PUOLI-LUONNE

Kuvaus

Kirj.

K. A. JÄRVI

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

I.

Oli autettava varattomia tovereita, jotka nyt siirtyivät pois koulun rakkaaksi käyneestä piiristä. Nuo lähtevät, "kokelaat", kuten heitä kaupungissa nimitettiin, olivat kaikkien huomion esineenä. Heistä puhuttiin syrjäisemmissäkin piireissä ja heidät tunnettiin laajoissa kerroksissa. Huomiota he vetivätkin puoleensa, kun he lomahetkinään risteilivät kaduilla tavallista suuremmissa parvissa.

Joukossa oli varattomiakin. Ja heidän avustamiseksi pantiin toimeen näytelmä-iltama, jossa yksi toveri puhui, toinen lausui, muut lauloivat ja näyttelivät.

— Mutta mistä saadaan näytelmäkappale?

Siinä olikin pulma. Sen pitäisi olla sellaisen, mikä olisi suuren yleisön maun mukainen. Ei sen tarvitsisi niin täyttää taiteen vaatimuksia, vaan siinä pitäisi olla kauniit puvut, runollinen vuoropuhelu, rakkautta ja vastarakkautta, sieviä tyttöjä, mutta vielä sievempiä lauluja. Kaikkien sitä pitäisi ymmärtää ja kaikkien siitä innostua. Lopulta sellainen löydettiinkin.

— Mutta naisnäyttelijöitä?

Niitäkin piti saataman. Tarkastettiin kaikki kaupungin tytöt, mutta sopivia ei tahtonut löytyä. Tarkastettiin vielä toiseen kertaan ja jo keksittiin sopivat. Mutta oli niilläkin yksi vika: puhuivat huonosti Suomen kieltä. Ja lähtisivätkö sitte?

Valittiin koulun komeimmat herraspojat tekemään kumarrusmatkaa heidän luokseen. Joku oli jo ennestäänkin tuttu, jotta oli toivoa. Ja toivo täyttyi. Tytöt kuuntelivat posket punaisina pyyntöä ja kahvettivat lähetystöä kotonaan. Ja siinä innostuttiin yhteistyöhön.

Mutta vieläkin oli voitettavana nikara. Risto Mustaparran johdolla, joka oli yksi lähteviä ja tulinen suomenmielinen, syntyi vastapuolue, joka ei tahtonut tietää mitään ruotsalaisista tytöistä suomalaisten "kokelaiden" iltamassa.

— Puhdas, sointuva Suomi pitää lavalta kaikua!, huusi Risto.

— Tai näyttelemme me itse naisina, lisäsi hän hetken takaa tuolla hänelle tällaisissa tilaisuuksissa omituisella äänellä, jota vastustajat "hävittömäksi" nimittivät. Ja se kuului kyllä yli syntyneen rähinän, se kun tapaili karjumista.

Lopuksi saatiin aikaan kompromissi sellainen, että oli vaadittava tytöiltä ensin kielinäyte, ja jos se ei ollut kelvollinen, niin edelläkäypää, tarpeellista Suomen kielen opetusta.

— Mutta kuka menee tuollaisia esityksiä tekemään tytöille?, kysäsi itsetietoisen röyhkeästi komein herraspoika ja kumarsi samassa, jotta rillit nenältä hypähtivät.

— Siitä tulee skandaali!, huusivat herraspojat.

— Minä menen, vastasi Risto. Minä en häpeä äidinkieltäni.

— Kuka tässä häpeää?

— Te juuri!

Kinastus päättyi siten, että tuo komein herraspoika annatti koko toverikunnan pyytää itseään sanoman viejäksi tytöille. Ja hän osasi esittää asian heille sen keveimmässä värityksessä. Hehän tietysti eivät osaisi kirjakieltä, milloin he sitä olisivat oppineet — ja samassa tuo komea herraspoika, Alvar Antman, nauroi valkeat hampaansa näkyviin —, jotta nyt olisi parasta edeltä vähän harjoitella kirjakielen mukaista Suomea. Voitaisiin aina välipalaksi tanssia, ettei tulisi ikävä.

Tytöt ottivatkin esityksen omantunnon kannalta. Eivät he olleet muistaneetkaan, ett'eivät he "oikein" osaisi Suomea. Ja he uhrasivat kirjakielen harjoittelemiseen monta tuntia, sillä aikaa oli vielä runsaasti.

Vihdoin alkoi itse näytteleminen. Muuan taidesielu opettajatar saatiin ohjaajaksi. Ja se näytelmä kiinnitti mielet. Kun viikkokausia oli harjoitettu, oli tuo näytelmä muodostunut nauhaksi, joka yhdisti toisiinsa sydämmiä ja niiden muassa palavia tunteita, väkeviä unelmia ja rajuja haaveita. Eivätkä rakastuneet päähenkilöt näytelleet, vaan puhuivat totuuksia toisilleen ja kun aina väliin laulu helähti, sulatti laulaja siihen oman tunteensa salatun tuskan.

Tulipa viimein iltamapäivä. Silloin vielä erityiset miehet harjoittelivat tyttöineen viimeisen kerran muuatta kansallistanssia. Näytelmän pääharjoitus pidettiin samoin. Laulajat soinnuttivat yhteen äänensä ja juhlapuhuja teki monemmoisia liikkeitä kotonaan vesilasin ääressä ensi kerran päällä olevassa, kankealle tuntuvassa hännystakissa. Lausuja huusi, että huoneet vapisivat, ja erityiset miehet kulkivat kutsumassa juhlavieraita. Itse luontokin oli laskenut purjeensa lepoon ja vietti kevätiltaansa sunnuntain koko tyyneydessä. Juhlaa puuhaavien mieltä innosti vielä se, että kaikki, mitä oli tarvittu iltamaan, oli annettu ilmaiseksi ja erityisellä mielenosotuksella.

Risto Mustaparta saneli suustaan iltamassa tuorekkaat tunteensa isänmaasta. Hänhän se oli juhlapuhuja. Hänen sanansa eivät olleet syviä, mutta niiden takana oli sydän, ja se se lämmitti vanhempaakin kuulijaa, Rajaton myötätuntoisuus tuli näytelmän osaksi, sillä yksimielinen hyväksyminen annettiin sille alttiudelle ja sievälle tunteellisuudelle, jolla esiintyjät veivät yleisön mukaansa.

Illan sankareita oli Risto Mustaparta. Kun hän kalpeana, ainoastaan poskien hymykuopissa verinen hehku oli heittänyt ensimmäisen aran katseen yleisönsä yli näyttämölavalta, jossa hän puhui, olivat toverit kummastelleet, mistä jänis nyt oli mennyt hänen housuihinsa. Sillä hän näytti ensin melkein vapisevan. Toiset olivat ymmärtäneet hänen mielenliikutuksensa syyksi sen, että hän ensi kertaa esiintyi suuren, oudon yleisön edessä. Mutta hänen ihailijansa toverit sanoivat hänen olevan niin liikutetun oman innostuksensa suuruudesta, siitä että hän sai suurelle yleisölle puhua isänmaan rakkaudesta. Liikutuksensa syyn ainoastaan Risto itse tiesi. Tuossa ensi penkillä osui heti hänen silmänsä lavalle tullessaan Suoma Moliniin, joka siinä istui omaistensa keskuudessa. Ja sen silmien kääntyminen häneen tärisytti hänen hermojaan. Hän ujostui, tunsi itsensä kömpelöksi ja kädessä vavahti siinä oleva paperi. Ensi kerran tällainen hämmästys häntä rasitti. Mutta hän päätti olla katsomatta Suomaan, ja niin voitti hän pian liikutuksensa. Tuo Suoman katse oli ollut niin kovin terävä ja tarkastava. Mutta kun Risto pääsi puheensa loppuun, oli hän jo aivan tyyni. Lavalta poistuessaan toverinsa häntä jo taas ihailivat ja vanhemmat ihmiset kyselivät, kuka se puhuja oli. Ja päästyään muiden joukkoon tuli Suomakin häntä kiittämään puheestaan, vaikka olikin mahtavan kauppaneuvos Köllerin konttorinjohtajan tytär ja vain satunnaisesti tuttava hänelle: viikko takaperin esitetty hänelle näissä saman iltaman valmistuspuuhissa, sillä Suomakin oli yksi illan pukutanssin suorittajia. Ja sitä paitsi luettiin hän kaupungin ruotsalaisiin tyttöihin. Miksi hän liekin Ristoa tarkastellut hänen lavalle tullessaan? Ehkä hakeakseen ryhdittömyyttä ja epävarmuutta talonpoikaisnuorukaisen esiintymisessä ja sillä sitte nauraakseen. Niin se oli Risto peljännyt ja siitä aristanut, sillä tyttöä pidettiin suuressa arvossa poikien kesken.

Kun virallinen illan puoli oli loppunut, poistuivat vanhemmat ihmiset, mutta nuoret vielä jäivät. Tuo näytelmä ja sen harjoitukset, koko iltaman moniviikkoinen edeltäpäinen puuhaaminen oli niin yhdistänyt mielet, että nyt erotessa tuntui kuin rikottaisiin vanha ystävyys, jota jo oli kestänyt niin kauvan. Mutta joku oli jo keksinyt keinon. Siirryttiin näytelmähuoneen lampun valosta kosken ranteelle hyppimään piiriä ja "esiliinaksi" saatiin nuori apulaisopettaja ja tuo taidesielu opettajatar. Nuori mieli kuohui kohta väkevimmässä hurmauksessa ja sydänalassa asusti tyydyttävä ikävä.

— Tätä tällaista! Juuri tätä tällaista! huudahdeltiin piirin keskeltä.

Kosken kuohu tohisi ilmassa kuin humu jostain kaukaisesta kansanjuhlasta metsien takaa. Vellovan virran tasasen pinnan riento sattui silmään etäämmältä ylempänä ja aallottoman avaran meren näkö alempana. Siinä keskellä kuohui leveä koski tuhansissa aallokoissa. Saaria oli keskellä, kallioita ja louhikoita sekasin ylempänä, ja jalkain juuressa yhdellä saarella vanhan historiallisen linnan jätteet. Sellainen oli paikka, jossa tämä tunteissaan haltiutunut nuoriso vietti juhlaa kevään toivojoukolleen valoisassa Pohjolan suviyössä.

Erityiset kyökkimestarit hääräsivät teen valmistamisessa. Ilmaan kevyesti pystysuoraan kohoava pehmyt savu oli kuin pyhä uhri tälle toimitukselle. Sen ääressä pysyttelivät ujoimmat pojat ja katselivat kuin kurkalta vapaampien toveriensa hauskuutta. Laulu läikkyi. Piiri suureni suurenemistaan. Innostuksen virta irroitti aina yhden ja toisen pojan tuosta ruuhkasta teekyökin ääressä ottamaan osa piiriin.

Kun oli juotu tee, ilmoitti apulaisjohtaja juhlallisesti voiton suuruuden ja miten se oli jaettu. Risto Mustaparralle oli määrätty suurin osa. Hän nousi kiittämään itsensä ja toisten saaneiden puolesta. Hän selitti posket punaisina ja silmissä ennustajan kiilto ei ottavansa tuota lahjaa minään armopalana, ei minään almuna, joka kerjäläiselle kadulle viskataan, ei hän eivätkä hänen toverinsa, vaan veljellisen rakkauden osotuksena. Hän ymmärsi, että se velvoitti paljon. Mutta samalla se rohkaisi. Nuori mieli on oleva kaikkea muuta, vaan ei taipuva vitsa.

Viimeistä sanoessaan osui hänen katseensa Suomaan, jonka silmissä oli jotain sellaista lemmen sähköä, mikä väkiselläkin koskettaa nuorukaisen sieluun. Tyttö silmäili häntä innostuneella katseella ja näytti kaikin puolin hyväksyvän hänen puheensa, jolle jotkut taputtivat käsiään, jotkut eivät. Toiset pitivät sen epähienona ja sanoivat, että se oli sitä tavallista "mustapartamaista".

Mutta Suoma vielä jälestäpäinkin katseli Ristoa, kun hän hävisi poikajoukkoon. Kun piiri alettiin, oli Risto siellä myös pyörimässä. Suoma jäätyään piirin sisään otti Riston ja taas heidän katseensa kohtasivat toisensa. He pyörivät kolmeen neljään kertaan yhdessä. Ja kun hajauduttiin kotiin lähtemään, olivat he jo hyvät tuttavat. Risto saattoi hänet kotiinsa. Suoma oli kookas tyttö, ijältään yhdeksäntoista vuotias. Kun hän painoi huulensa kiinni ja otti silmiinsä, suuriin, pikimustiin silmiinsä lujan katseen, niin oli hän kuin sinetöity raha-arkku, jonka kalleuksia ei ole hyvä mennä väkivallalla anastamaan. Hyvästellessään Ristoa pudisti hän hänen kättään lujasti. Poistui sitte vitkallisin askelin katselematta taakseen tai tekemättä muita luikerruksia, joita nuoret tytöt ovat niin auliit jakelemaan.

Riston mieli oli pehmeän hellä mennessään kotiin. Tänä iltana oli hän mielestään onnistunut enemmän kuin mitä ennen yhteensä koko elämässään. Suurempikin yleisö oli jo hänet huomannut ja sitte — miksi Suoma Molin oli niin paljon hänen kanssaan seurustellut?

Päästyään kotiinsa koetti hän laskeutua levolle. Risto makasi peräkamarissa, äiti kyökissä. Hän kuuli äidin kuorsaavan, nukkuvan raskaasti, raukeasti ja huoletonna. Mutta Risto ei saanut unta. Verekset tapahtumat olivat silmissä vain ja mieli jännittynyt kuvittelemaan kaikellaista. Ajatukset, väkevät mielikuvitelmat työnsivät verta aivoihin ja ruumis hikoili palavasta. Hän hyppäsi ylös, meni ulos alusvaatteisillaan ja istui rannan kivelle. Se kivi oli häneen ennen aina luonut kaihomielisen tunnelman, sillä siltä kiveltä oli hän pienenä poikana katsonut isänsä hukkumista tähän kotirannikon äkkipoukamiin. Aina kun hän tahtoi saada ajatuksilleen syvyyttä, meni hän sille kivelle, sillä sen ympärillä oli hänen mielestään jotain kirkkomaan äänetöntä vakavuutta. Sillä istuessa miete sai kärjen ja tunne tumman pohjan. Mutta nyt ei sekään jaksanut tenhota. Teaatterimaisesti kädet ristissä rinnalla koetti hän silmäillä vettä, mutta näki vaan sen tyynessä kalvossa silmäparin, joka välkkyi itsetyytyväisyyttä. Juhlallisuus katosi mielestä ja hän rupesi tarkastelemaan luontoa. Ei ollut enää kasvistossa kiiltelevää hohtoa eikä tyynen veden sineissä kultaista heijastusta. Ei lintu laulanut eikä kala hypähdellyt. Koko maisema oli kuin suuri soitinkone, jonka ääniin ei kosketettu: mykkä ja sanaton. Kylmää usvaa kohousi vain tuolla etempänä ruohottuneelta matalikolta.

Sisälle mennessään tunsi Risto sen, että hänen ajatuksensa olivat saaneet uuden suunnan tänä iltana. Aatteellisuutta ajatuksilleen oli hän ennen hakenut ja löytänyt tuolta murhe-kiveltä. Nyt tuntui se sen karkottavan niistä. Häntä lämmittivät nyt toiset tunnelmat kuin murheelliset isän muistelut. Edessään oli hänellä uusi tulevaisuus, joka lupasi paljon. Elämää hän nyt tahtoi ajatella eikä kuolemaa. Elämää! Elämää!

Tätä ennen oli hän halunnut olla kaihomielinen, sillä olihan se hänen mielestään hienoa runollisuutta. Ja juuri tuolla kivellä oli hän surrut ja itkenyt — olemattomia tuskia. Hän oli uskotellut itseään, että joku säe oli särkynyt hänen sielunsa sopusoinnussa ja että sen pakostakin täytyisi valittaa kuin kipeän ainakin. Hän oli ollut näkevinään, ettei kukaan häntä ymmärtänyt ja ettei sentähden hänenkään tarvinnut ketään ymmärtää. Tukkiaksensa turhamielisyytensä karvaimman ruosteen oli hän tahtonut uskoa, ettei elämässä voi olla mitään tosi onnea, vaan että kaikki on vaan näköhäiriötä. Ja tuon tähden surra, mutta osata se tehdä hillitysti ja salatusti, se oli hänen mielestään hienoimpien ihmishenkien perusominaisuus, sillä miksi muuten runoilijat saisivat surusta ihmishenkeen välittömimmästi vaikuttavat luomuksensa. Siksi hänkin oli yksinäisyydessä huokaillut ja haaveikkaassa kuutamo-yössä kaihonnut.

Mutta nyt hän tunsi, että elämässä on onnea, tunsi, että on paljon hurmaavampaa uneksia elämää kuin kuolemaa. Tämä ilta oli hänestä, parinkymmenenvuotiaasta elämän halveksijasta, tehnyt sen ihailijan, sillä ensi kerran oli hänellä mielestään tosi onnea tarjolla, johon hän myös tahtoi tarttua koko nuoren sydämmensä voimalla. Ja nyt vasta hän näyttäisi tovereilleen ja muille, mitä kaikkea hän voi toimittaa.

II.

Kun suomalainen kansallisuus viho viimeinkin oli murtaunut historian näyttämölle luomaan uutta alkuperäistä kulttuuria, niin oli ensimmäinen ehto, että löytyi suomenkielisiä kouluja, ahjoja, joissa taottaisiin se täysilukuinen pyhä falangi, mikä teossa uskaltaisi toteuttaa aatteet. Eri kaupunkeihin puuhasivat sellaisia kansallismieliset miehet, jotka itse olivat saaneet sivistyksensä Ruotsin kielellä. Ristonkin kotikaupunkiin oli sellainen saatu pystöön yksityisillä varoilla ja suurin osa sen koulun oppilasmäärästä oli maaseutujen pimeistä talonpoikaispirteistä ja laitakaupungin ahtaista kammioista. Talonpoikaisylioppilaita täältä lähetettiin parvi joka vuosi yliopistoon. Se houkutteli varsinkin kaupungin vähävaraisia työntämään poikiaan kouluun eivätkä opettajatkaan olleet välinpitämättömiä haaliessaan niitä sinne, varsinkin lahjakkaimpia.

Riston koti oli kaupungin merenpuoleisessa laidassa. Siellä oli hän ollut juuri tukilla seilailemassa, kun hän avojaloin oli lähtenyt äidin käskystä ja hänen kanssaan koetutkintoon päästäkseen suomalaiseen lyseoon. Äidinkin päähän oli ajautunut tuollainen omituinen pisto laittaa Risto lyseoon, kun se kansakoulussa oli niin hyvin edistynyt.

Tuolla Riston kodin luona kaupungin laidassa oli semmoinen varsinaisesta kaupungista ulkoneva niemeke ikäänkuin aallonmurtaja, jonka molemmille kupeille laineet löivät. Se niemeke oli täynnä merimiesten asuntoja, niiden vallassa se oli ollut monet miesmuistit. Siellä olivat ihmiset keskenään kuin veljiä ja sisaria, joskin väliin riitaiset ja toraiset, mutta hetkeksi vain. Tämän niemen asujamet olivat yhteisellä mielihyvällä seuranneet Riston menestystä koulussa. Merimiehet, joiden kaikkien kanssa Risto oli kuin omainen, ilveilivät vielä maailmassa hakevansa niemekkeelleen kaupungin oikeudet ja silloin anovansa Riston pormestariksi. Suvisen illan suussa oli usein sellaista leikkiä laskettu. Ja nyt kun Risto seisoi yliopiston kynnyksellä, ymmärsivät merimiehet niin paljon, että Risto oli tuottava kunniaa koko niemekkeelle.

Seuraavana päivänä lisääntyi vielä Riston arvo hänen omissakin silmissään. Etevinnä laskettiin hän ulos koulusta. Pari poikaa oli hän siinäkin suhteessa lyönyt pois laudalta. Ja kun lähtevät kävivät heittämässä hyvästejä opettajilleen, kääntyi niistä itsekukin erityisesti kysymään Ristolta, mitä hän aikoi lukea yliopistossa. Lakitiedettä, vastasi hän. Hän aikoi tulla asianajajaksi. Hän oli tunnettu väittelytaidostaan, jotenka hänellä asianajajana olisi varma menestys. Niin uskoi Risto ja niin uskoivat Riston toveritkin. Ja nämä pari viime päivää olivat lisänneet Riston itseluottamusta tavattomasti.

Risto tuli kotiinsa hyvästijätöltä opettajien luota. Siellä kotona olisi laitettava vaatteet matkakirstuun ja tehtävä muut valmistelut, sillä huomenna oli lähdettävä kohti Helsinkiä. Kotona oli äidin luona muutamia naapuriston vaimoja vieraina, sillä äiti oli heitä erityisesti kutsunut Riston lähtijäisille. Kahvea juotiin kolmenlaisen leivän kanssa. Risto näytteli heille todistustaan ja kaikki sitä ihmettelivät.

Siklanterska, joka oli joukosta varakkain, aukasi säämiskäkukkaronsa ja pyysi saada tarjota Ristolle viisi markkaa lahjana. Saisi Risto käydä Helsingissä jossain hupipaikassa. Toiset vaimot seurasivat samaa esimerkkiä, paitsi että kipeäsilmäinen Ervastin emäntä antoi kolme markkaa, hänellä kun ei sattunut olemaan enempää. Risto otti lahjat kiitellen vastaan. Mustaparran leski oli sydänjuuriinsa asti liikutettu ja kertoi vesissä silmät, ettei se Jumala silti ole häntä kokonaan hyljännyt, joskin niin surullisella tavalla otti häneltä pois miehen.

— Onpa hyvä poika kasvamassa ja kyllä se teidät elättää, puhui Siklanterska.

— Eipä ole sellaista muuta näidenkään toisten joukossa, vaikka on rovastin, jos tuomarinkin lapsia, lisäsi Ervastin emäntä rääsäten nuuskansa kanssa.

Risto meni kammariin laittelemaan matkakirstua valmiiksi. Tuolin selustimella lepäsi frakkipuku. Risto melkein häpesi sitä ja kuvitteli mielessään olevansa naurettavin olento siinä asussa. Mutta kun se sellainen maailman tavan mukaan kuuluu pitävän olla, niin olihan se pitänyt laittaa, niin kallis ja vastenmielinen kummitus kuin se olikin. Ja siinä tuolilla oli kolme kappaletta kiiltopaitaakin kovassa tärkkelyksessään pinta maidon valkoisena. Oli se koko herrastavaraa, jota nyt ensi kerran piti laitella matkakirstuun. Äiti käväsi toisesta huoneesta tarkastamassa Riston puuhaa ja toi sitte toisetkin vaimot kammariin ihmettelemään frakkipukua.

— Kun maksaa sata markkaa tuommoinen puku, jossa ei ole takissa etuakaan! päivitteli Ervastin emäntä ja vihelsi kahta kättä yhteen lyöden.

— Niin ne maksaa, kyllä minä tiedän, puheli vakuuttavasti Siklanterska ja kehui verkaa hyväksi, sillä hän oli asiantuntija, kun oli ennen nuorempana ollut puotineitinä muutamalla kauppiaalla.

Vaimot menivät ottamaan lisää kahvea toiseen huoneeseen. Huoltaen etteivät kiiltopaidat ryvettyisi, koetti Risto sovitella ne matkakirstuun niin mukavasti kuin tila salli. Lomiin asetti hän nenäliinoja ja päälle muuta tavaraa. Kohta olikin pari viikkoa viipyvän matkailijan kirstu täydessä kunnossa.

Nyt minä menen sanomaan "muffalle" hyvästiä, puhui Risto mennessään ulos ovesta.

"Muffaksi" nimitettiin yleensä Mustaparran perheen tuttavien keskuudessa Riston äidin isää, joka eli vielä. Hän oli vuosikymmenet harjoittanut pienoista kauppaa ja hänen talonsa, vanha ränstynyt rakennus, jonka kohdalla kulkiessa katuristikin tuntui pitemmälle tavallista, oli kokonaan toisessa puolessa kaupunkia. Hän oli jo vanha mies ja yksinään eläjä, sillä hänen vaimonsa oli vuosikymmeniä jo maannut turpeen alla. Itse toimitti "Murron ukko", joksi kansa "muffaa" nimitti, talousaskareensa. Hän oli nuorena miehenä ollut kokkina merellä, mutta sitte ruvennut pienoista kauppaa pitämään. Hänellä ei ollut muuta lasta ollutkaan kuin Ulla, Riston äiti, joka oli mennyt naimisiin jo elähtäneelle Mustaparralle, merimiehelle, jonka tuoni oli korjannut vuosia sitte hänen mennessään omassa rannassaan liian heikolle jäälle. Siinä oli semmoinen nielevä kuoppa, kuten kansa kertoi, ja sinnepä se oli Mustapartakin suistunut, vaikka oli aina ivaillut kaikkia kansan juttuja. "Muffa" oli kerettiläinen, joka luki ja veisasi ja kävi kirkossa. Ensi leskimiehen vuosinaan piti hän verhon takana puodissaan uunin aukossa päivittäin alituista tulta pienen viina-astian alla, josta hän silloin tällöin naukkasi ryypyn suolasen lihan kanssa, puoti kun muka oli kovin kylmä. Mutta sittemmin oli hän siitäkin tavasta luopunut.

Täällä se "muffa" istui puodissaan Riston tullessa. Pysyvä hajunsa oli siinä: tupakan, ryytein, petroolin ja maalin yhteen seottunut, pistävä tuoksu. Tavallisesti näki siellä samoja naamoja lähiseudun työmiesluokasta ja ostajat tekivät melkein aina samat kaupat: puoli naulaa kahvia ja sokeria yhteensä, yksi pötky purutupakkaa, viiden pennin edestä lakritsaa j.n.e. Mutta silloin tällöin osui puotiin aivan outokin ja se ikäänkuin virkisti ukkoa.

Hänen vartalonsa ei ollut vielä kovin käyrä, mutta hiukset olivat jäkälän väriset ja päälaelta pois varisseet. Silmissä oli paksu, tylsä katse ja koko leuka aivan sileäksi ajettu. Pukuna oli hännystakin malliin tehty nuttu, jossa napit retkottivat kohonneina ompeluksistaan ja kaulassa kaunistin, molemmat likaiset kuin hänen puotinsa lattia.

"Muffan" talossa oli useita hyyryläisiä ja hänen omassa hallussaan yksi suurempi huone, kyökki ja puoti. Ei hän ollut varaton. Elämänsä pitkään oli hänellä aina ollut toinen käsi kiinni rahassa. Puodin tulot olivat kyllä olleet päivässä muurahaisen kantamuksia, mutta vuosikymmenien kuluessa oli niistä karttunut aimo mätäs, jonka kupeet olivat hopeaa ja huippu väärentämätöntä kultaa. Muuten oli hän itse aina puotinsa hoitanut. Suuremmilta kaupungin kauppiailta hän ottikin käteisellä rahalla tavaransa ja antoi köyhän kansan maksaa hänelle tavarain pienentelemisestä.

"Murron ukko" tunnettiin laajalti kaupungissa. Hänellä oli omat mieltymyksensä ja niistä tiesi moni kertoa. Jos kaupungissa kuoli joku herrassäätyläinen, niin varmasti puikkelehti ukko jossain katuristeyksessä ruumissaattoa katsomassa. Joka sunnuntai kävi hän kirkossa ja tiesi sentähden aina tarkasti luetella kuolleet, kuulutetut ja syntyneet. Ruotsia hän mielellään puhui, niin töykeästi kuin se kävikin häneltä, eikä hän suvainnut yhtään kissoja. Kerran pimeässä oli hän sellaista elukkaa hirveästi säikähtänyt ja siitä saanut niihin ikuisen kammon. Muutenkin oli hän kovasti taikauskoinen. Kaupungissa ei pidetty yhtään huutokauppaa, jossa ei ukko olisi ollut saapuvilla ja "Murron markasta" niissä tavallisesti alettiin huutamaan. Hänellä oli alahuoneet täynnä kamaa, jota hän niistä oli ostanut. Siellä oli tavaraa herrasneitien hienoista silkkisistä tanssikengistä rikkinäiseen pataraniin saakka. Voipa sanoa, että ukolla oli erityinen makasiini oman kaupunkinsa viimeisen parin kolmenkymmenen vuoden muodeista ja käytetyistä tavaroista. Usein sai hän niitä hirveän kasan yhdellä markalla ja tavallisesti huusikin hän sellaista, mikä ei muille kelvannut. Hänen luonteessaan oli jotain vanhojen kalujen kokoilijan kiihkoa.

Silmälasit nenällä istuskeli "muffa" avattu virsikirja edessään Riston tullessa puotiin.

— Tulin sanomaan "muffalle" hyvästiä, kun tässä tulee huomenna Helsinki-matka.

— Joko ovat paperit selvinä?

— Tässä on pesti.

— Vai tämmöinen. Osaako tätä meikäläinen lukea? Ohoo. Hyviä numeroita — neljä kymmenistä — viisi yhdeksäistä… Mutta matkarahat — mistä ne?

— Ovat valmiit, kun vaihdetaan vain pienemmiksi.

