se vatsassa raskaana kuin lyijy, vaikka muuten kuinka herkullista olisi.

Kotiin päästyämme löysi Kaarle pitkän, nelisivuisen kirjeen, jossa herra Bergfeldt kolmella sivulla lateli vain kaikenlaisia verukkeita ja lopulla vasta oli sivumennen muistutus, että heidän poikansa täytyi etsiä rikkaampaa morsianta, joka nyt onkin tarjona. Kihlaushan Bettin kanssa muka olikin vain ajattelematon nuoruuden hullutus. Arvattavastihan meidänkin Bettimme oli löytävä sopivamman sulhasen kuin heidän Emilinsä. — "Tuon on se rouva hänelle sanellut!" tiuskasin minä.

Miten kauan minä suutuksissani olin, en tarkoin tiedä, mutta Bergfeldtien onneksi ei ketään koko siitä joukkokunnasta tullut näkyviini, sillä jotakin onnettomuuden tapaista oli yksin ilmassakin. Betti oli levollisin meistä kaikista. Hän kertoi vähitellen huomanneensa muutosta Emilin käytöksessä ja samalla sen rouvan yhä laverrelleen lakimiesten huonoista toimeentulon-toiveista ja rikkaista naimisista, niin että hän jo ammoin oli tuntenut, että koko liitto oli hajalla. Ja nyt kun hän sai varman tiedon, oli hän levollisempi ja tyytyväisempi kuin koskaan ennen. — Se hyvin rauhoitti ja asetti minunkin mieltäni.

Jäätyämme kahden kesken Kaarlen kanssa puhelimme asiasta vakavammin. Hänkin arveli purkamista varsin hyväksi.

"Jos olisi minun mieleni mukaan käynyt, eivät Betti ja Emil olisi koskaan joutuneet kihloihin", sanoin minä, "sen saivat aikaan eno Fritz ja sinun hellä sydämmesi." — "Ja tuo tohtori", lisäsin minä, "pysyköön minusta nähden myöskin, missä mielensä tekee. Semmoista epäkohteliaisuutta ei ole minulle vielä koskaan osoitettu. Ei tule tervehtimään, eikä edes sairaan lapsenkaan luo."

"Eihän hän voinut tulla, Vilhelmiina, ei, vaikka kuinka olisi tahtonut."

"Jos vain olisi tahtonut." — "Hän ei todellakaan voinut." — "Miksikä ei?" — "Häneltä olivat housut revenneet keilanheitossa. Muuten hän lähetti sinulle ja tyttärille sydämmellisimmät terveisensä."

Minua ilahutti, että tohtorilla oli ollut pätevä syy pysyä poissa, mutta miksikä hän pitää semmoista räätäliä, joka tekee liian ahdasta työtä? Se kohta on saatava korjatuksi. — Seuraavana päivänä hän kuitenkin tuli meille sovitteluille, jonka käynnin minä asianmukaisesti otin vastaan. Samalla minä ilmoitin hänelle hermostoni olevan epäkunnossa. Hän neuvoi minua kävelemään, koska ei vielä pitänyt minua läheskään niin sairaana, että olisin ansainnut lääkelipun.

Kävelemiseen minä ryhdyin, mutta keino ei liene ollut hyvin valittu, sillä minua alkoi vaivata levottomuus, joka ei mistään ottanut huoliakseen. Sekä valvoessa että nukkuessa vilisi näet lapsia silmieni edessä, niin paljo pikku lapsia, ett'ei maksanut vaivaa ruvetakaan niitä lukemaan. Siihen määräsi tohtori Marienbadin vettä, joka häntä erinomaisesti aina auttoi. "Tohtori", kysyin minä, "näettekö tekin sitte yöt päivät silmissänne pikku lapsia?" — "En", sanoi hän — "No sitte jättäkää minut rauhaan Marienbadin vesistänne!" — Niinpä hän uudestaan neuvoi minua ahkerasti kävelemään ja läksi seuraavan sairaansa luo.

Hänen pois mentyään kysyin itsekseni: Mitä se tuo lääkitseminen oikeastaan on? — Paljo siinä ei ainakaan ole, sillä jos ei itse sano lääkäreille kaikkea valmiiksi, niin eivät he myöskään tiedä mitään. Olisihan tohtori Wrenzchenin toki pitänyt aavistaa, että nuo kävelyt ne juuri olivat minulle tuottaneet kärsimykseni.

Sillä mihin hyvänsä menin, kaikkialla vain samaa vilinää: ulompana maalla ja sisempänä kaupungissa, missä vain on vähänkin aukeampi paikka, kaikkialla on joukottain riiteleviä ja parkuvia lapsia, kaikenlaisia, kaikenkokoisia, kaikenikäisiä ja kaikenkarvaisia sadoittain ja tuhansittain. Monia niistä tietysti kanneksitaan, toisia on kaksittain ja kolmittain korivaunuissa, mutta enimmät ovat jo ehtineet niin pitkälle, että kykenevät itse juoksemaan. Muutamat kömpyröivät ja väännättelevät, horjuvat ja huojuvat kuin pikku veneet, jotka on lastattu liian täyteen; muutamat lankeilevat ja nousevat jälleen; siinä nauretaan ja huudetaan, itketään ja älistään, sysitään ja satutetaan, syödään ja juodaan, tietämättä mitään koko tästä maailmasta. — Kun näkee koko tuon paljassäärisen seuran, makaavaiset, jotka jo ovat väsyneet ilman vaikutuksesta, leikkiväiset, jotka hiekkaläjissä pengostelevat ja kaiken muun unhottavat hullumaisessa työn innossaan, juoksentelevaiset ja hyppiväiset, koko tuon viattoman maanmyyrä-joukon, silloin voi mieli muuttua synkäksi ja tuntua, ikäänkuin joku kysyisi: "Mitähän kaikista noistakin on tuleva?"

Pojista minä en huolehdi, ne oppivat asiansa, joutuvat sotamiehiksi ja saavat katsoa itse, miten tulevat toimeen, sillä rahapohatoiksihan ainoastaan ani harvat syntyvät. Mutta pikku tytöt… se on toista.

Ennen muinoin, kun minä olin nuori, emme me tienneet muuta kuin että me olimme joutuvat miehelään kukin aikanansa, ja ainoastaan silloin, kun joku huomasi, ett'ei hänen ollut siihen toivoon luottaminen, opetteli hän kotiopettajattaren tointa tai jotakin muuta senlaatuista, ja jos sekään ei auttanut, niin olihan toki aina sen verta sukulaisia ja omaisia perheitä, ett'ei tarvinnut kovin surra leivästä kuolemaansa asti. Tämmöisiä tätejä pidettiin taloissa ja olihan heistä hyötyäkin, milloin sattui tapahtumaan perheen lisäys tai joku sairastui tai emäntä kuoli tai mihin kaikkeen heitä voikaan käyttää. — Mutta nyt ei enää perusteta enempää perheitä, kuin juuri välttämättömästi on tarpeen, sukulaisuus-yhteys höltyy höltymistään ja tätit saavat elää itsekseen. Sentähden ne juuri nuoret tytöt nyt jo aikaisin opettelevat opettajattariksi, juurikuin olisi itseselvää, että he jäävät miehelään pääsemättä.

Ennen aikaan oli edes luostareja, joihin tytöt voivat mennä nunniksi, kun heille ei ruvennut hyvin käymään maailmassa (vaikka se ei olisi koskaan johtunut minulle mieleen); vaan nyt ne jo lapsina harjoittelevat semmoisia mullistusasioita kuin opetusta, maalaamista, puunpiirtämistä tai muuta semmoista. Musiikkihan on nyt tullut niin halpahintaiseksi, ett'ei maksa vaivaa sitä yrittääkään, ja se, mitä minä sillä alalla Emmistäni ko'in, saattoi tietysti vain vahvistaa musiikillista vastenmielisyyttäni. Piano on tuommoinen kotieläin, joka valkoisilla ja mustilla hampaillaan kuluttaa ylen paljon aikaa ja lisäksi vielä ahmii rahaakin, tuottamatta niin mitään hyötyä.

Betti tahtoo nyt myöskin jotain oppia, opetustointa tai maalausta, vaikk'ei oikein tiedä, mihin hänellä olisi enin taipumusta; hän tahtoo tehdä niinkuin monet muut nuoret tytöt, jotka vain tekevät työtä ja yhä työtä, voidakseen elää tai että heillä olisi millä elää.

"Betti", sanoin minä, "mitä sinä huolit ruveta maalailemaan tai lapsia opettelemaan, onhan sinulle kylliksi tekemistä meidän taloudessammekin?" — Siihen hän vain halveksivasti sanoi: "Vai taloudessa?" ja nyrpisti nenäänsä, niin että minä heti vaikenin, sillä semmoisissa tapauksissa ei puheista ole apua. Pilkallisuus, nenän nyrpistys ja ylös pyrkiminen ovat huonot keinot; miksi ei olla tyytyväiset siihen, mitä kelläkin on?

Tyytyväisyys on niin ihana keksintö, että on perin vaikea käsittää ihmisiä, jotka eivät siitä pidä vähääkään lukua, vaan väsymättä ajavat onnea takaa. Mutta onni on ihan kuin olut, se näyttää monesti ihmeen kauniilta, vaan kun sitä saa maistetuksi, onkin se hapanta, ja kun se näyttää pelkästä voimasta kuohuvan yli reunojen, on se huonosti kaadettua ja paljasta vaahtoa.

Kukapa tietää, mitä kohtalo kaataa maljaan tuolle leikittelevälle lapsijoukolle, kun heidän kerran täytyy lähteä maailmaan toimeentulon taisteluun, joksi nyt elämää sanotaan ja joka on muodissa myöskin tytöillä? Kun näen paljon lapsia, silloin ajattelen aina omia tyttöjäni: tuntuu niin oudolta, että olen kiljahtaa tuskasta. Jos ei olisi Herraa Jumalaa taivaassa… niin olisipa todella kurjaa täällä maan päällä.

Kesällä.

Eipä ole mikään konsti tuo "olla olevinansa" ja lähteä huokealla ylimääräisellä junalla johonkin, voidakseen sitte kertoa käyneensä Sveitsissä tai missä hyvänsä; mutta jäädä siivosti Berliinin lähelle, niin että vaimo ja lapset voivat iloita raittiista ilmasta ja mieskin sunnuntaina pääsee nauttimaan huvia, se ei minusta ole mikään helppo tehtävä. Silloin täytyy hyljätä ylpeys kokonaan ja pukea yllensä hyveen jokapäiväinen puku.

Niinpä me päätimme siirtyä Tegeliin sekä asunnon ja seudun, jotka meitä hyvin miellyttivät, että myöskin Kaarleni tähden.

Mieheni liike tuo on suojelustullienkin aikana menestynyt hyvin, niin että hän, jos sitä tullia ei olisi, voisi kohta astua kenen rinnalle hyvänsä, ja sentähden hän ei viikon varrella joudakaan olemaan pois töistänsä. Pitäisikö hänen nyt sitte olemaan ihan poissa minun ja lasten seurasta? Eipä toki; hänen pitää näkemän niiden kiitolliset kasvot, joiden hyväksi hän työskentelee, ainakin joka seitsemäs päivä. Ja semmoisiin tarkoituksiin on Tegel sangen sopiva.

Lähellä Tegel-kylää on lisäksi vielä Tegel-hovi puistoineen, ja siinä puistossa on Aleksander von Humboldtin hauta, sen erinomaisen oppineen miehen, joka on keksinyt nuo maapallotkin, joita nyt pidetään mieluisimpina huoneenkoristuksina, vaikk'ei niiden siniväri aina oikein sovellu huonekaluihin. — Kun semmoinen historiallinen pohja on lähellä, niin tuntee kävelyillään neron hengen hallitusta ja on onnellinen tiedosta, että itsekin on sivistyneiden luvussa.

Emmi jäi kaupunkiin isän luo pitämään huolta hänen taloudestaan; minä ja Betti olemme täällä kesää nauttimassa. Täytyi saada Betti temmatuksi pois entisistä oloista, jotka hänelle kaikkialla muistuttivat uskotonta Emiliä. Lapsi parka oli tullut niin hiljaiseksi ja äänettömäksi, että minun kirveli sydäntäni, kun häntä salaa tarkastelin, eikä hänelle tohtinut sanoa mitään, sillä kohta kuului tylyjä vastauksia ja ovien pauketta. Sen kaiken toivoin minä Tegelissä muuttuvan.

Asuntomme on täällä varsin viehättävä. Samat suuret lehmukset ja jalavat, jotka varjostavat pikku kirkon kattoa, pidättävät myöskin auringonsäteitä pääsemästä meidän etuhuoneemme ikkunoihin, ja jos istumme oven edessä ulkona, on edessämme vanha kirkkomaa hautakivineen, risteineen ja kukoistavine pensaineen. Se näkö on tosin vakavanlaatuinen, vaan kellä on taivaassa puhdas tilikirja, häntä se vain virkistää ja virvoittaa. Krausen rouvan en luulisi sitä jaksavan kestää. Mutta jättäkäämme hirmuiset tapaukset tuonnemmaksi.

Takapuolella on kaksi pikku huonetta, joista näkee puutarhaan, sekä kyökki. Talon toinen puoli on ihan samaan tapaan rakennettu, ja siinä asuu isäntäväki, jotka ovat liian alhaisella asteella seurustelemaan meidän kanssamme, koska heillä, vaikka olivat syntyneet ja kasvaneet Tegelissä, ei ollut aavistustakaan Humboldtista eikä hänen merkityksestään.

Yleensä me olimme päättäneet olla liiaksi tutustumatta sen seudun asujamiin, ja siinä teimmekin hyvin, sillä mitäpä ne osaavat muuta kuin ymmärtää ihmisiä väärin. Kostaakseen sanovat ne meitä kummituksiksi. Ja se asia on näin.

Tegelissä on näette hirmuisen paljo itikoita, joita järvi kasvattaa. Kun minä ja Betti ensi kerran läksimme kävelemään rannalle, niin kylläpä olimme kauniin näköiset sieltä palatessamme. Minulle olivat nuo ihmiskunnan vitsaukset etenkin kaulaan pakkautuneet, niin että se näytti kokonaan ihan kuin rumalta paisumalta, ja vaikka minun ei käykään kieltäminen, että kaulani on vähän lihavahko, niin aina se kuitenkin on Kaarlestani ollut varsin kaunis, eikä minun tarvitse antaa itseltäni turmella sitä koristusta. Seuraavan kerran kävelemään lähtiessämme hieroimme siis itseämme laakeriöljyllä, jota sanotaan hyväksi suojeluskeinoksi itikoita vastaan, mutta se pahus haisee niin ilkeältä, että siten koko palsamisen luonnon nautinta turmeltuu. Sentähden minä kirjoitin Emmille, pyytäen häntä tuomaan meidän molempain musliiniset tanssiaisharsomme, ja niistä me teimme itsellemme egyptiläiset hunnut, jotka suojelevat yläpuolen ruumista ja kädet. Istuessamme metsän reunassa ja ahmiessamme luonnon suloutta koristelemme hunnut metsänkukkasilla ja päivänvarjot suurilla lehdillä. Sitä runollista toimiskelua pitävät tegeliläiset sulana hulluutena, ja valkoisten harsojemme tähden sanovat he meitä kummituksiksi. Heidän kiusaksensa astuskelemme me niissä puvuissamme, päivänvarjot lehdillä koristettuna, läpi kylän, näyttääksemme, että me olemme paljon ylempänä moisia naurettavia etuluuloja.

Niinpä minä ja Betti olimme ihan yksiksemme. Ja oikein se olisikin ollut hauskaa, jos vain Betti olisi jättänyt umpimielisyytensä vähän vähemmäksi. Vaan nyt oli hetkiä, joina hän ei puhunut sanaakaan eikä vastannut mihinkään kysymykseen muuta kuin: "Mamma, tiedäthän sinä kaikki paremmin; mitä sinulle on apua minun viisaudestani?" jos minä milloin häntä yritin kiusaamaan.

Äskettäin hän toi pienen valkoisen kaniinin, jonka oli ostanut muutamalla pennillä kylän pojilta, jotka sitä olivat rääkänneet ja kiusanneet. "No, mitä sinä tuolla hirveällä elukalla teet?" kysyin niinä. — "Minä tahdon jonkun olennon, jota voin rakastaa", vastasi hän. — "Etkö sinä sitte minua rakasta, Betti?" — "Tietysti, en minä sitä niin tarkoittanut, vaan kaniini tuottaa vähän hauskuutta. Se on niin sievä, ja miten kirkkaat, punaiset silmät sillä on!" — Vaan mihinkä se elukka nyt oli pantava? Piirongin alalaatikko oli tyhjä, ja siihen me sen siis päästimme; minun oli tyytyminen siihen, koska Betti todellakin iloitsi pikku elukasta. Kävellessä oli se meillä aina mukana. Mutta laatikko ja koko huone haisivat tallilta, vaikka me kuinka olisimme tuulettaneet.

Elämämme järjestyi hyvin pian säännölliseksi. Aamusilla me ensin uimme järvessä ja Betti kohta oppi aika mestariksi. Uimasta palattua syötiin aamiaista, ja Betti hoiteli sill'aikaa kaniinia, kun minä siistin huonetta. Sitte tuli matami tekemään karkeammat työt; minä keitin päivällisemme. Sen jälkeen nukahdimme pari silmän täyttä ja varustauduimme sitte kävelylle.

Luonnollisesti olimme varustaneet mukaan myöskin lukemista; eno Fritzin täytyi maalle lähtiessämme hankkia meille Humboldtin "Kosmos." Tuodessaan sen sanoi hän: "Kyllä se sinulle on liian korkea, Vilhelmiina." Mutta saipa hän kuulla vastauksenkin. "Paha kyllä", sanoin minä, "olen useinkin huomannut sinun pitävän naisten kykyä ja luonnonlahjoja liian vähäisinä, sentähden että itse olet vapaa-aattelija; mutta se ei vielä läheskään todista, ett'en minä ymmärrä, mitä sinä et jaksa käsittää."

Siihen hän vain pilkallisesti hymyili ja sanoi: "Onnea, onnea Kosmoksen lukemiseen. Lähetähän se vain kohta takaisin, ett'ei se jää liian kauaksi pois lainakirjastosta."

Niinpä minun oli velvollisuus lukea se Kosmos. Me otimme kirjan ja kaniinin, jonka olimme ristineet Mukiksi, kanssamme metsään, ja Betti luki kovaan Mexikon vuorista ja mitä kivilajia mikin niistä on. Ensi kerralla minä valitettavasti nukuin, kun oli niin kuuma ilma; toisella kerralla oli meillä ollut päivälliseksi papuja, niin että me molemmat väsyimme. Kolmannella kerralla luki Betti hyvin huonosti, kun näet Mukki lakkaamatta hyppeli pois ja hänen sitä piti yhä kiinni tavoitella. Vaan kuitenkin me Kosmoksen luemme talvella rauhassa, sillä olisipa perin naurettavaa, jos ei ymmärtäisi painettua kirjaa. Se on vain eno Fritzin oletusta.

Oli sitte pitkänlainen sadeaika, niin että elämä tuntui jotenkin ikävältä, varsinkin kun Betti enimmäkseen oli nurjamielinen. Ilman Mukkia olisimme tuskin jaksaneet sitä kestää. Betti ompeli sille sinisen nutun, ja siinä puvussa hypiskellen se meitä nauratti ja huvitti koko lailla.

Lauantai-iltoina tulivat myöskin Kaarle ja Emmi maalle, ja ne ajat olivat oikeita juhlapäiviä. He toivat aina jotakin makeaa syötävää kanssansa, ja jos päivä paistoi, läksimme metsikköön nauttimaan kaupungista tuotuja herkkuja. Vaan miten lyhyeltä semmoiset sunnuntaipäivät tuntuvat, on syrjäisen ihan mahdoton käsittää. Kun Kaarle iltasilla astui hevosrautatien vaunuun, tuntui minusta, kuin hän olisi juuri äsken tullut, ja kun minä ja Betti sitte istuimme oven edessä ja meidän edessämme tuossa oli kirkkomaa, tuntui minusta välistä, kuin olisi kerran välttämättömästi tuleva aika, jolloin Kaarle pitäisi minua sylissänsä ja minä lujasti, hyvin lujasti makaisin hänen sydäntänsä vasten, ijäisesti eroamatta. Rakas, hyvä kunnon Kaarle!

Mutta eipä meidän pitänyt jäämän ilman seuraa; Krauset näet tulivat myöskin Tegeliin. Minä tosin olin vähän riitautunut Krausen rouvan kanssa pikku Edvardin tähden noissa Weigeltin ristiäisissä, mutta me tulimme eräänä aamuna vastakkain kapealla rantatiellä, niin ett'en minä voinut olla huomaamatta häntä. Hän tervehti hyvin kohteliaasti, ja minäkin iloitsin, että nyt oli läsnä edes yksi, jonka kanssa saatoin oikein puhella, jonka tähden minä häntä pyysin tulemaan iltapäivällä meille.

Hän tulikin, mutta yksin. Edvard oli mennyt isänsä kanssa järvelle perhosia ajelemaan.

Alussa ei puhelu ruvennut oikein sujumaan. Kahvi hänestä kuitenkin oli varsin hyvää, sanasta kasvoi toinen, ja ilokseni sain minä kuulla hänenkin luopuneen Bergfeldtien seurasta.

Hän sanoi sen perheen kanssa seurustelemisen olevan ihan mahdotonta. Herra Bergfeldt kuuluu olevan taas korviaan myöten velkautunut ja Emil on kihlannut rikkaan tytön vain sentähden, että selviäisivät siitä pulastaan. Hän kuuluu nyt pitävän hyvin koreita ja komeita pukuja, vaan morsianko ne maksaa, ei tarkkaan tiedetä, heidän välinsä ei ole oikein tarkoin selvillä. Sen vain kaikki tietävät, ett'ei Bergfeldteillä ole varaa hänen tuhlataksensa.

"Niin, niin", sanoin minä, "eipä heillä ole juuri ylpeilemistä."

"Sanokaamme, että he elävät köyhyyden kurjuudessa", arveli Krausen rouva. "Minä olen jo monestikin huomannut, että heidän useimmista kahvikupeistaan on korvat poissa, ja kun minä heillä viimeksi kävin, oli hänellä teelusikoita, jotka tuskin lienevät edes uushopean sukuakaan."

Onneksi oli Betti puutarhassa Mukkia syöttämässä, sillä muuten hän olisi tullut pahoilleen, niinkuin aina kuullessaan vain Bergfeldt-nimeä mainittavan. Mutta kyllä hänen pitää sopivassa tilaisuudessa vielä saaman kuulla, mitä ihmiset tuosta perheestä ajattelevat.

Kello neljän aikaan oli herra Krause luvannut palata Edvardin kanssa, ja me läksimme rantaan hänelle vastaan. Höyrylaiva oli juuri tullut, ja paljo ihmisiä tuli siitä maalle, niin että oli melkoista vilinää laivasillalla. Olipa siinä parit vaunutkin odottamassa. Herra Krause ja Edvard olivat siellä perhosverkkoineen. Me tervehdimme toisiamme ja puhelimme niitä näitä, kun äkisti kuului kimakka parahdus. Se oli Krausen rouvan huuto. "Edvard!" sanoi hän sitte. Mutta Edvard seisoi sangen levollisena sillalla veteen katsellen.

Mitä oli tapahtunut? Ihmisiä juoksi katsomaan. Pieni poika on pudonnut veteen, sanottiin. Kalastajat työnsivät veneen, mutta ennenkuin he ehtivät paikalle, hyppäsi joku sinne suinpäin ja sukelsi alas. Se oli tuskallinen, hetki. "Tuossa hän jo on", iloittiin. — "Onko hänellä poikakin?" — "Ei, hän sukeltaa uudestaan." — Ja toistamiseen hävisi veden alle se mies, joka oli uimaan hypännyt. Vaan jopa hän pian tuli uudestaan näkyviin… ja hänellä oli poikakin, jonka hän antoi luoksi kiirehtivään veneesen.

Rannalla seisoi nuori rouva; hän tahtoi hypätä jäljestä veteen, sillä hänen poikansa se oli, joka nyt makasi veneessä. Väkisin täytyi pidättää rouvaa. Kun vene ehti rantaan ja poika tuotiin hänen luoksensa, niin huomattuaan hänet siinä edessänsä kalpeana ja hengettömänä, vaipui hän pyörryksiin. Poika kannettiin uintihuoneesen.

Minusta tuntui luonnon koko kauneus kerrassaan kadonneen, kun kuolema niin äkisti ja odottamatta tunkeutui päiväpaisteiseen maailmaan kutsumaan nuorta elämän taimea kaukaiseen, suruiseen maahan.

Minä en enää huomannut sinistä järveä rantoineen enkä kirkasta taivasta, minä näin ainoastaan uintihuoneen, jonka kätkössä hukkunut poika oli, ja katsoin silmiäni räpäyttämättä suljetun oven eteen kokoutunutta ihmisjoukkoa, juurikuin se olisi tiennyt, oliko yhtään toivoa paenneen elämän takaisin saannista. Lapsen vanhemmat olivat sisällä huoneessa. Vaunut seisoivat vähän matkan päässä ja kuski hevosten vieressä katsoa tuijottaen pientä, veteen rakennettua huonetta. Tokkohan poikanen oli enää koskaan ratsastava näillä hevosilla tai milloinkaan tuleva sanomaan hänelle: "Juhana, nyt lähdemme ajelemaan, ja minä tulen sinun viereesi istumaan, ja sitte sinä annat minulle ohjakset."

Oli kuumanlaisen kesäpäivän iltapuoli ja kuitenkin tuntui minusta ikäänkuin kylmää tuulenhenkeä tuontuostakin tulevan järveltä päin, niin että minua värisytti. Ja miten hiljaista oli, vaikka ihmisiä oli paljo liikkeellä!

Silloin kuiskasi minulle Betti: "Mamma, mamma, minä näin juuri äsken hirmuisen tapauksen!"

"Mitä sinä näit?" kysyin minä hiljaa.

"Jos poika virkoaa, sanon minä", vastasi hän tuskin kuuluvasti. "Minä ehkä näin väärin. Mutta täti Krause näki sen myöskin."

"Missä ovat Krauset?"

Me katselimme heitä ylt'ympäri. Vaan Krauset olivat hävinneet.

Minä aioin juuri kysellä Bettiltä enemmänkin, kun uintihuoneen ovi aukesi. Ihmiset poistuivat portailta rannalle. — "Elääkö hän?" — "Elää!" — Isä tuli ulos, kantaen poikaansa, joka oli kääritty saaliin ja pehmoisiin vaatteihin. Äiti astui vähän horjuen jäljestä. Kaikki nousivat vaunuihin; kuski vielä istuimeltaan katsahti taaksensa. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa, ja pois vierivät vaunut ripeää vauhtia.

Ihmiset hajosivat. Ainoastaan joukko nuoria miehiä jäi vielä seisomaan niinkuin jotakuta odotellen. Odoteltu tuli uintihuoneesta ihan läpimärkänä. Se oli se nuori mies, joka oli pojan pelastanut.

Toiset nuorukaiset riensivät hänelle vastaan ja näyttivät pysähtyvän neuvottelemaan. Minä menin heidän luoksensa. "Hyvät herrat", sanoin minä, "minun asuntoni on tässä lähellä. Antakaa minun pitää huolta uljaasta ystävästänne, sillä märjissä vaatteissaan hänen ei sovi olla." — He koettelivat estellä, mutta huonostipa he minua tunsivat, minä en taipunut.

He läksivät meidän kanssamme. Asuntonsa luona he erosivat, luvaten palata illempana ja siihen asti odotella hovin ravintolassa. Yksi heistä astui pojan pelastajan luo ja pani kätensä hänen olkapäälleen, katsoi häntä hyvin ystävällisesti silmiin ja sanoi: "Voi hyvin, Feliks!" He varmaankin olivat hyvät ystävät, ja se minua miellytti. Kumppanit läksivät astumaan hoviin päin ja me menimme sisään.

Pelastaja sanoi: "Sallikaa minun esitellä itseni, nimeni on Feliks Schmidt."

"Ja minä olen Buchholzin rouva. Tulkaa nyt tänne makuuhuoneesen. Tässä on mieheni kotinuttu, tässä housut ja västi ja tässä yöpaita ja sukat. Tohvelit ovat tuossa nurkassa. Muuttakaa vain kaikki vaatteet. — Keitänkö kahvia vai juotteko mieluummin lasin totia?"

"Ei se toti nyt pahaa tekisi…"

"Kyllä saatte. Vaan nyt pian pois yltänne märjät vaatteet!"

Minä menin kyökkiin ja tein tarpeenmukaisen tulen. Vähän ajan päästä aukesi makuuhuoneen ja kyökin välinen ovi, ja herra Feliks Schmidt seisoi kynnyksellä.

"Minusta on teille liian paljo vaivaa", sanoi hän hämillään.

"Joutavia!" sanoin minä ja otin häntä käsivarresta. "Tulkaa nyt vain tänne etuhuoneesen istumaan."

Siellä minä hänet sijoitin suureen nojatuoliin, ja siinä minä häntä vasta lähemmin tarkastelin. Päältäpäin oli hän kuin minun Kaarleni, eikä kuitenkaan ollut sama. Minun Kaarleni on tummapintainen, vaan nuorukainen oli valkoverinen; Kaarlella on vahva poskiparta, vaan nuorukaisella sievät, tummat viikset, jotka hänen muotoonsa hyvin soveltuivat. Mutta sittekin ovat he hyvin toistensa näköiset, sillä niin nuoruudesta kukoistava oli minun Kaarlenikin, kun ensin tutustuimme enkä minä vielä tiennyt, miten suuresti olin kerran häntä rakastava.

Tällä välin oli vesi ruvennut kiehumaan. Talon emäntä odotteli minua kyökissä ja kysyi, eikö hän miten voisi auttaa minua. Nyt pahoitti mieltäni, että olin tähän asti katsellut häntä halveksivasti, ja melkein vähän häpesinkin häntä, vaan otin mielelläni vastaan hänen apunsa.

Me kiersimme märjät vaatteet ja ripustimme ulos päiväpaisteesen kuivamaan. Saappaat pistimme alassuin kahden seipään nenään. Ne olivat olleet täynnä vettä, sillä lattiallakin oli suuri lammikko. Emäntä toi rievun ja kuivasi sen pois.

Onneksi oli Kaarle kerran tuonut pullon hyvää konjakkia, niin että nyt voin tehdä oivallista totia. Ja sen minä teinkin. Itsellemme keitin kuppisen väkevää kahvia peljästyksen tähden, vaikka jo olimme kerran juoneet iltapäivällä. Emäntäkin sai siitä osansa.

Sisällä istuivat herra Feliks Schmidt ja Betti, kun minä totia toin. Ja he puhelivat sangen vilkkaasti. — Minä sanoin herralle, että hän tänään oli yhdeltä perheeltä poistanut suuren surun. Hän sanoi, että sen olisivat muutkin tehneet hänen sijassansa. Hän oli nähnyt poijan putoavan järveen, ja oli seisonut siinä lähimpänä.

Betti kysyi, näkikö hän, miten poika oli tullut putoamaan.

Herra Feliks Schmidt oli hetkisen vaiti ja sanoi sitte: "Oli siinä toinenkin poika laivasillalla."

"Niin oli", vastasi Betti.

"Tunnetteko te sen pojan?"

"Varsin hyvin!" sanoin minä. "Hän on täydellinen veitikka."

"Minä en häntä jättäisi perään katsomatta", sanoi herra Schmidt.

"Minkä tähden?"

"Hänkin saattaisi kerran pudota järveen", vastasi herra Schmidt lyhyesti.

"Eihän toki!" naurahdin minä. "Ei paha pala tulessakaan."

Herra Schmidtin ensi lasi oli jo tyhjänä ja minä menin tekemään toista. Aurinko oli tällä välin siirtynyt, niin että minä sain emännän kanssa siirtää myöskin märkiä vaatteita parempaan paikkaan. Mutta jopa ne olivatkin melkein kuivat. Paidan ja mansetit saattoi jo kohta silittää, niin että minä pistin raudat tuleen. — Silloin tuli Betti sanomaan, että herra Schmidtin sikarit olivat kaikki kastuneet ja että hän kuitenkin mielellään nyt polttelisi.

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Minä kysyin häneltä."

"Mitenkä se johtui sinulle mieleen?"

"Muistathan, ett'ei Emil voinut olla kymmentäkään minuuttia polttamatta."

"Papan sikarit ovat vaatekaapin päällä. Viepä myöskin tämä toti sisään ja nämä leivokset; hänellä kyllä lienee nälkäkin."

Minun olisi tehnyt mieli riemusta hyppiä. Ensi kerran Betti pitkään aikaan lausui nyt tuon nimen, joka häntä aina pahoitti, milloin sitä muut tulivat lausuneeksi. Nyt se oli hänelle tullut välinpitämättömäksi. Viimeinkin!

Raudat olivat kuumat ja minä ryhdyin silittämiseen.

Eiväthän ne silitettävät puvun osat tietysti voineet nyt tulla yhtä hyviksi kuin pesun jälkeen, mutta kävipä minun kuitenkin näyttää siinä koko taitoani. Hyvää kangasta ne olivat ja hyvästi pidetyt. Schmidt-herra oli toimellinen nuorukainen, sen kyllä tästä näki. Valkoisen västinkin minä silitin; minun Kaarleni pitää aina kesällä valkoisia västejä ja sanoo, ett'ei kukaan osaa niitä silittää niin hyvin kuin minä. Nyt tuli Betti uudestaan ja toi herra Schmidtin kellon, joka oli täynnä vettä eikä tahtonut ruveta käymään. — "Alkaako aika tuntua hänestä pitkältä?" kysyin minä. — "Ei", vastasi Betti, "me vain puhuimme, miten nopeasti tunnit kuluvat, ja silloin hän katsoi kelloaan." Minä ripustin kellon kuivamaan; se oli oikea kallis kultakello eikä mikään joutava kellonavain niinkuin Bergfeldtin Emilillä. Tuo Bergfeldtin juttu olikin vain paha erehdys.

Emännän olin minä lähettänyt teurastajaan, josta hän kohta toi pihvipaistia ja rupesi sitte kuorimaan perunoita. Vaatteet kuivivat vähitellen. Minä auttelin niitä, missä vain sopi, silitysraudalla. Minä puuhasin melkein kuin omalle kelpo Kaarlelleni, jolle työskenteleminen tietysti on suurin iloni. Sitte asettelin vaatteet sievästi vuoteelleni ja panin viereen saappaat, jotka emäntä oli niin hyviksi kiillottanut, kuin nyt saattoi.

"Kas niin, herra Schmidt", sanoin minä, "nyt on kaikki jälleen kauneimmassa epäkunnossa; nyt saatte valepuvustanne luopua."

Hän kummasteli, mitenkä kaikki oli niin nopeasti saatu aikaan, mutta mitäpä ne miehet ymmärtävät kuumista raudoista.

Betti ja minä katoimme pöydän etuhuoneessa. Me asetimme sijat seitsemälle hengelle: herra Schmidtille ja hänen neljälle kumppanilleen sekä meille molemmille. Viiniä oli meillä kotona, laseista ja talrikeista piti emäntä huolta. Hän oli todellakin oikein kunnon emäntä, ja minä päätin täst'edes ruveta seurustelemaan hänen kanssansa.

Kun herra Schmidt pukeuduttuaan astui etuhuoneesen, näytti hän kuin juuri räätälistänsä tulleelta. Todellakin muhkea ja pulska nuorukainen! Ainoastaan kaularosetti oli poissa eikä Kaarlen kaulaliinoja ollut yhtään käsillä. Mutta Betti keksi keinon. Hän otti minun sakseni ja leikkasi harsopuvustansa kaistaleen ja teki siitä hyvin sievän, valkoisen rosetin, joka hänen kuitenkin itsensä piti sovittaman herra Schmidtille kaulaan, hän kun ei siitä muuten olisi huolinut.

Ystävien tullessa olivat jo perunat kypset ja pihvithän pian paistuvat. Ne maistuivat kaikille erinomaisen hyvin ja kaikki me olimme iloisella mielellä. Herra Feliksin ystävä nosti lasinsa ja sanoi tahtovansa kaikkien heidän puolestansa kiittää vierasvaraista taloa heidän ystävänsä huolellisesta hoitelemisesta, jolloin he onnea ja menestystä toivottaen joivat Buchholzien maljan. — Minä vastasin olevani pahoillani, ett'ei Kaarleni ollut kotona, vaan toivovani heitä tulemaan toistekin. Ja he lupasivatkin tulla. Se oli erittäin hauska ilta. Mutta pitihän kuitenkin viimein erota; herra Feliksistä näytti olevan hyvin vaikeata lähteä Berliiniin. Vaan läksi hän sentään toisten jäljestä, jotka jo olivat kaukana edellä.

Me järjestimme huoneemme entiselleen ja istuimme vielä vähän aikaa oven edessä. Oli niin ihmeen ihana ulkona, sillä kirkkaina kesäöinä ei luonto makaa, vaan ainoastaan hiukan nukahtaa, sillä aamuhan palaa lyhyen hetken kuluttua. Puut ja pensaat tuoksuivat ja pensastossa nirskuttelivat kilpaa heinäsirkat.

"Mamma", sanoi Betti, "kaniini pitää meidän toimittaa pois, ei sitä jaksa kärsiä, se saa koko asuntomme haisemaan."

"Herran kiitos", sanoin minä.

Vähän ajan kuluttua kuiskasi Betti: "Mamma, kyllä minun pitää sanoa; ei se poika itse pudonnut… pikku Krause hänet takaapäin sysäsi."

"Betti!" huudahdin minä kauhistuen.

"Minä sen näin ja Krausen rouva näki sen myöskin ja kalpeni, ja herra Felikskin sen näki."

"Sanoiko hän niin?"

"Ei, vaan minä tiedän, että hän näki; sen huomasin hänen silmistänsä."

Minä kiersin käteni Bettin ympäri ja hän tunkeutui hyvin minuun kiinni, jota ei ollut pitkään aikaan tehnyt. Me olimme vaiti, kumpikin omissa ajatuksissamme; vasta myöhään, kun jo taivas alkoi itäpuolelta vaaleta, menimme levolle.

Elonkorjuu-juhla.

Vielä kerran täytyy minun puhua teille ja pelkästä mielihyvästä. Te olette monesti minua osanottavaisesti suojelleet lohdutuksen sateenvarjolla, kun murheen pilvistä rakeita ropisi minun ja omaisteni päälle; niinpä minä myöskin ensinnä teille kerron perheemme ilahuttavat ilmatiedot.

Toiveet ovat seuraavat: Bettin sateisuus Bergfeldtin Emilin tähden on vähenemässä, tohtori Wrenzchenin kylmyys Emmiä kohtaan muuttumaisillaan kuumuudeksi, Kaarle ja minä olemme pysyväisen hyvän sään kohdalla, eno Fritz osoittaa vaihtelevaista säätä. Vähitellen kyllä saatte kuulla, miten se kaikki on tapahtunut.

Mukki siis sai meiltä matkapassin, piironginlaatikko pestiin kunnollisesti ja Kosmos lähetettiin pois, kun meillä ei kuitenkaan ollut aikaa sen lukemiseen ja meistä muuten oli jotenkin samantekevä, miten korkeat Mexikon vuoret ovat. Sen sijaan kävelimme löytöretkellä Tegelin metsissä, joista löytyikin ihmeteltäviä paikkoja. Erään paikan me nimitimme Vilhelmiinan Lepolaksi, toisen taas Bettin Metsäsaliksi, kun näet puut siinä olivat piirissä ja muodostivat oikean luonnonomaisen huoneen; metsän rannassa olevaa niittyä sanoimme Mukin Pampasiksi (jonka sanan olimme löytäneet Kosmoksesta), ja muuan kunnas, jolle järvi näkyi, sai mieheni kunniaksi nimen Kaarlentunturi. Siellä minä päätin kerran pitää pienet kahvikestit.

Kun emme oikein keksineet, mihin panna kaniinia, lahjoitimme sen pikku Krauselle, jonka piti luvata olla sitä rääkkäämättä. Herra Krause lupasi pitää huolta elukasta, ja kun hän on jäsenenä eläinsuojelus-yhdistyksessä, saatoimme me tietysti luottaa häneen.

Kun Edvard tuli Mukkia noutamaan, saatoin minä häntä kirkkomaan yli. "Tässä on ihmisiä haudattuna", sanoin minä, "entä jos ne olisivat tuoneet tänne myöskin sen pikku pojan, joka silloin järveen putosi?" — Edvard ei vastannut, vaan rupesi puuhaamaan Mukin kanssa. — "Mitäpä, jos se poika olisi hukkunut?" kysyin minä edelleen. — "Miksi hän ei osannut uida?" vastasi tuo tunnoton vekkuli. — "Vai niin? Olisiko hänen pitänyt osata? Mutta eikö totta, että sinä vain vahingossa häntä sysäsit?" — "Itsestään hän ihan putosi!" vastasi hän julkeasti. — "Edvard, jospa minä sitä en usko?" — "Mamma sanoo, että hän se alkoi riidan minun kanssani." — "Sekö hento poika-raukka? Sitä minä en voi uskoa." — "Mutta totta se kuitenkin on. Mammakin sen näki." — "Ehkäpä lienee sitte niin ollut", sanoin minä, "vaan nyt mene ja pidä hyvästi Mukkia." — Pois hän juoksi, minkä kerkisi. Minua oikein hämmästytti tuon pojan julkeus. Mitäkähän hänestä on tuleva? Mitä on koituva semmoisesta kasvatuksesta? Pelkäänpä, että äitinsä saa vielä kerran itkeä verisiä kyyneleitä silloin, kun se jo on liian myöhäistä. — "Liian myöhään!" mikä hirmuinen sana, kun ihmisen oma syyllisyys sitä huutaa korvaan! Silloin ei auta omatekoinen kuurous.

Ell'eivät ilma ja uinti olisi tehneet Bettille niin erinomaisen hyvää, olisin minä Tegelistä lähtenyt sen parempi, mitä pikemmin, sillä minua vähän pelotti, että ehkä joskus joutuisin sananvaihtoon Krausen rouvan kanssa; mutta kun elonkorjuu oli juuri loppumaisillaan ja elojuhla tulemassa, katsoin kuitenkin paremmaksi vielä jäädä, koska se tilaisuus näytti minusta hyvin sopivalta kutsua muutamia vieraita kesäasuntoomme. Minä neuvottelin asiasta Bettin kanssa.

"Mitenkähän olisi, jos kutsuisimme herra Feliks Schmidtin ja hänen ystävänsä tänne vieraisille?" kysyin minä ikäänkuin sattumalta. — "Ei minusta olisi soveliasta heitä suorastaan kutsua", vastasi Betti. — "Mutta lupasivathan he käydä vastakin meillä, kun tuona iltana läksivät." — "Jos he sattumalta tulisivat, olisi se minulle hyvin mieleen", sanoi Betti, "vaan jos sinä heidät erittäin kutsut, lähden minä puolestani Berliiniin." — "Mitäpä sinä siellä kaupungissa tekisit? Pappa ja Emmi tulevat myöskin tänne ja samoin eno Fritz." — "Mutta minä menen." — "Betti, johan sinä olet järjetön." — Hänellä oli jo taaskin vastaus valmiina, mutta ennenkuin suu ehti aueta, olin minä poissa huoneesta, jonka ovi oli asianmukaisesti paukahtanut kiinni minun jälkeeni. Jos en minä olisi ennen ehtinyt, niin olisi hän sen paukauksen tehnyt. Nyt hän voi kerran itsekin huomata, miten pahalta semmoinen kuuluu. Ei mikään paremmin kasvata kuin esimerkki!

Iltapäivällä minä läksin kaupunkiin ihan yksin, kun Betti oli oikullinen, ja matkalla minulla oli aikaa antautua kaikenlaisten ajatuksien valtaan. Minun mielestäni oli herra Feliks aivan kuin luotu minun Bettilleni. Että hänellä on sydän oikeassa paikassa, sen hän jo on osoittanut; että hän on tarkka ja toimellinen nuorukainen, sen minä näin hänen pesuvaatteistaan. Hän on kauppatoimissa. Vähästähän minunkin Kaarleni alkoi… miksikä eivät myöskin nämä nuoret saattaisi rakentaa omaa pesää: edessä puoti ja vieressä konttorihuone ja pieni asunto päällä toisessa kerrassa.

Mutta miten saada hänet ulos Tegeliin?

"Minä en eitä, että on olemassa hyvä sallimus. Jos minä sattumalta kohtaan herra Feliksiä", ajattelin minä, "niin se yhtyminen on taivaan antama viittaus." Ja koska tietysti aina on lupa vähän autella sallimuksen tekoja, läksin minä astumaan Kuninkaankatua ja koettamaan, eikö hän sattumalta ollut puodissaan. Mutta häntä ei ollut siellä; sen sijaan tapasin hänet meillä omassa kodissamme innokkaassa neuvottelussa minun Kaarleni kanssa villasukista, joita hänen isäntänsä tahtoi ostaa hyvän joukon minun mieheltäni. "Tämä on taivaan ääni", sanoin minä itsekseni ja odotin, kunnes kauppa oli tehty ja nuorukainen yritti lähtemään. Minä tervehdin häntä ja sanoin sivumennen: "Sunnuntaina on elojuhla Tegelissä." — "Kyllä minä aionkin tulla, jos ilma on kaunis eikä sada", vastasi hän punastuen. — "Ettehän toki nyt peljänne kastumista?" sanoin minä leikillisesti, ja hän läksi. — "Jos sunnuntaina on kaunis ilma", päättelin minä, "niin on siinä kolmas merkki, eikä minulle suinkaan johdu mieleen ruveta ponnistelemaan sallimusta vastaan."

Kaarle oli iloksensa minulta jo ennen kuullut, miten hyvin se nuorukainen oli käyttäytynyt, ja kiitteli häntä nyt vielä sangen ymmärtäväiseksikin, koska hänen oli onnistunut taivuttaa isäntänsä rupeamaan kauppa-asioihin meidän kanssamme, ja siitä Kaarle toivoi hyvää menestystä. — "Kaarle", sanoin minä, "näetkö nyt, miten runsasta korkoa hyvänteko kasvaa? Jos minä en olisi häntä auttanut, niin kukapa tietää, olisitko niin helposti päässyt hänen kauttansa sukistasi? Ja Betti näyttää häneen mieltyvän." — Silloinpa vasta Kaarle pauhahti. "Yhdestä sukkakimpusta minä en myö tyttöäni!" tiuskasi hän. "Etkö jo ole saanut kylliksi naimiskaupoistasi?" — "Kaarle", sanoin minä hiljaisella ryhdillä, "mitä taivaassa on päätetty, toteutuu maan päällä. Nuorukainen työskentelee samalla alalla kuin sinäkin. Meillä on vain nämä kaksi tytärtä… miten kaunista olisi, jos joskus kirjoitettaisiin: Buchholz ja Poika, trikoita ja viilatavaroita tukuttain!" — Kaarle mietti hetkisen. "Jos lupaat olla sekautumatta koko asiaan, niin en minä vastustele sinun toiveitasi", sanoi hän sitte.

"Sen minä kyllä lupaan", sanoin minä, "vaan sunnuntaiksihan minä jo hänet puolittain kutsuin maalle." — "Näetkö nyt, että olet ihan parantumaton; mutta minä sanon sinulle, että minäkin pidän silmäni auki."

Minä pakkasin laatikkoon kaikenlaista, mitä tarvitsimme vieraitamme varten, ja sitte minä menin eno Fritzin luo ja käskin hänen tulla muutamien ystävien kanssa, että voisin Bettille sanoa jotakin talrikkien, lusikkain, veitsien, kahvelien ja muiden sellaisten kalujen paljouden syyksi.

Sunnuntaina oli varsin ihana ilma.

Mieheni tuli jo lauantai-iltana. Sunnuntaina iltapäivällä tulivat eno Fritz ja herra Kleines. Emmin piti tuoman kanssansa poliisiluutnantin Miila.

Me odotimme kauan Emmiä, vaikka turhaan, eikä herra Feliksiäkään näkynyt, niin ett'ei meillä ollut muuta keinoa kuin lähteä ilman heitä kylään katsomaan elovaunujen ja elomiesten aseinensa ohi kulkemista juhlasaatossa. Se saatto oli sangen hyvin järjestetty, vaan eipä se siltä minua ollenkaan huvittanut, kun Emmi oli poissa ja samoin herra Feliks ystävineen. — Viimein tuli Emmi, mutta yksin. — "Missä on Miila?" kysyin minä. — "Hänellä ei ollut mitä panna yllensä!" — "Lorua! Miksi sinä tulet näin myöhään?" — "Minä… minä ensin katselin Ranskankadulla hevosrautatien kiskojen kiinni panemista." — "Emmi, mitä sinulla on tekemistä Ranskankadulla, mitä ne hevosrautatiet sinuun koskevat?" — "Ah, mamma, se on niin hauskaa!" —"Eipäs se ennen ollut." — "Kun kaikki kunnollisesti selitetään, niin kyllä se huvittaa." —"Kuka sinulle hevosrautatietä selittelee? Puhupas suoraan!" — "Tohtori Wrenzchen!" vastasi hän hiljaa. — "Mitä, hä?" — "Uusi rata kulkee nyt jo hänenkin asuntonsa ohitse." — "Mistä sinä sen tiedät?" — "Minä tapasin häntä äskettäin hevosrautatien vaunussa." — "Ketä?" "Tohtori Wenzcheniä; ihan sattumalta?" — "Ja tänäänkö myöskin ihan sattumalta?" — "En, vaan hän kävi minua noutamassa." — "Ratakiskojako katsomaan?" — "Niin. Ja sitte me ajoimme Hallenportille asti ja sieltä takaisin." — "Pyysikö hän sinua sille matkalle?" — "Pyysi, mutta itse minä maksoin; hän ei koskaan maksa minun puolestani, milloin ajamme hevosrautatiellä." — "Vai niin, te siis kohtailette toisianne. Tiedätkö sinä, miten pahasti hän on käyttäytynyt minua kohtaan?" — "Mamma, sinä olet tuntenut häntä väärin, hän on niin hyvä." — "Saammepahan toiste puhua enemmän tästä asiasta", sanoin minä. "Mitenkä sinä saatat antaa semmoisen miehen itseäsi lähestyä, joka on antanut sinulle selvät rukkaset, ja lisäksi vielä hevosrautatiellä? Parempi on, että minä otan sinut maalle tänne Tegeliin."

Kuka siitä tohtorista pääsee hullua viisaammaksi? Minä hänelle syötän parasta vasikkapaistia eikä hän ole millänsäkään, vaan tuskin ehdin kääntyä häneen seljin, kun hän jo tunkeutuu viattoman tyttäreni ystäväksi. Hyvä toki, että he hevosrautatiellä eivät koskaan jää kahden kesken.

