PUOLI-LUONNE

Kuvaus

Kirj.

K. A. JÄRVI

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

I.

Oli autettava varattomia tovereita, jotka nyt siirtyivät pois koulun rakkaaksi käyneestä piiristä. Nuo lähtevät, "kokelaat", kuten heitä kaupungissa nimitettiin, olivat kaikkien huomion esineenä. Heistä puhuttiin syrjäisemmissäkin piireissä ja heidät tunnettiin laajoissa kerroksissa. Huomiota he vetivätkin puoleensa, kun he lomahetkinään risteilivät kaduilla tavallista suuremmissa parvissa.

Joukossa oli varattomiakin. Ja heidän avustamiseksi pantiin toimeen näytelmä-iltama, jossa yksi toveri puhui, toinen lausui, muut lauloivat ja näyttelivät.

— Mutta mistä saadaan näytelmäkappale?

Siinä olikin pulma. Sen pitäisi olla sellaisen, mikä olisi suuren yleisön maun mukainen. Ei sen tarvitsisi niin täyttää taiteen vaatimuksia, vaan siinä pitäisi olla kauniit puvut, runollinen vuoropuhelu, rakkautta ja vastarakkautta, sieviä tyttöjä, mutta vielä sievempiä lauluja. Kaikkien sitä pitäisi ymmärtää ja kaikkien siitä innostua. Lopulta sellainen löydettiinkin.

— Mutta naisnäyttelijöitä?

Niitäkin piti saataman. Tarkastettiin kaikki kaupungin tytöt, mutta sopivia ei tahtonut löytyä. Tarkastettiin vielä toiseen kertaan ja jo keksittiin sopivat. Mutta oli niilläkin yksi vika: puhuivat huonosti Suomen kieltä. Ja lähtisivätkö sitte?

Valittiin koulun komeimmat herraspojat tekemään kumarrusmatkaa heidän luokseen. Joku oli jo ennestäänkin tuttu, jotta oli toivoa. Ja toivo täyttyi. Tytöt kuuntelivat posket punaisina pyyntöä ja kahvettivat lähetystöä kotonaan. Ja siinä innostuttiin yhteistyöhön.

Mutta vieläkin oli voitettavana nikara. Risto Mustaparran johdolla, joka oli yksi lähteviä ja tulinen suomenmielinen, syntyi vastapuolue, joka ei tahtonut tietää mitään ruotsalaisista tytöistä suomalaisten "kokelaiden" iltamassa.

— Puhdas, sointuva Suomi pitää lavalta kaikua!, huusi Risto.

— Tai näyttelemme me itse naisina, lisäsi hän hetken takaa tuolla hänelle tällaisissa tilaisuuksissa omituisella äänellä, jota vastustajat "hävittömäksi" nimittivät. Ja se kuului kyllä yli syntyneen rähinän, se kun tapaili karjumista.

Lopuksi saatiin aikaan kompromissi sellainen, että oli vaadittava tytöiltä ensin kielinäyte, ja jos se ei ollut kelvollinen, niin edelläkäypää, tarpeellista Suomen kielen opetusta.

— Mutta kuka menee tuollaisia esityksiä tekemään tytöille?, kysäsi itsetietoisen röyhkeästi komein herraspoika ja kumarsi samassa, jotta rillit nenältä hypähtivät.

— Siitä tulee skandaali!, huusivat herraspojat.

— Minä menen, vastasi Risto. Minä en häpeä äidinkieltäni.

— Kuka tässä häpeää?

— Te juuri!

Kinastus päättyi siten, että tuo komein herraspoika annatti koko toverikunnan pyytää itseään sanoman viejäksi tytöille. Ja hän osasi esittää asian heille sen keveimmässä värityksessä. Hehän tietysti eivät osaisi kirjakieltä, milloin he sitä olisivat oppineet — ja samassa tuo komea herraspoika, Alvar Antman, nauroi valkeat hampaansa näkyviin —, jotta nyt olisi parasta edeltä vähän harjoitella kirjakielen mukaista Suomea. Voitaisiin aina välipalaksi tanssia, ettei tulisi ikävä.

Tytöt ottivatkin esityksen omantunnon kannalta. Eivät he olleet muistaneetkaan, ett'eivät he "oikein" osaisi Suomea. Ja he uhrasivat kirjakielen harjoittelemiseen monta tuntia, sillä aikaa oli vielä runsaasti.

Vihdoin alkoi itse näytteleminen. Muuan taidesielu opettajatar saatiin ohjaajaksi. Ja se näytelmä kiinnitti mielet. Kun viikkokausia oli harjoitettu, oli tuo näytelmä muodostunut nauhaksi, joka yhdisti toisiinsa sydämmiä ja niiden muassa palavia tunteita, väkeviä unelmia ja rajuja haaveita. Eivätkä rakastuneet päähenkilöt näytelleet, vaan puhuivat totuuksia toisilleen ja kun aina väliin laulu helähti, sulatti laulaja siihen oman tunteensa salatun tuskan.

Tulipa viimein iltamapäivä. Silloin vielä erityiset miehet harjoittelivat tyttöineen viimeisen kerran muuatta kansallistanssia. Näytelmän pääharjoitus pidettiin samoin. Laulajat soinnuttivat yhteen äänensä ja juhlapuhuja teki monemmoisia liikkeitä kotonaan vesilasin ääressä ensi kerran päällä olevassa, kankealle tuntuvassa hännystakissa. Lausuja huusi, että huoneet vapisivat, ja erityiset miehet kulkivat kutsumassa juhlavieraita. Itse luontokin oli laskenut purjeensa lepoon ja vietti kevätiltaansa sunnuntain koko tyyneydessä. Juhlaa puuhaavien mieltä innosti vielä se, että kaikki, mitä oli tarvittu iltamaan, oli annettu ilmaiseksi ja erityisellä mielenosotuksella.

Risto Mustaparta saneli suustaan iltamassa tuorekkaat tunteensa isänmaasta. Hänhän se oli juhlapuhuja. Hänen sanansa eivät olleet syviä, mutta niiden takana oli sydän, ja se se lämmitti vanhempaakin kuulijaa, Rajaton myötätuntoisuus tuli näytelmän osaksi, sillä yksimielinen hyväksyminen annettiin sille alttiudelle ja sievälle tunteellisuudelle, jolla esiintyjät veivät yleisön mukaansa.

Illan sankareita oli Risto Mustaparta. Kun hän kalpeana, ainoastaan poskien hymykuopissa verinen hehku oli heittänyt ensimmäisen aran katseen yleisönsä yli näyttämölavalta, jossa hän puhui, olivat toverit kummastelleet, mistä jänis nyt oli mennyt hänen housuihinsa. Sillä hän näytti ensin melkein vapisevan. Toiset olivat ymmärtäneet hänen mielenliikutuksensa syyksi sen, että hän ensi kertaa esiintyi suuren, oudon yleisön edessä. Mutta hänen ihailijansa toverit sanoivat hänen olevan niin liikutetun oman innostuksensa suuruudesta, siitä että hän sai suurelle yleisölle puhua isänmaan rakkaudesta. Liikutuksensa syyn ainoastaan Risto itse tiesi. Tuossa ensi penkillä osui heti hänen silmänsä lavalle tullessaan Suoma Moliniin, joka siinä istui omaistensa keskuudessa. Ja sen silmien kääntyminen häneen tärisytti hänen hermojaan. Hän ujostui, tunsi itsensä kömpelöksi ja kädessä vavahti siinä oleva paperi. Ensi kerran tällainen hämmästys häntä rasitti. Mutta hän päätti olla katsomatta Suomaan, ja niin voitti hän pian liikutuksensa. Tuo Suoman katse oli ollut niin kovin terävä ja tarkastava. Mutta kun Risto pääsi puheensa loppuun, oli hän jo aivan tyyni. Lavalta poistuessaan toverinsa häntä jo taas ihailivat ja vanhemmat ihmiset kyselivät, kuka se puhuja oli. Ja päästyään muiden joukkoon tuli Suomakin häntä kiittämään puheestaan, vaikka olikin mahtavan kauppaneuvos Köllerin konttorinjohtajan tytär ja vain satunnaisesti tuttava hänelle: viikko takaperin esitetty hänelle näissä saman iltaman valmistuspuuhissa, sillä Suomakin oli yksi illan pukutanssin suorittajia. Ja sitä paitsi luettiin hän kaupungin ruotsalaisiin tyttöihin. Miksi hän liekin Ristoa tarkastellut hänen lavalle tullessaan? Ehkä hakeakseen ryhdittömyyttä ja epävarmuutta talonpoikaisnuorukaisen esiintymisessä ja sillä sitte nauraakseen. Niin se oli Risto peljännyt ja siitä aristanut, sillä tyttöä pidettiin suuressa arvossa poikien kesken.

Kun virallinen illan puoli oli loppunut, poistuivat vanhemmat ihmiset, mutta nuoret vielä jäivät. Tuo näytelmä ja sen harjoitukset, koko iltaman moniviikkoinen edeltäpäinen puuhaaminen oli niin yhdistänyt mielet, että nyt erotessa tuntui kuin rikottaisiin vanha ystävyys, jota jo oli kestänyt niin kauvan. Mutta joku oli jo keksinyt keinon. Siirryttiin näytelmähuoneen lampun valosta kosken ranteelle hyppimään piiriä ja "esiliinaksi" saatiin nuori apulaisopettaja ja tuo taidesielu opettajatar. Nuori mieli kuohui kohta väkevimmässä hurmauksessa ja sydänalassa asusti tyydyttävä ikävä.

