Rämeen Paavo; Antti Heimosen taloudenvaiheita / Kaksi kertomusta maatalouden alalta

RÄMEEN PAAVO; ANTTI HEIMOSEN TALOUDENVAIHEITA

Kaksi kertomusta maatalouden alalta

Kirj.

JUUSO

Sortavalassa, Taavi Lehtisen kustantama, 1889.

Rämeen Paavo

Korkealla vaaralla oli Honkalan talo itä-Savossa. Monta miespolvea oli sama suku tätä taloa hallinnut. Talo oli aina pysynyt, mikäli muistettiin, jotenkin vankkana. Poika oli aina seurannut isän jälkiä. Kaikki talon tavatkin olivat pysyneet melkein muuttumattomina polvesta polveen. Ei rakennuksiakaan oltu paljon uudistettuna pitkiin aikoihin, muutamia korjauksia vaan oli tehty. Eikä siinä suuresti uusia rakennuksia tarvinnutkaan, kun huoneet olivat tehdyt erittäin vahvoista honkapuista, ja hyvät lautakatot olivat peitteenä. Tilaa huoneissa taas oli yhden perheen asua kylliksi. Oli kaksi suurta tupaa suukkain kahden puolen suurta porstuaa, ja toisen tuvan sivulla pikkuinen kammari vieraita varten. Vierasten huoneessa oli huonekaluina kaksi leveää sänkyä ja ympäri seiniä kääntyvän karmin kanssa tehtyjä pitkiä tuolia, joita kutsuttiin "kanopiksi", leveä pitkäjalkainen soututuoli ja jotenkin leveä pöytä, jolla aina lepäsi vanha raamattu nojaavalla alustimellaan. Nurkassa lautahyllyllä oli muita hengellisiä kirjoja, ja viime aikoina riippui eräällä seinällä myös virsi-kannel, jolla nuorin talon pojista pyhäpäivinä soitteli.

Nykyisellä Simo isännällä oli kolme poikaa, Simo, Pekka ja Paavo. Ukko Simo kun alkoi vanhaksi käydä ja vanhemmat pojat, Simo ja Pekka, olivat jo perheellisiä miehiä, niin ukkoa alkoi arveluttaa, miten poikien elanto hänen kuoltuansa kävisi; yhdessä ehkä eivät sopisi elämään, ja tila tulisi pieneksi kolmeen osaan jakaa, mikä jako olisi sitä pahempi toimeen panna, kun tilalla ei ollut sopivaa kolmen talon paikkaa. Niin ukko Simon arvelujen mukaan Paavo oli jo liikaa perheessä, jolle ei oikein tilaa jäisi, eikä rahavaratkaan riittäisi eri paikoilta sitä ostaa. Ukko Simolle tuli päivä päivältä yhä selvemmäksi, että Paavolle ei tilaa riitä, joten hänelle, kun oli vielä nuori, olisi jokin muu elinkeinoksi hankittava.

Nämä tuumat eivät ukko Simolla enää piilossa pysyneet, vaan jo ilmaisi ne vanhemmille pojillensa, ja pian alkoi hän tuttaviensakin kanssa neuvotella, mikä ammatti Paavolle parhaaksi tulisi.

Syksyllä ensimmäisellä rekikelillä tuli pitäjän lukkari Honkalaan vieraaksi, ollen tavallisuuden mukaan saataviansa kokoomassa. Pitkän illan kuluessa Simo lukkarillekin avasi sydämmensä ja ilmoitti painavan asiansa Paavon tilasta. Lukkari oli hyväntahtoinen mies ja osaaottava melkein joka talon asioihin ja etenkin semmoisien kuin Honkalan talo oli, josta ei yksinänsä jyvä- ja lihasaatavaa maksettu pitkällä mitalla, vaan vielä annettiin pikku kymmenykset voista, villoista ja kaloistakin y.m. talon vuodentuloista. Isännillä myös oli hyvä luottamus lukkariinsa, joka taas puolestansa oli avullinen missä hänen apuansa tarvittiin. Eikä kanttori suonirautaakaan säästänyt eikä sitä kotiinsa unhottanut pitäjälle lähteissänsä, sillä sitä oli tarvis melkein joka talossa. Useampi täysikasvuinen ihminen sai tuntea kanttorin suoniraudan naksauksen, milloin kaulassansa, milloin käsivarressa tahi peukalon selässä ja vieläpä kielen allakin. Eikä varakkaampien talojen rahvaan tarvinnut tästä työstä maksua kysellä.

Paavon tulevaa asemaa kanttorin kanssa Simo isäntä tuumitteli jos jonnekkin päin. Viimein Simo isäntä ehdotteli, että eiköhän Paavosta voisi tulla lukkaria, kun sillä on jonkinlainen lauluääni.

"Voisi kyllä", myönsi kanttori, "onhan Paavo vihnerä ja reipas poika, ja jotenkin hyvä korva on hänellä sekä tavallinen äänikin. Vaan ettekös Paavoa tahtoisi lähettää maanviljelysopistoon, johan niitä nyt on olemassa?" ehdotteli kanttori.

"En, sinne en Paavoa pane, siellä ei tule herraa eikä talonpoikaa. Niinpä se kävi Seppälän Aatullekin, josta ei tullut muuta kuin muitten ihmisten syöttyri, ja semmoisia ne kaikki kuuluvat tulevan. Enhän miten semmoiseen oppiin poikaani pane", sanoi Simo.

"Jos Paavo olisi vähän nuorempi, niin olisi sopinut panna hänet muuhun kouluun, että olisi tullut virkamies", sanoi kanttori.

"No, se olisi ollut toista, että olisin hänen pannut papin kouluun, mutta nyt hän on liian vanha sinne laittaa, eikä ole varojakaan", sanoi Simo isäntä.

"Antakaa sitten Paavon olla kotona, onhan teillä tilaa viljellä kolmellenkin miehelle", kehoitti kanttori.

"Tilaa nykyjään on useammallekin miehelle, vaan kun minusta aika jättää, niin saattaapa se tilakin pieneksi käydä. Kun on kolme veljestä, niin voipi tulla kolme taloakin ajan kanssa, ja tässä ei kolmea talon paikkaa ole. Kaksi taloa tähän kotimäelle voisi saada, mutta kolmannen talon paikkaa ei löydy koko meidän tiluksilla, vaikka on 'puolentoista oravan' [3/8 manttaalia] tila, eikä ne riitä kaskilehdotkaan kolmelle talolle", vaikeroi ukko Simo.

"Kyllähän se sitten on vaikea kolmannen pojan tuleva asema, ja olisi sitten jokin keino keksittävä kolmannen pojan osaksi", sanoi kanttori.

"Niin, kyllä se Paavolle pitää sija etsiä, vaikka kotivävyksi", sanoi ukko Simo.

"Tosiaankin, hätäkös tässä, onhan Paavon laiselle pojalle kotivävyn paikkoja, ja minä tiedänkin pari semmoista", sanoi kanttori.

"Missä ne olisi", kiirehti ukko Simo kysymään.

"Toinen niistä on omassa pitäjässä, ja toinen naapuripitäjässä", sanoi kanttori.

"Hauta-ahon taloa tarkoitatte varmaan omasta pitäjästä", kysyi ukko Simo.

"Juuri Hauta-ahoa, onhan siinä vankka talo, eikä ole perillisiä, kuin yksi tytär ja pieni poika, josta ei heti vastusta ole, ja onhan siinä hyvänlaiset rakennukset, jos tila ei niin erin kehuttavan hyvä liene", arveli kanttori.

"Hauta-ahon tila ei ole hyvä, semmoinen alava hallanpesä, ja jopa parhaat pölkkymetsätkin siitä on syötynä, ja niitten turvinhan ne Hautalaiset jo pitkät ajat ovat leivissä pysyneet. Eikä minusta se tyttökään ole oikein käypää kalua, näyttää joutavalle hämplälle, ja on korea kuin riikinkukko. Moiselle mamselille minusta näyttää hän, tuskin hänestä talonpojan emäntää tulee; ja kun siinäkin on poika kasvamassa, niin ei pitkällistä rauhaista paikkaa siinäkään tule", epäili Simo.

"No, jospa sitten olisi yrittää sinne toiseen paikkaan, mutta siinäkin on sama este, että on poika kasvamassa, ja vahva, vähän juurikkamainen ukko", sanoi kanttori.

"Niinpä saattaa olla, ja kotivävyn asema on hyvin kiusallista, niin kuin vanhat sanovatkin, että kotivävyn rukkaset pitää olla pankolla", tuumaili Simo.

Vielä illan kuluessa kanttori ja Simo tuumittelivat jos jotakin tointa Paavolle, vaan ei mikään oikein sattunut miellyttäväksi.

Ilta oli jo kulunut paljon myöhemmäksi, kuin Honkalassa tavallisesti oli muina iltoina valvottu, ja nytkin jo muu perhe oli aikaa sitten nukkunut. Läksipä nyt isäntäkin suureen tupaan nukkumaan, ja kanttori jäi vierashuoneesen.

Aamulla, perheen työhön asetettuansa, tuli Simo isäntä kanttorin luokse, joka oli myös jo valveilla. Vähän ajan perästä poika Simon emäntä, joka oli talossa emäntänä — vanha emäntä oli jo kuollut —, toi kahvipannun pöydälle, josta vieraalle ja vanhalle isännälle kaatoi kahvia; sitten korjasi hän kahvikompeet suureen kaappiin. Muu perhe ei kahvia juonut, eikä sitä muulloin keitettynä, kuin hyville vieraille.

Kahvikapineet korjattuaan meni emäntä pois kammarista. Niin jäi taas isäntä ja kanttori kahden kesken, jolloin taas alkoi vilkas keskustelu jatkoksi illallisille tuumitteluille Paavon tulevasta toimesta, sillä tämä asia oli ukko Simolle tullut raskaaksi painoksi, kun näki, mikä taloudellinen katkelma odotti hänen poikainsa vastaista elämää.

Ukko Simo ei sanonut saaneensa unta viime yönä, kun hän pitemmälti tuli ajattelemaan, miten kolmannelle pojalle tilan saisi, ja ikävä olisi talotta yksikään poika jättää, koska heidän suvussaan ei tähän asti ollut sitä vielä sattunut.

Pitemmälti asiaa aprikoituansa sanoi Simo tulleensa siihen päätökseen, että panisi Paavon lukkarinkouluun, jos kanttori hänen ottaisi. Sitten kun hän onnistuisi pääsemään vakinaiseksi lukkariksi, niin toiset veljet voisivat hänen osansa hänelle rahana maksaa, joten jäisi talo liika pieniksi repimättä; kaksi tavallista taloa siihen kyllä saisi, mutta ei kolmatta.

Kanttori lupasi ottaa Paavon luoksensa ja pyysi tuomaan hänet jo ensi pyhänä kirkolle tullessa.

Ukko Simo pyyti nyt Paavon kammariin ja kysyi, suostuisiko hän kanttorin luokse menemään, ja selitti asian vastaisen tärkeyden.

Mielihyvällä Paavo suostuikin isän ehdotukseen, ja päätettiin ensi sunnuntaina viedä Paavo kanttorin luokse.

Aamuruuan syötyänsä läksi kanttori Honkalasta, johon jätti ennen keräämänsä sekä Honkalasta saadut "aprakat", mitkä isäntä lupasi kirkolle tullessaan tuoda kotiin.

Kanttorin mentyä ilmoitti ukko Simo asian vanhemmille pojillensa, jotka olivat myös tuumaan taipuvaiset.

Sunnuntai-aamuna varhain puki Paavo yllensä uudet kirkkovaatteet, sievät sarkahousut ja puolivillaisen, lyhykäisen "purstonutun", jommoista vielä muutamissa herännäis-perheissä paikkakunnalla käytettiin. Sillä ukko Simokin kuului Paavo Ruotsalaisen herättämän hengellisen liikkeen lahkolaisuuteen.

Nuorempi Simo varusteli veljeänsä Paavoa kyytiin, ja Pekka taas viemään kanttorin jyvä- ja villasäkkiä sekä lihajalkoja.

Ennen kuin veljekset läksivät kirkolle, niin luki vanha isäntä raamatusta muutaman luvun ja siunasi lähtevää poikaansa Paavoa, toivoen onnea ja Herran rauhaa kodin piiristä lähtevälle lapsellensa. Monta varoittavaa neuvoa antoi hän myös Paavolle ennen lähtemistä. Muuten vallitsi ukko Simossa juhlallinen äänettömyys koko aamun. Vaikea oli ukon laittaa poikaa "kylän kuluille", niin kuin hän itse sanoi.

Aika kiirehti jo kirkolle lähtemään, ja veljekset läksivät ajamaan. Kauvan ukko katsoi jälestä poikain menoa. Kun ei poikia enää näkynyt, niin ääneen ukko huokasi: "Nyt olen yhden pojistani kenties kadottanut. Tietymätöntä on, mitä kokematon nuorukainen voipi maailman hartioilla oppia. Voipi oppia hyvää, mutta pian voipi taipua pahaankin". Näin ukko huolissansa koko päivän väliin käveli, ja väliin taas luki raamattua.

Veljekset saattoivat Paavon lukkarin taloon, johon hän otettiin ilomielin vastaan, ja lukkari vei jo Paavon kanssansa kirkkoon veisaamaan.

Ensikerran nyt Paavo oli lukkarin lehterissä laulamassa. Harva kirkkoväestä taisi jättää huomaamatta, että Honkalan Paavo oli lukkarin lehterissä. Useammalla kirkosta palajavalla oli ensimmäinen uutinen kotiin tultua ilmoittaa, että Honkalan Paavo oli lehterissä.

Niin Simo ja Pekkakin ilmoittivat kotiin tultuaan, että johan meidän lukkari tänä päivänä alotti virkatoimensa, ja kanttorin kanssa lehterissä lauloi.

"Vai niin, vai jo Paavo oli lehterissä", virkkoi kotirahvas.

Vanha isäntä oli vaan vähän alakuloisen näköinen kuullessaan Paavosta puhuttavan.

Tästä lähin Paavo oli joka pyhä lehterissä, mikä ei enää kestäkään outoa ollut, kun tieto lensi ympäri pitäjän, että Honkalan Paavo on lukkarin opissa.

Arkipäivinä kanttori neuvoi Paavoa, ei yksinänsä nuottien tuntemiseen, vaan myös kirjoittamaan ja luvunlaskuun. Näin talvi kului jo kevät puolelle. Paavo jatkoi työtänsä uutterasti edistyen hyvästi, mutta ääni ei kovennut, kuten toivottiin, vaan päin vastoin aleni ja kähistyi sitä enemmän, mitä enemmän Paavo tuli yhtä mittaa laulamaan.

Pääsiäispäivänä veti Paavo erinäisen huomion puoleensa kirkkorahvaassa, kun tukan jakaus oli keskeltä päätä alennut vasemmalle sivulle. Taas oli veres uutinen kotiin mentyä kerrottavana kirkkorahvaalla, että johan Honkalan Paavokin alkaa herrastua, kun oli jo jakaus toisella korvalla. Ukko Simo tästä uutisesta ei mitään tiennyt; vaikka hän kävi kirkossa, ei hän niin pieniä muutoksia huomannut.

Pääsiäisen perästä meni Paavo ensi kerran kotonansa käymään. Jakauksen muuttuminen oli jo tiedossa kotona muulla perheellä, paitsi ukko Simolla. Jopa ukkokin aamulla huomasi Paavon jakauksen muuttuneeksi. Tästä Paavo isältänsä sai ankaran nuhteen, ja ukko jo tuli oikein harmiinsa Paavon turhamielisyydestä. Ei kuitenkaan sen pahempaa tästä seurannut. Veljiltä ja heidän emänniltänsä ei Paavo päässyt leikillistä ivaa kuulemasta jakauksen muuttamisesta.

Paavo pyysi isältänsä rahaa, että saisi ostaa vaatetta kesäpuvuksi ja että saisi teettää kengätkin. Vaatteen ostoon antoi ukko vähän rahaa, vaan kengät lupasi kotona teettää, kun suutari tulee.

Muutaman päivän perästä läksi ukko Simo Paavoa kyytiin kanttoriin. Vielä vanhus torui kanttoria Paavon jakauksesta.

Ukko tiedusteli kanttorilta, miten Paavo on käyttänyt itseänsä ja josko hänestä näyttää lukkaria tulevan.

Kanttori kiitti Paavon käyttävän itsensä siivosti ja jotenkin hyvästi edistyvän, vaan että ääni on liian matala ja laulaissa tahtoo ruveta kähisemään, epäillen tokko Paavosta olisi lukkariksi.

Tämä oli ukko Simosta harmittavaa, mutta jätti hän kumminkin Paavon vielä kanttorin luokse.

Paavo jatkoi tointansa edelleen. Isältänsä saaduilla rahoilla osti vaatetta, josta teetti kirkonkylän räätälillä uuden puvun; nutun teetti hän nyt pitemmän, kuin mitä ennen oli pitänyt, eikä siihen enää pyrstöjä pantuna. Mutta ei Paavo uusia vaatteitansa rauhallisella omalla tunnolla katsellut, kun takki oli erilainen kuin entiset, ja luuli isältänsä taas tästä torumisia saavansa, vaan nyt se oli tullut mikä tullut, ei sitä voinut enää purkaa, eikä Paavo sitä omasta mielestänsä tahtonutkaan purkaa.

Lämpimän kesän tultua kun Paavo ensikerran meni uudella puvulla kirkkoon, niin taas rahvaalla oli uutta puheenainetta Paavosta. Jokainen huomasi Paavon uuden takin, joka oli paljon pitempi entistä ja ilman pyrstöjä sekä muutenkin herraskuosiin tehty. Paavo kun kohosi lehteriin, niin hän oli kokonansa herrasmiehen näköinen, kun vielä oli hänellä valkea, silitetty paidan rinta. Kirkkorahvas keskenänsä piti paljon puhetta Paavosta, eikä kotiin mentyäänkään unhottanut kertomatta jättää nuoren lukkarin uudesta takista. Ei pitkältä kulunut kun ukko Simokin sai nähdä poikansa uudessa puvussa. Siitä ukko pahastui enemmän kuin jakauksesta ja antoi taas Paavolle ankaran nuhteen, uhaten moisen takin pois ottaa ja kotona vanhalla Sakari räätälillä uuden entistä kuosia teettää. Ukolle tuli jo katumus, että sai Paavon liika nuorena laskeneeksi oman silmän alta, kun nyt maailma alkoi häntä mukaansa viedä. Ei kanttorikaan päässyt tästä nuhteitta, kun oli antanut Paavolle liian suuren vallan, vaikka oli luvannut olla isän asemessa.

Kanttori koetti itseänsä puolustaa ja ukolle selittää, että eihän vaate ihmistä saastuta, olkoonpa se mitä kuosia hyvänsä, jos ihminen muuten pitää puhtaan omantunnon. Eikä hän Paavossakaan ollut mitään paheita huomannut.

Paavo myös koetti isällensä selittää takinteon johdosta, kuinka kaikki häntä pilkkasivat semmoisen vanhanaikuisen takin tähden, kun ei kukaan nuorista enää semmoista käyttänyt, ja kuinka hän ei jaksanut sitä kiusausta enää kärsiä; vakuutti isällensä, ett'ei hän mieltänsä sentähden ollut muuttanut eikä itseänsä paremmaksi entistä arvosteleisi.

Ei ukkoa tyydyttänyt enemmän Paavon kuin kanttorinkaan puolustukset, vaan sanoi sen olevan jo selvän esimerkin siitä, että, kun ei niin pientä kiusausta jaksanut kärsiä, niin mahdoton olisi suurempien sattuessa kestää. Hänen mielestänsä Paavo oli nyt antautunut maailman ystävyyteen ja ihailemiseen.

Asia jäi kuitenkin sillensä. Olihan ukko vaan harmissansa poikansa turhamielisyydestä ja itsepäisyydestä, kun oli ilman isältä kysymättä uskaltanut uutta kuosia teettää takin, jommoista hän inhosi muillakin nähdä, saati sitten omalla pojallansa. Senpä tähden ukko nyt varoittakin poikaansa välttämään maailman viettelyksiä, ja kehoitti häntä lujempaan itsensä kieltäväisyyteen. Hartaasti pyysi ukko kanttoriakin tarkemmin Paavoa silmällä pitämään ja estämään hänen turhia mielikuvituksiansa.

Niin kanttori kuin Paavo lupasivat tehdä parastansa.

Murheisena läksi ukko kotiinsa, ja Paavo jäi entiselleen kanttoriin.

Paavo työskenteli entiseen tapaan, koko kesän syksyyn saakka, ja toimensa edistyi erittäin hyvästi muuten, mutta ääni ei vaan korjaantunut, se enemmän vaan tahtoi kähistyä. Paavo oppi suonirautaakin käyttämään ja hankki itsellensä tämän tohtori-kirveen, jolla monelta jo sai suonen aukaistuksi. Lukkarilla oli myös toimena kirkon kellojen soitto. Paavokin sai usein käydä kelloja lierittämässä.

Syksyllä eräänä lauvantai-iltana meni Paavo tavallisuuden mukaan iltakelloja soittamaan. Kellot soitettuaan laskeutui hän jyrkkiä portaita pimeässä alas, kompastui ja putosi jotenkin korkealta alas. Hän meni aivan tainnoksiin; toinen kellonsoittaja muitten avulla saattoi hänet pitäjän tuvalle. Tänne haettiin lukkari, joka hiereli Paavoa ja suonta laski. Paavo saatiinkin tointumaan sen verran, että hevosella kuletettiin kanttorin kotiin.

Nyt makasi Paavo aivan vuoteen omana, pää oli pahasti kipeä ja mustelmilla. Ei Paavosta nyt ollut kirkkoon menijää.

Kun Paavoa ei kirkossa näkynyt, niin uteliaasti kirkkorahvas tiedusteli, mikä Paavolla mahtoi olla, kuin ei ole kirkossa. Pian levisi tieto ympäri pitäjän Paavo-lukkarin loukkaantumisesta. Muutamat arvelivat, että Paavo oli kummituksia säikähtänyt ja sen johdosta pudonnut tapulista ja muutamat kertoivat Paavolta pään särkyneen aivan mäsäksi, että muka odotetaan vaan mikä hetki on viimeinen.

Tämä onneton tapaus tuli ukko Simollenkin jo sunnuntai-iltana tietoon. Maanantai-aamuna varhain läksi ukko poikaansa katsomaan. Paavo oli vielä vuoteessa, mutta muuten paremmin voipa kuin lauvantai-iltana; ainoastaan päätänsä valitti kovin kipeäksi eikä kuullut pientä puhetta, korvansa sanoi vaan humisevan.

Huolissaan istui ukko Simo poikansa vuoteen vierellä. Hänen mielessänsä paloi sekin ajatus, että aikeensa tähänkin suuntaan oli tyhjiin rauvennut. Paavolta oli kohta vuosi mennyt lukkarin koulussa, ja nyt palkan sai semmoisen, että tuskin omalla työllänsä koskaan voisi henkeänsä elättää.

Vielä toinenkin harmi painoi ukkoa, kun Paavo oli turhuutta jälestä ajanut ja muuttanut vaatepukunsa sekä tukkaansa reistaillut. Tämän asian ukko otti nyt Paavon kanssa puheeksi huomauttaen, eiköhän tämä tapaus ollut rangaistukseksi Jumalan kädestä niistä turhuuksista, joihin hän oli horjahtanut. Hän kehoitti Paavoa sekä näitä että muita syntejänsä katumaan.

Paavon sydän heltyi isän lohdullisista neuvoista itkuun, ja hän pyysi isältänsä anteeksi erhetyksensä.

Ilomielin isä lupasi antavansa puolestansa katuvalle pojalle anteeksi, kehoittaen häntä Jumalalta ensin anteeksi pyytämään. Vielä monta varoitusta ja neuvoa antoi ukko tuolle niin sielun kuin ruumiin puolesta murtuneelle pojallensa ennen kotiin lähtöänsä.

Kolme viikkoa oli Paavo melkein vuoteen omana, jolla ajalla lukkarin perhe hoiti häntä parhaan mukaan, ja lukkari hierteli hänen särkynyttä päätänsä ja antoi kupata särkyneempiä paikkoja.

Sitten alkoi Paavo olla muuten jokseenkin terve, paitsi että korvat yhä humisivat, ja hän ei pientä puhetta kuullut. Kaikkea muuta hän alkoi saattaa tehdä, vaan laulusta ei tullut mitään, kun kuulo oli huono, ja ennestäänkin matala ääni vielä tapaturman perästä huononi.

Kun Paavo ei voinut laulua harjoitella, ja lukkariksi aikominen oli nyt varsinkin toistaiseksi toivotonta, niin haki ukko Paavon kotiin, että ei tarinnut kanttoriin evästä kulettaa.

Kotona Paavo teki kaikenlaisia pieniä talon askareita, kun ruumiinsa ei vielä sallinut kovaan työhön ryhtyä; väliajoilla kirjoitteli hän ja harjoitteli itseksensä mitä kanttori oli opettanut. Pitkinä puhteina teki Paavo kaikenlaisia puukaluja, joihin oli vähän harjaantunut lukkarissa ollessansa, äsken tulleen nikkarin luona, jossa hän väliajoilla oleskeli.

Kuukauden perästä oli Paavo tullut muuten aivan terveeksi, kuulo vaan ei vieläkään selvennyt.

Ensimmäisen rekikelin tultua kierteli kanttori taas saatavillansa ja tuli Honkalaankin. Nyt tuumiteltiin Paavon kohtalosta, mikä hänelle nyt toimeksi tulisi, kun hänen lukkariksi kelpaaminen oli epäiltävä.

Kanttori ehdoitti vielä tulemaan hänen luoksensa, luvaten koettaa hänen korviansa parantaa, ja jos laulua ei voi harjoitella, niin voisi lähellä olevan nikkarin luona käydä puutöitä tekemässä, että oppisi käsiteollisuuteen, kun Paavolla siihenkin näytti hyvä taipumus olevan.