Herrat olivat menneet edeltä, minä ja tytöt astuimme jäljestä hovin ravintolaan, jossa juhla oli jo meneillään, ja siellä tapasimme myöskin herra Feliksin ja hänen ystävänsä Maksin. Me tervehdimme toisiamme ja asetuimme tuttavasti saman pikku pöydän ympäri.

Eno Fritz kehoitti nuoria tanssimaan. Herra Feliks pyysi kumppaniksensa Bettin ja herra Kleines kumarsi Emmille, mutta Emmi ei sanonut tanssivansa, jonka tähden hän alla päin hävisi näkyvistämme. — "Emmi, miten sinä niin epäkohtelias olit?" kysyin minä. — "Ah, mamma", sanoi Emmi, "häntä sinä et likimainkaan tunne. Äskettäin Fredrikinkadulla asemahuoneen luona tarjoutui hän minua iltasilla saattamaan ja oli niin hävytön ja röyhkeä, ett'en ollut mitenkään selvitä hänestä. Jos tohtori Wrenzchen ei olisi tullut, niin en tiedä, mitä minun olisi pitänyt tehdä." — "Mitä sinä nyt sotket? Mitenkä jouduit Fredrikinkadulle?" — "Minä olin ajamassa kaupungin rautatiellä." — "Ja mistä se tohtori tuli?" — "Hän oli ostamassa minulle ranskalaisia hedelmiä." — "Ja herra Kleines?" — "Hän rupesi minua puhuttelemaan, kun minä puodin edessä odottelin tohtoria." — "Emmi, se oli hyvin kevytmielisesti tehty!" — "Ei suinkaan, kun hän kohtuullisesti torui herra Kleinesiä ja minun koko ruumiini vapisi kiihtymyksestä, niin tohtori sanoi…" — "Mitä hän sanoi?" — "Että on toki hauskempaa hevosrautatiellä!" — "Eikö mitään muuta?"— "Ei." — "Eikö herra Kleines sinua tuntenut?" — "Tuskin, sillä minulla oli jotenkin tiheä harso silmillä." — "Emmi, sopiiko tuommoinen käytös sinulle? Ja ett'ei sinun enää tarvitse joutua semmoisiin ikävyyksiin, kiellän minä lujasti sinua seurustelemasta tohtorin kanssa, ja herra Kleinesin minä kyllä opetan."

Minä etsin herra Kleinesin ja puhuin hänelle suoraan vasten silmiä. Hän ensin ei tunnustanut, vaan kun minä en niin vähällä päästänyt, puolusteli hän itseään sillä, ett'ei muka tuntenut naista. — "Sitä pahempi", sanoin minä, "että te olette tuommoinen katusankari, joka ahdistelette ihan tuntemattomia siivojen perheiden tyttäriä." — "Ja muuten", sanoi hän, "hetihän minä poistuin, kun tohtorilta kuulin, että se hänen suojeluksessaan oleva nainen oli hänen morsiamensa. Jos se nainen oli teidän tyttärenne, niin saan toivottaa vain onnea!" — "Onko se totta?" kysyin minä. — Silloin hän oli pahastuvinaan. Kuinka minä muka saatoin epäillä hänen sanojansa. — "No, hyvä", sanoin minä, "minä annan anteeksi nuorekkaan kevytmielisyytenne, jos lupaatte parantua ja pitää suunne kiinni." — Sen hän lupasi, ja kun jo ilta alkoi käydä viileäksi ja hänellä muka oli paha yskä, katsoi hän paraaksi palata kaupunkiin. — Jopa minä tiesinkin kylliksi.

Meillä muilla oli vielä iloa pitkän aikaa. Betti oli kukoistava kuin ruusu ja eno Fritz tanssi kuin hullu talonpoikaistyttöjen kanssa. Herra Maks, Feliksin ystävä, oli jotenkin hiljainen, ja kun minä kysyin, miksi hän näytti niin totiselta, sanoi hän iloitsevansa ystävänsä onnesta. Siihen minä en vastannut mitään, vaan mielessäni soivat voittomarssin sävelet pelkästä riemusta. Ystävykset olivat varmaankin puhelleet toisilleen sydämmensä salaisuudet, ja mitkä ne olivat, ei minun tarvinnut keltään kysellä. Ah, miten minä olin iloinen! Kun illempana palasimme yksinkertaiseen pieneen kesäasuntoomme illalliselle, sanoi Kaarle tiellä: "Vilhelmiina, luulenpa, että kauppanimi 'Buchholz ja Poika' olisi varsin sopiva. Hän on pulska nuorukainen, mutta tee minulle vain kerran mieliksi: älä kiiruhda asiaa." — "Kaarle", myönnyin minä, "olkoon niinkuin tahdot. Käsitänhän minäkin, että hyvälle asialle pitää antaa aikansa. Muuten jää Emmi nyt minun luokseni Tegeliin; jos tohtori tarkoittaa totta, niin tietäähän hän, missä tyttö on."

"Mitä tohtorista, Vilhelmiina?"

"Huomaa tarkoin, minusta tulee kuitenkin hänelle anoppi, ja silloin minä hänen asiansa selvittelen. Hänellä onkin liian suuri syntiluettelo!"

Viimein herrojen piti lähteä kaupunkiin. — Yöllä näin unta, että tohtori ja Emmi ajoivat pois hevosrautatien vaunuissa ja minä juoksin jäljestä, vaan en saavuttanut heitä. Toivottavasti ei se uni kuitenkaan merkitse mitään pahaa.

Salaisuuksia.

Kun ilma kylmenee, on minusta kuitenkin parempi elää kaupungissa kuin maalla. Niinpä me siirryimme pois Berliiniin silloin, kun puiden lehdet alkoivat näyttää muotivärien näyttelyltä. Krauset läksivät paljon aikaisemmin, kun herran lupa-aika loppui, ja minä iloitsin heidän menostaan. Toisena päivänä ennen lähtöään ovat he, kuten siitä talosta kuulimme, jossa he asuivat, panneet Mukin paistinpannuun ja syöneet hapahkon kastekkeen kanssa. Minä en voi käsittää, mitenkä ihmiset saattavat olla niin tunnottomat. Syödä niin sievä pikku olento kuin Mukki! Vaan eiväthän ne kaikkien hienot tunteet ole yhtä arat.

Tulevana kesänä menemme taas Tegeliin, vaikka minä ehkä saan mennä yksin. Sitte minä käyn metsässä vanhoilla lempipaikoilla, istun Kaarlentunturilla ruohokossa ja ajattelen entisyyttä ja tulevaisuutta, olen puhelevinani tyttärieni kanssa, jotka silloin tuskin enää ovat minun luonani, kun… no, kun kerran eivät ole.

Tällä välin lähestyi taas joulun aika, jolloin jokaisella on edes jotakin salattavaa toiseltansa, vanhoilla nuorilta ja nuorilla vanhoilta, ja niitä salaisuuksia niin hartaasti säilytetään, kuin olisi niiden ilmi tuleminen suurin onnettomuus maailmassa; ja kuitenkin ovat ne vain pelkkää rakkautta.

Mutta välistä on siinä rakkaudessa myöskin vähänen karvasta makua, ja kun semmoinen katkera minulle ei ollenkaan maistu, niin minä huonot kiitokset sanon moisista ilomaljoista, joissa minulle juotetaan koiruohoa.

Kun lapset ovat pienet, pääsee hyvinkin helposti heidän huomaamattansa heidän pikku salaisuuksiensa perille; täytyy päinvastoin olla varoillaan, ett'ei niitä tule pois karistelleeksi kuin lehtiä ruususta, joka on liian kauan riippunut varressaan. Vaan kun lapset ehtivät kasvaa, oppivat he myöskin paremmin pitämään varansa ja olemaan vaiti, vaikka kyllä koko heidän olemuksensa pyrkii kavaltamaan. Ja kun he vähitellen vaurastuvat suuriksi ja jos sitte vielä rakastavat jotakuta muuta kuin Jumalaansa ja vanhempiansa, silloin ovat he suljetut kuin vuori, jossa lumottu prinssi istuu. Jos äitit kuitenkin tahtovat tietää, mikä prinssin risti- ja sukunimi on, täytyy heidän odotella sattumusta ja kulkea jälkiä myöten kuin pahin poliisi. No, onhan tuota itsekin kerran oltu nuorena ja tiedetään sangen hyvin, mitenkä se käy!

Minun molemmat tyttäreni olivat ajoissa hankkineet ompelutarpeita joululahjoja varten, ja kun nykyään koristetaan uusilla muinaissaksalaisilla korukaavoilla sekä pölypyyhkeet ja kahviliinat että yksin lattiarievutkin, niin minä en ollenkaan vastustellut heidän ompelu-intoansa. Se nyt kerran on muoti, ja parempihan se onkin kuin aikaa haaskaava romaanien luku, sillä mitäpä kehenkään koskee, saavatko kaksi, joita ei ollenkaan tunne, toisensa vaiko ei?

Lapset olivat hyvin ahkerat, varsinkin Emmi. Kun kerran sivumennen kysäsin: "No, Emmi, aiotko nyt tänä jouluna meitä erittäin suurenmoisesti hämmästyttää?" tuli hän ihan hämilleen ja sanoi: "Älähän odota liian paljoa, Mamma; tiedäthän sen ennestäänkin: vähä, vaan sydämmestä!" Mutta kun hän istui työssä puoleen yöhön, en minä jaksanut pysyä levollisena, vaan rupesin vakoilemaan, niinkuin jokaisen äitin velvollisuus on. Vaikka minä miten tarkkaan vartioin, niin oli hän kuitenkin viekkaampi, ja vaikka minä päivä päivältä yhä selvemmin huomasin, ett'ei hänen salaisuutensa voinut olla koruommeltuja nenäliinoja eikä mitään senlaatuista, niin ei minun kuitenkaan onnistunut päästä edes sen jäljillekään. — Jos minä Bettiltä kysyin, vastasi hän: "Ei hän minullekaan sano!" ja Kaarlen kanssa minä en huolinut ruveta siitä puhelemaan, sillä hän oli viime ajat ollut aina niin hyvällä mielellä, että minua säälitti ruveta hänen iloansa haihduttamaan semmoisilla perhehuolilla. Jospa minä kuitenkin olisin puhunut, ehkä silloin vielä olisi kaikki kääntynyt hyväksi. Ainakin olisi minulla ollut yhtä suuttumusta vähempi.

Eräänä iltana, kun Emmi ja Betti istuivat huoneessaan joululahjojensa puuhassa ja minä ajatuksiani tarkastelin, kuului tampurin ovella soitettavan. Minä nuolena ulos avaamaan, sillä minä olin lujasti päättänyt, ett'ei vähäisimmänkään pikku asian pitänyt tarkastamatta pääsemän taloon. — "Tässäkö ne Buchholzit asuvat?" kysyi joku, joka näytti käsityöläis-pojalta. — "Kyllä", vastasin minä, "tämä se on Buchholzin talo." — "Hyvä, minulla on asiaa neiti Emmille." — Nyt minun silmäni kerrassaan aukesivat. "Tässä nyt on salaisuusarkun avain", kuiskasi minussa sisällinen ääni, ja huolimatta kauan miettiä sanoin pojalle: "No, se sopi hyvin, minä olen neiti Emmi." — "Sittenpä lienette jo jääneet vähän takapajulle!" sanoi se hävytön nulikka. "Vaan ehkäpä nämä henkselit vielä auttavat!" Ja niin sanoen hän veti esiin käärön, jossa oli kaksi keskentekoista henkseliä, ja pani ne näytteeksi olkapäilleen. "Mestari käski tuoda terveisiä ja sanoo, että niin pitkää ruumista, jolle nämä kävisivät, ei suinkaan ole muilla kuin jättiläisillä. Vai pitääkö niistä tehdä ohjakset?"

"Niin, kyllä minä näen, että ne liian pitkät ovat", vastasin minä niin levollisesti, kuin voin. "Minä mittaan vielä tarkemmin. Tule puolen tunnin päästä takaisin. Tästä saat groshenin!" — "Pitäkää se niin kauan, kun minä palaan ja te lisäksi annatte toisenkin siihen kuuluvan rovon. Jääkää hyvästi!" Ja se hävytön veitikka meni.

Minä katsoin henkselejä. Ne oli ommeltu hienoimmalla silkillä täyteen ruusunnuppuja ja lemmikkejä; mielettömän vaivaloinen työ, vaan vähintään kyynärän vertaa liian pitkät. Mutta ketä varten oli lapsi nähnyt semmoista vaivaa? — Se minun piti saaman tietää. — Siispä minä rappuja ylös tyttöjen kammariin. Minä koputin ovelle, että he ehtisivät kätkeä joulusalaisuutensa, astuin sitte sisään, niinkuin en olisi mitään tiennyt, ja sanoin: "Emmi, eräs poika toi juuri nämä henkselit, vaan nämähän ovat liian pitkät!" — Emmi katsoa tuijotti minuun perin hämmästyneesti ja vaikeroi sitte: "Voi, nyt on kaikki hukassa!" — "Mikä on hukassa?" kysäsin minä säikähtäen. — "Ja me kaikki kun siitä niin iloitsimme." — "Mistä sitte, lapsi?"

"Tästä nyt taas näet, mitä siitä seuraa, kun sinä sekaudut joka asiaan, mamma", sanoi Betti moittien. — "Mitä sitte?" — "Niin no, ei kaiketi nyt enää maksa vaivaa pitää salaisuuksia. Ethän sinä kuitenkaan saa rauhaa, ennenkuin kaikki täsmälleen tiedät. Emmi on kihloissa tohtori Wrenzchenin kanssa ja pappa on siihen suostunut ja samoin tohtori Wrenzchenin vanhemmat, ja sinulle me olisimme morsiusparin antaneet joululahjaksi. Henkselit on tietysti tehty tohtorille, jolla housunlahkeet aina ovat niin perin lyhyet, ja sitä kohtaa korjatessa ovat nuo nyt ehkä tulleet vähän liian pitkiksi. Nyt tiedät kaikki; nuo tyhmät korut (hän osoitti ruusu- ja lemmikki-ompelusta) olisivat kuitenkin saattaneet sinut oikeille jäljille."

Minä vaivuin istumaan. Emmi kihloissa tohtorin kanssa! Minun tietämättäni! Minulta kysymättä! — Minusta tuntui kuin kuninkaasta, jolta on valta riistetty. Minun arvoni perheessä oli kukistettu. Ja kuka sen oli kukistanut? Eräs vento vieras. Tuo tohtori, joka oli jo niin usein minua vastustanut ja nyt salaa ja kavalasti saanut minun Kaarleni puolelleen. Se oli liiaksi. Jos olisin täyttä kyytiä juossut pääni seinään, en sittekään olisi hämmästyneemmin siinä istunut kuin nyt.

Ensin teki mieleni purskahtaa nauramaan, mutta minä hillitsin itseni, sillä minustahan nyt riippui lapseni onni; saatoinhan minä tohtorin kanssa selvitellä keskinäisiä tilejämme niin usein ja niin kauan, kunnes jompikumpi meistä joutui paareille. Sentähden minä toinnuin, nousin ja menin liikutettuna Emmin luo, syleilin ja suutelin häntä ja sanoin: "Minun siunaukseni saat, ja jos tohtori olisi täällä, siunaisin samalla häntäkin." — "Hyvä, hyvä, mamma!" sanoi Betti hymyillen ja poistui.

Minä siis jäin kahden kesken Emmin kanssa, ja se lapsi ilmasi nyt minulle koko sydämmensä: kaikki ihan huiskin haiskin, milloin iloista, milloin järkevää, mutta kaikki, mitä hän puhui, kuului tavallansa yhteen, sillä kaikki se tarkoitti tohtoria. — Emmi oli aina suosinut tohtoria ja tohtori myöskin häntä, vaan sitä tohtori ei sietänyt, että hänet olisi väkisin tehty onnelliseksi. "Ja sitte me tapasimme toisiamme hevosrautatiellä, ja kun eräs herra minua kerran iltasilla hätyytti, suojeli hän minua. Se oli tuo kelvoton herra Kleines. Tohtori sanoi, hänestä irti päästäkseen, että minä olin hänen morsiamensa; mutta se oli vain leikkiä. Ja kerran — me taas ihan sattumalta olimme ajamassa hevosrautatiellä — silloin katsoi hän minua silmiin ja ojensi minulle kätensä ja minä ojensin käteni hänelle. Silloin se oli sovittu." — "Sanaakaan sanomattako?" — "Aivan niin. Mutta silloin oli se totta. Ja miten mielelläni minä ajan hevosrautatiellä, osaat tuskin arvatakaan, mamma. Sitä tohtorikin enimmin suosii." Suutelolla suljin minä pikku lörpöttelijältä suun. Mutta kyllä hän olikin suudeltavan näköinen seisoessaan siinä, silmät loistavina ja posket punottavina, niin nuorena ja elämästä iloitsevana, ensi rakkauden säteistä rikkaana. — Minun täytyy sanoa, ett'en minä oikeastaan olisi suonut häntä tuolle tohtorille, mutta he rakastivat toisiaan, ja silloin minä tietysti olin ihan voimaton.

Betti palasi ja kertoi lähettäneensä tohtoria noutamaan, että hänkin saisi osansa siunauksesta, mutta hän viipyi kello yhdeksään asti sairastensa luona eikä yhdeksän jälkeen enää päässyt tulemaan, kun hänen rappusiansa paraillaan maalataan. — "Eikö hän sitte olisi päässyt piharappujen kautta?" — "Ei siinä talossa ole mitään piharappuja, mamma", sanoi Emmi, "vaikka se muuten on hyvin sievä." — "Oletko sinä jo käynyt hänen asunnossaan?" — "Tietysti, papan ja vanhojen Wrenzchenien kanssa… ah, miten hyviä kunnon ihmisiä ne olivat!"

"Ilmanko minua?" tiuskasin minä pahastuen.

"Niin, mamma. Tahdoithan sinä häntä niin mielelläsi vävyksi, ja me arvelimme lahjoittaa hänet sinulle jouluksi", sanoi Emmi. — "Kelle se kaunis ajatus johtui mieleen?" kysyin minä. — "Tietysti sen tohtori keksi. Oi, mamma, hän on niin viisas ja ymmärtäväinen", riemuitsi Emmi. "Jospa tietäisit, miten lempeä hän voi olla!"

"Emmi!" toruin minä vähän katkerasti, "eikö sinusta äitisi enää ole mitään, vaan kaikki kaikessa tuo tohtori, joka on tunkeutunut kuin susi lammaslaumaan? Senkö kiitoksen minä nyt saan, että olen sinut synnyttänyt ja kasvattanut suureksi, että sinua olen suojellut kuin silmäterääni, että te nyt kaikki noin kylmäkiskoisesti sysäätte minut syrjään tuon tohtorin tähden? Ehkäpä hänelle on onneksi, että hänen portaissansa maali vasta huomeisaamuun kuivaa; kukapa tietää, jos hän täällä olisi, miten…"

Emmi laski hiljaa kätensä minun olkapäälleni. "Toruiko isoäitikin näin, kun sinä tulit papan morsiameksi?" kysyi hän ja katseli minua autuaasti hymyillen. — "Ei… ei… lapsukaiseni… enhän minäkään toru. Se minua vain pahoittaa, ett'ette jo ammoin päästäneet minua onnestanne osalliseksi!"

"Ja me luulimme tuottavamme sinulle joulu-ilon, jommoista ei sinulla koskaan ennen ole ollut. Rakkaudestahan me vain olimme vaiti!"

Oikeassa se lapsi oli ja kohtapa minäkin tyynnyin. Kun poika palasi, annoin minä hänelle jälleen henkselit ja Kaarleni mitan, joka on päätänsä pitempi tohtoria, niin että ne kyllä tulevat sopiviksi tohtorille, jos hän ne vetää lyhemmiksi. — Kaarle palasi vasta myöhään yhdistyksestänsä. Liian ystävällinen minä en tosin ollut hänelle, sillä hänen piti kokeman, ett'ei vaimoansa noin vain petellä ihan rankasematta, olkoonpa sitte tarkoitettu vaikka millaista joulu-iloa, josta nyt kuitenkaan ei enää voi olla puhettakaan.

Aatto-ilta lähestyi lähestymistään. Piparkakku-kuvia rupesi ilmestymään leipurien ikkunoihin, joulukuuset tulivat myöskin näkyviin ja samoin joulun koko iloisuus. Sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa oli viljalti pieniä joulukertomuksia, jotka minä kuitenkin säännöllisesti jätän lukematta. Miksi? Koska ne kaikki ovat niin hirveän surulliset. Yksi niissä on melkein aina sairaana, äiti tai isä tai lapsi, ja terve henkilö sitte rajattomassa surussaan ulkona kohtaa jonkun hyvän ihmisystävän, ja viimein sytytetään joulukuusi ja kaikki hätä on kaukana. Jos niin paljo varakkaita vieraita maailmassa kuljeskelisi, kuin joulun aikaan novelleissa, niin tottapahan edes joskus kuulisi jollekulle ystävällekin semmoisen jouluenon tuoneen onnea, mutta kun sitä ei ole koskaan tapahtunut, niin minä puolestani luulen kirjailijain käyttävän senlaatuisia hyväntekijöitä vain virvoituslääkkeenä, lieventääkseen teennäistä tuskaa, jota ovat sairaalla ihmisraukalla vaikuttaneet lukijassa. Ken itse tietää, miten paljo tosikurjuutta on maailmassa, hän ei enää lisäksi tarvitse semmoista tekokurjuutta, hän osaa löytää kurjat tarvitsevaiset ja oppii myöskin pian auttamaan. Sentähden minä en suvaitse keksittyä joulusurua.

Minä kyllä tunnen ihmisiä, joilla ei suinkaan ole liiaksi ja joille sentähden tuollainen antelias vieras olisi hyvin tervetullut, mutta he tulevat toimeen ilman häntäkin ja ovat myöskin tyytyväiset. Sen minä ihan selvään näin Weigeltissä, kun pistäydyin heitä katsomassa aattoiltana.

Meillä oli joululahjojen anteleminen tällä kertaa tapahtuva hyvin myöhään, sillä tohtori ei päässyt sairailtansa tulemaan ennen kymmentä. Niinpä ajattelin: nyt menen ensin Weigeltiin auttamaan nuorta rouvaa, joka taaskin on säästäväisyydestä lähettänyt piian pois ja yksin hoitaa koko taloutta. Kello seitsemän olin minä siellä viidennessä kerroksessa, ja rouva iloitsi suuresti minun tulostani.

Herra Weigelt oli sanonut toimistostansa päästyään menevänsä ostamaan joululahjoja, eikä hän vielä ollut ehtinyt kotiin. Niinpä me saimme kahden kesken rauhassa puhella, ja kun Augusta minulle puhuu kaikki, tiesin minä kohta koko heidän elämänsä. Veloistansa eivät he vieläkään ole selvinneet, ensimäinen, velaksi saatu kalusto oli liian kallis, ja siitä asti, kun pikku poika on lisänä, ei Augusta ehdi tehdä niin paljoa käsityötä. Jos joku joulueno tulisi Amerikasta ja heidät vapauttaisi huonekalujen kauppiaan velasta, tulisivat he hyvin toimeen, mutta niitä jouluenojahan ei ole muualla kuin paperilla.

Kuitenkaan ei Augusta ollut yhtään surumielinen. Ei, päinvastoin hän oli hyvin tyytyväinen, sillä ensi kertaa hän nyt rakenteli pojallensa, ensi joulukuusi oli nyt koristettuna pikku miehelle, valmiina odottamassa, milloin kaksi kirkasta lapsensilmää oli heijastava sen valoloistoa. Perillinen, joksi he häntä sanovat, makasi vuoteessaan nukkuen.

"Minulla on kaikki valmiina", sanoi Augusta, "mieheni vain on vielä poissa." — "Minä en käsitä, mitenkä sinä niin paljon saat aikaan", vastasin minä. "Asuntosi on siistitty, illalliseksi on kaikki varustettu, joulukuusi koristettu… mitenkä sinä olet ehtinyt kaikki?" — "Hyvin yksinkertaisesti", sanoi hän, "minulla on taikasana; siitä asti, kun sen tiedän, sujuu kaikki nopeasti." — "Ja mikä sana se on?" kysyin minä uteliaasti. — "Pian, pian!" vastasi hän nauraen. "Se on niin helppo sanoa, paljon mukavampi kuin 'sukkelaan', ja se kaikuu niin somasti. Kun alotan jotakin työtä, sanon itsekseni: 'pian, pian'; jos menen torille, soipi korvissani: 'pian, pian', muuten herää poikasi, ennenkuin kotiin ehdit, Jos pesen astioita tai lattioita, kaikki käy aina 'pian, pian', ja sillä tavalla minä yksin ehdin oikeaan aikaan suorittaa kaikki taloustyöni."

Se minua hyvin miellytti, ja kun kaikki oli niin siistiä, täytyi minun tunnustaa, että Angusta teki kaikki myöskin perinpohjaisesti eikä ainoastaan 'pian, pian'.

Kun herra Weigelt nyt tuli kotiin, lähetettiin hänet heti makuuhuoneesen poikaa virkistyttämään, ja kun hän piankin huusi sisältä: "Kyllä me saatamme tulla", olivat jo kynttilätkin tulessa pikku joulukuusessa. — Hän astui, poikanen käsivarrella, sisään ja jäi seisomaan kynnykselle. Pienokainen ojensi kätensä tulia kohti ja katseli suurin silmin ihmettä. Sitte se huusi: "tat-tat-ta!" ja Augusta riensi luo, suuteli poikaa ja miestänsä, joka häntä hellästi syleili. Pienokaisen ilohuuto oli tehnyt äitin onnelliseksi. Joulu oli todella viidennen kerroksen pikku tuvassa. — Sitte tulivat esiin lahjat. Augusta antoi niitä miehellensä ja herra Weigelt oli ostanut koko joukon hänelle. Kumpikin oli toivonut juuri niitä kaluja, jotka nyt sai, ja Augusta aivan ihastui messinkihuhmaresta, jota paitsi hänen oli täytynyt tähän asti olla; hänen mielestään oli se vain liian kallis.

Nekin pikku tavarat, jotka minä toin, olivat heille mieleen. Minä olin siellä, kunnes Augusta laittoi illallisen, ja leikittelin poikasen kanssa. "Suuri ja vahva mies siitä tulee!" sanoi herra Weigelt, ja poika riemuitsi repiessään isänsä tukkaa. Sittemmin minä läksin, vaikka Augusta kyllä minua hyvin pidätteli. "Lapset", sanoin minä "mieluimminhan te tänään olette ihan ilman vieraita!"

Kadulle astuttuani huomasin ihmisten nyt vähän kiireisemmin rientävän kuin tavallisesti. Jokainen tietysti kiiruhti kotiinsa, ja monella oli pieniä lahjakääröjä, muutamilla myöskin joulukuusen-vaivanen, jonka olivat saaneet ostetuksi muutamasta groshenista, vaan monipa astuskeli hitainkin askelin ikäänkuin jotakin etsien. Joulu-iloako ehkä? Olivatko he yksinänsä suuressa kaupungissa? Kukapa sen tiesi… minä en heitä tuntenut. Mutta kaikki astuivat he tämän talon ohitse, jossa joulu-ilo oli ollut niin kaunis ja puhdas, kuin minä soisin joka talossa olevan. Ja tarkoin katsottuna, mikä sen ilon vaikutti? Pikku poikanen ja pieni messinkihuhmar.

Meillä ei vielä ollut lainkaan joulun näköistä, kun minä palasin kotiin, sillä yhä vielä tohtoria odotettiin. Kuusen olimme Kaarle ja minä koristaneet jo iltapäivällä. Emmi oli hyvin levoton, niinkuin morsiamet enimmäkseen ovat odotellessaan epäjumalaansa. Viimein tuli eno Fritz; se oli riittävä merkki, sillä minä olin lykännyt kihlauksen julkasemisen aina tähän asti ja sopinut eno Fritzin kanssa, että tohtori oli aatto-iltana salaa tuotava taloon. Minä menin huomaamatta kahveriin, jonne eno Fritz oli tohtorin päästänyt. Siellä hän nyt seisoi kuin murtovaras. Minä tervehdin häntä ja hän sanoi minulle hyvää iltaa, eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä hänen olisi sanottava puolustukseksensa. "Auttakaa minua, sytyttäkää kuusta", sanoin minä iloisesti ja annoin hänelle tulitikkuja. Hän teki sitä niin ripeästi, että minä leikillisesti sanoin: "Te olette ihan kuin tehty perheenisäksi." Sitte piti hänen istua kukilla koristettuun nojatuoliin pöydän luo, jolla puu seisoi, ja kun minä häntä siinä katselin, näytti hän varsin muhkealta, melkein yhtä juhlalliselta kuin piispa.

Minä avasin oven, ja hämmästyen katselivat kaikki sekä kuusta että tohtoria. Sitä he eivät olleet odottaneet. Emmi kuitenkin heti riemuitsi: "tuossa hän on!" ja juoksi hänen luoksensa, ja me iloitsimme noista kahdesta ihmislapsesta, jotka olivat ojentaneet kätensä toisilleen ja joiden yli joulukuusi levitti loistavaa valoansa. Heidän silmistänsä kuitenkin loisti vielä kirkkaampi ja säihkyvämpi valo kuin kynttilöistä! Ja se oli rakkauden valo. Minun Kaarleni meni heidän luoksensa ja ojensi oikean kätensä tohtorille, joka siihen miehen tavalla tarttui. "Ensimäinen joulunaatto meidän perheessämme, joka nyt myöskin on teidän, hyvä tohtori", sanoi Kaarle, "lujentakoon sen lempeä vietto vielä vahvemmaksi liittonne. Olkoot ilomme yhteiset ja yhteiset myöskin surumme. Me olemme nyt yhtä perhettä!"

Minä tulin ihan liikutetuksi, kun Kaarle niin puhui, mutta en minä sitä näyttänyt, vaan sanoin: "No, katsokaammehan nyt, mitä se joulu-ukko on tuonut." Olipa siinä kaikenlaista. Tohtori oli aivan ihastuksissaan lahjakasastansa, vaikka minä hyvin pahastuin eno Fritziin, joka oli salaa pistänyt sinne skaatti-kortit ja kirjoittanut päälle: "Kuka antaa?" Minulle oli eno Fritz lahjoittanut "Kuinka anopeista päästään?"-nimisen näytelmän, jonka minä heti pistin piiloon. Emmi sai häneltä pikku hevosrautatien, josta hän ei kuitenkaan lainkaan pahastunut. Tohtori oli kouraltanut syvälti kukkaroonsa ja ostanut Emmille komeat vitjat ja metaljongin, johon sitte oli pistänyt oman valokuvansa, niin että minun täytyi moittia häntä tuhlaavaisuudesta. Mutta hän vain sanoi sillä kalulla toki aina arvonsa olevan.

"Varakkaampaa vävyä et voisi toivoakaan itsellesi, Vilhelmiina", sanoi eno Fritz minulle salaa, "sillä hän kokoaa summittain skaatti-pelissä." — "Sitä minä en ymmärrä", vastasin minä, "mutta valitettavasti tiedän, että hän tuhlaa, varsinkin syntymäpäivinään." — "Kuka sitä on sanonut?" — "Sinä itse." — Fritz purskahti nauramaan. "Ainoa tuhlaus, johon hän silloin tekee itsensä syypääksi, on se, että hän päivän kunniaksi leikkuuttaa tukkansa; mutta me puhumme kaikkialla hänen olemattomasta ylellisyydestään, että hän tulisi oikein kitsaaksi." — Mutta minä en nauranut. "Fritz", sanoin minä, "se ei saa enää tapahtua, ei Emminkään tähden. Arvelehan vähän, jos hän lakkaisi kunnioittamasta puolisoansa; sillä ei mikään niin halvenna ihmistä kuin kitsaus." — "Älähän nyt rupea haikailemaan, Vilhelmina, vaan tee, mikä virkasi on, ja seoita kunnon malja… ilman punssiahan ei mikään kihlaus ole laillinen!"

Me maistelimme punssia hartaasti. Eno Fritz ei lakannut ivailemasta; tuon tuostakin katsoi hän kelloansa ja sanoi joka kerran tohtorille: "Jos vielä tänä iltana aiot pyytää jonkun lohen, niin on jo aika katsella hevosrautatietä!" Vaan tohtori ei sanonut pääsevänsä pois, kun hänen morsiamensa piti häntä kiinni kädestä. Miten kauniilta kuului, kun hän sanoi minun tytärtäni morsiameksensa! Sehän se onkin parasta, kuin äiti saattaa itselleen toivoa, että kaikki murheet, kaikki rakkaus ja koko tuo kallis kasvatus tulevat kruunatuksi morsius-seppeleellä. Jos, tohtori oikealla tavalla rakastaa Emmiä, niin hän tietysti luopuu korteista ja tuottavammistakin pelitaloista. Minä puolestani en koskaan lakkaa tekemästä työtä hänen parantamiseksensa.

Seuraavana aamuna yritti Kaarle sanomaan, että minulla muka oli ollut vähän päässä. "Ei, Kaarle", vastasin minä vähääkään suuttumatta, "ei minulla ollut päässä muuta kuin iloa, pelkkää iloa!"

Emmin varasto.

Ennen minun nuorena ollessani tyytyivät morsiamet tavallisiin myötäjäisvaatteihin, vaan nyt pitää olla oikea varasto. Oikeastaan se tuo varasto ei ole muuta kuin myötäjäiset; se niissä vain on eroa, että nykyisen morsiamen varasto on paljon rimpsuisempi, mutta ei läheskään niin kestävä, kuin me ennen saimme myötä: enempi pitsejä ja poimuja ja muinaissaksalaista koruompelusta, vaan ei yhtään kestävyyttä. Minä kuitenkin sanoin itsekseni: Vilhelmiina, sinä laitat myötäjäiset vanhaan lujaan tapaan. Tohtori on varakas ja painava, niin että hänellä eivät kestä huonot huonekalut, ja ell'eivät lakanat ole parasta lajia, kuluvat ne säpäleiksi parissa vuodessa. Klorikalkki se syöpi uusaikaiset rievut tuota pikaa.

Muutaman päivän kuluttua kihlajaisista ilmoittivat sekä sulhanen että morsian, ett'eivät he aikoneet jättää häitänsä kaukaiseen tulevaisuuteen. — "Onko niillä sitte semmoinen kiire?" kysyin minä. "Onhan kihloissa-olon aika niin suloinen", huomautin minä tohtorille, "että olisi väärin sitä liiaksi lyhentää. Eivätkö nuoret silloin saa oppia perinpohjin tuntemaan toinen toistansa? Eikö silloin sulhasella ole tilaisuutta osoittaa huomaavaisuutta morsiantansa kohtaan, ja eikö ole varsin paljo valmistuspuuhia, että uusi talous näyttäisi kuin kaupaksi tehdyltä." — Mutta tohtori sanoi puolestaan vastustavansa kaikkea liikaa viivytystä, eikä hänelle sairailtansa jäänyt mitään aikaa ylellisiin kohteliaisuuksiin.

"Hyvä vävy", sanoin minä, "ei koskaan ole ylellistä tehdä itsensä mieluiseksi kanssaihmisilleen, varsinkaan silloin, kun joudutaan likemmiksi sukulaisiksi. Minä en itseäni varten vaadikaan enempää, kuin saattaa vaatia anoppi, joka pitää huolta tyttärensä onnesta." — Siihen tohtori vastasi pitävänsä minua suuressa arvossa ja taipuvansa kaikissa kohtuullisissa asioissa minun tahtooni, vaan hänellä piti oleman ratkaseva valta. Hänkin sanoi tahtovansa tehdä Emmin onnelliseksi, mutta ei muiden, vaan omien ohjeidensa mukaan eikä oman vapautensa vahingoksi. — "Muilla" hän tietysti tarkoitti minua. Minä hillitsin mieleni ja vastasin: "Olkoon sitte, niinkuin tahdotte, mutta myötäjäisiä vain ei liiaksi kiirehditä; sitä varten minä olen äiti."

Kiirehtimistä minä vihaan, vaan eikö nykyään kaikki käy neljässä nelisessä? Ennen muinoin tiedettiin krokuksien ja narsissien kukkimisesta, että silloin oli kevät; mutta nyt niitä raukkoja kiusataan ja vaivataan, että ne ovat hyvässä vauhdissa jo joulun aikaan. Ennen kukoisti sireeni siihen aikaan, kun leivoset tulivat, mutta nyt näkee niitä kukkapuotien ikkunoissa jo tammikuussa. Vaan minkä näköiset ne ovat? Lehdet pienet ja keltaiset, oksat hienot kuin oljenkorret ja kukat niin kurjat, kuin olisivat vuosikausia maanneet vuoteen omana!

Aivan samoin se on lyhyt kihlausaika. Ennen oli myötäjäisiä hankkiessa aikaa kaikkea perinpohjaisesti ja huolellisesti miettiä. Jokainen ommeltu kappale oli eri kokonainen ja tuli tutuksi ja rakkaaksi, koska siihen tuli samalla ommelluksi monta ajatusta, toivoa ja iloa, kaikki, mitä ainoastaan kerran liikkuu ihmissydämmessä, se on: morsiusaikana. Sen minä kyllin hyvästi muistan omasta nuoruudestani. Ah, miten se aika oli suloinen!

Nyt käy kaikki, kuin olisi joku piiska kädessä takaa kiirehtimässä. Ompelukoneen pitää kaikki rämistää valmiiksi, vaan onko sillä tuntoa? Kunnollisesti se kyllä tekee työtä, mutta kuinka se voisi ommella vaatteesen rakkautta, kun se ahmii neulansa alle kangasta kyynäröittäin! Rakkaus tarvitsee aikaa. Sentähden lieneekin ihan sopiva sanoa nykyisiä myötäjäisiä varastoksi.

Minä koetin niin paljon kuin mahdollista toimittaa kaikki vanhaan tapaan. Ken ei tiedä, miten paljon työtä ja vaivaa näkee liinavaatteen ompelemisessa, hän ei myöskään sitte pitele sitä koskaan varovasti; sillä tavalla joutuvat tuota pikaa hienot ruokaliinat pölypyyhkeiksi.

Tohtorin asunto on hyvin sievä, mutta vanhassa talossa, eikä siinä ole huoneitakaan kylliksi. Hän tarvitsee jo ammatissaan odotus- ja vastaanotto-huoneen. Mihinkä silloin jää sali? Siitä tietysti syntyi riita. Tohtori arveli, että milloin hänellä ei ole vastaanotto-aika, niin saattaa hänen vaimonsa eleskellä, miten tahtoo, vastaanotto- ja lukuhuoneessa. Sepä oli sukkela keksintö, vastustin minä; ei, kyllä hänen piti vuokrata ylempikin kerros lisäksi. Vaan hän ei sanonut itsellänsä olevan vähääkään halua antautua isännän nyljettäväksi. Eikähän se yläkerta pois karannut, saattoi sen vielä myöhemminkin vuokrata. — "Mutta mistä sitte sali otetaan?" sanoin minä kauhistuen. — "Mitä me tekisimme semmoisella huonekalu-makasiinilla?" kysyi hän. "Salit, joita ehkä käytetään kerran vuodessa, ovat keskisäätyläisillä tyhmää ylellisyyttä. Perhe oleskelee ahtaudessa pihanpuolisissa huoneissa, voidakseen kadun puolella pitää huonekalu-puotia, joka on siinä vain pesemistä ja tomuuttamista varten. Siihen mielettömyyteen minä en yhdy." — "Jos tahdotte kääntää maailman nurin, niin täytyneehän minun taipua", vastasin minä pistävästi, mutta enempää minä en pyydellyt, koska pappi ei vielä ollut sanonut amentansa. Ovathan nykyiset kihlaukset niin horjuvaiset, että vasta sitte uskaltaa hengittää, kun kirkko ja maistraatti ovat tehneet tehtävänsä. Minä hyväksyn ne molemmat, sillä kaksinkertainen on tietysti lujempi.

Muuttamiseenkaan ei tohtori taipunut. "Hoideltavani nyt tietävät, mistä minut löytävät", sanoi hän. "Uskokaa, kun sanon, että Berliinissä ei nuoren lääkärin ole niinkään helppo saada hoideltavia, sillä onhan täällä jo lähes puolitoista tuhatta lääkäriä." — "Vaan sehän on kauheata!" ihmettelin minä. "Ja kaikki tahtovat elää. Onko sitte olemassa niin paljo sairautta, että sitä riittää kaikille? Kylläpä tämä Berliini on oikein kauhistava pesä." — Kuultuani tuon suuren kilpailun ei minulle enää johtunut mieleen pyytää tohtoria muuttamaan toiseen paikkaan. Pitäähän kiittää Jumalaa, että hän tekee ihmisiä sairaiksi, ja olisihan ihan synnillistä tehdä sairaille vaikeammaksi tie lääkärien luo, kun kerran taivas armollisuudessaan hankkii paranneltavia. — Korjailtava se asunto kuitenkin on ja uudet huonekalut hankittava, vaikka se kyllä nytkin on siisti, sillä vaikka poikamiehet asuisivat miten siististi, niin toista kuitenkin on, kun emäntä taloon tulee. "Huonekaluista pidämme me huolen, rakas tohtori", sanoin minä, "yksinkertaista, vaan lujaa, vai haluatteko te uusmuotista ja hienoa?" Hän sanoi hienoja kaluja tehtävän kaiketi vain katseltavaksi eikä käytettäväksi, mutta ruokahuoneen hän mielellään tahtoi uusmuotiseksi, vaikka hän muuten piti mukavuutta suuremmassa arvossa kuin vanhanaikaisuutta. Vuoteet piti oleman lujaa nikkarin työtä eikä mitään uusia sängyn nimellisiä laitoksia. "Olkaa vain huoletta", sanoin minä, "sängyistä on tuleva ihan eri asunto. Minä tilaan ne vartavasten enkä luota kaupantavaraan. Ollessamme tässä äskeisenä vuorina matkalla särkyikin ravintolassa pirstaleiksi semmoinen sänky, vaikka se oli ihan uusi." Hän surkutteli minua sydämmestänsä ja toivoi niin kokeneelta rouvalta erinomaista taitoa talouden asettamisessa; varsinkaan ei hänellä ollut mitään selkoa kyökkiasioista.

"Vaan mihin me asetamme ruokapöydän?" kysyin minä katsellessamme hänen asuntoansa uuden kaluston varalle; "jos toisen kirjahyllyn viemme vinnille, niin saamme kylliksi tilaa." — "Kuinka minä voisin erota kirjoistani?" huudahti hän. — Minä otin yhden vanhan repaleen käteeni, näyttääkseni hänelle, miten paljon tilaa ne veivät, ja avasin sen. "Tohtori", toruin minä, toinnuttuani vähän kauhustani, "mihin te tarvitsette tuommoisia kirjoja, joissa on nyljettyjen ihmisten kuvia? Mikäli minä tiedän, ei kukaan lääkäri nylje ihmisiä, ja tutkintonne te jo ammoin olette suorittaneet. Mitä siis tehdään noin hirmuisilla kirjoilla näissä huoneissa, joissa Emmi on oleskeleva teidän kävellessänne sairaiden luona? Ajatelkaahan, jos se lapsi sattumalta saisi tämän nidoksen käsiinsä, voisi hän siitä kerrassaan kuolla; pois pitää toimittaa tohtoruuskirjat vinnille." — "Niihin Emmi kyllä tottuu." — "Ei koskaan!" sanoin minä. — Hän pahastui ja vastasi äreästi: "Sen minä paremmin tiennen. Kirjojani minä tarvitsen ja ne pidetään täällä alhaalla." — "Miten tahdotte", sanoin minä, otin hattuni ja saalini ja arvelin itsekseni: "Kylläpä minulle on hyvä vävy kasvanut. Mutta maltahan, hyvä herra tohtori. Ei ollenkaan salia, vaan tuommoisia inhottavia kirjoja vielä näissäkin huoneissa — sepä on kaunista!"

Ja kotona istui Emmi onnesta loistavana ommellen varastoansa. — "Jospa tietäisit, mikä sinulle on tulossa! lapsi-parka!" huokasin minä itsekseni; "mutta ole huoletta, sinulla on äiti, joka on suojeleva lastansa kuin ärtynyt leijona. Kunhan vaan aika joutuu, kyllä minä tiedän, minne kirjat joutuvat!"

Minä autoin Emmiä, sillä vielä oli paljon tekemättä. "Mamma", sanoi hän, "tämmöistä huvia ei minulla ole vielä koskaan ollut työstä kuin näistä varustelemisista."

Häät.

Miksi ette tulleet nuoremman tyttäreni ja tohtori Wrenzchenin häihin? Ettekö suosi häitä vai oliko teillä muuta estettä? Jos olisitte siellä olleet, niin teillä ihan varmaan olisi ollut hauskaa, vaikka minulla puolestani ei suurta huvia ollut, mutta milloinka se morsiamen äiti joutaa ajattelemaan omaa huviansa. Hän kyllä aina hymyilee ja näyttää niin perin onnelliselta uudessa tummanpunaisessa silkkileningissään, joka on koristettu kalleilla reunuksilla, ja hän myöskin sanoo olevansa onnellinen ja iloinen, vaan sydämmessä hänellä kasvaa ohdakkeita.

Miten paljo vaivaa, ennenkuin kaikki on niin pitkällä! Ensin nuorten talous, joka kyllä on helposti tehty ja hankittu, jos sulhanen on järkevä ja antaa huolellisen anoppinsa vallita, joka tarkoittaa hänen parastansa. Mutta jos hän on itsepäinen ja aina sekautuu asioihin ja vastustaa välttämättömintäkin, sanoen neljänkolmatta hengen pöytää pelkäksi ylellisyydeksi ja rouvan kirjoituspiironkia liikakaluksi, jolle ei ole tilaa, niin silloin ei enää voi olla suuttumatta. Kyllähän myönnän, että hänen nykyinen asuntonsa on tullut vähän liian täyteen uusista huonekaluista, mutta pitäähän hänen ainakin vast'edes hankkia mukavampi asunto, mutta sitä hän ei uhallakaan huoli. Ei lainkaan salia! Hirmuista toden totta!

Suurin huone täytyi nyt sisustaa makuuhuoneeksi, koska se muka on terveellisempi. Onpa sekin aika viisas keksintö. Olemmehan mekin suuriksi kasvaneet ilman terveysoppia.

No, taivuinhan minä, mutta en voinut olla sanomatta: "Hyvä tohtori, minä vain toivotan: tulkaa te uusmuotisine mietteinenne onnelliseksi. Mitä minun tyttäreeni koskee, niin hän tietää, että hänen vanhanmuotinen isänkotinsa on hänelle aina avoinna, vaikka puol'yön aikaan."

Tohtori murisi vastaukseksi jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Luullakseni oli hänelle onneksi, että hän vain murisi, sillä kärsivällisyystynnyrissä on hyvin ohuet pohjat. Minä olin myöskin toivonut, että hän edes olisi lähtenyt häiden jälkeen huvimatkalle, mutta vaikka hänelle selitin, että yksin kyökkipiiatkin pääsevät häidensä jälkeen edes Bernauiin tai Biesenthaliin, ei hän siitä ollut milläänkään, vaan sanoi ammattinsa estävän häntä matkustelemasta, koska hänellä oli hoidettavana hyvin heikko sairas, jota hän ei millään lailla voinut jättää ja jonka parantaminen oli tuottava hänelle iloa. Niinpä minun täytyi tässäkin taipua, vaikka se kyllä ei tapahtunut sievimmällä tavalla.

Oli sitte huolena häihin kutsumiset. Kuka oli kutsuttava, kuka ei? Sulhasella on omat tuttavansa ja meillä omamme. Joll'ei Kaarle olisi ollut niin viisas, että sanoi: "Ennemmin pari vierasta lisää kuin pahoittaa ystäviä", niin ehkäpä vieläkin istuisimme sitä asiaa jauhamassa. Niin tulivat kutsutuiksi myöskin sulhasen yksitoista lääkäriystävää; vaan tarvitaanhan niitä tanssijoitakin.

Tietysti kutsuttiin myöskin Krauset. Hän, se Krausen rouva, tuli seuraavana päivänä kysymään, saattaisiko hän tuoda kanssansa pikku Edvardin, koska poika ei ollut vielä koskaan käynyt häissä ja nyt oli niin suuresti iloinnut pääsevänsä. Minä vastasin: "Hyvä ystävä, me olemme nyt varustaneet pitomme vain täysikasvuisille emmekä me voi yhden poikasen tähden tilata eri soittajia."

Se kyllä ei ollut rouvasta mieleen, mutta tiedänhän Tegelistä, miten kelvoton se poika on. — Mukkiakin oli hän niin rääkännyt, että heidän täytyi paistaa se elukka, hankkiakseen sille parempaa oloa — ja sentähden minä en enää voi kärsiä sitä lurjusta; äitinsä minä annoin istua ja vääntää suutansa mielin määrin. Sen sijaan sallin minä hänen ottaa mukaansa neiti Eriikan Lingenistä Emsin varrelta, joka kuuluu olevan vähän sukua Krausen rouvalle ja on nyt oleskellut jonkun ajan täällä Berliinissä; vaikka kyllähän minä huomasin, mitenkä hän tahtoo tehdä tytöstä ja eno Fritzistä paria. Minä sentähden puhelin hyvin vakavasti eno Fritzin kanssa, sanoen: "Mahdotonta on meidän ruveta Krausein kanssa sukulaisuussuhteesen, sillä mehän saamme nyt perheesen tohtorin, ja sentähden huomaa tarkoin: se metsäkukka ei kukoista sinua varten." — Eno Fritz vastasi: "Älähän ole tuskissasi, Vilhelmiina. Kunhan joskus joku prinsessa matkoillaan sattuu tulemaan Berliiniin, niin minä heti kosin häntä, ja hän on toivottavasti sinullekin kyllin hyvä!" — Se vastaus minulle riitti, sillä kun hän rupeaa ivalliseksi, aikoo hän aina tehdä ihan päinvastoin, kuin minusta on oikein.

Oliko siis ihme, että kaikki nuo huolet ja puuhat minua silminnähtävästi heikonsivat, niin että Kaarle sanoi toivovansa vain, että koko häät kohta olisivat jo pidetyt ja minä selviäisin entisiin oloihimme.

Viimein koitti hääpäivän aamu; sangen monista ihmisistä oli se vain tavallinen työpäivä, minulle oli se tuskan päivä ja lapselleni juhlapäivä. Emmi ihan säteili onnesta. Kun hän minulle sanoi hyvää huomenta sekä samalla syleili ja monta, monta kertaa suuteli minua, silmät säihkyvinä niin autuaasta luottamuksesta, kuin olisi koko tulevaisuus vain pelkkää kirkasta päivää ja tohtorin kanssa yhdessä kuljettava tie pehmoinen ja kukilla koristettu polku, josta uutterat pikku enkelit muka poistavat kaikki vastukset, silloin välähti minunkin mielessäni ajatus, että kaikkihan oli hyvin menestyvä. Vaan mitä toiveet ovat? Sokurijauhoa ihmiselämän happamuuteen.

