Opettaja: Romaani

OPETTAJA

Romaani

Kirj.

K. A. JÄRVI

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1907.

I LUKU.

Hannes Kauppi, nuori kansakoulunopettaja saapui pienellä höyrylaivalla vastaisen kotipitäjänsä kirkonkylän laivalaituriin. Kotipitäjänsä! Mikä ihmeellinen salaperäisyys siinä sanassa nyt helähti!

Hän tuli aivan tunteelliseksi ja nosteli tervehdykseksi hattuaan tuiki tuntemattomille ihmisille.

Sillä tämä Ylä-Karjala, jonne hän nyt asettuisi opettajana vaikuttamaan, oli vetänyt häntä puoleensa kuin Lapin kesä joutsenta. Siihen olivat syynä syvät, sielulliset vaikuttimet. Itse luontoa ja sen kansaa ei hän ollut koskaan ennen nähnytkään. Mutta sen hän tiesi, että tämä osa isänmaata oli pimeä loukko, jonne elämän lämpöiset tuulet hyvin harvoin pääsivät puhaltamaan. Ja kartalta hän näki siellä olevan paljon vettä ja vuorta. Vettä ja vuorta hän sydämensä pohjasta rakasti. Ja erityistä mielenkiintoa oli hän nyt tuntenut tähän pimeään kolkkaan. Juuri siksi oli hän hakenut ja saanut paikan Ylä-Karjalan takalistoilla.

Tänä aikana oli koko isänmaa sorron lyömä. Kaikki oli peittynyt valtiolliseen usvaan.

Moneen nuoreen sydämeen koski hyvin kipeälle tämä isänmaan kärsimys.

Ja hiljaan luvattiin itselleen uhrautua kansan eteen.

Pienessä seminaarikaupungissakin oli joidenkuiden opettajakokelaiden, jotka kohta laskettaisiin vaikuttamaan opettajina kansan pariin, sydämissä syttynyt into lähteä kaukaisimmille salomaille tekemään työtä kansan sivistyksen eteen. Hannes Kauppi oli esiintynyt näiden johtajana.

Vappu-iltana kaupungin ihanassa puistossa oli lopullinen päätös tehty. Sillä kaukaisilla takalistoillakin oli kansa valveutettavana valistuksen soihtu sytytettävä.

Tämä olisi heidän uhrinsa kärsivälle isänmaalle.

Näin he olivat päättäneet, laulaneet, pitäneet puheita ja kyyneleihin asti heltyneet.

Sillä he kaikki olivat nuoria. Heidän johtajansakin, Hannes Kauppi, tuskin 24-vuotias.

Ja Hannes oli valinnut toimialakseen Ylä-Karjalan takalistot.

Hän oli sitten lukenut Ylä-Karjalan historiaa tunteakseen tulevan toimialansa pohjaa myöten. Ja sen historian lehdillä oli hän löytänyt niin paljon tämän kansan puolesta puhuvaa. Ensin novgorodilainen ja moskovalainen vaikutus. Sittemmin ruotsalainen ja taas uudelleen venäläinen. Novgorodilais-moskovalainen kehitys oli tuonut mukanaan bysanttilaisen maailman kylmät kaavat: pyhäinkuvat, ristinmerkin tekemisen ja niiden mukana pakanallista kristinuskoa.

Mutta se oli tuonut vielä pahempaakin: vilpin ja valeen, teeskentelyn ja viekkauden.

Ruotsalainen vaikutus oli alkanut uskonvainoilla ja vapaaherrakunnilla. Ja jatkunut virkavaltaisena ruoskana ja rajameteleinä, kunnes "vapauden aika" tännekin korpien kangasmaille oli lähettänyt kutsut valtiollisiin harrastuksiin, mitkä kuitenkin näivettyivät kulkuneuvojen puutteen ja liian syrjäisen aseman tähden.

Varsin kalpeita, hyvin kalpeita nimiä jaksoi tämän kansan keskuudesta kohota historian lehdille: Luukas Räsänen, Juho Sormunen, Olli Tianen. Ruotsalainen kosketus oli ajanut melkein sukupuuttoon maan karjalaisen väestön ja tuonut sijalle liukkaat savolaiset.

Tällaiselta pohjalta oli ylennyt se kansa, jonka parissa Hannes nyt seisoi pienellä laivalaiturilla.

Se oli hänelle siis kuin tuttua, mutta kuitenkin niin uppo-outoa. Ja sentähden hänen sielussaan risteili monellaisia tunteita näitä ihmisiä nähdessään.

Pian oli hänen ympärillään liuta kummastelevia maalaisia. Sillä outo herrasmies oli harvinainen ilmiö tämän kirkonkylän laivalaiturilla.

— Minun pitäisi tulla tänne opettajaksi Orjasaareen, vastasi Hannes heidän kyselyihinsä.

Häntä neuvoi ja opasti kohta kymmenenkin suuta yht'aikaa. Jo siitä huomasi Hannes olevansa leppoisten ja liukkaiden savolaisten keskuudessa.

Kirkkaalla ja komealla selällä on Hannes menossa Orjasaareen uuteen kotiinsa.

— Ei siellä ole teitä, sanovat soutajat. Hannes nytkähtää.

— Miten sitten kuljetaan?

— Suvisin kävellään, talvella ajetaan hevosella.

— Oivallista! huudahtaa Hannes ja nauraa. Astellaan rantaan päästyä mehevään lehtoon. Nuorekas luonto, korkeat mäet ja siniset vedet hurmaavat Hannesta.

Tuolla korkeimmalla mäellä on suuri punainen talo valkoisine ikkunalautoineen ja mustine asfalttikattoineen.

Se on koulutalo.

Hannes on tyytyväinen näkemäänsä, tarjoaa saattajalleen paperossin ja he nauravat kuin yhteisestä ilosta. Kun saattomies heittää hyvästin opettajalle, lyö hän kättä niin tutunomaisesti kuin olisi oltu yksissä jo vuosia.

Koulumäellä on Hannesta vastassa keski-ikäinen vaimo, joka yhtenään niiaa. Hannes antaa kättä ja kuulee, että vaimo on pantu opettajaa vastaan ottamaan ja tuomaan koulun avaimia. On jo odottanut kauan. Muut eivät joutaneet, kun heinäilmat ovat hyvät.

Hannes otettuaan avaimet menee sisälle.

Kaikkialla hirveä maalin ja tärpätin haju. Eivät ole ymmärtäneet pitää auki ikkunoita. Mutta kaikkialla uutta, loistelevaa, puhdasta, korkeata ja ilmavaa.

— Kunhan huoneet kuivuvat, niin on mainio koti, puhelee Hannes vaimolle, joka avojaloin hiljaisena kuin aave tassuttelee hänen jäljessään huoneissa.

— Niinkö opettaja luulee, että tässä kelpaa koulua pitää? kysyy vaimo.

— Kelpaa emäntäseni! huudahtaa Hannes ja taputtaa vaimoa olkapäälle.

Vaimon silmät leimahtivat. Niiden ruskea väri näytti kaksinkertaiselta hyvin tummansinisen huivin alta.

— Tämä talo on vihattu talo, sanoo vaimo.

— Niinkö? kysyy Hannes säikähtäen.

— Maksaa hirveästi. Eipä voinut Juuso Kalliokaan, vaikka on viisas mies ja vaikka hänellä on keisarin antama raha, mitään. Ei pystynyt herroja voittamaan, vaikka kyllä riiteli kuvernööriin ja sinaattiin. Juuso olisi tahtonut laitettavaksi vain viisseinäiset huoneet: Suuremman luokkahuoneen ja yhden huoneen opettajalle asunnoksi. Nauroi meilläkin, että hänkin sopii asumaan yhdessä huoneessa, vaikka onkin tuttu keisarinkin hovissa. Mutta herrat laittoivat koulutalolle riitingin ja panivat suuren sakon uhan, ellei taloa tehdä juuri niin kuin se riitinki näyttää. Ja niin piti tehdä. Ja niin tästä syntyi tällainen palatsi, että ukot ohimennessään kunnioituksesta päänsä paljastavat. Kerrankin Juuso Kallio menetti jutun!

— Mutta kuka on Juuso Kallio?

— On kunnan herra, jolla on keisarilta raha.

— Mutta, mutta… puhui Hannes muistellen.

— Mitä mutta?

— Eikö hän ole tämän koulun esimies? Sehän nimi oli kutsumuskirjeen alla.

— On kyllä. Sitä mieltä oli rovastikin, että opettajalle olisi riittänyt kyökki ja kamari asunnoksi.

— Vai niin.

— Niin.

— Vihataanko täällä koulua?

— Mikä vihaa, mikä rakastaa. Mutta tätä taloa vihataan, kun tässä on monen ihmisen eläminen.

— Mutta kansahan on sen vain omille lapsilleen rakentanut. Eikä tällaisia taloja rakenneta kuin yksi vuosisadassa aina itse kuhunkin piiriin.

— Kyllä ne tämän vielä polttavat. Niin ovat muutamat sydämissään. Ja meidän väki kyllä rohkenee, kun vain tahtoo.

— Mitä joutavia!

— Taitaa olla vielä maailma rakas opettajasta?

— Hm!

— Mitä?

— Minä sanoin vain: hm!

— Mitä se on?

— Ei mitään.

— Minäpä sanon jotain.

— Noo?

Vaimo lähestyi Hannesta, tarttui häntä käsivarresta, kiinnitti ruskeat silmänsä tiukasti häneen ja kysyi terävästi:

— Tunnetko sinä Jeesusta?

Hannes hätkähti noin kärjekästä puhetta.

— Mutta kuka emäntä olikaan? kysyi hän keskeyttääkseen.

— Olen Karvisen emäntä tästä läheltä. On meidänkin talon mies tässä koulun johtokunnassa. On tämän talon isännöitsijä. Hänhän se laittoi minut avaimiakin tuomaan, kun itse on väen mukana heinässä ulkoniityllä. On siltä miesparalta aikaa tämän talon kanssa mennytkin. On juoksennellut sinne ja tänne sen asioissa. Lopuksi kuljetti tänne komean herran, joka ähkyi ja puhkui kuin käyvä kaljatynnyri täällä kulkiessaan kesäkuumassa, kun piti pitkiä matkoja kävellä. Se oli kaljupää ja itravatsa ja hikoili kuin vastalyöty sauna.

— Mikä se oli?

— Kuului olleen tarkastaja. Meillä oli yötä. Söi ja joi, kävi saunassa ja piika häntä siellä pari tuntia lakanain välissä hieroi eikä kysynytkään talolta, mitä maksaa. Maailman herrat se koulu tänne salollekin nyt kuljettaa. Sellaista itravatsaa ei täällä ole vielä nähty. Taisi olla laiska mies, kun ei oisi kehdannut kävellä.

— Mitä hän täällä kävi?

— Meidän isännälle kävi taki tilaan neuvomassa, millaisia huonekaluja koulu tarvitsee ja muita kapineita. Sitten katseli, onko rakennus sellainen kuin sen piti olla. Paljonko lie sellaisellakin palkkaa?

— Monet tuhannet.

— Ja kuitenkin rahansa tuhlaa ja täällä talonpojissa köyhänä kulkee.

— Hänen neuvostaan ostettiin siis opetusvälineet?

— Niin meidän isäntä osti. Satamarkkasia niihin meni ja nyt me saadaan niitä hullutuksia maksaa. Mutta pitääkö sitä meidän maksaa sillekin itravatsalle?

— Emännällä voi olla kiire. Minun puolestani on emäntä nyt vapaa. Missä se onkaan teidän kotinne?

— Tuo talo tuolla toisella mäellä, osotti emäntä.

— Tämä suurempi?

— Niin. Siellä olen monta palavaa rukousta rukoillut. Ja huutanut Herraa avukseni tässä surun ja murheen laaksossa. Toisinaan on hän lähettänyt enkelinsä alas taivaasta minua vahvistamaan. Vaikka ihmiset eivät sitä usko, kun eivät sano nähneensä. Mutta minä sen olen nähnyt ja tuntenut ja minä olen silloin kuin pyörryksissä…

Emännän ääni värähteli. Kuulusti kuin olisi ollut itku hänen kurkussaan. Ja kun hän jatkoi, niin hän jo todella itki.

— Se olisi Luojan armo, jos saimme kristityn opettajan. Silloin osaat meitä neuvoa…

Emäntä virttä laulaen lähti. Maailmaa hän ei rakastanut, vaikka niin kovin maksuista huolehti.

Hannes meni yksinään suureen luokkahuoneeseen. Niin kookas ja niin komea, niin kirkas öljytty katto, niin vankat hirsiseinät, niin sileä maalilattia, niin uljaat uunit…!

Entäs maisema, joka noista valtavan suurista ikkunoista sisälle katsoi! Siinä oli tunteita kuohuttavaa runoutta, sillä tämä Suomen kolkka oli Luojan armaimpia käsialoja. Tuolla suuren suuri selkä syleilemässä satoja saaria… täällä kapea lahdelma kuin joki lehtojen kainalossa… ja tuolta taas näkyy pitkä niemi… sitten vettä… sinistä… siintävää vettä… joka taholla… Ja jalkain juurelta lähtee yhdelle suunnalle lehtimetsä yleten ja aleten maan korkeuden mukaan kuin suuri aaltoileva viheriä meri, ja kätkee helmaansa lukemattomien kukkien huumaavat tuoksut ja kirjavat värit. Hanneksen mieli jo aavisti, miten herkullista olisi nukahtaa sen ruohosohvilla vuossataiskoivujen siimeksessä.

Muu lähin ympäristö on mäkiä ja laaksoja. Taloja mäkien huipuilla ja laaksoissa vehmas kasvullisuus. Tuulimyllyjä, vinttikaivoja… lehmiä… lampaita… niityillä paljasjalkaisia avorintaisia heinämiehiä…

— Tämä talo on Vesilinna. Näin kauniilla paikalla en ole elämässäni asunut, huudahtaa Hannes lumoutuneena seudun suloudesta.

Hän katsoo… katsoo… yhä katsoo… Hän tahtoo imeä sieluunsa tämän hurmaavan luonnon.

— Kansa tässä ympärillä vielä nukkuu tiedottomuuden unta. Mutta annappa tämän koulutalon muutaman vuosikymmenen henkistä soihtuaan sytytellä, niin tästä nousee edistyshaluinen nuori polvi… syttyy tunteita ja järkeä… aivot heräävät… hermosto hienostuu… sillä sivistys koskettaa näkymättömällä taikasauvallaan sinne ja sinne ja sinne…

Hannes viittaili itsekseen kädellään kohti taloja vaarojen hartioilla. Ja ne näyttivät hänestä ikäänkuin odottavan häntä, joka niiden pölyt ja tomut, noet ja karstat raittiina tuulena pois puhaltaisi. Hän oli näille kodeille saapunut puhdistavaksi henkiseksi lääkäriksi, rakkauden apostoliksi, niiden tulevia aikoja muodostavaksi profeetaksi. Suuri ylösnousemus niissä on tapahtuva, mahtava herääminen likaisilta olkipahnoilta itsetiedottomuuden unesta valoon ja vapauteen, tietoon ja arvosteluun. Vuossatain uni on täällä nyt loppuva ja uusi aamu ruskonsa näyttävä… kohta… kohta…

Hannes levitti kätensä kohti noita taloja ja lausui:

— Te tuntemattomat korven kuokkijat ja raskaskätiset raatajat, minä otan teidät lämpöiseen syliini ja painan sydäntäni vasten. Minä olen teidän ja te olette mun. Oo, kansa, miten suuresti minä sinua rakastan… rakastan… rakastan nuoruuteni koko hurjalla voimalla ilman rajoja…

Tällaisen kiihkoisen kohtauksen haltioimana katseli sitten Hannes seinillä suuria öljystä vielä tuoreita karttoja, kookasta mustaa seinätaulua, uusia pulpetteja, karttapalloa, ohutta karttakeppiä, siroa urkuharmoniota.

Ja hänen sieluunsa kohosi hyvin kaukainen, mutta lämmin tunnelma siitä päivästä, jolloin hän pienenä poikana ensi kerran astui koulusaliin. Sen vaikutus oli jäänyt jonnekin sielunsopukkaan. Nyt se aukeni sielun silmien eteen kuin etäisenä tervehdyksenä, kuin ulohtaalla olevana kätenä, joka suloisesti viittasi hänelle ja samalla heitti hänen sieluunsa kokonaisen tulvan lapsuuden riemua. Hän tunsi ikäänkuin ruumiillisesti keventyvänsä.

— Istuttaappa tämäkin luokka täyteen pieniä ihmisen alkuja, joilla on kirkkaat silmät, heläjävä ääni, pienet uteliaat aivot. Ja tällaisen herkullisen luonnon juhlapöydältä heitä ravita… opettaa heitä rakastamaan tätä ihanata synnyinmaata… rakastamaan viimeiseen hengenvetoon asti… avata näiden lasten silmät näkemään, miten Suomi on kaunis ja mihin tämä kaunis maa asujiaan velvoittaa… tämä työ on jumalallista elämäntyötä… tämä on suurta pienessä. Tätenhän puhaltaa kuolleisiin elämää… nukkuviin valppautta… puhaltaa heihin rakkauden veriä nostavat värähdykset… työhön väkevän harrastuksen! Tämän täytyy olla ensi luokan taitelijan työtä.

Hannes siirtyy taas ikkunan luo ja antaa katseensa lentää sinne ulos pitkin maita ja vesiä.

— Tuolla mökeissä ja taloissa on minun raaka-aineeni… tämä koulusali on minun atelierini… sytyttävänä voimana on minulla tämä komea luonto… ja mallina työssäni ihmiskunnan jaloimmat henkilöt. Enkö olisi taiteilija, jonka työn tuloksista voi hedelmää odottaa? Juuri tällaiset atelierit ovat kansan parhaimmat taidepajat, ovat ne masuunit, joissa valistus sen omien lasten verestä polttaa pois ruosteen ja rahkan…

Ja tämä päivä on minun elämäni kauneimpia päiviä. Sillä sielussani on nyt suuri juhla ja sopusointu olemukseni kirkastaa. Jospa aina voisi näin tuntea, näin nähdä elämä yhtenä kirkkaana lupauksena sydämensä parhaimmista pyrkimyksistä!

Hannes oli tunteittensa haltioimana kokonaan unhottanut arkipäivien harmaat sekasotkut. Hänen sielunsa oli avartunut kohti ihanteiden sytyttäviä valoja. Korkealle… ylös… korkealle… suuren runoilijan pyhimmille alttareille…!

Itsestään menivät hänen askeleensa urkuharmonion luo, jonka hän avasi.

Kohta kumpusi salissa ihana soitto ja siihen yhtyi Hanneksen korkea laulu:

"Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvien, miss' elämämme suojan saa, sa toivojen, sa muistoin maa, ain' ollos onnees tyytyen vapaa ja iloinen!"

Kuuma tunneväreily kierteli hänen ruumiissaan. Kauan vielä sen jälkeen Hannes hiljaan istui. Sillä tunnelma oli hänet kokonaan voittanut!

Sellainen oli hänen tulonsa uuteen kotiinsa.

II LUKU.

Hannes oli maannut ensimäisen yön uudessa kodissaan. Aamulla herätessään oli hänellä pää raskas kuin olisi siihen yöllä lyijyä sulatettu. Ja rintaankin otti kipeälle. Hannes piti tämän tuoreen maalin ja sen seotusten aikaansaamana. Samalla hän tuli silmänneeksi tarkemmin seinähirsiä. Niistä tihkui vielä tuore pihka. Koulutalo oli siis rakennettu tuoreista petäjistä.

Mutta kostea huone… ah! Niinkö ovat olleet huolimattomia? Näin komea talo… ja… ja… sairauden kirpeä pesä…

Hannes koetti lohduttautua. Hän muisti, miten lappalaisilla on vain nahkakota ja ostjakeilla risuista tehty mökki. Ja tulevat toimeen.

Tuolla ulkona on Luojan terve luonto. Siellä on terveyttä, on voimaa, siis sinne hengittämään tuulien palsamia.

Hannes lukitsi oven ja meni ulos. Mennessään heitti hän surullisen katseen tuohon uhkeaan taloon, jossa hän tiesi saavansa vielä monesti herätä yhtä sairaloisena kuin tänä aamuna.

Uh! Miten hänen päänsä oli raskas ja rintaa korvensi!

Siinä lähellä oli veden poukama. Hän riisuutui ja meni uimaan. Veden pehmeä kosketus ja lihaksien voimakas liikunto aamun raikkaassa tuulessa hänet pian virkisti. Viskoen vettä päähänsä, sukeltaen, nakellen ruumistaan vedessä hän tahtoi ajaa pois itsestään maalin katkun ja seinähirsien kostean homeen.

Eväitä oli vielä taskussa pari kolme voileipää. Ne hän uituaan siinä söi, oikein nautiskellen pureskeli. Niissä oli vielä kaupungin juustoa, lohta ja makkaraa. Hän arvasi, että nämä herkut eivät kohtakaan hänen suussaan olisi.

Pitkään levättyään vuossataisen koivun juurella peipon säveltä kuunnellen meni Hannes läheisimpään taloon. Autio porstua, siinä joku vanha kaappirähjä, tuvat molemmin puolin ja porstuan takana kamari, joka tietysti oli maitohuone. Hän avasi toisen tuvan oven ja vastaan löi kuuma pahahajuinen ilma, jossa tuntui hirvittävä tuoksu. Eikä tuvassa ollut muita kuin viisi pientä lasta, joita vaali vanhin kahdentoistavuotinen tyttö. Nuorin lapsi vain paita yllä seisoi reikätuolissa ja kolme mekkoniekkaa karkasi uunin taakse, kun vieraan näkivät. Vanhin tyttö hirveästi punastui ja hätääntyi.