Ukko suostui kanttorin ehdotukseen ja lisäsi sen toivomuksen, että Paavo siellä talven kuluessa nikkarin avulla tekisi kärrit, kun se uusi nikkari kuului olevan hyvä kärrien tekijä.

"Voipihan Paavo ne talven päälle ehkä tehdäkin, kun nikkari häntä auttaa ja täältä puut laitatte", myönsi kanttori.

Asia olikin päätetty ja Paavo lähtikin kanttorin kanssa pitäjälle saatavien keruulle ja sieltä kanttoriin.

Koko talven oli Paavo kanttorin luona, joka päivä käyden nikkarin luona työssä, jossa hän teki uudet sievät kärrit, jommoisia paikkakunnalla ei vielä ollut. Vielä teki hän monta muutakin sievää kalua. Väliin harjoitteli hän kirjoitusta ja luvunlaskua; laulusta ei paljon mitään tullut, kun kuulo ei vieläkään selvennyt.

Keväällä ukko Simo tahtoi Paavon kotiin auttamaan kesätöissä. Ei ukko ollutkaan enää hyvin pahoillansa siitä, ett'ei Paavosta lukkaria tulisi, kun hän oppi nikkariksi. Voisihan hän silläkin henkeänsä elättää yhtä hyvin kuin lukkarinakin. Paavon tekemät kärrit olivat ukkoa siksi miellyttäneet. Ne oli kesällä myötynä hyvästä hinnasta, kun Paavo ensi talvena lupasi tehdä toiset sijaan.

Paavo oli koko kesän kotonansa, ainoastansa pyhinä kävi hän kirkossa, jossa hän kanttorin kanssa oli lehterissä.

Syksyllä Paavo meni taas nikkarin luokse tekemään kärriä ja monta muuta talouden kalua.

Nikkarille ei tarvinnut Paavon mitään oppirahoja maksaa, kun muutamia vuosia takaperin pitäjääsen Etelä-Pohjanmaalta muuttanut kirkkoherra oli tämän nikkarin tänne hankkinut juuri edistääksensä käsiteollisuutta paikkakunnalla, joka entuudestansa oli alhaisella kannalla; valtiolta sai hän nikkarille vähän palkan korvausta.

Kirkkoherra kun oli Paavon tullut lukkarissa ollessa tuntemaan, niin kehoitti hän Paavoa jatkamaan nikkarityötä tämän ammatissansa taitavan miehen luona.

Paavo olikin koko talven nikkarin luona, jossa ollessansa teki muitten muassa kärrit kotiin, vieläkin sirommat kuin edellisenä talvena. Nyt hän oli oppinut jo itse rautatyötkin kärriin tekemään. Hän olisi kesänkin ollut nikkarin kanssa, ell'ei veljensä Pekka olisi tullut kivuloiseksi, jonka tähden ukko vaati Paavon kotiin kesän ajaksi.

Ensimmäiseksi kotiin tultuansa oli Paavon mentävä paloa puhdistamaan päiväläisten kanssa, kun Simo oli hevostyössä renkien kanssa. Tämä työ Paavosta ei ollut mieluista, kun muutamiin vuosiin ei ollut sitä tehnyt, ja siitäkin syystä kun oli kirkkoherran usein kuullut kertovan, että Pohjanmaalla ei enää kaskea viljellä, ja että siellä tullaan kuitenkin paremmin toimeen. Yhtä vastenmielistä oli hänestä kasken hakkuu, mutta ei hän kumminkaan isällensä tästä mitään virkkanut, työmiesten kesken vaan piti puheita, että Pohjanmaalla ei enää kuuluta kaskea viljeltävän ja siellä kuitenkin paremmin toimeen tulevat kuin täällä.

Hänen veljensä ja päiväläiset panivat kovasti Paavoa vastaan, väittäen, että jos täällä kaskenviljelys jätetään, niin jääpi leivänkin syönti.

Kaskenhakkuusta oli Paavolle kuitenkin se huvitus, että sai valita paljon sopivia puita kärrin tarpeiksi talven varalle.

Koko kesän Paavo oli kaikissa maanviljelystöissä, mikä häntä erittäin huvittikin. Samoin nyt kuin viime kesänäkin kävi hän joka pyhä kirkossa, ja oli vieläkin kanttorin kanssa, vaikka laulua hän ei voinut johtaa, kun kuulo oli vieläkin pilalla.

Kun Pekka vielä syksyllä oli kipeänä, niin ei ukko Paavoa laskenut enää kotoa pois, kun Simo olisi yksin jäänyt talon työhön kykeneväksi mieheksi kotiin. Ja olipa ukolla toinenkin tarkoitus. Jos näet Pekka sattuu kuolemaan, kun jo puolen vuotta oli kitunut, niin kahdelle pojalle, Paavolle ja Simolle, olisi väljää kyllä, ilman muuta elinkeinoa etsimättä.

Tässäkin Paavo totteli isäänsä ja jäi kotiin, jossa muitten askareitten sivulla teki puutöitä, parit kärritkin, joihin rautatyöt kävi kirkolla nikkarin luona tekemässä. Kärrit sai Paavo myödyksi hyvästä hinnasta.

Vaikka Pekka jo kevättalvella alkoi parantua työhön kykeneväksi, niin ei ukko Paavoa kuitenkaan tahtonut kesäksi kotoa pois laskea, ja Paavokin halusi nyt paremmin jäädä kotiin kuin mennä lukkarin tahi nikkarin luokse. Paavolla oli toisetkin tuumat mielessä.

Muutamia vuosia takaperin pitäjään muuttanut kirkkoherra oli mukanansa Pohjanmaalta tuonut muutamia palvelijoita, ja niitten joukossa erään Sanna nimisen tytön lapsenpiikana. Sanna oli kasvanut jo täysikasvuiseksi. Talonväki Sannasta piti paljon, sillä hän oli siivo, ahkera ja nöyrä tyttö.

Kirkonkylässä ollessansa Paavo tuli tuntemaan Sannan, ja samoin Sanna Paavon, ja tämä tuttavuus kasvoi niin suureksi, että olivat päättäneet solmita ikuisen ystävyyden. Kumpikin olivat koettaneet salata salaisuuttansa, mutta eihän tuli tappuroissa kauvan piilossa pysy, pappilassa sekä lukkarissa ja jopa muuallakin suhkivat, että Paavolla ja Sannalla taitaa olla yhdet tuumat.

Keväällä muutamana iltana oli Paavo isänsä kanssa kahden kesken vierashuoneessa, tuumitellen jotain talouden asioita. Kotvaseksi tuli puheloma. Paavo käveli pitkin seinvieriä ja jahkaili ikäänkuin jokin häntä vaivasi. Vihdoin alkoi Paavo sortuneella äänellä isällensä sopertaa: "Minulla olisi isälle ilmoitettava asia, joka Teidän mielestä voipi olla lapsellista ja ehkä turhamaistakin, mutta minua tämä on jo kauvan vaivannut, ja luulen sen tärkeäksikin, enkä voi olla Teille ilmoittamatta. Minä olen aikonut ruveta naimaan."

"Naimaan — ja mistä?" tokaisi isä.

"Kirkkoherrassa olevan Sannan", sanoi Paavo vapisevalla äänellä,

"Vai Sannan, vai Sannan", sanoi ukko Simo. "Johan sinä poikani saatat taas vanhoilla päivilläni minulle uuden harmin. Paranematta ovat vielä ne sydämeni haavat, jotka saatoit minulle kun tukassasi ja puvussasi rupesit maailman tapoja matkimaan, ja nyt sinä vaimoksesi valitseisit semmoisen henkilön, joka on täydellinen maailman lapsi. Tämä se selvään osoittaa, mitä sinun sydämessäsi asuu. Siellä asuu turhuus. Joka liittyy tuommoisiin ihmisiin kuin Sanna on, niin sen sydämessä ei mitään hyvää asu, vaan ne hyveet, joita sinä minulle olet luulotellut, ovat ulkokultaisuuden kiiltoa. Onneton oli se päivä, kun sinun kotoa laitoin tuonne turhuuden torille! Sen päivän muistot ennen aikaani minun maahan painavat. Naimasta minä en sinua estä, sillä sehän olisi Jumalan sääntöä vastaan, vaan en semmoista aviokumppalia sinulle soisi, kuin tuo pappilan piika on, joka sinun turhamaisen mielesi edelleen sokaiseisi."

"Rakas isä", alkoi Paavo, "minä luulen että Te olette liiaksi tuominnut Sannaa, ettenhän Te häntä muuta tunne, kuin mitä muutaman kerran olette nähneet. Sikäli kuin minä tunnen Sannan ja olen kirkkoherran perheestä ja muualtakin kuullut, niin hän on siivo, tunnollinen tyttö."

"Vai siivo ja vielä tunnollinen on semmoinen ihminen, joka pukeutuu tuommoiseen pukuun, niinhän tuo on kuin parhaat mamselit, outo ei häntä palvelijaksi luulisikaan. Ei palvelusihmisen eikä talonpojan tarvitse tuolla tavoin koristella ja ajaa takaa herrasväen muotia; niiden takaa-ajaminen on selvä tuntomerkki ihmisen sisällisestä tilasta. Selvinhän raamattu tästäkin sanoo: ne, jotka pehmeitä kantavat, ovat kuningasten huoneissa", selitti ukko kiivaasti.

Alakuloisena koetti Paavo vieläkin saada isällensä selvemmäksi, että puku ei riipu ihminen sisällisestä tilasta, ja että ainakin Sanna ei ole mikään kunnoton ihminen, sehän on siitäkin huomattava, kun pappilassa on häntä niin kauvan pidetty kuin omaa lasta, ja heidän tahtonsa mukaisestihan hänen täytyy käyttäytyä, eihän kirkkoherra suvaitsisi semmoista perheessänsä, joka tavalla tai toisella olisi sivu ihmisyyden rajoista. Tämäkin seikka oli Paavon mielestä vakuutuksena siitä, että Sanna ei ole turhamainen tyttö.

"Pukuko ei saastuta ihmistä!" sanoi ukko innostuneena. "Se on väärää, kavalan hengen liehakoitsemista. Mitäs Paavo Ruotsalainen sanoo, kun isänsä hänelle sortuutin ja verkapöksyt teetti. Hän tunnustaa sydämensä vakuutuksesta suoraan, että sortuutti hänet sokaisi, verkapöksyt pölleröitti." Nyt Paavo vaikeni, eikä enää jatkanut, kun huomaitsi isänsä kiivastuneeksi ja että häntä ei voisi mitenkään taivuttaa.

Molemmat, niin isä kuin poika, olivat kotvasen ääneti aatteihinsa vaipuneina.

Viimein otti ukko asian uudestansa puheiksi ja sanoi: "Poikani, jos sinä olisit Jumalalta pyytänyt itsellesi aviokumppalia ja siitä vakuutettuna avioelämää rakentaisit, niin sitten minulla ei olisi oikeutta sinua siitä estellä, mutta kaikesta päättäen et sinä ole sitä tehnyt."

"Jo minäkin olen sinun naimistasi itsekseni ajatellut, kun olet jo siinä ijässä, vaan minä olen silmäillyt toisenlaisia vaimoksesi, enkä tuommoisia höytyviä. Minä olen paljon pitänyt Tuomaalan Annista, hän on kunnon tyttö, hän ei häpee vanhainkaan seuroja, ja on aina ensimmäisiä Jumalan sanan harrastuksissa. Semmoisen vaimon jos itsellesi valitset, niin olet oleva onnellinen, niin ajassa kuin ijankaikkisuudessa", vakuutti ukko.

Kammarin ovi aukesi, ja sisään tuli Simon emäntä käskemään iltaruualle, jonka vuoksi keskustelu katkesi, sillä kumpikaan ei tahtonut asiaa vielä muille ilmoittaa.

Naima-asiasta ei Paavolle isänsä kanssa tullut enää mitään puhetta, se jäi kuin olisi ijäksi molemmilta unehtunut.

Entiseen tapaan Paavo kävi joka pyhä kirkossa. Erään kerran kirkosta tullessansa toi Paavo pappilasta sanomalehtiä lukeaksensa. Kirkkoherra, joka oli innokas mies ja tahtoi monella tavalla edistää seurakuntansa niin henkistä kuin aineellista vaurastumista, oli tilannut muutamia äsken ilmestyneitä suomenkielisiä sanomalehtiä, joita antoi lukea jokaiselle, kuka vaan halusi.

Sanomalehdet Paavo oli pannut kammarin pöydälle. Kun ukko huomasi, että Paavo oli tuonut uutta lukemista, niin alkoi hän niitä uteliaasti lukea. Kotvasen luettuansa huomasi hän, että niissä ei muuta ollut kuin maallisia tietoja ja muutamin paikoin vielä pikku leikillisyyksiäkin, niin kuin arvoituksia ynnä muuta, mitä ukko piti joutavana loruna. Ukko tosin oli kuullut, että sanomalehtiä on jo olemassa, vaan ei ollut tätä ennen niitä nähnyt. Vai tämmöisiä ne sanomalehdet ovatkin, arveli ukko itseksensä, ja jätti sanomalehdet vastenmielisesti takaisin pöydälle.

Paavo tuli sisään ja otti sanomalehdet katsellaksensa. Silloin ukko huokasi syvään ja sanoi: "Poikani, mistä sinä olet nämä lorukirjat kulettanut?"

"Pappilasta", sanoi Paavo.

"Pappilasta? Onko meidän pappilassa jo tuommoisia kirjoja, ja niitä sitten jaellaan nuorille mielettömille luettavaksi? Oletko todellakin nämä tuonut pappilasta?"

"Olen", vakuutti Paavo.

"Jo nyt taitaa olla viimeiset ajat, kun pappilassakin luetaan loruja ja niitä seurakuntalaisillekin annetaan luettavaksi. Ja miten esivaltakin antaa räntätä moisia kirjoja! Niin se maailma muuttuu. Kyllä taitaa tuo kirkkoherrakin olla vaan palkkapaimen, vaikka hän näyttää niin ystävälliselle ja saarnansa ovat hyviä; taitaa olla vaan susi lammasten vaatteissa", vaikeroi ukko Simo.

Paavo seisoi aivan kivettyneenä vähän matkaa isästänsä, sanomalehdet kädessä, katuen että hän sai sanomalehdet tuoneeksi isänsä näkyviin.

"Paavo raukka", jatkoi ukko, "sinä kokonansa olet nyt väärillä teillä. Sinä olet heittäytynyt maailman ja lihasi orjaksi. Kaikki turhuus sinua vaan miellyttää. Ja sieltä kirkonkylästä sinä kaikkia uusia hulluuksia olet imenyt. Voi kuitenkin kun sinun tulin sinne laittaneeksi! Parempi olisi ollut panna sinut vaikka kalamökkiin Rämeen lammin rannalle asumaan; siellä kun olisit saanut hallan kanssa taistella, niin ei mielesi olisi niin kevyt ollut maailman turhuutta perästä ajamaan", surkutteli ukko.

Tärisevällä äänellä koetti Paavo selittää isällensä, että eihän sanomalehdet ole mitään turmiollista lukemista, niissä on paljon neuvoja maan viljelemisestä ja monesta muusta hyödyllisestä asiasta, kuin myös valtiollisista seikoista. Mutta vielä ankarammin vastusti ukko sanomalehtiä, eikä sanonut talonpojan tarvitsevan mitään neuvoja maanviljelyksessä, kyllä muka kyntää osaa ilman lorukirjoittakin. Ja mitäpä talonpojalla on valtioasioihin tarttumista, kyllä herrat niistä huolen pitävät, eikä talonpoika osaa niille mitään tehdä, eikä jouda aikaansa turhuudessa kuluttamaan. Viimeinen päätöksensä oli vaan se, että Paavo semmoiset lorulehdet kuljettaisi takaisin, eikä enää heidän pöydille niitä kantaisi.

Paavo pisti sanomalehdet korjuusensa ensi pyhään asti, että sitten saisi kirkolla käydessänsä viedä ne takaisin kirkkoherralle.

Entisellään elettiin Honkalassa, eikä Paavon väli isänsä kanssa ollut entistä pahempi, olihan kumpikin vähän alakuloisempi koko kevään, sillä molemmilla oli vähän mielen alla.

Paavo jäi nytkin kotiin kesäksi, eikä ukko sanonut enää häntä pois kotoa laskevansa.

Kesän tultua alettiin taas tehdä kesätöitä entiseen tapaan.

Vanha isäntä vielä läksi Simo poikansa pojan kanssa Rämeen lammille kalanpyytöön, vaikka pojat sitä estelivät, kun oli vanha ja alkoi kömpistyä. Muutamana päivänä kalapoika juoksi kotiin hyvin hätääntyneenä, josta pahaa aavistettiin. Poika kertoi isoisänsä rysää nostaissaan pudonneen lampiin. Sieltä sai hän hänet vaivalla viimein ylös ja kuljetti mökkiin, mutta sanoi hänen olevan hyvin kipeän ja pyrkivän kotiin.

Kaikki veljekset läksivät selkähevosilla Rämeen mökille isäänsä hakemaan, sillä kärritietä suoraan sinne ei ollut. Pian joutuivat mökkiin, missä isänsä väristen virui.

Kahden hevosen väliin riuvuista tehtyyn vitmiin panivat pojat isänsä, vaatteilla peitettynä, ja niin saivat hänet hengissä kotiin. Ukko oli kovasti vilustunut, vielä kotiin tultuakin värisi hän. Hän kannettiin vierashuoneesen, mikä oli lämpimäksi lämmitetty. Paavo rupesi isäänsä hierelemään ja olisi mielellänsä avannut suonenkin, vaan ei kuitenkaan uskaltanut. Ei sairas tahtonut mitään ravintoa nauttia. Suurin vilun tuska oli ohi mennyt, muuten valitti hän koko ruumiinsa olevan erinomaisen kankean ja kipeän. Hän kehoitti kiireellä hakemaan pappia luullen ei kauvan tässä maailmassa viipyvänsä. Pekka läksi papin hakuun. Tälle ukko varoitti, että toisi kappalaisen, sillä kirkkoherralle hän ei sanonut vielä uskovansa sielunsa asiaa, kun häntä vähän tunsi.

Paavo jäi sairasta isäänsä hoitelemaan, milloin korjaili pään alusta, milloin muuta vuodetta, ja ehdotteli, jos mitä hänelle olisi pitänyt, mutta ei ukko sanonut enää tässä elämässä mitään tarvitsevansa. Ei hän jaksanut paljoa puhellakaan. Sanoihan muutaman kerran vaivaloisesta Paavolle: "poikani, elä muista vihalla minun varoituksiani, sillä tiedäthän että minä olen sinua varoittanut sulasta rakkaudesta ja täyttäen isällistä velvollisuuttani. Muista vaan varoituksiani. Talouden asioista en enää jaksa mitään selvittää, ne tehkää miten parhaaksi katsotte. Jumala antakoon vaan teille, lapseni, rehellisen mielen ja varjelkoon teitä riidoista sekä maailman turhuudesta!"

Taas vaipui hän äänettömäksi, raskaasti hengittäen.

Pekka ajoi jo papin kanssa pihaan, vaan olikin kirkkoherra mukana, kappalainen ei ollut sattunut kotiin.

Tuulen nopeudella kirkkoherra riensi sairaan luokse. Hänen sisään tullessaan sairas havahtui horrosunestansa, ja silmänsä kirkastuivat. Kirkkoherra alkoi puhutella sairasta erittäin lohdullisesta. Sairas virkistyi, niin että ei olisi luullut hänen niin huonona olleen kuin oli. Minuutti minuutilta tuli sairas iloisemman näköiseksi, mitä pitemmältä kirkkoherran kanssa puheli. Sairas tunnusti kirkkoherralle rikoksensa häntäkin vastaan, sanoi poikansa suhteissa häntä väärin syyttäneensä ja pyysi tätä hartaasti anteeksi; samoin pyysi kirkkoherran anteeksi pyytämään hänen puolestansa, kirkkoherran palvelijalta Sannalta, jota myöskin oli ankarasti tuominnut ja halventanut pojallensa Paavolle, Paavon häntä aviokumppaliksi ehdotellessa. Autuaallinen loisto oli sairaan kuolevilla kasvoilla, kun hän nautti Herran pyhää ehtoollista. Kättä puristaen pyysi hän kirkkoherraa hänen jälkeisiänsä ohjaamaan oikialle tielle. Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Äänettömänä käänti hän kerran kirkkaat silmänsä ympärillänsä oleviin lapsiin ja lapsen lapsien puoleen, ja huulensa vähän liikkuivat, mutta puhetta ei enää kuulunut. Vähitellen vaipui hänen silmänsä umpeen eikä hengitystä enää kuulunut. Nyt hän oli muuttanut ijäiseen eloon.

Yön hiljaisina olivat kaikki vainajan ympärillä, ei kuulunut muuta, kuin hiljaista itkun nyyhkimistä.

Tästä selvittyä puheli kirkkoherra mieltä liikuttavia sanoja kuoleman kohtauksesta ja haudan tuolla puolen olevasta elämästä.

Paavo lähti nyt kirkkoherraa kyytiin, jolla matkalla hän kertoi kirkkoherralle isä vainaansa varoituksia ja vastenmielisyyksiä häntä kohtaan puvun muuttamisesta, sanomalehtien lukemisesta sekä, niin kun kuoleva itse oli jo kertonut, Sannan ja hänen välisuhteistansa.

Kirkkoherra selitti nyt Paavolle erilaisia ihmisluonteita ja miten kukin arvostelee niitä asioita, joista hän ei ole perillä, ja myöskin, että yleensä Suomen kansan luonne on sitkeä vanhoillansa pysymään ja arka uusille pyrinnöille, mutta samalla vakava, niin että monta joutavallista kerkiää sivu mennä, ennen kun he siihen tarttuvat. Hän huomautti myös, kuinka Suomen kansa on myös uskonnollinen kansa, erittäinkin siihen aikaan, kun herännäisyys oli suuresti levinnyt ympäri Suomea. Paljon muutakin selitteli kirkkoherra Paavolle tuolla matkalla. Hän huomautti, kuinka Paavon isävainaja oli kyllä ollut ahdas uskonnollisissa käsitteissänsä, mutta kuinka sellaiset käsitteet helposti myös syntyvät aikoina, jolloin ihmiset ovat liiaksi maailman hommissa eivätkä ylevämpiä ajattele ja kuinka ne saattavat olla terveellisenä vastapainona. Tulipa puhe myöskin kansallisista ja valtiollisista asioista ja riennoista, joista ei Paavon isä myöskään ollut välittänyt ja joihin hän ei katsonut talonpojalla olevan oikeuttakaan ryhtyä. Kirkkoherra huomautti, kuinka tuolla vanhan kansan miehellä luonnollisista syistä oli ollut pieni näköpiiri sellaisissa asioissa, eikä sitä ennen kukaan ollut talonpoikia sellaisissa ohjannut. Kirkkoherra huomautti, kuinka ihmisen velvollisuudet eivät oikeastansa saata niin pieneen piiriin rajoittua. Kun Jumala on ihmiselle suonut järjen ja selvemmän ymmärryksen, kuin muille luoduille kappaleillensa, niin hänen tulee tätä järkeänsä viljellä tuollaisillakin aloilla. Ihmisen työala ei saa seisahtua yksinänsä kodin piiriin, hän ei saa ajatella aina vaan omaa itseänsä ja omaa perhettänsä, vaan Jumalan määräyksen mukaan hänen tulee rakastaa lähimmäistänsäkin, ja tätä käskyä täyttäissänsä ihmisen tulee rakastaa koko luojan luomaa ihmiskuntaa, mutta kuitenkin lähimmin toimia ja työskennellä sen maan ja kansan parhaaksi, jonka yhteyteen hän likimmin kuuluu; sitä yhteyttä selvimmin ja lyhimmin kutsutaan isänmaaksi, ja toimimista sen hyväksi isänmaan rakkaudeksi. Kun Jumala on meidät johdattanut tämän pohjoisen Suomenmaan vartijoiksi ja asukkaiksi, niin meidän on uhrattava kykymme ja voimamme tämän maan ja kansan hyväksi. Mutta kun valitettavasti meidän kansamme ei vielä aina pysty käsittämään näitä asioita, niin se velvollisuuden tunne on herätettävä kansallemme niitten kansalaisten kautta, jotka tämän velvollisuutensa jo tuntevat. Hän arveli, että sanomalehdet ja muu hyvä kirjallisuus voi tässäkin suhteessa olla kellona, joka soittaa nukkuvan kansamme valveille. Hän puolusti sanomalehtiä vielä siitäkin syystä, että niitten kautta hyödylliset tiedot ja ymmärtävämpäin miesten ajatelmat pian leviävät ympäri maata, laajalti nähtäviksi, jota kaikkea muuten ei voitaisi saada niin pian aikaan. Mutta kuitenkin tulee meidän kaiken tämän ohella pitää suurin huoli kuolemattomasta sielustamme, ja kaiken maallisenkin hyvän edestä tulee kiittää Jumalaa. Eikä se, että ihmisellä on suuremmat tiedot Luojan luomasta luomakunnasta, estä Jumalaa kunnioittamasta; päin vastoin kykenee hän paremmin ja suuremman kunnian Jumalalle antamaan, mitä enemmän ja laajemmalti on tullut tuntemaan hänen äärettömän viisaita tekojansa.

Ihastuksella Paavo kuunteli kirkkoherran selvitystä näistä asioista, joista hänelläkin hyvin hämärät tiedot oli. Tarkoin hän painoi mieleensä kaikki kirkkoherran neuvot, jommoisia hän ensi kerran kuuli.

Yhtä vähän kirkkoherra kuin Paavokaan huomasivat matkan kuluneeksikaan, kun olivat jo pappilan portilla.