Kello yksi tuli tohtori ystävänsä tohtori Paberin kanssa, jonka hän oli ottanut todistajaksi, noutamaan Emmiä maistraattiin. Minun Kaarleni ja eno Fritz läksivät myöskin todistajiksi mukaan. Minä puolestani en heihin yhtynyt, kun minulla oli muuta tärkeää tekemistä.

Pitikö minun lapseni niin ihan ilman runoutta uusiin oloihin astuman? Eihän toki. Nyt oli minun toimitettava pois jäävän häämatkan korvausta, ja sitä varten me salaa koristimme tohtorin asunnon kukilla. Se sukkela ajatus oli kasvanut Augusta Weigeltin päässä ja hän minua myöskin autteli koristuspuuhassa sill'aikaa, kun sydämmetön valtio minun lapseni laillisesti antoi tohtorille. Portaille sovittelimme köynnöksiä ja samoin oviin. Arkihuoneen muutimme täydelliseksi kukkatarhaksi ja makuuhuoneen jonkinlaiseksi palmupuistoksi. Se kaikki näytti lumoavalta, niin että Augusta ei sanonut koskaan nähneensä viehättävämpää. Lakanat olivatkin valkoiset kuin äsken tullut lumi, niin että ne oikein loistivat vehreäin kasvien välitse, jotka olimme asetelleet pyramiidin muotoon vuoteiden eteen. "Kun kattolampussa on tuli, niin kyllä tämä näyttää Tuhannen ja yhden yön kohtaukselta", sanoin minä.

"Oikein satumaista!" myönsi Augustakin, "joll'eivät vain nuo ruukut niin pahasti haisisi kasvihuoneelta."

"Kuulepas, Augusta", sanoin minä, "juokse heti hajuvesi-puotiin ja tuo pullonen pomeransinestettä, niin että saamme ripsua sitä kasveille, ja silloin he astuessaan tänne sisään luulevat olevansa Nizzassa. Minä tiedän Italian-matkaltani, miten suloinen juuri pomeransin tuoksu on."

Se oli sangen sopiva keino Augustankin mielestä; minä annoin hänelle markan ja hän läksi juoksujalassa.

Hänen poissa ollessaan minä vielä kerran perinpohjin katselin, ett'ei talosta mitään puuttunut. Se oli kuin sievä nukkekaappi, niin mukavaa oli kaikki. Yksin uusi saapaspihtikin oli hankittu; siitä oli eno Fritz pitänyt huolen.

Augusta ei ollut säästänyt jalkojansa, ja me haihdutimme homeen haisun hajuvedellä ja läksimme pois, sillä meillä oli ensin pienet aamiaispäivälliset kotona, koska vihkiminen oli tapahtuva vasta kello neljä ja hääpäivälliset kello viisi englantilaisravintolassa.

Meidän saapuessamme kotiin olivat herrat jo ehtineet takaisin maistraatista ja hyvin nälkäisinä. Herra tohtori Paber sanoi minulle muutamia ystävällisiä sanoja ja toivotti onnea, josta minä häntä sitä enemmin kunnioitin, kuin eno Fritz lakkaamatta nimitteli Emmiä rouva tohtorittareksi ja piti koko asiaa hyvin vähäpätöisenä. Emmistä oli kaikki niinkuin muulloinkin tohtorin tullessa meille, ja kuitenkin oli hän nyt naimisissa. Tohtori Wrenzchen oli jotenkin hiljainen, ja se minua hyvin miellytti. Pitihän hänen, toki viimeinkin tajuta, minkä, edesvastauksen hän otti niskoillensa, kun pyysi muiden ihmisten tyttären vaimoksensa.

Aterioiminen sujui varsin hauskasti. Herra tohtori Paber piti virkistävän puheen, me joimme nuoren parin onneksi ja juttelimme kaikenlaista, kunnes tuli aika lähteä pukeutumaan.

Tällä välin tuotiin kaikenlaisia häälahjoja, paljo hyödyllistä, vaan paljo kelpaamatontakin, niinkuin esim. kaksi samppanjamaljaa; ne yksitoista tohtoria toivat kaksi hyvin kaunista hopeaista kynttiläjalkaa, herra Kleines lasilaatikon kultakaloilleen, joita Emmi ei kuitenkaan voi kärsiä. Eno Fritz neuvoi häntä keittämään kalat ja lasisäiliössä pitämään luumuja. Poliisiluutnantin rouvalta tuli komea myrtti- ja pomeransinkukka-kimppu juuri silloin, kun nuoret nousisivat morsiusvaunuihin.

Miten somilta he molemmat näyttivät muhkeissa vaunuissa! Emmi valkoisessa leningissä ja sen päällä keveä harso, kullankarvaisella tukalla vehreä seppele, oli niin suloinen, kuin morsian suinkin voi olla kunniapäivänään, ja tohtori, siloinen ja uusi kiireestä kantapäähän, näytti niin muhkealta kuin äsken nidottu virsikirja. Todellakaan ei hänessä ollut mitään moitittavaa; kaikki oli kuin valettu hänen yllensä.

Ja lisäksi morsiusneitsyet kukkakimppuineen ja muut naiset loistavissa puvuissa ja herrat juhlapukimissa… se oli todellakin niin komeata, ett'en sitä toki osannut semmoiseksi arvatakaan. Koko Landsberginkatu tirkistelikin ikkunoistaan meidän ajaessamme kirkkoon.

Morsiusparin seisoessa alttarin edessä pehmeni sydämmeni kovin. Ainahan äiti ajattelee tulevaisuuttakin. Olikohan tohtori aina oleva niin hyvä hänelle, kuin minun Kaarleni minulle? Ja mitäpä jos he riitautuisivat ja onni karkkoaisi pois? Niin, mitä sitte?

Sama pastori, joka oli päästänyt Emmin ripille, vihki nyt heidät. Rakkaus ei koskaan lakkaa, sanoi hän; se on kuin aurinko, joka nousee kirkkaana ja säteilevänä ja harhailematta kulkee rataansa. Ja vaikka pilvet sitä välistä himmentävätkin, niin se kuitenkin voitollisesti aina ne hajoittaa, kunnes se ehtoolla sammuu hiljaiseen loistoon. Niin on ihmisrakkauskin. Ja vielä ihanampi on Jumalan rakkaus; se ei koskaan haihdu, ei koskaan sammu, vaikka me suruissamme ja huolissamme luulisimmekin sen hävinneen. Mutta jos siihen lujasti luotamme, niin ei lohduttava toivo meitä koskaan petä, ja huolten ja surujen täytyy poistua ijankaikkisen rakkauden tieltä. — Sitte hän siirtyi puhumaan lääkärin ammatista, joka tohtoria niin usein kutsuu pois puolisonsa luota, ett'ei vaimon pidä siitä pahastua, vaan päinvastoin siunata hänen virkaansa, joka häntä saattaa sairasten ja kärsiväisten luo. Ja tohtorille hän sanoi, että rakkautta voidaan ainoastaan rakkaudella palkita ja että hänen tuli rakastaa ja kunnioittaa sitä, joka, häneen luottaen kaikesta sydämmestänsä, luopui isästä ja äitistä, häntä seurataksensa.

Kun sormukset vaihdettiin ja pappi yhdisti heidän kätensä, katsahti aurinko juuri ikkunasta, kullaten heidät säteillään. Urkujen sävelet kaikuivat kirkon tilavassa laivassa kuin onnesta ja ilosta riemuiten. Minuakin se vähän lohdutti, niin että ajattelin: "Hyvä Jumala kyllä kaikki parhaaksi kääntää, ja muuten sinä, Vilhelmiina, teet, minkä taidat."

Sitte alkoivat onnittelut, suutelemiset ja käsien puserrukset; päiväpaistetta ja urkujen kaikua lisäksi.

Kun olimme lähtemässä, tuli Emmi luokseni ja kuiskasi: "Mamma, ole hyvä, ota minun kukkavihkoni ja anna minulle omasi." — "Miksikä, Emmi?" — "Etkö sitte näe, että tässä on pomeransin kukkia?" — "Näen kyllä, mitä sitte?" — "Tiedäthän, mamma, ett'ei Frans siedä niiden tuoksua, se tuottaa hänelle päänkipua."

Minä hämmästyin, kuin olisin puusta pudonnut, ja seisoin vielä morsiusvaunujen lähdettyä siinä kuin kivettynyt. "Herranen aika", ajattelin minä, "ja me kun koko palmuston ripsuimme pomeransinesteellä." — "Augusta", sanoin minä, "Augusta, meidän pitää lähteä tuulettamaan huoneita."

Mitenkä minä oikeastaan saavuin englantilaiseen ravintolaan, en lainkaan tiedä; minä ajatuksissani olin yhä kiskovinani auki tohtorin asunnon ovia ja ikkunoita; ylevämpiin asioihin ei henki jaksanut kohota. Viimein me jo istuimme päivällispöydässä syömässä ja juomassa. Kaikista maistui ravinto, ja kun oli jotenkin kuuma, huuhtoivat he myöskin kunnollisesti kurkkuansa, niinkuin onkin tavallista iloisissa häissä. Minä vain en voinut yhtyä muiden iloon enkä syödäkään muuta kuin nimeksi, tietääkseni, mitä ja minkälaista siellä oli laitettu. Kylläiseksi syömisestä, siitä ei ollut puhettakaan.

Hyvä paikka minulla muuten oli. Vanha herra Wrenzchen talutti minut pöytään ja minun Kaarleni tohtorin äitin. Hän on lempeä ja hyvä ja pitää paljon pojastansa. Paljon hän minulle kertoi tohtorin nuoruudesta, mitenkä hän hyvin nopeasti pääsi kymnaasin läpi ja aina toi hyvät todistukset kotiin ja miten hän sitte yliopistossa oli ollut erinomaisen ahkera ja toimellinen, vaan kuitenkin samalla iloinen ja sukkela. Sitä minä mielelläni kuuntelin, mutta itsekseni täytyi minun sanoa: mitä hyötyä on avioelämässä paraimmistakaan koulutodistuksista tai kunnollisimmasta ylioppilasajasta? Siinä on usein ihan toisin.

Emmi ja tohtori näyttivät oikein viehättäviltä istuessaan vierekkäin suurien kukkakimppujen takana, jotka oli heidän kunniaksensa asetettu keskelle pöytää, mutta joka kerran, kun katselin kukkia, kirveli sydäntäni, ne kun johdattivat mieleen tuon onnettoman pomeransinesteen. Augusta tosin oli minulle vakuuttanut kaikkien ikkunain olevan selkiseljällään ja tuoksun jo melkein kokonaan haihtuneen, mutta minun sisällinen levottomuuteni ei kuitenkaan ruvennut haihtumaan. Minä jo ajattelin lähettää puutarhurin noutamaan pois koko sen kasvijoukon, vaan ei sekään käynyt päinsä, sillä mitäpä olisivat naapurit sanoneet? Sitä paitsi olikin ne vuokrattu kahdeksaksi päiväksi ja vuokra edeltäpäin maksettu.

Päivällispöytä näytti todellakin viehättävältä. Jopa ne yksitoista tohtoriakin koristivat, joiden suuren sivistyksen jo kaukaa voi huomata, kunkin välillä nuori tai ainakin nuorenlainen nainen; sitte poliisiluutnantti pyhäunivormussa, joka oli sanomattoman muhkea näkö, ja sitte kaikki muut. Herra Weigeltillä tosin oli hyvin omituisesti leikattu frakki ja hänen valkoisen liinansa oli Augusta sattunut saamaan liian sinertäväksi, mutta hän istui niin sydämmestänsä tyytyväisenä ja hymyili lakkaamatta niin imelästi, ett'ei hänen pukunsa mitään vaikuttanut.

Eno Fritz sitä vastoin oli loistava kiireestä kantapäähän: frakki uusimman muodin mukaan ja lankkisaappaat ensi kertaa jalassa. Ei hän minun eikä morsiusparinkaan tähden olisi semmoiseen tuhlaukseen antautunut, vaan tietysti täytyi hänen tehdä itsensä muhkeaksi, näyttääkseen joltakin vieruskumppaninsa silmissä. Ja hän, tuo Eriikka, käyttäytyi, kuin olisivat jo kihlakortit salaa painetut. Joka kerran, kuin joku kilisti lasia, alkaakseen puhetta, peljästyin minä kovin ja ajattelin: "Nyt se iloinen sanoma julistetaan koko hääväelle!" ja se pelko muutti ruoan suussani karvaaksi.

Vaan toinen kihlaus, jonka olisin niin mielelläni suonut tapahtuvan, ei tapahtunutkaan. Nimenomaan olin minä pitkässä kirjeessä kutsunut herra Feliksiä, mutta sittekin hän jäi tulematta. Minkä tähden? Olikohan hänestä kiusallista, että me hänet äskettäin näimme naamushuveissa jotenkin huonossa seurassa? No, miksikä ei nuori mies kerran kävisi semmoistakin näkemässä? Olimmehan mekin siellä, tosin sen ainoan kerran eläessämme. — Kun minä ilmoitin Bettille herra Feliksin vastauksen, ei hän tosin virkkanut sanaakaan, vaan vaaleni kuolonkalpeaksi, niin että minä kovin peljästyin. Heti hän kuitenkin rauhoittui ja koetti hymyillä. Sitte hän meni huoneesensa ja mellasteli piironkinsa laatikkoa, ja alas palattuaan oli hän olevinaan, niinkuin kaikki olisi ollut entisellään. Mitähän onkaan tapahtunut? Minä en tätä käsitä!

Minä olin asettanut Bettille ateriakumppaniksi herra Kleinesin, ja hyvin Betti näyttikin puhelevan hänen kanssansa. Sittemmin hän kuitenkin kertoi minulle ymmärtäneensä vain puolet Kleinesin sukkeluuksista, muutamat olivat olleet ihan käsittämättömiä ja loput oli hän niellyt leivän kanssa vatsaansa. Onhan todellakin ihmisiä, jotka yht'aikaa pitävät suunsa täynnä ja puhuvat.

Kauneita puheita pidettiin: vakavia ja iloisia ja semmoisia, jotka eivät olleet kumpaakaan, koska puhujat aina eksyivät johonkin muuhun, kuin oikeastaan aikoivat. Tohtori Paber puhui virkaveljiensä nimessä, toivottaen, ett'ei tohtori uuden onnensa tähden unhottaisi vanhoja ystäviään, ainakaan heidän hauskoja, tieteellisiä illanviettojansa. — Ja tohtori vastasi. Hän lupasi aina pitää suuressa arvossa vanhoja kymnaasin ja yliopiston aikaisia ystäviä ja vakuutti rouvansa siihen kyllä suostuvan, että hän virkaveljien yhdistyksessä tiedettä harjoitteli. — Ja sen hän kylmäkiskoisesti julisti koko hääväelle. Kyllä minä sen tieteen tunnen: skaatti se on. Mutta se on yliopistoja kymnaasi-elämän seurauksia. Tuleeko Emmi onnelliseksi hänen hyvistä koulutodistuksistaan, kun hän menee ravintolaan ja vaimon täytyy jäädä yksin kotiin istumaan? Ei, ei koskaan!

Puheiden välillä laulettiin varta vasten sepittyjä lauluja. Runoileminenhan ei sivistyneille olekaan mikään konsti, milloin heillä vain sattuu olemaan aikaa. Vaan eräs herra Kleinesin kirjoittama pätkä, morsiusneitosten kunniaksi, oli todellakin kovin omituinen. Onneksi sitä ei käynyt laulaa millään tunnetulla sävelellä, ja myöhemmin sanoin vasten silmiä herra Kleinesille, että runoilkoon hän kylliksensä julkisissa sanomalehdissä, vaan siveihin perheihin hänen sepustuksensa eivät sovi.

Minä todella iloitsin, kun päivälliset päättyivät ilman eno Fritzin kihlajaisia. Palvelijain korjatessa pöytiä joimme me kahvia viereisessä huoneessa, ja sitte alkoi tanssi.

Tohtori Wrenzchen ja Emmi oli ensimäinen pari, sitte tulivat ne yksitoista tohtoria morsiusneitosten kanssa. Eno Fritz sen oli niin järjestänyt, koska hän muka tahtoi mielellään nähdä kerran koko tusinan tanssivia tohtoreja. Omituista se olikin.

Tietysti me vanhemmatkin tanssimme mukaan. Kaarle ja minä tanssimme yhden valssin oman hääpäivämme muistoksi. "Kaarle", sanoin minä, "olemmepa me molemmat nyt vahvemmat ruumiiltamme kuin silloin." — "Vaan yhtä onnelliset", vastasi hän. — Minä olin vaiti. Saatoinko minä ilmaista hänelle kaikki huoleni? En; se olisi ollut hirmuista. Vaimohan se muuten onkin luotu kärsimään ja kestämään.

Täytyipä tunnustaa, että ne yksitoista tohtoria suuresti vilkastuttivat koko juhlaa. Mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmin luopuivat he ammattinsa-omaisesta vakavuudesta ja antautuivat huvitukseen, kuin olisivat taaskin olleet nuoria ylioppilaita. Ja miten he osasivat naisia huvittaa! No niin, tietystihän lukenut mies tietääkin enemmän kuin vain ilmasta ja teaatterista, ja hyviä tanssijoita he kaikki olivat. Jokaisen kanssa minä yhden kerran tanssin velvollisuudesta.

Kun jo oli yötäkin palanen kulunut, tahtoi tohtori lähteä kotiinsa. "Emmillä on täällä niin hauskaa", sanoin minä, pyytäen häntä vielä viipymään ainakin lopputanssin ajan. Olihan minun mielestäni joka minuutti voittoa, mitä kauemmin huoneet saivat olla tuulettumassa. Ja tohtori taipui.

Mutta herra Weigelt oli nyt ihan onnettomana. Tosin hän ei siedä mitään, vaan miksi hän sitte tanssi, vieläpä kaikkein kauneimpien neitosten kanssa? Poliisiluutnantin Miilaa hän oikein imarteli, ja kun Miilan isä häntä siitä moitti, ei hän ollut kuulevinaankaan, vaan puhui joutavia ja tanssi levollisesti edelleen. Mutta kun hän sitte rupesi imartelemaan neiti Eriikkaakin, otti eno Fritz hänet kiinni käsivarresta ja vei herrain huoneesen, jossa oli saatavana punaista viiniä, seoitettua maljaa ja olutta. Mitä he siellä sille raukalle tekivät, en ollenkaan tiedä; vaan perin surkuteltavassa tilassa hän oli, kun Augusta tuskissaan kävi minut sinne kutsumassa. Hän istui ihan kukistuneena ja moitti itseään pedoksi, kun jätti lapsensa kotiin ja itse noin remusi. Hän pyysi, että hänet heti haudattaisiin, ja epäili, voiko Augusta enää koskaan antaa hänelle anteeksi. Onneksi oli läsnä ne yksitoista tohtoria. Yksi neuvoi hautomaan jäällä, toinen juomaan väkevää kahvia, kolmas tarjosi olutta, neljäs salmiakkia ja viides jotakin. Mutta herra Weigelt ei päästänyt ketään lähellensä. Toivottomuudessaan toi Augusta sinne minun vävynikin, ja häneen Weigelt luotti; vaan heti kun tohtori yritti lähtemään, alkoi hän vaikeroida ja piti hänestä lujasti kiinni. Tällä välin oli aikaa kulunut, niin että nuoren avioparin olisi jo pitänyt poistua, koska muutamia vieraitakin jo katoeli. Mitä oli tehtävä?

Mutta mitä varten sitte minun vävyni oli lääkäri ja mitä varten ne muut yksitoista olivat siellä? "Eikö kellään ole unijuoma-ruiskua taskussaan?" kysyi hän. Puoli tusinaa ruiskuja tuli heti näkyviin. He alkoivat pistellä häntä sinne tänne ja muutamassa minuutissa oli hän niin nukutettu, että hänet vietiin kotiinsa kuin mikähän tavarapakka, ja kolme lääkäriä seurasi häntä sinne. Eipä liene hauskaa katsella, kun jotakuta sillä tavalla kotiin tuodaan.

Nuoren parin lähtiessä alkoi jo aamu koittaa; he olivatkin melkein viimeiset kaikista. — Minun Kaarleni sanoi kääntyessään vuoteella kyljellensä, että ne oli ollut iloiset häät. Iloisetko? Kenties muille, vaan ei suinkaan minulle. Minä näin auringon nousunkin, ennenkuin vaivuin jonkinlaiseen huumaustilaan, eikä sitäkään kauan kestänyt, sillä huolet ajoivat minut jo aikaisin ylös.

Noin kello yhdeksän läksin Emmiä katsomaan. Minun oli mahdoton kauemmin viipyä kotona, sillä minusta tuntui, että jotakin kauheaa oli tapahtunut. Ja niin olikin. Aavistukseni eivät ole minua vielä koskaan pettäneet.

Kun soitin ja tyttö avasi oven, huomasin heti, ett'ei kaikki ollut oikein, sillä kun kysyin: "Joko pääsee herrasväen puheille?" sain vastaukseksi pitkäveteisen: "Kyllä kai. Rouva tohtoritar on ylhäällä." — Siis yksin. Minä ylös. Hyvänen, miten minä peljästyin, kun näin Emmin! Vielä morsiuspuvussaan istui hän uudessa sohvassa itkien, niin että sydän olisi voinut pakahtua. "No, hyvä lapsi, Emmi!" sanoin minä, "mikä sinulla on?" — "Voi, mamma! minä olen onnettomin olento koko maailmassa." — "No, onko hän sinua lyönyt?" — "Kuka?" — "Kuka muu kuin miehesi, se teeskentelijä!" — "Mamma, ei sanaakaan Fransista, hän on itse hyvyys. Sinä loukkaat minua, jos häntä loukkaat." Sen hän sanoi hyvin pontevasti ja lakkasi itkemästä. — "No, lapsi mitä sitte on tapahtunut?" — "Sinun syysi se on, ihan sinun syysi?" vaikeroi hän. — "Jopa nyt jotakin!" ihmettelin minä. "Minäkö? Minunko syyni? Mihin sitte? Senkö kiitoksen nyt saan, että koristin talonne niin runollisesti?" — "Tietysti sinä et mitään pahaa tarkoittanut, vaan minkätähden ripsuit kaikki pomeransinesteellä?" vastasi Emmi moittivaisesti. — "Kuinka niin? Mitä hän sanoi?" — "Kun tänne tulimme, iloitsi hän suuresti kukista, jotka olivat rappusilla. Sitte otti hän minua kiinni kädestä ja vei minut arkihuoneesen. Rakas, pikku vaimoni, sanoi hän, tämä se nyt on meidän kotimme. Meidän kanssamme on onni tullut tänne, ja me kyllä pidämme huolta, että se täällä pysyykin? — Hän veti minut syliinsä ja suuteli minua. Mutta yht'äkkiä hän sanoi: Mistä se tulee tuo kiusallinen pomeransin haju? — Me etsimme joka paikasta. Viimein hän keksi, että makuuhuoneemme palmut ne niin kovin tuoksusivat." — "Pahastuiko hän?" — "Ei, hän vain sanoi: Eihän se äitisi ole pahaa tarkoittanut, vaan ulos meidän täytyy toimittaa nuo kasvit." — "Ja huusitko silloin piikaa?" — "Emme suinkaan. Hän olisi meitä vain häirinnyt. Minä kannoin itse Fransin apuna, niin että kaikki joutuivat porstuaan. Se oli hyvin hauskaa ja me molemmat nauroimme sille työllemme. Kun siitä pääsimme, ja hän sanoi, että olipa oikein kaunista, kun hänellä oli semmoinen vaimo, joka ei työtä säikähtänyt, silloin…" — "No, mitä silloin?" — "Silloin soitettiin ovella, ja hänen täytyi mennä jonkun sairaan luo, joka on hyvin huonona." — "Oliko sekin minun syyni?" — "Minä palaan niin pian kuin mahdollista, sanoi hän. — Minä odotan, huusin minä jäljestä. Ja minä odotin, vaan hän ei tullut. Minä kävelin edestakaisin pitkin lattiaa. Häntä ei kuulunut. Minä katsoin kauan hänen työhuoneensa ikkunasta. Häntä ei näkynyt. Minä kävin istumaan. Eikä hän vieläkään tullut. Silmistäni rupesi valumaan kyyneliä, mutta minä hillitsin mieltäni ja ajattelin kauneita sanoja, jotka pappi puhui Fransin ammatista. Minä päätin tulla oikeaksi tohtorin vaimoksi, mutta se tuntui niin yliluonnollisen vaikealta. Päästäkseni muihin ajatuksiin, otin kirjan selaillakseni." — "Noistako kirjoista?" — "Tuon suuren. Ja kun sen avasin, näin nyljetyn ihmisen. Minä aivan parkasin." — "Ja minä hänelle kuitenkin sanoin, että hänen piti toimittaa nuo vanhat, inhottavat kirjat pois vinnille!" — "Silloin minua rupesi pelottamaan. Ihan yksinäni noiden kirjain kanssa, voi, miltä mielessäni tuntui!" — "Lapsiparka. Tämä on kauheata." — "Puoli seitsemän lähetti hän noutamaan kalujansa ja oli käskenyt sanomaan, että hänen täytyi tehdä leikkaus, kun niin pitkälle ehdittiin. Eikä hän vieläkään ole sieltä palannut!" — Hän kiihtyi uudestaan itkeä nyyhkyttämään.

Kuluipa kotvanen aikaa, ennenkuin sain lapsi raukan rauhoitetuksi. Minä autoin häntä aamupukuun ja sain hänet kehoitetuksi käymään vähäksi aikaa levolle. Viimein hän taipui, ja kun nuoruus vaatii unimittansa, nukkui hän pian.

Hänen vaivuttuaan syvään uneen hiivin minä ulos ja tarkastelin yökellon lankaa. Se oli hyvin tavallinen purjelanka. "Mitä sinä huolit tohtoria odottamaan?" sanoin itsekseni. "Siitähän vain tulisi ikävä kiista hyljätyn häämatkan ja noiden kirjojen tähden. Mene ennemmin matkaasi, Vilhelmiina!"

Vaan ennen lähtöäni etsin Emmin ompelupöydältä sakset ja leikata nipsautin yökellon langan oven luota poikki.

"Kas niin", ajattelin minä, "nyt soittakoot kylliksensä?"

Häiden jälkeen.

Vaikka kuinka hyvin koettaisi tehdä, niin harmista ja ikävyyksistä ei kuitenkaan selviä; ne ovat ihan kuin synnynnäiset.

Poliisiluutnantin rouva oli eräässä seurassa sanonut liiaksi ylvästelemiseksi meidän häittemme pitoa englantilaisessa ravintolassa; sen minä kyllä saatoin antaa anteeksi, kun tiedän, että hän on kasvanut hyvin niukoissa oloissa. Mutta hän on myöskin sanonut, että maljassa oli enempi seltteriä kuin samppanjaa, ja se oli ilmeinen loukkaus. Kaikki oli parasta lajia, sillä milloin minä jotakin tarjoan, tarjoan minä aina hyvää. Kyllä minä voin milloin hyvänsä näyttää hänelle rätingit. Ja muuten tahtoisin tietää, olisiko niitä yhtätoista tohtoria saatu niin iloisiksi paljaalla seltterillä.

Mutta tämä oli vähäpätöistä. Suuremman harmin minulle tuotti Krausen rouva ja suurimman eno Fritz.

Minä olin Krausen rouvaa kieltänyt tuomasta kanssansa pikku Edvardia, koska häät eivät suinkaan ole lapsia varten. Mutta osoittaakseni hänelle, ett'en ollut tyly, pyysin häntä lähettämään Edvardinsa meille seuraavana päivänä saamaan leivoksia ja muuta hyvää, mitä aamiaispäivällisistä oli jäävä tähteeksi.

Jos sillä rouvalla olisi ollut vähäkään aistia, niin olisi hän sanonut: "Kiitän ystävällisyydestänne, mutta enhän minä voi poikaa lähettää teille heti häiden jälkeisenä päivänä." — Mutta siihenpä olisi älyä tarvittu.

Siispä Edvard tuli. Kun Bettillä ei ollut lainkaan halua ruveta puuhailemaan hänen kanssansa, täytyi minun siihen ryhtyä, ja kun hänen ikäisensä pojat ovat hyvin ahneet, kuin sudenpennut, toimitin minä hänelle vatsan täytettä.

Hyvinpä hänelle näkyi maistuvankin kaikki, mitä minä panin eteen, suklaa ja tortut ja koko talrikin täysi leivoksia, josta me olisimme vielä monta kertaa maistelleet. Kun hän ne kaikki sai ahmituksi, kysyin minä: "Pitääkö tätin vielä leikata sinulle suuri, kaunis palanen vehnäleipää?" — "Ei", sanoi hän, "en minä jaksa syödä vehnäleipää." — "Kaataako täti vielä toisen kupin suklaata?" — "Et sinä olekaan minun tätini", sanoi hän nauraen. — "Sanoithan minua ennen aina tätiksi." — "Niin, pienenä", vastasi hän. "Mamma kielsi minua sanomasta kaikkia tätiksi; niin sanovat vain hyvin pienet ja tyhmät pojat. Mutta…" — Hän vaikeni äkisti. Maltahan, ajattelin minä, tässä on salaisuus, ja kysyin levollisesti: "No, mitä mutta?" — "Voisithan päästä minun tätikseni, kun häät tulevat. Silloin minäkin olen häissä." — "Häätkö? Kenenkä häät?" Hän nauroi. "No, Edvard, sanohan toki. Kenenkä?" — "Oh, miten tyhmä olet; etkö edes sitä tiedä?" — "Sano jo; en minä arvaa mitään." — "Huh, miten utelias olet. Nyt et saa mitään tietää." — Ja se vekkuli irvisti niin hävyttömästi, että sormiani syyhytti, mutta minä hillitsin mieleni, sillä nyt tahdoin heti paikalla saada selon, oliko heidän todellakin onnistunut kietoa pauloihinsa eno Fritz, niin sivistynyt kunnon mies ja vasta paraassa ijässä, niin että hän voisi saada miten arvokkaan morsiamen hyvänsä? — "Edvard", sanoin minä, "syötkö mielelläsi vaapukkasylttyä?" — "Etpä sinä kuitenkaan anna sitä minulle." — "Annan." — "Vaan en minä kuitenkaan sano mitään." — Jos minä olisin totellut luonnollista tunnettani, niin olisin nyt ajanut pojan ulko-ilmaan, ja sepä se olisikin nyt ollut ainoa oikea keino, mutta sokeudessani minä kuitenkin toin vaapukkasylttyä. Se oli jo toisvuotista ja jotenkin pilalle käynyttä.

"Sanopas nyt", aloin minä puhella päästäessäni auki lasipurkin suuta, "käypikö eno Fritz useinkin teillä?" — "Äsken hän vasta siellä oli." — "Viipyikö hän kauan?" — "En minä tiedä." — "Te kaiketi iloitsette hyvin hänen tulostansa?" — "En minä niinkään, hän on aina niin paha minulle." — "Se ei ole hyvin tehty. Mutta pappa kyllä iloitsee hänen käynnistänsä?" — "Pappa iloitsee, kun mamma niin tahtoo." — "Ja täti Eriikka, mitä hän sanoo?" — "Hänen täytyy aina panna ylleen paras pukunsa." — "Sinä kaiketi rakastat hyvin täti Eriikkaa?" — "Kyllä, kun minä pääsen myöskin häihin." — "Siitä minä kyllä pidän huolen, että sinä pääset." — "Sitä en usko, muutenhan minä olisin nytkin päässyt. Vaan mamma sanoi, ett'et sinä tahtonut." — "Te kaiketi puhutte jo paljonkin häistä?" — "Enpä tiedä." — Nyt oli hän jo nuollut kaiken syltyn talrikista. — "Kyllä sinä sen tiedät varsin hyvin, vaan vie sinä terveisiä mammallesi ja sano: että ensiksikin eno Fritz ei vielä ollenkaan ajattele naida ja että toiseksi mammasi tekee pahoin, kun lörpöttelee häistä, joista ei koskaan tule mitään. Eno Fritz on kohtelias jokaiselle naiselle, tarvitsematta silloin heti olla puhetta häistä. Ja luullakseni olet nyt sinäkin kylläinen, niin että voit mennä kotiisi."

Oikein tuntui helpommalta, kun se veitikka läksi. Ei hän edes kiittänytkään; mutta sitähän ei sovikaan vaatia semmoiselta kasvatukselta, jossa isä on täydellinen nolla ja äiti antaa poikansa tehdä, mitä suinkin tahtoo.

Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun Krausen rouva jo tulla nelisti meille ja tempasi kelloa, niin että olisi luullut koko Berliinin olevan häviämässä.

Hän sanoi tulleensa vain pistäymältä, mutta hänen piti saaman puhua suunsa puhtaaksi. "Olkaa hyvä, käykää istumaan!" sanoin minä. — Ja silloin alkoi sanatulva. Hän oli aina suuresti kunnioittanut minua, vaan se ei hänestä ollenkaan ollut hyvin, että minä kutsuin toisten ihmisten lapsia, kyselläkseni heiltä, mitä toisten ihmisten perheissä tapahtuu. Mitä hänen talossaan tapahtuu, tietäköön ken hyvänsä, mutta hän ei antanut itsellensä lähettää oman poikansa kautta hyviä neuvoja. — Minä sallin hänen puhua loppuun asti, sillä mahdoton oli saada sanaakaan sopimaan väliin; hänen puhekoneensa kävi kuin hammasharja suussa. — "Hyvä rouva Krause", sanoin minä, "kellekä johtuisikaan mieleen toisia ihmisiä neuvoa, mutta ettehän siitä saata minua moittia, ett'en minä halua, että nuorempi veljeni naitetaan kenen kanssa hyvänsä." — Sitä ei ole aiottukaan ja minulle pitäisi olla yhdentekevä, mitä pukua hänen vieraansa milloinkin käytti. Siitä minun ei tarvinnut olla huolissani.

Kukapa siitä olikaan huolehtinut? — "Juuri te, hyvä ystävä, Edvard kertoi minulle kaikki, sillä lapsella on niin hyvä muisti." — Tottapa poika oli silloin pannut omiansa. — Mitenkä minä voin semmoista sanoakaan. — "Hän se puhui paraasta leningistä!" sanoin minä pahastuen, "enkä minä." — "Sekö viaton lapsi, kuinka semmoiset asiat sille johtuisivat mieleenkään?" — "Olenko minä sitte valehdellut?" — "Sitä minä en sano… Mutta te olette antaneet lapselle vaapukkasylttyä ja siltä urkkineet ja sille kenties mitä kaikkea kertoneet, ja nyt minun serkkuni istuu ja itkee ja on ihan menehtyä. Te olette sen tyttö-raukan saattaneet yksiin puheihin veljenne Fritzin kanssa… nyt on hänen kunnian-asiansa naida tyttö."

Minä olin kuin puusta pudonnut. Pari kolme kertaa täytyi minun hengähtää, ennenkuin sain sanaa suustani. "Mitä? Minäkö? Ei, hyvä ystävä, Te sitä liittoa tahdotte. Te sitä olette puuhanneet." — "Älkää luulkokaan!" — "Mitenkä sitte Edvard sen tiesi?" — "Taivas tietköön, mitä kaikkea te siltä viattomalta lapselta olette kyselleet." — "Mutta hän kuitenkin sanoi pääsevänsä häihin, kun Eriikka ja eno Fritz…"

"Vai niin!" Ja se kuului niin pitkältä kuin Kuninkaankatu ja Myllerinkatu yhteensä. "Siinä ihan erehdytte. Lapsi olisi tullut niin mielellään Emmin häihin, mutta kun sitä ette lainkaan sallineet, lohdutimme me sitä pienoista, luvaten, että hän pääsee täti Eriikan häihin." — "Vai niin! Ja kenenkä kanssa, jos saan kysyä?" — "Kenenkäkö kanssa? Se oli samantekevä, kunhan vain Edvard rauhoittui. Nimiä ei mainittu. Oletteko te panneet pojan suuhun jonkin nimen? Me olemme hyvin varovaiset semmoisissa asioissa."

"Mutta Edvard sanoi tietävänsä kaikki, vaikka ei vain tahtonut mitään sanoa…" — "Senkö verran te lapsia tunnette? Monestihan ne pikku sielut sanovat leikillä: minä tiedän, mitä sinä et tiedä, eivätkä kuitenkaan tiedä niin mitään. Edvardhan onkin aina niin sukkela. Ei, hyvä ystävä, ei lasten puheihin ole luottamista; sentähden teidän ei olisi tarvinnut lähettää lasta myöten minulle hyviä neuvojanne. Ja mitä minun serkkuuni koskee, niin on teidän veljenne tietysti tekevä kunniansa mukaan. Siitä minä puhun hänen kanssansa." — Ja hän läksi imelästi hymyillen.

Pitääkö minun nyt vielä kertoa, mikä kahakka minulla oli eno Fritzin kanssa samana iltana? Krausen rouva oli käynyt hänenkin luonansa, suoraa päätä nelistänyt sinne, ja Fritz tuli sen mukaisella tuulella. Näköään oli hän jotenkin levollinen, mutta kulmakarvat olivat hyvin lähellä toisiansa, niin että hänen kyllä näki olevan hyvin suutuksissaan. "Mitäs sanot, Vilhelmiina", kysyi hän, "jos nyt heti menen kosimaan? Seurustellut olen kyllä hänen kanssansa, sen tunnustan, vaan en itseäni mihinkään sitoutunut; nyt on asia toisin." — "Onko hän sinusta siis sopiva?" — "Parempikin kuin vain sopiva, mutta naida en ollut vielä suinkaan päättänyt." — "Entä nyt?" — "Rouva Krause sanoo hänen olevan tuskissaan loruista. Hän on loukkautunut ja kärsii. Voinko minä sitä sietää?" — "Oletko sen sitte nähnyt?" — "En, vaan rouva Krause sanoi." — "Hän valehtelee." — "Vilhelmiina!" — "Puolusta sinä vain heitä. Koko se perhe valehtelee; rouva, se kelvoton poika, isä… ei, hän ei, hän onkin vain yömyssy." — "Ja Eriikkako myös?" — "Fritz, tee minulle mieliksi, älä käytä hänestä niin tuttua puhetapaa. Ajattelehan toki tulevaisuuttasi… Hänellä ei ole ropoakaan!"

"Minä ansaitsen enemmän, kuin me yhteensä koskaan tarvitsemme." — "Fritz? ethän todella ajattele tuota… tuota…" — "Ei sanaakaan enää, Vilhelmiina. Minä olen itsenäinen mies ja teen, mitä tahdon. Jää hyvästi!"

Hän meni.

Toisena päivänä odotin ilmoitusta eno Fritzin kihlauksesta, vaan sen sijaan kuulin, että se Eriikka oli yhtäkkiä lähtenyt kotiinsa. Kuka tästä pääsee hullua viisaammaksi? Jos kysyn eno Fritziltä, vastaa hän kylmästi hymyillen: "Anna ensin vaapukkasylttyä, sitte saat kuulla kaikki." — Mutta ensi talvena panen minä toimeen seuranäytelmiä, ja silloin minä kyllä niin asettelen, että eno Fritz unhottaa tuon neitisen.

Kuten sanottu, huolista ei pääse ennen häitä eikä jälkeenkään.

Ensi pidot.

Ihan luonnollista on, että nuori aviopari ensi hyväilyjen ja suutelujen jälkeen rupeaa hankkimaan seurapiiriä; että olisi jotakin vaihettelua olemuksen yksitoikkoisuudessa. Mitäpä varten olisikaan talossa uudet huonekalut, ruokapöytä koneineen, valkopohjaiset ja sinikirjaiset posliinit, hienot pöytäliinat, oikeat gotilaistuolit ja muut kaikki, ell'ei niitä saisi näyttää ihmisille? Eiväthän tohtori ja Emmi kuitenkaan voi yksin vieriskellä koko tusinalla tuoleilla, katsomattakaan sitä kohtaa, että ne ovat oikeat kidutuskoneet, jotka tuntee ristiluissaan vielä kolmen päivän kuluttuakin, kun niissä on niin jyrkät selkälaudat.

Minä en suinkaan ole kerskaamiseen taipuvainen, mutta voinpa kuitenkin sanoa, että Emmi on saanut kasvatuksen, jota ei tarvitse hävetä. Koulussa oppi hän ihanteelliset asiat, niinkuin klassikot, kasviopit ja piirustukset, köyhän, leskeksi jääneet hallitusneuvoksettaren luona hienot käsityöt ja kotona käytölliset asiat; luullakseni niitä lihapalleroita, joita tekemään Emmi on kotona oppinut, ei tohtorin tarvitse sanoa sopimattomaksi ruoaksi. Minun Kaarleni syö niitä hyvin mielellään, ja tietysti pannaan niihin vähä leipää sekaan.

Vierasten pitoon kuitenkin tarvitaan pitkä kokemus; sentähden minä katsoin olevani velvollinen auttamaan lastani neuvoilla ja työllä, sillä vaikka tohtori ei pidäkään lukua, mitä muut sanovat, niin minulle ei lainkaan sovellu, että perästä puhuttaisiin kemuja onnistumattomiksi. Siitä tulee häpeä aina äitin niskoille.

Ensin oli ajateltava, ketä kaikkia piti kutsua. Me saimme kaksikolmatta, välttämättä kutsuttavaa, mutta se ei käynyt päinsä, koska oli vain kaksitoista tuolia, niin että täytyi jakaa. Tohtori sanoi jakavansa heidät vanhempiin ja nuorempiin ja alkavansa nuoremmista. Toisin sanoen merkitsi se: "Rakas anoppi, teille ei tällä kertaa keitetä."

Minä vastasin sen verran hymyillen, kuin vielä saatoin: "Aivan niinkuin tahdotte; sitte meidän ei tarvitse pitää niin suurta puuhaa." — Hän vastasi ei suinkaan tahtovansa kitsastella, kunnon illallinen piti oleman ilman ylellisyyttä, vaan ei rahtuistakaan yli varojen. — "Mitä sitte esimerkiksi?" kysyin minä. — "Rapuja", sanoi hän, "ne ovat vielä oivallisia ja hyvin huokeita, kun enimmät ihmiset luulevat rapuajan loppuvan elokuussa." — "Hyvä", sanoin minä, "huokeita rapuja siis. Ja mitä muuta?" — "Hanhipaistia", arveli Emmi. — "Hanhi on liian kallis eikä kuitenkaan riitä", sanoi tohtori, "vasikkapaisti on runsaampi, varsinkin jos laitetaan runsaasti kasteketta ja paljo perunoita sen kanssa", — "Liian paljo perunoita ei ole sievää", uskalsin minä huomauttaa. — "Kelle ne eivät ole kyllin sievää, hänen ei tarvitse niitä syödä", sanoi tohtori. — "Entä jälkiruoka?" kysyin minä. — "Jotakin puuroa riisijauhoista", määräsi tohtori, "se riittää paraiten." — "Miksi ei yhtä hyvin ruisjauho-puuroa piimän kanssa?" sanoin, leikillä torjuen tohtorin esitystä. — "Voipihan jokainen laittaa vaikka sitäkin, miten kukin tahtoo", sanoi hän. — Ei, siinä talossa ei tahdota ymmärtää kenenkään sanoja.

Kotona kysyi mieheni tämän valmistavan istunnon päätöstä. "Kaarle", sanoin minä, "hyvin säästäväisesti ne siellä rupeavat elämään, vaan riisijauho-liistarin minä kyllä vielä poistan. Ei minun tyttäreni saa itseään häväistä."

Emmi, se viaton lapsi, oli ylen onnellinen ensimäisten pitojensa ajatuksesta ja tyytyi sentähden kaikkeen, mitä tohtori määräsi, sillä kun hänelle sanoin, että ainakin piti torttuja tarjottaman, vastasi hän jo keittäneensä niitä koetteeksi ja miehensä huomanneen ne erinomaisiksi, varsinkin kun suuren padan täysi tuli maksamaan vain kahdeksankymmentä penninkiä. — "Oletko siihen lukuun munatkin ottanut?" — Emmi sanoi torttujen tulevan hyviksi ilman munittakin. — Minulla ei siellä ollut enää mitään tekemistä.

Hyvin huolissani minä sentähden odottelin tuota pitojen päivää. Kaarle, minä ja Betti olimme myöskin kutsutut; niin paljo säädyllisyyttä oli tohtorilla kuitenkin, ett'ei jättänyt vaimonsa omaisia syrjään. Lisäksi olivat he vielä kutsuneet Weigeltit, herra tohtori Paberin, asessori Lehmannin rouvineen, herra Kleinesin ja neiti Kulecken. Tuolitusina tuli tarkalleen täyteen.

"Mitä ihmettä te Weigelteillä teette?" kysyin minä Emmiltä, kun iltapäivällä yhdessä katoimme pöytää. — "Herra Weigelt on kyllä vähän ikävä", vastasi Emmi, "vaan Frans sanoo hänen pelaavan hyvästi skaattia." — "Skaattiako?" huudahdin minä hämmästyen. — "Niin juuri, heitä on nyt paraiksi kahteen pöytään." — "Ja mitä naiset sitte tekevät, kun herrat eivät kuule eivätkä näe mitään muuta kuin tuota tyhmää peliänsä?" — "Sentähden juuri kutsuttiin neiti Kulecke, hän saa lukea meille jotakin, sillä hänellä on merkillinen ääni." — "On kuin korpraalilla", sanoin minä äreästi.

Kello kahdeksan tulivat ensimäiset, se on: me Buchholzit olimme jo vähän aikaisemmin siellä, ottaaksemme hätätilassa vastaan vieraita. Kieltämättä oli asunto varsin loistava.

Kaikki uutta ja siistiä, lehtikasvia ikkunoissa, kukkakori sohvapöydällä, lamput kirkkaat ja Emmi vähän arkana kuin nuori keijukainen odottelemassa vieraitansa.

Weigeltit tulivat jotenkin kömpelösti juuri minuutilleen. Emmi tervehti Augustaa sydämmellisesti, ja herra Weigelt sanoi osaavansa pitää suuressa arvossa sitä onnea, että Augusta ja hänet oli kutsuttu. Tietysti oli hänellä nytkin semmoinen kaulaliina, kuin ei kukaan muu enää käytä. Sitte tuli neiti Kulecke ja selitti passo-äänellään, että asunto oli erinomaisen runollinen. Tohtori Paber, joka sitte tuli, lausui, kuten sivistynyt mies ainakin, muutamia kohteliaita sanoja minulle ja kehui minun merkillisesti nuorentuneen siitä asti, kun viimeksi olimme yhdessä.

Asessori Lehmann, tohtorin paraimpia ystäviä, oli frakkiin pukeutunut, vaikka kaikilla muilla oli vain mustat nutut; siitä tohtori häntä vähän pilkkaili, niin että hän joutui vielä enemmin hämilleen, kuin jo tullessaan oli. Ei rouvakaan juuri suutansa avannut.

Herra Kleines tuli viimeksi, kädessä heleänpunaiset hansikkaat, niin että olisi luullut hänen tulevan suoraa päätä verimakkaran teosta; mihin seurapiireihin hän nyt tuolla tavalla tahtoo vaikuttaa!

"Kas niin", sanoin minä Emmille, "nyt panemme ravut kiehumaan, vieraathan jo ovat koossa. Pysy sinä vain vierasten luona…"

"Ovatko ne kaikki ravut tuossa?" kysyin minä tytöltä kyökissä. "Ovat kyllä, rouva!" — "Eivät ne riitä." — "Onhan sitä paistiakin ja jäljistettä." — "Missä on jälkiruoka?" — "Tuolla kahverissa." — Minä otin kynttilän ja menin kahveriin. Oikein, siinä oli kolmekin vatia puuroa. Minä maistoin: ei mitään voimaa eikä mehua: yhtä hyvin olisi voinut ikkunanruutua nuolaista. "No niin", ajattelin minä, "hänhän sen niin tahtoo."

Päätäni pudistellen katsoessani noita puurovateja kuulin nurkasta rapinaa ja napsetta. "Mitäkähän siinä on?" ajattelin ja vein kynttilän lähemmäksi. Korista se ääni kuului. Ja mitä siinä oli, kun kantta kohotin? Rapuja ja mimmoisia jättiläisiä!

"Täällähän on vielä rapuja!" huusin minä äreästi kyökkiin, "vaikka te sanoitte, ett'ei ollut enempää." — "Antakaahan niiden olla, rouva, ne herra itse valitsi huomeiseksi, ja ne pitää keittää hänelle aamiaiseksi!" — "Ensin pidetään huolta vieraista", vastasin minä ja yritin kaatamaan löytämiäni rapuja kattilaan, mutta se hävytön tyttö asettui hellan eteen ja torui: "Tähän minä en laske ketään, en, vaikka itse paholaisen anoppi tulisi!" — "Sepähän nähdään", sanoin minä ja läksin Emmiä noutamaan. Tohtori se puhui tuon tytön suusta, sen minä huomasin liiankin hyvin; mutta sen puolen ei pitänyt pääsemän voitolle, Emmin tuli auttaa minua. Emmi tuli mielellään, kun minä häntä kutsuin ulos. "Lapseni", sanoin minä porstuaan päästyämme, "teidän piikanne minua vast'ikään hirveästi loukkasi; joko hän nyt polvillansa pyytää minulta anteeksi taikka lähden minä heti paikalla pois talostanne." — "No, mamma, mitä sitte on tapahtunut?" — Minä kerroin kaikki. — "Sinähän sitte aloit." — "Mitä? Rupeatko sinä puolustamaan tuota elukkaa?" — "Ei hänessä vielä tähän asti ole ollut vähääkään moitteen sijaa." — "Sinä erotat hänet heti paikalla." — "Mahdotonta; hän on todellakin niin kelpo tyttö, me olemme ihan tyytyväiset häneen." — "Vai niin, sinä siis luovut ennen omasta äitistäsi kuin tuosta nenäkkäästä letukasta? Olkoon menneeksi!"

