Produced by Tapio Riikonen

KUVAUKSIA

Kirj.

K. A Järvi

Helsingissä, G. W. Edlund, 1891.

SISÄLLYS:

Pari päivää Strauchin perheessä.
Elsa ja hänen tyttärensä.
Lapsuuden ystävät.
Sanomalehti-puuha.
Raittiuspakotusta.
Raittiuspuuhissa.
Helmikuun ruusu.
Köyhä äiti.

PARI PÄIVÄÄ STRAUCHIN PERHEESSÄ.

I.

Oli kevättalvi-ilta. Ilma oli kuitenkin vielä kolea ja sentähden paloi leimuava valkea salin uunissa. Pankinhoitaja istui keinutuolissa, sanomalehteä lukien. Hänen rouvansa ja tyttärensä Sigrid istuivat tehden käsityötä, mutta Laura, nuorempi tytär, soitti hiljaa pianoa. Pankinhoitajan poika, lääketieteen ylioppilas, Johannes opetti tuskautuneen näköisenä nuorempaa veljeään Fritziä.

— Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?

— Muista aina ajatella, Johannes, ajaessasi oppia nuoremman veljesi päähän, äläkä muodosta tuollaisia definitsioneja kuin tuo vastalausumasi on!

Näin keskeytti Strauch Johanneksen, mutta vaipui taas lukemaan sanomalehteä.

— On, hyvä isä, ihminenkin eläintieteelliseltä kannalta katsoen eläin, puolusti Johannes itseään.

— Onpa Laura edistynyt soitannossa! Kuulkaa äiti, miten sulavat säveleet hän saapi, koetti Sigrid keskeyttää isän ja Johanneksen kinastusta.

— Hän soittaa taiteellisesti, vastasi rouva, joka aina oli mielestään suuri musiikintuntija.

— Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?

— Homo est animal, käänsi Fritz.

Samassa aukeni salin ovi ja vähäinen poika toi sähkösanoman. Pankinhoitaja kohotti silmänsä sanomalehdestä ja yritti nousemaan, ottaakseen sähkösanoman, mutta Sigrid oli sillä välin pannut työnsä pöydälle ja otti pojalta sen.

Kuitattuaan antoi hän suletun sähkösanoman isälleen, joka kiihkoisasti tarttui siihen. Sairaanomainen puna kohosi pankinhoitajan kasvoille ja hänen kätensä hiukan vapisi, ottaessaan sähkösanomaa. Hän silmäsi sähkösanoman läpi ja luki sitte aivan tyynesti:

— Tervehdän teitä tänä iltana vieraana. Poikanne Walter.

— Walter tänä iltana täällä, huudahti rouva.

— Sepä hauska uutinen, lisäsi Laura, joka rakasti enin Walteria.

— Fritz, mene sanomaan Marille, että hän heti järjestää Walterin kamarin!

Fritz totteli mielellään äitinsä käskyä ja lähti latinan äärestä, mutta Johannes nousi ylös ja alkoi kävellä lattialla, liivinsä taskuja kaivellen.

Hän oli huomannut sen arkuuden, mikä vaivasi isää, ottaessaan sähkösanoman. Tuo ihmetytti ääntä ja saattoi hänen miettimään siihen syytä.

— Lueppa, Laura, ajan kuluksi joku hauska runoelma, pyysi rouva.

— Mutta kuka nyt ajaa kartanolle!

Näin huudahdettuaan meni pankinhoitaja ovelle, sitte etehiseen, ja kaikki muut, paitsi Johannes, seurasivat häntä. Hän tarkkasi isän kaikkia toimia kiihkeällä uteliaisuudella ja pyrki pääsemään tutkintonsa perille.

Kohta avattiin salin ovi, ja pankinhoitajan vävy, tuomari Berg, rouvansa ja neiti von Kleinin kanssa astui saliin.

— Terve Johannes! Oletpa taas niin miettiväisen näköinen. Epäilemättä tulee sinusta aimo tiedemies, kehui Berg tervehtiessään lankoaan.

— Oletpa, rakas veli, laihtunut viime näkemältä, puheli Bergin rouva
Emilia.

— Ja meillä on kunnia nähdä vieraanamme neiti von Kleiniäkin, sanoi
Johannes, tervehtiessään kaunista aatelisneitiä.

Hildur von Klein oli puolisisko Bergille, sillä Bergin äiti oli
Hildurin isän ensimmäinen vaimo.

— Olkaa tervetulleet! Istukaa alas! Tehkää hyvin, kehoitti rouva
Strauch.

— Taisi olla kylmä viima, kysyi pankinhoitaja.

— Ei suomalaisesta tunnu maansa ilma liian kylmältä. Hauskaa ja terveellistä oli sitä henkiä, niin raikasta se oli, puheli Berg istuutuessaan sohvaan.

— Kyllä kai Heikki kestää vaikka Lapinki viimat, arveli Johannes.

— Kestän minä, joka jo lapsena sain jäätä imeä, väliin lämpimän maidon asemasta, vastasi Berg sohvalta.

Berg oli syntynyt Tornion seuduilla, mutta jo aivan nuorena joutunut pääkaupunkiin, kun hänen isänsä oli muuttanut sinne virkamieheksi. Hän oli kookas mies, olkapäät pystyt ja hartiat leveät. Ijältään oli hän noin kolmen; kymmenenvuotinen.

Neidit siirtyivät toiseen päähän salia. Johannes meni myös sinne.

— Mutta kuinka tulitte jo näin varhain? Me odotimme teitä vasta muutamia päiviä myöhemmin.

— Niin, mamma, me jouduimme todellakin varemmin kuin luulimmekaan. Kajaanista kävi matka Ouluun sukkelasti, sillä keli oli mainio. Reki meni, että vilisi, eikä lumi tarttunut haitaksi jalaksiin.

— Kuulen, että olet, Emilia, ollut maalla, sillä ennen et tiennyt jalaksista, keskeytti rouva Strauch.

— Niin en tiennyt, mutta nyt tiedän ja on hauska tietää. Sitte Oulusta ei tietysti rautatiellä viivytty pitkää aikaa Hämeenlinnaan, josta poikkesimme Kleinin maa-hoviin. —

— Neiti von Klein, kuinka isänne voipi, kysyi Johannes.

— Kiitos kysymästänne! Hän voipi varsin hyvin.

— Onko hän vielä yhtä kiivas sanomalehtien tutkija kuin ennenkin?

— Kyllä kai.

Laura katsoi nuhtelevasti Johannekseen.