— Tätä tällaista! Juuri tätä tällaista! huudahdeltiin piirin keskeltä.

Kosken kuohu tohisi ilmassa kuin humu jostain kaukaisesta kansanjuhlasta metsien takaa. Vellovan virran tasasen pinnan riento sattui silmään etäämmältä ylempänä ja aallottoman avaran meren näkö alempana. Siinä keskellä kuohui leveä koski tuhansissa aallokoissa. Saaria oli keskellä, kallioita ja louhikoita sekasin ylempänä, ja jalkain juuressa yhdellä saarella vanhan historiallisen linnan jätteet. Sellainen oli paikka, jossa tämä tunteissaan haltiutunut nuoriso vietti juhlaa kevään toivojoukolleen valoisassa Pohjolan suviyössä.

Erityiset kyökkimestarit hääräsivät teen valmistamisessa. Ilmaan kevyesti pystysuoraan kohoava pehmyt savu oli kuin pyhä uhri tälle toimitukselle. Sen ääressä pysyttelivät ujoimmat pojat ja katselivat kuin kurkalta vapaampien toveriensa hauskuutta. Laulu läikkyi. Piiri suureni suurenemistaan. Innostuksen virta irroitti aina yhden ja toisen pojan tuosta ruuhkasta teekyökin ääressä ottamaan osa piiriin.

Kun oli juotu tee, ilmoitti apulaisjohtaja juhlallisesti voiton suuruuden ja miten se oli jaettu. Risto Mustaparralle oli määrätty suurin osa. Hän nousi kiittämään itsensä ja toisten saaneiden puolesta. Hän selitti posket punaisina ja silmissä ennustajan kiilto ei ottavansa tuota lahjaa minään armopalana, ei minään almuna, joka kerjäläiselle kadulle viskataan, ei hän eivätkä hänen toverinsa, vaan veljellisen rakkauden osotuksena. Hän ymmärsi, että se velvoitti paljon. Mutta samalla se rohkaisi. Nuori mieli on oleva kaikkea muuta, vaan ei taipuva vitsa.

Viimeistä sanoessaan osui hänen katseensa Suomaan, jonka silmissä oli jotain sellaista lemmen sähköä, mikä väkiselläkin koskettaa nuorukaisen sieluun. Tyttö silmäili häntä innostuneella katseella ja näytti kaikin puolin hyväksyvän hänen puheensa, jolle jotkut taputtivat käsiään, jotkut eivät. Toiset pitivät sen epähienona ja sanoivat, että se oli sitä tavallista "mustapartamaista".

Mutta Suoma vielä jälestäpäinkin katseli Ristoa, kun hän hävisi poikajoukkoon. Kun piiri alettiin, oli Risto siellä myös pyörimässä. Suoma jäätyään piirin sisään otti Riston ja taas heidän katseensa kohtasivat toisensa. He pyörivät kolmeen neljään kertaan yhdessä. Ja kun hajauduttiin kotiin lähtemään, olivat he jo hyvät tuttavat. Risto saattoi hänet kotiinsa. Suoma oli kookas tyttö, ijältään yhdeksäntoista vuotias. Kun hän painoi huulensa kiinni ja otti silmiinsä, suuriin, pikimustiin silmiinsä lujan katseen, niin oli hän kuin sinetöity raha-arkku, jonka kalleuksia ei ole hyvä mennä väkivallalla anastamaan. Hyvästellessään Ristoa pudisti hän hänen kättään lujasti. Poistui sitte vitkallisin askelin katselematta taakseen tai tekemättä muita luikerruksia, joita nuoret tytöt ovat niin auliit jakelemaan.

Riston mieli oli pehmeän hellä mennessään kotiin. Tänä iltana oli hän mielestään onnistunut enemmän kuin mitä ennen yhteensä koko elämässään. Suurempikin yleisö oli jo hänet huomannut ja sitte — miksi Suoma Molin oli niin paljon hänen kanssaan seurustellut?

Päästyään kotiinsa koetti hän laskeutua levolle. Risto makasi peräkamarissa, äiti kyökissä. Hän kuuli äidin kuorsaavan, nukkuvan raskaasti, raukeasti ja huoletonna. Mutta Risto ei saanut unta. Verekset tapahtumat olivat silmissä vain ja mieli jännittynyt kuvittelemaan kaikellaista. Ajatukset, väkevät mielikuvitelmat työnsivät verta aivoihin ja ruumis hikoili palavasta. Hän hyppäsi ylös, meni ulos alusvaatteisillaan ja istui rannan kivelle. Se kivi oli häneen ennen aina luonut kaihomielisen tunnelman, sillä siltä kiveltä oli hän pienenä poikana katsonut isänsä hukkumista tähän kotirannikon äkkipoukamiin. Aina kun hän tahtoi saada ajatuksilleen syvyyttä, meni hän sille kivelle, sillä sen ympärillä oli hänen mielestään jotain kirkkomaan äänetöntä vakavuutta. Sillä istuessa miete sai kärjen ja tunne tumman pohjan. Mutta nyt ei sekään jaksanut tenhota. Teaatterimaisesti kädet ristissä rinnalla koetti hän silmäillä vettä, mutta näki vaan sen tyynessä kalvossa silmäparin, joka välkkyi itsetyytyväisyyttä. Juhlallisuus katosi mielestä ja hän rupesi tarkastelemaan luontoa. Ei ollut enää kasvistossa kiiltelevää hohtoa eikä tyynen veden sineissä kultaista heijastusta. Ei lintu laulanut eikä kala hypähdellyt. Koko maisema oli kuin suuri soitinkone, jonka ääniin ei kosketettu: mykkä ja sanaton. Kylmää usvaa kohousi vain tuolla etempänä ruohottuneelta matalikolta.

Sisälle mennessään tunsi Risto sen, että hänen ajatuksensa olivat saaneet uuden suunnan tänä iltana. Aatteellisuutta ajatuksilleen oli hän ennen hakenut ja löytänyt tuolta murhe-kiveltä. Nyt tuntui se sen karkottavan niistä. Häntä lämmittivät nyt toiset tunnelmat kuin murheelliset isän muistelut. Edessään oli hänellä uusi tulevaisuus, joka lupasi paljon. Elämää hän nyt tahtoi ajatella eikä kuolemaa. Elämää! Elämää!

Tätä ennen oli hän halunnut olla kaihomielinen, sillä olihan se hänen mielestään hienoa runollisuutta. Ja juuri tuolla kivellä oli hän surrut ja itkenyt — olemattomia tuskia. Hän oli uskotellut itseään, että joku säe oli särkynyt hänen sielunsa sopusoinnussa ja että sen pakostakin täytyisi valittaa kuin kipeän ainakin. Hän oli ollut näkevinään, ettei kukaan häntä ymmärtänyt ja ettei sentähden hänenkään tarvinnut ketään ymmärtää. Tukkiaksensa turhamielisyytensä karvaimman ruosteen oli hän tahtonut uskoa, ettei elämässä voi olla mitään tosi onnea, vaan että kaikki on vaan näköhäiriötä. Ja tuon tähden surra, mutta osata se tehdä hillitysti ja salatusti, se oli hänen mielestään hienoimpien ihmishenkien perusominaisuus, sillä miksi muuten runoilijat saisivat surusta ihmishenkeen välittömimmästi vaikuttavat luomuksensa. Siksi hänkin oli yksinäisyydessä huokaillut ja haaveikkaassa kuutamo-yössä kaihonnut.

Mutta nyt hän tunsi, että elämässä on onnea, tunsi, että on paljon hurmaavampaa uneksia elämää kuin kuolemaa. Tämä ilta oli hänestä, parinkymmenenvuotiaasta elämän halveksijasta, tehnyt sen ihailijan, sillä ensi kerran oli hänellä mielestään tosi onnea tarjolla, johon hän myös tahtoi tarttua koko nuoren sydämmensä voimalla. Ja nyt vasta hän näyttäisi tovereilleen ja muille, mitä kaikkea hän voi toimittaa.

II.

Kun suomalainen kansallisuus viho viimeinkin oli murtaunut historian näyttämölle luomaan uutta alkuperäistä kulttuuria, niin oli ensimmäinen ehto, että löytyi suomenkielisiä kouluja, ahjoja, joissa taottaisiin se täysilukuinen pyhä falangi, mikä teossa uskaltaisi toteuttaa aatteet. Eri kaupunkeihin puuhasivat sellaisia kansallismieliset miehet, jotka itse olivat saaneet sivistyksensä Ruotsin kielellä. Ristonkin kotikaupunkiin oli sellainen saatu pystöön yksityisillä varoilla ja suurin osa sen koulun oppilasmäärästä oli maaseutujen pimeistä talonpoikaispirteistä ja laitakaupungin ahtaista kammioista. Talonpoikaisylioppilaita täältä lähetettiin parvi joka vuosi yliopistoon. Se houkutteli varsinkin kaupungin vähävaraisia työntämään poikiaan kouluun eivätkä opettajatkaan olleet välinpitämättömiä haaliessaan niitä sinne, varsinkin lahjakkaimpia.

Riston koti oli kaupungin merenpuoleisessa laidassa. Siellä oli hän ollut juuri tukilla seilailemassa, kun hän avojaloin oli lähtenyt äidin käskystä ja hänen kanssaan koetutkintoon päästäkseen suomalaiseen lyseoon. Äidinkin päähän oli ajautunut tuollainen omituinen pisto laittaa Risto lyseoon, kun se kansakoulussa oli niin hyvin edistynyt.