— Käypä tänne sisälle, puhui ukko, viimeisen sanan kahdenkertaisella pehmennyksellä, sillä häneltä olivat hampaat poissa edestä.

Risto tuli sisälle suureen huoneeseen, johon ei ollut hienostusta laitellut mikään naiskäsi. Päällystetyn sohvan vaate oli hajalla ja pisti niin ärsyttävästi silmiin. Ikkunoilla kitui pari kukanruokoa eikä toisia ikkunoita vielä oltu otettu pois. Ilman havuja oleva sylkilaatikko oli uunin edessä täynnä kaikkea pientä heittotavaraa ja katto oli hämähäkin verkoista yltäkylläinen.

— Istupa nyt, niin minä keitän kahvea.

Ukko köpyytti puotiin verhon taakse ja pisti tulen petrooli-keittiöön kahvipannun alle. Kyökkiä ei hän koskaan käyttänyt, vaikka se olikin hänellä, vaan piti kylmillään kauppatavaran säilytyspaikkana.

Kohta tarjoskeli ukko vieraalleen kahvia, jonka hän tapansa mukaan höysti voilla itselleen.

— No tuota — minä olen tässä miettinyt, että se kai on parasta, että sinä rupeat papiksi puhui "muffa" ja työnsi aivasteltuaan nuuskaa nenäänsä.

— Miksi niin parasta?

— Niinpä sitä minä olen arvellut.

— Mutta miksi?

— Monestakin syystä. Sinä sovit papiksi: sinulla on hyvä messuääni ja hyvä ulostuonti.

Vaikkapa olisikin.

— Ja muisteleppa, miten Jumala sinulta otti pois isän! Voi Risto, kun sinä et osaa ajatella, että jo silloin sinua kutsuttiin papiksi.

— Mistä "muffa" sen niin tietää? Ja tehän olette muuten olleet kovasti vastaan minun koulunkäyntiäni ja nyt noin puhutte!

— Sinä oot vielä liian nuori etkä ymmärrä. Lapsille on hyvä neuvo aina tarpeen. Luulin sinua ennen pölkkypääksi, ja sentähden vastustin sinun kouluun panemistasi, sinä kun kävit täällä puodissa tekemässä kaikellaista ilkeyttä. Muistatko, että kerrankin kokonaisesta sillitynnyristä laskit suolaveden maahan? Ja jotka ovat sellaisia lapsina, eihän niistä kukaan uskoisi oikeaa miestä tulevan, ei ainakaan pappia.

Risto naurahti ja tuumi:

— Mutta lakimiehiä niistä tulee hyviä.

— Vai lakimiehiä — soo — oh!

Risto koetti vakuuttavasti selittää ukolle, miten hän itse, toverit ja opettajat uskovat hänen parhaiten soveltuvan lakitieteen alalle.

— "Elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", vastasi vain ukko, otti hurskastelijan aseman ja oli pyyhkivinään kyyneltä silmistään.

— Mutta eikö se todella ole yksistään minun päätettävä, miksi minä rupean? kysyi Risto varmasti.

— Olkoon! Mutta ellet rupea papiksi, niin en minä anna penniäkään, en. En uskalla antaa! Muut ylioppilaat juovat, mässäävät kuin Beliaalin palvelijat. Ja sellainen tulee sinustakin, jos et rupea papiksi. Ja minä käytän rahani uskonnon tarkoituksiin. Ennen rakennan vaikka hihhuleille kirkon kuin heitän niitä Helsingin kapakoihin. Nii-in minä teen. Hiellä ja väellä olen niitä koonnut, valvonut öitäkin ja nytkö…

Vesiä pursuili ukon silmistä.

— Minulle tekee niin pahaa, ettet sinä tottele minua. Mutta uppiniskainen sinä olet aina ollut… Aina ennen minä tahdoinkin, että sinut olisi ajettu merelle, niin siellä sinusta olisi mies tullut. Tai laitettu sinulle hevonen ja kärryt ja pantu sinut vedättämään kauppiaille jauhoja ja muuta tavaraa. Kovassa työssä oppii kyllä nöyräksi, mutta kun saa vuosikymmeniä laiskuudessa herrastella, niin sitte ei tottele ketään — ei vanhaa "muffaakaan", joka kuitenkin aina sinun parastasi tarkoittaa…

Risto ojensi sanaa puhumatta kylmästi kättänsä ukolle hyvästiksi ja aikoi poistua. Mutta ukko ei siihen tarttunut. Risto otti askeleen, pari, mennäkseen. Silloin ukko hypähti ylös ja tarttui häneen kiini pajattaen hengästyneenä:

— Minulla on Risto kymmenen tuhatta markkaa ja kaikki saat, kun rupeat papiksi. Muuten et mitään.

Risto koetti melkein työntää ukkoa ulommaksi itsestään, sillä hänen kuuma hengityksensä ja nuuskahajunsa teki häneen noin likeltä ilettävän vaikutuksen. Ja hän lähti, sillä ukko oli hänen mielestään sietämätön.

Päästyään ulos puistatti häntä koko kohtaus. Mutta ikuiseksi jäi hänelle mieleen se katse, jonka ukko heitti häneen hänen lähtiessään. Siinä oli vihaa, uhkaa, oikeaa karvasta sappea. Se katse oli vainoava ja se poltti vieläkin häntä.

Papiksi! Hän papiksi! Sellaista ei hän ollut edes koskaan johtunut ajattelemaankaan. Ja nyt ukko tahtoi ostaa hänet papiksi! Jos se olisi ollut joku toinen, niin korvalle olisi hän häntä antanut. Nyt toki pitäisi olla vapaa ja itsemäärääväinen olento, mietti Risto.

Kohtauksestaan "muffan" kanssa selitti Risto vain äidilleen sen, että ukko olisi halunnut hänen papiksi rupeavan.

III.

Huomenna keskipäivällä piti lähtevien kokoontua muutaman toverin asuntoon, josta sitte juhlakulkue kumppanien ja muiden ystävien saattamana oli marssiva läpi kaupungin Hietatorille, missä noustaisiin kärryihin maantie-matkaa varten parikymmentä penikulmaa ennenkun päästäisiin rautatietä ajamaan, sitä kun vasta tehtiin tänne ylöspäin.

Aamulla varhain oli jo Ristokin ylhäällä, sillä ei sitä saanut nukutuksi. Muuan piikaihminen toi hänelle tuoreen kukkakimpun, missä valkoiset ruusut hohtivat ja sen silkkisiin nauhoihin oli kirjoitettu: "Uupumaton työ ja järkkymätön mieli kasvattavat suuria". Kimpun seasta löysi Risto Suoman nimikortin.

Loistivat Riston silmät kimppua katsellessa, mutta loistivat äidinkin. Herrasneiti se oli Ristolle kukkakimpun lähettänyt, oli tuo tuoja vain sanonut ja se jo kutkutti hyvälle äidin naisellista turhamaisuutta. Tutkaili Ristolta, kuka lähettäjä oli, mutta eipä saanut tietää.

— En osaa itsekään arvata, kuka niistä nyt… sanoi Risto hymyellen.

— Etkö arvatakaan?

— En.

— Niinkuin olisi montakin lähettäjää?

— Voi niitä on niin monta! kehasteli Risto.

— Älä mua petkuta!

— Ei äiti! Tässä on aivan tosi.

Risto oli niin hyvillään, että hänen täytyi kääntyä poispäin naurua äidiltä salatakseen.

Äiti alkoi laitella Ristolle eväitä. Oli ostanut makkarakauppiaalta parasta, mitä oli saanut: monenlaista leikkelystä ja säilykettä. Kun siellä oli niin paljon herraspoikiakin mukana, niin pitihän Ristollakin äidin mielestä olla sellaista syötävää, että voi rennosti vetää eväänsä toveriensa nähtäväksi. Oli niitä keitettyjä muniakin pari tivua eikä äiti ollut unohtanut edes makeisiakaan. Niin tarkkaan olikin äiti tyhjentänyt kassansa Riston lähtöön, ettei jäänyt kuin muuan kuparikolikko hänen kukkaronsa pohjalle taas tällä kertaa.

Risto oli ostanut itselleen sievosen, olalla kannettavan matkalaukun, jonka lukot ja soljet hopealle hohtivat. Sen asetti hän nyt olalleen ja otti kukkakimppunsa käteen. Sitte heitti hän äidille väliaikaiset hyvästit, sillä hänen oli määrä tulla matkakirstun kanssa Hietatorille lopullisille hyvästeille. Ja niin hän lähti astumaan määrättyyn kokouspaikkaan. Äiti silmillään seurasi häntä ylpeänä, ylevänä, että hänellä on tuollainen poika.

Siellä yhteisessä kokouspaikassa oli määrä pitää kekkerit opettajille ja tovereille. Mennessään teki Riston kovasti mieli poiketa Molinin taloon hyvästelemään ja kiittelemään Suomaa, mutta ei hän rohjennut, sillä Molinin rouvaa sanottiin kovasti ylpeäksi naiseksi.

Mutta kas! Suoma sattui olemaan avatussa ikkunassa hänen ohi mennessään. Hän nosti lakkiaan huolekkaammin kuin koskaan ennen ja kiitokseksi lähetti Suoma hänelle lämpimän katseen. Yhtään sanaa eivät he vaihtaneet.

Kun Risto pääsi kokouspaikkaan, oli siellä ilo ylimmillään. "Kaikukohon laulu maamme" vyöryi täysinäisenä kadulle ja punssilasit kilisivät vanhempien käsissä. Itse rehtorikin oli saapunut. Koko koulu oli hänelle kuin oma perhe, niin rakas ja mieluisa. Ja kun hän taas laski pois siipiensä suojasta yhden sarjan nuorukaisia, niin teki hän sen samoilla tunteilla kuin jos lähettäisi maailmalle oman poikansa. Hän alkoi pitää puhetta lähteville, hän muistutti heille, kuinka tuo koulu, jossa he olivat saaneet ensimmäisen opillisen kylpynsä, oli kansan perustama ja kuinka heidän suurin velvollisuutensa oli kansan oikeuksien vastaisessa huoltamisessa. Yksilön menestys on kyllä otettava huomioon, mutta kansan kahta enemmän. Uhraavaisuus isänmaalle, rakkaus omaisiin ne ovat saattavat heidät onnellisiin persoonallisiinkin menestyksiin. Risto kiitti puheesta, hyvistä neuvoista ja sitte otti rehtori hyvästit ja poistui.

Lähdön aika tuli. Kulettiin juhlasaatossa Hietatorille, jossa laulettiin "Maamme" ja otettiin lopulliset hyvästit. Risto haki äitinsä, jonka pienosen, mustaverisen muodon saaliin käärittynä hän jo kaukaa huomasi Ja ilmestyi siihen Suomakin. Tahallaan näytti hän pysyttelevän Riston läheisyydessä. Risto heitti hänelle hyvästit ja nyt arvasi äiti, keltä tuo kukkakimppu oli Ristolle tullut. Äidillä oli vielä kaikellaista huomauttamista ja hän silmäsi poikaansa jotain anovalla katseella. Risto sai tavaransa, kohousi kärryihin muutaman toverinsa kanssa, heilautti vielä lakkia hyvästiksi ja kohta oli hänen hevosensa yhtenä siinä matkueessa meneviä, mikä työntyi puolijuoksussa ulos eteläisestä tullista.

Mutta äidillä tultuaan kotiinsa oli melkein paha olla. Pienosessa kyökissään ja kammarissaan saisi hän nyt olla aivan yksin. Hän koetti muistella niitä herkkuja, joita hän oli laittanut Ristolle eväiksi ja joista hän hyvin pienen osan oli jättänyt itselleen. Sitte laittoi hän kahvin tulelle. Juomatta jäi sekin. Rinnassa oli pala, jota ei saanut alas menemään ei herkut, ei kahvit. Hänestä tuntui hellaraudatkin rämisevän nyt niin oudosti ja kun hän tuli kammariin, minkä lattialla lepäili muutamia rikkinäisiä sanomalehtiä, jätteinä Riston lähdöstä, niin painautui hän kyynäspäätänsä vasten ja jäi miettimään. Taisipa siinä silmä käydä kosteaksikin.

IV.

Oli kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun Kalevala ensi kerran ilmestyi kirjan muodossa. Sen johdosta vietettiin Kalevala-juhlia ympäri maan. Ristonkin kotiseudun ylioppilaat panivat semmoisen kansanjuhlan toimeen omalla paikkakunnallaan. Täällä ylhäällä pohjoisessa olivat kansanjuhlat vielä aivan tuntemattomia. Vapaaehtoinen palokunta oli vain tätä ennen pannut toimeen vuosijuhliaan luonnon helmassa suurten olutkorien ja sirkusmaisen ohjelman kanssa. Mutta nämä juhlat olivat tuntuneet kaupungin sivistyneistä raskailta ja raaoilta. Käsityöläinen aines ne väritti ja niiden ohjelma päättyi osaa ottavien humaltumiseen. Sivistynyt yleisö olikin sentähden niistä poissa, vaikkapa siellä aina tavallisesti esiytyikin juhlapuhujana, vaikka tosin hyvin kansanomaisena, kaupungin ainoa valtioneuvos.

Ylioppilaat tahtoivat antaa kansanjuhlalleen toisen muodon. Eivät he suostuneet pitämään sitä edes samalla saarellakaan, millä palokunta oli juonut juhliensa muistoksi. He etsivät uuden paikan, vaikkapa se olikin etäämmällä. Santasaarella oli mainio nurmikko, tasanen kenttä, vereksiä havu- ja lehtipuita ympärillä sekä matka sinne sievää vesitietä. Siellä se oli oikea Kalevalan juhlan viettotanner, häpäisemätön ja neitseellinen. Siellä sopi esi-isien koruton runous isännöidä ja siellä nuori polvi ihmetellä sen ihanuutta.

Juhlapuhujaksi oli valittu Risto, vaikkapa hän olikin vasta ensi kesän ylioppilas. Mutta hän sopi siksi erinomaisesti. Ulkomuoto oli hänellä edullinen, ääni kantava ja tottumusta esiintymään puhujana. Viime aikojen yhtenäinen menestys oli puristanut hänestä aivan kuiviin kaiken entisen kaihomielisyyden. Hän oli mies, joka kulki silmät auki ja korvat hereillä. Hän oli sellainen ensi kesän ylioppilas, jossa ei ole mitään keltanokkaa: varma, leikkiä lasketteleva ja arvosteluissaan osaava oikeaan naulaan.

— Antaapa pojan esiintyä, tuumivat vanhemmat ylioppilaat juhlaa valmistettavassa kokouksessa ja menivät esitteleytymään sinuksi Ristolle.

Risto otti tuon toimen ilolla vastaan. Ei hän pukeutunut frakkiin, sillä se olisi ollut kokonaan ylimyksellistä kansan ja Kalevalan juhlassa. Veti sen sijaan pieksut jalkaansa, varret housujen päälle, suuren tuppivyön puukkoineen uumilleen ja Suomen villaa päälleen vaatteet. Mutta ohimoilleen hän asetti valkoisen ylioppilaslakin, jossa sädehti auringon paisteessa kultainen lyyra. Astuessaan puhujalavalle, sammalilla ja metsäruusuilla köynnöstetylle, herätti hän tällä puvullaan toisissa rajatonta myötätuntoisuutta, mutta toisissa ivahymähdyksiä.

— Taas on Mustaparta konstailemassa, tuumi toverilleen se komea herraspoika, Alvar Antman, sieltä koulun viime luokilta.

— On kuin tervajätkä, ensi karaatin tervajätkä, kun ottaisi pois tuon valkoisen lakkinsa, myönnytteli toinen, joka siinä oli saapuvilla ulkomaisessa urheilupuvussaan, polvihousuissa ja sääryssukissa.

Risto puhui ujostelematta, vapaasti. Kertoi, ett'ei Suomen kansan tarvitse muilta kerjätä oman sivistyksensä perustuksia, sillä sillä on Kalevalansa, Kantelettarensa. Siinäkin on se onnellisempi ja itsenäisempi monia muita maailmassa. Jo kaukaisessa muinaisuudessa, ehkäpä kohta silloin, kun sumuinen kaaos oli selvennyt ihanaksi luomakunnaksi, oli Suomen suvulla oman sivistyksen edellytykset — tässä hän itsekin tiesi laskevansa liikoja, mutta tahtoi silti niin puhua — ja nämä edellytykset ne ovat ikihongikoissa kajahdelleet niinä tunteen ilmauksina, iloina ja suruina, joita me nimitämme Kalevalaksemme, Kantelettareksemme. Suomen sivistyksen juuret ovat vuosituhansien vanhat. Se sivistys, jonka me saimme Ruotsista kristinopin muassa ja joka tässä maassa yksinomaan isännöi ennen Kalevalan ja Kantelettaren tulemista koko sivistyneelle maailmalle ihailtavaksi ja meille suomalaisille siksi kultaiseksi kulmakiveksi, jolla lepäävät nuoren sivistyksemme tanakat nurkkapylväät, ei ollut meidän, vaan muiden. (Kuului nurinaa kuulijajoukosta.) Suomen oman kansallisen sivistyksen tosi historia alkaa vasta Kalevalan ilmestymisestä…

Joukko silkkihattuisia herroja ja naisia, hienoja ja hoikkia, oli jo siirtynyt kentän toiseen laitaan ja sinne parveilu myötään kasvoi.

… Vieraat ja oudot harrastukset pääsivät muutamiksi vuosisadoiksi temmeltämään meidän rakkaassa isänmaassamme ja seottamaan käsityksiä omasta isänmaasta ja omasta kansasta. Se ilma oli paksumpaa kuin tuon tähän näkyvän Pohjanlahden sumu. Mutta nämä usvat karkoitti Kalevala. Alussa tosin vain vähän syrjemmäksi. Mutta se tuuli, joka alkoi yhä voimakkaammin liehtomaan tuosta maailman mainiosta Kalevalasta, on puhaltanut ja yhä puhaltaa aina kauvemmaksi ne, kunnes ne yön pahoina aaveina kaikkoavat pois kuin varjot aurinkoa pakoon. Silloin on Suomen nuorella niemekkeellä selkeä, kirkas, kuultava, kesäinen aamu.

Mutta meiltä vaaditaan tahtoa ja työtä tämän tuulen lietsomiseen Kalevalasta aina voimakkaammaksi, jotta kerran Suomen itsenäiselle, vapaalle kansalle koettaisi satoisa, hedelmärikas kesän korjuuaika. Nyt on jo Suomella ja suomalaisuudella kevyt keväinen ilma, jonka läpi niin kuuluvasti lainehtii suomalaisen ja kansallisen sivistyksen ehtymättömän, eteenpäin rientävän kosken kohina… Samoin kuin itsenäinen yksilö on kunnioitettavin ihmisistä, samoin itsenäinen kansa kansoista —

Siihen suuntaan se puhe juoksi, kunnes lopulta puhujan huulilta ryöpsähti voimakkaaksi eläköön-huudoksi Suomelle. Puhujan kuulijakunta oli harvennut harvenemistaan ja kiitokseksi kuului vain vähälukuisen joukon hartaat käsien paukutukset pitkän aikaa.

Esitettiin Kalevala-laulua entisen ajan tapaan, annettiin kuvaelmia Kalevalasta ja muuta ohjelman täytettä. Nuokin hienot sielut, jotka puheen aikana siirtyivät kentän toiseen laitaan eri ryppääksi, uskalsivat jo tulla keskemmälle juhlatannerta ja seottuivat muihin juhliviin.

Mutta yht'äkkiä tuonne nurmikon yhteen kulmaan rakentui piiri ja siellä ruvettiin tanssimaan. Laulettiin ruotsalaisia piirilauluja ja nuoret rilliniekka-herrat, äskeiset hienot sielut, siellä pyörittelivät neitejä, joiden kesäisten pukujen värien kuumuus huikasi silmiä. Tuo piirijoukko näytti tahtovan pysyä niin rajoitettuna ja erillään muista.

Suomenmieliset ylioppilaat lähettivät sinne pyrkimään muutaman kansan nuorukaisen, mutta sitä ei huolittu piiriin. Silloin kohosivat heleät veret Riston poskille. Suoma seisoi siinä hänen vieressään kansallispuvussaan. Hän oli ollut yksi innokkaimmista taputtamaan käsiään Riston puheelle. Risto tarttui häneen toisella kädellään, toisella kahmasi muuatta pojantorveloa ja alkoi laulamaan suomalaista piirilaulua. Tuossa paikassa oli laaja, suuri piiri käynnissä ja suomalainen laulu peitti kokonaan ruotsalaisen.

Iloja pitäessä oli jo hiostuttu läpimäriksi, niin että ruumis illan tullen vavahteli uupumusta. Mutta silti hypittiin vielä sydän väsyksissä. Jo alkoi laumoittain nuoriakin lähteä pois, sillä olikin jo yö alkamassa.

Höyryaluksella lähtivät Risto ja Suomakin jo kaupunkiin. He olivat jo täydet tutut. Yhteinen seurustelu oli alkanut aina siitä saakka, kun Risto ylioppilaana palasi pääkaupungista. Karsain silmin sitä seurustelua kyllä katseltiin Suoman kotona, mutta molemmat antoivat sen asian olla semmoisenaan.

Kun he pääsivät kaupungin rantaan, erkautuivat he joukosta aivan kahden kesken. Suoma oli pukeutunut yön kolakkuutta vastaan ohueen sadetakkiin, joka kokonaan peitti hänen kauniin kansallispukunsa, mutta sen sijaan esitti hänen vartalonsa kaikessa pehmeässä pyöreydessään.

He eivät vielä menneet suoraan kotiinsa, vaan nousivat kosken parrasta ja kävelivät hiljalleen ruohoista puistoa. Kesäinen auer leijaili lehdikkokankailla tuolla ulompana. Kalojen pyydystäjiä souteli vielä kosken alapuolella, vaikka juuri kirkon kello helähdytti kahtatoista. Kohta perästä löi vartija kolmikulmaan lyhyeen ja kiirehtivästi.

— Sinä Suoma et uskaltaisi lähteä kävelemään nyt yöllä tuota jokiviertä ylös, puhui Risto ja katsoi veitikkasilmällä Suomaa.

— Jopa nyt! Miksi en uskaltaisi?

— Mutta etkö sinä kunnioita isiltä perittyjä hyviä tapoja ja pelkää huhuja?

— Luuletko nyt? Minä nyt uskaltaisin lähteä sinun kanssasi vaikka pimeimpään metsään. Ja vaikka kenen kanssa.

— Oho!

— Minä olen varma itsestäni — ja muistakin.

— Niin sinä sanot. Koetetaanpa, uskallatko!

— Koetetaan vain! Vaikka ei silti nyt, kun minä tulen olleeksi poissa kotoa kohta kaksitoista tuntia.

— Katsos nyt! Jänestyspä kohta tulikin!

— Minulleko? Tule vain!

Ja Suoma hyppäsi lähdön merkiksi muutaman askeleen etemmäksi Riston edelle, joka nauraen seurasi perässä. Mentäessä piti Suoma Ristolle pienen, naisia koskevan siveellisen esitelmän, jossa hän tuli siihen loppupäätökseen, että nainen on yhtä vapaa kulkemaan mielensä mukaan kuin mieskin, jos hän vain luottaa itseensä. Risto huomasikin jo, että tällä tytöllä ovat hermot jotain toista ainetta kuin tavallisilla.

He kävelivät aina ylemmäksi jokivierustaa. Tulivat viimein pieneen kuusikkoon, missä ranta putosi alas jyrkkänä kuin seinä. Siinä oli penkki ja siihen he istahtivat. Risto sytytti paperossin ja siihen he jäivät hetkeksi äänettöminä katsomaan jokea. Se virta kulki mahtavasti kuin vallat ajaen nelipyöräisillä. Ei se puikkelehtanut kuin puronen aina jostain sopivasta kolosta, vaan suoraan ja varmasti suunnitti kulkuaan mereen.

— Menetkö sinä, Risto, syksyllä Helsinkiin?, alotti Suoma puheen.

— Niinhän olisi aikomus.

— Miksi sinä oikein aiot lukea?

— Olen tässä vähän kahdella päällä. Kotiväki tahtoisi, että minun pitäisi ruveta papiksi, mutta minä itse lukisin mielelläni lakitiedettä.

— Lue lakia!

— Niinkö sinäkin ajattelet?, kysäsi Risto nopeasti, silmissä elävä kirkkaus.

— Kuka nyt papiksi?, ja Suoma nauraen katsahti häneen.

— Luuletko, ett'en siksi sopisi?

— En juuri luule sitäkään, mutta —

— Mitä mutta?

— Onhan niitä muita papiksi rupeavia. Elä nyt sinä…!

— En todella minä itse tahtoisikaan, mutta kun muut —.

— Muutko määräävät sinun elämän suuntasi? Risto punastui.

— Ei nyt niinkään. Mutta on niillä muillakin sanomista —.

— Etpä sinä enää muista edes äskeistä puhettasikaan. Itsenäisyydestähän sinä siinä niin erinomaisesti puhuit.

Risto ei vastannut sanaakaan. Tuntui siltä hänestä, että hän oli joutunut alakynteen.

— Ethän sinä pahastune, että minä sekaun asioihisi. Eikähän minulla ole siihen oikeuttakaan, mutta tulin leikin vuoksi vaan kysyneeksi.

— Kyllä sinulla on, Suoma, oikeutta…

Risto siirtyi lähemmäksi tyttöä, joka punastui ja katseli hajamielisesti.

— Lupaatko, Suoma, minulle tämän kätesi?

— En minä tule papin rouvaksi, nauroi Suoma vastaan posket verenhelakkaina.

— No jos et papin, niin muun —.

— Kylläpä minä kerkeän lupautua toiste, sitten kun sinäkin olet jotain.

— Mitä sinä tuolla "jotain" tarkoitat?

— Kyllä sen sinulle vielä selvitän.

— Mutta on minulla kuitenkin toivoa.

— On, vastasi Suoma nauraen.

— Mutta tätä vartenko sinä minua tänne viekottelitkin?

— Juuri tätä.

Suoma silmäsi pieneen kultakelloonsa, rippikoululahjaan.

— Voi et arvaa, kuinka paljon kello on jo.

— Neljä, nauroi Risto.

— Alottaa kahta.

Suoma hypähti kiivaasti ylös ja alkoi mennä rientoaskelin. Risto pysytteli muassa.

— Tämä on jo liikaa, puhui Suoma.

— Taidat saada nuhteita.

— Olisiko kumma, jos saisinkin. Ja saankin —.

— Kyllä minäkin saan olla vielä kontrollin alla tänä iltana, nauroi Risto.

— Kenen?

— Äitini. Ei hän pane koskaan ennen maata senjälkeen kun tulin ylioppilaaksi, ennenkun minä olen tullut kotiin. Arvaathan mitä varten?

Suoma naurahti.

— Hän rakastaa sinua niin paljon.

— Ei kai se valvominen vihasta lähde, myönsi Ristokin.

V.

Tuittuisena palasi Risto vaarin luota. Siellä oli nyt oikein väellä oteltu, miksi mieheksi Risto vasta maailmassa rupeaisi. Lakimieheksi! Lakimieheksi!, oli Risto huudahdellut.

— Mutta minä en anna penniäkään, ell'et ala papiksi lukea, sanoi vaari varmaan ja lujasti kuin olisi lapiolla tyyneesti asettanut viimeisen leivän uuniin ja sitte pistänyt pellin kiinni yhtä tyyneesti ja tasaisesti.

— Minäkö papiksi? En koskaan —!, oli Risto huutanut lähtiessään.

Ja hän tuli vihaisena kotiinsa, viskasi lakkinsa jonnekin syrjään, paneutui pitkälleen sohvalle ja sanoi:

— Äiti! Tuo teidän isänne on lurjus. Minä en tästä lähtien tunnusta häntä enää sukulaisekseni. Hyi! Hän on puistauttava kuin sillit hänen puotinsa tynnyrissä. Hän on —, niin hän on sanalla sanoen lurjus.

— Etköhän nyt silti liiaksi parjaa? Jumala sen tiennee, eiköhän hän liekin oikeassa.

— Äiti! Tekin? Mistä se ukko näitä asioita ymmärtää? Ei niin mistään! Olisi edes päivänkään ollut koulussa.

— Mutta näkee sitä elämässä paljon syrjästäkin.

— Tekin olette niin pelkuri, niin saamarin pelkuri! Enkä minä tahdo vaarilta kopeikkaakaan, en killinkiäkään. Pitäköön markkansa! Ne ovat homeessa ja liekö, tuo niitä rehellisesti ansainnutkaan.

— Mutta millä sinä luet? Ei suinkaan minulla ole antaa.

— Kyllä nerokas mies saapi. Minä puhallan kultaa kouristani, noin kämmenistäni. On maailmassa kultaa, mutta ei niinkään kykyä.

— On sitä, mutta harvoilla sitä on.

— On sitä monella — jokaisella lurjuksella. Ja lurjuksista ei tässä maailmassa ole suinkaan puutetta.

— Minä olen tässä uskonut ja luulotellut, että sinä minut vanhoilla päivilläni elätät. Mutta taitaa kohta saada ruveta epäilemään. Kuka sinua auttaa, kun sinä hylkäät ensimmäisen tarjouksen?