Hannes meni hänen luoksensa ja silitti hänen hiuksiaan rohkaistaksensa häntä. Tyttö näkyi toipuvan hämmingistään.

— Missä isä on? kysyi Hannes.

— Kuoli viime talvena.

— Entä äiti?

— Niityllä.

— Yksinkö?

— Ei.

— Kenen kanssa?

— Vilhon ja Niinan.

— Keitä ne ovat?

— Veli ja sisar.

— Onko Vilho vanha?

— Neljätoista vuotta.

— Ja Niina?

— Kolmetoista.

— Onko monta lehmää?

— Neljä.

— Onko hevosta?

— Täytyi myödä talvella.

— Mikä on tämän talon nimi?

— Kähkönen.

Hannes ymmärsi, että tämä perhe on pientä väkeä. Hän löysi leivoksen taskustaan ja vietteli sillä nuo kolme uunin luota tykönsä. Olivat kirkassilmäisiä lapsia, mutta niin, niin siivottomia.

Mielellään olisi Hannes heitä sylissään pitänyt, mutta hirvitti sitä tehdä. Lapsikullat jo nauroivat, kun saivat makeista.

Hannes kertoi heille sadun kuninkaanpojasta ja paimentytöstä. He sitä ihmeissään kuuntelivat. Ja kun Hannes lähti, saattoivat he kaikin häntä pihalle asti.

Hannes siirtyi toiseen taloon Samallainen autio porstua, jonka lattia notkahteli, tuvat molemmin puolin ja porstuan perällä maitokamari. Sama tuoksu tuvassa ja tuvassa suuri lauma likaisia lapsia. Mutta täällä oli vaalijana vaimoihminen, joka kuului olevan perheenäiti. Ja se kohta ryhtyi opettajalle kahvia hommaamaan.

Sokuri oli hyvin likaista, kahvikuppien uurteet eivät olleet puhtaat ja koko laitelmassa mauton yleismaku.

Mutta Hannes särpi toimessaan ja emäntä ihasteli häntä.

Siinä samassa ryömi tupaan hirveä olento. Se tuli porstuasta madellen. Pää oli kuin ihmisellä, mutta pelottavan epämuodostunut ja silmissä tylsä viileys. Vatsallaan se matoi, sillä ruumis oli aivan muodoton: kädet hyvin pienet ja jalat kierot ja hervottomat.

Hannes säikähti niin, että kahvikuppi oli hänen kädestään pudota.

Mutta nuo pienet lapset eivät olleet milläänkään yhtä vähän kuin emäntäkään.

— Onpa lapsillanne hermoja, huomautti Hannes.

— Mitenkä niin?

— Kun eivät pelkää.

— Tätäkö setää? kysyi emäntä ja osotti outoa lattialle

— Vai on se setä?

— On isännän veli, mutta on raajarikko raukka.

— Ja aivan järjetön kai?

— Niin on.

— Onpa elämässä monellaista eläjää.

Hannes tunsi hermojensa vielä vavahtelevan näöstä.

Setä veivasi itsensä penkille Hanneksen viereen. Hannesta pelotti. Mutta hän istui paikallaan.

Yksi lapsista toi sedälle sokuripalasen suuhun. Se imi sitä ja kyyneleet valuivat hänen silmistään, jotka hän oli kääntänyt opettajaan.

Hanneksen tuli sanomattoman sääli. Mitä tiesivät nuo kyyneleet? Olivatko ne vain eläimen silmänestettä vaiko pohjattomasti kärsivän ja tuntevan ihmisen itkua?

Hannes kopeloi taskustaan konfektin. Mutta hänen oli mahdoton tarjota sitä sedälle kuin jollekin jääkarhulle eläinnäyttelyssä. Olihan setä silti täysi-ikäinen mies, vaikka määrättömän sairauden rusikoima.

Hannes tarjosi konfektin lapsille. Ne antoivat siitä osan sedällekin.

— Oi tuota kaunista rakkautta! ihasteli Hannes sielussaan.

Mutta nuo sedän kyyneleet lähtemättömästi syöpyivät hänen sielunsa sisimpään.

Ei Hannes setää enää pelännyt, vaan poislähtiessään tarjosi hänelle kättä hyvästiksi. Silloin sedän hervoton kädentynkä hiukan liikahti ja taas silmissä kiilsi kosteus.

Setä siis tunsi tilansa ja pohjattomasti kärsi.

— Hyvä emäntä! Ei setä-kulta ole järjetön, huomautti Hannes.

— Ei hän ymmärrä lukua eikä laulua, ei kuule puhetta eikä pauhua.

— Mutta ymmärtää oman kurjuutensa. Ja on sanomattoman kaunista, että olette opettanut lapsenne rakastamaan setä-raukkaa.

Emäntä heltyi itkemään.

— Hän itse opetti minut itseään rakastamaan. Kun tulin tähän taloon, kohtelin häntä tylysti. Ja niin koko alkuajan. Joskus potkaisinkin, kun hän tämän vanhimman lapseni luo aina tunkeusi, se kun silloin olikin ainoa Ja silloin hän mölisi kuin eläin. Minä olin hänelle aina vihainen ja aina tyly. Mutta sitten eräänä kesäpäivänä oli tämä vanhin lapseni — se oli silloin kolmannella vuodella — yksinään tuvassa sedän kanssa. Lapsi oli mennyt tulen tykö ja saanut tulen vaatteisiinsa. Hän itkee hirveästi. Minä juoksen pihalta tupaan. Ja mitä minä näin! Taivaan Jumala! Setä parhaallaan tuvassa hampaillaan kiskoo palavia vaatteita lapsiraukan päältä, vaikka siinä touhussa oma partansa ja tukkansa on tulessa. Nyt minä tajusin, että hän rakasti lastani. Ja siitä lähtien muutuin minäkin toiseksi ihmiseksi häntä kohtaan ja olen neuvonut lapsianikin kohtelemaan setää hyvästi.

— Sedällä on siis ihmisellisiä tunteita. Hän on ihminen, vaikka onkin noin avuton. Hyvä Jumala, miten paljon kurjuutta ja kärsimystä yhdelle ihmiselle on pantu!

— Onhan se rovasti vaatinut papinkin maksuja sedän puolesta, mutta ei meidän isäntä siihen suostunut. Ja siihen se taipui rovastikin.

Tuo puhe tuntui ilkeältä Hanneksen korvissa. Hänen sielunsa oli juuri ollut tulvillaan sitä suloista tunnelmaa, että onnetonta setää noin rakkaasti kohdellaan, kun tämä emännän viime puhe sen katkaisi.

Ei hän mitään puhunut, vaan lyhyesti kysyi talon nimeä.

— Makkoseksihan ne tätä sanovat.

— Käyn vastakin katsomassa.

— Mutta eikö opettaja ole meillä ruoalla?

— Kiitoksia. En tällä kertaa.

Hannes siirtyi taas uuteen taloon. Autio porstua, mutta se menee nyt koko rakennuksen poikki, joten porstuan takana ei olekaan maitokamaria. Porstuan ovet ovat kaksiosaiset kuin tallin ovet. Molemmin puolin porstuaa ovat tuvat. Tuvassa on yhtä paksu ja yhtä kuuma ilma kuin edellisissäkin. Ei yhtään lasta lattialla. Mutta huoneen perällä kehdossa on aivan pieni ihmisen alku. Vuoteessa makaa nuori nainen ja sen vierellä jakkaralla istuu vanhempi nainen paksut messinkisankalasit päässä ja lukee hyvin värisevällä äänellä aivan ruskettunutta kirjaa, jossa on likaiset nahkakannet messinkihakoinene ja kirjassa käytetty hyvin korkeata frakturapainosta.

Hämmästyneenä tulee hän Hannesta kohti. Mutta nuori nainen tuolla vuoteessa vavahtaa, näyttää häpeilevän ja vetää peitettä silmilleen.

Kun vanhempi nainen kuulee, kuka Hannes on, lankeaa hän Hanneksen kaulaan ja sanoo itkien:

— Rakas opettaja. Olette tervetullut. Jumala kanssanne!

Hanneksesta tämä on kovin juhlallinen vastaanotto ja hän joutuu hämilleen.

Tuossa tuokiossa hommaa emäntä kahvia.

— Kaikki muu väki on heinällä. Anna-raukka ja minä olemme vain kotona. Ja tuo pieni tuolla, joka ei surra osaa.

Emännän puhe ja koko käytös kulki Hanneksen mielestä kummallisen surullisessa äänilajissa.

— Suretteko te muut sitten niin kovasti? kysyi Hannes.

— Tässä sattui sellainen kova onni Anna-paralle. Meillä oli heittiö renki. Se vietteli tytön ja livisti maailmalle.

— Oh!

— Ja sitten isä uhkaa ajaa tytön kotoa… Hannes meni nuoren naisen luo. Se kääntyi seinään päin ja kirkaisi:

— Äiti, ajakaa se herra pois! En tahdo nähdä outoja miehiä. Minua hävettää, hävettää… ja sydämeni halkeaa, ell'ei hän mene. Hän minua toruu… uh!… Janne palaa kyllä ja ottaa minut vaimokseen. Ja rovasti meidät vihkii ja olemme sitten laillinen pariskunta… Tulkaa te, äiti, lukemaan minulle ja herra menköön pois…!

— Ei niin, Anna, saa kohdella opettajaa. Hän on meidän neuvojamme; meidän lohduttajamme tässä surun ja murheen laaksossa. Ja minua hän saa torua, ett'en osannut sinua kasvattaa, yksin minua, ei sinua… rakas Anna.

Emäntä kuivasi silmänsä esiliinaan.

— Jos olen tyttärellenne rasitukseksi, niin lähden mielelläni, puhui Hannes.

— Me siirrymme tänne toiseen tupaan. Anna on täällä sen aikaa kyllä yksin.

Ja niin vei emäntä vieraansa eteisen toiselle puolelle.

Hän, vaikka oli jo vanha ihminen ja hiuksissa harmaa väri, oli kuitenkin vielä maalaisvaimoksi muhkea ihminen. Saman käsityksen oli Hannes saanut tuostakin nuoresta naisesta, joka siellä toisessa tuvassa sielun kivuissa vavahteli.

— Oi, rakas opettaja, saanko kertoa teille kaikki? kysyi emäntä, luoden suuret ruskeat silmänsä rukoilevasti opettajaan.

— Huojentaako se sydäntänne?

— Niin luulen, sillä meidän isäntä on kovin julma omalle lapselleen. Minä — äiti-raukka —, joka häntä sydämeni alla olen kantanut, en voi häntä vihata, vaikka hän häpeämättömästi käyttäytyi, kuten maailma sanoo. Kai en osannut kasvattaa tyttöä. Se olikin minulla ainoa. On toki nyt puoskille hyvä, että saavat opettajan, joka ymmärtää, ja koulun ja kaikki sivistykset. Me vanhat kasvatimme, miten osasimme. Mutta meidän veremme oli pilaunut emmekä jaksaneet tarpeeksi rukoilla Jumalaa… emme jaksaneet rukoilla… siinä se…

— Lasten kasvatus on sanomattoman vaikeaa.

— Tämä Anna-lapsemme oli hyvin huima ja sitten vielä korea tyttö. Niin oli punakka kuin mansikka ja maidon valkea oli lapseni iho. Sitten koreili ja veikisteli… laittoi nauhoja hiuksiinsa ja tukkaansa kampaili… Rupesi meille muuan poika rengiksi… korea poika… Oi, niin korea poika…! Ja nuo nuoret rupesivat… niin, ne rupesivat rakastamaan toisiaan.

— Niinhän se usein elämässä käy.

— Kun isä sen huomasi, vei hän aina itse Annan aittaan maata ja itse lukitsi aitan ja itse aamulla Annan pois laski. Niin piti omaa lastaan kuin vankia. Ja siitä tietysti tytön huima veri vain yltyi. Mutta tuo renki oli laittanut tiirikan ja meni sillä omin neuvoinsa aittaan.

— Oh!

— Muutamana hyvin varhaisena aamuna satutti isäntä miehen aitasta ja syntyi julma tappelu… renki laitettiin talosta kohta pois. Ja tytön muutti isä makaamaan samaan huoneeseen, missä me itse makaamme. Tyttö uhmaili isänsä kanssa. Mutta isä nyt luuli kaikki olevan hyvin. Eipäs! Huoneessa oli sillan alus ja sen kautta yöllä, kun me vanhemmat nukuimme, laski Anna sulhonsa huoneeseen. Tuo junkkari irroittamalla kiven rakennuksen kivijalasta pääsi ensin sillan alle. Se oli yhteinen tuuma…

— Mutta tyttö oli vallan noiduttu…

— Oi rakas opettaja! Nuori veri… Te olette itse nuori ja kai tunnette, että nuori veri kiusaa ja kiehtoo…

— Kyllä nuori veri on vaarallinen veri, sillä siinä kuohuvat elämän keväimen kaikki väkevät nesteet… Mutta täytyy voittaa itsensä.

— Te herrat ja sivistyneet sitä voitte. Mutta emme me moukat. Me olemme kuin… oi… en kehtaa sanoa…

Hannesta asema vaivasi. Tuo vaimo haastoi niin alastoman avomielisesti.

— Ja niin tuo metku jatkui. Ja niin rakas lapseni äidiksi kääntyi. Silloin kurja mies pitäjästä pois pakeni ja jätti Annan yksin ankaran isänsä käsiin.

Emäntä itki. Hannes huomasi, että tässä oli edessä jotain hirvittävän ihanaa: tyttö rakasti noin syvästi kehnoa miestä.

— Tässä samassa huoneessa — juuri tuossa uunin edessä — oli kuukausi takaperin kauhea kohtaus. Anna-raukka seisoo isänsä edessä hiukset hajallaan ja silmät palavina ja röijy auki repäistynä, jotta paljas rinta paistoi. Isännän kädessä on kirves ojennettuna, vaikkei tohdi heilauttaa. Ikäänkuin mikä paha aavistus oli saattanut minut silloin tupaan. Olin kauhusta pyörtyä. Mutta samalla yliluonnollinen voima jäseniini tulvahti. Tartuin takaapäin kirveen varteen ja huusin: "Matti sinä, etkö muista omia syntejäsi! Etkö muista, että minä olin sinulle viimeisilläni tuota samaa lasta, jota nyt aiot surmata, ennenkuin minut vaimoksesi otit? Voi elä, isä-kulta, lyö lyötyä!" Silloin viivähti isännän käsi. Hän kirosi synkästi ja meni ulos. Mutta Anna-parka uhkasi tappaa itsensä. Minä sydän kurkussa riennän rovastiin ja pyydän, että hän Jeesuksen palvelijana tulisi lohduttamaan ja rauhoittamaan tytärtäni…

— Kylläpä oli kauhea tapaus!

— Rovasti minua torui, ett'en ole osannut kasvattaa lastani. "Et aikoinasi ole häntä kurittanut", sanoi. Ja sitten: "näin hellässä asiassa on äiti likeisempi lohduttamaan." Hän meni ja jätti minut yksin. Kuului olleen metsästysretkelle menossa. Pari herraa ja kuusi koiraa vartoi häntä pihalla. Ja minä palasin kotiin polvet notkuen ja mieli arkana, että mitä vielä seuraa. Olen sitten Annalle lukenut ja neuvonut, olen yöt päivät valvonut hänen ääressään. En puoleksi tunniksi ole häntä päästänyt pois silmistäni, sillä minä yhä pelkään, kun isäntä on sulamaton kuin jäävuori… Nyt menemme tupaan ottamaan kahvia.

Jo ymmärsi Hannes, miksi emännän tervehdys oli niin juhlallinen: hänen sielunsa oli tunteiden äärimmilleen pingottama.

Hannes esteli mennä tupaan. Mutta emäntä pahastui sitä.

— Kyllä Anna sen varmaan sallii, kun vain laulatte hänelle muutaman laulun. Minua hän on pyytänyt sitä laulamaan. Mutta enhän minä, vanha ihminen, osaa maallisia lauluja.

— Mikä se laulu olisi?

— Se alkaa: "Yksi ruusu on kasvanut."

Hannes ymmärsi. He menivät toiseen tupaan. Kohta Anna kääntyi seinään päin ja vavahteli. Hannes meni pöydän luo ja lauloi aluksi hiljaan, mutta sitten voimakkaammin:

"Yksi ruusu on kasvanut laaksossa, joka kauniisti kukoistaa. Yksi kulkija poika on nähnyt sen, eikä voi sitä unhoittaa.

Ja sen olisi kyllä hän poiminut ja sen pistänyt povelleen, mutta köyhänä ei ole tohtinut, vaan on jättänyt paikoilleen."

Anna vuoteessa kääntyi kuin pakosta. Hänen kärsineille kasvoilleen kohosi hymy, silmät loistivat, povi paisui. Anna kääntyi kohti opettajaa ja hymyili, hymyili kuin pelastajalleen haaksirikkoutunut, joka on meren hädästä autettu.

Nyt jo Hannes täydelleen ymmärsi, että tuossa tuvan loukossa makasi nuori nainen, joka oli antanut kaikki rakkaudelleen ja vielä parhaallaan eli pettävän lemmen valhehurmiossa. Miten sen hienot silmät laulusta kirkastuivat ja sen kaunis ja täyteläinen povi sävelistä paisui kuin olisi se niistä hengittänyt uuden elähdyttävän voiman, joka nosti hänet tuosta hetken kurjuudesta korkeihin haaveellisiin ilmapiireihin! Syvä, sanomattoman syvä runollisuus karun ja pajaan todellisuuden olkipahnoilla.

— Onko tämä teidän talonne varakas? kysyi Hannes emännältä.

— Tätä sanotaan pankki-Holopaiseksi.

— On siis paljon rahaa?

— Ainakin sata tuhatta.

— Ja näin yksinkertainen asumus.

— Tämän talon isännät ovat aina olleet tuiki tarkkoja.

— Oletteko te varakkaasta talosta?

— Olin vain palvelijatyttö, kun emännäksi pääsin tähän taloon.

Juotiin kahvia. Anna näkyi vielä elävän omaa elämäänsä. Rakkauden lumous hänen hienohipiäisessä povessaan värähteli voimakkaimpia lyöntejään, joiden tunnepitoisuus kuvastui kasvoissa, virtasi aivoihin ja ajoi veriä.

Hannes ymmärsi, että tämän talon harmaat ja rosoiset seinähirret, matalat katot, halkeilevat uunit ja paksut petäjälattiat salasivat sisäänsä kokonaisen oman maailmansa inhimillisiä intohimoja. Emännän kauneus, vaikka palvelijatyttönä talossa liikkui, oli hurmannut isännän, joka nyt uhkasi surmata ainoan tyttönsä, minkä sielu oli samaan kauneuden janoon hukkunut. Ja kaiken tämän ylevän ja ihailtavan runollisuuden keskellä ja sen yläpuolella likainen raha-affääri, "pankkiliike", joka janosi lisää rahaa, lisää rahaa… ja kätki kultakasansa likaisiin ryysyihin, läävämäisiin tupiin ja olkipahnoihin, jotka syöpäläisistä olivat kukkuroillaan.

— Osaako opettaja soittaa viulua? kysyi Anna arastellen.

— Kyllä, vastasi Hannes.

— Äiti, noutakaa se! Se on aitassa siellä minun arkussani paitain alla alushameen sisässä. Sinne sen kätkin, kun isä polttaa uhkasi, puhui Anna.

Äiti meni hakemaan. Kun emäntä oli mennyt, kysyi Anna silmät täynnä riemua opettajalta:

— Kuulkaapa, opettaja! Onko synti rakastaa?

— Ei suinkaan. Mutta riippuu siitä, miten rakastaa.

— Missä siinä on raja?

— Ei saa antaa intohimon voittaa tunnetta. Tämä rakkauden tunne on jalo, on taivaasta kotoisin. Mutta intohimo on alhainen, eläimellinen.

— Tuotapa minä en ymmärrä. Kaikki minun täytyy antaa… muuten en rakastaisi.

Se rakkaus minut voitti. Ne sanovat minun tehneen… tehneen… huorin…

Annalla tulivat vedet silmiin.

— Mutta se on vale! huusi hän lujasti ja jatkoi:

— Kenenkään muun miehen kanssa en olisi ruvennut sellaiseen… enkä rupea tämänkään jälkeen. Siitäpä minä tunnen, että minä en ole huorintekijä…

Hanneksesta tämä oli kiusaavan tuskallista keskustelua. Ja se häntä vaivasi enemmän kuin tuota luonnonlasta.

— Jos minä olisin vain himosta näin tehnyt, niin sitten en kieltäisi. Mutta se alkoi ujona, arkana ikävänä tuolla sydämeni pohjalla, sieltä se levisi, riemua tarjosi, mutta samalla vaivasikin. Se suureni, paisui ja minä en mitään niin hartaasti toivonut kuin että pappi meidät vihkisi ja että me saisimme elää vain toisillemme. Mutta isä asettui salvaksi onnemme tielle. Ja minä luin: "minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten eroittaman." Minä tajusin, että isä on juuri se erottaja. Ja uhmailin hänen kanssaan. Mutta se oli sydämeni vaatimuksesta. Sanokaa, opettaja, kenen on syy, että näin kävi!

— Tässä on väärinymmärrystä… on sitä niin sanottua elämän ristiriitaa… jota oikein ratkaistakseen pitäisi olla Salomo… Mutta on olemassa yksi keino, joka asian sovittaa.

— Mikä se on?

— Että Anna menee avioliittoon sen miehen kanssa.