Juuri silloin tuli ulos tohtori, jonka mielestä ravut liian kauan viipyivät. Eivätkä ne vielä edes olleet kattilassakaan. "Herra tohtori", sanoin minä ryhdikkäästi, "te ette suinkaan salli, että minua teidän talossanne loukataan." — "En, tietysti en!" vastasi hän. "Tulkaa vain pois saliin. Ei kukaan ole teille tekevä vähintäkään pahaa." — Luuliko hän leikin parantavan niitä haavoja, jotka tuo piian hirviö oli mieleeni iskenyt? Minä katsoin olevani velvollinen selittämään hänelle kaikki ihan tarkkaan, miten olin kuullut rapujen rapisevan, miten tuo hävytön piika tietysti oli valehdellut, miten minulla oli syytä pahastua, miten hän asettui hellan eteen ja miten raa'asti hän puhutteli minua. Ja mitä tohtori sanoi? "Se on vain ulkonaista, hyvä anoppiseni. Älkää olko tuommoinen nyt, vaan tulkaa pois vierashuoneesen." — "En", sanoin minä, "joko piika menee taikka lähden minä!" — Emmi oli ihan neuvoton, tohtori koetti häntä lohduttaa, ja kyökistä kuului, mitenkä se keitto-käärme rämisteli pannuja ja hellanrenkaita, niinkuin olisi siellä puoli tusinaa ihmissyöjiä, hurjistuneita raakalaisia pauhaamassa. "Tuosta kuulette, miten hän raivoaa", sanoin minä, "ja semmoista kärsitte te talossanne. Onpa tämä hyvä järjestys."

Nyt tuli minun Kaarleni ulos katsomaan, mihin me kaikki jäimme. "Kello on jo lähellä yhdeksää", sanoi hän, "meillä on aika nälkä." — Minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, mitä piika oli sanonut, mitä Emmi sanoi, mitä tohtori sanoi ja mitä minä sanoin. — Kaarle mietti vähäsen. "Vilhelmiina", sanoi hän sitte levollisesti, "älä turmele nuorilta ensi pitoja. Älä sekaudu heidän asioihinsa; tiedäthän, kun me olimme nuoret, ei silloin meilläkään käynyt kaikki täsmälleen, niinkuin sittemmin. Mehän olemme kaikki vain hyviä ystäviä ja katsomme vähemmin, miten täydellistä kaikki on, kuin, miten mielellään tarjotaan." — "Ja pannaan suurimmat ravut pois itseään varten toiseksi kerraksi", vastustin minä. — "Vilhelmiina, me olemme täällä vieraina. Minä pyydän, ole nyt järkevä." — Ja hän otti minua käsivarresta ja talutti vierasten seuraan. Emmi meni itse kyökkiin.

Vierasten huoneessa oli hiljaista kuin hautajaisissa: yksin herra Kleinesin leikkeihinkin hymyiltiin vain kohteliaisuudesta. Kovasti ei kukaan muu nauranut kuin hän itse. Tietysti oli kaikilla aika nälkä, sillä semmoiset ihmiset kuin Weigeltit säästävät päivällistänsä, kun tietävät iltasilla saavansa jotakin. Niinpä kun Emmi tuli sanomaan, että illallinen oli valmis, tuntui se oikealta vapahdukselta.

Tohtori talutti asessori Lehmannin rouvan, asessori rouva Weigeltin, herra Kleines minun Bettini, Kaarle Emmin, herra Weigelt neiti Kulecken ja tohtori Paber minut.

Ne pari rapua saatiin pian syödyksi. Emmi söi yhden ja minä en yhtään, että edes vähänkin jäisi muille vieraille. Tohtori puolestaan söi kuin mies ja kiitteli niitä varsin suolaisiksi ja hyviksi.

"Nämä ovat kaiketi ihan viimeiset tänä vuonna, Frans?" kysyi tohtori Paber, ottaessaan minun pyynnöstäni vielä yhden vadilta, jokahan oli tullut melkein tyhjänä pöydällekin. — "No, hyvä Paber", vastasi tohtori, "niin paljoa tietysti ei enää ole kuin kesällä. Mutta niinpä ei myöskään tule syömään liiaksi, vaan voi syödä vielä muutakin, mitä jäljestä tulee."

"Terveellisempää se on", todisti tohtori Paber. — "Oh", sanoin minä, "onpa ihmisiä, jotka syövät pari- kolmekymmentä yhdeksi aamiaisekseen." — Sitä epäilivät sekä tohtori Paber että Emmin puoliso. — Vaan minä tiesin, mitä tiesin. — Aika teeskentelijä!

Sitte tuli vasikkapaisti; Emmin olisi pitänyt sanoa hänelle, ett'ei se suinkaan riitä meille kaikille, kun se hänenkin himoruokaansa on. Parempi se kuitenkin oli, kuin minä odotin, kasteketta vain oli liian paljo ja heikkoa. Ja semmoista piikaa vielä suvaitaan talossa! Tohtori Paber esitti ensimäisen maljan, kun tohtori ensin oli tavan mukaan sanonut vieraitaan tervetulleiksi. Hän puhuu sangen hyvin, mutta eipä hänellä ollut tarkkaa selkoa asioista, sillä hän toivotti nuoreen taloon onnea ja rauhaa, nimi kuin tähänkin asti. Onnen toivotukseen minä kyllä yhdyin, sillä enhän minä mikään peto ole, mutta rauhaa, se sai sydämmeni raikkaasen ivanauruun. Vai rauha, kun on semmoinen velho piikana! Todellakin naurettavaa!

Herra Kleines piti sitte runomitallisen puheen, josta jokainen sai oman osansa. Minusta hän lausui: "Anopeista aina vain on kiusaa, niihin emme lue rouva Vilhelmiinaa." Kaikki nauroivat sille, paitsi herra Weigelt ja minä. Weigelt oli nauramatta sentähden, että hänellä juuri oli suu täynnä perunoita, ja minua tuo sepustus loukkasi. Onko runous vain sitä varten olemassa, että saisi ihmisiä loukata? Tekikö Lessing koskaan sillä tavalla? Ei, hän oli suvaitsevainen! Jos herra Kleines olisi mennyt kyökkiin ja runoillut piialle, se minulle olisi ollut mieleen; piika kyllä olisi maksanut runoilupalkan, niin että olisi tuntunut. Mutta minä olin vaiti ja kärsin.

Hyvin käsitettävästi minusta sellaisella mielellä ollessani riisijauho-laitos ei maistunut. Vaan herra Kleines söi sitä niinkuin oikea saksalainen runoilija, joka on päästänyt auki nälkävyönsä, kuten tohtori Paber sattuvasti huomautti, jonka miehekäs makuaisti myöskin vastusteli tuota limaista lasten ruokaa. — "Tämä ruoka on maultaan niinkuin se tyhjä, josta maailma luotiin", sanoin minä. — "Aivan samoin minäkin ajattelin", vastasi hän, "vaikk'en uskaltanut lausua ilmi." — Yleensä täytyy minun sanoa, että tohtori Paber arvostelee hyvin ja on sangen sivistynyt, ja jos Betti häntä miellyttäisi, niin minä en suinkaan häntä estelemisillä karkoittaisi, vaikkapa en myöskään suorastaan kehoittaisi. Ken nyt vielä ei ollut kylläinen, voi käydä käsiksi voileipään ja juustoon, joka jo oli itsestään pois matelemaisillaan. Vaikka se juusto oli perin kiusallinen muiden haistimille, söi hän, tuo vävy-tohtori, sitä erinomaisella halulla.

Niinkuin kaikella on loppunsa, niin päättyi nyt tämäkin ateria, paitsi jälkiruoka, jota olisi vielä riittänyt talonpoikaishäihin, joissa, kuten tietty, syödään kolme päivää.

Illallisen jälkeen istuutuivat herrat pelipöytiin ja me naiset jäimme yksin. Asessorin rouva oli tällä välin sulanut ja kertoi nyt koko joukon varsin hauskoja juttuja ja osasi tehdä niin sieviä temppuja tulitikuilla, joita koetettiin turhaan arvaella, niin että meillä oli kyllin hauskaa.

Herrat pelasivat innokkaasti ja joivat Pazenhofin olutta. Kun kaikkien tuopit tyhjenivät, pidettiin yhteinen täyttämis-väliaika, ett'ei liiaksi aikaa kuluisi hukkaan, kuten tohtori Paber sattuvasti huomautti. Semmoista väliaikaa käytti nyt hyväkseen neiti Kulecke, joka jo kauan oli kadehtinut sievää pikku asessorinrouvaa, ja rupesi herroillekin sanelemaan runoelmia.

Hän asettui oveen molempien huoneiden välille ja alkoi; meiltä rupesi heti selkää karmimaan. Hän oli näet valinnut kappaleen, jossa jo ihan alussa nuori sotilas kaatuu ja sittemmin verissään yöllä tulee kummituksena morsiamensa luo ja sanoo, että jos hän vielä itkee verisiä kyyneleitä, niin hänen täytyy uida veressä arkussansa ja siihen auttamattomasti hukkua. Herra Kleines oli nopeasti vetänyt toiseen käteensä punaisen hansikkaan ja tarttui neiti Kulecken huomaamatta sillä verikädellään pihtipieleen, niin että Augusta Weigelt kalpeni kauhistuksesta, varsinkin kun neiti Kulecke osasi passo-äänellään matkia kummituksen ääntä liiankin luonnollisesti. Herrat osoittivat vilkasta hyväksymistä, vaikka ainoastaan hyvin lyhyeen, ja istuutuivat sitte jälleen pelaamaan.

Pikku asessorinrouvan iloisuus oli kuitenkin kerrassaan haihtunut ja samoin meidän muidenkin, jos minä puolestani voin puhuakaan ilosta; niin että me kaikki olimme hyvillämme, kun peli viimeinkin päättyi. Tohtori oli voittanut ja antoi rahansa Emmille, kuten hän aina tekee, ja Emmi pisti ne säästölaatikkoon vastaisen varalle. Sillä se tohtori tietysti vain tahtoo lepyttää Emmiä siitä, että hän istuu skaatti-toveriensa luona sivu puolen yön. Jos minä olisin Emmin sijassa… vaan mitäpä minä rupean antamaan hyviä neuvoja, kun siinä talossa kuitenkin tahdotaan vain pyrkiä erilleen minusta.

Kello kahden paikoilla läksimme me kaikki. Piika seisoi kynttilä kädessä ovella juomarahoja kokoamassa. Minä astuin ylevästi tuon kyökkihirviön ohitse, enkä edes katsahtanutkaan häneen. Kyllä hänen pitää kokeman, mitä merkitsee kapinoiminen äitiä vastaan, kun tyttärellä on ensimäiset pidot. Perästäpähän kuuluu!

Eno Fritzin joulu.

Te olette varmaankin ihmetelleet, miksi eno Fritz ei ollut tohtorin ensi pidoissa, vaikka he muuten ovat niin hyvät ystävät tuon kelvottoman skaatti-pelin tähden; mutta kyllä siihen oli omat syynsä, joiden tähden hän jäi ravuitta. Eno Fritz oli näet matkalla.

Kauppiaan matkustaminen ei ole mitään ihmeellistä, varsinkaan silloin, kun joulu on tulossa, jolloin ostajille pitää levitellä uutta eteen. Berliinissä pitääkin nyt oleman kaikki siistiä ja sievää, ja sentähden kaikki, joilla suinkin on varaa, pitävät omaa arkkitehtia, jolta kysyvät neuvoa, ennenkuin mitään ostavat, ja joka katsoo joka asiaa mallikirjoistaan. Minä vain olen utelias tietämään, milloinkahan perheen-isät vetävät nutun sijasta yllensä rautahaarniskan, ollaksensa huonekalujen mukaiset. Ja mihinkä pitää kauppiaan paneman ne tavarat, joita ei tunnusteta sieviksi? Pois kaikki semmoiset ulkomaille, sinne, missä taideteollisuus vielä ei kukoista ja missä vielä tyydytään messinkisiin sylkilaatikkoihin. Eno Fritzin matka ei siis suinkaan ollut tavaton. Päinvastoin oli hänen ammatti-intonsa hyvinkin arvokas, sillä toimeliaisuus on paras keino tyhmyyksiä ja ajattelemattomuuksia vastaan. Vaan voipa pettyäkin.

Minä jo luulin sen Eriikka-asian kerrassaan unhottuneen. Krausen rouva kyllä tahtoi väkisin kihlata eno Fritzin ja oman serkkunsa, vaan kun hän ojensi heitä vastaan naimisuhkan, palasi Eriikka hyvin loukkautuneena kotiinsa, josta teosta minä häntä suuresti kunnioitin. Eno Fritz näytti myöskin siihen tyytyvän, sillä ei hän ainakaan osoittanut tyytymättömyyttä. Vaan eipä asia siihen päättynyt, kuten kohta sain kokea.

Palattuaan oli näet eno Fritz aivan kuin muuttunut, niin että Kaarle luuli hänen kärsineen suuria tappioita. Vaan hän oli päinvastoin saanut kokoon kaikki saamisensa ja sitä paitsi vielä melkoisia tilauksia. Mitenkä sitte oli selitettävä hänen allapäisyytensä? "Kaarle", sanoin minä miehelleni, "saatpahan nähdä, ett'ei siihen ole mikään muu syynä kuin rakkaus. Kyselehän häneltä vähitellen, missä kaikkialla hän on käynyt; muusta minä kyllä pidän huolen." — Kaarle vastasi ei sekautuvansa toisten yksityisasioihin, johon minä en voinut olla vastaamatta, että on jokaisen velvollisuus pitää huolta lähimäisensä menestyksestä. Vaan hän arveli eno Fritzin heti käyvän juroksi, kun vain huomaisi, että häneltä tahdottiin urkkia jotakin. Se minun täytyi valitettavasti tunnustaa todeksi. Mutta minulle johtui viisas ajatus mieleen. "Mene vain tervehtimään Krausen rouvaa", sanoin minä itsekseni, "niin voit samalla ottaa yllesi uuden talvipalttosi. Se häntä suututtaa, ja kun hänelle kerran kateus nousee päähän, niin puristaa hän itsestään kaiken pahuuden kaikkien tiedoksi. Tapahtunut on jotakin eikä suinkaan mitään hyvää. Jos hän sen tietää, tulee se minullekin ilmi."

Siispä minä Krauseen, vaikka minussa ei olekaan suurta suosiota häntä kohtaan. Alussa hän ei ollut tietävinään mitään, vaan minä johdin puheen vähitellen eno-Fritziin, että hänen kauppansa erinomaisesti kukoistaa ja että hänen täytyy jo ajatella naimistakin. Eikä se tuotakaan hänelle mitään vaikeuksia, kyllä hänet otetaan hyvillä mielin vastaan missä hyvänsä. — "Tokkohan?" sanoi hän. "Onpa kuitenkin perheitä, jotka toisin ajattelevat." — Minä sanoin hänen siis tietävän enemmän kuin minä. — Hän myönsikin tietävänsä enemmän, vaikk'ei muka näyttänytkään rukkasia, jotka eno Fritz oli matkallaan saanut. — "Te varsin erehdytte, hyvä ystävä", vastasin minä. — "Enpä suinkaan; kysykää vain häneltä itseltään, mitä Eriikan vanhemmat ja sukulaiset hänestä ajattelevat. Olipa oikea onni, ett'ei tyttö tehnyt ajattelematonta tekoa, kun oli täällä käymässä." — Minä sanoin, ett'ei eno Fritz koskaan ole aikonut kosia tuota vähäpätöistä tyttöä. — "Mitä hänellä sitte oli tekemistä Lingenissä?" vastasi hän riemuiten. — "Hänellä on kauppa-asioita kaikkialla", sanoin minä. — Nyt minä tiesin kylliksi ja läksin heti pois, mutta Krausen rouvaa en kutsunut käymään meillä.

Seuraavana sunnuntaina oli eno Fritz meillä päivällisellä. Kun Kaarle meni pois hiukan nukahtamaan ja Betti läksi joulutöinensä poliisluutnantin tyttären luo, jäimme me Fritzin kanssa kahden kesken. Hän ei kuitenkaan alottanut eikä minun tietysti sopinut alkaa. Hän luki sanomalehtiä ja minä olin katselevinani ulos ikkunasta ja kellon raksutus oli ainoana äänenä. Vaan kun huomasin hänen jo rupeavan toiseen kertaan lukemaan ilmoituksia, en minä enää jaksanut kärsiä vait'oloa. "Sanopas Fritz", alotin minä, "mikä sinulla oikeastaan on? Tiedäthän, että minulle saat uskoa kaikki tyyni. Mitä apua tuommoisesta jöröttämisestä on?" — "Minä olen surumielellä", vastasi hän, "vaan kyllä se pian haihtuu." — "Mitä sinulla on surua? Olet vaiti! Mitä sinulle on Lingenissä tapahtunut?" — Hän hypähti. "Mitä sinä tiedät Lingenistä?" kysyi hän kiivaasti. — "En muuta kuin mitä Krausen rouva kertoi." — "Se vanha kielikello!" — "Sen kyllä tiedän. Mutta mitenkä hän tuli sanoneeksi, että sinulle oli hyvin huonosti käynyt Lingenissä?"

Eno Fritz käveli vähän aikaa rajusti pitkin lattiaa ja seisattui sitte äkisti minun eteeni. "Jospa hän onkin puhunut totta?" kysyi hän. — "Sitä minä en osaa käsittää", vastasin.

"Sentähden, ett'et tiedä, mitä nahjuksia maaseutulaiset ovat", vastasi hän. Ja sitte hän tunnusti kaikki järkevästi ja hyvässä järjestyksessä. Hän oli jo liian kauan nieleksinyt harmiansa, niin että puhuminen teki hänelle hyvää.

Hänen oli ollut mahdoton unhottaa Eriikkaa; sentähden oli hän lähtenyt Lingeniin näyttämään itseään vanhemmille ja päättämään kihlausta. Hänet oli tietysti otettu hyvin ystävällisesti vastaan, sillä kun nuori mies tulee vento vieraasen perheesen, jossa on naima-ikäinen tytär, niin tietää heti jokainen, miksi. Mutta kauppa-asioita hän vain oli ollut ajavinaan ja pyytänyt ukkoa ravintolaan päivälliselle. Tapansa mukaan oli eno Fritz lausunut ajatuksensa ruoasta ja varsinkin moittinut viinejä, ja sen johdosta oli ukko kysynyt, ett'eikö hän ollut jotenkin lellitelty. Hän ei ollut siihen myöntynyt, vaan sanonut kuitenkin tahtovansa päivällisen kanssa lasisen kunnon viiniä. Vanhus oli siitä tullut jotenkin äänettömäksi ja katsonut aina vähän syrjästä päin.

"Tietysti hän ei voinut kärsiä sinun kehumisiasi", huomautin minä. — "Mahdollista kyllä, vaan sittekin hän kutsui minua heille illalliselle. Väliajalla minä etsin sen ravintolan, jossa oli parasta olutta, sillä mitäpä minä osasin muuta tehdä siinä kylärähjässä?" — "Ja olit vähän iloinen mennessäsi illalliselle." — "Vieläpä mitä. Ainaiset olutvieraat viereisessä pöydässä kertoivat sukkeluuksia, jotka jo vanhuudesta kiilsivät, niin että minä pakenin. Sentähden minä ehdin vierailemaan ehkä aikaisemmin, kuin olisi tarvinnut. Juuri taloon astuessani kuului sisältä aika meteli." — "Mikä siellä sitte oli hätänä?" — "Eriikan nuorempien sisarien olisi pitänyt juoda matoryynejä, siitä ne ulvoivat. Siellä on vielä koko sarja lapsia. Pikku kaupungeissa näyttävät ristiäiset olevan suurimpana huvituksena. Isoäiti siellä myöskin oli ja hän seisoi lusikka kädessä lasten edessä, sysien heitä, kun eivät tahtoneet juoda. Minä aioin juuri peräytyä, vaan silloin tuli isävanhus ja pyysi minua kävelemään, kun naiset eivät vielä olleet valmiit ottamaan vastaan minua. Niinpä me marssiskelemaan kaupunkia. Luonnonkauneutta siellä täällä, joita paikkoja ainoastaan sikäläiset voivat tajuta. Käveltyämme hetkisen, kysyin minä, eikö ravintola jo ollut lähellä. Tiedäthän Wilhelmiina, kuivia kävelyjä minä en kärsi. Tien kummassakin päässä pitää aina olla oluvela, muuten minä vähän huolin luonnossa juoksentelemisesta." — "Ja mitä hän vastasi?" — "Ei mitään." — "Ja millaista sitte iltasilla oli?" — "Ikävää! Yksi pullo viiniä oli pöydällä. Siitä joimme isä, minä ja isoäiti, joka vielä sokuria hämmensi sekaan." — "Ja millainen oli Eriikka?" — "Viehättävä! vaan hän ei tiennyt, pitikö hänen puhua vai ei." — "Ja mistä te puhuitte?" — "Että Berliini on perin turmeltunut, kuten sanomista näkee. Isoäiti arveli täällä kaiketi joka päivä surmattavan ihmisiä kaduilla eikä enää vähääkään olevan uskollisuutta eikä uskoa. Hän kiitti Jumalaa, ett'ei vielä ollut koskaan joutunut tähän synninpesään. Täällähän muka jokainen saa vahinkoa sielullensa." — "Sinä et tietysti sitä kärsinyt." — "Minä sanoin, että neiti Eriikka sen kyllä paremmin tunsi." — "Kyllä, pilkkasi isoäiti, kyllä hän tuntee! Hän kertoi käynnistänsä naamushuveissa. Me tunnemme Berliinin paremmin, kuin luulettekaan; me olemme siistiä ja kohtuullista väkeä, ja kunnioitamme hyvin suuresti berliiniläisiä. Niin kylläkin. Siellähän on niin epäterveellistäkin, että maistraatin täytyy ottaa ihmisten lapsia hoitoonsa, kun vanhemmat eivät niistä pidä huolta. Sitä ei meillä tarvita, me kyllä pidämme huolen tarpeista aikanansa, niin että saavat, mitä milloinkin ovat vajaalla. — Sen olin omin silmin nähnyt; matoryynien paljas muistokin jo teki minut kipeäksi. Sentähden minä poistuin hyvissä ajoin ja otin ravintolassa virkistysryypyn, päästäkseni erilleni niistä kaikista pikkukaupunkimaisista typeryyksistä."

"Fritz, mikäli minä ymmärrän, oli isoäiti vastaan." — "Kaikki yhdessä", sanoi hän. "Kun minä seuraavana päivänä isältä kysyin, tahtoiko hän antaa minulle tyttärensä, sanoi hän olevansa pahoillaan, kun kaikesta siitä päättäen, mitä oli minusta kuullut Lingenissä, ei luullut minun voivan tehdä hänen lastansa onnelliseksi, koska minä kuitenkin olin pitävä hyviä päiviä ja ravintolaa parempana kuin hiljaista kotielämää. Se aasi!"

Minä olin vaiti, ett'en olisi tullut armottomasti kylvämään suolaa ja pippuria hänen uudestaan auenneihin haavoihinsa. Vähän ajan perästä sanoin minä: "Fritz, ne ihmiset eivät tunne Berliinin tapoja, kun sanomalehdet aina vain kirjoittavat kurjuutta ja harvoin hyvää ja kiitettävää, mutta jos olisit ollut järkevä, niin olisit vähemmän janoa hankkinut itsellesi." — "Eihän se maksa vaivaa puhuakaan." — "Niille, jotka eivät koskaan juo, oli siinä liiaksikin. Vaan mistä se tulee? Noista teidän soutu- ja keilaklubeistanne." — "Vilhelmiina, minä pyydän sinua olemaan puhumatta asioista, joita et ollenkaan ymmärrä." — "Olkoon menneeksi", vastasin minä, "nyt olet kiihtynyt… mutta ethän voi eittää, että juuri keilapallolla on monikin onnellisuus jyristetty pois maailmasta." — "Jos maailmassa vain olisi pelkkiä raukkoja, niin olisit ihan oikeassa", sanoi hän pilkallisesti. — "Puhuitko Eriikan kanssa?" — "Hän on samanlainen kuin muutkin. Hän pelkää isoäitiä. Kenties mitä kaikkea hän on tytölle uskotellut." — "Ja onko nyt kaikki toivosi lopussa?" — "Siltä näyttää." — "Ehkäpä oli suurikin onni, että niin kävi." — "Vai onni? Sinä et aavista, miten minä sitä tyttöä rakastin. Nyt minä en koskaan nai." — "Lorua, kyllä sinä pian kyllästyt istumaan oluveloissa ja hämmentelemään sinappipulloa, kunnes toiset tulevat alkamaan skaatti-peliänne. Muista se minun sanakseni." — "Sinä puhut, niinkuin ymmärrät", sanoi hän; "vaikka minä olenkin kastettu Spreen vedellä, niin en minä ole yksistään siitä mieheksi kasvanut." — Ja niin sanoen hän meni.

Hyvin hän kuitenkin säälitti minua. Hän ei enää ollut sama iloinen eno Fritz kuin ennen; kovasti se asia oli koskenut häneen. Ja minua pahoitti myöskin, että Krausen rouva oli oikeassa. Mutta soutu ja keilapeli ne kuitenkin ovat olleet syynä. Kun ajattelee, minkä hirveän ruokahalun ne nuorukaiset saavat soutelemisistaan, jota heidän sitte täytyy koettaa sammuttaa, jos tahtovat riittävissä voimissa pysyä, niin mitäpä siitä muuta voisi seurata. Ravintolan pitäjän täytyy kantaa heille niin runsaasti ruokaa, ett'ei se kaikki mahdukaan yhdelle ruokalistalle, ja ett'ei isännälle tulisi vahinkoa, katsovat he olevansa velvolliset juomaan kalleita viinejä. Ja niin he juovatkin, sillä he ovat tunnon miehiä. Vaan sitä eivät isoäitit tiedä; en minä ainakaan ole nähnyt yhtään isoäitiä soutua harjoittamassa.

Eno Fritz on jo monesti vienyt meidät päivälliselle ruokapaikkaansa; enkä minä voi muuta sanoa, kuin että ne poikamiehet elävät hyvin siivosti. He ovat käytökseltään sivistyneet, ihan toisenlaiset kuin entiset venemiehet, jotka käyttivät puheessaan kaikenlaisia raakoja sanoja; mutta vahvasti he syövät ja tuntevat tarkkaan viinilistan. Ja tuo viinin ystävyys se oli turmioksi eno Fritzille sulhasmatkallaan. Vaan jos Fritzin ystävä King olisi ollut hänen sijassaan, niin olisivat he saaneet vielä enemmin kummastella, sillä Fritz on oikeastaan vain suosija, jota vastoin King kuuluu unissaankin soutavan ja sentähden heräävän janosta jo kello kuusi aamusilla. Se poika olisi tämän isoäitin pitänyt oppia tuntemaan… sen minä olisin hänelle suonut!

Hyvin minua harmittivat nuo eno Fritzin rukkaset, sillä ennemmin Eriikka kuin ei ketään. Aivan samaa ajatteli Kaarlekin, joka myöskin olisi mielellään suonut eno Fritzin jo joutuvan naisväen valtaan, sillä kunnon mieheni on vuosien kuluessa oppinut minun sivullani pitämään kotionnea arvossa.

Minä olin jo nähnyt monta joulua ja joka kerran iloinnut sen lähestymisestä, vaan nyt minä en sitä kovinkaan ikävöinyt. Mutta vähäpä on apua almanakkaa vastaan taistelemisesta. Niinpä oli jo viimein aatto-ilta. Me emme olleet läheskään niin tyytyväiset kuin aina ennen, sillä entinen iloinen eno Fritz missä lienee ollutkaan. Jokainenhan hänestä huomasi, että hänen täytyi koettaa väkisin iloita, ja se tuntui raskaalta sekä minusta että Kaarlesta. Emmi ja tohtori, jotka tietysti myöskin olivat meillä, eivät huolineet muista kuin toinen toisestaan; tohtori näyttää olevan vielä rakastuneempi kuin sulhasena, ainakin ulkonaisesti; Emmi puolestaan ei huomaa muita olevan olemassakaan kuin hänet. Betti oli varmaankin huomannut eno Fritzillä olevan sydämmen surua, sillä hän koetti olla niin ystävällinen hänelle kuin mahdollista, vaikka se ei muuten ole hänellä tapana, hän kun on tullut yhä umpimielisemmäksi ja harvapuheisemmaksi. Vaan minä näin, miten Bettin silmä kostui, kun eno Fritz häntä niukasti kiitti. Eihän se tyttö parkakaan ole onnellinen.

Minä siis sydämmessäni toivoin iltaa niin pian kuin mahdollista loppumaan ja käskin sentähden pian jouduttamaan illallista.

Ennenkuin kala ehti kiehua, toi postiljooni eno Fritzille kirjeen. Nähtyään postileiman alkoi hän vavista ja katsoa tuijottaa kirjettä. Sitte riensi hän toiseen huoneesen sitä avaamaan; minä yritin menemään jäljestä, mutta Kaarle otti minua kiinni nutusta. Vasta kotvasen kuluttua päästi hän minut irti ja minä menin eno Fritzin luo. Hän istui tuolilla pöydän luona, kädessä pikku kimppu, jota lamppu valasi koko terältään. Kanervan oksia!

Minä astuin hiljaa hänen luoksensa ja laskin hellästi käteni hänen olkapäälleen. Silloin hän puhkesi itkuun.

Sitä minä en huolinut estää, sillä minä näin, miten hänen rintansa kohoili ja miten vahva mies turhaan taisteli heikkoa sydäntänsä vastaan. "Sisko", sanoi hän sitte, hymyn kirkas heijastus kasvoillansa, "sisko, vastoin isoäitin tahtoakin!"

Ja sitte hän oli entinen, iloinen eno Fritz. — Hyvää ja iloista joulua!

Kotoista taidetta.

Me olimme käyneet huonekalu-näyttelyssä, joka oli sijoitettu entisen terveysnäyttelyn lasipalatsiin, ja kun muutamien erittäin vahvojen kalujen hinta oli todellakin ihmeteltävän huokea, ostimme me kaapin, saadaksemme viimeinkin porstuastamme pois vanhan vaatekaapin. Siitähän ei tahtonut koskaan saada auki alalaatikkoja, milloin olisi kiireellä pitänyt jotakin ottaa, ja oli siinä jo runsaasti koitakin. Kaarle oli uuteen kaappiin hyvin tyytyväinen, sillä siinä on keskellä väliseinä, niin että hän saa oman puolensa aivan itsekseen eikä hänen enää tarvitse murista, että hänen tavaransa aina työnnetään ta'immaisiin nauloihin, joista hänelle joka kerran sattuu se vaate, jota hän ei tahdo.

Vaan kun sen uuden kaapin asetimme paikoilleen, huomasimmekin sen vanhaa pienemmäksi. Se siis ei kokonaan peittänyt seinää, joka kaapin kohdalta ei ollut paperoitu; sillä muistan vielä varsin hyvästi, mitenkä me silloin otimme jäännöksen, jonka saimme seinäpaperi-kaupasta melkoista huokeammalla, eikä se oikein riittänyt. Samanlaista ei saatu mistään, niin että seinä jäi kaapin takaa luonnolliseen kuntoonsa, siniseksi vain maalattuna. Sitähän ei kuitenkaan sieltä näkynyt.

"Nyt täytyy hankkia koko porstuaan uudet paperit tuon kaapin tähden", sanoi Kaarle, "niin mitä voittoa meille sitte jää kaupasta, Vilhelmiina?" — —

"Olehan huoletta", vastasin minä, "saat nähdä, miten hyvin me sen kohdan osaamme korjata."

Hän läksi päätään pudistellen, mutta ei koettanut vastustella halveksivilla sanoilla.

Tuolla "me"-sanalla minä en tarkoittanut ainoastaan itseäni, vaan Bettiä ja minua yhdessä, sillä ilman hänen apuaan minulla ei ollut kykyä panna aikomustani toimeen.

Betti on näet ruvennut maalailemaan, kun opetusammatti häntä ei lainkaan miellyttänyt eikä hän myöskään huoli olla ilman vakavaa työtä. Mitäpä hän rupeaisi suorittamaan tieteellistä tutkintoa, osatakseen vain pitää lapset puhtaina ja neuvoa heille kirjaimia? Eno Fritz vahvisti hänen päätöstänsä, sanoen lapsia kovin hirmuisiksi eikä heillä olevan muuta työnä kuin parkumisen ja makaamisen, joista viimeinmainittu kohta oli perheen ilona, vaan minä sanoin: "Kyllä sinä vasta puhut vielä ihan toista kieltä, poika parka." Siihen hän vastasi: "Tosin minä olen jotenkin karaistunut yhdistyksemme runoilijain lörpötyksistä, vaan sylilasten konserttiin minä en koskaan totu, taikka pitäisi minun hankkia itselleni gummi-korvat."

Minä vastasin: "Lapsilla on enkelin ääni, vaikka tosin ainoastaan omilla lapsilla. Teidän lauluyhdistyksenne ei kaiketi saane paljon parempaa aikaan. Ihme vain, että naapurit kärsivät semmoista." — "Ne siitä vielä maksavatkin. Eiväthän ne tietäisi edes, minkä näköinen hiirikään on, ell'eivät yhtä semmoista säilyttäisi lasikaapissa."

Bettillä on aina ollut taipumusta maalaukseen. Jo pikku lapsena leikkeli hän kuvat irti muotilehdistä ja maalaeli ne varsin koreiksi ja liimasi kirjoitusvihkoonsa. Sitä paitsi on nyt naisten kesken maalaaminen niin suosittuna, että suurimmat taiteilijat antavat tuntiopetusta. Ja mitä nykyään maksetaan maalaamisesta! Menzel on äskettäin saanut yhdestä ainoasta kuvasta toista sataa tuhatta markkaa, ja kuten Betti sanoo, ei hän ole edes käyttänyt kalleimpia värejäkään. Semmoisia vaatimuksia meillä tietysti ei olisi, vaikka kulungithan me sentään tahtoisimme takaisin saada.

Tosin Betti on vasta alussa, maalailee puukapineita, niin että minä en tiedä sanoa muuta kuin että hän on hyvin ahkera. Kolme vaateharjaa on hän jo maalannut, yhden minulle, toisen papalleen ja kolmannen tohtori Wrenzchenille, kaikki erilaisilla kukilla koristaen; luulisipa ne ihan puodista ostetuiksi, niin taiteellisilta ne näyttävät. Jospa vain lakkaaminen sitte ei tulisi niin kalliiksi. Betti kyllä koetti sitäkin ensin itse, vaan se ei oikein onnistunut, oikeata kiiltoa ei syntynyt. Pienemmät kapineet, niinkuin pikku lautaset, taskukirjat, rasiat ja arkkuset ovat hyvin sopivat lahjoitella; tuttavain ja ystäväin syntymä- ja nimipäiviä on yllin kyllä, niin että niistä kyllä helposti pääsee.

Minä siis sanoin Bettille: "Tyttöseni, nyt voit näyttää taitoasi, me oikein hämmästytämme isääsi. Tuohon, josta paperi uuden kaapin vierestä puuttuu, maalaat sinä aivan samanlaiset kuvat kuin muussa paperissa. Isää se aika lailla kummastuttaa, kun ei huomaa erotusta vanhasta, ennenkuin perin tarkkaan katsoessa!"

Betti tosin arveli sitä liian vaikeaksi, kun ei vielä ollut harjoitellut yhtään seinämaalausta, vaan vasta myöhemmin joutuu Gussovin kouluun, kun ensin saa puukalut ja maisemakuvat käsistänsä, joita sangen tunnollisesti opetetaan taiteilijanaisten yhdistyksessä, mutta tahtoi hän kuitenkin koettaa.

Minä jo iloitsin edeltäpäin ja aioin kysyä Kaarlelta: "No, mitäs tästä sanot? Eikä maksa juuri mitään. Kotoisella taiteella tehtyä kaikki."

Me otimme pari vanhaa posliiniastiaa ja läksimme väriä noutamaan. Helppo ei ollut löytää oikeita numeroita, vaan minä riensin takaisin, repäsin palasen paperia vanhan kaapin sijalta ja toin sen maalikauppaan nuorelle myöjälle. Siitä osasi nuorukainen heti arvata oikeat värit ja seoitti ne aivan luonnollisesti. Sen nähtyään sai Betti kiihkeän maalaamishalun, jostahan oikea taipumus tunnetaankin. Nuorukainen valitsi vielä pensselit, suuremman pohjavärille ja useampia pienempiä. Jo samana iltana piirusti Betti kaavan ja seuraavana aamuna Kaarlen mentyä konttoriinsa ryhdyimme työhön, se on: Betti otti osakseen taiteellisen puolen ja minä istuin katsellen ja hyvillä neuvoilla autellen. Vaan kun hän sanoi ei osaavansa mitään, jos minä katselin hänen käsiinsä, menin minä kyökkiin, ja kun juuri oli keitettävä päivälliseksi kiiskisoppaa, jota Kaarle hyvin mielellään syö, jos kalat vain tarkkaan suomustetaan ja keittoon pannaan vähän sipulia ja persiljan juuria, niin oli minulla siellä kylliksi työtä, varsinkin kun piiat ovat haluttomat siihen ja sentähden aina valehtelevat, ett'ei niitä ole torilla.

Vaan ennenkuin sain viimeiset kiiskit siivotuksi, ajoi äkillinen taiteenharrastus minut katsomaan, miten pitkälle Betti oli päässyt seinän maalaamisessa. Eipä hän siellä suinkaan ollut iloisimmalla mielellä, sillä kun minä tulin porstuaan, kysyi hän äreästi: "Mitä sinulla on täällä tekemistä?" — Minä huomasin heti, että jokin asia oli hänelle vastoin tahtoa, sillä kun hän sillä äänellä puhuu, ei hänellä ole halua hellyyteen. Sentähden minä kysyin niin ystävällisesti kuin mahdollista: "No, joko se nyt on tehty?"

Betti laskeutui alas rapuilta, joilla oli seisonut panemassa kaavaa ylös, ja katseli työtänsä vähän matkan päästä.

"Tuleeko tämä sinusta hyväksi tällä tavalla?" kysyi hän.

Mitä minun nyt oli vastaaminen? Jos olisin sanonut "ei", niin olisi Betti kyllä kyennyt viskaamaan pensselin nurkkaan ja ärähtämään: tuossa on sutisi, maalaa itse! Jos sitä vastoin olisin sanonut "tulee", niin olisi maalaus jäänyt semmoiseksi ja Kaarlella ollut moitteen aihetta, sillä jotakin oli hullusti siinä, mitä hän oli maalannut.

Katseltuani maalausta eri paikoista ja tarkan taiteentuntijan tavalla, sanoin viimein: "Betti, kaava on varsin samankaltainen, mutta väri minusta ei näytä oikein soveltuvan. Eikö se sinustakin tunnu parin numeron vertaa kirkkaammalta?"

"Se on liian kirkas", sanoi Betti, "mutta mitenkä se olisi mahdollista, kun maalinkauppias tarkkaan seoitti entisen mukaan? Olisikohan vika valossa? Tiedäthän, mamma, miten taiteilijat aina valittavat valon turmelevan heidän paraat maalauksensa?"

Minä olin jo myöntämäisilläni sen mahdollisuuden, kun hyvin vastenmielinen ajatus kasvoi mielessäni. Ja niinkuin minä ajattelin, niin se oli ollutkin. Minä näet olin ottanut tapetinpalasen semmoisesta paikasta, jossa se oli ollut koko ajan vanhan kaapin peitossa ja säilyttänyt alkuperäisen kirkkautensa.

"Niin, mamma", sanoi Betti vähän äreänä tuosta keksinnöstä, "kun sinä et kuitenkaan ymmärrä niin mitään maalauksesta, niin miksi sitte sekaudut siihen?"

"Ohoh", vastasin minä, "sitä sinun ei sovi sanoa minulle, joka olen käynyt Vatikaanin kymmenen kerrosta läpi ja nähnyt oikeat Raffaelin taulut sekä kaikki muut öljymaalarit lisäksi!"

"Mamma", vastusti Betti, "tässä ei ole apua koko Vatikaanista, vaan minun pitää lähteä seoituttamaan uudet värit."

Hän repäsi palasen tummennutta paperia seinästä ja läksi kiireen kaupassa, koska vielä tahtoi ennen päivällistä saada työnsä valmiiksi; minä sill'aikaa ajattelin omiani. Sen verran oli minulle nyt selvinnyt, ett'ei taide ole suinkaan helppoa, vaan tarvitaan siihen hyvä joukko neroakin.

Palattuaan sanoi Betti: "Mamma, sillä tavalla, kuin me molemmat ajattelimme, ei maalaus käy. Ensin pitää maalata pohjaväri, ja kun se kuivaa, maalataan sille kuvat."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Se maalikaupan nuorukainen neuvoi minua; hän on itse ollut ennen akatemiassa."

"Onko hän myöskin ollut Gussovin koulussa, tietääkseen kaikki niin tarkkaan?"

"Sitä minä en kysynyt, mutta hän sanoi maalien myömistä paljon tuotteliaammaksi kuin itse taidetta."

"Sitä hän sinulle vain uskotteli, puolustaakseen jollakin tavalla itseään. Ajattelehan, miten paljo öljyväriä ja lattialakkaa Menzelin olisi pitänyt myödä, ennenkuin olisi saanut kokoon toista sataa tuhatta markkaa. Kyllä hänen olisi täytynyt seisoa puodissa yöt päivät. Ei, eipä niihin ihmisiin voi niin vain luottaa, pitää osata arvata heidän ajatuksensa."

Meidän sillä lailla puhellessamme oli Betti jo sen osan seinästä pannut suurella pensselillä pohjamaaliin. Kun pensseliin vielä jäi väriä, menin minä kyökkiin ja koetin puulaatikon kylkeen, millaista se maalaaminen oli; eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. "Täst'edes me emme enää tarvitse koskaan maalaria", huusin minä Bettille, "me maalaamme itse kaikki ja säästämme siten hyvät rahat!"

Kun Kaarle tuli päivälliselle, ei tuota aljettua maalausta tietysti käynyt salata häneltä, se kun oli juuri kuivamassa. Hän katseli sitä, pudisti päätänsä ja sanoi: "Vilhelmiina, pelkäänpä, että siitä aina huomaa erotuksen. Jättäkää maalaaminen sikseen ja ennemmin paperoitkaa porstua!"

"Vai rupeaisimme me sillä tavalla tuhlaamaan rahaa!" vastasin minä, "eihän toki, Kaarle. Eikä tuo muuten ole taiteen edistämistä, jos sitä ajattelemattomasti heti alussa moititaan. Odotahan ja arvostele sitte. Huomenna saat jo nähdä aivan toista." — Toista hän näkikin, mutta ihan päinvastaista, kuin olin odotellut.

Missä lienee vika ollutkaan, en tiedä, vaan kun Betti seuraavana päivänä rupesi kuvia maalaamaan, tuli seinä yhä merkillisemmän näköiseksi. "Betti", sanoin minä sovitellen, "luullakseni ei sinulla vielä ole oikeata maalia; mitähän jos maalaisimme kaikki seinät yhdellä värillä? Vaikka pappa tahtookin papereja, hän kun ei oikein luota meihin, niin kyllä hän rauhoittuu, kun porstua on siisti kuin helmi."

Me lähetimme piian maalikauppaan tuomaan ruukussa maalia neljälle seinälle ja suuren pohjauspensselin. Kun kaikki vanhanaikainen on uudestaan muodissa, miellyimme me kaapin takana olleesen väriin ja päätimme tehdä kaikki tummansiniseksi.

Laiskat me emme suinkaan olleet. Betti, seisoen kyökkirapuilla, maalasi yläpuolta, minä polvillani maassa alempaa. Kun maali loppui, lähetettiin tyttö juoksemaan toista. Oli siinä kiirettä!

"Niin", sanoi Betti, jota maalaaminen huvitti yhtä paljon kuin minuakin, "nyt pitäisi tulla vieraita."

"Niitä vielä tarvittaisi", sanoin minä. "Lapsi, meidän pitää joutua, ett'ei meitä häiritä, ja saada työ tuossa paikassa valmiiksi, ennenkuin pappa, tulee."

Mutta kiire on sekä rasittavaa että vahingollista. Hätäillessään sysäsi Betti maaliastian kyökinrapuilta ja kaunis siniväri roiskahti lattialle.

Ei ole mitään inhottavampaa kuin öljyväripilkut. Me pyyhimme ja pesimme, mutta se tuli yhä näkyviin, eikä lähtenyt pois. — "Kohtahan tämä lattia olisi pitänytkin uudestaan maalata", lohdutin minä Bettiä, "pitäähän tytön kuitenkin mennä pian maalikauppaan, niin samalla voi hän tuoda tummanpunaista maalia lattialle."

"Ja oikein kaunista punaista reunuksiksi seiniin ylös ja alas", lisäsi Betti.

"Riittääkö ruukun täysi?" kysyin minä. "Ottakoon vain teevadin", neuvoi Betti. — Tyttö läksi juoksemaan.

Betti oli oikeassa, reunukset puuttuivat vielä, sitte oli taidetekomme täydellinen; hän toivoi niinkuin minäkin, että kun punaiset viivat saatiin vedetyksi, niin oli tuskin näkyvä, että maalaus oli tullut hiukan epätasaista.

Kun maali saatiin, sanoin minä: "Betti, ryhdy vain heti reunuksiin, minä kyllä pidän huolen seinistä; papan tuloon asti pitää työmme oleman valmiina."

Betti uudestaan ylös portaille, vaan kun hänellä oli toisessa kädessä linjaali, toisessa pensseli, täytyi tytön seisoa alhaalla pitämässä punamaalia.

Vähän ajan perästä valitti tyttö: "Neiti, ei teidän pidä niin roiskuttaa, minulla on jo koko edusta ja kasvot täynnä maalia." — Niin olikin. — "Leninki on vasta toista kertaa ylläni", vaikeroi tyttö.

"No, jos maali ei lähde pesussa", rauhoitin minä, "niin teetetään uusi." — Minä käännyin jälleen työhöni. Vielä muutamia sivalluksia, niin minä voin riemuita: "Valmis!"

Vaan ennenkuin niin pitkälle ehdin, sanoi Betti valittavasti: "Mamma, ei tästä reunuksesta rupea tulemaan mitään, se juoksee yhä alas toisen päälle; aivan tämä alkaa suututtaa."

Minun täytyy sanoa, ett'en kovin paljoa toivonutkaan noista reunuksista; vaan enpä kuitenkaan ole vielä niin perin koskaan pettynyt. Punamaali oli valunut pitkiksi rimpsuiksi sinisen päälle! Me koetimme niitä sinipensselillä lykätä ylöspäin, vaan siitä turmeltui kaikki tyyni. "Meidän täytyy huomenna alkaa ihan alusta", sanoi Betti.

"Vieläkö uudestaan tämä tuherrus?" sanoin minä kauhistuen. "Katsohan, millaiseksi olet itsesi saanut, minkä näköinen minä olen ja tyttö myöskin."

"Makkaran teko maalla ei ole mitään tämän rinnalla", sanoi tyttö.

Minä sivelin viimeisen sinimaalin seinään, tyttö korjasi pois maaliastiat ja pensselit; Betti ja minä menimme pukeutumaan. Minä en osannut aavistaa, että öljymaali voisi niin roiskua; yksin niskassakin oli minulla muutamia pilkkuja. Ja miten vaikea sitä on saada pois kynsien alta! Ihme ja kumma, mitä tuommoinen maalipisara saa aikaan, kun sattuu väärään paikkaan ja millaisiksihan pyyhinliinat tulevatkaan! Eipä tuo kaikki enää ollut kovinkaan kaunista.

Tuskin ehdimme muuttaa pukumme ja peseytyä häthätää, kun Kaarle ja eno Fritz tulivat. Minä huomasin heidän äänestänsä, miten he työtämme ihmettelivät.

"Emme me mene ulos", kuiskasin minä Bettille, "selvitkööthän rauhassa ensi hämmästyksestään; ensi katsaus se mahtavimmin vaikuttaa."

He tulivat sisään. Kaarle, kuten heti huomasin, ei ollut paraimmalla mielellä, vaan eno Fritzin silmät oikein säihkyivät mielihyvästä ja huonoja sukkeluuksia hypiskeli jo hänen huulillansa.

"Vilhelmiina, enkö sinulle sanonut…" yritti Kaarle alottamaan moitepuhettansa, vaan eno Fritz heti nauraen keskeytti:

"Ei, Kaarle, älä rupeakaan taiteen halveksijaksi; semmoista porstuaa kuin sinun porstuasi ei ole koko maailmassa. Jos sen viet näyttelyyn, saat varmaan suuren kultametaljin."

"Pyydän päästä kuulemasta sinun sukkeluuksiasi", sanoin minä pahastuen, "kun tekee, minkä osaa, niin ei ole tarvis kärsiä lisäksi pilkkaa."

"Sinulla oli varmaankin siniluola mallina?" kysyi eno Fritz, pitämättä lukua minun neuvostani. "Jos nyt vielä sidot veneen uuteen kaappiin, niin on se ihan täydellinen."

"Pilkkaa vain kylliksesi", vastasin minä, "pääasia on säästö, josta sinä, poikamies, et käsitä mitään."

"Säästökö?" kysyi Kaarle, "Mitä sitte tuo… tuo… (hän etsi lievää sanaa, kunnon mieheni) tuo leikittely on maksanut?"

"Työ on pois luettava, niin ett'ei siitä tarvitse maksaa penniäkään; muut tarpeet minä kirjoitutin rätinkiin."

Kaarle huusi piikaa, lähettääkseen hänet noutamaan rätinkiä maalinkauppiaalta. Piika tuli heti, sillä Kaarle oli huutanut äreästi. Kun hän tuli näkyviin, purskahti eno Fritz raikkaasen riemunauruun, sillä tyttö ei ollut ehtinyt vielä saada kaikkea punaväriä pois itsestään, niin että näytti hyvin hirmuiselta jokaisesta, joka ei asiaa tiennyt. Yksin Kaarlekin sanoi: "Tuommoisena ette suinkaan voi kadulle mennä; luulisivathan ihmiset teidän tulevan suoraa päätä murhaamasta."

Minulle oli erittäin mieleen, ett'ei hän heti päässyt lähtemään, niin että minä voin taitavalla puheen johtamisella saattaa Kaarlen unhottamaan rätinkiasian, sillä kuten maksaessa tulimme huomaamaan, olimme me hyvän joukon maalia tuhranneet, niin että samalla summalla olisi kyllä saatu porstua paperoiduksi, eikä olisi tarvinnutkaan ottaa huonoimpia papereja, ja nyt oli paperoiminen kuitenkin tehtävä. Turmeltuneista omista ja piian vaatteista (piika kun näet jyrkästi vaati uutta sijaan) kerroin Kaarlelle vasta sitte, kun koko asia oli jo melkein unhottunut ja minä sillä välin lujasti ja vakavasti luvannut olla kotoista taidetta vast'edes oviin ja seiniin sovittamatta, johon työhön piti otettaman tottuneita käsityöläisiä, sillä eläähän heidänkin pitää. En minä ollut aavistanutkaan, että säästäväisyys voi jossakussa tapauksessa tulla niin ylen kalliiksi.