— Äiti näkee aina parhaakseen kajota tuohon elättämiseen. Luuletteko sitten, ett'en vielä pysty elättämään? Kyllä sen teen. Hankin teille patjat haahkan untuvista, jott'ei ota vuoteessa kipeälle raihnautuneessa ruumiissanne. Ja siihen kannan teille pannukakkua ja piirakaisia. Eikö sovi sitte lökötellä, kun poika on herra?

Risto nauroi jäi äidin suukin jo kääntyi hymyyn.

— Kyllä kai sinä puhua osaat, kunhan osaisit muutakin.

— Osaan minä tehdä rahaakin.

— Väärää taitaa tulla.

— Eipä vain. Oikeaa Suomen mynttiä. Sellaista jossa on keisarin kotka. Minä kirjoitan velkakirjoja ja vaihdan ne joillekin hupsuille rahaksi.

— Vai sillä tavalla. Lue, Risto-rakas, sitte papiksi! Minunkin on sitte hauska pastorin äitinä laskea juustoja ja munia, punnita voita ja läskiä, kun sinulle anteja tuodaan. Ja papiksi kun luet, pääset aivan velatta.

— Olisihan se, äiti, mojoa sekin, kun ei olisi ollenkaan sydäntä, vaan suuri vatsa, noin suuri vatsa, niin silloin täyttäisi Limingan rovastin leveän tuolin.

Risto osotti kädellään kyynärän verran ulos vatsastaan. Äiti nauroi vedet silmissä.

— Juopa nyt tässä kahvia, hunsvotti, sitten!

— Te sitä saatte lähteä sinne Helsinkiinkin minulle kahvin keittoon. Lähdettehän?

— Kun olisikin tilaisuutta lähteä, niin sen tekisin mielelläni.

— Myödään tämä pöksä ja muutetaan pääkaupunkilaisiksi! Lähtekää te pitämään sinne ylioppilaita ruokavieraina ja kiskotaan niiltä niin paljon, jotta molemmat elämme kaupantekijäisiksi!

— Eipä minusta ole herroille ruuan laittajaksi.

— Vai ei! Osaattehan te keittää; kahven varsinkin niin erinomaisen.

— Kun en olisi niin vanha, niin lähtisin koettamaan.

— Ei vanhuus haittaa. Ei vanhoja tapeta Helsingissäkään.

— Mutta mitähän sitte, jos lähtisinkin.

Äiti istuutui miettimään käsi poskelle sitä asiaa, taisihan sitte olla Riston parissa, tarkastella hänen elämätään ja varoittaa, jos on syytä. Ehkä sitte vaarikin saisi oikean pitkän nenän.

— Lähdetään vain me kaksi! Käytäisiin sanomassa "muffalle" hyvästit ja valitettaisiin, että on niin paljon rahaa, jotta täytyy lähteä kahden hengen sitä Helsinkiin kuluttamaan, kun täällä ei ole tilaisuutta. Sopisi ehkä ukolle tarjota samalla pientä summaa lainaksi. Mainiota! huudahti Risto lopuksi ja näpsäytti sormeaan.

— Mutta minäpä mietin sitä asiaa.

— Miettikääpä! Milloin saa odottaa päätöstä? Risto seisahti juhlallisesti äidin eteen, joka ei voinut olla nauramatta hänen tempuilleen.

— Näin sitä, äiti, pian keinot keksitään, kun on älyä tuolla!

Risto naputti osottaen sormellaan otsaansa.

* * * * *

Äiti oli päättänyt seurata Riston neuvoa. Varsinkin mielistyi hän tuumaan sentähden, että saisi heti alussa olla Riston kintereillä siellä suuressa pääkaupungissa. Ukko oli häntä viime aikoina niin paljon pelotellut Riston tähden, että hän oli aivan tuskautunut päästämään yksinään Ristoa Helsinkiin. Eihän sitä kehtaisi enää elääkään, jos tuosta pojasta roivaaja tulisi ja saamaton epatto, tuosta, jota niin ainoilla penneillään on koettanut viedä eteenpäin koulussa ja vielä ensi alussa naapurin akkojen pilkatessa. Olisipa niillä sitte tilaisuutta soittaa suutaan ja hivoa hampaitaan hänen kustannuksellaan, jos Ristostakin tulisi sellainen kuin Kaikkosen Konstusta. Ja olisihan se tukalaa kuin lienteästi oman lihansa kärventäminen istua pitkä talvi ilman Ristoa yksinään ja aina olla murheissaan sentähden, kun se on poissa silmistä. Eikä sitte Risto olisi laskemassa sukkeluuksiaan, nauramassa ja laulamassa! Ei muuta kuin syys- ja talvipimeässä aina silmien edessä tuo rannan äkkisyvyys, jonka päällä väikkyy Riston isän haamu ja joka talvellakaan ei tahdo jäähän sulkeutua. Hyi! Sehän olisi hänelle yksinäisyydessään alituinen kyynelten silmäke, mistä lakkaamatta uhoisi murheen usvaa hänen sieluunsa. Teki hyvää jo ajatellakin, että pääsee Riston mukaan sinne ihmisten seuraan, nukkumaan yönsä lähellä oman poikansa sänkyä.

Risto oli tehnyt velkakirjan ja kulki sen kanssa kaupungin herroissa. Muutamat katselivat kultasankasten silmälasiensa takaa ihmetellen häntä, että hän tuollaisissa asioissa kulkee heidän luonaan: Ikäänkuin he olisivat velkapäitä jokaista auttamaan. Muuan ruotsikko-pohatta huomautti jo Ristolle, että sellainen mies, joka pitää niin itsenäisiä puheita suomalaisesta sivistyksestä kuin Risto siellä Kalevalan juhlassa, kai häpeäisikin ottaa lainaa häneltä.

Se pisto otti kipeälle. Mutta Risto purasi hammasta, lähti hyvästiä heittämättä ja iski rämisten oven kiinni.

— Huonon kasvatuksen merkki, arveli, pohatta vihaisena.

Risto meni entisten opettajiensa luo. Ne olisivat auttaneet, mutta eivät voineet. Suuret perheet — paljon ennestään takuita — hirveitä maksuja tätä nykyä, ja lopuksi makeita sanoja. Risto kiitteli, kosteli, kumarteli ja pyysi anteeksi.

Tästä ympärikulustaan ei Risto puhunut sanaakaan äidilleen, joka par'aikaa oli talonkauppojen hieromisessa ja oli sitä mieltä, ettei Risto tarvitsisikaan nyt ensi hädäksi hakea velkaa. Risto oli taas niissä ajatuksissa, ett'ei hän enää Helsingissä kuluta penniäkään äidiltään, vaan suorittaa hänelle asunnostaankin ja ruuastaan kuin vieras ikään. Hän aikoi lähteä vielä toiselle kiertokululle.

Parin viikon takaa sonnusti hän itsensä uudelleen. Hän meni muutaman vanhan merikapteenin luo, jota isä ennen merellä oli palvellut jonkun vuoden. Ei se ollut mikään pohatta, vaan kuitenkin omistaan elävä. Hän otti koko asian kevyeltä kannalta, kirjoitti empimättä nimensä viidensadan markan velkakirjan alle ja tarjosi vielä rommia Ristolle. Meri-ilma lehahti niin tuorekkaana ja raittiina tuosta miehestä, se pudotteli suustaan sanoja tulvimalla ja oli iloinen kuin käki. Se käsitti elämän laajalta, ei takertunut pikkumaisuuksiin eikä valitellut asioitaan. Koko miehen ympäristö virvotti Ristoa kuin suolanen merituuli ja sen huomasi, että tuo mies oli tinkinyt elämässään paljon suurempien pulmien kanssa kuin yhden viidensadan markan takuun. Lähtiessä toivotti hän onnea Ristolle, käski tulla vastakin tarpeessa eikä ujoilla köyhyyttään.

Siinäpä oli mallimies! Tuollaisia se Atlantin aalto muovailee, täysiä, kokonaisia luonteita, joista ei irvistele vastaan joka puolelta pikkumaisuus, mietti Risto pois tullessaan.

Tässähän oli muuan rikas poikamies, kauppias, joka oli ollut hänen kumminsa. Sillähän kerrotaan olevan satoja tuhansia, mitähän jos koettaisi saada toiseksi takaajaksi.

Risto puikahti sisälle konttoriin. Siellä se ukko istuskeli kalotti päässä ja tohvelit jaloissaan. Yksinään souti keinutuolissa. Huoneessa oli pehmeä hämärä ja hiostavan raskas ilma. Ikkunan verho oli alhaalla suojaamassa päivän kilolta. Väsyneesti visersi kanarialintu häkissään heikkoja liverryksiä. Täällä oli tuohon äskeiseen verraten kuin lastiruumassa, jossa ilma on huonoa ja päivän valo niukkaa. Ukko oli jo elämän pilalle potkaisema rahjus ja kanarialintu vankilassaan äänensä pilalle soittanut. Ukko kaipasi terveyttä, mutta lintu viileää metsää.

Risto kumarteli. Ukko tähtäsi häntä. Sitte otti hän pois silmälasinsa, kohousi ylös tuolistaan ja tuli oikein likeltä katsomaan kuin kädestään. Ristoa mieli naurattamaan kohtaus. Hän ihmetteli ukkoa ja kanarialintua.

— Kuka sinä o'ot? sai ukko viimein kysyneeksi.

— O'onpa häntä muuan ylioppilas.

— Jassoo studentti. Täällä on tuolia. Minä vanha mies en osaa olla kohtelias nuorille… —

Ukko koetti saada kasvoihinsa nauruntapaista.

— Ja tupakkaa on tuolla pulpetilla.

— Kiitoksia.

Risto paneutui taloksi ja veteli haikuja. — Vai olette te Mustaparran poika.

— Olen.

— Mustaparta oli kelpo merimies.

— Herra patruuni suo anteeksi, mutta minä pyytäisin vähän avustusta —, alotteli Risto.

Ukko pysähtyi kuin säikäyksen lyömänä kävelystään. Ei ollut sitte kuulevinaan, vaan jatkoi kävelyään. Risto mietti mennä huutamaan hänelle korvaan, että rupeaako se herra patruuni takuuseen.

Ukko käveli. Risto oli vaiti ja mietti uutta alkua. Ukko toi juomapöydältä pallean vesikarahvin ja sanoi Ristolle:

— Menisitkö hakemaan vettä tähän?

— Mistä? kysyi Risto ehdottomasti.

— Sieltä jostain kartanolta.

Risto lähti. Ehkä tuo sitte rupeaa takuuseen, kun näkee, että hän on nöyrä. Risto meni kyökkiin, iski karahvin vanhan palveluspiian nenän eteen ja tuumi, että patruuni tarvitsee vettä. Piika toimitti Ristoa laskemaan kartanolta vesitynnyristä.

— Mutta, hyvät ihmiset, enhän minä ole teidän palvelijanne.

— Ka, minä en huomannutkaan.

Piika juoksi laskemaan vettä. Vei sen sitte sisälle patruunille. Risto seurasi perässä ihmetellen huoneiden vanhaa rakennusmallia ja niiden viimevuosisataista sisustamista.

Kohta jäivät taas kahden patruuni ja Risto. Ukko maisteli vettä, valitti sitä kylmäksi ja taas imasi.

— Minulla on aikomus lähteä syksyllä Helsinkiin jatkamaan lukujani ja minä pyydän patruunia toiseksi takaajaksi viiden sadan markan summalle, puhui Risto palavissaan, sillä huoneessa oli niin tuskauttavan kuuma.

Jo kuuli ukko. Mutta lähti taas kävelemään. Harppaili moneen kertaan lattian kuin kuumilla hiilillä ja tuumi sitte kärsimättömästi:

— Ei se passaa.

— Miks'ei?

— Ei se passaa. Minä olen jo niin vanha, ett'ei minun nimeni kelpaa pankkiin.

— Patruuni antaa sitte puhdasta rahaa.

— Ei minulla ole kuin viisi markkaa. Patruuni näytti kukkaroaan Ristolle.

— Kyllä patruunin nimi kelpaa. Sopiihan koettaa.

— Ei se passaa. Kuka on toinen takuumies?

— Kapteeni Hanka.

— Ei se passaa.

Ukko lähti taas kävelemään. Kääntyi sitte Ristoon päin ja sanoi:

— Ei se passaa.

— Hyvästi sitte.

Risto lähti. Hän pääsi ulos vähän matkaa katuristiä, kun patruuni avasi ikkunansa ja huusi takaisin. Risto meni, oli hyvillään, että jo heltyi.

— Kuinka suuri summa oli?

— Viisi sataa.

— Ei se passaa.

— Hyvästi sitte toistamiseen!

— Mutta kuule!

— Kyllä.

— Sata markkaa minä voisin sinulle taata.

— Miksikä minä sillä tulen?

— Mutta jos kapteeni Hanka kirjoittaa minulle kahden sadan propri-takauksen, niin minä annan sen sinulle pariksi vuodeksi lainaan.

— Ei se passaa, sanoi nyt vuorostaan Ristokin ja läksi.

Risto oli jo tullut ukosta siihen vakuutukseen, että se on ensi luokan saituri. Istui vain kultainsa päällä ja lämmitteli siinä itseään kanarialintuparan laulaessa itsensä näännyksiin hänen huvikseen. Saisi rosvo hangessa mokomaa kävelyttää paljain jaloin jonakuna hyvin, hyvin kylmänä pakkasyönä, jotta oppisi tietämään hänkin, mimmoinen on hätä-huuto, nöyrä avunpyyntö lähimmäiseltään.

Olihan se jo yksi takaaja, mutta mistä sieppaa hän toisen. Hän meni takaisin Hangalle ja kertoi hänelle koko jutun. Kapteeni nauroi ukolla vesissä silmät ja tuumi:

— Paraalta se herra Mustaparta kävikin pyytämässä.

— En todella tiedä, mitä minä teen, päivitteli Risto.

— Jaa — se on tosi, sanoi kapteenikin vakavasti.

Hän seisoi ikkunassaan, helisti avaimia taskussaan ja katsoi ajattelevasti ulos kadulle.

— Jos herra Mustaparta jättää sen velkakirjan tänne, niin minä koetan hankkia toisen takuumiehen. Täytyyhän nuorukaista auttaa, joka par'aikaa purjehtii kovimmassa Atlantissa. Ehkäpä ne tulevat pasaadi-tuulet vielä teillekin.

— Herra kapteeni on liian hyvä, suoraan sanoen, minulle.

— Mustaparta, isänne, oli kelpo mies. Tuleeko pojasta samallainen? Syytä on toivoa, kun annetaan hänelle tilaisuutta tulla sellaiseksi. Mutta murtumaton teidän pitää olla kuin tammilaivan kuve. Elämä on väliin kovaakin…

Risto jätti velkakirjan ja lähti. Tultuaan kotiinsa ei hän taaskaan puhunut äidilleen mitään. Kahden päivän takaa saisi hän kapteenilta lopullisen vastauksen.

Äiti oli jo myönyt talonsa. Hänelle jäi ylitse lähes tuhat markkaa, kun hän suoritti pois velkansa. Sillä hän nyt mietti alkaa uuden elantonsa Helsingissä. Liiat irtaimetkin hän möi.

"Muffa" ei ollut pitänyt äidin aikeesta yhtään. Oli sättinyt Riston siellä kotonaan pahanpäiväiseksi ja vakuutellut äidille, että turmiotasi kohden nyt menet Mutta äiti oli pannut korvansa tukkoon hänen puheilleen. Hänellä oli oikein hyvä mieli, kun nyt pääsi Riston kanssa yhdessä lähtemään.

Muutamana päivänä tuli Risto kotiin ja ihmetteli, että hän on löytänyt kummasti suuren rahasumman. Samassa painoi hän pöydälle äidin nenän eteen viiden sadan markan setelin.

— Onko tämä raha vai onko tämä jonkinlainen liinapakan merkki? Minä en sitä oikein ymmärrä, mutta rahaksi luulen, puhui hän naama totisena.

— Tämähän on, hyvä Risto, viiden sadan markan seteli!

— Siksi minäkin sitä katselin.

— No, hyvä isä, mistä sinä tuon löysit. Kopeutitko kadulta vai mistä?

— Kai se on suurempien herrain rahoja.

— Pitää ilmoittaa siitä sanomalehdessä.

— Elkää!

— Aiotko salata? Hyi sinua!

— Omiksi tarpeikseni murennan sen.

— Et se soi murennakaan! Äiti jo kiivastui.

— Murennanpa tietenkin! Katsokaa, äiti, miten minä puhalsin rahoja kämmenistäni!

— Mutta löysitkö sinä tuon sitte?

— En tiedä muuta, mutta helposti se lähti. En olisi koskaan uskonut, että rahoja saa niin helposti, aivan vaivatta ja noin vain niin sanoakseni ilmaiseksi.

— Ota sinusta taas selvä! Mistä se on tuo raha?

— Se on, äiti, pankista. Mutta keittäkääpä nyt sitä teidän mainiota kahvianne, kun löydettiin näin suuri rahakin!

— En keitä ennen mitään kuin saan tietää, mistä se tuo raha on.

Risto sytytti paperossin, paneutui sohvalle nojalleen ja tuumi vakavasti savun sekaan:

— Se on, äiti, minun ensimmäinen velkani. Minä tässä kävin vaihtamassa velkakirjalla. Takaajat ovat Hangan ja Björkqvistin kapteenit.

— Ja uskoivat?

— Vielä tuota kysytte!

— Mutta eihän sinun olisi tarvinnut nyt vielä ottaa velkaa?

— Omasta takaa on aikomus tästä puoleen elää.

— Etkä minulle puhunut mitään. Taisit pelätä, ett'et saakaan.

— Oho! Se ei koskaan johtunut mieleenikään. Mietin vain, otanko viisi tuhatta vai viisi sataa, keksi Risto leveästi.

Äidille oli mieluista kuulla ja nähdä Riston puuhia. Osottihan tuo oikeaa miehen kuntoa, yritteliästä mieltä.

Syyslukukauden alussa matkusti Risto äitineen Helsinkiin, hän itse lukemaan lakitiedettä, mutta äiti pitämään täyshoitolaisia. Taas sai hän lähtiessä Suomalta kukkakimpun, mutta ei mitään muuta, vaikkapa hän olikin koettanut tinkiä tytöltä ikuista rakkauden valaa itselleen.

VI.

Helsingissä vuokrasi Mustaparran leski itselleen kolme huonetta ja kyökin muutaman laitakadun varrella, huoneiden vuokrat kun olivat keskemmällä kaupunkia kovin kalliit. Katu loppui siinä pian suureen kivilouhokseen. Näköala huoneista oli pimeä ja iloton. Työkansan olutpuoteja ja ruokakauppoja oli läheisyydessä, joista ympäristöön levisi oma hajunsa ja ilmaan oma raskautensa. Talo missä hän asui, oli suuri puutalo, joka sisälsi noin kolmekymmentä huonetta. Ihmisiä siinä oli kaikellaisia, mutta paraasta päästä sellaisia puoliherramaisia käsityöläisiä, joiden puvuissa, niin pääkaupungin mallisia kuin olivatkin, loinen elukka ei ollut tapaamaton olento. He lemusivat omaa kotoista löyhkäänsä ja puhuivat paksuja tyhmyyksiä, mutta aina muistaen herrasarvonsa muka.

Väliin soi koko kartano riidasta ja torasta, huudoista ja kirouksista, kun eukkojen kesken oli syntynyt kina lapsistaan. Niitä olikin kokonainen armeija kartanossa, paljasjalkaisia, kuluneissa koristelluissa ketineissä, naamat liassa ja suut täynnä huutoa tai rumia sanoja. Se oli hirveää mellakkaa silloin, toinen ei kuullut toistaan, sähistiin vain vihasta punaisina, karjuttiin, poljettiin jalkaa ja syljettiin ikäänkuin he olisivat tahtoneet syödä toisensa. Ja silloin muuttuivat rouvattelemiset kamalimmaksi herjaukseksi ja muistettiin toistensa pahimmatkin synnit.

Riston äiti kuunteli rintojaan painellen tätä elämää. Mutta hänet sekotettiin joukkoon, kun oli ensi alussa joskus heidän kanssaan muutaman sanan vaihtanut. Lopulta näki hän paraaksi olla heille mykkä kuin kivi.

Heidän talonsa omisti eräs leski, joka miehensä kuoltua oli lisännyt maailmaa parilla uudella tulokkaalla. Se oli pulska ja lihava ihminen, verevä ja väkevä, joi olutta ja kulki erinomaisen koreassa puvussa. Oikein hakemalla etsi hän miesten seuraa, eikä niitä puuttunutkaan: nuoria kisälliä taskussa punssipullo, merimiehiä sievässä humalassa, lakki takaraivalla, ja elähtäneitä leskimiehiä huulilla tehty hymy. Ja aina oli leski rahan puutteessa. Riston äidiltäkin oli hän kerjennyt noplia hyvän summan edeltäpäin ja välillä oli olemassa kova vuoden vuokrasopimus, ett'ei päässyt hän pois muuttamaan, vaikka olisi sitä sydämmestään halunnut opittuaan tuntemaan talon tavat, sillä kaiken hyvän lisäksi asui vielä talossa muutamia sellaisia naisia, joiden luo issikat öisin toivat vieraita.

Äiti oli sanomalehdissä ilmoitellut itselleen ruokavieraita, ylioppilaita, jotka ovat vaatimattomia, mutta tahtovat puhtaan asunnon. Tulihan niitä katsomaan, moittivat huoneita pimeiksi, seutua ikäväksi ja menivät tiehensä. Tuli toisia, tinkivät maksusta ja tekivät samoin. Viimein sai hän neljä papiksi lukevaa, jotka tinkivät niin vähään, ettei hän voittaisi mitään, mutta pelosta, ettei hän saisi ketään, otti hän kuitenkin heidät. Saisihan edes huoneille vuokran. Ne asuivat puoli kuukautta, kauhistuivat kartanon elämää ja muuttivat pois. Pois olisi muuttanut Riston äitikin, mutta sitä tekemästä esti vuoden hyyrysopimus. Viimein sai Risto houkutelluksi pari omaa ylioppilastoveriaan heille asumaan. Äiti tiesi ne köyhiksi eikä hänen hellä sydämmensä sallinut ottaa niiltä enempää kuin että juuri tuli omilleen. Ne olivat vielä varattomampia kuin Risto. Kuinka hän sitte…?

Parikin huonetta jäi asukkaitta. Niiden tyhjyys pelotti äitiä, kun hän ajatteli, että aivan hukkaan menee kallis hyyry. Hän ilmoitti taas sanomalehdissä: konttoristeille tai muille siivoille nuorille herroille. Sydän ahdistuksessa odotti hän uusia vuokralaisia. Kohta tulikin muuan nuori mies. Hän puhui huonosti Suomen kieltä, sanoi olevansa insinööri ja teki varsin vaativia huomautuksia huoneista ja niiden sisustuksesta. Kysyi, onko ilmanvaihdostorvia, ovatko lattiat kylmät ja kuinka monenlaista lajia on päivällisessä. Äiti koetti selittää, kaunistellakin, vaikka olikin varma, ettei noin suuri herra tulisi hänen luokseen asumaan eikä hän osaisi sitä majoittaa. Mies oli hyvin arvosteleva, sanoi maksavansa vähän enemmänkin, kunhan hän saa kelpo hoidon ja puhalteli huoneet täyteen sikaarin savua. Sitte hän lähti. Ensi näkemältä näytti insinööri Punkt, jonka hän sanoi nimensä olevan, hienolta herralta äidistä, sillä hänen pukunsa oli muotikas ja koko hänen olentonsa käskevän ylimyksellistä. Eikä äiti uskonut, että hän tulisi uudeksi asukkaaksi, vaikka hän lähtiessään lupasikin ottaa yhden kammarin ja tulla tavaroineen huomenna. Mieliksi hän lie vain sen sanonut, mietti äiti.

Mutta seuraavana päivänä hän tuli ja talottui. Äiti ihmetellen katseli hänen tavaroitaan, joita oli pienonen, höyläämätön laatikko, jollaisessa lasitehtaat lähettävät tuotteensa maailmalle, tyhjä sikaarilaatikko ja muutamia poria, meisseleitä ja pistimiä siinä.

Sillä aikaa kun äiti oli valmistelemassa kahvia uudelle tulokkaalle, kerkesi tämä asettaa koko ammattinsa ikkunalle: pari suurta mustaa pulloa, joissa oli jotain hapon seotusta, niissä nauhoilla ympäröittyjä metallilankoja, jotain sähkön valmistamiskommervenkkiä, muutamia posliinisia telefooninastoja, pari sähkösoittokelloa ja telefoonin kuulostin. Ja ikkunaan oli tuota pikaa liisteröitynä valkonen paperikaistale seuraavalla kirjoituksella: "Telefonmekanikern ingeniören Agis Punkt uppsätter och reparerar alla slags elektriska apparater. Stort lager af elektriska varor."

Ja kun Mustaparran leski toi kahvea, tuumi herra insinööri osottaen laitoksiaan:

— Eikö se otta kaunis ulos?

Äiti oli valkonen ja punanen, tuskin pysyi tarjotin hänen kädessään ja kun hän pääsi kyökkiinsä, päästi hän ilmoille kaikella jännityksellä tukahduttamansa naurun, jotta seinät järisivät. Ihmetellen hän kertoi miehestä Ristolle hänen tultua luennolta. Risto otti hiivoja asiaksi, meni esitteleimään hänelle ja palasi kohta sydänalaansa naurusta pidellen.

Kyllä nyt olemme saaneet oikein sankari Agiksen asukkaaksemme, nauroi Risto äidille palattuaan kyökkiin mahtavassa honotuksessa, jonka äärimmäiset ääniaallot heikkona hyminänä kuuluivat herra Agiksenkin huoneeseen, joka paraikaa galvanoi — kuten hän Ristolle sanoi.

Mutta herra Agis oli hyvin mieltynyt asuntoonsa, haki taskuistaan jotain paperossin päätä ja asettui sitä sitte tyytyväisenä imemään. Nyt alkoi hän asettaa kaappiin vaatteitaan tuosta omituisesta lautalaatikosta ja syventyi hetkeksi niiden kehnoutta tutkimaan. Mutta murheen hän ei antanut rasittaa mieltänsä, vaan vihelsi iloista marssia ja asteli huoneen lattiaa kuin onnellisin olento maailmassa.

— Jasso pöytä olla valmis! sanoi hän iloisesti äidin kutsumukseen ruoalle ja astui saliin aterioimaan yhdessä Riston ja hänen tovereittensa kanssa. Risto esitteli herra insinööri Agis Punktin tovereilleen, jotka katselivat miestä arvonannolla, sillä hänen ulkomuotonsa oli sievä ja päällä oleva puku soma. Sen lisäksi oli käytöksessä kaunis pyöreys ja hänen tapansa syödä ylimyksellinen. Herra Agis oli käytöksellään pannut nuo talonpoikaisylioppilaat ujoilemaan itseään, mutta Risto tuskin voi olla nauramatta muistaessaan hänen purkkejaan ja yli olkansa hän kohteli herra Agista. Kun sitte päivällisen jälkeen Risto kertoi tovereilleen sen ympäristön, jossa tämä hieno sielu majaili, niin nauroivat he yhdessä, mille herra Agis varmaan olisi suuttunut. Itseään häntä ei enää nähty sinä päivänä. Oli vain varoittanut äitiä, ettei hänen tavaroihinsa saataisi koskea, sillä ne olivat hengenvaarallisia ja kuolema voisi olla seurauksena.

Sitten oli hän mennyt ulos. Ja kun äiti seuraavana aamuna meni viemään kahvia hänelle, tapasi hän matot lattialla kummallisesti läjässä, yhden vaatekappaleen siellä ja toisen täällä, itse herra Agiksen poksahtelemassa syvintä unta sängyssään ja tyhjän pullon sängyn vieressä. Äiti ymmärsi jo, kummoinen on hänen uusi asujamensa.

Mitään kauppaystäviä ei herra Agiksella näkynyt. Risto niitä odotteli hartaimmalla halulla ja käski äidinkin osottaa hänellekin, jos hän sattuisi huomaamaan. Mutta ei tullut ketään. Päivillä herra Agis jotain viilaili huoneessaan, mutta yöt hän oli melkein aina poissa. "Karhuja" hänen luonaan kävi ja renttumaisia herrasmiehiä. Äiti odotti maksoa huoneesta ja ruoasta puoli toista kuukautta, ennenkun meni velkomaan. Herra Agis ei ollut muistanutkaan, että on jo kulunut kuukausi. Hän lupasi viikon takaa maksaa, söi ja joi rentona vain.

Sitte muutamana päivänä tuli hänen luokseen hirveän äkäisenä eräs kaupungin räätäleistä. Ja hänen käyntinsä päättyi siihen, että hän vei mennessään herra Agikselta päältä hänen uuden muodikkaan pukunsa. Nyt otti äitikin hänet lujemmalle. Mutta sitte eräänä iltana hän lähti ulos eikä enää palannut. Sinne hän oli jättänyt huoneeseensa purkkinsakin isännättömiksi ja tuon melankoolisen lautalaatikon. Risto työnsi suutuksissaan purkit ja muut resut lautalaatikkoon, niin hengenvaarallisia kuin ne olivatkin, otti ikkunasta siihen liisteröidyn paperin ja painoi sen liistereineen ilmoituksineen laatikon kylkeen ja muutamana pimeänä iltana kuletti laatikon asiaankuuluvilla tiedonannoilla poliisikammariin. Sinne se jäi, mutta miehestä ei kuulunut sen enempää kuin että hän oli muutaman överstin poika ja ollut ennen teknillisen koulun oppilaana, mutta että kotonsa oli hänet hyljännyt.