— Voi, ei kukaan sitä enemmän toivo kuin minä ja hän… mutta isä… ja ihmiset minua vain tuomitsevat… ilkkuvat…

Kun äiti toi viulun, pyysi Anna Hanneksen soittamaan saman laulun, minkä hän äsken lauloi. Hannes kummasteli. Mutta emäntä ehätti selittämään:

— Se kurja sulhanen se tämän viulun omisti ja sillä tyttöni sydämen vietteli. Kesäiltoina hän aitan parvekkeella sitä soitteli ja lauloi tuota äskeistä laulua.

Hannes viritti viulun ja soitti pyydetyn laulun. Taas Annalla sama kirkkaus kasvoissa, sama elämän unohtaminen ja sama haaveellinen hohto verhotuissa silmissä. Puhuipa maailma mitä tahansa, haukkuivatpa ilkeimmin ihmiset, mutta se oli totuus, että tuossa hänen edessään oli kuitenkin henkisesti kokonainen nainen. Oliko oikein särkeä sydäntä, joka rakasti eikä mitään muuta pyytänyt kuin saada rakastaa? Hänen rakkautensa ei voinut olla synti, vaikka hänen oma isänsä oli sen maailman silmissä siksi saanut. Ja opettajan täytyi olla Annan puolella. Sillä ei se ollut mikään syntinen vaimo, jota noin kurjuudenkin huipulla rakkautensa kohotti, valtasi ja kaunisti. Sen rakkauden täytyi olla voimakkaampi kuin Hannes ymmärsikään. Sillä sen näki, että Annan sielu nyt liiteli jossain muualla kuin tässä pankki-Holopaisen matalassa tuvassa. Se oli saanut siivet ja se matkasi karkuri-Jannen kiharaisissa hiuksissa, syvätunteisissa silmissä ja pehmoisessa äänessä.

Hannekselle tulivat kyyneleet silmiin. Ja kun hän silmäsi emäntään, niin senkin poskilla suuret täyteläiset kyyneleet valuivat.

"Mutta köyhänä ei ole tohtinut, vaan on jättänyt paikoilleen."

helkähteli juuri viulun kielillä ja koko tupa oli täynnä tunteikkaita säveliä ja siinä olijat kaikki vaipuneet soiton lumoukseen kuuman aamupäivän auringon uuvuttavassa loistossa, kun tuvan ovi avattiin ja ärjäistiin:

— Onko se s—na täällä?

Kaikki vavahtivat. Viulu vaipui Hanneksen kädessä, emäntä aristui ja Anna kalpeni ja jäykistyi, sillä se oli itse pankki-Holopainen, joka astui tupaan. Suuri, kolmen kyynärän yli varreltaan hän oli. Hänen kasvonsa olivat kuin kuvapatsaan jäykät ja kylmät. Sankat mustat kiharat otsaa kaartoivat ja huulilla oli mahtava kopeus.

Hän meni sanaa puhumatta Hanneksen luo, tempasi viulun ja löi sen murskaksi lattiaan.

— Lienetkö herra tai narri tai itse piru ihmisen haamussa, mutta viulusi rikon, sillä sillä kapineella on tässä talossa jo liiaksi iloittu, puhui Holopainen.

— Olen kylänne kansakoulunopettaja, vastasi Hannes.

— Miksi minun talossani viulua soitat?

— Lohdutan särjettyjä sydämiä.

— Nuori mies! Tiedätkö kenen sydän on särjetty? kysyi Holopainen jo sävyisämmin.

— Tuon tyttärenne tuolla vuoteessa. Olette liian tylysti sitä kohdellut.

— Lue uudelleen huoneentaulusi! Ja tule sitten minua neuvomaan!

— Hänelle paljon anteeksi annetaan, sillä hän on paljon rakastanut, isäntä. Hän rakasti, mutta pettyi. Sopikaa te molemmat sekä isä että tytär ja teidän molempien sydän kevenee. Mikä on rikottu, se ei palaa. Mutta sovinnon sulous on teillä vielä tarjona. Ja minä otan kunnia-asiakseni hankkia miehen takaisin velvollisuuksiaan täyttämään tytärtänne kohtaan.

Holopainen ei puhunut mitään. Mutta auringon säteet, jotka juuri hänen kasvoihinsa sattuivat, näyttivät niiden raskautta keventävän.

Hannes jatkoi:

— Kaikki tämä maa, minkä silmäni tästä näkee, on arvattavasti teidän. Teillä on peltoa, on niittyä, on karjaa, on rikkautta. Mutta yhtä teillä ei ole, nimittäin mielen rauhaa. Näettekö tuon pienen mäen kumpulan tuolla? Siellä jos tahdotte, voi rauhanne temppeli kohota.

— Kielesi on suulas. Juttua enemmän!

— Tuolle kummulle te rakennatte uuden sievän talon, vain semmoisen pikkuisen talon. Siinä nyt voi olla vaikka kamari, tupa ja kyökki. Sitten erotatte sille peltoa, niittyä, pari kolme, ehkäpä neljäkin lehmää. Lisäksi annatte jonkun lampaan, kukon ja kanan. Sinne muuttaa tuo onneton tyttärenne miehensä kanssa asumaan ja saatte olla varma, että teillä on rauha ja heillä on rauha.

— Niinkö vähällä?

— Niin vähällä. Holopainen naurahti katkerasti.

— Eikö ollenkaan tule kysymykseen, että tuo mies, tuo vävy on raiskannut ainoan lapseni, on juuri tähän rintaan vetänyt haavan, tähän minun omaan rintaani vetänyt haavan, joka ei voi mennä umpeen, ei vähällä eikä paljolla niinkauan kuin veri on lämminnä. Honka, johonka salama iski, täytyy kitumalla kuolla. Se ei voi parata. Niin on luonnon laki. Ja jos tämä mies olisi käsissäni, niin noin sen panisin ja sen niskat olisi poikki. Mutta hän aikanaan pakeni.

Holopainen teki käsillään ruton liikkeen ja nousi mennäkseen.

Emäntä kohosi samalla istumasta tulikuumana kasvoiltaan. Hänen silmissään oli syvän tunteen lieska, hän vapisi, mutta silti näytti rohkealta.

— Matti rakas! Nyt on hetki tullut, jolloin kaikki pitää paljastuman.

Holopainen vavahti ja katsoi synkästi emäntäänsä.

— Itse sinä olet kahden äidin sydämeen vetänyt haavan, joka vasta haudassa umpeen menee. Monosen Marin sinä raiskasit, lapsesi paraallaan on renkinä Toiviaisessa; Ikosen Hilman sinä raiskasit, lapsesi parhaallaan on piikana Kylmässäpohjassa. Kummankaan elatuksesta ja kasvatuksesta et ole mitään huolta pitänyt. Minutkin olisit hyljännyt, ell'en olisi ollut luja ja pannut kovan kovaa vastaan. Anna on minun lapseni ja surmaa minut, mutta olen häntä puolustaessani sanonut totuuden. Matti rakas! Se synti, josta renki Juhoa soimaat, painaa kahdenkertaisena omaa niskaasi, juuri sinun omaa niskaasi…

Emäntä oli haltioitunut ja hänen kasvonsa paistoivat sisäisen tyydytyksen riemusta. Isäntä loi silmänsä alas ja sanoi melkein leppeästi:

— Ja kaikki tämä opettajan kuullen, joka ensi kertaa on talossani.

Hannes huomasi, että tuo rautainen mies oli voitettu, voitettu sydänpohjaa myöten. Emäntä oli iskenyt hänen arimpaan hermoonsa. Ja sen tähden hänen tarmonsa vaimeni. Jykevältä talonpojan ylpeydeltä oli niska taitettu. Pankki-Holopainen oli nyt enää vain paljas Holopainen.

— Isäntä! Te tarjoatte tyttärellenne sovinnon kättä. Ja me kaikki yhdessä palautamme rauhan tähän taloon.

Holopainen mietti. Hänen huulensa hermostuneesti värähtelivät. Eikä vastannut.

— Jos rauhaa tahdotte, niin sopikaa!

— En ennen kuin hän on laillinen vaimo, vastasi hän hiljaan.

— Hurraa! huudahti Hannes.

Samassa oli Anna noussut vuoteesta ja lentänyt isänsä kaulaan. Siinä hän itkien ja nauraen riippui. Emäntä halaili miestään ja Hannes alotti kiitosvirren.

Isännän vaatimuksesta piti opettajan jäädä vieraaksi taloon seuraavaan päivään asti.

Annan oli vallannut riemu. Hän lankesi polvilleen opettajaa kiittämään. Mutta Hannes pyysi hänen kohta nousemaan ylös.

Tämä rikkaan talon ainoa tyttö oli nyt rajattoman onnellinen, kun sai rengin miehekseen. Ja se oli Hanneksesta juuri niin juhlallisen liikuttavaa tässä sielujen sodassa.

Hannes kirjoitti sitten perheen pyynnöstä renki-Jannelle kirjeen. Isäntä piirsi sen alle omakätisesti pyynnön, että Janne palaisi takaisin. Mutta sitä tehdessään hän näytti kuin verta hikoileisi. Hän oli läpimärkä, usein pyyhki hihallaan kasvojaan ja värisi kuitenkin.

Anna tiesi Jannen olopaikan ja sinne kirje laitettaisiin.

III LUKU.

Koko yön oli satanut ja vettä olivat polkutiet täynnä. Ne olivat liuonneet ja olivat livettävät kulkea. Notkopaikoissa sai hyppiä kivi kiveltä harakan tavoin ja savisilmäkkeissä hyllyi maa jalkain alla uhaten upottaa polvia myöten. Ei mitään ajoteitä, joilla kärryillä olisi voinut kulkea, vaikka asutusta näkyi olevan tuhatmäärin. Korkeintaan rattaat läpi viidakkojen voi päästä. Puista tippui vettä Hanneksen niskaan ja lehdoissa oli kaikkialla märkyyttä. Hannes luuli siirtyneensä ainakin kolme vuosisataa takaperin niihin aikoihin, jolloin kinttupolut ja selkähevonen olivat ainoat kulkuneuvot. Mutta nuo talot mäillä, joiden ikkunoissa oli lasiruudut ja ulkokatolla savupiiput, sentään palauttivat hänen mielikuvituksensa aikalistojen kahdenteenkymmenenteen vuosisataan.

Tuolla muutamalla vaaralla ei aivan kaukana koulutalosta, vaikka vastaisella puolella näkyi se sama Karvisen talo, jonka emäntä oli ollut Hannesta koululla vastassa. Sieltä se mäeltä märkänä silmään otti kuin olisi ollut uitettu. Toinen puoli oli laudoitettu ja punattu, toinen harmaa ja ränstynyt. Mutta useampia asuinhuoneita siinä näytti olevan kuin näissä muissa taloissa. Tyhmän näköinen tuulimylly suurine siipineen oli vieressä ja sen etupuolella näin ulompaa katsoen monemmoista kotusta.

Juuri kun Hannes taloon pääsi, alkoi sataa taivaan täydeltä. Emäntä oli taas niiaillen vastassa tuvassa ja lapsia paitasillaan pari, jotka sormi suussa opettajaan tollottivat.

Näytti olevan talossa kamareitakin, mutta niihin ei emäntä vierasta vienyt.

Emäntä oli kohtelias, laittoi istuinta, niiasi ja hymyili. Kysyi mistä tullaan ja missä yötä oltiin.

— Syöpikö opettaja meillä aamuruoan? Kaikki muu väki on vielä ulkoniityllä, puhui emäntä.

Hannes kiitti ja emäntä rupesi ruoan laitantaan. Kun ruoka oli valmis, pyysi emäntä niiaillen opettajan syömään. Ateria oli talonpojan karkea aamuruoka. Leipää oli lähes sylillinen, voita pieni pytyllinen, muikkuja ainakin kymmenen miehen syötäväksi, maitoa suuri kannu, mutta yksi kanan muna.

Kun opettaja ryhtyi syömään, tuli emäntä hänen luoksensa ja sanoi nöyrästi:

— Emmekö ensin rukoilisi?

Hannes tyhmistyi. Tuntui kuin hän olisi saanut kylmää vettä silmilleen. Ja hän oli kysymäisillään, että mitä varten, mutta ymmärsi samassa aseman arkuuden. Hän muisti katekismuksesta ruokasiunauksen. Sen hän luki ääneensä ja häpesi kömpelyyttään.

Mutta emännällä silmät loistivat: hän oli saanut neuvoa opettajaa. Koko ajan, kun Hannes söi, katsoi emäntä häntä, katsoi ja arvosteli. Asema oli Hanneksesta sietämätön.

Kun Hannes oli syönyt, toi emäntä virsikirjan ja sanoi:

— Nyt veisaamme tästä.

Emäntä valikoi virren ja Hannes koneellisesti totteli. Emäntä lauloi hirvittävän virheellisesti:

"Autuas, ken sydämensä antaa Herran kätehen; suostuin hänen mielehensä, hänen tahtoons' tyytyen, Ilo, onni, korkeus, murhe, köyhyys, ahdistus, kaikki hälle hyväks' kääntyy, elämäks' myös kuolo sääntyy."

Kun oli laulettu, huokasi emäntä tavattoman syvään. Hannes katsoi häntä pitkään. Emäntä huokasi yhä syvempään.

Sitten räjähti hän kirkuvaan itkuun ja huusi sydäntä vihlovasti:

— Onneton…! Onneton…! Mutta autuas…! Kolmenkertaisesti autuas…!

Lapset tulivat itkien äitinsä luo. Mutta emäntä osotti kädellään ovenloukkoa ja kirkui:

— Tuo nurkka on s—nan nurkka! Enempää en sano…!

— Mitä emäntä tarkoittaa?

— En nyt sano enempää…

Hannes heitti hyvästin ja lähti. Hänen sydäntään ahdisti.

Emäntä virttä laulaen saattoi häntä pihalle asti. Sitten taas itki ja voivotti, paineli sydäntään ja voivotti.

Hannes heitti hänet siihen. Koko taivas oli sateisen harmaa. Märkä maa höyrysi ja kasvit tuoreutta välkkyivät.

Tultuaan koulutalolle oli Hannes alakuloinen. Se tuntui nyt niin tyhjältä ja yksinäiseltä… oi niin yksinäiseltä!

Oliko tämä se sama talo, jossa hänen sydämensä toissa iltana suurta juhlaa juhli…?

Oli. Mutta kun hän nyt koulusalista ympäristöä silmäili sadeilman harmaissa valoissa ja mieli järkkyneenä aivan vereksistä vaikutelmista, oli se aivan toisellainen kuin silloin iltapäivän hohtavan auringon ruusupurppurassa, jolloin rohkeus ja riemu hänen poveaan paisutti. Silloin kaikki eli, kaikki unelmoi, kaikkialla oli runoutta ja asukkaat kuvittuivat hänen aivoihinsa kuin sarja hohtavia tulevaisuusnäköaloja.

Mutta nyt? Miten toisin! Hän oli kyllä tavannut rakkauttakin noissa taloissa tuossa ympärillä, mutta paljoa enemmän verta jäätävää kurjuutta. Siellä Makkosessa oli ihminen, jota onnettomampaa ei enää voi olla taivaan alla; siellä Holopaisessa oli isä, joka kirveellä uhkasi ainoan tyttönsä alastonta rintaa; siellä Karvisessa oli perheenäiti, mikä käyttäytyi kuin mielipuoli. Ja tässä läheisimmässä naapurissa orpoja yli puolen tusinan.

Miten paljon särkynyttä ja pirstoutunutta ihmiselämää hän tapaisikaan, kun ehtisi piirinsä kävellä laidasta laitaan? Miten paljon?

Ja kuitenkin nuo kaikki häneltä odottivat jotain parannusta oleviin oloihinsa. Hänhän oli opettaja… heidän opettaja…

O-pet-ta-ja… se sana nyt Hanneksesta kätki sisäänsä niin määrättömän paljon vaativaa taitoa ja kykyä… sen kieliopillinen kevyt muoto vaihtui hänen harkitsevissa aivoissaan syvään sielulliseen termiin, jota hän tavasi ja joka tuntui penikulman pituiselta ja tuo pituus oli pelkkiä vaatimuksia inhimillisen elämän kaikista taidoista. Se henkilö, joka ensimäisenä otti tuon sanan ammattinsa tulkiksi, ei varmaankaan osannut ajatella loppuun asti sen syvyyttä. Ei osannut…

Näin tunsi Hannes asemansa kovuuden. Ja samassa hänelle selvisi, että lääkitsemään niitä haavoja, joita elämä tännekin takalistomaan sydämiin oli iskenyt, tarvittaisiin paljon, paljon suuremmat voimat ja suuremmat taidot kuin mitä hänellä koskaan oli. Tarvittaisiin jättiläinen kädessään suuri runsauden sarvi elämän onnea ja elämän sopusointua, elämän ymmärrystä ja keskinäistä rakkautta.

Hän — heikko — joutuikin jättiläisen elämäntyöhön. Uhmaillen lähti hän tapaamaan raakuutta, jota esitelmillä, puheilla, laululla, runonlausumisella aikoi hienontaa, mutta hän kohtasikin pohjatonta kurjuutta, joka alastonna hänen silmiinsä kohta näyttäytyi. Hän oli käynyt vain neljässä talossa, mitä sitten, kun hän olisi käynyt neljässäkymmenessä, sillä niin monta ainakin hänen piirissään oli. Elämän onni oli särjetty täälläkin perättäin monessa miespolvessa ja sentähden noin kamaloita seurauksia. Hän oli lähtenyt sitä paikkaamaan, hän, jolla oli vain nuoren opettajan heikot kädet ja tunteellinen sielu.

Ja millä aseilla oli seminaari hänet varustanut tälle kovalle ja vaativalle retkelle? Siellä oli puhuttu synteettisestä ja geneettisestä ja akroamaattisesta ja erotemaattisesta ja alkeellisesta ja epideiktisestä ja kombinatoorisesta ja demonstratiivisesta ja…ja…ja… prrrr…!!!

Kaikki tämä ylellisyystavara oli täällä korpien povessa yhtä köykäistä ravintoa kuin hyytelö ja rusinat nälkämailla, joilla puute elimet kylmiksi kouristaa.

Ja sitten oli tarjottu ja vaadittu nöyryyttä… nöyryyttä… nöyryyttä…

Mikä oli vain kaksinkertaista viekastelua ja teeskentelyä.

Hannekselle selvisi, että ne aseet, joilla hän täällä jotain saisi aikaan, olivat: rakkaus ja rohkeus.

Hän alkoi soittaa huojentaaksensa rintansa painostavaa tunnelmaa.

IV LUKU.

Hannes oli kolmatta päivää paikkakunnalla ja juuri lähdössä ensi tervehdykselle johtokunnan esimiehen luo, kun tämä omassa persoonassaan juhlallisesti astui koululle. Hannes tunsi vähän häpeävänsä, sillä hän oli mielestään lyönyt jotain laimin.

Esimiehellä oli keppi kädessä, päässä kova huopahattu, jossa oli suuri kuhmu päälaella ja tyyten kulunut sortuukki yllä. Mutta ennen kaikkea pisti silmään suuri kullattu raha, joka riippui kaulassa sinisessä vaalenneessa nauhassa ja kantoi kirjoitusta: " rehellisyydestä ". Se raha oli siinä kuin pienoinen kello lampaan kaulalla. Sillä esimiehen kasvot muistuttivat lampaan kasvoja sekä sentähden, että ne olivat pitkät ja kapeat ja sentähden, että ne olivat jotenkin ilmeettömät.

Kun esimies oli ilmoittanut, kuka hän on, pyysi opettaja anteeksi, mutta esimies nosti kalanluisen keppinsä ylös ilmaan ja sanoi:

— Hjah! Kyllä minä olen odottanut teitä…

— Olin juuri lähdössä.

— Hjah! Minä olen oppinut täsmällisyyteen… tahdoin nähdä miestä, jolle täällä leivän hankin. Se olin minä, joka sain päätöksen, että teidät valittiin.

— Olen suuressa kiitollisuuden velassa.

— Teidän käsialanne muistutti minun omaa käsialaani ja sentähden teihin miellyin. Sitten olitte kirjoittanut hakemuksenne punaisella ja se minusta tuntui, että te olette tarmokas mies. Nähkääs… minä olen ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä — sen johdosta sain Hänen Majesteetiltaan tämän kultarahan — ja siitä huomaatte, että minäkin olen tarmokas mies.

— O'o! Niin pitkä virkaura.

— Niin pitkä. Ja nyt elän koroillani. Juuso Kalliolla ei ole perhettä, ei talonpitoa. Ei muuta kuin oma talo, jota lampuoti hoitaa.

Esimiehen nykyinen ammatti oli kuitenkin olla talonpoikien kirjurina ja lainanantajana. Hän, joka aina kantoi rinnassaan rahaa ja päällekirjoitusta "rehellisyydestä", lainaili talonpojille rahaa hyvin mielellään, mutta tuosta lainausliikkeestä puhuttiin sitä ja tätä.

— Ja nyt pyydän sanoa opettajan tervetulleeksi.

Kallio seisoi suorassa hattu päässä ja jostakusta hatun pohjassa olevasta reiästä hiustukko pisti näkyviin, keppinsä hän oli asettanut sääriensä poikkipuolin ja piti sitä siinä molemmin käsin. Alkaessaan puhua hän töykeästi kumarsi. Sitten hän muutti jalkaa, otti ilmaa keuhkoihinsa, nosti ylös leukansa, rykäsi ja jatkoi:

— Joka on ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä kuten minä, ymmärtää, miten vaivalloista on kansaa palvella. Yksi sanoo sitä, toinen tätä. Tällöin tarvitaan oma harkitseva tunto… ja ymmärrys… ja järki… ja sivistys… Pyydän saada sanoa vielä kerran herra opettajan tervetulleeksi ja esitän lähempää tuttavuutta. Minä olen Juuso…

Hannes kovin hämmästyi.