— Mennään minun kamariini! Minulla on paljon näyttämistä Hildurille, sanoi hän.

Neidit menivät oikeanpuoleisesta ovesta, mutta Johannes jäi saliin.

— Sitte tulimme taas Hämeenlinnaan, Hildur muassa, sillä hänkin halusi tulla käväsemään taas pääkaupungissa.

— Ja nyt olette täällä.

— Nyt olemme täällä entisessä rakkaassa kodissamme. Hauskalta tuntuu tavata aina ajan takaa omaisiaan entisessä kodissaan vaikka onkin oma koti. Mutta onko teillä täällä ollut hauska? Isäkin on vanhentunut: harmaita hiuksia ilmautuu päähän yhä useampia, ja leuka käy jo hieman köykkyyn.

— Niin, lapseni, aika ei säästä ketään.

— Saammeko tuoda herroille jotain lämmintä, kysyi pankinhoitajan rouva.

— Kiitos! Tuokaa vain! Oletpa Emilie oikein toimekkaan emännän näköinen yksinkertaisessa puvussasi.

— Niin, isä! Kaikki on meillä somaa ja kodikasta. Korutonta kyllä, mutta maukasta. Jospa joskuskaan viitsisitte lähteä sinne katsomaan!

— Ei, lapseni! Sinne on kovin pitkä matka meille pääkaupunkilaisvanhuksille.

Rouva lähti Emilien kanssa salista. Kauvan ei hän viipynyt, ennenkuin hän palasi totineuvoin kanssa.

— Kuuleppas, Henri, kun Walterkin tulee vielä tänä iltana! äiti sanoi, että oli juuri tullut sähkösanoma. Tehkää hyvin!

Samassa asetti Emilie tarjottimen pöydälle.

— On hauska, kun saadaan oikea perhe-iltama. En ole vielä nähnytkään
Walter Strauchia luutnanttina, sanoi Berg.

— Puolitoista vuotta hän vasta on ollutkin siinä toimessa, mutta luulen, että hän toimittaa virkansa kelpo lailla, sanoi Johannes valmistaessaan totia.

— Aina on Walter ollutkin ahkera poika, eikä hänessä tähän saakka ole ollut mitään moitittavaa, lisäsi Emilie.

Pankinhoitaja loi katseen tyttäreensä, mutta ei virkkanut mitään.

— Mutta vuodet ja seura, mitä ne saavat aikaan, vastasi Berg tavallisella suoruudellaan.

Emilie ei ollut tuota kuulevinaan. Strauch katsoa tuijotti totilasiinsa, ja Johannes oli vaiti, vaikka hän olisi puhunut mielellään.

Kuului laulua läheisestä huoneesta.

— Neidit siellä laulavat. Sallinevat kai he yhden rouvasihmisenkin tulla heidän seuraansa.

Emilie meni neitien luo.

Johannes otti sanomalehden taskustaan ja silmäili sitä.

— No hyvin siellä pohjosessa tulee aikaan? kysyi pankinhoitaja.

— Ainakin minä olen mielistynyt virkaani. Ukot ovat aika hauskoja, vaikka yksinkertaisia hieman.

— Kummasti pian sinä sait vakinaisen viran.

— Minulla on ollut aina hyvä onni. Mutta kuinka täällä kävi niin hullusti valtiopäivämiesten vaalissa? Ei yhtään suomalaisten —

— Mitä? hullustiko? Oletko sinä suomenmielinen?

Pankinhoitaja odotti aivan kummastuneena vastausta.

— Täysiverinen fenno minä olen, sillä minä olen muuttunut.

— Oletko todella, Heikki? Sepä hauskaa! Tuossa käsi sen päälle!

Berg tarttui Johanneksen käteen, mutta Strauch katsoi karsaasti häneen.

— Heittäkäämme nämä asiat sikseen, sanoi pankinhoitaja, koettaen olla tyynenä.

— Miks'emme voi puhua näistäkin, kysyi Johannes.

Mutta pankinhoitaja ei ollut kuulevinaan kysymystä.

— Maistetaanpas, kehoitti hän.

Johannes ei puhunut mitään, nypläili vaan pöydällä olevaa liinaa.

Maistettuaan totia aikoi Berg puheen uudestaan.

— Pyydän anteeksi, että vielä sekaudun tuohon samaseen asiaan. Mutta minun kertomukseni on hiukan opettavainen ja ehkä voi olla hyödyksi teidänkin kuulla. Muutoin koko tapaus rajoittuu yksistään minun omaan persoonaani. Niinkuin muistatte olin silloin, kun hain ja sain viran, ruotsinmielinen, sillä minä olin tottunut näkemään vain pääkaupungin ihmisiä ja kuulemaan heidän mielipiteitään.

— Ei olisi muutoin lähtenytkään sinulle Emilie, ei ainakaan äidin puolelta, keskeytti pankinhoitaja.

— Tiedän kyllä, että anoppini on, ankara ruotsalaisuuden puolustaja ja että te aina noudatatte… Mutta minä jatkan kertomustani. Minä sitte jouduin maaseudulle virantoimituksiin, niinkuin tiedätte, ja siellä opin tuntemaan kansaa ja sen toivomuksia. Säälien kuulin heidän yksinkertaista, mutta sydämeen käypää valitustaan vieraan kielen käyttämisestä heidän asiapapereissaan. Tietysti minun täytyi muuttua, jos tahdoin olla rehellinen virkamies. Niin, vähitellen alkoi mieleni muuttua. Luulenpa, että useakin ruotsinmielinen, kun perin pohjin tutkisi asian, kääntyisi kansan etujen partaaksi puolustajaksi. Mutta nyt vain nuoretkin ylhäisissä piireissä sokeasti seuraavat sitä mielipidettä, mitä heidän isänsä, isoisänsä ja niin poispäin omat seuranneet.

— No jaa, puhui Strauch pitkäveteisesti, partaansa sivellen.

Rouva Strauch avasi salin oven.

— Kamreeri Heder pyytää tavata sinua, Hjalmar. Hän odottaa sinua työhuoneessasi.

— Vai niin. Lähden häntä tapaamaan.

Pankinhoitaja lähti rouvineen salista.

II.

Johannes nousi ylös ja alkoi kävellä. Ajattelevaisena alla päin kulki hän salin käytävämattoa.

— Mutta sinulla, Johannes, on jotain mielessäsi. Joku suru sinua painaa.