Honkalan vanhalle isännälle pidettiin suuret hautajaispidot, joihin oli kutsuttu, paitsi sukulaisia ja ystäviä, pitäjän säätyhenkilötkin.

Haudalla kirkkoherra piti lyhyen, mutta pontevan puheen ihmisen elämän tarkoituksesta ja sen velvollisuuksista, läpi elämän lapsesta vanhuuteen ja kuolinhetkeen saakka.

Suuri kaipaus oli Honkalassa vanhaa isäntää, etenkin kun ei kukaan veljeksistä ollut tottunut ulkoasioissa liikkumaan, ne kun olivat viimeiseen asti vanhan isännän hoidossa ja huolena.

Vanhin veli Simo tuli nyt talon johtajaksi.

Kaikki asiat Honkalassa kävivät kuitenkin entistä tapaa. Paavokin oli kotona, tehden talon töitä.

Ei pitkältä vanhan isännän hautajaisista kulunut, kun Paavo ilmoitti veljillensä, että hänellä on aikomus ruveta naimapuuhiin. Tämä oli jo tuttava asia veljille, vaikka Paavo tätä ennen ei ollut siitä mitään virkkanut.

Veljet olivat naimisesta samaa mieltä kuin isävainajakin, että ei ainakaan "Sanna" ole sopiva, mutta ei he mitään enempää ruvenneet vastustelemaan.

Jo syyspuoleen kesää eräänä sunnuntaina Paavon ja Sannan avioliiton aikomus kirkossa ilmoitettiin koko seurakunnan tiedoksi.

Nytpä supina kirkossa naisilla kävi, että niinpähän se tapahtui, kuin sitä jo huhuttiin. Tosipahan se oli, että Paavosta ja Sannasta yksi tulee. Eikä kotiin mentyäkään tätä uutista unhotettu ilmoittamatta.

Kuukauden perästä ensimmäisestä kuulutuksesta oli Paavon ja Sannan häät pappilassa. Kirkkoherra piti tässäkin tilaisuudessa ylevän puheen avioelämän tärkeydestä ja lopulla toivoi nuorelle pariskunnalle onnea ja menestystä ajassa ja ijankaikkisuudessa. Koko kirkkoherran perhe saattoi nuorta pariskuntaa Honkalaan, johon oli myös paljon muitakin vieraita kokoontunut.

Honkalan talo oli nyt saanut yhden perheen jäsenen, kadonneen sijaan, niin että perhe oli entisen suuruinen.

Kolme vuotta Honkalassa elettiin erinäisempiä tapahtumatta; Paavolla vaan oli jo pikku poika Yrjö. Paavo itse teki talvilla kärriä ja muita puusepän ammattiin kuuluvia kapineita. Sanna myös teki samoja töitä kuin toistenkin veljien vaimot. Kaikki muu elanto meni hyvästi, mutta perheen välisuhde oli rikkaantunut, ja mennyt niin pitkälle, että Honkalasta tehtiin kolme taloa. Nyt oli ukko Simon ennakkoluulo toteutunut, että kun on kolme veljestä, niin ehkä tulee kolme taloakin.

Sannan taloontuonti kun oli jo alussa vastenmielistä, niin ei tämä kylmyys mielistä sulanut yhdyselämässäkään. Toisten veljien vaimot tahtoivat kohdella enemmän pilkallisesti Sannaa, nimitellen häntä rouvaksi ja matamiksi, ja hänen vaatetuksensa oli yhä puheina ja inhona heillä, vaikka Sannalla ei mitään liikanaisia koristeita ollut, se oli vaan erilainen kuin toisilla emännillä ja muutamilla muillakin heränneillä naisilla. Päivä päivältä tämä lisäsi kylmyyttä heillä keskuselämässä ja vaikutti miehissäkin niin tuntuvasti, että tehtiin kolme taloa.

Irtain omaisuus oli helppo jakaa, vaan konnun jakaminen se ei ollut helppo tehtävä. Se seikka, että tilalle kolmea talon paikkaa ei voisi saada, tuli nyt selvemmin näkyviin. Veljekset tuumivat moneen päin, miten tilan jako tulisi kaikille mukava, mutta ei se sen selvemmäksi tullut, kolmannelle veljelle ei talon paikkaa löydy. Vaikka mitä paikkaa esitellään, niin ei kukaan, veljes tyydy siirtymään ulommaksi kuin kotimäelle. Rämeen selällä olisi tilaa avarasti, ja olisi siellä sileää maatakin, mutta siellä kaikki kasvit korjaisi halla, jonka kanssa ei kenenkään mieli tee taistelemaan.

Molemmat vanhemmat veljet yksistä neuvoin viimein keksivät sen keinon, että ehdoteltiin Paavoa menemään Rämeen selälle, siellähän muka olisi likellä paljon koivuja ja muitakin puita nikkaritarpeiksi, ja kalavesi likellä, kun Paavo mielellänsä kaloja pyyteli, sekä hyvä karjanlaidun, kun Sanna halusi parempaa karjanhoitoa, ja paras niittykin sinne jäisi.

Paavoa tosin miellytti veljeinsä ehdottamat hyvät puolet Rämeen selästä, jotka hän itsekin tunsi, vaan halla harmaaparta oli suurin kammo siellä naapurina; niin vaarallisen naapurin likelle ei Paavokaan sinne tahtonut lähteä. Paavo tuumitteli Sannankin kanssa tästä, mutta Sanna olisi mielellänsä mennyt Rämeen selälle. Sanna ei niin hallaa kammonut, Pohjanmaalla sanoi kyllä semmoisilla paikoilla taloja olevan ja niiden hyvin toimeen tulevan; häntä miellytti erityisesti siellä oleva hyvä karjanlaidun. Peloittava oli Paavosta kuitenkin tämä ikuisesti pelätty hallanpesä.

Asia ei sen selvemmäksi tullut veljesten välillä, vanhemmat veljet eivät sanoneet Rämeen selälle lähtevänsä, ennen hylkäävät koko konnun.

Paavolle tämä kaikki kävi ikäväksi. Hänen oli vaikea lähteä, mutta hän kun oli nuorin, niin piti velvollisuutenansa muutokseen mennä, vaikka se ei hyvältä tuntunutkaan.

Tätä jupakkaa kesti jo pitemmän ajan eikä se sen selvemmäksi tullut. Erään kerran lähti Paavo kirkkoherralta ja kanttorilta neuvoa kysymään, mitä oli tehtävä, hyljätäkö koko kontu toisille veljille mitättömästä hinnasta, jota olivat tarjonneet, vai mennä Rämeen selälle.

Kirkkoherralle Paavo kertoi, minkälainen Rämeen selkä ja sen ympäristöseudut olivat. Kirkkoherra ihastui siihen paikkaan ja kehoitti Paavoa paremmin sinne menemään, kuin vielä vanhalle paikalle jäämään, sillä alankomaa on paljon suotusampi viljan kasvulle kuin korkeat vaarat, eikä halla hyvästi viljellyille vainioille ole niin suuri vihollinen kuin sitä pelätään, sen hän sanoi tietävänsä kokemuksestansa Pohjanmaalla.

Vielä meni Paavo kanttorinkin luokse tuumimaan asioista.

Kanttori oli epätietoinen eikä voinut johtavaa päätöstä sanoa, mutta lupasi lähteä Paavon kanssa itse paikalle tarkastelemaan.

Kanttori ja Paavo menivät Rämeen selälle ja katselivat sen ympäristöjä. Maan tasaisuuden ja alhaisuuden suhteen ei kanttori paikkaan oikein mieltynyt, mutta kehoitti kuitenkin Paavoa tänne muuttamaan ennenkuin tilaa hylkäisi. Hän luuli että jos täällä maanviljelys ei menestyisi, niin on hyvät puumetsät, joita Paavo juuri tarvitsee kärrien teon suhteen; ja voipihan siellä siksi karjaa pitää ja vähin viljelläkin, eihän joka vuosi kylmä.

Paavo suostui kanttorin ehdotukseen, ja kun kirkkoherra myös häntä kehoitti, ja Sanna mieluummin sinne halusi, niin Paavo päätti muuttaa Rämeen selälle, jos hänelle toiset veljet rakentavat kartanoa ja muutamia vuosia antavat viljellä vanhoja peltoja osaltansa.

Kotiin tultuansa kertoi Paavo Sannalle kirkkoherran ja kanttorin ehdottelevan muuttamaan Rämeen selälle, ja sanoi siihen taipuvansa.

Sanna ihastui Paavon taipuvaisuudesta muuttamaan. Hän oli lapsuutensa ajan elänyt samanlaisilla alangoilla ja piti niistä enemmän kuin kivikumpuroista.

Niin asia oli päätetty lopullisesti, ja Paavo ilmoitti nyt vanhemmille veljillensä, että hän muuttaa Rämeen selälle sillä ehdolla, että hänelle yhtenä tehdään tavalliset huoneet ja peltomaat aidoitetaan ja kynnetään, sekä vanhaa paikkaa annetaan viisi vuotta viljellä. Vielä Paavo pyysi yhteisesti kaivattamaan Rämeen lammista ojan Parrassuon noron halki, jonka poikki kulkutie hänelle tulee. Tämän vetelän noron yli oli ennen latjattu kapulasilta, josta Honkalaiset rämpivät Rämeen selälle, mutta tämmöinen tie oli hyvin vaivaloista päästä etenkin keväin ja syksyin.

Veljet suostuivat Paavon ehdotuksiin ja mielihyvällä sanoivat täyttävänsä Paavon vaatimukset, kun hän vaan suostui muuttamaan. Tarkempi määritteleminen kartanon laadusta ja rakennustavasta jätettiin kahden viikon perästä tehtäväksi, jolloin asia lopullisesti seikkaperäisesti päätetään; kanttoria pyydettiin välikirjoja tekemään, johon kanttori lupasi saapuvansa.

Määrättynä päivänä oli Honkalaan saapunut muutamia talon sukulaisista ja naapureista asian ymmärtäviä miehiä. Oli kirkkoherrakin tänne poikennut muutamalta virkamatkaltansa sekä kanttori välikirjain tekoon.

Kaikki muut muuttoehdot olivat veljekset jo ennen syrjäisten tuloa sopineet, paitsi navetan ja kaivettavan ojan suuruuden. Näistäkin nyt sovittiin. Kirkkoherran kehoituksesta päätettiin navetta tehdä 9 syltä pitkä ja 5 syltä leveä. Hän huomautti että kapeampaan navettaan ei voi saada järjellistä lehmäin ruokintaa asetetuksi.

Kysymyksessä oleva oja sovittiin kaivettavaksi jo samana kesänä kahdeksan korttelia leveä ja seitsemän korttelia syvä, sekä ojan yli silta tehdä, kuin myös kahden puolen ojaa vetelää suota korjata siksi, että kärrien kanssa pääsee.

Kaikki kartanot päätettiin tehdä uudesta, kun kaksi vanhalle paikalle jääpää taloa tarvitsivat kaikki entiset kartanot, ja uudet hirret olivat vedettävät juuri Rämeen seuduilta. Rakennukset päätettiin tehdä ensi vuotena valmiiksi, joten ennen talven tuloa oli jo kivijalat ja uunien pohjat tehtävät sekä muutama peltomaa kynnettävä. Asuinrakennukseen päätettiin tehdä: tupa ja kaksi pikku kamaria porstuan vastapäätä. Määrättiin myöskin mitä suuntaa tilan rajat tulisivat kulkemaan, jonka tarkempi määrääminen jäi maamittarin tehtäväksi. Välijaon hakemislupa jo ensi kesäksi annettiin kanttorin toimeksi. Paavo pyysi muutamia naapureista katsomaan uuden talon paikkaa, ja määrittelemään itse rakennuksien asemaa.

Muitten muassa kirkkoherra ja kanttori läksivät Rämeen selälle, Paavon tulevaa työalan asemaa katsomaan ja asettamaan.

Rämeen selän seudut olivat, niinkuin ennen jo on tultu tuntemaan, alavaa, vaan lihavaa maata, vaihdellen väliin tasaista, kovaa maata, väliin soita ja rämeitä.

Useat talon paikan katsojista hämmästyivät tätä seutua nähdessänsä. He olivat luulleet sitä kuitenkin enemmän ihmis-asumukselle mieluiseksi, kuin se todellakin oli. Muuan vanha toimellinen Paavon sukulainen meni Paavon luokse ja sanoi: "Poikaseni, kyllä viisaammin teet, jos hylkäät tämän paikan, sillä eihän tätä ole Jumala ihmisasumukseksi luonut, vaan metsän petojen pesintäpaikaksi. Ajatteleppas, miten täällä voit menestyä? Kaikkialla, mikäli näkyy, on vaan alhaista maata, rämettä ja korpea, ei yhtään ihmis-asumusta ole likitienoilla, ei minkäänlaisia kulkuteitä liki kuuluvin. Ja jos näitäkään et kaipaisi, niin mitä täällä viljelemisestä tulee, jos maa mitä kasvaisi, niin sen halla korjaa. Toivoton on tänne talon teko." Näin päätti vanha kokenut talonisäntä.

Paavo tuli tästä hyvin hämilleen ja sanoi surumielin, että eihän se paikka ollut ilahuttava, vaan kun ei ollut parempaa, niin täytyihän sitä sinne yrittää, ja varsinkin nyt, kun asiat olivat jo näin pitkälle päässeet, että oli jo siitä sovittu ja se kirjallisesti vahvistettu.

Tämän keskustelun kuultuaan tarttui kirkkoherra keskusteluun. Hän arveli toista tästä paikasta. Hän luuli maan hyvin hedelmälliseksi, kun se kerran tulee viljellyksi. Hän selitteli myös, miten alhaisemmat tasangot ovat edullisemmat viljelykselle, kuin korkeat kivikkovaarat. Ensiksi siitä syystä, että alhainen tasanko ei ole niin arka kuivuudelle kuin vaarat. Ilma alangolla on lauhkeampaa ja maa tuoreempaa, ja kasvit oikein menestyäksensä juuri kaipaavat kosteampaa ja viileämpää ilmaa, kuin mitä meidän vaaramailla on, sillä korkeilla vaaroilla kaiken mehevyyden maasta haihduttavat tuulet ja auringonpaahteet. Se ainoa etu, mikä korkeista kivikkovaaroista on, on se että ovat hallasta turvatut. Korkeilta vaaroilta sateet ja etenkin kevät vedet valuttavat joka vuosi voimaa alas alangoille, ja siten kumpujen juuret lihovat, kun vaarat sitävastoin laihtuvat. Ja vielä on muitakin etuja alankomaan viljelyksessä, ei yksinänsä se, että se vaaroilta laskeutuneen väkiaineen saapi lahjaksi; se suoranaisesti sille pannun lannan säilyttää paremmin kuin vaaramaa, ja sileä maa on mukavampi viljellä, kuin kivikkoperäinen maa.

"Mutta minkä tähden jokainen tahtoisi asua vaaroilla, ja miksi esi-isämme ovat talot tehneet korkeille paikoille?" kysyi eräs mukana oleva talon isäntä.

"Esi-isiemme aikakausi, jolloin asumuksia Suomessa perustettiin, oli toinen kuin meidän aikakausi. Heidän oli pakollista kavuta korkeille mäkilöille, monista syistä, missä vaan niitä löytyi. Alangoilla oli silloin jylhemmät metsät kuin vaaroilla, raivata pelloksi ja suurissa aarniometsissä oli ikuinen kylmyys ja routa maassa, auringon säteet sinne harvoin ylettivät; silloin alangot olivat enemmän vesiperäiset ja liian jylhät ihmisasumuksille. Kivikkovaaroilla oli silloin edullisempi asema monelta puolen. Sieltä oli avarampi näköala vartijoita aina väijyviä vihollisia, jotka vähän väliä kävivät ryöstöretkillä. Vieläpä he käyttivät kiviä varustusmuurinansa, niitten takana suojellaksensa itseänsä ja omaisuuttansa vihollisen päällekarkauksilta. Silloin korkeat vaarat olivat ainoat, joissa viljan kasvu voi menestyä, ja usein niistäkin halla hävitti koko vuoden tulon. Mutta nyt on toiset ajat meillä käsissä. Nyt on suuret metsät jo raivattu, muutamin paikoin liiankin vähäksi. Alangot ovat kuivaneet, hallan synnyt vähenneet. Nyt ei ole meillä enää hallasta niin suurta vaaraa pelättävänä kuin menneinä aikoina. Suuret hallavuodet ovat enemmän harvinaisia. Ja Jumala on ihmisneron korottanut jo niin korkealle, että se voipi hallaakin vastaan tehdä varokeinoja.

"Pohjanmaalla ja muuallakin Suomessa on se toteen näytetty, että ennen hyvin hallaiset paikat ovat tulleet lämpimiksi. Kun maa viljeltynä muutenkin paranee, niin sitä myöten siitä kylmyyskin haihtuu. Ja meidän pelkomme alankoseuduista ei enää auta, jos mitenkin niitä kammoisimme; kansa kun lisääntyy, niin kaikki talot eivät vaaramaille sovi elämään, se pakkohan tämänkin talon tänne ajaa. Ja jos itse rakennukset sopisivatkin vaaroille, ja vaikka pienet pellotkin sinne saisi, mutta jos kaikki muut joka päivä talossa tarvittavat tarpeet pakenevat etemmäksi ja etemmäksi, niin silloin talojen asema tulee horjuvaksi; senkin vuoksi on talo tehtävä sinne, missä enimmät tarpeet ovat ympäristöllä. Yleiseen meidän taloudellinen asemamme, entiseen tapaan eläissä, kulkee kohti perikatoa, sillä entiset elintavat eivät jaksa enää elintarpeitamme riittävästi tuottaa. Kaskimetsät, joista tähän asti olemme tottuneet leipämme saamaan, alkavat vähetä ja huonota. Niittymme ovat vanhentuneet, ja tulo niistä vuosi vuodelta vähenee.

"Kohta olemme joutumaisillamme ajan käänteesen. Uudet viljelystavat olisivat keksittävät, ennenkuin pakko ajaa uusille urille kulkemaan. Sen mukaan mitä minä luulen, olisi ajoissa tartuttava parempaan pellon ja niityn viljelykseen, kaskiviljelyksen rinnalla, ja mikäli pellon ja niityn viljelys lisääntyy, sikäli pitäisi kaskiviljelystä vähentää, mutta tätä käännettä jos emme aikanansa tee, niin se voipi monesta talosta tehdä talottoman."

Näin selitteli monissa eri paikoissa ollut, kokemuksista rikas kirkkoherra.

Toiset talonpaikan katselijat kuuntelivat tarkasti tätä heille aivan outoa puhetta. Muutamat heistä jäivät aatteihinsa tuosta uudesta ennustuksesta, vaan toiset eivät pitäneet väliä, sanoivathan vaan hiljaa keskenänsä, että on sitä elettynä ennenkin, ja eletään sitä vastakin, jos Jumala vuosia antaa, ja jos pellon ja niityn varaan talous joutuu ilman kaskenviljelyksettä, niin silloin on heti loppu käsissä, ja jos tämmöisille paikoille täytyy asumaan tulla, niin parempi on lähteä kerjuulle.

Ei kukaan kirkkoherran mielipiteitä hänen kuulten rohjennut ruveta vastustelemaan, sillä he tunsivat hänen semmoiseksi mieheksi, että eivät jaksa häntä ylipuhutella.

Talon paikan katselua jatkettiin edelleen, ja viimein talon asemaksi oli valittu vähän ylevämpi kohta Rämeen lammin rannalla.

Itse kunkin eri rakennuksen paikka ja suunta määrättiin myös.

Ennenkuin talon paikaksi määrätyltä paikalta pois lähdettiin, otti kirkkoherra vielä puheeksi, ikäänkuin näitä muita talonpaikan katselijoita, jotka näyttivät hyvin toivottomilta ja etenkin Paavoa rohkaisten, tämän kammotun paikan merkityksen, ja lopuksi toivoi hän kaikkivaltiaan voimallista johdatusta ja apua tämän rämeisen seudun raivaajalle, ja toivoi hänelle lujaa kestävyyttä, pitkää ikää ja taitoa, että voisi tämän kolkon seudun muuttaa vihannaksi viljavainioksi.

Takaisin taloon palattua katseltiin vielä kotimäelle Pekalle talon paikkaa. Vanhemmat veljekset vielä suostuivat toistaiseksi elämään yksissä huoneissa, vaikka tilakin tulisi jaetuksi, sillä kaksi uutta taloa tulisi rasittavaksi kerralla rakentaa.

Kulovalkean nopeudella levisi tieto ei ainoastansa ympäri omaa pitäjää, vaan naapuripitäjiinkin, että Paavo Honkalan mäeltä tulee muuttamaan uudispaikalle ja semmoiseen paikkaan, että ei vielä moiseen ole ennen taloa tehtynä; sinne ei muka pääse kuin linnut, ja se on semmoinen hallanpesä, että ei viljan puinnissa silmät nokeudu. Joka mökissä nyt arvosteltiin Paavon vastaista elämää, ken minkinlaiseksi sitä kuvaillen. Ihmisystävällisemmät säälivät Paavo parkaa ja päättivät Paavon pään tulleen vikaan tapulista pudotessa, eihän hän muuten muka antaisi toisten veljein itseänsä houkutella näkyväiseen onnettomuuteen. Muutamat taas pitivät sen ansaittuna rangaistuksena Paavolle ja Sannalle herrasmaisuudesta, arvellen, että kyllä korvessa eläessä Paavolta takinliepeet vielä lyhenevät entiselleen ja useampi pyrstö syntyy, kuin entisiin isä-vainajansa teettämiin pyrstötakkeihin, ja vielä muka jakauksen kuusen oksa kääntää molemmille korvallisille, ja kyllä Sannalle karasoksat ripuja hienoihin helmoihin laittaa, että tulee kokonansa rouvien kuosiin — niitä hänen pukunsa on vielä vailla. Niin — ja nythän Paavo ja Sanna saisivat ilman kenenkään estelemättä karjanhoidon ja muun taloutensa laittaa mielensä mukaan paremmalle kannalle, kun he sitä ovat vaikeroineet, että karjanhoito on yhteisessä talossa ollut huono, ja Paavo kasken viljelystä on morkannut. Monenlaisia ivallisia ennustuksia lasketeltiin Paavon vastaisesta elannosta. Ei kukaan luullut Paavon kolmea vuotta voivan elää ilman pakoa Rämeeltä.

Huolimatta ivallisten ihmisten rivo-puheista kuin myös säälijäin varoituksista, hommasi Paavo edelleen muuttoa. Jo samana syksynä tehtiin kaikki edellä määrätyt uuden talon rakennusalkeet. Ojakin Rämeen lammista oli kaivettu määrättyä suuntaa, vaan oja itsestänsä oli suurennut melkein puolta suuremmaksi kuin edeltä oli määrätty. Rämeen lampi oli näet paljon ylempänä, kun Porrassuon noron alla oleva alanko, ja kun kerran vesi sai hyvän alun ojassa, niin se repi ojan reunat leveämmiksi, niin että Rämeen lampi laskeutui liki kolme kyynärää entisestään.

Vuoden perästä oli Rämeen lammin rannalla jo uusi kaunis pikku talo niin valmiina, että Paavo perheinensä muutti sinne asumaan.

Vuoden perästä oli Honkalan talon maakin lohkottu kolmeen palaan.

Nyt Honkalan Paavoa alettiin kutsua Rämeen Paavoksi, jolla nimellä hän ympäristöseuduilla jotenkin laajalti tunnettiin.

Ikävällä mielten jännityksellä jäivät nyt kaikki odottamaan, milloin Paavo Rämeen selältä pakenee elikkä milloin köyhyys ajaa hänen mieron tielle. — Oudolta tuntui Paavosta perheillensä ensimmäiset ajat elää korven keskellä, kun ei mitään muuta liikettä kuulunut, kuin välistä tuulen hiljaista huminaa, jonkun närhin rätistelemistä, suokurpan ääntä ja muuan karjan kello. Karastuin mielin tarttui Paavo tätä jylhää luontoa valloittamaan.

Pienet olivat viljelykset Paavolla ensi vuosina; heinää hän kuitenkin sai jotenkin runsaasti muutamain vuosien perästä, kun ennestäänkin oli siellä jotenkin hyvää niittyä, ja Paavo niitä raivasi lisää, sekä vanhalla paikalla oli jättänyt viljeltäviänsä peltoja heinän kasvulle.

Ahkerasti Paavo talvisaikoina teki puukaluja taloutensa tarpeeksi ja paljon kärriä myötäväksikin, ansaiten niillä rahoja talon tarpeisin.

Viiden vuoden perästä oli Paavolla jo puolta suurempi karja, kuin Rämeesen mentyä, sillä heinäniityt olivat hänellä monipuolisesti suurenneet. Kun Rämeen lampi oli laskeutunut, niin sen kuiville jääneet rannat kasvoivat hyvästi heiniä, ja oli myös monta rämeistä purovartta Paavo raivannut lisää. Ei hallakaan Paavon viljelyksille tähän asti sanottavia vahingoita tehnyt, ainoastansa muutamana syksynä myöhemmin kylvettyjä toukoja oli vähän vikuuttanut.

