PERÄKARTANON YLIOPPILAS

Kirj.

K. A. Järvi

Nikolainkaupunki, Waasan Painoyhtiön kustantama, 1893.

Sorto, oikeus, kurjuus, kunto kell' on niistä varma tunto: ovat käsitteitä, jotka vaan käyvät ristiin rastiin ainiaan.

Tutki työt ja alkujohteet, vaikutteet ja niiden kohteet: sulle paljon selvemmäks' käy syyt, jos vaan kärsit, miks' o'ot kärsinyt!

Vaasassa 6/7 93.

I.

Pastori osui viimein Annan huoneeseen. Hän tuli ennemmin kuin Anna osasi odottaakaan. Anna lepäsi vaatteissaan vuoteella peiton päällä.

Anna oli neljänkolmatta vuotinen ja palvellut kauppaneuvos Lindmanilla. Se Anna, joka oli aina ennen laulaen lirutellen kulkenut toimissaan, makasi tuossa nyt kuin kovan käden paiskaamana vuoteella, käden, mikä oli häneen jättänyt jäljen kovuudestaan. Laskeuneet olivat silmät, kalvenneet kasvot, vaalenneet huulet ja laihtunut ruumis. Tuommoiseksi se oli tuo vasta syntynyt poika saanut Annan, joka oli ennen ollut pyöreäkasvoinen, jolla oli veren runsaudesta ollut helakat hehkut poskilla ja huulissa viekotteleva tuoreus. Kadonnut oli ruskeista silmistä, jotka ennen kiihottavasti liikkuivat kuin vainuavalla kissalla, kirkas kalvo ja jäljelle jäänyt samea ja sakea katse, mikä oli kylmän kostea ja minkä voima loppui jo nenävarteen. Ohimoilla oli ennen pitkä hiuskiehkura hyppinyt suloista leikkiään, nyt se oli kyyneleistä kostea ja takkuisena tukkona otsalla. Entinen lirutteleva Anna lepäsi tuossa nyt häpeän hosumana ja kipeissä sielun tuskissa.

Jo ovelta lähetti pastori Annaan paljon merkitsevän katseen. Anna hypähti rajusti ylös, kun pastori tuossa aivan tietämättä ilmautui huoneeseen. Ja häntä tuskautti, että huoneessa oli niin huono järjestyskin vallan päällä.

— Oletteko Anna Tihinen? kysyi pastori.

— Olen, vastasi Anna matalalla äänellä eikä tiennyt oikein, mihin silmänsä pani. Tuo musta puku valkoisine kaulahuivineen oli jotain puhdasta ja hurskasta, mutta samalla Annasta ikäänkuin itsessään tuomitsevaa. Ja pastorin kasvoilla oli niin puhuva ilme, mikä kerrassaan masensi Annan. Häpeän tunne, mikä jo jonkun verran oli tasaunut niiden muutamien viikkojen kuluessa, mitkä lapsi oli elänyt, taas suureni, voimistui ja alkoi jäytämään surun syömiä sydänjuuria.

— Eikö pastori ollut luvannut tulla huomenna? kysyi Anna arasti. Se oli minun tarkoitukseni ja niin minä puhuin asiamiehellenikin…

— Huomenna on minulla toimia, jotta en jouda! Asia voidaan toimittaa nytkin.

Pastori riisui päällysnuttunsa.

Anna sai jo vähän rohkeutta. Pastorin ääni ei silti, vaikka siinä olikin karkea sointu, kajahtunut kovin tylyltä.

— Minä en kerjennyt yhtään valmistautua pastorin tuloon. Täällä on niin paha siivo ja minä itse kuin… kun minä olen ollut niin kipeä.

— Ei sinun tarvitsekaan minua miellyttää. Turha koristeleminen saa turmioon niinkuin sinulle nyt on käynyt. Aikomukseni on ottaa sinut kirkkoon, siksi täällä kotonasi, kun näen sinun olevan kipeän. Ja sitte kastaa lapsi. Jätä nyt maalliset puuhat sikseen ja ylennä rikoksellinen mielesi kaikkivaltijaan puoleen ja anteeksiantavan Jumalan tykö!

Anna kuunteli pastoria sängyn edessä seisoen alas luoduin silmin ja itkevä ilme kasvoilla.

— Mutta kenelle on lapsi? Sano se minulle suoraan, jotta minä saan puhutella isää tässä vakavassa asiassa! Ehkä saan hänet taivutetuksi kristilliseen avioliittoon ja silloin on asia johonkin määrään maallisesti autettu.

Annaa hävetti eikä häpeän tunne ollut vielä koskaan ennen niin raskaasti ja voimakkaasti painunut hänen päälleen kuin nyt tällä hetkellä. Äsken aivan kalpeilla poskilla oli nyt verinen hehku, sydän sylkytti ja silmissä kiilsi kyynelien kosteaa huudotta.

Pastori piti silmänsä kysyvinä Annaan ja tutki asiaa kuin kylmäverisin tuomari. Anna peitti käsillään silmänsä ja pillahti itkemään.

— Että sydämmesi on särkynyt, todistaa katumusta. Mutta käytökselläsi olet jo kerjennyt saastuttaa kristillistä seurakuntaa, sanoi pastori vakuuttavalla äänellä.

Anna itki katkerasti ja ääneen. Pastorin sanat leikkasivat hänen sydäntänsä ja toivat mieleen katkeran surun. Oliko hän kaikkein syntisin raukka maailmassa, jotta oikein muiden täytyi hävetä hänen tekoaan…?

— Sano minulle suoraan, kuka on lapsen isä! Sielunpaimenen virka vaatii, että saan sen tietää, jotta voin puhua hänelle nuhdesanoja, mutta samalla osottaa hänelle velvollisuuttaan sinua kohtaan, sinä syntinen raukka. Jos vielä tahdot peittää rikostasi, niin teet kaksinkertaisen synnin.

Mikä se liekin Annaa estänyt ilmoittamasta lapsen isää pastorille, mutta vaikealta sen ilmaiseminen vain tuntui. Mutta kun nyt pastori noin tutkimalla tutki ja rohkeasti iski asian ytimeen, aristui Anna ja itkun sorauttamalla äänellä tunnusti:

— Se on Lindmanin nuori herra, ja ratkesi taas kovempaan itkuun.

Pastori ei enää puhunut mitään, ei sanaakaan nuhdesanoista isälle tai hänen velvollisuudestaan Annaa kohtaan. Alkoihan vain Annaa ottamaan kirkkoon, jotta sitte voisi kastaa lapsen. Hän käski Annan laskeutua polvilleen eteensä. Anna totteli. Hänen hiuksensa olivat hajallaan ja pakkautuivat tunkeutumaan silmiin. Kyyneleet tippuivat poskille ja rinnat ohuen röijyn alla aaltoilivat voimakkaasta sisällisestä liikutuksesta. Anna tuossa polvillaan ollessaan lattialla kädet ristissä oli sellaisen katuvan syntisen kuva, jotta ei edes pyhinkään sielunpaimen olisi epäillyt hänen katumustaan ja syntiinsä todellista tuntoa.

Annan mieltä helpotti, kun tuo piinallinen tila oli ohitse. Se oli painunut hänen päälleen niin lannistavana, vieläpä iljettävänä. Noiden rumain sanain sisällys ei ollut kadottanut alkuperäisyyttään, vaikkapa ne nyt lausuttiinkin papin värisevällä äänellä. Toimitus oli tuntunut Annasta inhottavalta ja koko sen raskas paino langennut tuon pyhän miehen sanoista yksinään hänen päälleen. Mutta nyt se oli ohitse ja Anna puhalsi jo keuhkoistaan terveemmän ja täyteläisemmän hengähdyksen. Hän siirsi hiuksensa ohimoiltaan ja pyhki kasvonsa, joihin oli jo kerjennyt kuivua kyynelien suola.

Poika makasi vuoteessa löyhästi sidottuna kapaloihin. Silmät toljottivat kattoon. Kun ne liikkuivat, niin ei niitä näyttänyt ohjaavan mikään sisällisempi elämä, vaan siirtyivät vain kuin varjo paikasta toiseen hitaasti ja itsetiedottomasti.

Pastori kysyi, onko kummeja saatavina.

Anna kopautti huoneen sivuseinään merkiksi, että sieltä joku tulisi. Toisella puolella viereisessä huoneessa asui talonväki ja toisella puolella muuan vanha vaimo joka oli aina luvannut käydä Annaa kohentamassa, kun Anna seinään kopauttamalla antaisi merkin. Hän se oli käynyt Annan puolesta pastorillakin. Nyt hän tuli sisälle, ällistyi, kun näki pastorin ja niijasi hänelle.

— Eikö Reeta-Maija kävisi pyytämässä isäntää ja emäntää tulemaan kummeiksi ja myös Annaa ja Aappoa.

Reeta-Maija lähti pyytämään.

Kohta tuli sisälle lihavahko emäntä, niijasi pastorille ja jäi seisomaan oven pieleen. Hänen takanaan tuli isäntä, punapartanen ja punahiuksinen. Hän myös jäi seisomaan oven suuhun ja töllisteli pastoriin. Heidän takanaan oli kesakoinen nuorukaispari, Aappo ja Anna, talon perijät. Tuli vielä muitakin: talon piika ruojuspieksuissaan, Reeta-Maija verestävine silmineen ja talon kuopus, kymmenenvuotinen, räkänenä pojan nulikka. Nämä halusivat päältä katsoa ja olla todistajina lähestyvässä juhlallisessa toimituksessa.

Annalle alkoi jo pahaa tehdä, kun hän niin paljon oli ylhäällä. Ja tuokin läsnä oleva joukko hänen mieltään lannisti. Hän nakkausi vuoteelle makaamaan, sillä ylhäällä ei hän enää jaksanut olla, kun tuntui pyörryttävän. Hän pyysi Reeta-Maijaa panemaan vettä kivikuppiin, joka sen teki. Ja niin oli kastemalja valmis.

Emäntä meni ottamaan lapsen pitääkseen sitä. Pastori nousi istumasta, kokosi kaapunsa ja alkoi toimituksen. Hän kysyi kummeja ja lapsen nimeä.

— Minä olen ajatellut Samulia. Minun veljeni on Samuli ja tehdään hänen kaimansa, puhui Anna. Sitte seurasi kastaminen.

Kun pastori teki poislähtöä, niin kätteli hän hyvästijätöksi kaikki huoneessa olijat. Anna pisti hyvästellessään parin markan hopearahan pastorin kouraan. Emäntä auttoi hänelle päällysnuttua ja Reeta-Maija avasi oven.

— Olisi minulla ollut tuolla antaa isäntäväelle kummin palkasta kahvikuppi, kun tässä olisi kerjennyt valmistaa. Tuo pastori tuli päivää ennen kuin oli pyydettykään. Reeta-Maija jos laittaisi kahvia, niin juotaisiin tässä. Minä olen itse vielä niin pahoin voipa. Päätäkin huumaa, ett'ei tahdo pystyssä pysyä, puhui Anna.

— Ei Anna ota kovin surrakseen, jos nyt on näin käynytkin, lohdutteli emäntä ja oli hyväilevinään lasta. — Pulska poikahan tämä on… ei mikään rahjus.

— Ja se Lindmanin nuori herrako se on tämän isä? kysyi isäntä tosissaan imien sikaaria, jonka Reeta-Maija Annan käskystä oli hänelle hakenut, suupielessään, huulet lujalla ja vasempi silmä puoleksi ummessa.

Anna ei vastannut mitään, ei ollut kuulevinaan, makasi vain lattiaan katsoen.

II.

Kevätpuoli oli talvea kulumassa, kun Samuli, jota Anna lyhentäen nimitti Samiksi, syntyi. Selkeä, kirkas ja kuultava sää ikäänkuin kevensi Annaa hänen alakuloisessa raskaudessaan. Akkunanpielessä hän usein istui ajatuksissaan Samin nukkuessa. Siitä hän näki laajan lumikentän, missä auringon säteet väreilivät silmiin pistävinä ja kiilsivät lumineulojen päissä, joita päiväisin aurinko söi.

Saman kartanon lapsia leikitteli päivät päästään tuossa huoneiden seinustalla, siitä kun aurinko jo oli hivuttanut lumen pois. Siinä ne mellastivat, leikkivät, huusivat ja niiden terve ääni tunkeutui ikäänkuin virkistävänä Annan korviin. Tässä hänen kamarissaan oli niin hiljaista, ummehtunutta ja raskasta; se oli tiivi ja suljettu, jotta siinä lämpökin ikäänkuin liian paksuna majaili, pieni pyyrykkä kun oli. Sitte taas kun Sami alkoi kirkumaan, huusi se, jotta korvia särki, kun ääni ei päässyt hajautumaan pienessä huoneessa.

Väliin Anna itki ja muisteli mennyttä. Nuoreksi oli Anna jäänyt, kun häneltä vanhemmat kuolivat. Aivan pienestä pitäen oli hän ollut vieraissa ja siitä asti kun kynnelle kykeni, oli häntä käytetty työssä. Ensin oli hän kasvanut jumalisen mummon luona, joka ihmisrakkaudessaan oli hänet kaupungilta ottanut hoitaakseen pientä maksua vastaan. Se opetti hänet rukoilemaan ja puhui paljon Jumalasta. Ei koskaan lasna mummon luona Anna pannut nukkumaan siunaamatta itseään. Siellä mummon luona se oli hänen sielunsa hienostunut ja saanut hellempiä tunteita.

Mutta tuskin oli hän kahdentoista vuotinen, kun joutui pois mummon luota ja viskattiin maailman jalkoihin. Milloin oli hän asiatyttönä ravintolassa, milloin lapsipiikana ja milloin minäkin, kunnes sai astua täysi-ikäisen palvelijan toimeen. Hän ei enää rukoillut tai veisannut virsiä, vaan opetteli sunnuntai-iltoina tanssimaan Lindmanin kartanopirtissä renkien ja toisten piikojen kanssa.

Kevytmielisessä elämässään oli Anna päässyt mittansa päähän, kun Sami syntyi. Se oli hänen viimeinen elämänsä aste tyttövuosiltaan, mitkä nyt olivat jääneet vain muistoina kangastelemaan. Hänen sielussaan nyt täällä yksinäisyydessä kamarissaan väliin ajelehti katumuksen väreitä ja uskonnon kaipausta.

Tavallisesti jälkeen päivällisen luki hän virsikirjaa ja itki. Mutta kun hän oli aikansa itkenyt, kuivuivat kyyneleet itsestään. Ulkona ulohtaampana kentällä salvettiin suurta rakennusta. Työmiehet siellä uutteroivat ja rakennus valmistui päivä päivältä. Seinustalla reuhasivat lapset paljasjalkaisina ja kuluneissa ketineissä. Niiden nauru ja rähinä estivät Annaa kovin vaipumasta haikeamielisyyteen. Ilta-aurinko vähitellen aleni heittäen kirkkaan kajanteen luontoon ja kevätpäivän illan helmassa on jotain lohdutusta ja virkistystä yksinäisyydessä huolivalle.

Sen Anna tunsi ja sen mielialan perästä voi hän aivan rakkaasti suudella Samia kätkyeeseen ikäänkuin olisi se ollut hänen toivotuin kalleus. Väliin tuli taas kätilö, joka muuten oli ollut Annalle varsin avulias, puhumaan hänelle Jumalasta. Hän osasi liikuttaa Annan sydäntä ja saattaa hänet toivottomuuden partaalle harhaileinaan tyrkyttämällä Annalle hänen suurta syntiään, Tuollaisten ja ristipäisten tunteiden raatelemana aristui hänen sielunsa ja hän rupesi epäilemään koko elämäänsä. Kun hän muisteli sen viimeisimpiä yksityiskohtia, niin häntä puistautti. Teki jo kerran mieli rytistää Sami yhteen paikkaan kuoliaaksi ja itse juosta suoraan avantoon. Silloin hänen aivoissaan pyöri hurjia, sekalaisia aikeita, mutta viereisestä huoneesta kuului isännän ja emännän tyyni keskustelu — ja hän heräsi huumauksestaan.

Milloin otti hän Samin kätkyestä, hypitti sitä ja lauloi sille, milloin taas se häntä vierotti, ja se tapahtui aina, kun hän muisti elämänsä viimeiset yksityiskohdat. Hän oli silloin kuulevinaan palveluskumppaniensa pilkkaa ja näkevinään renkien ilkeästi irvistelevän hänelle. Kun hänen ollessaan tässä mielialassa kätilö sattui tulemaan postilloineen, saattoi hän kuunnella sitä jonkun hetken tajullisesti, mutta sitte kuului kätilön ääni hänestä etäiseltä huminalta, mikä kuoli omaan kaukaisuuteensa: hän ajatteli aivan toista.

Tällaista hoippuvaa sielun tilaa oli jo kestänyt useita viikkoja, kun ulkoapäin tuli Annalle terveellinen puuska. Hän istui muutamana päivänä tuolilla pöydän vieressä lukien virsikirjaa. Hän oli vasta imettänyt Samin, mikä nukkui. Yhtäkkiä livahti akkunan sivu komea reki ja siinä rouvasihminen, jonka hän tunsi Lindmanin kauppaneuvoksettareksi. Kulkuset enää vain kerran syvemmin kilahtivat ja hevonen pysähtyi kartanon portille.

Anna aristui, jotta veret poskille nousivat. Hän hypähti penkoakseen yhtä ja toista, sillä hän arvasi kauppaneuvoksettaren tulevan hänen luokseen. Mutta mitä varten? Anna tunsi sydämmensä takovan ja vienot vapisun väreet kulkivat ruumiissa.

Ovi avautui. Sisälle astui lihava rouvasihminen, jonka poskilla oli varasto hyvien ruokain ja runsaan unen tuomaa punaa. Hänen muassaan lehahti huoneeseen hyvälle tuoksuvaa lemua ja raikasta kevätilmaa, sillä ovea sulkemaan ei hän ollut niin kiireissään.

— Hyvää päivää, Anna! Kuinka Anna nyt jaksaa? kysyi kauppaneuvoksetar, ja silmäsi Samiin kehdossa.

Anna jo vähän rohkaistui, mutta rouvan tulosta heräsi Sami ja alkoi itkemään. Anna ehätti poikaa tyynnyttämään. Ja hän saikin sen itkusta herkenemään ja siirsi kätkyen huoneen loukkoon. Sitte Anna siirtyi rouvan puheille. Häntä painusti asemansa, jotta ei oikein tiennyt, mihin silmänsä pani. Sami alkoi uudestaan kirraamaan. Rouva katsahti säälivästi Samia tuonne loukkoon ja kysyi Annalta, onko lapsi kärtyinen. Anna myönsi. Hän oli kuin kuumilla kivillä huoneessaan. Suututti Annaa, kun tuo lapsi tuossa porasi ja rouva häntä sitte niin pitkään silmäili.

— Meillä olisi nyt, Anna, pidot. Kauppaneuvoksetar katsoi nyt Annaa tarkemmin ja leuhautti huoneessa nenäliinaansa, jotta siitä leviäisi Kölnin veden haju.

— Jasso pidot, sanoi Anna jotakin puhuakseen ja koetti vetää röijyään tiukemmalle ruumiiseensa rouvan katseiden painosta.

— On tullut kaupunkiin uusi kuvernööri ja herrasväki pitää sille tulijaispidot. Mutta me emme ole löytäneet toista tarjoojaa niin sopivaa kuin Anna. Rouvat ovat ajatelleet, että jos Anna kykenisi siksi.

Anna ikäänkuin oikesi häpeänsä painosta, sillä mieleen tulivat pidot suuret ja loistavat, sellaiset, joissa hän monen monta kertaa oli ollut tarjoojana.

— Kyllä kai minä kykenen, jos vain saan hoitajan Samille, ja Anna tunsi viimeistä sanoessaan punastuvansa.

Nyt alkoi rouva säälitellen puhumaan Samista ja hiukan nuhteli Annaa, että kun Anna viitsi sillä tavalla käyttäytyä. Muuten hän uskoi Samin isäksi heidän entistä renkiään, joka syksyllä oli mennyt merelle. Puhui, että kun se tulisi mereltä, niin laittaisi hän sen ja Annan naimisiin.

Kauppaneuvoksetar huomasi, että Annaa hävetti eikä sen takia jatkanut puhettaan Samista. Mutta hänen mieleensä juolahti, että ehkä Anna ei tuolla pidoissa enää olisikaan sama sukkela ja miellyttävä Anna kuin ennen. Ja hänestä näytti, kun hän oikein tarkkaan katsoi, että Anna oli ilkeämmän näköinen kuin ennen: hiukset hajallaan, rinnat ohuen pumpuliröijyn alla ripuksissa ja hamesiekale huolettomasti päällä. Mutta toisakseen ajatteli kauppaneuvoksetar, että hän oli vain rouvien asiamies, hän saattaisi puhua heille, kelvanneeko Anna enää sille sijalle. Pyysi nyt kuitenkin Annaa valmistaumaan pitoja varten. Näkisihän sitte, olisiko Annasta enää tarjoojaksi.

Anna saattoi avopäin ja yksisillään rouvan aina portille hevosen luo asti. Kauppaneuvoksetar nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi ja reki lähti luistamaan vähäistä katupengertä alas. Anna kiiruhti juoksujalassa sisälle, sillä hän tunsi ulkoilman kovin imeyvän hänen ohuen pukunsa läpi.

Kun hän tuli huoneeseensa, oli siihen ikäänkuin laskeunut joku terveempi, valosampi ja kevyempi ilma hänen mielestään. Siinä vielä hajahti rouvasta jäänyt Kölnin veden lemu ja aurinko, kirkas huhtikuun aurinko paistoi niin selkeänä sisälle. Hänen huoneensa oli päivän laskun puolella ja aivan vapaa alenevan auringon valolle. Ja hänen omasta ruumiistaan oli paennut tuo lyijymäinen raskaus, mikä häntä oli painanut ja sieluaan pakottanut. Siihen virtasi entistä riemua ja keveyttä. Ja mielessä tuntui hyvältä. Hän oli luullut, että kaikki ovat hänet hyljänneet, paitsi kätilö postilloineen, mutta äläpäs — rouvat hakevat häntä pitoihinsa ja pitävät häntä ihmisenä kuin ennenkin.

Kun Sami alkoi itkeä tirraamaan, meni Anna sitä hyväilemään ja lellittelemään. Antoi rintaa, pani kätkyeeseen, soudatti ja lauloi. Samin huuto ei nyt ottanut kipeälle sydämeen eikä katkeroittanut mieltä, sillä Annan ajatukset olivat pidoissa, rouvain suosiossa ja kaikessa hyvässä, mitä siihen oli yhdistettynä.

III.

Niin oli päätetty, että Annan pitää tulla kuvernöörin pitoihin valmistelijaksi ja lopullisesti tarjoojaksi. Anna oli käynyt Lindmanilla ja oli ollut rouvien mielestä silloin, he olivat siellä pitoja puuhaamassa, sillä ne juuri vietettiin kauppaneuvoksen talossa, ollut yhtä sievä kuin ennenkin, vaikka he kauppaneuvoksettaren huomautuksen johdosta oikein hakemalla hakivat Annasta epähienoutta. Kasvot nyt tosin olivat Annalla kalvakammat kuin ennen, mutta siten oli hän tullut rouvien mielestä herraskomiammaksi. Ennen hänen kasvoissaan olikin ollut liiaksi verevyyttä — niin rouvat sanoivat.

Samille oli Anna saanut hoitajaksi muutaman työmiehen vaimon naapurista. Mutta Samin hoito oli häneltä poikkipuoleista, kun hän kulki kahden maan väliä: oman asuntonsa ja Annan kodon. Kun Sami heräsi, alkoi hän itkemään ja itki niin kauvan, kunnes uupui ja nukkui.

Yösydäntä oli Anna vain kotonaan. Pitojen pölläkässä kului häneltä niin aika, ettei hän tiennyt päivästä muuta kuin aamun ja illan. Hän juoksi leipureilla ja kondiitoreissa, kävi kaupungin useimmat viinipuodit, haki, olisiko jo jossain talossa kevään aukomia ruusuntupusseja. Sitte laitteli ruokia, koristeli tarjottimia ja järjesteli niihin leivokset, sanalla sanoen hänen aistinsa ja makunsa täytyi ensin käydä tekemässä tarkastusta kaupungin ylellisyystavaroista ennenkuin ne tuotiin arvostelevan areopaagin, rouvajoukon, eteen. Rajaton luottamus oli rouvilla tässä suhteessa Annaan, sillä he tunsivat hänen aistinsa mallikelpoiseksi.

Väliin vain näitä Annan homman huumaamia hetkiä raskautti nuoren herran, Samin isän, näkeminen. Se paremmin karttoi häntä nyt, ei sanaa vaihtanut, ja varsinkin, kun Anna oli kauppaneuvoksettaren parissa, oli se ärtynen, jos sattui tulemaan samaan. Kahta ahkerammin kulki nyt nuori herra ulkona koirineen kuin ennen pitkissä, kiiltovartisissa saappaissa ja koiraparia taluttaen. Häntä sanottiin tylsämieliseksi, mikä ei pystynyt mihinkään. Ei hän viettänyt iloista ravintolaelämää kuin useimmat kaupungin nuoret herrat, vaan oleskeli tavallisesti yksinään ulkona ja huoneessaan. Koirista hän piti ja hevosista ja rakasteli pukeutua hieman muodeista irtautuvasti. Hänen pitkät, laihat, hiukan kesakoiset kasvonsa olivat kuivat ja silmät tyhjät. Kaupungin nuorten vallasnaisten parissa pidettiin hän pilkkana eikä nuori herrakaan heistä välittänyt. Hän oli umpimielinen ja salvattu koko olemukselleen eikä häntä ulkoapäin näyttäneet tunteet lämmittävän eikä intohimot polttavan, vaan hän näytti sellaiselta, ettei hän yhtään osaa nauttia elämästä eikä ympäristöstään. Siksi kai ei kauppaneuvoksettarellekaan yhtään johtunut mieleen, että Anna olisi saanut Samia hänen pojalleen, Lennart-herralle.

Mutta jonkunlaista kunnioitusta oli Annassa tätä idioottia kohtaan, sellaista, jollaista palvelija aina tuntee isäntäväkeensä herrasmaailmassa. Ja tämä palvelijan kypsymätön arvottamisen tunne se oli suuressa määrässä saanut Annan myöntymään nuoren herran raaoille tavotteluille.

Pidot pidettiin, loistavat ja suuret kuin ikään sopi kaupungin hienostolle. Valikoitu se joukko oli, joka pääsi juhlistamaan kuvernöörin tulijaiskestejä. Kaupungin utelijas väestö kulki akkunain takaa katselemassa ulkopuolellekin häikäiseviä pitoja. Eivätkä ne olleetkaan mitään varjokuvia akkunanverhoissa, joita sieltä näkyi kadulle katsojain silmiin, vaan täyteläisiä, vereviä, nuorentuneita kaupungin herroja ja ompelijattarien luomia rouvasihmisiä. Koko tämä maailma kokonaisena ja ehyenä näkyi kadulle alastomain akkunain läpi ja valon säteilevä häie tunkeutui kauvas ympäristöön.

Illan kuluessa varmistui Anna varmistumistaan käytöksessään. Kun vieraita oli alkanut tulla, oli häntä painanut raskaus, että ehkä jotkut rouvasihmiset, jotka eivät olleet pitoja puuhaamassa, katsovat häntä hyvinkin karsaalla silmällä ja että olisi ollut parasta olla tänne tulematta. Mutta nyt eivät rouvat joutaneet välittämään mitään karvasta ja katkeraa, vaan hymy ja hyvät tuulet paistoivat jokaisen naamasta. Ja Annakin unhotti Saminsa ja nykyisyytensä. Hän vajosi puuhaan ja hommaan, antautui koko sielullaan kiini kesteihin, jotta kaikki hyvin kävisi. Hänen näppärä käytöksensä, särvi runkonsa, musta vaatteuksensa, suuri, valkoinen vyöliina edessä ja lumenmoinen kalpeutensa tekivät miellyttävän vaikutuksen ja synnynnäinen hymy valoi kiillon koko olennolle.

Kesteissä muuten oli Anna kuin kotonaan. Hänen vahvin puolensa ne olivat. Hän osasi oikein sulaumalla sulata kaikkiin valmistuspuuhiin ja sitte itse kesteissä hän ikäänkuin palveli intohimoaan, mikä aina kaipaili suurta ja komeaa. Illanpitkään hän jo punaposkisena hikoili, mutta väsynyt — sitä hän ei tehnyt koskaan.

Yksinään oli Sami saanut olla yönsä, sillä vaimo oli käynyt vain illalla imettämässä. Oltuaan aamulla hetken unen horroksissa Lindmanin kyökissä piikain sohvalla oli Anna, vaikka tuntuikin vastenmieliseltä, ravistanut itsestään unen tähteet ja kiiruhtanut Samia katsomaan. Ja siellähän se kotona poika nukkui rauhassa kuin enkelin suojaamana. Anna imetti Samin, sai hänet uudestaan uneen ja kiiruhti takaisin Lindmanille, sillä järjestys oli saatava takaisin kauppaneuvoksen talossa, ja rouva oli tähän Annaa erityisesti pyytänyt.

Tanssittaessa oli ohkaista pölyä kokoontunut joka paikkaan loistavassa salissa, viiniä oli valunut huoneiden pöytäliinoille ja tupakanporoa oli jokaisessa sopivassa kolossa, makeisten jätteitä siellä täällä ja sikaarin ja paperossinpäitä tuhka-astiat täynnä. Kaikki tämä oli korjattava, puhdistettava ja pestävä.

Itse herrasväki nukkui koko aamupäivän päivälliselle asti. Kauppaneuvoksetar virkistävästä unesta herättyään hymyili ja myhäili unen tähteet silmissään. Hän nautti emännän onnea, joka vastikään on pitänyt loistavat pidot ja niissä täydellisesti onnistunut. Hän oli hetkeksi kiinnittänyt ympäristönsä huomion itseensä ja vielä kauvan jälestäpäin juteltaisiin pidoista, jotka, vaikka kyllä yhteisellä kustannuksella, oli pidetty hänen talossaan. Hänhän se kuitenkin oli antanut värityksen koko hommalle.

Annalle oli kauppaneuvoksetar varsinkin hyvä ja jutteli hänelle erikoistapauksia eiliseltä illalta ja yöltä. Sitte illalla, kun kaikki alkoi olla jälleen kunnossa, kääntyi hän kahvia juodessaan osaa ottavasti puhumaan Annan tulevaisuudesta ja toimeentulosta. Hän esitteli useamman laatuisia neuvoja ja toimia. Yksi niistä Annaa erityisesti miellytti: hän voisi alkaa silittämään herrasväen liinavaatteita. Sitä tointa voisi hän tehdä kotonaan ja samalla hoitaa Samia. Anna oli aivan oppinut vaatteiden silittäjä ja kauppaneuvoksetar lupasi hankkia hänelle työtä. Aina kun olisi pitoja, esittäisi rouva Annaa muille rouville tarjoojaksi.

Annan sydän ilosta sykähti, sillä nuo toimethan hänelle hyvin sopisivat. Ja tienaamaan sitä täytyi ruveta, sillä ei ne entiset säästöt vuosiksi riittäneet. Eiväthän ne ihmiset vielä olleet Annaa hyljänneet… Kauppaneuvoksetarkin lupasi hakea Samille vanhoja vaatteita ja muuta semmoista.

IV.

Anna oli muuttanut uuteen asuntoon, sillä hänen oli täytynyt saada suurempi huone, kun oli alkanut silittämään vaatteita. Jo kuudetta vuotta oli hän sitä hommaa pitänyt, ja melkoisella menestyksellä. Hän sai työtä, kun teki sen hyvästi ja säännöllisesti. Ja säännöllisyys oli yksi Annan hyviä puolia.

Hän asui nyt toisessa päässä kaupunkia rantapuolella, missä oli aava meri selkineen vastassa. Talo ei ollut mikään suuri, vaikka maata kyllä oli laajalti. Mutta se oli enemmäkseen rakentamatonta tonttia, tuollaista autiota, korkealla lauta-aidalla erotettua maata muiden ihmisten tiluksista. Tämän kartanon päällä ikäänkuin lepäsi kaamottava tyhjyys, jotta se pimeinä aikoina mieli lapsia pelottamaan niin että ne sydän kurkussa juoksujalassa riipasivat sen ohi. Keväisin oli puoli kartanoa likaveden alla, jotta vanhat, kallistunut alahuoneet uivat siellä veden keskellä. Kun kaupungin sydämmessä kartanot oli rakennettu umpeen tilavia suojia uudenaikaisten piirustusten mukaan suurilla, valoisilla akkunoilla, kaksipuoleisilla ovilla, pitkälle ulottuvilla räystäslaudoilla ja varustettu rautakatoilla ja muilla meidän vuosisatapuoliskon keksinnöllä, oli tämä talo kaupungin laidassa muistomerkkinä jonkun muun sisarensa kanssa siellä täällä syrjässä menneestä rakennusmallista. Se oli laudoittamaton hirsirakennus korkealla, hakkaamattomalla kivijalalla, ränsistyneillä seinillä ja pärekatolla, missä yksi ja toinen päre oli kohollaan, pienillä, kuusiruutuisilla akkunoilla, joissa lasit olivat ilmojen kellastuttamat ja värittämät violetin karvasta helakan kellervään. Pienistä vinninakkunoista rakennuksen päissä oli joku ruutu särjetty ja riepu tupattu sijaan. Talon omisti muuan vanha piika, jonka isä, satulamaakari, oli hirttäytynyt talon vinttiin.

Hänellä oli pari hyyryhuonetta, isoa ja kookasta kammiota. Toisen oli Anna hyyrännyt ja toisessa asui muuan ompelijatar.

Anna oli koettanut oikein puhdistamalla puhdistaa huonettaan, jotta ei hän sen likaisuuden tähden kadottaisi työtään. Hän oli valkaissut katon ja seinät sekä vanhan, halkeutuneen uunin ja kesäisin piti hän aina kuusenhavun palaisia eteisen ja huoneen lattialla, jotta ne poistivat liian hajun, jota joskus lämpöisimmällä ja hikevimmällä säällä tunkeutui tuolta vanhan piian puolelta, hänellä kun oli liian monta kanaarialintua häkissä omassa huoneessaan.

Ulkona — nyt oli lokakuun loppupäiviä — oli kuiva ja kylmän purema sää. Kolakkuus imeytyi kuin happi tiiviisti ilmaan. Jäätyneet lehdet, joita varisi lähellä olevan kartanon puista, lentelivät keveinä kovaa ja karua maata pitkin. Kostea kuura peitti nurmikot ja kylmä oli ripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui raskaana tuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä nystyröitä jäänriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli laskeutunut ja kivikkokarit koljottivat paljaina kylmän ulapan keskellä. Jäinen jähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin kuin pussissa.

Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja lämpiyvästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen kasvoistaan ja nenän päässä melkein lakkaamatta majaili täyteläinen hikiherne. Hänellä oli lava asetettuna kahden tuolin seljän päälle ja verhottu paksulla vaatteella, jonka päällä hän silitti vaatteita. Vieressä oli silitysuuni, minkä rautaisella kupeella hehkuvat luodit odottivat vuoroaan. Aina hän sirotti vispilällä vettä rutikuiviin vaatteisiin, jotta ne vähän kostuivat ja lykkäsi niitä sitte moneen kertaan raudoilla. Hiukan kosteat vaatteet höyrysivät ja antoivat oman hajunsa, kun kuuma rauta niihin painautui. Nuora meni huoneen poikki ja siinä riippui vielä silittämättömiä vaatteita: herrojen kiiltopaitoja, valkeita rouvain hameita, kauluksia, mansetteja ja sen semmoista. Yksi ja toinen piika niitä oli tuonut ja silloin oli Anna ne tuohon nuoralle viskannut.