— Niin. Minä olen miettinyt heittää lukemisen sikseen ja ruveta maanmieheksi. En minä pyrikään maineen sylilapseksi, vaan olen mielelläni kunnian äpäräpoikana.

— Mikä sinulle nyt on pistänyt päähän! Sinä maanmieheksi! Ethän sinä ole paljon karhia etkä taikkoa nähnytkään! Ei hyvä mies sinusta ole maanmieheksi. Tiede on paras ala hengellesi, sillä sinne on singonnut neronkipunoita.

— Mutta vaikea on taistella tunteita vastaan. Pane järki ja tunne rinnakkain, kallistu tunteen puolelle ja sinä olet olemuksesi orja!

— Sinä puhut tunteista! Oletko rakastunut? Ja keneen?

— Et sinä tunne häntä. Minä olen kovasti taistellut tunteitani vastaan, mutta minä olen lannistunut. Tuo taistelu on ollut kova, sillä minä olen koettanut noudattaa säätyni arvoa. Vasta viikko takaperin ilmaisin isälleni aikeeni, että aivon mennä kihloihin hänen kanssaan, ja silloin tietysti seurasi suuri ällistys isäni puolelta, sillä hän ei tiennyt koko asiasta mitään. Sillä minä olen koettanut olla seurustelematta lemmittyni kanssa ja olen koettanut vierottaa itseäni hänestä. Vasta viime syksynä hänet ensi kerran näinkin, jolloin hän tuli äitinsä luo; hän oli ollut muutamassa maaseutukaupungissa palveluksessa.

— Kuka hän sitte on? Sinä selität, etkä kuitenkaan selitä mitään.

— Hän on huvilamme vahdin tyttö.

— Sepä romantillista! Taidatpa olla todella pyörällä. Kyllä on parasta, että unhotat hänet, sillä nykyisessä seurapiirissä ei sinua enää pidetä minkään arvoisena, jos morsiamesi on piika.

— En minä voi häntä unhottaa! Se oli viime syyskuun alussa, me olimme juuri kaupunkiin muuttohommissa, kun hänen ensi kerran näin. Minä jäin häntä katsomaan, niin ihana hän oli. Niin sanomattoman suloinen, niin vallattoman viehättävä! Tuossa on hänen valokuvansa.

— Onpa tyttö kaunis, se täytyy myöntää mutta minkätapainen esimerkiksi. Hän on jotenkin korskeasti puettu ja yli säätynsä. On ollut kaupungissa. Tällaisissa tapauksissa on vähän miettimistä.

— Hän on neitsyeellisen puhdas! Sen minä takaan sydänverelläni. Koko päivän oli hänen kuvansa mielessäni ja illalla minun täytyi mennä häntä tapaamaan. Sitte olen käynyt aina joskus talvella siellä.

— Tämä on vaikea asia. Jos hänet nait, niin muuna et menesty kuin maanmiehenä, pelkkänä maan muokkarina. Ja uskaltaa yhden tytön tähden niin paljon! Ei, se on liikaa!

— Mutta, hyvät herrat! Te täällä vain istutte ja juttelette, ettekä tule pitämään seuraa naisille!

Näin lausui Emilie, avatessaan oven saliin.

— Niin todellakin!

Berg oli hyvillään, että pääsi pois muiden ihmisten pariin, sillä tuo Johanneksen asia oli hänen mielestään kovin arkatuntoista laatua vierailijalle vaikkapa sukulaisellekin.

Johannes ja Berg menivät naisten huoneesen.

III.

Strauch tapasi Hederin työhuoneessaan sanomalehti kourassa. Kamreerin kasvot punottivat ja lihava toinen leuka hiukan näytti liikkuvan sisällisestä kiihkosta.

— Tässä on muuan suomalaisen puolueen sanomalehti. Siinä on pätkä, jonka minä olen lukenut ja jonka haluan sinunkin kuulevan. Heti kun olin lukenut, pisti päähäni että lähdenpä tämän lukemaan Strauchillekin. Minä olen tilannut tätä sanomalehteä, se kun on synnyinkaupunkini äänenkannattaja.

Innoissaan asettui kamreeri kuin kuuluttajan asemaan, kohotti kädessään olevan sanomalehden silmäinsä eteen ja alkoi lukea:

— Milloin on koettava Suomelle aika, jolloin virkamiehet palvelevat kansaa eikä kansa virkamiehiä… Taaskin on muuan suurimmista virkamiehistä tehnyt 200,000 markan vailingin, herrastellut kansan hiellä ja väellä… Noiden tekojen kautta, jotka Aapelin veren tavalla huutavat kostoa, on koko virkamiehistö kärsivä kunniansa puolesta..

Omituisesti värisi koko Strauchin ruumis, tuntui kuin kaikki veri ajautuisi päähän, vaikka sydän löi kuuluvasti.

— Noinko julki kaikki kuulutetaan, lähti kuin väkinäisestä pakosta hänen huuliltaan.

— Minä luin vain makupalat. Kuule sitte lopuksi!

"Herää siis sä, Suomen kansa, luomaan oikeita virkamiehiä! Perusta kouluja, suomalaisia kouluja, joiden kautta kansan syväin rivien puhdas virta pääsee ylimmillekin virkaistuimille. Kyllä kansasta pulppuaa kuin kirkkaasta lähteestä puhdistavaa vettä, kun se vaan suodaan päästä pulppuamaan koulusivistyksen kautta. Suomenkielisiä kouluja siis yhä runsaammin!"

— Tuollaista hävitöntä palstat täynnä. Kyllä tämä on eri aika, jolta on kaikki hienous kadonnut! Pitääkö koko laumaa syyttää yhden syntein tähden, pauhasi Heder suutuksissaan.

Strauchista oli kuin kuulisi hän tuomion jostain hirveästä rikoksesta, minkä hän on tehnyt ja mikä nyt aivan yhtäkkiä tuodaan julkisuuteen. Kamreerin pauhaava ääni kuului hänen korviinsa kuin huumaava jyminä, mikä ensin etäällä syntyen kuolee ilkeästi täristen aivan hänen korvainsa juureen. Ruumis tuntui käyvän veltoksi ja päässä kihisi; aivot saivat aikaan jotain lannistavan pelon tapaista.

— Niin. Ei kumma, että koskee sinuun!

— Koskee minuun — lausui Strauch, puoleksi vaipuvalla äänellä.

— Niin sinuun kuten jokaiseen todelliseen virkamieheen! Saako jokainen nurkkalehti parjata meitä? Mutta sinä olet aivan kalpea! Herra Jumala! Älä kaadu.