Hän pyysi saada kutsua "sedäksi".

— Heitämme pois haukkumanimet. Minä olen niin sanottu "vanha poika". Sinä taas nuori poika. Poikia olemme molemmat… hih… hih…

Juuso Kallio nauroi vesissä silmin ja raha rinnalla hypähteli myös ilosta.

Sitten nosti hän sortuukkinsa helmat ylös ja istuutui. Hannes ymmärsi myös saavansa istua.

— Onko koulu täällä suosittu? kysyi Hannes, muistellen Karvisen emännän puhetta.

— Hjah! Siinä ollaan eri mieltä. Ja kun koulu nyt on aivan uusi ja sinä olet vasta ensimäinen opettaja, niin onhan se joillekin outoa; varsinkin kun tämä koulutalo tuli maksamaan hyvään määrään toista kymmentä tuhatta kaikkine laitoksineen. Minä olen koulun lämmin kannattaja. Mutta opettajalta ne kuitenkin kaikki paljon odottavat. He luulevat sinun voivan heille vaikka mannaa taivaasta sadattaa, suoraan puhuen. Jo ennen tuloasi puhuivat he opettajasta kuin jostain suuresta onnesta, mikä heille nyt saapuu. Ovat, näes, sellaisia yksinkertaisia tolloja, ensi karaatin moukkia. Kyllä saat vielä paljon heille nauraa… on täällä toisinaan lystiäkin, kun ollaan oikein typeriä ja viisaita yhdellä kertaa. Muuten on koululla koviakin vihamiehiä. Varsinkin pankki-Holopainen on synkkä vihollinen. Ja hänellä on koko joukko kannattajia.

— Satuin käymään talossa ja tutustuin mieheen. Taitaa olla julma mies.

— Hän on tämän pitäjän mustan kansan esimies ja virkamiesten äkeä vihollinen, nauroi Kallio.

— Mutta mistä kummasta hänellä on sellainen suuri omaisuus, kun emäntänsä sanoi, että sata tuhatta…

— Se on jo isien hankkima. Ja heidän ohjeensa oli: "oikein ja väärin kokoon käärin". Niinä suurina katovuosina puoli sataa vuotta takaperin silloinen isäntä piti viljankauppaa ja hyötyi ihmeellisesti. Sitten rikkautta kartutettiin voikaupalla Pietariin. Väärensivät puntarin ja maksoivat hintaa, miten tahtoivat. Ahneus ja itaruus meni jälkeistenkin veriin. Yhtä isäntää piiskattiin, kun pisti käräjäpapereihinsa ennen leimatut karttamerkit, joista leimauksen jollakulla tavalla oli koettanut pois liuottaa. Selkäänsä sai ja kunnia pois. Sitten harjoitettin viinankauppaa. Oli määrätty paikka, jonne kun pani tyhjän pullon ja rahan viereen ja itse poistui, niin jonkun ajan takaa sai mennä ottamaan täysinäisen viinapullon. Lainausliike yhtenään suureni, niin että kansa antoi talolle pankki-Holopaisen nimen. Mutta sen talon ihmiset ovat tavattoman lujaluonteisia. Mille antauvat, niin sille antauvat. Ei mitään rajoja. He ovat hirveitä ihmisiä ja naapurit heitä hiljaisesti pelkäävät. Papitkin taloa kammoovat. Kerrotaan, että talossa kummittelee. Nytkin joka yö kello kaksitoista tulee se entinen vanha isäntä tämän isännän luo ja vaatii tätä tekemään tiliä, miten paljon hän aina päivässä on saanut rahaa haalituksi. Ja kun se vanha isäntä kuoli, niin piru vei arkusta ruumiin jo kirkkomaalle mentäessä, jotta siinä hautaan laskettaessa oli vain joku pölkyn möhkyri, joka siinä kolisi. Hautaanlaskijat niin säikähtivät, että pudottivat rusahtaen arkun hautaan ja pappi oli mennä perästä, sillä hän oli humalassa. Paholainen oli villinnyt hänet hautajaisissa juomaan, niinkuin hän itse jälestäpäin itkien valitti ja seurakunnalta anteeksi pyysi.

— Eikö muulloin karvaita käyttänyt?

— Voi toki! Harvoin näki oikein vesiselvää päivää…

Hannes nauroi. Mutta Kallio ei sitä naurua hyväksynyt, vaan jatkoi yltyen:

— Kyllä siinä talossa piru ihmisiä riivaa. Miten se nytkin villitsi talon ainoan kauniin tytön, jotta rengille alkoi lapsia laitella? Sekin on aivan sen mustan miehen ansio, sen kiljuvan jalopeuran, joka käy etsien ympäri, kenen hän saisi niellä. Ja siinä talossa se käykin ympäri monessa muodossa. Jopa haastaa kansa, että se renki olikin itse paholainen, sillä ei sitä ennen kukaan tuntenut eikä tiennyt mistä se tuli. Sitten hävisi kuin tina tuhkaan…

Taas Hannes nauroi. Mutta Kallio pahastui ja yhä enemmän yltyi.

— No uskot kai minua itseäni. Olin minäkin kerran pankki-Holopaisessa yötä, siellä samassa tuvassa kuin isäntäkin. Siinä huoneessahan se kummittelee. Kun olin päässyt nukkumaan, alkoi tupa pyöriä. Tuli kuin fosforin hajua suuhun ja sieraimiin ja aivan pikimusta olento tassutteli huoneessa, nykäisi minua ja kuiskasi: "myötkö sielusi?" Jääkylmät väreet viilsivät pitkin selkäpiitäni ja minä juoksin huutaen ulos. Ja sitä kyytiä vaatteet kourassani talviyössä naapuritaloon. Vielä jäljessäni sihisi ja sohisi, ilmassa vinkui ja takanani kuului kuin naurua.

— Mutta esimies elikkä…

— Sano vain sinuksi!

— Sinä pelkäsit, näit unta ja unen pöppyrässä lähdit juoksuun. Ja ehkä isäntä jäljessäsi nauroi kummalle lähdöllesi…

Hanneskin nauroi silmät vedessä. Mutta Kallio kimposi ylös, suuttui ja ärjäsi:

— Mene itse sinne yöksi, niin uskot!

— So! so! Leikkiähän tämä on. Ja minä olin jo siellä yötä.

— Olit yötä? Sinä? Uskalsit?

— En tiennyt koko juttuja.

— Missä tuvassa olit? Samassako kuin isäntä?

— Toisessa.

— Siinäpä se! huudahti Kallio ja räjähti mielihyvästä nauramaan.

Sitten hänen silmänsä loistivat kuin voittaneen sankarin. Ja riemuissaan otti hän nyt hatun päästään.

Hannes näki parhaaksi olla tällä kertaa sen enempää vastaan inttämättä.

Sitten Kallio puhui:

— Muuten sanon sinulle hyvän neuvon: elä mene aivan lähelle itse rahvasta! Se pian pettää sinut. Eikä se sovi arvoiksikaan. Pitää olla ulompana heistä. Näyttää niille, että on herrasmies, että on virkamies, jota pitää… kunnioittaa.

Kallio sanoi viimeisen syvällä rintaäänellä. Sitten jatkoi:

— Ja pelätä…! Tätä minun rintarahaani he katsovat aralla kunnioituksella, kun tietävät, että se on Hänen Majesteettinsa antama… Ja kun minä polkaisen lattiaa, katson kulmaini alta ja rypistän otsani, vapisevat he. Näin…

Kallio suoristui, heläytti keppinsä lattiaan, rypisti otsansa, katsoi kulmainsa alta ja oli hirvittävän luonnoton. Näin hän käveli hetken kamarin lattialla äänetönnä. Sitten hän ikäänkuin nauttien äskeisestä pingotetusta suuruudestaan hörähti nauruun ja muutti äänensä:

— Kuule vielä kerran: elä mene liian lähelle mustaa kansaa! Me tarvitsemme arvoa ja kunnioitusta… me koulumiehet ja sivistyneet…

Kallio heitti hyvästin ja hänen kylmät kosteat kätensä iljettivät Hannesta. Hän komeasti poistui. Pihalta hän nosti juhlallisesti hattuaan.

Tuuli nosteli Kallion sorttuukin liepeitä ja paikkaiset housut alta näkyivät.

— Hän oli kummitus keskellä päivää, puhui Hannes itsekseen Kallion mentyä ja lisäsi:

— Emme me taida koskaan tulla ymmärtämään toisiamme. Ja se on hyvin ikävä juttu.

Hannes lähti syömään päivällistä. Tämä ruokahoito oli hänelle jo tuottanut paljon huolta. Hän olisi ottanut palvelijan, joka olisi hänelle ruoan valmistanut ja huoneet siivonnut, mutta vastattiin, että ruokaa ei osata laittaa Hän oli käynyt läheisissä taloissa pyrkimässä ruokamieheksi. Mutta taas sama tyly vastaus:

— Ei me osata tehdä ruokaa.

Viimein hän puoleksi rukoilemalla sai kaikkein läheisimmän naapuritalon, Kähkösen emännän, sen, jolla oli paljon orpoja, hänelle lupaamaan ruoan. Kolmetoistavuotinen Niina oli nyt hänen ruokaemäntänsä.

Sinne nyt Hannes lähti päivälliselle. Tupa, jossa päivälläkin on puolihämärä, on hänen ruokasalinsa. Sen seinät ja katto ovat savusta aivan mustat, sen pienet ikkunat rikki ja rievuilla tukittu, sen suuri kolkko uuni kuin suunnaton kivikasa, jonka päällä on ainainen hämärä, missä sirkka hämylauluaan laulaa. Koko uuni kihisee russakoita kuin muurahaispesä muurahaisia. Likaiset orret riippuvat katossa ja ovat koonneet päälleen puolen vuosisadan pölyt ja noet. Jos niitä olisit liikuttanut, niin huone olisi muuttunut pölymuseoksi, jossa bakteriologeilla olisi ollut kiitollinen työala.

Tässä tuvassa on suuri honkapöytä. Niin suuri että siihen sopisi kokonainen perhe makaamaan ja silti jäisi sijaa puolelle kymmenelle ruokailijalle Tämän majesteetillisen pöydän ääressä Hannes yksinään murkinoipi ja sille ruokakurjat kantaa tuo pieni Niina-raukka, joka on kuin kääpiö tämän mahtavan ruokalavan rinnalla. Ei ole liinaa pöydällä, vaan sen rosoisella halkeilleella pinnalla ovat ruoat paljaaltaan. Siinä on suuren suuri leipä ilman koria, siinä ränstyneellä posliinilautasella voinokare, likainen ja sinisen harmaa, mujeita kupissa suolavedessä, kaksikorvainen puinen maitoastia, jotain velliä…

Mutta Hanneksenhan piti edeltäkäsin tietää, että takalistoilla syödään homeleipää suolaveden kanssa. Hänen ateriansa sellaisen rinnalla oli vielä herkkua.

Itse ruokaa vastaan ei Hannes niin napissutkaan, mutta tuota likaisuutta… tätä kaikkea mauttomuutta vastaan.

Levittääppä tähänkin honkapöydälle pienoinenkaan puhdas liina, asettaappa sille vaikka juurista nidottu leipäkori, joka on kohtalaisesti täynnä sievästi leikattuja leipäviipaleita, hankkiappa noiden emaljinsa menettäneiden posliinilautasten sijaan uudet ja samaten posliininen maitokannu…

Mutta hänpä ostaa ne itse! Seuraavana päivänä tullessaan syömään oli hänellä omat kojeensa. Jonkun päivän oli puhdasta. Sitten väsyi pieni Niina tarkkaan pesemiseen. Pian oli taas silmien edessä sydäntä ellostava mauttomuus.

Tämä ruokahoito ja nuo kosteat kouluhuoneet tuottivat Hannekselle ruumiillista pahoinvointia.

Mutta hän sääli Niina-raukkaa, sillä sen piti samalla olla karjapiikana, lasten vaalijana ja kutoa perheessä tarvittavia villaesineitä.

V LUKU.

Muutamana iltana oli Hannes jo nukkunut hyvän aikaa, kun hän heräsi jostain häiritsevästä äänestä. Hän kuunteli tarkemmin. Ja älysi, että eteisen ovelle lyötiin. Oli kuutamo. Hän katsoi kelloa. Juuri kaksitoista yöllä. Lyönti uudistui. Hannes hiukan hytkähti. Sillä olihan nyt keskiyö.

Joko tulivat pankki-Holopaisen aaveet tänne asti?

Lyönnit toistuivat. Hannes meni ovelle hiukan pukeuduttuaan.

— Kuka siellä?

— Oi, rakas opettaja…! kuului oven takaa valittava ääni.

— Kuka se?

— Karvisen emäntä.

Hannes yhä enemmän hytkähti. Siellä oli siis se nainen, joka oli hulluuden rajamailla. Ehkä olikin jo täysi hullu ja oli lähtenyt tänne koululle sydänyönä kummittelemaan.

— Rakas opettaja! Avatkaa Jumalan tähden! Ja pyyntöä seurasi hyvin syvä huokaus.

Hannes avasi. Näkyviin tuli Karvisen emäntä avojaloin yöröijy päällä ainoastaan saali hartioille heitettynä. Mutta ilman huivia hän oli.

— Jumalan tähden opettaja on hyvä ja seuraa, pyyteli emäntä.

— Mutta minne?

— Sitten näette. Nyt tulkaa!

— Ettekö voi sanoa minne?

— Kohta näette minun suruni.

Emäntä oli jo menossa ja Hannes otti nuttunsa ja hattunsa ja seurasi jäljestä. Emäntä laskeusi alas koulumäeltä, meni sitten hiipien lehtoon. Lehdon takana oli niitty. Ja niityllä teki heinää mies ja nainen. Lehdon laitaan emäntä pysähtyi ja viittasi opettajalle olemaan hiljaan. Hän laskeutui kyykylleen maahan. Hannes painautui hiukan häntä ulommaksi samaten piiloon muutaman nuoren koivun taakse.

Tämä oli hirvittävän salaperäistä. Mutta toisilleen eivät he mitään puhuneet.

Mies ja nainen tekivät vain heinää. Mies niitti. Nainen haravoi. Toisinaan he lähestyivät toisiaan ja näytti siltä kuin olisivat he jotain kuiskanneet toisilleen.

Mutta mitä kummaa he yön kuutamoon heinälle lähtivät, jolloin kaste on märimmillään ja uni on makeinta?

Tässä oli taas jotain yllättävää, oivalsi Hannes. Mutta hän oli hiljaan ja katsoi tuon tuostakin emäntään, joka näytti vavahtelevan koko ruumiilleen kuin kauheissa hermokivuissa.

Mies oli kaunislihaksinen keski-ikä mies. Sievä suippoparta ja ylen säännöllinen vartalo hänellä oli. Nainenkin oli sorja vartaloltaan ja liikkeissä oli itsetietoista varmuutta.

Toinen niitti ja toinen haravoi. Lähestyivät toisiaan ja erkanivat. Supattivat hetken ja syventyivät taas työhönsä. Niittäessä suuri puukko miehen uumenilla heilui ja kun hän laski viikatteen heinään, tapahtui se jonkunmoisella keikaroivalla notkeudella.

Emäntä hiipi Hanneksen luo ja kuiskasi:

— Tuo mies, joka niittää, on meidän isäntä ja nainen on meillä asuva loinen. Siinä ovinurkassa tuvassa se asustaa. Se on isännän tahto…

Emäntä silmäsi tarkastaen niitylle ja jatkoi:

— Tämä meidän isäntä oli nuoruudessaan yhtenäinen yönjuoksija ja näin se vielä jatkuu, vaikka on viiden lapsen isä ja vanhin tyttö on jo seitsemäntoistavuotinen.

Jo Hannes kaikki käsitti. Se sairaus, jota hän emännässä oli luullut hulluudeksi, olikin mustasukkaisuuden karvas tuska.

— Tämä niitty kuuluu koululle. Isäntä sen vuokrasi. Tänä iltana tuli hän koko väen kanssa ulkoniityltä. Ja kun oli syönyt ja vähän levähtänyt, sanoi minulle: "Käyn sen koulun niityn Maijan kanssa leikkaamassa, kun on näin kaunis yö." Ja niin he lähtivät. Mutta minä epäilin. Ja lähdin myös.

— Mutta jospa epäluulonne on turha.

— Nyt se nähdään. Niinhän ne ihmiset sanovat, että turhaan minä luulottelen. Sillä kukaan ei ole isäntää sen jälkeen kuin meni naimisiin minun kanssani, suoranaisesti yhdyttänyt, sillä näissä asioissa osaa hän olla hyvin viekas…

— Emännällä voi olla sitten aivan väärä luulo.

— Minä tunnen veressäni, että meidän välillämme on jotain kieroa. Ja miksi se tuota naista niin suosii?

— Mutta emäntähän on jumalinen ja luulee tällaista…

— Jo kauan sitten olen minä ollut varma, että niin on. Odottakaa!

Emäntä hiipi entiselle paikalleen. Kului ainakin tunti. Jo suuri luikare oli niittyä leikattu ja märät heinät oli nainen hajalleen sirotellut.

Hetken takaa meni nainen niityllä olevaan latoon.

Isäntä jäi edelleen niittämään. Rupeaman takaa tarkasteli hän varovasti ympäristöä ja meni myös latoon.

Samassa oli emäntä kiemurtaunut niityn ojaan ja matoi sitä pitkin ladon luo hyvin hiljaan kuin vaaniva kissa.

Sanomaton surumielisyys laskeutui Hanneksen sieluun raskaana ja tukahduttavana. Hän tunsi jäsentensä kangistuvan ja hänet herpasi jäykistävä tuska. Hän ei tahtonut eikä voinut paikaltaan liikkua.

Hän häpesi tuon mieskurjan tähden, häpesi luihin ja ytimiin asti. Hän häpesi koko sukupuolensa tähden, joka noin raa'asti unohtaa aviomiehen ja isän velvollisuudet, häpesi, häpesi… kyyneleet tulivat hänelle silmiin ja hänen sydämensä järkytti äärettömässä mielen jännityksessä.

Oli joku hetki kuoleman hiljaisuutta. Se aika oli pitkä ja salaperäinen.

Sitten erotti Hannes emännän seisovan valkoinen yöröijy päällään, sillä saali oli pudonnut ojaan, ladon seinämällä kädet ristissä rinnalla ja kuului virheellinen virren laulanta:

"Maa irstaisuutt' on täynnänsä, Hulluutehensa päänänsä Se nuoret vanhat vetää. He haureutta himoovat, Myös muita houkuttelevat Ja makein sanoin pettää. Täst' iloita voi saatana, Joukkonsa kanssa riemuita, Kun synti saapi vallan, Vakuuden maahan tallaa."

Yön hiljaisuudessa oli tuo kaameaa kuin yölinnun laulu. Ja kuitenkin sen linnun, huuhkajan ja pöllön, ääni oli korvalle nautintoa verrattuna tähän vihlovaan valitukseen, joka lähti onnettoman aviovaimon ja äidin haavoitetusta, pilkatusta, rikkirevitystä sielusta. Katkera, kymmenesti katkera oli se Hanneksen kuulla. Hänkin vavahteli tuon naisparan vuoksi, joka kai sai nähdä omilla silmillään elämän ja nautinnon raa'imman näytelmän.

Veri hänellä — Hanneksella — tuntui jäätyvän, sillä nyt oli hän todistajana takalistomaan likaisimmassa teossa…

Kun virren veisuu vain jatkui eikä mitään sen kummempaa tapahtunut, palasi Hanneksen suoniin entinen elämän rohkeus ja hänessä heräsi uteliaisuus. Hän käveli ladon luo.

Siellä isäntä istui ja tyynesti pani piippuun. Nainen seisoi ovenpielessä ja nauroi laulelevalle emännälle.

Hannes huomasi, että emäntä sittenkin oli pahasti pettynyt ja samassa pettänyt hänetkin.

Kun isäntä näki Hanneksen, nousi hän ja tuli kohti.

— Taidatte olla uusi opettaja?

— Olen.

— Nyt jouduitte mylläriksi hullun ihmisen myllyyn. Hannesta hävetti. Hän meni emännän luo ja pyysi häntä lopettamaan ja menemään rauhassa kotiinsa.

Mutta emäntä pani kovan tenän. Hän ei luvannut lähteä ennenkuin Maijakin.

— Lähdenhän minä, hyvä emäntä. Lähdemme yhdessä, puhui nainen.

— En lähde ennenkuin isäntäkin, kivasi emäntää ja itki.

— Lähdenhän sitä minäkin, kun niin tahdot. Mutta olisin nyt leikannut kokonaan tuon niityn, jotta olisimme aamulla saaneet mennä salolle heinään. Maija olisi saanut sitten pitää näistä heinistä huolta.

Lois-Maija nauroi valkoiset hampaansa näkyviin.

— Koska isännällä on kiirut, niin joukolla tämän niityn lopetamme. Ja kun olemme niittämisen lopettaneet, niin sitten rakennamme sulan sovinnon. Eikö niin, isäntä?

— Ka jos opettaja niin tahtoo.

Ladossa oli toinen viikate. Opettaja otti sen ja alkoi niittää. Mutta emäntä lähti itkien pois.

Tapahtuma jäi kuitenkin Hannekselle salaperäiseksi. Tässä alla täytyi olla sittenkin jotain surullista, arvaili Hannes. Isäntä taitaa olla kirjansa läpi lukenut mies.