Hänellä oli kova kiire, sillä oli iltapäiväksi jouduttava tarjoojaksi muutamiin pieniin häihin ja huomenna oli mentävä valmistelemaan taas suurempia hautajaisia Bergille, jossa itse konsuli oli kuollut. Tuon pidoissa valmistelijana ja tarjoojana kulkemisen tähden oli Annaa ruvettu oikein erityisesti Pito-Annaksi nimittämään. Joutusana koetti hän nyt silittää hiukan eteenpäin kyyräyneenä vaatteita, posket hehkuvina ja hiessääa avopäin. Kiehkura otsalla oli valahtanut alemmaksi kasvoille, joissa jo näyttäytyi hienoja, kypsymättömiä viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eikä kauneutta, vaan alkavan kulmikkaisuuden ensimmäisiä piirteitä. Tuoreus jo pyrki kuivumaan hänen kasvoistaan, mutta vielä oli liikkeissä sulavuutta, jotta ei silmää tympäissyt häntä nähdä eikä hänen olemuksensa herättänyt myösimistä.

Sami leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissaan, jotka Anna oli saanut Bergin konsulinnalta. Ne olivat vielä vallan hyvät, vaikka polvet olivatkin vähän hankauneet ja etupuoli koltusta oli menettänyt värinsä siihen tippuneiden nesteiden voimasta. Nämä olivat arkivaatteet, nämä ja vielä muitakin, joita Anna oli herrasväeltä saanut. Mutta pyhävaatteina oli Samilla samettinen puku, jonka Anna itse oli laittanut. Hän tahtoi, että Samin piti olla siististi vaatetettu niinkuin herraslapset, ja herraslapsihan se Sami olikin. Silitetyn, valkoisen, leveän lasten kaulustan asetti Anna hänelle sunnuntaisin kaulaan ja nappikenkiin napitti lyhyeillä polvihousuilla.

Tuossa Sami rypöi lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli niitä riveihin pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne uuteen asentoon. Hän oli vaipunut leikkiinsä puhellen hengettömille tinapalasille kuin olisivat ne olleet tajullisia. Sami oli nyt kuudennella ja selvästi erotti, että hän oli isänsä näköinen: pitkät, kesakoiset kasvot, silmät pienet ja tirrottavat. Paksut huulet olivat melkein aina auki ja räkä tavallisesti valui nenästä.

Aina kun Anna oli saanut silitetyksi jonkun vaatekappaleen, laski hän sen laskoihin ja asetti sievästi kapeaan vaatekoriin, jotta se ei rytistyisi. Painautui sitte taas silittämään. Liukkaasti se juoksikin tuo kuuma rauta pehmoista vaatetta pitkin ja teki tärkkelyksellä kovotetun kohdan kiiltävän valkoiseksi kuin puhtain lumi. Kun yksi rauta oli kylmennyt hehkustaan, otti hän toisen, kostutti syljellään sormeaan ja koetti sillä raudan kuumuutta.

Saatuaan kaikki nuoralla riippuvat vaatteet silitetyiksi, huoahti Anna hiukan. Järjesti sitte vähän huonetta ennen lähtöään häihin. Tästä Samikin havahtui leikistään ja alkoi katseillaan seurata äitinsä liikkeitä. Anna peseytyi ja puki päälleen mustan leningin ja valkoisen vyöliinan otti hän paperin sisään käärittynä mukaansa, jotta panisi sen vasta perillä. Nyt alkoi Sami kärttämään mukaan, sillä väliin oli hän saanut olla muassa, kun Anna oli tutumpain rouvien pitoja puuhaamassa. Mutta tämän illan emäntä oli Annalle jotenkin outo. Anna ensin hyväillen kielsi Samia, mutta poika ei ottanut uskoakseen lempeistä kielloista, vaan kärtti kahta kovemmin. Anna kielsi jyrkästi, mutta silloin alkoi Sami kirkumaan. Anna löi poikaa keveästi, multa sekös Samia sapetti. Hän paneutui lattialle pitkäkseen; potki ja vyörytteli siinä kirkuen suun täydeltä. Nyt Anna suuttui. Hän otti vitsat oven päältä ja uhkasi niillä Samia. Poika herkesi yhtäkkiä uhkamieliseen äänettömyyteen ja alkoi nyyhkien pureskella kynsiään loukossa mutruilevat ilmeet kasvoissaan. Se oli niin salaperäisen sapekkaan näköinen ja katseli karsaasti äitiään loukosta, kun hän tuossa peilin edessä asetti huiviaan päähänsä. Kun Anna lähti ovea kohti, alkoi Sami taas puhkuilemaan. Anna heitti vihaisen silmäyksen häneen, sillä häntä itseäänkin kovasti suututti tuo poika. Kun oli kiire, niin alkaa sen kanssa häksäämään!

Anna otti päällysnuttunsa oven pielestä ja lähti. Mutta nytpä Sami parahti ääneen. Hän kiljui, huusi, parkui, jotta seiniin vastaili, vaan Anna löi vain oven lukkoon. Sami juoksi ovelle, potki sitä ja kirkui kuin olisi häneltä kaulaa leikattu.

Annan olisi tehnyt mieli palata takaisin antamaan kirkujalle oikein lämpimät vitsat, mutta aikaa ei enää ollut, sillä vaatteiden silitännässä oli se jo kulunut liiaksikin ja häihin täytyi joutua vähän ennemmin kuin vieraat tulivat. Vielä kadulla mennessäänkin kuuli Anna Samin huudon, mutta myrkkymielellä hän meni vain etukumarassa eteenpäin.

Puhkuen kulki Sami ympäri huonetta ikäänkuin etsien esinettä, jolle puskisi vihojaan. Tuossa sattui silmiin kolmijalkainen paperihevonen, sellainen pahvikoni, jollaisia annetaan herraslapsille jouluksi ja muiksi juhliksi. Äiti sen oli saanut kolmijalkaisena eräältä rouvalta Samille leikkikaluksi. Nyt Sami tuossa paikassa repi sen, ruhtoi tuhannen mäsäksi ja sirotteli palaset pitkin lattiaa. Se oli jonkunlainen tyydytys hänen sappeuneelle pikku sydämmelleen ja hieman tyytyväisempänä siirtyi hän katselemaan ulos akkunasta. Suuret kyyneleet vielä täyteläisinä valuivat hänen poskillaan ja nenän alus oli märkä. Mutta tuntui se jo itkua helpottavan.

Tuo akkuna se oli aina hänen hupinsa, kun hän oli yksinään huoneessa. Ja usein saikin hän olla yksinään, sillä väliin oli äiti päiväkausia poissa.

Siellä ulkona oli kylmä — hyi kun siellä oli kylmä! Taivas oli paksu ja tiivis; koko luonto kuin raskas verinen ihminen, joka odottaa halvausta minä hetkenä tahansa. Ja tuo raaka ilma alkoi joutumaan yhä kiivaampaan liikkeeseen, sillä kovin alkoi puhaltamaan pohjoisesta. Näytti kuin aikoisi tuuli repiä rikki alaalla majailevat raskaat pilvet, joissa jo oli yltäkylläinen varasto lunta.

Sami kapusi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi istumaan tuolille ja katsoi, miten siellä ulkona syysmyrsky oli synnytystuskissaan. Tuuli temmelsi. Rikat ja roskat pani se hyppimään vinhaa piiritanssia. Se oikein repimällä repi rikki paksua taivasta, ulvi kattolaudoissa, vihelsi piippujen pielissä ja aina ikäänkuin bassoksi tärisytti huoneiden ruutuja. Pieni lautaportti lonkkui niin soinnuttomasti.

Seinäkello löi. Se herätti Samin sitä katsomaan ja hänen silmänsä viivähtivät kellontaulun kuvassa, mikä esitti poikaa ottamassa kukkakimppua ja kai samalla hyvästiä tytöltä. Kannassa oli vene ja siihen kai oli pojan määrä mennä. Väripilkut olivat oikein silmäänpistävät pojan poskilla ja ujouden eljettä oli koitettu saada tytön kasvoihin. Tytöllä oli sininen hame, ruutunen röijy ja paljas kaula. Pojalla oli ankkurihattu päässä, hiukset kellervän kiharat ja väljä merimiehen pusero yllä. Ja siinä ne ottivat toisiltaan hyvästiä. Sami oli katsonut tuota kuvaa tuhannet kerrat ja aina uudella nautinnolla. Se oli sentään kaunis kuva! Nytkin Sami sitä katsoi kauvan, sillä saapuvan illan hämyssä oli siihen ajautunut tummempi karva, jotta se hänestä näytti erillaiselta kuin aamupäivällä, jolloin siinä auringon säteet olivat hetken leikkineet heleää leikkiään.

Jo alkoi hämärä uuvuttamaan Samia. Tuuli valitti niin äänekkäästi akkunapielissä ja käytti piippuja huiluinaan, joista lähti yksiääninen: huu-iiii. Sitte seurasi raskasta sihinää, sillä lumiräntää alkoi tippumaan taivaalta.

Sami oli uninen. Hän kiipesi sängyn päälle pehmoisten makuuvaatteiden väliin ja nukkui sinne pian raskaasti. Hän uneksi ääneen ja potki jaloillaan. Seinällä naputtava kello kävi kiivaasti ja terävästi, mutta se oli ikäänkuin tahtia tuolle mykälle elämälle huoneessa.

Yöllä kun Sami heräsi, oli pimeys kaikkialla vallan päällä. Hän aristui unesta havahtuessaan ja alkoi itkemään. Mutta samalla tunsi hän olevansa äidin vieressä vuoteessa ja se tieto häntä hyvitti. Äiti, joka heräsi hänen itkustaan, äännähti jotain, ja se vielä enemmän Samia tyynnytti. — Nuku pois, lapsi! sanoi äiti hänelle ja se oli täysi unen signaali Samille.

V.

Kun Anna aamulla heräsi, hypähti hän nopeasti ylös, sillä aivan aamusta päivin oli mentävä hautajaisia valmistelemaan Bergiin, jossa itse konsuli oli kuollut. Kiiruusti laittoi hän kahvea tulelle, jotta saisi sitä ryypätä ennen lähtöään. Samin oli konsulinna luvannut ottaa mukaan ja sentähden Anna herätti Saminkin, jotta se kerkeäisi virkistyä lähtöön. Pyhäasuun hän pojan puki, kun vei sen herrasväen pariin, sillä Anna tahtoi, ettei Samin saisi näyttää resuselta kuin kerjäläispoika.

Yöllä oli maahan päässyt lunta kasaumaan. Siellä täällä ajetuilla paikoilla pisti vain silmään rattaan uuroksessa joku likanen pälvepaikka. Ilma oli lauha ja herttanen, jotta Sami oikein mielihyvällä äitinsä taluttamana tepasteli Bergiin.

Tultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle sen enempää hänen kanssaan häksäämättä. Ja siinä se Sami istua kökötti liikkumatonna äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili ympärilleen. Suuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista. Siinä oli suuri, kolmireikänen hällä patoja täynnä. Pari kolme piikaa hääri ja pyöri kyökissä. Yksi laitteli herrasväelle aamukahvia sisään vietäväksi, toinen laski hällän sivussa olevasta hanasta kuumaa vettä ja peseskeli illalla liatuita astioita, kolmas tuli lypsyltä ja alkoi maitoa siivilöimään. Likasessa lyhdyssä palavaa tulta ei hän tultuaan sammuttanut, vaan jätti sen savuamaan ja levittämään pistävää hajua kyökkiin. Kaikilla oli vielä silmät unesta jäykät ja varsinkin astioiden pesijää pani usein haukottelemaan. Tuli kyökin uunissa paloi laajalti suusta ulkona rautasen hiilipannun päällä, mutta kukaan ei pitänyt kiirettä sitä kohentaa.

Sami istui ja katseli ja vähitellen löyhtyi hänen itseään käännellessään tuo ympärille kiedottu saali ja vapautti hänet siitä kapalosta. Ei häntä nukuttanut, vaikka äiti oli hänet varhain herättänyt, sillä täällä kyökissä oli niin paljon silmälle katsomista. Tuossa nyt tuo lyhty savusi. Sami katsoi, miten sen sisällä oleva tuiju pehmoisesta liinasydämestään jakoi savuavaa valoa ja oli kuin sairastava raukka, mikä mieluummin kuolisi kuin eläisi. Vinoon ja allapäin se höyrysi ja läikehti jokaisesta ovenavauksesta. Jo piika huomasi sen tarpeettomuuden ja puhaltaa poksautti sen sammuksiin.

Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman astian takana, jott'ei Sami sitä ollut huomannutkaan. Nyt se venytteli, kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan Samia kohti ja sepä nosti Samin sydämmen kurkkuun. Hän pelkäsi tuota hurttaa, jotta vapisi. Ja se tuli vain häntä kohti. Itkuisa ilme kohosi Samin kasvoille ja yhtäkkiä, kun koira haisti hänen kenkäänsä, parahti hän katkeraan huutoon, jotta piiat ja Anna säikähtivät, että mikä pojalle tuli. Sami huusi suun täydeltä ja osotti koiraa.

— Eihän Kastor mitään tee! ehätti muuan piika lohduttamaan ja Anna meni asettamaan Samia.

Kastor laskettiin ulos ja Sami tyyntyi. Alkoivat sitte piiat nauraa Samilla, että kun noin kovasti pelkää siivoa koiraa ja Sami itsekin hiukan häpesi. Hän silmät lattiassa kuunteli piikojen pakinaa ja nypläili nuttunsa koreaa metallinappia, mikä kiilsi kuin hiottu helmi.

Täällä kyökissä se oli ilma arkipäiväistä ja tavallista. Suru oli ikäänkuin pysähtynyt ruokasalin kynnykselle. Piika vietyään sisälle kahvia tiesi kertoa, ettei rouva ollut voinut nukkua kuin pari tuntia koko yönä. Piioille tuli tuosta puheen ainetta ja he lausuivat jokapäiväisen kömpelöitä arvosteluita.

Hetken takaa tuli konsulinna kyökin ovelle. Hänen silmissään näytti olevan kyynelien pohjaton lähde, mikä välkkyili omaa syvyyttään. Konsulin pitkän sairastamisen aikana olivat hänen liikkeensä tulleet aivan varovaisiksi.

Muuten sanottiin konsulinnaa yleensä "hyväksi ihmiseksi". Hän puhui aina lempeällä äänellä ja puhuessaan nypläili osaa ottavasti puhuteltavansa nuttua tai muuta käteen sattuvaa. Hän oli pienonen ihminen ja hänen silmissään oli jo jotain lievittävää ja lämmittävää. Ja nyt rakasti hän usein puhua elämän raskaudesta. Hän oli nyt kuin talvisen illan pehmeä hämärä: puoleensa vetävä ja sävyisä, mutta yksitoikkoinen.

Ja nyt oli hän leski. Hänen luonteensa sisin puoli oli nyt ikäänkuin auvennut selki selälleen. Hän mustassa puvussaan oli personoitu suru. Poskilla oli vain heikkoa punaa, mikä ilmaisi hänessä löytyvän jokukaan tippa myrskyävää ihmisverta.

Nähtyään Annan meni konsulinna häntä tervehtimään. Samille pisti hän käteen leivoksen pöydällä olevalta tarjottimelta ja sitä antaessaan taputti poikaa pehmoisesti kasvoille, Sami alkoi nakertamaan leivosta, jotta nenä valui. Annan käski konsulinna sisälle, missä antaisi hänelle lähempiä määräyksiä.

Muuten tuntui elämä talossa siltä kuin toimittaisiin alaslaskettujen akkunaverhojen takana puolihämärässä niissäkin huoneissa, joissa ei lakanoita ollut akkunoissa. Kuljettiin huomaamattaan varpaillaan ikäänkuin peljättäisiin kovilla äänillä särkeä sitä outoa henkeä, minkä isännän kuolema oli taloon tuonut. Jokaisen silmät olivat itketyt ja jokainen syventynyt suruunsa, paitsi nuorin lapsi, pikku Svea. Suru on kuin tarttuva syöpä, mikä levenee ja haaraupi ympäristöönsä.

Ja sillä puolella rakennusta, jossa konsulin ruumis lepäsi, olivat lakanat akkunoissa. Siinä huoneessa, jossa hänen henkensä rappeunut maja oli, oli jo jonkunlaista kalman henkeä. Se oli kylmillään ja siellä se konsuli makasi arkussaan pari ankaraa viivaa suupielissään niinkuin eläissäänkin ja silmien syvennyksiin oli kohoutunut keltanen karva. Päälle puettu paita oli kuristumattomassa eheydessään, jota ei ollut rikkonut toimivan ruumiin liikunta.

Sillä aikaa kun Anna sisällä neuvotteli konsulinnan kanssa, istui Sami kyökissä. Ei ollut enää mitään uutta hänelle kyökissä. Nuo kirkkaat kupariastiat ja monenlaiset ruuanvalmistuskojeet, mitkä riippuivat kyökin seinällä, oli hän jo läpeensä katsonut. Ja kun äitiä ei näkynytkään, mielivät jo itkun väreet nousta kurkkuun.

Mutta silloin ilmestyi ruokasalin ovelle pikku Svea mustassa leningissään. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja vaalahtavat ja silmät siniset. Kun konsulinna tuli kyökkiin, tarttui Svea häntä hameenliepeestä ja jäi hänen pois mentyään sieltä katselemaan Samia muutaman tuolin seljän takaa.

Samassa tuli Anna kaupungilta kyökkiin. Nähtyään lapset rupesi hän heitä heti tutustamaan toisiinsa. Sami ilostui, kun äiti tuli. Anna otti saalin pois pojan ympäriltä. Sami vierasteli ja ujosteli, kun äiti puhui Svealle hänestä. Mutta Svea kantoi kohta hänen eteensä leikkikalunsa ja selitti hartaana niiden merkitystä ja historia, Samille, joka nenä valuen kuunteli.

Jo laskeusi Sami sohvalta istumasta ja alkoi käsittelemään suurta, posliinipäistä vauvaa, jonka silmät olivat veripunaset ja huulet maajaan mansikkamaiset, Svea oli touhussaan että sai niin suurta osanottavaisuutta Samin puolelta. Hän yhä enemmän innostui selittämään ja lopuksi raahtoi kyökkiin suuren puuhevosenkin, joka oli jäänyt häntä vanhemmalta veljeltään hänelle. Mutta silläpä hän voittikin Samin puolelleen. Se se oli Samista soma kapine. Hän sitä keinutteli, kalttasi sen jouhiharjaa ja jo lopuksi nousi sillä ratsastamaan. Ja hänellä oli niin lysti, että häntä nauratti. Voi sentään jos hänellä itsellään olisi tällainen hevonen!

Mutta kun konsulinna kyökissä käydessään näki Svean leikkikalut, käski hän lasten mennä ruokasaliin. Svea kantoi nyt leikkikapineet takaisin sinne ja lopuksi tuli hän ottamaan Samia kädestä kiini ja talutti hänet sinne.

Kun Svea ja Sami olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan, kun piiat huuhtoivat ison salin lattiaa. Kaikki taulut, huonekalut ja kruunut olivat vaatteilla verhotut ja maalattu lattia loisti märkänä vedestä. Soma oli heistä katsoa piikoja, kun ne tuossa polvillaan ryömivät lattialla huuhtomassa. Mutta pian komennettiin välinen ovi kiini, sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.

Päivä kului iltaansa. Ja se päivä oli ensimmäinen talvipäivä, sillä maa oli päässyt valkoiseen vaippaan. Pimeä tuli ja valkeat sytytettiin. Sami oli taas vetäynyt kokonaan kyökkiin, sillä Svea oli viety jo nukkumaan. Hän istui kyökissä muutamalla tuolilla ja häntä nukutti. Äitiä ei ollenkaan näkynyt ja se Samia suretti. Mutta kun hän siinä istui, niin painuivat silmät kiini ja pää nattelosti hervahti alas. Sami nukkui.

— Ka tuota poikaa, kun tuohon nukkuu! äänsi karjapiika kovalla äänellä. Se oli sellaista epäsointua Samin korvissa, jotta hän heräsi. Hän tuli unimieliseksi ja alkoi itkemään.

— O'osta hiljaa! komensi karjapiika.

— Tuon kakaran se on tänne vastuksiksi ottanutkin, säesti sisäpiika.

Anna joutui sisältä siihen. Hän nosti pojan sohvalle, pani saalin pääalukseksi, ja niin pääsi Sami rauhalliseen uneen. Siinä se Sami sai nukkua yönsä. Anna laitteli, kun ehtoopala yöstä jo oli kulunut, itsensä makuulle karjapiian viereen ja nukkui hänen kanssaan lyhyen yönsä.

Seuraava päivä oli hautajaispäivä. Huoneet olivat pestyt ja laitetut juhlalliseen tilaan. Lumivalkoiset akkunaverhot loistivat puhtauttaan, huonekalut olivat päästetyt peitteistään ja kruunuissa oli jokainen kynttilä ehyt ja koskematon. Huoneissa vallitsi sellainen juhlallisen odottava ilma, mikä on ominaista suurien pitojen ja viettojen edellä.

Ruumis aiottiin nostaa kartanolle erityiseen kuusista tehtyyn majaan. Samikin meni äidin muassa ruumiskamariin. Mutta tuskin kerkesi hän nähdä mustan arkun laidan, palan harsovaatetta ja valkoisessa paidassa lepäävän, kellastuneen ruumiin luisevine käsineen ja kuoppaisine silmineen ennenkuin hän päästi sydäntä vihlovan huudon ja peräytyi takaisin. Ensi kerran hän nyt näki ruumiin ja se näkö teki häneen kauhean vaikutuksen, sillä äiti oli kertonut, että ruumiit kummittelevat. Muutenkin Sami vierasti miehiä, sillä niiden parissa ei hän koskaan ollut ollut.

Talon vanhin lapsi, Lotti-neiti, komensi Samia olemaan vaiti. Mutta poika vain kirkui, kun kerran alkuun pääsi ja kun vielä nuhdeltiin. Anna suuttuneena tarttui Samia käsipuolesta ja vei hänet kyökkiin. Ja sinne jätti hän hänet itkussaan turskumaan, annettuaan kädellään hänelle ensin aika moksauksen. Ja siinä istui Sami äänetönnä.

Alkoi tulla vieraita. Niiden läsnäolon tunsi Sami varsinkin terveissä ja tylsymättömissä haistinhermoissaan, kun eteisen, johon sivuovi vei kyökistä ja joka oli ravollaan, kun siitä alituisesti kuljettiin täysinäisten tarjottimien kanssa, toisella puolella olevasta tupakkahuoneesta löyhähti tupakan savua aina kyökkiinkin. Mutta ikävästä ei hän mitään tiennyt. Kyökin suuren suurella pöydällä oli niin runsas varasto katseltavaa. Siinä oli tarjottimella laseja täynnä viiniä tai kullankeltaista punssia, siinä leivos- ja konvehtilautasia ja sen semmoista. Kun äiti pisti Samille kookkaan sokurileivän käteen, tunsi hän, että konsulien hautajaisissa kyllä sopii olla vaikka vain kyökissäkin. Sisähuoneista kuuli Sami vain sekanaisia ääniä, lasien kilinää ja väliin jonkun sanan selvääkin puhetta.

Kun alettiin laittautua hautausmaalle, niin silloin vasta kahina syntyi eteisessä. Ruumisvaunut mustaan vaatteeseen verhottuina odottivat kartanolla, Nyt se ruumis niihin nostettiin. Väristen kohosi hautauspsalmi syksyiseen talvi-ilmaan ja kohta lähtivät vitkaan ruumisvaunut havoteltua tietä ulos kartanosta.

Ruumissaaton lähdettyä jäi kartanoon ja huoneisiin sellainen äänetön tyhjyys. Piiat kävivät kokoilemassa viinipikareita sisähuoneista ja toivat niitä kyökkiin pestäviksi. Mutta nyt heille myös alkoi makean leivän juhla. He syytivät kurkkuunsa leivoksia ja väliin maistettiin viiniä, mutta yökättiin, kun suu ei ollut siihen tottunut. Samikin sai runsaan osan ja Anna pani kokoliaan suppilon säästöönkin, sillä varansa hän myös aina osasi pidoissa pitää.

VI.

Seuraavana päivänä oli Samilla kotonaan ikävä, niin ikävä. Hän oli taasen yksin. Äiti oli Bergissä. Jo aamulla oli hän mennyt sinne parsimaan kaikkea taasen entiselleen, vanhaan, arkipäiväisen muotoon.

Annaa oli konsulinna pyytänyt vielä huomiseksi päiväksi kasakaksi ja Anna oli lupautunut. Hervakka oli Annan ruumis ja nattelo, kun hän astui yön suussa Bergistä kotiinsa, uupunut kuin pieksetyllä koiralla. Jalatkin mielivät tampistua märjässä mätälumessa ja vaivaksi kävi Annalle kantaa hamettaan kädellään, jottei se kovin ryvöttyisi. Vähän hän oli nukkunutkin pariin, kolmeen, yöhön ja sitte päivät hypännyt kuin hurtta hautajaispuuhissa. Nyt kun ei enää ollut niistä ajateltava eikä huolta pidettävä, pääsi uupumus hänen valtijakseen. Kun hän oli päässyt kotiinsa, ei hän viitsinyt ruveta huonetta lämmittämään, vaikka pariin päivään sitä ei oltu lämmitetty, joten se oli kylmä. Ulkona oli kyllä jotenkin nuoskea sää, mutta maahan pudonnut lumi oli tuonut muassaan kylmyyttä ja kolea tuuli virutellut lämmön Annan kamarista, se kun oli niin tuulen rintamassa, kun se tuolta mereltä päin vyöryi aaltojen selässä.

Kylmän huoneen omituinen, lämpöseen ruumiseen imeyvä ilma kuivasi hien Annan ruumiista ja painautui yskää synnyttämään keuhkoihin, kun hän istuutui lepuuttamaan jalkojaan. Mannollista nukkumailmaa ei tämä ollut, mutta ei Anna enää viitsinyt huonetta lämmittää, sillä puut olivat tuolla takkusten takana huoneen alla ja yö jo oli alkamassa ja häntä niin nukutti. Tuota pikaa levitti hän vuoteen, riisuutui hieman yksisilleen ja hyppäsi kylmältä lattialta sänkyyn, minne Sami jo oli asettunut.

Aamulla Anna kiireen pikaa lämmitti huoneen, katseli Samille sopivaa syötävää ja lähti Bergiin. Sami nukkui vielä äitinsä mentyäkin ja siksi tuntuikin huone niin tyhjältä, kun hän heräsi, kun siinä ei äitiä näkynytkään. Parina päivinä oli ollut sellaista elämää ja sohinaa, kiirettä ja hoppua, juoksua ja hyppyä, herrasihmisiä ja talonpoikasia, kyökkiastioita ja kauniita huonekaluja Samilla katseltavana, ja nyt taas tällaista tyhjää, ikävää, yksinäistä! Sydänpohjaa alkoi Samilla itku kouristamaan, mutta kun hän huomasi kaapin päällä sokurileipiä, niin hyppäsi hän paitasillaan vuoteesta niiden jälkeen. Söi sitte niitä aamusydämelle, jotta mieli sisusta etomaan.

Sitte mieli lennähti takaisin Bergiin, sinne kyökin sohvalle ja Svean pariin. Svea se oli ihanin ruusu hänen muistojensa nauhassa, herttainen, tuores ja eloisa. Hänelle tuli ikävä Sveaa, sen leikkikaluja, sen suurta, keinuvaa puuhevosta ja Svean kirkkaita timanttisilmiä, joissa oli niin särkymätön kiilto.

Mutta kun hän tuossa yhä enemmän syventyi muistoihin Bergissä, niin tuli mieleen konsulin kellastunut ruumis ja sen luiset, suonikkaat nyrkit. Samia puistautti ja pelotti se. Hän silmäsi arasti ovea kohti, ett'eihän se vain tule siitä sisälle ja katse käväsi pikasesti akkunaruutuissakin. Sitte painautui hän syvemmin tyynyyn, veti peittoa päälleen, odotti jotain kauheaa ja raskasta putoavan selkäänsä ja vapisi. Siinä tilassa oli hän hetken liikkumatta ja melkein hengittämättä. Mutta kun ei mitään päälle putoavaa tuntunut hänen ruumiiseensa eikä kuulunut edes risaustakaan mistään, uskalsi hän arasti nostaa peittoa ja katsoa. Kaikki oli ympärillä rauhallista.

Hetken takaa kuului vain terävää nakerrusta ja kohta tuolta loukosta ilmausi hiiren penikka lattialle. Mutta hiirtä ei Sami peljännyt, sillä niitä hän oli nähnyt useasti yksin huoneessa ollessaan. Hiiri katseli ympärilleen, väristi hienoja viiksiään ja terävää kuonoaan. Sami kohautti peittoa ja hiiri katosi kuin pyyhkäsemällä koloonsa. Se Samia nauratti, että kun oli niin arka, ja hän itse rohkastui.

Hetken takaa nousi hän ylös vuoteesta, puki päälleen pyhä-asunsa, se kun oli tuossa tuolilla valmisna käsillä eileniltaselta jäljeltä. Ja kun hän oli pukeunut, siirtyi hän akkunaan. Nenä valui, kasvot olivat unesta kankeat ja silmissä oli räämää. Siellä ulkona oli mätä lumi ja märkä sää.

Tuolla pienet pojat tekivät lumiukkoa ja se vasta hauskaa oli Samista katsella. Vyöryttivät ensin maassa pienen lumipallon suureksi möhkäleeksi, niin suureksi, että sen sitte miehissä saivat vuovatuksi toisen päälle. Veistelivät sitä sitte käsillään ja pistivät hiilipalaset ukolle silmiksi ja luudan varret käsiksi. Alkoivat sitte ulohtaampaa syytää ukkoa lumipalloilla.

Samissa heräsi semmoinen palava halu sinne muiden joukkoon. Ei hän koskaan ollut ollut ikäistensä kanssa leikkimässä, mutta nyt hän tahtoi päästä, kun vain saisi oven auki. Ikävää oli täällä huoneessa yksin ja nuo pojat, lähiseutulaisten työmiesten lapsia, tuolla huusivat, nauroivat, viskoivat lumipalloja, jotta Samiinkin ajautui semmoinen iloinen hurjuus päästä tuonne joukkoon remuamaan, nauramaan ja viskomaan lunta. Sami oli päässyt leikin makuun Bergissä. Hän ei tyytynyt nyt täällä sisällä olemaan yksin, kun pikku pojat tuolla ulkona sellaista lystiä pitivät. Hän hypähti porstuaan, alkoi raplaamaan eteisen ovea, käänteli ja väänteli lukkoa, kunnes ovi aukeni ja hän pääsi vapaasti ulos. Ennen ei ollut Sami koettanutkaan avata ovea, vaan istunut huoneessa rauhallisena kuin lintu häkissään, kun äiti mennessään oli oven lukkoon vääntänyt. Tuores ilma nyt puhalsi niin leppoisesti vastaan ja Sami hetkeksi ikäänkuin hämmästyi vapauttaan tuossa aukinaisen oven edessä seisoessaan. Eteisen oven jätti hän ravolleen, sillä äitillä oli muassa avain.

Sitte lähti Sami mies pelkkänä ilona hyppyjalassa ulos portista. Tuossa rannan aukeamalla ne pojat temmelsivät. Ne olivat juuri valmistuneet rivissä hyökkäämään lumiukon päälle mennessään sitä palloilla syytäen.

Näki sen jo puvusta, että he olivat köyhälistön lapsia, mitkä elävät silahkalla ja leivällä jossain kosteassa huoneen loukossa. Muutamalla oli vielä, vaikka talvi oli oven edessä ja hän itse lumen kanssa hääri, musta, kulunut, iso hattureuhka, jonka katto oli puhki ja reijästä pisti ulos hiustukko. Toisella olivat raskaat, isot mustankengän saappaat, jotka häntä vaivasivat ja kangistuttivat hänen ulkopuolisia, sisällisen ilonsa ilmauksia: viimeisimpänä hän aina perässä kyntyytti. Eräällä oli koko housujen takapuoli paikkana ja siinä isossa paikassa oli vielä pieniä paikkoja. Muutamalla olivat taas siniset pumpulivaatteet ja niissäkin housujen polvet hajalla. Mutta hän se sukkelimpana joukossa reuhasi ja ikäänkuin johti tätä urheata kaartia taistelussa lumiukkoa vastaan.

Sami pysähtyi ensin kauemmaksi tarkastamaan heidän leikkiään. Pojat eivät häntä huomanneet. Hän seisoi, katsoi ja nautti. Nyt ne taas pojat järjestyivät riviin hyökkäämään lumiukon päälle. Huutaen hoilottaen he läksivät liikkeelle ja se heidän iloinen melunsa valahti Samin ruumiin lävitse hurjan kiihottavasti kuin kuuman marssin sävel taisteluun rientävän sotamiehen. Melkein tietämättään lähti Samikin yhteen joukkoon huutaen hoilottaen. Hyökkäyksen kiihkossa eivät toiset pojat häntä huomanneet, varsinkin kun hän oli jälkipuolessa. Mutta sitte kun oltiin aivan nenä nenässä lumiukkoon, huomasivat he Samin ja he lähettivät Samiin niin kysyvän katseen, että Sami ällistyi. Nyt hän vasta ymmärsi joutuneensa outoon joukkoon.

Pojista oli Sami nappikenkineen, polvihousuineen, samettijakkuineen naurettava kapine ja he kohta huomasivat, mitä hänelle sopii tehdä. Eivät he suvainneet tuollaista vauvaa, he, jotka olivat nälän ja vilun karaisemia urhoja.

— Pestään! huusi muuan joukosta.

— Pestään! säestivät toiset ja kohta lensi pari poikaa Samin niskaan.

Tuota pikaa oli Sami kumossa. Yks heittäytyi hänen päälleen makaamaan, toinen siveli hänen kasvojaan lumella ja muut vieressä nauroivat ja huusivat. Sami tunsi poskiensa kuumina palavan, kasvojaan hierottavan märjällä lumella ja raskaan painon niskassaan. Jo helpotettiin hänen löylytystään. Sami kohousi ylös ja oli harmista haljeta. Hän huusi niin kirvelevästi, piti käsiään tonkkina ja oli kuin vaivaisukko maalaiskirkon oven pielessä, minkä päälle on lunta satanut vuorokauden toista. Ja hänen samettivaatteensa ne vasta siivossa olivat. Mutta toiset vain nauroivat ja ilakoivat hänen ympärillään kuin pienet pirut. Se sai Samin sapen kiehumaan. Hän sieppasi maasta kivimukuran ja viskasi sen suurimman mölyäjän kasvoja kohti. Lähti sitte juoksemaan kotiin päin. Mutta lyöty seurasi perässä. Sami juoksi sydän kurkussa ja takaa-ajavalla olivat raskaat kengät. Sami kerkesi juuri päästä kotinsa portaille, kun toinen sai hänet kiini. Sami kyyräysi ovea vasten, mutta toinen rupesi häntä siinä mukiloimaan. Se sysi häntä ovea vasten, antoi lyöntejä kahta puolta korville ja ravollaan oleva ovi mennä lipsahti lukkoon. Aikansa pieksettyään lähti hän pois.

Samin ruumis kuumana kiehui ja verta tuli nenästä. Ja voi sitä itkua, minkä hän päästi, kun toinen oli mennyt! Siinä parkunassa olivat kaikki tuskan ja kärsimyksen puoliäänetkin ja vielä voimakkaammaksi se kohousi, kun hän näki, ettei hän pääsekään sisälle. Hän jyskytti ovelle, mutta kukapa siellä sisällä aukasi. Hän istuutui portaille ja nyt tuli mieleen hänelle, että mitä äiti sanoo. Liatut vaatteet, omin lupinsa meno ulos ja kaikki muu muodosti sellaisen hämmennyksen Samin aivoissa, ettei hän voinut muuta tehdä kuin itkeä. Ja hän vihasi noita poikia, niin tulisesti vihasi, että hän olisi rautasilla vitsoilla niitä ruoskinut.