Tuolla Riston kodin luona kaupungin laidassa oli semmoinen varsinaisesta kaupungista ulkoneva niemeke ikäänkuin aallonmurtaja, jonka molemmille kupeille laineet löivät. Se niemeke oli täynnä merimiesten asuntoja, niiden vallassa se oli ollut monet miesmuistit. Siellä olivat ihmiset keskenään kuin veljiä ja sisaria, joskin väliin riitaiset ja toraiset, mutta hetkeksi vain. Tämän niemen asujamet olivat yhteisellä mielihyvällä seuranneet Riston menestystä koulussa. Merimiehet, joiden kaikkien kanssa Risto oli kuin omainen, ilveilivät vielä maailmassa hakevansa niemekkeelleen kaupungin oikeudet ja silloin anovansa Riston pormestariksi. Suvisen illan suussa oli usein sellaista leikkiä laskettu. Ja nyt kun Risto seisoi yliopiston kynnyksellä, ymmärsivät merimiehet niin paljon, että Risto oli tuottava kunniaa koko niemekkeelle.

Seuraavana päivänä lisääntyi vielä Riston arvo hänen omissakin silmissään. Etevinnä laskettiin hän ulos koulusta. Pari poikaa oli hän siinäkin suhteessa lyönyt pois laudalta. Ja kun lähtevät kävivät heittämässä hyvästejä opettajilleen, kääntyi niistä itsekukin erityisesti kysymään Ristolta, mitä hän aikoi lukea yliopistossa. Lakitiedettä, vastasi hän. Hän aikoi tulla asianajajaksi. Hän oli tunnettu väittelytaidostaan, jotenka hänellä asianajajana olisi varma menestys. Niin uskoi Risto ja niin uskoivat Riston toveritkin. Ja nämä pari viime päivää olivat lisänneet Riston itseluottamusta tavattomasti.

Risto tuli kotiinsa hyvästijätöltä opettajien luota. Siellä kotona olisi laitettava vaatteet matkakirstuun ja tehtävä muut valmistelut, sillä huomenna oli lähdettävä kohti Helsinkiä. Kotona oli äidin luona muutamia naapuriston vaimoja vieraina, sillä äiti oli heitä erityisesti kutsunut Riston lähtijäisille. Kahvea juotiin kolmenlaisen leivän kanssa. Risto näytteli heille todistustaan ja kaikki sitä ihmettelivät.

Siklanterska, joka oli joukosta varakkain, aukasi säämiskäkukkaronsa ja pyysi saada tarjota Ristolle viisi markkaa lahjana. Saisi Risto käydä Helsingissä jossain hupipaikassa. Toiset vaimot seurasivat samaa esimerkkiä, paitsi että kipeäsilmäinen Ervastin emäntä antoi kolme markkaa, hänellä kun ei sattunut olemaan enempää. Risto otti lahjat kiitellen vastaan. Mustaparran leski oli sydänjuuriinsa asti liikutettu ja kertoi vesissä silmät, ettei se Jumala silti ole häntä kokonaan hyljännyt, joskin niin surullisella tavalla otti häneltä pois miehen.

— Onpa hyvä poika kasvamassa ja kyllä se teidät elättää, puhui Siklanterska.

— Eipä ole sellaista muuta näidenkään toisten joukossa, vaikka on rovastin, jos tuomarinkin lapsia, lisäsi Ervastin emäntä rääsäten nuuskansa kanssa.

Risto meni kammariin laittelemaan matkakirstua valmiiksi. Tuolin selustimella lepäsi frakkipuku. Risto melkein häpesi sitä ja kuvitteli mielessään olevansa naurettavin olento siinä asussa. Mutta kun se sellainen maailman tavan mukaan kuuluu pitävän olla, niin olihan se pitänyt laittaa, niin kallis ja vastenmielinen kummitus kuin se olikin. Ja siinä tuolilla oli kolme kappaletta kiiltopaitaakin kovassa tärkkelyksessään pinta maidon valkoisena. Oli se koko herrastavaraa, jota nyt ensi kerran piti laitella matkakirstuun. Äiti käväsi toisesta huoneesta tarkastamassa Riston puuhaa ja toi sitte toisetkin vaimot kammariin ihmettelemään frakkipukua.

— Kun maksaa sata markkaa tuommoinen puku, jossa ei ole takissa etuakaan! päivitteli Ervastin emäntä ja vihelsi kahta kättä yhteen lyöden.

— Niin ne maksaa, kyllä minä tiedän, puheli vakuuttavasti Siklanterska ja kehui verkaa hyväksi, sillä hän oli asiantuntija, kun oli ennen nuorempana ollut puotineitinä muutamalla kauppiaalla.

Vaimot menivät ottamaan lisää kahvea toiseen huoneeseen. Huoltaen etteivät kiiltopaidat ryvettyisi, koetti Risto sovitella ne matkakirstuun niin mukavasti kuin tila salli. Lomiin asetti hän nenäliinoja ja päälle muuta tavaraa. Kohta olikin pari viikkoa viipyvän matkailijan kirstu täydessä kunnossa.

Nyt minä menen sanomaan "muffalle" hyvästiä, puhui Risto mennessään ulos ovesta.

"Muffaksi" nimitettiin yleensä Mustaparran perheen tuttavien keskuudessa Riston äidin isää, joka eli vielä. Hän oli vuosikymmenet harjoittanut pienoista kauppaa ja hänen talonsa, vanha ränstynyt rakennus, jonka kohdalla kulkiessa katuristikin tuntui pitemmälle tavallista, oli kokonaan toisessa puolessa kaupunkia. Hän oli jo vanha mies ja yksinään eläjä, sillä hänen vaimonsa oli vuosikymmeniä jo maannut turpeen alla. Itse toimitti "Murron ukko", joksi kansa "muffaa" nimitti, talousaskareensa. Hän oli nuorena miehenä ollut kokkina merellä, mutta sitte ruvennut pienoista kauppaa pitämään. Hänellä ei ollut muuta lasta ollutkaan kuin Ulla, Riston äiti, joka oli mennyt naimisiin jo elähtäneelle Mustaparralle, merimiehelle, jonka tuoni oli korjannut vuosia sitte hänen mennessään omassa rannassaan liian heikolle jäälle. Siinä oli semmoinen nielevä kuoppa, kuten kansa kertoi, ja sinnepä se oli Mustapartakin suistunut, vaikka oli aina ivaillut kaikkia kansan juttuja. "Muffa" oli kerettiläinen, joka luki ja veisasi ja kävi kirkossa. Ensi leskimiehen vuosinaan piti hän verhon takana puodissaan uunin aukossa päivittäin alituista tulta pienen viina-astian alla, josta hän silloin tällöin naukkasi ryypyn suolasen lihan kanssa, puoti kun muka oli kovin kylmä. Mutta sittemmin oli hän siitäkin tavasta luopunut.

Täällä se "muffa" istui puodissaan Riston tullessa. Pysyvä hajunsa oli siinä: tupakan, ryytein, petroolin ja maalin yhteen seottunut, pistävä tuoksu. Tavallisesti näki siellä samoja naamoja lähiseudun työmiesluokasta ja ostajat tekivät melkein aina samat kaupat: puoli naulaa kahvia ja sokeria yhteensä, yksi pötky purutupakkaa, viiden pennin edestä lakritsaa j.n.e. Mutta silloin tällöin osui puotiin aivan outokin ja se ikäänkuin virkisti ukkoa.

Hänen vartalonsa ei ollut vielä kovin käyrä, mutta hiukset olivat jäkälän väriset ja päälaelta pois varisseet. Silmissä oli paksu, tylsä katse ja koko leuka aivan sileäksi ajettu. Pukuna oli hännystakin malliin tehty nuttu, jossa napit retkottivat kohonneina ompeluksistaan ja kaulassa kaunistin, molemmat likaiset kuin hänen puotinsa lattia.

"Muffan" talossa oli useita hyyryläisiä ja hänen omassa hallussaan yksi suurempi huone, kyökki ja puoti. Ei hän ollut varaton. Elämänsä pitkään oli hänellä aina ollut toinen käsi kiinni rahassa. Puodin tulot olivat kyllä olleet päivässä muurahaisen kantamuksia, mutta vuosikymmenien kuluessa oli niistä karttunut aimo mätäs, jonka kupeet olivat hopeaa ja huippu väärentämätöntä kultaa. Muuten oli hän itse aina puotinsa hoitanut. Suuremmilta kaupungin kauppiailta hän ottikin käteisellä rahalla tavaransa ja antoi köyhän kansan maksaa hänelle tavarain pienentelemisestä.

"Murron ukko" tunnettiin laajalti kaupungissa. Hänellä oli omat mieltymyksensä ja niistä tiesi moni kertoa. Jos kaupungissa kuoli joku herrassäätyläinen, niin varmasti puikkelehti ukko jossain katuristeyksessä ruumissaattoa katsomassa. Joka sunnuntai kävi hän kirkossa ja tiesi sentähden aina tarkasti luetella kuolleet, kuulutetut ja syntyneet. Ruotsia hän mielellään puhui, niin töykeästi kuin se kävikin häneltä, eikä hän suvainnut yhtään kissoja. Kerran pimeässä oli hän sellaista elukkaa hirveästi säikähtänyt ja siitä saanut niihin ikuisen kammon. Muutenkin oli hän kovasti taikauskoinen. Kaupungissa ei pidetty yhtään huutokauppaa, jossa ei ukko olisi ollut saapuvilla ja "Murron markasta" niissä tavallisesti alettiin huutamaan. Hänellä oli alahuoneet täynnä kamaa, jota hän niistä oli ostanut. Siellä oli tavaraa herrasneitien hienoista silkkisistä tanssikengistä rikkinäiseen pataraniin saakka. Voipa sanoa, että ukolla oli erityinen makasiini oman kaupunkinsa viimeisen parin kolmenkymmenen vuoden muodeista ja käytetyistä tavaroista. Usein sai hän niitä hirveän kasan yhdellä markalla ja tavallisesti huusikin hän sellaista, mikä ei muille kelvannut. Hänen luonteessaan oli jotain vanhojen kalujen kokoilijan kiihkoa.