Samassa tuki Heder pankinhoitajaa.

— En mi… nä kaa… du…

— Istuppa tuohon sohvaan! Minä tuon sinulle tuolta pöydältä vettä.

Mennessään pöydän luo huomasi Heder kaapin päällä hajuvesipullon. Hän otti sen ja siveli vedellä pankinhoitajan otsaa ja antoi hänen juoda raitista vettä. Hiki juoksi Strauchin otsalta ja äskeinen kuumuus muuttui puolittain viluksi. Hän näytti toipuvan.

— Pelasta minun perheeni! Oi kuinka kauheaa! Veli, pelata! Minä olen syvyyden reunalla ja minun perheeni; yksi askel ja me kaikki olemme hukassa!

— Mitä tarkoitat?

— Oi miten vaikeata minun on puhua! Mutta muu ei auta! Voi tulla jonakin päivänä pankin tarkastus ja minulla on 20,000 markan vailinki. Esimieheni ovat luottaneet minuun ja ovat olleet jo yli määrä ajan tarkastamatta, mutta minä pelkään, että jonakin päivänä tulee tarkastaja ja minä joudun — vankeuteen!

— Mutta, hyvä veli, sinä olet suuressa pulmassa! Varmaan rouvasi tähden!

— Älä syytä häntä!

— Mutta hän on minusta niin huikentelevainen ja liian itsevaltias sinun talossasi.

— Hän sanoo, että se on hänen. Hänellä oli myötäjäisiä, ja hän sanoo minun ne menettäneen. Niin tosin. Mutta ei kuitenkaan.

— Niin, niin. Tiedän, veli, että olet joutunut onnettomiin naimisiin.
Mutta mitäpä sille enää taidetaan. Hjalmar parka! Minä säälin sinua!

— Kiitos myötätuntoisuudestasi! Meillä on kovin ylellinen elämä, mutta vaimoni ei salli että sitä supistetaan. Ja minun tuloni eivät riitä…

— Sinä olet aina ollut liiaksi alttiiksiantava; ei sinussa ole toimeliasta rohkeutta. Sinun kasvatuksesi oli kovin hempeää! Et osannut poikana muuta kuin syödä torttuja, kiusata piikoja ja kannella heistä äidillesi, itkeä, kun et piisannut katupojille, ja sitte aloit sinä aina läksyjäsi lukemaan, kun äitisi lupasi antaa sinulle piirakaista. Sehän se oli sinun lempiruokaasi!

— Se on surkeaa totuutta.

— Niin, niin. Sinun täytyy se myöntää. Täysin sukulaisten leipomana tulit sitte ylioppilaaksi, sait viran, ja vanhempaisi tahdosta jouduit naimisiin hänen kanssaan; hän kun oli rikas ja hienosti sivistynyt. Niinhän aina äitisi sanoi. Niin, niin. Tuo on sinun elämäsi surullinen historia.

— Todellakin surullinen! Minulla ei ole enää ainoanakaan hetkenä oikeaa lepoa. Joskus jokapäiväisen elämän pyörinässä tuntuu hetkisen lievemmältä, suru ja huolet poistuvat ja mieli tuntuu jotenkin levolliselta ja vapaalta. Mutta se rauha on torkkuvan unta. Vähäinen hälinä häiritsee sellaista unta, pieni syrjästä tuleva seikka tekee minut taas levottomaksi.

— Mutta koeta nyt tehdä vastarintaa vaimollesi, ett'ei hän niin tuhlaisi! Tietääkö hän vajauksesta?

— En ole sitä hänelle sanonut; olen häntä säälinyt. Luulin, että saan sen jollain keinoin täytetyksi, mutta se näkyy olevan turha toivo. Turvausin jo raha-arpajaisiinkin, ostin voiton venäläiseltä yhtiöltä vaimoni tietämättä, mutta turhaa oli sekin.

— Paha on päästä vetelästä suosta, turhaa on siinä turvautua pajupehkoon, ei sen oksat kannata ylipääsemiseen. Eiköpä olisi parempi, että vaimosi saisi nyt tietää, jotta tulisi vähän visummaksi?

— Hän on niin omituinen.

— Mitäpä tässä hänen omituisuutensa nyt auttaa. Minä annan sinulle lainaksi koulukumppanuuden takia nuo 20,000 markkaa…

— Kuinka oletkaan hyvä! Viimeisellä hengenvedollanikin olen sinua tuosta muistava!

— Mutta sillä ehdolla annan, että sanot koko asian vaimollesi, jotta hän tulee hiukan viisaammaksi.

Strauch ei puhunut mitään. Sydämellinen ilo, mikä äsken kaunisti hänen kasvojaan, näytti vaipuvan tuijottavaksi katseeksi.

— Lupaatko sanoa? Jos et sinä sano, niin minä sanon puhtaasta säälistä sinua kohtaan.

— Minä lupaan.

— No hyvä sitte. Tämä on siis päätetty. Tule huomenna noutamaan minulta rahat. Mutta muista, ett'et enää toista kertaa joudu tuollaiseen ansaan; ehk'ei silloin olekaan niin auttajia. Hyvästi nyt!

— Mutta ole hyvä ja juo lasi toti! Minä käsken pian tuoda.

— Kiitti! En nyt halua. Hermoni ovat muutenkin kovin ärtyneet.

Kamreeri pisti kättä hyvästiksi pankinhoitajalle ja lähti pois. Mennessään jupisi hän: sanomalehti ei ollutkaan niin väärässä, on niitä tuollaisia virkamiehiä useampiakin.

Strauch heittäytyi kamreerin mentyä veltosti sohvaan ja jäi miettivään asemaan. Hänestä tuntui helpottavalta, kun pääsi tuosta pelosta: ei hänen tarvitse nyt joutua vankeuteen, vaikka tarkastaja tulisi jo huomenna.

Piika aukasi oven, kävi uunin luoksi ja sulki sen. Saatuaan pellin kiini, meni hän pois.

Pankinhoitaja nousi sohvasta. Hän katsoi peiliin, näkyisikö kasvoissaan jotain epäiltävää tuosta viime taistelusta.

— Lähdenpä muiden luo saaman virkistystä. Täysi päihtyminen olisi nyt tarpeen, jupisi hän itsekseen.

Mutta yhtäkkiä pysähtyi hän. Sanoisiko hän vaimolleen vailingin, kuten oli luvannut. Ei hän voisi sitä tehdä, ei ainakaan tänä iltana. Ehkä jonakuna muuna sopivana hetkenä.