Silloin saivat huoneet taas olla tyhjinä. Koko ympäristö kidutti äitiä päivä päivältä. Hän olisi jo mielellään lähtenyt pois koko kaupungista, mutta vuoden vuokrasopimus pidätti. Outo hän oli kaupungissa, ei tuntenut sen oloja ja tapoja ja sentähden hän ei voinut menestyä.

Vielä sai äiti asukkaikseen toisia: konttoristeja, virkaheittoja ja palkattomia, jotka syötyään aikansa näkivät paraaksi jättää maksamatta. Lopullinen tieto, minkä hän useastakin kuuli sitte, oli se, että nyt ovat jättäneet kaupungin. Äiti istahti silloin itkemään, mutta Risto puri hammastaan.

Seuraavan kesän loppupuolella oli mennyt sekä äidin säästö tuhat että Riston viisisataa markkaa. Eläneet he nyt olivat melkein vuoden pääkaupungissa ja Risto saanut hyvän alun luvuissaan. Mutta kun he sitte molemmat tulivat kohti pohjoista kotiaan, oli heidän käsityksensä Helsingin ruokavieraista kokonaan vastakkainen kuin heidän sinne mennessään.

"Muffa" veret laihoilla poskillaan pauhasi, että niinhän hän oli ennustanutkin. Mutta ei uskottu häntä, mentiin vain sinne.

— Joko nyt oot päässyt tuon pojan tuumien perille?, ärhenteli hän äidille.

Taloonsa hän otti heidät asumaan, sillä äiti saisi alkaa pitää huolta kaupasta. Ja mihinkäpä se Ristokaan meni. Hänet otti vaari luokseen asumaan melkein samoilla tunteilla kuin pelkuri ottaa verimadon ikeniinsä. Ensi viikkona ei hän puhunut mitään Ristolle, katseli häntä ilkeästi syrjäkareittain ja koetti pysytellä loitolla hänestä. Äidin asema oli talossa kuin hienosen lastun kahden järeän myllykiven välissä.

Salaa ukolta koetti hän taivuttaa Ristoa kääntymään papin uralle, niin ukko leppyisi ja antaisi rahojakin. Risto ei kieltänyt, ei myöntänyt, kulki hajamielisenä päivät pitkät, eikä hänkään etsinyt ukon seuraa.

Itsekseen hän mietti papiksi rupeamista. Mielikuvituksessaan puki hän itsensä mustaan, polviin ulottuvaan papin takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin. Niin — pianhan tuon puvun voisi hankkia itselleen: pian papillisen opinarvon. Mutta, entäs papin sydämmen? Mistä sellaisen mielen hän saisi, että itse täydellä vakaumuksella uskoisi ja voisi muita saattaa uskomaan yliluonnollisia. Se ei ollut luettavissa, ei ostettavissa. Se oli lahja niille, joilla se oli, jostain hänelle tuntemattomasta maailmasta. Leivän tähden alkaa lukea papiksi, häntä kauhistutti.

Oli ollut aika, jolloin hän oli ollut jyrkkä jumalankieltäjäkin. Se oli tuossa koulun viime luokilla, jolloin lapsuuden viimeiset ja vitkaimmat jätteet olivat hänestä irtautuneet. Umpeen oli painunut viimeinenkin hatara jäännös uskonnollisuuden läpitunkemasta lapsuudesta, jolloin äiti oli opettanut häntä rukoilemaan. Ja miten palavasti hän oli rukoillut Jumalalta isää eloon, kun vainaja tönkkänä ruumiina nostettiin jäävedestä horneaan huoneeseen ja häntä koetettiin henkiin virvoittaa! Hän oli itkenyt ja vapissut ja rukoillut. Ja miten hän lapsena oli rakastanut Jumalaa persoonallisella rakkaudella, koonnut hänelle erityistä joululahjaakin, minkä hän sitte jouluna kirkkoon mennessään oli pannut "säästölaatikkoon köyhille" kirjakaupan puodin oven kupeessa!

Näitä hän nyt muisteli ja koetti kasvattaa sydämmeensä uuden uskonnollisen elämän itua. Mutta noita lapsuuden yleviä uskonnollisia tunnelmia ei hän enää saanut kodittumaan sieluunsa. Niitä ei voinut tekemällä tehdä. Kyllä hän voi erityisellä nautinnolla lukea "Vuorisaarnan" ja "Jeesuksen hyvästijätön opetuslapsilleen", mutta vain sentähden, että niissä oli niin paljon runollista lämpöä. Kun äiti joka ilta vuodetta hänelle valmistaessaan sanoi "Jeesus siunaa", kuulosti se Ristosta joltain taikasanalta, jota tuskin äiti itsekään ajatteli. "Muffan" jumalisuus ei ollut elävää, siitä oli Risto olevinaan varma.

Kaiken tuon tähden se lämmin uskonnollinen tunnelma-elämä, jossa hän väliin lapsena oli oikein uimalla uinut, ei enää palannut häneen. Se tuntui paenneen ijäksi pois samaten kuin se ihana satumaailmakin, jossa hän lapsena oli elänyt hiiloksen hohteessa ikäistensä parissa. Elämä oli varistanut sen niinkuin uskonnollisuudenkin.

Lopulta turvautui Risto hiljaiseen yksinäisyyteen. Hän viihtyi luonnossa ja koetti sen monemmoisissa ihanuuksissa oppia tuntemaan Jumalaa, sillä omissa teoissaanhan pitäisi Luojan välittömämmin ilmestyä. Hän käveli kauvan yksinään etäällä meren hiedikkorannalla, kuuli aaltojen kohinan korvissaan, tunsi niiden vilvottavaa koskettelua hiestyneissä jaloissaan ja katseli ihastellen laineiden yhtäjaksoista johdonmukaisuutta. Hän hautautui metsän synkkään syliin, tarkasteli eri puulajien kaavamaista samankaltaisuutta, vertaili lintujen lauluja ja miten samoilla marjoilla oli samallainen maku. Hän lepäili etäisten ahojen kukkaisilla rinteillä, tutki niiden kasvistoa ja uuvutti itsensä niiden tuoreeseen tuoksuun. Miksi kaikki oli noin kuin se oli, siihen luonnontieteet tiesivät hänelle vastata. Jumalaa ei hän niiden takaa löytänyt.

Muutamana suviyönä pakeni hän kalmiston rauhaan rukoilemaan isän haudalle. Tämä hauta oli äidin lempipaikka ja joka kesän alussa hän sitä laittoi, istutti siihen kukkasia, kävi niitä kastelemassa usein ja hoiti niitä yhtä huolella kuin monikymmenvuotista mustaa juhlapukuaan. Kirkkomaan tyyni rauha vallitsi kaikkialla, jokainen hautakivi kertoi kuolemasta. Haudoilla kasvavat kukat vain tuoksuivat nuoruutta ja elämää.

Risto istahti syvissä mietteissä isän haudan luona olevalle penkille. Hänen päällään oli musta puku ja kasvoilla vakava väsymys. Hän istui siinä kauvan, sillä mikään ei häntä herättänyt mietteistään. Ja siinä hän rukoili, että Jumala todella ilmoittaisi itsensä hänelle. Sanoja ei ollut paljon, mutta ne olivat syviä ja ne putoilivat vitkaan hiljaisina hänen huuliltaan. Yö ne kuuli, mutta ei Jumala. Mitään vastausta rukoukseensa ei Risto tuntunut saavan. Ei se häntä virkistänyt. Toiveissaan oli hän nytkin pettynyt.

Kuitenkin tahdottiin häntä rupeamaan papiksi, sen olemassaolon julistajaksi, jota hän ei itsekään tuntenut eikä päässyt tuntemaan parhaimmallakaan tahdolla. Äitikin niin tahtoi. Mutta Risto antoi sen hänelle anteeksi. Ja lopputuumailuissaan tuli hän siihen päätökseen, että hän on papiksi liian intohimoinenkin ja kiihkoilija. Häneltä puuttuu peräti se jumalallinen tyyneys, mikä oli pääominaisuus hänelle, joka asetti myrskyn ja rajuilmat. Kylmä maallinen laki se häntä taltuttaa ja asianajajan toimessa saa hän tyhjentää kaiken väittelytaitonsa. Hän aikoi seurata omia taipumuksiaan.

VII.

Suoman isä, konttorinhoitaja Molin, oli päättänyt siirtyä perheineen Amerikkaan. Hänen asemansa oli käynyt ikäväksi kotimaassa ja Amerikkaa oli hän aina pitänyt mielikuvituksessaan sinä toivojen maana, missä ei ole mikään liian rohkeaa. Siellä on tilaisuutta yritteleväisyydelle ja siellä on luonto auliimpi palkitsemaan työntekijää. Tuolla Lännen suurilla ruohomailla uskoi hän onnensa kukan istuttavansa pehmosempaan multaan, jossa se on puhkova uusia silmuja ja syöttävä juuriinsa uuden elämän voiman. Hän aikoi ryhtyä Amerikassa maanviljelykseen, ruveta farmariksi. Köllerin palveluksesta oli hän joutunut pois vanhan Köllerin kuoltua. Vielä lisäksi oli hänen nimensä joutunut ilkeiden huhujen esineeksi. Ihmisillä oli paljon puhumista hänestä ja asiata katseltiin puolelta jos toiseltakin.

Hänen poikansa olivat huonosti onnistuneet koulussa ja olivat nyt apteekkipalveluksessa. Siinä toimessa saisivat ne edullisia paikkoja Amerikassa. Suoma oli käynyt kotikaupungissaan naisten käsityökoulun ja siellä saadulla taidollaan uskoi hänkin Amerikassa jotain ansaitsevansa. Kaikilla heillä oli toivoja ja uusia harrastuksia. He olivat koettaneet niitä oikein tekemällä tehdä, sillä ihmisten kylmä pilkka oli heitä viime aikoina ympäröinyt.

Noita huhuja oli kuullut Ristokin, mutta ei hän niitä uskonut tai paremmin sanoen ei tahtonut niitä uskoa. Suomaa ei hän ollut tavannut hyvään aikaan ja siitä hän epäili kyllä perheessä jotain erinomaista tapahtuneen. Köllerin palveluksesta tiesi hän Molinin olevan poissa, mutta uskoi hänen itsensä eronneen, nuori Köller kun yleensä oli tunnettu kelvottomaksi mieheksi.

Mutta muutamana iltana sai Risto kirjeen Suomalta, jossa hän pyysi Ristoa tulemaan määrätyllä ajalla kaupungin ulkopuistoon hyvästeille, sillä hän seuraavana päivänä lähtisi — Amerikkaan. Risto hämmästyi. Hän kulki huoneessaan, mietti ja kulki odottaessaan määrättyä aikaa. Kirje oli aivan lyhyt; ei se selittänyt mitään. Pitäisikö heidän erota —? Sekin vielä lisäksi tulla kuorman päälle hänelle!

Tuumailuissaan sai Risto lopulliseksi päätökseksi sen, että hän esiintyy reippaana ja huoletonna. Sellaisesta käytöksestä Suoma kuitenkin pitää ja tämä ilta voi olla aivan ratkaiseva heidän suhteessaan. Risto oli jo tullut siihen elämänkokemukseen, että naiset varsinkin, sellaisella parhaiten voitetaan. Ja kun vain jaksaa esiintyä sellaisena, niin se on parasta, mitä voi elämässä omaksi onnekseen tehdä.

Huolekkaana, mutta silti iloisuutta teeskennellen meni Risto kaupungin ulkopuistoon. Hän tapasi siellä heidän lempipaikallaan Suoman nyyhkimässä nenäliinaansa syrjäisellä penkillä. Suoma ei vielä häntä huomannut. Hän jäi pehkon siimekseen. Ja piilopaikastaan katseli hän Suomaa kuin näyttelijätärtä teaatterilavalla jonkun suuren murhenäytelmän jännittävimmässä kohtauksessa: sydän kovasti lyöden ja hengitys ahdistuneena kohtauksen välittömästä vaikutuksesta. Hän voi hyvin tarkastella Suomaa, joka oli puettuna mustaan vaatteukseen. Suoman silmissä helmeili kirkkaita kyyneleitä ja niiden tummissa terissä oli itkun verho. Rinta, täyteläinen ja pyöreä, eli ja hän nojasi väsyneesti selkäänsä penkin nojaa vasten. Leningin korkea kaulus esitti silti hartiat vielä voimakkaampina ja suupielten päättävät viivat veti itku kaksinkertaisiksi! Otsatukka oli huolella käherretty ja pitkä palmikko lepäsi etupuolelle heitettynä leveällä silkkinauhalla solmittuna helmassa. Hänen varjonsa kuvastui auringon paisteessa kokonaisena hiedikkoon ja se oli kuin tumma piirros jostain sadun prinsessasta, joka on eksynyt korpeen peikkojen pariin ja nyt itkee huolensa yksinäiselle metsälle.

Suoma katsoi kelloaan. Hän kohousi hopusti ylös, oikasi pukuaan, laittoi hattuaan ja kuivasi huolella kasvonsa. Veti sitte pari syvää henkäystä keuhkoihinsa tuoretta ilmaa ja lähti kävelemään.

Samassa kohosi Risto piilopaikastaan. Suoma kovissa ajatuksissaan säikähti häntä, mutta tyyntyi pian, naurahti ja sanoi:

— Sinä olet nähnyt kaikki, nähnyt minun heikkoudessani?

— Onko se pahoin?

— Ei silti. Mutta itse asiassa minä vihaan kyyneleitä.

— Et usko, Suoma, miten kaunis sinä olit tuossa surressasi!

— Tahdotko tulla tänne vielä istumaan? Tämä paikka on niin yksinäinen ja hiljainen ja puiden ympäröimä. Ei kai tuolla puistossakaan ole ketään kävelijöitä.

— Ei ole.

— Tule tänne sitte!

He istuivat. Risto tarttui Suomaa kädestä ja kysyi häneltä tähdäten silmästä silmään:

— Miksi sinä itkit?

— Se on salaisuus.

— Itkitkö itsesi tähden?

— En.

— Muiden?

— Äitini tähden. Minä rakastan häntä niin sanomattomasti, mutta isääni —.

— Minä tiedän, Suoma.

— Ei hänkään ole syyllinen, mutta heikko ja pelkuri. Pakenee ennemmin kuin asettuu avoimin kasvoin rehelliseen taisteluun. Mutta tämä on perhesalaisuus.

— Ja sinä seuraat häntä myös tuonne Atlantin taakse?

— Seuraan äitinikin vuoksi. Ja haluan minä itsekin päästä näkemään maailmaa, kiitämään yli suuren meren oloihin, jotka eivät ole niin pieniä kuin täällä.

— Jätät kaikki — minutkin?

— Niin.

— Minäkin olen ollut kovissa mietteissä seurata äitini pyyntöä ja ruveta papiksi.

— Niinkö? Sinäkin olet heikko!

— Mutta tahdothan sinäkin noudattaa äitisi mieltä.

— Minä voin sen tehdä ilman erityistä uhrausta.

— Mutta eikö rakkaus äitiin kyllä kannata uhrauksia?

— Kyllä, jos se on oikea. Mutta äitikin voi erehtyä.

— Sinä et tahtoisi minun rupeamaan papiksi.

— Eihän minulla ole oikeutta määrätä, miksi sinun pitää ruveta. Puhun vain yleisiä ajatuksia. Jos minun äitini tahtoisi viedä minut vastoin tahtoani vaimoksi jollekin pohatalle tuonne suureen länteen, niin silloin en seuraisi. Ymmärrätkö?

— Sinä olet ajatellut tuota asiaa paljon?

— Tietysti kun on elämänsä risteyksessä.

— Niin minäkin olen päättänyt, että minä en rupea papiksi. Minä en tunne Jumalaa…

— Vai niin.

— Kerran sinä lupasit antaa minulle rakkautesi, jos minä olen "jotain". En ymmärrä, mitä tuolla tarkoitit.

— Sitä että jos sinä olet itsenäinen. Alku on sinulla ollut hyvä. Sinä olet seurannut taipumustasi tähän asti, mutta —

— Ja seuraan vastakin.

— No sitte sinä olet "jotain".

— Ymmärrän. Saanko pyytää —?

Risto silmäsi innostuneena Suoman alasluotuihin silmiin.

— Saat, jos et rupea papiksi, vastasi Suoma hiljaan. Raivokas ilo valtasi Riston. Hän yritti vetämään Suomaa syliinsä, mutta tämä hypähti ylös ja sanoi vakavasti:

— Et sinä ole mikään sulhanen! Hyi sinua!

— Sinä nyt vasta olet ihmeellinen! Enkö minä ole mikään sulhanen, kun juuri lupauduit minulle?

— Et. Sinä olet vasta ehdokas. Jos täytät ne ehdot, mitkä minä olen sinulle pannut, niin sitte, — mutta ei muuten. Minusta ei pidä koskaan tulla papin rouvaa.

— Istu nyt kuitenkin tähän!

— Ehdolla, että annat minun olla rauhassa.

— Minä istun kyynärän päähän. Suoma naurahti ja istui.

— Me eroamme pitkäksi aikaa, alkoi Risto.

— Vuosiksi. Mutta sittepä voimmekin kypsyä.

— Sinä otat tämän lähdön aivan kylmältä kannalta.

— Kylmältä? Voi, elä sano niin!

— Itkitkö sinä äsken sentähden?

— Sen ja muun. Tämä sydän, vaikka se on tytön sydän, on oikea huolien pesä.

— Mitäs tyhjää. Ei siellä ole muuta kuin jähmeitä tunteita.

— Niinkö? Suoma kiivastui.

— Mistä sinulla olisi niitä huolia niin?

— Siitä että näkee ympärillään vain heikkoutta ja että kaikki menee alaspäin, luisuu luisumistaan, kunnes tulee — perikato.

— Elä nyt puhu noin syvästi! Et sinä ymmärrä, mitä sinä puhut.

Suoma teki ylpeän liikkeen, mutta oli vaiti.

— Sinusta tulisi, Suoma, mainio opettajatar, sellainen pienten lasten tukistelija. Sinä otat kaikki asiat niin sanoakseni periaatteen kannalta ja sinussa on jotain tehtyä ankaruutta, mikä muistuttaa koulumamsellia. Etkö otakin? En uskalla tarjota sinulle leivoksiakaan.

— Niitä minä en haluakaan. Minulla on kyllä leivoksia pureksittavina, mutta ne ovat toisellaisia paloja.

— Sinä puhut niin salaperäisesti. Kuinka sinä noin?

— Luuletko, ettei minulla voi olla salaisuuksia ja taisteluja, suurempia kuin sinulla?

— Enpä minä sitä oikein usko. Mistä niitä sinulla? Sanot isäsi olevan viattoman ja itsekin haluavasi Amerikkaan suurempiin oloihin. Miksi sitte suret?

— Voi et sinä tiedä, Risto, kummoista se voi olla elämä minullekin!

— Sielläkö Amerikassa? Menet sinne kauniisti suurella, pulskalla laivalla, jossa on kaksi savupiippua ja neljä mastoa. Pääset aivan onnellisesti valtameren poikki. Isäsi ostaa viljavan maatilan Amerikan lakeuksilla. Sinä siellä kuljeskelet lehtoloissa ja kun tulee surullinen mieli, niin muistelet minua —.

— Huh! Oletko sinä noin itserakas?

— Kuinka sitte? Kai sinä minua siellä muistelet?

— Pitääkö sinun siitä tässä oikein itse kehua? Minä muistelen ennen kaikkea sitä, että onkohan sinussa sanasi pitäjää.

— Voitko epäillä, ett'en minä olisi mies? Minä vannon —.

— Voi niitä on elämässä sellaisia pyöryttäviä hetkiä, jolloin koko olemus tuntuu raunioituvan! Lieneekö sinusta, Risto, koettelemusten mieheksi, lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka ei sorru olevien olojen taistelussa? Voi elä mitään rupea vannomaan! Pyri, koe vain olla se, mikä tahdot, ja vakuuta sitä itsellesi, mutta elä muille! Silloin sinä olet se Risto, joksi minä olen sinua kuvitellut, silloin sinä ansaitset sen naisen rakkauden, joka sinun tähtesi sallii koko oman perheensä ja kotinsa joutuvan parjattavaksi. Kuule, Risto! Ole luja! Taistele, voita! Minä seuraan aina sinun elämäsi pyrintöjä tuolla Atlantin toisella puolella niin lämpimästi, niin myötätuntoisesti, niin osaa-ottavasti —.

Kuuma kyynel vierähti Suoman poskelle ja hänen äänensä sortui. Mutta pian oli hän voittanut mielenliikutuksensa ja jatkoi:

— Kun minä tein päätöstäni, viimeistä ja lujaa, niin muisto sinusta silloin puhujana siellä Kalevalan juhlassa sai minut tekemään sen sellaisen kuin tein ja josta nyt tämä kaikki on seurausta. Päätöstä punnitessani minä itkin katkerasti, häpesin sitä itsekin, mutta kyyneleet vuotivat vastoin tahtoani. Yöni olivat unettomia ja päivät kuluivat kuin kynttilä ristituuleisessa eteisessä. Milloin kärventi rintaa toiselta puolelta, milloin toiselta. Mutta nyt minä olen lujasti todistanut, että minä rakastan sinua, Risto, enimmän kaikkea maailmassa. Näytä, että sinä olet sen ansainnut!

— Sinä puhut kuin yksinäsi! Enhän minä sinua yhtään ymmärrä. Kenelle sinä olet todistanut?

— Omalle itselleni!

— Mutta missä taistelussa ja missä asiassa sinä olet päätöksen tehnyt?

— Kauppaneuvos Köllerillä on isäni ollut jo toista kymmentä vuotta konttoripäällikkönä.

— Tiedänhän minä sen.

— Tunnet myös nuoren Köllerin?

— Tunnen. Hieno naama, mutta huonot tavat.

— Kun vanha kauppaneuvos kuoli vuosi takaperin, uskoi hän poikansa erityisesti isäni huostaan. Sitäpaitsi antoi hän isälle kahden kesken muutamia lahjoja, arvopapereita ja joitakin kalleuksia kiitokseksi uskollisesta palveluksesta. Näitä ei silti mainittu testamentissa. Nyt on nuori Köller suuttunut isään, pannut hänet pois palveluksesta ja on levittänyt huhua, että isä on nuo arvopaperit ja kalleudet varastanut kauppaneuvoksen sairastaessa talosta. Muutamana päivänä lähetti isäni ne kaikki takaisin Kölleriin.

— Häpeä sellaista lurjusta! Olen minä hänestä kuullut —

— Hän pääsi suuttumaan isään siitä, että minä en ruvennut hänelle vaimoksi. Kyllä isä ja äiti puhuivat minulle siihen suuntaan, että minä menisin hänen kanssaan naimisiin, mutta minua inhotti koko mies. Viime talvena tuli hän kerran meille, näki minut ja oli sitte alituinen vieras. Hän lähetti lahjoja, kävi hakemassa ajelemaan ja konsertteihin minua, mutta minä pysyin kylmänä. Ja lopullisen vastauksen sai hän kieltävän. Siitä hänen ylpeytensä meni niin yli äyräiden, että pani isän pois ja levitti kaikki valeet. Muuan rouva, joka hänelle tyttöään kauppaa, on ollut hänelle tässä salainen kiihottaja. Nyt onkin hän kihloissa sen tytön kanssa. Mutta meidät on häväisty, meitä on haukuttu, pilkattu. Minä olisin voinut tämän kaiken torjua, mutta minä kieltäydyin, sillä minä rakastin sinua, ja viime päätöstä tehdessäni johtui mieleeni erityisesti sinun puheesi Kalevalan juhlassa, kuinka sinä olit rohkea ja miehevä. Nyt äiti itkee tuota häpeää ja minun käy häntä kovasti sääliksi. Ei hän silti suinkaan soimaa minua. Tulihan se tuo koko tapaus vain pahana sattumana. Isä tahtoo paeta Amerikkaan, ei rupea julkiseen vastarintaan, sillä hän kunnioittaa Köllerin nimeä eikä hänellä ole riittäviä todistuksia. Mutta miksei hän rupea? Hän on liian heikko.

— Oletko sinä todella tehnyt noin suuria uhrauksia minun halvan, köyhän, vähäpätöisen ylioppilaan tähden?

Ristolle tulivat vedet silmiin.

— Olen. Minä olen aina uskonut sinua jalommaksi muita.

— Mutta, kallis Suoma, en minä ole tuollaista ansainnut. Olisit ottanut rikkaan pohatan, pelastanut omaisesi ja elänyt lengosti kuin ylimys ainakin. En minä ole ansainnut tuollaista rakkautta. —

— Tähän asti olet sen tehnyt. Mutta miten käynee vastedes. Sentähden en minä rupea papin rouvaksi, että vanhin sisareni on ollut kihloissa muutaman papin kanssa ja saatuaan häneltä rukkaset surrut itsensä mielipuoleksi. Hän on ollut jo Lapinlahden sairashuoneessa kuusi vuotta ja on parantumaton hullu.

— Sehän on hirveää!

— Sentähden en minä suosi pappeja enkä tahdo heistä kuulla puhuttavankaan. Kun olemme lupautuneet tässä toisillemme, niin olen sinulle kaikki kertonut. Me lähdemme Amerikkaan aivan varattomina. Isä aikoo siellä ostaa maatilan, mutta hänellä on vähän rahoja. Meillä on ollut niin suuri perhe. Mutta pääasia on, että me pääsemme täältä pois, kun kerran isä ei rupea repimään alas Köllerin nimeä. Minullakin tulee tuolla uudessa kotimaassa kova työnteko, mutta olenhan minä nuori ja voimakas. Ja siellä teen minä työtä kahta suuremmalla halulla kuin täällä, jos sen merkitystä ei kuitenkaan tahdottaisi ymmärtää.

— Huomenna sinä lähdet?

— Huomenna laivalla. Mutta elä tule minua saattamaan. Elä ainakaan tee sitä julkisesti, sillä se on eduksi meidän liitollemme. Antaa sen hiljaisuudessa kypsyä, antaa sen olla salaisuus, josta ei tiedä muut kuin me kaksi.

— Minä olen vakuutettu, että sinä, joka olet täällä kestänyt moisia otteluja minun tähteni, olet minulle siellä Amerikassakin uskollinen. Kirjeissä saadaan puhua. Minä tulen huomenna heiluttamaan sinulle nenäliinallani viimeistä hyvästiä jostain syrjästä, mitä ei kukaan huomaa, lausui Risto.

— Niin. Ja nyt, Risto, hyvästi. Emme saa lähteä yhdessä pois täältä. Se voisi herättää huomiota.

Heidän hyvästinsä oli näennäisesti kylmä. Lyhyt, mutta luja käden puristus ja silmät kyynelettöminä — niin he erosivat. Suoma lähti, mutta Risto jäi puistoon. Tuomen tertun olivat he antaneet toisilleen viimeiseksi lahjaksi.

Kun Suoma oli kadonnut näkyvistä puiden taa, valtasivat Riston ristipäiset tunteet. Toiselta puolelta hurmasi häntä rajattomasti ja häneen iski kiihkeä ajatus juosta perästä, temmata Suoma raivokkaaseen syleilyyn ja suudelmien seasta huutaa hänelle: "Elä mene, jää tänne! Minä kannan sinut korkeimmankin vuoren, kovimmankin kosken yli, kunhan vaan olemme yhdessä! Elkäämme erotko, vaan yhdessä rakentakaamme rakkautemme tulevaisuuden maja! Meidän rakkaudellemme ei ole mikään mahdotonta! Ei mikään! Ei mikään!" Ja hänestä tuntui, että sitä se oli Suoma häneltä odottanutkin, tuollaista rajatonta antaumista lemmelle, kaikki-luottavalle ja kaikki-voittavalle lemmelle. Mutta hän oli nahjus, ei ymmärtänyt tulevaisuuttaan eikä tytön mielialoja…

Mutta samalla hän muisti, miten tiukasti tyttö oli kieltänyt häneltä ensimmäisenkin suudelman ja tuo lemmen raivo, joka oli hyökynä kuohahtanut hänen päälleen, väsähti. Jännitys hänestä laukesi ja hänen mielensä herpautui. Hän tunsi nyt kaipuuta, hellää ja vienoa. Hänen mielensä kävi suruisaksi ja hän lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin mihin Suoma oli mennyt. Ja kaipuu suureni, suureni, se jäyti hänen sydäntään ja painui alas hänen jäseniinsä. Se ikäänkuin laskeutui ympärillä olevaan luontoonkin, väritti kaikki ja sitä huokui kaikkialta. Kaipuusta haapa tuossa värisi, kaipuusta lauloi koski kupeella ja iltakaste, joka helmeili ruohistossa, kyynelöi kaipuuta…

Ja huomenna olisi Suoma jo menossa pois… pois…

Tällaisia tunnelmia seurasivat taas uudet, voimakkaammat. Siten hän voi näyttää Suomalle lempensä lujuuden ja päästä toiveittensa perille, että hän syöksyy suin päin työhön ja puuhaan, lukee yöt päivät, suorittaa tutkinnot ja sitte naipi hänet. Sieltä Amerikasta hän hänet noutaa, se paluu on oleva yhtenäistä naurua ja laulua, sillä silloin on kaikki saavutettu…

Nyt häntä ei mikään murra, eivät rautaiset siteet, eivät teräksiset kahleet. Hän panee liikkeeseen kaiken tarmonsa, kaiken tahtonsa, jokaisen veripisaransa, jokaisen hermosäikeensä, kaikki luomaan toiveiden suurta tulevaisuutta.