Kun voin hinta viime vuosina oli melkoisesti kohonnut, niin Paavolla oli karjasta suuri tulo. Tämä se enemmän häntä kehoitti karjanhoidon parantamiseen ja lisäämiseen, jonka vuoksi hän vuosi vuodelta laajenti purojen varsilla olevia rämeitten raivuita, mitkä moninkertaisesti palkitsivatkin sen, mitä niihen oli kulutettuna. Elonviljelystä ei hän hallan pelosta pitänyt muuta kuin pellossa ja viime aikoina suossa, jonka oli ojittanut, kun Porrassuon noron kautta oli hyvä vedenlähtö. Tämä suoala, minkä hän oli viljelykselle ottanut, oli vaihtelevaista pohjaltansa ja roudan paksuudelta. Paikoin oli siinä mutaa pari kyynärää paksulti, paikoin taas kolmekin kyynärää, muutamin paikoin oli savi pohjalla ja toisin paikoin hiekka. Viemäriojaa kaivaissa tuli tämän suon erilaisuus paraiten näkyviin, kun se täytyi kaivaa jotenkin syvä, ennenkuin veden otti. Tämän pohjalta täytyi välistä nostaa suon pinnalle savea ja hiekkaakin, ennenkuin ojan sai joka paikasta yhtä syväksi. Viemäriojan varsille ojasta nostetut savet ja hiekat täytyi levittää sarekkeelle, kun ne ei muuta suota polttaissa palaneet, niinkuin niitten ojien reunukset, joissa oli paljasta mutaa. Tämä levittäminen teetti vähän liikaa työtä, joka Paavoa harmitti. Toisien ojien reunat tuli kyllä silitti. Mutta ei hän mitenkään voinut savi- ja hiekkakasoja sillensä jättää, kun ne olisivat vastanneet veden pääsön ojaan ja langettaneet ojan umpeen.

Pari ruisviljaa oli Paavo suostansa saanut erittäin hyvää, mutta kolmas kasvoi jo huonompi, ja jyvän lähtö oli sitäkin huonompi, ainoastansa viemäriojan varret kasvoivat entistä paremmin, ja tähkät tällä alalla olivat puolta suuremmat.

Paavo kummeksi, mikä tähän näin suureen erilaisuuteen mahtoi olla syynä, vaan ei hän kumminkaan voinut sen perille päästä.

Vielä neljäntenä kesänä poltti Paavo saman suon ja kylvi rukiille. Nyt kasvu oli vieläkin huonompi, paitsi valta-ojan varsilla. Tällä alalla oli ruis hyvä ja tähkät suuret. Muulla alalla suota kun oli kasvi vaivaloista, niin valmistuminen myöhästyi ja halla korjasi nekin vähät toiveet; ainoastansa viemäriojan varsilla, missä hiekka ja savi oli mudan kanssa sekaisin, kerkisi ruis valmistumaan ennen hallan tuloa. Nyt Paavoa rupesi vielä enemmän arveluttamaan tämän suon oikullisuus, ja hän aprikoi jos jotakin päästäksensä perille, minkä tähden viemäriojan varsilla paremmin vilja menestyy. Senkin tähden oli se hänestä kummallista, että viemäriojan varsilta ei mutakaan palanut, kun oli saven ja hiekan kanssa sekaisin, ja sittenkin paremmin kasvoi.

Täysin Paavo ei syyn perille päässyt, mutta hän päätti koettaa edelleen tätä keinoa ja nostaa useammasta ojasta hiekkaa ja savea sarekkeen pinnalle eikä sitten polttaa suota. Tämä onnistui hyvin, vaikka millä kohdalla suotansa olisi sitä koettanut.

Rinnakkaisviljelyksenä käytti Paavo vanhaa tapaa suon polttamisessa, mutta se ei menestynyt muuta kuin parilla viljalla vereksestä suosta. Viimein hylkäsi Paavo kokonansa tämän tulen avullisuuden ja koetti niin paljon kuin suinkin jaksoi saada hiekkaa ja savea suon pinnalle sekä kynteli ne polttamatta sekaisin, ja sitä paremmin se kasvoi, mitä vähemmän suota oli poltettu, ja yhä paremmin siellä, missä ei oltu poltettu ensinkään.

Toisenlaisia ääniä alkoi nyt kuulua naapureilta Paavon elannosta. Kaikki kummeksivat, millä taikakeinolla Paavo oli jo niin monta vuotta voinut uudispaikalla toimeen tulla, kun ei hän kaskeakaan viljele ja kuuluu kuitenkin oikein hyvin toimeen tulevan, vieläpä paremmin, kuin vanhemmat veljet vanhalla paikalla.

Muutamat Paavon läheisemmät sukulaiset, ja tuttavat, jotka olivat Paavon luona käydessänsä tulleet likemmin tuntemaan Paavon taloudellisia oloja, kertoivat muitten suureksi ihmeeksi Paavon enimmät elintarpeensa saavan karjastansa. He kertoivat, että Paavolle jo entuudestansa jäi jotenkin hyvä niitty, ja kun Rämeen lampi laskeutui, niin sen pohja kasvaa hyvää heinää ja että hän on myös semmoisia ryösöjä purovarsilta raivannut, sekä saanut mitä parhaimpia nurmia, joten nyt hänelle tulee heiniä enemmän kuin yhdellekään muulle talolle likitienoilla. Heiniä kun on kyllälti, niin saapi pitää suuren karjan, eikä tarvitse karjalle eloja paljon antaa. Karjassa saapi hän erittäin paljon voita, ja voi kun on näin hyvässä hinnassa, niin hänen rahatulonsa ovat niin suuret, että voisi elää ilman eloa viljelemättäkin. Sen lisäksi kasvattaa hän hevosia, joita saapi myödä joka toinen vuosi. Viljaa hänelle tulee tarpeeksi, kun lantaa suuresta karjasta tulee paljon. Sen hän suomudan kanssa panee pellolle ja hakkaa niitten sekaan tunkioihin vesoja. Tämän sekalannan panee hän pienelle maa-alalle, joka siten, vaikka onkin uudismaa, kasvaa joka vuosi hyvästi. Suoviljelyksiä on hän viime aikoina suuret alat ojittanut ja raivannut, joista saapi hyvän tulon. Ja kummallista onkin sen Paavon suoviljelys, kuin hän nyt ei enää niitä polta vaan nostaa savea ja hiekkaa sarekkeelle, ne levittää, eikä muuta kuin kyntelee sekaisin mudan kanssa, ja sekös sitten viljaa työntää. Näin ihmetellen kertoi suuressa kirkkovenheessä kirkolta kulkeissa eräs Paavon, taloja katsellut sukulainen.

"Vai niin hyvästi Paavo rupeaa Rämeessä menestymään, vaikka kaikki luulivat silloin kun Paavo sinne muutti, että siitä ei tule kunnon kerjäläistäkään", sanoi muuan talonisäntä.

"Paavosta on jo tullut talo, sillä on juuret niin lujasti maassa, että ei se hevillä köyhdy", vakuutti edelleen Paavon sukulainen.

"No ilmankos se meidän kirkkoherra yhä teroittaa, että pellon ja niityn viljeleminen on enemmän tuottava, kuin kaskiviljelys, ja tuostahan sen nyt näkee, minkä se Paavolle teki, vaikka ei kaskea viljele", sanoi eräs isäntämies.

"Kyllä meidän kirkkoherra niin hengelliset kuin maallisetkin asiat tietää, kun vaan hänen neuvojansa seuraisimme. Kun tämänkin päivän saarnasta saisi puoletkaan varteen otetuksi, niin ei olisi ihmisellä hätää", sanoi muuan vanhanpuoleinen toimellinen mies.

"No kyllä se on totta, mitä Samuli sanoi, että meidän kirkkoherran laista miestä ei monta löydy, vaikka ensimmältä häntä moitittiin, Mitä loruja hänestä laskettiin, kun hän käsityön opettajan tänne hommasi, ja entäs sanomalehdistä, kun hän niitä jakeli pitäjälle luettavaksi, ja pyhäkouluja sekä lauluharjoituksia asetteli, ja nyt kaikki ovat hyvää tuottaneet", kertoi eräs joukosta.

"Eipä se Paavonkaan talo taitaisi Rämeellä seisoa ilman kirkkoherratta", arveli eräs.

"Ennenhän Paavo olisi lähtenyt kerjuulle, ennen kuin Rämeelle ilman kirkkoherran kehoittamatta; kuulinhan minä sen omilla korvillani jo silloin kun oltiin Rämeen selälle talon paikkaa katselemassa, miten kirkkoherra sitä puolusti ja meille selitteli, mitä edullisempi alankomaan viljelys on kuin kivikkomaan; johan hän on sitä ennenkin Paavolle teroittanut, niinhän Paavo itsekin sanoo", selitti Paavon sukulainen.

"Useinpa se kirkkoherra kuuluu Rämeellä käyvän nytkin, eikö tuo antane Paavolle neuvoja vieläkin, outoahan olisi, että Paavo olisi omin neuvoinsa osannut taloutensa niin laittaa", luuli muuan.

"Se on tiettyä, että ei Paavo neuvojen puutteessa ole; mitä saanee kirkkoherralta, mitä sanomalehdistä ja muista kirjoista, joita hän lukee. Paavo on hankkinut paljo kirjoja itsellensä, ja niissä on hyviä neuvoja; minä muutamia olen hänen kirjoistansa lukenut", sanoi Paavon sukulainen.

"Kyllä ne taitaisi nuo sanomalehdetkin olla sentähden hyvät, vaan ne tulee talonpojalle kalliiksi ostaa", arveli eräs talonmies.

"Sanomalehdet ovat hyvät; enemmän niistä saapi oppia, kuin mitä ne maksavat; monta neuvoa on kalliimpaa, kuin koko sanomalehden hinta on", vakuutti muuan, joka sanomalehtiä oli lukenut.

"Vieläkin minä menen tuohon Rämeen Paavoon, kun se minusta tuntuu kummalliselta, että siellä voipi semmoinen talo syntyä. Olisihan meilläkin siellä lähellä Paavoa salopalsta eikä siitä ole mitään hyötyä. Kuin olisi sinne tehdä mökki ja vaikka kesällä karjaa pitää, kun meillä on niin huonot laitumet kotona, ja ajan kanssa vaikka muuan poika menisi Paavolle naapuriksi, ja olisi eräs suosaareke viljellä samaan tapaan, kuin Paavo, arveli muuan talonisäntä."

"Se ei hulluinta olisi, ja siihen tapaan voisit kotonasikin suota viljellä näkeiksi. Minä sitä jo koetin, ja se onnistui samoin kuin Paavollakin, ja koetan minkä jaksan vuosi vuodelta lisätä purovarsien raivuuta ja suon viljelystä", vakuutti Paavon sukulainen.

"Olisihan meilläkin samanlaisia rämeitä ja purovarsia, tokkokaan niistä tulisi nurmea", arveli eräs soutaja.

"Minkätähden niistä ei tulisi, eihän ne Paavonkaan rämeet ole muita paremmat", tuumaili muuan.

"Mitenkä Paavon Sanna maitojansa hoitanee?" kysäsi eräs miesten lähellä veneessä istuva emäntä.

"Kyllä se paremmin hoitaa kuin täällä muut tavallisesti hoitavat, heillä on siisti maitohuone, jossa ei säilytetä muuta mitään, kuin nuoret maidot, ja se on kesälläkin jotenkin kylmä", selitteli Paavon sukulainen.

"Vai semmoinen karjan ja talouden hoitaja siitä Sannasta tuli, vaikka se tyttönä ollessansa näytti semmoiselle heikaleelle", sanoi muuan emäntä. "Sanna on semmoinen emäntä, jota harvasta tavataan. Hänen kaltaistansa emäntää ei likeltä löydä."

"Kyllä pitää koettaa saada heinämaita lisää ja tarttua paremmin suon viljelykseen, kuin tähän asti, ja vähentää kasken viljelystä", sanoi päättävästi muuan keskustelussa osallinen talonisäntä.

"Sitä täytyy useammankin yrittää, ei tämä kituroiminen maksa mitään, että lehmiä pitää ruisolilla ja syöttää kaikki elot niille eikä sittenkään mitään saa, ja huonoja kaskimaita viljelet, eikä siitä siihen pääse, puute puutteen päältä ei lähde", vaikeroi eräs talonisäntä.

Useampi venheessä istujista isäntämiehistä yhtyi samaan vaikeroimiseen ja toivomukseen viljelyksiensä parantamisesta.

Samaan tapaan keskustelivat ja päättivät toisessa puolessa venhettä istuvat emännätkin, että karjanhoito pitäisi saada entistä paremmalle kannalle.

Moni isäntä päätti mennä oikein emin silmin katselemaan tuon Rämeen Paavon viljelyksiä ja karjan hoitoa, kun se niin erilaiselle kuului.

Samallaisia keskusteluja kuului useammassa paikassa likitienoilla, missä vaan rahvasta enemmän oli koolle kertynyt.

Yhtä ahkerasti Paavo hoiti talouttansa ja vuosi vuodelta lisäsi suon viljelystä ja rämeitten raivuuta, joten heinä varat lisääntyivät, niin että sai pitää suuren karjan, ja sikäli suureni pellon viljelys, kuin lantavarat lisääntyivät.

Kun Paavon omalta tilalta parhaat rämeet ja purovarret alkoivat vähetä, niin osti Paavo eräältä etempänä asuvalta talolta ulkopalstan, joka oli Paavon tilan vieressä, ja myöjältä oli joutava, kun oli talosta kaukana. Vaikka ostopalsta oli melkein yhtä suuri, kuin Paavon oma tila, niin sai sen huokealla hinnalla, kun se myöjälle oli aivan arvoton eikä tuottanut hänelle mitään hyötyä, päinvastoin vahinkoa, kun piti siitä joka vuosi ulostekoja tehdä. Mutta Paavolle ei ollut tämä palsta saman arvoinen kuin myöjälle, sillä tässä oli hyviä soita ja ryösöjä purovarsia, joista oli toivo saada hyviä niittyjä, sekä jotenkin hyvä puumetsä.

Nyt Paavo käänsi viljelyksensä ostopalstalle, jossa oli parempia paikkoja, kuin hänen entisellä tilallansa. Tällä ostopalstalla oli myös arviolta noin puolen virstan suuruinen lampi, jota Paavo aikoi laskea, toivoen sen pohjalta saavansa niittyä ja samalla sen ympäristöllä olevat suot kuiviksi. Hän luuli sen kuivaamisella viimeisenkin hallan Rämeen ympäristöltä häätävänsä. Tarkemmin sen laskupaikkaa katseltuansa, näytti laskuoja tulevan kalliiksi, niin ett'ei vielä uskaltanut työhön tarttua, kun oli tilan ostoon ja uusiin viljelyksiin varoja mennyt tavallista enemmän.

Ennenkuin Paavo oli kymmenen vuotta Rämeellä asunut, niin oli hänelle monta naapuria tullut. Joku pani takamaillensa torpparia, ja monta taloakin sinne oli syntynyt, eron kautta, samoin kun Honkalankin talossa, ja uusia oli tekeillä. Ei nyt muuttajat enää kammoneet Rämeen saloa, niinkuin Paavon sinne muuttaessa. Kilpaa olivat sinne menneet, kun Paavosta näkivät esimerkin, miten siellä saattoi menestyä.

Vuosi vuodelta tuli uusia naapuria Paavolle lisää, niin että kymmenen vuoden perästä oli jo pieni kylä Rämeen selällä. Nämä uudisasukkaat elivät täällä hiljaista elämää mullistaen soita ja korpia nurin. Olisi outo luullut näitten saloasukkaitten elävän kuin metsän peikkojen korven keskellä, mistään muusta maailmasta tietämättä ja kaikkea henkistä elämää vailla, mutta niin ei asian laita ollut. He elivät hyvässä sovussa keskenänsä, ja henkinen elämä oli tämän siirtokunnan kesken elävämpi, kuin monessa suuressa kirkonkylässä. Siitä asti kuin Paavolle alkoi naapuria tulla, niin alkoi hän sunnuntaisin pitää pyhäkoulua, jonne kokoontui nuoret ja vanhat. Pyhäkoulussa kävijäin luku kasvoi kasvamistansa sitä myöten, kuin asukkaat Rämeelle lisääntyivät. Näissä pyhäkouluissa ei Paavo yksinänsä opettanut lukemaan, vaan hän opetti kirjoitusta, luvunlaskua ja laulua, niin että moni täysikasvuinen oppi vielä kirjoittamaan ja nuottia tuntemaan. Useammassa asunnossa, missä nuorta rahvasta oli, olikin nuottikannel, ja sunnuntai-iltoina pidettiin lauluharjoituksia. Monesti kirkkoherrakin oli Rämeeläisien lauluharjoituksissa ja pyhäkouluissa.

Nämä harjoitukset tekivät niin siunatun vaikutuksen uudisasukkaissa, että kaikki lapset ja nuori väki osasivat hyvästi lukea, ja useampi heistä osasi myös kirjoittaa ja tunsi nuottia. Perhe-elämä yleensä oli siivoa, kristilliselle pohjalle rakennettua. Taloudelliset olot myös vaurastuivat vaurastumistansa.

Siitä asti kuin Paavo oli veljistänsä eronnut, oli hän sanomalehtiä tilannut ja muitakin kirjoja hankkinut, joita naapuritkin saivat hyväksensä käyttää, ja viime aikoina muutamat naapurit jo itsekin tilasivat sanomalehtiä ja jonkun uuden kirjan ostivat.

Vaikka Rämeeläiset elivät näin syrjäisessä seudussa, jossa ei mikään liikkeen hälinä heidän rauhaansa häirinnyt, niin olivat he kumminkin tyytyväisiä oloonsa. He pitivät itsensä onnellisimpina, kuin moni suurien liikkeitten paikoilla asuja. Ja sen, joka likemmin tuli tuntemaan näitten uudisasukkaitten sisällistä ja ulkonaista elämää, täytyi myöntää, että he todellakin olivat onnellisia.

Heidän perhe-elämänsä oli siivoa ja puhdasta. Lapset olivat totutettu nöyriksi ja Jumalaa pelkääväisiksi. Kaikki perheen jäsenet olivat yksimieliset keskenänsä. Samoin naapurit olivat ystäviä keskenänsä. Ahkeruus, rehellisyys ja ystävällisyys oli heidän yhteinen tunnussanansa. Sillä he jokainen tiesivät, että velttona, huolimattomana ja eripäisenä ei täällä leivissä pysy. Yksimielisellä ahkeruudella ja kestävyydellä on tämä jylhä luonto valloitettava, ja he olivatkin vakuutetut siitä, että jos heillä on kuntoa, niin he Jumalan avulla tästä kolkosta seudusta tekevät ihanan ja viljavan seudun, siitä oli jo Paavon talo todistuksena.

Rämeen asukkaat olivat, kuten jo tiedämme, syrjässä liiketeistä, että ei mitään läpi kulkua heidän paikkakunnaltansa ollut, paitsi kolmen virstan päässä vähän kuljettava maantie, jonne Rämeeläiset olivat viime aikoina rakentaneet jotenkin hyvän kärritien. Mutta eivät Rämeeläiset ijäti umpipohjukkaan jääneet.

Noin kahden peninkulman päässä Rämeeltä salon takana oli naapuripitäjän suuria kyliä, joista asukkaita samoin kuin Rämeellenkin oli muuton kautta metsään tullut, ja niin Rämeen salolle päinkin, joten tämä salo pieneni ja kylät tulivat likemmäksi toisiansa. Vaikka näitten kylien välimatka ei ollut mikään pitkään matkaan verraten pitkä, niin ei kuitenkaan toisella puolella saloa asujat paljon tunteneet toisiansa. Tuntemattomina toisiinsa pysyivät siitäkin syystä, kuin olivat eri pitäjätä, joten heillä ei ollut mitään yhteisiä asioita keskuudessansa.

Eräänä syksynä salon takana naapuripitäjän kyläläiset karsivat talvitien Rämeen salon halki, joka tie lyhensi monta peninkulmaa heidän kaupunkimatkaansa, ja tiellä oli toinenkin tarkoitus. Muutamia peninkulmia Rämeeltä oli ruvettu rakentamaan rautaruukkia, josta ympäristöläiset toivoivat suurta rahan tuloa, ja tämä toivo se Rämeen salon täkäläisiä enimmän kehoitti tien raivuusen. Jo ensimmäisellä rekikelillä tätä uutta tietä alotettiin kulkea, ja talven päälle oli siinä jotenkin paljon kulkijoita. Keväällä rospuuton tultua tämä liike kokonansa taas loppui, niin että maitten sulettua ei yhtään matkamiestä näkynyt, paitsi muutamia jalkasin kulkijoita, jotka salon poikki rämpivät.

Muutamana kesänä tavallisilla virkamatkoillansa tuli äsken lääniin tullut uusi kuvernööri tähänkin pitäjään.

Vaikka tämä kuvernööri oli vanha sotilas, niin oli hän harras maanviljelyksen harrastaja, mutta kasken viljelystä hän ei suosinut, jommoista viljelystapaa hän ei ollut paljon tottunut näkemään Suomessa siinä läänissä, mistä tähän muutti. Harmistuneena kuvernööri vaikeroi, miten täällä kansa toimeen tuli, kun pellot ja niityt ovat niin huonossa kunnossa; ja äärettömänä vahinkona piti hän metsien polttamista ja niitten kyntelemistä. Kirkkoherralta hän likemmin kyseli, eikö ensinkään löydy tässä pitäjässä taloja, jotka paremmin viljelevät peltoja ja niittyjä, kuin mitä hän oli nähnyt? Kirkkoherra ei sanonut löytyvän muuta kuin erään pikku uudiskylän, ja siinäkin yhden ainoan talon, jossa järjellisemmin on viljelykset; se oli Rämeen Paavon talo. Oikein kuvernööri tästä ihastui, että joku talo kumminkin löytyy, jommoista hän ei ollut vielä yhtään tavannut koko läänissä, vaikka oli suuremman osan lääniä jo kierrellyt. Kuvernööri kirkkoherralta tiedusteli, tulisiko tämä seutu hänen matkansa varrelle, että hän saisi nähdä; hän vähän ikäänkuin epäili, josko semmoista taloa oli olemassa. Kirkkoherra kertoi sen olevan noin kolme virstaa syrjässä siltä maantieltä, mitä kuvernööri tulisi kulkemaan. Kun ei matka ollut sinne pitempi maantieltä, niin päätti kuvernööri syrjäytyä sinne katsomaan ja pyysi kirkkoherraa seuraamaan mukana; johon kirkkoherra suostuikin.

Kun asiat kirkonkylässä oli toimitettuna, niin lähti kuvernööri kirkkoherran kanssa Rämeelle.

Kun Paavokin oli kuvernöörin kokoukseen saapunut, niin kirkkoherralta sai hän vähää ennen kuvernöörin lähtöä tiedon, että kuvernööri tulee Rämeelle, jonka vuoksi Paavo kiirehti kotiinsa edeltäpäin.

Ei pitkälti Paavon tarvinnut kotonansa odottaa, kun kuvernööri seuralaisinensa tuli Paavon taloon.

Ystävällisesti tervehti kuvernööri Paavoa ja hänen perhettänsä. Uteliaasti hän kyseli Paavolta kaikkia hänen elämänsä vaiheita, vaikka kirkkoherra oli ne melkein tarkoin jo matkalla kertonut.

Ei kuvernööri kauvan viihtynyt sisällä, vaan pyysi Paavoa näyttelemään viljelyksiänsä. Ujostellen Paavo kuljetti näin korkeita vieraita vainioillensa.

Kesän kauneimpana aikana, viljain parhaallaan vihannoidessa näyttivät Paavon lihavat viljavainiot reheviltä.

Kummastellen silmäili kuvernööri näitä harvassa tavattavia viljelysaloja, ja sitäkin kummempi oli hänestä, kuin niin lyhyessä ajassa Paavon toimeliaisuus oli niin hylkynä olleen ruman seudun muuttanut näin kauniiksi viljakentäksi. Samoin kuvernöörin seuralaisetkin ihailivat Paavon viljelyksiä ja loivat väliin Paavoon kunnioitusta osoittavia silmäyksiä.

Kaikki Paavon talon rakennukset kuvernööri katseli ja olivat ne hänestä mieleiset. Rakennuksien joukossa piti hän erittäin siististä maitohuoneesta.

Parissa Paavon naapuritalossa kävi kuvernööri myöskin katselemassa, joissa viljelykset oli Paavon malliin alotettu, vaikka olivat vielä paljon vaillinaisemmat, kun olivat myöhempään alotetutkin.

Paavo kertoi kuvernöörille, että hänen tiluksillansa olisi eräs toinen lampi, jonka laskemalla lisääntyisi vielä paljon niittyä, mutta ei sanonut kohta varansa siihen yritykseen riittävän.

Kuvernööri ehdotti Paavolle, että Paavo kyllä siihen saisi pienen avun valtiolta, ja sen lisäksi lainan hyvillä ehdoilla, ja tämän hän lupasi toimittaa, kun Paavo vaan lähettää kirjalliset hakemukset.

Näin hyvän tilaisuuden sattuessa ehdotteli Paavo kuvernöörille uuden maantien tekoa Rämeen salon halki, mistä talvitie muutamia talvia oli jo kulkenut. Kirkkoherra vakuutti Paavon ehdotuksen uuden maantien teosta tarpeen vaatimaksi. Kuvernööri lupasi panna asian alkuun ja pyytävänsä tähän tarvittavia varoja kruunulta.

Tyytyväisenä lähti kuvernööri seuralaisinensa Rämeeltä, luvaten vielä vastakin käydä.

Jo samana syksynä, kun kuvernööri kävi Rämeellä, tuli asianomainen insinööri tutkimaan uuden maantien linjaa ja samalla Paavon lammin laskua; jo seuraavana talvena Paavo sai lammin laskuun luvatut rahat, pienemmän summan palkinnoksi uutterasta maanviljelyksestä ja suuremman määrän helpoilla ehdoilla lainaksi.

Vuoden perästä jo alotettiin maantien tekokin Paavon ehdottamaan paikkaan, ja parin vuoden perästä maantie oli jo valmis, ja siten Rämeen umpipohjukassa asuneet uudisasukkaat joutuivat valtamaantien varrelle.

Alusta aikain oli tällä uudella maantiellä enemmän matkustajia, kuin edeltä voitiin arvata, sillä uusi rautaruukki veti rahvasta laajalti liikkeelle, ja monelle muullekin haaralle oli tästä mukava matka.