Ovi aukeni ja rouva astui sisään jotenkin hyväntuulisen näköisenä.

— Joko kamreeri Heder meni? Mitä hänellä oli asiaa?

— Ei mitään erinomaista. Kävi vain istumassa ja puhelemassa.

— Vai niin. Nuoret menivät kävelemään. Minulla on, ukkoseni, herttainen juttu sinulle kerrottavana, eikä se taida olla niin juttukaan. Hildur on rakastunut Johannekseen. Ja se on hauska asia.

Strauch vähän sävähti. Nyt taas tuli mieleen tuo Johanneksen rakkaus huvilan vahdin tyttöön.

— Mutta sinä et niin kovinkaan näy siitä välittävän. Etkö haluaisi rikasta aatelisneitiä miniäksesi. Minusta se on paras asia, mitä koskaan on tapahtunut. Olisipa Johanne suvulle kunniaksi, vaikka se onkin semmoinen. No niin. Mitäpä omasta pojastani herjaan.

— Mistäs tuon niin päätät?

— Minä tarkkasin Hilduria äsken, kun hän oli Johanneksen seurassa. Hän punastui, kun hän leikissä joutui pariksi Johannekselle, ja muutenkin oli hän noin rauhaton Johanneksen läheisissä. Kyllähän minä näen, milloin tyttö on rakastunut. Koettu asiahan tuo on. Mutta Johannes oli kovin juro tänä iltana Johannekseksikin. Poika on minusta muuten nyky-aikana ollut hiukan kummallisempi kuin tavallisesti! Näyttää kuin hänellä olisi hirveän paljon miettimistä.

— Johannes ei ole koskaan ollut mikään lepertelijä.

— Ei, todella hän ei ole se ollut. Kovinkin juro sivistyneeksi seuran mieheksi. Mutta ehkä hän myös on mieltynyt Hilduriin ja silloin on voitto varma. Eikö se olisi soma asia ukkoseni?

— Aivan soma ja suloinen. Mutta minä pelkään, että Johannes ei pidä
Hildurista.

— Et sinä huomaa. Sinä et ole ollenkaan tarkkatuntoinen. Minkätähden ei Johannes pitäisi Hildurista, niin kauniista ja rikkaasta tytöstä. Ethän sinäkään rohjennut ensin minua kosia, mutta kun minä annoin merkkejä vähän sinne päin, niin heti sinäkin olit valmis. Tietysti sydämessäsi kyti rakkaus minua kohtaan, mutta et uskaltanut sitä ilmaista. Niin se on Johanneksenkin kanssa. Poika on tullut isäänsä.

— Niin, mitä minua siinä suhteessa vertaat. Minä tein siinä — niin minä rohkenin kosia, kun näin, että sinä pidät minusta. Mutta ei nyt puhuta siitä!

— Minä tulinkin vain luoksesi hakemaan rahaa, sillä meidän pitää laittaa komeat illalliset. Katsos kun meillä on niin harvinaisia ja kaukaisia vieraita —

— Kuin omia lapsia!

— Taas rupeat toraamaan! Aina minun pitää riidalla sinulta rahaa saada.

— Minä annoin toissapäivänä kesteihin sata markkaa ja nyt varmaan taas joku viisikymmentä! Luuletko, että minä jaksan tienata tarpeeksi, kun niin loistavasti eletään!

— Mitä minä olen menettänyt, sen olen myös tuonut taloon. Ei sinun tarvitsekaan tienata minulle, vaan itseäsi ja lapsiasi varten.

— Aina sinä menet tuohon samaseen asiaan. No niin! Paljonko pitää olla?

— Johan summan sanoit.

— Tuossa on viisikymmentä. Minun mielestäni välttäisi hyvin kyllä yksinkertainen illallinen.

— Kun sinäkin poikamiehenä olisit tyytynyt yksinkertaisiin illallisiin etkä olisi velkaunut, jott'ei olisi tarvinnut minun myötäjäisrahojani panna sinun nuorena miehenä tehtyihin velkoihin, niin voisit nyt aivan tinkimättä syödä vaikka sadanmarkan illallisen, porisi rouva paiskatessaan ovea kiini.

Strauchia suututti. Tuskitellen alkoi hän kävellä työhuoneessaan.

— Jos kukaan on onneton, niin se olen minä. Ja mikä siihen on syynä? Olenko minä yksin kaikkeen onnettomuuteeni syypää? Kovin se tuntuu raskaalta. Ehkä onkin siihen suurena syynä hempeä kasvatukseni, kuten Heder sanoi. Jospa olisivat panneet minut ennemmin halkoja sahaamaan kuin panivat minut kouluun! Luulen, että varmaan työmiehenä olisi minulla joku rauhallinen hetki. Mutta nyt. Ei edes kerkeä unohtaa ajatusta toisesta huolesta, kun jo toinen tulee sijaan. Kyllä painavat minua poikamiehenä tehdyt syntini. Kun minä senkin Liisan olin huvilaani! Mutta kun hän niin rukoili ja muistutti, mikä hän minulle kerran maailmassa oli ollut. Ja onnettomuutta hän on saanut minun tähteni kokea maailmassa. Tosin hän on naimisissa, mutta ehkä yhtä onnettomissa kuin minäkin. Hänen miehensä näyttää hänelle olevan tyly. Liisa oli siivo tyttö, kun hän oli kotonani palveluksessa, mitä sitte nyt lie. Ja Hanna on minun tyttöni! Johannes rakastunut häneen! Lapsirukat eivät tiedä mitään entisestä! Oi noita nuoruuden syntejä!

Strauch vaipui sohvalle, ja siihen hän jäi käsi otsalla istumaan.
Kotvasen kuluttua nousi hän ylös ja alkoi uudestaan kävellä huoneessa.

— Ja voisinko minä sanoa Johannekselle, että Hanna on minun tyttöni! En koskaan. Minä en senjälkeen kehtaisi katsoa Johanneksen silmiinkään, minun täytyisi hävetä poikaani! Mutta miten selvitä tästä? Johannes ei luovu tytöstä, siltä se ainakin näyttää. Mutta naimisiin eivät he myöskään koskaan saa mennä!

Strauch pysähtyi miettimään käsi otsalla.

— Vaimoni puhui Hildurin pitävän Johanneksesta. Ehkä sieltä päin tulisi apua. Mutta miten…?