Silmälasit nenällä istuskeli "muffa" avattu virsikirja edessään Riston tullessa puotiin.

— Tulin sanomaan "muffalle" hyvästiä, kun tässä tulee huomenna Helsinki-matka.

— Joko ovat paperit selvinä?

— Tässä on pesti.

— Vai tämmöinen. Osaako tätä meikäläinen lukea? Ohoo. Hyviä numeroita — neljä kymmenistä — viisi yhdeksäistä… Mutta matkarahat — mistä ne?

— Ovat valmiit, kun vaihdetaan vain pienemmiksi.

— Käypä tänne sisälle, puhui ukko, viimeisen sanan kahdenkertaisella pehmennyksellä, sillä häneltä olivat hampaat poissa edestä.

Risto tuli sisälle suureen huoneeseen, johon ei ollut hienostusta laitellut mikään naiskäsi. Päällystetyn sohvan vaate oli hajalla ja pisti niin ärsyttävästi silmiin. Ikkunoilla kitui pari kukanruokoa eikä toisia ikkunoita vielä oltu otettu pois. Ilman havuja oleva sylkilaatikko oli uunin edessä täynnä kaikkea pientä heittotavaraa ja katto oli hämähäkin verkoista yltäkylläinen.

— Istupa nyt, niin minä keitän kahvea.

Ukko köpyytti puotiin verhon taakse ja pisti tulen petrooli-keittiöön kahvipannun alle. Kyökkiä ei hän koskaan käyttänyt, vaikka se olikin hänellä, vaan piti kylmillään kauppatavaran säilytyspaikkana.

Kohta tarjoskeli ukko vieraalleen kahvia, jonka hän tapansa mukaan höysti voilla itselleen.

— No tuota — minä olen tässä miettinyt, että se kai on parasta, että sinä rupeat papiksi puhui "muffa" ja työnsi aivasteltuaan nuuskaa nenäänsä.

— Miksi niin parasta?

— Niinpä sitä minä olen arvellut.

— Mutta miksi?

— Monestakin syystä. Sinä sovit papiksi: sinulla on hyvä messuääni ja hyvä ulostuonti.

Vaikkapa olisikin.

— Ja muisteleppa, miten Jumala sinulta otti pois isän! Voi Risto, kun sinä et osaa ajatella, että jo silloin sinua kutsuttiin papiksi.

— Mistä "muffa" sen niin tietää? Ja tehän olette muuten olleet kovasti vastaan minun koulunkäyntiäni ja nyt noin puhutte!

— Sinä oot vielä liian nuori etkä ymmärrä. Lapsille on hyvä neuvo aina tarpeen. Luulin sinua ennen pölkkypääksi, ja sentähden vastustin sinun kouluun panemistasi, sinä kun kävit täällä puodissa tekemässä kaikellaista ilkeyttä. Muistatko, että kerrankin kokonaisesta sillitynnyristä laskit suolaveden maahan? Ja jotka ovat sellaisia lapsina, eihän niistä kukaan uskoisi oikeaa miestä tulevan, ei ainakaan pappia.

Risto naurahti ja tuumi:

— Mutta lakimiehiä niistä tulee hyviä.

— Vai lakimiehiä — soo — oh!

Risto koetti vakuuttavasti selittää ukolle, miten hän itse, toverit ja opettajat uskovat hänen parhaiten soveltuvan lakitieteen alalle.

— "Elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", vastasi vain ukko, otti hurskastelijan aseman ja oli pyyhkivinään kyyneltä silmistään.

— Mutta eikö se todella ole yksistään minun päätettävä, miksi minä rupean? kysyi Risto varmasti.

— Olkoon! Mutta ellet rupea papiksi, niin en minä anna penniäkään, en. En uskalla antaa! Muut ylioppilaat juovat, mässäävät kuin Beliaalin palvelijat. Ja sellainen tulee sinustakin, jos et rupea papiksi. Ja minä käytän rahani uskonnon tarkoituksiin. Ennen rakennan vaikka hihhuleille kirkon kuin heitän niitä Helsingin kapakoihin. Nii-in minä teen. Hiellä ja väellä olen niitä koonnut, valvonut öitäkin ja nytkö…

Vesiä pursuili ukon silmistä.

— Minulle tekee niin pahaa, ettet sinä tottele minua. Mutta uppiniskainen sinä olet aina ollut… Aina ennen minä tahdoinkin, että sinut olisi ajettu merelle, niin siellä sinusta olisi mies tullut. Tai laitettu sinulle hevonen ja kärryt ja pantu sinut vedättämään kauppiaille jauhoja ja muuta tavaraa. Kovassa työssä oppii kyllä nöyräksi, mutta kun saa vuosikymmeniä laiskuudessa herrastella, niin sitte ei tottele ketään — ei vanhaa "muffaakaan", joka kuitenkin aina sinun parastasi tarkoittaa…

Risto ojensi sanaa puhumatta kylmästi kättänsä ukolle hyvästiksi ja aikoi poistua. Mutta ukko ei siihen tarttunut. Risto otti askeleen, pari, mennäkseen. Silloin ukko hypähti ylös ja tarttui häneen kiini pajattaen hengästyneenä:

— Minulla on Risto kymmenen tuhatta markkaa ja kaikki saat, kun rupeat papiksi. Muuten et mitään.

Risto koetti melkein työntää ukkoa ulommaksi itsestään, sillä hänen kuuma hengityksensä ja nuuskahajunsa teki häneen noin likeltä ilettävän vaikutuksen. Ja hän lähti, sillä ukko oli hänen mielestään sietämätön.

Päästyään ulos puistatti häntä koko kohtaus. Mutta ikuiseksi jäi hänelle mieleen se katse, jonka ukko heitti häneen hänen lähtiessään. Siinä oli vihaa, uhkaa, oikeaa karvasta sappea. Se katse oli vainoava ja se poltti vieläkin häntä.

Papiksi! Hän papiksi! Sellaista ei hän ollut edes koskaan johtunut ajattelemaankaan. Ja nyt ukko tahtoi ostaa hänet papiksi! Jos se olisi ollut joku toinen, niin korvalle olisi hän häntä antanut. Nyt toki pitäisi olla vapaa ja itsemäärääväinen olento, mietti Risto.

Kohtauksestaan "muffan" kanssa selitti Risto vain äidilleen sen, että ukko olisi halunnut hänen papiksi rupeavan.

III.

Huomenna keskipäivällä piti lähtevien kokoontua muutaman toverin asuntoon, josta sitte juhlakulkue kumppanien ja muiden ystävien saattamana oli marssiva läpi kaupungin Hietatorille, missä noustaisiin kärryihin maantie-matkaa varten parikymmentä penikulmaa ennenkun päästäisiin rautatietä ajamaan, sitä kun vasta tehtiin tänne ylöspäin.

Aamulla varhain oli jo Ristokin ylhäällä, sillä ei sitä saanut nukutuksi. Muuan piikaihminen toi hänelle tuoreen kukkakimpun, missä valkoiset ruusut hohtivat ja sen silkkisiin nauhoihin oli kirjoitettu: "Uupumaton työ ja järkkymätön mieli kasvattavat suuria". Kimpun seasta löysi Risto Suoman nimikortin.

Loistivat Riston silmät kimppua katsellessa, mutta loistivat äidinkin. Herrasneiti se oli Ristolle kukkakimpun lähettänyt, oli tuo tuoja vain sanonut ja se jo kutkutti hyvälle äidin naisellista turhamaisuutta. Tutkaili Ristolta, kuka lähettäjä oli, mutta eipä saanut tietää.

— En osaa itsekään arvata, kuka niistä nyt… sanoi Risto hymyellen.

— Etkö arvatakaan?

— En.

— Niinkuin olisi montakin lähettäjää?

— Voi niitä on niin monta! kehasteli Risto.

— Älä mua petkuta!

— Ei äiti! Tässä on aivan tosi.

Risto oli niin hyvillään, että hänen täytyi kääntyä poispäin naurua äidiltä salatakseen.

Äiti alkoi laitella Ristolle eväitä. Oli ostanut makkarakauppiaalta parasta, mitä oli saanut: monenlaista leikkelystä ja säilykettä. Kun siellä oli niin paljon herraspoikiakin mukana, niin pitihän Ristollakin äidin mielestä olla sellaista syötävää, että voi rennosti vetää eväänsä toveriensa nähtäväksi. Oli niitä keitettyjä muniakin pari tivua eikä äiti ollut unohtanut edes makeisiakaan. Niin tarkkaan olikin äiti tyhjentänyt kassansa Riston lähtöön, ettei jäänyt kuin muuan kuparikolikko hänen kukkaronsa pohjalle taas tällä kertaa.