Nyt Rämeeläisille koitti uusi aika; korvet ympäristöltä olivat hävinneet; pikku kylän halki kulki pulska, lavea maantie, jota matkamies matkamiehen perästä kulki. Tuo entinen rauhainen, tyyni elämä oli nyt vähän häiritty. Mutta, sen pienen häiriön palkitsi liike. Useampi matkamies tarvitsi jotain ostaa, ja etenkin oli Rämeeläisillä heiniä myötävänä enemmän, kuin missään muualla likitienoilla. Heinillä Rämeeläiset saivatkin, varsinkin kevättalvella, paljon rahoja.

Ruunulta rahat saatuansa kaivatti Paavo Kuikkalammista niin suuren viemäriojan, että lampiin ei jäänyt kuin lätäkkö keskipaikaile. Tämän jotenkin pitkän viemäriojan varsille aukeni monta viljeltävää suota, ojan saatua kuivaksi.

Tuo vanha vihollinen halla ei Rämeeläisille ollut paljon mitään vahingoita tehnyt; sen pelko oli heiltä melkein unhotuksiin jäänyt.

Seuraavana syksynä, kun Paavo Kuikkalammin oli kuivannut, ilmestyi tuo vanha odottamaton vieras, halla harmaaparta Rämeelle ja kylmi kaikki myöhemmin tehdyt kevätviljat, vaikka hallasta, muualla ei paljon tietty.

Seuraavana kesänä ojitti Paavo lasketun lammin rantoja ja viemäriojan varsia uusia viljelyksiä varten. Kaivatti myöskin muutamia tavallista suurempia ojia kuiville jääneen lammin pohjalle, että saisi kuivatuksi ne kylmät vesilähteet, joita lammin kuivettua sen pohjalle lukuisasti ilmestyi ja joista luuli hallan viime syksynä irti päässeen. Mutta ei halla totellut Paavon ojitusta, vaan samana syksynä oli se vieläkin rohkeampi kuin edellisenä, ja teki paljon enemmän vahingoita.

Alakuloisuus vallitsi nyt Rämeeläisiä, kun halla jo kahtena vuotena perättäin suuren osan heidän vuodentuloistansa turmeli. Arveluttavalta näytti heidän vastainen toimeentulonsa, kun halla ei näyttänyt olevan mikään kulkuvieras, vaan varusteli ainaiseksi asukkaaksi vanhoille elinpaikoillensa, vaikka he luulivat sen jo ijäti karkoitetuksi. Monia tuumitteluja oli Rämeeläisillä tuon vanhan alkuasukkaan takaisin tulosta:

Jo yltä ympäri tiedettiin Rämeeläisien onnettomuudesta. Nyt vanhat miehet saivat vettä myllyynsä; niinhän se muka kävi, kuin sitä ennustettiinkin; ei semmoisilla paikoilla voi elää; kyllä halla ei hevillä lähde; missä sillä on asumuksensa, niin siellä se on vaikka se välistä piilenee. Saapihan nähdä, miten käypi Rämeeläisten kanssa, ei niistä pitkästä eläjää tule, lyhyt se oli kuin kanan lento tuo heidän onnellisuutensa. Kyllä kivikkovaarat eivät petä; jos ne vähemmin kasvaa, niin harvoin niistä halla osalle tulee, niin kuin alavista. Jos semmoiset ryösöt olisivat soveliaat talon paikoiksi, niin kyllä niille olisi ennen Paavoa jo taloja tehtynä, päättivät vanhat viisaat.

Jos missä Rämeeläiset liikkuivat, niin ensimmäiseksi kyseltiin heiltä tapahtuneista hallan tuhotöistä, ja usea säälitteli heidän rohkeuttansa, kun olivat semmoiseen hallanpesään erehtyneet muuttamaan; vaikka useamman säälimiset olivat vaan pelkkää teeskentelyä, ja muutamat mielessänsä iloitsivat, kun heidän ennustuksensa ennen pitkää toteentuivat. Tämmöiset säälimiset vielä alemmaksi painoivat Rämeeläisten mieliä, kun tiesivät että ne eivät olleet sydämmellistä sääliä.

Kovalla mielten jännityksellä odotettiin tulevaa kesää ja mitä se mukaansa toisi. Jo keväillä aikaiseen koettivat Rämeeläiset kylvää kevätviljansa, ett'ei halla syksyllä niitä tapaisi.

Selkeinä tyyni-iltoina pitkin kesää silmäilivät Rämeeläiset taivaan rantaa, nähdäksensä, rupeisiko ilma jäähtymään ja tulisiko pohjoinen pilvettömäksi. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla kääntyi tuuli pohjoseen ja ilma kylmeni. Aamusta kulki paksuja pilven pahkoja, joista väliin satoi. Päivän päälle pilvet harvenivat harvenemistansa, niin että iltapäivällä oli taivas melkein pilvetön, ja tuuli vaikeni.

Mitä kirkkaammaksi selkeni taivas, sitä synkemmäksi muuttuivat Rämeeläisten mielet. He olivat kuin elämän ja kuoleman rajalla. Kaikki aatteet seisattuivat huomisaamuun. Huomisaamu oli heille julistava ratkaisevan päätöksen, saisivatko he kovasta työstänsä mitään palkkaa vai jäisivätkö tyhjille suin. Pitkä oli tämä odotusaika. Ei monelle uni tullut silmiin tänä kolkkona yönä. Kaikki tähystelivät vaan pohjoista taivaanrantaa, vieläkö siellä joku pilven hattara olisi.

Vielä pohjoisessa oli muutamia pilven pahkoja, mutta ilma oli tyyni. Useammat isäntämiehet kävelivät vainioillansa kopeloiten, joko tähkät jäätyivät. Ei Paavoakaan nukuttanut, hän käveli kaiken yötä alhaisemmilla paikoilla, tutkien, mitkä paikat vilummilta tuntuivat. Lasketun lammin seudut, joita Paavo epäilikin, tuntuivat kylmemmille. Kuikkalammen pohjalle ja reunoille avonaiseksi jääneet lähteet puhuivat kuin pale vilua ilmaa. Ojissa juokseva vesi oli kylmää kuin rauta. Jo keskiyön aikana lammen tienoilla oli heinät jäässä, vaikka muualla vielä olivat sulat. Nyt Paavo luuli päässeensä täysin hallan synnyn perille. Hän tuli vakuutetuksi, että lammen kuivaaminen oli koko tämän turmion tuottanut. Nyt kylmänä yönä hän selvästi näki, miten noista ennen veden alla piilossa olleista ja nyt avonaiseksi jääneistä pohjattomista aukoista auverti ylös kylmää, joka ilmaa laajalti jäähdytti. Hän päätti nämä vilun ahjot salvata takaisin kiinni ja siten saada halla hävitetyksi. Mutta tämä ei kerinnyt täksi yöksi; ennenkuin hän sen kerkiäisi tehdä, niin halla on hävitystyönsä jo kerinnyt tehdä.

Allamielin nyt Paavo katseli noita huuraisia noroja, joita hän ennen ihaili. Yö kylmeni kylmenemistänsä, niin että silminnähtävä vaara oli tulossa. Päivän koittaessa alkoi kuitenkin vähän tuuli hengittää, ja muutamia pilven pahkoja ilmaantui taivaalle; siitäpä sydämmet, samoja kuin maakin, alkoivat sulaa. Ilma vähän lauhkeni, eikä hallaa ollut kuin alhaisemmilla noroilla, kaikki kasvit vielä säilyivät. Haikeain huokausten sijasta kohosi nyt korkeuteen monta harrasta kiitoshuokausta, kun Kaikkivaltias vielä varjeli viime yön vaarat.

Seuraavana päivänä oli vieläkin kylmä, ja iltapuoleen taivas taas selkeni. Sama pelko taas valtasi Rämeeläisiä kuin edellisenä iltana. Koko yön oli selkeä taivas, ja jo päivän koittaessa alhaisemmat paikat alkoivat muuttua valkeiksi. Auringon noustessa olivat norot aivan valkeat, mutta kuin aurinko kohosi ylemmäksi, niin pian katosi valkea varjo. Ei halla vielä mitään vahingoita tehnyt.

Ilma ei vieläkään lämminnyt, iltasella näytti samat merkit kuin kahtena edellisenä iltana. Ei pienintäkään pilven hattaraa näkynyt pohjoisella taivaalla. Ei lehtikään liikahtanut tuulen hengähdyksestä. Pahempi pelko oli nyt kuin edellisinä iltoina. Jo aikaisemmin kuin edellisinä aamuina häämötti hallan harmaa vaippa alangoilla. Mitä likemmäksi tuli auringon nousu, sitä ylemmäksi kohosi halla. Auringon noustessa olivat kaikki Rämeeläisten vihannoivat viljat kolkon syystalven näköiset.

Levottomina Rämeeläiset kouristelivat huurassa olevia tähkäpäitä. Syvät huokaukset tunkeutuivat useamman rinnasta, oltiin toivottomina siitä, miten päästänee talven yli, kun vilu vei kaikki vuoden, tulokset. Huolistuneena Paavokin vainioitansa katseli ja meni vieläkin Kuikkalammen seudulle, ikäänkuin manaamaan tuota tuhon tuottajaa. Harmissansa heittäytyi hän istumaan mättäälle, katsellen kolkkoa kesätalvea, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt eikä luullut enää tämmöistä näkevänsä. Istuissansa vaipui hän syviin mietelmiin. Hänen mielessänsä kuvautui esi-isien ajat, jolloin saivat joka vuosi hallan kanssa taistella. Elävänä astui hänen silmiensä eteen Saarijärven Paavo. Unelmistansa herättyä huokasi hän syvään, ja tähän tapaan kulkivat hänen mietteensä:

"Syyttä ei surrut Paavon vaimo, Saarijärven raukka aimo, Kun hän näki jo heinäkuussa Kaikki vainionsa hallan suussa. Suruun suistui sydän syvään vallan, Kenen viljat viruu alla hallan. Kyynel kasvaa silmään rohkeimmanki, Keltä kasvit kattaa kesähanki. Ahnettakin ahneempi on hallayö, Vaivat vuosien se kerralla syö. Vaikka vaivoin korvet pelloiksi perkaa, Niistäkin hän tulon kerralla tempaa. Unettomin öinpä nytkin moni tähtää, Josko eineheksi jäänee yhtään tähkää. Mutta eineen antava on toki kerran Työmme siunaten Taivahan Herra. Nälkään emme näänny nytkään, Vaikka halla ei heittäne yhtään."

Tällaisissa mietteissä ja toiveissa Paavo läksi kotiinsa. Jos pakkanen pani viljat pahaksi, niin karjan tuotteilla voipi tarkemmin eläissä toimeen tulla. Huolettomampi oli hän kotiin palattuansa, kuin lähteissänsä.

Auringon ylemmäksi noustua halla hävisi näkymättömiin, ja viljat sulivat huurasta. Vaikka jokainen koetti saada selkoa hallan tuottamasta vahingosta, niin ei vielä voinut varmasti päättää vahingon suuruutta. Rukiit ainakin näyttivät ylhäisemmillä paikoilla säilyneeksi. Keskipäivän aikana ilma muuttui lämpimäksi, ja iltapuoleen taivas pilveytyi, ilta ja yökin tuli lämmin. Seuraavana päivänä tuli sadetta.

Ei halla kumminkaan ollut niin suuria vahingoita tehnyt kuin arveltiin. Ainoastansa alhaisemmilta paikoilta vikuutti rukiita ja ohria sekä pienen osan kauroja.

Iloiset olivat Rämeeläiset kun pääsivät niin vähällä vahingolla, vaikka luulivat kokonansa katovuoden tulleen.

Kiirein työ oli Paavolla ruveta salpaamaan Kuikkalammen laskuojaa, että vesi nousisi ylemmäksi ja peittasi lähteensilmät. Vaikka ojaan oli sulku tehtynä, niin ei vesi kesä-kuivan aikana jaksanut kohota niin korkealle, että lähteet olisivat hukkuneet. Kun lammenpohja ja ympäristöt kasvoivat jo hyvästi heiniä, niin tuli sääli Paavolle hukuttaa tämä laaja niitty veden alle, vaikka halla häntä niin hätyytti. Hän rupesi miettimään muita keinoja hallan häätämiseksi, ennen kuin hän niin suuren työn tyhjäksi tekisi ja niin suuren tulon toiveen kokonaan kadottaisi. Monia keinoja hän mietti. Viimein juolahti hänelle mieleen koettaa kaivaa lammen pohjalle ja reunoille syvät ja leveät ojat että vesi pinnasta ja lähteistä vieläkin alenisi, ja sitten näissä kanavissa seisottaa vettä kesän aikana, kuitenkin ainoastaan niin yläällä, että se ei heinän kasvulle haitaksi tulisi. Hän luuli, että kun ojissa seisova vesi auringon paisteesta lämpiää, niin lähteistä nouseva vilu vesi sekaantuu lämpimän veden kanssa, ja siten koko vesi lämpeää eikä synnytä vilua kuuraa.

Keksintönsä piti hän varmana ja päätti sitä Luojan avulla koettaa. Kiireimmät kesätyöt tehtyänsä alotti hän ojan kaivun. Samana syksynä ja seuraavana talvena sai hän aikomansa ojat kaivetuiksi.

Keväällä suurimman tulvaveden mentyä, pani hän valtaojaan tehdyn sulun kiinni, sikäli, että lammen pohjalle oleviin ojiin vesi jäi seisomaan noin vähän yli kyynärän alemmaksi maan pinnan.

Vähän ajan takaa kävi Paavo katsomassa uutta laitostansa ja pysyikö vesi alallansa. Vilumpina kesäiltoina meni hän Kuikkalammen tienoille katselemaan, josko lähteet vielä vilua ilmaan hohtivat; mutta mitään vilun merkkiä ei näkynyt koko kesässä. Yhtä lämmin oli tämäkin hallan pesä kun muutkin paikat.

Entistä iloisemmat olivat Rämeeläiset, kun halla ei koko kesässä enää heitä hätyyttänyt, ja luulivat, että Paavo sai hallan haudatuksi ehkä syvemmälle kuin se ennen lammen laskua olikaan. Perästäkin päin joka kesä hoiti Paavo samaan tapaan laskemansa lammen pohjalla olevissa ojissa vettä, eikä hallaa enää Rämeellä nähty.

Mutta palatkaamme takaisin hallakesään. Niin kuin jo tulimme tietämään, turmeli halla osan Rämeeläisten kasvuja jo heinäkuun lopulla. Vielä Elokuun lopulla tuli halla uudestansa, ja nyt se pahemmin vikuutti kauroja, joita vielä oli paljon korjaamatta.

Mutta vaikka Rämeeläisiltä oli näin ison osan viljoista vilu vienyt, niin eivät he kumminkaan pahaan pulaan joutuneet. Heillä oli jotenkin hyvällä kannalla karjanhoito, ja kun ruokavaroja elukoille tuli runsaasti, niin heillä oli iso tulonlähde karjasta, jolla paikkasivat sen aukon, minkä vilu viljoista kadotti.

Kun Rämeeläiset pääsivät taas rauhaan pakkasen pelosta, jatkoivat he entistä innollisemmin viljelyksiänsä uusilla aloilla. Siten vuosi vuodelta laajeni heidän viljelysalansa, ja sikäli myös tulot suurenivat; etenkin niittyjä oli heillä runsaasti ja hyvässä kunnossa.

Kuikkalammen laskun johdosta oli Paavo saanut avarasti lisää hyvästi kasvavaa niittyä, ei yksinänsä lammen reunoista ja pohjalta, vaan myös valtaojan varsille ja sen alasuuhun. Laskuojan suussa oli vanhaa takkuheinää kasvavaa niittyä, jossa, niin kuin tavallista ainakin, kasvoi lyhyttä ja kovaa heinää kuin sian harjaksia. Mutta kun keväällä lammesta kaivettu laskuoja levitti vettä näille takukoille laajemmalti ja toi kaikenlaista muraa, niin nämä vanhat väsyneet nurmitanteret tuosta uudesta ravinnosta virkistyivät ja rupesivat kasvamaan hyvästi mehukasta heinää, niin että missä vesi vaan kulki, siitä takku hävisi ja heinän kasvu korjautui.

Kun Paavo näki, että kulku vesi tekee niin paljon hyötyä, niin hän koetti levittää sitä laajemmalti vanhoille niityille, pikku salpuitten ja syrjäoja-nirojen kautta. Tämä vesi teki monipuolista hyötyä, jota Paavo ei osannut aavistaakaan.

Eräässä paikassa valtaojan suussa oli pieni ala vanhaa suoniittyä, mikä ei kasvanut muuta kuin sammalia, ja jonkun piipan vihiläisheinää. Tälle oli tulvavesi keväällä kulettanut hiekkaa. Sikäli kuin hiekka oli levinnyt, sikäli katosivat sammalet ja vihiläisheinä, ja kasvoi rehevästi mehukkaampaa heinää. Muutamaa somerikkorinnettä myöten oli Paavo niinikään johtanut vettä vanhalle niitylle. Ojan alareunasta valui vettä rinteelle, ja sikäli kuin oja kulki, rupesi alapuoli ojasta kasvamaan heinää. Tämä Paavoa ja muitakin, jotka sen näkivät, ihmetytti, aivan laiha ja kuiva somerikkomaa kun rupesi heinänkasvuun, kun vesi sitä vaan kasteli. Tätä Paavo kertoi monellekin, mutta harvat sitä tahtoivat uskoa, ennenkuin omin silmin näkivät.

Kerran muitten vieraitten muassa tuli eräs vuori-insinööri Paavon luokse. Vieraat lähtivät katselemaan Paavon viljelyksiä, ja menivät myös tuota ennen hallaista paikkaa katsomaan. Siellä Paavo erittäin osoitti sitä somer-rinnettä, joka paljaasta veden ylijuoksusta oli ruvennut heinää kasvamaan. Insinööri kaiveli niityn pinnan alta maata ja otti sitä mukaansa useammasta kohden. Pihaan päästyänsä tutki hän mitä aineksia siinä löytyi. Hän tuli siihen päätökseen, että mullan seassa olevat kiviaineet sisälsivät lanta-ainetta, erittäinkin fosforia. Tämmöinen somermaa kun saapi vettä, niin siitä liukenee lanta-ainetta kasveille, mutta kuivana ollessa ei siinä kasvullisuus menesty.

Paavo koetti muuallakin somermaata vedellä lannoittaa, ja se onnistui yhtä hyvin.

Paavon kokeista levisi muillenkin oppia, erittäinkin niittyin hoidossa.

Rämeelle tuli yhä uusia asukkaita lisää, niin että ikuisista ajoista asti hylkynä ja kammottuna ollut korpiseutu oli muuttunut ihanaksi kyläksi. Ja Rämeeläiset vuosi vuodelta vaurastuivat. Heillä oli hyvät rahatulotkin karjasta ja heinistä. Rautatehtaan työväelle saivat karjantuotteet myödä hyvästä hinnasta, ja rahtimiehille möivät he heiniä. Vaikka tehtaalla oli rahtia kyllälti tarjona, ja välistä edullistakin, eivät he kuitenkaan osanneet rahdilla rahaa saada eivätkä siihen joutaneet, heillä kun oli työtä kotinsa ympärillä.

Vaikka Paavon suuren ja järjellisen talouden hoito veti häneltä paljon aikaa, kun hänen tuli pitää silmällä, että kaikki tehtävät tulivat aikanansa ja kunnollisesti tehdyiksi, niin liikeni häneltä kuitenkin aikaa talouden toimiensa rinnalla yhteisasioita valvoa, ei yksinänsä oman kunnan olojen parantamisessa, vaan ulkopuolellakin. Pystyvämpiä miehiä hän oli koko likikuuluvissa monipuolisesti. Innolla hän harrasti kansan sivistyksen kohottamista. Myös oli hän harras käsiteollisuuden edistäjä, antaen siihen aivan käytännöllisiä neuvoja, kun oli itse hyvä puuseppä.

Ahkeruudesta ja hyödyllisestä toimesta oli Paavo Talous-seuralta saanut, paitsi pikku rahapalkinnoita, myös "mitallin."

Palajamme nyt vielä hetkiseksi Paavon syntymäpaikalle Honkalan mäelle, katselemaan Simon ja Pekan taloja. Simo ja Pekka asuivat nyt kumpikin eri kartanoissa Honkalan mäellä. He viljelivät samaan tapaan kuin isä vainajansa; enimmät viljansa he saivat kaskiviljelyksestä. Jo hekin olivat ruvenneet niittyjänsä entistä paremmin hoitamaan. Vesijohtoja niityillensä olivat laittaneet mihin suinkin oli tilaisuutta. Suoviljelykseen ja laveampaan niityntekoon ei heillä ollut tilaisuuttakaan.

Veljekset Honkalan mäellä elivät melkein entisellään. Karjanhoito oli vähän parempi kuin ennen. Ei Simon eikä Pekan emännät enää pilkanneet Sannaa karjanhoidosta. Nyt he kunnioittivat Sannaa. Usein veljekset kävivät toistensa luona. Vaikka Simon ja Pekan talot olivat torppia Paavon taloon verraten, niin eivät veljet kadehtineet sen tähden Paavon onnea. He tunnustivat nytkin, että ei heillä olisi talo Rämeen selällä seisonut pienempikään, saatikka semmoinen kuin Paavolla oli. He muistivat vielä, miten iloiset he olivat, kun Paavo suostui sinne muuttamaan ja heidän ei tarvinnut sinne mennä. He tunnustivat, että Paavolla oli parempi kyky kuin heillä.

* * * * *

Viiteentoista vuoteen en ollut tilaisuudessa tarkemmin Rämeeläisistä enkä muistakaan tämän seudun oloista kuulemaan.

Viidentoista vuoden perästä sain hyvän tilaisuuden päästä näkemään näitä ennen tuttavia seutuja. Enemmän kuin luulin oli Rämeellä tällä ajalla muutoksia tapahtunut. Rämeellä oli monta vankkaa taloa kohonnut, monta uudisasukasta oli lisää tullut, suuret alat rämeitä ja korpia oli viljelykselle raivattu. Paavon talo oli aivan hovimaiseksi muuttunut. Siihen menin ensin sisälle, koska se oli tuttavin minulle. Suuria muutoksia huomaitsin tämän talon asujissakin tapahtuneen. Paavo ja hänen vaimonsa olivat reippaista ja voimakkaista, jommoisia he miehuuden ijässä olivat, muuttuneet jo vanhoiksi ja vähän kömpelömäisiksi, Paavolla oli tukat päässä, kuin hallan panemat, ne olivat kuin heinät halla-aamuna. Muoto oli kalpeampi ja vartalo vähän köyristynyt, liike hitaampi, eikä luontokaan ollut niin vilkas ja hilpeä kuin viisitoista vuotta takaperin. Pitemmälti tarinoidessa tuli kuitenkin näkyviin, että järki oli vielä paljon vahvempi ruumiin voimia. Emäntä puolestaan oli paljon vahvempi Paavoa ruumiinvoimiensa puolesta. Oli vielä Paavon perheessä muitakin muutoksia tapahtunut. Paavon lapset, jotka useammat olivat viisitoista vuotta takaperin pikkusia, olivat nyt täysikasvuisia vereviä nuorukaisia. Paavon vanhin poika Yrjö oli ylioppilas, ja jo monta vuotta oli hän ollut kotona isän apuna taloa hoitamassa. Talon hoidossa Paavo tarvitsikin jo apua, sillä hän oli viime aikoina tullut vähän kivuloiseksi. Lempityötä olikin Yrjöllä talouden toimet; hän oli toimialaksensa valinnut maanviljelyksen. Sepä ukko Paavostakin oli suotuisin, että Yrjöllä oli taipumus maanviljelykseen, johon hänkin Yrjöä oli toivonut, sillä hän piti maanviljelyksen tärkeämpänä kuin minkään viran. Paavoa hyvin miellytti nähdessänsä poikansa nuoruuden innolla talon toimissa puuhaavan. Ikävällä Paavo oli toivonutkin sitä aikaa, että hän näkisi poikansa jatkavan häneltä kesken jääpää toimialaa. Yrjöstä olikin Paavolla nyt hyvät toiveet, että tämä ehkä olisi hänestä kykenevämpi tällä alalla, kun oli aikanansa saanut tieteellistä oppia ja nuoruuden aikana jo pääsi opin avulla kokeita tekemään. Paavo luuli siis pojallansa olevan paljon laveamman näköalan tulevaisuuteen, kuin mitä hänellä poikansa ijällä oli ollut. Monta uutta tapaa olikin jo Yrjön kehotuksesta tehty. Oli jo kylvetty heinä muutamiin pelto-osiin, ja sikäli uudispeltoa lisätty viljan kasvulle. Karjan hoidossa ja itse karjassa oli myös monta kohtaa entisestään muutettu. Vanhoja purovarsiniittyjä hoidettiin vieläkin entiseen tapaan vesilannoituksella, ja niitten sanoivat vieläkin hyvästi kasvavan. Vielä nytkin vangitsi Paavo hallaa Kuikkalammen pohjalla samaan tapaan, kuin hän aloitti, ja oli sen saanut sinne asettumaan, joten ei sitä sen päivän perästä sanonut näkyneen, kun oli uudet suuret ojat kaivattanut, ja niissä ruvennut pitämään vettä kaiken kesää varman määrän.

Hauska oli katsella tätä harvassa tavattavaa seutua ja erittäin Paavon taloa, josta syrjäinenkin voi päättää, että sillä tavalla järjestetyn talon kannattavaisuus on taattua. Tulin ajatelleeksi, että moni alanko-räme ja korpi tulisi hyödylliseksi viljelysmaaksi ja vieläpä ihanaksi ihmisasunnoksi, kun vaan olisi tiheämmässä semmoisia miehiä kuin Paavo on, ja joilla olisi ahkeruutta, lujaa kestäväisyyttä, ja ennen kaikkea rohkeutta työn alkuun panemiseen.

