TYÖMIEHIÄ
Kertomus nykyajan oloista
Kirj.
K. A. JÄRVI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1891.
I.
Pura oli syntynyt etelämmässä osaa Suomea ja joutunut jo vallan nuorena "nokipojaksi" muutamaan Helsingin konepajaan. Isätön lapsi hän oli ja äitinsäkin jo nuorena menettänyt. Ihmisten puheista tiesi hän isästään sen verran, että se oli ollut joku herra. Konepajassa oli hän taidossaan varttunut, tullut viilariksi ja ansaitsi jo parinkymmenen vuotisena neljäkin markkaa päivältä.
Juoppous on tehtaantyömiesten suurin pahe, mutta hän jo nuorena tunsi vaistomaista inhoa viinaan, ja kun hän tuli vanhemmaksi ja oppi lukemaan sanomalehtiä, sukeutui hänen vaistonsa täydeksi tunnoksi viinan turmiollisuudesta.
Ei raittiusaatekaan ollut isosti pukeutunut käytäntöön tehtaantyömiesten kesken, vaikka moni kyllä pennitönnä kohmeloissaan kiroili viimeistä juontireissuaan, vaan pilkkana pidettiin se mies, mikä ei viikon takaa — ja keskelläkin, jos oli mistä ryypätä — ryypännyt, ryypännyt viikon ansioitaan.
Monesti kuohuili kiivaimmin veri Puran nuorissa suonissa, kun kumppanit ilkkuilivat hänelle ja pilkkasivat häntä maitosuuksi jos muuksikin, mutta hän koetti hillitä itseään. Vaan kerran tuli kiivas ottelu. Konepajaan oli muuan nokipoika noutanut viinaa "vanhoille" miehille, ja itse työnjohtaja, joka oli tehtaanomistajan serkku, oli ensimmäisenä osamiehenä. Kun miehet olivat aikansa lippineet viinaa, vieläpä maistauttaneet pojillakin, mieli paha sisu yltymään ja ryhdyttiinpä joukolla pilkkaamaan Puraa. Varsinkin työnjohtaja oli kiihkossaan Puraa pilkkaamaan. Mutta kun hän äännetönnä kuunteli hänen sammaltelevan kielensä kiistaa, suututti se juopunutta ja hän lopuksi viskasi viime tilkat astiasta Puran silmille. Puran kasvot vavahtivat, huulet painuivat lujasti yhteen, synkkä välke tuli silmiin ja tuossa paikassa oli hän työnjohtajan kimpussa. Hän löi, löi, jotta huone vastaili, ja lyhyt, kynttyräinen työnjohtaja lenteli kuin kinnas Puran käsissä.
Muut eivät uskaltaneet mennä väliin, vaan Pura sai vihan vimmassaan pieksää mielin määrin työnjohtajaa.
Yht'äkkiä hän herkeni, lähti pois työhuoneesta ja meni asuntoonsa. Hän heittäytyi pöytää vasten ja — itki. Kuumina valuivat kyynelkarpalot parinkolmatta vuotisen nuoren miehen kasvoilla, ja nokijuovia risteili hänen poskillaan. Nyt hänelle vasta selkeni, mitä hän oli tehnyt. Koko ruumiin läpi kävi outo vavistus, ja sydän löi hitaasti, mutta kovasti.
Hetken aikaa mietittyään nousi hän ylös, pyhki vetistyneet silmänsä ja lähti takaisin tehtaaseen. Hän meni suoraan työnjohtajan luo, joka oli jo jotenkin selvä. Tappelu oli saanut hänet järkiinsä. Pahoja mustelmia oli hänen kasvoissaan, ja oikea käsi oli tukossa.
Hän juuri uhkaili ja kiroili muille miehille Puraa, mitä hän sille näyttää, kun Pura tuli huoneeseen. Hän purki suustaan puolinaisia sanoja ja kiivauksissaan porasi, jotta sylki suusta ulos pärskyi. Ja hänen harmaat, kohmeloiset, äsken toljottavat silmänsä liikkuivat tuikeasti ja elävästi.
Puraa hävetti katsoa ruhtomaansa miestä. Nuo mustelmat olivat hänen nyrkkinsä jälkiä, ja tuo verinen naarma nenän vasemmalla puolella oli hänen pitkien kynsiensä työtä!
— Tuolla se saatana tulee! Muista, sinä kirottu pentu, että tämä tulee sinulle kalliiksi, karjasi työnjohtaja ja irvisteli, kun ei voinut nyrkkiänsä liikuttaa.
Aristellen astui Pura lähemmäksi.