Siinä kuutamoisena yönä hän niitti ja mietti isännän sivulla. He juttelivat täyttä kyytiä, mutta isännän puheessa oli usein sellainen kaksinaisuus ja silmissä naurava kuje, että Hannes arveli miehen olevan vaikeasti tajuttavan olennon. Mutta tuohon arkaan kysymykseen ei Hannes tahtonut tällä kertaa pitemmältä kajota.

Kuunvalon hopeat vaalenivat. Mailta katosi hämärä. Pensaikko ja metsä alkoi elää. Säveljaksot seurasivat toistaan. Kuului taloista kukon kiekunta ja karjakellon kalkunta yösyötössä olevasta lehmälaumasta, joka nousi levoltaan tuoreella nurmella. Aamun viileys auringon noustessa oli väsyneelle niittomiehelle virkistävä.

Koko niitty oli niitetty. Lois-Maija oli vähää ennemmin lähtenyt pois.

Isäntä sanoi pitävänsä mennä metsään katsomaan tervaksia tuulastuspuiksi. Hannes meni vastaiselta puolelta koululle. Kun hän kulkiessaan sattui katsomaan taaksensa, näki hän Lois-Maijan valkoisen huivin metsärinteessä vilahtavan. Ja aivan kohta samaan suuntaan katosivat isännän sopusuhtaiset, miehekkäät hartiat.

Siinä oli sittenkin surullista alla, mietti Hannes.

Tämä yö oli hänelle tuokiossa näyttänyt veriäjäätävän kuvan onnettomasta avioliitosta, jossa kaikki on särmikästä eikä sopusointua missään.

Pitkään aikaan hän ei saanut ajatuksiaan irti siitä, että hän oli ollut tuon mielevän Karvisen isännän narrina tänä yönä.

VI LUKU.

Kun tuli sunnuntai-aamu, lähti Hannes Karviseen, sillä silloin tiesi hän tapaavansa isännän kotona.

Isäntä oli jo rappusilla vastassa, hymyili ja pyyteli sisälle. Hän oli puhtaassa sunnuntai-asussa ja hänen persoonansa oli miellyttävä.

Isäntä vei kamariin, joka oli siististi laitettu. Oli kukkia pöydällä, oli kahden hengen soudettava keinutuoli, oli seinällä joku taulu. Oli korkealle tehty sänky runsaine sänky vaatteineen ja valkoisine tyynyineen. Vieressä oli vielä toinen kamari, joka oli paremmassa laitoksessa. Sieltä pisti silmään kiiltävä piironki, jossa oli kullatut lukot, sen päällä korkea peili ja pari vaasia.

Näki, että talo oli varakas. Ja täällä rakastettiin puhtauttakin. Mutta Hanneksen oli vaikea uskoa kaikkea tätä emännän työksi. Se aamiainen, jonka hän talossa söi, ja emännän olemus haastoi sanattomasti aivan toista.

Samalla tuli huoneeseen sievässä puvussa nuori nainen kahvitarjotin kädessä. Tyttö oli aivan samannäköinen kuin isäntä. Hänen liikkeensä samallaiset, hymyily samallaista. Liekö verikin samallaista…?

Hanneksen vastoin tahtoaankin täytyi kumartaa naiselle, sillä sen olento oli kuin vaatisi sitä. Hoikka vartalo, jossa oli pehmeyttä ja pyöreyttä juuri tarpeeksi asti, kasvot, joissa elämän tulipunaruusu hehkuvimmillaan kukki, soma ohut suu, niin lämpimät kosteat silmät — kaikki tuo oli harvinaista näillä karuilla mailla, joilla naisen kauneus alkuunsa surkastui samaten kuin omenapuu ei jaksanut pidemmälle raakuloita milloinkaan päästä.

Tyttö nyökäytti vain päätään. Tarjosi kahvin ja poistui.

Hannes tunsi jonkimmoista pettymystä. Hän oli melkein kuin nolattu. Hän oli täällä tottunut syviin niiailemisiin, punastumisiin ja ujostelemisiin. Tämä liikkui kuin prinsessa itsetietoisena nopeilla käänteillä ja harkituilla eljeillä.

Se on isän tyttö. Äidistä siinä ei ollut piirrettäkään, tuskin soluakaan.

Isäntä hymyili, kun näki tytön tekevän vaikutuksen Hannekseen.

— Onko neiti isännän tyttö?

— Meidän vanhin lapsemme hän on.

— Mikä nimi?

— Maikki.

— Erinomaisen herttainen lapsi, ihasteli Hannes.

— Oo… oo…

— Miten vanha?

— Kohta seitsemäntoista vuotta.

— Onko käynyt koulua?

— Kävi kirkolla kansakoulun ja oli sitten kaupungissa ompeluopissa.

Hannes jo ymmärsi, että kaikki tämä sirous kamareissa on Maikin käsialaa. Ja hänelle tuli mieleen, että miten onnellinen tämä koti voisi olla, jos… jos…

Mutta hänestä tuntui melkein mahdottomalta ajatella likaista tällaisen sievyyden ja somuuden keskellä.

Eipä kumma, että ihmiset arvelivat Karvisen isännän olevan moitteettoman, mutta emännän mustasukkaisen hullun. Nämä kamarit, tuo tyttö ja itse isännänkin olemus puhuivat niin paljon hänen edukseen, enemmän puhuivat kuin joku vimmainen, rajusanainen puolustuspuhe hänen omilta huuliltaan.

Sitten kuului isäntä vielä olevan lautamies ja semmoisena erityisesti pidetty. Yhdellä sanalla sanottuna: hän oli puoleensa vetävä talonpoika, jolle Luoja oli antanut kirkkaan älyn.

Puheltiin kaikemmoista vuodentulosta, koulusta, kansasta, mutta sitten yht'äkkiä Karvinen elostui ja kysyi:

— Joko tunnette rovastin?

— Ei ole saanut käydyksi vielä. Karvinen tuli iloiselle päälle.

— Hän on pappi, joka muille saarnaa vimmatusti eikä itse usko mitään!

— Mutta mistä niin tiedätte?

— En tiedä, mutta luulen.

— On liian rohkeaa sanoa tuollaista arvostelua, kun ei ole varmuutta, huomautti Hannes.

Karvinen punastui.

— Kuuluu hänellä olevan rukouskirja aina tuolilla sänkynsä vieressä. Mutta piiat sanovat, että se on aina samassa paikassa käyttämättä, sen kun ympärille kasaupi tomua, mutta kirjan alus on aina tomusta vapaa. Ovat ilkosillaan antaneet sen tuolin olla pyyhkimättä tomusta useamman vuorokauden. Nuorisoseuran iltamiin, kun niitä pidetään sunnuntaisin, ei laske palvelijoitaan eikä itse koskaan käy nuoria neuvomassa. Mutta pidoissa hän kyllä sunnuntaisin kulkee. Sanovat toisinaan kalaretkellekin lähtevän. Köyhiä loisia, jotka on työssä hänellä, pitää hän heidän omissa leivissään, kun muka syövät liian paljon, kun pääsevät kelvollisen ruoan ääreen. Joka pappilassa kahvikupin saa, on jo pidetty vieras. Mutta talonpoikaa ei ole nähty rovastin pöydässä vieraana murkinoivan. Kansliahuoneen oven pielessä saat asiasi toimittaa, vaikka olisit millainen isäntä. Tämä pankki-Holopainen on koiransilmä, kun niikseen rupeaa. Hänellä on paljon papinmaksuja, kun on rikas mies. Toisinaan tuovat hänelle kahvikupin siitä hyvästä. Mutta yhteen aikaan kantoivat vanhoilla rivattomilla kupeilla. Holopainen ottaa kupin, mutta viskaa sen rovastin jalkain juureen ja puhuu tyynesti: "Ennen kupin maksan kuin käteni poltan." Ja kaivaa rovastille puolimarkkasen kukkarostaan…

Karvinen nauroi oikein sydämensä pohjasta asti. Hanneksenkin täytyi hymyillä.

— Toisella kerralla sitten ottaa molemmat ympyriäiset korput korista, vaikka aina annetaan vain yksi ympyriäinen korppu mieheen ja silloinkin se toinen korppu oli aiottu Holopaisen kumppali-isännälle. Tää rovasti on sanomattoman rahanperso…

— Ja toinen itara toista neuvoo, huomautti Hannes.

— Olen minäkin rahanahne, mutta rovasti sentään voittaa minut, nauroi Karvinen.

Nyt huomasi Hannes olevan sopivan tilaisuuden kääntää purjetta ja lähteä luovailemaan vastaiseen. Ympärillä oleva siisteys oli ujostuttanut häntä siirtymästä sellaiseen… Mutta kun Karvinen noin vain leikitteli rovastin heikkouksilla, niin sai Hannes rohkeutta iskeä kuin pistimellä.

— Sanokaapa minulle, isäntä, mitä teitte metsässä silloin aamulla, kun yön heinää leikkasimme?

Karvinen oli pudota istuimeltaan, sillä niin rajusti hän säikähti. Näytti kuin veret tippuisivat hänen kasvoiltaan.

— Näittekö sitten jotain? sopersi hän tulikuumana.

— Näin, vastasi Hannes varmasti ja kääntyi suoraan silmä silmää vasten Karviseen.

Isäntä ei sietänyt asemaa. Mutta nousi äänetönnä kävelemään.

— Olkaa siitä vaiti… minä pyydän… minä rukoilen… rakas opettaja… huomaan… että… että…

— Yhdellä ehdolla olen minä vaiti…

— Voi millä? kysyi isäntä hätäisesti.

— Että isäntä karkoittaa kodistaan sen Lois-Maijan.

— Iljettää se minua itseänikin. Sehän se viettelee, kun on jalkain juuressa.

— Karkottaa sen pois siis.

— Luuleeko opettaja, ett'en minä itse hänestä kärsi? Mutta tuo pilattu veri ja nuoruudessa opittu paha tapa! Ja tämä Lois-Maija se oli ensimäinen, jonka ovelle minä yönjuoksijana kolkutin. Minulle hän ensimäisen rakkautensa antoi. Eikä hänellä ollut sitten mitään rajaa. Meidän mökkiläinen on hänen isänsä ja se on minulle jo vuosia tyttönsä tähden vihaa kantanut. Isänsä karkotti Maijan maantielle, kun tämä liiaksi hurjisteli. Säälistä olen minä naisparan antanut asua tupamme loukossa. Mutta se on minun verelleni viettelevä tuli. Kun kuitenkin minä niin paljon olen syypää hänen kohtaloonsa, olen häntä suosinut, vaikka se kyllä on ollut käärmeen elättämistä omalla rinnallani. En minä ole niin huono kuin opettaja luulee. Voi monesti jo olen ollut surmata itseni tämän saman tähden! Sillä minä häpeän jo itsekin itseäni… ja lapsiani… tuotakin aikaista tytärtäni.

— Huomaan, että elätte onnettomassa avioliitossa.

— Hyvin onnettomassa.

— Mikä siihen on syynä?

— Emäntääni en ole koskaan rakastanut. Äitini sen minulle väkipakolla naitti. Ja minä olin silloin vasta yhdeksäntoistavuotinen hurja yönjuoksija. Sentähden äidin mielestä minulle piti saada vaimo, jotta tuo hurjuus loppuisi…

— Se sama ja ainainen…!

— Äitini valitsi minulle vaimoksi ensimäisen, joka vastaan sattui. Ja tämä oli hänestä mieluinen, kun oli uskonnollinen. Emäntäni on kuutta vuotta minua vanhempi… se minut pakotettiin ottamaan. Jos minä olen rikkonut, niin on rikottu minuakin vastaan. Pitäjäläiset ovat kuitenkin minua paljon suosineet, antaneet yhtä ja toista luottamustointa. Ja minäkin olen arka kunniastani ja maineestani, vaikka se ehkä opettajasta hullunkuriselta kuuluukin. Minä saatoin Lois-Maijan onnettomaksi ja sentähden se vyöryi kallioksi omille niskoilleni. Tässä on sen suuremman tahto tapahtunut.

Karvinen kuivasi nenäliinalla silmiään.

— Mutta nyt isäntä laittaa pois tuon Lois-Maijan, kun se on kerran itsellenne ja emännällenne suureksi pahennukseksi. Saaneehan hän asunnon muuallakin.

— Eivät ne mieli häntä ottaa. Kaikki emännät häntä pelkäävät. Hän on sentään miehiä kiehtova olento. Ja sentähden emännät häntä kammoovat.

— Minä annan naiselle koululla asunnon. Otan hänet sinne vahtimestariksi. Siihen kai sopii. Onhan hänelle itselleenkin eduksi asua yksinäisyydessä. Laittaahan isäntä hänet pois?

— Laitan. Ja opettaja on vaiti?

— Vaiti olen, kun huonot tavat pois heitätte.

— Heitän… lupaan.

Lyötiin vankasti kättä sen vakuudeksi ja opettaja lähti.

Kun Hannes tuli koululle, istui hän miettimään. Hän näki mielikuvituksessaan hirveän suuren padan täynnä kuumaa punaista ihmisverta. Se porisi ja porisi, sillä sen alla tulena leimusi inhimillisten intohimojen rovio. Monemmoisten syntien sauhu padasta nousi. Mutta kitkerin oli sen synnin sauhu, jonka kuudes käsky kieltää. Luonnon raaka eläimellinen vietti tuoksui siinä voimakkaampana kuin satakertaiset hapot. Ja lisälemua antoi sille monien itkettyjen kyynelten suola.

— Se on maailman mahtavin sauhu, joka palaa niinkauan kuin ihmiskuntaa on. Sitä sammuttamaan tarvitaan auringon sammuminen. Mutta sivistys siihen jo heittää jäähdyttävän kristallin, mietti Hannes.

Samalla hänelle selvisi, että ensimäinen sivistystyö ulkopuolella koulun tunteja, johon hänen pitää piirissään ryhtyä, on yönjuoksun vastustaminen. Ja ensimäinen uhri, joka hänen siitä tulee pelastaa, on Maikki Karvinen. Sillä isän veri varmaan pulppuili sen kevätnuoren ihon alla, isän veri ja isän helmasynti. Tyttö oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen täällä takalistolla. Se oli kuin valoisa auringon säde muuten pimeällä pinnalla. Ja se auringon säde leikki ja läikkyi, lämmitti ja liikutti hänenkin jo yksitoikkoisuudesta seisomaan pyrkivää tunne-elämäänsä.

VII LUKU.

Oli kaunis ja lempeä varhaisen syksyn yö. Kuutamo oli häikäisevän hurmaava. Sen hurmauksen täytyi painua ihmisen sieluun kuin taikajuoman, joka veret liikkeelle sysää. Tällaisessa hopeisessa haavehohdossa on tunteita nostava ja unelmia houkutteleva tenho, johon seottuu tuoksuja iltakasteesta, kukkien lemusta, tuoreesta mullasta kynnöspelloilta, ja jolle antaa lisää väriä vetten välkkyvä kalvo ja illan autereinen hämy. Silloin on yössä sanatonta kaihoa, samalla kun siinä on äänetöntä riemulaulua luonnon suuresta ja majesteetillisesta kauneudesta.

Hannes oli valvonut myöhäiseen ja koulusalin ikkunasta ihaili tuota luonnon herkullista suloa, joka häntä kiihotti oman tulevaisuutensa kuvitteluun tällaisena yksinäisenä hetkenä.

Luokan kello kirkkaasti, mutta juhlallisen verkkaan soitti yhtätoista.

Hanneksen herkän ja tunteellisen sielun pohjalta kohosi ääneen huo'attu sana:

— Yksin!

Niin. Hän oli todella aivan yksin tässä suuressa koulutalossa, joka ensi päivänä otti hänet vastaan niin riemua tarjoavasti kuin olisi ollut onnea ja autuutta tulvillaan. Yksin tässä ihanan luonnon öisessä koskemattomuudessa. Ihmiset, jotka tuolla ympärillä nukkuivat, olivat hänestä niin etäällä tunneasteissa. Jos ne rakastivat, niin niiden piti välttämättömästi saada rakkautensa nautintoon hukuttaa, sillä tunne heillä ei ollut vielä hienostunut alkuperäisen luonnonvietin karkeudesta. Juuri siten oli pankki-Holopaisenkin Annan muuten ihailtavan syvän rakkauden laita.

— Yksin…! Yksin…!

Hanneksen sielussa heräsi määrätön kaipuu. Jospa hänen rinnallaan tässä seisoisi nuori, rakastava nainen!

Silloin he olisivat niitä maailman onnellisia…

Hannes vaipui kuvitteluihin ja haaveiluihin. Hän tuijotti suuresta koulusalin ikkunasta kuutamoiseen luontoon, jonne öinen usva alkoi laatia keijukaisia ilmaan karkeloimaan. Kuta pitempään hän katsoi, sitä enemmän hän syventyi sielullisessa kaipuussaan.

Hän oli näkevinään sieltä lehdosta nousevan utuharsojen keskeltä nuoren naisen, jolla oli tunteista tulvahtavat silmät. Ja se tyttö muistutti… muistutti…

Hänen sieluunsa tulvahti lämmittävä… polttava tunne. Siinä oli rakkaus syttynyt…

Hän ojensi kätensä kuin naista syleilläkseen…

Tämä yö oli hänelle heräämistä uusiin tunnelmiin, aivan uusiin mielikuviin.

Mutta samalla oli tämä takalistomaa juottanut hänet kiinni itseensä. Se oli heittänyt hänelle kahleen, josta irti pääseminen ei ollut niinkään helppoa.

Mutta toistaiseksi hän tahtoi salata tunteensa… salata itseltään… salata muilta…

VIII LUKU.

Makkosen-sedän kyyneleiset silmät, jotka häneen niin määrätysti kääntyivät, vaivasivat jälkeenkinpäin Hannesta. Joka kerta kun hän sinnepäinkään katsoi, missä Makkosen talo oli, tuli "setä" hänen silmiinsä niin surkean viheliäisenä ja ikäänkuin apua anoen käänsi kyynelsilmänsä häneen. Hannes piti itsellään olevan velvollisuuksia tuotakin miesraukkaa kohtaan. Eikä hän saanut rauhaa ennenkuin hän meni onnettoman veljelle puhumaan asiasta.

— Minun mieltäni painaa muuan hyvin raskas seikka, alkoi Hannes puheensa isännälle.

Isäntä oudostui ja säikähti.

— Meitäkö se koskee?

— Koskeehan se teitäkin. Mutta erityisesti tätä "setää". Katsokaa, miten hän on kurjan näköinen, kun hän tuossa matelee. Jaloista on nahka rikki lattiaan hankautumisesta, suussa on näljää, koko miespahanen ylenmäärin likainen. Sanalla sanoen: häneltä puuttuu sopivaa hoitoa. Ettekö voisi häntä hommata jonnekin raajarikkoisten kotiin?

— Voi, hyvä opettaja. Kun on itsellänikin kolotustaudin runtelema ruumis ja tällainen lapsijoukko ja sitten pikkuinen talorähjä, niin millä hommaa. Totisesti ei millään. Ja kun on jo kymmeniä vuosia totuttu sitä näkemään, niin ei se enää hirvitäkään.

— Ettekö ole pyytänyt kunnan kustannuksella?

— Kyllä on pyydetty. Mutta kunnan herrat ovat nauraneet vastaan.

— Vai nauraneet. Kuka se niin nauroi?

— Tämä Juuso Kallio kun oli lautakunnan esimiehenä, niin hänhän se pani leikiksi koko asian. Kolme kertaa häntä pyytelin, aina jonkun vuoden takaa. Viime kerralla hän julmistui, uhkasi minua kepillä ja ajoi pois.

— Mutta minäpä otan asian toimekseni. Ja paikalla lähden puhuttelemaan asianomaista.

Hannes lähti. Meni lautakunnan esimiehen luo. Se mies ihmeissään kuunteli opettajaa.

— Onko niitä semmoisiakin laitoksia? kysyi hän muka kummissaan.

— Niinkö raajarikkoisten koteja?

— Niin.

— On.

— Ne ovat vain herroja varten. Mutta eihän tämä ole mikään herra.

— Ei kipu ja sairaus tunne säätyerotusta.

— No laittakoot omillaan!

— Ei heillä ole varoja.

— Ei ole meilläkään. Ja sitä on jo puuhattu ennenkin, mutta aina hylätty.

— Kuka on puuhannut?

— Asianomaisen veli.

— Kuka on hylännyt?

— Juuso Kallio.

— Onko Juuso Kallio koko kunta?

— Oli, kun oli kunnallislautakunnan esimies.

— Siinä olette erehdyksessä.

— Ettekö tiedä, että lautakunnan esimies se tällaiset asiat päättää?

— Ei niitä päätä yksi mies, vaan kunnankokous.

— On joutavaa sinne asti mennäkään.

— Kun on kysymyksessä näin kallis asia, niin ei ole joutavaa mennä vaikka kuvernööriin. Ettekö aio ottaa asiaa esille kunnankokouksessa?

Hannes ei saanut mitään vastausta.

— Ettekö aio ottaa?

Ei mitään vastausta.

— Kysyn kolmannen kerran: ettekö aio ottaa? Haudan hiljaisuus. Hannes painoi hatun päähänsä ja lähti. Mutta esimies juoksi avopäin hänen jälkeensä ja huusi.

— Kuulkaa! Jos saatte Juuso Kalliolta luvan, niin sitten.

— Miksi Juuso Kalliolta?

— Hän se johtaa vieläkin lautakunnan asiat. Hänellä on vanha kokemus. Minä olen vain semmoinen varajäsen.

— Sillä rahallaanko hän teidät kaikki huikaisee? nauroi Hannes.

Mies pääsi nyt luo.

— Pelätkää sitä miestä!

— Miksi?

— Hän on ylen viisas.

— Viisas?