VIII.

Kapteeni Hanka oli kuollut. Riston oli hankittava toinen takaaja tuohon viime kesänä tekemäänsä viiden sadan markan velkaan. "Muffa" taas heittäytyi puhumattomaksi, sillä hän pelkäsi, että Risto häntä pyytäisi. Mutta Risto kylmästi sivuutti hänet. Hän meni entisen rehtorinsa luo, puhui hänelle asiansa ja niin oli hän autettu.

Mutta nyt oli ruvettava puuhaamaan uutta velkaa. Äidilleenkin oli hän kieltäytynyt jyrkästi rupeamasta papiksi. Jos hän sen tekisi, niin tekisi hän samalla henkisen itsemurhan, oli hän sanonut. Ja ei suinkaan äitikään sitä häneltä tahdo.

Nyt turvausi Risto noihin merimiehiin siellä niemekkeellä, jossa vanha koti oli ollut. Hän kävi kysymässä lainaa pankista ja sieltä luvattiin, kun on vain kelvolliset takuumiehet: Olihan niillä pienet talot noilla merimiehillä ja omistaan olivat eläviä. Mutta pankki vaati niitä kymmenen takuuseen, ennenkun antoi tuhannen markan lainaa. Tosissaan piirsivät merimiehet velkakirjaan puumerkkinsä ja varoittelivat kymmeneen kertaan Ristoa säännöllisten korkojen maksamisesta. Risto marssitti kymmenen takaajaansa pankkiin, jätti velkakirjan ja sai tuhat markkaa.

"Muffa" jäi vähän nolona katsomaan häntä, kun hän heti suoriutui pääkaupunkiin. Yksin sinne nyt Risto meni.

* * * * *

Juna työntyi kohti pääkaupungin asemaa. Se toi tullessaan Ristoakin tuolta etäisestä maaseutukaupungista. Rauhallisena meni hän väkivirran muassa asemahuoneeseen, painui sieltä issikkaan ja katosi pian valkolakkineen pääkaupungin hämärään syysiltaan. Hotelliin hän ajoi, tilasi huoneen, jätti käsistään kantamuksensa ja lähti ulos. Siinä kävellessään mietti hän, että hänen pitää saada siisti ja hiljainen asunto, ikkuna mieluummin kartanolle päin. Mutta sen täytyy olla kodikkaan, että siellä hyvin viihtyy eikä mieli yhtään pala hupipaikkoihin, sillä pitää olla varovainen. Seuran takia rupeaa hän asumaan jonkun toisen kanssa. Kovin tulee ikäväksi olla paljon kotona yksinään. Mutta hänen huonekumppaninsa tulee olla siivon ja säädyllisen. Risto mietti entisiä koulutovereitaan, asetteli niitä ajatuksissaan riveihin ja tarkasteli kiireestä kantapäähän.

Mutta tuossahan menee mies, joka sopii huonekumppaliksi. Se oli Sakke Auma, puhdasverinen teoloogi ja kotikaupungin kaikkien hurskasten naisten suosikki. Oli saarnannut jo siellä kirkossa viime kesänä pari kertaa. Se ei välittänyt ilomielisestä maailmasta, eikä se Sakesta. Tuon miehen kanssa olisi turvallista. Hän kiiruhti askeleitaan puolijuoksuun miehen perään, joka mennä viiletti kuin kaupungin lähetti. Sakke oli varaton ja ulkomuodostaan hyvin vähän huolta pitävä nuori mies.

Viimein sai Risto hänet kiinni hengästyneenä ja veret poskilla. Hän veti hänet istumaan viereensä esplanaadipenkille. Siinä kuhisi hämärässä, millä ei kuitenkaan ollut pimentävää voimaa, väkeä monellaista läpi puiston.

— Vai olet jo sinäkin täällä? tuumi Sakke.

— Olenhan minä.

— Mutta minulla ei ole aikaa tässä olla. Enkä minä pidä muutenkaan istumisesta esplanaadipenkeillä näin hämäröissä.

— Et sinä nyt tässä pahene. Minulla on sinulle vähän asiaa.

— Sano sitte heti!

— Missä sinä asut?

Sakke ei puhunut ensin mitään, mutta sitte tuumi:

— Olen päättänyt sitä olla näin lukukauden alussa ilmoittamatta, kun sen voi salassakin pitää. Käyvät juoksemassa ja mankumassa nimeä osakunnan rahastoon. Niistä on tuskallista päästä erilleen. Mitä sinä minun asuntoni tiedolla teet?

— Aivoin tässä pyrkiä sinun kanssasi yhdessä asumaan.

— Sinäkö? Elä nyt!

— Etkö ota?

— Et sinä pääse.

— Et ota?

— Ei se ole minun vallassani. Minä asun "himmelissä".

— Eivät kai ne ole aivan hupaisia asuntoja, kun niin ylhäällä ovat — onhan siellä jo ikuinen talvi, nauroi Risto.

— Ei — paremminkin ikuinen kesä. Sinne kokoontuvat kaiken maailman höyryt.

— Sinä et siis suosi asuntoasi?

— Mutta hyvä se on ilmaiseksi.

— Se on sen rikkaan pohatan kivitalon viidennessä kerroksessa?

— Niin.

— Ruvetaan asumaan yhdessä! Ei se tule kalliiksi! ehdotteli Risto.

— Mitenhän olisi? Olisihan hauskempaa kuin olisi vapaa, kunnon asunto.

— Niin minäkin arvelen. Huomenna me hankimme asunnon.

Taidan suostua. Eihän sitä ruokaa saa tuollakaan ilmaiseksi. Ja on se niin poikkipuoleista.

— Suostuthan sinä?

— Suostun. Hankitaanpa vain yhdessä!

Sakke oli Ristoa vanhempi ylioppilas. He saivat hiljaisen asunnon laitapuolella kaupunkia. Ja nyt alettiin uuttera elämä kirjain ääressä. Kummallakin oli oma ikkunansa ja oma pöytänsä. Ainoa maallisten nautintojen tuoksu oli huoneessa vain alati leijaileva paksu savu, niin merkitsevä ja ominainen huoneessaan pysyvien ylioppilaiden asunnossa. Uutterasti käytiin luennoilla, mutta harvoin osakunnan kokouksissa. Ristokin oli sitä mieltä, ett'ei hänellä ole aikaa ruveta tuolla osakunnassa jahkailemaan poikamaisuuksia, sillä sellaisiahan ne kiistat siellä paraasta päästä olivat. Ja hänellä, jolla jo oli morsian ja kynsin hampain taisteltava tulevaisuutensa eteen, ei ollut haluakaan antautua kaikemmoisten pikkumaisuuksien ritariksi. Näin hän koetti itselleen tehdä esteitä pysyäkseen kirjain ääressä, mutta silloin harvoin, kun osakunnassa oli jotain tärkeämpää, oli hän siellä nuorista ylioppilaista ensimmäisiä.

Yksitoikkoiselta alkoi ajan pitkään tuntua Ristosta tämä olo. Tuntui kuin hengityskin kävisi vain omaan poveen, ei sen edemmäksi, tuntui kuin tahallaan tuhlaisi hän nuoruutensa iloiset mielialat ikävään yksitoikkoisuuteen. Hänen vilkas mielensä ei voinut olla tyytyväinen näissä oloissa. Kun olisi täällä edes äiti tai Suoma! Niin — Suoma! Häntä muistaessa pehmeni Riston mieli tunnelmiin, suloisiin haaveisiin, mutta ne kohta karkotti Sakke häneltä löyhyyttämällä suuresta piipustaan hänet savupilven keskelle, jotta kurkkua karvasteli.

Varsinainen ja ainoa nautinto tässä kovassa työssä oli Ristolla haaveksiminen. Kun hän oli sytyttänyt paperossin ja heittäynyt vähän levähtämään keinutuoliin ja hän oli huoneessa yksin, antautui hän kokonaan haaveiden valtaan. Hän ikäänkuin nukkui haaveihinsa tuossa keinutuolissa, mikä hiljalleen väsyi liikkeessään yhteen kohti. Yhden voimakkaan mielikuvan toisensa perästä vieritteli sieluun kuvitusvoima. Milloin hän nuorena sulhasmiehenä ihaili Suoman kanssa valtameren kuutamoa suuren Atlantilaivan peräkannelta, milloin istui hän omassa sievässä ja maukkaassa kodissaan pehmosella salin sohvalla varjostetun lampun valossa ja kuunteli, miten äiti viereisessä huoneessa opetti hänen — heidän — esikoistaan puhumaan. Suoma nauroi — hän nauroi — äiti nauroi — kaikki he nauroivat. Ja häntä ympäröi kodin rauha ja sulo ja omaistensa rakkaus. Äiti ei ainoastaan rakastanut Suomaa, mutta kunnioitti häntä. Ja molemmat he olivat niin sanomattoman onnelliset. Tuon onnen hän oli luonut, entinen Risto-nulikka, joka paljasjalkaisena meni lyseoon pyrkimään…

Toisinaan kuvitteli hän olevansa oikeudessa puolustamassa turvatonta syytettyä. Asia oli sekava ja hämärä. Hän pani liikkeelle kaiken puhekykynsä ja syvän oppinsa. Ja hän pelasti syytetyn, jota jokainen oli epäillyt ja josta sanomalehdet olivat kertoneet pitkiä rikoshistorioita…

Niinkuin väsynyt peltomies saa uusia voimia unesta ja ravitsevasta illallisesta seuraavan pitkän päivän uuvuttavaan työhön, niin sitä imi Ristokin näistä mielikuvistaan. Haaveksittuaan alkoi hän uudelleen kahta lujemmin lukemaan ja usein luki itsensä niin uuvuksiin, että nukkui vaatteet päällä tuolilleen pöydän ääreen.

IX.

Oli joulun aatto. Sakke oli matkustanut pois, mutta Risto ei ollut lähtenyt, sillä matka oli kovin pitkä, talvi kylmä ja loma-aikaa oli siksikin vähäisen. Ja eipä siellä vaarin läheisyydessä kotona ollut niin erin hauska. Hyvin hän oli käyttänyt lukukautensa, ollut kovassa puuhassa ja ahkeruudessa, jotta mieli nyt oikein kaipaamalla kaipasi jotain virvoitusta ja iloa, sillä tuo syystalvi oli ollut niin kovin yksitoikkoinen taival.

Nytkin hän istui asunnossaan. Kirja oli nenän edessä, mutta silmät eivät siihen katsoneet. Ne haaveksien tähtäsivät kartanolla muutamaa miestä, joka siellä laittoi jalkaa joulukuuseen. Se oli tuuhea, pitkä kuusi, talven vihannoiva kasvi Pohjolan lumisilta kankailta. Se asetettaisiin illalla valaistuun saliin, lapsia, kiharatukkaisia poikia ja tyttöjä, tanssisi kuin pienet enkelit sen ympärillä. Se olisi koristettu monenvärisillä paperileikkauksilla, vahakynttilöitä palaisi sen oksilla, joista kuultelisi makeiset ja punervat omenat. Vanhemmat ihmiset sitä kauvempaa ihaileisivat teetä juodessaan ja kuullessaan lasten helläsointuista laulua, mikä kertoisi Bethlehemin tähdestä ja äsken syntyneestä Vapahtajalapsesta. He olivat kaikki iloisia, onnellisia: heillä oli joulu.

Mutta hänellä olisi ikävä. Ei ystäviä, ei toveria, ei joulukuusta, ei niin mitään. Hänen emäntänsä oli vain vanhapiika, yksinäinen ja iloton. Ja ehkä sekin menee jonnekin jouluaattoa viettämään jonkun toisen samallaisen yksinäisen tuttavansa luo. Silloin hän jää yksin, niin yksin koko rakennukseen, sillä tuokin joulukuusi kuului saman kartanon toisen rakennuksen väelle. Kaamea tyhjyyden tunne laskeusi Riston sieluun. Tulisiko todella hänen jouluaattonsa ikävämmäksi kuin kuritushuoneen vangin? Olisiko se arkipäiväisempi kuin harmain arkipäivä. Siltä se tuntui. Siksi se uhkasi tulla.

Outo ajatus ryöstäysi väkisten Riston mieleen. Jos ostaisi viiniä ja viettäisi sen ääressä hetkensä. Tekisi se ne lyhyemmiksi ja tarjoaisi nautintoa ikävässä. Tukkisi se surumieliset tunteet ja huuhtelisi se pois mielen karvaat mietteet. Koko lukukauden hän oli paastonnut huvituksista kuin vesileipäläinen ja antanut rauhassa ilojen vyöryä mahtavissa kuohuissa jalkainsa ohitse maistamatta niistä niin pisaratakaan. Mitä hän paastosi ja mitä kiusasi itseään kieltäymyksillä kovemmin kuin munkki? Mikä oikeus oli muilla nauttia elämästä? Miksi se häneltä olisi paremmin kielletty kuin muilta? Ehkä hän itse kiusasikin vain itseään luulotteluilla ja turhilla puhtauden intohimoilla? Eivätkö nautinnot ole pantu maailmaan ilahduttamaan murheellista mieltä ja hävittämään surulta sen kalvavimman kivun? Ikävyyttä ne on luotu poistamaan ja yksinäisyydelle seuraa luomaan. Nauti siis sinä elämän suloista erotettu sielu sen, mitä voit; juo väkevimmässä viinassa kaikkien yksinäisten kuohuton malja!

"Nauti, nauti nuorena; sydän jähtyy vanhana!"

Joulun hämärä alkoi laskeutua maan päälle; talvinen varjoisa iltahämy oli tulossa. Emäntänsä toi hänelle iltapäiväkahvia ja tuumi samalla, että hän laittaa illallisen valmiiksi saliin, jotta Risto saa syödä, milloin haluaa. Itse hän menee sukulaistensa luokse viettämään jouluaattoa.

Eikö hän ollut arvannut oikein? Hänkin menisi sukulaistensa luo. Niillä on sukulaiset ja tuttavat; niillä on seuraa ja ystäviä. Hän on vain yksin seuraton ja lemmetön.

Risto sivalsi palttoon selkäänsä, potkasi kalossit jalkaansa. Suoraa päätä oli hän menossa läheiseen viinipuotiin. Vastaan tuli ihmisiä, kaikki joulutouhussa paketteja käsissä ja muita kantamuksia. Ne antavat ja saavat joululahjoja. Hän antaa ja saa itselleen pullon hyvää Espanjan viiniä.

Ristoa nauratti tuo ajatuksensa. Tehtyään puodissa ostoksensa viillätti hän takaisin ja asetti saaliinsa kauniisti loukkoon odottamaan illan tuloa. Kun rikkaiden ja onnellisten ensimmäiset joululahjat lenteleisivät, niin silloin pistäisi hän poskeensa ensimmäiset pikarit. Hän tahtoi pilkata tätä elämää, joka toisille on niin antelijas ja toisille pahin saituri. Miksi esim. hänen piti syntyä köyhässä kodissa, miks'ei jossain hyvin arvokkaassa perheessä kaikkien hellimänä ja hoivaamana?

Kun kello lähenteli seitsemää, avasi Risto viininsä. Hän sytytti kynttilät pöydällä palamaan ja asetti vielä lampun niiden keskelle valaisemaan. Pitäisi olla häikäisevää ja iloisaa kuten suurissa juhlissa. Hän imasi lasillisen voimakasta. Espanjan mehua. Sytytti sitte hyvälle tuoksuvan sikarin. Nakkausi keinutuoliin keinumaan ja koetti oikein tekemällä tehdä hauskaa. Hän taas maistoi ja juoma alkoi jo tehdä tuntuvan kiertokulkunsa ruumiissa: se uuvutti ja virkisti samalla kertaa. Se lamasi lihaksia, mutta kiihotti hermoja. Ja hän hyräili:

"Niin paljon, niin paljon on riemuja maan; ken hullu siis huolista huolisikaan!"

Mutta silti tuntui yksinäiseltä tämä ryypiskely. Menisikö hakemaan seuraa? Ajatus oli varma päätös. Hän lähtee koluamaan Helsingin kapakat jouluaattoiltana. Juoman jätti hän kotiin, mutta sikareja kourasi hän mukaansa. Ei hän viitsi kävellä. Hän huutaa issikan ja käskee ajaa ravintolasta ravintolaan, minne vain sisälle pääsee.

Ajaessaan pitkin katuja näki Risto selvästi kuin näyttämöltä Helsingin rikkaiden joulun loistoisuutta. Akkunoista säteili valot kruunuista ja joulukuusista. Siellä sisällä puikkelehti ilosta loistavia kasvoja. Ne olivat seitsemännessä taivaassa, ne omaistensa ja sukulaistensa parissa verrattuina häneen, joka issikan reessä matkaili kapakasta kapakkaan hakemaan jotain ihmisen tapaista, jolle voisi jonkun sanan puhua, edes kuiskata, että kyllä on kuiva jouluaatto. Tekisikin hyvää löytää, yhtä yksinäinen kuin hän itsekin. He ymmärtäisivät toisensa, sopisivat toisilleen sellaisessa vuorovaikutuksessa kuin kastenoppa janoavan kasvin kuvulle.

Tässä oli auki muuan ravintola. Ei erin hieno, mutta ei aivan huonoimpiakaan. Samapa se, kunhan on joku. Risto työntyi sisään ja maksaessaan antoi issikalle juomarahaa. Hän tahtoi olla rennolla tuulella; ehkä sekin kasvattaisi sisäistä tyytyväisyyttä. Ravintolassa oli muutamia nuoria miehiä, jotka joivat olutta. Hyi! Min proosallista juomaa jouluaattona! Risto tilasi puoliskon viiniä ja asettui sen viereen muutaman pöydän ääreen. Sitte rupesi hän tarkastelemaan noita nuoria miehiä, kenen niistä saisi tämän illan toveriksi.

Mutta niidenkin puheista kuului, että niillä oli meno sinne ja sinne. Eivät ne olleetkaan yksinäisiä ja toveria vailla. Kohta ne lähtivätkin, mutta yksi jäi tuonne huoneen loukkoon tuutingin ääreen. Ja se näytti miettivältä ja raskaalta kuin tuntisi sisässään maailman kauheimmat tuskat. Se oli hänen miehiään, se kuului samaan yksinäisten komppaniaan tänä jouluaattoiltana kuin hänkin. Yhtään aivan yksinäistä ei silti ole maailmassa, mietti Risto, kohosi paikaltaan ja meni miehen luo. Se oli vanhempi kuin hän, täyteläinen, velttokasvoinen nuori mies. Risto esitteleihe hänelle ja kuuli nimen olevan Kotisaari, hämäläinen ylioppilas. Risto pyyteli häntä tulemaan omaan pöytäänsä. Miehen silmät kirkastuivat, hän katseli mielihyvällä Riston paremmin hienonpuoleista pukua ja antoi katseensa nautinnolla viivähtää hänen komeassa kellonperässään. Heistä tuli pian hyvät tuttavat, sinut, veljet.

— Sinä kai olet vasta nuori civis? puheli Kotisaari ja imasi kuiviin viinilasinsa.

— Paremmin nuori. Toista vuotta.

— Ja olet joulua täällä Helsingissä? Taidat olla pohjolainen, kun et ole mennyt kotiisi?

— Niin olen.

— Olet varmaan juristi?

— Olen.

— Juristit ovat miehiä. Ja varsinkin pohjolaiset juristit, ihanteli Kotisaari.

— Oletko sinäkin juristi?

— Olen.

— Tutkinnot jo suorittanut?

— Par'aikaa suorittelen. Minulla on ollut vähän vastoinkäymisiä, että on viivähtänyt, selitti Kotisaari ja solautti viiniä suuhunsa. Minulla oli näet morsian ja se petti minut. Surussani minä hullausin juomaan, että on mennyt aikaa turhaan.

— Vai semmoisia vastoinkäymisiä?

— Niin — noihin naisiin ei tarvitseisi luottaa.

— Ovat yhtä pettäviä kuin yhden yön jää, säesti Risto.

— Niin ovat.

— Mutta sinulla on hyvää viiniä. Tämmöistä sen olla pitää joulujuoman.

Kotisaari kuivasi taas huulillaan yhden lasin putipuhtaaksi. Ristoa hiukan nauratti miehen viinin halu. Pian kosti viini surmaajalleen. Kotisaaren kieli alkoi ennen pitkää sammaltaa.

— Etkö sinä, nuori ystävä, tilaa illallista? Minulla on hiukan ahtaat raha-asiat tällä kerralla.

Risto jo ymmärsi, mitä lajia tämä mies oli. Mutta samapa se nyt tälle illalle. Onhan tuolla kuitenkin suu, jolla puhuu ja aivot, joilla ajattelee. Enempää ei Risto vaatinutkaan nyt toveriltaan.

— Tilataanpa vain?

— Tilaa kotlettia ja ryypyt! Ryyppy on erinomainen sen kanssa, kehotti Kotisaari ja hänen pienet silmänsä nauroivat tyytyväisyydestä.

Risto huomasi, että Kotisaarelle oli tällainen jouluilta erinomainen onnen sattuma: ylempänä toivojen. Ja kun Risto vielä veti taskustaan hänen nenänsä eteen sikareja, niin nauroi Kotisaari ääneen. Miehen tyytyväisyys teki hyvää Ristolle ja hänet valtasi vastustamaton halu ruokkia sitä kaiken maailman hyvyyksillä kuin syöttöporsasta. On nautintoa nähdä, kun se sitte säteilee hyvinvoinnista. Ja Kotisaari ei antanut itselleen kahdesti tarjota.

He söivät illallisen viinan ja oluen kanssa. Kotisaari jo heltyi hyvin tunteellisiin mielialoihin. Hän kertoi syntynsä, kotinsa ja kaikki. Itki, että on tullut aikaa tuhlatuksi, mutta pian potaltaa hän nyt hovioikeuteen ja varatuomariksi.

— Mitä tutkinnoita hän nyt oli suorittanut?

— Ei vielä mitään, mutta juuri aikoi. Ja kun hän saisi raha-asiansa reilaan, niin menisi hän naimisiin. Hänellä on jo uusi morsian. Se on nuori leski täällä pääkaupungissa.

Risto ei saanut selvää, puhuiko mies totta vai valetta. Mutta aika kului silti ukkoa kuunnellessa ja hän huomasi pian, että kyllä tuo mies on sentään häntä paljon, paljon onnettomampi.

Kohta saivat he kolmanneksi seuralaisekseen ravintolaneidin, sillä hän oli huomannut Riston anteliaisuuden ja tahtoi hänkin hyötyä pojasta. Ja nyt heille vasta hauskuus alkoi. He siirtyivät piaanohuoneeseen. Neiti sulki kapakan.

Nytpä Kotisaari vasta näytti suuruutensa. Hän istahti piaanon ääreen ja antoi yhden sävellyksen toisensa jälkeen helähtää sormiensa kosketuksesta tangetteihin. Ja hän lauloi samalla. Hänellä olikin kirkas tenoori, vaikka vähän ruostunut. Risto katseli hiukan ihastellen miestä. Hän saikin kuulla, että Kotisaari on säveltäjäkin ja vanha ylioppilaslaulaja. Se oli koko nero mieheksi. Risto ja ravintolaneiti tanssivat. Oo — tämä oli hauskaa!

Mutta sitte tuokion takaa nousi Kotisaari ylös piaanon äärestä ja kuiskutti Riston korvaan:

— Nyt sinun, nuori ystävä, arvosi vaatii ottamaan samppanjaa. Etkö huomaa tytöstä?

Risto ei mitään huomannut tytöstä, mutta Kotisaari viskutteli hänelle korvaan. Hän olikin perin pohjin syventynyt Helsingin ravintolaelämän salaisuuksiin. Mutta silloin välähti kuin kirkas salama Riston pimittyneissä aivoissa. Hän haki lakkinsa, päällysnuttunsa ja kalossinsa. Riensi sitte juoksujalassa kotiinsa pakoon jotain likaista ja ilettävää.

X.

New York 1 p:nä tammik. 18—.

Kelpo Ristoni!

Kun sain sinun neljännen eli viimeisen kirjeesi tänne matkamme jälkeen, niin olimme juuri lähdössä tänne suureen maailman kaupunkiin viettämään täällä joulua sedän luona, jonka laiva parasta aikaa on New Yorkin satamassa. Hän kutsui meitä erityisesti tulemaan ja koska rautatiematka ei ollut kovin pitkä, suostui isä lähtemään sittenkuin setä oli ilmoittanut maksavansa matkakustannukset — huomaat, että isä noudattaa ankarinta säästäväisyyttä. Lähdimmekin isä, äiti, Aloys ja Fretu ja minä. Aloys ja Fretu ovat nyt päässeet apteekkipalvelukseen ja he kovasti uskovat vielä olevansa apteekkareita täällä suuressa lännessä. Niin — me tulimme tänne suureen pesään, jonka läpi jo kerkesimme aika paljon kuljeskella Suomesta tänne saavuttuamme. Setä oli ottamassa asemalla vastaan ja vei meidät laivaansa. Siellä oli juuri jouluvalmistukset. Meri loiskahteli vapaana laivan kuvetta vasten. Heillä oli joulupuukin. Ei se ollut Suomen havupuu, vaan Amerikan lehtevä saarni. Sen olivat merimiehet koristelleet parhaan taitonsa mukaan. Ja jouluaattona oli juhlallista. Setä tarjosi merimiehilleen lasin totia munalla höystettynä. Miehet lauloivat jouluvirren ja toverillinen mieliala oli vallannut kaikki. Se oli silti hauska joulu. Söimme riisiä, porsasta ja torttuja. Voi täälläkin viettää joskus hauskan hetken, kun unohtaa kaikki ja vaipuu vain nykyisyyteen. Mutta eipä Amerikan luonnossa ole Suomen runollisuutta eikä ihmisissä kotiseudun tuoksua. Lunta on tullut hiukan, mutta se on likaista ja pian häviävää. Ei täällä kilise joulukulkuset eikä ajeta reellä koristeltu ketunnahka heitettynä reen perälle niinkuin siellä kotona. Siellä maalla meillä on ilma tuoreempaa kuin täällä, mutta olo on silti yksitoikkoista. Ja voi niitä kauheita sikalaumoja, joita isä täällä on ruvennut kasvattamaan! Ne ovat minulla aina silmissä ja niiden ärinä kiusaa minua. Suo anteeksi mauton kirjeeni, mutta en voi niistä olla kirjoittamatta, kun ne alituisesti minua vaivaavat!

Teen työtä siellä kotona aamusta iltaan. Kauppala siellä maatilamme läheisyydessä kasvaa aika vauhtia ja yhtä suuressa määrässä minun ompelukouluni. Minulla on jo kuusi oppilasta. Ne ovat talonpoikaistyttöjä suomalaisista siirtolaisperheistä kauppalasta. Minä saan heille antaa henkistäkin opetusta ja siihen olen erinomaisesti innostunut. Ajattele että suomalainen kansallisuus täällä voisi vielä maailmassa yletä upeampana kuin kotimaassa!

Täällä Amerikassa minä olen tehnyt sen huomion, ett'eivät ihmiset täällä koeta niin kaikemmoisia salateitä tunkeutua toistensa olosuhteisiin. Itsekullakin on tekemistä omain asiansa kanssa. Ja se on kaunis havainto. Se tyynnyttää entisetkin pahat mielet ja arpeuttaa vanhat haavat. Luulen että kun olisi Amerikassa pienestä lapsesta elänyt tai kun olisi Amerikassa syntynyt, niin viihtyisi täällä mainiosti. Mutta se kotimaa —!