Talonemäntä kuuli Samin itkun ja tuli katsomaan. Omalla avaimellaan päästi hän sitte Samin sisälle. Ja siitä tunsi Sami sanomatonta helpotusta.

Päästyään sisälle tuli Samille mieleen, ettei hän kerro äidille ollenkaan tästä. Piiskaisi vain häntä. Mutta noiden poikien vihollinen hän olisi aina, sillä ne olivat olleet hänelle niin pahoja, niin pahoja.

Ja tästä päiväsiä alkaen sai Sami sen mielen, että hän on jotain toista kuin nuo repaleiset työmiesten lapset. Niille hän ei voinut muuta tehdä kuin vihata niitä.

VII.

Anna rukka! huokaili aina Bergin konsulinna, kun näki Annan menevän heidän talonsa ohitse etunojassa kiivain askelin jonnekin puuhaan ja hommaan.

Konsulin kuoleman jälkeen oli rouvan sielu käynyt vielä pehmeämmäksi. Köyhäin huoneelle ja orpolasten kotoon muisti hän tuon tuostakin lähettää ryynejä, perunoita ja muita elatustarpeita. Ja kun konsuli oli jättänyt jälkeensä suuren omaisuuden, niin oli, mistä antaa. Muuten kulki hän jumalisten rouvain parissa, kävi tiheään kirkossa ja otti vastaan pappeja kotonaan vieraina.

Myötätuntoisen mielensä käänsi konsulinna Annaakin kohtaan. Tuolla perällä kartanoa muiden alahuoneiden rinnassa oli suuri leipoma- ja pesutuparakennus. Konsulinna ehdotti kerran Annalle että hän muuttaisi asumaan heidän leipomatupaan. Voisihan hän sielläkin silittää vaatteita ja tehdä ne toimet, mitkä tähänkin asti. Maksutta hän sen Annalle luovuttaisi asuntohuoneeksi.

Sellaista hyvää ei Anna ollut osannut odottaakaan. Konsulinnan kyökissään sitä hänelle puhuessa tuli Annan mieleen niin lämmin kiitollisuus "parempia ihmisiä" kohtaan. Kun Anna purki konsulinnalle syvän kiitollisuutensa sen hyvän ylitse, mitä se nyt hänelle tarjosi, neuvoi konsulinna Annaa kiittämään Jumalaa, sillä häneltähän se kaikki hyvä tuli.

Hymy huulilla silmäsi Anna kyökin akkunasta tuonne perälle kartanoa, missä leipomatupa oli. Se rakennus oli punaseksi maalattu valkeilla nurkka- ja akkunalaudoilla. Se oli niin terve ja ehyt huoneus verrattuna siihen vanhanpiian röttelöön, jossa hän nyt asusti. Suuret akkunat, joissa olivat puhtaat lasit, näyttivät iloisilta päivän päästäjiltä ja Anna ennestään tiesi, että siellä sisällä oli kaikki kunnollista. Ei yhtään hiiren syömää koloa lattiassa, josta talvella kylmä uhoisi, ei uuni rikki ja halkeillut kuten vanhanpiian kamarissa, jotta aina sai peljätä, etteihän vain tulipaloa tule, kun uuniin kovemman valkean sytytti, ei seinät lahot eikä katto vuotava. Leipomatuvan pehmoista lämpimää Anna oli aina rakastanut ja sellaista huonetta itselleen toivonut. Ja nyt sitä konsulinna itsestään tarjosi ja vielä hyyryttä.

Anna ei saattanut olla toista kertaa lausumatta kiitollisuuttaan konsulinnalle, sillä tämähän oli Annan mielestä jotain tavatonta hyväntekeväisyyttä. Ja tuo Annan suuri kiitollisuus teki konsulinnan sydämmelle hyvää, niin hyvää, jotta hän oikein tunsi nautintoa siitä. Toisellaistahan se oli tuo kuin joku markka kuukaudelta hyyryä hänen runsassisällyksiseen, tulen kestävään kassakaappiinsa. Ja hänestä oli hyväkin, että löytyi tuollainen ihminen kuin tuo Anna, jolle hän voi suunnittaa hyväntekeväisyytensä kärjen. Tästä päivästä alkaen tuli Anna sellaiseksi suosikiksi konsulinnalle, jollainen tavallisesti on jokaisella varakkaalla, vanhalla rouvalla, mikä huolehtii kuolemattomasta sielustaan. Hän oli se nöyrä prisma, joka kuvaavasti taittoi kaikki konsulinnan hyväntekeväisyyden lämpimät säteet.

Niin muutti Anna Bergiin leipomatupaan asumaan ja alkoi siellä entiset toimensa. Annasta pian tuli kaikkien muidenkin rouvien suosikki, jotka kävivät Bergissä. Konsulinna aina puhui heille säälitellen Annasta. Kertoi, kuinka se on uuttera, ei hae köyhäin hoidolta apua, vaan koettaa omin neuvoin toimeen tulla. Ja lapsensa aina niin siististi pukee ja itse puhtaissa kulkee.

Kun näin hakemalla ruvettiin hakemaan Annasta hyviä puolia, niin löytyihän niitä. Ja ne Annan hyvät puolet saattoivat rouvat hänelle niin myötätuntoisiksi, että hän tuon tuostakin sai joltakin rouvalta piian kautta vastaan ottaa kahvipussin, sokuriharkon, ryyninaulan tai siirappipurkin. Useimmat konsulinnan tuttavat olivat kauppiaisten rouvia ja sen tähden ne toimittivat Annalle paraasta päästä tuollaisia lähetyksiä.

Anna kävi aina kotona rouvien luona kiittelemässä ja se se rouvain mielet Annaan vielä enemmän kiinnitti. Anna puhui ruotsia rouville, jota hän elämänsä varrella herrastaloissa oli oppinut. Että niissä Annan kiitollisuuden osotuksissa oli hiukan viekkauttakin, sitä eivät rouvat jaksaneet huomata, vaan he uskoivat, että tuon alhaisen ihmisen sydän oli niin perki nöyrä heidän kaikessa armossa osottamilleen hyväntekeväisyyden teoille.

Pirtissä oli Annalla niin hyvä asua. Se oli suuri huone, korkeakattoinen ja jotenkin nuori teolleen. Edessä oli pesutupa eli alakyökki, mikä oli paremmin kylmänpuoleinen, sillä ainoastaan tarvittaessa siellä pidettiin tulta suurien muuripatojen alla, joita oli kaksi takkaan muurattuina. Niiden takana oli sellainen salaperäinen hämärä kuin maalaissaunan lavitsan alla, jotta se etenkin veti Samin huomion puoleensa.

Sami söi vain siirappivoitaleipiä, kulki arkipäivinäkin kiiltävissä nappivaatteissa ja polvihousuissa, niitä kun oli saatu niin runsas varasto rouvilta. Ja kahvin aikana äidin kahvipannusta pisti hän poskeensa pari täysinäistä kuppia kuin mies ja lämmitti niillä nuoria suoniaan makean sokurin seassa. Ja niin herrahtavaksi se oli Sami tullut, että hänellä tapasi olla housun taskuissa valkoinen nenäliina, jolla hän erityisellä juhlallisuudella niisti valuvaa nenäänsä, milloin muisti. Bergin piiat ne pakkaisivat Samia sillä pilkkaamaankin, mutta Sami saattoi piioille tiuskasta tuimasti ja röyhkeästi. Hän ei ollut piikain orja, vaan kulki sisällä leikkimässä Svean luona ja oli ruokasalissa jo kuin kotonaan ja väliin tunkeutui isoon saliinkin, mutta Lotti-neiti häntä sieltä silloin pois ohjasi.

Sami oli rungoltaan aika lailla varttunut: paksupohkeiseksi, leveäruumiiseksi. Hän oli jo pienennetty kuva isästään, tuosta Lindmanin Lennart-herrasta. Ja kumman teki, ettei Sami patvinut, kun olivat hyvät syönnökset, mainio ruokahalu, huolettomat päivät ja iloinen leikkikumppali. Ei yhtään ikävää niinkuin siellä vanhan piian huoneessa asuttaessa, vaan yhtenäistä lapsen huoletonta elämää. Ja ikäisiänsä työmiesten lapsia hän osasi kohdella kuin äkein herrasperheen jälkeläinen. Se kuuma selkäsauna siellä vanhan piian talon luona oli juuruttanut hänen sieluunsa ikuisen vihan työkansan poikia vastaan, joita hän "katurakeiksi" haukkui. Kivi kourassa hän vahtasi niitä Bergin talon portin suojassa ja kun näki niitä kadulla kulkevan, lähetti hän kiven heidän jälkeensä semmoista kyytiä, jotta se hyppiessään katukiviin tulta iski.

VIII.

Itse kullakin ijällä ovat huolensa ja raskautensa. Lapsuus, ijän ensimmäiset vuodet, on vain päiväpaisteista, leutoa säätä, mikä ei tunne kesän ukkosilmoja eikä syksyn rakeita. Se hengittää terveillä keuhkoilla, maistelee ruokia vereväposkisena ja löytää iloa tyhjästäkin. Paratiisi ei ole siitä kaukana, mutta se on väärällä puolella. Vaan tässäkin ikäasteessa löytyy yksi oka, minkä kulttuuri on keksinyt. Ja se oka pistää usein kovin kipeästi lapsen sydämmeen ja panee sen, jos ei juuri verta, niin ainakin vettä vuotamaan. Kuinka monta kyyneltä onkaan aapiskirja puristanut suruttomalta lapsuudelta!

Sami oli päässyt siihen ikään, jolloin sivistynyt yhteiskunta vaatii pohjakerroksiltaanko lukemisen taitoa, jos ei muuta varten, niin ainakin sitä varten, että ne pystyvät viljelemään meidän uskonoppimme taivaista lahjaa, raamattua.

Annassa vallitsi syvä ja järkähtämätön kunnioitus tätä vaatimusta kohtaan ja monesti hän jo oli tuntenut huolta, että Samia olisi ohjattava luvulle. Mutta itsellään hänellä ei tahtonut olla aikaa ensimmäisten alkeiden antamiseen ja sitä paitsi hän epäili kykeneväisyyttäänkin siihen. Yhtenä sunnuntaina hän kuitenkin päätti tehdä ensimmäisen kokeen, ja tekikin, mutta aivan onnistumatta.

Jo puhkasi Anna kerran tämän surunsa konsulinnallekin. Se otti heti asian vakavalta kannalta. Mutta muisteli sitte toisakseen, että hänenkin vanhemmat lapsensa ensi alussa olivat olleet taipumattomia. Hän neuvoi, ettei Annan pitäisi tuota asiaa kovin surra, sillä kyllä Samikin vielä halustuu, kunhan näkee, ett'ei hän siitä mihinkään pääse.

Sitte konsulinna jäi mietteisiin hetkeksi.

Yht'äkkiä kysyi hän Annalta, tajuaako Sami ruotsia. Anna selvitti vastaukseksi, että kyllä hän on kokenut väliin Samille puhua sitä, mutta Sami ei taivu puhumaan. Mutta ymmärtää kyllä, hän luulee.

— No sitte Sami saa alkaa opetella lukemaan Svean kanssa. Ehkä onkin Svealle hauskempi, että on kumppali. Svealle tulee kotiopettajatar ensi kuun alussa.

— Konsulinna on aina minulle niin hyvä…

Mutta mahtaneekohan se opettajatar ruveta Samia opettamaan?

— Kyllä hän, kun minä käsken… Hän on merikapteeni Engman-vainajan tytär.

Anna taas sydämmestään kiitteli konsulinnaa. Mutta konsulinna vastasi, ett'ei hän muuta kiitosta pyydä kuin että Anna opettaa Samia maata pannessaan rukoilemaan hänenkin edestään, sillä lapsen rukous on puhtain ja hartain ja taivainen isä sen parhaiten kuulee. Mutta tuo pyyntö kalskahti Annasta oudolle, sillä hän tunsi Saminsa rukoukset. Vitsan avulla hän sai väliin Samin lukemaan "Isä meidän" — siinä kaikki.

Samin tähänastinen kesän vietto oli ollut niin rentoa lähellä asuvan kauppiaan pojan seurassa. Pari kertaa päivässä kilmuilivat he Bergin alahuoneiden katot, kävivät aina välihuviksi kiikkumassa tallin vinnin orressa riippuvassa nuorakiikussa, ajoivat kivi kourassa kartanolla näyttäyvät kulkukissat huoneiden kivijalan alle ja tuon tuostakin hätyyttelivät rahvaan lapsia. Kauppiaan poika, Ebbi Ask, oli vuotta vanhempi Samia ja ollut jo koulussa yhden vuoden, mutta pantu sieltä pois pahankurisuutensa takia. He olivat varsinkin halukkaita itkettämään muuatta tyttöä, samanikuistaan kuin he itse, joka kuletti kahvia isälleen lähellä olevalle työpaikalle. Ebbi koetti sitä saada suudella, kun ei aikaisempia ihmisiä näkynyt.

Tämän Ebin koulussa varttui Samistakin vallaton vekara. Ja vallattomuudellaan oli Sami saanut itselleen yhtenäisen vihamiehen Lotti-neidistä, mikä suoraan inhosi Samia ja usein, kun näki kartanolla Svean Samin parissa, käski Svean sieltä pois. Kasvoiltaan oli Sami aivan pronssinkarvainen, kun oli niin ahvoitunut, ja jalat olivat rohettuneet lämmön ja veden liikanaisesta vuorovaikutuksesta, sillä kenkiä ei hän kesäsydännä olisi suurin surmin pitänyt. Ainoa työ, mitä Sami toimitti ja mikä oli hänen erikoisvirkansa konsulinnan käskystä, oli ruohon nyhtäminen trottoaarilta Bergin talon kohdalta. Taloa oli pitkälti, siis pitkälti myös katua. Monesti Sami itkeä märsysi, kun piti olla tuolla ruohon nyhdännässä poikkinainen pöytäveitsi apunaan, vaikka eihän se kivinen katu suuria kasvanut. Siellä kadulla oli niin kuuma ja ikävä yksin olla ja kerran sitte muuan katurakki antoi niin lämpimän löylyn, kun Sami ei kerjennyt pakoon päästä, jotta hänellä korvat kuumina suhisivat.

Sami ei ottanut uskoaksensa Annan ensimmäistä kertomusta, että hän saisi alkaa Bergissä opetella yhdessä Svean kanssa lukemisen alkeita Engmanin ryökynän johdolla. Mutta kun Anna kuun ensimmäisen päivän aamuna otti esiin samettivaatteet ja puhtaan kaulustan, niin arvasi Sami, että totta on, mitä äiti on sanonut. Hänen siis pitäisi ruveta lukemaan yhdessä Svean kanssa. Samin mieltä karvasteli, sillä hän kaipposi yhtä paljon aapista kuin kotiopettajatarta, Engmanin ryökynää. Että se olisi yhtä tyly kuin Lotti-ryökynäkin, siitä oli Sami varma, sillä kaikki nuoret ryökynät olivat hänelle tylyjä.

Kun hän oli pesty, pää sileäksi kammattu, vaatteet napitettu ja kengät jalkoihin asetettu, oli hän valmis opettajattaren eteen vietäväksi. Mutta Samista itsestään oli tämä jotain raskasta, painavaa ja painustavaa. Puku tuntui raskaalta ja kankealta. Jalkoja poltti kengissä kuumana kesäpäivänä ja musta vaatteus imi kaiken auringon lämmön sisäänsä, jotta ruumis hivostui. Ja sitte täytyi olla niin siivosti, etteivät pukimet ryvöttyisi ja kaulusta kurtistuisi.

Nyt se Engmanin ryökynä tuli. Sami näki sen pirtin akkunasta ja ilmoitti äidillekin. Verannan ovesta se meni sisälle, josta Sami ei vielä ollut koskaan uskaltanut mennä. Se jo yksin herätti Samissa suurta kunnioitusta ryökynää kohtaan.

Hetken takaa lähti Anna Samin kanssa ja meni kyökin ovesta. Siellä sisällä salissa olivat konsulinna ja neiti puhelussa. Rouva antoi vähäisiä viittauksia Svean luonteesta neidille ja esitti hänelle tuon pienen tytön ominaisuuksia pääpiirteissään. Lyödä sitä ei saisi missään tapauksessa eikä juuri sen mieltäkään pahottaa, sillä lääkäri on sanonut, että lapsessa on vähän verta.

Samassa tuli Sveakin siihen. Neiti alkoi tekemään lähempää tuttavuutta Svean kanssa. Hän nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä, nauroi ja hyväili häntä. Teki laulaen kierroksen huoneen lattialla Sveaa taluttaen ja käski Svean puhutella häntä "tant-Emmiksi".

Konsulinna puikahti kyökkiin katsomaan, eikö kahvi olisi valmista tarjottavaksi neidille. Siellä tapasi hän Annan ja Samin.

— Jasso täällä on Anna ja Sami. Tulepas Sami tänne sisälle!

Anna työnsi Samia menemään ja konsulinnan jälessä hän meni sisälle, mutta äiti jäi kyökkiin.

— Täällä olisi myös muuan oppilas, puhui konsulinna hymyillen neidille.

Neiti katsoi Samia terävästi ja Sami neitiä ja sen pukua. Neidillä oli väljä kesäpuku, mikä oli liian vaalea hänen tummalle ahavoituneelle iholleen. Toisella silmällään hän katsoi karsaaseen, jotta siitä silmästä lähtevä katse oli kokoon puristettu ja ikäänkuin suunnattu vain yhteen pisteeseen.

— Hän on meidän kartanopirtissä asuvan vaimon poika, lisäsi konsulinna selvitykseksi neidin kysyvälle katseelle.

— Vai niin.

— Sami! Etkö sinä ymmärrä tervehtiä neitiä? sanoi konsulinna pojalle, joka ujosteli ja nypläili nuttunsa nappia. Sami meni paiskaamaan kättä ja reksautti päätään kaulanikamista muka kumarrukseksi. Neiti ojensi Samille kylmästi kätensä, sillä poika näytti tekevän häneen vastenmielisen vaikutuksen.

— Tuleeko hän minun oppilaaksi? kysyi neiti, miettien että konsulinna laskee vain leikkiä hänelle.

— Kyllä jos neiti suostuu. Hän ymmärtää ruotsia. Minä lupasin hänen äidilleen, että hän saa alkaa opetella yhdessä Svean kanssa. Mutta tuleeko neidille liiaksi vaivaa?

— Ei mitenkään, kun konsulinna niin tahtoo…

Konsulinna tarttui Samia olkapäästä ja vei hänet äidin luo kyökkiin. Siellä sanoi hän Annalle, ettei hän vielä ensimmäisenä päivänä viitsi vaivata neitiä. Hän on tullut nyt vain tutustumaan oppilaisiinsa, mutta huomenna alkaa opetus. Käski sitte piian laittaa kahvia sisälle tuotavaksi.

IX.

Syksy alkoi ja ruotsalainen pikku lasten koulukin ryhtyi taas vaikutukseensa. Siinä oli kolme luokkaa ja sitä piti muuan papin leski parin sisarensa kanssa. Tyttöjä ja poikia, vallassäätyläisten jälkeläisiä, siellä oli sekaisin ja tämän kurssin käytyään ne lapset meni korkeampiin oppilaitoksiin: pojat latinakouluihin ja tytöt naiskouluihin. Tanttein kouluksi sitä yleisesti nimitettiin ja sinne oli nyt Svean määrä mennä. Mutta konsulinnalla pisti päähän panna siihen Samikin, sillä sen käytyään olisi Sami jo saapa riittävät tiedot ja kelpaava jollekin kauppiaalle asiapojaksi, kun osaisi täydelleen ruotsinkielen.

Anna kiitteli ja kosteli siitä tuumasta konsulinnaa ja sai toimekseen ensi päivänä lähteä saattamaan lapset koululle. Siellä niitä olikin jo herraslapsia koko kasa, jonka piiat olivat sinne tuoneet. Pojat olivat polvihousuissa, nappikengissä, samettijakuissa tai merimiesmaailman väljissä puseroissa leveine valkoisine nauhoineen, monenmoisissa päähineissä ja leveissä kiiltävissä kaulustoissa. Tytöt olivat lyhyeissä hameissa, jalat ahtaalle puristettuina punaisiin, sinisiin tai mustiin villasukkiin ja koko puku kuin vauvalla, joka vasta on lelukaupasta ostettu. Ja tuo lauma oli niin punaposkista, ruusuhuulista ja hienoihosta joukkoa, jotta heti huomasi siinä parvessa siementä vastaisen vallasluokan kehkeämiseen.

Annan mieltä ei vähän hyvittänyt nähdessään tuon iloisen ja sorean lapsijoukon ja tietäessään, että ne nuo kaikki olisivat Samin koulutovereita. Hän nyökäytti ystävällisesti päätään tervehdykseksi piioille, joita hän tunsi. Suurenpuoleisessa salissa odottivat he johtajattaren tuloa sisälle. Anna asettui lasten kanssa muutamaan loukkoon.

Tuossa keskilattialla isäntinä isotteli jo ennen koulussa olleita poikia. He tarkastelivat pilkallisilla silmillä tulokkaita ja kokivat saattaa niitä ujostelemaan. Muuan, raatimies Fellmanin poika, Jori, osotti kumppalilleen oikein sormellaan Samia ja sitte molemmat nauroivat. Sami punastui ja häntä painusti asemansa. Hän tapaili nenäliinaa taskustaan pyhkiäkseen nenäänsä, jonka hän tunsi valuvan. Hän arvasi, miksi ne nuo pojat hänellä nauroivat.

Perällä huonetta oli vähänen lava ja siinä opettajan pöytä tuolineen. Pöydän takana seinällä riippui suuri Europan kartta monivärisenä ja vasta vernissattuna uusissa, kiiltävissä kepeissä. Vasemmalla puolella oli suuri luokkataulu, sen alareunassa olevassa kapeassa listassa, mikä korttelin ulkoni taulusta ja oli keskeltä uurrettu, oli karttakeppi, jäniksen käpälä ja liidun palanen. Sivuseinällä oli koko maapallon kartta kahtena ympyränä. Yhdellä seinällä oli korkea kaappi ja sen päällä meidän aurinkokuntamme puusepän valmistamana.

Jo tuli huoneeseen koulun johtajatar, pastorin leski. Hänellä olivat sankalasit päässä ja hiukan hopeaa hiuksissa. Syvä hiljaisuus syntyi, kun hän näyttäytyi ovella ja hänen jäljessään hänen sisarensa. Johtajatar nousi kateederiin ja piti rukoukset niin anovalla ja lempeällä äänellä kuin sielunpaimenen jälkeen jäänyt puoliso voi pitää. Sitte annettiin entisille oppilaille huomeiset läksyt ja päästettiin menemään.

Nyt seurasi järjestyksessä uusien oppilaiden matrikkeliin merkitseminen. Ennen ne jo oli käyty ilmoittamassa. Yksi piika toisensa jälkeen sai tuotavansa merkityksi koulun nimikirjaan. Siellä oli vain muukalaisia nimiä, joiden omistajat olivat virkamiesten, tehtailijoiden, kauppiaitten, merikapteenein ja jonkun käsityöläisen pojat ja tytöt.

Jo pääsi eteen Annakin. Hän otti hymyilyn kasvoihinsa ja ilmoitti:

— Täällä olisi konsuli Bergin nuorin lapsi, Svea. Pastorin leski merkitsi matrikkeliin Svean, kirjoitti sinne Svean syntymävuoden, isän ammatin ja päivän, sekä milloin Svea oli kouluun otettu. Nyt seurasi Samin vuoro. Anna tunsi itsessään hiukan ahdistavaa vaikutusta ja veret hehkuivat hänen poskillaan. Pitäisikö ilmoittaa Samin isä…?

— Samuel Tihinen, ilmoitti Anna vähän arasti.

— Mikä? kysyi pastorin leski ja nosti ylös silmänsä. Anna kuumotti punaisena ja uudisti:

— Samuel Tihinen… Bergin konsulinna kai on pastuurskalle puhunut hänestä…?

— Jassoo, tämäkö on se poika…? Kyllä konsulinna on puhunut, vastasi pastorin leski ja muisteli jotain, mutta ei puhunut mitään.

— Mikä isän ammatti? uudisti hän kysymyksen jo toiseen kertaan, kun ensi kerralla ei kuulunut vastausta.

Anna kuuli vienoa sipinää ja naurun hykerrystä piikain parista. Hiki kohosi hänen punottaville kasvoilleen ja hän vastasi miedosti:

— Ei hänellä ole isää.

— Oletteko te hänen äitinsä? kysyi johtajatar, kun huomasi Annan vaivaavan aseman. Anna myönsi ja pastorin leski kirjoitti matrikkeliin Samin nimen kohdalle: "faderlös."

— Mutta ymmärtääkö poika ruotsinkieltä? Ei hän täällä mitään tee, jos ei hän sitä ymmärrä.

Johtajattaren kasvoilla oli nyreä ja vastenmielinen elje, Samassa heitti hän Samille muutaman ruotsinkielisen kysymyksen. Ja Sami vastasi tyydyttävästi, sillä hän käsitti hetken tärkeyden. Koko kotiin tulomatkan oli Sami ääneti ja hän näytti punnitsevan jotain mielessään. Mutta Anna ei häntä sen kovemmin tarkannut, sillä oli hänelläkin omat mietteensä. Toiselta puolelta lientyi tyytyväisyyden tyventä Annan sieluun, kun Sami nyt pääsi tuonne herraskouluun, mutta toiselta puolelta puhkoi vielä mieleen äskeisen katkeran mielenliikutuksen poreita… Se piikain hiljainen nauru kuulusti niin häijyltä siellä salissa ja pastorin rouvan kysymys Samin isästä — hyi kuin se oli leikannut Annan sydäntä!

Kun sitte Anna ja Sami tulivat pirttiinsä, kysyi Sami:

— Miks'ei, äiti, minulla ole isää?

Annalla ikäänkuin pala nousi kurkkuun ja hänellä ahdisti hengityksen vapaata kulkua. Mutta hän keksi sukkelan valheen ja pois käännetyin kasvoin puhui hän hätäisesti:

— Samin isä on kuollut.

Sen sanottuaan meni hän tekemään Samille suuren voitaleivän, jota Sami alkoi rauhallisena pureksimaan saatuaan kuulla isänsä kuolleen.

* * * * *

Samilla ei ollut laukkua niinkuin muilla tanttein koulussa kulkijoilla. Niissä ne toiset kantoivat kirjansa, kynänsä ja muut pienet tarpeet. Sveallakin se oli ja sen oli tehnyt Lotti-neiti. Sami kärtti laukkua äidiltään, mutta mistäpä hän sen antoi. Hän sai kulkea laukutta. Mutta viimein keksi äiti keinon. Hän sai konsulinnalta vanhan, karkeasta hamppuvaatteesta tehdyn kassin, jota oli käytetty torilta kaloja ostettaessa. Äiti ratkoi sen, puhdisti, pölyytti ja ompeli kokoon uudelleen. Kaunis siitä ei tosin tullut, mutta ei aivan rumakaan; muotopuoli oli hiukan ja kylkeen täytyi panna pienonen paikka. Mutta kun Sami seuraavana aamuna Svean ja lapsipiian kanssa, joka joka kerta vei ja nouti Svean, meni kouluun, oli hänellä laukku.

Lotti-neiti makuukamarinsa akkunassa puoleksi vielä alaalla olevan akkunaverhon takana valkoinen yöröijy päällään nauroi Samin laukulla makeasti nähdessään heidän menevän koululle. Olihan siinä laukussa vielä paljon kalakassin mallia ja kun Lotti hyvin tunsi sen entisen viran, niin ei hän voinut olla nauramatta. Ajatteli, että omiaan tuollainen laukku tuolle pojalle, jota hän ei suvainnut silmiinsäkään.

Mutta Samin askeleissa oli tänä aamuna tavallista enemmän reippautta ja hänestä tuntui, että nyt hän on aivan muiden tasalla, kun hänelläkin on laukku. Usein muisti hän sitä katsoa kupeelleen ja laitella sen asemaa. Kun ne pojat siellä koulussa välitunneilla eivät olleet yhtään hänen kanssaan, paitsi muuan kykyrä, joka istui hänen edessään, oli Sami arvellut, että siksi ne eivät hänestä huoli joukkoonsa, kun hänellä ei ole laukkua. Ja sentähden Sami nyt pani tuohon laukkuun niin suuren arvon, että sen täytyi ulkopuolellekin huomata.

He tulivat koulukartanoon. Oveja ei vielä oltu avattu; siellä pihalla odottivat lapset. Piika ainoastaan portille saattoi Svean ja palasi sitte kotiinsa. Kun Sami pääsi muiden joukkoon, heitti hän taas laukkuunsa ylpeän katseen, missä oli niin voimakas sisällys, jotta se veti lähellä olevien poikain huomion puoleensa, kun ne tuossa paremmin velttoina varttoivat sisällepääsöä. Oli siinä Fellmanin Jori ja muutamia muita toisenluokkalaisia.

— Ka kun Sammakollakin — se oli Samin liikanimi — on laukku! huudahti Fellmanin Jori ja iski kyntensä Samin laukkuun. Muut vieressä nauroivat.

Ja samalla Jori kiskoi Samilta hänen laukkunsa. Sami reutoi vastaan, mutta Jori nykäsi yht'äkkiä. Hihna meni poikki, kirjat ja kapineet lensivät laukusta kartanolle. Jori pisti laukun päähänsä ja juoksi sen kanssa ympäri pihaa.

Samin huulet verestivät, kasvoihin nousi sapekas suuttumuksen ilme ja hän ampasi Jorin perään. Hän rynnisti voimakkaaseen juoksuun, saavutti pian Jorin ja iski koppina kuin tiikeri ajamansa päälle. Jori lensi silmälleen kenttään, kasvot tahrautuivat multaan ja siihen hän jäi Samin alle makaamaan.

Meteli oli synnyttänyt hälinää. Johtajatar oli huomannut tapauksen akkunastaan. Hän riensi tappelevien luo, heitti kätensä raskaasti Samin niskaan ja nykäsi poikaa kauluksesta.

— Vai sinä täällä tällaisia esimerkkejä näytät muille lapsille ja pilaat nekin! huusi opettajatar, ääni värisevänä ja pukki edellään Samia takin kauluksesta. Hän vei Samin sisälle. Siellä kyökissä riisuttiin pojalta housut ja piika antoi hänelle vitsoja johtajattaren pitäessä kiinni Samia. Poika parkui ja huusi, mutta piika löi vain kun käskettiin.

Kun Sami oli piiskattu, pakotettiin hän vielä pyytämään johtajattarelta anteeksi. Mutruilevat ilmeet kasvoillaan kuunteli Sami käskyä eikä ottanut sitä totellakseen. Silloin uhkasi johtajatar uudestaan vitsoilla. Sami teki anteeksipyynnön, mutta niin ylenkatseellisen kuin hän ymmärsi.

Muut lapset olivat jo luokalla. Samikin vietiin sinne. Oli alettava rukoukset, mutta niitä ei Sami yhtään kuunnellut. Hänen sisunsa oli täysi harmista ja hän mietti kostoa. Kun hän tuli pulpettiinsa, tarjosi tuo kykyrä, Strömin Uuno, hänelle kirjat, jotka Uuno oli koonnut kartanolta. Samalla heitti hän Samiin niin säälivän katseen, että se lämmitti Samia aina sydänpohjaan asti. Tuo Uuno oli hänen ainoa toverinsa täällä, ymmärsi Sami. Fellmanin Jorin oli pitänyt, mennä kotiin, sillä niin kovin oli hänellä nenä vuotanut.

Kun rukoukset oli pidetty, varoitti johtajatar vielä tapauksesta, kovasti nuhteli Samia, joka tuijotti pulpettiinsa eikä puhunut mitään. Mutta silloin Svea alkoi selittämään Samin puolesta. Ja hänen selityksensä oli niin suora, jotta johtajatarkin huomasi, ettei Sami ollutkaan tappelun alkaja, vaan että Jori sen oli saanut aikaan.

— Mutta missä se laukku nyt on? kysyi johtajatar lopuksi.

Silloin muuan poika iloinen irvistys huulillaan haki sen eteisen loukosta. Johtajatar nähtyään laukun ei voinut muuta tehdä kuin nauraa, niin se oli hassunkurinen hänestä. Se Samia vielä karvasteli, että johtajatarkin laski leikkiä hänen laukullaan. Hän meni karkean kasvatuksensa mukaan ja nykäsi vapisevalla kädellä ja itku äänessä laukun johtajattaren kädestä, juuri kun hän sitä pilkallisesti tutkien levitteli ja tarkasteli. Samassa katosi hän ulos laukkuneen ja jätti jännittävään hämmästykseen johtajattaren ja kaikki muut.

— Siinä on seitsenvuotinen poika! sai johtajatar vain kummastuksissaan sanoneeksi.

Samin iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin satama, siellä kun oli pieniä höyryveneitä, mitkä luikkivat edestakaisin propelleillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan höngäten. Siellä oli myös jahteja, mitkä läheisiltä rantamailta kuljettivat kaupunkiin halkoja, ja lastilotkuja, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin kaupunkiin. Jahtien mastoissa oli hupaisa rimpuilla ja lastilotkuin kannella hauska juoksennella. Kaupungin pienten poikain suloisimpia olopaikkoja se oli kesäseen aikaan satama.

Sinne Sami nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi mennessään kaupungin ojaan. Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isolla paatilla laivansa kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungissa. Siinä muiden joukossa oli Bergin viimekesäinen renkikin, jonka kanssa Sami oli ollut varsin hyvä ystävä. Sami meni hänen puheisilleen ja tahtoi päästä laivaan.

— Mutta tietääkö äitisi olla sua kaipaamatta? kysyi renki.

— Se on luvannut minun olla poissa, valehteli Sami, sillä äitinsä luo ei hänellä suinkaan mieli tehnyt ja Anna olikin mennyt koko päiväksi pitoja valmistelemaan muutamaan herrastaloon.

Renki uskoi Samia ja kun kapteeni tuli, kysyi hän häneltä, saisiko poika tulla katsomaan laivaa. Kapteeni myöntyi kysyttyään kenen poika on. Ja niin pääsi Samikin isoon paattiin. Tuossa muutaman meriarkun päällä miesten kaikellaisia kaskuja jutellessa haihtui pian Samilta suuttumus ja hän nautti ympäristöstään. Nuo merimiehet olivat herrahtavampia kuin tavalliset työmiehet. Sinervää vaatetta oli useimpien puku ja musta parta monella heistä kaunisti ahavan kellastuttamia kasvoja.

Kun päästiin laivan kylkeen, kapusi Sami kuin mies nuo vaaralliset nuorarappuset, mitkä velttoina venyivät laivan kuvetta pitkin ja ennenkuin puolipäivä oli käsissä, oli Sami jo käynyt ensimmäisen maston jatkon tykönä.

Sydän kyllä oli lyönyt tiheään hänen sinne kiipeillessään, mutta sieltäpä olikin hauska silmäillä ympärilleen, kun vaan ei katsonut suoraan alas, sillä silloin tuntui rintaa hiukan etovan. Ja laiva — kas kuin se oli soma kapine! niin paljon nuoria, rautoja, purjeita… ja noin se siirteli itseään tuulen muassa ankkureissaan hiljalleen, mutta kuitenkin tuntuvasti.

Laivalla oli määrä lähteä iltapäivällä matkoilleen. Höyryaluksen oli hinattava laiva ulos satamasta, ahtaista väylistä. Kapteeni lupasi Samin tulla mukaan; saisi sitte palata takaisin kaupunkiin höyryaluksella. Sen kuultuaan silmäsi Sami tuonne kauvas merelle ja hänen rintansa sykähti ajatellessaan, että hän nyt sinne pääsisi.