— Hän on ylen juonikas.

— Juonikas?

— Hän on ylen kostonhimoinen.

— Kostonhimoinen?

— Hän on ylen kavala.

— Kavala?

— Hän on ylen itserakas.

— No niin.

— Hän on täysi perkele.

— Perkele?

— Enkä minä uskalla tehdä mitään sellaista, jonka hän on kerran hylännyt. Se kirottu raha on noitakapine, jolla hän lumoaa talonpojat. Ne sanovat ja kehuvat, että sellaista viisasta ja järkevää miestä kuin heidän.

Juuso Kallionsa ei ole toista koko maaherran läänissä. Sillä hänellä on keisarin antama raha. Ja se on mahtia, jonka edessä meidän pienten pitää taipua.

— Taipua?

— Varsinkin teidän on syytä sitä miestä varoa. Elkää ruvetko reistailemaan! Ja mitä opettaja siitä miesrähjästä välittää, joka siellä konttaa lattioilla? Tottapahan vielä herkeää, kun aika tulee. Palatkaahan, niin jutellaan ja tehdään "plörö".

Hannes teki kädellään hylkäävän liikkeen ja meni.

Hän ryhtyi toisiin keinoihin. Kuvernöörin avulla tahtoi hän kunnan saada pakotetuksi kustantamaan "sedän" raajarikkoisten kotiin.

Juuri iloitsi hän tuosta toivotusta päätöksestä ja paperia käsissään piteli, kun Juuso Kallio saapui koululle. Hän näytti kiehuvalta padalta, joka pian kuumuudesta halkeaa.

— Katsokaapa tätä rahaa. Minä sanon: katsokaapa, sillä minä ylössanon lähemmän tuttavuuteni teidän kanssanne.

Kallio asetti rahansa Hanneksen silmien eteen.

— Mitä näette?

— Palasen kuollutta metallia, vastasi Hannes tuskauneena.

— Vai palasen kuollutta metallia! Sitten olette sokea ja kuitenkin ryhdytte vanhempianne laittamaan.

Kallio laski kylmän, kostean kätensä Hanneksen päälaelle, silitti sitä ja puhui:

— Te olette vielä lapsi, semmoinen pieni maitosuu.

Hannes ei ehtinyt saada selville, mikä olisi hänelle soveliain käytös tässä kiusauksessa, kun Kallio yht'äkkiä pingottui suureksi kuin aukaistu sateenvarjo ja lateli:

— Jokainen muu näkee tässä rahassa kunniamerkin, joka on lähtenyt keisarin omasta kädestä. Paikallinen esivalta sen minulle kirkossa Jumalan silmäin alla kaulaan ripusti… Ja kirkkoherra osotti minua seurakunnalle siellä alttarin edessä seisoessani ja sanoi: "ottakaat hänet esimerkiksenne rehellisyydessä, uutteruudessa ja kaikissa kristityn hyveissä! Amen." Mutta kaksikymmentäviisi vuotta olenkin nuhteettomasti kunnan rahoja hoitanut, rakkaudella vaivaisia tukenut, leskein ja orpoin kyyneleet kuivannut, olen… — Kallio oli itkeä — uhrannut itseni yhteishyvän eteen. Ja kun minä olin lautakunnan esimiehenä, hoidin minä asiat niin tarkasti, että pitäjäläisten ei tarvinnut maksaa veroja… juuri mitään. Oi, se oli kultaista aikaa ja sitä kuntalaiset vieläkin muistelevat jonain kovasti toivottuna, mutta aina palaamatonna kulta-aikana.

— Mitä se minuun kuuluu? kysäsi Hannes.

— Vain niin paljon, että lapsi saisi ymmärrystä kunnioittamaan niitä, joille kunnia tulee. Ettekö itsekin ymmärrä, että olette minun rinnallani vain poikanulikka? Ja kuitenkin te rupeatte minua mestaroimaan. Huuti seminaristi, sanon minä.

Hannes tuskastui, mutta hillitsi itsensä.

— Ettekö ymmärrä, ett'ette te ole mikään pitäjän johtomies, mikään sellainen henkilö, jonka täällä sallitaan asioita järjestää makunsa mukaan? Ja teidän lähin isäntänne olen minä. Tietäkää se!

— Toivoisin, että esimies ei liiaksi kuumenisi…

— Te nyt kirjoittelette kuvernööriin rampojen asiamiehenä ja laitatte kunnalle senkin seitsemät maksut. Täällä on jo kallis vaivaistalo kuin Imatran hotelli, täällä on jo pappila kuin Iisakin kirkko, täällä on jo komeat kansakoulut kuin ruhtinaiden linnat, täällä on jo kuusi nälkäistä seminaristia suuria palkkoja nauttimassa, täällä on jo paratiisin ihanuus minusta, mutta ei teistä.

— Eikö esimiestä ole säälittänyt tuo miesraukka? Omatuntoni ei antanut minulle rauhaa ennenkuin ryhdyin hänen puolestaan puhumaan. Siivosti käännyin ensin nykyisen lautakunnan esimiehen puoleen ja pyysin hänen apuaan, jotta onneton kunnan kustannuksella laitettaisiin raajarikkoisten kotiin. Mutta hän ei antanut minulle mitään lupaan. Silloin vasta kirjoitin kuvernöörin virastoon, sillä yhteiskunta on velvollinen onnettomia holhoomaan. Me, jotka olemme terveitä, teemme vain hyvin pienen lähimäisen rakkauden työn, jos maksamme kukkarostamme jonkun markan kärsivien kanssaihmistemme puolesta. Puhuitte äsken olleenne vaivaisten tukena. Tämä miesrukka on vaivaisista vaivaisin. Jos kerran sydämenne on vaivaisille ja köyhille lämmin, niin teidän täytyy häntä sääliä. Ettekö todellakin sääli häntä? Tietystihän säälitte?

— Eläin kuin eläin. Sattui vain saamaan ihmisen haamun.

— Annan teille anteeksi puheenne. Sillä näen että olette kovin tulistunut. Minä tein vain sen, mitä omatuntoni vaati.

— Ja minä sanon, että minun omatuntoni vaatii säästämään kunnan rahoja, että riittäisi palkata kallispalkkaisia kansakoulunopettajia ja saada heidän tähtensä sappitauti.

Hannes lähti pois huoneesta. Juuso Kallio seurasi perästä ja haukuskeli:

— Lautakunnan esimies kertoi minulle varottaneensa teitä rupeamasta reistailemaan. Oli käskenyt kysymään minun neuvoani. Mutta minut sivuutti herra seminaristi, minut, jota keisari ei ole sivuuttanut. Kun tarkalleen asiaa tutkii, on tässä Hänen Majesteetinsa halventamista. Sillä tämä on samalla loukkaus häntäkin kohtaan. Minä sanon, että te olette juonittelija eikä teille hyvin käy.

Hannes otti luokassa liidun ja piirsi suurelle taululle aasin hirveän pitkine korvineen ja sortuukkiin puettuna, asetti otsalle kuhmuisen hatun ja koetti jäljitellä yhdennäköisyyttä Juuso Kallion kanssa. Ja kuvan alle hän kirjoitti:

— Tässä on herra ja narri yhdessä ainoassa olennossa. Kallio huomasi kujeen, tempasi keppinsä lyödäkseen Hannesta. Mutta Hannes ehti ennemmin. Pani kepin palasiksi ja viskasi kappaleet aukinaisesta ikkunasta pihalle.

— Nyt teit sen viimeisen teon! Rovasti-vainajan lahjakepin katkoit, ärjyi Kallio.

Mutta Hannes levitti kuvernöörin päätöksen Kallion silmien eteen ja puhui rauhallisesti:

— Tämä paperi on rakkauden aikaansaama. Mutta tuo herra esimiehen raha kylmän viekkauden. Menkää nyt kotiinne harkitsemaan, kumpi on arvokkaampi esivallan antamana, tämäkö päätös, joka erään liian paljon kärsineen lähimäisemme saattaa kelvolliseen hoitoon, vaiko tuo rahanne, jolla ylpeilette ja talonpoikia pimitätte!

Kallio oli kuin siihen paikkaan jähmettynyt.

— Tämä maksaa vielä opettajalle kalliisti, puhui hän ja lähti.

IX LUKU.

Sinä aamuna, jona koulun piti alkaa, ilmestyi Hanneksen kamarin oven pieleen tuo sama Lois-Maija, joka oli ollut niityllä. Siinä se seisoi nyytti kädessä.

Hannes arvasi asian, mutta kysyi sitä tavan vuoksi.

— Tämän koulun isännöitsijä minut tänne laittoi. Isäntä Karvinen sanoi opettajan aikoneen ottaa minut tähän koululle vahtimestariksi.

— Eikö Maija enää Karvisessa asukaan?

— Enhän minä, kun se emäntä hupsii.

— Onko Maijasta olijaa tähän koululle? Koulun seinissä on raamatun lauseita, kun osaa niitä lukea.

Maija punastui ja hätääntyi. Mutta Hannes ei ollut mitään huomaavinaan.

— Kyökissä saatte asua ja siitä hyvästä lämmittää ja siivota minun kamarini. Osanneehan Maija tehdä käsityötä?

— Jo toki.

— Sillä ansaitsette leipänne.

Hannes katsoi naista tarkemmin. Sen olennossa oli jotain kevyttä ja huoletonta, ylimielistä ja surutonta. Eikä se suinkaan ollut ruma.

Maija jo keimaili ja koetti hymyillä.

— Toivoisin että tämä koulu Maijaakin opastaisi johonkin parempaan.

Hymy katosi Maijan huulilta. Hän meni kyökkiin nyyttineen. Ja tuli hetken takaa uusi vasta kädessä opettajan kamaria lakaisemaan.

Hannes lähti aamiaiselle Kähköseen sinne suuren pöydän ääreen.

Lapsia alkoi koululle saapua. Harvoilla heistä oli isä tai äiti mukanaan.

Jo ensimäisenä koulupäivänä kirjoitettiin koulun nimikirjaan lähes neljäkymmentä oppilasta. Ja seuraavina päivinä tuli lisää.

Ei siis koulua suinkaan vihattu, vaikka Hannes oli pahasti pelännyt. Mutta siitä piirin kunnasta, missä pankki-Holopaisen talo oli, ei ollut yhtään lasta.

Esimies Kallio oli kannatuttanut tuolin kodistaan luokkaan, jotta hän siellä voi istua kuulemassa ja katsomassa koulun menoa.

Hän oli nyt opettajan äkäinen vihamies. Entisen kalanluisen kepin sijasta oli hänellä nyt paksu visasauva. Lapset tuota hänen rahaansa erityisellä innostuksella katselivat, niin että monesti ensi päivinä sen vuoksi häipyivät pois opetuksen kulusta. Ja Kallio sillä silloin tahallaan leikitteli kuin näyttelisi koiranpenikoille sokuripalasta. Se ainainen, siunattu raha!

Jo toisena päivänä antoi esimies opettajalle muistutuksen, että koululapset eivät tervehdi häntä.

Kolmantena päivänä huomautti hän, että opettajan pitää muistuttaa lapsia pyyhkimään jalkansa, etteivät kanna sisälle multaa.

Neljäntenä päivänä, että lapset valavat juomavettä eteisen lattialle.

Viidentenä päivänä, että ulkohuonetta on sotkettu.

Kuudentena päivänä, että pihalta pitäisi korjata lastut halkosuojaan. Ja silloin hän erityisesti kehui Hannekselle täsmällisyyttään ja järjestystään.

Ensi viikkoina istui hän luokassa kuin joku ilkeä painajainen opetusta raskauttaen.

Viimeksi lämpimänä päivänä hän nukkui siihen istualleen, kuorsasi ja lapset nauroivat.

Hannes otti laulua. Soittokone pani fortissimon. Lapset lauloivat. Kallio hypähti säikähtyneenä ylös, katseli hetken hätäillen ympärilleen, mutta selvisi pian.

Hän meni tarkastamaan lukujärjestystä.

Aivan oikein! Laulua siinä oli tällä tunnilla.

Seuraavana päivänä kuulee Hannes ulompaa puhetta. Hän heristää korvansa. Siellä on Kallio ja Maija.

— Maija noutaa koulun vinniltä toiset ikkunalasit, kuuluu Kallio puhuvan.

— Nytkö jo? Mitä varten? kysyy Maija.

— Pitää panna jo toiset ikkunat paikoilleen.

— Miksikä nyt jo?

— Ett'ei opettaja ikkunoita auki pitämällä laske taivaalle lämmintä ja polta turhaan kunnan puita.

Hannes oli antanut lämmittää suojia, kun seinissä oli tuo hirvittävä kosteus, joka joka yö toi mukanaan päänkivun, ja päivisin pitänyt ikkunoita auki, jotta huoneet kuivuisivat.

Muutenkin olivat ilmat vielä aivan lämpöiset.

— Mutta mitä opettaja sanoo? kuuluu Maijan ääni.

— S'on minä, joka määrään tällä talolla! vastaa Kallio.

Hannes ehätti luo.

— On toki minulla lupa saada raitista ilmaa, huomautti opettaja.

Kallio levitti kätensä ja puhui:

— Kernaasti minun puolestani ulkona… metsässä… niityillä… mäkilöillä…

— Ja myös asunnossani.

— Menee liian paljon puita. Lämmittää äkyytätte nyt huoneita niin, että ihmiset sisällä raukeevat ja nukkuvat siitä paahteesta.

— Vai sen tähden. Mutta minä se määrään, milloin tuohon ikkunaan toiset lasit pannaan.

— Ennen teidän tuloanne ei täällä osattukaan riidellä.

Kallio kutsui johtokunnan koolle ja se antoi määräyksen, että koulun puita ei saa turhaan polttaa.

Hannes ei voinut muuta kuin nauraa heidän lapsellisuudelleen. Siitä he pahastuivat. Ainoastaan Karvinen nauroi mukana. Kallio antoi Hannekselle virallisen muistutuksen, että johtokunnalle ei saa nauraa.

Muutamana päivänä tuli Kallio koululle ja tapasi kynttilän Hanneksen pöydällä.

— Aikooko opettaja polttaa kynttilää?

— Mitä sitten?

— Öljyvalo se kuuluu palkkaetuihin. Vain suuremmat herrat kynttilöitä polttavat.

— Onko valossakin sääty erotus?

— On tok'. Mökissä salolla polttavat vielä pärettä. Tämä on tietysti otettu koulun laskuun?

— On se yksi kynttilänaula.

— Sellaista herrastelemista kunnan varoilla! Minä en raahdi öljyäkään polttaa, vaan pimeän tullen panen maata. Eikö se sopisi opettajallekin, jos tahtoisi kunnalle mieliksi olla?

— Ettäkö mököttää pimeässä?

— Mitä siinä maatessa on mököttämistä?

— Kun ei saa unta. Otin tuon kynttilänaulan nyt siksi, kun ehdin öljyvalot laittaa.

— Koulun menosäännössä ei saa olla mitään ylimääräisiä menoja. Voisitte sanoa esimerkiksi, että teidän pitää aina saada polttaa kynttilää, jos nyt sen sallisimme. Tähän tarvitaan erityinen kunnanpäätös.

— Ei yhtään tarvita!

— Tarvitaanpa! Kunnankokouksen pöytäkirjan otteella ilmoitamme teille, että ette saa polttaa kynttilää.

Silloin jo Kallio lähti. Hannes antoi hänen mennä.

Asia menikin kunnankokoukseen. Ja kunnankokous päätti yhtenä miehenä, että Orjasaaren opettajalle ei kunta kynttilöitä osta. Pöytäkirjan ote tuli päätöksestä Kallion käden kautta Hannekselle, joka nyt sille nauroi yksinään, kun ei uskaltanut muiden nähden nauraa.

Sillä ne voisivat tehdä kunnankokouksessa päätöksen, että kunnalle ei saa nauraa.

Muistutuksia satoi edelleen Kalliolta. Niitä tuli kaikista mahdollisista seikoista. Mutta Hannes pysyi tyynenä.

Lopulta Kallio väsyi eikä tullut enää luokkaan. Hänen tuolinsa pysyi siellä vain pahana muistona.

Lapsetkin sitä kaartaen kiersivät.

Lois-Maijan välityksellä nyt Kallio vakoili.

* * * * *

Oli äidinkielen tunti. Varttuneemmilla oli sisälukua, nuoremmilla kirjoitusta. Kolmas ja neljäs osasto — täällä oli ennen kirkonkylän koululla olleita oppilaita — luki "Maamme kirjasta" isänmaasta, toinen ja ensimäinen osasto kirjoitti erikorkuisiin väleihin sananlaskuja: "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto" ja "Oma maa mansikka, muu maa mustikka". Raikuvalla lasten äänellä he kuorossa ensin vihkoistaan nuo sananlaskut lukivat, opettajan viivottimella tahtia lyödessä. Ja kun ne oli ulkoa opittu, alettiin kirjoitus vihkossa olevan mallin mukaan.

Sillä Hannes koetti välttää pelkkää koneellista yksinäisten kirjainten jäljittelemistä.

Kirkas syyskuun loppuaurinko heitti luokkaan tulvan lämpöä ja leikkivää valoa ja kauniin luonnon ympärillä puki loistavaan värihohtoon, siihen kirjavaan loistoon, mikä on mahdollista vain syyskuussa, jolloin värit ovat runsaimmillaan, silloin kun elämä ja kuolema oman karvansa näkyviin tahtoo. Keltaista, punaista ja niiden välistä moninaista vivahdusta, vihreätä kymmenenkin laatuista, sinistä ja sen eri seotuksia näkyi kaikkialta silmään mustanharmaalla pohjalla, jonka muodostivat kynnetyt pellot, lakastunut lehto, syksyinen maankamara ja kivikoiset mäet.

Mutta auringon loisto antoi kaikelle tälle kullankellervän vernissan ja kaunisti luonnon jo riutuneita kasvoja.

Tunne syttyi Hanneksen sielussa palamaan. Hän kutsui lapset ikkunan luo ja käski heidän katsoa ulos. Laulettiin sitten reippaasti: "Olet maamme armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa".

Sitten saivat lapset mennä paikoilleen. Nyt kysyi Hannes:

— Voipiko joku sanoa, mikä noista ikkunoista niin kauniina näkyy?

Nousi ylös kymmenkunta sormea. Hannes kysyi Karvisen pieneltä tytöltä, ja se vastasi reippaasti:

— Isänmaa.

Nuokin, jotka eivät tienneet, kääntyivät ihmeissään "isänmaata" katsomaan.

— Millainen on meidän isänmaamme?

Nyt nousi jo pystyyn parikymmentä sormea. Hannes kysyi Kähkösen pikku pojalta, jonka kieli sammalsi.

— S'on kaunis, ilmoitti poika.

— Äärettömän kaunis, vahvisti Hannes syvällä rintaäänellä, joka näytti menevän lasten veriin saakka.

— Mutta mitä pitää meidän tälle isänmaalle tehdä? Joku yläosastolainen viittasi, Hannes kysyi siltä.

— Rakastaa, kuului vastaus.

— Mutta miten me sitä rakastamme?

— Kun teemme työtä sen eteen.

— Miten talonpoika voi sen eteen tehdä työtä?

— Kun tulee sota, niin menee ja tappelee sen puolesta.

— Mutta entä silloin, kun ei ole sotaa?

— Viljelee soita ja rämeitä.

— Jolla on voimia mennä niin pitkälle, on hyvä. Mutta isänmaan eteen tekee työtä silloinkin, kun oman jo perkatun peltonsa kelvollisesti hoitaa ja muuten kunnon ihmisenä elää. Tällöin talonpoika kuokalla ja auralla taistelee isänmaansa puolesta. Ja se taistelu on yhtä hyvää kuin miekalla taistelu — paljon parempaakin, jos syvemmälle ajatellaan. Samalla kuin teidän isänne ja äitinne tekee työtä oman leipänsä eteen, tekevät he työtä isänmaan eteen. Ja millainen silloin oma maa heille on?

Nousi taas joku sormi.

— No, Pekka Makkonen.

— Oma maa on heille silloin mansikka.

— Millainen marja se mansikka on?

— Se on makea marja.

— Millainen silloin on oma maa kuin se on mansikka? Saimi Karvinen sanoo.

— Oma maa on silloin makea maa.

— Eli toisin sanoin mieluinen ja rakas maa. Kumpi marja on makeampi, mustikka vai mansikka?

Nyt nousivat kaikkien sormet ylös.

— Hilma Kinnunen sanoo.

— Mansikka on makeampi.

— Kun "oma maa on mansikka ja muu maa mustikka", niin kumpi maa on mieluisampi?

— Oma maa.

— Juuri sitä tahtoo tuo sananlasku opettaa. Mutta miten kuusta kuunnellaan?

Ei kukaan tiedä.

— Siten kuunnellaan kuusta, kun ymmärretään sitä oikein hoitaa ja opitaan tuntemaan sen elämisen ja kasvamisen ehdot, sen rakenne ja äänettömät pyynnöt: "elä minua turhaan raiskaa eläkä vikuuta!" Ja siten kuunnellaan sitä kuusta, jonka juurella on asunto, kun emme omista outoja herrastapoja ja muoteja, vaan pysymme koruttomina, rehellisinä talonpoikina. Eli toisin sanoen: olemme ympäristömme täysiä lapsia ja elämme naapuriemme tavalla.

Sitten jatkettiin tavallista opetuksen menoa.

* * * * *

Muutamana päivänä tulee Karvisen emäntä koululle virsikirja kädessä ja "Siionin virret" kainalossa. Niiaa ja niiaa opettajalle. Hän tarjoaa virsikirjan opettajalle ja pyytää häntä laulamaan: "Ah, syntinen, koska synnistäs lakkaat?"