Risto oli ostanut itselleen sievosen, olalla kannettavan matkalaukun, jonka lukot ja soljet hopealle hohtivat. Sen asetti hän nyt olalleen ja otti kukkakimppunsa käteen. Sitte heitti hän äidille väliaikaiset hyvästit, sillä hänen oli määrä tulla matkakirstun kanssa Hietatorille lopullisille hyvästeille. Ja niin hän lähti astumaan määrättyyn kokouspaikkaan. Äiti silmillään seurasi häntä ylpeänä, ylevänä, että hänellä on tuollainen poika.

Siellä yhteisessä kokouspaikassa oli määrä pitää kekkerit opettajille ja tovereille. Mennessään teki Riston kovasti mieli poiketa Molinin taloon hyvästelemään ja kiittelemään Suomaa, mutta ei hän rohjennut, sillä Molinin rouvaa sanottiin kovasti ylpeäksi naiseksi.

Mutta kas! Suoma sattui olemaan avatussa ikkunassa hänen ohi mennessään. Hän nosti lakkiaan huolekkaammin kuin koskaan ennen ja kiitokseksi lähetti Suoma hänelle lämpimän katseen. Yhtään sanaa eivät he vaihtaneet.

Kun Risto pääsi kokouspaikkaan, oli siellä ilo ylimmillään. "Kaikukohon laulu maamme" vyöryi täysinäisenä kadulle ja punssilasit kilisivät vanhempien käsissä. Itse rehtorikin oli saapunut. Koko koulu oli hänelle kuin oma perhe, niin rakas ja mieluisa. Ja kun hän taas laski pois siipiensä suojasta yhden sarjan nuorukaisia, niin teki hän sen samoilla tunteilla kuin jos lähettäisi maailmalle oman poikansa. Hän alkoi pitää puhetta lähteville, hän muistutti heille, kuinka tuo koulu, jossa he olivat saaneet ensimmäisen opillisen kylpynsä, oli kansan perustama ja kuinka heidän suurin velvollisuutensa oli kansan oikeuksien vastaisessa huoltamisessa. Yksilön menestys on kyllä otettava huomioon, mutta kansan kahta enemmän. Uhraavaisuus isänmaalle, rakkaus omaisiin ne ovat saattavat heidät onnellisiin persoonallisiinkin menestyksiin. Risto kiitti puheesta, hyvistä neuvoista ja sitte otti rehtori hyvästit ja poistui.

Lähdön aika tuli. Kulettiin juhlasaatossa Hietatorille, jossa laulettiin "Maamme" ja otettiin lopulliset hyvästit. Risto haki äitinsä, jonka pienosen, mustaverisen muodon saaliin käärittynä hän jo kaukaa huomasi Ja ilmestyi siihen Suomakin. Tahallaan näytti hän pysyttelevän Riston läheisyydessä. Risto heitti hänelle hyvästit ja nyt arvasi äiti, keltä tuo kukkakimppu oli Ristolle tullut. Äidillä oli vielä kaikellaista huomauttamista ja hän silmäsi poikaansa jotain anovalla katseella. Risto sai tavaransa, kohousi kärryihin muutaman toverinsa kanssa, heilautti vielä lakkia hyvästiksi ja kohta oli hänen hevosensa yhtenä siinä matkueessa meneviä, mikä työntyi puolijuoksussa ulos eteläisestä tullista.

Mutta äidillä tultuaan kotiinsa oli melkein paha olla. Pienosessa kyökissään ja kammarissaan saisi hän nyt olla aivan yksin. Hän koetti muistella niitä herkkuja, joita hän oli laittanut Ristolle eväiksi ja joista hän hyvin pienen osan oli jättänyt itselleen. Sitte laittoi hän kahvin tulelle. Juomatta jäi sekin. Rinnassa oli pala, jota ei saanut alas menemään ei herkut, ei kahvit. Hänestä tuntui hellaraudatkin rämisevän nyt niin oudosti ja kun hän tuli kammariin, minkä lattialla lepäili muutamia rikkinäisiä sanomalehtiä, jätteinä Riston lähdöstä, niin painautui hän kyynäspäätänsä vasten ja jäi miettimään. Taisipa siinä silmä käydä kosteaksikin.

IV.

Oli kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun Kalevala ensi kerran ilmestyi kirjan muodossa. Sen johdosta vietettiin Kalevala-juhlia ympäri maan. Ristonkin kotiseudun ylioppilaat panivat semmoisen kansanjuhlan toimeen omalla paikkakunnallaan. Täällä ylhäällä pohjoisessa olivat kansanjuhlat vielä aivan tuntemattomia. Vapaaehtoinen palokunta oli vain tätä ennen pannut toimeen vuosijuhliaan luonnon helmassa suurten olutkorien ja sirkusmaisen ohjelman kanssa. Mutta nämä juhlat olivat tuntuneet kaupungin sivistyneistä raskailta ja raaoilta. Käsityöläinen aines ne väritti ja niiden ohjelma päättyi osaa ottavien humaltumiseen. Sivistynyt yleisö olikin sentähden niistä poissa, vaikkapa siellä aina tavallisesti esiytyikin juhlapuhujana, vaikka tosin hyvin kansanomaisena, kaupungin ainoa valtioneuvos.

Ylioppilaat tahtoivat antaa kansanjuhlalleen toisen muodon. Eivät he suostuneet pitämään sitä edes samalla saarellakaan, millä palokunta oli juonut juhliensa muistoksi. He etsivät uuden paikan, vaikkapa se olikin etäämmällä. Santasaarella oli mainio nurmikko, tasanen kenttä, vereksiä havu- ja lehtipuita ympärillä sekä matka sinne sievää vesitietä. Siellä se oli oikea Kalevalan juhlan viettotanner, häpäisemätön ja neitseellinen. Siellä sopi esi-isien koruton runous isännöidä ja siellä nuori polvi ihmetellä sen ihanuutta.

Juhlapuhujaksi oli valittu Risto, vaikkapa hän olikin vasta ensi kesän ylioppilas. Mutta hän sopi siksi erinomaisesti. Ulkomuoto oli hänellä edullinen, ääni kantava ja tottumusta esiintymään puhujana. Viime aikojen yhtenäinen menestys oli puristanut hänestä aivan kuiviin kaiken entisen kaihomielisyyden. Hän oli mies, joka kulki silmät auki ja korvat hereillä. Hän oli sellainen ensi kesän ylioppilas, jossa ei ole mitään keltanokkaa: varma, leikkiä lasketteleva ja arvosteluissaan osaava oikeaan naulaan.

— Antaapa pojan esiintyä, tuumivat vanhemmat ylioppilaat juhlaa valmistettavassa kokouksessa ja menivät esitteleytymään sinuksi Ristolle.

Risto otti tuon toimen ilolla vastaan. Ei hän pukeutunut frakkiin, sillä se olisi ollut kokonaan ylimyksellistä kansan ja Kalevalan juhlassa. Veti sen sijaan pieksut jalkaansa, varret housujen päälle, suuren tuppivyön puukkoineen uumilleen ja Suomen villaa päälleen vaatteet. Mutta ohimoilleen hän asetti valkoisen ylioppilaslakin, jossa sädehti auringon paisteessa kultainen lyyra. Astuessaan puhujalavalle, sammalilla ja metsäruusuilla köynnöstetylle, herätti hän tällä puvullaan toisissa rajatonta myötätuntoisuutta, mutta toisissa ivahymähdyksiä.

— Taas on Mustaparta konstailemassa, tuumi toverilleen se komea herraspoika, Alvar Antman, sieltä koulun viime luokilta.

— On kuin tervajätkä, ensi karaatin tervajätkä, kun ottaisi pois tuon valkoisen lakkinsa, myönnytteli toinen, joka siinä oli saapuvilla ulkomaisessa urheilupuvussaan, polvihousuissa ja sääryssukissa.

Risto puhui ujostelematta, vapaasti. Kertoi, ett'ei Suomen kansan tarvitse muilta kerjätä oman sivistyksensä perustuksia, sillä sillä on Kalevalansa, Kantelettarensa. Siinäkin on se onnellisempi ja itsenäisempi monia muita maailmassa. Jo kaukaisessa muinaisuudessa, ehkäpä kohta silloin, kun sumuinen kaaos oli selvennyt ihanaksi luomakunnaksi, oli Suomen suvulla oman sivistyksen edellytykset — tässä hän itsekin tiesi laskevansa liikoja, mutta tahtoi silti niin puhua — ja nämä edellytykset ne ovat ikihongikoissa kajahdelleet niinä tunteen ilmauksina, iloina ja suruina, joita me nimitämme Kalevalaksemme, Kantelettareksemme. Suomen sivistyksen juuret ovat vuosituhansien vanhat. Se sivistys, jonka me saimme Ruotsista kristinopin muassa ja joka tässä maassa yksinomaan isännöi ennen Kalevalan ja Kantelettaren tulemista koko sivistyneelle maailmalle ihailtavaksi ja meille suomalaisille siksi kultaiseksi kulmakiveksi, jolla lepäävät nuoren sivistyksemme tanakat nurkkapylväät, ei ollut meidän, vaan muiden. (Kuului nurinaa kuulijajoukosta.) Suomen oman kansallisen sivistyksen tosi historia alkaa vasta Kalevalan ilmestymisestä…

Joukko silkkihattuisia herroja ja naisia, hienoja ja hoikkia, oli jo siirtynyt kentän toiseen laitaan ja sinne parveilu myötään kasvoi.