Ruvettiin hinaamaan ankkureita ja silloin laulu ilmoille kajahti. Ankkurikettingit kitisivät ja niitä säesti tuulella käyvän pumpun ääni, joka tyhjensi vettä laivasta. Miehet katsoivat toisiinsa, hinasivat ankkureita hartaasti ja lauloivat:

Meripoika se merta seelailee ja seelejänsä reivailee. Falerii, faleraa, falerallailee ja seelejänsä reivailee.

Ja Englannin parhaissa tansseissa, niissä meripoika saa valssata. Falerii, faleraa, falerallailee, niissä meripoika saa valssata.

Italian ihanat immetkin ne käyvät meripojan sylihin. Falerii, faleraa, falerallailee, ne käyvät meripojan sylihin.

Sen laulun oppi Sami heti ulkoa. Ja usein hän sitä yksikseen lauleli, oikein sisimmästä sydämmestään lauloi, sillä toisenlainen se tuo laulu oli kuin ne laulut, joita siellä koulussa kalpea opettajatar opetti heikolla äänellään. Tuossa laulussa oli Samista voimaa, reippautta ja siihen haihtui nyt viimeisinkin mielen katkera nystyrä.

Höyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston isopurje ja pari klyyvaria vielä auttoi menoa. Hinterä, mutta raitis tuuli puhalteli ja meri loiskahteli niin somasti Samin mielestä laivan kylkeen.

Yhä enemmän alkoi karttua purjeita laivaan ja höllemmälle kävi höyryaluksen ja laivan välinen touvi. Köydet ritisivät, kun tuuli alkoi ottaa enemmän purjeisiin. Jo tuossa sivutettiin ensimmäinen majakka, sellainen lautatötterö yksinäisellä kallion kielekkeellä. Vienoa savun hönkää lehahteli aina aluksesta laivaan, kierteli sen purjeissa hetken ja sitte haihtui. Samista tämä oli jumalallista menoa, semmoista hauskaa, jota hän ei olisi voinut koskaan aavistaakaan.

Kohta oli höyryaluksen heitettävä laiva, sillä vedet alkoivat jo olla väljemmät ja laivan purjeet tuulta täynnä. Kävi semmoinen suhina ja sohina purjeissa, vesi keulan edessä lotisi, ja laiva meni kuin suuri kotka siivet hajallaan.

Jo heitettiin touvi laivasta pois ja höyryalus jätätti itsensä laivan sivuun, pysytteli siinä niin kauvan, että sen perämies kävi lähtöryypyillä kajuutassa. Sami toimitettiin alukseen, mikä irtausi laivasta. Kahdenpuolinen hurrahuuto syntyi, niin voimakas, jotta se vastaili laivan purjeisiin. Miehet puistivat vielä laivasta nenäliinojaan ja hattujaan. Laiva tuossa majesteetillisena lähti menemään omalle suunnalleen. Sami tavaili peräpeilistä koreita, kullatuita nimikirjaimia. Nuo kirjaimet auringon paisteessa välkkyivät niin kauniisti.

Erilaiselta jynkytykseltä se tuntui olo tässä höyryaluksessa, joka nyt jo meni etäällä. Oli ollut yhtenäistä ilon huumausta Samista siellä laivassa, mutta tämä alus ikäänkuin johti mieleen raskaan aamupäivän todellisuuden. Kone löi ikävän yksitoikkoisesti ja piipusta läikehtivä savu pakkausi kurkkuun. Muistui mieleen niin synkkänä tapaus aamulla koulussa ja seuraukset siitä pelottivat. Mitähän äiti sanoo, mitä konsulinna ja johtajatar…? Häntä vielä piiskataan… Kun olisi saanut jäädä tuonne laivaan!

Kaupungin ranta läheni, mutta sitä katkerammaksi tuli Samin mieli. Häntä pelotti, niin sanomattomasti pelotti. Eikä hän uskalla mennä kotiin… mutta minne?

Viimein mietti Sami mennä Bergin tallin yliselle, tarkastella sieltä maailman menoa kotitalossa ja panna sinne heiniin maata. Varovaisena hiipi Sami viimeistä katuristiä, jottei kukaan huomaisi häntä tulevaksi. Ei näkynyt Bergin talon akkunoissa ihmisiä. Hän meni viereisen kartanon solaan ja sieltä takatietä pääsi tallin yliselle. Ylisellä oli heiniä ja ne haiskahtivat niin tuoreelle. Hän heittäytyi heinäläjään pitkäkseen.

Siinä hän mietti, että äiti häntä etsii, mutta hän ei mene… piiskaisi häntä. Hän ei mene enää koskaan sinne herraskouluun…

Sami ei tiennyt, ettei Anna ollut kotona, vaan pitoja valmistelemassa. Aamulla kun hän oli mennyt kouluun, oli Anna jäänyt kotiin, ja sentähden Sami uskoi hänen nytkin olevan kotona.

Kun Sami oli aikansa miettinyt kaikkea tuollaista, nukkui hän. Kuinka kauvan hän liekään nukkunut! Kun hän heräsi, kuuli hän kartanolta ääniä, näki siellä lyhdyn palavan ja ihmisiä sen ympärillä. Hän kuuli, että häntä ne hakivat. Äitinsä voivotteli, että minnekähän se poika on mennyt. Kun ei vain lie hukkunut…! Ja koko päivän ollut poissa…! Kyllä ne köyhän lasta kaikki rääkkäävät!

Nyt tultiin rappusia ylös vinnille. Lyhdystä levisi valoa. Sami kyyräytyi aivan pieneksi heinäläjään, sillä häneen levisi vastustamaton halu piiloutua. Hänelle teki niin hyvää, että häntä noin haettiin…

Valo tuli yhä lähemmäksi. Sen perässä Anna, karjapiika ja talon renki. Valo lankesi jo pistävästi Samin silmiin.

— Mutta tuossahan se poika makaa! äännähti renki huomattuaan Samin.

Sami oli nukkuvinaan. Anna nykäsi häntä.

— Sami, kuule, missä sinä o'ot ollut?

Sami muka ravotti silmiään ja purskahti itkuun.

Anna nosti hänet ylös. Hän oli hyvillään, kun Sami löytyi. Kuolleeksi oli hän hänet aivan luullut, pudonneeksi jossain veteen ja hukkuneeksi. Hän vei Samin sisälle ja siellä sai Sami siirappivoitaleipää syöden kertoa päivän historiansa. Anna siunaili ja väliin itkua tuhersi kuullessaan. Mutta Samille alkoi jo elämä taas maistua entiselle. Eikä hän enää uhannut mennä sinne tanttein kouluun. Anna ei siihen puhunut mitään, sillä hänellä oli aikomus huomenna jutella siitä konsulinnan kanssa. Konsulinna oli vain kertonut asian Annalle niinkuin Svea oli sen selvittänyt ja luullut, kun Samia ei ollut koko päivänä näkynyt, pojan menneen Annan tykö suoraan koulusta ja siellä olevan.

X.

Seuraavana aamuna ei Sami mennyt kouluun. Anna kävi konsulinnan puheilla. Konsulinna neuvoi Annaa menemään johtajattaren luo ja taki tilaa tiedustamaan, miten asian laita on. Anna lähti pääkyyryssä nopein askelin johtajattaren puheille. Tämä oli perin pohjin tutkinut asian ja saanut tulokseksi, että Fellmanin Joria kohtaan Sami oli ollut aivan raaka ja julma. Samin käytös sitte häntä itseään kohtaan oli ollut sellaista, jollaista ainoastaan rahvaan tyhmä lapsi voipi osottaa. Ensi ehto Samin takaisin kouluun pääsemiseen on, että Sami kaikkien oppilaitten kuullen pyytää anteeksi johtajattarelta ja toinen, että Sami kahden kesken pyytää anteeksi Jorilta.

Anna ymmärsi, että Samin täytyi nöyrtyä, jos mieli takaisin päästä kouluun. Johtajatar oli muun muassa sanonut, ett'ei hän enää ollenkaan ottaisi Samia toisten lasten joukkoon, sillä Anna on pojan huonosti kasvattanut, mutta kun konsulinna on pojan toimittanut kouluun hänen luokseen ja maksaa sen edestä, niin konsulinnan vuoksi hän ei viitsi olla Samia ottamatta, jos vain Sami pyytää anteeksi niinkuin hän oli määrännyt.

Niiden tietojen kanssa Anna lähti matkaansa ja tuli konsulinnan luo selvittäen hänelle johtajattaren puheet. — Kyllä Sami on kovasti vikapää asiaan. Ja niin kovasti sitte lyönyt Joria! Jorilla olleet kasvot turvoksissa ja nenä vuotanut verta. Jorin mamma oli peljännyt kuumeen poikaan tulevan. Kyllä Sami on vallaton! — Vallatonhan se on! säesti Anna aivan myöntävästi ja itsekseen oikein kauhistui, että Sami on noin peitonnut raatimiehen poikaa.

Anna mietti, ett'ei hän muuten saa Samia kouluun kuin kovalla ankaruudella sentähden päätti hän heti ottaa asian aivan hellittämättömältä kannalta.

— Sinun pitää paikalla mennä kouluun pyytämään anteeksi pastuurskalta ja Fellmanin Jorilta! komensi Anna Samia tullessaan pirttiin, missä Sami appoi sisäänsä räätileipää kahvin kanssa.

— En minä mene enää koskaan sinne! vastasi Sami, mutta samalla hiukan aristui äidin kovaa katsetta.

— Sepähän tässä nähdään! vastasi Anna lujasti ja rupesi hakemaan piiskoja.

Samin silmät paloivat ulos, mutta äiti oli tuossa niin oven pielessä, jotta ei ollut hyvä päästä karkuun. Hän pökäsi tyhjän taikinapurtilon taakse piiloon.

— Vai lymyilet sinä tässä! Se nyt on sillä lailla, Sami, että jos et sinä tottele hyvää sanaa, niin vitsoja saat, jotta tunnet vielä huomennakin.

Sami alkoi itkeä vollottamaan purtilon takana. Mutta Anna meni hänen tykönsä vitsat kädessä ja hänen kasvoissaan ja liikkeissään oli lujaa päättäväisyyttä, mikä uhkasi puhjeta toimintaan.

— Äiti, hyvä äiti! Älkää piiskatko! rukoili Sami. Anna tarttui poikaa tukasta.

— Menetkö vai etkö? kysyi Anna ja seurasi ensimmäinen lyönti.

— Rakas äiti, älkää piiskatko! kirkui Sami valittavalla äänellä.

— Menetkö vai etkö? Seurasi taas pari lyöntiä.

— Minä menen… minä menen… menen… menen…! huusi Sami, kun Anna alkoi tiheämpään lyömään.

Anna hellitti. Sami itkeä märsysi vielä, mutta Anna komensi häntä vaikenemaan. Tuli syvä hiljaisuus hetkeksi huoneeseen. Kuului vain piiskojen rapinaa, kun Anna niitä asetti oven päälle.

— Laittaudu, ja paikalla matkaan! käski Anna Samia.

Sami tuli esiin keskilattialle. Anna alkoi pukea häntä parempaan asuun ja kun se oli tehty, lähtivät he yhdessä koululle. Lapsilla oli siellä juuri välitunti. Kuului sellainen moniääninen surina luokkahuoneista ja silloin tällöin kajahti joku korkeampi ääni. Sitte oli taas pörinää kuin ampiaispesässä, tasaista, yhtenäistä kuin kiehuvan padan ääni.

Anna nousi Samin kanssa johtajattaren oman asunnon portaita. Yksin käydessään oli hän puhutellut johtajatarta luokkahuoneiden puolella. Nuo portaat olivat suuressa lasiverannassa päärakennuksen edessä. Ne tekivät hiukan kierroksen ja olivat maalatut ja puhtaat. Ohkainen, kapea, punaraitainen pumpulimatto peitti keskiosan portaita ja oli aina itsekuhunkin rappuseen kiinnitetty rottinkisauvoilla, jotta se ei pääsisi juoksemaan rynkkyihin.

He tulivat eteiseen, mikä oli pimeänpuoleinen ja synkkä. Hattuja, laukkuja, nuttuja oli eteisen nauloissa. Peilikin siinä oli kammoineen ja harjoineen seinällä, mutta enempi hämärässä paikassa.

Vaan ei ollut ristin sielua kuuluvissa, ei näkyvissä. Minne päin tästä nyt kääntyisi? Mutta jo kuului ääni, kimakka ja ulvova. Se oli koira, mikä vainuili vieraan olevan eteisessä. Keskimmäistä ovea avattiin. Se oli valosa ja suuri huone ja sen ovella seisoi tuossa neiti, pulleva ja punaposkinen. Hänen takanaan koira ärähteli ja aina väliin katsoi silmiin neitiä ja hänestä siirsi uhkaavasti silmänsä vieraisiin. Neiti oli pastuurskan vanhin tytär. Anna kysyi pastuurskaa. Mutta sillä välin oli koira, pienonen villakoira, tullut jo likemmäksi ja nuuski ja tutkaili Samin pohkeita. Sami arkana seisoi eikä se hetki ollut kaukana, jolloin hän päästäisi älän, sillä häntä niin kovasti pelotti. Vaan ennenkuin Sami kerkesi sitä tehdä, olivat Anna ja Sami pastuurskan puheilla.

Pastuurska joi kahveaan ja näytti olevan hyvällä tuulella. Kun hän näki Annan ja Samin, sanoi hän heti aluksi:

— Vai sieltä se rikoksellinen tulee.

— Niin, vastasi Anna ja myhäili, kun näki pastuurskankin niin tekevän.

— No kadutko sinä nyt käytöstäsi? kysyi pastuurska Samilta. Sami ymmärsi, että rikkoutuisi koko hetken sopusointu, ellei hän vastaisi myöntävästi, ja hän sanoi jotenkin anovasti:

— Kadun.

— Se hyvä, että sinä o'ot nöyrä.

Samassa nousi johtajatar ylös. Hän käski Annan poikineen tulla hänen jälessään. He menivät sisähuoneiden kautta luokkahuoneisiin. Sami ei rohjennut silmäillä muualle kuin lattiaan.

Johtajatar kokosi kaikki lapset samaan huoneeseen, siihen, missä rukoukset pidettiin ja missä ensi luokka oleili. Hänen mielestään oli Samin rikoksella niin suuri arvo, että hän oikein juhlallisesti tahtoi painaa kaikkein mieleen sen pahuuden seuraukset. Hänelle oli uskottu kaupungin hienon väen lasten kasvatus, niin hänkö sallisi koulussaan harjoitettavan sellaista pahetta kuin tappelua! Ei koskaan — ei!

Samilla veret hehkuivat poskilla ja hänellä oli kuuma olla. Johtajatar kutsui hänet pöydän tykö ja siellä sai Sami tehdä ääneen anteeksipyynnön. Lapset ja Anna kuuntelivat päältä. Sitte käskettiin Sami ja Jori kahden kesken johtajattaren huoneeseen, minne ei saanut muita tulla kuin hän itse.

Jorin kasvoilla oli hienoa, ilkkuvaa ivaa, mutta veri Samin poskista oli jo noussut hiusrajaan asti. Vaan anteeksipyynnön hän teki Jorille, sillä johtajatar sai hänet kokonaan nöyrtymään, kun puhui lempeällä äänellä heidän välistään. Ja Sami pääsi taas pulpettiinsa entiselle paikalleen, kun oli nuo anteeksipyynnöt tehnyt.

Anna lähti kotiinsa ja oli hyvillään, että entäpä se Sami silti vielä koulussa hyvinkin toimeen tulee. Hän meni katua, josta tie hieman pisti viteeseen nisupuotiin. Anna poikkesi ostamaan vehnäisiä, sillä kannattihan antaa Samille toppakahvia, kun hän koulusta tulee.

XI.

Ihmisiä virtaili tänään tanttein kouluhuoneissa, sillä nyt oli tutkintopäivä. Akkunat oli avattu ilmanvaihdon takia ja huoneissa vallitsi terve, raitis ilma. Kesäinen tuoksu hajahti jo ulkona, sillä oli toukokuun loppupäiviä. Lapset olivat tavallista juhlallisemmissa pukineissa ja opettajat olivat mustissa leningeissä. Lasten vanhempia ja holhoojia oli tullut kuuntelemaan ja niiden joukossa oli Annakin. Muutamassa loukossa hän seisoi ja kuunteli tarkkuudella. Anna teki havainnoita itsekseen, miten mikin Samin luokkatoveri osasi ja oliko Sami muita huonompi. Hän oli aina, miksikä sitte, peljännyt, ettei se Sami siellä koulussa taida mitään. Väliin oikein vaivaksi paneutui hänessä tuo pelko ja vaikka Sami lukikin kotona, teki hänen mieli hopittaa poikaa kahta uutterammin lukemaan. Sami oli nyt viime luokalla ja ulos pääsemäisillään tanttein koulusta.

Anna teki itsekseen sen huomion, ett'ei Sami heikoimpia oppilaita ole. Vastaukset olivat varmat ja oikeat eikä koskaan joutunut Sami kiini. Toista oli Svean kanssa, joka myös nyt oli viime luokalla. Hän ei ollut koskaan varma vastauksissaan eikä väliin tiennyt mitään. Mutta kun opettajatar häntä onkimalla onki, sanoi itse ensin puoleksi, niin jo lopuksi tuli välttävä vastaus.

Konsulinna istui tuolla peräseinällä muiden rouvien kanssa heitä varta vasten asetetuilla tuoleilla. Anna loukossaan seisoi puolikasvaneiden poikien ja tyttöjen, oppilaiden varttuneempien siskojen, takana. Hän oli hyvillään tästäkin asemastaan ja nautti Samin hyvistä vastauksista. Oli niin hyvä hänen mielestään, ett'ei Sami tyhmyydellään ja taitamattomuudellaan pilannut tätä vallasväen oppilaitosta. Sitä hän oli aina peljännyt, se pelko hänessä väliin vaivaksi paneutunut, mutta nyt hän huomasi että turhaa hän olikin huolehtinut.

Monta pilkkaa ja naurua oli Sami saanut koulussa ollessaan sulattaa tovereiltaan, mutta hän oli ne niellyt karvaudessaan. Tuo toisten ynseys sai hänet suurempaan lukuhaluun ja opettajattaretkin, mitkä ensi alussa olivat hänelle tylyjä, tulivat suopeammiksi, kun näkivät, että Sami oli uuttera ja taisi hyvin läksynsä. Ja se laukkurettelö oli aina tuoreena Samin muistossa ja lannisti hänet koko ensimmäiseksi lukukaudeksi. Hän aristeli muita, istui väliajatkin yksinään pulpetissaan tai valmisteli läksynsä Strömin Uunon kanssa. Se kykyräraukka — hän ei ollut jaksanut seurata Samia, vaan oli nyt luokkaa alempana — oli ainoa täällä, joka piti hänestä. Ja tuskin olisi Samikaan ollut niin alttiiksiantava Uunolle, jos ei hän myös olisi pitänyt Uunosta. He kiintyivät toisiinsa, kärsivät muiden pilkkaa ja Uuno antoi aina Samille makeista eväistään, joilla hänen rakas mammansa poikaansa kouluun evästi. Sami kävi Uunon kotonakin ja söi sielläkin kuin talon kasvatti.

Mutta hyvinpä nyt tutkinnossa kävikin Samille. Ei yhtään kysymystä mennyt sivu. Konsulinna kuunteli häntä ihmetellen ja mietti, että Annalla on teräväpäinen poika.

Kun kysely ja tutkistelu oli pidetty, alettiin jakaumaan lukukausi-todistuksia. Ja silloin vasta Anna hämmästyi, kun ensimmäisen todistuksen sai Sami. Hänen ruumiinsa läpi valahti sellainen riemun tunne, jotta hän tunsi huuliaan ja sormenpäitään hermokkaasti nykkivän ja hän piti, että kaikki katsoivat häneen.

Johtajatar antaessaan todistuksen Samille näytti pitävän sen jonkinlaisena armonosotuksena, että hän ensin antoi Samille. Hän hymyili, mutta se hymy ei ollut aivan samallaista kuin muille lapsille. Siinä oli jotain suopeaa teeskentelyä seotettuna hienoon ylenkatseeseen. Vääryyttä ei hänen omatuntonsa sallinut hänen tehdä, sillä hän oli papin leski ja sentähden antoi hän ensiksi todistuksen Samille, vaikka siellä joukossa oli monta paljon, paljon mieluisempaa kultasilmää.

Sveakin sai päästötodistuksen. Rukouksella loppui tämä juhlallinen toimitus.

Svea sai konsulinnan käskystä kutsua kaikki nyt läpipäässeet luokkatoverit heille illalla leikkimään ja viettämään heidän yhteistä juhlaa. Itse konsulinna pyysi sinne tulemaan opettajattaria, jotka siihen myös suostuivat.

Illalla ne sitten olivat pienet lasten pidot Bergissä. Siellä oli sieviä kymmenvuotiaita tyttöjä, puettuina monenmoisiin pukuihin, joissa he oikein hehkuivat sorjuuttaan, samanikäisiä poikia, joiden miehuus vielä pukeutui polvihousuihin ja nappikenkiin sekä joku vanhempi rouvasihminen. Lapset leikkivät, hyppivät piiritanssia, lauloivat ja olivat iloisia. Samikin siellä oli muiden joukossa ja hänen rintansa oli täynnä itsetuntoa päivän onnesta, jotta hän oli rohkeampi ja nautti ympäristöstään. Anna oli laittanut hänelle tutkinnoksi uuden puvun ja se aivan somasti täytti Samin ruumiin täyteläiset jäsenet.

Rouvat juodessaan teetä joutuivat puhumaan Samista. Konsulinna sen puheen alkoi, sillä hänkin oli hiukan hyvillään, että Sami oli noin hyvin koulussa menestynyt. Hänhän se oli pojan sinne laittanut ja maksanut sen edestä lukukausirahat. Johtajatar alkoi heti selittämään, ett'ei raha ja vaivannäkö Samin tähden ole mennyt polusta. Sami on teräväpäinen poika ja sääli, että hän oli niin köyhän vaimon poika. Jos hän olisi jonkun virkamiehen tai kauppiaan lapsi, niin hänestä voisi tulla jotain yli jokapäiväisyyden menevää. Hänellä on kyllä hyvä pää.

Sitte katsoivat rouvat Samia hänen huomaamattaan ja he pitivät, että on pojassa jotain herrasmaailmallista. Konsulinna alkoi ensin leikillä puhumaan, että kyllä Samista pappi tulisi, jos poika lyseoon joutuisi. Toiset säestivät, että kyllä pojasta se tulisi ja muistelivat, että onhan ennenkin autettu hyväpäisiä työkansan poikia papeiksi. Jussi Jokinenkinhan, joka nyt on kappalaisena, kävi koulun aivan hyväin ihmisten avulla. Kulki koulussa ollessaan syömässä herrastaloissa ja yksi ja toinen rouva antoi hänelle vanhoja vaatteita. Sitte ylioppilaana oli kotiopettajana useita vuosia jollain suurella maanomistajalla Etelä-Suomessa. Ansaitsi siellä, luki sitte Helsingissä ja nyt on pappina. Ja muuta monta on samallaista.

Niin jutteli muuan rouva, jonka kyökissä Jussi Jokinen oli monta ateriaa syönyt ja jonka herran vanhoja housuja hän myös oli monet hiudille pannut. Konsulinnakin innostui rouvan selityksestä ja puhui, että mutta mitähän olisikaan, jos Sami laitettaisiin kaupungin lyseoon. Se oli kyllä ruotsinkielinen, mutta paremminhan Sami nyt voipikin lukea ruotsiksi, kun on saanut alkuperusteet ruotsinkielellä.

Siinä puheltiin, tuumittiin ja innostuttiin tuon isättömän lapsen vastaisen elämän historian kehittelemisessä. Sami tuolla leikki panttia herraslasten joukossa eikä tiennyt, että rouvat olivat saaneet hänestä kokonaisen illan puheenaineen. Ja tuon pojan vastaisuuden suunnittelemisessa oli nyt rouvain mielestä jotain uutuutta, rohkeutta ja samalla lähimmäisen rakkautta, jotta se elosti rouvat ja loi heidän puheeseensa vilkkautta, mitä ei ollut jokaisessa heidän kahvikalaasissaan.

Lopputulokseksi saatiin se, että konsulinna, joka oli aivan tuttu lyseon rehtorin kanssa, puhuu hänelle pojasta ja jos Sami pääsee köyhäin kustannuksella vapaaoppilaaksi kouluun niinkuin luultava on, niin laitetaan poika sinne. Itse kukin rouvista lupasi muistaa poikaa koulussa olon aikana ruualla ja vaatteella, jott'ei Annalle hänestä ole kulunkeja. Rouvat tyhjensivät teekuppinsa ja asia oli päätetty.

Piiat tulivat noutamaan lapsia kotiin, sillä ilta oli jo kulunut siihen määrään, jolloin tuollaisten vierasten kestit loppuvat. Rouvatkin alkoivat hommata poislähtöä. Samia jokainen hyvästeli erityisellä ystävyydellä ja johtajatar kehotti häntä olemaan yhtä uutteran ja kiltin kuin tähänkin asti, niin kyllä hän menestyy, sillä Jumala pitää huolen siivoista lapsista.

XII.

Tuolla Pokkitörmällä kosken ranteessa se oli "iso koulu" joksi rahvas kaupungin lyseota nimitti. Kaksikerroksinen kivitalo se oli, vaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen kuin kaikki valtion rakennukset, suhteet koruttomat, ei edes rakennuksen otsalla kullatuita kirjaimia, jotka olisivat katsojalle jollain vanhan ajan kirjailijan mielilauseella tulkinneet tämän temppelin merkitystä. Mutta kaupungin uhkeimpia kivitaloja, joita muuten ei ollut monta, se oli ja luettiin kaupungin merkillisimpien rakennusten joukkoon, joita vieraalle näytettiin. Ja kun oli joku keisarillinen nimi-, syntymä- tai joku muu merkkipäivä, muistettiin aina käydä katsomassa, miten "aat" paloivat "ison koulun" akkunoissa. Kaikki hengen viljelys kaupungissa kiertäytyi tuohon rakennukseen, sillä korkeampaa tieteellistä sivistystä ei ollut muilla kuin tämän koulun opettajilla, kun kaupunki oli kauppa- ja porvarikylä ja rakasti enemmän käytännöllisyyttä kuin tieteellisyyttä.

Nyt taas tänä päivänä oli määrä ottaa uusia oppilaita "isoon kouluun."

Itsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiini, kun niistä kuljettiin. Sami pääsi muutaman herran oven avauksessa sisälle ja tuli väljään eteiseen. Siellä oli paraasta päästä pientä miesväkeä, aina joku vanhempi ihminen joukossa. Ne kaikki pienet miehet olivat kouluun pyrkijöitä ja niitä olikin läheltä ja kaukaa. Tuossa maalaispapin poika ujona seisoi isänsä kupeella kotikutoisissa vaatteissaan, tuossa kaupungin kauppiaan poika rohkeasti katseli kaikkia eteisessä olevia odottavia ja tunsi vallan hyvin kaupunkilaisuutensa. Siellä oli entisiä Samin luokkatovereitakin ja niiden joukkoon meni Sami. Hänestä tuntui turvallisemmalta, että täällä oli jokukaan tuttava. Yksinään oli hänen pitänyt lähteä koululle koetuksille, sillä äiti oli Bergin perunamaalla kasakka-akkojen päällikkönä. Ei hän sieltä joutanut lähteä Samin mukaan eikä juuri viitsinytkään lähteä herrain pariin sinne "isoon kouluun". Eihän Sami ollut enää niin epatto, oli hän miettinyt, ett'ei yksinäänkin voisi sinne mennä. Paremmin harjaupi, kun saa jo pienestä pitäen toimittaa itse asiansa.

Muutamia entisiä oppilaita oli tullut katsomaan uusikoita, joista he näyttivät saavan varsin paljon hauskuutta. Oli tämä jo Samista juhlallisempaa, suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat olivat suuria ja väljiä, kiviseinät paksut ja eteinen täynnä odottavaa väkeä. Ja kun muuten suuria kiviportaita hypittiin toiseen kerrokseen, kajahti koko rakennus sellaista kaikua, mikä niin omituisesti aina vastailee valtion avaroissa saleissa.

Tuossa jo tuli vahtimestari käskemään rehtorin kansliaan pyrkijöitä, jotta he siellä saavat maksaa sisäänkirjoitusrahan. Sinne menivät asiaan kuuluvat ja Sami niiden muassa. Hän haki esiin papinkirjansa ja kolme kahdenmarkan hopearahaa, jotka Anna jo aamulla oli hänelle laittanut kukkaroon, etteivät putoaisi. Ja kun hän pääsi eteen, toimitti hän tehtävänsä kuin mies. Rehtori heitti häneen pitemmän katseen, kai mietti, että tuossako on se poika, josta Bergin konsulinna on hänelle puoltaen puhunut. Sen kultasankaisissa silmälaseissa asusti jo Samin mielestä syvempi viisaus ja hänen katseessaan näytti olevan sisällystä ja aina varma määrä, mihin se suunnattiin.

Nyt jaettiin tutkittavat pienempiin joukkoihin viisi tai kuusi miestä itse kuhunkin ja käskettiin erityisiin luokkahuoneisiin, missä heitä kuunneltaisiin. Pari entistä luokkatoveria tanttein koulusta joutui samaan sakkiin kuin Sami ja se taas tunnusti Samista turvallisemmalta. Ensin oli maantiedettä heillä ja opettaja kyseli Europan suurimmista kaupungeista, sitte sisälukua ja luetun sisällyksen selvittämistä, raamatunhistoriaa ja laskentoa. Siinähän ne olivat ne vaatimusaineet ja pian oli taas tuo uusi koulun kerros tutkittu ja punnittu, kutka pääsevät. Juhlallisesti julisti rehtori sitte pääsevien nimet ja niiden joukossa oli Samikin.

Toimessaan olivat miehenalut, nimittäin ne, jotka pääsivät kouluun, poistullessaan sieltä. Jokainen selvitti kovalla äänellä, mitä sekin opettaja oli häneltä kysynyt, miten helppoa se oli tuo tutkinto ollut ja sen semmoista.

Kun Sami pääsi kotiinsa, teki hän ensiksi siirappivoitaleivän ja söi sen. Sitä syödessään kertasi Samikin muistossaan tuota tutkintoa ja iloisessa värityksessä se hänelle esiytyikin. Kaksi kysymystä oli vain mennyt ohi: hän ei ollut muistanut Joosepin ikää eikä myöskään, mikä on Serbian pääkaupunki. Ne opettajat, maisterit, olivat niin arvokkaan näköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja jollakin päälaki jo paljas. Toista se oli sentään tuo koulu kuin tanttein, jotka väliin itku silmin lapsia nuhtelivat, kun olivat niin helliä tai suuttumuksen sappi heillä kovimmillaan kiehui. Mutta nuo maisterit ne eivät varmaan itke…

Kun Sami oli syönyt, lähti hän sanomaan konsulinnalle, että hän on päässyt isoon kouluun. Konsulinna siellä ruokasalissa neuvotteli ompelijattaren kansa uudesta puvusta ja oli hyvällä tuulella.

— No, mitenkäs, Sami, on koulussa käynyt? kysyi heti konsulinna nähtyään Samin.

— Hyväästi, venytti Sami ja kallisteli päätään ikäänkuin ujostellen sormi suussa.

— Sinäkö pääsit lyseoon?

— Pääsin.

— No nyt sinusta tulee pappi!

Konsulinna naurahti ja nauramaan pani Samiakin, sillä hän ymmärsi, että se oli leikkiä tuo puhe. Siihen tuli Sveakin. Hän oli jo aamulla koettanut tyttökouluun ja myös päässyt.

Konsulinna käski piian kaataa pieniin kuppeihin Svealle ja Samille kahvia, jotta saavat juoda, kun ovat niin kunnostaneet itseään. Svealle ei tavallisesti annettu kahvia, kun lääkäri oli paremmin kieltäen siitä puhunut.

Illalla tuli Annakin muiden kasakka-akkojen kanssa kotiin. Hän ensin oli pahalla tuulella, sillä tuolla perunamaalla sateessa oli ollut niin kylmä ja väristävä. Hän antoi siksi lyhyitä vastauksia eikä juuri suuria haastellut. Mutta kun hän kuuli Samin päässeen isoon kouluun, lämpeni hän. Koko päivän irnusäät ja sen värisyttävät, selkärankaa karsivat, kolakat sateet katosivat hänen ajatuksistaan kuin taikavoimalla ja sijaan tuli suloinen, toivorikas mieliala.

Nythän Sami oli ottanut askeleen, mitä eivät kaikki rahvaan lapset ota, ensimmäisen askeleen herrasluokkaan. Ja jos hän hyvin matkaansa pitkitti ja rouvat auttoivat niinkuin olivat luvanneet, niin Samista voi tulla — herra. Ja sitä ajatellessaan sykähti Annan mieli niin omituisesti.

— Hei pojat! Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin ne katurakit saavat selkäänsä, huusi Fellmanin Jori päästessään sisälle luokkahuoneeseen. Hän oli jäänyt toiseksi vuodeksi ensi luokalle.

Sitte iski hän hajakantiset kirjansa pulpettiin ja kaivoi taskustaan hoikan nuoran, minkä nenässä oli lyijypala. Alkoi sitä sitte kädessään pyörittämään, jotta nuora mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala kiivaassa kulussaan näytti yhtenäiseltä lyijykehältä. Tuossa nuoran vingunnassa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja sen ääni pian kokosi rohkeimmat Jorin ympärille. Samalla kaivoi hän taskustaan sokuripalan suuhunsa. Niitä hän aina varasti kotonaan sokuriastiasta, kun mamman silmä vältti.

Samikin vääntäysi pulpetistaan lähimmäksi Joria ja aivan myötätuntoisella ihastuksella katseli hänen miehekästä käytöstään. Jori oli aina tapauksen jälkeen tanttein koulussa ollut hänelle teerevä ja kopeileva niinhyvin siellä tanttein koulussa kuin varsinkin täällä. Jo vuotta ennen oli hän päässyt tanttein koulusta kuin Sami, sillä vuotta ennen oli hän sinne mennytkin.

Muuten oli Jori luokan oikea luoja ja komentaja samalla kun hän nyt oli sen väkevin mies. Ja siksipä Samikin nyt oikein mahdottomuudella muisteli, että hän kerran on pieksänyt Joria, sillä Jori oli nyt niin väkevä.

Teidän pitää, pojat, muidenkin laittaa huomen illaksi itsellenne tällaiset plätkät, kehotti Jori ja taas pani plätkänsä soimaan.

— Minä kyllä laitan, huusi Ebbi Ask, se kalpea kauppiaan kesakkonaama poika, joka ennen Samin kanssa oli yhdessä tehnyt rynnäköitä katurakkeja vastaan Bergin portin suojasta, mutta nyt ikäänkuin halveksi Samia, kun täällä oli muita paljon suurempia urhoja kuin Sami.

— Ebbi on poikaa! Jos tekin muut olisitte sellaisia, kehahti Jori Ebbiä.

— Minä laitan myös! Ja minä…! Ja minä…! kuului nyt yhtenä pärinänä Jorin ympäriltä.

— Entäs Tihinen? Se on semmoinen nauris!

Sami tunsi korvia myöten punastuvansa noista Jorin sanoista. Ja muut sitte vielä niille nauroivat ja virnistelivät hänelle.

— Kyllä minäkin… sopersi Sami ujouksissaan, mutta säikähti samalla, kun Jori löi häntä raskaasti selkään, jotta pöly nutusta lennähti ja huusi:

— Tihinen on poikaa, vaikka onkin pyykkiakan kakara!

Jori oli kerran nähnyt Samin kantavan päänsä päällä korissa kadulla jonnekin herrastaloon äidin silittämiä vaatteita. Jori oli kysynyt, minne Sami niitä viepi ja Sami viattomasti suoraan vastannut, sillä nuo matkat olivat hänestä mieluisia, kun rouvat aina antoivat hänelle nisua vaivoistaan. Ja silloin oli Jori saanut sen tiedon, että Sami on pyykkiakan poika.