Betti maalailee nyt taas puukaluja, vaikka eno Fritz sanoo hänellä olevan erinomaista taipumusta ihmismaalaukseen… sen hän oli selvään nähnyt piiastamme. Tietysti me semmoista pilkkaa vain halveksimme, ja kukapa tietää, eikö porstuasta olisi tullut hyvinkin kaunis, jos me olisimme estämättä saaneet totella omia aatteitamme. Vanhat mestarit tarvitsivat vuosisatoja, ennenkuin pääsivät kuuluisuutensa kukkulalle, ja meillä oli tuskin kahta päivää, mutta sitä ei eno Fritz osaa ollenkaan käsittää.

Miten kauan Betti vielä saa maalaella puuta, on kohta päätettävä, sillä minä pelkään jo liikaa tuotteliaisuutta ja mihin ne kalut kaikki viimein saadaan sopimaan? Minun tehtäväni on miellyttää hänet kirjallisuuteen, vaikka hän ei kovinkaan paljoa toivo herra Wichmann-Leuenfelsistä, jonka tohtori Stinde minulle äskettäin sanomalehtikirjailijani juhlassa esitti Bettille runoilemisen alkeiden opettajaksi.

Muotokuva.

Tänäkin syksynä aioimme Betti ja minä käydä monestikin kuvataulujen näyttelyssä, ensiksi kun minä olen siihen tottunut, toiseksi, kun Betti itsenäisesti harjoittaa maalausta ja kolmanneksi monta kertaa sentähden, ett'ei ensi käynnillä saa ihmispaljouden tähden riittävää käsitystä taiteesta kokonaisuudessaan.

Näyttely-lasaretti on kyllä käytöllinen, mutta kun sen ulkokoristuksena, ainakin kaupungin rautatieltä katsoen, on vain vedenpitävyys, ei se itse näytä pitävän kauneutta kovinkaan suuressa arvossa. Sen taiteellista sisällystä tahdoimme me nyt siten nauttia, että kumpikin oli ensin itsekseen merkitsevä ne taulut, jotka häntä enimmin miellyttivät, ja sitte vasta toiseen kertaan astuessa salien läpi oli kumpaisenkin lausuttava omat ajatuksensa. Vaan siitä ei tullut mitään, sillä kun astuimme ensimäiseen, saliin, oli edessämme univormu-pukuisen miehen mittainen kuva, joka elävältä näyttävänä ryhdikkäästi seisoi runsaasti kullalla koristetun, purpuravärisen verhon edessä. — "Kuka tuo on?" kysyin minä Bettiltä, muistamatta sovittua suostumustamme. — Hän luki luettelosta: Fredrik Frans Toinen, Meklenburg-Shverinin suurherttua-vainaja. — "Senhän heti huomaa, että se joku ruhtinas on", vastasin minä. "Kuka sen on maalannut?" — "Fritz Paulsen", luki hän edelleen. — "Nyt johtuvat kaikki synnit mieleen", sanoin. "Mitäkähän hänkin minusta ajatellee?" — "Kuinka niin, mamma?" — "Näetkös, minä kysyin häneltä Neapolissa, suostuisiko hän maalaamaan minut, ja me jo melkein päätimme asian." — "Sepä olisi hauskaa!" riemuitsi Betti. "Sinun kuvasi… Papan syntymäpäiväksi… sopivampaa lahjaa sinä et voisi keksiä!" — "Mitä nyt loruat? Enkö aivan äskettäin teettänyt oikein hyviä valokuvia, joihin te kaikki niin ihastuitte?" — "Hyvät ne meistä vieläkin ovat, mutta kun noin katselen, mamma… niin oletpa aivan kuin tehty öljyllä maalattavaksi", sanoi hän leikillisesti. "Miten rakas semmoinen kuva meille kaikille on oleva", lisäsi hän vakavasti, "kun…" — "Kunko minä tulen vanhaksi ja harmaaksi?" kysyin minä hymyillen. — "En minä sitä tarkoittanut", vastasi hän, "vaan me emme ehkä aina ole sinun luonasi, ja kun silloin katselee sinun kuvaasi, niin olet sinä elävänä ja rakkaana silmäin edessä. Sinun pitää maaluuttaa itsesi." — "Jos minä jotenkin ankarasti katselisin vävyni seinältä, niin voisi siitä ehkä olla hyötyä Emmille, sillä onpa tapahtunut joskus, että kuvan näkö on hyvintekevästi vaikuttanut omaantuntoon", sanoin minä vähän mietittyäni, "mutta pelkäänpä, ett'ei pappa anna rahoja." — "Eihän tuosta suinkaan pää voi mennä, mamma; maksa kuvasi itse!" — "Elikkä kourase kukkaron sijasta laatikkoa", vastustin minä. — "Kaikki, mitä olen vähitellen säästänyt, annan minä lisäksi", kehoitti Betti. "Ah, miten minä siitä jo iloitsen!"

"Saammepahan joskus sitä ensin juurta jaksain miettiä ja punnita", lopetin minä sen keskustelun, "nyt katselkaamme näyttelyä, niinkuin sovimme."

Käveltyämme sitte pitkän salin toisensa perästä päästä päähän huomasin minä ajatusteni ei ollenkaan pysyvän nykyisissä kuvissa, vaan sen sijaan paljon vilkkaammin kuin tahdoinkaan, suunnittelevan omaa tulevaisuuskuvaani. Ja kun näin jonkun naisen kuvan, kuului mielessäni joka kerran kysymys, miksikä hänkin oikeastaan oli maaluuttanut itsensä ja oliko hänellä ollut siihen oikeutta. Erinomaisen kauneutensa tähden ei arvattavasti monikaan sitä ollut tehnyt, vaan paraastaan ehkä samannäköisyyden tähden. Moni oli asetettu niin ylös, ett'ei sitäkään etua oikein voinut erottaa. Vaan minulle johtui mieleen, että Ludvig Pietsh, joka oli minut nähnyt siellä sanomalehti-kirjailijain juhlassa, oli kiitellen puhunut minun näöstäni, ja kun panin yhteen kaikki asianhaarat: puoleksi sitovan kysymyksen professori Paulsenilta Neapolissa, Bettin hartaan pyytelemisen, Kaarlen hämmästyksen syntymäpäivänään ja koska ihminen ei kuitenkaan nuorene, niin käsitinpä, että minun täytyi ehdottomasti antautua. Minä viittasin Bettiä tulemaan luokseni ja sanoin: "Puoleksi olen minä horjahtamassa taipumaan pyyntöönne…" — "Miten hauskaa!" riemuitsi hän. — "Vaan minulla ei vielä ole oikeata innostusta, joka antaisi sydämmelleni päättävän sysäyksen. Ensin pitää meidän löytää kuva, joka hajoittaa viimeiset epäilykset." — "Etsikäämme", kehoitti Betti, "minä autan sinua."

Täytyypä tunnustaa, että hyvin moni erinomainen kuva meihin vaikutti viehättävästi, niin ett'emme ruvenneet selviämäänkään nykyisten mestariteosten ihmettelemisestä. Bettin mielestä näytti kokonaan musta puku, ikäänkuin olisi itsensä lakritsilla voidellut, olevan suosituinta taiteessa, mutta se ruumisarkun-omainen puoli maalaustaidetta minua hyvin vähän ihastutti. — "Mitäs tästä sanot?" kysyi hän osoittaen kuvaa, joka esitti hoikkaa, vehreään samettiin pukeutunutta naista, kasvoilla niin ystävällinen hymyily, että varmaan tiesi saavansa häneltä hyvän vastauksen, jos häntä puhutteli. — "Tämä olisi aivan minun kuvani", sanoin minä, "minä vain luulen, että ruuni väri minulle paremmin sopisi, ja sitte puolta pienempi, pienemmät kehykset ovat arvattavasti melkoista huokeammat." — "Joko siis päätetty?" kysyi Betti. — "Jos luulet papan…" — "Päätetty, päätetty", riemuitsi hän minua syleillen, "rakas, hyvä mamma maalataan." — "No, lapsi, ihanhan sinä minua hätyytät; pitää toki ensin katsoa, kuka tämän on maalannut." — "Tässä se on suurilla ja selvillä kirjaimilla", sanoi hän osoittaen alhaalta kuvan nurkasta taiteilijan nimeä. — "Fritz Paulsen", luin minä. — Selvän selvää; mitäpä minun vastustukseni olisi enää auttanut.

Näyttelystä lähtiessämme olin minä jo varmasti päättänyt hämmästyttää Kaarlea sillä suuremmoisella tavalla, varsinkin kun Betti vakuutti kuvilla aina olevan pysyvän arvonsa, vieläpä sen vuosi vuodelta kasvavan. — "Jos ne todellakin kallistuvat, niin eihän mitään ole hukattu", vastasin minä, "eivätkähän ne leipää tarvitse. Mutta yhden asian minä vielä sanon: me emme lue mitään näyttelyn arvosteluja, sillä jos joku huonosti yönsä nukkunut kirjoittaja sanoisi yhdenkään moitesanan tuosta kuvasta, niin haihtuisi minultakin koko maaluutushalu." — "Mutta jos hän puhuu hyvää?" — "Sen me itsekin tiedämme. Etkö kuullut Bruno Meijerin kansantajuisesta ja ikävästä luennosta, että ne taideteokset ovat klassilliset, joita ihmisjoukon suosio pysyväisesti kannattaa? No, olemmehan mekin molemmat ihmisjoukko!"

Muutaman päivän kuluttua astuin minä Doroteankadulle professori Paulsenin luo. Kun minä soitin, avasi joku vaimo oven ja vei minut vastaanotto-huoneesen sekä sanoi jonkun olevan juuri istumassa maalattavana, kuka hänen siis piti ilmoittaa? — Minä päätin professoria hämmästyttää ja vastasin: "Sanokaa vain: joku tuttu Italian-matkalta, niin kyllä hän tietää." — Vaimo katsoi minuun epäilevästi, vaan meni kuitenkin hitaasti maalaajan työhuoneen ovelle ja ennen sinne katoamistansa katsahti taideteoksia ja vanhoja posliinikaluja, joita oli peilipöydällä ja vanhanaikaisen kaapin päällä, ikäänkuin sanoakseen minulle, että joka kappale on luvussa. — "Tuo se on se lohikäärme, joka aarteita vartioipi", ajattelin minä ja, kuten sittemmin sain selville, se olikin totta, sillä se matami Bachmann hoitaa professorin taloutta hyvin tunnollisesti.

Kohta tuli itse professori, tunsi minut heti ja sanoi tuota pikaa olevansa valmis ottamaan minut vastaan, kun vain minä maltoin odottaa kymmenisen minuuttia. — Todellakin hän viipyi ainoastaan vähän aikaa ja puolittain pakottamalla vei minut työhuoneesensa.

Ensi kerran elämässäni minä nyt olin maalarin n.s. atelierissa, jota minä aina olin luullut tyhjäksi huoneeksi, jossa muka suurimman epäjärjestyksen keskellä maalitauluja tehtiin, mutta minun täytyy tunnustaa, että se minun luuloni perustui taiteellisuuden tuntemattomuuteen, sillä olinpa nyt kerrassaan olevinani joissakuissa noista saleista, joita olin nähnyt Italian palatseissa, tämä vain oli paljon siistimpi ja puhtaampi ja miellyttäväksi oleskeluhuoneeksi sisustettu. Seinät olivat osaksi peitetyt Gobeliini-verhoilla, osaksi koristetut, niinkuin museoissa, tauluilla katosta lattiaan asti. Oli siellä aseitakin ja sopivissa paikoissa oli pikku kuvia, vateja, ruukkuja ja värillisiä lasikapineita. Entä erilaisimmat vanhanaikaiset tuolit ja istuimet, pöydät ja kaapit, kaikki kelvollista tekoa ja ihmeteltävän sopusointuiset!

"Ei", sanoin minä selvittyäni ensi hämmästyksestä, "tätä kaikkea en odottanut, tämmöisessä paikassa itsensä maaluuttaminen on huvitus eikä mikään rasitus, ja sanoakseni heti, minkä tähden olen tullut: minulla on se aikomus."

Me kävimme istumaan viehättävään nurkkaan. Professori kysyi, joko minä olin syönyt aamiaista eikä kärsinyt minun vastusteluani, vaan komensi Bachmannin toimittamaan jotakin haukattavaa. Syödessämme puhelimme tarkemmin kuvasta. Ruuniväriä hän vastusti maalaustaiteellisilla perusteilla, koska joku selvempi väri minulle paremmin sopi. Niinpä mainitsin tummanpunaista pukuani, ja se hyväksyttiin. Seuraavana päivänä oli minun jo ensi kerran istuttava mallina, ja ett'ei Kaarle mitään huomaisi, neuvoi professori minua lähettämään sinne leninkini, se kun oli oleva hyvässä tallessa hänen muinaissaksalaisessa kaapissansa. Bachmann saattoi minua auttaa pukeutumisessa, jossa hänellä kuului olevan hyvä taito. — Minä vielä kysyin, sainko tuoda mukaan Bettin, minulle kun johtui mieleen, että hänelle ehkä olisi hyötyä katselemisesta ja hän voisi oppia professorilta joitakuita temppuja; vaan hänen piti tuleman vasta kolmannen istumisen jälkeen, jolloin jo saattoi lausua kuvasta jotakin; sitte sanoi professori tytärtäni sangen tervetulleeksi.

Tämä sopimus tapahtui tiistaina, ja torstaina minä olin ensi kertaa istumassa. Tuntuupa varsin omituiselta, kun näkee edessään liinakankaan, jolle oma kuva on ilmestyvä, ja kun vielä ei osaa käsittää, mitenkä se on mahdollista ilman mallikaavoja, vaan istuu itse siinä mallina ja saa puhella kylliksensä sill'aikaa, kun taiteilija eri pensseleillä sivelee erilaisimpia maaleja rahtusen aina juuri siihen paikkaan, johon kutakin tarvitaan yhdennäköisyyden tähden.

Minä kysyin professorilta, oliko hän aina asunut tässä samassa paikassa, johon hän vastaukseksi selitti maistraatin tuominneen hänet muuttamaan, kun siihen paikkaan, jossa hän ennen asui, oli rakennettava kauppapuoteja. "Minun vanhassa atelierissani oli riippuva kasvitarha", kertoi hän, "ja siitä näki halkovarastojen yli Spreelle asti. Vieressä oli suuri jalava- ja lehmuspuisto kuin pikku metsä. Keväällä tuoksusivat lehmusten kukat niin suloisesti, peippo kävi juomassa minun kukkatalrikeiltani, naapurin kyyhkyset noukkivat leivänmuruja, joita Bachmann heille ripotteli, yksin satakielikin ja muut harvinaiset linnut asuskelivat ja lauloivat puissa joen rannalla. Siellä asui kuin maalla, niin rauhallista siellä oli. Villi viiniköynnös kiertelihe ylös kattoon asti ja kukkia kasvoi kaikenvärisiä. Minun kasvitarhani piti oleman kirjava kuin ennen isänkotini tarha." — "Meillä ei oikein menesty mikään, varjossa kuihtuu kaikki", sanoin minä. "Mutta suloista teillä on silloin ollut, kun satakieletkin asuivat keskellä Berliiniä." — "Valitettavasti ei sitä iloa kauan kestänyt. Kun se pikku lintu ja koko maailma nauttivat laulun viehätystä, tuli joku koditon kissa hiipien ja sieppasi sen." — "Eikö se olisi tullut toimeen varpusilla?" — "Ei toki; kissat syövät mielellään satakieliä, ne oleskelevat mukavasti kyllin alhaalla pensaissa. Kun sittemmin puut hakattiin kauppapuotien tieltä, pakenivat laululinnutkin." — "Sen minä kyllä suon kissalle", riemuitsin minä. — "Kohta revittiin kaikki asunnotkin, atelieri ja riippuva kasvitarha, ja ihanuus loppui. Toivokaamme kauppataloista hyötyä Berliinille sekä käytöllisesti että myöskin rakennustaiteellisesti."

"Paljon minäkin siitä hyvää toivon", vastasin minä, "sillä kun näkee toriväen iltasilla myöhään koriensa vieressä maassa makaavan ja kaiken aikansa, yöt päivät, elävän ulko-ilmassa kuin Italian kerjäläiset, olipa sää millainen hyvänsä, silloin täytyy jokaisen järkevän tunnustaa, ett'ei tuommoinen terveyden rääkkääminen ole ihmisellistä. Ovathan ne talonpojatkin ihmisiä. Sitä paitsi toivon minä näiden kauppatalojen sivistävästi vaikuttavan tori-ihmisiin, joiden elintavat tähän asti ovat olleet huononlaiset. Ajatelkaahan vain, mitä minulle toissa kesänä tapahtui juuri kylpymatkojen aikaan! Minä menen torille ostamaan palkoherneitä, vaan kun torimatamilla on vain liiaksi kasvaneita, epäilen vähän ja sanon totuuden mukaan: En minä näitä voi panna mieheni eteen, hyvä rouva; on paha mieleni, kun teillä ei ole nuoria, jääkää hyvästi! Ja mitä hän vastasi? Minulle ei sanaakaan, vaan naapurillensa huusi hän: Rouva Meijer, tuo nyt oli olevinaan hienon hieno! Vaan ei se mikään hieno ole, sillä jos se hieno olisi, niin ei hän nyt olisikaan Berliinissä! — Semmoista toki ei voi tapahtua kauppataloissa, poliisin heti tarttumatta asiaan ja viemättä niin sivistymätöntä eukkoa parannus vankilaan! Vai pitäisikö ehkä torimatamien tähden matkustaa Nordeneihin!"

Sitte pidettiin välilomaa ja minä sain katsahtaa alotettua työtä. Semmoisilta lienevät ihmiset näyttäneet alimmalla kehitysasteellaan: kuva oli jo haamultaan tunnettava, vaan ei vielä valmis. Vartalosta oli vasta muutamia viivoja ja tuolista, jolla minä istuin, ainoastaan maalipilkkuja; käsille oli professori toistaiseksi merkinnyt paikan ihonkarvaisella maalilla. — "Minä luulin maalarien alottavan ylhäältä tukasta ja tekevän pala palalta alas asti kaikki kerrassaan valmiiksi", sanoin minä levollisesti katseltuani kuvaa. — "Mahdollista kyllä, että jotkut niinkin tekevät", sanoi professori, "minä puolestani ennemmin suunnitsen koko kuvan pääkohdat niin tarkkaan kuin mahdollista ja sitte yksityiskohdat kehittelen, mikäli minusta missäkin tapauksessa näyttää taiteelliselta ja vaikuttavalta." — "Minä olen hyvin utelias näkemään, millainen siitä tulee", vastasin minä. "Mutta sanokaahan, jääkö tuo musta silmäin alle ja onko minun kaulani todellakin noin keltainen?"

Professori ei ollut kuulevinaankaan sitä kysymystä, vaan painalsi sähkökellonsa nappulaa, jolloin Bachmann heti tuli. — "Saanko tarjota teille vähän virvoitusta?" kysyi hän. "Jos tänään vielä istutte toisen tunnin, ehdin minä enemmän kuin toiste kahta vertaa pitemmässä ajassa, ja sentähden minä soisin, ett'ette väsyisi." — "Olenko minä sitte jo tunnin istunut?" kysyin minä kummastellen, kun minä luulin tulleeni vasta muutamia minuuttia sitte, mutta viehättävässä paikassa kuluvat tunnit lentämällä. — "Jo lähes kaksi tuntia", sanoi Bachmann — "Kun teiltä ei kysytä, olisi paras olla puhumatta", sanoi professori hyvin selvään, "teistä pitäisi olla samantekevä, miten pitkiksi minä tuntini luen. Tuokaa te Johannespuiston viiniä, leivoksia, hedelmiä ja muuta sellaista." — Vanhus lähti tyytymättömän näköisenä, vaan palasi heti leppyisempänä ja asetti pöydälle, mitä professori oli pyytänyt. Sitte katseli hän aljettua kuvaa ja sanoi levollisesti: "Tulee siitä!" ja meni pois. Se minuun vaikutti mahtavasti.

Virkistys teki minulle sangen hyvää ja viini oli niin maukasta, ett'en muistanut koskaan ennen sen vertaista juoneeni; sentähden kysyin minä, mistä se oli kotoisin, koska minä aioin, jos se vain ei ollut ylen kallista, neuvoa Kaarleani hankkimaan sitä syntymäpäiväkseen. — "Tätä viiniä tilaan minä suoraan ystävältäni maatilalliselta Otto Sartoriukselta Mussbachista Reinin-Pfalzista", selitti professori. — "Myökö se herra muillekin?" — "Koettakaa kerran; kyllä olette tyytyvä häneen. Siitä asti kun ranskalaiset tekevät Bordeauxin viinejä Italian viineistä, pidän minä oikeaa saksalaista tavaraa parempana, varsinkin kun hinta on sama, kuin noista ranskalaisistakin väärennyksistä saa maksaa." — "Se minusta on selvää", vastasin minä, "näkyypä sitä yhä oppivan jotakin." Ja osoitteen piirsin minä muistiin.

Väliloman jälkeen maalattiin taas, ja kun professori viimein lakkasi, oli kuva jo aivan toisen näköinen. Bachmann oli ollut oikeassa, kun sanoi: Tulee siitä!

Vanhus auttoi minua viereisessä huoneessa pukua vaihtaessa, ja kun sanoin jäähyväsiä, lupasi professori minun tuoda Bettin jo seuraavalla kerralla kanssani; minä olin hyvin kestänyt, ett'ei tarvittukaan niin monta istumista.

Vaikka se kiitos minusta oli hyvin mieltä myöten, en kuitenkaan voinut saada ajatuksistani, että minä nyt myöhästyin päivälliseltä, joka ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Sentähden täytyi minun miettiä tekosyitä Kaarleni varalle, mutta kun hän heti huomaa, ell'ei kaikki ole päivän selkeätä, en minä ole harjautunut hätävalheiden sepitsemiseen. Tosin minä kaupungin rautatiellä nopeasti jouduin omalle seudullemme, vaan toiselta puolen oli aika sitä lyhempi aivojeni työskennellä.

Kotona olivat he odotelleet ja viivytelleet päivällistä; Kaarle kuitenkin heti, kun huomasi minun neuvottomuuteni, sanoi nauraen: "Oliko silta auki vai eksyitkö väärään hevosrautatien junaan?" — "En", vastasin minä äreästi, "sinun ei huoli luulla minua niin tyhmäksi; päinvastoin olin minä kerrankin etsimässä kelvollista viiniä…" — Kaarle ja Betti katsahtivat silmäkkäin ja purskahtivat molemmat nauramaan kohti kurkkuansa. — "Mitä teillä on irvistelemistä?" tiuskasin minä. — "Hän käy viinejä maistelemassa!" sanoi Kaarle yhä nauraen. — "Niin kyllä käykin", sanoin minä pilkasta suuttuen ja viskasin viiniherran osoitteen pöydälle, "tuossa on kirjoitettuna, jos lukea osaatte, ja nyt saat itse ostaa juomat syntymäpäiväksesi; teidän käytöksenne vei minulta kaiken halun." — "Vilhelmiina, jospa minä olisin tiennyt", yritti Kaarle puolustamaan itseänsä. — "Jätä jo, Kaarle, äläkä rupea riitelemään. Te miehet olette semmoiset, että aina katkotte kovin käsin vaimojenne hienot rakkauslangat. Minä tahdon kuitenkin antaa anteeksi ja unhottaa koko asian sillä ehdolla, että vielä tänään tilaat tätä viiniä. Pyydä myöskin maljaviiniä. Tule, älä revi rikki osoitetta, ja käydään nyt syömään."

Me söimme jotenkin vaiti. Pahalta minusta tuntui sillä tavalla Kaarlea vastustaa, mutta jos se ei olisi tapahtunut, olisi Kaarle tietysti heti päässyt kuvasalaisuuden perille, ja sitä paitsi olisi muuten ollut paljon vaikeampi taivuttaa häntä viininkauppaan. Ja mitenkä me silloin, kun professori tulee meillä käymään, voisimme tarjota hänelle halvempiarvoista, kuin hän on tottunut juomaan?

Kaarlella oli kiire, niin että hän nousi pöydästä, ennenkuin me muut ehdimme ottaa toista kertaakaan. Minä olin jo juosta jäljestä sanomaan, ett'en minä ollut mitään pahaa tarkoittanut, vaan Betti sanoi: "Miksi olit niin äreä, mamma?" — "Minäkö äreä?" — "Siltä se ainakin näytti." — "Olihan minulla syytäkin olla tyytymätön." — "Ei, mamma." — "Vai ei?" — "Ei. Kun sinä niin kauan viivyit, tuli pappa levottomaksi ja kysyi: missä on mamma? Minä koetin kierrellä, mutta tiedäthän, kun hän oikein vakavasti ja jyrkästi kysyy, täytyy hänelle tunnustaa totuus." — "No, ja sitte?" — "Minä vastasin; olehan huoletta, pappa, muista, että kohta on syntymäpäiväsi." — "Betti, mitenkä sinä saatoit ilmaista…" — "Minä tiesin papan tyytyvän siihen, ja sehän se oli tottakin. Jos sinä olisit hänen leikkiinsä vastannut iloisesti, olisi kaikki ollut hyvin. Tällä kertaa on vaikea sanoa, kumpi meistä on lorunnut." — "Betti! Ei minun tarvitse ottaa sinulta vastaan moitteita." — "En minä sitä tarkoittanutkaan, mamma, mutta olen minä kyllin suuri, älytäkseni, että sinä olisit myöntyväisyydellä paremmin selvinnyt." — "Semmoisia mielipiteitä minä en ole sinulla ennen huomannut." — Hän nousi ylös ja alkoi puhua hiljaisella äänellä: "Minä kerran uskoin tulevani onnelliseksi, me emme koskaan siitä puhelleet, mamma; mennyt on minun onneni… emmekä ole siitäkään puhelleet, sinä ja minä. Mitäpä me sanoilla olisimme tehneetkään? Sinä tiesit sen yhtä hyvin kuin minäkin. Rakkauden, jonka aioin antaa sille yhdelle, tahdon nyt jakaa teille kaikille, mikäli voin. Ja nyt tiedät, minkätähden minulla on toisenlaiset ajatukset! Anna anteeksi, että sinua äsken ja ennen olen pahoittanut. Tahallani sitä en ole tehnyt."

Hän meni ja minä jäin istumaan, mieli raskaana. Betti oli sanonut iloisen keväänsä loppuneen. Hyväpä oli, ettei kukaan nähnyt, miten minä itkin. Vähän toinnuttuani päätin täst'edes tehdä hänen elämänsä niin keveäksi kuin minä puolestani saatoin. Ei yhtään katkeraa sanaa pitänyt minun suustani pääsemän, mutta jos joku muu häntä loukkaa, varokoon itseänsä!

Kaarle oli tapansa mukaan syötyään käynyt levähtämään, jota varten minä olin neulonut hänelle suuren peitteen. Minä menin hänen luoksensa. Kun minä avasin oven, aukasi hänkin silmänsä. "Kaarle", sanoin minä, "jos et ensinkään tahdo, niin jätä vain viininkauppa sikseen." — "Miten tahdot, Vilhelmiina", sanoi hän kylmästi. — "Eikö sinulle maistunut ruoka tänään, Kaarle?" — "Ei." — "Oliko se minun syyni?" — "En minä sitä ole sanonut?" — "Kaarle, minä olin vähän kiihtynyt." — "Siltä minustakin näytti. Vastaisen varaksi minä sentähden neuvoisin sinua jättämään viinien maistelemisen. Paljon seoittamista sinä et oikein kestä." — "Kaarle, johan annat takaisin omat sanani! Pahastuitko minuun, Kaarle?" — "En, tiedänhän minä, ett'et sinä voi mitään luonnollesi, miksipä siitä pahastuisin?" — "Kaarle", sanoin minä, "sinä olet kunnon poika ihan lapsesta asti. Minä myönnän, että olin kiivaampi, kuin olisit ansainnutkaan, mutta siitä huolimatta: olenko koskaan parempaa isää toivonut lapsilleni kuin sinä? Tulee vielä hetki, joka puhdistaa minut, eikä se ole kaukanakaan, usko se. Illalliseksi saat hyvän pihvipaistin, kun et päivällisellä saanut riittävää osaasi. Tahdotko sipulin vai munan kanssa, Kaarle?" — "Molempien." — "Ja Mynchenin olutta haetan myöskin. Nukahda nyt vielä vähäsen; kyllä minä herätän, kun tulee aika mennäksesi konttoriin." — Lähtiessäni suutelin häntä. Sovinnon enkeli oli laskeutunut valvomaan hänen vuoteensa vieressä. Hyvä peite hänellä ainakin oli päällänsä.

Kuva se nyt oli koko olemukseni pääasia, se piti tuleman verrattomaksi, vaikka minun olisi pitänyt istua koko kolme viikkoa niinkuin hautova kana. Niin pitkää aikaa ei kuitenkaan tarvittu, sillä oikeinpa ihmetytti sen edistyminen; sitä Bettikin, joka oli joka kerran minun kanssani, suuresti ihmetteli ja tuli viimein vakuutetuksi, ett'ei hän ollut koskaan tuleva niin taitavaksi. — "Värien seoittaminen on liian vaikeata", sanoi hän, "lautasella on vähä joka väriä ja ne kaikki hämmennetään sekaisin, vaan kun siitä pistältää pensselillä liinakankaalle, soveltuu se kuin vartavasten tehty sinun näköösi. Minä luulen taiteen olemukseksi sitä, että maalari osaa huomata luontoa ja luonnollisuutta." — "Joll'et vain siinä erehdy, Betti", vastasin minä, "onhan ne silmät toki muillakin. Ei, minun mielestäni on taiteen pääolemus se, että hän joka kerran kastaa pensseliänsä oikeaan väriin!"

Maalaamisen oppiminen syrjästä katselemalla oli siis turha toivo; päin vastoin luopui Betti nyt puunmaalauksestakin, joka muka vain oli tuhrimista ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt kirjallisuutta, vaikka hänellä oikeastaan juuri siihen onkin taipumusta, kuten koulutodistusten paremmista numeroista näkyi. Sen takauksen johdosta minä rupesin useammin kutsumaan meille herra Feodor Wichmann-Leuenfelsiä, joka jo oli käynyt näyttäytymässä; vaikka Betti häneltä hyvin vähän viisastuu ja eno Fritz raakamaiseen tapaansa häntä sanoo patentatuksi sepustusmestariksi. Kun Kaarlekaan ei sanonut ehdottomasti luottavansa runoilijan uraan, niin olen minä yksin tukemassa tätä ylös pyrkivää neronalkua. Mutta Leuenfels on etevä, sen huomaa heti, kun vain kuulee, miten varmasti hän arvostelee muita sepustelijoita. Hän sanoo olevansa liian hyvä pistämään nimeään semmoisen lorun alle.

Tällä välin istumiset lähestyivät loppuansa. Merkillistä, miten se kuva tuli yhä elävämmäksi, kunnes se viimein oli aivan luonnollinen. Musta väri oli silmien alta kadonnut ja keltainen kaulasta, ja niiden sijaan tullut aivan säännölliset varjot; värilliset pilkut näyttivät aivan samanlaisilta kuin minun istuintuolini koruompelus, ja kädet, joissa oli ollut paljo työtä, olivat ihan kuin minun omat käteni. Minä perin hurmauduin katsellessani kullatuissa kehyksissä riippuvaa valmista kuvaani ja ajatellessani Kaarlen ihastusta syntymäpäivänään! "Onpa taide kuitenkin jalo", sanoin minä, "minusta minä vain kuvassa näytän liian kauniilta, herra professori." — "Te erehdytte", vastasi hän, "muotokuvaajan tulee, paitsi kopioida luontoa, myöskin koettaa antaa samannäköisyydelle miellyttävin muoto. Ihmisen näkö vaihtelee mielialan mukaan tässä olen minä maalannut teidät semmoiseksi, kuin näytätte, milloin oma tai toisten onni kirkastaa kasvonne." — "Vaan enköhän minä ole vähän nuorehkoksi sattunut tulemaan?" — "Mamma, mitä nyt puhutkaan", sanoi Betti, "tuollaiseksi, kuin kuvassa olet, tunnemme me kaikki sinut, niin kauan kuin voimme sanoa: oma, rakas kunnon äitimme. Toisen näköinen et ole koskaan ollut." — "Jos sinä vain olet tyytyväinen, en minä enää huoli vastustella; tiedäthän, ett'en minä ole mikään hirviö. En minä turhamaisuudesta itseäni maaluuttanut, herra professori, vaan kun lapset välttämättömästi tahtoivat." — "Sitte on teillä hyvin järjelliset lapset", sanoi hän.

Meille olivat istumiset olleet tosi huvituksena; senpätähden tuntuikin niiden loppuminen ikävältä. Betti katsoi maalaamista minun istuessani taikka soitti pianolla, mitä ulkoa muisti. Kun Bachmann viimeisen kerran auttoi puvun muuttamisessa, sanoin minä lähettäväni noutamaan leningin ja osoitin osaavani palkita kohteliaisuutta. Kuva jäi vielä syntymäpäivään asti professorin atelieriin.

Vähän kuumeen väreitä tuntui ruumiissani, kun viimein se päivä koitti, jona Kaarle oli hämmästyvä. Edellisenä päivänä iltapuoleen oli professori itse ollut läsnä kuvaa ripustettaessa salin seinälle, että se tulisi oikeaan paikkaan, hyvään valoon, eikä mihin hyvänsä epäedulliseen komeroon. Minä suljin oven ja otin avaimen taskuuni. Betti oli menehtyä odotuksesta, jopa laulelikin iloisia säveliä, jota ei ollut pitkälleen tehnyt.

Aamusilla ylös noustua joimme kahvin leivoksien kanssa niinkuin muinakin syntymäpäivinä ja annoimme miehelleni koko joukon hyödyllisiä pikku kapineita, jotka häntä hyvin miellyttivät. Sitte minä avasin salin oven. "Kaarle", huusin minä, "täällä on joku, joka tahtoisi puhutella sinua." — Vähän äreissään häiritsemisestä riensi hän saliin ja me varpaisillamme hiljaa ja varovasti jäljestä. Siinä hän seisoi kuvan katselemiseen vaipuneena, mutta kun Bettin kengät narisivat, kuuli hän tulomme. "Vilhelmiina", sanoi hän liikutettuna, "hyvä, kunnon vaimoni, etpä olisi voinut tehdä minulle suurempaa iloa", ja veti minut syliinsä sekä suuteli otsalle ja huulille. Betti paukutti riemusta käsiään: "Enkö sitä jo heti sanonut! Jospa vanhemmat vain aina tekisivät lastensa viittauksen mukaan." — Kaarle hymyili hänelle ja kiersi toisen käsivartensa hänen ympäri. Tämä oli syntymäpäivä, jommoista meillä ei vielä koskaan ennen ollut, niin onnellinen ja liikuttava.

"Onko kuva sinusta hyvä, Kaarle?" kysyin minä, sillä tietysti minä tahdoin kuulla hänen arvostelunsa, "onko se minun näköiseni?" — "Sinä se olet ilmi elävänä", vastasi hän, "ja kuitenkin on siinä vähän enempikin: kuvassa sinä olet aivan kuin silloin morsiamena ensi rakkautemme aikoina. Joko huomaat?" — "Siis liian nuoren näköinen?" — "Ei, vaan se herättää muistoja, ja kun sinua itseäsi nyt katson, huomaan aivan samat piirteet sinun kasvoissasi. Taiteilija on vain osannut tehdä ne selvemmiksi, kuin me tavallisesti huomaamme." — "Ethän enää ole pahoillasi äskeisestä päivälliskinasta? Minä olin silloin ensimmäisen kerran istumassa…" — Hän pani hellästi kätensä suulleni. "Pianhan se myrsky meni ohitse, eikähän ukkonen ole vielä koskaan iskenyt meidän taloomme, vaikka sinä monestikin olet ollut ukkostuulella." — "Kaarle, hankihan vain joskus paljo huuhdeltavaa, niin kuka takaa…" — "Vilhelmiina, pitääkö kuvan nyt pilkata sinua? Katsopas, miten ystävällisesti ja miellyttävästi tuo maalattu rouva Buchholz minulle hymyilee", — Minä naurahdin ja sanoin: "Olenpa minä tähän ripustanut itselleni oivallisen varoitustaulun." — Ovikello soi. — "Lapset", sanoin minä, "tulee vieraita: Emmi ja tohtori Wrenzchen arvattavasti."

Niin olikin. Vävy tahtoi toivottaa onnea ennen menoansa sairaskävelylle ja jätti Emmin meille koko päiväksi. Kuva miellytti tohtoria sanomattomasti. Hän kysyi minulta salaa, mitä se maksoi; minä rauhoitin häntä sanoen, että hän vielä kerran saa ehkä periä sen. — Iltasilla oli meillä koko joukko vieraita, ja Kaarle, se kunnon mies, oli pitänyt huolta Johannespuiston viinistä. Se oli hämmästys minulle, ja sentähden vietettiin hauskuutta myöhään yöhön asti.

Ennen maata menoani hiivin vielä kynttilä kädessä kuvan luo ja vannoin: "Minä olen tekevä, mitä voin, sen tässä lupaan, vaan yliluonnollista ei kukaan voi vaatia minulta, ei mikään kuva koko maailmassa." — Kaarle oli tullut katsomaan, missä minä viivyin, ja sanoi minun näyttäneen hyvin kummituksen kaltaiselta. Syvempiä tunteitani minä en voinut hänelle ilmaista, siksi oli hän liian vallattomalla mielellä.

Uusi sukulaisuus.

Hehän tulevat asumaan aivan salaneuvosten kortteliin; etupuolella on heillä kukkatarha, takana kasvihuone, tallit ja kuskin asunto, ja puutarhurin pitää oleman pöydässä passarina, jota tointa varten he hänelle ovat luvanneet palkan lisäksi kuusi paria valkoisia pummulihansikkaita. Mutta pesettää täytyy hänen omilla varoillaan, koska hän siten pitää niitä säästäväisemmin. Huonekalut ovat he ottaneet eräältä köyhtyneeltä paroonilta; ne ovat jo aitassa tallella. Heti kun käsityöläiset joutuvat pois talosta, pidetään häät, ja matkalta, Pariisista tai Wienistä, palattuaan asettuu nuori pari koruhuoneihin. Kaikki posliinit ovat sinikirjaiset, ja pesulaitokset kyökissä valkoisesta marmorista ja kullatut. Eipä ruhtinaallakaan voisi olla komeampaa.

Sen kaiken kertoi Augusta Weigelt, kun taas pitkän ajan perästä kerran tuli meillä käymään. Vaikeahan hänen on päästä liikkeelle siitä asti, kun heille taas on tullut lisäksi pienokainen. Poika vaurastuu vaurastumistaan eikä toinenkaan, joka on tyttö, näytä huonoimmalta; se selvisi hyvästi panorokosta, vaikka en minä olisi niin nuorena vielä rokottanut. Vaan Augusta arveli, että kerranhan se kuitenkin oli saatava tehdyksi, jos mieli hankkia lapselle täydelliset paperit.

"Sinä jo kaiketi ajattelet sopivia sulhasia tyttärellesi?" kysyin minä leikillisesti. — "Enpä juuri", vastasi hän, "vaan kun pienokainen makaa uneksien kätkyessään ja minä istun käsitöineni vieressä, silloin rupeavat välistä ajatukset lentelemään. Semmoinen lapsi kasvaa nopeammin, kuin luuleekaan, ja sen pitää saada erinomainen kasvatus. Eihän voi tietää, millaisiin piireihin hän vielä kerran on joutuva. Veljeni naimisesta muuttuu meillä hyvin moni kohta."

"Hänen morsiamensa lienee todellakin suurenmoisen rikas", sanoin minä, "jos kaikki niin on, kuin sinä kerrot; kokonainen talo siinä kaupunginosassa vaunuineen ja hevosineen, siihen tarvitaan rahaa. Veljesi Emil on todellakin onnellinen." — "On tietysti", sanoi Augusta hätäisesti, "hän tulee hyvin onnelliseksi ja pääsee niin sanoakseni kultaläjään. Kun ajattelee, ett'ei Emilillä ole mitään muuta kuin oma itsensä, ja suunnattoman rikas morsian ottaa hänet puhtaasta taipumuksesta…" — "Missä hän sitte oikeastaan tuli tuntemaan Emilin?" keskeytin minä. — "Kaikkein ensiksi eräissä lakimiesten pidoissa, joihin muutamat sisarrikkaat ystävät kutsuivat Emilin, hän kun on hyvä tanssija. Ja juuri lakiasiat miellyttävät suuresti morsianta. Emilistä on vielä tuleva tohtori ja, ell'ei kovin kalliiksi käy, professorikin tai jokin muu arvokas henkilö. Siihen morsian lujasti luottaa, sanoo Emil." — "Mutta eihän Emil ole mikään niin suuresti oppinut", sanoin minä, "siinä on morsian kaiketi pettynyt." — "Pitää teidän sentään myöntää, että Emil on varsin kaunis nuorukainen." — "On kyllä", vastasin minä, "vaan mikäli minä tiedän, on professorien kauneus vähän niin ja näin, vaan sen sijaan on heillä enempi päässä, kuten kuoleman jälkeen on tieteellisesti todistettu. Minä kyllä olen hyvilläni, jos morsian voi luottaa pääsevänsä professorin rouvaksi, ja Emilille minä toivon, ett'ei hän naisi mitään rahakaappia, vaan ennemmin saisi hyvän sydämmen ja sielun, jossa ei olisi pahoja poimuja. Onko hän todellakin onnellinen taikka noin itseksensä oikein tyytyväinen?"

"Kyllä minä luulen", vastasi Augusta. "Ja miksikä hän ei olisi? Saahan hän kaikkea, kuin suinkin voi haluta. Ja vanhempiaan voi hän sitte auttaa ja meitä myöskin. Hän kyllä tietää, miten vaikea meidän on selvitä." — "Niin hänen onkin tehtävä", sanoin minä, "ja kunhan hän vain niin asettelee, että saa kassan avaimen käsiinsä, niin tottapa hän omaisiansa muistaakin." — "Eikö auta todellakin?" huudahti Augusta iloisesti; "äiti uskoo aivan samoin; isän ei tarvitse sitte enää vaivata itseään sivutöillä, ja surut ja huolet loppuvat kerrassaan!" — "Sitte tulette hyvästi toimeen seitsemällä kymmenellä", myönsin minä, "jospa vain niin pitkälle päästäisiin kerran!"

"Kauan tätä pulaa ei enää kestä", sanoi Augusta, "ja minä soisin, että häät jo olisivat onnellisesti vietetyt… ne ovat meille kovin tukalat." — "Sittekinkö, vaikka on niin hyvät toiveet?" — "Se loisto se juuri tuottaa meille huolia", vastasi Augusta. "Emmehän me voi olla perin toisenlaiset kuin ne ylhäiset vieraat, joita häihin kutsutaan, se olisi ilmeinen häpeä. Mieheni ei voi tulla vanhassa frakissaan ja minun paras leninkini on jo ihan vanhanaikainen. Ja jos jotakin lahjoitamme, pitää olla ainakin sokuripihdit tai suola-astia tai jotakin muuta kultasepästä. Äiti tosin neuvoi meitä ostamaan panoksen pöytä-astioita, joka näyttää joltakin, vaan siihen me emme kykene, ne ovat meille liian kalliit." — "Älä pahastu, Augusta, jos sanon, että äitisi on itse järjettömyys. Mistä te otatte rahan semmoiseen tuhlaukseen?"

Augusta tuli näistä tosista sanoista hämillensä ja vastasi änkyttäen ja hitaasti: "Me olemme laskeneet kaikki tarkimmiten yhteen, ainoastaan välttämättömimmät asiat. Sadalla taalerilla me selviäisimme." — "Se minusta on teidän oloissanne suurinta tuhlausta. Ajattelehan tulevaisuutta, Augusta!" — "Sitä me juuri ajattelemme", vastasi hän vilkkaasti. "Jos emme mene häihin, silloin olemme ainiaaksi suljetut pois siitä ylhäisestä seurapiiristä. Ja missäpä muualla pääsisi semmoisten ihmisten tuttavuuteen, jotka sitte voisivat tehdä jotakin pojan hyväksi, milloin hän tarvitsee hyvää puolustusta päästäkseen eteenpäin. Olisiko viisasta suututtaa ylhäisiä sukulaisia, jotka, kuten Emil sanoo, kutsuvat illanviettoihinsa yksin kreivejäkin ja muita kuuluisia ihmisiä?"

"Augusta", kysyin minä vakavasti, "luuletko sitte, että te olette oikein sopivat semmoiseen ylhäiseen seuraan? Tehän olette vain Landsberginkadulta. Mutta sen verran minä nyt näen, että mikä kerran on Bergfeldtin sukua, se Bergfeldtinä pysyy koko ikänsä!"

"Minä tiedän, että te olitte riidassa äitin kanssa, vaan minua te ette koskaan ennen kohdelleet samalla mitalla…" — "Riita on ollut kokonaan hänen puolellansa", sanoin minä keskeyttäen, "sillä hän se aina alotti. Mutta olkoot ne asiat, mitäpä vaivaisimme itseämme sillä, mikä kerran on mennyttä; pysykäämme levollisina ja miettikäämme. Luuletko todellakin, ett'ette voi jäädä pois häistä?"

"Kyllä meidän täytyy mennä. Mitä me osaisimme vastata tutuille, kun he kysyisivät, miksi emme siellä olleet? Hyvä, rakas rouva Buchholz, ei se muuten käy. Ja nyt minä pyydän teiltä… mutta älkää väärin käsittäkö… eikö totta, ettehän pahastu… lainatkaa meille ne sata taaleria."

Jos joku minulle olisi sanonut, että minun pitäisi temmata raastuvan kello tornista, en minä olisi enemmän hämmästynyt kuin tuosta rynnäköstä. "Augusta", vastasin minä, "tosinhan hukkuva tarttuu heikkoonkin oljenkorteen kiinni, vaan miksi minä juuri olisin se korsi? Jos todellakin olisi hätä miehestä, silloin voisit varmasti luottaa minuun, mutta teidän ylhäisyyspyrintönne eivät minua ollenkaan miellytä. Ainakin pitää minun ensin puhua asiasta mieheni kanssa. Ajattelehan toki, sata taaleria on koko kolme sataa markkaa, eikä se ole mikään pikku summa näin ahtaina aikoina. Kaikkialla valitetaan kaupan rappeutumista ja peljätään taloudellista häviötä, joka on jo vuosikausia ollut tulossa." — "Eihän se ollutkaan muuta kuin paljas kysymys", sanoi Augusta hiljaa, "kyllähän me sen rahan muualtakin saamme ja Emil maksaa sen sitte meidän puolestamme, siihen luotamme ja uskomme lujasti." — "Augusta", varoitin minä, "ei toivo kelpaa takaukseksi valtionpankkiin. Jos sinä hankit mustaan silkkileninkiisi uutta taakse, niin siihen tarvitset enintään kaksi kyynärää, ja siitäkin vielä jää hihoihin. Miehesi saa parilla markalla vaatepuodista lainaksi oikein kunnon frakin ja hopealahjan sijasta ostatte kauniin kukkaruukun, joka juhlallisesti annettuna vaikuttaa aivan saman verran."

Augusta pudisti miettiväisesti päätänsä. "Hänen morsiamensa ei rakasta kukkia, vaan kallista ja arvokasta tavaraa; ettekähän te voi vaatia, että minun leninkini pitäisi olla kuin isoäitini rippileninki; semmoiseksi juuri pukuni tulisi korjailemalla; ja isoäitistä on toki jo palanen aikaa." — "Älähän hätäile, Augusta. Kyllä minä hänet hyvin tunsin, hän oli omaa sukuaan Neumann Linjakadulta, eikä minusta ole lainkaan sopivaa teidän vedota siihen kunnon rouvaan, saadaksenne omaa tahtoanne toteutumaan. Minä sanon sinulle: helposti saa omaisuuden tuhlatuksi, vaan ei hankituksi; siihen menee paljo päiviä ja huolia."

"Antakaa anteeksi, jos tulin lausuneeksi vastenmielisen pyynnön", sanoi Augusta tyytymättömästi ja nousi, "jopa onkin kiire lasteni luo." — "Nuku vielä kerran ja punnitse perinpohjin, niin ehkä voit saada kaikki hankituksi vähemmälläkin summalla." — "Ei, sillä siihen en vielä lukenutkaan esimerkiksi kakstoista-nappisia hansikkaita; jos kävisi teidän mielenne mukaan, niin minä kaiketi voisin siellä tanssia pummulipuvussakin. Vaan se jätetään niin ylhäisissä taloissa palvelijain asiaksi." — Minä en huolinut ruveta saarnaamaan hänelle sopivasta käytöksestä, vaikka mieleni kyllä kiehui, vaan sanoin: "Minä tarkoitan sinun ja omiesi etua paremmin, kuin luuletkaan; minusta nähden saat kyllä ommella vaikka vielä kolme nappia joka sormeen lisäksi, niin sittehän ne hansikkaat paremmin vaikuttavat."

Hän sanoi, että jos minä joudun pulaan, niin saatan muka huoletta kääntyä "ylhäisyyttä tavoittelevain" puoleen, heistä ei silloin ole minulle vastusta. — "Guste", huusin minä jäljestä, "suututko suotta noin vähästä? Älähän toki rupea naurettavaksi." — Vaan hän oli jo mennyt.

Miten oikeassa onkaan Kaarle, kun aina sanoo: "Raha-asioissa loppuu ystävyys." — Muulloin kun Augusta tuli, olimme me aina hyvät ystävät. Vaan nyt kun Emilin kautta naidaan sukuun ylhäisyyttä ja rikkautta, alkaa se hurmata häntäkin ja äitinsä luonto puhkeaa hänestä ilmi niinkuin viisaushampaat vasta ikä-ihmisille.

Minä kerroin asian Kaarlelle hyvin tarkkaan, että hänkin yhtyisi minun päätökseeni olla auttamatta. Sillä onko meillä niin paljoa, että kannattaisi rahaa kaivoon upottaa? Kukapa tietää, eivätkö kahvi ja petroleum kallistu uuden viljatullin tähden niin äärettömästi, että jokaisen täytyy pitää tarkasti kiinni rovoistansa, ett'ei joutuisi saman köyhtymisen uhriksi kuin koko valtio?

"Vilhelmiina", sanoi Kaarle miettiväisesti, kun minä sain puhutuksi koko asian, vieläpä pari sanaa päällekin, "oletko sinä sitte jo niin kovin kokenut pahoja aikoja, että niillä voit puolustella itseäsi?" — "Mitä itseni puolustusta? Ole hyvä, puhu vähän selvemmin, muuten minä en ymmärrä sanaakaan." — Hän otti minua kädestä kiinni ikäänkuin sattumalta ja sanoi sitä hellästi silitellen: "Eiköhän olisi ollut parempi antaa rahat Augustalle?" — "Kaarle, pitääkö meidän kouraista kukkaroamme, että Bergfeldtit voisivat koreilla? Kakstoista-nappiset hänellä pitää olla, muuten ei käy päinsä; ihan kuin se Bergfeldtin rouva puhuisi, hänen suunsa kautta. Ja minä sanon, jos ken pitää kakstoista-nappisia, niin totta niitä minä ja Betti voisimme pitää. Vaan semmoinen ylellisyys ei meille johdu mieleen."