… Vieraat ja oudot harrastukset pääsivät muutamiksi vuosisadoiksi temmeltämään meidän rakkaassa isänmaassamme ja seottamaan käsityksiä omasta isänmaasta ja omasta kansasta. Se ilma oli paksumpaa kuin tuon tähän näkyvän Pohjanlahden sumu. Mutta nämä usvat karkoitti Kalevala. Alussa tosin vain vähän syrjemmäksi. Mutta se tuuli, joka alkoi yhä voimakkaammin liehtomaan tuosta maailman mainiosta Kalevalasta, on puhaltanut ja yhä puhaltaa aina kauvemmaksi ne, kunnes ne yön pahoina aaveina kaikkoavat pois kuin varjot aurinkoa pakoon. Silloin on Suomen nuorella niemekkeellä selkeä, kirkas, kuultava, kesäinen aamu.

Mutta meiltä vaaditaan tahtoa ja työtä tämän tuulen lietsomiseen Kalevalasta aina voimakkaammaksi, jotta kerran Suomen itsenäiselle, vapaalle kansalle koettaisi satoisa, hedelmärikas kesän korjuuaika. Nyt on jo Suomella ja suomalaisuudella kevyt keväinen ilma, jonka läpi niin kuuluvasti lainehtii suomalaisen ja kansallisen sivistyksen ehtymättömän, eteenpäin rientävän kosken kohina… Samoin kuin itsenäinen yksilö on kunnioitettavin ihmisistä, samoin itsenäinen kansa kansoista —

Siihen suuntaan se puhe juoksi, kunnes lopulta puhujan huulilta ryöpsähti voimakkaaksi eläköön-huudoksi Suomelle. Puhujan kuulijakunta oli harvennut harvenemistaan ja kiitokseksi kuului vain vähälukuisen joukon hartaat käsien paukutukset pitkän aikaa.

Esitettiin Kalevala-laulua entisen ajan tapaan, annettiin kuvaelmia Kalevalasta ja muuta ohjelman täytettä. Nuokin hienot sielut, jotka puheen aikana siirtyivät kentän toiseen laitaan eri ryppääksi, uskalsivat jo tulla keskemmälle juhlatannerta ja seottuivat muihin juhliviin.

Mutta yht'äkkiä tuonne nurmikon yhteen kulmaan rakentui piiri ja siellä ruvettiin tanssimaan. Laulettiin ruotsalaisia piirilauluja ja nuoret rilliniekka-herrat, äskeiset hienot sielut, siellä pyörittelivät neitejä, joiden kesäisten pukujen värien kuumuus huikasi silmiä. Tuo piirijoukko näytti tahtovan pysyä niin rajoitettuna ja erillään muista.

Suomenmieliset ylioppilaat lähettivät sinne pyrkimään muutaman kansan nuorukaisen, mutta sitä ei huolittu piiriin. Silloin kohosivat heleät veret Riston poskille. Suoma seisoi siinä hänen vieressään kansallispuvussaan. Hän oli ollut yksi innokkaimmista taputtamaan käsiään Riston puheelle. Risto tarttui häneen toisella kädellään, toisella kahmasi muuatta pojantorveloa ja alkoi laulamaan suomalaista piirilaulua. Tuossa paikassa oli laaja, suuri piiri käynnissä ja suomalainen laulu peitti kokonaan ruotsalaisen.

Iloja pitäessä oli jo hiostuttu läpimäriksi, niin että ruumis illan tullen vavahteli uupumusta. Mutta silti hypittiin vielä sydän väsyksissä. Jo alkoi laumoittain nuoriakin lähteä pois, sillä olikin jo yö alkamassa.

Höyryaluksella lähtivät Risto ja Suomakin jo kaupunkiin. He olivat jo täydet tutut. Yhteinen seurustelu oli alkanut aina siitä saakka, kun Risto ylioppilaana palasi pääkaupungista. Karsain silmin sitä seurustelua kyllä katseltiin Suoman kotona, mutta molemmat antoivat sen asian olla semmoisenaan.

Kun he pääsivät kaupungin rantaan, erkautuivat he joukosta aivan kahden kesken. Suoma oli pukeutunut yön kolakkuutta vastaan ohueen sadetakkiin, joka kokonaan peitti hänen kauniin kansallispukunsa, mutta sen sijaan esitti hänen vartalonsa kaikessa pehmeässä pyöreydessään.

He eivät vielä menneet suoraan kotiinsa, vaan nousivat kosken parrasta ja kävelivät hiljalleen ruohoista puistoa. Kesäinen auer leijaili lehdikkokankailla tuolla ulompana. Kalojen pyydystäjiä souteli vielä kosken alapuolella, vaikka juuri kirkon kello helähdytti kahtatoista. Kohta perästä löi vartija kolmikulmaan lyhyeen ja kiirehtivästi.

— Sinä Suoma et uskaltaisi lähteä kävelemään nyt yöllä tuota jokiviertä ylös, puhui Risto ja katsoi veitikkasilmällä Suomaa.

— Jopa nyt! Miksi en uskaltaisi?

— Mutta etkö sinä kunnioita isiltä perittyjä hyviä tapoja ja pelkää huhuja?

— Luuletko nyt? Minä nyt uskaltaisin lähteä sinun kanssasi vaikka pimeimpään metsään. Ja vaikka kenen kanssa.

— Oho!

— Minä olen varma itsestäni — ja muistakin.

— Niin sinä sanot. Koetetaanpa, uskallatko!

— Koetetaan vain! Vaikka ei silti nyt, kun minä tulen olleeksi poissa kotoa kohta kaksitoista tuntia.

— Katsos nyt! Jänestyspä kohta tulikin!

— Minulleko? Tule vain!

Ja Suoma hyppäsi lähdön merkiksi muutaman askeleen etemmäksi Riston edelle, joka nauraen seurasi perässä. Mentäessä piti Suoma Ristolle pienen, naisia koskevan siveellisen esitelmän, jossa hän tuli siihen loppupäätökseen, että nainen on yhtä vapaa kulkemaan mielensä mukaan kuin mieskin, jos hän vain luottaa itseensä. Risto huomasikin jo, että tällä tytöllä ovat hermot jotain toista ainetta kuin tavallisilla.

He kävelivät aina ylemmäksi jokivierustaa. Tulivat viimein pieneen kuusikkoon, missä ranta putosi alas jyrkkänä kuin seinä. Siinä oli penkki ja siihen he istahtivat. Risto sytytti paperossin ja siihen he jäivät hetkeksi äänettöminä katsomaan jokea. Se virta kulki mahtavasti kuin vallat ajaen nelipyöräisillä. Ei se puikkelehtanut kuin puronen aina jostain sopivasta kolosta, vaan suoraan ja varmasti suunnitti kulkuaan mereen.

— Menetkö sinä, Risto, syksyllä Helsinkiin?, alotti Suoma puheen.

— Niinhän olisi aikomus.

— Miksi sinä oikein aiot lukea?

— Olen tässä vähän kahdella päällä. Kotiväki tahtoisi, että minun pitäisi ruveta papiksi, mutta minä itse lukisin mielelläni lakitiedettä.

— Lue lakia!

— Niinkö sinäkin ajattelet?, kysäsi Risto nopeasti, silmissä elävä kirkkaus.

— Kuka nyt papiksi?, ja Suoma nauraen katsahti häneen.

— Luuletko, ett'en siksi sopisi?

— En juuri luule sitäkään, mutta —

— Mitä mutta?

— Onhan niitä muita papiksi rupeavia. Elä nyt sinä…!

— En todella minä itse tahtoisikaan, mutta kun muut —.

— Muutko määräävät sinun elämän suuntasi? Risto punastui.

— Ei nyt niinkään. Mutta on niillä muillakin sanomista —.

— Etpä sinä enää muista edes äskeistä puhettasikaan. Itsenäisyydestähän sinä siinä niin erinomaisesti puhuit.

Risto ei vastannut sanaakaan. Tuntui siltä hänestä, että hän oli joutunut alakynteen.

— Ethän sinä pahastune, että minä sekaun asioihisi. Eikähän minulla ole siihen oikeuttakaan, mutta tulin leikin vuoksi vaan kysyneeksi.

— Kyllä sinulla on, Suoma, oikeutta…

Risto siirtyi lähemmäksi tyttöä, joka punastui ja katseli hajamielisesti.

— Lupaatko, Suoma, minulle tämän kätesi?

— En minä tule papin rouvaksi, nauroi Suoma vastaan posket verenhelakkaina.

— No jos et papin, niin muun —.

— Kylläpä minä kerkeän lupautua toiste, sitten kun sinäkin olet jotain.

— Mitä sinä tuolla "jotain" tarkoitat?

— Kyllä sen sinulle vielä selvitän.

— Mutta on minulla kuitenkin toivoa.

— On, vastasi Suoma nauraen.

— Mutta tätä vartenko sinä minua tänne viekottelitkin?

— Juuri tätä.

Suoma silmäsi pieneen kultakelloonsa, rippikoululahjaan.

— Voi et arvaa, kuinka paljon kello on jo.

— Neljä, nauroi Risto.

— Alottaa kahta.

Suoma hypähti kiivaasti ylös ja alkoi mennä rientoaskelin. Risto pysytteli muassa.

— Tämä on jo liikaa, puhui Suoma.

— Taidat saada nuhteita.

— Olisiko kumma, jos saisinkin. Ja saankin —.

— Kyllä minäkin saan olla vielä kontrollin alla tänä iltana, nauroi Risto.