Antti Heimosen taloudenvaiheita

eli

Miten velkoihin tullaan ja miten veloista päästään.

Kansamme velkaantumisesta on erittäin näinä aikoina ollut paljon puhetta. Useammissa sanomalehdissä on valituksia lakkaamatta. Sanomalehdet eivät valituksiansa ole itse synnyttäneet, vaan ovat valitusvirtensä ottaneet kansan vaikeroimisista, joita kuulee ylt'ympäri. Suurempaa seuraa ei tarvitse hakea, valituksia kuullaksensa, kun kaksi naapuria tulee yhteen, niin ei pitkältä ennätetä muuta tarinoida, kun jo tulee puheeksi: miten saatanee rahaa veloista vähemmäksi päästä? — Kokonansa irtautumisesta ei monellakaan ole heti toivoakaan. — Kumma ei olekaan, jos ensimmäisenä kielellä pyörivät tämmöiset puheet! "Suu puhuu sydämen kyllyydestä." — Alituinen velkakuorman paino tekee mielen sairaaksi, ja sairas heti, tuttavansa tavattuaan, ilmoittaa kärsittävän kipunsa. En aio ruveta kertomaan, miten näin mieli-sairautta synnyttävä velkakuorma itse kullekin on syntynyt, sillä siihen on joka eri talossa erilaisia syitä, jotka joko ovat pakottaneet tahi houkutelleet velan tekoon, joista tulisi liian pitkälle tässä kertoa; ja onhan niitä syitä jo yllinkyllin koeteltu hakea ja sanomalehdissä paljastaa. Sivumennen mainitsen kuitenkin muutamia pääkohtia. Taloudessa, olipa se suuri tahi pieni, vakinaisen palkan saajan, maanviljelijän, kauppiaan, käsityöläisen tai minkä hyvänsä, jolla oma talous on, jos sillä ei riitä tulot menoihin, silloin siinä on vika; joko tulopuoli on laskettu vähenemään tai menopuoli suurenemaan. Jos nämä molemmat on päästetty luonnollisten rajainsa ulkopuolelle, niin silloin pakko ajaa velan tekoon. Ja kun kerran tämmöiseen pakkotilaan on jouduttu, niin siitä on vaikea irti päästä. Mutta kuinka moni meistä huomaa, milloin olemme rajan yli kulkeneet? — Ainahan itse luulemme rajaimme sisällä seisovamme, vaikka raja on jäänyt jo matkan päähän. Tarkka naapuri tosin näkee, että olemme ulkopuolella rajaimme, ja jos hän huomauttaisikin, niin emme sitä usko. Me olemme liika itserakkaita ja kunnianhimoisia. Ajattelemme itsestämme liika paljon hyvää. Emme milloinkaan tahdo ottaa omia vikojamme tarkastuksen alaisiksi itseksemmekään, saati sitten perheemme ja naapuriemme kesken. Ja jos vaikka kuinka hyvä ystävä muistuttaisi eli varoittaisi, "sinun taloudessasi tai käytöksessäsi on se ja se paha epäkohta, ja jos se ei tule aikanansa korjatuksi, niin se ennen pitkää viepi perikatoon", niin moniko meistä enään tämmöistä ystävää tosi-ystävänään pitäisi? Ajattelemmehan: "olenhan vapaa ja kunniallinen ihminen ja yhtä viisas kuin hänkin; itsehän paraiten osaan asiani punnita", ja vieläpä pöyhkeilemme: "mitä toisen on toisen asiain kansa tekemistä." — Tämmöinen ajatuskanta sekä itse-viisautemme, huolimattomuutemme, kokeneitten neuvon hylkääminen, omien kokemattomien mielikuvituksiemme jäljestä ajaminen, on monenkin alkujansa velkaan houkutellut. Ja joka velkaan kerran on takertunut, etenkin maanviljelijä, jolla ei ole vakinaista rahantuloa, niin hänen on vaikea niistä selvitä ilman vahinkoa ja vaikeroimisia. Tämmöisiä vaikeroimisia joka päivä kuullessani muistuu mieleeni elävänä kuvauksena erään vanhan naapurini Antti Heimosen talouden vaiheet, kuinka hän niinikään joutui, omia mielikuvituksiansa seuraten, velkain orjaksi. Hänen taloutensa vaiheita aion tässä lyhyesti kertoa.

* * * * *

Talo, meidän taloihin katsoen, oli keskisuuri. Talossa keskimäärin elätettiin 8 jopa 10 lypsylehmää, pari hevosta ja vähän pientä karjaa. Alaansa myöten oli se tavallisen hyvässä kunnossa. Kartanonkin puolesta oli se tavallinen talonpojan asunnoksi: yksi väljä, siisti tupa, porstua ja porstuan pohjassa kamari; karjakartano ja muut ulkohuoneet olivat hyvän puoleiset. Eloa ei koskaan ostettu, velkaa talossa ei yhtään ollut. Talon perheesen kuuluivat: Antti vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, Antin isä ja äitipuoli, vanha täti ja kaksi keskenkasvuista sisarta.

Ennen kun pitemmälti rupean kertomaan Antin talouden vaiheista, on tarvis vielä paremmin päästä selville talon sisällisestä olosta ennen ja nyt.

Jo monesta polvesta asti oli tämän talon rahvas tunnettu siivoksi ja Jumalaa pelkääväiseksi. He elivät erinomaisen hyvässä sovussa keskenänsä ja naapurien kanssa. Antin isä, joka myöskin oli Antti, tuli hyvin kivuloiseksi, että ei jaksanut taloutta hoitaa, semminkin ulompana liikkua. Sentähden ukko Antin täytyi taloudenhoito jättää kahdenkymmenen vanhalle pojallensa. Alussa piti hän tarkalla silmällä poikansa toimia ja ohjasi, mikäli voimansa myöten antoivat. Pyysi myös lankoansa, nuoren Antin enoa, joka oli toimellisimpia ja ymmärtäväisimpiä miehiä paikkakunnassa, tarkastelemaan poikansa toimia ulko-asioissa ulkopuolella hänen näköpiiriänsä. Tämä hyvän suopa, toimellinen eno täytti lankonsa vaatimuksen. Hän tarkasteli ja ohjasi nuoren isännän toimia niin maltillisesti, että nuori Antti ei päässyt luulemaan enoansa miksikään hänen tarkastelijaksensa. Nuori Antti olikin isänsä ja enonsa ohjaamana harjaantunut talon toimiin, niin että kaikki asiat menivät entiseen tapaan. Useampia vuosia kun Antti oli taloa hyvästi hoitanut ja kun hän oli siivo ja ahkera mies, niin ei kellään ollut epäilystä, että talon asiat huononisivat. Niinpä jo eno lopetti koko tarkastustoimensa, ja siten taloudenhoito jäi yksinomaisesti Antille, josta ei kukaan häneltä tiliä eikä mitään selvityksiä vaatinut; ja jo kontukin tuli nuoren Antin kiinteesen.

Siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, oli nuori Antti ollut jo monta vuotta itsenäinen talonisäntä.

Talolla oli varakkaita sukulaisia, joiden kanssa käytiin vieraisilla. Sukulaisuus Antin naimisen kautta vielä laajeni. Monesti sattui vieraita yht'aikaa useampia, ja niin yksi pienen puoleinen vierashuone kävi pieneksi. Tämä Anttia vähän loukkasi, ja hän oli vähän häpeissänsä pienien ja yksinkertaisien huoneidensa vuoksi. Hän usein ajatteli uusien huoneitten tekoa ja tuumittelikin siitä isänsä ja enonsa kanssa. Mutta nämä estelivät Antin uusia tuumia. Kerrankin Antti enonsa kanssa asiasta keskusteli ja esitteli, että kun on hirsiä omassa metsässä ja ne omilla hevosilla vedetään niin ei se paljon tule maksamaan, jos muutamia huoneita tekisi lisää.

Vanha kokenut eno tunsi talouden asiat monipuolisesti ja tiesi, miten vähänkin liika meno pikkutalossa tulee rasitukseksi ja saattaa velkaan. Mutta eno kun oli ajatteleva mies, niin ei jyrkästi sisarensa pojan palavaa mielihalua vastustanut, vaan toi kumminkin esiin monia esimerkkejä, koettaen niiden kautta näyttää, että "parempi oli pienessä kartanossa elää ilman velatta, kuin suuressa velallisena."

Anttia eivät nämä vastustustuumat tyydyttäneet. Hän ei luullut paljon tulevan maksamaan, jos muutamia huoneita tekisi lisää, ja jos siihen vähän tulisikin ottaa lainaa, niin pianhan ne maksaisi. Eno kun näki kaikki estelemiset turhiksi, niin hän viimein ehdoitteli: "Tee vaan yksi huone lisää, siitä tulee kyllä pikku talon asunnoksi. Loma-ajoilla varustat siihen kiviä ja teetät ensi kesällä kivijalan ja uunin pohjan, sitten vedätät talvella hirret. Keväällä sinä sen hakkuutat ja panet vesikattoon, sitten vasta toisena vuotena teetät uunin, ikkunat y.m. Siten et tarvitse velkaa tehdä."

Tämä puhe oli Antista mieleen. Nyt oli eno Antin mielestä viisaampi kuin koskaan ennen, kun käsitti vähän nyky-aikaisia vaatimuksia.

Antti päättikin tehdä enon neuvon mukaan. Ensi kesänä varustettiin kiviä ja alotettiin tehdä enon neuvon mukaan. Kartanon asema oli hyvä ja Antin mielestä näytti paljon muhkeammalta, jos tekisi vielä kaksi huonetta lisää. Samalla puuhallahan ne muka menisivät. Jos vedetään vielä vähän kiviä lisää ja talvella joku liika kerta metsässä ajetaan hirsiä hakemassa, niin ei se paljon rakennusta tule kallistamaan. Sitenpä Antti päättikin ensimmäisen aikomuksensa mukaan tehdä kolme uutta huonetta. Kivijalka jatkettiin ja valmistettiin kolmen huoneen perustukseksi.

Eno sai kuulla sisarensa pojan kartanontekotuumat. Hän tuli katsomaan, minkälainen perustus oli asetettu. Eno ukko ja Antin isä puhelivat keskenään kivijalan vieressä vähän etempänä Antista, joten Antti siis ei tarkoin kuullut heidän puhettaan; mutta arvasipa hän, että ukkoloista ei tämä rakennus ollut mieleen. Antin isä oli aina ollut vastenmielinen uuden kartanon tekoa, vaan kun oli hiljainen luonnoltaan ja isännyys oli pojan käsiin joutunut, niin ei jyrkempää vastarintaa ruvennut tekemään. Sanoihan taas enon aikana Antille: "kunhan tämä uusi rakennus ei sinua, poikani, murheesen saattaisi."

Eno ei enää virkkanut mitään, kun tiesi vastustelemisensa tyhjäksi ja ettei hän sillä muuta saisi kuin Antin vihoitetuksi.

Talvella siis vedettiin hirret, keväällä hakattiin ja katettiin. Talvella oli Antti myös saanut lasit, uunin, ovet ja lukot huokealla hinnalla ja vielä velaksi. Siten päättikin kartanon valmistaa syksyyn valmiiksi.

Kartanon valmiiksi saatuansa pyyti Antti sukulaisensa ja muutamia herrasperheitä ja naapureita vieraiksi. Nyt ei Antin tarvinnut ujostella kartanonsa huonoudesta, kun oli hyvästi rakennettuja huoneita kyllälti. Kaikki olivat iloisia ja reippaita. Antin isä ja enoukko vaan näyttivät ajattelevilta. Kartanon teko ei velkaa taloon tehnyt muuta kuin neljättä sataa markkaa. Talossa kun ei ennen velkaa ollut, niin Anttia tosin rupesi vähän tuo asia huolettamaan, että hän nyt oli talon velkaan saattanut. Hän päättikin lisätä viljelys-aloja, että saisi lisätuloja velkain maksuksi. Samana kesänä, jolloin kartano tehtiin, hän jo hakkasi suuren kasken ja pellon vieressä olevaa ahoa hän kynti lisäpelloksi; jätti myöskin karjaa kolme lehmää lisää talvelle, jotta saisi voita enemmän.

Enoukko tuli taaskin syksyllä vieraiksi. Kohta tultuansa eno huomautti Anttia: "ovatko vahingossa teidän lehmät ja hevoset päässeet paraasen niittyynne? Ja oli lehmiä niityn laidassa olevassa oraassakin." — Antti vastasi: "Ei, kyllä ne sinne varta vasten vietiin. Niityllä on käytetty eläviä koko syksy, kun siinä oli niin hyvä äpärikkö, ja muualta alkaa ruoka loppua, ja sitä paitsi tuli karjaa jätetyksi enemmän talvelle kuin ennen, joten ruokaa säästäessä täytyy elukoita myöhemmin käyttää metsässä, ja oraasenkin on niitä laskettu, kun on routa ja hyvä oras."

"Monta kertaa huokeammaksi tulee syöttää elukat kiinni, kuin niityssä ja oraassa", vastasi eno. "Niityn syöttäminen, varsinkin pehmeäpohjan, niinkuin teidänki niitty on, se on suuri vahinko. Ensiksi: elukat maan pehmeänä ollessa sotkevat pinnan rikki, ja heinän juuret särkyvät. Toiseksi: niityn pinta tannertuu kovaksi, ja keväällä pysyy maa kauemmin kylmänä, kun lujaksi poljettuun maahan ei ilma pääse syvemmälle vaikuttamaan, joka juuri antaisi kasville ravintoa. Kolmanneksi: äpärikkö kun syötetään pois, niin mistä sitte tulee uutta kasvuvoimaa, kun niittyjä meillä ei lannoiteta? Äpärikköhän on juuri jätettävä niityn lannaksi. Jos useampana kevännä ja syksynä niityillä käytetään karjaa, niin se lakkaa heinänkasvusta ja muuttuu metsäiseksi. Tuuliainen kuljettaa näet puunsiemeniä, joita pysähtyy niityllenki; siemen kun sattuu elukan polkemaan koloon, josta on pinta rikki, niin siinä puun siemen hyvästi itää ja on hyvässä säilössä juurtuaksensa. — Oraan syöttäminen on suurempi vahinko. Maan sulana ollessa syöttämistä emme ota puheeksikaan, eihän ketään niin hullua löydy, joka pehmeään oraasen laskisi kissaakaan tallaamaan. Kysymykseen tulee ainoastaan routaan kylmäneen oraan syötön vahinko. Oras routaisessa maassa on puristettu kuin hohtimien väliin. Kylmänyt oras on hapras, se elukkain kävellessä katkeaa poikki aivan maan rajasta; maan sisään jääpi oraan kanto, jossa on reikä sitä suurempi, mitä parempi oras on. Reikään elukkain kävellessä karisee multaa, joka säilyy siellä kuin putelissa. Oras kun on katkennut aivan maan tasalta ja muutama vielä maan sisältä, niin sinne kevät-sade langettaa veden kanssa lisää multaa. Ilman lämmittyä silloin oraan kanto ja juuret alkavat lahota. Sitä vastaan jos oras on syöttämättä, niin lehvä kaatuu reijän päälle ja estää oraan sisään pääsemästä multaa ja vettä. Jos talven alla hyvät oraat ovat mädänneet, niin parempi on keväällä lauhtuneet oraan lehdet haravoida pois."

"Ovatko teidän heinät pilaantuneet tuolla suurella nurmella, kun näyttävät niin keloontuneilta?" jatkoi eno.

"Kyllä ne vähän pilaantuivat sateistakin, kun jäi myöhäksi teko", vastasi Antti.

"Mitenkäs teiltä tänä kesänä heinänteko myöhästyi, ainahan teillä muulloin on heinät tehty oikealla ajalla?" kysyi eno.

"Heinänteko myöhästyi sen kautta, että hakattiin suurta kaskea, ja se veti paljon aikaa, ja kun heinät keväistä myöhään pääsivät kasvamaan, niin jätin senkin tähden, että heinä vielä turpoaisi. Hyvin näytti hupenevan, kun toisista nurmista aikaisemmin tehtiin", vastasi Antti.

"Pidätkö siis vahinkona aikaisen heinänteon?" kysyi taasen eno.

"Tiettävä vahinkohan se on, kun saapi kolmatta osaa vähemmän heiniä", tuumaili Antti.

"Se on väärä käsitys", jatkoi eno. "Aikaiseen niitetyt heinät tosin kokoonsa katsoen hupenevat. Vasta kukalle puhjennut heinä hupenee tosin kolmannen osan siihen verraten, joka on kasvanut siemeneen asti. Pehmeimmillään oleva nuori mehuisa heinä kutistuu pieneen tilaan, kun heinän varressa oleva reikä menee pehmeänä ollessa umpeen ja lehvät samoin kutistuvat pienempään tilaan, joten koko näyttää pienemmälle; mutta paino siitä ei katoa. Sitä vastaan siemeneen kasvanut heinä ei enää lymmy. Varressa oleva reikä jääpi avonaiseksi, sikäli kuin se on kasvaissa mehunsa kadottanut; kova korsi ei pääse kutistumaan; samoin lehvät jäävät saman kokoisiksi, kun ovat kasvaissa. Tämä se tekee silmällä katsoen ko'on suuruuden eron. Vaan mitäs ravinto-ainetta on täysikasvaneessa kelottuneessa heinässä? Siitä ravinto-aineen on imenyt siemen, joten sillä heinällä käytettynä ei ole mitään arvoa. Vielä on niitylle vahinkoa myöhäisestä heinänteosta. Kaikki kasvit tarvitsevat maasta puolta suuremman voiman siementä kasvattaessansa, kuin itse vartta; etenkin suoperäisessä niityssä, jossa luonnostansa on vähän kivennäis-ainetta, sillä ilman kivennäis-ainetta siemen ei voi kasvaa, ja sitä tarvitsee myöskin varsi kasvaaksensa. Mutta heinää kun emme kasvata siemenen tähden, niin turhanpäiväisesti lopetamme niityistämme vähän kivennäis-aineen siemenelle heinää kasvattaessa ja siten viimein koko heinän kasvun. Ja mitä kärsii myöhään niitetty sänki? Se ei kykene kasvamaan äpärettä, ja avonaisen kovan kannon sisään sataa syksyllä vettä, joka lahottaa juuret, ja kun niitty ei ole kasvanut äpärettä, niin jääpi se ilman lannatta. Kyllä se on luonnollista."

"Sitä pitää koettaa", tuumasi Antti.

"Koeta vaan, kyllä sen todeksi löydät", vastasi eno!

Illan kuluessa tuli vielä puhe Antin talouden asioista. Antti kertoi enollensa, että kyllä hän vähän joutui velkaan kartanon teossa vaan että hän niistä luulee heti pääsevänsä. Tänä kesänä hakattiin suuri kaski, niinkuin oli puhe, ja pellonvierestä ahoa kynnettiin lisäpelloksi; kolme lehmää lisättiin talveksi, jotta voillakin muka saadaan enemmän.

Antin talouden tuumat eivät olleet enosta mieleen. Nyt eno ei välittänyt, vaikka Antti suuttuisikin häneen, vaan sanoi ajatuksensa suoraan:

"Poikani, sinä olet nyt pahemmin erehtynyt, kuin viime syksynä kartanon tekopuuhissasi. Kaskea ei olisi pitänyt niin suurta laihaan maahan hakata, siitä ei tule muuta kuin suuri tappio, sen olen jo kokemuksesta nähnyt, ja itsekin sait jo alussa vahinkoa, kun paras niittysi jäi myöhään tekemättä. Ja miksikäs sinä peltoa lisäsit? Onhan teillä entistä peltoa sen verran, kuin jaksatte voimassa pitää. Vanhat ennen sanoivat: 'kun peltoa suurennat niin kekoa pienennät', ja se on totta. Lehmiä myöskään ei olisi pitänyt lisätä, kun ei ole ruo'aksia enempää, kuin ennen, ja ostoruo'alla talonpojan ei kannata karjaa pitää. Olen pitkin ikääni merkinnyt, että jos missä talossa eläväin ruoka tulee keväillä ostosaan, siitä ei taloa tule. Mutta tämän erehdyksesi voit vielä purkaa. Hakatusta kaskestasi jätät puolet toiseen vuoteen, ja kynnetyn ahon jätät sikseen. Liiat lehmät myö tai pane tiinuun, niin saathan lihat ja nahkat myödä. Veloistasi et sillä tavoin pääse koskaan, päinvastoin velat sinulle suurenevat. Jos sinun haluttaa veloista päästä, niin myö ne kolme liikaa lehmää, vaikka huokeammastakin hinnasta, ja toinen hevonen; silloinhan sinä olet niistä irti, ja vielä jääpi ainakin sen verran, että saat varsan sijaan kasvamaan, josta sinulla muutaman vuoden perästä on hevonen. Minun mielestäni olisi paras niin tehdä, niin pääsisit veloistasi huoletta, vaan jos säästät velkaa, niin 'velka tekee poikaa'."

Antti oli kotvasen äänettä ajatuksissansa. Enon viimeiset neuvot eivät Anttia miellyttäneet. Hänen mielessänsä kuvaili: mitä enemmän hän saapi viljaa suuresta kaskesta ja suuremmasta pellosta, ja mitä enemmän hän saa suuremmasta karjasta voita ja enemmän lantaakin pellolle, sitä helpommat ovat tuon vertaiset velat hänelle maksaa. Ja olenhan toki suuremman talon isäntä, onhan sekin jotain, tuumi hän. Mutta jos tekisin enon esityksen mukaan: jättäisin viljelykseni kesken, möisin lehmäni ja hevoseni huokeaan hintaan, paljoko niillä hyötyisin? Niin — enhän muille ihmisille viitsisi silmiäni näyttää. Koko kylähän nauraisi itsensä uuvuksiin, ilkkuen: jopahan Antilta jäi viljelykset kesken, ja täytyi hänen myödä lehmät ja hevonen uuden kartanon tähden. Sen se teki! Kohta se talo loppuu! Olisi sitten rolli-ämmillä tekemistä. Kohta se kuuluisi ympäri pitäjän. Ja jos kuka kysyisi, miksi niin tein, — mitä siihen vastaisin? Viitsisinkö sanoa, että velkain tähden täytyi talouttani repiä? En, siihen häpeään en vielä rupea! Eno on liika vanhoillaan olija, ei hän tähän asiaan ymmärrä niin paljon, kuin luulee, vaikka hän on viisas mies. Tässä en saata häntä totella. Jos hän suuttunee, niin minkä hän pääasiassa sille tekee. Minulla on oma talouteni, eihän eno ole minun holhoojani. En mitenkään voi sitä tehdä. Olisin juuri kuin Mökki-Mikko yhdellä hevosella, jommoista meidän talossa ei ole moneen miespolveen tapahtunut. Mitä hullutusta?

Näin riehuivat Antin ajatukset itsekseen. Rauhoitti Antti kuitenkin ajatuksensa ja jatkoi enonsa kanssa keskustelua. "Kyllähän se hyvä olisi, jos pääsisin veloista irti mitä välemmin, se olisi haluni, vaan en voi kuitenkaan neuvoanne seurata. Paha on jättää kaskea rasiksi, kun se kerran tuli hakatuksi; en kynnettyä ahoakaan viitsi jättää pehmyttämättä, siihen talvella vedän liiemmäksi mutaa; ainahan liika liian kasvaa. Lehmät taas — siinä ne menee yli talven, missä toisetkin. Jäihän tuota viime kevännäkin ruokaa tähteeksi, niin — vaikka nyt muutamia tulee lisätä, niin ehkä niille ruoka piisaa. Hevosen myönti on kokonansa mahdoton, enhän mitenkään yhdellä hevosella voi töitä aikaan saada."

Eno vaikeni äänettömäksi, sanoen vaan verkalleen: "oma asiasi, mutta minä aavistan pahaa." — Vielä lisäsi eno säälivästi: "Poikani, pane mieleesi: jos tähän tapaan talouttasi pitkität, niin ennen kymmentä vuotta sinulta menee talo käsistä."

Antti närkästyi tästä ja tokasi vaan: "Noh, omin neronsa sitä pitää jokaisen koitella toimeen tulla."

Tähän loppui nyt keskustelut talouden asioista. Kumpainenkin vähän närkästyi toiseensa. Antti päätti tehdä oman päänsä mukaan, ikäänkuin näyttääksensä enolle, tokko hänestä talo tulee. Talvi elettiin ennellään kevääsen. Kevät näytti pitkälle, ruo'an etsijöitä alkoi vilistä yltä ympäri. Ruokaa edellisenä kesänä kyllä tuli tavallisesti, mutta syksyllä tuli talvi aikaseen, ja kun elukat olivat huokeita, ei monikaan niitä hennonnut myödä. Kun nyt kevät rupesi jatkumaan, niin ruoakset useammaltakin alkoivat käydä vähiksi. Jopa Antinkin talosta heinät alkoivat loppua, ett'ei lehmille kannattanut antaa, eikä ollut enää paljon olkiakaan. Lehmät joutuivat nyt kokonansa ruisolkien varaan; niille täytyi antaa suurusta enemmän, jos mieli vähänkin ne kunnossa kesään saada. Pakkasta kun yhä kesti, niin jo Antinkin täytyi lähteä etsimään elukkain ruokaa, mitä oli nyt vaikea saada. Sai Antti kumminkin vielä kaksi kuormaa olkia. Mutta ei ilmat vieläkään näyttäneet kesään päin, joten elukkain ruo'asta alkoi kummia kuulua. Antinkin täytyi vielä lähteä uudestaan hakemaan. Vaikea oli nyt enää löytää mistään. Koko viikkokauden ajeli Antti monessa paikassa vähääkään saamatta. Jo päätti hän lähteä kotiin tyhjiltänsä, mutta kun tiesi, että kotona ei enään ollut yhtään ruokaa, niin ei voinut tyhjiltänsä mennä; kuolisivathan kaikki elukat nälkään. Hän päätti vieläkin syrjäytyä eräässä kylässä asuvaan rikkaasen itaraan taloon, joka ei muulloinkaan ollut myönyt, ennenkuin saisi monenkertaisen hinnan. Tämä armelias isäntä auttoi Anttia suuressa tarpeessa monien rukouksien ja nelinkertaisen maksun edestä.