Niin… Jos minä teen Johannekselle toisen paljastuksen… niin ehkä sitten… Minä voisin ilmoittaa Johannekselle, että minulla on vailinki, jota en saa muutoin täytetyksi, ell'ei hän mene naimisiin Hildurin kanssa ja anna minulle rikkaista myötäjäisistään tuota summaa… No se olisi vähän kunniakkaampaa… Mutta sitäkin on vaikea, kovin vaikea omalle pojalleen tunnustaa… Johanneksen rehellisen luonteen tunnen, ja Johannes on ainoa, jolle voin tuon tunnustuksen tehdä. Ja minä sanon, että minä saan Hederiltä lainan joksikin aikaa, jotta nyt voin tuon vailingin suorittaa, sillä tarkastuspäivä voi olla pian käsissä, mutta en voi maksaa Hederille ilman tuota tekoa. Johanneskin arvaa, ett'en minä yksinäni ole tuota koloa tehnyt. Siis sieltä päin on alettava. Eikä minun tarvitse siinä tapauksessa virkkaa ollenkaan vaimolleni vailingista. Ehkä hän vielä syyttäisi, että olen entisiä velkojani tuolla summalla maksanut… Siis sieltä päin on alettava…

IV.

Sigrid ja Hildur tulivat ensin kävelemästä; he näet olivat käyneet tekemässä ostoksia Hildurille ja siten eronneet muista. Kun he tulivat saliin, olivat molempien posket kylmän vihurin punerruttamat.

Sigrid oli raihnainen varreltaan. Hän oli syntymisestään saakka ollut kivuloinen; poskensakin olivat hiukan kuopilla. Hildur oli taas terve ja raitis. Jotain oikein plastillista kauneutta oli hänen kasvoissaan ja suuret, tummansiniset silmät katsoivat niin suoraan ja rehellisesti elämää. Hänen isänsä oli rikas, aatelinen tilanomistaja, vanhaa ruotsinaikuista sukua. Hildur oli isänsä silmäterä; äitinsä oli hän kadottanut jo viisivuotisena. Hän muisti vaan äidistään venäläisen naisen suuret, vienonsurulliset silmät ja aaltoilevan kastanjatukan.

Hänen isänsä oli ankara puoluemies ja luonteeltaan raaka, kuten tavallisesti vanhat sotilaat ovat, sillä hän oli ennen ollut kapteeni ja oli ottanut osaa Puolan kapinan kukistamisessa. Kiroileminen oli hänestä aivan hupaista ja aamupäivät kulutti hän sanomalehtien lukemiseen. Eikä hänellä juuri muuta työtä ollutkaan, hän kun hoidatti pehtorilla taloaan.

— Ole hyvä ja istu täällä hiukan aikaa! Katsele valokuva-albumia! Minä vien äidille tämän rintaneulan, sanoi Sigrid Hildurille, mennessään salista.

Hildur istuutui ja alkoi katsella valokuvia. Selaillessaan tuli Hildurin eteen Johanneksen kuva. Sepä veti hänen huomionsa heti puoleensa.

— Tuossa on hänen kuvansa! Ja miten onnistunut! Nuo sanomattoman armaat silmät näyttävät saaneen pitää eloisuutensa; tuo valkoinen otsa on ihmeteos luonnonkin töiksi. Miten somasti sitä reunustavat lyhyet kiharat, miten hienona jatkuu siitä nenä!

Mutta kuinka väärin hänkin minua käsittää! Minä olen aatelinen, rikas ja semmoisena ihmiset arvostelevat minua aivan väärin. Mutta minä olen käsittänyt aikani ja tahdon sitä seurata! Päivä on tuleva, jolloin puhtaasti lausun ulos sisimmät ajatukseni!

Tuota sanoessaan oli Hildur noussut ylös istumasta.

— En tyydy ijankaiken tähän turhamaiseen asemaan. Salonki-daamiksi olen minä kasvatettu, mutta väliajat ovat suoneet minulle kunnon naisenkin opetuksia. Minua ei ole koskaan tyydyttänyt tuo naisen tavallinen kasvatus: ranskankielentaito, soitto-, tanssitaito, itsensä koristeleminen ja muu tarkoitukseton elämä. Isäni on suuri kansansortaja, mutta minusta hän ei saa seuralaistaan. Eipä voi hän uskoa, että hänen heikon tyttönsä sydämessä asuu ajatuksia, jotka voisivat nostaa pystöön joka hiuskarvan hänen päässään.

Puolihaltioissaan näytti Hildur olevan. Noissa suurissa silmissä näyttäytyi tulta ja huulet vetäytyivät uhkaavaan asemaan. Pian hän tulistui, niinkuin naiset tavallisesti tekevät, mutta hänessä osottautui jotain uhmailevaa sankarillisuutta eikä mitään itsekästä kiihkoa. Rohkeutensa tunsi hän paisuvan ja mieluisasti olisi hän halunnut nyt kiistellä.

Walter astui sisartensa ja isänsä kanssa saliin; perässä tuli rouvakin. Kohta tulivat myös Berg ja Johannes. He olivat Lauran ja Emilien kanssa olleet Walteria ottamassa vastaan asemalla.

Nähtyään Hildurin, meni Walter keikarimaisesti häntä tervehtimään.

Hetken aikaa puheltuaan valitteli Walter väsymystään. Hän ei voinut koskaan viihtyä Hildurin seurassa, sillä Hildur oli hänen mielestään liian suora. Hildur taas puolestaan melkein kammoi Walterin imartelua.

Puoleksi salaa heitti aina Hildur silmäyksen Johannekseen ja vertaili häntä Walteriin. Walterin matala otsa oli kaunis, mutta ei siinä ollut tuota suoran luonteen puhtautta ja suloutta, mikä oli Johanneksen ehkä liian korkeassa otsassa. Walterin hiukan kaareva nipukkanenä osoitti oikullisuutta; täyteläiset posket puhuivat nautintoa; katse oli uljas, mutta se näytti teeskennellyltä, ja kun hän vaipui ajattelemaan syvemmin, näkyi silmissä omituista kiiltoa; suun seutu oli selvä kevytmielisyyden kurva ja ilmaisi, että Walter saattoi käsittää kaikki asiat helpoimmalta katsantokannalta.

Walter nousi ylös ja meni isänsä luo. Hän puhui hänelle hiljaa ja sitte lähtivät he yhdessä huoneesta. He menivät seuraavaan kamariin ja tiivisti sulki Walter oven.

— Minulla olisi vähäinen pyyntö papalle.