Mutta tämän maan politiikka on Merenpuoleista. Se on liian vapaata, niin sanoakseni siveetöntä. Minä olen aina ihaillut suoraa ja rehellistä politiikkaa, semmoista kuin meillä siellä Suomessa. Siellä pysähdytään kiistoihin ja väittelyihin, mutta täällä mennään pahimpiin herjauksiin ja tahdotaan vastustaja lyödä lauvalta hinnalla millä tahansa. Äskettäin julisti muuan sanomalehti vastapuolueen presidenttiehdokkaasta, että se on ollut jossain kaupungissa kadulla humalassa, kun se oli saanut äkkinäisen pahoinvointikohtauksen. Mutta vaalitilaisuudet ovat täällä kadehdittavia. Usein menen läheiseen kaupunkiin, kun tiedän siellä olevan jonkun vaalin. Voi sitä pyhää innostusta! Jos ei siihen samaan jossain määrin seottuisi keinottelua, niin olisi se jotain sellaista, jollaiseksi aina olen kuvitellut valan keilihuoneessa Versaillesissa suuren vallankumouksen aikana. On täällä naisillakin vaikutusta vaaleihin. Senkin huomion olen tehnyt, että naisena täällä on paljon parempi olla kuin miehenä. Mies on täällä kuluva remeli suurteollisuuden palveluksessa, mutta naisen asema on mallikelpoinen sekä kodissaan että ulkona sitä. Amerikkalaisessa miehessä ei olekaan tuon tähden ihanteellisuuksia, mutta sitä enemmän intohimoja. Nainen on osannut yhdistää itseensä tunteellisuuden ja älyn, ja hän on monessa suhteessa miehen herra. Muutenkin täällä kaunis silmäpari on paljon, paljon suuremmasta arvosta kuin siellä Suomessa. Täällä olisikin tilaisuutta rakastua vaikka mustaan neekeriin…

Lienet paljon edistynyt luvuissasi? Kerrot olevasi välinpitämätön kaikesta ympärilläsi olevasta. Miksi niin? Onko sinustakin tullut itsekäs? Enpä sitä uskoisi. Itsenäisyyden ja itsekkäisyyden väli on pitkä, mutta voi yhteenkin sattua. Onko sinulle käynyt niin? Minä päinvastoin seuraan erinomaisella tarkkuudella ympäristöäni — luontoakin, vaikka siitä puuttuu runollisuutta. Äsken lahjoitti pappa minulle ponyn ja sillä minä ajelen katselemassa ympäristön elämää. Väliin on pienonen neekeripoika kuskina ja hän sanoo sydämmestään pitävänsä "missistä", joka on opettanut hänet lukemaan. Oletko sinä saanut tuollaista aikaan? Uhrauksia tehdä muille, mutta silti olla itsenäisenä ja vapaana, se on tässä maassa aivan mahdollista ja siinä minä aina näen korkeimman onneni täällä, vaikka minua silti rasittaakin alituinen kaipuu — ketä, arvaa!

Kirjeistäsi ei täällä kukaan tiedä ja minä koetan ne huolellisesti salata. Tämä kirje tuopi sinulle kai leuhauksen prääri-ilmaa täältä. Haluaisin vastaukseksi tuoksahduksen Suomen täysinäistä talviluontoa. Kirjeesi saat osottaa maatilallemme.

Suomasi.

— — —

Helsingissä 1 p:nä helmik. 18—.

Sulo Suomani!

Sinun viimeinen kirjeesi tuli kuin palsami oikeaan aikaan. Olin viime aikoina vaipunut äärettömään raskasmielisyyteen. Luonteeni on tekemäisillään koko käännettä, se on laskeutumaisillaan nolla-pisteen alapuolelle mielialojen lämpömittarissa. Ennen se kohosi ylös iloisuuteen kuin vikkelä elohopea, nyt se painuu alas — minne painuneekaan. Pääasia on vain, että suuret ilman muutokset ovat tulossa. Ei ole vielä vettä satanut, ei kyyneltä tipahtanut, mutta ilmassa on syksyn raskaus. Sinun kirjeesi virkisti silti aika paljon, luin sen moneen kertaan, luin vieläkin ja olin tyytyväinen. Siinä esiinnyt sinä ehyenä ja kokonaisena, jokainen piirre on selvänä ja jokainen mieliala tuttuna — sellainenhan sinä olit ennenkin, vaikka en niin läheltä huomannut jokaista avuasi kuin nyt etäämpää. Ja kirjeesi vaikutti sen, että minä heti menin ja ilmoittauduin opettajaksi Antipoffin kurjuuden asukkaille. Luulen että se on minua virkistävä. Olin todellakin kehittymäisilläni ensi luokan itsekkääksi. Täällä Helsingissä rupesin asumaan muutaman, papin kokelaan kanssa, minulla oli aikomus repäsemällä ottaa tutkinnot ja päästä niillä ylpeilemään ja jonkun asteen lähemmäksi sinun lopullisessa saavuttamisessa. Kuinka pikkumaista! Huomaankin kirjeestäsi, että sinä inhoot tuollaista egoismia. Sinähän työskentelet niin paljon muita varten. Minä istuin vain päivät päästään huoneessani, luin ja ahkeroin. Mutta samalla kävi sieluelämäni tyhjäksi ja raskasmieliseksi. Minä vaivuin aina enemmän sisäänpäin — jouduin ennenvanhalle kouluaika-asteelleni — ja kerran jo tein moraalisen lankeemuksen, joka olisi voinut päättyä huonosti rakkaudellemme. Tulipa sitte sinun kirjeesi! Miten paljon se taas kohotti minua! Ja minä toivon, että se on vielä enemmän sitä tekevä. Minulla on aikomus alkaa osakunnassakin enemmän esiintyä ja muuten hengittää ulos enkä omaan poveeni. Meidän köyhien ylioppilaiden olo täällä Helsingissä on kaikkea muuta, vaan ei hauskaa. Meiltä on kaikki kielletty —, esteet panevat köyhyys, alhainen syntyperä ja oma pikkumaisuus. Ja voisiko siellä meidän pikkuisessa pohjoisessa kylässämme, jossa synnyimme, kehittyä sellaiseksi, että täällä voisi varmoilla edellyksillä nauttia elämästä? Se oli pikku sielujen kotipaikka ja minussakin on liian paljon tuota pikkumaisuutta. Ilmeisesti näen monen ylioppilastovereistani aivan tuon tähden vajoavan yhä pitemmälle kapakkaelämään. He tahtovat virkistystä ja tarttuvat siihen, mikä on helpommin saatavissa. Ja ikävä kyllä, että paraimmat sydämmet ovat heikoimmat, jos niin voi sanoa. On sallimuksen siunaus, että kohtalo on antanut sinut minulle neuvojaksi. Valtamerenkin takaa sinä ohjaat minua ja jos sinä olisit saapuvilla täällä, puhaltaisin minä raskasmielisyyden itsestäni kuin kevyen savun kauvas, olemattomiin.

Sinun kirjeesi huokuu puhtainta ja terveintä tunnelma-elämää. Jospa minullakin olisi sinulle kirjoittaa sellaista. Mutta toivon toipuvani ja tästäkin mielentilasta luonne vain on syventyvä vastaiseksi.

Sinä kehuit Suomen talvea. Menin sen johdosta Alppilaan täällä ja koetin sitä sydämmestäni nauttia. Mutta luonnon kuvaajaksi ei minusta nyt ole. Liikun mieluummin sieluelämän alalla. Kirje on kirjoitettu Alppilassa, vaikka siinä ei ole muuta talvenomaista kuin sielullinen pimeä raskaus. Kun tiedät, miten suuresta merkityksestä kirjeesi ovat minulle täällä, miten minä punnitsen niissä jokaisen sanan ja koen sen oikein ymmärtää sekä samalla hyötyä siitä, niin toki kirjoitat minulle tiheään, hyvin tiheään.

Tulee juuri lumisade. Suomen luonto on raskas, niinpä sen ylioppilaankin mieli sysinen. Tätä kirjettä seuraa Ristosi henki yli valtameren sinne ponyn kuskiksi. Tuhannet hyvästit!

Ristosi

— — —

Mich. U. S. of America toukok. 3 p:nä 18—.

Risto-parka!

Kirjoitatpa sinä kuin mustalainen. Tehnyt siveellisen lankeemuksen, raskasmielinen ja kova myrsky tulossa sieluelämässäsi, jonka lämpömittari on luisumassa nolla-asteen alapuolelle! Onhan siinä kerraksi sulattamista minullekin. Mutta lienet nyt silti viettänyt hauskan Vapun rakkaiden toverien seurassa, toverien, jotka ymmärtävät, mikä on Suomen ylioppilas. Varista, nuori mies, itsestäsi untelo sielun usva, terästä katseesi ja rynnistä mukaan elämään! Vaikka lienet jo niin tehnytkin; lupaathan niin kirjeessäsi.

Me vietimme täällä Vappuna yhden oppilaani häät. Minä puin morsiamen ja onnistui se mainiosti. Sulhanen oli neekeri, suutari ammatiltaan, minun kuskini vanhempi veli. Hän on erinomaisen hieno, mielisipä sanoa elegantti, kun hän on juhlapuvussaan: mustassa frakissa, paidan edus lumivalkoinen, kalvosimet parkinkarvaisissa käsivarsissa ja kiiltävä silkki kähäräisessä tukassa. Ainoastaan lihanväriset huulet ovat liiaksi paksut. Ne olivat hauskat häät. Minä tanssin sulhasen kanssa ja koetin parhaimmalla taidollani sulautua heidän iloonsa, mikä oli seottamaton ja terve. Äiti nauroi sulhaselle salaa ja siitä minä olin pikastua häneen. Äiti puolusteli itseään sillä, että onhan se ihmeteltävää, kun valkoinen tyttö huolii neekeristä. Siitä minä enemmän pikastuin. Onhan rakkaus sielullinen ominaisuus eikä se tunne mitään raja-aitoja ollessaan säädyllinen. Mutta silti siellä Suomessa ei varmaan syntyisi tällaisia avioliittoja. On Amerikassakin jotain kadehdittavaa. Tosin tällainen tapaus näillä paikkakunnilla Amerikassakin on harvinainen. Mutta etelävalloissa kuuluu se olevan tavallinen.

Sinä olet ruvennut taas harrastamaan asioita ulkopuolella itseäsi. Se on hyvän luonteen merkki ja se on tuova sinulle puhdasta virkistystä työssäsi. Olet huomannut oikean pelastuksen keinon, millä karkottaa ikävyyttä ja raskautta. Ja siinä voitte tekin, talonpoikaisylioppilaat, onnistua. Ettehän te ole seuraelämän ritareja, joista sinä tunnut kateudella puhuvan, vaan kansan ja rahvaan valistajia. Tuo voi kyllä väliin tuntua ikävältäkin, mutta pitäisihän teissä olla tuoretta voimaa, mikä kestää.

Muuten ehtymätön elämän lähde on itsekunkin omassa itsessään. Sieltä se kyllä pulppuaa, jos ei sitä tahallaan keskeytetä. Voi sekin kyllä väliin pakostakin jäätyä umpeen, mutta vain satunnaisesti. Yksi ainoa kevätpäivä sen lämmöllään sulattaa ja sellaisia kevätpäiviä ei silti puuttune keneltäkään. Se paha vika meissä ihmisissä on, että me annamme ympäristön liiaksi vaikuttaa itseemme. Emme voi olla vapaita, vaikka kuinkakin siihen pyrkisimme. Individualiteettimme on aina saamassa iskuja yhdeltä ja toiselta puolelta.

Minua on täällä kehotettu perustamaan koulua siirtolaistemme lapsille. Siinä olisi suuri tuuma, mutta siihen ei minulla ole voimia. Kotimaa lähettää tänne kyllä paljon hukkaan joutunutta kykyä, mutta sillä ei täällä tehdä mitään. Amerikka on tavallaan haaksirikkoutuneiden Siperia. Ja se on suuri vika. Kotimaani sivistyneet naiset kauhistuvat Amerikkaan asettumista. Mutta se ei ole mitään muuta kuin heikkoutta.

Ehtineekö tämä kirje enää sinulle Helsinkiin. Mutta kyllä kai se sinut tapaa. Kirjoita nyt, miten aikomuksiesi kanssa on käynyt! Muistelusi on minulle mieluisa. Jos menet suveksi kotikaupunkiin, niin vie minulta sille äänetön tervehdys!

Suomasi.

— — —

Turussa kesäk. 15 p:nä 18—.

Armas Suoma!

Kiitos kirjeestäsi! Sain sen tänne Turkuun. Olen täällä sanomalehtimiehenä — kesätoimittajana. Poissa on unteluus ja raskaus. Kaikki on taasen hyvin. Opettajatoimeni Helsingissä ja suurempi osanottoni osakunnan elämään virkisti minut heti. Olen taas mies, jolla on uskallusta ja rohkeutta. Iloinen olen sanomattomasti siitä, että sain hankituksi itselleni kesätuloa. Saan koko paljon palkkaa, sillä kirjoituksistani pidetään erinomaisesti.

Sinä kirjoitat paljon ympäristöstäsi. Suonet minunkin piirtää jonkun sanan. Ei täällä ole tosin neekerihäitä eikä paljon muutakaan. On silti jotain. Täällä on Suomen entisyys eikä kukaan suomalainen saisi olla Turkua tuntematta. Kupittaan puistossa olen käynyt läpi Suomen historian ja juonut kesäkuumassa vettä Pyhän Henrikin lähteestä. Mutta varsinaisen huvin tähden astelen usein Ruissaloon Choraeuksen lähteelle. Siellä voi istua ja nauttia kesäisestä luonnosta. Täällä ovat nuo kuuluisat satavuotiset tammet ja täältä pääsee höyryaluksella kaupunkiin pitkin juhlallisen tyyntä Auraa. Se matka on nautintoa oudolle. Aina sunnuntaisin käyn Turun vanhassa linnassa ja sen historiallisessa museossa. Linnan komeroissa saa siirtyä monta sataa vuotta takaperin ajassa. Sitte tuo juhlallinen tuomiokirkko, mikä varsinkin Aura-sillalta katsoen näyttää ylevältä ympäristössään, Samppalinnan ja Observatoorion mäet sekä viileät puistot — kaikki virkistävät erinomaisesti. Melkein jokainen kivi lähiseudulla on historiallisesti merkillinen. Ainoastaan sitä valitan, että meren aavan ulapan sulkee kaikilta puolilta tiheä saaristo.

Mutta ihmiset ovat täällä liian vanhoillisia. Se on heille anteeksi annettavaa, sillä eläväthän he muistojen pyhässä kylässä. Kun täällä olen suven ansainnut, menen taas Helsinkiin syksyllä.

Ristosi

— — —

Mich. U. S. of America elok. 15 p:nä 18—.

Kun kuulin sinun olevan sanomalehtimiehenä, innostuin minäkin niin yhteisen hyvän palvelukseen, että nyt olen koulumamselli, kasvattaja, opettaja ja mitä kaikkea lienenkään. Olen perustanut pienten lasten koulun, mutta on minulla yksi suurikin oppilas, joka samalla on opettajana koulussani, ja itse asiassa pitäisi tietää enemmän kuin minä. Mutta elämän ensimmäisistä alkeista hän ei ole ollut oikein selvillä omaan itseensä nähden. Hän on ylioppilas sieltä kotimaasta sivistyneestä perheestä. Hänkin on täällä hakemassa onneaan, jonka hän itse on hävittänyt. Minä isken häneen siveyslain yksinkertaisia pykäliä kahden kesken. Hän kuuntelee ja — itkee. Tuo tekee minuun omituisen, kaihomielisen tunnelman ja minä muistan — sinua. Voiko ihmisellä olla niin vähän arvostelukykyä, ett'ei huomaa, ennenkuin kaikki on lopussa: unelmat, toiveet ja omantunnon puhtaus? Minulla olisi hänestä apua koulussani, mutta suurin tuskani on vain pitää häntä erillään väkijuomista.

Suurin onni, Ristoni, elämässä on saada toimia. Ja korkein onni on voida toimia muiden eduksi silti pysymällä omana itsenään. Itsensä säilyttäminen on jokaisen elävän olennon luonnollinen vaisto, mutta tämä säilyttäminen ei suinkaan saa ihmisessä tapahtua toistaan vahingoittamalla. Se ihminen on onnellinen, joka voi ehyenä ja kokonaisena säilyttää itsensä hyödyttämällä muita. Tässä nykyisessä asemassani minä tunnen itseni sellaiseksi, vaikkakin ympärilläni kotoisissa oloissani näen murheen usvien kohoavan kammottavassa määrässä. Isän taloudellinen asema heikkonee —.

Täälläkin voisin minä uhrautua perheeni eduksi, kotilaisteni hyväksi. Saisin vaikka milloin myödyksi itseni sieluineni ja ruumiineni itsenipainoisesta kultamöhkäleestä. Muuan rikas leskimies maanomistaja on saanut minut horisonttiinsa ja varmana kaikesta on hän minua oikein ylimysten tavalla kosinut ensiksi isältäni. Sieltä tuli tietysti myöntymys, mutta täältä —. Minä olisinkin täällä jotenkin onnellinen, ell'en olisi alituisesti jonkun hännystelijän kiusattavana. Uhrautua on kyllä jaloa, mutta usein on se heikkouttakin. Ainoastaan yhdessä suhteessa tunnustan minä oikeaksi uhrautumisen. Siinä käy jo luontokin edellä esimerkillä.

Suomasi.

XI.

Oli tullut taas kevät ja ylioppilaiden lukuvuosi oli loppumaisillaan. Risto seisoi pääkaupungin satamassa ja katseli kun laivoja siellä laitettiin. Niiden luona hän hyvin viihtyi. Usein hän ohjaili askeleensa sinne, seisoi nojaillen pitkän aikaa keppiään vasten yhdessä kohdassa ja katsoi miesten toimia. Nuo laivat kohta lähtisivät vellomaan vetisiä väyliä. Niitä nyt maalattiin, putsattiin ja laitettiin. Niiden piti olla juhlallisessa asussa ja hyvässä voinnissa vihkiytyessään kesäiseen toimintaansa. Joku purjelaivakin oli joukossa. Niissä kävi Risto sisälläkin, tarkasteli jokaisen kolon ja kaikki oli niin vanhaa tuttua.

Satamasta meni Risto Kaivopuistoon ja nousi valleille. Silmien eteen aukeni varhaisen kevään kylmä meri. Mutta siinä oli outo, tuores voima, joka hurmasi häntä. Se veti niin omituisesti häntä puoleensa. Se kohisi ja pauhasi, räiskyi ja pärskyi, kihisi kivien päällä ja roiskautti louhikkoa vasten korkealle pisaroivan suihkeen. Tuolla missä taivas loppui, kiiti valkoisena pilkkuna muuan purje. Jospa hän olisi siellä menossa… Suoman luokse.

Hänellä oli ollut kova lukuvuosi Helsingissä. Yötä päivää oli hän tehnyt työtä, sillä raha-asiat siihen pakottivat. Kotikaupungista ei hän ollut enää saanut lainaa, sillä hänessä arveltiin siellä olevan jotain vinossa, kun Murron ukko ei häntä auttanut, vaikka oli rahaa kyllä ja oli niin likeinen sukulainen. Ukon olikin onnistunut verhoa Risto siellä jonkinlaiseen salaperäiseen hämärään. Kun häneltä Ristosta tiedusteltiin, ei hän ollut tietävinään koko pojasta mitään. Ja äitiä ei uskottu, sillä tiedettiin hänen niin kovasti rakastavan poikaansa, että hän sen suurimmatkin viat kauneimmiksi hyveiksi kuvaileisi. Säälivä kyynel joskus hänen tähtensä vuodatettiin. Mutta sitä innokkaampi oli äiti Riston eduksi puuhaamaan. Kirjoitti hänelle lempeitä kirjeitä, joissa oli aina pieniä rahalähetyksiä.

Koko talven oli Risto iltayön työskennellyt muutamassa pääkaupungin aamulehdessä ja päivisin hän luki. Mutta että hän oli väsynyt ja hermostunut, sen huomasivat kaikki hänen toverinsa. Suomalta tuli aina kirjeitä, joissa oli korkeaa filosofiaa ja uudenaikaisia oppeja. Mutta ne virkistivät häntä, ne olivat kuitenkin hänen kirjoittamat, vaikka niissä puhuttiinkin niin kovin vähän rakkaudesta. Ja kun Risto muisti sen suuren uhrauksen, minkä Suoma oli hänen tähtensä tehnyt, niin olisi hän ollut valmis menemään tuleen, jos vain hän olisi tuolla hänelle omituisella lujalla katseellaan sinne osottanut. Äidin kirjeet toivat aina muassaan hänelle levollista unta, mutta Suoman rauhatonta toimintaa. Äiti varoitti häntä kovin rasittamasta itseään ja olemaan nöyrän, että ihmiset hänestä pitäisivät. Suoma puhui aina ja ijankaikkisesti itsenäisyydestä, kehoitti häntä tulikuumilla sanoilla puuhaamaan ulkopuolella omaa itseään eli osasi aina niin kirjoittaa, että Risto niitä lukiessaan oli sydänjuuriinsa asti innostunut.

Mutta nyt kuukausi toista takaperin oli äiti lähettänyt hänelle uuden testamentin, kirjoittanut tulleensa jumaliseksi ja nyt kyynelissä silmät rukoili Ristoa, että hän rupeaisi papiksi. Sivumennen oli hienosti sanottu, että hän ei enää voinut mitään lähettää. Ja nuoren apulaisen, jonka hengen heimokuntaan hänkin kuului, oli hän antanut kirjoittaa kirjeen loppuun näin: "Kallis poikani! Jospa sinäkin pääsisit siihen ylevään ilmakehään, siihen tunnelmien juhlasaliin, jonka yksin ja ainoastaan uskonto voi luoda! Sinun katseesi on vielä suunnattu maahan, mutta nosta se ylös arkipäiväisyydestä kohti tähtiä, missä Jumala asuu! Siellä se on ikikirkkaus, armo ja rakkaus! Siellä on lunastus ja vapautus!"

Tuo kirje vei peräti Ristolta kaiken halun työhön ja toimintaan. Mieli oli hänellä lytyssä kuin tyhjä säkki. Osakunta-elämä ei häntä enää jaksanut virvoittaa. Hän alkoi tiheään kuleksia kaduilla ja loikoa kahviloissa. Hetkeksi oli hän muuttunut oikeaksi katusankariksi. Luennoilla kävi hän kun muisti ja alkoi ajan kuluksi hakemaan ylioppilaskirjastosta kaunokirjallisuutta. Kun hän näki varakkaita ylioppilastovereitaan, tunsi hän persoonallista vihaa heitä kohtaan. Sitte hän alkoi pysyä asunnossaan ja mietti siellä, mitä lie miettinytkään. Suomalle oli hän kohta kirjoittanut ja paljastanut siinä koko tilansa. Satamassa hän vain kävi ja katse kaihoavana aina tähtäytyi länttä kohti. Björkqvistin kapteeni sieltä kotikaupungista oli tullut myös laivaansa laittelemaan ja sitä Risto kävi tiheään tervehtimässä. Yhdessä he joivat iltasin laivan kajuutassa totia ja polttelivat tupakkaa savipiipuista. Ja meri ja sen monemmoinen elämä oli yhtenäinen keskusteluaine.

Aamuisin makasi Risto pitkään; venyi väliin vuoteessaan puolille päivin. Hän odotti nyt Suomalta kirjettä. Se löisi ratkaisevan naulan ja sentähden oli hän jättänyt äitinsäkin kirjeeseen vastauksen avonaiseksi. Päivisin luki hän aikansa kuluksi kaunokirjallisuutta ja iltasin meni Björkqvistin kapteenin luokse.

Muutamana päivänä oli hän taas käynyt hakemassa kaunokirjallisuutta ylioppilaskirjastosta. Hän asettui kotonaan makuulleen lukemaan. Ensiksi sai hän käsiinsä kirjan, mikä oli uusinta Tanskan kirjallisuutta. Hän luki ahmimalla: "Abel — kyttyräselkäinen raukka verestävine silmineen ja väsyneine piirteineen — oli tässä yhtenä päivänä ylioppilasyhdistyksessä. Hän istui muutamassa loukossa kokoonkyyristyneenä kuin variksenpelotin, jolta selkänä oleva sauva on alkanut höltyä ja oljet työntyvät ulos joka puolelle. Hän näytti aivan hengettömältä kuin jos vaatteet olisivat putoamassa hänen päältään eikä hänellä enää olisi mitään, mikä pitäisi häntä ko'ossa. En ole koskaan nähnyt mitään niin toivotonta. Sitte olen huomannut hänet joka päivä. Hän istuu aina samassa nurkassa, mistä aurinko paistaa sisään. Hän tulee kello kolme syömään päivällistä ja sitten istuu hän siellä koko päivän puhumatta mitään kenellekään. Väliin on hänellä kasa sanomalehtiä toisessa kainalossaan, mutta en ole koskaan nähnyt hänen niitä lukevan. Muutamana iltana pelasi hän shakkia erään kuuron herran kanssa, jota ei kukaan jaksa saada kuulemaan. Muuten vaipuu hän uneen ja vahtimestari herättää hänet, kun huoneusto suljetaan. Tuota nimittää hän elämiseksi.

"Gerson, joka kaikki tietää, sanoo hänen aikoneen taidemaalariksi. Nyt on hän piirustuksen opettaja. Ei hän ole juuri kovin vanha. Ehk'ei yli neljänkymmenen vuoden, mutta hän on elänyt ulos. 'Kaikki on kaikki hänessä'. Minä ymmärrän tuon niin hyvin. Hän on luonnollisesti elänyt tuosta ainoasta aatteesta, tuosta ainoasta ajatuksesta, että hän on taidemaalari. Se ajatus on hänet vallannut. Se on ollut hänen elämänsä epäjumala. Mutta tuo kaikki on ollut vain mielikuvitusta ja niin hänestä on tullut — piirustuksenopettaja. Tuolla tavalla se tietysti on tapahtunut. Ajatus aivan yksinkertaisesti on ollut vain hieno aate! — — — Hän on uskonut sitä ja uskonut sillä tavalla, että hän on pannut koko olemuksensa sen väliasteeksi. Niin voimakas oli hänen uskonsa, että se haarautui koko hänen elämäänsä, kaikkiin hänen ajatuksiinsa, piti ne silloin ja vastaisuudessa kahlehdittuina. Mutta vihdoin äkkiä selvisi, että kaikki oli vain hieno aate. Mutta millä tavalla voipi arvata totuuden? Hänellä ei siis ollut mitään kykyä. Kyky on usko ja tahto, usko että voi, ja tahto voida usko toteuttaa — — ja sen lisäksi ehkä kolmas, se, johon uskotaan — — —. Mutta se on varmaa, että tuon miehen kanssa on loppu käsissä. Hän uskoi koko sielustaan ja erehtyi — — —.

"Kun minä eilen näin hänet, tulin minä, jumal ties, miten, ajatelleeksi nälistynyttä koiraa, ei, en nälistynyttä, vaan väsynyttä, laihtunutta, joka makaa hiljaan raskain korvin herransa haudalla ja kuolee siihen. En tiedä, mutta nyt minusta tuntuu kuva sopivan: Ajatus, tuo kaikki hänessä hallitseva ja vallitseva, on jo kuollut hänessä, mutta nyt hän nälistyy kuoliaaksi herransa — tuon ajatuksen — haudalla."

Ristoa värisytti jatkaa. Kylmät väreet luikkivat hänen selkärankaansa pitkin. Hän hypähti ylös ja viskasi kirjan kauvas luotansa. Sitte asettui hän kuvastimen eteen; tarkasteli siinä kauvan ja tarkkaan itseään. Väsyneet olivat kyllä silmäterät ja muoto kalvakka, mutta olennossa oli nuoruuden pyöreys. Mutta silti ei kirjan vaikutus lähtenyt hänestä. Ehkä hän itse kulki samaa polkua kuin tuo kirjan sankari, mutta ei vielä ollut kerjennyt niin kauvas… Ehkä hänkin vain luulotteli itseään ja muita otaksutuilla lahjoillaan asianajajana…

Hirvittävä alakuloisuus laskeutui hänen sieluunsa. Hän ei voinut olla nyt huoneessa. Hän lähti ulos, meni satamaan ja istui siellä muutamalle penkille. Aavan meren näkö häntä virkisti ja sinne viekotteli häntä joku outo voima. Hän oli rehellisen merimiehen poika. Miks'ei hän huomannut heti alaansa? Miksi rimpuili hän naurettavasti kuin sirkuksen klovni köysissä, jotka eivät olleet häntä varten? Tuolla on laiva, ehytpurjeinen ja tuorekylkinen, ja lapsuudestasi sinä jo tunnet meren suolaisen aallon. Mene merelle; anna palttua herrastelemiselle!

Risto lähti suoraa päätä astumaan Björkqvistin laivaan. Sinne oli hän tervetullut vieras. Kohta höyrysi kajuutassa kuuma toti hänen nenänsä edessä. Hän kilisti tiheään kapteenin kanssa. Eläissään ei hän ollut koskaan juonut niin paljon kuin sinä iltana.

Aluksi leikillä pyysi Risto päästä mukaan "Ahkeraan". Björkqvistin punainen naama ilostui ja hän kohta löi kättä sen päälle. Kapteeni käsitti Riston merimatkan vain huvitukseksi, jonka hän tahtoi tehdä kovan talvityön jälkeen. Erotessa sovittiin, että Risto laittaupi ensi päivinä valmiiksi ja sitte sitä lähdettäisiin.

Seuraavana päivänä kun Risto heräsi, löysi hän pöydällään kirjeen — Amerikasta. Suomalta se oli. Ensin oli pitkä selonteko hänen koulustaan, uudesta opetusjärjestelmästä, jota hän siinä käytti ja jonka hän itse oli keksinyt. Välillä oli lyhyesti mainittu, että isä on häviön partaalla ja ensi tilassa luovuttaa omaisuutensa velkojilleen. Itse hän uhraa nyt kaiken toimintavoimansa koulussaan. Lopuksi oli kehoitus, että Risto ei rupeaisi papiksi, vaan tulisi Amerikkaan hänen koulunsa opettajaksi.