"Älä huoli kiivastua, Vilhelmiina; mitä ne hansikat asiaan koskevat? Tässä on tärkeämpi asia selvitettävä: Weigeltien koko onni on vaarassa." — "Aivanko todella?" kysyin minä levottomana, sillä mieheni ei näyttänyt ollenkaan leikilliseltä. — "Kyllä se on totta", vastasi hän. "Kun naiset saavat jotakin päähänsä, niin pitää heidän tahtonsa tapahtuman, vaikka siitä tulisi miten suuri onnettomuus." — "Kaarle, ketä sinä naisilla tarkoitat?" kysyin minä ankarasti. — "Puhummehan nyt Bergfeldteistä", vastasi hän. — "Hyvä, muuten en olisikaan juuri ollut hyvilläni." — "Augusta siis hankkii sen rahan mistä hyvänsä." — "Sittehän hän pääsee pulastaan." — "Pääsee ehkä liiaksikin, pelkään minä." — "Kaarle, ole hyvä, äläkä puhu arvoituksia; sano suoraan, mitä pelkäät." — "Että Weigeltit joutuvat koronkiskurien käsiin ja perin häviöön. Kellä ei ole mitään menettämistä, hän ei myöskään jaksa mitään kestää. Me lainaamme heille sen rahan, Vilhelmiina. Jos Emil on luvannut heitä sittemmin auttaa, niin tottapa hän sen tekeekin. Ainakin pääsisivät he meidän avullamme vaaroihin joutumasta ja tyhmyyksiä tekemästä. Mitä siitä sanot?"

Minä mietin. "Kaarle", kysyin minä sitte, "luuletko Augustan ajattelevan, että minä kovuudesta jätin täyttämättä hänen pyyntönsä tai siitä syystä, ett'on muka olisi suonut hänelle tuota huvitusta?" — "Entinen lapsellinen luottamus, jota Augusta osoitti sinulle, on nyt luultavasti kerrassaan lopussa." — "Weigeltit ovat liian horjuvaiset, ja joll'ei heistä muut pidä huolta, tekevät he tyhmyyksiä enemmän, kuin sopisi ja kohtuullista olisi. Pari sataa markkaahan tuota meiltä aina riittää, ja viljatullin vaikutuksia voimme vielä odottaa, varsinkin kun sinun kauppasi on villatavaran alalla. Huomenna minä menen Augustan luo, tänään on todellakin jo liian myöhä." — "Jos tahdot auttaa, niin älä viivy", kehoitti hän minua vielä lähtiessäni.

Mielessäni tuntui oikein suloiselta mennessäni Kaarlen luota illallista laittamaan; rintaani lakkasi ahdistamasta se suuri paino, joka oli vaivannut aina Augustan lähdöstä asti. Tytön minä lähetin vartavasten ostamaan savustettuja sillejä, jotka itse laitoin munan kanssa ruoaksi Kaarlelle. Vaikka Kaarle minua neuvoi kirjoittamaan Augustalle kirjettä torvipostissa ja ilmoittamaan tulevani huomeispäivän iltapuolella tuomaan rahoja, niin minä kuitenkin säästin ne viisikolmatta penninkiä, kun en oikein tiennyt, tokko se oivallinen torviposti-laitos ulottuikaan peltokadulle. Mutta parempipa olisi ollut panna postit liikkeelle, sillä muutamilla ihmisillä näkyy olevan aika kiire syöksyä turmioonsa, ja semmoiset juuri ovat Weigeltitkin.

Kun minä seuraavana päivänä noin kolmen paikoilla saavuin ylös heidän asuntonsa ovelle, kuului sisältä musiikkia, tosin aina vain pari katkonaista ääntä, vaan musiikkia se kuitenkin oli, ja se minua hyvin kummastutti, sillä tähän asti eivät he olleet itsessään eikä lapsissaan huomanneet mitään salaista Beethovenin alkua. Minä soitin ja Augusta avasi heti. "Tässä minä olen, lapsi", sanoin minä, "kaikki on soviteltu; mitä pyysit, voit heti saada."

Kummallista kyllä, ei minun sanoillani ollut semmoista vaikutusta, kuin olin odottanut. Augusta vastasi vain: "Tulkaa sisään ja riisukaa, rouva Buchholz." — "Oletteko jo päättänyt toisin?" kysyin minä sisään astuessani. — "Oh, eihän toki, vaan meillä jo on, mitä tarvitsemme; eihän koko maailma ole ahdasmielinen." — Minä kävin istumaan. "Mikä se tuo kampikone on sinun pojallasi?" kysyin minä viitaten poikaa, joka hyvin tyytyväisesti väänsi edessänsä tuolilla olevaa soittolaatikkoa. — Augusta joutui hämilleen ja vei pojan soittimineen viereiseen huoneesen. Palattuaan sanoi hän: "Me saimme sen pikku positiivin samalla", ikäänkuin siitä olisi kaikki ollut selvillä. — "Kuinka samalla? Mistä?" — "Tietysti rahamieheltä." — "Sehän oli kauniisti tehty. Hän varmaankin rakastaa lapsia, eikä itse tehnyt mitään soittimellansa. Sentähden hän kaiketi lahjoitti sen teidän pojallenne." — "En minä niin tarkoittanut", sanoi Augusta, "vaan ei hän siitä paljoa ottanut. Eikö se positiivi teidänkin mielestänne ole ainakin viidenkymmenen markan arvoinen? Ja kolmesta kymmenestä hän sen meille antoi. Se soittaa viisi kappaletta." — "Kolmekymmentä markkaa tuosta vinguttimesta!" ihmettelin minä. "Kuinka te voitte semmoisiin kauppoihin ryhtyä?" — "Ei se muuten käynyt." — "Guste, istupas tähän minun viereeni ja kerro kaikki tyyni; tässä ei ole kaikki ihan oikein."

Hän totteli ja kertoi. Kun hän minulta oli turhaan pyytänyt, ei heille jäänyt muuta keinoa kuin mennä rahamiehen luo, joka paperista ja nimikirjoituksesta lainaa pikku virkamiehille pieniin tarpeihin. — "Onko se koronkiskuri?" — "Ei, koron kiskominen on ankarasti kielletty." — "Sepä toki hyvä", sanoin minä levollisempana. — "Mutta, tiedättehän, rouva Buchholz, pikku virkamiesten, niinkuin meidän, varmuus ei ole suuri, ja sentähden täytyy ottaa puolet tavarassa, että se mies pääsisi jotenkuten omilleen." — "Positiiveja ja muuta semmoista joutavaa romua", sanoin minä katkerasti. — "On siinä joukossa myöskin hyviä ja arvokkaita tavaroita", sanoi hän viitaten nurkkaan, jossa oli koko kasa kääröjä. "Kunnollinen pöytäliina ja ruokaliinat neljällekolmatta hengelle, uskomattoman huokeat; hyvää huonekalujen päällystä, kolme tusinaa nenäliinoja, neljä sinisilkkistä sateenvarjoa, kuusi esiliinaa ja paljo muuta." — "Saisiko sitä pöytäliinaa nähdä?" kysyin minä. — Augusta toi käärön ja avasi. Minä tarkastelin liinoja, katsoin katsottuanikin, ennenkuin uskalsin ruveta hellästi sanomaan hänelle selvää totuutta. Viimein minä lausuin: "Augusta, liinat ovat komeat ja kestävät myös ijankaiken, jos vain et käytä niitä, mutta se on varmaa, että jos niihin mitään märkää sattuu, häviää niistä kaikki kuvat. Ne ovat halpaa painettua tavaraa, ilmeistä petosta, ei grosheninkaan arvoa."

Augusta katsoa tuijotti minuun. "Mahdotonta", huudahti hän viimein, "nämäkö kalliit liinat!" — "Eivät ole kallista nähneetkään", sanoin minä. — "Saadaksemme ne kolme sataa markkaa, täytyi meidän vielä ottaa tavaraa neljän sadan markan arvo." — "Ja kaikkiko velaksi?" — "Kaikki kahdeksan prosentin korolla, jota on kuukausittain maksettava." — "Entä koko summa, seitsemän sataa markkaa?" — "Nekin vähitellen maksettava, kun mieheni saa palkkansa." — "Augusta, ettekö olisi voineet odottaa? Nyt minä valitettavasti huomaan tulleeni liian myöhään. Miten ihmeen tavalla toivotte koskaan pääsevänne tuosta velasta?" — "Me luotamme Emiliin." — "Entä jos hän ei saa auttaa. Ajattelehan, että omaisuus on morsiamen." — "Oh, kyllähän miehenikin palkka kasvaa." — "Sen te kyllä tarvitsette, lapset kasvavat ja samalla menotkin. Kohoaminen toimistoissa ei ole mitään tankoon kiipeämistä vaan raskasta kuin hiekan veto." — "Kylläpähän kohta asiat muuttuvat. Mieheni sanoo, että ell'ei kohta tule palkan lisää, hän kääntyy kokonaan vasemmalle, ja silloin hallitus katsokoon, miltä se näyttää oikeassa valossa. Hän käy nyt hyvin ahkerasti valtiollisessa yhdistyksessään. Tottahan vapaus on viimein pääsevä voitolle." — "Augusta, älä puhu asioista, joita vielä vähemmin tunnet kuin pöytäliinoja. Vie miehelle romunsa takaisin ja käske hänen pyyhkiä pois ne neljä sataa markkaa. Tai vielä paremmin maksa koko velka ja ota meiltä." — "Se on mahdotonta." — "Kun minä sinulle tarjoan, niin eihän siinä ole muuta vaivaa kuin ottaa." — "Minä en tohdi." — "Mitä? Kukapa kieltää?" — "Mieheni." — "Mitä hänelle sitte on pistänyt päähän?" — "Muuttuvathan olomme pian, kun vain vastapuolue pääsee hallitsemaan: verot lakkaavat, tulot kasvavat, elämä huo'istuu. Silloin meidän ei tarvitse käydä pyytämässä eikä saamassa eittäviä vastauksia. Ensin ette te tahtoneet… nyt emme tahdo me. Jospa se vastapuolue vain jo olisi vallassa!" — "Augusta, tuo on lorua", sanoin minä. "Enkö minä aina ole ollut sinulla äitillisenä ystävänä? Kun en sinulle heti antanut rahaa, niin tarkoitin sillä vain sinun etuasi. Tottele nyt minun neuvoani."

Hän katsoi maahan ja sanoi hiljaa: "Ei se enää käy päinsä, minä jo ostin leninkivaatteen ja vein ommeltavaksi. Rahaa on jo menetetty, niin ett'ei sitä enää käy muuttaa. Mutta kenties voitamme sillä arvalla, jonka se rahamies samoin meille tyrkytti. Ken on oikein pahassa pulassa, hänellä on usein paras onni, sanoi hän."

Jospa en olisi ollut antamatta; jospa olisin edes kirjeenkään kirjoittanut; jospa olisin… niin jospa! Mitä nyt enää auttoi itsensä syyttäminen? Minusta tuntui, että olin melkein yhtä syyllinen kuin Augustakin. "Odottakaamme ja toivokaamme, että kaikki käy hyvin", sanoin minä ja nousin, vaan ennenkuin poistuin, syleilin hämärässä porstuassa Augustaa, ja molemmille meille pakkautuivat kyyneleet silmiin. Tietämätöntä oli, mistä me oikeastaan itkimme, mutta luullakseni kuitenkin siitä, että tyytyväisyys, joka oli vieraillut täällä viidennessä kerroksessa asuvain luona, oli nyt karkonnut ylhäisen sukulaisuuden tähden. Minä en päässyt millään keinoin iloiseksi; silmissäni yhä pyörivät nuo pöytäliinat ja korvissani kaikui tuon soittimen vingutus, joka heille oli tyrkytetty kolmestakymmenestä markasta.

Hieno seura.

Me olimme vävyni talossa sen verran tutustuneet Lehmannien kanssa, kun minusta on mieleen, ilman imarteluja, aivan porvarillisesti ja ilman noita siistejä kutsuntalippuja, joiden nurkkaan on painettu: Ei pyydellä, jotka kortit nyt näkyvät olevan muodissa; sillä juuri itse kutsuminen on hauska, kun se suullisesti tapahtuu. Lehmannit kuitenkin aina välistä hairahtuvat takaisin ylhäisyyden tavoittelemiseen, kuten harmiksemme saimme kokea, jotka turhuudet heidän pitäisi kerrassaan sitäkin mieluummin unhottaa, kuin rouva on liian kaino suuriin seuroihin ja herra niissä käyttäytyy kuin olisi kutsuttu vieras omassa talossaan.

Jo kaksi viikkoa ennen tuli seinäkalenterin kokoinen kortti, josta voi lukea:

"Asessori Lehmannilla ja rouvalla on kunnia ystävällisimmästi kutsua herra Buchholz ja rouva ynnä neiti tytär lauvantaina 17 päivänä tammikuuta kello 8 1/2 teelle. Muitakin on kutsuttu."

"Kaarle", sanoin minä, "tämä on sinulle frakin ja valkoisen huivin asia, vaan minulle ja Bettille hyvinkin tärkeä pukuasia. Minä siitä helposti selviän, kun muutatan vain punaisen hääpukuni. Bettille löysimme 'Muotimaailman' viime numerosta aika muhkean puvun."

Tohtori Wrenzchen rouvineen oli tietysti myöskin kutsuttu. Emmi kun ei tiennyt, olimmeko me kaikki Landsberginkadulta kutsutut, tuli hän sitä kysymään, koska hän muuten olisi tuonut pikku koiransa meille siksi ajaksi, sillä hän ei olisi tahtonut jättää sitä yksin piian varaan. "Emmi", sanoin minä, "siitä viattomasta elukasta näet kuin korkeamman maailman ilmoituksesta, että teidän piikanne on huono ihminen, joka sinun olisi parasta ajaa matkoihinsa. Koirilla on hyvin tarkka ihmisvainu; piika on sille varmaankin tehnyt tai aikonut jotakin ilkeyttä, jota se ei enää voi unhottaa."

"Mamma", vastasi Emmi, "Maffi ei kärsi, paitsi Fransia ja minua, juuri ketään, vaan haukkuu jokaista, varsinkin jos miestäni myöhään iltasilla noudetaan sairaan luo. Herra Greve, joka asuu meidän yläpuolellamme, on jo kirjeessä kerran pyytänyt päästä rauhaan siitä melusta. Muuten ei ole siistimpää elukkaa kuin minun Maffini. Mutta sinua hän kärsii sentähden, että sinä aina tuot sille sokurileipää; täällä se kyllä viihtyisi." — "Ei se nyt käy päinsä, kun mekin olemme kutsutut. Syötä se vain hyvin kylläiseksi ennen lähtöänne."

Kaikki nuo vastukset koirasta kärsii tohtori torstaiskaattinsa tähden, sillä yksinäisyyden ja ikävän haihduttamiseksihan Emmi sen Maffinsa hankki. Olipa tohtori itse Emmin kanssa ostamassa vaatettakin sille puvuksi eikä ollut vähääkään kitsas. Kun minä häntä siitä leikillisesti kättelin: "No, herra vävy, tuommoinen tuhlaushan on aivan vastoin talon järjestystä", vastasi hän: "Vähemmän tämä maksaa kuin suuremman asunnon pito!" — Minä tunsin varsin hyvin, että se oli aiottu pistoksi, vaan minä nauraen sanoin: "Kun asunto on liian pieni, niin onhan lisäksi kyllä oluveloita!" — Siitä sai hän osansa, mutta vaikkapa olinkin voitolla, tunsin kuitenkin varmemmin kuin ennen, että hänessä on kohta tapahtuva muutos, sitä ei voi Maffi eikä Maffin pukukaan estää; Emmi kyllä tietää ottaa vaarin velvollisuuksistaan perhettänsä kohtaan.

Vähitellen saapui Lehmannin tee-ilta.

Kun oli kutsuttu puoli yhdeksän aikaan, saavuimme me kellon lähestyessä kymmentä, ja sekin oli vielä kyllin aikaisin, sillä mitä hienompia tahdotaan olla, sitä myöhemmin tullaan vieraiksi. Me emme suinkaan vielä olleet viimeiset, vaikka se Lehmannien sukulainen, vanha parooni, jo oli siellä, paljaalla päälaellaan ja monilla tähdillään loistamassa. Meidät esitettiin hänelle heti ja parooni sanoi hyvin iloitsevansa, että sai kunnian tutustua meihin, johon minä säännöllisesti niiaten ja vakavasti vastasin, että se kunnia oli kokonaan meidän puolellamme. Sillä minä tahdoin lausua, että me, vaikka vain olemmekin keskisäätyläisiä, emme lainkaan hämmästy parooneja. Hän ryhtyi pitkään keskusteluun minun Kaarleni kanssa kaupan yleisestä tilasta, jossa hän minun mielestäni ei kovinkaan sivistyneesti tehnyt, koskapahan hänen olisi pitänyt tietämän, ett'eivät semmoiset asiat naisia huvita. Minä sentähden hiukan kumartaen erosin katsomaan muita vieraita. Ketä kaikkia Lehmannit olivatkaan kutsuneet! Kaikkia niitä muistaakseen pitäisi olla "omnibus"-vaunujen kokoinen muisti.

Tuttu oli minulle ainoastaan hampurilainen tohtori ja hänen nuori, suloinen rouvansa. Bettin kohta pari luutnanttia anastivat vilkkaasen puheluun; sitä vastoin Emmi mieltyi hampurilaisen tohtorin rouvan seuraan, ja saatanpa sanoa, että vaikka nuoret tytöt ovat miellyttävät, niin ovat nuoret rouvat vielä paljoa miellyttävämmät. Heissä on jotakin niin syvän sydämmellistä.

Vähitellen talutettiin minut kunniapaikoille eli sohvain seuduille, jossa vanhimmat ja tilavimmat naiset arvokkaasti levittivät loistoa uusilla hatunnauhoillansa. Puhetta kuitenkin oli hyvin vähä. Jotenkin äänettömästi juotiin tee, jonka kanssa oli saatavana hyvin ohuella veitsellä leikeltyä sokurikakkua.

Mistäpä olisi käynyt puhuakaan, kun oltiin kaikki jotenkin vento vieraita? Ilmasta ei kenenkään sovi puhua, teaatteria ei tunneta tarpeeksi ja talous on liian alhaista. Sitä paitsi yhä vielä tuli vieraita, niin että näytti siltä, kuin olisivat Lehmannit hankkineet itselleen rautatien odotussalin ja opastaja kohta tulisi kilistämään kelloaan ja sanomaan: "Mentäköön vaunuihin!" — "Mitähän tästä tuleekaan?" ajattelin minä. "Jos nyt olisimme kotona Landsberginkadun varrella, niin istuisimme jo aika sitte illallisella ja tietäisimme, mitä varten olemme koossa."

Kun viimein jo oli väkeä, niin että olisi luullut seinäin ulos pullistuvan ja minä itsekseni olin kyllästyä koko moisiin pitoihin, alkoi musiikki. Lehmannit olivat hankkineet konservatoriosta nuorukaisen, jonka käsissä olevia mansetteja sopi tusinaan vain kolme paria. Hän antoi nyt Mozartille pari kolme korvapuustia ja samoin kuulijoillekin; oli se aika rämistys. Vaan siten hän herätti kanarialinnun unestaan, niin että se alkoi huutaa täyttä kurkkua ja sotki koko seuraavaan kappaleen. Vasta sitte kun häkki peitettiin, voitiin häiriöttä jatkaa musiikillista nautintoa. Nuori nainen kiljui sitte salin täyteen ääntä. Sointua siinä minun mielestäni hyvin vähä oli, mutta sitä surullisemmalta se kaikui. Kun suosion taputukset oli tehty, lauloi hän toisen laulun. Sama luonne vähän toiselta puolen, niin että joku vahtimestari olisi siitä voinut tulla surumieliseksi.

"Kas niin", sanoin minä oikeanpuoliselle naapurilleni, kun säestäjä vielä pusersi muutamia valitusääniä pianosta, "nyt on toinenkin lapsi hengettä!" — "Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi hän. — "Oh, niin me aina sanomme, kun surkea musiikkikappale loppuu." — "Minun tyttäreni se juuri lauloi", sanoi hän paljon tarkoittavasti ja kääntyi niin, että tuli katselemaan minua seljällänsä.

Hänelle näyttääkseni, ett'ei hänen käytöksensä minua ollenkaan hämmästyttänyt, koetin ryhtyä puheluun vasemmanpuolisen naapurini kanssa, ja sopivaksi puheen esineeksi astui juuri sisään tavallisuutta paljon pitempi nuorukainen. "Mikäs ihme se tuo on?" kysyin minä. — "Ketä tarkoitatte?" kysyi naapurini. "Tuota pitkää roikaletta, joka seisoo tuossa oven luona; pitäkäähän mielessänne, hän saa vielä aikaan onnettomuutta." — "En minä arvannut poikani milloinkaan antaneen teille aihetta semmoisiin sanoihin", vastasi hän terävästi. — "Antakaa anteeksi, että olen syntynytkään", virkoin minä, sillä miten metsään huutaa, siten metsä vastaa.

Minä päätin olla enää sanaakaan virkkamatta, kun minun oli mahdoton tietää, millä tavalla ne toisilleen olivat sukua kaikki nuo ihmiset, joita Lehmannit olivat koonneet sukulaisparooninsa kunniaksi. Itsekseni minä vain mietiskelin hienoa seuraa. Siitä kirjavasta tarkastelusta minut onneksi herätti illallinen.

Tähän asti suljettuna olleesen huoneesen oli laitettu ruokapöytä täyteen kaikenlaista syötävää, niin että se näytti sangen miellyttävältä, kun ovet avattiin. Ensin syöksyivät herrat sisään kohteliaasti hankkimaan naisille ruokaa. Vaan kellä ei ollut ketään erityisherraa eikä itse tunkeutunut esiin ja ottanut siitä, mitä sattui lähinnä olemaan, hän ei saanut mitään. Viimein minäkin jouduin astiain tienoille, tapasin viimeisen pikku talrikin ja sain siepatuksi veitsen ja kahvelin, vaan samalla huomasin, että paraat syötävät, niinkuin kaviaarit, hanhenmaksa-piirakat ja kananpoika-paistit, jo olivat hävinneet. Kalkkunoista oli vain luurangot jäljellä ja selkäpaistista ainoastaan sija vadilla, jossa se oli ollut. Italialaista salattia ja kylmää ruokaa voi vielä hiukan saada. Samoin olivat vielä hyytelötkin koskematta. Minä otin talrikilleni hiukan noista jäännöksistä ja ajattelin tungoksessa syödessäni, että tarvitaanpa tämmöisillä illallisilla vähän tottumusta, koska kukaan ei vähintäkään pyytele syömään, vaan koko käytös on kuin ryöstöretkellä; itsekseni minä kadehdin noita luutnantteja, jotka olivat esimäisinä hyökänneet. Betti sanoi minulle sittemmin luutnanttien tuoneen hänelle hyviä rintapalasia linnusta, vaikka hän ennemmin olisi tahtonut poronpaistia ja varsinkin kaviaaria. Nuoret olivat näet tavallansa tehneet sopimuksia, koska illallisen jälkeen aiottiin tanssiakin. Lehmannit kuitenkin arvelivat sopivammaksi odottaa ensin paroonin poistumista. Tuotiin viiniä ja maljoja, joista puhe vähän vilkastui; parooni, seisoen kruunun alla, piti jonkinlaista vastaanottoa.

Niinkuin jo edeltä olin arvannut, että se pitkä mies oli tekevä tuhoja, niin tapahtuikin. Jos minä mitä aavistan, niin se toteutuu, vieläpä ihan täsmälleen.

Yht'äkkiä alkoi surista ja humista huoneissa, ja kuten heti huomattiin, oli se kanarialinnun lentoa. Nuorukainen, se pitkä roikale, oli luultavasti sentähden, ett'ei hänellä ollut muuta tekemistä, tahtonut leikkiä linnun kanssa ja saanut pitkillä sormillaan oven vääräksi, niin ett'ei se enää mennyt kiinni.

Sitä meteliä, joka nyt syntyi linnun kiinni ottamisesta! Tuotiin luutia ja raput, ajaakseen lintua johonkin pienempään huoneesen, josta sen ehkä voisi saada kiinni, jos se istuutuisi kartiinilaudalle. Mutta lintu ei lentänyt toiseen huoneesen eikä salissakaan asettunut sopivaan kiinniotto-paikkaan. Ajo kiihtyi yhä innokkaammaksi ja lintu yhä aremmaksi. Kaiken tämän melun aikaansaaja puuhaasi myöskin kömpelyytensä korjaamista; mutta harjaluudalla kiivaasti hosuessaan lintua, niinkuin olisi ilmassa biljardia pelannut, löi hän yht'äkkiä myöskin kaasukruunua, jonka alla parooni seisoi, niin että lasinsirut hänelle tippuivat paljaalle päälaelle.

Vaikka paroonille ei tapahtunut mitään vahinkoa, katsoi hän kuitenkin soveliaaksi poistua semmoisesta seurasta, joka oli tullut hengenvaaralliseksi; ja siitä Lehmannit olivat suuresti säikähtävinään ja hämmästyvinään. Sill'aikaa kun he saattoivat ulos paroonia, sai hampurilainen tohtori linnun kiinni ja tanssi alkoi. Nuoret huvittelivat itseään aika lailla, vaan minusta tuntui helpommalta vasta sitte, kun pääsimme säännöttömältä illalliselta, kuumuudesta ja monen välinpitämättömän ihmisen parista eli sanalla sanoen, hienosta seurasta kotimatkalle.

Landsberginkadulle ja omaan kotiin saavuttuamme sanoi Kaarle: "Vilhelmiina, jos ajattelet samoin kuin minä, niin tuot vähän voita, leipää ja olutta, minulla on nälkä." — "Aivan samaa oli minulla mielessä", vastasin minä. Niinpä me istuimme talvitamineissa kello kolme aamulla kylmässä huoneessa vahvistamassa itseämme kärsittyjen vastuksien jälkeen.

Puhellessamme nyt, ett'eivät Lehmannit olleet ketään huvittaneet noilla illallisillansa, ja tarkastellessamme yksityiskohtia arvonsa ja ansionsa mukaan kysyin minä Bettiltä, eikö eno Fritziä ollut kutsuttu. — "Kyllä hän oli saanut kutsut", vastasi Betti, "mutta hän ei sanonut himoitsevansa moisia pitoja eikä astuvansa liimaan."

"Liima ei minusta ole mikään valikoittu sana", vastasin minä, "vaan jos hän sillä tarkoitti tämänlaisia pitoja, niin minun täytyy siihen suostua, sillä suoraan sanoen: tämä ilta oli turhimpaan kulunut koko elämässäni."

Betti.

Huvitusten aika oli loppunut ja meidän elämämme kului hiljaista menoaan. Kaarlella oli enempi kuin koskaan työtä liiketoimissaan, niin että hänellä oli hyvä halu liikettänsä laajentaa ja itse antautua enemmin oman teollisuuden hoitoon, jos vain olisi löytänyt sopivaa apulaista. Mutta kun kelvollista kauppakumppania ei ollut saatavissa, pysyttiin toistaiseksi entisellään ja hän työskenteli yksikseen. Me koetimme sentähden tehdä elämää hänelle niin suloiseksi kuin mahdollista, koskapahan hän tarkoin katsoen juuri meidän tähtemme monesti myöhään yöhön istui kirjojensa ääressä. Hän puolestaan ajatteli varsinkin Bettin menestystä ja toimeentuloa, jonka hän tahtoi saada turvatuksi. Kun minä kerran toruin häntä liiasta työnteosta, joka hänelle oli tuleva hengenvaaralliseksi, sanoi hän: "Olehan huoletta, lapseni; kun minä kerran suljen silmäni, tahdon minä tietää, ett'ei teidän tarvitse puutetta kärsiä." — "Kaarle, älä puhu niin, saatat minut murheelliseksi. Mitä me teemme mammonalla ilman sinua? Pidä vain itsesi aina hyvästi lämpimänä, äläkä ajattele surullisia asioita; se tekee mielen alakuloiseksi ja turmelee ruokahalun." — "Olkoon niin, Vilhelmiina; mutta emmehän voi olla tunnustamatta, ett'emme me enää ole nuoruuden ijässä."

Semmoisista puheista ei Bettin pitänyt mitään kuuleman. Aivan päinvastoin kuin ennen, teki hän nyt ahkerasti taloustöitä. Vaan iltapäivillä hän sen sijaan kirjoitteli. Runosäkeet häneltä eivät vieläkään onnistuneet, vaikka herra Leuenfels tuon tuostakin hänelle neuvoi runouden alkeita, joll'aikaa minä ommellen aina istuin läsnä, koska ei milloinkaan voi tietää, mihin kaikkeen tuota runoilua käytetään.

Mutta semmoinen runouden opetus ei ole helppoa. Ensin piti Bettin valita mitä hyvänsä sanoja: muuri, mato, helmi, kukka, ja sitte etsiä niille toisia loppusointu-sanoja niin paljo, kuin suinkin löytyi. Kun ei meille kellekään enää johtunut mieleen yhtään loppusointua, tehtiin kootuista sanoista runosäkeitä. Kaunista siitä tosin ei tullut, monessa ei ollut mitään ajatustakaan, mutta herra Leuenfels sanoi sitä välttämättömäksi alkuharjoitukseksi; ken ei osaa taitavasti tehdä loppusointuja, hän ei myöskään tule koskaan kuuluisaksi runoilijaksi. Yksin niinsanotut klassikotkin (ne näkyivät kovin suututtavan Leuenfelsiä) olivat loppusoinnun teossa vain kolhijoita, jota paitsi he ovat lainailleet vanhojen kreikkalaisten ja muiden palkkarunoilijain teoksista.

"Siinä varmaankin erehdytte ja oikeastaan tarkoitatte jotakin toista", vastustin minä, "onko muka Schillerkin, se jalo sielu, koristellut itseään vierasten nerojen tuotteilla? Eihän toki; siksi oli hänen elämänsä liian viaton ja suoravainen."

"Vai viaton!" sanoi Leuenfels halveksivasti. "Hän piti aina paraita viinejä kellarissaan." — "Ne hän kyllä oli ansainnutkin." — "Noillako hyvin tavallisilla sepustuksillaan?" — "Eipä jokainen osaa niinkään hyvästi kuin hän", vastasin minä äreästi, "enkä minä ollenkaan usko tuota kopioimista." — Mitään vastaamatta otti Leuenfels kirjakaapista nidoksen Shakspearea ja toisen Schilleriä ja näytti paikkoja, joista selvästi voi huomata epärehellisyyden. "Hamletissa" oli "Voikaa hyvin" ja "Kavaluus ja Rakkaudessa" samoin "Voikaa hyvin." Hamletissa oli "Tuossa tulee kuningas" ja "Orleansin neitsyessä" aivan samat sanat. Loviisa Miller sanoo "Ah" ja Ofelia sanoo myöskin "Ah", ja koko joukko muita sanallisia yhtäläisyyksiä.

"Näetkö nyt?" sanoi Betti, auttaessaan häntä vertailussa. "Jos Schillerin olisi ollut suoritettava tutkinnoita, niin tuskinpa hän niistä olisi selvinnytkään."

"Ja semmoista vielä niin kauan sanotaan klassikoksi!" sanoin minä pahoillani. "Ketä nyt enää voi uskoa? Kaikki on nykyään vain huimausta."

"Täsmälleen näytetään joka ainoasta, missä kohdassa kukin on ollut pitkäkynsinen", sanoi Leuenfels. "Me nuoremmat oppineet emme jätä niinsanottuja neronsankareja rauhaan, me olemme säälimättömän perinpohjaiset."

Tuo keksintö minut sai väkisin tyhmistymään, sillä suoraan sanoen Schiller oli minulle rakas, rakkaampi kuin kukaan muu. "Onko hän Kello-laulunsakin varastanut?" kysyin minä. — "Siitä meillä ei ole vielä varmaa vakuutusta", vastasi Leuenfels. — "Onhan se edes vähäinen lohdutus, sillä sen minä osaan ulkoa, ja tyhmääpä olisi kuljetella muistissaan varastettua tavaraa."

"Jopa on aika jumaloimisen lakata", jatkoi Leuenfels. "Miksikä yleisö hyväksyy ja suosii vain vanhoja runoilijoita, vaan laiminlyö anteeksi antamattomalla tavalla nuorta koulua? Vanhoja ostetaan, meidän kirjoituksemme saavat homehtua pöydän laatikoissa. Tosi runouden tajunta on kansasta kokonaan hävinnyt." — "Älkäähän nyt noin huoliko kansaan suuttua", koetin minä rauhoittaa, "se on varmaankin ihaileva teitä kuolemanne jälkeen." — Hän istuutui nojatuoliin, kampasi kaikilla pitkillä sormillaan vaaleaa tukkaansa ja ähkyi: "Minä kyllä tunnen tulleeni tähän kiittämättömään maailmaan sata vuotta liian aikaisin." Pilkallisesti nauraen jatkoi hän: "Miksi en ole ennemmin oluvelan isäntä?" — "Siksihän voitte vielä ruveta, ell'ei kansa millään tavalla puhdista aistiansa. Muuten luulenkin minä kansan tajuavan paremmin olutta kuin runoutta. Pankaahan kerran koetteeksi sille eteen runokirja ja tuoppi olutta vasta aljetusta tynnyristä; niin saatte nähdä, kumpaanko se tarttuu." — "Kansa ei ole sen arvoinen, että sille ollenkaan runoiltaisi. Minusta nähden se hukkukoon oman halpuutensa rapakkoon. Minä rikon soittimeni ja jätän kansan kuolemaan omaan tyhmyyteensä!" — "Miten ankara ja kova!" huudahdin minä. "Koettakaa toki ensin pari kertaa hyvyydellä vaikuttaa, niinkuin Abraham Sodoman ja Gomorran asujamia."

"Miten minä voisin siihen ryhtyä, kun ei kukaan minua kuule?" alkoi hän edelleen vaikeroida. "Paperikoriin minua lauluni on viskattu ja lisäksi vielä pilkattu sanomalehtien kirjelaatikoissa… voi häpeää!" — Tämä lintu-raukka rupesi minua jo säälittämään. "Pitääkö sitte kaikki oleman runomitallista?" sanoin minä lohduttaen ja kehoittaen. "Eiväthän muutamat siedä hyvääkään ruokaa, vaan toiset syövät halukkaasti huonompaakin. Niin se on runouskin; toiselle se on himoruokaa, toinen ei ota sitä käteensäkään. Suoraan sanoen suosin minäkin enemmän runomitatonta kirjoitusta, koska hyvin harvat vain puhuvat runokieltä ja silloinkin enimmäkseen heillä pitää olla verimatoja ja jäätä päälaella. Kirjoittakaa te kerran suoraa ja selvää Saksan kieltä, niin se kyllä kelpaa ihmisille." — "Vai proosaa!" huudahti hän kiihkeästi, "kurjaa proosaako?" — "Minun tyttärellänikin on, luulen minä, enempi taipumusta yksinkertaisuuteen. Eikö totta, Betti?" — "Ei runoilu ole tähän asti vielä oikein selvinnyt minulle", tunnusti hän. — "Sinun pitäisi herra Leuenfelsille lukea se pikku kertomuksesi, jonka äskettäin kirjoitit." — "Se on liian vähäpätöinen, minua hävettäisi." — "Olkaa hyvä, neiti", sanoi Leuenfels, "aivan tarpeeton ei minusta proosa suinkaan ole." — "Kyllä hän vielä taipuu", ajattelin minä.

Mutta eipä hän huolinutkaan Bettin proosasta, joka meitä kuitenkin oli hyvin miellyttänyt, vaan sanoi sitä turhaksi jokapäiväisyydeksi ja ihmetteli, mitenkä semmoista lorua saattoi ruveta kirjoittamaankaan. "Ei siinä ole selitystä, ei täydellisyyttä eikä mitään runoutta. Missä on jouluenkeli runollisine, valkoisine siipineen, missä juhlakellot sointuvine äänineen, missä usko, toivo ja rakkaus? Ja mikä on pahinta… siinä on lainauksia Andersenin ja muista saduista. Jättäkää te, neiti, kirjoitus sikseen. Teillä on kyllä kykyä, vaan ei neroa."

Minusta tuon moitesaarnan aikana tuntui, kuin olisi minua joka paikkaan kivitetty ja varsinkin kasvoihin; Betti istui kuin parantumattomaksi ammuttuna, uskaltamatta häpeästä edes liikahtaakaan. Minä en enää käsittänyt, mitenkä me ennen olimme siitä pikku kertomuksesta saattaneet ollenkaan iloita ja Kaarle sanoo, että vaikka Betti oli niin umpimielinen, niin hänellä kuitenkin on syvää tunteellisuutta. Ja minä olin jo uskonut, että Betti oli löytävä huvitusta ja työtä kirjailusta, koska opetustoimi ja musiikki ja maalaus olivat kuitenkin tyhjiin rauenneet; vaan taaspa siinä oli ikävä pulma.

Betti ei sanonut sanaakaan, sillä hän ei ole luonteeltaan juuri taipuvaisimpia; siispä minun täytyi uskaltaa. "Koska teille ei näy mikään kelpaavan, herra Leuenfels", sanoin minä, "niin, tahtoisinpa kerrankin tietää, mikä teidän mielestänne on oikea runollisuus, että muutkin tuon erotuksen oppisivat." — "Sehän on helppo. Kaksi minun kirjoittamaani runoa on painettuna 'Aiolon harpussa', jonka toimittaja Hunold Myller, kotoisin Havelin varrelta, minua itse pyysi yleisen saksalaisen runoilu-yhdistyksen jäseneksi. Minä olen jäsen. Viimeinen runoelmani palkittiin. Pitääkö teille enempi todistuksia?" — "Oh, ei suinkaan." — "Minä runoilin sen Talvipuistossa sanomalehti-kirjailijain juhlassa. Tosi nero ei ole sidottuna aikaan eikä paikkaan. Minä sanelen sen."

Ja silloin hän seisomaan uunia vasten, tempasi mansettejansa, pörrötti tukkansa, muutti muotonsa hyvin liikutetun näköiseksi ja alkoi:

Toisiaan ikävöivät:

Feodor Wichmann-Leuenfelsin palkittu kilparunoelma.

On palmu Pohjolassa Kauniissa tarhassa. Vaan mikä sillä vaiva? Sen lehdet kalpeina.

Se kaipaa kuusta, jonka Tuoll' Kongon rannalla Jo ammoin hävittänyt On hiekka polttava.

"No, kuulkaapas", huudahdin minä hänen päästyään hyvin surumielisesti runonsa loppuun, "kuuluisaksi minä en runoelmaanne voi huomata, eikä se enää ole uusikaan." — "Eikö uusi? Minunko runoni ei uusi, vaikka sen sinä iltana sepitsin?" — "E-ei", sanoin minä, "muistathan sinäkin, Betti, runon uneksivasta kuusesta; eikö se ole aivan samanlainen, kuin mitä herra Leuenfels nyt saneli?" — "Ei rahtuakaan samanlaisuutta", sanoi Leuenfels pahastuen. "Siinä huononpäiväisessä sepustuksessa, jota te tarkoitatte, seisoi kuusi Pohjolassa ja minun runossani palmu, ja sekö olisi sama? Naurettavaa! Ken ei kykene arvosteleman, saisi toki pitää suunsa kiinni."

Silloin minun vereni kuohahti. "Te syytätte minun Bettini lainailleen, vaikka itse käytätte niin pitkiä kynsiä, että luulisi jo poliisin tarttuvan asiaan, ja puhutte sitte vielä nerosta ja mistä kaikesta. Semmoinen ei sovellu minun talossani, ja jos nyt teette minulle mieliksi, herra Wichmann, niin menette katsomaan, eikö palttoanne ole varastettu, ja joll'ei, niin viekää se kiireesti ulko-ilmaan, ett'eivät koit siitä leviäisi vielä meidän huoneihimme. Ken pahoittaa minun Bettini mieltä, hänet minä opetan. Ja nyt lopetamme runoilun ainiaaksi?" — Hän sanoi jo tottuneensa siihen, että häntä väärin ymmärretään, ja niin nytkin, sekä lisäsi lopuksi: "No hyvä, jos ei huolita minun runoistani, niin peljättäköön minun arvostelujani. Nyt minä olen varma tehtävästäni, rouva Buchholz, ja siitä minä kiitän teitä." — Kumartaen läksi hän ylpeästi matkoihinsa.

Miten oikeassa kuitenkin oli eno Fritz; jos hän ei olisi keksinyt sepustusmestari-sanaa, niin olisi se ollut erittäin keksittävä tälle mestaroitsijalle. Ja semmoisen miehen se tohtori Stinde sulloi minun vastuksikseni. No, maltahan, sinut minä kyllä opetan!

Tästä kaikesta seurasi, ett'ei Bettiä enää kirjoitus vähääkään huvittanut, ja että maailma tuli yhtä arvostelumestaria rikkaammaksi; minä en suorastaan toivota hänelle, että hän kerran oikein saisi selkäänsä, vaan hyvää se hänelle tekisi. Ilman hänen tyhmyyksiänsä olisi Betti viattomuudessaan jatkanut kirjoitteluaan, ja menneen onnen ajatukset olisivat häneltä siinä työssä unhottuneet; hänellä olisi ollut huvitusta kotona, etsimättä sitä kaukaa teaattereista ja konserteista, joissa me vain harvoin käymme, koska se huvitus aina on kalleinta, jota itsellensä muilla teettää, eikä meillä niin tuhlattavan paljoa varaa ole. Jos joskus menemme hyvää näytelmää katsomaan, ovat ne oikeita juhlapäiviä.

Nyt oli kaikki taas entisellään; välistä tuli yksitoikkoisuuden hetkiä, joilla näkyi olevan lyijyä jaloissa. Vaan, missä ei ole mitään tekemistä, siinä ei ole hyvästä tahdostakaan apua. Niinpä ne kannoimme samaa kärsimystä, Betti nuorilla ja minä vanhoilla olkapäillämme; kummastako se tuntui raskaammalta, oli vaikea tietää.

Minulla oli vielä toinenkin huoli. Herra Feliks oli poistunut Berliinistä sanomatta meille jäähyväisiä ja ilmoittamatta, mihinkä hän meni. Ja sitä paitsi hän ei tullut Emmin häihinkään, vaikka minä häntä erittäin kutsuin. Eräässä kilpapurjehduksessa minä sitte tapasin hänen ystävänsä Maksin ja pyysin selitystä, vaan hän puhui arvoituksen tapaan, sanoen, ett'ei vielä ollut aika hänen puhdistaa ystäväänsä. Minun täytyi siihen salamyhkäisyyteen tyytyä; minä vain panin herra Maksille mieleen, että hän, jos vielä oli herra Feliksin ystävä, saakoon asian selville. — Tämä se mieltäni kiusasi, sillä mitäpä olisinkaan antanut, jos olisin kaikki tarkoilleen tiennyt.

Viimein kuitenkin tuli selitys herra Maksilta kirjeen muodossa, jossa hän pyysi puhutella minua. Minä määräsin seuraavan perjantain, jolloin Betti oli Kuleckessa, ja täsmälleen kello kuusi otin minä hänet vastaan salissa. — "Älkää pitäkö pitkiä esipuheita", pyysin minä, asetettuani hänelle elinvoimiensa virkistykseksi eteen portviiniä, sillä hän oli vähän umpimielisen näköinen. "Kyllä te saatte puhua suoraan; olen minä valmis kuulemaan pahintakin." — "Hyviä ilmoituksia minä tuon", vastasi hän. — "No, sanokaa ne sitte heti." — "Ystäväni asiamiehenä täytyy minun ehkä olla pitempipuheinen, kuin te ehkä soisittekaan." — "Olkaa minusta nähden, mutta virkistäkäähän ensin itseänne." — Hän tuskin huuliansa viinissä kasteli ja sanoi: "Te olette oppineet hänet, ystäväni, tuntemaan." — "Ja pahasti pettynyt. En minä koskaan unhota, mitenkä hän nuoruuden ripeydestä reippaasti pani henkensä alttiiksi pojan pelastuksessa. Minä ihmettelin häntä, ja hänen vaatimaton, vaan kuitenkin miehekäs olemuksensa miellytti, lähemmin tutustuessamme, minut kokonaan. Vieläpä häneen mieltyi joku toinenkin, ja se oli pahempi. Ystävänne tiesi, mitä oli tehnyt ja aikaan saanut, te tiesitte sen myöskin, ja saatuaan sen riemun, että oli viattoman tytönsydämmen hurmannut, katosi hän kuin tuhka tuuleen. Se oli pahoin tehty, ja semmoisena se ystävänne nyt on minun silmissäni."

Herra! Maks sanoi vilkkaasti: "Minä voin puhdistaa hänet!" — "Kukapa sitä uskoo!" — "Minua, hänen ystäväänsä, pitää teidän uskoa." — "Sanokaa, millaisessa seurassa oleskelette, niin minä sanon, millainen te itse olette!" huomautin minä epäilevästi. Hän puri huultansa ja katsoi minua tyytymättömästi. — "Te häpäsette häntä", torui hän. "Minä tunnen hänet koulun penkiltä asti. Hän, se voimakas ja vakava, suojeli minua, heikkoa poikaa, toisten vallattomuudelta, hän piti minusta huolta, kun minä jäin orvoksi, häntä minun tulee kiittää siitä, mikä nyt olen. Hän minusta on rakkain kaikista, ja sentähden koskee se minuun, mikä häneenkin. Miten riemuitsikaan sydämmeni, kun hän minulle tunnusti löytäneensä elämänsä onnen, eikä hän suinkaan ole kärsinyt enempää kuin minäkään, kun hänen täytyi siitä luopua."

"Täytyikö?" kysyin minä kummastellen.

Maks oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte hiljaa: "Me molemmat olimme vasta pari vuotta olleet Berliinissä. Arkipäivät kuluivat työn puuhassa, sunnuntaina oli suuressa kaupungissa ja sen lähiseudussa huvituksia yllin kyllä. Kieltäisittekö nuoria, iloisia miehiä huvituksista, jos huvitus itse tarjoutuu hakematta?" — "Miksikä he eivät saisi huvitella? Heidän vain ei pidä käymän semmoisia mutkateitä kuin herra Kleines." — "Sitä minä en käsitä." — "Joka pyytelee kanssansa serkkuja, jotka eivät olekaan hänen serkkujansa." Kleines näet oli houkutellut poliisiluutnantin Miilaa kanssansa, ja minä olin heitä takaa ajamassa; sentähden Miila sitte lähetettiin Sveitsiin pois koko Berliinistä. — Herra Maks vaikeni ja käänsi silmänsä maahan. — "No, puhukaahan toki", sanoin minä, pahinta peljäten. — "Ystäväni oli nähnyt hänet ensin Treptowissa ja tanssinut hänen kanssansa…" — "Kenetkä hänet?" — "Turmionsa." — "Nyt minä tiedän kylliksi", sanoin minä katkerasti, "pitempiä puheita tuskin enää tarvitaankaan." — "Kuitenkin pitää teidän kuulla loppuun asti. Kun me silloin palasimme Tegelistä, sanoi ystäväni: Maks, tästä hetkestä alkaen on entinen elämäni lopussa…" — "Sen hän kyllä saattoi sanoa, vaan ei sitä kuitenkaan tehnyt." — "Hän koetti erota, vaan se tyttö ei sallinut. Hän uhkasi vastustaa, jos Feliks kihlaisi jonkun." — "Oliko hänellä siihen oikeutta?" — "Ei. Feliks nauroi hänen uhkauksilleen. Vaan tyttö vannoi tuottaa hänelle suurimman häpeän, itse hääpäivänä, kirkossa alttarin edessä, uhaten syyttää häntä aviolupauksen rikkomisesta; sillä kukapa osaisi todistaa toista? Feliks kysyi, tahtoiko tyttö tehdä hänet onnettomaksi koko elinajakseen; tyttö vastasi olevansa kunniallisesta perheestä eikä suinkaan aikovansa väistyä toisen tieltä. Vihasta sanoi hän kykenevänsä tekemään vaikka mitä ja pyysi Feliksiä ottamaan sen asian huomioonsa. Silloin Feliks päätti karttaa sen neiden tapaamista, jota hän sydämmestänsä rakasti; hän pelkäsi huuliltansa sanan pääsevän, jota hänen ei pitäisi lausua, ett'ei neiti kiintyisi häneen ja joutuisi kärsimään loukkauksia. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin poistua Berliinistä." — "Ja sitä ennen vielä kylliksensä huvitella. Vai tahdotteko minulle uskotella, että naamushuvit ovat paras paikka murheellisille sydämmille?" — Hän katsahti minuun kummastuen. — "Niin, niin, minä itse näin hänet siellä, vieläpä sangen eriskummallisessa seurassa. Niin paljo minulla toki oli aikaa, että sen ehdin huomata." — "Senkin asian minä voin teille selittää. Tarkoituksena oli vain tuon kostonhimoisen tytön eksyttäminen oikeilta jäljiltä; sen jälkeen hän ei enää vaaninut Feliksiä." — "Berliini, Berliini, miksi sinä teetkään ihmiset!" huudahdin minä. "Ja näitäkö te sanotte hyviksi tiedoiksi? Kyllä kai!"

"Tietysti", vastasi hän levollisesti. "Pelko, joka ystävääni pidätti, on poissa; toispäivänä joutui se Treptowin tyttö naimisiin varakkaalle käsityöläiselle, ja minut lähetti Feliks ilmoittamaan teille kaikki, ett'ette häntä aivan väärin tuomitsisi."

Minä olin vaiti. Saatoinko sanoa häntä ihan syyttömäksi? En. Vaan kuitenkin tunsin, ett'ei hän ollut väärin menetellyt meitä kohtaan. Hän ei tunkeutunut meille, vaan minä itse häntä vaadin! hän ei koskaan puhunut Bettin kanssa rakkaudesta, ei antanut mitään lupausta eikä myöskään pyytänyt. Se kaikki oli totta. Ja kuitenkin oli heidän molempien sydämmissänsä kasvanut toiveita, aivan hiljaa ja salaa, ja yhtä hiljaa ja salaa olivat ne myöskin haihtuneet ja hävinneet iloisina sunnuntaipäivinä pidetyn kevytmielisyyden tähden.

"Tekikö hän niin väärin, ett'ei teillä ole yhtään anteeksi annon sanaa?" kysyi herra Maks. — "Mitä hänelle on apua minun anteeksi antamisestani?" vastasin minä. — "Paljokin, sillä hän voisi taas toivoa voivansa lähestyä teitä." — "Liian myöhään, Betti on lakannut toivomasta. Kadonnut rakkaus ei enää palaa."