Mutta tuollakos Jorin sukkeluudella muut alkoivat nauramaan. Kyyneleen palasta oli Samin silmässä, kun hän vetäytyi pulpettiinsa. Ja siellä hän alkoi itkemään. Mutta kun Jori sen näki, meni hän itkevää lohduttamaan omalla miehevällä tavallaan:

— Kuule! ei täällä saa märistä, muuten — me annamme selkään. Ei meidän joukossa saa olla akkoja!

Noilla Jorin pistokkailla ja karvailla sanoilla oli vaikutuksensa Samiin. Hän häpesi itkemistään ja koetti salaa käden suojassa kuivata kasvojaan.

— Niin, ei se mies itke, kiitti nyt Jori leveästi, kun näki Samin taukoavan kyyneltämästä.

— Me annamme huomen illalla Tihisen kanssa katurakeille niin selkään, että loikuu, imarteli Samia vielä Jori.

Samia tuo Jorin puhe jo hyvitti, ja sitte tunnilla hän päätti itsekseen myös ansaita Jorin kiitoksen, näyttää, että kyllä hän uskaltaa tapella. Ja se olisikin ainoa keino millä päästä luokkatoverien silmissä tästä halveksitusta asemastaan. Hänellä on suuri lyijykuula, sen hän takoo laataksi ja sitte sillä suimii…

— Fellman! Miten on latinaksi: Linnut lentävät, kysyi maisteri ja hieroi vielä unesta silmiään tunnin alussa.

Sami heräsi tuosta kysymyksestä haaveistaan ja alkoi seuraamaan opetusta. Mutta vastausta ei tullut. Silloin huomasi Sami, että tässä taas on oiva tilaisuus voittaa Jorin suosiota. Jori istui yhtä pulpettia häntä takempana. Sami pani käden suunsa eteen, kyyräytyi hiukan edessään istuvan seljän taakse ja kuiskasi:

— Aves volant.

— Aves volant, kuului nyt heti Jorin vastaus ja hän oli päässyt pinteistään. Jori sai istua alas ja kun Sami hänen istuutuessaan katsoi hieman taakseen, sai hän vastaan ottaa Jorilta kiitollisen silmäyksen. Se Samia lämmitti kuin toukokuun säde.

Kun koulupäivä oli loppunut, julistettiin huomiseksi lupa, koska oli keisarin nimipäivä. Pojat hajaantuivat kotiinsa ja ensi luokka päätti huomen illalla kokoutua kirkkotorille, mistä laumassa lähdettäisiin katurakkeja tapaamaan.

Sami päästyään kotiinsa, vaikka hänellä oli hirmunen nälkä, — äiti oli silittämässä muutamassa herrastalossa — haki ensin esiin lyijykuulansa, minkä hän kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterin takaa oli löytänyt ja alkoi sitä laataksi takomaan. Hän tekisi plätkän sellaisen, ettei Jorillakaan…

Ujostuttanut oli ensi päivinä kovasti Samia tuolla "isossa koulussa" olo. Luokalla oli hän hiljainen ja välitunnilla istui kyyräyneenä pulpetissaan valmistellen läksyjä. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät isoa ääntä ja väliin häntäkin nykkivät, mutta hän kärsi nöyrästi kaikki. Eikä hän pitänyt lukua, jos muut häntä hiukan sösivätkin, kunhan vaan ei Möllerin Jonne, joka oli kipeäsilmäinen kultasepän poika ja alituisesti ratuutti suussaan ryssän konvehteja, jotta mustuneet hampaat suusta rumana paistoivat. Hän oli Samin pulpettitoveri, mutta muuten hento ja hontelo kuin kesken ristiltä siepattu. Vaan kova toisia kiusaamaan, kun vain tilaisuutta sai. Samiakin hän ensi päivinä mieli aina tukasta nykkimään takaapäin. Mutta heidän edessään istui muuan pystynenä, valkohiuksinen maalaispapin poika, joka oli arka ja ujo kuin lammas ja jonka toiset sanoivat joka ilta itkevän, kun ei kaupungissa saa lämmintä maitoa. Ja tätä kiusasi Möllerin Jonne aina ilkosiltaan ja välitunnit yhtenään.

Sami toimessaan takoi lätäkkäänsä. Hän mietti, että kun toiset pojat näkisivät, kuinka hän osaa löylyttää katurakkeja, niin ne häntä rupeaisivat niin arvottamaan kuin Joria. Samiin oli ajaantunut sellainen tappelun kiihko, jotta huomeniltaa jo mieli palasti. Hän tahtoi päästä halveksitusta asemastaan, hän tahtoi olla rohkea eikä enää niin hiljaisena istua pulpetissaan välitunnilla tai aamulla, kun ei vielä oltu oveja avattu, kytröttää vilussaan yksinään ulohtaampana muista syyskylmässä tikapuiden puolapuulla, mitkä veivät koulun katolle. Niin, hän oli ollut ensi päivinä kuin vasta juotettu vasikka, mikä viihtyy vain emänsä seurassa ja määkien juoksee muita elukoita pakoon. Mutta tästä lähtien hän meluaisi, räyhäisi, esiytyisi suurena, härnäisi heikoimpia ja jos ei aina läksyjään osaisikaan niin hyvin kuin tähän asti, niin ei sillä väliä, sillä toverien silmissä ei ne pojat olleet erinkään ihailtuja, jotka hyvin läksynsä osasivat. Ja kun Sami muisteli, niin ne, jotka aina läksynsä hyvin taisivat, olivatkin enemmäkseen sellaisia ujoja, heikkoja ja muiden pilkattavia. Ei hän enää ole sellainen arka ja ahertava kuin tähän asti on ollut. Kun hän tulee kouluun, niin paiskaa hän kirjansa pulpettiin ja sanoo miehevänä kaikkien kuullen: — En taaskaan ole täksi päiväksi mitään lukenut!

Niin se aina teki Jorikin, vaikka olikin lukenut. Ja muut häntä silloin ihmeissään katsoivat.

* * * * *

Aleksanterin päivä lähestyi iltaansa. Samin käski Anna jälkeen päivällisen mennä viemään hänen aamupäivällä silittämiään vaatteita muutamalle rouvalle. Ensin Sami esteli, sillä hän pelkäsi, että joku tovereista taas hänen näkisi. Mutta tovin torattuaan lähtikin Sami, sillä tuo rouva, jolle vaatteet oli vietävä, antoi aina hänelle vaivoista nisua.

Muuten oli Samille jo rouvien kesken päivällispaikat määrätty, mutta ei Sami vielä ollut niissä käynyt, sillä Anna oli sanonut, ett'ei vielä ole tarvista lähteä suupalaa hakemaan toisesta talosta, kun hänelläkin on tienestiä ja aina ruokaa kotona. Kirjat oli Sami saanut koulusta ja muihin pieniin ostoksiin oli Anna itse antanut rahat.

Juoksujalassa kiiruhti Sami, kun alkoi hämärtämään, kirkkotorille. Siellä oli jo kasa ensiluokkalaisia ja Fellmanin Jori päämiehenä. Siellä katseltiin toistensa plätkiä ja neuvoteltiin. Samikin veti taskustaan plätkänsä, niin että sen kaikki näkivät, ja Jori huudahti heti:

— Voi mutta Tihisellähän on hyvä plätkä… paras kaikista! Kuule, vaihdetaan me!

— Vaihdetaan vain! vastasi Sami ja tämä oli hänestä riemuhetki, kun hän sai Jorin kanssa huikata plätkiä. Hän oli jo sanoa, kun sitä miehissä ihailtiin, että Joria varten hän on sen tehnytkin. Ja kun Jori pani sen soimaan, surisi se kuin ampiainen, siinä kun oli niin leveä se lätäkkä ja nuora vahva.

— Tihinen se on poikaa vielä! kehahti Jori Samia ja Sami oli hyvillään, kun Jori ei enää lisännytkään sitä pyykkiakan pojan nimitystä.

Jo alkoi tuikahtelemaan tulia "ison koulun" aihin, mitkä olivat puusta tehdyt joka akkunaan ja kynttilöitä täynnä. Valovirta leveni, laajeni tummaa kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon seisomaan, kun lääninhallituksenkin aat pantiin palamaan siinä torin kupeessa. Triangeli sieltä ylhäältä tapulista ääntelikin jo seitsemää ja säestykseksi kello hiukan alempana samaa kumisi. Tuo ääni kuulusti tulevan jostain korkeasta synkkyydestä, mikä äänteli omaa ilottomuuttaan.

Poikajoukko alkoi astumaan torilta alas kirkkokatua suuressa ryhmässä. Siinä puhuttiin kovalla äänellä, vinguteltiin plätäköitään ja kolisteltiin kivikatuun raskaita saappaitaan, joiden koroissa raudat kalahtelivat. Monen talon edustalla liekehtivät tuolla ulompana talilamput kadulla puukapulain nenässä. Ja uuden rohtokaupan ympäristö ui punaisessa bengaalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli, herrasväkeä ja rahvasta, aikaisia ja lapsia. Talojen akkunat olivat valaistut ja koristellut kuin häitä varten, ja niitä se kulkeva joukko katseli, tarkasteli ja nautti niistä. Ainoastaan puiston kohdalla oli aina pimeä synkkyys ja niiden suojelevasta povesta kuului katutyttöjen tirskumista ja muita varjoa rakastavia äänenosotuksia.

Talilamppuin ääressä peuhtaroi katurakkijoukko. Ne olivat pieniä, mutta tanakoita pojan naperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Pian oli Jorin komppaniia niiden kimpussa ja pian tuli avuksi muita "rottia." Siinä lyötiin nyrkeillä, päästeltiin plätkillä toisiaan ja vihaisina lenteli kiviä ympäriinsä, jotta kävelijät saivat varoa päätään.

Jori löi itse ja sai muilta muksuja. Muuan suuri katurakki iski häntä vasten nenää, jotta veri alkoi valumaan. Sami pysytteli Jorin kintereillä ja heitti tuota lyöjää plätkällään suoraan kasvoihin. Jo tuli kolmannenluokkalaisiakin apuun ja katurakit hajautuivat mikä minnekin.

Mutta tästä lähtien pääsi Sami Jorin huomioon, melkeinpä suosioonkin, sillä Sami oli osannut niin hyvästi lyödä sitä suurta katurakkia, jotta Jori sitte asialle monesti jälestäpäin sydämmestään nauroi.

XIII.

Aina tuosta Aleksanteri-illasta asti luettiin Samikin niiden joukkoon, jotka eivät olleet hätäpoikia luokalla. Hän sai aina istua niiden rohkeiden neuvottelussa, olla alakartanossa mukana tupakkaretkillä, joissa Jori aina ensimmäisen paperossin sytytti, ja esiytyä kuin ainakin huomattuna henkilönä. Mutta tuosta onnellisesta tilasta tuli loppu ja se tapahtui juuri noiden tupakkaretkien takia, joihin hänkin ensin niin innolla otti osaa, koska ne olivat hänen mielestään miehiä, jotka uskalsivat polttaa. Asia tuli ilmoille, että kolmannenluokkalaiset kulkevat miehissä tupakoimassa alakartanossa. Rehtori puhui kaikella kovuudella Samille, muistutti, että hän on vapaaoppilas, jonka käytös ennen kaikkea tulee olla mallikelpoinen ja hyvä. Ja vielä päälle päätteeksi lähetti hän kirjeen itse Samin muassa konsulinnalle ja ilmoitti siinä Samin rikoksellisuuden. Konsulinna häväsi Samia kaikkein kuullen kotonaan ja se häväistys tuntui Samista kuin olisi viskattu kirvelevän kuumaa vettä hänen polttavaan lannistuksen haavaansa, jonka rehtori puheellaan koulussa oli hänen sydämmeensä purenut. Toiset oppilaat siirtyivät vain välitunneilla polttelemaan tupakkaa alahuoneesta erään lähellä asuvan toverin kamariin, mutta Samille oli tullut täysi tupakoimispanna, sillä jos hän vielä kerrankaan poltteleisi, pantaisiin hän pois koulusta. Niin oli rehtori sanonut lujalla katseella ja oikean käden etusormeaan pöytään naputtaen ja rehtorin silloisen aseman ja äänen väreenkin muisti Sami sitte koko ikänsä, sillä niin voimakas vaikutus sillä tapauksella oli ollut hänen sieluelämäänsä.

Sami alkoi tämän jälkeen vähitellen luikua pois huomiosta. Ja kun hänen ulkonainen ihmisensäkin alkoi jo erkanemaan tovereistaan, suureni väli vielä suuremmaksi. Hänen luokkatoveriensa puvut olivat aina mallikkaat ja kauniit, räätälin suoraa päätä heille valmistamat, kalossit talvella jaloissa, hopeiset kellot taskussa, ja joillakin olivat ne kultaisetkin. Mutta mitäs hänellä! Annalla kun ei enää ollut niin paljon pitojen laittamishommaa, sillä rouvien suosioon oli päässyt toinen nuorempi pitojen valmistelija, joka ennen oli palvellut kaupungin seurahuoneella, niin ei hän enää jaksanut omilla säästöillään saada Samille uusia ja maukkaita vaatteita, vaan sai Sami tyytyä vanhaan, Bergin konsulivainajan kesätakista pienennettyyn nuttuun ja kauppias Lukanderin rouvan antamiin koin syömiin mustiin verkahousuihin. Toiset housut, myös muutamasta herrastalosta saadut, olivat hänellä juhlahousuina. Niissä rannut juoksivat pitkin lahkeiden kuvetta ja olivat paksut ja tiiviit. Sitten kaulassa oli kovotettu karttuuninen etu luunapilla kiini paidassa. Ulkomuodolleen oli Sami kuin jonkun suuren talon asiapoika, mikä kuluttaa viimeisen herrahtavan karvan talonväen miespuolien vanhoista vaatteista, joita hänelle vinneiltä törkynä ajelemasta haetaan.

Sami kulki jo syömässä herrastaloissa. Maanantaina ja perjantaina söi hän päivällistä kauppias Tessmanilla tiistaina ja lauvantaina raatimies Ahlbomilla, keskiviikkona ja sunnuntaina kauppias Lukanderilla ja torstaina pastuurskan luona. Aina Bergillä oli hänellä määrä syödä illalliset ja aamiaiset.

Hän oli aina lukukauden lopussa käynyt näyttämässä lukukausitodistustaan niille rouville, jotka hänet olivat kouluun hommanneet. Ahlbomin rouva antoi hänelle aina silloin markan. Tessmanin rouva suuren suppilon rusinoita ja Annalle kahvia ja sokeria viisi naulaa yhteensä, pastuurska viisikymmentä penniä ja Lukanderin rouva vanhoja, koin syomiä vaatteita.

Anna asui vielä Bergin kartanopirtissä. Kun hän kävi rouvien luona, niin eivät ne enää häntä niin ystävällisesti vastaan ottaneet kuin ennen. Kyökissä istuttivat, ja nippis nappis kahvikupin antoivat. Tuo uusi suosikki oli hänet syrjään sysännyt. Silitystä hänellä vielä oli ja sen turvin hän eli.

* * * * *

Sami oli päässyt neljännelle luokalle. Hän oli ruumiiltaan suuri ja kookas ikäisekseen; pystyhartioinen ja hiukan kumara. Mutta muuten oli hän laiha ja kalpea ja kesakoita hiukan nenän ympärillä. Koulusta oli määrätty haettavaksi kesän aikana seitsemänkymmentä viisi erilajista kasvia. Ja niitä se Sami kävikin aivan uutterasti etsimässä, sillä muuten oli kesä niin ikävä pienessä kaupungissa. Kumppaleita ei ollut, sillä kaikki luokkatoverit kaupungista olivat kesähuviloissaan tai maalla. Ja kun niitä joskus kaupungissa näki käymässä, olivat ne niin pöyhkeännäköisiä ja helakkapukuisten ryökynäin kanssa, jotta hädin tuskin Samia tervehtivät. Tuo kesä jo kerkesi heitä niin vierottaa toisistaan. Sami mietti, että ne olivat onnellisia nuo, jotka saivat olla siellä maalla kaikessa huvissa ja noin sievien tyttöjen kanssa.

Ja entäs sitte itse kaupunki! Siellä olo tuntui yhdellaiselta kuin riihessä hengittäminen vasta tapahtuneen puinnin jälkeen: se pölisi, mutta ei mitään muuta. Ikkunat herrastaloissa olivat yltä päätä liidulla sivellyt tai olivat verhot tiiviisti alaslasketut kuin ruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali silmissä kuivi paahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Pöly lenteli kaduilla, kun joku kauppiaan renki lihavalla syöttiläällä ajoi juoksua makasiiniin tavaroita noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla ruunallaan vesitynnyriä jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti aina vesihelmejä kuumille katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti virkisti lamautunutta kulkijaa. Kaikkialla oli niin laiskaa, väsynyttä ja kuumaa, paitsi satamassa, missä kyllä vintsit vikisivät, höyryalukset puhkuilivat ja väestö uutterana aherti tavarain ääressä. Ja koko satamaa kaunisti jalkain edessä läikkyvä, sinervä meri, jonka toista rantaa ei näkynyt.

Satamassa kävi usein Samikin hengittämässä meren tuoretta suolaa ja katselemassa sitä tavarain paljoutta, minkä pienikin kaupunki ulkomailta talvivarastokseen haalii. Omituinen viehätys oli Samista katsella noiden sokuritoppien paljoutta, mikä lepäili lastilotkuissa, siirappitynnyrien suuruutta ja viinien kirjavuutta, tuntea nenässään kaneelin, pippurin, tupakin pistävä haju tai petroleumin yökättävä löyhkä.

Mutta siihenkin silti kesän pitkään kyllästyi. Kasvien etsinnässä se kului silti aika hauskemmin. Sami oli laittanut itselleen erityisen kotelon, mihin kukat pani ja se kupeellaan kulki hän lähellä olevilla pelloilla ja metsiköissä. Pajukosta väänsi hän aina itselleen kepin ja kulki sitte toimessaan, kuvitellen itseään herraksi, pitkin maantietä ja kujia. Kun hän löysi kukan, niin alkoi hän sitä tutkimaan kasvioppi kourassa. Siinä hommassa kului hupaisesti aika, sillä tuossa tutkimisessa oli jotain jännittävää ja arvattavaa.

Tuolla kaupungin poskessa oli pieni metsikkö raivattujen peltojen keskellä, jätetty siihen muutamaksi merimerkiksi. Siinä kasvoi Pohjolan hyvähajuisin kukka, Linnea borealis, ja siellä Sami usein viipyi tunnittain. Sen ikivanhojen, mutta silti tuorepihkaisten puiden latvoissa säveltyi niin ihana, melkeinpä lasta nukuttava soitto, kun tuulen henki matkasi sen läpi.

Sami makasi, väliin nukkuikin siellä. Kun hän pääsi sinne, heittäytyi hän sen tuoksuvalle ruoholle maata seljälleen ja silmät taivasta kohti. Ja silloin näki hän vain taivaan puhtaan sinen ja pilvien juoksun. Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja väliin sitä säesti linnun pitkä viserrys. Tämä paikka ja tämä asento pani väkiselläkin Samin haaveilemaan, kuvittelemaan tulevaa ja muistelemaan mennyttä. Ja sentähden se hänestä olikin niin mieluinen tämä seutu, kun täällä maatessa sydän löi harvemmin, keuhkot ottivat väljemmän henkäyksen ja koko olemus tyyntyi. Samista täällä tuntui kuin näkymättömät kädet olisivat sivelleet hänen ruumistaan erinomaisen hienolla, tuoksuvalla salvalla ja nenään löyhyttäneet unettavaa lemua. Ei kumma, että täällä Sami oppi haaveilemaan.

Tuossa maatessa aina tuli jos jotain mieleen. Niin ne olivat menneet jo neljä vuotta "isossa koulussa". Koulussa oli hän aina ollut paremmin yläpäässä luokkaa ja aina vuodessa läpäissyt. Koekirjoituksissa lukukauden lopussa oli hän aina auttanut Joria ja se oli jo jotain hänen mielestään, kun hän niin voi tehdä. Kerrassaan nautintoa Sami aina siitä silloin tunsi, sillä Jori oli vielä koko luokan henki ja keskus, jota toiset ihaillen ympäröivät. Möllerin Jonne ja Askin Ebbi olivat vasta nyt päässeet toiselle luokalle ja se entinen ujo maalaispapin poika, jota Möllerin Jonne aina kiusasi, oli nyt heidän luokan priimuksena ja opettajien "kultasilmä". Se luki niin kovasti…

Sami hiukan kohousi ja tarkasteli ympärilleen. Aikoi jo lähteä pois, mutta silti vielä painui maata selälleen. Siinä oli niin hyvä olla, ettei hän hellennyt vielä pois lähteä. Uusia ajatuksia tuli pian mieleen. Hän katsoi taivaan sineä ja koetti silmät seljällään tutkia, oliko tuo sini pilvien kajastusta vai mitä. Ja siinä hänen katsoessaan yhtäkkiä valui mieleen sellainen lämmin tunne: hän muisti Svean. Svea oli jo suuri tyttö, tyttökoulun neljännellä luokalla ja kulki ottamassa soittotunteja eikä juuri enää milloinkaan ollut Samin parissa. Ja nyt kesällä, kun Bergin herrasväki oli maalla huvilassaan Salmessa, näki Sami Sveaa vain joskus lauantaisin käymässä kaupungissa.

Sami antoi ajatuksiensa lentää hänen suuressa, tuuheassa palmikossaan, hänen sinisissä silmissään ja vertaili niitä mielessään taivaan sineen tuolla ylhäällä. Sitte hän uneksi, että hän vielä maailmassa on suuri virkamies ja Svea hänen rouvansa. He asuisivat komeassa kodissa semmoisessa kuin rehtorikin, jonka luota hän oli käynyt kirjoitusvihkoja väliin noutamassa. Heillä olisi huoneet niin tummat, huonekalut niin täyteläiset ja vietereillä pingoitetut, hänen huoneessaan suuri kirjoituspöytä ja sen päällä koreat kirjoituskojeet…

Aurinko otti polttavammin Samin kasvoihin ja kimalteli niin hänen silmissään, ettei hän saattanut enää katsoa suoraan ylös. Hän hypähti pystöön, otti kotelonsa ja lähti vienosti vihellellen astumaan keppi kädessä kotoa kohti. Tuo vihellys sai alkunsa sisällisestä tyytyväisyydestä, mikä täytti Samin koko olemuksen.

XIV.

Takana oli pitkä, pimeä, likainen syksy, tuo velttouden ja väsymyksen mainio kuva. Nyt oli murrosaika luonnossa, sillä talvi teki tuloaan. Jo pari viikkoa takaperin oli viimeinenkin kukka varistanut lehtensä ja runko lytyssä ja pehmoisena taipunut maata pitkin kohta hautautuaksensa lumeen ja kuolemaan. Lapista saapuneet joutsenet joikuivat niin äänekkäinä meren lahden ärjyillä jotka suolansa voimasta kuohuivat täysinäisinä ja laajoina, että kuulusti kuin suuri koiralauma olisi jänestä aivan kintuista purasemassa ja saaliin himosta kiihtyneenä sydämmensä pohjasta uikutti. Mutta valituksen sekaista siinä oli tuossa joutsenen laulussa, vaikka se muuten olikin voimakasta ja korkeaa. Siinä ikäänkuin värisi joku puoliääni ja kajahti niin valittavalta alakuloisessa syysmaisemassa.

Nurmikot olivat kuin kulovalkean raiskaamat ja tuoreus ja pihkainen mehu oli kadonnut havupuista, joiden oksilla kiekkuvia teeriä kaupungin herrat sunnuntaisin kävivät ammuskelemassa.

Oli sitte ensimmäinen pakkasyö. Kadut, mitkä vielä eilen pehmoisimmissa paikoissa olivat vellinä venyneet, roudittuivat nyt yhtenä yönä, jotta kovalle kolahteli maa kenkäpohjiin. Pilvet olivat kohonneet, ylemmäksi ja ilma seestynyt. Vesi, mikä oli valunut kadun koloissa, oli jäätynyt ja tuollaisia jäisiä suonia kiemuroi varsinkin rattaiden uurroksissa. Oli ollut yö, joka oli ikäänkuin imaissut kaiken syyskosteuden, jottei sitä ollut siihen märkääkään jäänyt.

Kun Sami pisti nenänsä ulos lämpöisestä pirtistä kouluun mennäkseen, hän oli jo kimnasisti ja lyseon viidennellä luokalla, niin kylmä turkasen värisyttävästi karkasi vilulle arkaan ruumiiseen, jotta pää itsestään painui hartioiden väliin, kädet sysäytyivät syvälle nutun taskuihin ja Sami koetti kyyräytyä itseensä ikäänkuin suojellakseen tuota lämpöä, mikä tuntuvissa asteissa ruumiista hävisi.

Kouluun mennessä kerttyi yhteen useampia poikia, mitkä ensin olivat äänettömiä ja jäykkiä kuin ainakin makeasta aamu-unestaan kylmään säähän herätetyt. Vaan kulkiessa alkoi veri vähitellen kiivaammin ja lämpöisemmin juosta ja keuhkoista huokuva ilma kuurasi suun seudun tuskin silmiin näkyvällä huuteella.

— Nyt on mainiota luistinjäätä, oli ikäänkuin kaikkien jo edeltäpäin sovittu tunnussana, minkä aina uusi joukkoon tuleva lausui ja samalla, jos oltiin katuristeyksen kohdalla, koetti poikkikatua pitkin silmäillä tuonne ulapalle, että eikö sieltä silmään kiilunut kirkas jää peilihohtoisena ja viekottelevana, jotta sen vaikutus jo tuntuisi säärissä ikäänkuin valssin säveleet tanssikiihkoisen neidon jaloissa.

Poikia kokousi aina suurempi lauma kouluun mentäessä ja tuota pikaa tehtiin se päätös, että ennenkuin mennään kouluun, käydään koettamassa jäätä satamassa. Sinne olikin jo tuolla risteyksessä yksi poikarypäs menossa ja toinen liuta astui alas katua koulun puolelta samaan suuntaan. Ja kun sitte jään kestäväisyys oli koeteltu, oli jokaisen pojan rinnassa syntynyt niin rautaisen varma vakuutus, että nyt pitää saada luistinlupa, ja koko päiväksi. Valittiin erityinen lähetystö rehtorin luo ja tätä evästettiin jos jonkinlaisilla toivomuksilla matkaan. Se meni rehtorin luo, toimitti tehtävänsä ja sai luvan.

Hiiden hoppua tuli Samikin kotiinsa. Viskasi kirjansa pöydälle, haki esiin remmiluistimensa, nekin hän oli konsulinnalta saanut, kun ei niitä enää kukaan käyttänyt, ja alkoi ruosteisella viilalla niitä vähän terotella. Hiukan niitä hangattuaan ja otettuaan pari voileipää vastakkain taskuunsa, riensi hän rantaan.

Kangistuneet olivat sataman melkein aina läikkyvät laineet, kangistuneet jääksi, mikä ulottui kaupungin rannasta kauvas seljälle. Pienet höyryveneet olivat jäätyneet tuohon paikkaan ja niiden kulku taas tälle suvelle loppunut. Lastilotkut ja jahdit olivat kerrassaan menettäneet kaiken kulkukeinonsa; niiltä oli ikäänkuin jalat poikki hakattuja avuttomina ne näyttivät makaavan jään keskellä, mikä niihin oli niin lähelle kiertäynyt, ett'ei tikkua saanut jään ja aluksen laidan väliin. Ainoastaan jääsaha niitä voi auttaa. Olipa melkein säälittävää nähdä, että kauniit kutteritkin olivat tuohon jäähän rampauneet.

Ja ranta oli mustana luistelijoista. Mikä pani luistimia jalkaansa, mikä polvillaan jäällä auttoi jotain neitiä niitä jalkaan kiinnittämisessä, mikä tuolissa luistellen työnsi edellään siinä istuvaa naista, mikä sujutteli sääriään herrahtaviksi "ytterkanteiksi". Jää hiukan rasahteli ja paukkui uutuudestaan ensimmäisten luistelijain alla, mutta kohta äänettä antautui nuorison temmellyspaikaksi. Pienet pojat ne äärimmäisinä luistelivat ja jää tuolla etäällä ulvoi niiden alla.

Sveakin oli luistelemassa. Hän oli puettu pieneen jakkuun, mikä oli kuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo pyöreyttä, vaikka piirteet eivät olleet vielä läheskään päässeet kypsyyteensä. Mutta silmissä kiilsi jo neidon täysinäinen tunne ja hänen huulillaan oli konsulinnan suopea sävy, mikä kun hymyksi sulasi, oli aivan hurmaava. Siellä muiden samanikäisten tyttöjen parissa Svea luisteli.

Aina yksi ja toinen kimnasisti meni pyytämään saada luisteluttaa jotain tyttöä. Ja aina Jori oli ensimmäisinä. Paljon ne tytöt Jorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen tukkansa oli romantillisesti aaltoileva ja sysimusta, lihakset jäntevät ja kasvot tuoreet. Sitte koko miehessä oli sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä pani kainoimmat tytöt ujostelemaan hänen seurassaan, niin miellyttävää kuin se muuten heistä olikin.

Nyt meni Jori tahtomaan Sveaa luistinkummppalikseen. Sami seurasi sitä ulompaa hiukan jännittyneellä mielellä. Hän näki, miten Jori teki kauniin ja kohtelijaan kumarruksen Svealle, jolle se nosti hieman verta kasvoihin. Sitte alkoivat he käsi kädessä luistelemaan. Svean kasvoilla oli hiukan lapsekas myhäily ja Jori vastasi siihen itsetietoisella hymyllä, mikä hänelle oli erikoisesti ominaista.

Svealta irtautui luistin hiukan ja Jori polvistui valmiin kavaljeerin kaikella sukkeluudella sitä laittamaan. Sami katsoi sitä syrjästä ja hän tunsi kateutta Joriin, ett'ei hän itse voinut olla niinkuin Jori: sukkela, mielevä ja tyttöjä suositteleva.

Tehtiin tuollainen pitkä rivi luistelijoista ja se luistellen koukeroi kuin käärme muiden lomitse. Väliin kokoontuivat kimnasistit pyöröön, yksi antoi äänet ja kohta kajahti ilmoille "Maamme" tai "Minun kultani kaunis on". Ja sitä luisteltiin taas ja luisteltiin. Jori ja muutamat muut pojat, paraasta päästä kuudennen ja seitsemännen luokkalaisia, sillä niidenkin kanssa Jori oli hyvä toveri, lähtivät Salmeen luistelemaan oluen juontiin, siellä kun oli oluttehdas. Jori oli jo niin mies, että hän joi olutta, pelasi korttia ja kävi kaupungin maneesissa tanssimassa ompelijattarien ja sen semmoisten kanssa.

Puolen päivän rinnassa alkoi nuorukaisjoukko vähetä jäältä, sillä silloin mentiin kotiin posket kuumina ja jalat tönkkinä paljosta luistelemisesta. Mutta vaikkapa väsymys tuntuvasti painoi ruumista, niin ei se silti saanut ryhtiä pois, sillä tuolla jäällä se oli vasta ruumis oijennut ja nuortunut, jokainen jäsen verttynyt ja veri päässyt kiivaaseen virtailemiseen ruumiissa.

Sami sattui kotiin tullessaan yhteen Svean kanssa. Svea oli lähtenyt pois yksinään jäältä ja hiljaan kävellyt. Kun hän oli nähnyt Samin, niin oli vielä hiukan odottanutkin häntä. Samia tuo oudostutti, mutta samalla hyvitti. Hänen sydämmensä löi kiivaammin ja hän aprikoitsi mielessään, puhuttelisiko hän Sveaa neidiksi vai uskaltaisiko hän sanoa sinuksi. Hänen halleva, vanha päällysnuttunsa, jonka hän oli saanut Ahlbomin rouvalta hävetti häntä, kun Svean rinnalla pitäisi kävellä. Ja kengätkin olivat niin suuret ja rumat eikä ollut kalossia…

— Etkö sinä, Sami, kantaisi näitä minun luistimia? Minä olen vähän kipeä, sanoi Svea ja hänen kasvoissaan olikin jotain kipua tuntevaa.

Sami otti äänetönnä luistimet. Tuota varten se Svea oli häntä odottanutkin. Ja hän luuli… Alakuloiseksi kävi Samin mieli ja hän jätätti itsensä hiukan syrjään kuin palvelija. Eikä Sveakaan häntä rinnalleen käskenyt; väliin selkänsä takaa lähetti Samille jonkun sanan. Sitte portilla otti hän Samilta luistimet ja päätään nyökäyttämättä sanoi kuivan kiitoksen. Sami tunsi itsensä kovasti pettyneeksi. Tultuaan pirttiin olisi hän itkenyt, jos olisi yksin ollut — niin se hänen sydäntään kaiverti. Svea oli hänelle kopea kuin kerjäläispojalle…

Tuossa äiti jotain käryytti uunin edessä. Hän näytti jo niin vanhalta ja kuluneelta. Ja kohtahan se Anna olikin neljässäkymmenessä.

XV.

Sami oli menossa syömään Tessmannille. Oli tammikuun loppupuoli ja vihainen viima puristi veret ruumiin pinnalle, kun hiukankaan ulos pistäysi. Se otti kuivaavasti kasvoihin ja pian kohmetutti ne. Ja kun se pisti, pisti se säälimättömästi kuin mehiläinen.

Pää oli Samilla painuneena rintaan, jotta viima ei niin olisi ottanut ja kädet, jotka olivat punaiset kylmästä, koettivat koperoida päällysnutun taskun pohjaa, mutta silti jäi niistä osa ulkopuolelle, kun taskut olivat niin matalat, jotta viima vihaisena pääsi juoksemaan avonaista hihaa ylös ja pani selkärankaa karmimaan. Kalossia ei ollut ja kengät pohjalta olivat vähän rikki. Rikkouneesta paikasta tunkeusi lumi sisälle, jotta jalkoja paleli. Samin tukeva vartalo värisi kovasti ennenkuin hän pääsi Tessmanin portille.

Muissa taloissa sai hän syödä itse herrasväen pöydässä sitte, kun ensin herrasväki oli syönyt. Mutta Tessmanilla syötettiin häntä kyökissä, minne kannettiin osa herrasväen pöydän tähteistä. Sami tunsi, että tuo oli kovasti alentavaa, mutta täytyi myöntyä. Hän tiesi vallan hyvin, että nämä palat olivat armopaloja ja että ne tarpeessa pitäisi ottaa ylös, vaikka ne kadulle viskattaisiin.

Päästyään Tessmanin kyökin lämpimään kohmetuttavasta säästä, tuntui hänestä niin hyvältä. Nenään pisti maajas ruuan haju ja tämä kyökki silti oli jotenkin kodikas. Loimoava valkea paloi hällän uunissa, vesi kuumana pihisi resuvaarissa ja huone oli täysi kaikellaisista kaluista ja astioista ja seinä kimaltelevista ruuan valmistuskojeista. Tämäkin oli yksi niitä suuren herrastalon kyökkejä, mitkä kerjäläisestä tuntuvat paratiisilta. Hänen mielikuvituksensa ei jaksa sen herkullisempaa kuvitellakaan.

Samin mielikuvitus kyllä jaksoi kuvitella parempaakin, mutta hän lannisti sen, katkasi sen kevyet langat samalla veitsellä, jolla hän kävi käsiksi höyrynsä jo aikoja sitte haihduttaneeseen lihakeitokseen. Mutta haaleaa se silti vielä oli, sillä herrasväen pöydällä oli se vain maannut tunnin verran. Sami söi, keskitti ajatuksensa tuohon liharuokaan ja kuullessaan viiman vihellyksen akkunapielissä, tunsi hän tyytyväistä mielialaa. Ruoka maistui hyvälle ja liemi lämmittävänä solui alas vatsaan.