Opettaja kysyy:

— Mitä emäntä tällä oikein tarkottaa?

— Sitä että opettaja on syntinen.

— Enhän sitä kielläkään.

— Mutta syntisempi kuin minä ja moni muu…

— Mahdollisesti.

— Ja opettaja lapsillakin laulattaa maallisia renkutuksia. Niitä ne kotonakin hoilaavat ja meidänkin pikku Saimi puhuu minulle isänmaasta kuin mikäkin apostoli. Ei raamattu tiedä isänmaasta. Mutta taivaasta… taivaasta… oi siitä uudesta Jerusalemista…!

— Mutta tietääpäs virsikirja.

— Virsikirja on ihmisten tekemä, mutta raamattu Jumalan antama. Maikin jo maailma pilasi…

Hannes kauheasti punastui.

—… Nyt sinä pilaat Saimin. Portot ryöstivät minulta miehen ja porttoin asuinkumppalit tahtovat ryöstää lapseni… Ell'et sitä Lois-Maijaa karkoita tästä koululta pois, niin käyn rovastille sanomassa, millaista elämää sen kanssa pidät. Nyt sen tiedät, sen tuhannen syntinen! Ptyih…!

Emäntä sylkäsi, kokosi helmansa ja lähti. Hannes oli luihin ja ytimiin asti liikutettu. Siinä oli hänelle kiitos emännältä!

Hän juoksi emännän jälkeen ja kysyi:

— Kuka on emännälle tuollaista uskotellut?

— Juuso Kallio, huusi emäntä ja meni.

— Aa! Siis se kettu, joka kantaa rinnassaan Hänen Majesteettinsa antamaa rahaa "rehellisyydestä".

Jo täydelleen selvisi Hannekselle Kallion juonittelu. Mutta Hannes jäi Lois-Maijan suhteen odottavalle kannalle —.

* * * * *

Siinä koulupihalla oli entisen rakennuksen jätteitä. Oli tallikin, jonka ylisille silta vei. Koulupojat välitunneilla sillä sillalla mielellään mekastivat, vaikka Hannes oli monesti kieltänyt.

Paavo Mononen oli poissa muutamana aamuna koulusta. Sillä poikaraukalla oli hyvin rikkonaiset vaatteet, jotta hartiat niiden alta vilahtelivat eikä ollut kenkiä. Nyt ilmojen jäähdyttyä oli aivan säälittävää nähdä hänen paljain jaloin retustavan. Hannes oli ollut juuri mielessä antaa Paavo-paralle vanhat kenkänsä ja villasukat.

— Missä Paavo Mononen on?

— On kipeänä.

Koulun päätyttyä meni Hannes Paavoa katsomaan. Tuvassa, joka oli höyryävän kuuma ja jossa asui toistakymmentä henkeä, makasi lattialla Paavo kasvot karmosiinin punaisina. Hän oli kiihtyvässä kuumeessa. Opettaja toimitti kylmiä kääreitä ja neuvoi hoitamaan, sillä pitäjässä ei ollut lääkäriä eikä rohtolaa.

Viikon takaa tulee Paavon isä ärtyneenä opettajan luo.

— Miten Paavo voipi?

— Kuoli yöllä.

Isä jäi puhumattomaksi, mutta nähtävästi punoi mielessä erikoisempaa.

— Taidatte kovasti surra?

— Eikös tuota… lähetti isä vastaukseksi.

— Paavo vilustui ja sai kuumeen. Vaatteet olivat kovin heikot eikä kenkiä.

— Ei se vilustunut.

— No miten sitten?

— Täällä koululla sen rusikoivat.

— Kuka rusikoi?

— Tuolla tallin sillalla kuuluvat hyppelevän ja Malisen Niilo oli työntänyt sen alas. Siinä aivot tärähtäneet ja sai aivokuumeen. Siihen kuoli.

— Eivätpä lapset minulle mitään ole sanoneet.

— Niin se on. Tautivuoteellakin huusi: "Niilo sinä, elä työnnä!"

— Voi hourailla. Sillä lapset eivät ole minulle mitään puhuneet.

— Lastenko sitä pitäisi puhua? Etkö itse jouda vartioimaan? Sitä vartenhan palkkaa meiltä kannat…!

Mies räjähti yht'äkkiä kuin ammuttu pyssy. Hannes hytkähti.

— Tässä on väärinkäsitys. Kuka teille tuon aivokuumeen selitti?

— Juuso Kallio. Sanoi pitävänsä johtokunnan kokouksen, jossa asia otetaan esille. Ja siitä sitten riippuu, rupeanko minä sinulta perimään käräjissä vahingonkorvausta.

Hannes naurahti niin vakava kuin asia olikin. Mies teki poislähtöä. Opettaja tarjosi hänelle kätensä hyvästiksi, mutta mies ylenkatseellisesti sylkäsi ja meni.

Johtokunnan kokous pidettiin, mutta kukaan oppilaista ei tiennyt niin mitään asiasta.

Juuso Kallio tahtoi kuitenkin kirjoittaa koulun johtokunnan pöytäkirjaan muistutuksen opettajalle, mutta Karvisen isäntä pani kovasti vastaan.

Asia jäi silleen. Hannes pyysi Juuso Kalliota teelle. Mutta esimies katsoi hirmuisesti ja lähti.

* * * * *

Tuomas Wänskä oli suurikokoinen poika. Se oli usein ilkeä tytöille. Muutamana päivänä oli hän järjestäjänä. Mutta silloin kantoi hän erään tytöistä välitunnilla luokkaan ja oli raaka hänelle. Opettaja sattumalta näki tapauksen. Hannes vei pojan kamariinsa ja kuritti häntä. Mutta aivan säädyllisesti. Poika juoksi kotiinsa ja haki isänsä apuun. Isä tuli hengästyneenä, kädessä suuri puukanki ja huulilla mahtava tulva kirouksia. Hannes huomasi, että tässä oli mies, joka tilapäisesti oli kadottanut järkensä. Hän koetti tyynnyttää isää. Mutta isä pauhasi:

— Sinä sen s—na! Luuletko saavasi tappaa minun poikani niinkuin tapoit Paavo Monosen?

— Kuka teille tuollaista on puhunut?

— Kaikki sitä puhuvat. Ja nyt minä kostan sekä Paavon että Tuomaan puolesta…!

Mies ojensi kangen lyödäksensä. Hannes tarttui siihen voimakkaasti. Viskasi ensin kangen eteiseen ja työnsi miehen jäljestä. Pani sitten ovensa säppiin.

Mies täräytti kangellaan oveen, niin että seinät järisivät. Ja eteisessä piti tällaisen puheen, ärjyen kuin vihastunut härkä:

— Luuletko sinä, että soosomi köyhäin lapsia saat murhata. Tästä tehdään kaipuu kuvernööriin ja sinaattiin asti. Kyllä Juuso Kallio kirjoittaa. Ja silloin virka pois…!

Voimakas kirous ja mies poistui.

Tällaisia kohtauksia, että vanhemmat, etenkin loiset, tulivat opettajalle rähisemään lapsistaan, sattui ensi alussa hyvin usein. Mutta aina kuului, että Juuso Kallio oli niiden takana. Hän oli se pimeä henki, joka täällä takalistojen yössä valtikkaa piti.

Hannes ne hyvin tyynenä selitteli. Se oli aivan yksinkertaisesti sielullinen ominaisuus, joka pohjaltaan silti oli paraita, mitä ihmisessä on. Nuo rähisijät olivat melkein poikkeuksetta köyhiä ihmisiä, loisia, joita Ylä-Karjalassa on yhtä paljon kuin sikäläisissä pelloissa kiviä. Ja silloin niitä on paljon.

Näillä loisilla ei ollut muuta omaisuutta kuin lapsia. Vaistomaisesti he vainusivat, että köyhiä kaikissa poljetaan. Siis välttämättömästi myös koulussa. Sentähden he olivat auttamattoman epäluuloisia ja uskoivat kaikki, mitä heidän lapsensa opettajasta puhuivat. Ja kun hekin rakastivat lapsiaan, tahtoivat he niitä omilla aseillaan opettajaa vastaan puolustaa. Se siis pohjalta oli vain lapsirakkautta tuo rähinä.

Ja semmoisena Hannes sitä ihailikin, niin paljon ikävyyttä kuin se hänelle tuottikin.

X LUKU.

Muutamana iltapäivänä korjaili Hannes kamarissaan oppilasten laskuvihkoja, kun eräs nuorekas hyvin korea mies pyörähti sisälle. Hannes nosti silmänsä työstään.

Mies teki hyvän päivän, istui käskemättä ja alotti pakinan:

— Opettaja ei minua tunne. Mutta siltikin minä olen tuttu.

— Kuka sitten?

— Holopaisen tuleva vävy, jolle opettaja kirjeen kirjoitti.

— Vai niin.

Hannes kävi antamaan kättä.

— Ja nyt isäntä Holopaiselta terveisiä. Hän pyytää opettajaa puhemieheksi tyttärelleen ja minulle.

Opettaja hämmästyi.

— Puhemieheksi?

— Niin. Sanoi, että kun opettaja pani asian alkuun, niin vieköön perille asti. Muuten ei kauppaan suostukaan.

Hannes naurahti.

— Jos ei muita vaikeuksia ole, niin sitten kaikki on hyvin… aivan hyvin… kerrassaan hyvin. Sehän on erinomaista, että saatte toisenne. Onnittelen… onnittelen! Ja riemuitsen teidän onnestanne. Sillä minä näin omilla silmilläni, miten paljon Anna sinua rakastaa. Ja ymmärrä sinä häntä arvottaa…! Miksi karkuun lähdit?

Mies punastui ja hätäili:

— Ilkeä on sanoa, mutta minä pelkäsin, että isäntä tappaa minut. Kuulin uhkauksia… että hänellä… hänellä oli jo puukot hiottu ja kirveet teroitettu. Ja… sanonko kaikki?

— Sano pois!

— Sinä yönä, kun pakenin, tuli Anna yöpuvussa hiljaan hiipien tallin yliselle, jossa makasin. Hän oli hätäynyt ja puhui: "Nyt pakene, muuten huomenna olet ruumiina. Tänä yönä voi tapahtua hirveitä. Mutta, rakas Janne, lupaatko vielä palata?" "Palaan… varmasti palaan…", vastasin. Hän meni. Minä kokosin vähät vaatteeni ja laskeusin alas maailmalle mennäkseni. Ja kun minä pääsen muutaman sylen talosta ja katson taakseni, näen isännän hiipivän talliin kirves kädessä. Siis pääsin pakoon viimeisellä hetkellä… juoksin… juoksin… Teinkö väärin, kun pakenin?

— Etpä tehnyt.

— Miksi Annan viettelit?

— Hyvä… rakas opettaja! En minä Annaa vietellyt… Anna se kaikki keksi ja neuvoi. Minä kyllä lauloin ja soitin viulua. Mutta ei aikomukseni ollut talosta tyttöä ryöstää… Anna rupesi minua ajamaan kaikkialla takaa. Olin minä tallissa… hän tuli sinne tuomaan varsoille leipää. Olin minä niittämässä… hän tahtoi olla minun haravanaiseni. Olin minä kyntämässä… hän tahtoi olla lehmiä vahtimassa kesantopellolla. Olin minä missä tahansa… hän oli aina kintereilläni. Hän oli kuin lumouksessa. Jokaisen täytyi se huomata. Ja niin sen näki isäntäkin. Silloinkos vaino alkoi! Ensin sievästi ja hillitysti. Sittemmin yhä rajummin. Nyt jouduin minä Annan lumoukseen. Minun täytyi totella. Vereni vapisi pelosta, mutta minä olin hänen vallassaan. Jos missä liikuin, oli aina Anna silmissäni. Näin metsässä jokaisen puun takana Annan, näin hänet jokaisella pellolla leikkaamassa, jokaisessa karjassa lypsämässä, joka polulla, joka pensaassa… yöllä ja päivällä. Kun sitten hän itse todellakin tuli lähelleni, kuumenivat vereni kuin olisin pudonnut lämpöiseen veteen ja minä menin aivan tahdottomaksi ja tottelin hänen pienintäkin viittaustaan. Ellen olisi ollut lumouksessa, olisin kyllä tehnyt lopun siitä isännän kiusaamisesta. Olihan hän lapsensa isä. Mutta minä voin sanoa, että minä en voinut… en voinut, vaikka pelkäsin ja käytöstäni isäntää kohtaan kaduinkin. Mutta meille molemmille pitää antaa anteeksi: me olimme lumotut. Sellaista kai se on rakkaus. Siinä on tulta, joka palaa, vaikka sille olisi satakin sammuttajaa. Mutta se on sydäntäni karvastellut, että Annan vanhemmatkin ovat luulleet minun olevan vain tavallisen yönjuoksijan, joka synnin perässä juoksee. Jotain parempaa se kuitenkin oli kuin riettautta. Enhän muuten olisi takaisinkaan tullut.

— Huomaan että olet kelvollisempi kuin aluksi luulinkaan.

— Luuleeko opettaja, että Anna vain raakaa yönjuoksijaa olisi niin suosinut? Ei toki. Pois se! Eihän hän ole sellainen nainen. Mutta kun hän rakastaa, niin hän rakastaa, eikä sille kukaan voi mitään. Niin hän itse sanoo. Ja niin minäkin uskon. Ja sanon samaten.

— Rakastatko sinä Annaa?

— Muutenko tässä olisin? Mutta enhän minä aluksi olisi rohjennut lähestyäkään sellaisen suuren talon ja sellaisen jäykän isännän tyttöä… ja ainoata tyttöä…

— Niin, niin. Kyllä ymmärrän. Mutta pääasia on se, että sinä rakastat Annaa?

— Rakastan.

— Ottaisitko hänet nytkin vaimoksesi, vaikka hänen mukanaan et saisi penniäkään?

— Ottaisin.

— Teetkö valasi sen päälle?

— Teen… varmasti teen.

Hannes otti raamatun ja teetti miehellä valan. Mies vannoi opettajan sanojen mukaan.

— No nyt minä rupean puhemieheksesi.

— Eikö opettaja lähde sinne Holopaiseen, niin siellä tehdään kirjat valmiiksi?

— Onko isäntä minulle vihainen?

— Ei ole. Kummastelee vain sitä, että miten te nuoreksi mieheksi olette viisas…

— Elkääpä imarrelko!

— Ja teitä minunkin pitää sydämeni pohjasta kiittää onnestani… ilman teitä en olisi Annaa koskaan saanut… minä kiitän… kiitän…

Miehelle tulivat vedet silmiin ja vielä käsi opettajan kädessä astui hän ulos koulutalosta.

He lähtivät Holopaiseen.

XI LUKU.

Hannes oli menossa rovastilaan mukanaan Holopaisten naimapaperit. Pappila oli jonkun matkaa kirkolta korkealla kummulla, ympärillä hyvin viljeltyjä peltoja, niittyjä, lehtoja, vähän ulompana havumetsää. Ja sitten kahdelta puolelta ottivat silmään suuret selät lukemattomine saarineen ja salmineen, lahtineen ja niemineen. Luonto tässä oli aina juhlallinen ja aina mielikuvitusta nostava, olipa se sitten kesän luovassa vihreydessä ja elävässä kukoistuksessa tai talven harmaissa pakkasissa, jolloin kylminä öinä revontulet hohtavat ja valju kuu jäätyneisiin hankiin kimaltelee. Sillä tässä näki silmä aina vaihtelua, näki aina erilaisia värejä ja suhdallisia ääriviivoja. Kaukana oli tästä paikasta erämaiden yksitoikkoisuus, niin kaukana, että taitelijan silmä tällä kummulla olisi viettänyt yhden elämänsä nautintorikkaimpia hetkiä.

Piispakin oli tarkastusmatkallaan paikkaan lumoutunut ja kehottanut pitäjäläisiä kummulle Jumalan ylistykseksi rakentamaan pappilan. Pitäjäläiset kiitoksesta lumoutuivat piispaan ja lupasivat laittaa.

Se tehtiinkin uudenaikainen, huvilamainen, jossa oli neljä lipputankoa ja kookkaat parvekkeet. Siinä olivat suuret salit, niissä paneiliseinät, terrakottauunit ja kattokoristeet oikeata taidetta.

Pitäjän muuten liiankin kuiva ja kova vaatimattomuus oli tässä unohtanut itsensä ja Jumalan ylistykseksi pusertanut itsestään vavahtelevin käsin ja verta vuotavin sydämin ensi luokan korutemppelin näille nälkämaille.

Tuohon ihmeellisen ihanaan luontoon sopi rakennus kyllä mainiosti kuin taivaasta lähetettynä, sillä Luoja itsekin oli tässä ruvennut juhlatuulelle ja henkäissyt maan päälle kappaleen taivaallista kauneutta.

Mutta kun pappila valmistui ja loistossaan auringon valossa ui siellä ylävällä kummulla ikäänkuin hymyillen ottaen vastaan ihailuja, kirosi pankki-Holopainen sen ensi kerran nähdessään. Ja koko se ryhmä, jonka etunenässä hän seisoi, kirosi mukana. Siitä päivästä he olivat sen ihanan pappilan veriviholliset. Sillä he itse asuivat tuvissa, joissa ovet olivat kuin tallissa ja uunit rakennetut omin käsin oman pellon liioista kivistä. Tätä pappilaa tehtäessä oli mestaria idästä ja lännestä.

Pankki-Holopaisen leppymättömän vihan pappilaa kohtaan oli rovastikin pian saanut kuulla. Hän ja Holopainen olivat siitä lähtien pitäjässä kuin kaksi tähteä taivaalla, jotka paistavat eri aikana vuorokaudesta. Rovasti luki itsensä aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta Holopaisen ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä.

Hannes seisahtui kummissaan pappilan rappusilla luontoa ihailemaan. Sillä vaikka oli jo syksy, oli maisema yllättävän kaunis. Rakennus salasi suuruuttaan näin avaralla ja avonaisella paikalla.

Hannes tuli komeaan eteiseen, joka ikäänkuin kuohui vaatetavaraa. Ja nyt hän huomasi lähteneensä liian yksinkertaisessa asussa tällaisiin vieraisiin. Sillä hän oli harmaassa sarkapuvussa, ilman kiillotettua kaulusta ja saappaiden varret housunlahkeiden päällä.

Eteisessä Hannes ryki ja ryki, sillä kaikki oli hiljaista eikä ihmistä näkynyt missään. Viimein saapui palvelija, joka osotti Hannesta menemään pihalta toisesta ovesta kansliaan, sillä nyt hän oli muka tullut "väärälle puolelle."

— Tämä on herraspuoli, neuvoi palvelija lopuksi.

— Mutta enköhän saisi täältäkin tavata rovastia? kysyi Hannes naurahtaen.

Palvelija avasi oven rovastin työhuoneeseen. Siellä keinutuolissa istui suuri mies, jolla oli aivan lumenvalkoinen tukka, nenällään kultakehyksiset rillit, päällä valkoinen silkkiliivi ja jalassa vaatekengät. Hän oli syventynyt sanomalehden lukemiseen. Se lehti näkyi olevan "Hufvudstadsbladet".

Palvelija alkoi puhua ruotsinkieltä.

Rovasti havahtui. Pani pois sanomalehden ja niisti nenänsä. Hienoissa valkoisissa käsissä loisti useita sormuksia, kun hän nenäliinaansa kaavamaisilla liikkeillä avasi.

Kaikki ympäristö oli ylellistä ja komeaa kuin kaupungin suurimmissa herrastaloissa. Hannes, joka tuli puutteen ja yksinkertaisuuden, alastomuuden ja töryn keskeltä, hiukan vavahti tätä arvaamatonta korskaa.

Hän kumarsi syvään ja esitteleytyi. Rovasti oli noussut, katsoi tarkastavasti Hanneksen sarkapukua ja saappaita, joiden varret olivat housunlahkeiden päällä, vetäsi sieraimiaan, viittasi kädellään istumaan ja painautui takaisin tuoliinsa ja venytti pitkään:

— Vai Orjasaaren uusi opettaja…

Ja sitten hetken takaa:

— Tervetuloa.

Nyt tarkastelu jatkui ja terävä katse uudelleen kulki Hanneksen kengistä hänen hiuksiin asti.

Sitten rovasti nosti nenäliinan taskustaan, kieputti sitä hetken ja huone täyttyi Kölnin veden lemusta.

— Oletteko käynyt seminaarin?

— Olen.

— Eikö mitään muuta opistoa?

— Kansakoulun ja viisi luokkaa lyseota.

— Miksi ette käynyt lyseota loppuun?

— Ei ollut varoja.

— Mikä oli isä?

— Pohjanmaalla pieni tervanpolttajatilallinen. Rovasti taas kieputti nenäliinaansa ikäänkuin olisi karkottanut pois tervanhajua.

Hannes punastui. Tämä vastaanotto oli liian loukkaava.

— Pohjanmaaltako tänne tulitte?

— En. Olen ollut aina suvet kauppapalveluksessa ja talvet koulussa. Nyt olin suvea sen entisen kauppaisäntäni luona Etelä-Karjalassa.

Hannes tahtoi toimittaa asiansa niinpian kuin mahdollista. Ja otti esille pankki-Holopaisten paperit.

Mutta nyt vasta rovasti hämmästyi. Naurahti sitten ivallisesti ja sanoi:

— Taidatte olla pankki-Holopaisen ystävä?

— Minä olen jokaisen koulupiirini ihmisen ystävä, vastasi Hannes.

Vähän kuumaa verta nousi rovastin kalpeille kasvoille. Mutta hän oli vaiti.

Asia toimitettiin kylmästi ja virallisesti. Rovasti ei puhunut mitään muuta kuin kaikkein välttämättömintä. Hannes heitti hyvästin ja poistui.