— Ja minkälainen se olisi?

— Pyydän papalta vähän rahaa. Tarvitsee aina, kun täytyy asua toisessa kaupungissa, kuin missä koti on, niin paljon. Eihän pappa pahastu.

— Mutta koeta elää säästäväisesti!

— Tietysti, pappa rakas!

— Paljonko sinä tarvitsisit?

— Ehkä riittäisi 700 markkaa.

Strauch olisi ollut halusta antamatta, mutta hän ei voinut. Ja jos hän kieltäisi, niin Walter kääntyisi rouvan puoleen, äidin lellipoika kun oli, ja sitte hänen täytyisi antaa.

— Olisi niin hauskaa olla täällä kotona, mutta minä en jouda.
Aamujunassa täytyy minun matkata.

— Aamujunassa jo!

— Eikö ole ikävää, pappa?

— Ikävää kyllä. Minä menen sitte hakemaan rahat.

Strauch meni työhuoneesensa.

— Saakelin hyväonninen on se Schildt! Minua suututtaa vieläkin, kun yhtenä yönä voitti minulta neljä sataa. Jos minä olisin niin hyväonninen, niin — Mutta nyt kun menen, rupean hänen kanssaan heti pelaamaan, ja minun täytyy lisän kanssa voittaa nuo neljäsataa takaisin…

Strauch tuli huoneesen setelit kourassa.

— Varotan sinua vielä säästäväisyyteen. Minun raha-asiani eivät ole nykyään kehuttavalla kannalla, mutta täytynee kai antaa, kun tarvitset. Älä rupea, rakas Walter, tuollaisten hyvähajuvesien luutnantiksi, jolla ei ole muuta puhdasta kuin hansikkaat!

Kummallisen levollisesti kuunteli Walter puhetta. Hän tunsi isänsä heikon puolen, että tämä oli siitä hyvillään, kun ei vastusteltu häntä, kun hän torui tai varotteli.

Walter alkoi vihellellä marssin säveltä, mennessään toiseen huoneesen.
Kohta palasi hän sieltä kädessään sikari.

— Saanko tarjota papallekin oikeita Havanan sikareja? Nämä ovat harvinaisen hyviä ja näiden tuoksukin on suloinen kuin viheriän metsän tuore lemu keväällä.

Walter tarjosi isälleen sikarin ja näpäytti sekä omasta että isänsä sikarista pään pois.

— Poltellaan nyt vähäisen! Minua ei juuri haluta tuolla seurassa olo; olen niin väsynyt.

Näin tuumi Walter kohottaessaan itseään sohvassa ja heittäytyi sitte veltosti puoleksi makaavaan asentoon sohvan selustaa vasten.

— Väsynyt on minunkin mieleni tuon Johanneksen tähden. Hän on aivan meistä muista eroava…

— Johanneksen tähden! huudahti Walter ja katsoi isäänsä.

— Niin, hänen tähtensä. Mutta asia on Johanneksen ja minun kahdenkeskinen. Vaan perheen täysi-ikäisenä miespuolisena jäsenenä pitää se sinunkin saada tietää ja koettaa ponnistella voimaisi mukaan asian eduksi, nimittäin meidän puolellamme.

— Ja mikä se asia sitte on?

— Johannes on tulisesti rakastunut meidän huvilan vahdin tyttöön.

— Taitaa olla kaunis tyttö?

Walter hymyili pilkallisesti ikäänkuin olisi tahtonut laskea leikkiä koko asialla.

— Niin, kaunis tyttö se on, mutta miten me voimme suvaita semmoista morsianta Johannekselle! halpa, köyhä tyttö!

— Mutta eihän tuo rakkaus lienekään niin kirkollista laatua…

Taas hymyili Walter ivallisesti.

— Mitä Johannekseen tulee, niin hänen rakkautensa on puhdas, minä olen sen huomannut. Minä olen puhunut Johannekselle, nuhdellut häntä, mutta hän sanoo, että hän ei koskaan voi erota tytöstä.

— Mitä joutavia!

— Sinusta kun tuntuu koko asia mahdottomalta, niin sinä voit noin puhua. Noin helposti en minä saata asiasta hymyillä kuin sinä, Walter. Tahdotko kälyksesi huvilan vahdin tytön?

— No, no! Enhän minä toki niin kauvas ajatellut.

— Niin siinä se! Mutta minä olen ajatellut, olen ajatellut yöt ja päivät; enkä minä saa tunnon rauhaa, ennen kuin olen hajoittanut heidän liittonsa millä hinnalla tahansa!

Strauch oli tulistunut, hänen ruumiinsa vapisi sisällisestä liikutuksesta ja huulet värisivät niin kummasti. Näytti kuin kauvan pidätetty salpa olisi avautunut.

— Mutta rauhoittukaa isä! Ehkä tuosta asiasta nyt kuitenkin selvitään vähemmälläkin. Pakottakaa hänen äitinsä naittamaan tytön jollekin talonpojalle; totta sellaisella hempukalla on ottajia.

— Vähänpä taitaisi siitä olla hyötyä. On nyky-ajan tytöilläkin jo järkeä, ett'ei heitä niin mielin määrin naiteta kuin tahdotaan.

Johannes tuli huoneesen. Molemmat vähän hämmästyivät.

— Miksikä täällä istutte, ettekä tule saliin?

— Meillä oli vähän puhelemista. Olen ajatellut kihlata muutaman kauppaneuvoksen tyttären sieltä pohjosesta.

— Vai niin! Saadaan suvun lisää! Joko välinne on valmis?

— Valmis tytön puolelta.

Johannes luuli asian olevan toden.

— Minä luulin aina ennen, että kyllä sinusta ja Hildurista tulee kerran aviopari, puhui Strauch ja koetti tarkastaa Johannesta, tekisikö se häneen mitään vaikutusta.

Mutta väärään kohtaan oli Strauch osunut, sillä Johannes oli aivan tyyni, ja Walter ärtyneenä lausui:

— Minäkö tuota epähienoa nautaa ottaisin! Ennen ottaisin senkin huvilan vahdin… Mutta no niin!

Johannes arvasi, että isä oli kertonut Walterille hänen rakkaudestaan.

— Mutta mennään saliin, jott'eivät naiset kokonaan ikävysty, sanoi
Walter noustessaan sohvasta ja laittaessaan miekkansa hihnaa.

Johannes olisi mielinyt puhua, mutta kun Walter ja isä lähtivät saliin, niin jäi hänen sanansa vaan huulille.