Herra Maks hypähti. "Sitä minä en voi hänelle kirjoittaa", virkkoi hän reippaasti. "En millään ehdolla. Hän odottaa hyvää sanomaa. Se minun pitää saada." — Hän puhui niin lämpimästi ja sydämmellisesti ystävänsä puolesta, ett'en minäkään voinut pysyä kylmänä. — "En minä tässä saa yksin päättää, on muillakin sananvaltaa." — Minä soitin ja lähetin piian noutamaan Kaarlea konttoristansa. Hän tulikin heti ja nähtyään herra Maksin tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi: "No, hyvä ystävä, mitenkä se asia nyt on?" — "Toispäivänä olivat häät", kuului vastaus. — "Mitä tämä on?" huudahdin minä kummastuen, "tiedätkö sinä sen?" — "Herra Feliks Schmidt oli niin rehellinen, että kertoi minulle ennen lähtöään, minkä tähden hänen piti poistua Berliinistä. Minä tietysti hyväksyin hänen päätöksensä." — "Ja minulle… minulle et sano mitään! Kaarle, se on…" — "Vilhelmiina, ole hyvä ja katsahda kuvaasi. Mitäpä sinun olisi tarvinnut suotta huolehtia? Minäkin jo vähän aikaa epäilin asian onnellisesta päättymisestä ja katsoin sentähden parhaaksi jättää kuluneet tapaukset omaan unhotukseensa. Vaan nyt on saatava selville, onko Betti hänet unhottanut vai ei." — "Ei hän näytä häntä enää muistavan." — "Se näyttää vain siltä!" sanoi herra Maks. — "Minä varovasti kuulustelen hänen mieltänsä. Vaan mitä siitä on apua. Kun hän kuulee kaikki, peräytyy hän kokonaan. Hän on omalla tavallaan ylpeä." — "Kun aika tulee, niin hän kyllä itse salaisuutensa ilmoittaa, jonka oma se onkin. Ei meillä ole oikeutta käyttää väärin hänen luottamustansa. Hän on hulluuttansa katunut ja siitä kärsinyt, kun hänen täytyi hillitä rakkautensa. Rupeatko sinä sittekin häntä sortamaan? Ken viaton on, heittäköön ensimäisen kiven." — "Kaarle, luulenpa sinun rupeavan kilpakosijaksi." — Hän naurahti. "Vaimoni on jo taipumassa", sanoi hän herra Maksille, "käykää huomenna noutamassa vastaus." — "Ei itse, sen voisi Betti arvata", estelin minä, "vaan jos huomenna tämä punainen hyasintti on tuossa toisessa ikkunassa, on hyviä toiveita." — "Varhain huomenna minä kyllä astun ohitse ja katselen ikkunaan", vastasi herra Maks ja läksi. — Minun täytyi ajatella: "Kellä on niin uskollinen ystävä, hän ei suinkaan voi olla huono mies. Jospa vain nuoriso ei olisi ajattelematon ja hetken mukaan kuohuva. Vaan ehkäpä pikku poika olisi jo ammoin joutunut maan poveen, eli ei nuorukainen olisi ollut innokas."

Minä en voinut olla vähän puhumatta Kaarleni kanssa hänen itsekkäästä vait'olostaan, mutta eipä siitä ollut apua, hän katseli tulevaisuutta liian valoisalta puolelta. Hän halusi herra Feliks Schmidtiä kauppakumppanilleen, eikä päässyt eroon siitä ajatuksesta. "Sitte minulla olisi hyvä tuki, hän ymmärtää villateollisuutta. Siellä Saksisssa, jossa hän nyt on, tahtovat ne häntä myöskin liikekumppaniksi." — "Mistä sinä sen tiedät?" — "He kyselivät häntä minulta, kun hän vetosi minuun." — "Ja mitä sinä sanoit hänestä?" — "Että hän ennen kaikkea on rehellinen ja että minä häneen täydellisesti luottaisin."

Kaarle läksi illallisen jälkeen vielä hetkeksi oluvelaan ja minä jäin odottamaan Bettiä, joka tulikin oikeaan aikaan. Hän oli hyvillään, sillä hän oli lukenut pikku kertomuksensa Kuleckessa, niinkuin ennen oli luvannut, ja kaikki, varsinkin Amanda, olivat sitä hyvin kiittäneet, niin että hänellä, tuosta Leuenfelsistä huolimatta, nyt oli taaskin halua kirjoittelemaan. Tosin oli Amanda Kulecke sanonut: "Ystävä, siihen pitäisi panna vähä rakkautta sekaan, onnellista tai onnetonta, kunhan vain jotakin olisi." — "Etköhän kerran koettaisi?" kysäsin minä, ja sydämmeni alkoi sykkiä. — "Onnellistako rakkautta?" kysyi hän surumielisesti, "vai pitäisikö minun kirjoittaa kyynelsilmin?" — Sydämmeni sykki niin kovin, että tuskin sain sanaa suustani; änkyttäen kuitenkin jatkoin hänen ajatuksiansa: "Sinä voisit ehkä kuvailla, miten kaksi nuorta rakastavat toinen toistansa, sitä kuitenkaan tunnustamatta, ja miten nuorukainen lähtee kauas ansaitsemaan rahaa ja tavaraa, kunnes luulee kylliksi karttuvan, ja miten tyttö hänet sill'aikaa unhottaa."

"Vai unhottaa?" kysyi Betti ja katsahti minuun jalosti, "sitte hän ei ole rakastanutkaan nuorukaista."

"Sinä siis häntä yhä vielä rakastat. Tiedätkö, minkä tähden hän läksi pois?" sanoa pöläytin minä ajattelemattomasti. Pyörtymys olisi minulle silloin ollut parasta, sillä minä odotin Bettin varsin hämmästyvän; vaan hän pysyi rauhallisena ja sanoi hiljaa:

"Minä kaiketi olin hänen mielestänsä liian halpa."

Käteni olivat lujasti tarttuneet sohvaan, kun muuten pelkäsin kaatuvani. Nyt ne vähitellen irtautuivat ja minä hengitin helpommin. "Betti", sanoin minä, "ole hyvä, vie tuo punainen hyasintti tuonne toiselle ikkunalle, se tuoksuu liian kovin lähellä."

Betti vei kukan. Mutta minä nyt tiesin hänen antavan anteeksi, jos saisikin joskus kuulla jotakin. Kaarle oli myöskin tehnyt hyvin viisaasti, kun oli vaiti, sillä helpostipa tuota tulee puhutuksi, mitä ei olisikaan puhuttava.

"Oliko täällä vieraita, kun sinä salissa istuit?" kysyi Betti.

"Oli eräs isäsi kauppatuttava", sanoin minä niin viattomasti, kuin suinkin saatoin.

Sitte puhelimme kaikenlaista. Betti karttoi kirjailua ja minä pidin varani, ett'ei tullut sanotuksi, mitä tiesin. Viimein tuli unen aika ja me menimme huoletta levolle. Sillä olihan hyasintti paikoillaan oikeassa ikkunassa.

Onnettomuuden torstai.

Onpa kuitenkin luonto järjestetty hyvin viisaasti, kun maakin on pallon muotoinen ja pyörii, niin että entiset ajat joutuvat alapuolelle ja uudet, nykyiset päälle. Tosin siinä on se epäkohta, että kaikki jauhautuu perin lyhyeksi ja pieneksi, niin ilot kuin surutkin, eikä mikään ole pysyväistä, vaan missäpä sitä onkaan mitään täydellistä.

Vaan jos katson eno Fritziä, niin näyttää koko maailma pysyvän paikoillaan eikä atomin vertaakaan pyörimistä olevan missään. Kun minä muutama vuosi sitte hänelle neuvoen sanoin: "Fritz, sinun pitäisi naida", vastasi hän: "Vilhelmiina, pelkäänpä, ett'ei siitä tule mitään, ennemmin minä ostan soittokoneen." Nyt hän jo on ihan kyllästynyt poikamiehen elämään, vaan ei sittekään vielä ryhdy naimispuuhiin. Sentähden minä päätin viime torstaina oikein kuulustella häntä. Meillä näette aina on torstaina joitakuita vieraita, että vävy-tohtori viimeinkin huomaisi saattavansa vielä koko perheen pahastumaan, jos hän lakkaamatta pysyy torstai-illat poissa skaatti-kumppaniensa seurassa.

Eno Fritz tuli toivon mukaan vähän aikaisemmin kuin muut, niin että minulla oli parempi tilaisuus vapaasti puhella hänen kanssansa. Minä kysyin hänen vointiansa, johon hän tapansa mukaan vastasi: "Kiitos, sataa lunta!" ja kävi istumaan ja mellastelemaan minun ompelukoriani, kunnes sai neulat ja langat kaikki aivan sekaisin, niinkuin aina ennenkin.

"Fritz", aloin minä, "tahdotko sitte pysyä koko ikäsi lapsena? Johan sinun kerrankin pitää ruveta ymmärtäväiseksi." — Mitään vastaamatta pyöritteli hän vain lankarullaa huviksensa.

"Mitä sinusta pitää ajatellakaan", sanoin minä. "Onko sinusta nykyinen elintapasi niin hyvä, ett'et voi siitä luopua? Yhäkö sinua vielä huvittaa ravintolassa syönti?" — "Ei se minua ole koskaan huvittanut", vastasi hän. "Tuodaan viidesti puhtaat talrikit, tyhjää täynnä joka kerta; se ei riitä Saksan pojille, jotka enimmäkseen ovat kotonaan tottuneet yksinkertaiseen, vaan runsaasen ruokaan." — "No niin! Sinä voisit hankkia oman päivällispöydän, miksi et sitä hanki?" — Hän oli vaiti ja leikitteli lankarullalla. — "Miten pitkälle olet päässyt sen lingeniläisen mummon taivutuksessa?" kysyin minä suoraa päätä. — "Hm!" sanoi hän. "Puolitiessä sovintoon… minähän tahdon." — "Fritz, puhutaanhan nyt vakavammin. Jos vakavasti aiot naida Eriikan, niin lopeta tuo jörötys. Muuten mieti toista morsianta." — "En unissanikaan!" — "Minkä tähden sitte et asiassa pääse sen pitemmälle?" — "Sen rakkaan mummon tähden. Hän on saanut päähänsä, että Berliini on synninpesä ja minä sen pahin syntipussi; hänen tyttärensä tytär saa vahinkoa sielullensa, jos vain joutuu pois hänen silmäinsä alta!" — "Mitä sanoo Eriikan isä?" — "Ei mitään. Hänen täytyy toimia sen kunnon mummon tahdon mukaan. Mummon rahat ovat hänen liikkeessänsä, ja niiden turvin pitää hän koko sukukunnan kurissa." — "No, sittepä se Eriikan isä on oikea yömyssy!" — "On vastahakoisesti." — "Ja mummo minusta on liian röyhkeä, kun yhä tahtoo hallita. Vanhoilla ihmisillä on mielipiteensä ja nuorilla myöskin omansa, kyllä heille pitää antaa vapautta." — "Ihan oikeassa sinä siinä olet, Vilhelmiina; tohtori Wrenzchen sanoo aivan samaa." — "Ei toki kaikissa asioissa", sanoin minä nopeasti, "jotakin johtoa aina tarvitaan. Senhän näkee sinustakin. Sinun pitäisi korjata, mitä silloisella käytökselläsi turmelit, ja ansaita mummon kunnioitus." — "Enhän minä voi mennä Lingeniin häntä mielittelemään." — "Sanopas minulle yksi asia: onko Eriikka sinulle aivan uskollinen?" — "Hän ei luovu minusta, vaikka ennen harmautuisi. Ja minä, se on vallan varma, minä en luovu hänestä." — "Sittehän voitte kainalosauvani varassa mennä vihille." — "Jospa vain Eriikka ei olisi niin taipuvainen heihin, jospa hän ei yksinkertaisuudessaan uskoisi rikkovansa omaisiaan kohtaan, niin hän jo ammoin olisi vapaa kotiväkensä sorrosta. Minä olen koettanut, mitä koettaa voi, mutta kaikkien hänen sydämmellisten kirjeidensä loppu on samanlainen: toivo ja luota, meidän rakkautemme kyllä voittaa."

"Todellakin liikuttavaa", sanoin minä, "vaan mikä päätös siitä koskaan tulee? Fritz, onko sinussa enempi itsepäisyyttä kuin rakkautta häneen?" — "Vilhelmiina, Eriikka minua miellytti heti ensi hetkestä asti, kun hänet näin; minun teki mieli tavata häntä, milloin ja missä hyvänsä suinkin saatoin." — "Niin, johan sinä paraastaan asuitkin siellä Krausessa." — "Hän oli niin viaton, lapsellinen ja suorapuheinen. Hyvin pian minä huomasin, ett'ei hänellä kotielämässään ollut mitään iloa, jossa luontokin on niin mitättömän näköinen." — "Entä kaupunki?" — "Puhdas ja siisti kyllä, mutta ei juuri niin suuri kuin Berliini." — "Sen minä kyllä osaan ilman sinun nenäkkäitä huomautuksiasikin laskea yhteen. Mutta ehkäpä siellä siltä saattaa elää varsin mukavasti." — "Jos perheolot olisivat mukavat, niin miksikä ei. Mutta Eriikan elämä on tukala. Aamusta iltaan työskenteleminen ei mikään paha ole, mutta kun hän ei siitä saa koskaan hyvää sanaa, kun sata kertaa päivässä selitellään, että jokaisen pitää tehdä velvollisuutensa, ja pienimmästäkin erehdyksestä nostetaan melu kuin suuresta rikoksesta, sitä kaikkea ei toki jaksa kärsiä. Ahneus ja kiukku siinä talossa hallitsevat; kaikki, mikä maksaa rahaa, on heistä synti, ja kaikki, mitä suinkin voivat säästää kituuttaa, on hurskaus." — "Eriikalla siis ei hyvät päivät." — "Pois hänet pitää saada siitä seurasta. Minä annan hänelle kaikki, jota hänellä tähän asti ei ole ollut. Elämä on hänelle vallan tuntematon, vaan minun sivullani saa hän oppia sitä tuntemaan. Minä näytän hänelle, miten kaunis maailma on; hänen silmistään minä luen, että hän on onnellinen, ja minun omakseni hänen pitää tuleman, sen aran kyyhkyn. Näethän, että minä tahdon… vaan se mummo ei tahdo." — "Fritz, osaako Eriikka keittää?" — "En minä sitä vielä ole kysynyt." — "Sen hän kyllä saisi oppia minun luonani, tiedänhän minä sinun mieliruokasi." — "Niin pitkällä emme vielä ole likimainkaan." — "Jos ei muuten selvitä, niin lähden minä sinne itse, ja kunhan silloin saamme puhella kahden kesken mummon kanssa! Maltahan vain: joko asia selvää pian taikka saa se vanhus oppia minut tuntemaan."

Meidän täytyi keskeyttää, kun Krauset nyt juuri tulivat. Herra Krause on hankkinut Jägerin-puvun, sitä kun sanotaan terveelliseksi ja paremmin haihduttavaksi ruumiista harmia ja suuttumusta kuin tavallinen puku, ja varsinkin se juuri sentähden sopii hyvin Krauselle, kun näet hänen Edvardinsa oli äskettäin jo ehtinyt niin pitkälle, että hänet oltiin vähällä ajaa pois koulusta. Ja ajettu hänet olisikin, ell'ei hänen isänsä olisi ollut opettaja. Nyt saattaa herra Krause sen vetelyksen tähden villapuvussa kuljeksia ja olla eno Fritzin mielestä kuin väsynyt voimistelumestari, joka tarjoutuu temppujen tekoon jollekin ilvehtijälle. Krausen rouva puolestaan kiitteli pukua, se kun säästää kaikki paidanrintojen silittelemiset, jotka eivät kestä kuin parissa pesussa, kun pesijät ne polttavat. Siihen minä täydellisesti yhdyin, ja sentähden minä en annakaan semmoisia vieraille pestäväksi.

Vähää ennen illalliselle menoa tuli Emmi, ja niinkuin minä heti arvasin, oli jotakin tapahtunut. Siispä viimeinkin. Minä vein hänet ruokahuoneesemme, jossa pöytä jo oli katettuna, ja kysyin: "No, joko te riitaannuitte?" — "Minulla oli ikävä kotona", vastasi hän, "kun Frans on skaattia pelaamassa, niin saatan minäkin mennä, mihin mieleni tekee." — "Johan minä olen sinulle sanonut, että sinun olisi pitänyt ammoin olla pontevampi. Tuleeko hän sinua noutamaan?" — Emmi pudisti päätään eittävästi. — "Oletteko riidelleet?" — "Emmepä juuri, mutta pitääkö hänen aina oleman oikeassa?" — "Tietysti ei." — "Tiedäthän, mamma, että minä kirjoitan pienimmätkin menot muistiin, yksin Maffin maidonkin." — "Etkö sitä tuonut kanssasi?" — "En, se makasi, kun läksin, ja minä tahdoin myöskin säästää ajurinrahan. Sanoohan Frans, ett'ei kirjoittaminen tee säästäväistä emäntää, vaan menojen vähentäminen." — "Ja siitäkö te suutuitte?" — "Minä käskin häntä menemään kahveriin, niin näkee, missä rahat ovat: kaksi kinkkua, koko joukko makkaraa, voita ja paljo muuta." — "Mitenkä se sinulle mieleen johtui, kun aina pitää olla tuoretta? Liian suuret varat pilautuvat." — "Tyttö sanoo, että pitää olla talossa varaa. Mutta sitä ei Frans ymmärrä. Tyttö se minua tänäkin iltana neuvoi tulemaan tänne, ett'ei taas olisi riitaa." — "Ihan väärässä en voi huomata miehesi tässä tapauksessa olevan", sanoin minä, ett'en hyväksyisi piian puheita, "mutta nyt olet alkanut näyttää hänelle, että vanhempain kodissa on sinulla turvaa; sen minä hyväksyn. Pane mieleesi, tätä torstaita me kaikki muistamme." — Niin tapahtuikin. Tämä päivä on pysyvä meidän kaikkein muistissamme niin kauan, kun elämme. Vaan miten nyt kadun, että koskaan neuvoin Emmiä pahaa kostamaan pahalla, saadakseen valtaa tohtorista. Miten kovin minä siitä sain sittemmin kärsiä! Minä en ollenkaan aavistanut, että tänä iltana alkoi murhenäytelmä; muuten olisin sanonut Emmille: "Mene pois kotiisi, nyt ei ole kaikki hyvin."

Hänellä ei näyttänyt olevan hyvä mieli, ruokahalua ei ollenkaan, ja mitä enempi iltaa kului, sitä levottomammaksi hän tuli. Minun kävi aivan samoin. Mitähän, jos tohtori kiukustuu? He olivat tähän asti eläneet parhaimmassa sovussa, paitsi torstai-iltoina. Mutta tohtorihan oli ne edeltäpäin tinkinyt itselleen. Selkääni monta kertaa karmi, kun ajattelin, että he minun niskoilleni työntävät kaiken syyn enkä minä voi puolustaa itseäni Kaarlen edessä. Jo aioin minä kehoittaa Emmiä: "Kyllä sinun jo nyt pitää lähteä, eno Fritz saattakoon sinut kotiisi!" vaan silloin soi tampurin kello kovasti. Niin saattoi vain onnettomuus temmata kelloa.

Kaarle, joka huomasi, ett'ei kumpikaan meistä kyennyt liikahtamaan, ja oli jo ammoin arvannut, että jokin asia oli hullusti, läksi katsomaan. Hän viipyi minusta hirmuisen kauan. Sitte kutsui hän minut ulos. Minä olin valmistautunut tapaamaan tohtorin vähän suuttuneena, vaan porstuassa seisoikin poliisi, joka viranomaisesti ilmoitti, että tohtorin kotona oli käynyt varkaita, ja pyysi sitä hellävaraan ilmoittamaan rouvalle. Jos häntä pelotti, saattoi hän mieluummin jäädä täksi yöksi tänne Landsberginkadun varrelle.

Emmi oli rientänyt minun jäljestäni ja kuullut joka sanan; häntä ei mikään voinut pidättää. Me ajurinvaunuihin, ottamatta kunnolla jäähyväisiä Krauseilta, ja tohtorin asunnolle.

Siellä saimme selon. Tohtori koetti tutkia, mitä kaikkea oli varastettu, eräs poliisi auttoi häntä, toinen seisoi vartioimassa ovea ja kolmas kirjoitti muistiin. Emmi juoksi Fransin luo, joka tuli hänelle vastaan, sanoen: "Ei täällä mitään hätää ole. Rahaa he eivät ole paljoa saaneet, onneksi minä ne tänä aamuna vein pankkiin, ja kaikki muu voidaan kyllä hankkia sijaan." — Emmi yritti pyytämään häneltä anteeksi, että oli ollut poissa, vaan tohtori kiitteli hänen poissa oloaan onnelliseksi sattumaksi, koska Emmille muuten olisi voinut käydä yhtä huonosti kuin tytölle, jonka rosvot olivat, suu kiinni sidottuna huivilla, sulkeneet kammariin, ett'ei hän saanut huutaa; sieltä oli hänet puoli pyörryksistä löydetty.

Asunto oli kurjan näköinen. Kaikki oli hujan hajan, kuin olisi huutokauppa ollut meneillään. Piirongin olivat varkaat vetäneet ulommaksi seinästä ja takaa päin murtaneet auki; kirjoituspöytä oli samoin rikottu. Vaatekaappien ovet olivat auki ja vaatteet mikä missäkin tuoleilla ja lattialla. Tohtorin paraimman puvun olivat he vieneet, vaan muut viskelleet ja sotkeneet jalkoihinsa. Hopeakalut oli viety kaikki, paitsi monihaaraiset kynttiläjalat, tuo häälahja, jotka huomattuaan eno Fritz huudahti: "Näetkö nyt, ovathan ne väärennettyä tavaraa!" Kinkut ja makkarat olivat myöskin kadonneet kahverista. Mitäpä he niitä olisivat säästäneet.

Leudon ilman tähden olivat lattiat, kuin olisi siellä koko karavani majaillut. Hirmuista! Kyllä tohtorin nyt täytyy muuttaa muuanne, ei mikään pesujuhla voi poistaa semmoista hävitystä. — Ja missä olivat varkaat? — Haihtuneet kuin tuhka tuuleen tai kuin kaunis uni.

Poliisi otti heti paikalla asianhaarat muistiin. Tyttö kutsuttiin, hän tuli, huivi silmillä. Talon isännänkin, herra Greven täytyi rouvineen tulla esiin.

Kysymyksistä ja vastauksista tuli ilmi, että heti rouvan lähdettyä oli joku tullut tohtoria kutsumaan sairaan luo. Tyttö oli sanonut, missä tohtori oli. Siihen oli mies vastannut, että kyllä ehtisi vielä seuraavana aamunakin, jos hän vain saisi kirjoittaa osoitteensa. Tyttö oli laskenut hänet sisään, vaan silloin oli tulla pujahtanut toinenkin mies ja tukennut häneltä suun. Hän oli kauhusta pyörtynyt, ja kun hän jälleen selvisi, ei hän voinut huutaa eikä liikahtaa, kun oli nuorittu ja sidottu. Semmoisena oli hänet tohtori löytänyt kotiin tultuaan. Sen vakuutti tohtori Wrenzchen. Hän oli kummastellut, että ovet olivat kyllä hyvästi kiinni työnnetyt, mutta ei lukossa. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, oli hän heti huutanut yövartijan ja käynyt hakemassa poliisin, joka paikalla huomasi, että tyttöä sitomassa ja varastamassa oli ollut useampia henkilöitä, koska yksi mies ei olisi jaksanut siirtää raskasta piironkia ulommaksi seinästä. Herra Greve rouvineen todistivat, ett'ei ollut mitään epäilyttävää melua kuulunut.

"Minkä näköiset ne konnat olivat?" kysyttiin tytöltä. — Hän ei enää niin tarkoin muistanut; molemmilla oli ollut suuret parrat. — "Miten voittekin olla niin varomaton, että laskitte sisään epäiltävän näköisiä, parrakkaita miehiä?" kysyin minä häneltä. — Hän ei sanonut osaavansa ihmisiä kasvoista tuntea. — "Miksi ette huutaneet apua?" — "Ei minun tarvitse teille vastata, ette te ole mikään poliisi." — "Jos hänellä olisi puhdas omatunto, ei hän olisi niin nenäkäs", sanoin minä poliisimiehelle. — "Mitä sillä tarkoitatte?" — "Minulla on omat ajatukseni. Ehkäpä ne ruokavarat ostettiinkin juuri rosvoja varten." — "Niistä sanoista te saatte tehdä tilin." — "Vallan mielelläni", sanoin minä, "kyllä minä teidät tunnen, te kykenette tekemään mitä hyvänsä." Tohtori yritti välittämään, vaan minä sanoin: "Hän on ollut yksissä tuumissa niiden kanssa, sen minä sanon." — Nyt tuli tyttö hävyttömäksi enkä minä muista, mitä hänelle oikeastaan vastasin. Hän pyysi poliisia sekä herra ja rouva Greveä todistajiksi, että minä olin loukannut hänen kunniatansa. Poliisi sanoi kaiken tulevan selville tutkinnossa.

Poliisi läksi ja me muut jäimme hyvin kiihkeään mielentilaan;. tytön täytyi keittää kahvia ja me järjestelimme, että asunto edes jonkin näköiseksi tuli. Makuuhuoneessa rosvot eivät näyttäneet käyneen, vaan kun katsoimme, eiköhän ketään ollut sänkyjen alla, löysimme sieltä Maffin, nuora kaulassa. Sen ne konnat olivat kylmäkiskoisesti kuristaneet. Herra Greve muisti kuulleensa koiran ensin ruvenneen haukkumaan, vaan ei ollut sitä miksikään huomannut.

Kun tyttö minulle kahvia tuodessaan katsoi minuun hyvin äkäisesti, sanoi eno Fritz: "Pidä varasi, Vilhelmiina, tuo syyttää vielä sinua." — "Uskaltakoonpahan!" sanoin minä. — "Sinä olit kiihtyneempi, kuin olisi oikein soveltunutkaan", sanoi minun Kaarleni. — "Kaarle, jospa hän olisi sinua kohdellut, niinkuin minua silloin rapujutussa, niin etpä sinäkään olisi pysynyt vaiti. Kerran hänen piti se kuuleman ja kylliksi."

Tohtori oli Emmille hyvin lempeä ja sanoi: "Olipa onni, että sinulle juuri tänä iltana johtui mieleen mennä vanhempiesi luo; ehkäpä siten suuri onnettomuus vältettiin."

"Niinpä niin", sanoin minä ja katsahdin hymyillen Emmiin. Mehän tiesimme, kuka se onni ja sattumus oli. Ei kukaan muu kuin Vilhelmiina Buchholz, joka juuri ongitteli vehnäpalasta kahvikupistansa.

Koetuksia.

Jos kukaan on milloinkaan totta ennustanut, niin ainakin on tosi se vanhoista teoksista lainattu Schillerin lause, että "Liitto kanssa kohtalon aivan pysymätön on." Minussakin oli se toteutuva, vaikka minä en suinkaan tiennyt, milloin tai missä olisinkaan tehnyt liittoa kohtalon kanssa. Minä koetin kaikkialla tehdä velvollisuuteni ja pitää oikeuden ja järjestyksen puolta, mutta eipä sillä enää pitkälle pääse, sillä ihmisten pahuus on liian suuri.

Tohtorissa tapahtuneen varkauden tutkinto on päättynyt, saamatta aikaan muuta kuin uuden lukon ja uudet turvavitjat tohtorin oveen. Poliisiluutnantin rouva selitti minulle, että kaikki oli ollut aivan säännöllisesti tehty, niinkuin varkaus onkin tehtävä, eikä tohtorin auttanut muuta kuin unhottaa hopeakalunsa. Minä neuvoin häntä ottamaan toistaiseksi vähän runsaampaa maksua sairailtansa, että vähitellen saisi vahingon korvatuksi, mutta siihen hän ei suostunut. Nyt he syövät uushopeisilla kaluilla, jotka hyvästi sopivatkin yhteen noiden kynttiläjalkojen kanssa.

Piika oli pyytänyt eroa, joka hänelle minun suureksi mielihyväkseni annettiinkin, varsinkin kun hän sanoi syyksi, ett'ei hänen tehnyt mieli haukuttaa itseänsä anopilla joka tilassa, ja uhkasi anopille vielä näyttävänsä, että Berliinissä on oikeuttakin. Tohtori oli neuvonut häntä olemaan järkevä, vaan hän oli vastannut, että häntä oli sanottu "kelvottomaksi petturiksi", vaan sitä hän ei tahtonut jättää sillensä.

Minä puolestani niitä sanoja en tunnusta omikseni; vaan tohtori vakuutti jotakin semmoista ynnä paljon muita kiivaita sanoja kuulleensa, kun tuli neuvomaan minua antamaan sille piialle rahaa, että hän sopisi asian hyvällä. "Vai neuvotte te minua alentumaan tuon letukan edessä?" sanoin minä äreästi. "Jos niin tekisin, niin sehän näyttäisi, että minä todella olisinkin väärässä." — "Tehkää, miten tahdotte, rakas anoppiseni, mutta kun tyttö on epäilyksestä laillisesti vapautettu…" — "Minun silmissäni hän ei siltä ole läheskään puhdas." — "… olisi minun mielestäni paras teidän peruuttaa loukkaussanat." — "Semmoiseen nöyryytykseen minä en taivu. Ja julkeata perin olisikin hänen ruveta syyttämään. Ihan mahdotonta se on."

Mutta kuitenkin mahdollista. Aamusilla, kun Kaarle juuri oli lähtenyt konttoriinsa, tuli niin paksu kirje, ett'en semmoista ollut vielä ikänäni saanut; jo päältä päin näkyi, minkä hirmusanoman se toi. Vapisevalla kädellä kirjoitin minä tuojalle saantitodistuksen ja avasin. "Naimattoman Maria Johanna Bandin yksityissyytös loukkauksesta rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan…" pitemmälle minä en päässyt. Kirjaimia minä kyllä näin, vaan en saanut niistä mitään ajatusta, niin ne tanssivat. Se minulle vain selvisi, että minun täytyi mennä oikeuteen.

Minä heti Kaarlen luo, vaan kun pääsin konttorin ovelle, en uskaltanut astua sisään. Minä tartuin lukon koukkuun ja vedin jälleen pois käteni monta kertaa. Vielä hän ei tiennyt, mikä häpeä oli tulossa, kun hänen nuhteeton vaimonsa oli syytettynä. Mutta enhän minä voinut siihen jäädä ainiaaksi seisomaan; minä avasin hiljaa ja astuin horjuen hänen pulpettinsa luo. "Kaarle", sanoin minä arasti, "luehan tämä kummallinen kirjoitus… on… on… en minä siitä pääse selville." — Kaarle luki ja hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi. "Tämä on kiusallista, on pahempaakin. Sinua syytetään yhdeksästä loukkauksesta…" — "Yhdeksästäkö?" keskeytin minä kummastuen. — "Niin juuri, yksitellen ne tässä on lueteltu, katso itse", — "Jopa se on liikaa hävyttömyyttä, kun minä vain sanoin, että hänen olisi pitänyt paremmin vartioida." — "Suuttumuksesi sinua kiihdytti liiaksi, Vilhelmiina." — "Sen verran vain, kun oli kohtuullista." — "Sepähän näkyy tutkinnossa." — "Kaarle, tuleeko siitä pahakin pula?" — "Toivoakseni saadaan asia selvitetyksi oikeuteen menemättä. Ennen sen esille tuloa pitää koettaa sovituskeinoa. Sinä tunnustat olleesi väärässä, maksat ehkä vähän sovinnoisia ja asia on selvillä. Oletko valmis tekemään niin?" — "Olen", huokasin minä. — — "Ole vain huoletta äläkä itseäsi turhaan kiusaa. Ja nyt mene kotiin, kauppa käy hyvästi, minulla on paljo tekemistä."

Helppo on sanoa: ole huoletta, vaan valitettavasti ei sitä huolettomuutta aina saa ostamalla. Siitä asti, kun oikeuden kirjoitus oli minun luonani, elin minä lakkaamatta huolissa ja pelossa; minusta tuntui kirves alinomaa riippuvan pääni päällä ja ruoka venyi hampaissani.

Minä en voinut olla ajattelematta, että mieheni oli pitävinään asiaa vähäpätöisenä, siten vain salatakseen minulta hirmuista totuutta. Sentähden minä iltapäivällä menin eno Fritzin luo, joka ei likimainkaan ole niin hyvä kuin minun Kaarleni; häneltä minä toivoin kuulevani asian koristelemattomana. — Luettuaan syytöksen sanoi hän: "Vilhelmiina, kyllä tämä on paha asia. Sinä olet haukkunut ja se piika näyttää olevan varma asiastaan, sillä hän on nimittänyt todistajiksi kaksi poliisia, jotka olivat läsnä, herra ja rouva Greven ja tohtori Wrenzchenin." — "Tohtorinko minua vastaan?" — "Niin tässä on kirjoitettuna. Hän tietysti voi olla todistamatta, kun on sinun vävysi, mutta kukapa takaa, että hän jättää käyttämättä näin hyvän koston tilaisuuden, kun se kerrankin tarjoutuu hänelle. Sinä olet kylläkin hänelle tehnyt kiusaa." — "Fritz, olisikohan hän niin oikullinen?" — "Ehkä hän sentään taipuu, jos lupaat lakata pitämästä anopillista holhousta." — "Minä en lupaa mitään", sanoin minä pahastuen, "vaan tahdon sinulta selkoa, joudunko minä tässä asiassa tappioon." — "Sen kyllä saat uskoa; ovathan ne virkavalan tehneet poliisimiehetkin sinua vastaan." — Minä olin jo monesti lukenut virkavalan hirmuisuudesta, sen edessä on enimmäkseen aina hukassa. "Fritz", änkytin minä, "mitä pitää minun nyt tehdä?" — "Ainoan pelastuskeinon olet valitettavasti laiminlyönyt." — "Minä korvaan sen; sano vain, mitä se on." — "Sinun olisi pitänyt juomalla hankkia itsellesi lievittäviä syitä."

Nyt loppui minun kärsivällisyyteni. "Voi sinua kelvotonta", toruin minä. "Etkö sinä enää pidä mitään kunniassa, edes sisaresi pulaakaan?" — "Älähän sentään liiaksi hätäile; markkoja ne sinulta kiskovat, mutta istua sinun luultavasti ei tarvitse." — "Kaarle luottaa sovinnon tekoon; mitä sinä siitä sanot?" — "Jos syyttäjällä on kunnon asianajaja, niin mahdollisesti kyllä sovitte, vaan jos hän on joutunut jonkun nurkkasihteerin käsiin, niin hän ei suinkaan vähällä jätä, vaan koettaa saada jonkun murusen." — "Mutta millä se letukka maksaa kulungit?" — "Tappaaja ne maksaa; kyllä ne sinä saat maksaa, hyvä ystävä." — "Miten ilkeää ja kavalaa! Hän syyttää minua minun kukkarooni luottaen. Onko se oikein?" — "Aivan lain mukaan." — "Sitte pitää moiset lait kumota. Fritz, en minä kestä tätä häpeää; ihan minä tästä kuolen." — "Rauhoituhan tuosta, Vilhelmiina; ainakin joka toinen kunnon ihminen on joskus sakotettu. Ole siis aivan huoletta…"

"Sitäkö virttä sinäkin veisaat?" sanoin suuttuen. "Ell'et mitään muuta tiedä, saat palsamoittaa itsesi; minä vähän pidän lukua teidän moisista neuvoistanne." Äkeissäni läksin pois eno Fritzin luota ja moitin itseäni, että olin antautunut hänen pilkattavakseen. Mutta kun kerran hämmästyy, niin myöskin tyhmistyy.

Valitettavasti oli eno Fritz ihan oikeassa, kun aavisti sen piian kääntyneen riidanhimoisen nurkkasihteerin puoleen; sovinnon yritys raukesi kerrassaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli uusi kirjoitus, jossa sekä minua että syyttäjää vaadittiin k:lo 11 ja 12 välillä päivällä saapumaan oikeuspalatsin 29:teen huoneesen. Ja jos olisin tahtonut karata, mitä siitäkään oli apua. Oikeus uhkasi haettaa, jos minä syyttä olisin poissa, ja ennenkuin viholliselleni soin sen huvin, että olisi nähnyt kahden poliisin raastavan minua oikeuden eteen, päätin itse mennä, vaikka hermostoni oli joutunut aivan hämmennyksiin.

Mielenliikutuksistahan ei tullut koskaan loppua. Taivas tietköön, mistä ihmiset olivat kuulleet, että minä olin syytöksen alaisena, mutta tuttujemme piireissä ei ollut muusta puhettakaan kuin oikeuden eteen menon päivästä. Olisikopahan muuten Krausen rouva tullut minulle kertomaan osanottavaisuuttansa! — "No, tiedättekö nyt, miltä tuntuu, kun kohtalo oikein rupee vainoamaan, vaikka te ette koskaan säälineet, kun kova kohtalo valitsi meidän Edvardimme uhriksensa." — "Itsepä te sen vitsauksen olette itsellenne hankkineet; minusta ei ole lainkaan oikein syyttää omista vioistaan kohtaloa, vai kohtaloko se häntä houkutteli karkaamaan?" Se poika näet oli kyllästynyt kouluun ja hankkinut rahaa myömällä kadulla isänsä sikareja ja muita pikku tavaroita sekä viimein kellonsa ja niillä ostanut rautatie-lipun Hampuriin, jossa hänet kuitenkin otettiin kiinni ja toimitettiin kotiin. — "Edvardilla on niin suuri tutkimishalu!" sanoi Krausen rouva puolustellen. — "Vaan aina väärin päin; eihän hän esimerkiksi tutki latinaakaan." — "Hän on valinnut toisen alan eikä tarvitse enää latinaa, joka onkin vain kuollut kieli." — "Saanko kysyä, minkä alan hän on valinnut; ehkäpä sokurileipurin puodin ja makeisten syömisen?" — Rouva naurahti halveksivasti. "Edvardista tulee laivankapteeni", sanoi hän, "ja silloin hän kyllä voi ansaita rahaa, ja kapteenit ovat arvokkaita miehiä. Hän on jo hankkinut itselleen kompassin ja vinnillä hän jo aika lailla kiipeilee vaatenuoria myöten. Kapteenin ammatti se juuri on sopivin hänelle." — "Kunhan hän kerran on kapteenina", sanoin minä, "vaan en minä sitä vielä usko." — "Niin, kun aina olette paremmin tietävinänne kaikki", vastasi hän, "mutta ei teidän viisautenne suinkaan ole erehtymätön, muutenhan te ette olisi puhuneet niin rikoksellisesti." — "Sitä te ette ymmärrä", vastasin minä äreästi. — "Mahdollista kyllä", sanoi hän pistävästi, "minä vain kerron, mitä muut sanovat; minä en suinkaan rupea sitä arvostelemaan, minun kaltaisellani ei vielä koskaan ole ollut mitään tekemistä oikeussalissa." — Hänen mentyään sanoin minä Bettille: "Nyt hän oikein näyttäytyi omassa karvassaan. Sinä et saa laskea häntä enää sisään; minun onnettomuuteni on liian suuri hyeenain iloksi."

Seuraavana päivänä tuli poliisiluutnantin rouva minua tervehtimään. "Paljon riippuu tuomarista", sanoi hän, "ja miten te asiaa esitätte. Mitä aiotte panna yllenne?" — "Pelkkää mustaa", vastasin minä. — "Mitä yksinkertaisempi puku, sitä parempi, ett'ei teidän ja syyttäjän erotus näyttäisi liian suurelta eikä teidän ylempää säätyänne luettaisi teille pahentavaksi asianhaaraksi. Tietysti te ette käytä syytettyjen penkillä istuessanne silkkiin ommeltua vaakunaanne!" — "En sitä ajatellutkaan. Kunhan hankimme vaunut, maaluutan minä sen oveen." — "Minä ajattelinkin vain, että vähähän teillä nyt on hyötyä esi-isistä ja kunniamerkeistä. Häpeä pysyy kuitenkin ainiaan." — "Ei vielä toki olla niin pitkällä." — "Antakaa anteeksi, että kerron, mitä mieheni sanoo, jolla kuitenkin on toki vähä taitoa näissä asioissa. Te olette jo melkein kuin tuomittu, sanoo hän. Mutta me olemme ylempänä kaikkia etuluuloja emmekä siis aivan kokonaan keskeytä entistä seurusteluamme." — Minä siis olin jo tuomittu maailman silmissä. Selvästi minä ymmärsin, ett'ei poliisiluutnantin rouva ollut enää julkisesti yhdessä meidän kanssamme näyttäytyvä. Täst'edes olin minä oleva hyljättyjen luvussa.

Se ajatus vei minulta viimeisenkin ryhtini, niin että minä tuskin enää jaksoin liikkua kotona, mihin tahdoin. Ikkunan edessäkään en enää kärsinyt istua, kun ohi kulkevat ihmiset näyttivät seisattuvan katselemaan ja sormellaan osoittelemaan minua. Betti kyllä koetti vakuuttaa sen olevan vain luuloa, mutta näinhän minä omilla silmilläni Heimreichin rouvan kävelevän pari kertaa edestakaisia toisella puolen katua vanhimman tyttärensä kanssa ja pilkallisesti katselevan meidän ikkunoihimme päin. Se oli perin kiusallista. Minä aloin riutua ja unikin karkkosi niin kokonaan, että Kaarlen täytyi kuorsaamisensa tähden muuttaa toiseen huoneesen.

Bergfeldtin rouva kävi myöskin meillä, mutta eipä hän virkistänyt, vaan päinvastoin. "Hyvänen aika, rouva Buchholz", sanoi hän, "oletteko pulassa. Mutta eihän teidän olisi pitänytkään heti lyödä hiilikoukulla." — "Mitä lorua se on?" — "No, olettehan te sitä tyttöä piesseet, niin että veri on virtanaan juossut. Siitä kyllä saatte jonkun puoli vuotta." — "Vaikk'ei ole puhettakaan lyömisestä. Kuka semmoista lörpöttelee?" — "Rouva Buchholz, hyvin minä säälin teitä, mutta sitähän nyt kaikki puhuvat koko kaupungissa; vaan kaikkialla minä kuitenkin puolustan teitä ja sanon: oli onni, että sillä piialla oli kovat luut, muuten ne vielä veisivät Buchholzin rouvan mestauslavalle." — "Ja sekö muka on puolustusta, — niin; tehän olitte niin ystävällinen minua kohtaan, kun minun Emilini silloin surmasi itsensä… minuun olisi todellakin kovasti koskenut, jos ne olisivat teidät mestanneet tai muuten surmanneet." — "Jumala minua suojelee ja armahtaa. Minä voin vannoa, ett'en ole sormeanikaan nostanut lyömisaikeessa." — "No, rouva Buchholz, älkäähän tehkö väärää valaa. Mitenkä ihmiset osaisivat semmoista puhua, ell'ei siinä olisi yhtään totta? Teiltä on varmaankin vain luiskahtanut käsi, jossa sattumalta hiilikoukku oli. Niin minä sanoisin oikeuden edessä, jos olisin teidän sijastanne pulaan joutunut."

"Hyvä rouva", sanoin minä, "tämän kaltaista puhelua minä en enää jaksa kuulla, mieluisimmin olisin minä yksin." — "Kyllä minulla aikaa on", sanoi hän ja jäi istumaan. "Ensimältähän ne vain niin puhelevat, sittemmin kaikki unhottuu, vaikka mitä kerran on tarttunut ihmiseen tällä tavalla, sitä ei mikään sade saa pois pestyksi." — Ja samaan tapaan lorusi hän, kunnes minä olin sekä ruumiillisesti että henkisesti aivan menehtynyt. Kun hän viimeinkin läksi, sanoin minä Bettille: "Minä en ota enää ketään vastaan, vaikka itse Suur-Mogul pyrkisi."

Mutta täytyi minun kuitenkin tehdä yksi poikkeus. Rouva Helbich, se ravintolan pikku emäntä, ei huolinut kielloista, kun sanoi itsellään olevan tärkeätä ilmoitettavaa. Hän tiesi kaikki tarkoin. Skaatin pelaajat olivat tästä asiasta paljon kiistelleet, ja sentähden hän oli ruvennut tarkkaamaan heidän puhettansa. "Rouva Buchholz", sanoi hän, "teitä meidän on kiittäminen kaikesta onnestamme, ja nyt meidän täytyy kokea, että teille tapahtuu tämmöinen onnettomuus. Se koskee sydämmeen asti. Te olette varmaankin aivan syytön." — "Kyllä olenkin, rouva Helbich, vaan ei kukaan sitä usko." — "Minä uskon", sanoi hän vilkkaasti, "ja sentähden juuri minä tulinkin, sillä kuulkaahan, mitä myöskin sanotaan: koira on myöskin epäilyksen alainen." — "Ei suinkaan, asianajajat ovat jo miettineet ja tutkineet kaikki." — "Varkaat aina ensiksi myrkyttävät kahlekoirat." — "Se ei sovi, sillä tämä olikin pieni huonekoira." — "Juuri sentähden. Kahlekoirat ovat ulkona, niin että varkaat pääsevät niiden luo, mutta rakki oli sisällä, kuka sen myrkytti? Ei suinkaan kukaan muu kuin joku talon väestä." — "Se ei myöskään sovi, rouva Helbich, sillä rakki oli nuoralla kuristettu. Te erehdytte." — "Eräs meidän päivällisvieraistamme, joku ylioppilas, sanoi, että te olisitte vapaa syytöksestä, jos voitaisiin näyttää koiran olleen myrkytetyn." — "Rouva Helbich, minä kiitän teitä myötätuntoisuudestanne, mutta tottahan oikeus on viisaampi kuin joku ylioppilas ja me muut, jotka emme ole lukua harjoitelleet. Kaikkihan tutkittiin eikä mitään epäilyttävää huomattu." — "Ja minä niin varmaan luotin tuovani teille apua. Rouva Buchholz, ette usko, miten minä olen pahoillani." — Hän heltyi itkemään ja minä samoin. Kaikista puheluista oli tämä raukasevin, sillä me molemmat olimme niin avuttomat. Ja seuraavana päivänä oli asia tuleva ratkaistuksi.

Minä olin niin raukea, että kävin levolle ennen pimeän tuloa. Kaarle tuli ja istuutui minun viereeni. Hän puhui hyvin ystävällisesti ja neuvoi, ett'ei minun pitänyt katsoman asiaa pahemmaksi, kuin se olikaan. Mutta oliko hänen luonansa käynyt niin paljo hyvää tarkoittavia ystäviä? — "Lepäähän nyt hyvästi", sanoi hän, "älä ole huolissasi. Kun koetukset menevät ohitse, palaa kyllä entinen iloisuutesi jälleen. Saathan täällä maata ihan rauhassa, ole nyt vain tyytyväinen." — "Kaarle", sanoin minä, "ethän toki vaatine minua kehräämään kuin kotikissa? Vaikka osaisinkin, niin en sitä saisi tehdyksi tässä kurjuudessa."

Betti tuli kysymään, eikö minulle mikään ruoka maistuisi. "Vähän korppua ja maitoa saat tuoda myöhemmin, sen verran vain, että hengissä pysyn, mutta ei silläkään ole vielä kiirettä."

Ei minulla ollut vähääkään nälkä. Hirmuiset ajatukset karkoittivat ruokahalun. Puoli unessa näin vankiloita ja mestauksia, ja vaikka ihan selvään ajattelin, että sen vaikutti vain tuo Bergfeldtin rouvan loruaminen, niin heti kun silmäni suljin, alkoi taas kuulustelu oikeuden edessä.

Kaarle sanoi hyvää yötä ja Betti vaati minua syömään edes jotakin. Hänen mielikseen tein luonnolleni väkivaltaa, ja hyvältäpä se ruoka sitte maistuikin, kun kerran alkuun pääsin. Maito oli lämmitetty ja korput murakat. Betti oli tuonut yölampun, jonka hän nyt sytytti ja läksi sanottuaan hyvää yötä. Minä olin taas yksin.

Tämä oli siis moitteettoman elämän viimeinen yö; vaan täst'edes minä en saattanut enää vapaasti katsoa ketään silmiin. Jos kaksi missä kuiskutteli ja pilkallisesti nauroi, täytyi minun aina luulla heidän nauravan minua. Jos ken minua katseli kieroon, niin eikö hänellä ollut oikeutta siihen? Saatoinko minä enää koskaan moittia ketään kanssaihmistäni, sanomatta itsekseni: olethan itsekin istunut syytettyjen penkillä ja sinut on tuomittu syylliseksi. — Nukkua minä olisin tahtonut, ah, miten mielelläni nukkua!

Minä käännyin milloin millekin kyljelle, ja kun viimein juuri olin nukkumaisillani, tunsin joutuneen korpun muruja tilalleni, jotka siellä pienimmästäkin liikkeestä ritisivät ja minua kiusasivat. Vähitellen rupesivat ne yhä enemmin kiusaamaan, kunnes sitä oli ihan mahdoton kärsiä, niin että minun täytyi nousta ylös tekemään uudestaan tilaani. Siinä puuhassa virkistyin niin, ett'ei unta ollut ajatteleminenkaan.

Minä makasin makaamistani yhä mietiskellen niinkuin ennen. Maltas, eikö tuossa taaskin ollut korpun muru? Oli todellakin. Varmaankin oli joku pudonnut sänkymatolle ja siitä tarttunut paljaasen jalkopohjaan. Koko taistelu oli kestettävä uudestaan; aivan siitä oli joutua toivottomuuteen. Minä itkin suuttumuksesta ja väsymyksestä. Miten vähä Jumala todellakin tarvitsee välikappaletta, ihmisiä rangaistakseen; yhdestä korpunmurusta on kylliksi! Minä kyllä tiesin, ett'en ollut aina ollut semmoinen, kuin minun olisi pitänyt olla, vaan olinko minä todellakin ansainnut niin hirmuista rangaistusta? Viimein kuitenkin nukuin.

Aikaisin seuraavana aamuna heräsin siitä, että viereistä huonetta puhdistettiin, piika availi ikkunoita, työnteli tuoleja ja asetteli kaikkia paikoilleen. Betti oli jo myöskin liikkeellä. Hän tuli hiljaa katsomaan, vieläkö minä nukuin, ja ihmetteli, että minä jo olin herännyt. — "Lapseni", sanoin minä, "kun on huolta mielessä ja korpunmuruja vuoteessa, niin huonoapa se makuu on." — Hän auttoi minua pukeutuessani. Myöhemmin tuli eno Fritz, joka oli minun todistajani, ja vaikka aika kyllä kului hitaasti, oli meidän viimein lähteminen. Murhenäytelmän viimeinen näytös alkoi.