Rovasti ikkunastaan katsoi häntä ja tuumi puoliääneen:

— Siinäkin yksi puoliherra… hm… hm… Tulee ensi tervehdykselle sarassa, saappaan varret housujen päällä, ei kaulustinta kaulassa eikä siinä kaulahuivia. Ja… ja pitäjän suurimman raakalaisen talonpojan tytön puhemiehenä, tytön, joka on laittanut aviottoman lapsen omalle rengille. Se on jo huutavaa sivistyksen puutetta, jota vain kansakoulunopettaja osaa tarjota pitäjänsä rovastille…

Rovastin täytyi ääneensä nauraa. Niin hassunkurista se hänestä oli, niin paksua, niin kymmenkertaisesti paksua… niin niin niin…

Ja hänen silmiinsä tulvahti kokonainen lauma tyhmännäköisiä miehiä, jotka kesäkuumassa poutasäässä kaupungissa käydessään maleksivat sateenvarjo kädessä ja kokokalossit jalassa ja kotikutoiset puolivillaiset vaatteet päällä.

— Ne ovat niitä kan-sa-kou-lun-opet-ta-ji-a, venytti rovasti.

Sitten hän painautui lukemaan uudelleen "Hufvudstadsbladetin" Samin mehevää kooseriaa.

Hanneksesta tuntui helpottavalta, kun pääsi ulos syksyn viileään ilmaan. Tämä pappila… ja tämä pappi muistutti hänelle jotain hienon hienoa pankkiiria, josta hän jossakussa romaanissa oli lukenut.

Niin kylmä kuin saframinkeltainen kulta ja niin suljettu kuin timantti rasiaansa oli tämä hengen mies korulinnassaan. Huh! Siellä sisällä puhalsi kuin kylmä tuuli vastaan yhteiskunnan pieniä ja vähäväkisiä.

Jos Kristus vielä kulkisi maan päällä halpana ja paljain jaloin, niin varmaan hän jäisi tuon pappilan oven taakse, mietti opettaja.

Samassa muisti Hannes oman kotipitäjänsä kirkkoherran ja miten sen usein tapasi pihalta hihat ylös käärittyinä taputtelemassa hevostensa turpaa tai jakamassa suolaa lehmille.

Mutta tämä…! Oih…! Tämä oli Hanneksesta enemmän kuin yllätys…

Hän oli kiivastunut ja veri voimalla juoksi hänen suonissaan.

Mutta samalla hän hillitsi itsensä. Ehkä hän tuomitsi väärin. Ehkä pinta petti ja ehkä rovasti oli nöyräkin Herran palvelija.

Hannes muisti raamatun sanat:

— Ihminen näkee sen kuin silmiin sattuu, mutta Jumala katsoo sydämeen.

Kun Hannes palasi Holopaiseen, tuli isäntä vastaan naurun kure suupielessään ja sanoi:

— No nyt näitte meidän piispan.

— Näin.

— Miltä näytti?

— Komealta.

— Niin minäkin uskon. Taivaan suuruus näkyy jo sen palvelijoissa maan päällä.

He menivät tupaan.

— Lupasiko panna kuulutukseen? kysyi isäntä tuvassa.

— Lupasi.

Emäntä, Anna ja vävy riemusta loistivat. Mutta isäntä sanoi opettajalle:

— Me lähdemme tänne toiseen tupaan.

He menivät ja siellä puhui Holopainen:

— Vävy ja minä emme oikein vielä hyvin sovi samaan tupaan. Mutta kyllä kai se ajan mukaan muuttuu.

— Sen täytyy muuttua, jos mies on rehti mies. Holopainen nosti pöydälle suuren viinapullon ja sen viereen puupikarin. Kaatoi sen täyteen ja käski opettajan ottaa.

— Ei, hyvä isäntä. En ollenkaan karvaita nauti.

— Vai niin.

Holopainen itse kumaisi pohjaan, kaatoi uuden ja taas yhdellä siemauksella tyhjensi pikarin.

Verta nosti pian viina hänen poskilleen ja hän tuumi:

— En minäkään pidä tapanani nauttia. Mutta tällaisessa suuressa perhejuhlassa… pitää ottaa… tuntuuhan se kovin iloiselta… kun saa… vävyn…

Holopainen pahasti irvisti. Hannes ymmärsi, että se on mielen katkeruudesta, kun isäntä juhlii.

— Se on linna, jossa meidän pappi asuu. Silloin alkuvuosina kun siihen muutti — hän on siinä ensimäinen asukas — otti minut kahdenkeskiseen ripitykseen. Sanoi kuulleensa minun rakennusta vihaavan. "Onpa minusta liika ylellinen", vastasin. "Luuleeko Holopainen minulla olevan tässä sen suuremman huvin asua kuin teillä siellä omassa matalassa tuvassanne, jonka iso-isänne kuuluu rakentaneen", jatkoi. "Niinpä luulen", ehätin sanomaan. "Siinä on isäntä aivan väärässä. Minun täytyy saada asua tällaisessa, kun olen siihen tottunut. Isäntä on taas tottunut omaan tupaansa ja viihtyy siinä. Molemmilla on huvi aivan sama. Heittäkää pois mielenne katkeruus", selitteli. Mutta minä sanoin: "Miksi on rovasti niin ylelliseksi totutellut?" "Nähkääs, minä olen jo viidennessä polvessa herras- ja virkamiessukua. Minun isäni oli rovasti ja hänen isänsä rovasti ja taas hänen isänsä rovasti ja hänenkin isänsä rovasti." Naurahdin sillä rovastisakilla, mutta hän jatkoi: "Minut jo pienenä lapsena totutettiin ylellisyyteen. Ei ole siis minun vikani. Ja onhan Holopaisella omaisuutta, laittaa pois myös itselleen komean talon, niin ei tarvitse pappia kadehtia." "Omillaan kun pappikin laittanee, niin kukapa kadehtii", vastasin. Silloin jäi puhumattomaksi.

Holopainen kaatoi taas viinaa ja joi.

— Ja sen uuden pappien palkkausjärjestelmän ne toivat tähän pitäjääseen kuin nauraen vain.

— Miten niin?

— Ei tätä rovastia silloin ollut, mutta olisihan tämä voinut asian peruuttaa, kun kuuli sen nurinkurin käytellyn. Mutta oli tässä kappalaisena muuan Plumkren silloin ja se oli näppärä herra. Oli kirkonkokous asiasta. Siinä kysyttiin seurakunnan mieltä, hyväksyykö se uuden palkkausjärjestelmän vai eikö. Siinä järjestelmässä oli monemmoisia pykäliä. Ja pappi mukaan haastoi suun täydeltä. Ukot siinä miettivät ja miettivät. Tuskin alkuunkaan pääsivät punnitsemisessaan, kun pappi kysyy: "Hyväksyykö seurakunta uuden järjestelmän?" Ei kukaan puhu mitään, sillä ei kukaan ollut vielä ehtinyt asiaa miettiäkään. "Ei kukaan vastusta. Se on siis seurakunnan yksimielinen päätös", puhuu pappi ja lyö vasarallaan päätöksen valmiiksi. "Ei tuota… ei tuota… pitää äänestää", hätäilevät isännät. Kinastuksen jälkeen äänestetään. Silloin joku puoltaa uutta, mutta kaikki muut ovat vastaan. Asia menee korkeampiin virastoihin. Ja sieltä tulee päätös, että seurakunta itse on yksimielisesti uuden palkkausjärjestelmän hyväksynyt. Nyt ukot ihmeissään! Valittavat kuvernööriin ja pyytävät uutta kirkonkokousta, jossa asia perinpohjin tutkittaisiin ja punnittaisiin. Vastataan, että kirkkolain mukaan ensimäinen päätös on sitova eikä mitään uutta kirkonkokousta tarvita. Niin me saatiin uusi palkkausjärjestelmä, joka on meille talonpojille koko joukon raskaampi kuin entinen.

— Kaikki siis riippui suomalaisen talonpojan hitaasta järjenjuoksusta.

— Niin, juuri niin. Opettaja on ensimäinen virkamies, jonka minä olen tavannut, mikä ymmärtää talonpoikaa… Meitä ne kaikki muut ovat nylkeneet ja nylkevät. Tuosta samasta palkkausjärjestelmästä jäi kuitenkin tänne minunkin liivini alle jotain… jotain, joka toisinaan papin nähdessäni ajaa veret raivoon… Jäi minun ja monen muun liivin alle… Ja sitä katkeruutta eivät papit ole yrittäneetkään huojentaa… aina kiskovat viimeiseen penniin asti, minkä suinkin järjestelmä myöntää.

Hannes naurahti. Hän meni, laski kätensä isännän olkapäälle ja katsoi häntä syvästi silmiin. Ja puhui:

— Ettekö tunne ketään muuta, joka nylkisi ja pettäisi lähimäisiään?

— Tunnen kyllä. Mutta eivät ne sitä tee Jumalan sana suussa. Ja siinä on ero.

— Voipi olla. Mutta ahneus on aina ahneus, harjoittipa sitä pappi tai maallikko.

Holopainen nousi pöydästä ja meni kaapilleen. Selaili siellä papereita, joista erotti kokonaisen tukun pois. Sulki sitten kaappinsa ja tuli Hanneksen luo.

— Tässä on kimppu köyhien ihmisten velkakirjoja. Lainat on annettu jo isän aikana. Mutta velkakirjat on minun toimestani uudistettu. Nyt ne vävyni kunniaksi ja tyttäreni naimisiinmenon muistiksi viskaan tuonne palavaan uuniin. Ja sitten ne on kuitattu. Sinne menee tuhansia…

Samalla hän heitti paperit uuniin, jossa liekki ne kohta joka puolelta saartoi. Ne hulmahtivat suureen loistavaan paloon, joka ikäänkuin riemuitsi niiden köyhien, raukkain puolesta, joiden raskaat velkataakat se hävitti.

— Minä tunnen ytimissäni, että tämä kova kohtaus on minulle lähetetty sen suuremman kädestä. Emäntäni minut havautti ymmärtämään, miten moninainen on synnin jälki…

Holopainen istui tyynesti pöytään, vaikka huulet värähtelivät ja äänikin oli katkera. Hannes vuorostaan nousi ja meni isännän luo.

— Suvaitseeko isäntä, että minä saan sanoa teitä ystäväkseni? Jos sen sallitte, niin siitä ylpeilen.

Holopainen ojensi suuren kätensä, joka mielenliikutuksesta vavahteli Hanneksen kädessä.

— Hyvin mielelläni.

Isäntä siirsi kaappiin pullon ja pikarin.

— Saako vävy oman elämisen? kysyi Hannes.

— Saa.

— Ettekö häntä vihaa?

— Koetan rakastaa…

— Nyt on autuus tapahtunut tällekin huoneelle. Olette kuin publikaani Sakeus.

Hannes lähti. Mutta mennessään hän sydämessään melkein ylpeili. Tänä päivänä hän oli saanut kauniin sielullisen voiton. Hän oli tehnyt jotain suuremmoista, josta hedelmät vielä vuosien takaa kasvavat: Pimeän kansan johtajan oli hän voittanut ystäväkseen.

XII LUKU.

Koululla kuhisi väkeä mustanaan. Oli köyrisunnuntai-ilta. Sen sunnuntain ilta, jolloin kylillä tavallisesti remuilevimmat vuoden tanssit pidettiin, juotiin viinaa ja renttuiltiin kaikella mahdollisella tavalla. Tällöin vanhan tavan mukaan oli ikäänkuin sallittua antaa valta kaikille niille taipumuksille, joita sentään muulloin muiden nähden osattiin hävetä. Takalistomaatkin tarvitsivat jonkun päivän vuodessa, jolloin inhimillinen luonto purki tokeensa ja räiskyen tulvasi yli senkin, jota täälläkin sopivaisuudeksi ymmärrettiin.

Juuri tämän päivän oli Hannes valinnut siksi päiväksi, jolloin hän aikoi tehdä kiivaan ryntäyksen yönjuoksua vastaan. Kaikkia hän oli kutsunut koululle kokoon sekä vanhoja että nuoria. Tuli hyvin pilkallisena Juuso Kallio, tuli iloisena ja myhäilevänä isäntä Karvinen, tuli virsikirja ja siniraitainen nenäliina kourassa emäntä Karvinen, tuli paljon isäntiä ja emäntiä, tuli vanhoja, tuli keski-ikä ihmisiä, tuli, tuli. Mutta nuoriso ei tullut. Ei tullut nuoriso, jolle Hannes etupäässä kutsunsa lähetti, se ihmisikä, jonka veressä yönjuoksun hapatus kuohuen kävi.

Hannes ymmärsi, että tämä ei ollut se yleisö, jota hän etupäässä oli tarkoittanut. Ja hänelle kerrottiin, että nuoriso on laittanut suuret köyritanssit muutamaan taloon ei kovinkaan kaukana koululta. Se talo oli huonossa huudossa ja sen talon tyttäret vieläkin huonommassa.

— Me lähdemme myös sinne, sillä siellä on juuri se paikka, mistä yönjuoksun vastustaminen pitää alotettaman, puhui Hannes ja painoi rohkeasti hatun päähänsä.

Yleisö ymmärsi, että tästä tulee jotain hyvin hauskaa ja seurasi mielellään mukana. Niin lähti vanhoja ihmisiä puoli sataa Hanneksen seurassa koululta tanssitaloon.

Mutta nuoriso ei antanut itseään pelottaa. Nauraen se otti vanhat vastaan. Se hyvin tiesi, että vanha tapa oli sen puolella, että ikimuistoisista ajoista asti oli yhtä vimmatusti tanssittu köyrisunnuntai-iltana kuin jouluna hartaina kirkossa istuttu. Se kuului sen päivän luontoon. Nämä ikä-ihmiset ja heidän isänsä ja äitinsä pitemmälle kuin hautausmaan hautataulut tunsivatkaan olivat silloin tanssineet, remuilleet ja räiskyvään humuun uuvuksiin asti uppoutuneet. Miksei nyt? Miksei? oltiin valmiina voimakkaina huutaen kysymään.

Hannes kohtasi hyvin paljon nuoria pilkallisia kasvoja, jotka nauttivat siitä, että opettajakin oli tänne tullut. Mutta kukkona ivaajien keskellä keikkui Maikki Karvinen ja iski silmää toisille nuorille Hannesta osotellen.

Sen huomasi Hannes ja sentähden oli tupa tuokion sysimusta hänen silmissään. Täällä oli jo tanssittu hyvä aika, joten oli kuuma ja rasvainen ja hikinen ilma.

Nyt kaksi viulua yltyi soimaan kiivasta polkkaa. Pari toisensa jälkeen lähti pyörimään ja kohta oli koko tupa kuin hyppelevä intiaanileiri. Tuossa meni poika ja tyttö, tuossa kaksi tyttöä, tässä taas kaksi poikaa ja tuolla lensi vimmatusti yksinään rypäs puolikasvuisia miehenalkuja. Kaikkien sääriin virma ajautui, sillä viulut kutsuivat tanssiin niin kiusaavan viettelevästi. Tuvan ilmassa oli jotain lämmintä hekumaa, lattia tömisi, seinät vastailivat, katto kumisi, koko kymmensyltäinen tupa vavahteli ilosta. Kuka tässä jaksoi vastustaa verensä vanhoja muistoja, jotka kiusaavina nousivat päähän ja veivät mennessään niihin aikoihin vanhempiakin, jolloin jalka oli jäntevä ja norja, poski lämmin ja otsa rypytön? Entiset nuoruuden köyrisunnuntai-illat iloineen nousivat menneiden aikojen kätköistä kuin eilispäivän tapahtumat ja nyt taas silmien edessä vereksinä hurmasivat. "Oltiin sitä ennen nuoria mekin, eikä olla liian vanhoja vieläkään", ajateltiin vanhempienkin joukossa. Ja yksi ja toinen pari irtausi sieltäkin tanssiin. Kaikista ensimäisinnä Karvisen isäntä muutaman nuorekkaan emännän kanssa. Etsittiin nuoruutensa rakastettuja ja vielä tahdottiin niiden kanssa viettää yksi huimaavan ilon hetki ennenkuin palattaisiin ainiaaksi takaisin arkipäivien harmaisiin huoliin.

Tuolla nurkassa ryypittiin viinaa, täällä istuivat pojat ja tytöt sylitysten. Tuossa nosteltiin tanssivien tyttöjen hameita, jotta sukanvarret paljastuivat. Siellä loukossa iskettiin korttia ja kiroiltiin. Nyt on köyri… nyt on köyri… nyt on köyri… kävi kuin humaus läpi kymmensyltäisen tuvan katosta lattiaan. Nyt tanssitaan, nyt lauletaan, nyt riemuitaan täysin sieluin… täysin rinnoin… hiiteen ja hornaan opettaja, joka meiltä ilon ryöstää aikoo…

Näin ajatteli tuvan ihmisjoukko melkein kuin yksillä aivoilla.

Karvisen emäntä paineli rintaansa ja lähti voivottaen pois. Pihalla hän alotti laulaa virttä.

Juuso Kallio katsoi ilosta humaltunutta ihmisjoukkoa, sitten opettajaa, joka hyvin kalpeana koetti vältellä tanssivien työntelyjä. Ja Kallio nauroi sydämensä pohjasta.

Opettaja huomasi, että tässä tarvittiin hänen puoleltaan kymmenen miehen rohkeus ja voima. Nyt oli se juhla ylimmillään, jolloin Orjasaaren kansa orjana uhrasi itseään voimakkaammille intohimoilleen, se pakanallinen juhla, jolloin pakanuus noiden ihmisten sydämistä vielä päivän valoon uskalsi tulla. Ja Hannes harmitteli, että juuri hän oli tuonut vanhemmatkin tänne tanssimaan.

— Olisiko viisainta hänen siirtää toiseen tilaisuuteen puuhansa? mietti hän.

Mutta samassa hän huomasi, miten Maikki Karvisen silmä nauroi hänellä ja miten humalaiset nuoret miehet retuuttivat muuatta piikatyttöä. Yht'äkkiä tanssi taukosi ja soitto lakkasi. Oli väliaika.

Hannes nousi tuolille huoneen perällä, levitti kätensä ja huusi:

— Nuoret ja vanhat! Tässä välillä muuan sana. Syntyi hiljaisuus ja kaikki häntä katsoivat. Väki alkoi keräytyä oven seinälle ja sivuille, jotta keskilattia ja tuvan perä tyhjeni.

— Tämä juhla, jota nyt vietätte — Hannes jatkoi — on alkuaan pakanallinen juhlapäivä. Esi-isämme viettivät sitä Kekrin eli karjanjumalan kunniaksi. Tämä vanha tapa on muuttanut meillä tämän kristillisen sunnuntaipäivän karjanhoitajain eli palvelijain vuosipäiväksi, sillä nyt he vuoden töistä vapaina saavat iloita ja viettää vapaan viikon.

— Niin saadaankin, vastasi raikuvasti joku nuori mies.

— Ja nyt te tanssitte ja soitatte. Sitä en ensinkään moiti. Mutta sitä moitin, ett'ette heittänyt oven ulkopuolelle viinapulloja, kortteja, mielen irstautta, raakuutta… Jos näin jatkatte aamuun asti, niin olen varma, että tänä yönä tehdään töitä, joita saadaan läpi elämänsä katua ja josta lopullista tiliä tehdään käräjäpaikalla. Syntyy tappelujuttuja, syntyy lapsenruokkojuttuja…

Juuso Kallio kuiskasi jotain oven suussa Lois-Maijan korvaan. Tämä hiipi seinäviertä huoneen perälle ja hiljaan Hanneksen huomaamatta asettui hänen tuolinsa sivulle nauravin naamoin. Näin sai Hannes Lois-Maijasta ikäänkuin taistelutoverin, sillä muita huoneen perällä ei ollut.

Hannes jatkoi:

— Säädyllinen tanssi ja säädyllinen ilo on kyllä sallittava. Mutta koulupiirinne opettajana panen jyrkän paheksumisen tätä tällaista remua vastaan.

Koko ihmisjoukko yltyi nauramaan, sillä Lois-Maija teki jonkun hullunkurisen kujeen siinä opettajan sivulla eikä Lois-Maijan maine kylässä ollut paraita.

Nyt huomasi Hannes Lois-Maijan. Kiivaasti siirsi hän tuolinsa toiseen paikkaan ja kielsi Lois-Maijan tulemasta siihen.

— Koulun väkeä on Lois-Maijakin, aivan saman talon väkeä, vastattiin nauraen joukosta.

— Sovittehan koulullakin yhdessä, huomautti pirullisesti Juuso Kallio.

— Ja hyvin sovimmekin, lisäsi Lois-Maija ja räjähti nauramaan.

Koko tupa taas nauroi. Hannes oli kuolemankalpea. Hänet oli viattomasti häväisty tämän ihmisjoukon edessä, hänet, joka lähti irstautta näistä pois ajamaan. — Minä kiellän Lois-Maijan tulemasta tähän ja tulemasta enään koululle, kivahti Hannes posket tulvillaan verta kuin pyrkisi se läpi ihon niistä tippumaan.

— So! so! On minullakin koulutalosta jotain sananvaltaa, kuka siellä on ja kuka ei, puhui Juuso Kallio hyvin nauttien Hanneksen hämmingistä ja asetti rahansa kuin Hanneksen katseltavaksi.

— Minun asunnostani ei teillä ole mitään sananvaltaa ettekä voi minua pakottaa pitämään asunnossani vastenmielisiä ihmisiä. Ja on häpeällistä, että kansakoulunjohtokunnan esimies asettuu täällä pimeyden voimien puoltajaksi…