Antin kotiin saavuttua olivatkin jo elukat kaksi päivää paljaan elon varassa. Jo viimeinkin ilmat alkoivat muuttua lämpimämmiksi ja lumet alkoivat sulaa, että Antinkaan ei tarvinnut enään ruokaa hakea.

Anttia alkoi harmittaa, kun oli tullut lisävelkaa ruo'an ostossa toista sataa markkaa; ja sekin, kun elot oli pitänyt syöttää elukoille niin vähiin, että nyt alkoivat loppua, vaikka luuli niitä piisaavan koko vuodeksi. Kesään kumminkin päästiin sen pahempaa kuulumatta. Paikalla lumien sulettua täytyi Antinkin laskea karja niitylle, kun ei muualla metsässä ollut ruokaa, eikä kotona mitä eteen ojentaa. Tyhjässä metsässä käveltyänsä lehmät kuivuivat, ettei niistä paljon maitoa kihonnut.

Kevätkylvy kylvettiin entisellään; sitten täytyi Antin lisätä työväkeä suuren kasken raivuusen ja uudispellon pehmitykseen.

Keväistä sateli vettä, että oli huonot palosäät, ja niin Antinkin kaskesta piti puolet viertämällä paloksi saada. Kaski sai paloksi ja uudispelto pehmitellyksi. Sitten hakattiin toinen suuri kaski, ja senjälkeen ryhdyttiin heinäntekoon. Heinät Antti teetti tavallisella ajalla. Heinäilmat olivat hyvät. Heinänteon lopussa muuttuivat säät sateisiksi; uutisen joutuminen näytti myöhästyvän. Kellä oli vanhaa rukiin siementä, ne aloittivat rukiinpanoa, vaan niitä olikin harvalla talolla. Pitkä kevät vei siemenet elukoita kesään saadessa. Antiltakin olivat siemenet menneet keväällä rintapeltoon eikä ostamaan enää haluttanut, kun koko kesä piti syöntäeloakin ottaa velaksi. Pitäjän lainajyvästöstä lainattiin siemeniä, vaan paljonko niistä piisasi suureen tarvitsevaan joukkoon. Arveli Anttikin pyytämään sieltä, vaan häntä hävetti, kun ei koskaan ennen heidän talosta makasiinin ovea oltu avattu, ja sekin kainustutti Anttia, kun jyvästönhoitajana oli eräs hänen varakkaita sukulaisiansa. Tarvis kun pakotti, niin rohkaisi hän mielensä menemään ja saikin sieltä lainaksi yhden tynnyrin. Sen hän kylvi maahan, vaan mitä se riitti suuriin viljelyksiin. Eihän muu auta, loput pitää jättää uutisella kylvettäväksi. Sateita kesti vielä kolme viikkoa. Uutinen joutui myöhään ja sikäli myös rukiin kylvy useammalla talokkaalla, joiden joukkoon nyt ensikerran Anttikin kuului. Viimein kylvettiin, mutta vesinen maa ja sateisena aikana valmistunut siemen ei paljo orastunut, josta tarkka maamies osasi päättää, että ensi vuonna oli oleva katovuosi uutiskylväjillä.

Viljavuosi tuli nyt vähän huonompi, kuin edellisenä vuonna, joten elukatkin tulivat huokeammiksi, kuin edellisenä syksynä — luonnollisesta syystä, kun useamman täytyi myödä enemmän keväältä ja kesällä tehtyjen velkain tähden ja kun vuosi tuli huonompi edellistä vuotta. Anttikin möi nyt neljä lehmää. Hänelle vielä jäi karjaa sen verran, kuin hän ennen tavallisesti piti. Lehmistä saatu hinta ei riittänyt likikään sen korvaamiseksi, mitä hän elukkain ruo'an ja kesällä elon ostossa tuli velkaan. Voitakin saatiin vähän myödä, kun lehmät pääsivät huonoon kesään, ja suuren työväen kanssa meni paljon syödessä.

Jo Anttia alkoi arveluttaa, että hänen asiansa eivät nyt olleet paikallansa. Tuumaili, että parempi kuitenkin olisi ollut edellisenä syksynä tehdä enon neuvokin mukaan, myödä vaikka nuo neljä lehmää, mitkä nyt piti kuitenkin myödä vielä huokeammasta, kuin niistä edellisenä syksynä olisi saanut; siten olisi hän päässyt entisistä veloistaan liki kuitiksi. Hän huomasi nyt, että hänen ei olisi tarvinnut keväällä ostaa eläimen ruokaa ja olisi elokin piisannut ostamatta. "Kyllä se oli suuri hairaus, vaan mikä on tullut se on tullut, ei sille nyt auta", arveli hän.

Lohdutti kuitenkin Antti itseänsä. "Onhan minulla nyt puolta suurempi ruiskylvö kuin ennen. Jos Jumala vuotta antaa, niin kyllä se palkitsee tämän vuotisen vahingon; eikä ihminen tiedä edeltäpäin, miten käy. Mitä Jumala antaa, se pitää vastaan ottaa."

Ei kuitenkaan tämä lohdutus Anttia pitkältä rauhoittanut; hän mietti yhtä ja toista, miten välemmin pääsisi veloistansa. Antti oli raitis, rehellinen, huoleva ja ahkera mies, hänestä oli häpeä olla velassa. Vihdoin juolahti hänelle mieleen, että P:salolle piti tulla suuri pölkyn veto ensi talvena; sieltä, arveli hän, tuli hänenkin koetella rahaa saada, se muka olikin paras keino näin tiukkana raha-aikana.

Antti palkkasi toisen rengin; yksi oli jo ennen palkattu. Kotitöitä tehdään kiireen mukaan, että kelin tultua päästäisiin rahtiin. Ensimmäisillä lumilla ei Antti vielä päässyt kotitöiltänsä. Toisia naapuria oli jo mennyt, kun reki rupesi juoksemaan. Antin lähtö viivästyi niin pitkälle, että muuan naapuri jo tuli kotiinsa uusia eväitä hakemaan. Antti kyseli, minkälaista se rahti oli?

"Rahti on hyvää, hevonen ja kaksi miestä voipi saada 8 jopa 10 markkaa päivälle, jos tekee työn tavoin", vastasi naapuri.

Antti kiirehti matkalle kahdella hevosella viiden miehen kanssa. Naiset muistuttivat Antille, miten he hevosetta kotona toimeen tulisivat, kun on vesi vedettävä ja pitäisi saada heiniä y.m., kun oli määrä lähteä useammaksi viikoksi pois kotoa.

"Todellakin! — Eihän sitä hevosetta koti tule toimeen, sitä en tullut ajatelleeksikaan; ja yhdellä hevosella taas ei paljon kerkiä tienata rahdissa", — myönsi Antti. Mikä neuvoksi? — Eräs naapuri sattui istumaan penkillä ja kuuli talon tuumat. Hän huomautti Antille: "Osta kolmas hevonen, teidän talossa menee kolme hevosta muutenkin, kun kesätyöt ovat suuremmat kuin ennen, saatikka nyt kun on semmoinen rahti käsissä, jota harvoin tapaa!"

"Eipä se hulluinta olisi, kolmas hevonen menisi kesälläkin, kun on suuri palo kynnettävä", arveli Antti. "Mutta milläpä sen ostaa, kun ei ole rahaa."

"Rahaa! Rahaako teidän talossa pitäisi hevosen ostoon olla? Saattehan te vaikka viisi hevosta rahattakin. Minä tiedän, että ukko Tuomaalla on kolme hevosta, ja hänellä on kolmas aivan joutava, ja häneltä joutaa velaksikin vaikka mihin asti", esitti naapuri.

Anttia esitys miellytti, ja hän päättikin lähteä Tuomaalta hevosen ostoon. Tuomas mielellänsä antoikin hevosen Antille velkakirjaa vastaan. Nythän taas asiat oli hyvällä kannalla. — Kolmas hevonen jäi kotiin ja kahdella hevosella lähti Antti renkien ja päiväläisten kanssa suureen rahan saaliisen.

Rahti olikin hyvä, niinkuin naapuri oli kertonut, mutta ainoastaan alussa. Se ei hyvänä kauan kestänyt. Siitä kun oli paljon puhuttu, niin sinne pakkautui paljon rahvasta, että likeinen metsä loppui väleen. Vetomatka jatkui, lunta tuli paljon ja palkkaa ei lisätty, joten rahti päivä päivältä huononi, niin että muutaman kuukauden perästä ei tahtonut rahtimies saada leipää. Useampi sitä kuitenkin jatkoi: "parempi saada vähänkin, kun ei mitään", arveli monikin.

Antti myöskin pitkitti rahtia melkein pakosta, kun oli tullut kolmannen hevosen ostaneeksi. Se ei Antillekaan rahaa antanut niin paljon, että olisi niistä velan maksuun joutanut, vaan ne menivät aikuisiin talon tarpeisin.

Kevätpuoleen loppui sekin huono rahti, ja nyt joutuivat rahdintekijät kotiinsa. Useammalla rahdintekijällä oli elot lopussa, ja täytyi ruveta velkaa etsimään.

Elot väheni Antiltakin, hätäisesti saattoi hän kesään päästä. Hän ei kevätkorvaa ruvennut jouten viettämään, niinkuin moni muu rahtimies teki, vaan veti mutaa pellolle ja puita kesän tarpeeksi. Lumet sulivat nyt maalta aikaisempaan, kuin viime kesänä, niin ett'ei eläväin ruo'asta puutetta tullut. Mutta vaikka lumet aikaiseen sulivat, olivat ilmat kylmiä koko toukokuun ajan. Uudispano-rukiista ei näyttänyt paljon mitään tulevan. Oraat kun olivat jo syksyllä huonot, niin kevätahavat ne lisäksi hävittivät. Niinpä kävi Antinkin ruiskylvyille. Siinä, minkä oli vanhalla siemenellä kylvänyt, oli parempi oras, kuin uudiskylvyissä, vaan ei niin hyvä, kuin ennen oli Antin pelloissa, johon oli syynä, että makasiinista saadut siemenet eivät olleet niin hyviä, kuin omasta hinkalosta mitatut.

Surumielin katselivat kaikki uutisella kylväjät ruisoraitansa ja huokailivat: "Ei Jumala anna milloinkaan hyvää vuotta. Kasvaapas rikkailla!"

Anttikin oli harmissansa, ei yksinänsä tulevasta katovuodesta, vaan monet huolet häntä painoivat. Elot olivat loppuneet, ja niitä täytyi saada millä hinnalla hyvänsä. Rahaa ei ollut, millä ostaa. Velkaa oli jo entistä ja toistako pitäisi tehdä! — Mikä tästä viimein piti tulla?

Huolet eivät asiaa parantaneet. — Syömistä täytyi saada, eihän sitä syömättä elä, eikä töitä saata jättää tekemättä, sillä loppuhan sittenkin tulee. Useampi rahdin tekijä haki touvon siementä. Kuka sai velaksi, kuka osilla kylvätti, kuka mitenkin keinotteli; jäipä muutamille kylvämättäkin. Antti oli kumminkin kevätsiemenet säästänyt, joten hänellä niistä ei puutetta ollut. Kesätöitä alettiin tehdä kuka mitenkin jaksoi. Ilmat muuttuivat lämpimiksi. Palosäät olivat hyvät, kun koko kevät oli poutaa. Anttikin sai palonsa paremmin tehdyksi, kuin viime kesänä. Uuden kasken hakkasi hän vähän pienemmän entistä. Heinä-ilmat olivat suotuisat. Heinät teki hän aikaiseen, seuraten tässä enon neuvoa. Uutinen näytti nyt joutuvan aikaisempaan kuin viime kesänä. Vanhaa rukiin siementä ei taas ollut useammalla talolla, eipä Antillakaan. Sitä koeteltiin nyt neuvotella kuka mitenkin. Anttikin oli saanut eräältä naapuriltansa lainaksi uudisrukiin päähän, joita sitte antaisi maksuksi enemmän. Muutamat toimeliaat maamiehet kieltelivät vanhan siemenen etsivää. "Ei nyt pidä vanhalla kylvää, kun on ollut poutakesä, kun sitä vastaan viime vuoden rukiit valmistuivat sateilla eivätkä ole hyvät siemeniksi."

Monen täytyi tätä neuvoa väkisenkin seurata, kun eivät saaneet mistään lainaksi; vaan joka sai se kylvi kielloista huolimatta.

Niin Anttikin kylvi saamansa kaksi tynnyriä vanhaa ruista. Varakkaammat talot eivät kylväneet viime vuoden rukiilla; se, jolla oli kolmannen vuoden poutakesän rukiita, kylvi vanhalla osaksi ja loput uutisella; nämä sitten seuraavana syksynä joutuivatkin vanhan kanssa yksin ajoin. Niiltä, jotka viime vesikesän siemenillä olivat rukiinsa kylväneet, alkoivat oraat pitkällä poudalla kuivaa, ja nähtävänä oli, että niistä ei ruista leikattaisi. Muutamat kylvivät uutisella uudestaan, mutta useampi jätti sallimuksen nojaan: "Mitä Jumala antanee, siihen pitää tyytyä." Ei Anttikaan raatsinut uusilla siemenillä kylvää, vaikka oras näytti huonolta. Vuodentulon sai hän tänä syksynä paljon huonomman, kuin edellisenä syksynä, vaikka oli kylvänyt lähes puolta enemmän kuin sitä ennen.

Kiireimmät kesätyöt oli nyt tehtynä. Jopa lautamiehet alkoivat etsiä niitä, jotka keväillä olivat eloa lainanneet ja muita velkamiehiä. Eivätpä nämä tarkkavainuiset Anttiakaan enää unhottaneet, vaan useampi kävi siellä vieraisilla, ja lähtiessänsä pyytivät vuorostansa Anttia kestiinsä — käräjiin. Tähän asti oli huoli velan saannista, nyt niitten maksusta.

"Huolet ei näy loppuvan" — arveli Antti, joka oli ensimmäiset manuut eläissänsä saanut. Antti lautamiesten kestiä koetteli välttää, möi kolmannen viime syksynä ostetun hevosen melkein puolta huokeammasta hinnasta, kuin oli ostanut, ja muutamia lehmiä sekä vähän eloja; siten pääsi hän tästä kerrasta. Talvikäräjistä ei Antti jaksanutkaan lautamiesten kestiä kiertää, vaan otettiin hänelle kaksi tuomiota, yhteensä yli kuuden sadan markan. Antin velat olivat näet kuuluiksi tulleet, että niitä muka olisi enemmän kuin hän jaksaisi maksaa, ja sentähden velkojat olivat kiireissänsä, kuka ennen kerkiäisi velkansa pois saamaan.

Talven askaroi Antti nyt kodissansa vetäen mutaa pellolle. Rahtia etsimään hän ei enään lähtenyt, kun viime talvi vaan velkaa lisäsi. Rukiin, niinkuin touvonkin siemenet pani Antti omasta kasvusta säästöön, vaikka epä-tietosena, säästyisivätkö ne todella syömiseltä.

Eläimien ruuan puutetta ei hänellä nytkään ollut, mutta elo meni niin, että sitä kesän aikana taas oli ostettava — tietysti velaksi, kesän aikana työskenteli hän muuten samaan tapaan kuin parina viimeisenä kesänä, sillä poikkeuksella vaan, että nyt ei ollut uudispeltoa kynnettävänä eikä kaskea hakattavana entistä määrää; ruis-kylvöt kylvi hän omilla vanhoilla siemenillänsä.

Uudiskylvöt Antin pellossa ja metsämaassa olivat paremman puoleiset, siihen katsoen, että metsä-maa ja uudispelto olivat laihaa maata; mutta vanhalla kylvetyssä maassa oli huono kasvu. Touvot kasvoivat yleensä hyvästi. Anttikin toivoi nyt parempaa viljavuotta, kuin viime kesänä, koska hänellä nyt oli paljon toukoviljoja. Viljat valmistuivat aikanansa, ja tuli keskinkertaista parempi vuosi yleiseen.

Syksyllä alkoivat nuo kutsumattomat vieraat taas käydä vieraisilla velkaisten luona, pyytelemässä käräjiin. Antillekin oli monta uutta kutsua lisääntynyt. Hän koettelee velkojiansa suositella odottamaan, vähä itse kullekin maksamalla, mutta velkojat eivät tahdo suostua vähään maksuun. Antti on kuin tulen keskellä, ei tiedä miltä puolen sammuttaisi. Vähät maksut häviää, kuin kauhallinen vettä suureen tulipaloon. Sai Antti kumminkin estetyksi, että ei uusia tuomioita tehtynä. Taas pääsi hän vähän hengähtämään, mutta eipä pitkää lepo-aikaa ollut. Talvikäräjissä otetut tuomiot, joista jo mainittiin, olivat vielä maksamatta; ne hän oli luvannut maksaa nyt tänä syksynä, johon aikaan asti velkojat odottivatkin. Hän möi taas muutaman lehmän ja vähän eloja, joista vei vähän kummallekin tuomiomiehelle. Tuomiomiehet eivät tyytyneetkään niin vähään maksuun, kuin Antti oli heille saanut, vaan talven tultua panivat tuomionsa ryöstöön. Antti on nyt aivan toivoton, ei tiedä millä nämä maksaisi? Näistä menee irtain omaisuus ja muista veloista kontu. — Antti tiedusteli uusia lainoja, vaan ei saanut mistään. Hän etsii talollensa ostajia myödäksensä kaikki ja päästäksensä tuosta kiusallisesta olosta. Loppuhan tästä kuitenkin tulee, arveli hän, ja meneehän se kuitenkin perästäkin, niin välemminhän tämä tuska sammuisi!

Talon ostajia ei löydy! — Irtaimen tavaran ostajia tähän aikaan vuotta ei myöskään ole. — Aika kuluu, eikä saa rahaa! Pakkomyynti on lähellä. — Mitä likemmäksi pakkopäivä lähenee, sitä tuskallisemmaksi tulee Antin kohtalo. Ei hän saa öilläkään unta. Hän laihtuu kuin sairas ainakin. — Kaikki talouden jokapäiväiset tehtävät jäävät rappiolle, josta vastainenkin köyhyys on odotettavana. Vanhukset vielä Anttia syyttävät toimettomasta talouden pidosta ja siitä, että vanhoilla päivillänsä joutuvat mieron tielle. Jokainen arvaa mikä ahdinko on Antilla edessä. Itsepäiviänsä mutisee Antti: "Niinpä se kävi, kuin eno sanoi, vaikka en sitä uskonut. Voi minua tomppelia, kun en enoa totellut! Olenhan nyt suuren talon isäntä! — Enhän nyt ole Mökki-Mikko yhdellä hevosella! Eihän nyt kylällä naureta! — Helppohan nyt on velasta päästä! — Voi minua polonen, olen kerjäläistäkin kurjempi!" Näin päivitteli Antti.

Vielä kerran puolipyörryksissä hoiperoi Antti nimismiehen luokse, ilmoittamaan ettei hän mitenkään voi rahaa saada; täytyy antaa myödä, mitä löytyy. Nimismiehellä oli sääli Antti parkaa, kun hän oli kelpomies, vaikka oli taloutensa asioissa hairahtanut, joutunut pääsemättömään pulaan. Nimismies alkoi Antilta tiedustella, miten paljon hänellä velkoja yleensä oli. Antti luetteli nimenomaan kaikki velkansa.

Nimismies kirjoitti kaikki paperille. Velkoja kertyi tuhannen kolmensadan markan paikkeille.

"Huh, Antti parka! Kylläpä näitä on ololti!" sanoi nimismies.

"Onhan niitä kertynyt", tuumaili Antti.

Nimismies kirjoitti myöskin Antin irtaimen tavaran ja arvosteli sille hinnan osapuilleen; kyseli myös, paljonko on rukiin kylvöä ja paljonko hän kylvää toukoja; arvosteli niistä keskimääräisen tulon, joten kaikki irtain omaisuus yhteen laskettuna tuli vähän yli siitä, mitä Antilla oli velkoja. Uteliaana Antti odottaa mikä tulos näistä laskuista tulee!

"Sinun omaisuutesi syksyyn päästyä riittää hyvästi kaikkien velkain maksuksi", vakuutti nimismies.

Tämä tuntui Antista, kuin olisi lämmintä öljyä kaadettu hänen sydämmellensä.

"Vielähän sitte kontu jäisi!" ehätti Antti.

"Vielä", vakuutti nimismies.

Antti seisattui ajattelemaan: "Jos Jumala vielä syksyyn auttaisi", sanoi hän hetken päästä, "että ei tarvitseisi nyt pakolla hävittää, niin möisin joka ripaleen ja maksaisin velkani viimeiseen penniin asti, ett'en tarvitseisi tämmöistä kuormaa kantaa. Ja jos tätä vielä täytynee kauemmin kantaa, niin täytyy kesken ijän vaipua hautaan, ja todellakin joutuvat vanhukset, vaimoni ja lapseni mieronkulkijoiksi."

Toiveensa ilmoitti Antti näin nimismiehelle, lisäten siihen kuitenkin huoaten, että mahdotontahan hänen sentäänkin oli päästä syksyyn, nythän se kaikki kuitenkin menisi vasaran alle. Nimismies oli jo kauan aprikoinut Antin asioiden johdosta ja keksiäksensä jotakin pelastusta oli hän nyt Antin taloudesta tilin tehnyt. Nyt he yhdessä tuumivat, miten voisi saada lievitystä ryöstössä oleville tuomioille, siihen asti kun kerkiäisi vapaammasti tavaroille kauppaa hakea. Nimismies lupasi nyt Anttia auttaa, miten vaan voisi.

Viimeiset nimismiehen sanat liikuttivat Anttia niin, että hän purskahti itkuun, kuin pieni lapsi. Antin sydän alkoi lämmitä. Se alkoi purkaa, kuin virta keväillä jäitänsä.

Nimismies kirjoitti tuomiomiehille kysyen heiltä, tyytyisivätkö puoliin rahoihin tällä kertaa ja puolia odottaisivat hänen takuuksellaan vielä syksyyn asti. Antti kiiruhti kiireellä kirjaa viemään velkojillensa. Velkojat suostuivat nimismiehen ehdotukseen.

Nimismies maksoi tuomioista puolet omilla rahoillansa siksi, kunnes Antti kerkiäisi saada.

Ensi markkinoilla Antti möi toisen hevosen ja muita tavaroita lisäksi niin paljon, että sai nimismiehelle rahat, mitkä tämä oli antanut tuomio-miehille. Nyt Antti oli vähäksi aikaa pulasta päässyt.

Velkamiehillensä alkoi Antti tarjota kaikenlaista semmoista tavaraa, jota ilman hän yksinkertaisessa elämässään toimeen tuli. Moni ottikin velastansa tavaraa. Entistä uutterammin teki Antti ja koko perhe työtä. Loma-ajat veti Antti mutaa pellollensa, kun tiesi, että ensi talvena ei hänellä ole hevosta, millä vetää, eikä karjaa lannanteossa. — Karjaa kun oli syksyllä jäänyt vähemmän, kuin edellisinä vuosina, ja keskitalvella tuli toinen hevonen myödyksi, niin vähille elukoille piisasi hienoa ruokaa, ja ne olivatkin paljoa lihavammat, kuin edellisinä keväinä, vaikka suurusta annettiin paljon vähemmän.

Siemenet oli Antilla kaikki varustettuna syksyllä, ett'ei niitä tarvitsisi etsiä. Syöntä-elokin nyt piisas ostamatta, kun ei elukoille paljon syötetty, eikä kesällä vierasta työväkeä paljon ollut. Lehmiä vaikka oli puolta vähemmän kuin ennen, niin saatiin maitoa enemmän kuin ennen puolta suuremmasta karjasta.

Kerran Antin vaimo pyysi Anttia maito-aittaan katsomaan, minkä verran voita oli säästössä. Antin ihmeeksi voita oli puolta enemmän kuin taka-kesinä samaan aikaan, suuren karjan ollessa. Koko perheelle ja monelle naapurillekin selkeni, että suuri vahinko on pitää suurta karjaa vähillä ruo'aksilla, jos ne laihana kesään saapi. Yhtä suuri vahinko on ruisolilla elättää lehmiä ja niitä suuruksen turvin kunnossa pitää. Sen Antti oli nyt tullut kokemaan vaihtelevassa taloudessaan. "Kolme oli pahaa köyttä, jotka minua tahtomattani velkaan vetivät", sanoi Antti muutaman kerran. "Yksi: että jätin liiaksi karjaa talvelle. Toinen: kun hakkasin suuria kaskia. Kolmas: kun lisäsin peltoa, joita en jaksanut voimassa pitää. Nämät ne olivat, jotka talostani lopun tekivät, vaikka alussa minun luuloni oli, että ne kolme kohtaa taloni hoviksi muuttaisivat. Näitä kolmea kohtaa enoni enimmän pelkäsi, vaikka häntä en silloin uskonut. — Ei koskaan lakkaa korvistani kuulumasta enoni sanat: 'parempi pienessä kartanossa velatonna, kuin suuressa velallisena!'"