— Maistuupa sille Samille hyvin ruoka, sanoi kyökkipiika ja kysyi, pitääkö lientä olla lisää.

— Maistuu kyllä, vastasi Sami suutaan pyhkien.

Talon poika, joka kävi ison koulun ensimmäistä luokkaa, tuli kyökkiin ja häntä puhutteli piika nuoreksi herraksi. Sami käsitti eron itsensä ja hänen välillä, vaikka se kulki ensimmäistä luokkaa ja hän kuudetta.

Kun Sami oli syönyt, paneutui mieli hetkeksi ajatuksiin ja kasvoille nousi miettivä ilme. Niin mitä hän tekisi — menisiköhän hän rouvan luo…?

— Onko mamma, Verner, kotona? kysyi Sami äkkiä pojalta, joka pakkautui riskaamaan hänen kanssaan.

— On, vastasi Verner ja samassa juoksi ruokasaliin, missä rouva oli. Sami kohousi vitkaan perässä, ja juuri kun hän oli aukaisemaisillaan ruokasalin ovea, kuuli hän Vernerin sanovan:

— Mamma! "Karhu" kysyy sinua. Samassa alkoi Verner nauramaan.

— Tst! Kuka niin puhuu! varoitteli rouva, mutta nauroi itsekin.

— Kaikki meidän luokkalaiset sanovat Samia "karhuksi", se kun on niin suuri ja ruma ja huonosti puettu, juttusi Verner naurua suu täynnä.

Rouvaa tuo nauratti, että pienet pojatkin jo ovat niin huomaavia.

Sami olisi jättänyt oven avaamatta, jättänyt koko talon, mutta piika tuolla hällän luona katsoi häneen hiukan vihaisesti, sillä hän kai luuli Samin oven takaa kuuntelevan herrasväen salaisuuksia. Sen katseiden painosta, sillä hän arvasi niiden syyn, avasi hän melkein tietämättään oven ja joutui hajamielisenä rouvan silmien eteen. Kömpelösti sai hän tervehdyksen sanotuksi.

— Päivää, päivää! No mitäs Samille kuuluu? kysyi rouva istuen pehmoisella tyynytuolilla ja pitäen Vernerin päätä kainalossaan ja siinä poikaa heilutellen. Kun Sami tuli, herkesi rouva kohta Verneriä paijaamasta. Ja Vernerkin nousi ylös kuuntelemaan, mitä Sami sanoisi.

— Minulla olisi hiukan rouvalle asiaa… Eikö rouva olisi hyvä ja voisi minua vähän auttaa…? Minun pitäisi ostaa latinankielen sanakirjat. Niitä ei saa koulusta… Ovat sieltä loppuneet, selitti Sami matalalla äänellä seisoen oven pielessä.

— Jaa, Sami nyt sinä et ole vähäisellä asialla. Eikö ne semmoiset kirjat ole hyvin kalliita? Ne ovat semmoisia leksikoita? Vai mitä?

— Ovat.

— Nehän maksavat paljon?

— Kaksikymmentä markkaa.

— Mutta en minä, Sami, voi sellaista summaa antaa. Sehän on jo suuri raha!

Seurasi hiljaisuus huoneessa. Sami ei vastannut mitään, seisoi vain väsyneesti oven pielessä kuin tappion jälkeen ja kuuli korvissaan, kun kello konemaisesti otti pysyväistä tahtiaan.

Rouva mietti ja Verner katsoi vuoroon mammaansa, vuoroon Samia.

— Mutta minä käyn kysymässä patruunilta. Istu nyt ja odota!

Sami istuutui ja rouva lähti patruunin luo. Hetken takaa hän sieltä palasi kymmenen markan seteliraha kourassaan. Samin sydän jo ilosta sykähti nähdessään sen.

— Patruuni sanoi, ettemme me voi antaa koko summaa. Mutta tässä saat kymmenen markkaa, jonka sitte, kun joskus pääset tienestiin, voit maksaa takaisin. Ja sitte vielä patruuni käski sinun aina kuunnella Vernerin läksyt, puhui rouva ja antoi setelin Samille.

Sami otti rahan, kiitti, viipyi vielä hetken ja läksi sitte pois. Mennessään päätti hän toisen puolen pyytää muilta rouvilta. Mutta käydä kuuntelemassa Vernerin läksyt… se taasen veisi aikaa… Mutta hyvä, että niinkään sai…

Sami puristi seteliä lujasti kourassaan taskussaan. Se oli harvinainen kapine hänen kädessään ja se tuntui sitä ikäänkuin lämmittävän enemmän kuin tuo matala tasku.

Kun Sami pääsi kotiinsa, sinne lämpöiseen pirttiin, kysyi Anna heti, että mitenkäs kävi. Hän oli jo kokonaan alkanut epäillä rouvien hyväntahtoisuutta. Pitoihin ei häntä enää hakenut kukaan rouvasihminen, vaan joku talonpoikanen, joiden kesteistä ei suuria kostunut. Eikä Annalla enää juuri ollut herrasväen vaatteita silitettävänäkään, sillä rouvat sanoivat hänen likaavan vaatteet eivätkä sentähden vieneet. Anna jo usein tuumi, että täytynee ruveta pyykeissä keväällä kulkemaan kasakkana, kun ei enää parempaa työtä saa. Pyykkisaavin ääressä kai hänen rouvien puuhissa rasittunut ruumiinsa onkin omiaan vanhenemaan, mietti Anna katkeruudessaan.

Sami löi setelin iloisena pöytään ja katseli äitiään.

— Eikö tuon enempää? Ethän sinä sillä niitä saa, puhui Anna.

— En saakkaan, mutta minä tahdon muilta rouvilta lisää.

— Tuskin antavat. No ehkä konsulinna. Mutta älä mene häneltä tahtomaan. Se kävi tässä vasta ja sanoi, että minun nyt pitää, kun renki on pois pantu, ruveta hyyrystä luomaan lumet kartanolta ja kadulta. Ja suvisin sitte muut roskat. Kyllä kai ne vielä meidät tästä poiskin ajaa. Vaikka saanee noita huoneita niillä ehdoilla muiltakin. Kyllä tämä elämä alkaa käydä surkeaksi.

Sen sanottuaan pillahti Anna itkuun. Ulkona kaareusi väritön tammikuun taivas ja sen näkeminen oli ilotonta. Ilma siellä vonkui, kuulusti kuin sitäkin palelisi. Suuret lumikinokset olivat kartanolla, luotu vuoriksi ja laidat olivat jyrkät kuin järvestä kohouvan kallioisen rannan.

Olikin tänä talvena tullut kovasti lunta eikä kumma, että Anna itki, kun ajatteli sen vaivaloista luomista ja suuren kartanon puhtaana pitämistä, hänen — vaimonpuolen. Miten se konsulinnakin voi olla niin tyly! Mutta Lotti-neiti oli taas pannut konsulinnalle sisään.

Silmiin tuli Annalle pöydällä lepäävä kymmenmarkkanen.

— Vai tuon se Tessmanin rouva sinulle antoi, puhui jo Anna ja pyhki silmiään.

— Sen antoi, vastasi Sami ja selvitti, millä ehdoilla hän rahan oli saanut.

— Ei ne muut anna sitäkään! Kyllä minä jo ne tunnen. Epäilin jo silloin, kun sinua kouluun laittoivat. Ja nyt näkyy, mitä ne auttavat.

Siihen sanaan jäi Anna puhumattomaksi. Hän hermokkaasti hiveli kädellään toista poskeaan ja silmät ajatusta täynnä tähtäsivät suoraan eteen. Näytti kuin jotain taistelisi hänen sisässään ja hän päätöstä tehdessään ei löytäisi todellista varmuutta. Viimein hän kysyi Samilta.

— Tiedäthän sinä kauppaneuvos Lindmanin talon? Anna käänsi kysyessään päänsä pois Samista.

— Tiedänhän sen nyt toki, vastasi Sami.

— Kun menisit sinne ja jos tapaisisit nuoren herran, sehän se nyt kauppaneuvoksen kuoltua kai on isäntänäkin, niin minä luulen, että hän antaisi sinulle sen lopun, enemmänkin kun sanoisit hänelle nimesi.

Tuo puhe näytti Annaa vaivaavan ja hän tahtoi lopettaa sen niinpian kuin suinkin.

— Miten hän antaisi? kysyi kummissaan Sami ja katsoi suoraan äitiinsä.

Mutta Anna ei vastannut mitään. Käski Samin vain jos hän haluaisi, mennä koettamaan.

Samista tuo oli vähän salaperäistä. Hän koetti tutkailla lähemmin asiaa äidiltään, mutta mitään lähempiä selvityksiä ei Anna antanut, vaan lähti ulos ja jäi sille tielle. Sami kuuli hänen nousevan rappusia pirtin vinnille. Ja sinne Anna menikin. Siellä istuutui hän sen sievän, punapohjaisen, siniruusuilla maalatun arkun päälle, jossa hän oli pitänyt tavaroitaan Lindmanilla palvellessaan. Ja täällä hän alkoi nyyhkimään valtaavien muistojen tuomaa kyynelten vihmaa.

Mitään apua Samin elatukseksi ei Anna ollut Lindmanin nuorelta herralta saanut koko Samin pitkänä elinaikana. Nyt tuli hänelle mieleen pienoinen uhka lähettää poika pyytämään isältään apua.

Sami pirtissä mietti, menisiköhän hän sinne, minne Anna häntä neuvoi. Hän muisti äitinsä kertoneen palvelleensa ennen monet vuodet Lindmanilla. Ehkä ne sentähden siellä antaisivatkin… Mutta miksi äiti oli niin kummallinen?

Sami pani kuitenkin päälleen vanhan päällysnuttunsa, mistä pumpulit pois tursusivat, vuori kun oli useasta kohden rikki. Se päällysnuttu oli jo ennen Samille tuloaan palvellut monet vuodet raatimies Ahlbomin nuorta herraa, niin ettei ollut, kumma, jos se tahtoi keventää painoaan. Ja Sami lähti Lindmanin taloon.

Tultuaan Lindmanin talon luokse mietti Sami, että mistä hän sisälle menisi, portistako vai tuosta kadulle johtavasta konttoorin ovesta. Äiti oli sanonut, että hänen pitäisi tavata nuorta herraa, joka nyt kuuluu olevan isäntänäkin. Sehän on semmoinen juro ja tyhmä, oli Sami kuullut kerrottavan. Ja nuo Lindmanin nuoren herran ominaisuudet ikäänkuin rohkaisivat Samin menemään hänen puheelleen. Ja olivat kai ne maisteritkin, joiden kotona hän oli usein käynyt, niin arvokkaita kuin tuokin… kauppiaan poika.

Sami meni konttoorin ovesta. Hän pääsi pieneen eteiseen, soitti siellä ovikelloa, mikä alkoi kilisemään yhtenään, ja odotti korvat porhollaan, millainen se olisi, joka sieltä avaamaan tulisi. Tuossa vähän aikaa seisoessaan juolahti Samin mieleen, että kyllä hän on kummalla asialla — ihka oudosta talosta rahaa pyytämässä. Hän on nyt suoraan kerjäämässä… kun tulikin lähdettyä!

Tultiin avaamaan ovea. Nuo askeleet tuolla oven toisella puolella olivat Samista niin jännittävät ja jo niistä koetti hän arvata, millainen avaaja olisi.

Ja avaaja oli itse nuori herra. Hän katsoi Samia pitkään, peräysi hiukan konttooriin, jotta Sami pääsi sisälle ja jäi sitte seisomaan ja kysyvästi katsomaan Samia.

Häntä sanottiin vielä nuoreksi herraksi, vaikka kyllä hän jo likellä neljääkymmentä oli. Mutta kun hän ei ollut joutunut mihinkään toimeen eikä kotonaan suuria tehnyt, niin pysyi hänellä tuo nimitys.

Tuossa nuoren herran edessä seisoessaan tunsi Sami hätäytyvänsä, ajatukset häneltä karkasivat ja hän seisoi vain ja katsoi.

— Mitä teillä on asiaa?

— Minä pyytäisin herralta vähän apua. Minun äitini on tässä talossa ennen palvellut useita vuosia…

Sami katsoi ympärilleen. Huone oli suuri ja kookas. Siinä oli täyteläiset huonekalut ja konttooripulpettia oli parikin. Muita kuin nuori herra ei näkynyt huoneessa; näin päivällisen jälkeen ne vielä olivat poissa. Se rohkaisi Samia.

— Mikä nimi? kysyi nuori herra.

— Tihinen.

Sami huomasi, että nuori herra punastui hiusrajaan asti ja heitti häneen hätääntyneen katseen. Hän katsoi tutkien ympäri huonetta, meni erään pulpetin luo, otti sieltä setelin, toi sen Samille, ja hän oli niin säikäyksen lyömä, että hänen kätensä hiukan vapisi antaessaan sen Samille. Arasti katsoi hän oviin, olivatko ne kiinni, ja sanoi:

— Tässä on. Älä tule enää koskaan tänne!

Samassa huusi vanhan rouvan ääni toisesta huoneesta Lennarttia. Ja sitte kuului askeleita konttoorin toista sisäovea kohti. Nuori herra oli niin hätääntynyt, että hän hiukan työnsi olkapäästä Samia menemään. Mennessään näki Sami oven raosta konttooriin tulevan vanhan, lihavan, hopeahiuksisen rouvan, jonka hän tunsi kauppaneuvoksettareksi.

Kun Sami pääsi kadulle, oli hänkin hämmästynyt. Miksi nuori herra punastui kuullessaan hänen nimensä? Miksi se häntä ensin teitteli, mutta sanoi sitte yht'äkkiä sinuksi?

Veri kohousi Samille päähään ja sellainen voimattomuus tuli jäseniin. Puoli katuristiä kulki hän ajatusten hurjassa hyrskeessä, ettei hän huomannut yhtään kulkevansa. Olikohan se todellakin niin, kuten nyt mieleen jysähti…?

Miksei äiti koskaan ruvennut mitään puhumaan hänen isästään…? Miksi aina lukukausikertomuksissa hänen nimensä kohdalla oli: isätön…? Ja miksi kerran Bergin renki oli häntä sanonut rikkaan herran pojaksi…?

Nuo ajatukset olivat joskus ennenkin vaivanneet Samia, mutta hän oli tyynnyttänyt itseään sillä, kun äiti hänen pienenä ollessaan oli sanonut hänen isänsä kuolleen. Mutta se ei ollut kuollut… Se oli tuo Lindmanin herra…! Siksi äitikin hänen lähtiessään oli niin kummallinen…

Samia väsytti, mutta kadulle hän ei ilennyt istua. Sydän takoi kovasti ja ohimoilla tuntui veren kiivas juoksu. Mutta hän kulki, viima puhalsi vasten kasvoja ja virvoitti häntä kuin pyörtynyttä.

Hän otti setelin taskustaan ja katsoi sitä! Se oli kahdenkymmenen markan raha, uusi seteli, kankea vielä uutuudestaan. Mutta iloiselta ei tuntunut Samista, vaikka hän nyt oli saanut enemmän kuin alkuaan oli lähtenyt pyytämäänkään. Katkera kipu alkoi nyt tasaisesti repimään sydäntä. Hän oli isätön, hän oli… jalkalapsi, mikä oli syntynyt ulkopuolella kirkkoa.

Ja samalla puhkesi mieleen sellainen äitinsä halveksiminen. Hän tunsi nyt vierasta tunnetta häntä kohtaan. Saattanut hänet sellaiseen häpeään, polttanut häneen jo synnyttäessään hänet yhteiskunnan häpeämerkin…! Kehtaisiko enää kouluunkaan mennä, sinne kaupungin parasten poikain joukkoon, hän — jalkalapsi!

Sami tuli kotiinsa, nakkasi setelin suuttuneena pöydälle, heitti äitiinsä, joka ensin katseli utelijailla silmillä, sellaisen pitkän, syvän katseen, missä kuvastui hänen sydämmensä kipu ja minkä äitinkin täytyi ymmärtää. Niin se katse oli katkera, pistävä ja soimaava. Äidin silmät samenivat samalla tavalla kuin samenee auringon paistama kesäinen maisema päivän terän yhtäkkiä pilveen mentyä. Hän oli ensin näyttänyt niin sanomattoman utelijaalta saada kuulla, miten Samille oli käynyt. Mutta kysyä ei hän enää rohjennut eikä Samikaan sanaa puhunut, vaan otettuaan päällysnutun päältään meni Sami ikäänkuin äitiään kaartaen pirtin takimmaisimpaan loukkoon, mikä alkoi jo hämärää koota, kokosi sinne muutaman tuolin ja heittäytyi niiden päälle maata lakkinsa päänaluksena. Ja Anna kuuli, että hän siellä vienosti nyyhki, puolittain salaavasti itki. Siellä perillä oli kuustoistavuotinen salaisuus Samille selvinnyt ja Sami häpesi häntä. Se koski niin kipeästi Annan sydämmelle.

Sami vain loukossa nyyhki. Hämärä alkoi laskeumaan jo keskilattiallekin. Vielä tunnin takaa istui Anna samalla paikallaan ja mietti. Sitte alkoi hän äänekkäästi kolistellen ikäänkuin saadakseen rikkoutumaan tuota piinaavaa hiljaisuutta laitella kahvea tulelle.

Saatuaan kahvin valmiiksi meni hän Samin luo laski pehmeästi kätensä Samin olkapäälle kuin pelkäisisi häiritä häntä ja kysyi niin sovittavasti kuin suinkin:

— Etkö sinä, Sami, nouse juomaan kahvea?

Sami nousi, mutta ei sanaakaan vastannut. Kupin joi hän kahvea ja alkoi sitte lukemaan. Mutta Anna huomasi, että Sami tuossa pienosen lampun ääressä muuta mietti.

Samin käytös Annaa yhä enemmän nöyryytti. Hän tunsi niin selvään oman rikollisuutensa, että mieli hävetä poikaansa. Ja hänen mieleensä laskeutui niin poikaansa palveleva tunne, että hän olisi ollut valmis tekemään, vaikka Sami mitä olisi käskenyt.

Tuollaista hiljaista elämää, missä ei kuulunut muuta ihmisääntä kuin tarpeellisimmat kysymykset ja vastaukset, oli Bergin kartanopirtissä vielä koko seuraava viikko. Osottihan äitinkin käytös Samin mielestä jo sitä, että hän oli arvannut oikein.

Sitte seuraavalla viikolla Samin käynnin jälkeen Lindmanilla kysyi Anna, sillä hän ymmärsi, että Sami oli nyt täysin selvillä isästään, arasti ulompaa häneltä:

— Mitä se Lindmanin nuori herra sinulle sanoi?

Tuo kysymys oli niin Annaa vaivannut koko ajan Samin käynnin jälkeen Lindmanilla, että hänen täytyi se viimeinkin puhkaista.

Sami kertoi lyhyesti ja kuivasti käynnistään Lindmanilla väkinäisellä äänellä kuin tunnustaisi hän elämänsä suurimman synnin.

Kovasti painoi Samia tuo tieto, ettei hänellä ole eikä ole ollut oikeaa isää. Koulussa hän aina ikäänkuin odottamalla odotti tovereiltaan tylympää kohtelua ja oli kernas vaikka ketä auttamaan, minkä voi. Hän oli mielessään alentunut luokkatoveriensa palvelijaksi ja oli hyvillään, kun sai sinäkään olla, sillä hän häpesi itseään ja syntyään noiden herraspoikien parissa, joilla oli tunnetut kunnialliset vanhemmat ja esivanhemmat aina moneen polveen asti.

Samia suututti koko hänen isänsä. Kaikki tuosta Lindmanin nuoresta herrasta puhuivat ilkkumalla, kertoivat sen tyhmyyksiä toisilleen ja hyvin ne pikkukaupungissa kulkivatkin suusta suuhun. Väliin luokalla kuuli Sami niitä Jorin kertovan ja nauravan sydämmensä pohjasta niille. Varsinkin Joria huvitti se, että Lindmanin nuori herra onnistumattomasti usein hämäröissä kadulla tavoitteli talonpoikaisia naisia ja että ne häntä peijailivat ja pilkkasivat.

Sami noita inholla arkana kuunteli ja odotti, milloin ne kumppalit rupeaisivat häntä härnäämään tuon tolliskon pojaksi. Mutta sitä ne toiset eivät koskaan tehneet, sillä eivät he sitä tienneet.

Toveritkin huomasivat Samin viime aikoina vielä umpinaisemmaksi kuin ennen. Jori pilkalla selvitti, että Sami on silmittömästi rakastunut. Tuollainen puhe Samia vielä enemmän loukkasi ja suolaa se oli hänen kipeälle sydämmen haavalleen, kun toverit vielä nauroivat ja pitivät hauskuutta tuolla Jorin selvityksellä. Yksinään hän istui pulpetissaan, oli lukevinaan, mutta ajatukset hajanaisina harhailivat.

XVI.

Oli tullut taas kevät. Sami oli päässyt kuudennelta luokalta seitsemännelle ja saanut vielä pienen stipendinkin. Hän oli kokenutkin olla uuttera, sillä hän alkoi jo käsittää, että työssä se oli hänen hupinsa ja lohdutuksensa. Kulkihan hän kyllä ennenkin aina puolivälissä luokkaa ja meni vuodessa luokan; vieläpä vei Joriakin suureksi osaksi mennessään. Aina koetuksissa lukukauden lopussa oli Sami antanut Jorille "lapun". Tuo Jorin auttaminen ja palveleminen oli hänelle jo tullut ikäänkuin jokapäiväiseksi asiaksi; se oli palvelus, joka oli käynyt tottumukseksi ja jota tekemättä hän ei enää saattanut olla.

Kun Sami taas kävi näyttämässä lukukausitodistustaan rouville, kertoi hän heille saaneensa stipendinkin. Kun Tessmanin rouva sen kuuli, muistutti hän Samille siitä rahasta, minkä hän oli antanut latinankielen sanakirjoihin hänelle.

— No nythän Sami voi maksaa meille takaisin sen kymmenen markkaa, minkä Sami kerran sai leksikoihin, puhui hän.

Ei ollut juuri erin hauskaa Samista noutaa tuo kymmenen markkaa kotoaan siitä pienestä stipendistä, kolmestakymmenestä markasta, jotka hän oli koulusta saanut. Mutta hän nouti sen ja antoi rouvalle. Rouva sen saadessaan käski Samin vastakin olla niin ahkeran, että voi stipendin saada. Onhan se avuksi.

Eihän se enää Annan rahan saanti ollut erin hääviä. Siksi koetti Sami itsekin vähin ansaita, vaikka vaisua se kyllä oli, käännöksiä kirjoittamalla ja hakemalla vieraskielisiä sanoja käännöksiin tovereilleen. Mutta nyt, kun oli kesä, iski hänen päähänsä uusi tuuma. Kaupungin ulkosatamassa oli kesäseen aikaan paljon hommaa. Ja sinne ne suuntasivat Saminkin toiveet kesäansiosta. Hän kävi kysymässä muutamalta suurelta liikekauppiaalta jotain hänelle sopivaa työtä siellä ulkosatamassa. Ja hän pääsi lankkujen ja lautojen merkitsijäksi, kun ne kannettiin lastilotkuihin laivoihin vietäviksi.

Nyt aukeni Samille uusi ala ja elämä. Joka aamu täytyi hänen nousta viiden aikana aamulla ylös, rientää pieni eväskori kädessään rantaan, mistä sitte muiden työläisten, mies- ja naispuolisten kanssa, soudettiin veneellä Salmeen, ulkosatamaan.

Tuolla Salmessa muiden työläisten parissa tuntui Samista ensin hyvin oudolta. Toiset häntä alussa ivaten katselivat ja salamyhkää nauroivat hänellä. Elihän siitä "isonkoululaisesta" ollut tänne heidän joukkoonsa. Eikä Sami itsekään heti alussa osannut sulata heidän karkeuksiinsa, heidän kovin suoraan puheeseensa, ja sukeltaa heidän näkökantansa pohjaveteen. He nauroivat Samin kohteliaisuudella ja silläkin, että Samilla oli aina niin sileäksi pää kammattu.

Mutta vähitellen Sami tottui heihin ja ero, minkä "iso koulu" herramaisuudellaan oli luonut hänen ja heidän välille, vähitellen kadotti jyrkän harjansa ja luisui viikkojen muassa luisumistaan. Tuossa lastilotkun kannella sai Sami usein maata ja venyä pitkät erät, sillä aina ei riittänyt hänelle tointa. Ja hauskaa siinä olikin vötkistellä ja imeä pientä piippuaan. Piipun hän oli ostanut ja alkanut polttamaan tupakkaa, kun kaikki muutkin miehenpuoliset täällä polttivat. Ja se olikin ollut muista jo suuri askel Samissa alaspäin tuolta herrojen huipulta, johon hänet heidän silmissään oli nostanut hänen valkoinen kaulustansa, kumarruksensa konttoristeille ja ennen kaikkea hänen otsalle sileäksi kammattu tukkansa.

Laivoja siinti silmiin ulompaa, höyrypursia tuossa silmäin edessä alituisesti porkkasi, ja elämä yleensä oli vilkasta, vauhtiinsa päässyttä ja uutteraa.

Aurinko paistoi kuumana ja se oli ainoa rasitus Samista. Tuotiin taas lautoja. Hän painoi niihin firman merkin ja laski ne, merkiten kirjaansa. Sitte sai taas olla joutilaana. Siinä kerkesi katsella ympärilleen ja tehdä havainnolta. Tuolla nuo vanhemmat miehet sahasivat paksuja, nelituumaisia lankkuja. Yläpuoli ruumista oli heillä vapaa kaikesta muusta vaatteesta paitsi valkoinen paita oli imeytynyt ihoon kiinni kovasta hikoamisesta. Sahat pitivät kuivaa ääntänsä ja aina roiskahti sahattu lankku äänekkäästi alas telineiltään. Miehen pituiset, mutta ei kuitenkaan miehenvoimaiset, pojat sahasivat tuonempana lautoja. Hiki näitäkin ruumista tiuhkui ja aina puseronsa hialla vetivät kasvoiltaan pois väkevimmän hien. Vielä oli nuoria tyttöjä, seitsemän-, kahdeksantoistavuotisia, aina latomassa sahatut laudat pituutensa ja leveytensä mukaan eri pinkkoihin. Oli siinä toimessa joillakin poikasiakin.

Tuolla oli muuan tyttö, joka toisen kanssa kantoi korkealta lautatapulilta alas lautoja. Se oli Ryypärin Saana. Tunsihan Sami sen hyvin: muutaman työmiehen tyttö, mutta isä jo aikoja sitte kuollut. Se Ryypärin Saana oli sievä tyttö, sanoivat kaikki. Posket olivat verenvärikkäät, huulet ohuet ja vartalo muuten hoikka, ei ollut vatsa iso ja laukkuna ruumiin etupuolella niinkuin useimmilla muilla täällä työssä olevilla vaimoihmisillä.

Sami tyttöä mielellään katseli. Ja se oli liikkeissäänkin niin rohkea; oli hameensakin vetänyt niin ylös. että valkoiset, täyteläiset pohkeet kuulakkaina paistoivat, avojaloin kun oli. Kun se aina käveli ylös kaitaista lankkua tapulin päälle, paistoivat pohkeet vielä enemmän. Se Samia kiihotti. Hän ei voinut toviin aikaan katsoa muuta kuin tyttöä. Ja kun tyttö näki Samin häntä katsovan, alkoi hän hieman keikailla ja nauraa kumppalilleen.

Päivä päivältä vakautui Sami siinä ajatuksessaan, että täällä työssä olisi paljon parempi olla kuin siellä "isossa koulussa". Sami tunsi, että näitä hän ei ollut huonompi. Tähän luokkaan hän oikeastaan kuuluikin, vaikka häntä väkisellä koetettiin sysätä toisiin kerroksiin, ylempiin ilma-aloihin, joissa kyllä oli hyvä olla, kun niihin kerran pääsi. Mutta siipisatojen ei ollut hyvä niihin yritelläkään. Mutta nyt oli jo myöhäistä jäädä näihin oloihin. Eteenpäin täytyi rynnistää, kun kerran oli joutunut niin pitkälle…

Kun päivälliskello soi, niin riensi Sami muiden muassa muutamaan lautaseen majaan, missä eväskontit olivat ja missä aina joukolla syötiin päivällistä kaikellaisten juttujen sitä höystäessä. Jos yksi sanoi sukkelasti, niin toinen vielä sukkelammin. Sitte naurettiin ja keksittiin aina jotain uutta.

Tämä puhe oli Samista paljon mieluisempaa kuulla kuin puheet siellä luokalla koulussa haaleista ja muista semmoisista, joissa hän ei ikinä ollut ollut. Mutta tätä puhetta hän oikein tajusi ja nauroi sille, vaikka se oli väliin raakaakin. Vaan ei täällä auttanut ujostella ja punastua, ja mitäpä sitä miehenpuolen tarvitsikaan, kun eivät liioin naisetkaan sitä tehneet. Joku vanhempi vaimoihminen säesti vielä karkeuksia mukaan.

Oli sitte muuan lauantaipäivä ja jälkeenpuolinen. Kovasti satoi, niin raskaasti, ettei saattanut yhtään olla ulkona pakalla. Vanhemmat miehet menivät kotiinsa, mutta nuoremmat tuonne lautaseen majaan pitämään sadetta ja odottamaan, että ehkä se vielä illan päälle selkeäisi. Ja niin tekivät useat tytötkin.

Siellä ensin juteltiin ja kisattiin. Mutta sitte alkoi eräs esittää, että eikö panna olueksi. Ja pian seurasi sitä esitystä useimpien myöntymys. Sami ei puhunut mitään. Aina kun muut olivat alkaneet olutta hommata, oli hän kääntänyt niille selkänsä.

— Eikös Tihinen panekaan rahaa? kysyi Samilta rahojen kerääjä.

— En minä… en minä pidä oluesta. Se on niin pahaa, ja Sami samalla sylkäsi vahvistaakseen puhettaan oluen pahanmakuisuudesta.

— Missä se lapsi on olutta maistanut? kysyi eräs parissa kymmenissä oleva nuori mies.

Ja nyt seurasi yleinen nauru. Samilla sähähtivät veret korvan lehtiin asti. Hän kaivoi esiin kukkaronsa, viskasi kokoojan lakkiin markan ja katsoi vihaisesti ympärilleen. Mutta kaikki olivat jo heittäneet nauramatta ja kokooja teki lähtöä oluttehtaaseen, mikä oli lähellä, parin suuren korin kanssa.

Kohta tulikin olutta ja innokkaina pojat asettuivat sen ääreen. Samille työnnettiin avattu pullo. Mutta Sami antoi sen olla koskematta. Nuo toiset laskivat pullon suustakin menemään olutta mahaansa niin, että se silmissä pullosta väheni.

Muutamat katsoivat nauru silmällä Samia. Sami ymmärsi sen pilkaksi, mutta pulloonsa hän ei koskenut. Muutamat pojat antoivat tytöillekin. Jotkut eivät huolineet, mutta useammat ottivat. Eräs tarjosi kahvikupilla Ryypärin Saanallekin. Ja Saana otti. Se teki pahaa Samille ja hän lähetti Saanaan varottavan silmäyksen. Mutta ei sitä Saana näkynyt ymmärtävän, koska joi kahvikupillisen vielä eräältä toiseltakin pojalta.

Mutta jo alkoi joku Samia ilmikuuluvasti pilkata. Mitä ne puoliherrat tunkeuvat työmiesten pariin, äänteli hän röyhkeästi keskilattialta olutpullojen äärestä selkänsä takaa Samille. Samia se syvästi loukkasi. Hän otti eväskorinsa, jätti pullonsa juomatta, ja lähti ulos rankkaan sateeseen. Joku ivallinen naurahdus kuului perästä.

Sami käveli ensimmäiseen laivasiltaan ja lähti höyrypurrella kaupunkiin. Siinä höyrypurren penkillä istuessaan mietti hän, että hän riippuu kuin muinainen Absalon tukasta taivaan ja maan välillä. Taivas on tuo herrasluokka, jonka hyvin luudittuun ja lämpimään uuniin häntäkin, likisattua, koettaa tuo "iso koulu" sysätä; maa tuo työmiesparvi, jonka tuhkaseen pesään hän kyllä hyväksyttäisiin, kun olisi ensin rypenyt itsensä sen noessa ja tuhassa. Mutta tämmöisenä nyt hän ei kuulu kumpaankaan. Hän on noita yhteiskunnan orpoja, jotka eivät tunne itseään kotiintuneeksi mihinkään säätyyn, joilla kaikki muu on aina jossakussa suhteessa vierasta paitsi oman sydämmen ikävyyden ja kodittomuuden lyönnit. Kummalliseen asemaan hän onkin joutunut: ei herraslapsi eikä rehellisen työmiehen jälkeläinen, vaan siltä väliltä. Ja tuo välillä riippuminen ei ole helppoa, ei vaan, siinä on yhteiskunnallisen orvon täysi taakka.

Ja ajatellessaan noiden työmiesten äskeisiä karkeuksia tunsi hän kovaa suuttumusta. Niin ne olivat raakoja ja pistokkaita ja sydän tyhjä kaikesta hienoudesta. Syvempi ihmisyys oli heissä vielä heräämättä, tuhkan alla, minkä harmahtava karkeus kuulsi heidän jokaisesta sanastaan, ikäänkuin hienona säädyttömyyden tomuna laskeusi koko heidän ympäristöönsä. Miten hän oli heidän parissaan siksikin voinut viihtyä! Ja vielä itseään uskotellut, että hänenkin olisi parasta olla niiden parissa, niiden toverina, niiden ystävänä — hyi!

Äärimmäisiin jyrkkyyksiin ajautui tuossa suuttumuksen siivöittäminä hänen ajatuksensa. Ja hänen sysinen mielialansa ikäänkuin vahvistui ympäröivästä ilmasta. Taivas kun oli harmaa kuin vanha hursti ja vuoti suuria vesinoppia, mitkä pudotessaan purren rasvattuun koneeseen säilyttivät eheytensä. Koko ilmassa oli raskas vaikutus eikä sen raskautta huojentanut edes tuulen virkistävä leuhaus. Kaikki oli harmaata, halutonta ja nukkuvaista.

Päästyään kotiinsa asettui Sami muutaman kirjan ääreen muutettuaan ensin kuivia päälleen. Siinä hänen akkunapielessä istuessaan ajoi hevonen kartanoon. Siitä laskeutuivat alas konsulinna ja Svea väljissä, ulkomaisissa sadetakeissa ja levitetyissä sateenvarjostimissa. He tulivat kesämajaltaan käymään kaupunkiin. Svean näkeminen nyt ikäänkuin löi viimeisen iskun siihen naulaan, minkä kärjen tämä päivä oli suunnittanut hänen sydämmeensä. Nyt se oli kokonaan sinne työnnetty ja se karvasteli kuin lääkärin veitsi.

Ajattelemastakin Sveaa oli hänen jo täytynyt luopua. Svea oli hänelle kylmä ja hänenkin rakkautensa Sveaan oli jo alkanut jähtyä, kun se esine, johon hänen ensi lempensä säteet olivat keskittyneet koko nuoren voimansa lämmöllä, oli rautaa, jota lietsomaan tarvittiin toista tulta kuin hänen lempensä tuli. Mutta aina joskus, varsinkin alakuloisina hetkinä, leimahti tuo lemmen kipinä tuhastaan hänen Sveaa nähdessään ikäänkuin lisäpainona jo olevaan taakkaan. Ei se silloin virvoittanut, vaan aina lisää lannisti niinkuin elämän riemujen muisto kuolevaa.

Konsulinna ja Svea menivät sisälle. Ja vähitellen alkoi hiiltymään Samin Svea-muistelut, muistot entisistä lapsuuden riemuista, leikeistä ja ystävyydestä. Ajatus tungeksimalla tunki takaisin nykyaikaan ja kun se sinne pääsi, taittui kuin palanut kärsi hänen ensi lempensä omasta voimattomuudestaan. Mitä hän Sveaa ajattelikaan —? Kaikkihan oli turhaa hourailua, haavetuskaa ja sydämmen kipua…!