Hän seurasi toisten perässä.

Salissa oli koko perhe koolla.

Puheltiin viime-illallisesta teaterikappaleesta, mikä sai varsinkin
Walterin kiihkoon, sillä hän tunsi sen kappaleen ennestään.

Kappale oli kuvannut nuoren luutnantin rakkausvehkeitä.

Walterin mielestä se oli aivan epähieno kappale. Mutta Hildur uskalsi sanoa, että sellaisia tavallisesti nuoret luutnantit ovat.

— Ja niin kauvan kuin me kaikessa turvassa elävät naiset pysymme aivan välinpitämättömästi erillämme alhaisemmista siskoistamme, noista, joiden täytyy kaikin neuvoin ansaita elatuksensa, niin kauvan kuin me vaan venymme mukavuuden vuoteella ja kadulla kävellessämme heitämme heihin ylenkatseellisia silmäyksiä, kun huomaamme jonkun vaateparseelin heidän puvussaan muistuttavan meidän nykyisestä muodista, jota he tavottelevat kaunistaakseen itseään niinkuin mekin, mutta ehkä usein omaksi turmiokseen, niin kauvan löytyy tuollaisia näytelmiä sekä elämässä että näyttämöllä.

— Hildur! Mitä tarkoitat? Miten noin puhut? Oletko suuttunut
Walteriin?

Laura huudahti tuon kovalla äänellä, ikäänkuin Hildur olisi ollut etäälläkin hänestä, vaikka tämä istui hänen vieressään.

— En tiedä suututtaneeni neiti von Kleiniä. Jos minä olen niin tehnyt, niin pyydän nöyrästi anteeksi.

Pilkallinen hymy huulilla meni Walter Hildurin luokse, mutta Hildur ei ollut häntä huomaavinaan.

rouva Strauch haki hajuvesipulloa, sillä hän luuli jonkun pyörryttävän puuskan kohtaavan Hilduria.

— Minä olen suuttunut itseeni ja koko maailmaan!

— Miksi emme me naiset voi muuta tehdä kuin joko itkeä tai nauraa?
Miksi emme ryhdy työhön. Sitä on niin paljon elämässä.

— Mutta, hyvä Hildur, puhui rouva Strauch, mitä varten ryhtyisimme työhön, kun meillä ei ole siihen pakkoa?

— Vai niin! Rouva Strauch käsittää työn vain pakkona, mutta minä pidän työn uhrauksena. Jos niinkin käsitetään, niin työ voi ollakin pian pakkoa. Tänään on meillä hyvin, mutta miten huomenna! Herrasnaistenkin tulee oppia tekemään työtä —.

— Mutta miksi sitte heitä kasvatetaankin vain naimista varten, kun heidän itsensä pitäisi työtä tehdä, kysyi taas rouva Strauch.

— Äiti on oikeassa. Onhan sivistyneitten naisten asema turvattu naimisissa, lisäsi Walter.

— Hyvä Hildur! Mistä noita asioita olet saanut tietää, kysyi kummastellen Laura.

Mutta Hildur ei kuullut, vaan jatkoi:

— Onko rouva Strauch aivan varma turvatusta asemastaan ikänsä loppuun? No niin. Rouva Strauch voi kyllä olla, mutta moni muu ei siinä ole niinkään varma.

Joka olisi katsonut pankinhoitajaan olisi huomannut hänen kasvoissaan outoja liikkeitä, kun hän ikäänkuin aristellen katsoi huoneessa olijoita.

— Sinä puhut kuin itse kokenut, ihmetteli rouva Strauch.

— Minä olen tutkinut elämää, minä olen pyrkinyt päästä tuntemaan sitä.

— Miten noin hienot ja ylhäiset naiset juuri elämää oppivat tuntemaan?
Joutavaa mielikuvitusta vain, myhäili Walter pilkallisesti.

— Herra luutnantti Strauch! Te luulette, ett'ei ylhäältä voi katsella alas. Mutta luullakseni sieltä vasta voipikin, kun vaan haluaa. Sieltä voi tarkastella noita notkoja ja rotkoja, joissa kaikellaiset mätänevät ainekset saastuttavat ilmaa, eikä vaan sinistä taivasta ja kirkasta aurinkoa. Sieltä huomaa toisten kurjuuden ja oman yltäkylläisyyden.

— Ehkä katsottuna kiikarin läpi, lisäsi Walter ivaten. — Neiti von Klein on oikeassa ja minä yhdyn häneen täydellisesti. Sivistyneet naiset ovat kovin välinpitämättömät omasta ja alhaisempien siskojensa elämästä. He nauravat niille naisille, jotka ovat paremmin käsittäneet tehtävänsä ja ovat alkaneet moittia nykyisiä oloja.

— Niin juuri! He nauravat niille, eivätkä huomaa, että juuri heille saisi nauraa, kun ovat tuollaisia itseään määräämättömiä nukkeja, lisäsi innolla Hildur.

— Niinkauvan kuin toinen osa sivistyneitä naisia on kietoutunut ulkonaiseen turhamaisuuteen, niin kauvan on noidenkin toisten tehtävä vaikea, sillä he pilaavat niiden toimintoa. Naismaailma jakaupi silloin todellisiin naisiin ja nukkeihin.

— Oi miten puhutte, herra Strauch, mieleni mukaan! Niin juuri oli ajatukseni sanoa, huudahti Hildur.

Walter nykäsi isäänsä hihasta ja Strauch hymyili vastaukseksi.

— Mitähän, hyvä Hildur, isänne sanoisi, jos kuulisi teidän noin puhuvan, sanoi rouva Strauch.

— Kas niin vaan! Tuossa taas yksi loistava esimerkki! Saanko huomauttaa, että ihminen luotiin vapaaksi?

Rouva Strauchin posket punottivat; hänen itsevaltiasta luonnettansa oli pitkin aikaa loukattu. Selvästi huomasi, että hänen huulillaan pyöri kiivaita sanoja, mutta hän malttoi mielensä.

— Miten epähienosti hän käyttäytyy, kuiskasi Walter isälleen tarkoittaen Hilduria.

Piika tuli sisälle ja meni rouvan luoksi. Hän sanoi jotain rouvalle ja meni pois.

— Illallinen on jo, hyvät vieraat, valmis. Ehkä maistaa ruoka tämän kiistan päälle. Pyydän teitä lähtemään illalliselle, lausui rouva.

Johannes vei Hildurin ruokasaliin, missä perhe rupesi illastamaan.