— Kenen?

— Äitini. Ei hän pane koskaan ennen maata senjälkeen kun tulin ylioppilaaksi, ennenkun minä olen tullut kotiin. Arvaathan mitä varten?

Suoma naurahti.

— Hän rakastaa sinua niin paljon.

— Ei kai se valvominen vihasta lähde, myönsi Ristokin.

V.

Tuittuisena palasi Risto vaarin luota. Siellä oli nyt oikein väellä oteltu, miksi mieheksi Risto vasta maailmassa rupeaisi. Lakimieheksi! Lakimieheksi!, oli Risto huudahdellut.

— Mutta minä en anna penniäkään, ell'et ala papiksi lukea, sanoi vaari varmaan ja lujasti kuin olisi lapiolla tyyneesti asettanut viimeisen leivän uuniin ja sitte pistänyt pellin kiinni yhtä tyyneesti ja tasaisesti.

— Minäkö papiksi? En koskaan —!, oli Risto huutanut lähtiessään.

Ja hän tuli vihaisena kotiinsa, viskasi lakkinsa jonnekin syrjään, paneutui pitkälleen sohvalle ja sanoi:

— Äiti! Tuo teidän isänne on lurjus. Minä en tästä lähtien tunnusta häntä enää sukulaisekseni. Hyi! Hän on puistauttava kuin sillit hänen puotinsa tynnyrissä. Hän on —, niin hän on sanalla sanoen lurjus.

— Etköhän nyt silti liiaksi parjaa? Jumala sen tiennee, eiköhän hän liekin oikeassa.

— Äiti! Tekin? Mistä se ukko näitä asioita ymmärtää? Ei niin mistään! Olisi edes päivänkään ollut koulussa.

— Mutta näkee sitä elämässä paljon syrjästäkin.

— Tekin olette niin pelkuri, niin saamarin pelkuri! Enkä minä tahdo vaarilta kopeikkaakaan, en killinkiäkään. Pitäköön markkansa! Ne ovat homeessa ja liekö, tuo niitä rehellisesti ansainnutkaan.

— Mutta millä sinä luet? Ei suinkaan minulla ole antaa.

— Kyllä nerokas mies saapi. Minä puhallan kultaa kouristani, noin kämmenistäni. On maailmassa kultaa, mutta ei niinkään kykyä.

— On sitä, mutta harvoilla sitä on.

— On sitä monella — jokaisella lurjuksella. Ja lurjuksista ei tässä maailmassa ole suinkaan puutetta.

— Minä olen tässä uskonut ja luulotellut, että sinä minut vanhoilla päivilläni elätät. Mutta taitaa kohta saada ruveta epäilemään. Kuka sinua auttaa, kun sinä hylkäät ensimmäisen tarjouksen?

— Äiti näkee aina parhaakseen kajota tuohon elättämiseen. Luuletteko sitten, ett'en vielä pysty elättämään? Kyllä sen teen. Hankin teille patjat haahkan untuvista, jott'ei ota vuoteessa kipeälle raihnautuneessa ruumiissanne. Ja siihen kannan teille pannukakkua ja piirakaisia. Eikö sovi sitte lökötellä, kun poika on herra?

Risto nauroi jäi äidin suukin jo kääntyi hymyyn.

— Kyllä kai sinä puhua osaat, kunhan osaisit muutakin.

— Osaan minä tehdä rahaakin.

— Väärää taitaa tulla.

— Eipä vain. Oikeaa Suomen mynttiä. Sellaista jossa on keisarin kotka. Minä kirjoitan velkakirjoja ja vaihdan ne joillekin hupsuille rahaksi.

— Vai sillä tavalla. Lue, Risto-rakas, sitte papiksi! Minunkin on sitte hauska pastorin äitinä laskea juustoja ja munia, punnita voita ja läskiä, kun sinulle anteja tuodaan. Ja papiksi kun luet, pääset aivan velatta.

— Olisihan se, äiti, mojoa sekin, kun ei olisi ollenkaan sydäntä, vaan suuri vatsa, noin suuri vatsa, niin silloin täyttäisi Limingan rovastin leveän tuolin.

Risto osotti kädellään kyynärän verran ulos vatsastaan. Äiti nauroi vedet silmissä.

— Juopa nyt tässä kahvia, hunsvotti, sitten!

— Te sitä saatte lähteä sinne Helsinkiinkin minulle kahvin keittoon. Lähdettehän?

— Kun olisikin tilaisuutta lähteä, niin sen tekisin mielelläni.

— Myödään tämä pöksä ja muutetaan pääkaupunkilaisiksi! Lähtekää te pitämään sinne ylioppilaita ruokavieraina ja kiskotaan niiltä niin paljon, jotta molemmat elämme kaupantekijäisiksi!

— Eipä minusta ole herroille ruuan laittajaksi.

— Vai ei! Osaattehan te keittää; kahven varsinkin niin erinomaisen.

— Kun en olisi niin vanha, niin lähtisin koettamaan.

— Ei vanhuus haittaa. Ei vanhoja tapeta Helsingissäkään.

— Mutta mitähän sitte, jos lähtisinkin.

Äiti istuutui miettimään käsi poskelle sitä asiaa, taisihan sitte olla Riston parissa, tarkastella hänen elämätään ja varoittaa, jos on syytä. Ehkä sitte vaarikin saisi oikean pitkän nenän.

— Lähdetään vain me kaksi! Käytäisiin sanomassa "muffalle" hyvästit ja valitettaisiin, että on niin paljon rahaa, jotta täytyy lähteä kahden hengen sitä Helsinkiin kuluttamaan, kun täällä ei ole tilaisuutta. Sopisi ehkä ukolle tarjota samalla pientä summaa lainaksi. Mainiota! huudahti Risto lopuksi ja näpsäytti sormeaan.

— Mutta minäpä mietin sitä asiaa.

— Miettikääpä! Milloin saa odottaa päätöstä? Risto seisahti juhlallisesti äidin eteen, joka ei voinut olla nauramatta hänen tempuilleen.

— Näin sitä, äiti, pian keinot keksitään, kun on älyä tuolla!

Risto naputti osottaen sormellaan otsaansa.

* * * * *

Äiti oli päättänyt seurata Riston neuvoa. Varsinkin mielistyi hän tuumaan sentähden, että saisi heti alussa olla Riston kintereillä siellä suuressa pääkaupungissa. Ukko oli häntä viime aikoina niin paljon pelotellut Riston tähden, että hän oli aivan tuskautunut päästämään yksinään Ristoa Helsinkiin. Eihän sitä kehtaisi enää elääkään, jos tuosta pojasta roivaaja tulisi ja saamaton epatto, tuosta, jota niin ainoilla penneillään on koettanut viedä eteenpäin koulussa ja vielä ensi alussa naapurin akkojen pilkatessa. Olisipa niillä sitte tilaisuutta soittaa suutaan ja hivoa hampaitaan hänen kustannuksellaan, jos Ristostakin tulisi sellainen kuin Kaikkosen Konstusta. Ja olisihan se tukalaa kuin lienteästi oman lihansa kärventäminen istua pitkä talvi ilman Ristoa yksinään ja aina olla murheissaan sentähden, kun se on poissa silmistä. Eikä sitte Risto olisi laskemassa sukkeluuksiaan, nauramassa ja laulamassa! Ei muuta kuin syys- ja talvipimeässä aina silmien edessä tuo rannan äkkisyvyys, jonka päällä väikkyy Riston isän haamu ja joka talvellakaan ei tahdo jäähän sulkeutua. Hyi! Sehän olisi hänelle yksinäisyydessään alituinen kyynelten silmäke, mistä lakkaamatta uhoisi murheen usvaa hänen sieluunsa. Teki hyvää jo ajatellakin, että pääsee Riston mukaan sinne ihmisten seuraan, nukkumaan yönsä lähellä oman poikansa sänkyä.

Risto oli tehnyt velkakirjan ja kulki sen kanssa kaupungin herroissa. Muutamat katselivat kultasankasten silmälasiensa takaa ihmetellen häntä, että hän tuollaisissa asioissa kulkee heidän luonaan: Ikäänkuin he olisivat velkapäitä jokaista auttamaan. Muuan ruotsikko-pohatta huomautti jo Ristolle, että sellainen mies, joka pitää niin itsenäisiä puheita suomalaisesta sivistyksestä kuin Risto siellä Kalevalan juhlassa, kai häpeäisikin ottaa lainaa häneltä.

Se pisto otti kipeälle. Mutta Risto purasi hammasta, lähti hyvästiä heittämättä ja iski rämisten oven kiinni.

— Huonon kasvatuksen merkki, arveli, pohatta vihaisena.

Risto meni entisten opettajiensa luo. Ne olisivat auttaneet, mutta eivät voineet. Suuret perheet — paljon ennestään takuita — hirveitä maksuja tätä nykyä, ja lopuksi makeita sanoja. Risto kiitteli, kosteli, kumarteli ja pyysi anteeksi.

Tästä ympärikulustaan ei Risto puhunut sanaakaan äidilleen, joka par'aikaa oli talonkauppojen hieromisessa ja oli sitä mieltä, ettei Risto tarvitsisikaan nyt ensi hädäksi hakea velkaa. Risto oli taas niissä ajatuksissa, ett'ei hän enää Helsingissä kuluta penniäkään äidiltään, vaan suorittaa hänelle asunnostaankin ja ruuastaan kuin vieras ikään. Hän aikoi lähteä vielä toiselle kiertokululle.