Mutta Svean kuva hänen silmissään alkoi muuttumaan toiseen, yksinkertaisempaan, mutta räivempään ja polttavampaan. Hän uskalsi jo mietteissään ikäänkuin rohkeammin rakastaa Saanaa kuin Sveaa. Hän uskalsi miettiä, että kuinka mahtaisi olla hauskaa saada suudella Saanaa. Mutta sellaista ei hän ollut koskaan rohjennut ajatellakaan Sveasta. Svea oli aina väikkynyt niin korkealla hänen ajatuksissaan, ettei hän edes mietteillä ollut rohjennut lähestyä Svean huulia. Hänen rakkautensa oli ollut Sveaan ikäänkuin veretöntä ja paljasta haaveilua, mutta ajatellessaan Saanaa tunsi hän hermoissaan liikutusta ja hänen sydämmensä nuorilla virroilla oli ikäänkuin kiivaampi kulku, kun Saana tuli mieleen. Mutta tuossa jo itse Saanassa oli sellaista, mikä pani hänet rohkeammaksi ja rajummat siivet hänen nuorelle mielikuvitukselleen. Se tyttö oli koko virma ja raju ja sitte — työmiehen tyttö.

Mutta se, että Saana joi olutta, tympäsi Samia. Vaan eihän se ehkä sitä ymmärtänyt, kun muutkin joivat. Ja Sami antoi sen mielessään hänelle anteeksi, sillä hänen suloisilla silmillään oli muistossakin niin sovittava voima.

Hän oli Saanaan mieltynyt, siitä hän ei mihinkään päässyt. Ja että Saana piti hänestä — no se nyt oli ihan varma! Miksi se muuten hänen katsoessaan häntä kokisi olla niin keikaileva, niin lystikäs, niin miellyttävä?

Illalla piti lähteä palkoilleen. Aina lauantai-iltana se suoritettiin kaupungissa liikkeen konttorista. Ja siellä aikoi Sami, jos sattuisi sopiva tilaisuus, puhutella Saanaa, sillä hän jo mielessään kaipasi häntä.

Ja sattuikin niin, että he saivat melkein jäljekkäin palkkansa. Saana, joka nyt oli puettu siistimpään pukuun, lähti menemään kotiinsa ja Sami hotalsi perään hiukan arkana ja sydän tiheämmin lyöden. Jo pääsi hän Saanan kohdalle ja Saana loi häneen hyväksyvän silmäyksen. Ujosti vähän ensin Samia kävellä selvällä päivällä Saanan kanssa kadulla. Mutta minkä sille rakkaudelleen teki!

Ja he alkoivat puhumaan ja juttelemaan ja heidän ajatuksensa sulivat niin kummasti yhteen. Kun Sami jo lopussa rohkasi muistuttaa Saanaa oluen juonnista siellä Salmessa, naurahti Saana vain ja arveli, että mitä se sitte teki — pari kahvikupillista vain!

* * * * *

Useina iltoina tämän jälkeen oli Sami yksissä Saanan kanssa. Samista oli niin helppoa ja kevyttä olla Saanan parissa ja aika kului kuin siivillä joko istuessa puistossa kosken partaalla valoisana kesäyönä tai kulkiessa iltasin kaduilla. Ja kun oli kansanjuhlia ja muita huveja, tanssivat he yhdessä piiritanssia melkein yhtenään.

Anna kuultuaan Samin olevan Saanan kanssa ei yhtään siitä pitänyt. Mutta Sami oli varma rakkaudessaan ja löydettyään vastarakkauden antautui hän siihen koko sydämmellään. Anna mutisi, että Samin pitäisi olla parempien kanssa, mutta Sami vastasi vain siihen, että kunniallinen tyttöhän se Saana on.

Syysiltoina, kun jo "iso koulu" alkoi vaikutuksensa, kuljeskeli vielä Sami Saanan kanssa. Mutta sen saivat pian hänen luokkatoverinsa ja muut kimnasistit tietää, ja silloin annettiin Samille yhteisesti toveriyhdistyksessä varoittava nuhde, että hän häpäisee koko koulun maineen kaikellaisten tyttöjen kanssa kävelemällä. Ja selvällä päivälläkin rohkenee vielä kaiken herrasväen nähden pitää sellaista kurttiisia! Uhattiin ilmoittaa rehtorille, ell'ei Sami heti lakkaisi seurustelemasta Saanan kanssa. Mikäs auttoi Samille: hänen täytyi luopua Saanan seurasta, kun häntä siitä koko koulun kunnian loukkaamisella varoitettiin. Naurahti Sami ivaten tuohon varoitukseen. Hän oli nähnyt usean isonkoululaisen kuljeskelevan monenkin ompelijattaren ja sen semmoisen kanssa, mutta he olivat silloin aina pysyneet syrjäkaduilla. Ei hänellä ollut oikeutta rakastaa, ketä hän tahtoi. Ja ne, joita toverien silmissä hän olisi saanut rakastaa, eivät katsoneet hänen päälleen ei silmällä eikä helmellä. Tuo Saanan kanssa olo kaikissa julkisissa pakoissa vei muuten osan hänen ennestäänkin vähästä arvostaan koulussa ja luokalla.

XVII.

Ristiä sanoi kissa, kun jäälle kuoli!

— Pata putosi, mutta ei särkynyt!

— Pane päälle valttia, mitäs tiilestäsi säästät!

— Enkä pane, kun on patarouvakin!

— No pistä se, niin minä kaadan! Kas se on kumossa! Tuossa on herttaa! Mitt hjärta har råkat i klämman… vihelteli Jori toimessaan, kun sai kaateen tehdyksi, toinen silmä ummessa imien paperossia ja siitä löyhyttäen tuuheita savuja.

— On se Jori säkästynytkin todella!

— Niin sanovat, ja nähty myös on.

— On valmis kelle lyyry annetaan, jos saadaan, vakuutti Jori itsekin.

— Täytyy sanoa, että Jorilla aina onnen rattaat pyörivät.

— Miks'ei ne pulskalla pojalla pyörisi tyttömaailmassa! Nämä silmät ja tämä tukka niillä sitä tyttöjen sydämmiä voitetaan, puheli Jori itsetietoisen ylpeästi ja koetti sivellä hiukan näkyviä viiksenalkujaan.

Samassa oli isäntä, muutaman rikkaan tuomarin poika maalta, kaatanut punssia juomalasiin.

— Jorin morsiammen malja! sanoi hän ja ojensi juomalasin, joita oli ainoastaan yksi, Jorille.

— Minä juon pikku Sveani maljan. Voi turkanen kuin me viime haaleissa tanssimme kovasti, niinkuin sinä Alfred näit.

— No enkös siellä minä ollut?

— Oliko siellä Akilles?

— Oli kyllä, ja näki sinun tanssit.

— No juo sen päälle Ruotsin punssissa! Mutta eikö se täällä huoneessa ollut Tihinenkin? kysyi Jori sitte olkansa takaa.

Jori aina osotti Samille jonkullaista alamaista huomaavaisuutta, kun Sami häntä koulussa auttoi. Ja olihan hän luvannut, kun Sami keväällä Helsinkiin lähtee, hankkia hänelle mustan puvunkin, jos Sami häntä ylioppilaskirjoituksissa lupaa auttaa ja sitte lupauksensa täyttää. Ja Sami olikin luvannut.

— Onko täällä Tihistä? kysyi isäntä myötä olkansa takaa, ja toiset alkoivat nauramaan.

— On kyllä, koetti Samikin vastata jonkullaisella leikillisellä äänellä perempää huonetta sohvalta, missä hän oli istunut ja katsellut noiden toisten kortinlyöntiä tuossa pöydällä lampun ääressä. Hän haki aina määrätystä maksusta latinan sanat ylös isännälle ja oli nytkin tullut niitä tuomaan, kun sattui tähän kalaasiin.

— Juopiko Tihinen punssia? kysyi vielä isäntä olkansa takaa.

Mutta Jori keskeytti tämän pilkan. Hän pani korttinsa nurinpäin pöydälle ja otti juomalasin. Kaadettuaan lasiin punssia meni Jori Samin luokse mielevänä ja sanoi:

— Maista pois punssia! Jos osaat pelata korttia, niin tule seuraan!

— En minä osaa…

— Mutta punssia sinä kuitenkin osaat juoda? Se menee näin vain, ja Jori pani näytteeksi Samille hyvän ryypyn menemään toisten nauraessa.

Olihan Sami joskus maistanut punssia. Ja hän ymmärsi, että jos hän vähänkin tahtoi lopettaa tätä pilkkaa, täytyi hänen maistaa. Jori kehotti ottamaan lisää. Ja kun Jori kehotti, niin totteli Sami.

Sitte alettiin taas lyömään korttia. Jori rupesi kehumaan tanssitaitoaan ja muut myönsivät, että hän oli koulun paras tanssuri. Ja nyt oli hän Svean, josta pojat aina luokalla puhuivat, kehuivat sen kauneutta, sen suloutta ja miellyttävää käytöstä, kanssa tunnetusti niin tuttava, että muut olivat jääneet kokonaan syrjään. Olihan siinä sellaista mielevää tuon Jorin koko olemuksessa ja nytkin se niin rohkeasti olan takaa heitti korttinsa pöytään.

Ja nyt ensi kevännä pääsisi hän kuin Samikin ylioppilaaksi. Viime luokalla he nyt olivat, ja jos hyvin onnisti, niin viime vuosi se tämä heillä oli koulussa.

Huone alkoi täyttyä tupakan savusta, posket pelaajilla olivat kuumat ja heidän ääneensä lisäsi käheyttä aina väliin maistettu punssi. Jorin käsi pelatessa putosi aina raskaammin alas ja kohta alettiin inttää pelissä. Se väittely tuli niin kiivaaksi, että Jori nakkasi korttinsa pöytään, jotta ne lensivät hujan hajan ja osa niistä tipahti lattialle. Muut heittivät myös korttinsa ja niin loppui peli. Vielä sittekin intettiin, kun peli oli jo lopetettu. Mutta kun isäntä kaatoi viimeisen punssin lasiin ja tarjosi sitä, niin loppui kina.

— Pojat! Nyt lähdetään Ilolaan! kehotti Jori.

— Mutta tsjeneskaa? Onko sitä?

Jori haparoi housuntaskujaan ja sai esiin hopea- ja kuparirahaa muutaman markan. Ja isäntä vakuutti, että kyllä hänelläkin on. Niin sitä lähdettiin.

Ulkona leuhahti vastaan leppoisena syyskuun ilta heleässä kuutamossa. Kun tuo joukko sinne ulos painui, syöksähti semmoinen paksu kerros savua ja raskasta ilmaa ulos ovesta, kun se avattiin. Sami, joka hiljaan muiden joukossa oli lähtenyt ulos huoneesta, kääntyi portilla mennäkseen kotipirttiinsä. Enempää punssia ei hänelle oltu tarjottukaan kuin mitä Jori tarjosi. Ja Sami oli siitä hyvillään.

— Minne se Tihinen menee? kysyi yksi heistä.

Jori meni ja tarttui Samia kiinni.

— Tihinen! Tule mukaan!

Sami ei kehdannut reutoa vastaan, kun Jori häntä vei käsipuolesta vastaiseen suuntaan. Ja luokan mahtavimmat miehet halusivat häntä nyt mukaansa. Vastustaa hän ei uskaltanut.

Vaitelijaana kulki Sami muiden perässä ja kuunteli heidän jokseenkin korkeaäänistä keskusteluaan. Kun päästiin kaupungin ulkopuistoon, niin kiilui siellä puiden lomasta tuli kosken rannalla olevasta puisesta majasta, mikä oli laudoista pyöreäksi kioskin malliin rakennettu. Siinä myötiin olutta ja varsinkin koululaiset, siellä pimeinä syysiltoina alottelivat juomistaan. Siellä tuntui heistä olo paljon turvallisemmalta kuin kaupungissa näissä hommissa. Pieniä siltoja kulki puistoa leikkaavien purojen poikki ja ne niin äänekkäästi tömisivät, kun pojat nyt niillä järjestyksessä laulaen astuivat. Sitte tuli taas hiekkakäytävä ja taas silta. Tuommoista tietä vuorottain ennenkuin perille päästiin.

Kuutamo oli heleä ja kuvaava kuin mieto sähkövalo näyttämöllä. Puut siinä ryhmittyivät niin ihmeen somasti varjoissaan ja se hopeoitsi pienissä pyörteissä puroissa hyppivän laineen. Ilma oli tyyntä kuin maito ja sen väritys haaveellinen.

Ravintolassa, jossa oli ainoastaan yksi suuri pyöreä huone, ei ollut muita juojia kuin eräs ylioppilas. Karmini oli lämmennyt ja huokui vienoa lämpöä huoneen ilmaan, mikä hajahti väkevälle tupakille ja oluelle. Vieressä hyökyjään vyöryttelevän suuren kosken ääni tunkeutui selvänä seinälautojen lävitse ja muodosti musiikin, mikä ikäänkuin kiihoittavana vaikutti täällä käyviin vieraisiin, varsinkin näin syksyisenä kuutamoiltana. Oluella ja sillä oli mahtava yhteisvaikutus nuoren ihmisen kiihottuneeseen hermostoon.

Tuo ylioppilas oli vasta viime kevännä päässyt "isosta koulusta" ja oli varsin hyvä veikko Jorin kanssa. Heti Jori toimitti itsensä ja kumppalinsa samaan pöytään kuin minkä ääressä ylioppilaskin istui. Ylioppilas kätteli kaikkia muita paitsi Samia, jolle hän vain vähän päätään nyökäytti.

Siinä sitte istuttiin oluen ääressä ja jututtiin. Samia asemansa vaivasi, sillä kukaan ei hänestä muuta välittänyt kuin että aina olutta kaadettiin hänenkin lasiinsa. Hän olisi ensi alussa mielellään lähtenyt pois, mutta ei rohjennut, kun toiset olivat hänet tänne tuoneet. Eikä yhtään tarvinnut peljätä, että täällä olo tulisi koulussa tietoon, jotta siitä rangaistusta saataisiin. Tämä oli rauhoitettu ala ja pian sulki myyjäneiti akkunat lautaisilla luukuilla, niin ettei niistäkään mitään näkynyt ulos.

Otettiin lisää olutta ja laulettiin. Ylioppilas ja Jori osasivat paljon "gluntteja" ja niitä sitä laulettiin. Toiset koettivat mukaan säestää. Ainoastaan Sami oli vaiti. Samilla alkoi päässä olut kihoilemaan, kiertelemään siellä ja nykkimään silmäkulmia. Tuli kuin ohut verho, hienon, hieno, silmien eteen ja veret liikkuivat ruumiissa kiivaasti.

Jo kohousi ylös ylioppilas, painoi keppinsä vaakasuoraan toisten pään tasalle ja oli sillä antavinaan tahtia. Laulu luisti ja ilo yltyi. Samikin tarttui rohkeammasti lasiinsa ja hän nauroi tovin aikaa, niinkuin näytti, tyhjälle. Ylioppilaalla oli takki ja liivi hyvän matkaa auki, jotta kiillotettu paidanetu kirkkaana paistoi. Valkoinen lakki hänellä oli takaraivolla. Jori otti sen, pani päähänsä ja pisti oman hattunsa ylioppilaan päähän. Samia tuokin nauratti. Ja hän nauroi yhtenään.

— Pitää sulkea ovet. Herrat ovat hyvät ja tyhjentävät lasinsa, kehotti myyjäneiti.

Pyydettiin saada vielä olla, mutta neiti oli taipumaton, sillä kello yhdeksän oli määränä sulkea ovet. He nousivat ylös. Sami hoiperteli.

Tultuaan puistoon näkivät he pari tyttöä siellä kävelevän. Ainahan niitä tapasi siellä joku olla. Pojat menivät rohkeasti heitä kohti ja Jori vihelteli mennessään. Kun tultiin likemmäksi tyttöjä, lähti Sami yht'äkkiä hoiperrellen suoraan niihin päin huudahtaen:

— Saana!

Hän yritti tarttumaan Saanaa, sillä se se toinen tytöistä oli, kädestä, mutta samassa tuli siihen Jori ja tyrkkäsi Samin kumoon. Otti sitte Saanaa kädestä ja he lähtivät menemään vastaiseen suuntaan. Ylioppilas kääntyi samaan matkaan toisen tytön kanssa.

Sami koetti kontturoida ylös hiekkakäytävältä. Ja pääsikin. Mutta pää oli raskas, ruumis painoi liian paljon ja hän istahti muutamalle penkille.

Sami alkoi penkillä kuorsaamaan ja nukahti siihen. Kuun valossa näytti hänen kasvonsa aivan elottomilta ja pää retkahti perkin selkää vasten.

— Mutta jopa tuo Tihinen on päissään! Kai se on ensi kertaa viftillä, kun sille noin meni päähän, puhui eräs Samin kumppaleista.

— Liekö tuo tänä päivänä syönytkään, kun sille noin meni päähän.

— Ehkä on syönyt, mutta perunankuoria, ilvehti humalassaan isäntä.

— Mutta lähdemmekö me sitä tuosta taljaamaan pois?

— Tietysti, vastasi yksi ja alkoi tarttumaan Samiin.

— Mutta missä saunassa se asuu? ivaili vielä isäntä.

— Bergin kartanopirtissä se asuu, vastasi se, joka oli tarttunut Samiin.

Hän oli saanut Samin, joka sopersi vain sekavia sanoja, pystöön ja kuljetti häntä jonkun matkaa. Mutta erin varmat eivät hänen omatkaan askeleensa olleet, ja Sami painoi niin paljon. Hän hoipertui Samin muassa muutamalle toiselle penkille ja siihen jäi Sami.

— Kyllä se tuossa selviää, kun nukkuu, puhui isäntä.

Samassa tarttui hän molempia tovereitaan kainalosta ja niin lähtivät he kävelemään. Jonkun matkan päässä alkoivat he laulamaan astuessaan kaupunkiin.

Siihen penkille jäi Sami nukkumaan. Ilma muuttui yön tullen kolakaksi ja alkoi puhaltamaan pohjoinen tuuli. Taivas kävi tähtiin ja kuun valo kalpeni.

Kauvan nukkui Sami. Montako tuntia liekään nukkunut? Kun hän heräsi, värisi hänen ruumiinsa kuin haavan lehti ja hampaat alkoivat lokattamaan. Jäsenet olivat kontetuksissa ja huulet kylmät kuin kuolleella.

Hän nousi ylös. Ensi alussa ei hän ollut tajussaan, missä hän oli. Muisti sitte ja sydäntä vihlasi. Hän kulki väristen katua kotiinsa, missä Anna odotti miedon lampun valon ääressä. Ihmeissään tutkaili Anna, missä Sami on ollut, mutta vastausta ei hän saanut.

Sami riisuitui ja pani vuoteelle maata. Hän nukkui melkein aamuun, kunnes heräsi raskaaseen päänkipuun. Ja häntä vilusti niin armottomasti, jotta vuoteessakin tahtoi väristä. Kyyneleet silmiin tirisivät, sydäntä pakotti, mutta kovasti oli vilu.

Kouluun ei Sami saattanut mennä. Anna itki ja koetti kysyä, missä Sami on viime yötä ollut. Mutta vastausta ei tullut Samin kokoonpuristuneilta huulilta, sillä kipu oli kova rinnassa ja kaulassa ja ruumis kuumeni kuin olisi ollut ahjos alla. Kuumuus leveni jo yli koko ruumiin ja toisessa keuhkossa alkoi tuntumaan paikallinen kipu. Mutta Sami ei valittanut. Kun Anna aikoi mennä hakemaan lääkäriä, kielsi Sami. Hän kovasti pelkäsi, että salaisuus tulisi julki ja luokkatoveritkin joutuisivat hänen tähtensä kärsimään. Seuraavana yönä Sami jo hourasi. Mutta kun hän siitä houreestaan selvisi, niin ei hän valittanut. Anna nouti kuitenkin lääkärin ja se sanoi Samissa olevan kovan keuhkopoltteen. Anna säikähti, hankki rohtoja ja koetti parhaansa mukaan Samia vaalia.

Opettajat koulussa kielsivät toisia oppilaita tarttumisen takia käymästä katsomassa Samia, heitä, jotka siellä vielä eivät olleet koskaan käyneet.

Kuukauden päivät sairasti Sami ensi humalansa seurauksia. Parannuttuaan oli hän vielä alakuloisempi entistään.

XVIII.

Oli huuruinen maaliskuun päivä, ja nyt oli ylioppilaskirjoitusten määrä alkaa. Ilmassa oli vielä kuivaa pakkasta, vaikka aurinko jo oli saanut säteihinsä täyden heleyden. Talvipakkasessa odotettiin opettajia tuleviksi. Nyt ei edes päässyt sisälle lämpöisiin luokkahuoneisiin, sillä ne olivat lukossa. Ja näki miesten päältä, että tänä päivänä tapahtuisi jotain erinomaista. Sukkeluudet eivät luistaneet, vaan olivat nuorukaiset hajamielisiä ja ajatuksissaan. Levottomuuden piirre oli useimpien kasvoissa ja lausuttiin jos jonkinlaisia arveluita.

Edellisenä iltana oli pidetty yhteinen kokous, jossa oli sidoututtu auttamaan toisiaan niin paljon kuin mahdollista. Punssia oli vielä vakuudeksi maistettu. Oli ollut kokouksessa Samikin, sillä Sami oli luokan melkein paras matemaatikus; ja häneltä täytyi saada vakuutus avustuksestaan. Erityisellä huolella ja huomiolla olikin siellä käännytty Samin puoleen. Ja Samin rinnassa silloin vielä kerran välähti tuo jo aikoja sitte kadonnut oman arvon tunne, vieläpä siihen määrään, että kun Jori erittäin ystävällisenä lähestyi Samia täysinäinen punssilasi kädessä tarjotaksensa sitä Samille, rohkeni Sami kieltäytyä sitä juomasta.

Vielä nyt tässä koulun kartanolla koetti Jori kaikessa hiljaisuudessa todistaa, että tässä tilaisuudessa voi lähimmäisen rakkaus näyttää kauneimman puolensa. Ja sitte korvaan sipisemällä muistutti Jori Samille niistä mustista vaatteista.

Samassa tuli pari opettajaa ja joukko pääsi huoneisiin. Tuossakin päällysvaatteita riisuttaessa lähetti Jori Samiin silmäyksen, missä oli paljon sisällystä. Samia mieli jo hänen hätäileväisyytensä naurattaa, mutta silloin katsoi Jori häneen niin halveksivasti ja harmillisesti kuin olisi tahtonut sanoa: kyllä vielä muistat, jos nyt et auta. Nyt kerrankin oli Sami herra ja Jori orja, ja sekin se tahtoi Samia huvittaa.

Kun heidät asetettiin eri pulpetteihin, mies kuhunkin, koetti Jori päästä Samia niin likelle kuin suinkin. Mutta toinen opettajistapa vei hänet aivan toiseen päähän huonetta, ja se oli syntinen se silmäys, minkä hän silloin loi opettajaansa. Sami kyyräytyi pulpettiinsa ja odotti, mitä piti tulemaan. Jori iski silmää, kun opettajat eivät huomanneet, pulpetistaan Samille vielä sillä varmistaakseen, että häntä Samin pitäisi auttaa. Jorilta ei tavallisesti luistanut matematiikka eikä latina, ja tuskin hän osasi virheettömästi kirjoittaa suomeakaan. Ei kumma, että mies hätäili!

Niin hiljaista oli huoneessa, että kuului kellon äänekäs naputus. Juhlallisina olivat opettajat, aivan juhlallisina. Eipä heidän juhlallisesta muodostaan puuttunut muuta kuin musta puku ja valkoinen huivi. Nuo suuret sinetit kirjeiden päällä, jotka kaikkein nähden aukaistiin, nuo erityisellä käsipainolla painetut paperit ja koko tuo homma hajahti niin juhlalliselta, mikä sai alkunsa jostain yläilmoista.

Latina se nyt oli kirjoitettava. Pidettiin pöytäkirjaa, milloin kirjoitus annettiin, minuutin päälle, ja muutkin vähimmätkin tapaukset siihen merkittiin. Joku kirjoitteli välinpitämätönnä, joku levottomana pulpetissaan pyöri posket kuumina, joku toljotti ajattelevaisena eteensä. Jorilla melkein hiki otsalle kohousi ja tuon tuostakin heitti hän hätäisen silmäyksen Samiin. Mutta Sami vain kirjoitteli omissa ajatuksissaan ja se pani Jorin myrkkyjä mielessään hautomaan, että kun hänestä ei huolinut yhtään. Jori penkoi suuttuneena sanakirjoja, joita hänellä oli kokonainen kasa, ja aina uusia lainaili hän opettajan välityksellä kumppaleiltaan. Hänellä näytti nyt tällä hetkellä olevan halu päästä ylioppilaaksi, nyt jos koskaan. Mutta sanoja ei häneltä tiheään paperille putoillut.

Sami nousi ylös ja meni juomaan virkistyksekseen muutamalla pöydällä olevaa vettä. Jori työntyi perään ja alkoi sipisemään Samille. Hänen sipinänsä oli kuumaa ja hätäistä, jolla hän koetti yhdellä suun purkauksella hankkia kaikki tiedot tuossa muka vettä lasiin kaataessaan.

— Tahtooko Fellman, että minä merkitsen hänet pöytäkirjaan tai ajan suorastaan ulos! kuului samalla toisen opettajan kova huudahdus.

Jori vavahti säikähtyneenä tuosta seljän takaa kuuluvasta äänestä ja punerva hehku purppuroi hänen kasvoillaan, mutta apua ei hän kerjennyt Samilta saada.

Oltiin taas hetki. Vitkaan siirtyivät viisarit kellon taululla. Pölyhiukkaset alkoivat elämään heleässä maaliskuun auringon säteessä. Jori istui nyt hetken paikallaan kuin jäätyneenä asemassaan, istui ja mietti. Mutta mitä? Sitä, että hän on tuomittu tässä pelissä; ei tarvitse enää koettaakaan, sillä ei siitä mitään näy tulevan. Opettaja oli kovasti puistanut päätään silmätessään hänen latinankirjoitukseensa, mitä vasta oli kaksi ja puoli lausetta.

Sami katsoi ylös ja kohtasi samalla Jorin katseen, missä oli jo nöyrää rukousta. Se häntä säälitti. Hän alkoi kirjoittamaan toista konseptia ja aikoi uhalla millä tahansa saada se Jorille. Mutta miten saada se? Opettajien silmät olivat tänään paljon valppaammat kuin ennen ja sukkelaan käänteleivät he ympäri. Ja jos joutuisi kiini, se olisi kauheaa! Omasta puolestaan oli Sami jo aivan huoleton. Hän oli kirjoittanut kirjoituksen ja toinen opettajista oli sen luettuaan nyökännyt päätään ikäänkuin huomaamattaan. Hänellä oli hyvää ja joutilasta aikaa ja sentähden ryhtyi hän pitkällisiin puuhiin kaikessa salaisuudessa Jorin auttamiseksi. Hän oli ottanut mukaansa venäläisiä, paperipäällisiä makeisia. Muutamasta sellaisesta riisui hän paperin, laittoi latinankonseptin sellaiseen pieneen sykkyrään kuin itse makeinen oli muodoltaan ja pani sen sitte huolekkaasti paperin sisään. Kummatkin opettajat puhelivat selin häneen ja hän ensin mietti viskata tuon mukavan makeisen Jorille. Mutta kun hän tarkemmin aprikoi, niin ei hän uskaltanutkaan. Se olisi liian uhkarohkea koe ja voisi mennä aivan turhaan ja turmioon.

Nyt katsahti Jori häneen ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Ja opettajat olivat selin häneen. Sami tunsi hetkistä halua heittää sykkyrä Jorille ja Jori jo kerkesi lukea Samin silmistä, että jotakin oli Samilla tekeillä hänen auttamisekseen. Sami oli kovasti jännityksessä ja hän osoitti Jorille makeista. Jori ymmärsi, iski kuumeentapaisesti ja houkuttelevasti silmää Samille. Ja Sami heitti kuin heittikin kumartuen pulpetin alitse Jorille sykkyrän. Mutta sykkyrä oli kevyt, se jäi välille. Jorin silmissä oli sellainen syvä harmi, kun hän katsahti Samiin. Mutta Sami tuossa paikassa katosi pulpettinsa alle. Hänellä sydän takoi ja veri kuumana ruumiin pinnalle virtasi, kun hän konttasi pulpettien alitse, otti sykkyränsä, sillä muut oppilaat eivät olleet heidän vehkeitään huomanneet, ja heitti nyt sen sieltä alta Jorin pulpettiin päin. Se meni määräpaikalleen, pysähtyi kauniisti Jorin pulpetin alle ja Sami huomasi huonosta asemastaan, että Jorin mansettikäsi pistäytyi sitä ottamaan. Heti palasi hän kontaten ja hätääntyneenä takaisin ja omaan pulpettiinsa kohotessaan oli hän niistävinään nenäänsä ja muka sitä varten oli alas kumartunut. Mutta opettajat puhelivat vielä selin häneen, näytti kuin he jo koulupäivän lopussa olisivat väsyneet noihin sukkeloihin käänteisiinsä, joilla ei mitään saavutettu, ja Sami istui taas entisessä asemassaan pulpetissaan. Mutta Jori oli pelastettu ja Sami tyytyväisenä näki paikaltaan, miten intohimoisesti Jori ryhtyi kirjoittamaan latinaansa.

Toisina kirjoituspäivinä sai Sami vielä autetuksi Joria ja melkein samallaisilla keinoilla. Mutta säkkyröihin pani hän silloin mukaan hienon lyijypalasen, jotta ne paremmin lensivät. Jorilla ei ollut muuta vaivaa kuin koettaa tiheään ähöstetyistä paperilapuista saada selvää kun alkoi niistä omiin papereihinsa kirjoittaa.

Kirjoitukset päättyivät siten, että kaikki muut pääsivät, paitsi pari pyrkijää. Jori ja Sami olivat niiden joukossa, joille akateeminen portti oli jo ravollaan.

Ja sitte seuraava kevät se oli hauskaa, vaikka työtä olikin paljon. He ylioppilaskokelaat olivat päivän sankareita ja kaikkein yhteinen huomio oli kääntynyt heihin. Saminkin sieluun ajautui keveyttä ja hän todella nautti nyt elämästä, sillä hauskalta se tuntui olla ylioppilaskokelaana, kun toveruuden henkikin nyt lämmittävämpänä kasteena laskeutui hänenkin päällensä.

Mustat vaatteet yliopistomatkaa varten laittoi hänelle Jori siten, että raatimies Fellmanin vanhasta mustasta puvusta muodostettiin hänelle puku; mutta Jori sen vanhempainsa silmissä antoi Samille lahjana, tuota köyhää ylioppilaskokelasta auttavana almuna, sillä ei heidän välipuheestaan ollut tiennyt kukaan muu kuolevainen eikä Jori sellaista olisi vanhemmilleen tahtonut sanoakaan. Ja kun lähtöpäivä tuli, niin toi Bergin piika sinne pirttiin Samille kukkakimpun — Svealta. Se oli anti, jonka arvon Sami kyllä käsitti. Ei hänen tarvinnut ruveta mitään hourailemaan sen perustuksella, sillä Svea oli nyt niin varmasti Jorin kahleissa kuin magneetti on raudan. Ensin Sami mietti, että olihan se silti Svealta kaunis todistus entisestä lapsuuden tuttavuudesta, mutta kun hän kohta sai kuulla Svean laittaneen sen konsulinnan pyynnöstä, niin aleni sen arvo Samin silmissä paljon, kovin paljon. Rouvat nimittäin olivat taas hommassa ja avulijaita Samille, niin nyt kuin silloinkin, kun Sami ensimmäisenä pääsi ulos tanttein koulusta.

XIX.

Sami oli nyt ylioppilas. Hän itse siitä nautti ja Anna siitä nautti. Anna arvotti nyt Samia niin kovasti, että hän aina kahvia juotaessa asetti lusikan Samin kupille, mutta itselleen ei koskaan. Sami oli päättänyt lukea tuomariksi ja lainopilliseen tiedekuntaan hän oli kirjoittautunut. Häntä oli nyt viime aikoina niin kovasti miellyttänyt tuo ajatus, että hän olisi kerran tuomari, mikä ratkaiseisi elämän ja kuoleman asioita. Ja kun hän sitä ajatteli loikoen tuoreella nurmikolla kaupungin ulkopuolella valkoinen lakki silmillä, jottei se ryvettyisi, tai onkiretkillä katsellen veden kirkkaaseen kuvastimeen, miltä lyyry siinä näytti, tuntui hänen olonsa aivan hurmaavalta. Ja onkin sillä tuolla valkoisella ylioppilaslakilla hurmaava voima ensi kesänä, vaikka sen omistaja asuisi maalaissaunassa, missä jokainen liike uhkaa hävittää hienon ja puhtaan lakin. Tuohon lakkiin on kätkettynä niin paljon entisiä pyrinnöltä, monien vuosien vaivaloista työtä ja uusien toiveiden heilimöivä sato, jotta sen täytyy omistajaansa vaikuttaa, samalla kun sen alla ikäänkuin väljemmin hengittää, hengittää koulupakosta vapaata ilmaa, mihin seottuu nuoruuden kevään ensimmäinen tuore tuoksu.

Mutta kun alkoi syksy lähestyä, tulivat Samille toiset huolet: saada rahoja yliopistossa oleskelua varten. Hän mietti ja punnitsi, punnitsi ja mietti, teki suunnitelmia, mutta hylkäsi ne, teki velkakirjoja, mutta ei mennyt niillä lainoja hakemaan. Hän pelkäsi mennä pyytämään velkoja. Ja millä perustuksella hän niitä olisi anonut, mitä vakuutta antanut, jotta rahain omistajat olisivat häneen luottaneet! Tulevaisuutensa — mutta sehän voi olla jo huomisen päivän katkaisema. Niin mietti Sami ja hänestä tuntui kovin vastenmieliseltä lähteä velkakirja kourassa hakemaan armelijaitten ihmisten sääliä.

Mutta taaskin tuli apu kuin taivaasta. Ainoastaan Samin ujoin ajatus oli siihen joskus voinut ankkuroida, mutta pian senkin heittänyt epäilevänä paikan luotettavaisuudesta, koska siinäkin olivat laineet väliin paiskelehtaneet liian ristipäisinä, liian jyrkkinä hänen laudoiltaan vuotavalle alukselle. Mutta silti sieltä nyt itsestään tyventä aukesi. Konsulinna muutamana päivänä elokuussa kutsutti Samin luokseen, kysyi, onko Samilla rahoja tiedossa helsinginmatkaa varten ja sai luonnollisesti kieltävän vastauksen. Ja hän lupasi kolme sataa markkaa ensi lukukaudeksi, ja jos Sami ei sillä tulisi toimeen, niin saisi hän hankkia muilta lisää. Hän ei vaatisi korkoja eikä takuita, ei muuta kuin pelkän velkakirjan, jotta se pesässä näkyisi, jos hän sattuisi kuolemaan ja Samissa tulevaisuudessa olisi miestä maksamaan. Tuon kuulemisessa oli Samista jotain kevään kiurun ensi lurahduksista, jotain toukokuun päivän sähköisestä sävelvirrasta. Niin riemastuttavaa, keventävää ja sielua siivoavaa tummista tunteista! Hän kiitteli, kosteli konsulinnaa ja riensi pirttiinsä nauttimaan onnestaan. Siellä Anna, kuultuaan asian, vielä kerran viritti vanhan, jo aikoja sitte rapistuneen konsulinnan kiitoskanteleensa ja lauloi päivän ylistystä sydämmensä pohjasta.