Kirje oli kylmä. Siltä se tuntui Ristosta. Mutta ennenkuin hän pääsi loppuun, oli siinä seuraava pala, joka lämmitti ylenluonnollisella voimalla Riston kohmettunutta sydäntä: "Minut tyydytät sellaisenakin kuin olet, sillä tutkinnot ovat pieniä puolia; mies on pääasia. Minä olen jo siihen määrään amerikkalaistunut ja sinua kuitenkin yksinään olen rakastanut ja rakastan. On täällä työtä ja on palkkaakin."

— — — Niin, siellä odotti uusi maailma vereksine harrastuksineen häntä! Siellä oli hänellä saatavana timantti ainokainen lajiaan koko maan päällä! Sinne! Sinne!

Risto ei enää epäillyt. Hän oli päätöksensä tehnyt. Koskapa omaiset olivat hänet hyljänneet, niin hänkin hylkää ne. Valtamerelle — ja sitte — Suoman syliin! Rajaton vilkkaus hänet taasen valtasi. Hän heitti lakkinsa kattoon ja huusi "hurraa" moneen kertaan. Juoksi Björkqvistin luo satamaan ja ilmoitti jo tänä iltana tulevansa laivaan. Mutta matkansa lopullisista tarkoituksista oli hän vaiti. Suoraan New Yorkiin ei hän kyllä pääsisi, mutta olikin hyvä, että hän saa välillä virkistyä kaikista kotimaan tuskista.

XII.

Oltiin Itämerellä. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Ruskotti kovasti ja tuulenhenki oli aivan lienteä, mutta ilmapuntari osotti myrskyä tulevaksi. Keväinen vesi on raatelevaa vanhalle alukselle, jollainen "Ahkera" oli. Sitä paitsi oli vielä liikkeessä ajojäitä, jotka päivisin kummittelivat kristallivuorilta. Kapteeni aikoi valvoa, mutta kehoitti Ristoa menemään levolle. Tavan mukaan oli Risto jungmannista kirjoitettu laivan kirjoihin, mutta itse asiassa oli hän kuin huvimatkustaja. Kun Risto leikin päältä oli koettanut ottaa osaa merimiehen varsinaisiin tehtäviin, oli kapteeni hänet karkottanut niistä kuin vaimoväki karkottaa pienen lapsen kyökistä sotkemasta ruokia. Ja Risto oli tyytyväinen kohtaloonsa, muisteli Suomaansa, jos missä hetkeksi jäi yksiksensä ja ihmetteli meren yksitoikkoisuutta, tuon saman meren, jota hän mielikuvituksessaan ennen oli niin kovasti ihaillut. Ilman kapteenin juttuja olisi hänelle pian aika käynyt aivan ikäväksi.

Risto meni kajuuttaan paneutuaksensa levolle. Mutta hän aavisti sielussaan jotain outoa, jota nyt ensi kerran olisi kestettävä merellä. Ei häntä tuntunut nukuttuvan. Hän silmäsi kirjoihinsa ottaakseen niistä jonkun makuullaan lukeakseen. Silmä osui siinä äidin lähettämään testamenttiin, sillä sekin oli tullut mukaan muiden joukossa. Hän otti sen käteensä ja hypisteli sitä moneen kertaan. Sitä tehdessään tuntui hänestä kuin syleilisi hän äitiänsä ja hän nyt ensi kerran tunsi outoa ikävää, heikkoa ensin, mutta muistojen avulla se alituisesti suureni. Tuo kirja oli ollut äidin käsissä, siinä oli hänen lämmintä henkeänsä, hänen suurta rakkauttaan ainoaan poikaansa…

… Miten se olikaan kuin hän oli lähtiessään merelle kirjoittanut vain lyhyesti äidilleen… "Koska omaiset ovat hyljänneet minut, niin hylkään minäkin heidät. Kun kotimaa ei huoli minusta, niin en minäkään huoli kotimaasta. Mutta löytyy maa, jossa ihmisellä on tilaisuus näyttää kykyään. Ja se maa on Amerikka. Sinne olen minäkin nyt matkalla, en suinkaan minään haaksirikkoisena, sillä menen omistamaan siellä itselleni suurimman onneni maan päällä, Suoma Molinin, jonka kanssa olen ollut lemmenliitossa siitä asti, kun hän lähti sieltä Teidän pikkusielujen kaupungistanne; hänkin siellä sai kärsiä ihmisten halpuuden tähden. Pappia ei minusta tule, niin ikävää kuin se ehkä teistä lieneekin. Ja kun minusta ei kerran sitä tule, jota sydämmestänne halajatte, niin lienee yksi ja sama millä puolella maanpalloa minä taivallan. Kirjeitä, jotka mielestänne lienevät köyhiä ja kylmiä, saanen lähettää periltä…" Sellainen se oli ollut se kirje, niin jähmeä tunteista ja pistelevän ärtynen… Millä äiti oli sellaisen kirjeen häneltä ansainnut? juolahti nyt hänelle mieleen. Hän huudahti tuskaisasti, heitti testamentin kädestään ja rupesi levotonna astumaan ahtaan kajuutan lattiaa.

Kajuutan lautaseinien läpi kuuli hän, miten meri jo lotisi laivan kupeita vasten. Sen ääni oli vielä lyhyen tahdikas kuin kellon käynti, mutta aaltojen lyönnin väliaika piteni alituisesti. Tuulen humunkin jo tunsi hän aristuneissa korvissaan. Kajuutan lattiakaan ei enää hänen kävellessään tuntunut vaakasuoralta ja katossa oleva lamppu ei ollut tasapinnassa itse katon kanssa.

… Nyt siellä kotikaupungissakin jo ovat nurmet paljaat lumesta. Ehkä jo vihertävätkin. Pari viikkoa vielä, niin Caltha palustris siellä jo kukkii, tuo aikainen kasvi, joka seuraa hankien liepeiden häviämistä siellä. Siellä on valoisa. Pohjolan juhlallinen suviyö siellä on jo alkanut… muisteli Risto kävellessään.

Hän silmäsi samalla hajamielisesti katossa roikkuvaan öljylamppuun, mikä heikosti valaisi ympäristön ja aina väliin sädehti tuulen tähden.

… Toista se olisi kun olisi siellä soutelemassa! Kaikki niin tutunomaista, jott'ei rannikon merikään ilkeäisi vanhaa tuttuaan hukuttaa. Puut jo siellä vihertävät. Tähän vuoden aikaan hän ennen kävi kirkkomaalla äidin kanssa laittamassa isän hautaa… myöhäseen illalla siellä aina oltiin, sillä silloin oli vilposempi. Isän hautaa äidin kanssa… Voi jos äiti kuolisi… siellä kotona nyt hänen poissa ollessaan…!

Laiva omituisesti venähti. Tuuli koetteli kovasti sen sivuja. Sekalaisia ääniä kuului ulkoa kannelta. Ne olivat komentokäskyjä, jotka toistuivat miehestä mieheen. Jotain raskasta siellä nyt putosi. Risto avasi kajuutan ovea. Raakaa, suolaista, kosteaa ilmaa lehahti hänelle vastaan. Hän erotti kannella möhkäleitä, jotka liikkuivat. Hän tunsi ne miehistöksi. Hän kuuli kapteenin huutavan:

— Pram-purje on rikki ja raaka vioittunut. Miehiä ylös pärjäämään!

Risto säikähti. Samalla suuri hyöky huuhteli yli laivan.

— Perkele! Kuka siellä kajuutan ovea pitää auki? Ovi kiinni! huusi raa'asti perämies.

Risto veti oven kiinni arkana kuin olisi hänet juuri pahan teosta tavattu. Sydän kovasti lyöden jäi hän kuuntelemaan ulkoisia ääniä. Sieltä kuului kiroussanoja, käskyä ja uhkaa.

— Jumalattomat kun vielä kiroilevat! ajatteli Risto itseksensä ja mietti, uskaltaisiko mennä joukkoon, sillä ehkä hänen apunsa olisi tarpeen.

Kuului askeleita kajuutan ovea kohti. Se avattiin. Risto kerkesi huomata vain kapteenin, jonka koko alapuoli oli saappaina, kun samalla lamppu sammui. Risto sytytti tulen siihen.

— Pelkäättekö? kysyi kapteeni ja pani tyyneesti piippuun.

Risto ei tiennyt, miten olisi vastannut.

— Tuntuuhan se vähän oudolta, sanoi hän lopulta miedosti.

— Itämerikin on näin keväällä pahankurinen. Ja purjelaivoissa ei matkusteta sillä ensi luokan mukavuudella, millä höyrylaivoissa. Ei saamari teistä latinanlukijasta tulisi merimiestä, sanoi kapteeni lopuksi ja kääntyi naama naamaa vasten suoraan Ristoon.

Risto tunsi melkein häpeävänsä.

— Mutta nyt se tuntuu alkavan vähän moijata. Liekö sitte se uuden paremman puuskan valmistusta vai mitä? puheli kapteeni polttaen ja kaataen rommia kahteen lasiin, itselleen ja Ristolle.

— Kippis, herra latinanlukija. Tämä on myrskyssä parempaa ainetta kuin gramatiikka. Mutta yhden neuvon minä teille annan. Elkää lähtekö koskaan merelle, jos teillä on paha omatunto! Myrskyssä on sellaisen ihmisen kauhea olla.

Risto punastui ja käänsi pois katseensa, mutta ei kapteeni sitä huomannut, sillä tarkka havaantojen tekijä ei hän ollut ollut koskaan, sitä vähemmän nyt.

Taas kuulosti tuulen voima yltyvän ja kajuutan katto ropisi sateen putoamisesta siihen.

— Nyt se vasta myrsky alkaakin, koska se tulee sateen muassa. Nukkukaa te, jos vaan voitte, minun pitää mennä ulos kannelle, sanoi kapteeni mennessään.

Risto tunsi hermostuvansa. Kapteenin puhe oli kuin ilkkunaa hänen korvissaan. Jos hän nyt olikin tottumaton merielämään, niin ei siltä häntä tarvinnut kohdella kuin kuustoistavuotiasta tyttöä. Uskaltaa hänkin tulla ulos…

Risto lähti kapteenin jälkeen.

— Minne te? kääntyi kapteeni kysymään. Risto ei kerjennyt mitään vastata.

— Pysykää vain siellä, sillä meillä on täällä kannella nyt muutakin tekemistä kuin pitämistä huolta teidän hengestänne. Toiste, kauniilla päivällä sitte kannelle! kapteeni sulki hänet kuin linnun häkkiin.

Risto purasi hammasta. Tällaisessa asemassa ei hän vielä ollut ollut. Hän koetti uudelleen avata kajuutan ovea, mutta tunsi, että se oli ulkopuolelta haassa. Tämä kohtelias lukitseminen oli kai seuraus siitä, että hän äsken oli pitänyt auki kajuutan ovea, mietti Risto. Olipa tämä miehelle alentavaa! Akkaväelle ehkä sopisi, mutta hänelle! Nyt ymmärsi Risto, kummoiset ajatukset merimiehillä on latinanlukijoista. Ensi iltoina kun oli istuttu totilasin ääressä kannella kapteenin kanssa pääkaupungista lähdettäessä miedon myötätuulen leikkiessä purjeissa, oli hän niin miehevänä lausunut kapteenille Horatiuksen runoa sille laivalle, joka lähti kuljettamaan Virgiliusta Välimerellä. Leikillään hän oli sitä lausunut, mutta samalla itsetunnolla tuolle punakalle merikarhulle, joka joskus maailmassa oli taivuttanut "amo" verbiä lyseon ensi luokalla. Mutta nyt se vuorostaan näytti suuruutensa Ristolle ja näytti tavalla, että tuntui.

Risto kuuli, miten rautaiset vantit ratisivat, miten sinkkiköydet, joilta toinen halkaisiapurje oli pärjätty, vihelsivät tuulessa ja miten koko elämä laivassa oli vain yhtä ainoaa suurta ääntä, johon yhtyi pieniä sivusointuja. Ja väliin nykäsi laivaa kupeista kuin olisi se katkennut.

Kapteeni tuli hakemaan jotain kajuutasta ja tuumi tullessaan:

— Mistä ihmeestä tällainen myrsky meillä on Itämerellä?

— Minä olen teillä Joonas, heittäkää minut mereen ja se tyventyy, puhui Risto ja oli kohta aukaisemaisillaan koko sydämmensä kapteenille.

— Ette te aivan saamaton ole, kun voitte tällaisessa myrskyssä leikkiä laskea, vastasi kapteeni, sillä ei hän yhtään osannut käsittää Riston mielialoja.

Tuo kapteenin puheelle antama käänne sinetöi kohta Ristonkin suun, joka jo oli tekemäisillään täyden tunnustuksen.

Kirkas salama valaisi samalla kajuutan joka loukon ja kohta oli koko taivas yhtenä jyrinänä.

— Yhä parempaa! mutisi kapteeni partaansa ja meni kiiruusti kannelle. Ja nyt seurasi Risto jälessä.

— Tuletteko tekin?

— Tulen.

— Nyt näette sitte meren silmästä silmään.

Ensi askeleillaan horjahteli Risto kannella, sillä niin epävakaista siinä oli olo. Salaman valaistessa kiilsivät likomärät miehet kuin olisivat he olleet gummivaatteissa. Toisten kasvoilla oli pelkoa, toisten ylimielistä rohkeutta.

Tuli ankara myrskyn tuoma tuuliaispää. Se repäsi alas takamaston huipun, minkä tuuli heitti laivan etupuolelle.

— Pärjätkää takamaston iso purje! komensi kapteeni.

Pari miestä kiipesi mastoon. Risto meni perässä. Hänkin tahtoi näyttää olevansa mies. Naurua kuuli hän jälkeensä. Mutta hän kapusi muiden muassa nuorarappuja, pääsi raa'alle ja alkoi kääriä purjetta kuten toisetkin. Hän näki allaan kauhean syvyyden, mustan meren, jota hän melkein jaloillaan kosketti laivan kallistuessa. Hän oli pyörtyä ja unohtaa kokonaan asemansa. Tottumaton oli hän purjetta sitomaan kiini. Hän antoi tuulelle tilaisuutta päästä sen poimuihin ja se olisi viskannut hänet suin päin mereen, ell'ei samalla varma käsi olisi tullut avuksi. Se sai purjeen vedästyksi kokoon ja Risto oli pelastettu kuolemasta. Risto silmäsi pelastajaan. Se oli Yrttiaho, nuori, laivan sukkelin mies ja kapteenin erityinen suosikki. Purje saatiin pärjätyksi ja Risto palasi alas muiden muassa.

Myrskyä kesti, mutta tyyntymään päin se oli. Kun aamu valkeni, oli jo tavallinen ilma. Laiva oli kuin pesty, niin oli kaikki veden liottamaa ja huuhtelemaa. Kapteeni jakoi miehille rommia. Kajuutassa kaataessaan Ristolle lasin sanoi hän vain lyhyesti:

— Poika näkyy silti perineen isänsä verta.

Risto oli niin väsynyt, että tuo vähäinen rommitilkka meni hänen jäseniinsä. Hän meni levolle ja näki unta, että hän kotonaan ylpeydellä kertoi äidilleen ensimmäisestä merimiehen kasteestaan. Mutta äiti vain itki…

Siitä myrsky-yöstä alkaen vaivasi Ristoa omantunnon pistokset. Syyttäjänä oli hän itse ja mielikuvituksessaan näki hän joka päivä äidin huolekkaat silmät seuraavan hänen askeliaan. Koko äidin runsas rakkaus, jota hän pitkin elämää oli jakanut ainoalle pojalleen, oli nyt soimaavana, alaspainavana taakkana hänen hartioillaan. Hän koetti sitä Suoma-muisteluilla viskata pois, mutta silti se painoi, oli lähtemätön ja kidutti häntä.

Joka toinen tunti muisti hän kotinsa vilkkaankin keskustelun aikana. Mutta joka tunti poistui hän yhä etemmäksi tuosta kodista. Millä oikeudella? Se koti oli uhrannut hänelle kaikki; hän ei sille mitään. Se koti oli hänet kasvattanut, kouluttanut, tehnyt itsekieltäymyksiä hänen tähtensä; mitään vastapalvelusta ei hän ollut sille osottanut. Hän pakeni velvollisuuksiaan kuin kurjin raukka, pakeni äitiään, joka kuitenkin minä hetkenä tahansa odotti häntä ojennetuin käsin luoksensa. Hän oli kiini kasvanut äitinsä sydämmeen — sen hän kyllä tiesi — ja siitä irti reväistäksensä itsensä, täytyi hänen samalla repiä tuota sydäntä. Ja millä oikeudella? kuuluivat alituisesti hänen korvissaan syyttäjän soimaukset.

Päivä meni toisensa perästä, kuukausia meni, käytiin monessa ulkomaan kaupungissa, joista kyllä Risto olisi voinut kirjoittaa äidilleen ja ilmoittaa kohta tulevansa hänen luoksensa, mutta kun hän tunsi kaupungin maaperän jalkainsa alla, oli hän jälleen sama uppiniskainen Risto, joka syytti omaisiaan, että ne ovat hänet hyljänneet, haaveksi ravintoloissa viinilasin ääressä Suomasta, joka kaiken lopuksi hänen mielestään kuitenkin oli hänen pelastajansa, ainoa ihminen, joka häntä rakasti, joka häntä ihaili.

Ja kun ulkomaan viini väärentämätönnä kihelmöi hänen ohimoitaan, kun se laski ohuen haaveiden harson hänen silmiensä eteen, niin silloin näki hän ruusut Suomansa poskilla kahta kauneimpina, tytön silmien säihke oli hänestä pyhää innostuksen tulta, mikä paloi ihmishyväntekeväisyyden alttarilla ja hänen huuliensa luja ja hekumaton ilme ehkäisi häntä joutumasta likaisempiin kiusauksiin, joita näissä ulkomaan kaupungeissa olisi ollut muuten pahakin välttää, sillä laivatoverien ajatukset uiskentelivat useinkin niissä.

Mutta kun päästiin merelle, missä ajatukset kävivät arkipäiväisemmiksi, elämä yksitoikkoisemmaksi ja ympäristö vereksiä vaikutuksia luomattomaksi, niin silloin palasi entinen soimaaja. Se palasi eikä lähtenyt pois, ennenkun ensimmäisessä satamakaupungissa, jossa hän taas viinillä kasteli murheisen sydämmensä juuria ja näki mielikuvituksessaan Suomansa suuret silmät niin kirkkaina ja hänen povensa aaltoilevan lemmen yltäkylläisyydestä häneen.

Mutta merellä myrskyn alkaessa oli hänen aina hirveä olla. Vielä kauheammaksi olisi käynyt hänen sieluelämänsä sen kestäessä, ell'ei hän olisi koettanut hääriä kannella muiden mukana, joll'ei muuna niin kapteenin apulaisena, minä oli valmis hakemaan yhtä ja toista tarvittavaa kajuutasta.

XIII.

— Voi saamari, että tuon Yrttiahon piti tulla kipeäksi! Niin mainio mies, kerrassaan verraton! päivitteli kapteeni Ristolle kajuutassa heidän syödessään päivällistä.

Risto ei vastannut mitään. Kaatoi vain viinaa jo toisen pikarin itselleen ja kulautti kurkkuunsa.

— Mutta tekään ette ole sama kuin ennen. Te näytätte väliin minusta siltä kuin te kärsisitte ja vielä kovasti kärsisitte. — Antakaapa minullekin viinaa! Mikä teitä vaivaa?

— Arvattavasti merielämän outous. Minua kyllästyttää jo tämä yksitoikkoisuus. Ei viikkoihin näe muuta ympärillään kuin vettä, vettä ja vielä sittenkin vettä.

— Niin — meri ei rakasta pikaista veljeyttä. Vasta vuosien päästä tullaan sen kanssa siksi, vakuutti kapteeni.

— Oletteko te mieluummin merellä kuin maalla?

— No kymmentä kertaa! Maalla nukutaan; merellä — täällä tehdään sitä silloin kuin sopii.

— Täällä tuota vasta saisikin nukkua.

— Niin tyhjäntoimittajat, sellaiset kuin te — suokaa anteeksi, minä sanon leikillä.

Tuo kapteenin leikki pisti taas Ristoa liian syvälle. Hän oli loinen tässä elämässä, tarkoitukseton ja hyödytön. Hän söi ilman ansiota toisen leipää, joi toisen juomaa. Se häntä vielä rasitti, vaikka hän hyvin kyllä tiesi, ett'ei kapteeni tuolle vieraanvaraisuudelleen mitään arvoa pannut. Hän oli rikas poikamies, kuletti omaa laivaansa ja elätti kotikaupungissa vanhaa äitiään kuin ruhtinatarta.

— Minäpä vien tuosta vähän Yrttiaholle portviiniä. Se ei tee pahaa sairaalle ja väkijuomista hän on aina pitänyt, tuumi kapteeni, otti viinipullon ja pikarin ja lähti kajuutasta.

— Viinasta se on Yrttiaho pitänyt jos pitänytkin. Eikö lie sillä itsensä heikontanutkin. Aina kun hän on satamassa, elää hän kuin sika maihin päästessään. Juo ja mässää, puuttui puheeseen kapteenin mentyä perämies, joka oli aivan ehdottomasti raitis ja vihasi juoppoa kuin kuoleman ruttoa.

— Yrttiaho on vielä nuori. Mies on pulska ja toverien suosikki. Ottaa lasin sieltä, toisen täältä. Tahtomattaankinhan sellainen pidetty mies humaltuu, puolusteli Risto.

— Kyllä saakeli se osaa itsekin ostaa. Saisitte tulitikun kanssa etsiä penniä häneltä, kun hän on kaupungissa ollut, ettekä löytäisi. Miehellä on kotona vanha äiti, joka saa sikareja ja nisusisia kaupitella pitkin porvarien pirttejä hengissä pysyäkseen. Poika juo kaikki, mitä irti saa, puhui tuimasti perämies ja katsoi vihaisesti Ristoa, joka jo kolmatta ryyppyä itselleen laitteli.

— Mutta merimies hän on mainio.

— Ensi sijassa hän on suuri juoppo. Ja joka kerran on sitä, on vähän muuta, sanoi perämies ja nousi ylös pöydästä mennäkseen omaan koppiinsa.

Tuo perämiehen puhe sai Riston vähän ajattelemaan omaa itseään. Tässähän hänkin tillikoi viinan kanssa kuten luuvaloinen matruusi — hän, joka oli naimaretkellä! Eikä Risto voinut kieltää sitä itseltään, että hän viime aikoina aina koetti päivällispöydässä saada itselleen pientä humalaa, sillä siten kului iltapäivä hauskemmin joko hereillään tai nukkumassa. Merellä tarjosi kapteeni harvoin iltasin totia.

Kapteeni tuli takaisin, valitti, että Yrttiahon tila käy vain pahemmaksi. Kuume nousee pelottavassa määrässä ja lääkäriä puuttuu. Hänen oma taitonsa on siinä suhteessa kovin vähäinen ja lääkkeetkin ovat vanhanaikuisia, mitä laivassa on. Sääli miestä! Sääli nuorta miestä, sellaista merimiestä! päivitteli kapteeni.

Risto imasi vielä lasin viiniä, sytytti sikarin ja meni koppiinsa pitkälleen. Siinä maatessa tunsi hän, miten hänen henkensä tuoksahti väkevälle paloviinalle ja sikarille. Siitä ei varmaan Suoma pitäisi, juolahti hänelle mieleen. Sitä lemua juoksisi hän pakoon kuin tallin tuoksua. Mutta mietteissään luki Risto kaiken tuon hajun yksinomaan meren syyksi. Miksi se kiusasi ja kidutti häntä?

Riston ajatukset kävivät tuossa maatessaan alituisesti raskaammiksi. Hän näki vain edessään paksua tupakan savua ja tunsi nenässään paloviinan hajua, kunnes hän nukahti siihen päivällisen päälle.

Seuraavana päivänä sai elämä laivalla yleensä surullisemman muodon, sillä kaikki kumppanit ottivat osaa Yrttiahon kovaan kohtaloon. Tuo nuori mies, jonka kasvot olivat niin tumman väkevät kuin olisivat ne olleet pronssia, jonka huulet olivat niin täyteläiset, melkein lihalliset ja silmät vilkkaat ja kirkkaat kuin kauriilla, oli muutamassa päivässä muuttunut laihaksi, kalvakaksi olennoksi, jonka huulet olivat kiini hampaissa ja posket kuopalla. Sysimusta tukka, joka valui alas otsalle, oli ikäänkuin mustana hautatauluna tuon raunioituneen naaman päällä. Koko viime yön oli hän hourannut, puhunut hirveitä itsestään ja nakellut ruumistaan, jotta koppi oli ruskannut. Kapteeni viihtyi melkein isällisellä hellyydellä hänen luonaan ja tunsi Ristokin sääliväisyyttä miesparkaa kohtaan, sillä olihan se kerran pelastanut hänen henkensä.

Risto oli jotain puuhailemassa kajuutassa, kun kapteeni tuli sinne.

— Teidän pitää tulla lukemaan hänelle Jumalan sanaa. Hän sydämmestään pyytää sitä ja te olette siihen sopivin mies koko laivalla. Ei minusta ole eikä perämiehestä, tuskin muistakaan virren lukijaksi. Joutuun nyt! Teitä nyt todella täällä tarvitaan, puhui kapteeni.

Risto seisoi vaiti ja oli kuin hätääntynyt. Tuo oli outo pyyntö hänelle.

— Joutuun nyt! Eikö teillä ole uskonnollista kirjaa?

Kapteeni ja Risto kuulivat samalla laivan keulapuolelta kajuuttaan, jonka oven kapteeni tullessaan oli jättänyt auki, Yrttiahon tuskan huudahduksen. Risto vavahti. Hän rupesi selailemaan kirjojaan ja löysi niiden joukosta äidin lähettämän uuden testamentin. Sen kanssa he lähtivät, kapteeni ja Risto, Yrttiahon koppiin, mutta jokainen askel, jonka Risto sinne päin otti, oli hänelle vastenmielinen ja mielellään olisi hän sen peruuttanut. Yrttiaho oli muutettu kirvesmiehen erityiseen hyttiin pois muista miehistä jo sairautensa alussa. Siellä haisi kova kamvertti, johon seottui puusepänlakan löyhkä. Sinne nyt istuutuivat kapteeni ja Risto jonnekin sopivaan koloon.

— Voi, herra maisteri, lukekaa minulle Jumalan sanaa! Minua riivaa paholainen, minä olen jo kuin tulisilla hiilillä, ruumistani polttaa, sieluani karvastelee ja minä näen outoja näkyjä, hirveitä, mustia ja muodottomia olentoja, jotka minua ilkkuvat, läähätti Yrttiaho vuoteeltaan, jossa hän makasi likaisten merimiesriepujen seassa laivan isolippu peittonaan, sillä parempaa peitettä hän ei tarvinnut, kun hänellä muutenkin oli niin hirveän kuuma.

Risto alkoi lukea ääni melkein vavisten kohtauksen outoudesta: "Sillä jos sinä suullas tunnustat Herran Jesuksen ja uskot sydämmessäs, että Jumala on hänen kuolleista herättänyt, niin tulet sinä autuaaksi. Sillä sydämmen uskolla me vanhurskaaksi tulemme ja suun tunnustuksella me autuaiksi tulemme. Sillä Raamattu sanoo: jokainen kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä häpiään tuleman. Ei ole yhtään eroitusta Juudalaisen ja Greekiläisen välillä, sillä yksi on kaikkein Herra, rikas kaikkein kohtaan, jotka häntä rukoilevat. Sillä jokainen kuin Herran nimeä avuksensa huutaa, tulee autuaaksi."

Risto keskeytti. Hänen oli melkein tuskallista jatkaa. Oma sydän raivosi rinnassa ja tuolla lavitsalla läähätti toinen sydän. Se janosi Jumalan sanaa. Hänestä itsestään tuntui, että sen kalleus hänen huuliltaan hupeni mitättömiin; hän saastutti sen kelpaamattomaksi kuin myrkkyhappo terveen ilman.

— Lukekaa lisää, pyysi sairas.

— Lukekaa lisää, säesti kapteeni hytin yhdestä loukosta, jossa hän istui kädet ristissä polvillaan.

Risto jatkoi. Hytissä oli äänettömyys, koko laivassa äänettömyys, sillä kaikki tiesivät, mitä tehtiin kirvesmiehen hytissä. Ja tuo pieni hytti oli tuota pikaa muuttunut vähäiseksi kirkoksi, jossa Jumalan sana kaikui seinästä seinään ja vielä uloskin siitä. Se kokosi hytin ovelle merimiehiä, jotka hartaina kuuntelivat lukemista. Risto lämpeni lukiessaan. Hänen äänensä kohosi. Hartaushetkelle antoi syvempää arvoa sairas tuossa, joka minä hetkenä tahansa voi olla ruumiina. Se oli silmien edessä oleva todistus elämän arvottomuudesta ja kuoleman voimasta. He pitivät hartaushetkeään kuin vereksellä haudalla, jolla olevat kaikki äsken ovat saaneet tuntea piston siitä, kuinka lyhyt on ihmiselämä. Enin liikutettu oli sairas. Hän nyyhkytyksillään säesti lukua, kyynel tipahti jo jonkun toisenkin hellätuntoisemman merimiehen silmästä.