Parin viikon takaa sonnusti hän itsensä uudelleen. Hän meni muutaman vanhan merikapteenin luo, jota isä ennen merellä oli palvellut jonkun vuoden. Ei se ollut mikään pohatta, vaan kuitenkin omistaan elävä. Hän otti koko asian kevyeltä kannalta, kirjoitti empimättä nimensä viidensadan markan velkakirjan alle ja tarjosi vielä rommia Ristolle. Meri-ilma lehahti niin tuorekkaana ja raittiina tuosta miehestä, se pudotteli suustaan sanoja tulvimalla ja oli iloinen kuin käki. Se käsitti elämän laajalta, ei takertunut pikkumaisuuksiin eikä valitellut asioitaan. Koko miehen ympäristö virvotti Ristoa kuin suolanen merituuli ja sen huomasi, että tuo mies oli tinkinyt elämässään paljon suurempien pulmien kanssa kuin yhden viidensadan markan takuun. Lähtiessä toivotti hän onnea Ristolle, käski tulla vastakin tarpeessa eikä ujoilla köyhyyttään.

Siinäpä oli mallimies! Tuollaisia se Atlantin aalto muovailee, täysiä, kokonaisia luonteita, joista ei irvistele vastaan joka puolelta pikkumaisuus, mietti Risto pois tullessaan.

Tässähän oli muuan rikas poikamies, kauppias, joka oli ollut hänen kumminsa. Sillähän kerrotaan olevan satoja tuhansia, mitähän jos koettaisi saada toiseksi takaajaksi.

Risto puikahti sisälle konttoriin. Siellä se ukko istuskeli kalotti päässä ja tohvelit jaloissaan. Yksinään souti keinutuolissa. Huoneessa oli pehmeä hämärä ja hiostavan raskas ilma. Ikkunan verho oli alhaalla suojaamassa päivän kilolta. Väsyneesti visersi kanarialintu häkissään heikkoja liverryksiä. Täällä oli tuohon äskeiseen verraten kuin lastiruumassa, jossa ilma on huonoa ja päivän valo niukkaa. Ukko oli jo elämän pilalle potkaisema rahjus ja kanarialintu vankilassaan äänensä pilalle soittanut. Ukko kaipasi terveyttä, mutta lintu viileää metsää.

Risto kumarteli. Ukko tähtäsi häntä. Sitte otti hän pois silmälasinsa, kohousi ylös tuolistaan ja tuli oikein likeltä katsomaan kuin kädestään. Ristoa mieli naurattamaan kohtaus. Hän ihmetteli ukkoa ja kanarialintua.

— Kuka sinä o'ot? sai ukko viimein kysyneeksi.

— O'onpa häntä muuan ylioppilas.

— Jassoo studentti. Täällä on tuolia. Minä vanha mies en osaa olla kohtelias nuorille… —

Ukko koetti saada kasvoihinsa nauruntapaista.

— Ja tupakkaa on tuolla pulpetilla.

— Kiitoksia.

Risto paneutui taloksi ja veteli haikuja. — Vai olette te Mustaparran poika.

— Olen.

— Mustaparta oli kelpo merimies.

— Herra patruuni suo anteeksi, mutta minä pyytäisin vähän avustusta —, alotteli Risto.

Ukko pysähtyi kuin säikäyksen lyömänä kävelystään. Ei ollut sitte kuulevinaan, vaan jatkoi kävelyään. Risto mietti mennä huutamaan hänelle korvaan, että rupeaako se herra patruuni takuuseen.

Ukko käveli. Risto oli vaiti ja mietti uutta alkua. Ukko toi juomapöydältä pallean vesikarahvin ja sanoi Ristolle:

— Menisitkö hakemaan vettä tähän?

— Mistä? kysyi Risto ehdottomasti.

— Sieltä jostain kartanolta.

Risto lähti. Ehkä tuo sitte rupeaa takuuseen, kun näkee, että hän on nöyrä. Risto meni kyökkiin, iski karahvin vanhan palveluspiian nenän eteen ja tuumi, että patruuni tarvitsee vettä. Piika toimitti Ristoa laskemaan kartanolta vesitynnyristä.

— Mutta, hyvät ihmiset, enhän minä ole teidän palvelijanne.

— Ka, minä en huomannutkaan.

Piika juoksi laskemaan vettä. Vei sen sitte sisälle patruunille. Risto seurasi perässä ihmetellen huoneiden vanhaa rakennusmallia ja niiden viimevuosisataista sisustamista.

Kohta jäivät taas kahden patruuni ja Risto. Ukko maisteli vettä, valitti sitä kylmäksi ja taas imasi.

— Minulla on aikomus lähteä syksyllä Helsinkiin jatkamaan lukujani ja minä pyydän patruunia toiseksi takaajaksi viiden sadan markan summalle, puhui Risto palavissaan, sillä huoneessa oli niin tuskauttavan kuuma.

Jo kuuli ukko. Mutta lähti taas kävelemään. Harppaili moneen kertaan lattian kuin kuumilla hiilillä ja tuumi sitte kärsimättömästi:

— Ei se passaa.

— Miks'ei?

— Ei se passaa. Minä olen jo niin vanha, ett'ei minun nimeni kelpaa pankkiin.

— Patruuni antaa sitte puhdasta rahaa.

— Ei minulla ole kuin viisi markkaa. Patruuni näytti kukkaroaan Ristolle.

— Kyllä patruunin nimi kelpaa. Sopiihan koettaa.

— Ei se passaa. Kuka on toinen takuumies?

— Kapteeni Hanka.

— Ei se passaa.

Ukko lähti taas kävelemään. Kääntyi sitte Ristoon päin ja sanoi:

— Ei se passaa.

— Hyvästi sitte.

Risto lähti. Hän pääsi ulos vähän matkaa katuristiä, kun patruuni avasi ikkunansa ja huusi takaisin. Risto meni, oli hyvillään, että jo heltyi.

— Kuinka suuri summa oli?

— Viisi sataa.

— Ei se passaa.

— Hyvästi sitte toistamiseen!

— Mutta kuule!

— Kyllä.

— Sata markkaa minä voisin sinulle taata.

— Miksikä minä sillä tulen?

— Mutta jos kapteeni Hanka kirjoittaa minulle kahden sadan propri-takauksen, niin minä annan sen sinulle pariksi vuodeksi lainaan.

— Ei se passaa, sanoi nyt vuorostaan Ristokin ja läksi.

Risto oli jo tullut ukosta siihen vakuutukseen, että se on ensi luokan saituri. Istui vain kultainsa päällä ja lämmitteli siinä itseään kanarialintuparan laulaessa itsensä näännyksiin hänen huvikseen. Saisi rosvo hangessa mokomaa kävelyttää paljain jaloin jonakuna hyvin, hyvin kylmänä pakkasyönä, jotta oppisi tietämään hänkin, mimmoinen on hätä-huuto, nöyrä avunpyyntö lähimmäiseltään.

Olihan se jo yksi takaaja, mutta mistä sieppaa hän toisen. Hän meni takaisin Hangalle ja kertoi hänelle koko jutun. Kapteeni nauroi ukolla vesissä silmät ja tuumi:

— Paraalta se herra Mustaparta kävikin pyytämässä.

— En todella tiedä, mitä minä teen, päivitteli Risto.

— Jaa — se on tosi, sanoi kapteenikin vakavasti.

Hän seisoi ikkunassaan, helisti avaimia taskussaan ja katsoi ajattelevasti ulos kadulle.

— Jos herra Mustaparta jättää sen velkakirjan tänne, niin minä koetan hankkia toisen takuumiehen. Täytyyhän nuorukaista auttaa, joka par'aikaa purjehtii kovimmassa Atlantissa. Ehkäpä ne tulevat pasaadi-tuulet vielä teillekin.

— Herra kapteeni on liian hyvä, suoraan sanoen, minulle.

— Mustaparta, isänne, oli kelpo mies. Tuleeko pojasta samallainen? Syytä on toivoa, kun annetaan hänelle tilaisuutta tulla sellaiseksi. Mutta murtumaton teidän pitää olla kuin tammilaivan kuve. Elämä on väliin kovaakin…

Risto jätti velkakirjan ja lähti. Tultuaan kotiinsa ei hän taaskaan puhunut äidilleen mitään. Kahden päivän takaa saisi hän kapteenilta lopullisen vastauksen.

Äiti oli jo myönyt talonsa. Hänelle jäi ylitse lähes tuhat markkaa, kun hän suoritti pois velkansa. Sillä hän nyt mietti alkaa uuden elantonsa Helsingissä. Liiat irtaimetkin hän möi.

"Muffa" ei ollut pitänyt äidin aikeesta yhtään. Oli sättinyt Riston siellä kotonaan pahanpäiväiseksi ja vakuutellut äidille, että turmiotasi kohden nyt menet Mutta äiti oli pannut korvansa tukkoon hänen puheilleen. Hänellä oli oikein hyvä mieli, kun nyt pääsi Riston kanssa yhdessä lähtemään.

Muutamana päivänä tuli Risto kotiin ja ihmetteli, että hän on löytänyt kummasti suuren rahasumman. Samassa painoi hän pöydälle äidin nenän eteen viiden sadan markan setelin.

— Onko tämä raha vai onko tämä jonkinlainen liinapakan merkki? Minä en sitä oikein ymmärrä, mutta rahaksi luulen, puhui hän naama totisena.

— Tämähän on, hyvä Risto, viiden sadan markan seteli!

— Siksi minäkin sitä katselin.