Monta muutakin vikaa löysi Antti nyt taloudessaan, kun rupesi niitä tarkemmin itserakkaudetta katselemaan. Monta seikkaa, joita hän ennen piti kunniana ja suurena talon etuna, piti hän nyt, mielensä alennuttua ja tarkemmin asiaa tarkastettuansa, häpeänä ja talon tappiona. Monta muutosta hän päätti tehdä, jos vaan pääsisi irtaimella veloistaan, ja jäisi maa käsiin. — Tekikin jo sen muutoksen, että ei enää kaskea hakannut, kuin pienen palon niityn laitaan. Sen ajan, mikä ennen meni kaskea hakatessa, veti hän vesoja pellolle, jossa naiset hakkasivat ne pieniksi. Entiset kasket raivasi ja kylvi hän rukiiksi. — Heinät sai hän tehdyksi pienemmällä rahvaalla, kuin ennen; sen teki ahkeruus.

Syksy tuli käsiin, viljavuosi tuli tavallinen. Anttikin sai paremman vuoden, kuin monena edellisenä kesänä, kun oli kylvänyt aikanansa hyvillä siemenillä; kaski-maassa vaan oli hoikka kasvu, kun maa oli laihaa. Antti ja koko perhe varustautuivat kuin kuolemaa kohti, kun taloa piti ruveta tyhjentämään talvea vasten. — Paljon oli jo pitkin vuotta Antti myönyt joutavampia tavaroita ja monta velkaansa maksanut. — Levollisella mielellä möi hän nyt karjaa ja viimeisen hevosen sekä elot ja jäännöksen tavaroita. — Viimeistä lehmää kun Antti möi, niin muuan velkoja sattui saapuville. Itkusilmissä rukoili hän Anttia myömästä ainoaa lehmäänsä. "Jätä se osa minun velkaani maksamatta, minä odotan sitä vaikka kuinka kauan", sanoi velkoja. Antti kiitti armeliasta velkojaansa, mutta ei sanonut luopuvansa lujasta päätöksestänsä, että, jos omaisuus piisaa, niin hän ei jätä penniäkään velkaa maksamatta tältä syksyltä.

Tekikin Antti päätöksensä jälkeen, möi sikäli taloudestansa, kuin velkansa sai kuitiksi. Talo tyhjenikin tavaroista, ei jäänyt kuin tärkeimmät työaseet, heinät ja enin osa olkia vielä myömättä. Elukoita ei jäänyt kuin yksi vasikka. Viimeisen velkansa kun Antti sai maksetuksi, niin huudahti hän: "Nyt se viimeinen jää suli sydämmestäni!"

Vaikka talo oli paljastettu nyt melkein läpikuultavaksi, niin oli koko perhe paljo iloisempi kuin vuosi takaperin.

Taloon kun ei jäänyt hevosta, millä tärkeimpiä tehtäviänsä saisivat tehdyiksi, niin moni naapuri ehdotteli Anttia ottamaan hevosen velaksi ja muutaman lehmän, vaikka voi-arennille. Mutta vaikka naapurit olivat hyvässä tarkoituksessa esitelleet hevosen ostoa, niin Anttiin se koski kipeämmästi, kuin olisi piiskalla lyönyt.

"Hyvät naapurit! Älkää uutta paulaa kaulaani sitoko, kun vasta entisen olen jaksanut poikki katkaista. Sen olen päättänyt, että velkaa en tee, vaikka en ikänäni hevosta ja lehmää näkisi taikka minkälaista kurjuutta muuten kärsisin, kun kerran entisestä kuormasta Jumala on minut päästänyt", vastasi Antti.

Syksy oli kuiva ja lämmin, olisi ollut hyvä vaikka mitä ulkotöitä tehdä. Muut ulkotyöt kun oli Antillakin jo tehty, eikä ollut hevosta, jonka kanssa liikkua, niin päätti hän naisten kanssa ruveta metsittyneitä niittyjänsä raivaamaan. Raivattiin ensin sileämmiltä niityiltä pehkot ja mättäät. Erään niityn niskalla oli vesinen suoräme, jota ei saanut niitetyksi ilman raivaamatta. Tätä rämettä oli Antti jo ennen mielinyt raivata nurmeksi, mutta ei joutanut muilta kiireiltänsä. Nyt ryhdyttiin tähän hylkynä olleesen rämeesen käsin. Pari viikkoa raivattuansa saivat he alapuolisen rämeen, liki parin tynnyrinalan raivatuksi. Raivatun rämeen yläpäässä pisti kahden puolen puroa maakaistaleet puroon, eroittaen rämeen kahteen eri osaan, joita yhdisti vaan pieni notkelma, josta puro lirisi. Tähän notkelmaan rupesi Antti nyt salpuun tekoon nostaakseen vettä yläpuoliseen rämeesen ja siten sammalta hapattaaksensa, jotta saisi senkin niityksi raivatuksi. Salpuuta kun ei tullut pitkälle tehdä ja oli puut äärellänsä, niin saikin Antti sen melkein valmiiksi ennen talven tuloa.

Muun raivuun talven tulo esti. Niin niityistä kuin rämeistäkin raivatut puut ja vesat pantiin kokoihin kotiin vetoa varten. Talven tultua sai Antti milloin yhdeltä milloin toiselta hevosta tärkeimpiä vetoja vetääksensä ja maksoi palkan eläinten ruuaksilla. Eräällä mökkiläisellä, jolla ei ollut paljon omia töitä, oli hevonen. Sitä piti Antti muutamia viikkoja mutaa ja niityiltä raivatuita vesoja vetämässä ja antoi niinikään omistajalle olkia ja heiniä palkkiosta.

Hiljaisesti nyt elettiin Antin talossa, ei paljon käynyt vieraita, eikä Antinkaan perhe paljon muualla käynyt kuin kirkossa. — Joulu alkoi lähestyä. Kaikki naapurit varustivat jouluksi niinkuin tavallista ainakin. Antin talossa ei ollut mitään liiempia, varustuksia, ei muuta kuin olutta tehtiin. Lapset eivät olisi tienneet joulua tulevankaan, jos ei eräs kerjäläis-mummo olisi käydessänsä ilmoittanut, että Pekkalassa paistettiin vehnäsiä ja piirakoita; toivovat siellä näet vieraita jouluksi. Lapset juoksivat äitinsä luoksi kysymään:

"Äiti! paistetaankos meilläkin vehnäsiä ja piirakoita? Tuleekos meillekin vieraita?"

"Ei, lapseni! Ei meillä ole!" vastasi äiti.

"Menikös ne kaikki veloista?" kysyivät lapset.

"Menivät, lapseni", vastasi äiti ja pyyhki kyyneleitä silmistänsä.

Lasten keskustelu liikutti myös Anttiakin; hänellekin tuli vedet silmiin ja hän lähti pihalle. Hän ajatteli mennessänsä, että hänen toimettoman isännyytensä tähden täytyi nyt koko perheen joulu viettää jokapäiväisessä yksinkertaisuudessa.

Tuli joulun aatto. Huoneet oli Antinkin talossa puhdistettu. Huonekaluja ei vierashuoneissakaan paljon ollut; yksi vanha pöytä ja vanha sänky sekä muutamia tuoli-rania oli siinä huoneessa, jota yksinänsä lämpimänä pidettiin. Ja pöydällä oli vanha raamattu.

Jo on iltahämärä, kun kuuluu re'en ratinaa pihalta; hevonen seisattuu rappusien eteen. Talonväki, arvaten vieraita tulevan, juoksivat vieraita vastaan ottamaan. Vieraat olivat Antin emännän veli vaimoinensa ja yksi lapsi mukana. Vieraat vastaanottajain saattamina menivät sisään. Tavallisuuden mukaan talonväki korjasi vieraiden reestä, mitä siellä oli. Reessä oli monen monta koria, nyyttiä ja maitoastiaa; nämät kaikki olivat tuomisiksi tuodut, niinkuin etenkin Savon puolella on tapana. Vieraat muistuttivat talonväkeä, että reessä olisi vähän tuomisia, jotka pitäisi korjata pois. Emäntä rupesi purkamaan tuomiskonttia, josta löytyi kaksi siankinkkua, voita, vehnästä, piirakasta ja astiassa nuorta maitoa. Olipa muutamassa pussissa kahviakin. Herkkuja oli nyt vieraille ja talonväelle koko joulun pyhiksi.

Joulu-iltana tuli vielä toisia vieraita, jotka taas tulivat suurien tuomiskonttien kanssa.

Vanha eno ei ollut Antin talossa käynyt kuin kaksi kertaa sen perästä, kun Antin kanssa olivat keskustelleet talouden asioista. — Ei Anttikaan viitsinyt enonsa luona käydä, kun oli hänen neuvokkinsa ylen katsonut ja saattanut talonsa loppulahteen.

Eräänä helmikuun aamuna, vielä ollessa pimeän, astuu vieras tupaan. Vieras oli Antin eno!

Antti ja muukin perhe kohosivat vierasta tervehtimään. — Antti meni riisumaan vieraan hevosta. Reestä kantoi hän kapineet sisään, joiden joukossa taas oli suuri tuomis-kontti. Tupaan tultuaan Antti kohteli enoaan erinomaisen kainolla ystävyydellä. Eno taas oli yhtä kohtelias, kuin ennenkin, eikä ollut tietävinään, että talossa olisi mitään tapahtunut. — Vähän aikaa tarinoitua meni eno ulos, sieltä tultuaan sanoi hän Antin vaimolle: "Liisa, mene läävään katsomaan, lehmälläsi on vasikka." —

Liisan mieli alehtui! Vedet tuli silmiin, sillä hän luuli enon häntä pilkkaavan. Hän vastasi enolle: "Ei poiji Liisan lehmä tänä kesänä." Eno toistamiseen kiirehti Liisaa läävään lehmää katsomaan. Liisa ei ymmärtänyt mitä enon puheet tarkoittivat, lähti kuitenkin läävään, sillä hän luuli, että jos vasikalla olisi mikä ja eno ulkona käydessään olisi jotain kuullut läävästä.

Antinkin mieli oli alentunut, kun hän oli kuullut, kuinka eno puhui Liisalle lehmiin poikimisesta. —

Liisan läävään mentyä sanoi Antti: "Hyvä eno! minä olen teitä vastaan suuresti rikkonut, viisaat neuvonne ylenkatsonut, tottelemattomuudellani olen häväissyt teitä ja itseäni ja perheeni olen saattanut köyhyyteen, vaan Liisa ei ole siihen vähääkään syypää, älkää hyvä eno pilkatko Liisaa!"

"En pilkkaakaan, toinen lehmä on läävässä", vastasi eno. — — —

Liisa meni lyhdin kanssa läävään. Vasikka oli tehtaallansa, eikä mitään sen enempää ollut. — Läävästä lähteissään näki Liisa toisella puolen ovea suuren ja kauniin lehmän. — Liisa ällistyi, eikä tietänyt, kenen lehmä se oli ja mitä varten se oli tuotu heidän lääväänsä. — Hämillänsä tulee Liisa läävästä ja sanoo läävässä olevan vieraan lehmän.

"Lehmä ei ole vieras, se on teidän", — sanoi eno. "Lehmän minä toin, että saatte lapsillenne maitoa. — Se on vasta poikinut ja olisi nyt lypsettävä", lisäsi eno.

Antti ja Liisa kiittivät sydämmellisesti enoa lehmästä, mutta Antti tahtoi paremman selvyyden, miksi tahi millä ehdoilla eno oli lehmän tuonut?

"Kyllähän lehmä on meille suureen tarpeesen, mutta minä en jaksa tällä kertaa sitä maksaa ja velkaa en tahdo enää tehdä", sanoi Antti.

"Lehmää en ole tuonutkaan maksua vastaan. Se on äitivainaallesi tuleva lehmä. Isä vainaja käski minun antamaan äidillesi kaksi lehmää, jos suinkin varallisuuteni kannattaisi, vaan siihen aikaan, kun hän tuotiin tähän taloon, oli meillä vähän lehmiä, joten hän ei saanut kuin yhden lehmän, mutta nyt, kun asiat ovat muuttuneet, niin täytän velvollisuuteni ja isä-vainajan tahdon."

Enon käytös oli Antin mielen särkenyt, ett'ei hän jaksanut enää itseänsä pidättää, vaan purskahti itkuun. Samoin teki Liisakin.

Jopa enoltakin alkoi kyyneleet silmistä valua. — Tuli Antin isäkin vierashuoneesen ja sai kuulla asian; hänkin yhtyi samaan nuottiin. Nyt itkettiin ilosta ja surusta. — Tästä selvittyä pyysi Antti isältänsä anteeksi, että hänen vanhoilla päivillänsä piti nähdä harmia ja köyhyyttä hänen toimettomuutensa tähden. — Enoltansa pyysi vieläkin Antti anteeksi sitä, että oli kerskaillut omalla nerollansa toimeen tulevansa, joka ei kuitenkaan pitkälle riittänyt.

"En olisi ansainnut Teiltä, hyvä eno, enää puhetta, kun olen omia mielikuvituksiani seurannut ja asiani näin huonosti ajanut, saatikka sitten tämmöistä jaloa lahjaa näin hyvään tarpeesen. Millä voin, Eno, palkita hyvyytenne? En voi palkita millään", nyyhkytti Antti.

"Kaikki saatat vielä palkita! Minulta et olekaan mitään kadottanut, josta olisi palkitsemista, paitsi itseltäsi, vaan kaiken senkin voit palkita itsellesi takaisin, mitä olet hävittänyt, jos pidät niin lujaa tahtoa, että velkaa et tee, ja jos niitä käänteitä, joita taloudessasi olet alkanut tehdä, jatkat edelleen, niin muutamien vuosien kuluttua sinulla on talo entisellään. Monta kohtaa olen huomannut sinun parantaneen. Kesällä kävelin salaa katselemassa viljelyksiäsi; johan ne nyt ovat toisella kannalla kuin ennen. Kaskeksi olet hakannut vaan vähän lehtimetsäistä niityn laitaa. Pelloilla on jo vähän ojia, ja muutoinkin ovat ne paremmassa kunnossa. Viisas poikkeus oli sinulta, ett'et enää viime kesänä laskenut karjaa kesantopellolle. Kesanto jätetään lepäämään, lisää voimia saamaan, eikä karjanlaitumeksi entisiä vähiä voimiansa vähentämään. Niinkuin nyt jo olet huomannutkin, niin jokainen heinä, kuin maasta nousee, imee siitä voiman, ja jos sen elukat syövät tahi se niitetään, niin maa sitä laihemmaksi jääpi. — Ihmeekseni katselin syksyllä sinun niittyraivuutasi, jota olet niin paljon yhtenä syksynä kerinnyt tehdä. Erittäin sen rämeen olet raivannut hyvästi, puut juurinensa pois ottanut, että kannosta ei pääse uusia vesoja kasvamaan, ja siihen rämeen välille olet salpuun tehnyt. — Se räme on vielä sinulle suuri rikkaus", puhui eno.

"Sen olen päättänyt että velkaa en tee, ja Jumalan avulla koettelen alotettuun tapaani muitakin talouteni asioita jatkaa", sanoi Antti.

Kun Antin isä kuuli enon mieltymyksen vastaisiin talouden asioihin, sanoi hän mielihyvällä: "No, eihän sitten vielä mitään hätää ole! Vielähän sitten pojastani talo tulee."

"Vielä", — vakuutti eno.

Eno vielä viipyi muutamia päiviä Antin talossa, jolla ajalla keskusteltiin monista tärkeistä asioista. Enon hyviä neuvoja ei nyt Antti ylenkatsonut, vaan kuunteli niitä mitä tarkimmilla korvilla. — Kesällä lupasi eno uudestaan taas tulla käymään.

Lapset kun huomasivat, että oli maitoa talossa sekä saivat sitä maistaakin, kysyivät äidiltänsä: "Mistä on maitoa saatu?"

"Oma lehmä on sitä antanut", vastasi äiti.

"Onkos meillä lehmä?" kysyivät lapset.

"On, lapseni", vastasi äiti.

"Mistä se tuotiin?" kysyivät lapset.

"Iso-enonne sen toi", vastasi äiti.

"Missä se on?" kysyivät lapset.

"Läävässä", vastasi äiti.

Silloin kiitivät lapset, kuka jaloillensa kykeni, lehmää katsomaan. Käsiänsä räpyttäen huusivat lapset: "Ai, miten hyvä lehmä! — Onhan se iso-eno hyvä, kun toi meille niin hyvän lehmän?"

"Hyvähän se iso-eno on" — myönsi äiti.

"Jos iso-eno ei olisi ollut niin armelias, niin olisimme saaneet olla lehmättä vielä koko vuoden. Teidänkin, lapseni, pitää rakastaa iso-enoa, jos kaikkiakin ihmisiä. Iso-enon on Jumala vaikuttanut tuomaan meille tuon lehmän, josta meidän on ensin kiittäminen Jumalaa ja sitten hyvää iso-enoa", neuvoi äiti.

Loppu talvi elettiin edelleen hiljaisesti. Keväimen kuluessa möi Antti heiniä ja olkia, joilla sai niin paljon, että maksoi veronsa, osti huokeampihintaisen hevosen sekä siemen- ja syönti-viljaa. Touon siementä ei Antilta uupunut, kuin yhteen kaskimaahan, minkä kylvätti osakylvyyn; olisi siihenkin piisannut, vaan hän säästi siemenrukiita, joita on vaikeampi saada, sekä syöntieloa ett'ei se kesken kesän loppuisi. Kaikki kesätyöt koetettiin uutterasti omin rahvain tehdä, kun ei ollut varaa päiväläisiä pitää.

Leikkuu-aikana tuli taas eno Antin luokse. Mielihyvällä katseli hän nyt Antin viljelyksiä ja hyvää viljavuotta.

Iloisempana nyt Anttikin talvelle läksi, kun monena edellisenä syksynä. Viljaa kasvoi enemmän kuin hän pienessä elannossa tarvitsi. Oli oma hevonen, yksi maitolehmä ja hieho, jota toivottiin ensi kesäksi lypsämään, viisi lammasta sekä neljä vasikkaa, jotka Antti oli elolla vaihtanut.

Rämeen raivuuta syksyn kuluessa jatkettiin, joten salpuun yläpuolikin saatiin raivatuksi.

Kolmen vuoden perästä oli Antilla jo kaksi hevosta, kuusi lypsävää lehmää ja siihen nuorta karjaa. Paljon oli hän hankkinut tyhjennettyyn taloonsa kaikenlaisia työ- ja ajokaluja. Viljelykset olivat paljon entisestään korjaantuneet. Raivattu räme paikoittain kasvoi jo hyvästi heiniä. Niityt oli myös paljon korjaantuneet, osaksi raivuun ja ojituksen kautta, ja enimmän siitä, kun Antti ei laskenut niitylle syksyn ja keväisin karjaa.

Kolme vuotta Antin talouden tyhjentämisen perästä muutti tämän kertoja pois siltä paikkakunnalta. Yhdeksään vuoteen en Antin enemmän kuin muittenkaan entisten naapurien elämästä saanut kuin hämäriä tietoja. — Mutta kerran tulin tilaisuuteen käydä tervehtimässä vanhoja ystävällisiä naapuria. Monia muutteita oli jo kerinnyt tapahtua. Monta oli kuollut. Monta oli sijaan syntynyt. Moni talo oli saanut uuden isännän, mikä kuoleman mikä muuton kautta. — Paljon oli nuorta väkeä, joita en tuntenut, vaikka olivat samoja vanhoja naapuria, jotka yhdeksässä vuodessa olivat kerinneet jo lapsesta aika-ihmisiksi kasvaa.

Uteliaisuuttani tyydyttääkseni kyselin yhtä ja toista entisistä naapureistani. Kenestä sain kuulla iloisempia, kenestä suruisempia tietoja. Melkein ensimmäiseksi kysyin, miten Antti Heimonen voipi? — Useampi melkein yhdestä suusta kiiruhti vastaamaan: "Se voipi hyvästi. Hänen talonsa on varakkaampia taloja tässä kylässä; ja hän on toimeliaimpia ja viisaimpia miehiä kuin täällä löytyy. Antin taloa tuskin enää tunnette! — Hänellä on parhaiten järjestetty, talo liki kuuluvin. — Niin hyviä niittyjä ja peltoja ei ole monessa paikassa, kuin on Antilla. Sanalla sanoen, se on talo harvinaisimpia."

Näin iloisia uutisia Antista kuultuani päätin omin silmin mennä kiireellä katsomaan Anttia ja hänen hyväksi kehuttua taloansa. Hevonen pistettiin kärrien eteen. Vähän matkaa ajettuamme syrjäydyimme maantieltä Antin taloon vievälle tielle, jota oli noin neljäsosa virstaa. Jo heti maantieltä katsottuani huomasin talon korjautuneen, kun pihaan menevä tie oli milt'ei parempi maantietä. — Vähän matkaa ajettuani pienen metsän läpi alkoi näkyä järvi ja rannalla kauniit rakennukset ja pellot. Jos naapurit eivät olisi edeltä kertoneet, niin en olisi uskonut sitä Antin taloksi. Kahden puolen tiestä olevissa pelloissa oli mitä kauniimmat kasvut, joita ihailin niin, että tahdoin unhottaa matkani päämäärän. Pihaan päästyäni silmäilin kartanoa. Asuinrakennus oli vuorattu ja maalattu. Uusi karjakartano oli kivestä tehty. Asuinrakennuksen ja karjakartanon välillä oli uusi pieni rakennus; kyytimieheni sanoi sen olevan maitohuoneen.

Rappusille noustessani tuli Antti vastaan. Ystävällisesti tervehdittyä vei hän sisään. Antinkin talossa oli tapahtunut suuria muutoksia, ei yksinänsä taloudenasioissa, vaan erittäin perheessä. Antin isä ja äitipuoli ja vanha täti olivat kuolleet. Molemmat sisaret olivat naimisissa, ja vanha, toimellinen enokin oli muuttanut tuonelaan. Antti eli nyt aivan omin perheinensä, vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Kaksi vanhinta lasta, poika ja tyttö, olivat jo kansakoulun läpikäyneet, kaksi oli parhaallaan koulussa.

Tärkeimmät asiat keskusteltua ja vähän virvoketta saatua, kävelimme Antin kanssa katselemassa talon kaikki merkilliset paikat. Paljon oli siellä rakennettu. Paljon oli siellä kaikenlaisia talouden kaluja ja työaseita. Ne oli Antti omalla käsityöllään itselleen iltapuhteilla hankkinut. Maitohuoneessa oli nykyaikaisia maitoastioita. Viereisessä huoneessa oli hyvää voita säästetty sieviin, noin kolmen leiviskän vetoisiin kaksipohjaisiin tynnyreihin. Talossa oli kivestä rakennettu karjakartano, jossa oli noin kahdellekymmenelle lehmälle sievästi tehdyt pöydät ja pöytäin vieressä soimet, jonne vesi kulki karjakodasta juotavaksi.

Kartanon katseltuamme läksimme katselemaan peltoja ja niittyjä. Pellot olivat kaikki ojitetut ja lannoitetut. Oli kolme vuoronaista jo kylvyheinällä. Niityt olivat sileäksi raivatut. Missä vähänkin oli vesikulkua, siihen oli salpuu tehtynä veden nostoa varten. Maailman alusta hylkynä ollut räme kasvoi nyt pitkää tuuheaa heinää monen värisillä kukilla, kuin kasvitarha. Jos ei olisi ollut kiire matkalle, niin olisin kauemmin ihaillut tätä harvinaisen kaunista niittyä, joka ennen oli sammalilla ja vesapehkoilla sekä taittuneilla, vedessä makaavilla puilla peittänyt tämän vihannoivan nurmikon. Ihaillessani tätä ikävästä rämeestä kukkakentäksi muuttunutta niittyä, tuli mieleeni surullisia tunteita. Ajattelin itsekseni: Kuinka moni kaunis niitty vielä lepää sammal- ja varvikkopeiton alla. Kuinka monen rämeen läpi kulkeva puro hienolla lirinällään ystävällisesti kuiskaa maamiehelle: "Tulkaa rannoillani olevilta soilta ja rämeiltä raivaamaan rääsyiset peitteet, niin niitten alta löydätte kauniin niityn." Ja keväin, syksyin ne purot oikein huutavat: "Rannoiltani raivatkaa pois rojut joutoaikoina! Niiden alta löydätte suuren aarteen!"

Kuinka moni maanviljelijä ottaa kuullaksensa puron ystävällistä kehoitusta?

Pihaan astuessamme silmäillessäni kauniita niittyjä ja peltoja, valtasivat samat tunteet mieleni, vaikka Antille olisi pitänyt iloisempana seurakumppalina olla. Moni pelto vielä ikävällä odottaa ojankaivajaa ja paremman lannan laittajaa, että hän kykeneisi maksamaan paremman palkan työmiehelleen.

Taloon tultuani koetin haihduttaa nämä painavat ajatukseni, joten tekeydyin iloisemmaksi, että talonväki ei mitään ikävää aavistaisi.

Keskusteltiin monista menneistä tapahtumista. Vähällä ajalla kerittiin muistella jäljelle jääneen parinkymmenen vuoden paraiten muistossa säilyneet tapahtumat. Milloin olimme ihanassa kevätpäivän kaltaisessa nuoruuden ijässä, milloin keski-ijän taistelussa, milloin vanhuuden iltahämärässä, milloin rikkautta ja kunniaa loistavissa toiveissa, milloin taas köyhyydessä, puutteiden ja lukemattomien vastuksien alle vaipuneina.

Kipeästi kaipasi Antti eno-vainaatansa. Karpalon kokoiset kyyneleet vierähtivät Antin silmistä hänen muistellessaan enonsa järkeviä ja hyvää tarkoittavia neuvoja, jotka hän oli tarkoin mieleensä painanut.

Kun asiani kiirehtivät lähtemään, niin täytyi jättää nämä muistorikkaat keskustelut ja tämä miellyttävä talo rauhallisine asukkaineen.

Jäähyväiset otettuani läksin matkalle. Antti saattoi minua vähän matkaa. Sitten otimme toisiltamme viimeiset ystävälliset, mielestä katoamattomat jäähyväiset, toivoen kumpikin toisillemme ikuista onnea ja rauhaa.