Yrttiaho pyysi saada puhua kahden kesken Riston kanssa. Muut poistuivat. Kapteeni lähti vitkastellen kuin karhu pesästään, sillä hän ihmetteli, mitä tämä merkitsisi. Oliko heillä ollut joitakin yhteisiä tuumia? Vai tahtoiko Yrttiaho laivassa asettaa Riston ensimmäiseen sijaan ja hänen toiseen? Mutta äkkiä valkenikin kapteenille. Se uskottelee Ristoa papiksi lukevaksi ja pyytää synninpäästöä. Ristolta synninpäästöä, joka ei suvainnut papeista puhuttavankaan!

Ristoa itseäänkin vaivasi jääminen yksin Yrttiahon kanssa. Sairas ei aluksi puhunut mitään. Katsoi vain ajattelevasti hyvin matalaan kattoon, jossa roikkui pieni, nuoritettu puulaiva, siirsi siitä sitte silmänsä jalkapohjiinsa ja oli vaiti. Mutta jotakin hän aikoi puhua. Kasvojen piirteet olivat levottomat ja ulkomuoto hermostunut. Nyt katsahti hän arasti Ristoon, jonka silmät olivat lattiassa ja joka odotti Yrttiahon puhuvan hänelle jotain ahdistavaa kuulla.

Jo rohkeni Yrttiaho alkaa puhua. Hän paljasti Ristolle kuin sielunpaimenelle ainakin koko syntisen elämänsä, kertoi hänelle historioita sen yksityiskohdista, miten hän oli valhetellut, pettänyt, juonut…

Risto havahti. Kohtaus alkoi pian tulla liian painavaksi hänelle.

— … ja… ja äidistään ei hän ollut ollenkaan pitänyt huolta… Nyt hän kuolee… mutta saako hän anteeksi syntinsä…?

Risto ei voinut vastata. Mielellään olisi hän karannut ulos koko hytistä.

— Niin… en… minä… saa… anteeksi! vaikeroi Yrttiaho.

Nyt Risto lähti pakostakin. Tuossa hytissä oli hän kuin elävältä ruumisarkussa. Hän ei voinut siinä hengittää, hän tukehtui…

— Voi elkää jättäkö minua yksin! kuuli hän mennessään Yrttiahon vaikeroimisen.

Kiireen pikaa kävi hän hakemassa kapteenin Yrttiahon luo. Itse hän pakeni kajuutan syrjäisimpään soppeen ja purskahti siellä valtavaan, äänekkääseen itkuun.

Siellä viipyi hän kauvan oman itsensä tutkistelemuksissa. Kun hän meni sitte kajuutan ruokasaliin, tuli sinne juuri kapteeni ja ilmoitti, että Yrttiaho on kuollut. Tuliko hän millään tavalla lohdutetuksi, ei Risto uskaltanut kysyä.

Ei tänä päivänä olla syöty, ei juota, vaikka oli jo iltaan päästy. Laivan keittäjä alkoi laitella kajuuttaan illallista ja valmisti sen, mutta yksinään sai perämies nyt sitä syödä. Kapteeni ja Risto eivät huolineet ruuasta.

Olisi ollut Yrttiahon vuoro olla vahtina kannella. Risto tarjoutui hänen sialleen, sillä nukkua ei hän kuitenkaan saattaisi. Ennen ei hän ollut ollut vahdissa, mutta nyt hän tahtoi olla. Se oli pyhä palvelus vainajalle, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä. Kun oli aivan rasva tyven, laittautui vahti-vuorossa oleva toinenkin puoli miehistöä pitkälleen ja Risto jäi yksikseen valvomaan, sillä tuulta ei tulisi arvattavasti ennenkuin auringon noustessa.

Oli pimeä kuin pussissa. Signaalilamput kiiluivat laivan kupeilla, mutta niiden hehku oli kuin kiiltomadon hohde öisessä, pilkkopimeässä seudussa. Ne vilkkuivat kyllä kauvas yön silminä, mutta ympäristöään ne eivät päässeet valaisemaan. Kaikki oli laivassa niin hiljaan, jotta Risto kuuli oman sydämmensä lyönnin. Koko ympäristö oli niin hengetön ja sanaton, ett'ei kuulunut edes yhtään huokausta, ei nukkuvan kuorsaustakaan. Meri oli vaiti, ja vaiti olivat laivan purjeet. Ei edes nuorat vavahtaneet. Eikä näkynyt mitään muuta kuin signaalilamppujen hienon hieno valojuova, mikä heijastui kohdalle meren pintaan. Oli kuin kuoleman ja tyhjyyden henkäys olisi käynyt yli koko ympäristön. Ja sitte vielä tiesi Risto kirvesmiehen hytissä olevan kylmän ruumiin…

Ääntä saadakseen kulki hän laivan kannella. Hän kuuli nyt omien saappaidensa tahdikkaan astunnan. Sekin tuntui vieraalta ja vaivasi häntä. Hän jäi yhteen kohti hyräilemään laulua. Mutta äänessä kajahti kummallinen, vieras sointu. Risto mietti, että on parasta olla hiljaa tässä läpinäkymättömässä pimeydessä, jossa itse voi itseään pelotella.

Hänestä tuntui kuin joku näkymätön paha henki vaanisi häntä ja tuossa paikassa heittäisi verkkonsa hänen päälleen. Rintaan nousi hänellä pelokas alakuloisuuden tunne. Hän oli kuin vieras itselleen ja hänen sielunsa tuntui karkaavan pimeyteen, hajoavan tuohon sanattomaan ja kaameaan ympäristöön. Kaikki paha, mitä hän oli tehnyt, alkoi elää hänen silmissään. Se kouristeli hänen sydänraukkaansa, mikä oli pelosta kitistynyt, sillä Yrttiahon haamu oli takaapäin kuiskaavinaan hänen korvaansa: "En saanut anteeksi minä, etkä saa sinäkään!" Risto vapisi kuin pakkasessa. Hänen mielensä teki huutaa pelosta, sillä joka hetki oli hänen päälleen putoavinaan joku raskas paino, joka uhkasi lytistää hänet hengettömäksi. Nyt varmaan joku kuiskutteli hänen korvaansa. Hän huudahti säikähdyksestä ja kaatui pyörtyneenä laivan kannelle…

Kun hän tointui, löysi hän itsensä seljällään makaamassa kannella silmät kohti nousevaa kuuta, joka virtanaan valoi hopeaa äänettömälle merelle. Kaikki oli vielä laivassa hiljaa. Kukaan ei siis tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän hypähti ylös, tunsi voimainsa palautuvan ja asettui nuoritusta vasten katsomaan kuuta, jonka kylmä hohde virkisti häntä.

Seuraavana päivänä laskettiin Yrttiahon ruumis laivan isoon lippuun käärittynä kirvesmiehen kokoonkyhäämässä, höyläämättömässä arkussa mereen. Kapteeni pakotti Riston lukemaan hautausluvut. Sen teki hän kuin unissaan. Hänen piti olla pappina — vastoin tahtoaan.

Koko loppumatkan oli Risto murrettu mies. Hän rakasti yksinäisyyttä ja puhui vähän.

XIV.

Oli päästy New Yorkiin. Risto oli majoittunut yhteen kaupungin hotelleista, jonne kapteeni oli hänet saattanut. Laivasta lähdettäessä oli hän uskonut kapteenille, millä matkalla hän oli. Kapteeni oli pudistanut päätään, mutta ei ollut puhunut mitään. Auliisti oli hän antanut rahat, jotta Risto kohta voisi matkustaa Suoman luokse. Tuossa suuressa kaupungissa tunsi Risto itsensä hyttyseksi, joka räpäköi avaruudessa. Sen kummallisuuksille oli hän kuollut. Jo seuraavana päivänä aikoi hän matkustaa, sillä hänen täytyi päästä matkansa määrään, jotta loppuisi tuo sielun sairaus, mikä viime aikoina oli häntä niin hirveästi rasittanut.

Mutta kun hän illalla asettui maata yksinään ravintolan puhtaan kylmälle vuoteelle, kohousi alakuloisuus kahta kamalampana mieleen. Se pimensi hänen sieluaan, jotta itku mieli nousta kurkkuun. Ja huoneessa oli niin kovin pimeä. Ainoastaan jostain vastaisesta korkeammalla olevasta ikkunasta hämyinen valon läikkä leikkautui seinään hänen huoneensa ylimmäisen ikkunaruudun lävitse. Mutta se oli niin heikko. Toi vain mieleen signaalilampun vienon kajanteen silloin vahtiyönä pimeällä Atlantilla.

Ja miksikä taas tuo raskaus painoi hänen sieluaan? Miksikä silmät olivat näkevinään nousevan kaikellaista kamalaa tuolta pimeästä huoneen loukosta, missä hän tiesi olevan kulmittain sohvan ja pöydän sen edessä parine nojatuolineen? Miksikä sydän löi tavallista kovemmin ja vieno värisy karsi selkärankaa?

Hän koetti olla ajattelematta. Mutta häntä vaivasi luulo, että joku vieras oli huoneessa. Hän oli kuulevinaan sen salaperäistä hengitystä ja tuntevinaan pehmeää kosketusta peitossa. Se oli sellainen näkymätön ja ruumiiton, mutta kuitenkin tunnettava olento. Se nyt maistoi vettä juomalasista tuosta tuolilta, minkä hän oli nostanut itseään varten vuoteensa viereen riisuutuessaan. Ja nyt se hengitti hänen kasvoilleen…

Kuuma hiki tiukkui Riston ruumiista. Ei! Hänen täytyi ottaa tuli. Ripeästi ja ikäänkuin peljäten omia askeleitaan hyppäsi hän pöydän ääreen ja raapasi tulen. Sen valossa hän silmät suurina katsoi ympäri huoneen vainuten jotakin. Mutta ravintolan suuri huone oli tyhjä ja vähine huonekaluineen jotenkin autio. Risto nosti palavan kynttilän tuolille vuoteen viereen. Sitte taas hän paneutui maata. Mutta aina väliin täytyi hänen aukaista silmänsä ja tarkastaa perin pohjin, ett'eihän huoneessa ollut vain ketään muuta.

Lopulta hän nukahti ja hän näki unta olevansa kotona äidin luona. Siellä oli kaikki iloista ja valoisaa. Vaarikin oli niin hyvä ja väkisellä painoi kultarahaa Riston kouraan. Ja äiti suuteli ja syleili, iloitsi ja riemuitsi.

Tuo uni virkisti Ristoa. Hän tilasi aamulla kahvia ja joi sitä. Ja sitä tehdessä iskeytyi outo tuuma hänen päähänsä: hän lähtee kotiin Suomeen. Hän oli jo kylläksi kärsinyt, enempää ei hän tahtonut. Jo viime aikoina merellä ollessaan oli Suoma hänen silmissään tummunut naisena äitiin verrattuna. Se vaati paljon, mutta antoi vähän.

Ja mitä oli tuo nainen äitiin verrattuna hänelle antanut? Hyviä opetuksia, ei muuta. Mutta olihan se kieltäytynyt mahtavista naimisista hänen tähtensä. Niin itselleen vastenmielisistä naimisista. Eikä hän ollut häneltä mitään ryöstänyt. Tyttö oli kaikin puolin vapaa tekemään uusia liittoja. Mitään ei hän ollut häneltä ottanut, mikä kahlehtisi tytön vapautta. Ei edes kihlasormusta oltu vaihdettu. Ja yht'äkkiä selvisi hänelle, ett'ei hän tulisi onnelliseksi Suoman kanssa. Mistä se nyt tuo tunne tuli, sitä hän ei voinut selittää, mutta niin vakuuttavana se iskeytyi mieleen.

Nyt oli päätös tehty. Hän lähtee Suomeen.

Taas monen pitkän kuukauden takaa mieli tyyntyi. Oneuden tunne vähitellen irtautui pala palalta Riston rinnasta. Sinne valui tuollaista viileää tyytyväisyyttä, sellaisen sydämmen kevätilmaa, jossa talven tuimuus on pitkät pimeät tapellut eikä kesän tulosta ole ollut tietoa. Tuollainen tunnelma ei pane päätä ilosta pyörälle, sillä ei sillä ole voimaa veriä kiihottaa, mutta silti se luo sieluun jonkinlaisen kalpean kangastuksen onnesta ja sen tuomista mielialoista.

Ensimmäisessä höyrylaivassa, mikä meni Europpaan, matkusti Risto takaisin kotimaahansa. Suomalle oli hän jo kirjeessä antanut ikuiset hyvästit.

XV.

Risto istui nyt taas kotimaansa pääkaupungin muutamassa matkustajahotellissa. Hän oli saanut itsellensä rauhaisan huoneen ja hän koetti siellä oikein keinotekoisesti luoda mieleensä onnen kuvia. Hän kuvitteli, miten suuresti äiti ja vaari ihastuisi, kun näkevät hänet taas. Hän rupesi suunnittelemaan herttaista sähkösanomaa kotiinsa, missä ilmoittaisi tulonsa. Kahden kesken hän sitte oikein lämpimästi kertoisi äidilleen ne kaihomieliset mielentilat, joita hän oli tuntenut merellä ollessaan sentähden, että oli hyljännyt äitinsä. Ja kyllä äiti antaisi anteeksi, kun kuulisi, miten paljon Risto oli surrut ja kärsinyt.

Risto kuletti sähkösanoman asianomaiseen konttoriin. Vilvoitellaksensa hän sitte asteli ulkona. Oli syystalvi ja ilma raitis. Se tyynnytti Ristoa. Kotona oli kaikki hyvin niinkuin ollakin piti. Risto koetti vakuuttautua, että niin oli.

Tuossa tuli muuan ylioppilastoveri vastaan. Se hämmästyi nähdessään Riston ja kääntyi mukaan. Kohdattiin toisiakin ja kaikki tervehtivät Ristoa erinomaisella lähentymisellä. Häneltä kyseltiin merimiesasioita. Risto kertoi kaikesta paksulla sukkeluudella kuin merimies konsanaan. Hänellä oli todellakin tässä suhteessa elämän kokemusta, jonka rinnalla noiden toisten eletty elämä oli aivan väritön. Eivät ne olleet koskaan käyneet etempänä tätä länsieuroppalaisuuden etuvartiota napapiirin seuduilla, eivät koskaan hengittäneet ilmaa, johon seottui maailman hyvähajuisimman kasviston tuoksu. Eivät he edes tienneet, kummoinen on valtameren aalto tai miten Atlantin maininki murtuu louhikoille; mimmoista on Lontoon ilma tai miltä näyttää sähköliekeissä yön pimeydessä Vapauden patsas New Yorkin edustalla. He ovat nähneet vain Suomen hedelmättömän kuusen, mutta hän Espanian kastanjat ja oranssilehdot. Sisiliassa oli hän omin käsin ottanut appelsiinin kasvuoksastaan; nuo tuossa sen silkkipaperiin käärittynä jonkun venäläisen hedelmäkauppiaan kädestä. Ja tutkailuillaan ne ikäänkuin huomaamattaan paljastivat Ristolle oman vähäpätöisen maailmallisuutensa.

Tultiin puistoon. Toverit kääntyivät siinä sijaitsevaan ravintolaan ja saivat Riston mukaansa. Puhetta siellä pitkitettiin. Koko ajan hienosesti ylisteltiin Ristoa luokkansa yrittävimmäksi ja kokeneimmaksi mieheksi. Lähteäpä merelle jungmannista nuori ylioppilas! Sehän oli suuremmoista ja monipuolista elämän käsitystä. Miksi hän oli lähtenyt merelle, sitä ei häneltä kukaan kysynyt.

Jokainen tahtoi kilistää Riston kanssa. Yksi joukosta alkoi hänelle nyt pitää puhetta. Etupäässä hän ihasteli sitä uskallusta, että Risto oli tohtinut vaihtaa ylioppilaselämän riemut merimiehen vaivoihin tutustuakseen monipuolisemmin elämään. Uutta tarmoa oli hän varmaan tuonut taskut täynnä mereltä. Lopuksi esitti hän merimiesylioppilaan maljan lopettaen sen säkeillä:

"Laer mig at blive en Mand, haardt proevede Hav! Laer mig at kaempe utraettet som Du, laer mig at blive Dig lig, dybtrullende Hav!"

Sitte pyydettiin Ristoa tanssimaan näytteeksi espanialaista merimiestanssia. Tuota ei ollut Risto kuulevinaan. Hän kaatoi itselleen täysinäisen lasin ja pyysi sananvuoroa. Siihen oltiin heti valmiit. Ja hän puhui melkein näin:

— Te, hyvät toverit, pikkumaisesti ihastelette muka minun rohkeuttani, että minä uskalsin merelle lähteä. Ei se ollut mitään rohkeutta, vaan heikkoutta läpeensä. Eikä minusta edes olisikaan merimieheksi, — yhtä vähän, luulen, teistäkään. Siihen vaaditaan jotain, mitä ei ole meillä, jotka kirjat ovat pilanneet. Maljanne! Viimeinen, minkä minä juon.

Samalla painoi hän lasinsa pöytään, heitti hyvästit ja poistui. Häntä ei saatu millään hinnalla viipymään. Tuolta itsensä ihailemisen korkealta huipulta, jonne toverit olivat ikäänkuin keinotekoisesti hänet asettaneet, lysäytti yhdellä kerralla alas toverin hänelle lausuma runo, joka piti muka olla hänen ylistystään. Mutta päinvastainen oli sen vaikutus. Se muistutti hänelle mieleen Suoman viimeisen hyvästin siellä kotikaupungin puistossa. Suoma oli myös silloin puhunut niin kauniisti taistelemisesta elämässä. Tulenhehkuvina väikkyivät nyt hänen silmissään hänen sanansa: "Lieneekö sinusta, Risto, koettelemusten mieheksi; lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka ei sorru olevien olojen taistelussa?" Ja mitä hän voi vastata? Min mitä?

Laittaessaan eteisessä päälleen päällystakkiaan kuuli hän salista toveriensa laulavan:

On tyyni nyt, yön hellä henki se povellensa painaa maan; nyt vait'on lehdon lintunenkin se oksalleen käy nukkumaan.

On tyyni nyt, jo rantamilla käy tuuli uupuen levolleen, pää kaino vaipuu kukkasilla, ne uinahtavat rukoillen.

On tyyni nyt, niin kutsuvasti nuo tähdet taivaan välkähtää; oi rauhallisna ollos rinta, sa kohta saat myös levähtää!

Laulun loputtua lähti Risto eteisestä ja tuumi mennessään:

— Lepoa minäkin tarvitsen sekä henkistä että ruumiillista.

Hän tuli hotelliinsa ja siellä jäi hän yksinäisyydessään miettimään. Ja hän teki johtopäätöksiä, että elämä oli häneltä ryövännyt oman itsenäisyyden, taipumukset, lahjat eli kaiken sellaisen, josta hän ennen oli ylpeillyt. Hänessä vuosi jokin kohta. Ei hän enää ollut se, mikä ennen. Hän ei ollut sellainen luonne, joka näyttää suuruutensa vastuksien vaikeassa taistelussa. Myötäkäymisessä hänestä ehkä olisi voinut tulla jotain yli jokapäiväisyyden —, mutta kaiken tuon hän jo karisti pois haaveina.

Mutta isänmaa ja yhteiskunta! Eikö hänellä olisi velvollisuuksia niitä kohtaan? Risto naurahti ivallisesti. Suurta hänestä nyt ei koskaan tule ja pienille on parasta, ett'eivät milloinkaan haaveksikaan niistä kovin paljon. Kaikki sellainen yltiöpäisyys herättäisi naurua, kun ei ole takana vankkaa toimintaa. Noiden pienten on parempi, että tyytyvät kunnolla täyttämään sen, mikä on sattunut heidän kohdalleen. Ja pieni olisi hänkin oleva. Eturivin mieheksi hänestä ei enää olisi. Joukon jatkona ehkä vielä jossain menisi. Ja onhan sitä siinäkin. Ehkä voi hän vielä jouluna ja juhannuksena innostuakin.

Mutta oliko hän sitte väsynyt? Lepoa hän tarvitsi, lepoa, lepoa —.

* * * * *

Seuraavana aamuna kun Risto heräsi, oli häntä jo sähkösanoma odottamassa. Se oli lyhyt. Hän luki: "Äitisi kuollut kolme päivää sitte. Ruumiina maan päällä. Tule heti kotiin. Muffa."

Riston päässä meni kaikki ympäri. Hän solahti sohvalle taaksepäin, pyörtyi siihen ja oli tainnoksissa pari kolme minuuttia. Sitte hän virkosi. Mutta jänteistä tuntui olevan poissa kaikki luja aines ja ruumiista voiman tenho: Hän rupesi nousemaan, mutta putosi uudelleen sohvalle. Hän laskeutui makuulleen ja päässä särki kuin olisi siellä veitsellä ratkottu. Hän makasi liikkumatonna muutaman kymmenen minuuttia, kunnes kohtaus oli ohitse. Ja se menikin pois. Hän tilasi rautavettä ravintolasta, ryyppäsi sitä ja alkoi laitella tavaroitaan järjestykseen kerjetäkseen vielä tänä aamuna pohjoiseen junaan. Pian oli kaikki tehtynä. Palvelijan antoi hän toimittaa tavaransa asemalle. Itse hän lähti sinne, kävelemällä. Ulkona oli kostea sää, sillä yöllä oli satanut nuoskeaa lunta. Kalossi litisi astuessa käytävää. Risto kulki kuin ruumissaatossa, veltosti ja hitaasti. Mitään repäisevää voimaa ei hänen kävelyssään ollut, sillä se olisi vaivannut häntä.

Hän oli junassa menossa kohti pohjoista kotiaan. Ilma oli kylmenemään päin. Sen kylmemmäksi se kävi, kuta pohjoisemmaksi tultiin. Vastaan tuli lunta, pakkasta, pyryä ja hyydettä. Oltiin menossa kohti viluja ja pimeyttä. Junan kiitäessä kinosten halki, ohitse lumisten korpikankaiden ja jäätyneiden vesien istui Risto jäykkänä ja sanatonna vaununsa penkillä. Hän oli harmaa kasvoiltaan ja silmissä värehti jotain surumielistä.

Jo häämöitti toisen päivän illalla rauhallinen kotikaupunki lumisten risukkojen takaa. Sen kellotapuli kohosi hänen mielestään kohti valjua taivasta kuin hyyteinen, kylmä risti talvisen haudan kummulla. Rakennusten savupiiput ympäröivät sitä alempana tyynen hiljaisina kuin kummun syrjiin työnnetyt mustat kasvien tynget, jotka talvi on vikuuttanut ja joissa ei ole mitään voimaa eikä elämää. Näytti kuin natajava pakkanen olisi laskeunut taivaasta kangistavana sen päälle, kuolettanut kaikki ja ripotellut sitte kalman päälle valkoista lunta. Koko kaupunki oli Ristosta kuin suuri hautakumpu. Ja tuo hautakumpu säilytti hänen äitinsä mustan ruumisarkun, jonka kääreliinat eivät olleet saaneet kyynelpisaratakaan häneltä…!

— Huu — vii — vih! vihlasi juna mennessään pienen sillan poikki.

Risto koetti tyyntyä näennäisesti: Hän antoi junan viedä, viilettää hiljalleen, hyssytellen. Se ikäänkuin potkasi aina itselleen uutta vauhtia ja taas luisui talvisissa kiskoissaan. Tuo veturikin täällä pohjoisessa, jossa se pian laskisi viimeiselle tallilleen maan päällä, ei tahtonut niin ilmaa repiä eikä ihmisiä häiritä kuin eteläisemmillä syntymäpaikoillaan. Se ymmärsi mukautua ympäristöönsä, antaa arvoa Pohjolan palelluttavan talven tainnoksissa olevalle luonnolle. Harvoin se vihelteli eikä viiltävässä vihunnassa sanottavasti rautojaan rämistellyt. Se toi vain hiljalleen muassaan paria kolmea matkustajaa, samallaisella melulla kuin kaupungin porvarin renki ajoi syöttiläällä suoloja kotiin rantamakasiinista.

Se tekikin hyvää Ristolle tällainen hiljainen tulo. Siinä voi koota itsensä ja hengittää varalle syvä henkäys. Ja kun juna pysähtyi asemalle, pysähtyi se sellaisella vauhdilla, että sitä tuskin huomasi. Se ikäänkuin uupui vähitellen väsymystään siihen.

Risto ei välittänyt ihmisistä, ei katsellut sivulleen eikä etsinyt tuttavia. Joku katse häneen ohjattiin, mutta sen pohjaa hän ei ruvennut tarkastamaan. Hän väitteli katsella ihmisiä kuin kipeäsilmäinen aurinkoa. Hän painui pimeään kaupunkiin ja astui riehuvin askelin sen lumisia katuja. Päälaella leiskahtelivat teaatterimaisesti revontulet ja niiden läikkyvä hohde väliin hulmahti täyteen paloonsa. Tähdet istuivat kiinteinä taivaalla ja olivat silmiä, joiden elämän syvyyttä ihmisen ajatus turhaan tarkasteli. Pakkanen vongahteli ilkeästi ja merijää väliin paukahti kuin olisi kanuunalla laukaistu. Pohjola eli omaa, täysinäistä elämäänsä. Muutamien penikulmien takana oli napapiiri. Hyinen Puhuri oli täällä kotonaan ja käytti täysiä isännän oikeuksiaan. Kun se nauroi, niin luonto vavahti ja kun se itki, niin itki se jäätä. Europpalainen elämän vilkkaus saapui ikäänkuin väsyneenä maininkina näille jäisille rannoille, tyrskähti niillä vielä heikosti viime kerran ja kohmettui lumiseen louhikkoon.

Risto ohjasi askeleensa vaarin taloon. Hän höyrysi sisäistä palavaa kylmässä ilmassa ja hänen sydämmensä lyönti kuului aina korviin asti. Valo tuikahteli pimeän tuijun liinasydämmessä ukon asunnon ikkunalla. Puoti oli kiinni ja luukuilla suljettu. Riston astuessa sisälle kartanoon kopautti juuri pakkanen tervehdykseksi rakennuksen nurkkaan. Olihan tämä silti kotoista, vaikka niin sanomattoman pikkumoista elämää.

Päästyään portaille tarttui Risto ravakasti ulko-oven ripaan, nykäsi ja kuuli sisällä eteisessä putoavan jotain seinältä, mutta auki ei ovi lähtenyt. Se oli säpissä. Risto nykäsi toisen kerran. Sisältä tuli joku äänettömin askelin, kysyi, kuka oli, ja päästi sisälle. Päästäjä oli vaari avojaloin ja liinavaatteissaan. Ei ukolla ollut mitään sydämmellistä tervetulosanaa Ristolle lähettää vastaan; pakeni vain kiiruusti ulkoista pakkasta sisälle vuoteeseensa.

— Oletteko jo levolla? kysyi Risto, riisui turkkinsa ja istahti hengästyneenä tuolille.

Hänestä tuntui kuin olisi hän saapunut perille autiolle arolle, josta puhalsi vastaan kylmä tuuli ja jossa silmä sairastaa näkemisistään.

— Viime päivät minä olen maannut läpeensä, puhui ukko ja vetäsi syvältä henkeä, jotta peitto eli.

— Ja äiti se on kuollut? puhui Risto nöyrän hiljaisesti.

— Kuolee ihminen vähemmästäkin surusta! ärähti ukko.

— Oliko se vihainen minulle?

— Vihainen! Säälitteli vain, ett'ei sinusta tullut miestä. Siitä asti kuin sinä olit muka Amerikkaan mennyt, kitui se, kunnes katkesi. Voi sentään, Jumala paratkoon, ihmislapsia! Miksi se tuli sinne merellekin lähtö?

Ukko kääntyi valittaen toiselle kyljelleen aivan välinpitämätönnä Ristosta.

— Sinne ajoi sisäinen tuska ja toivottomuus. Ja ehkä isältä peritty verikin. Mutta missä äidin ruumis on…?

— Puotikamarissa hän on hankittuna. Odotin sinua tulevaksi, ennenkun laitoin ruumiin siunattuun multaan. Kohta tästä minäkin pääsen sinne — kuka hänet sitte minut haudanneekin…

Risto sytytti kynttilän ja meni puotikammariin. Hänestä tuntui kuin olisi hän maan alla matkalla jonnekin hautaan. Hän tuli perille, valasi kynttilällä äidin kasvot ja tunsi silmiensä käyvän kosteiksi. Kädessä oleva kynttilä vavahti. Hän laski sen tuolille ja polvistuen painoi otsansa ruumisarkkua vasten ja jäi siihen.

Mutta ennenkun hän siitä nousi, oli hän tehnyt päätöksen, että hän rupeaa papiksi. Nyt tunsi hän kutsumusta. Kaikki oli ollut hänen mielestään vain edeltäkäypää valmistusta; hänen kova sydämmensä oli pitänyt nöyrtyä ja hänen itsensä saada kärsiä luihin ja ytimiin asti. — — —

* * * * *

Muutaman viikon takaa sai hän kirjeen Suomalta. Hän luki siitä vain seuraavan: "Sinä heikko! Erehdyin sinun suhteesi. Olitkin vain puoliluonne …"

Risto työnsi kirjeen palamaan, mutta kuitenkin hänestä tuntui kuin toinen puoli hänen sydäntään palaisi yhdessä kirjeen kanssa.