Minä en ollut vielä koskaan käynyt lakipalatsissa ja ja nyt piti minun astumaan sinne syytettynä. "Tuolla takana on piha, jossa mestataan", sanoi eno Fritz ja viittasi erästä muuria. Minua värisytti. — "Älä pelkää", sanoi hän, "niin kauan ei ole mitään vaaraa, kun pyövelillä on kädessä valkoiset hansikat. Vaan milloin hän ne riisuu…" — Kaarle kielsi häntä semmoista puhumasta ja tarjosi minulle käsivartensa. Hän kysyi 29:ttä huonetta; meille näytettiin tietä, ja astuttuamme pitkän käytävän päähän olimme perillä. Muutamia ihmisiä istui siellä penkeillä, toisia oli seisomassa, Herra ja rouva Greve olivat siellä, samoin molemmat poliisimiehet ja tohtori. Näin minä hänetkin, joka oli minulle tämän kaiken saanut aikaan.

29:stä huoneesta tuli juuri oikeudenpalvelija ja luki paperilapusta: "Ahrens syyttäjä, Meijer vastaaja." Odottelijoista meni monta sisään, vaan pianpa he palasivat, sillä he olivat viime hetkenä sopineet. Ne onnelliset! — "Band syyttäjä, Buchholz vastaaja!" huusi nyt palvelija. Minua väräytti. Jos olisin astunut taikinassa, eivät jalkani olisi tuntuneet raskaammilta kuin nyt; enemmin kuolleen konnan kuin elävän ihmisen näköisenä hoipertelin minä sisään. Minut vietiin pieneen, nelikulmaiseen aitaukseen, jossa sain istuutua tuolille. Siinä se oli tuo aituus, joka erottaa syylliset muusta maailmasta.

Vehreäpäällyksisellä korkolattialla istuivat tuomarit ja lautamiehet ynnä kirjuri. Kirjuri luki syytöksen. Oikealla puolella istui syyttäjä, keskellä kutsutut todistajat; taaksemme oli kokoutunut yleisöä, jota aituus erotti asianosaisista.

Kaikki, mitä minä muka olin sanonut, luettiin nyt julki; miten loukkaavalta se nyt kuului miehen suusta, joka ei ollut silloin läsnä. Tuomari, joka mustan pukunsa tähden näytti hyvin juhlalliselta, sanoi sitte, että kaikki, mitä todistajat aikoivat sanoa, piti valalla vahvistettaman, ja neuvottuaan heitä vakavasti käski heidän poistua. Heidän lähdettyään kääntyi tuomari syyttäjän ja minun puoleeni ja sanoi, että parempi olisi meidän sopia; olimmeko valmiit sopimaan?

"Olen minä!" sanoin huoaten.

"En minä!" sanoi se tyttö. Hänellä oli muka yhtä hyvin kunniansa kuin noilla ylhäisilläkin, niin ett'ei hänen tarvinnut antaa jaloillensa polkea.

Sitä ei ollut tapahtunutkaan, vastasi tuoman. Mitä hänelle oli hyötyä rangaistuksen vaatimisesta moitteettomalle rouvalle? Rouva Buchholz peruuttaa loukkauksensa ja maksaa kulungit, silloinhan piti tytön kunnia oleman hyvitetty.

Tyttö ei sanonut siihen tyytyvänsä, vaan vaativansa rouva Buchholzia vankeuteen ja kolmen tuhannen markan korvausta.

"Rangaistuksen punnitsee ja määrää oikeus", sanoi silloin esimies hyvin jyrkästi. "Teillä ei ole mitään vaatimista." — "Vaan minun asianajajani niin sanoi", — "Teilläpä lienee sitte varsin omituinen asianajaja." — "Hän ymmärtää enemmän kuin muut lainoppineet." — "Sepähän nähdään."

Kun ei sovinnosta mitään tullut, jatkettiin asian käsittelyä. Ensimäiseksi todistajaksi kutsuttiin sisään tohtori Wrenzchen. Tuomari huomautti hänelle, että hän voi likeisen sukulaisuuden tähden jättää käyttämättä todistusvuoronsa. — "Mitä hän nyt tekee?" kysyin tuskaisesti itseltäni, "kostaako hän nyt ja saa aikaan ainaisen riitautumisen?"

Tohtori ei sanonut rupeavansa mitään todistamaan; häntä ihmetytti suuresti julkeus, että tyttö oli kutsunutkaan hänet. — Sitä jalomielisyyttä minä pidin arvossa enkä sitä koskaan unhota.

Sitte tuli herra Greve. Häneltä kysyttiin ikää, säätyä ja uskoa, ja hänen täytyi vannoa olevansa mitään salaamatta tai lisäämättä ja puhuvansa puhdasta totta, niin totta, kuin Jumala hän auttakoon. Se hänen piti lausua oikeaa kättänsä ylhäällä pitäen ja kaikki läsnäolijat seisoivat.

Tuomari kysyi herra Greveltä, kuuliko hän, että syytetty tuona iltana sanoi syyttäjää "kelvottomaksi petturiksi"? Herra Greve ei sanonut sitä muistavansa. — Oliko Greve kuullut syytetyn sanovan syyttäjää "hävyttömäksi kuin Oskar"? Se sana oli tosin Grevestä tuntunut sivistyneen naisen suusta oudolta, ja sentähden oli hänellä aihetta luulla, että syytetty oli ollut hyvin kiihtynyt.

"Herra tuomioistuin", sanoin minä, "tästä sanasta minä voin tunnustaa todistuksen oikeaksi ja todeksi ja pyydän kuulemaan minunkin todistajaani. Tuo tyttö on aina käyttäytynyt minua kohtaan nenäkkäästi ja hävyttömästi." — Eno Fritz kutsuttiin. Heti se syytteliäs tyttö sanoi: "Tätä todistajaa minä en hyväksy." — "Todistajan hyväksyttävyydestä päättää oikeus", sanoi presidentti.

— "Sama se minusta, minä en huoli hänestä. Hän yritti kerran minua nipistämään poskesta ja minä löin häntä sormille. Siitä asti hän vihaa minua." — "Toivoakseni ei kukaan usko minulla olevan niin huonoa aistia", sanoi eno Fritz, vaan tuomari häntä vakavasti muistutti pysymään asiassa.

Eno Fritz nyt selitteli, että syyttäjä ihan ilman mitään ymmärrettävää syytä oli aina ollut kopea ja röyhkeä syytettyä kohtaan. Sen hän oli huomannut joka kerran, kun me yhdessä olimme tohtorissa. — "Mitä aihetta syytetty teille antoi semmoiseen käytökseen?" kysyi tuomari tytöltä. — "Minä en voi kärsiä kenenkään kurkistelevan minun keittäessäni kattiloihin."

"Niin kaiketi", sanoin minä, "ett'ei kokenut emäntä huomaisi, miten hänen tytärtänsä joka paikassa petetään. Mitenkä muuten olisivat menot niin yksinkertaisessa elämässä olleet niin tuhlaavaisen suuret, vaikka minun tyttäreni kirjoittaa joka pikku asiankin muistiin? Yksin minun vävynikin on sitä kummastellut. Tuo tyttö tarkoitti ja tahtoi röyhkeydellään ajaa minut kokonaan pois talosta, saadakseen sitte rauhassa nylkeä nuorta rouvaa, ja sentähden hän ensin alkoi sen rapujutun." — "Ottakaahan tämä uusi syytös heti protokollaan", vaati tyttö äreästi.

— Tohtori Wrenzchen piti kuitenkin minun puoltani.

Mutta nyt tuli pahin kohta. "Loukkaukset näyttävät olleen ärsyttämällä hankitut, niin ett'eivät ne ole juuri minkään arvoiset", sanoi tuomari, "vaan se sana, että syyttäjä olisi muka on ollut yksissä neuvoin rosvojen kanssa, vahingoittaa hänen yhteiskunnallista asemaansa."

Poliisimiehiä kuulusteltiin; he sanoivat minun tiuskaisseen, että ruokavarat olivat kaiketi varta vasten ostetut rosvoille ja että syyttäjä lienee ollut yksissä tuumissa. Sen he valalla vahvistivat ja samoin herra ja rouva Greve.

Korvani suhisivat. Lattia tuntui vaipuvan jalkaini alta ja minä vaivuin sen mukaan. Hädissäni pidin minä kiinni tuolista.

"Te pyydätte lempeää rangaistusta, eikö totta?" kysyi tuomari, aikoen lähteä lautamiesten kanssa neuvottelemaan.

Apua etsien harhaili katseeni ympäri huonetta. Sieltä huomasin kasvot, joille näytti levinneen kaikki koko maailman laupeus, ja kyyneleiset silmät katselivat minua rukoilevasti. Minä ymmärsin sen katseen pikku rouva Helbichin silmistä, ja ikäänkuin jumalallisesta mieleenjohdatuksesta nousin minä seisomaan ja huudahdin: "Herra tuomioistuin, vielä yksi kysymys syyttäjälle: ensin hän tunnustakoon, miksi hän antoi koiralle myrkkyä."

Olisi voinut kuulla neulan putoamisen, niin syvä hiljaisuus syntyi yht'äkkiä salissa. Tyttö vaaleni ja näytti joutuvan varsin hämilleen. "Minä en voinut kärsiä sitä petoa", sanoi hän. — "Tunnustatteko siis myrkyttäneenne koiran?" kysyi tuomari ja katsoi häneen läpitunkevasti. — "Minun kiusakseni ristittiin se Maffi Bandiksi, kun minun nimeni on Maria Band." — "Senkötähden te sen sitte surmasitte?" — "Minä en enää tahtonut kuulla sitä nimeä, eikä se muuten ole tottakaan." — "Te jo puoleksi tunnustitte, parasta olisi sanoa koko totuus. Eittämisestä ei ole apua, sillä tiede kyllä saa selvän myrkystä." — "No, minä annoin sille jauhoja, päästäkseni siitä."

"Ja keltä te saitte myrkkyä?" — "Apteekista." — "Mistä apteekista?" — "En minä enää muista." — "Teroittakaahan muistoanne; hyvinpä olisi kummallista, jos sitä ette muistaisi." — "En minä sitä itse käynyt hakemassa." — "Ja kuka se teillä oli apulaisena?" — "Eräs tuttu?" — "Kuka tuttu?" — "Vieras se mies oli, jota minä pyysin…" — "Taaskin tuntematon, tietämätön asia", sanoi tuomari, viitaten luoksensa palvelijan, jolle hän kuiskasi jotakin. Hän meni ja palasi kohta poliisimiehen kanssa. Tuomari nousi seisomaan ja sanoi:

"Koska naimaton Maria Johanna Band on hyvin pahasti epäiltävä olleen avullisena tohtori Wrenzchenin talossa tapahtuneessa varkaudessa, pannaan hänet tutkintovankeuteen ja koko varkausasia otetaan uudestaan tutkittavaksi. Yksityissyytös rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan jätetään sillensä."

Maria Band seurasi poliisimiestä vankeuteen ja minä olin vapaa.

Me poistuimme oikeuspalatsin 29:stä huoneesta, tehden tilaa toisille riitelijöille. Toivottavasti minä siellä nyt olin ensimäisen ja viimeisen kerran. Vaan jos kuitenkin sattuisi asiaksi, niin puhuisin minä aivan toiseen tapaan, sillä nyt minä olen jo jotenkin tutustunut lakitieteesen.

Kun ulos pääsimme ja helpotuksesta hengähdimme, tulla tylleröittä pieni, lihava rouva Helbich minun luokseni ja toivotti minulle sydämmensä pohjasta onnea. "Rouva Helbich", sanoin minä, "teillä on tarkka äly. Mitenkähän minulle olisi käynytkään ilman teitä?" — "Niin sen piti käymän, kuin kävikin", sanoi hän, "teitä auttoi taivaallinen Isä, hän se saattoi ilmi kaikki oikeaan aikaan." — Minä pusersin hänen kättänsä: "Ja te se serafini, jonka hän lähetti." — Me ymmärsimme kyllä toinen toisemme.

Muutamien päiväin kuluttua sain minä taaskin oikeudelta kirjeen: yksityissyytös oli kumottu.

Tytön oli täytynyt tunnustaa. Maffi oli kaivettu pois haudasta ja lähetetty arkussa kuin ihminen kemistalle, joka siitä ruumiista oli löytänyt sangen paljon myrkkyä. Nuora kurkussa oli ollut petosta niinkuin tytön sitominenkin ja suuntukkiminen. Samoin oli tullut selville, että toinen rosvo oli ensin lähestynyt häntä sulhasen tavalla ja kietonut hänet sekä rakkaudella että vielä enemmin ryöstöllä. Kun hän ei ollut lapsuudestaan tottunut varastelemaan, ei hän ollut siihen suostunut, mutta sanoinhan minä aina, ett'ei siitä tytöstä ollut mihinkään.

Poliisi oli täten päässyt tytön seniltaisen käytöksen perille. Rosvoja etsiskeltiin ja tohtori rupesi jo toivomaan saavansa takaisin hopeakalunsa.

Vaan minulla yhä vielä tuntuivat viime aikojen kärsimykset jaloissa, ja Kaarleni tukka oli käynyt harmaasen vivahtavaksi. Oma uskollinen, rakas, kunnon Kaarleni, niinkö se huoli minun tähteni sinua suretti? Saanko sen milloinkaan ja millään rakkaudella palkituksi?

Vävyni.

Eittää ei käynyt, että viime viikkojen vastukset olivat minut perin väsyttäneet, ja vaikka minä kyllä koetin hymyillä, niinkuin hammasrivit hammaslääkärien näytelaatikoissa, niin mieliala ja kasvojen väri tulivat päivä päivältä yhä kiukkuisemmiksi ja kellertävämmiksi. Vaikka olinkin vakavasti päättänyt kohdella Kaarleani lempeimmällä myöntyväisyydellä, oli minun kuitenkin mahdoton kukistaa nurisevaisuuttani, jolla tahtomattani tein sekä hänen että Bettin elämän katkeraksi. Seinällä suriseva kärpänen suututti minua, ja he molemmat saivat siitä kuulla toria. Rouva Helbich kyllä toi parasta, kotona tehtyä elinnestettä, mutta se turmeli vatsan, niin että se rupesi minua inhottamaan. — Minä olin sairas.

Kun siitä en ruvennut paranemaan, tein viimein niin, kuin Kaarlekin jo alussa neuvoi, ja kutsutin tohtori Wrenzchenin. — "Olihan hän erittäin hyvä sinua kohtaan siellä oikeuden edessä", sanoi Kaarle, "kyllä sinä voit häneen täydellisesti luottaa." — Vaan minä pelkäsin hänen määräävän minulle jotakin lääkettä, joka minun vahingoittaisi. Niin hämmentynyt oli järkeni. Viimein hänet kuitenkin kutsuin.

Tohtori tutki minua tarkkaan ja sanoi, että ainoastaan pitkä oleskelu Karlsbadissa voi minut tehdä jälleen terveeksi. — "Ei", vastasin minä, "niin kauas minä en anna itseäni lähettää. Mitenkä täällä kaikki kävisi, jos minä olisin poissa?" — "Kyllä te voitte huoletta lähteä, ja mitä pikemmin, sen parempi." — "Että olisin pois teidän tieltänne!" — "Ett'ei sairautenne tule paranemattomaksi." — "Entä jos Emmi tahtoisi nähdä ja tarvitsisi äitiänsä?" — "Jos tahdotte säilyttää itsenne lapsillenne, niin totelkaa neuvoani; vävynä minä taivun teidän tahtonne mukaan, vaan lääkärinä minä olen ankara ja taipumaton ja vaadin kuuliaisuutta. Joko siis lähdette kohta Karlsbadiin taikka minä lähetän teidän luoksenne notaariuksen, että saatte ilmoittaa viimeisen tahtonne."

Se auttoi. Tarpeelliset valmistukset oli pian tehty ja surullisen eron jälkeen nousimme Betti ja minä rautatien vaunuun. Saatoinko minä tietää, emmekö suoraa päätä ajaneet kuolemaan eikä Karlsbadiin?

Betti oli heti päättänyt lähteä minun kanssani ja kärsi minun oikkujani, joita en kuitenkaan tahallani tehnyt, kärsivällisimmällä pitkämielisyydellä. Ennen ovien pauketta ja päänkeikautuksia, nyt tuskin kuuluvaa liikettä ja rakkautta. Olipa minulla ollutkin kylliksi kärsimyksiä, vaan ne olivat kääntyneet sappitaudiksi. Olikohan Karlsbadista tuleva apua? Minä sitä suuresti epäilin.

Siihen epäilykseen minulla oli kyllin syytä, kun ensi päivinä ei ruvennut tuntumaan mitään parannusta. Vettä juotiin säännön mukaan, aikaisin aamusilla olin minä niiden muutamien satojen joukossa, jotka pitkässä rivissä kulkivat torikaivon ohi ottamassa lähdeneitoselta lämmintä vettä valkoisissa posliinikupeissa. Sitte käveltiin ja juotiin kahvia jossakin ulko-ilmassa. Bettistä oli Karlsbad vuorineen ja metsikköineen ja Tepel-jokineen ihmeen kaunis, mutta ei minusta; minua se päinvastoin inhotti.

Minä peittelemättä lausuinkin ajatukseni hyödyttömästä laiskottelemisesta Bettille, joka ei vierestäni hetkeksikään poistunut; sanoin, että oli hirveätä ja anteeksi-antamatonta tulla sysätyksi tänne, jossa ei suinkaan parannut punakammaksi, vaan yhä keltaisemmaksi. — "Se on aivan oikein", sanoi eräs vanhanpuoleinen herra, joka astui juuri jäljissämme, "hyvin usein huonontuvat sairaat alussa, mutta se juuri todistaa, että vesi vaikuttaa; kahdeksan päivän kuluttua puhutte toisin." — "Tokkohan?" sanoin minä epäileväisesti. — "Luottakaa minuun, minä olen jo käynyt kolmekymmentä vuotta täällä Karlsbadissa ja tunnen terveyslähteet. Nimeni on Leopold Freund Breslausta ja olen iloinen, jos saan auttaa teitä neuvoilla." — Minä esitin meidät ja vettä juoden astuimme me kolmen kesken edelleen. Yht'äkkiä sanoi herra Freund: "Miksi ei tyttärenne juo terveysvettä, onhan hänkin aivan keltainen?" — "Kyllä kai!" sanoin minä, "se on vain heijastusta hänen päivänvarjonsa vuorista." — "Todellakin vain heijastusta", myönsi herra Freund nauraen; "kummallista, miten helposti luulee kaikkia terveysvettä tarvitseviksi, kun itse ihailee Karlsbadia, niinkuin minä."

Koska herra Freund on lähteiden terveysvoiman elävänä todistuksena, pitävät karlsbadilaiset häntä kaupunkinsa jäsenenä; että hän todellakin tuntee tarkoin Karlsbadin olot, sen todisti yhä selvemmin näkyvä veden vaikutus.

Appelsiininkarvaisuus ja tyytymättömyys katosivat vähitellen. Elämän ilo palasi ja silmä alkoi iloita yhä enemmin luonnon kauneudesta. Alussa me kävelimme ainoastaan hyvin lyhyet matkat, vaan pitensimme niitä päiväpäivältä.

Eräänä päivänä läksimme rivakasti kiipeämään kukkuloille; näköalat olivat varsin kauniit ja metsä niin viehättävä, että me yhä syvempään tunkeuduimme, kunnes viimein olimme aivan hengästyneet.

"Me levähdämme ensin vähän, ennekuin palaamme", sanoin minä. — Betti vastasi: "Käy sinä tähän istumaan, minä lähden edeltäpäin etsimään oikeaa tietä."

"Mitähän melua olisit pitänyt, jos tämä olisi tapahtunut alussa?" ajattelin minä, ja mietin itsekseni, miten kummallinen se on tuo kallioliemi, joka kiehuvana kuohuu maan povesta ja puhdistaa sekä ruumiin että mielen. Vähän ajan kuluttua saatoin minä jo aivan uutena ihmisenä rientää Kaarleni syliin, niinkuin tulisin suoraa päätä ihmispajasta. Joka viikko tuli Berliinistä kirje, jossa kaikki oli hyvässä järjestyksessä, vaan minulle siitä kirjoituksesta oli suuri vaiva, kun vesi ei siedä mitään henkistä työskentelyä.

Kun minua Bettin viipyminen jo alkoi huolestuttaa, tuli hän viimein, kanssansa vanhanpuoleinen herra, jolla oli päässä olkihattu, nenällä sangattomat silmälasit, leuassa valkoparta ja kädessä keppi, jolla hän tuki astuntaansa. Hän puhui paljon jalkaleinistään, vaan tarjoutui kuitenkin opastamaan meitä.

Jotka ovat samanlaisessa tilassa, tutustuvat pian toisiinsa, niin että, ennenkuin ehdimme kukkulalle ravintolaan, hän jo sanoi minua äiti Buchholziksi ja Bettin täytyi sanoa häntä isä Mikaelseniksi. Hän oli tullut Pohjois-Saksasta sovittamaan punaviinin juontisyntejänsä.

Me tulimme hyviksi ystäviksi, kun herra Mikaelsen tunsi tarkoilleen seudun ja sitä mieluisemmin astuskeli, mitä enemmin suihkukaivo paransi hänen jalkaansa. Meiltä tuntui jotakin puuttuvan, milloin hän ei ollut meidän kanssamme, ja vanhus suosi Bettiä niin suuresti, että pyysi meitä viipymään vielä kahdeksan päivää. Silloin oli hänen parannusaikansa loppuva ja meidän sopi yhdessä lähteä kotimatkalle. Minä suostuin, kun herra Freundkin sanoi hyödylliseksi vielä veden loppujuontia. Parempipa olisi ollut meidän lähteä aikanamme.

Olemme näet eräänä aamuna rauhassa syömässä aamiaistamme, Betti luvatonta kahvia maidon kanssa ja me vanhat sääntöjen mukaista niin paljojen leivoksien kanssa, kuin ainiaan on ollut tavallista järjellisillä ihmisillä. Silloin tulee sananlennätin-poika tuoden minulle sähkösanomaa, asuntomme palvelija saattamassa, että hän minut löytäisi. Minä avaan ja luen:

"Terve poika, tummat silmät, aivan isän näköinen, nimeksi pannaan Frans. Äiti voi vallan hyvin!

Wrenzchen."

Se tuli minulle aivan aavistamatta. Isä Mikaelsen toivotti sydämmellisesti onnea ja rupesi heti sanomaan Bettiä tätiksi. Vaan minä en voinut yhtyä tuohon leikilliseen puhetapaan, sillä kuka oli siellä pitävä kaikesta huolta, kun minä olin poissa? Vaan vielä enemmän sain minä hämmästyä, kun puolen tunnin kuluttua saapui uusi sähkösanoma, tämmöinen:

"Terve poika, siniset silmät, aivan äitin näköinen, nimeksi pannaan Fritz. Isä voi asianhaaroihin katsoen hyvin!

Wrenzchen."

"Herra Mikaelsen, minä en tiedä, ovatko järkeni ja ymmärrykseni vielä terveysveden kahleissa vai miten?" sanoin minä. "Ensin oli pojalla tummat silmät ja nyt yht'äkkiä siniset…"

"Kyllä semmoista tapahtuu, että silmien väri muuttuu", opetti meille isä Mikaelsen, "Darwin sitä lavealti selittelee; mutta ajan lyhyys tekee tämän tapauksen erittäin viehättäväksi. Se on välttämättä julaistava jossakin tieteellisessä aikakauskirjassa."

"Ja miksi pannaan pojalle ensin nimeksi Frans ja sitte Fritz. Ensin se on isän näköinen, sitte äitin; sepä toki on käsittämätöntä."

Isä Mikaelsen katsoi minua vähän aikaa hyvin veitikkamaisesti lasiensa ylitse. "Eiköhän niitä olekin kaksi?" kysyi hän.

"Kaksiko? Vaikka he ovat varustautuneet vain yhtä vastaan ottamaan. Oh, tämä kaikki on leikin tekoa, eno Fritzin työtä! Tuommoinen pila minusta ei lainkaan ole terveysveden juontiin sovelias!"

Seuraavana päivänä tuli mieheltäni kirje, joka todisti kaksoisten tulon. Eno Fritz oli varmaankin jo minulle ilmoittanut asian sekä nimetkin, Frans ja Fritz. Tohtorilla ei ollut aikaa, niin että hän oli pyytänyt Fritziä käymään sananlennätin-konttorissa. Emmi voi hyvin ja on perin onnellinen.

Frans ja Fritz! Nimet eivät minua suinkaan miellyttäneet. Toisen hän kyllä saattoi ristiä Fransiksi, koska se on tohtorin omakin nimi, vaan eikö olisi ollut sopiva nimittää toinen Vilhelmiksi, osittain keisarin ja osittain minun kunniakseni? — Mitä siitä on tuleva; kumpaakin täytyy puhutella koko nimeltä, jos mieli välttää alinomaista hämmekkiä. Sekasotku oli jo ilmi elävänä silmäini edessä.

Mutta kirjeessä oli vielä loppulisäkin: "Frans syntyi toukokuun viime hetkenä ja Fritz kesäkuun ensi hetkenä. Mitäs siitä sanot?"

"Että joka paikassa tehdään vain tyhmyyksiä, jos ei olla läsnä neuvomassa", sanoin suuttuen. "Lapsi-raukat; kuka heitä nyt uskoo kaksoisiksi, kun toinen viettää syntymäpäiväänsä toukokuussa, toinen kesäkuussa. Ja nimet sitte; Frans ja Fritz! Miksi ei yhtä hyvin Maks ja Morits?"

"Herra Mikaelsen", sanoin minä, "meidän täytyy heti paikalla lähteä, ilman minua ei tulla minuuttiakaan toimeen Berliinissä. Jos viivyn, niin en ehkä löydä enää Brandenburgin-porttia paikoiltansa, niin suuria ihmeitä nyt tapahtuu."

"Onko sitte Spree-joki siellä tulessa?"

"Jospa ei pahempaa olisi! Mutta ajatelkaahan: minun vävyni on siellä ilman peräänkatsojaa!"

Eno Fritz.

Kotona yhtyminen oli erittäin ilahuttava, ja kun tyttäreni poikia suutelin pikku otsille, huomasin kaikki hyväksi, mitä oli tapahtunut, eikähän niitä pikku olentoja voitu vaatia edesvastaukseen isänsä rikoksista, joka täst'edes jäikin aivan syrjään, kun kaikki puuhat tarkoittivat yksinomaan pienokaisia. Päiviksi minä heti asetuin tohtoriin. Hän tosin alussa vähän vastusteli, vaan minä kysyin: "Tahdotteko te sitte tappaa vaimonne ja lapsenne?" jolloin hän myöntyi. Mutta kylläpä nyt häntäkin hoideltiin, kun minä itse sain pelotta toimia kyökissä; viikkokauden kuluttua hän oikein loisti hyvinvoinnista.

Emmi voimistui päivä päivältä. No, minun johdollani saikin hän ainoastaan sopivaa ja vahvistavaa ruokaa, ja jos milloinkaan on ollut kunnon vartiaa, niin ainakin minä nyt olin tyttäreni ovella. Se minua vain ei miellyttänyt, ett'ei hankittu kätkyeitä, vaan liikkumattomat vuoteet. Emmi valitti Fransin sanoneen kiikuttamista epäterveelliseksi ja lasten tulevan siitä tyhmiksi. "Vanhaan tapaanhan hänet itsensäkin on kasvatettu", sanoin minä, "ja kuitenkin on hänestä tullut tohtori. No, ehkäpä hän ilman kätkyttä olisi jo ammoin päässyt terveysneuvokseksi."

Sangen usein halusin minä kätkyttä, varsinkin Fransille, joka on luonnostaan huutavampi, niin että mummo Buchholzin täytyy häntä kanneksia, kunnes rauhoittuu. Minä huomautin tohtorille, ett'ei meidän suvussamme koskaan ollut semmoista, joten tuo virhe epäilemättä oli kotoisin hänen suvustansa. Hän sanoi: "Rakas anoppi, ulkonaistahan se vain on."

Iltasilla tuli Kaarle tai eno Fritz minua noutamaan ja samalla kysymään, miten voitiin. Torstaina ei tohtori minun kummastuksekseni mennytkään ulos. Koko päivän häneltä kuitenkin näkyi puuttuvan jotakin, ja mikäli ilta lähestyi, sitä selvemmin voitiin huomata, miten suuresti hän kaipasi tavallista skaatti-peliänsä.

Eno Fritzille minä olin luvannut jotakin, joka vielä oli täyttämättä. Vaikka koetukset ja Karlsbadin matka olivat minua estäneet käymästä Lingenissä, olin minä kuitenkin ryhtynyt valmistaviin toimiin. Kotiin palatessa tohtorista kysyin minä: "Fritz, vieläkö sinulla on entinen aikomuksesi lujana?" — "Suurempi halu minulla on naimaan kuin milloinkaan." — "Hyvä, saammepahan nähdä, mitä on tapahtuva."

Ja kohta tapahtuikin. Lingeniläinen mummo tahtoi tulla Eriikan kanssa Berliiniin tarkastelemaan, voisiko tähän synnin pesään astua, heti joutumatta paholaisen käsiin. — "Vilhelmiina, mitenkä sinä olet sen saanut aikaan?" kysyi eno Fritz. — "Saarnakirjeellä", vastasin minä. "Sinä sanoit mummon pitävän rahasta ja minä kirjoitin, miten paljon sinä vuodessa kokoat, niin ett'ei hänen tarvitse kukkaroansa keventää. Mitä Eriikan sielun autuuteen koskee, niin ilmoitin minä meidän suvussamme olevan lähes 400-vuotisen provastin, joka toivottavasti on hänelle riittävä takaus. Se naula veti." - Eno Fritz otti minut kiinni ja tanssitti minua, sanoen: "Vilhelmiina, oletpa sinä kelpo mummo!" kunnes minä aivan hengästyin.

Mummo olisi tahtonut asua Krausessa, mutta minusta oli parempi ottaa hänet meille, ja hyvä se olikin, sillä kovin sitkeäksi me hänet huomasimme. — Suoraa päätä hän ei voinut antaa suostumustansa, koska näön mukaan päättäminen on synnillistä, sanoi hän. Nuuskittuaan läpi kaikki eno Fritzin kirjat myönsi hän myöhemmin ehkä voivan asiasta tulla jotakin. Olipa hyvä, ett'ei hän sattunut kuulemaan, miten eno Fritz sitä nauroi.

Minä häntä puolestani lakkaamatta ahdistelinkin niin, ett'ei hänellä viimein ollut enää mitään päteviä syitä. Siihen hän kuitenkin lopuksi turvautui, että Berliini on liian jumalaton. "Katselkaahan toki ensin vähän, ennenkuin näön mukaan päätätte", sanoin minä. — "Sanomista minä kyllä näen, miten täällä eletään." — "Se on lorua." — "Ohoh;" sanoi hän.

Minä jätin tohtorissa olon Bettin huoleksi ja läksin itse juoksentelemaan, sillä pitihän näytellä mummolle Berliiniä. Eno Fritz tilasi heti vaunut Beskowista, ja sitte ajeltiin milloin minnekin. — "On täällä kaiketi joka päivä metsästäjäin juhlia Berliinissä?" kysyi hän. — "Eipä niinkään", vastasin minä, "nämä ihmiset, joita on niin paljo kaduilla, kuljeksivat asioillaan, levätään lauantai- ja aattoiltoina ja ollaan huvituksissa sunnuntai-iltoina." — Kaikki hänen piti saaman nähdä, mitä suinkin nähtävää oli; hän oli kuin vuosikausia levännyt, tehdäkseen nyt kävelymatkoja Berliinissä. Ja minä aina mukana.

Voittopylvään päähänkin tahtoi hän kiivetä, mutta jätti sikseen, kun minä sanoin sitä sopimattomaksi vanhanpuolisille naisille. Ja sitä ruokahalua, joka hänellä oli! sulamattomimmatkin tavarat menivät mukiin; hän vätysteli niin kauan, kunnes sai kaikki hienoksi. Tuo joka paikkaan pyrkiminen oli meille aika kiusa, kun meillä kuitenkin oli tarkoituksena naimispuuha eikä näkeminen. Kun hän pyrki Egyptin museoon, sanoi eno Fritz sen olevan suljettuna, koska muka muumioita paraillaan vuorattiin; niin me toki siitä pääsimme.

Tosin näkyi Berliini häntä päivä päivältä yhä enemmin miellyttävän, vaan itsepäisyys ei ruvennut sittekään poistumaan. Jo hän määräsi lähtöpäivänkin, emmekä me olleet vielä ehtineet vähäistäkään pitemmälle. Vaan vähänpä hän tunsi eno Fritziä.

Viimeisen edellisenä iltapäivänä ajoimme Potsdamiin. Ilma oli helteinen ja kuuma ja vesien päällä oli keveää välkkyvää utua, ja juuri vähää ennen kuin saavuimme Babelsbergin palatsilinnan luo, jyrisi ukkonen ja tulet välkkyivät taivaalla, joka yht'äkkiä synkkeni pimeäksi. Tuuli nousi suhisemaan puiden latvoissa. "Tulee kova ukonilma", sanoi portinvartija ja päästi meidät palatsin suojaan. Ja totta hän ennustikin, sillä kohta kuului jyrähdys ja näkyi tuli yht'aikaa ja vettä alkoi sataa rankkaamalla. Oli yö keskellä päivää ja yön mukana oli meille kaikille tullut pelko, varsinkin mummolle. Hän pisti sormet korviinsa, ett'ei kuulisi kovia jyräyksiä, ja ummisti silmänsä, ollakseen näkemättä hirvittäviä ukontulia; sentähden hän ei myöskään nähnyt, mitenkä holvin pohjapuolella kalpea, pelkäävä tyttönen tunkeutui turvaa etsien hyvin lähelle pelotonta miestä, joka häntä lujalla käsivarrellaan tuki. Ja kun välähtävä tuli valasi taivaan ja maan, näin minä onnellista hymyä miehen kasvoilla. Ne olivat eno Fritz ja Eriikka.

Myrskyn tauottua katselimme vartian johdolla Babelsbergia. Me pääsimme keisarin työ- ja makuuhuoneesen. Sametti, silkki ja kultaiset korut eivät ole täällä vallalla. Kapea sotilassänky on keisarilla öillä leposijana, mutta korkeuden ja ylhäisyyden enkeli tuntuu pitävän siipensä levitettynä sen päällä, niin että mieli kääntyy kunnioitukseen.

Tällä välin oli taivas kirkastunut. Myrskyä seurasi iloinen päiväpaiste, niinkuin rauha seuraa sotaa; metsä, vedet ja kedot olivat koko komeudessaan silmäimme edessä.

Meidän täytyi kävellä etemmäksi. Me astuimme marmoripalatsin puiston ohitse, jossa keisarillisia lapsia oli leikittelemässä.

Sanssoucissa oli jo mummo joutunut ihmetyksiinsä ja kauanpa hän saisikin etsiä toista sen vertaista paikkaa; vaan vielä enemmin ihmetyttivät häntä Charlottenhofin ruusut, jotka ulottuivat aivan kattoon asti. Siellä eno Fritz ei enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan veti vieressään astuskelevan Eriikan luoksensa ja mummolta kysymättä suuteli häntä. Mikäpä siinä enää auttoi? — "Voitteko yhä vielä pysyä itsepäisenä?" kysyin minä mummolta.

Oliko hän nyt vähän pehmeämpänä äskeisen myrskyn tähden vai muisteliko hän kerran itsekin kokeneensa ruusuaikaa, josta nyt ainoastaan pahimmat piikit olivat jäljellä? Mutta vaiti hän oli. Minä viittasin nuoria tulemaan luoksemme ja kun he pääsivät aivan meidän eteemme, annoin minä mummolle vahvan kehoitussysäyksen selkään. Silloin hän sanoi: "No, suostun minä!"

Edelleen astuskellessamme puhelimme me vanhat asian käytöllisestä puolesta, ja kun minä puolustin häiden heti pitämistä, syttyi uusia kiistoja. "Minun veljeni on kyllin kauan odotellut", sanoin minä, "parin viikon päästä häät, eikö niin, Fritz?" — "Mitä pikemmin, sen parempi." — Mummo sanoi sitä sopimattomaksi. — "Ei siitä ole kellekään vahinkoa", sanoin minä. — "Täytyy pitää vanhoja tapoja kunniassa", vastusti hän. — "Jättäkää nyt jo kaikki muriseminen; mikä on päätetty, se on päätetty." — "Ei ole." — "Onpa kyllä." — Fritzin ja Eriikan tähden minä taivuin, mutta ilman heitä olisi minun ja mummon välillä vielä syttynyt aika riita.

Iltasilla vietettiin kihlajaiset. Fritz oli perin vallaton ja sai mummonkin ilostumaan ja joi moneen kertaan sukulaisuusmaljaa hänen kanssansa, niin että mummo tuli maistamaan enemmän, kuin hänelle oli sopivaa. Hänen täytyi seuraavana päivänä maata puolelle päivälle ja selvitellä päänkipuansa vain natroonilla ja kivennäisvesillä. Kun minä siitä toruin eno Fritziä, sanoi hän: "Mitä minä sille voin: vaikeata se kyllä on, mutta oikein ansaittua. Miksi hän ei ole paremmin tottunut meheviin juomiin?"

Mitenkä kullekin käy.

Frans ja Fritz kaunistuvat päivä päivältä, ja vaikka heidät kyllä jo ammoin olisi voinut kastaa, odottaa tohtori, kunnes eno Fritz palaa häämatkaltansa, sillä hänet on valittu sylikummiksi nuoremmalle, jota vastoin minun Kaarleni on pitävä vanhempaa.

Emmi ei enää ole yksin, kun hänen miehensä menee sairaskävelyilleen tai torstai-iltoina ystäviensä luo.

Eno Fritzin hääfrakkia tehdään jo, hänellä kun enää on vain muutamia päiviä Lingeniin lähtöönsä, josta hän sitte nuoren rouvansa kanssa heti matkustaa Rein-joelle. Minua ja minun Kaarleani hän ei huolinut mukaansa, kun muka pelkäsi liian paljojen sukulaisten tekevän häät ikäviksi, ja kun hän tahtoo tehdä ne oikein hauskoiksi, vie hän todistajaksi ystävänsä Teodor Mannin, joka ei koskaan laiminlyö leikkiä, vaan on laulunsa ja soittonsa tähden tervetullut mihin hyvänsä.

Weigeltissä oli paljo muuttunut. He olivat uuden sukulaisensa varoihin luottaen ottaneet velkaa, voidakseen näyttää arvokkaammilta, kuin todella olivat; vaan se turhamaisuus oli tullut kovin kostetuksi. Emilin äkillinen kuolema hajoitti kaikki uneksitut tuulentuvat ja äkisti huomasivat he nyt, minkä kuilun partaalle olivat joutuneet katsellessaan pilviin eikä eteensä.

Mutta Augusta ei menettänyt rohkeuttansa, vaan alkoi taaskin tehdä kukkia ja iloitsi, kun entiset ostajat rupesivat häneltä nytkin ostamaan. Valtiollisiin vehkeihin tunkeutuminen oli hänen mieheensä kyllä syvälle piintynyt, mutta ei hän kuitenkaan vielä ollut perin takertunut, niin että hänet voi vielä pelastaa. Kun vanha Bergfeldt ei enää kyennyt joutohetkinään pitämään kunnossa käsityöläisten ja pikku kauppiasten kirjoja, taivutti Augusta miehensä rupeamaan vanhuksen sijaan ja jakamaan ansion hänen kanssansa. Ja kun Weigelt ei enää päässyt entisten haaveksijakumppaniensa pariin, häpesi hän vähitellen herkkäuskoisuuttansa ja näytti käsittävän olevansa toki liian tyhmä hallitsemaan.

Bergfeldtin rouva on ryhtynyt huoneiden vuokraamiseen, mutta huonosti hänelle tähän asti ovat ylöspitohyyryläiset sattuneet. Ensimäinen karkasi tavaroineen, jättäen viime kuukauden maksamatta sekä muut pikku maksut ja kokonaisen taalerin, jonka oli saanut lainaksi. Tämän toisen, joka hänellä nyt on, pelkää hän tekevän samoin ja on sentähden pistänyt avaimen reiästä nauhan ja sitonut toisen pään hyyryläisherransa arkkuun. Yöksi sitoo hän toisen pään kalvosimeensa, josta sitte heti herää, jos herra lähtee viemään pois arkkuansa. Lokakuussa muuttavat he Doroteankadulle yliopiston seutuun, jossa paremmin saa huoneet vuokratuksi, koska siellä asuu ylioppilaita, joiden oppivaisiin sydämmiin professorit upottavat tieteen siemenet, joita sitte pitää aamuin ja illoin kastella oluella, että ne rupeaisivat itämään. Minä jo aioin esittää hänelle asukkaaksi herra Kleinesiä, mutta oikeaan aikaan vielä johtui mieleeni, ett'eivät he oikein sovikaan yhteen. Herra Kleines voi hyvin entisellään.

Kun Krauset ovat sukua Eriikalle, niin eihän tietysti voi estää heitä pääsemästä lähemmäksi meitä, mutta kyllä minä rajapylvään lyön, josta ohitse he eivät saa tulla.

Edvard näkyy parantuvan siitä asti, kun joutui pois koulusta ja kuolleita kieliä lukemista. Eihän se lukeminen sovellukaan jokaiselle, vaikka sen moni huomaa vasta sitte, kun jo ovat puoli tiessä, jolloin ei enää käy päinsä alkaa muuta tointa alusta, kun ovat joko jo liian suuret taikka laiskuuteen tottuneet. Sitte he eleskelevät niinkuin herra Weigelt, olematta niin mikään.

Jos Edvard tahtoo ruveta merimieheksi, niin on se ainakin järjellisempää, kuin joutua riitaan itsensä ja koko maailman kanssa sentähden, että viran hoito on vastenmielistä, johon on päästy ainoastaan pakosta lukemalla.

Eno Fritz on varustanut asuntoansa sen verran, kuin aluksi on tarpeen. Paljo siitä vielä puuttui, kun hän minut pyysi katsomaan sitä, vaan hän sanoi juuri siitä iloitsevansa, että saa sitte nuoren rouvansa kanssa hankkia lisää. Sen minä myönsin oikeaksi, sillä niinhän myöskin Kaarle ja minä alussa teimme.

Sen mukaan hankimme me häälahjamme, ei mitään uushopeita eikä väärennyksiä, vaan kaikki puhdasta tavaraa. Tohtori on kouraltanut kukkaroansa ja lähettänyt hyvän seinäkellon, Betti ompeli sohvatyynyn, ja lauluyhdistys, tuntien Fritzin tarpeet, lähetti hänen lähtönsä edellisenä iltana punssimaljan ja kaksi tusinaa laseja, tusinan käytettäväksi ja toisen varalle. Minä annoin hänelle vielä suuren tötterön makeisia Eriikan nuoremmille sisaruksille. — "Fritz", sanoin minä, "kirjoitahan hyvin pian, miten kaikki käy." — "Jos vain ehdin ja pääsen sieltä hengissä." — "Ole nyt kohtelias mummolle."

Juna läksi vierimään. Minä aion vielä huutaa: "Aja nyt suoraa päätä onnelaan, kunnon poika!" vaan hän oli jo kappaleen matkan päässä.

Eno Fritz oli siis häämatkalla, ja kun me emme tahtoneet jättää hänen häitänsä viettämättä, ehdotin minä, että käyttäisimme hyväksemme kaunista ilmaa ja läksisimme huvimatkalle… "Mitäpä", sanoin minä Bettille, "jos kerran häiritsisimme rauhallista Tegeliä." — "Tegeliäkö?" sanoi hän omituisesti. "Tehkäämme niin, jos sinä haluat."

Vai en minä sitä halunnut, jo ammoin olimme Kaarle ja minä tehneet suunnitelman, joka nyt oli pantava toimeen. Se aie oli minun keksimäni ja Kaarle piti huolta, että se toteutui minuutilleen.

Oli iltapuoli päivää. Me olimme asettuneet metsään, josta voimme nähdä järvelle, ja kun jo ammoin olin päättänyt pitää siellä pienet kemut, oli tietysti mukana kori täynnä kaikellaista hyvää. Betti oli jotenkin vaiti; hän lienee ajatellut, miten hän tässä samassa paikassa oli kerran iloinnut.

Kaarleakin vaivasi harvasanaisuus, hän kun tiesi, mitä juuri kohta oli tapahtuva, eikä ollut oikein varma päätöksestä. Minä puolestani en vähääkään epäillyt; olisinkopa minä muuten valinnut juuri Tegelin? Entisyyteen oli nykyisyys yhdistettävä; välillä oli vain talvipäivä.

Kaarle katsoi vähäväliä kelloonsa ja järvelle. Minäkin näin nyt veneen lähtevän toiselta rannalta ja tulevan aivan sitä metsikköä kohti, johon me olimme asettuneet "Aikovatkohan nuo tulla meidän luoksemme?" kysyin minä, niinkuin en olisi mitään tiennyt. — "Luultavasti", sanoi Kaarle neuvottomasti. "Tiedättehän", jatkoi hän, "että minä tahtoisin liikekumppania, jolla olisi enemmän voimaa." — Vene lähestyi. — "Ja minä olenkin löytänyt yhden, johon täydellisesti luotan, vaan tahtoisin, että hän olisi teidänkin mieleenne." Ja hän katsoi Bettiä silmiin. "Teidän päätöksestänne riippuu minun päätökseni. Sentähden minä pyysin häntä tulemaan tänään tänne. Tuossa hän on."

Vene tuli airojen voimasta hyvää vauhtia ja saapui jo rantaan. Betti oli hypähtänyt seisomaan, hän oli tuntenut tulijat, Feliksin ja hänen ystävänsä Maksin.

Nopeasti ja notkeasti riensi Feliks Bettin luo ja ojensi hänelle kätensä ja kuin unissaan antoi Betti hänelle omansa. — "Siispä kuitenkin Buchholz ja Poika!" sanoin minä hiljaa Kaarlelle. Hän vain hymyili.

Palatessamme metsän läpi, nuori pari edellä, sitte Kaarle koria kantaen, minä ja Maks jäljestä, sanoin minä hänelle: "Oletteko nyt tyytyväinen?" — "Olen sydämmeni pohjasta, sillä ystäväni on onnellinen." — "Ja te ansaitsette myöskin tulla onnelliseksi; minä autan teitä oikean ja suloisen morsiamen etsimisessä."

"Kiitän ystävyydestä", vastasi hän, "mutta valitettavasti tulee tarjouksenne liian myöhään. Minulla jo on morsian." — "No älkää sitte unhottako, että Buchholzin rouva haluaa oppia häntä tuntemaan."

Kun kihlaus tuli tietyksi, kävivät kaikki meillä toivottamassa onnea. Poliisiluutnantin rouva oli hyvin kummastunut ja arveli, että koska herra Feliks Schmidt tulee liikekumppaniksi, niin koko avio on kaiketi vain järjenliitto. — Minä sanoin, että kyllä siinä on järkeäkin mukana.

Wichmannilta tuli onnentoivotus-runo, joka meitä hyvin huvitti huonoudellaan. Hän kirjoittelee nyt arvosteluja kaikenlaisista asioista, varsinkin semmoisista, joita ei ymmärrä, ja kuuluu jo vaikuttavan melkoista pelkoa ylt'ympäri.

Amanda Kulecke tuli myöskin. "Lapsi, sinä olet kadehdittava", sanoi hän Bettille. "Sinä saat miehen, jota rakastat. Sinun näköisesi ovat juuri onnelliset morsiamet. Ja kaunis on sulhasesi, se täytyy tunnustaa." Betti syleili häntä. — "Kyllä tulee aika, jolloin maamme pojat saavat minuakin katsella", jatkoi Amanda. "Äskettäin tosin kävi joku, mutta hän ei minua miellyttänyt, minä en voi kärsiä pieniä miehiä." — Oliko se uskottava vai muutenko hän vain noin itsestänsä puheli? Vahinko tyttöä. Hyvään sydämmeensä katsoen on hän sattunut olevahkon pitkäksi.

Muutamien päivien kuluttua tuli ensimäinen kirje eno Fritziltä Rydesheimistä. "Johan hän on ihan hulluna", sanoin minä, "Kaarle, lueppas tämä loru." — "Rakas Vilhelmiina", niin hän kirjoitti, "me olemme nyt Reinin varrella. On tämä joki melkoista suurempi kuin Spree. Onko sen vesikin märkää, en ole vielä koetellut. Eilen nostin minä Eriikan Ahdinkalliolle, jossa hän puhalsi säveliä kultaisesta kammasta; minä, Bädeckerin matkaopas kainalossani, kuuntelin pikku veneestä. Se kuva oli niin vaikuttava, että kaikki höyrylaivat pysähtyivät katselemaan ja sulkivat koko joen, kunnes ratsupoliisit ajoivat veteen ja hajoittivat ne. Tulepas tänne, niin näytämme sen uudestaan ja sinä säestät käsiharmonikalla. Eno Fritz."

"Hän lienee saanut auringon piston!" sanoin minä. "Kaarle, mitä sinä arvelet?" — "Toisella puolen on vielä jotakin", sanoi hän. — "Lue sekin, minä olen melkein peloissani, niin hullu hän ei vielä ole koskaan ollut." — Mieheni luki: "Rakas rouva Buchholz. Ettekö mitenkään voisi tulla tervehtimään kahta onnellista ihmislasta täällä Reinin varrella, jotka tahtoisivat kiittää teitä rakkaudestanne? Me ajattelemme teitä joka päivä. Tulkaa, tulkaa! Miten kaunis tämä maa kuitenkin on! Miksi ette ole meidän luonamme? Teidän Eriikkanne."

"Kuulehan, Kaarle", sanoin minä, "kun Fritz tahtoo sanoa olevansa kiitollinen minulle, tekee hän sen nurin päin, niin kuin apteekkarit panevat pillereihinsä makean sisään ja karvasta päälle, Vaan sen verran minä näen, että ainakin Fritz ja Eriikka tekevät häämatkansa, niinkuin pitääkin."

Minä en päässyt lähtemään. Bettin varustus on saatava valmiiksi syksyyn asti, kaksoset vievät aikaa, ja sitä paitsi tunnen kokemuksesta, että kaikki käy päin mäntyyn, jos minä olen poissa. Häät me pidämme pienesti. Betti tahtoo niin.

Sitte on talomme taas tyhjä ja suuri, niinkuin meidän tähän muuttaessammekin. Lapset ovat poissa, me emme enää kuule heidän askeleitansa eikä ääntänsä, he ovat pois lentäneet kuin vaurastuneet linnunpojat pesästä. Tulee niin yksinäistä, me jäämme kahden kesken, Kaarle ja minä, niinkuin alussakin. Silloin oli morsiusseppeleeni vehreä, vaan ensi kesänä saan minä hopeaseppeleen uusiin häihimme.