Elokuun ilta oli niin väkevä ja tumma, mutta silti valon värähdyksistä rikas ja voimakas kuin se tavallisesti on. Sen henki oli lämpöistä ja hyväilevää, mutta vapaa paahtavan kesäpäivän hikevästä ja raskaasta kuumuudesta, mikä rampasee suurimmankin onnen nauttimisen. Niin erinomaisen kevyesti ja ikäänkuin näkymättömän käden äänettömästi pyyhkiminä kapenivat ilta-auringon valoläikät muuttuen viime lopussa pitkäksi keilaksi, minkä kärki oli suunnattuna yhteen pirtin loukkoon ja asema akkunaruudussa. Sami makasi sohvalla kädet ristissä päänsä alla miettien onnensa suuruutta kuin menestyksestään riemastunut kosija, ja silmät siirottivat eteen. Hän näki edessään tulevaisuuden täynnä mielikuvituksen loistavia näkyjä, joille tämän illan omituinen kuvaamavoima antoi selvät piirteet. Hän näki istuvansa tuomarina jakamassa lakia ja sen muassa oikeutta, hän, joka itse oli niin paljon kärsinyt jo kehityskautenaan kuin aholle kasvamaan viskattu vesiperäisen kukan taimi, mikä parhaiten puhkaisisi ulos terää jonkun mättään kupeen varjossa.

Syyskuun alkupuolella laittautui Sami Helsinkiin. Merimatkaa höyrylaivalla hän sinne kulki muiden mukana, ja niiden joukossa oli Jorikin. Svea ja paljon toisia tyttöjä oli Joria saattamassa höyrylaivalle, sillä Jori oli tätä nykyä koko kaupungin pulskin ylioppilas. Svea oli koko kesän ollut Samillekin ystävällinen, nyökäyttänyt kohtelijaasti päätään Samin tervehdyksiin ja kun konsulinna väliin kesällä oli kutsunut Samia huvilaansa, oli Sami saanut pelata krokettia Svean kanssa. Mutta Sami oli ollut siksi järkevä, ettei hän ruvennut turhia hourailemaan tämän Svean ystävällisemmän suuntaisen käytöksen pohjalle. Hän kyllä käsitti sen, mistä se oli alkunsa saanut. Se oli tammikuun paahtamaton auringon säde, mikä voisi yht'äkkiä loppua kuin oli alkanutkin eikä se talven omaisella voimattomuudellaan suinkaan jaksanut kuolleita herättää, virkistää hänen ensi lempensä entisiä oraita, mitkä hän jo mädänneinä oli pois viskannut sielustaan. Ja olihan Svea muuten yhtämittaa Jorin kanssa. Päivät päästään oli Jori muiden nuorten kanssa Bergin huvilassa, sillä hänen isänsä huvila oli aivan sitä lähellä. Ja siellä he leikkivät, tanssivat ja panivat toimeen pieniä huviretkiä. Mutta väliin Jori kahden Svean kanssa purjeet tuulta täynnä kiidätti uudella paatillaan, jonka hän oli ylioppilaaksi pääsemisensä johdosta saanut lahjaksi isältään, kohti aukeaa ulappaa. Silloin he olivat aivan häiritsemättä kahden ja taivaan tuuli humullaan loi heihin rohkeutta, jotta he niillä retkillä uskoivat toisilleen asioita, joita tyvenessä ja suljetussa huoneessa olisi ollut vaikeampikin ensi kertaa tunnustaa.

* * * * *

Silloin kun Sami pääsi ylioppilaaksi, riehui puoluetaistelu yliopistossa kuumimmillaan. Että ruotsinkielisestä koulusta tulleet ylioppilaat olisivat olleet ruotsinmielisiäkin, ei aina pitänyt paikkaansa, vaikka kyllä tavallisesti. Mutta koulusta ulos päästessään olivat ne melkein yhteen puhkuun ruotsinmielisiä, vaikka heistä sitte yliopistossa suurten kansallismielisten miesten vaikutuksesta monikin heitti hyvästit entisille mielipiteilleen ja siirtyi suomenmielisten nuoreen leiriin.

Se lyseo, joka hautoi Samista ylioppilaan, oli seinäkiviinsä asti ruotsalainen. Siksipä siellä oppilaiden kesken ei koskaan ollutkaan mitään puoluetaistelun siementä, sillä sille ei siellä löytynyt niin turpastakaan, johon tuo nuori kasvi olisi voinut juurillaan pureutua. Toveriyhdistyksessä, konventissa, oli joskus pilalehdessä vanhempien ihmisten puheiden mukaan naiivisti ja kömpelösti ivattu puoluetaistelua. Kun nimittäin kaupunkiin hommattiin perustaa suomenkielinenkin lyseo, niin sitä varten toimeenpantuihin arpajaisiin eräs kaupungin värjäri oli voitoksi lähettänyt hiiren syömiä talikynttilöitä, kirjoittaen niitä ympäröivään paperiin: "valoa kansalle". Sami oli silloin seitsemännellä luokalla. Mutta tuo tuollainen oli vain ohimenevää ja satunnaista laatua, mikä ei pannut liikkeelle niin hiukkastakaan lyseon paksussa ruotsalaisuuden ilmassa.

Mutta kun tultiin yliopistoon, niin siellä olivat asiat toisin. Sami oli pysynyt kouluaikana untelona kaikelle puolueasialle, sillä ensinnäkin hän sitä hyvin vähän tunsi, koulupoika ja lapsi kun oli, ja toiseksi oli hänen jokapäiväinen hengitysilmansa ruotsalaista. Ja vaikka hän olisikin kuinka ihaillut nuorta fennomaniiaa, niin käsitti hän kyllä, ettei hänestä ollut sen tienraivaajaksi muiden oppilasten keskuuteen. Arkana ja ujona hän pysyi ja kiitti kun sai semmoisena esiintyä, sillä hänen seljässään oli isättömän lapsen lyijypaino.

Mutta nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuin lintu, joka pääsee lentämään häkistään, missä sitä on piinattu vuosikausia hampunsiemenillä ja vedellä. Nyt voi hän yhtyä myös mihin seuraan ja puolueeseen tahansa, sillä hän oli vapaa ylioppilas.

Pian ryhmittyivätkin Samin entiset koulutoverit täällä yliopistossa uusiin puolueihin, se kun oli melkein välttämätöntä, jos vaati itselleen miehen nimen tunnustusta. Useimmat niistä vei mukaansa ruotsalaisuuden virta ja sen laineille kaarnaksi keikkumaan houkuteltiin Samiakin. Mutta Sami tunsi paremmin lähestyvänsä tuota toista, kansallisempaa puoluetta ja ikäänkuin entisten pilkkain ja ivain kostoksi, joita hän oli saanut kärsiä tovereiltaan koulussa, liittyi hän suomenmieliseen joukkoon. Jori kyllä päästi sen johdosta Samille suuren naurun, mutta Sami ei välittänyt. Hän tunsi tuon entisen voimansa ja äkänsä, jonka koulu oli niin moneksi vuodeksi kukistanut ja haudannut sielun sisimpään, taas heräävän ja synnyttävän hänessä itsenäisyyttä, Ja Jorin orjuudesta oli hän nyt ikäänkuin taikavoimalla vapautunut. Hän aikoi luoda itselleen uuden uran täällä, kun hänellä kerran siihen oli tilaisuutta, sillä hän tapasi täällä pian ystäviä samanmielisiä kuin hän itsekin ja niiden seuraan hän kohta riemastui. Ne olivat alemmissa piireissä nuoruutensa viettäneet ja käyneet suomalaisen koulun. Niiden parissa tunsi Sami itsensä kotiintuneeksi ja voi aina asettua samalle näkökannalle kuin nekin. Ja yksi tällaisia oli Samin asuntoveri Taavi Aronen, kotoisin Itä-Suomesta.

Likaisen Vantaa-joen toisella puolella oli Sami hankkinut itselleen asunnon, sillä siellä ne olivat paljon huokeampia kuin kaupungin sydämmessä. Täällä asuivat he muutaman ruoka- ja olutkauppaa pitävän vaimon luona, kivijalkakamarissa, missä vallitsi ikuinen kosteus ja minne vievä käytävä oli pimeä kuin säkki ja kaikellaisen pienen kapineen säilytyspaikkana. Huone oli silti jotenkin mukavasti kalustettu ja siisti, paljon korkeampi kuin Annan pirtti siellä kotona. Ja se oli aivan heidän hallussaan paitsi yöllä, jolloin siellä kolmantena nukkui vaimon poika, konepajassa kulkeva nuorukainen, isätön lapsi.

Taavi oli jonkun maakauppiaan kasvattipoika ja sulavakielinen, kova laulumies ja suuri suomenmielinen. Fennomaniian oli hän jo koulussa ollessaan imenyt äidin maitona vereensä, suomalaisen koulun kun oli käynyt ja kotoisin paikkakunnalta, missä tuskin koskaan oli ruotsia puhuttu. Ja ympäristöään oli hän mainio muodostelemaan, huokumaan siihen persoonallisuuttaan ja tekemään siitä samallaista kuin hän itsekin oli.

Luvuista ei Taavi nyt ensi lukukautena niin välittänyt, mutta kulki sen sijaan henkensä perästä kaikissa suomenmielisten ylioppilasten kokouksissa ja tutustui muuten Helsingin elämään. Usein noille retkilleen sai hän Saminkin mukaan ja vei hänet aina uutena toverina siihen suomenmieliseen, samoja näkökantoja näkevään parveen, jonka joukossa etummaisina hän oli lentänyt yliopistoon tuolta pienestä maaseutukaupungista. Että noissa kokouksissa ja toverikohtauksissa usein lasi kädessä intoiltiin, oli aivan tavallista ja pian Samikin käytännössä sen tavan hyväksyi. Se tuo täyteläinen lasi antoi kuumuutta verelle, rohkeutta mielelle ja hellyyttä sydämmelle. Ylioppilas ja lasi ne olivat vielä siihen aikaan melkein yksi käsite, tai ainakin eroamattomasti kuuluivat yhteen.

Samin ohjelma oli nyt niin läpeensä selvä ja kuultava. Karkottaa ruotsinkieli pois kaikesta muusta Suomesta pieneen ruotsalaiseen rannikkoasutukseen ja viime lopussa sekin sulattaa muuhun suureen Suomeen, tehdä suomenkieli maan viralliseksi ja sivistyskieleksi sekä perustaa suomenkielisiä kouluja joka soppeen maata, jotta niissä kasvaisi se puhdas falangi täysilukuisena, mikä uskaltaisi teossa täyttää aatteet. Ja sitte kaikissa muodoissa esiintyä pohjakarvaltaan kansallisena ja suomalaisena, ei koskaan puhua ruotsinkieltä eikä tekeytyä oppineeksi rahvaan silmissä, vaan olla sen kanssa yhtä luuta ja verta ja asettua tavoissaan ja käytöksessään sen kannalle; muuttaa muukalaiset sukunimet suomalaisiksi ja viettää kansan pakanallisuuden ajoilta jääneitä merkki viettoja oikeina suuren isänmaallisuuden jouluina.

Jokaisen ohjelman täyttämisessä ovat omat pienet tilinsä, lukuun ottamatta suuria perusmenoja. Nuo tuollaiset pienet kulut ovat yksilöllisiä ja oikean toveruuden hengen ylläpitämiseksi välttämättömiä. Ja että niitä Samillekin karttui, oli luonnollista. Kun hänen konsulinnalta saamansa rahat näyttivät loppuvan ennen lukukautta, teki hän Taavin kehotuksesta kahden sadan markan velkakirjan ja nosti sillä rahat osakunnan rahastosta, mistä niitä oli tilaisuus semmoisella tavalla saada. Taavi teki samoin osakuntansa rahastossa, ja nyt oli heillä taas rahaa ottaa osaa toverien suuriin hengen pyrinnöihin.

Usein olivat he — Taavi luki maisteriksi — poissa luennoilta yliopistosta. Ensi lukukautena ei ole tapana niitä kuunnella, sillä ensi vuoden ylioppilaan on velvollisuus tutustua ympäristöönsä ja siihen kaupunkiin, joka on tuleva hänen monivuotiseksi asuinpaikakseen, niin sanottiin, ja nuori ylioppilas, jos kukaan, on valmis noudattamaan isiltä saatuja traditsiooneja. Ja tämä tällainen elämä oli Samista niin viekottelevan hauskaa, verrattuna siihen, jota hän koulussa oli viettänyt. Nuo uudet nuoret toverit häntä arvottivat samoin kuin itseään ja kuumissa ylioppilaskokouksissa tuli moni vanhempikin kilistämään lasia hänen kanssaan ja esitteleimään. Hän tahtoi, kun hänellä oli siihen tilaisuus, laulaa täydestä sydämmestä muiden vapaiden lintujen kanssa nuoruuden kevään ylistystä puistossa, jonne eivät haukat päässeet, nuo haukat, joita hänen oli ennen täytynyt nimittää tovereiksi.

Sami oli tarttunut ensi ylioppilaslukukauden ilon hurmaavaan lasiin eikä huomannut, ennenkuin hän oli sen pohjaan juonut. Lukukausi oli lopussa ja edessä häämötti joulu talvihuurussaan pienessä maaseutukaupungissa siellä kotona Bergin kartanopirtissä. Hänen omassatunnossaan viisti nyt tilinteon katkera ajatus eletystä, ensi lukukaudesta ja mitä siinä oli aikaan saatu. Ei näkyväisesti mitään opintokirjaan, mutta Sami lohdutti itseään sillä, että hänen näkökantansa oli laajentunut. Ennen ei hän ollut tiennyt mielestään niin mitään elämästä.

Hän ryyppäsi vielä lähtijäiset nuorten toveriensa kanssa. He lupasivat kirjoittaa toisilleen ja sitte taas seuraavalla lukukaudella tavata toisensa täällä Helsingissä. Sami laittautui matkalle junaan sinä päivänä, jona hän ei tiennyt yhtään entisistä "ison koulun" tovereistaan lähtevän. Niiden kanssa ei hän ollut ollut koko lukukautena missään tekemisessä, sillä hän kuului toiseen parveen kuin ne — kansan sortajat.

Mutta kun rautatiematka loppui ja hän oli saanut matkatoverikseen muutaman kotokaupungistaan kotoisin olevan kauppapalvelijan, mikä sattumalta oli käymässä pääkaupungissa — saivat istua monta päivää, reessä tuntui Samista hiukan ahdistavalta lähestyä kotikaupunkia. Että hän oli rikkonut jotain, se tunne hänen sisimmässään vähitellen pullahti esiin ja vaivasi häntä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että hän olikin koulussa liiaksi kärsinyt. Tämä oli ollut vain hiukan syyn sovitusta, että hän rennommasti nyt oli elänyt.

XX.

Oli aamupäivä, kun Sami pääsi kotiinsa. Anna tuli hyvilleen, kun näki poikansa, mutta Samiin kohousi vastenmielinen tunne pirttiin astuessaan. Miten se sentään oli mitätön ja kelvoton tämä pirtti ylioppilaan asunnoksi! Sami katsoi inholla mustuneita leipitankoja katossa ja näki Annan rukin tuossa keskilattialla kojeineen kuin puhuvimpana todistuksena asunnon, Annan ja — hänen itsensä huonoudesta. Samista tuntui kuin pitäisi täällä pirtissä tomua hengittää kirkkaan ja kuultavan Helsingin ilman sijasta, johon hän jo niin oli kerennyt perehtyä. Hän oli taas kuin häkkiinsä palautettu lintu, mikä oli päässyt hiukan lentää pyrähtämään hurmaavassa kevätilmassa. Ja häkin ovi oli suljettu, hän oli taas entisessä pirtissä, missä joka seinähirsi puhui isättömän lapsen muistoja. Entinen raskaus tunki nyt kahta tuntuvampana hänen sieluunsa, kun hän oli jo ehtinyt niin paljon maistaa riemun ja onnen elämää.

Anna oli vanhentunut ja hän oli jo täysi eukko, minkä ruumiin suhteissa ei ollut sopusointuisuutta, vaan yksi ruumiin osa teki kulman siellä, toinen täällä. Ja kun hän tuossa ruojuspieksuissaan harmaine villasukkineen hääri kahvia Samille hommaten muka myhäilevä hymy kasvoilla, tuntui Samista vaikealta sanoa häntä äidikseen. Anna oli tavallisen pyykkiakan kontistunut kuva ja hän, niin hän oli sen — lapsi.

Mutta Anna oli iloissaan, kun Sami oli kotiin tullut. Hän kyseli Helsingistä, yliopistosta, professoreista, pääkaupungin rouvista ja paljonko siellä vaatteiden pesettäminen maksaa. Sami vastasi kysymyksiin kuin virkamies yleisölle ilman lämpöä, ilman sydämmellisyyttä, sillä hänellä oli muuta niin paljon miettimistä. Tämä musta pirtti tuntui hänestä iloisen tulevaisuutensa hautaholvilta ja Anna ensimmäiseltä sen ruumisarkulle multaa heittävältä. Ja Samille tuli jo mieleen, että jos nuo uudet toverit tuolla pääkaupungissa olisivat tarkoin tunteneet hänen syntynsä ja olentonsa juuret, niin tuskin ne olisivatkaan hänelle olleet sellaisia, sillä ne olivat varmaan luulleet häntä paremmaksikin.

Anna toimitti hetimiten Samia menemään sanomaan konsulinnalle terveisiä, mutta Sami ei ollut niin kiireissään. Hän tahtoi ensin vapautua noista katkeroista muistoista ennenkuin menisi konsulinnan pakinoille. Pitäisihän hänen nyt jo osata esiintyä täytenä miehenä, kun kerran yliopistossa jo oli ollut, mutta semmoisena hän nyt voisi kaikista vähemmin loistaa, kun mieli oli niin sysinen. Ja tavallista enemmän se vaatisi rohkeutta nyt tuo konsulinnan luona käynti, sillä kai siellä tulisi myös kysymys opinnoista ja silloin pitäisi olla selvät vastaukset.

Sami mietti hiukan unesta virkistyvänsä ja nakkautui sohvalle maata ryypättyään ensin kahvia. Hän valitti Annalle olevansa matkasta väsynyt. Anna heti haki tyynyn Samin päänaluseksi ja hänellä oli niin sanomattoman hauska olla, kun Sami oli tervennä palannut. Ja jotakin herrahtavampaa ja miehekkäämpää oli Samiin tuolla pääkaupungissa tullut, se pisti heti Annan silmään. Hänen äänensä oli karkeampi, kasvonsa verekkäämmät ja käytös varmempi, melkeinpä hieman käskevä.

Venähti jälkeen päivälliseen asti ennenkuin Sami laittautui konsulinnan puheille. Mutta nyt olikin hän mielestään siihen sopivampi. Uni oli tuonut silmiin kirkkaan kiillon, kasvot olivat tuoreemmat ja koko mies vetrempi kuin aamupäivällä. Hän harjasi hyvin vaatteensa, kiillotti saappaansa, Anna olisi siihen toimeen tarjoutunut, mutta Sami esti hänet siitä, ja suki tukkansa. Hän tahtoi saada päälleen jotain kunnioitusta herättävämpää, sillä hän oli jo mielipiteiltään vakautunut ylioppilas.

Ja hän lähti ja meni verannan kautta. Tuli eteisen ovelle, soitti ja avaamaan tuli Svea.

— Oo! Helsinkiläisiä!

— Hyvää iltaa! Terveisiä Helsingistä! Saanko minä kysyä, onko konsulinna Berg kotona?

Sami oli mielestään niin suurmaailmallinen ja itsekin ihmetteli käytöksensä varmuutta. Svea päästi hänet edellään menemään saliin, käski istuutua ja haki konsulinnan. Konsulinna tuli hymy huulilla ja oli niin herttainen kuin ainakin suositulle vieraalleen. Kätteli ja nauroi ja Sami koetti kumarrella parhaan taitonsa mukaan.

— Minä olen kuullut äidiltäsi, että sinä olet hyvin siellä Helsingissä viihtynyt, alotti konsulinna puhetta ja Svea kysyi, saako hän tarjota tupakkaa. Sami kieltäytyi kohteliaisuuden vuoksi polttamasta.

— Kyllä minä olen viihtynyt. Helsinki on jo europpalainen kaupunki ja yliopistossa on varsin hauska olla. Professorit niin herttaisia ihmisiä, toisista ylioppilaista saa pian paljon ystävällisiä tovereita ja sitte nuori mieli pian riemastuu kaikista uusista pyrinnöistä ja halusta saada pala palalta rakentaa omaa tulevaisuuttaan.

Sami nautti onnistuneesta puheestaan, konsulinna katseli mielihyvällä häntä ja Sveakin seurasi osaaottavasti Samin puhetta.

— Ja sitte se innostus ja aatteiden ylevyys, mikä nykyään nuorten ylioppilaiden mieliä kiihottaa!

Sami mietti jo muuttaa puheensa suomeksi, mutta hän ajatteli, että ehkä se olisi liian epäkohtelijasta.

Kuului taas heläjävä soitto eteisestä. Konsulinna käski kahvia tuovan piian mennä päästämään, mutta Svea kerkesi jo ennen mennä. Ja kohta tuli hän saliin Jori Fellmanin kanssa.

Jori teki täyden herrasmaisen kulmittoman kumarruksen konsulinnalle, mutta nyökäytti Samille vähän päätään itsetietoisen kankeasti.

— Kas Jori Fellman! Tervetuloa! Tervetuloa! Oletko sinä tullut yhdessä Samin kanssa Helsingistä? kysyi konsulinna ja oli kuin itse ihastus nähdessään Jorin.

— Sitä kunniaa ei minulla ole ollut. Minä saavuin kaupunkiin toissa päivänä, puhui Jori Samiin katsomatta.

Konsulinna kummastellen katsahti kumpaankin ylioppilaaseen ja Svea veti suutaan hiukan hymyyn. Ja se teki Samille pahaa. Hän oli ollut kuin kuumilla kivillä koko Jorin ajan ja nyt teki hänellä mieli päästä pois tästä seurasta. Svea ei ollut häntä enää näkevinäänkään, kun Jori oli tullut, ja konsulinna kaikella huomaavaisuudella kääntyi Jorin puoleen. Ja olikinhan Jori silmälle sopiva mies: uusimmassa pääkaupunkilaisessa kuosissa, jonka räätälin sakset olivat taitavasti valaneet, koko mies pyörekästä kohtelijaisuutta, kasvoissa nuoruuden täysi terveys ja voima ja sitte tukka ja silmät sellaiset, jollaisia jokainen nuori mies itselleen toivottaisi. Ja hänen käytöksensä oli niin huoletonta.

Sami saatuaan kahvikuppinsa juoduksi, teki poislähtöä. Konsulinna häntä kohtelijaisuuden vuoksi esteli, mutta Sami sanoi pitävänsä mennä vielä Tessmanille tänä päivänä. Ja niin hän lähti.

Kun Sami pääsi ovesta ulos, kysyi konsulinna Jorilta, että ovatko he suutuksissa toisilleen, Sami ja Jori.

— Kaikki entiset luokkatoverit ovat Samista luopuneet, vastasi Jori.

— No — miksi?

— Hänestä on tullut kova fennomaani ja sitte —

— Ja mitä sitte —? kysyi konsulinna tulisuudella.

— No niin! Minä ajattelin vain sanoa, mutta ehkä on moitittavaa kannella entisestä luokkatoveristaan — vaan kun tiedän konsulinnalta Samin saaneen lukukausirahoja, niin ehkä on velvollisuutenikin sanoa, että Sami ei ole käyttänyt niitä rahoja oikein —

Jori heitti toisen jalan toisen päälle ja otti huolettoman asennon.

— Vai sillä lailla! huudahti konsulinna vihaisesti.

— Onko hänestä tullut juoppo? kysyi Sveakin niin kiivaasti, että Jori kummissaan katsahti häneen.

— Vai sillä lailla — kyllähän siellä Helsingissä sitte on hauska elää — Anna-rukka!

Ja konsulinna nyt alkoi Annaa säälittelemään.

— En minä nyt voi sanoa, että Samista olisi juoppoa tullut, mutta lukenut hän ei ole. Hän on vain kulkenut fennomaanien kokouksissa ja melunnut siellä niinkuin muutkin — samallaiset!

Jori koetti aivan välinpitämättömänä puhua, jotta olisi luullut hänen itsensä aina istuneen Helsingissä kirjain ääressä. Vaikka itse asiassa Jori oli menettänyt kolmesataa markkaa kuukaudessa siellä ollessaan, ja kirjain ääressä ei niin paljon menetetä. Mutta Samille hän oli totisesti suutuksissa, kun Sami oli uskaltanut liittyä suomenmielisten joukkoon ja niiden parissa niin mahtavana esiintynyt. Siellä Helsingissä silloin oli hän jo väliin miettinyt, että annappas kun tullaan vielä kotikaupunkiin, niin eiköhän se Samin suomikiihko lannistu.

— Minulle nyt olisi sama, vaikkapa hän olisikin suomenmielinen, sillä mielestäni se hänelle paremmin sopiikin, mutta ettei hän ole lukenut — se minua karvastelee, puhui konsulinna ja oli suutuksissa.

Jori pyysi anteeksi, että hän on pahottanut konsulinnan mieltä, mutta hän katsoi sen ikäänkuin velvollisuudekseen ilmoittaa. Hetken vielä oltuaan, lähti hän pois, sillä hänellä itselläänkin oli jo hiukan paha olla. Hänelle tuli mieleen, että ehkä hän silti liiaksi soimasi Samia, joka häntä aina koulussa oli niin paljon auttanut, konsulinna kun näytti ottavan asian niin syvältä.

Vielä Jorin mentyäkin puhkuili konsulinna ja hän näytti harmistuneen sydämmensä pohjaan asti, että Sami oli uskaltanut sillä tavalla menetellä hänen antamilla rahoillaan.

— Odotappas — tulethan sinä vielä tänne lavertelemaan jaloista pyrinnöistäsi! äänsi konsulinna hiljaan itsekseen ja haki käsityönsä.

Hän oli luullut voivansa Samista tehdä oikean vanhuutensa kiitollisen kasvin, mikä yksin ja aina juuristaan asti lemuaisi vain hänelle kiitollisuutta jossain keskulaisessa virkamiespaikassa. Hän oli mielestään pannut niin paljon rakkautta ja huolta tuon kasvin ensinnäkin istuttamiseen villistä metsästä hyvin aidattuun puutarhaan, minkä sisäpuolelle eivät rehukasvit päässeet työntämään höystöisiä juuriaan, sekä sitte sen siellä kastelemiseen, jotta tuntui nyt aivan hirveältä, ettei se toivottua kukkaa tuottaisikaan. Mutta enempää ei hän sitä kasteleisi! Eläköön yksin vain ilmasta ja auringosta, niinkuin muutkin luonnon kasvit!

XXI.

Samista oli ollut joululoma jotenkin kuivaa ja yksitoikkoista. Kirjeitä noilta uusilta tovereiltaan ei hän ollut saanutkaan, vaikka niin oli luvattu, ja vanhojen koulutoverien kanssa ei hän yhtään seurustellut eivätkä ne enää olisi häntä seuraansa hyväksyneetkään. Hän istui kotonaan, koetti lueskella, mutta sekin tahtoi tuntua kovin ikävälle, kun ei ollut mitään vaihtelevaisuutta. Siksi hän väliin, kun hänellä sattui olemaan rahaa, puikahti ravintolassa, sillä siellä ilmalla oli jotain helsinkiläisen tuoksun esimakua. Ja aina siellä tapasi jonkun kauppapalvelijan tai muun sellaisen tutun, jonka kanssa sopi istuskella. Usein siellä sattui myös olemaan kaupungin vanhempia herroja ja niistä ne, jotka tunsivat Samin, katsoivat häntä karsaalla silmällä, että käypikö hänkin, jota ihmisten armoilla on koulutettu, täällä ravintolassa.

Konsulinna oli miettinyt, ettei hän Samia nuhtele ennenkuin sattuisi sopiva tilaisuus, sillä silloin olisi nuhteella kahta painavampi ponsi. Hän mietti, että Samin täytyisi vielä tulla häneltä hakemaan, pyytämään rahoja — ja silloin —!

Ja olihan Samin haettava rahaa, jos mieli päästä yliopistoon ensi lukukaudeksi. Rohkeampana teki hän nyt jo velkakirjan ja kävi sen kanssa Tessmanilla, Ahlbomilla ja pastuurskalla — mutta kaikki turhaa. Bergille ei hän aikonut heti mennä, vaan mietti koettaa saada, jos suinkin mahdollista, muilta, sillä konsulinna ehkä pahastuisi, että hän yksinään häneen turvaupi. Siksi kävi Sami sellaisten herrojen luona, joita hän jonkun verran tunsi. Mutta nekö olisivat olleet niin valmiita viskaamaan rahojaan maailmalle! Joku oli jo ennestään liian paljon takuussa, joku oli saanut äsken maksaa toisen edestä niin ja niin paljon ja joku oli antanut omille velkamiehilleen sellaisen lupauksen, ettei hän enää mene kenellekään takuuseen. Sellaista se oli puhe ja Sami sai aina palata niine hyvineen.

Sami meni konsulinnan puheille ja konsulinna otti tilaisuuden avosylin vastaan. Tätä hän oli juuri odottanutkin. Hän istuessaan sohvalla käsityö edessään ja silmälasit päässä antoi Samin tyyneesti esittää asiansa. Sitte hän nosti silmänsä, loi painavan katseen Samiin ja sanoi:

— Mutta mitä sinä siellä Helsingissä olet viime lukukautena tehnyt?

Sami peljästyi, veri nousi hänelle kasvoihin ja hän änkytti:

— Niin viime lukukautenako?

— Niin. Sanoppas suoraan!

Vastausta ei Samilta tullut, sillä valehdella ei hän uskaltanut. Konsulinna naputti sormellaan pöytään, katsoi lujasti Samiin ja puhui:

— Sami sinä!

Samin ruumis tuntui käyvän tuossa seisoessaan lyttyyn kuin kukan runko, mistä mehu on imetty. Hän ei puhunut mitään, katsoi vain ikäänkuin hän ei olisi oikein selvillä asiasta ja odottaisi viimeistä puolta siinä.

— Sami sinä! toisti konsulinna yhtä varoittavan lannistavasti kuin edelliselläkin kerralla.

Sami tunsi kovasti häpeävänsä ja painoi silmänsä alas.

— Sinulla on vanha äiti, joka on sinun tähtesi lähtenyt tuuleen jos tuiskuunkin, ja niinkö sinä palkitset hänen vaivat, jatkoi konsulinna.

Tuosta puheesta sai Sami jo hiukan rohkeutta, hän puhalsi rinnastaan pitemmän henkäyksen, oikasi itseään ja oli sanomaisillaan kiivaasti:

— Niin äiti, joka jo synnyttäessään minut, katkeroitti minulta jokaisen alkavan elämäni hetken.

Mutta sanat jäivät huulille ja tuo hetkellinen rohkeus katosi. Ja kun konsulinna välittämättä hänen läsnäolostaan kohosi ylös ja meni toiseen huoneeseen, tunsi Sami oikein väsyttävää häpeän tunnetta, sillä hän käsitti tuon konsulinnan poismenon omaksi alennuksekseen. Mutta kohta konsulinna palasi, sillä hän oli käynyt vain hakemassa lankaa käsityöhönsä toisesta huoneesta.

— Minä pidän sen olevan sinulle parasta, että olet nyt kotona ja luet siellä, siksi kun opit oikein käyttämään aikaasi Helsingissä.

Nuo konsulinnan viime sanat olivat Samista niin varmoja ja lausutut sellaisella äänenpainolla, jotta hän ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään armoa odotettavana. Hän siksi heitti hyvästin ja lähti.

* * * * *

Sami oli ollut koko kevätlukukauden kotona. Lukea hän oli koettanut, mutta silti aika usein tuntui pitkältä. Vasten tahtoaankin hän oli väliin puikahtanut ravintolassa, sillä siellä tapasi aina jonkun ihmisen, jonka kanssa voi haastella. Nuoruus seuratta on kuin kesä auringotta, sen tunsi Sami hyvin ja siksi hänellä oli ikäänkuin pakko pistäytyä ravintolassa. Mutta ei hän käynyt kaupungin enimmän kuljetussa, vaan muutamassa vähemmässä oluttuvassa, joka oli aivottu herroja varten. Ja siellä olikin vakituiset istujansa. Ne olivat joitakin vähäisiä virkaherroja tai virkamiehentapaisia ja kulkivat sivistyneen nimellä. Helsingissä oli Sami jo siksi tottunut käymään kapakoissa, että tiesi hän niistä jonkullaista huvitusta saatavan. Ja vaikka hän noita tämän kapakan vieraita inhosikin sydämmensä pohjasta, sillä kaikki ne olivat elämän tiepuoleen jääneet, niin silti tunsi hän jotain ajan kiivaampaa kulkua istuessaan olutlasi ääressä heidän seurassaan. Ja ne hyväksyivät hänet aina niin hyvin seuraansa, olivatpa kohtelijaitakin hänelle. Useimpain heistä kasvoissa oli syviä viivoja, joita elämän hurjistelu oli niihin piirrellyt, ja heidän naurussaan oli aina jotain ilkeää ja tyhjää. Ei Sami olisi kadulla viitsinyt yhdenkään kanssa niistä kävellä, mutta täällä sisällä ei ollut ketään, joka olisi paheksinut hänen oloaan niiden seurassa.

Mutta Anna huomasi Samin väliin tulevan liikutetummassa tilassa kotiin, ja silloin hän itki. Aamulla herättyään häpeili Sami ensin Annaa, mutta sitte hän rikollisen omantuntonsa puolustukseksi mietti, että paljon se on äitikin rikkonut häntä vastaan. Senhän syy se on, että hän on tällainen. Ja jos Sami pysyikin jonkun ajan aina poissa ravintolasta, niin puikahti hän sinne taas väkiselläkin. Hänestä oli tullut kapakkaylioppilas. Sinne häntä ajoi ikävä koti, seuran puute ja jo alkanut epäilys tulevaisuudesta.

Kun Anna huomasi, ettei Sami parantunut hänen nuhteistaan, ilmoitti hän asian konsulinnalle. Silloin sai Sami kutsun tulla konsulinnan puheille.

— Mitäpä minä menen hänen haukuttavakseen, arveli Sami eikä mennyt.

Ja sillä suututti hän peräti konsulinnan. Hän alkoi lääninhallituksesta hakemaan kirjoituksia, pyrittyään sinne ensin kanslistiksi, mutta ei ollut päässyt, kun ei ollut avonaista sijaa, ja niitä puhtaaksi kirjoittelemalla ansaitsi hän aina jonkun markan. Vaatteet alkoivat kulumaan, mutta uusia ei ollut vara teettää. Anna koetti kulkea pyykeissä jotain ansaitakseen, mutta Samilta kului ihan samalla tavalla kolmas ja neljäs lukukausi kuin toinenkin. Hänestä ei tullut sen valmiimpaa, sillä rahoja hän ei saanut Helsinkiin päästäkseen. Ja hän jo paremmin aristeli niitä mennä hakemaankin, sillä hän epäili, että kai ne jo kaupungilla hänestä paljonkin tietävät, sillä yhä useammin hän alkoi istua tuolla ravintolassa muiden rappeutuneiden herrasmiesten kanssa. Ja ne toiset jo näyttivät huomaavan, että Sami on edustava kaupungissa heidän luokkaa, sitte kun he ovat hautaan vaipuneet; heidän omansa se oli Sami ja he kyllä osaisivat muodostaa hänet laisekseen. Konsulinna oli vihainen Samille, mutta Annan takia antoi hän hänen asua kartanopirtissä. Sveaa Sami häpesi eikä juuri tahtonut kadullakaan kohdata. Mutta Svea oli piakkoin menevä kihloihin, sillä päätetty oli, että kun Jori saa kameraalitutkintonsa suoritetuksi, niin silloin kihlaus julistetaan. Jori aikoi mennä sitte tullilaitokseen palvelemaan.