— Minä tulin pyytämään mestarilta rikostani anteeksi, minä olin kovin tuhma, kun rupesin juopuneiden miesten kanssa rähisemään. Minä tarjoon sovintoa ja maksan kipurahat…
— Mitä? Luuletko sinä työmiehen saavan lanteillaan ja penneillään pieksää mestariaan! Ei minun selkäni rupea viidenpenninrahoja tienaamaan pieksättämällä itseäni työmiehilläni!
— Mutta olihan mestarissakin syytä!
— Minä en kärsi sinua! Mene ulos, muuten! minä —
Samassa parahti työnjohtaja, sillä hän purkaessaan sappeaan muistamatta oli koukistanut kipeän kätensä uhkaukseksi.
Pura lähti. Muut miehet eivät puhuneet mitään. He ihmettelivät, miten Pura, vaikka oli aivan syystä löylyttänyt työnjohtajaa, voi tulla pyytämään häneltä anteeksi.
Illalla tuli tehtaan juoksupoika Puran asuntoon ja kutsui hänet patruunin puheille. Pura arvasi, mistä oli kysymys. Hän peseytyi, pukeutui parempaan asuun ja lähti patruunin luo.
Patruuni, noin neljänkymmenvuotinen mies, kultasankaset silmälasit päässä istui keinutuolissa ajatellen ja hän näytti suuttuneelta, koska kasvot olivat hiukan synkännäköiset.
Puran tullessa huoneeseen kääntyi hän vihaisesti hänen puoleensa ja tiuskasi:
— Joko olette selvinnyt juopumuksestanne?
Pura hämmästyi. Tuo kysymys tuli kuin aivan tietämättä saatu korvapuusti. Hän näytti siltä, kuin olisi hän väärin kuullut patruunin sanat.
— Mitä patruuni tarkottaa, sopersi Pura.
— Vai kieli vielä sammaltelee! Ettekö te tiedä, että minun tehtaassani ei saa olla juovuksissa eikä tapella? Häh? Mitä?
— Minäkö ollut juovuksissa?
— Niin — juuri te!
— Jumal' avita! Minä juovuksissa!
— Jos ette vielä ole selvinnyt, niin menkää pois! Minä en tahdo nähdä työmiehiäni juovuksissa. Tulkaa sitte, kun olette selvinnyt, jotta minä saan puhua kanssanne!
— En ole ollut eläissäni juovuksissa!
— Tänään olette viimeksi! Menkää pois! Tai siltä pysähtykää! Minä en viitsi teidän kanssanne ruveta moneen kertaan keskusteluihin! Tässä on palkkanne — te olette vapaa työstäni.
— Nyt käsitän. Vai on valehdeltu, että minä olen juovuspäissäni tapellut. Siten on asia väännetty. Ei, herra patruuni! Minä vain puolustin kunniatani, kun työnjohtaja viskasi viinan jäännöksen silmilleni sentähden, kun minä en ruvennut juomaan muiden miesten kanssa. Mutta minä kyllä eroan. Enempää en voi työskennellä sellaisen työnjohtajan kanssa. Hyvästi!
Patruuniin teki Puran käytös oudon vaikutuksen. Hän oli luullut, että Pura rupeaisi pyytelemään päästä vielä työhön ja anomaan anteeksi. Mutta nyt lähti Pura pois ylpeänä kuin ruhtinas. Oikein patruunia kummastutti. Ei hän ollut mokomaa miestä ennen nähnyt.
Patruunin teki mieli palauttaa mies ja ottaa tarkempaa selkoa asiasta, mutta Pura oli jo kerennyt mennä eteisestäkin.
— Asia olisi sietänyt tarkempaa tutkintoa. Ehkä onkin työnjohtaja väärässä… Ehkä se juuri hän onkin lurjus — tuo mies se ei voi olla! Mutta en minä häntä lähde hakemaan. Menköön!… Hänen mielensä vain paisuisi, kun minä häneltä rupeaisin anteeksi rukoilemaan ja uudestaan työhön pyytämään. — Hän on kauhean ylpeä mies!
* * * * *
Pura tuli kotiinsa ja heittäytyi kylläyneenä sohvalle. Siinä hän istui ja mietti. — Tämä on maailman menoa — mitäpä sille! Mutta ei siltä… Olin minäkin syypää. Jos en olisi käynyt käsiksi tuohon työnjohtajalurjukseen, niin olisin vieläkin tehtaassa. Mutta antaa itseään pilkata! Antaa viskata viinaa silmilleen, viinaa, jota syvemmin inhoaa! Ei se ole miehen luonteen mukaista! Se on pelkuri, se ei ole mies, joka sitä sallii! — Ja Pura hypähti suuttuneena sohvalta ja alkoi levottomasti astua huoneessa. Arka hän oli pikastumaan silloin, kun tiesi itselleen vääryyttä tehdyn. Rauhaton veri tuossa hänen kävellessään kohosi kasvoihin, jotta posket hohtivat ja otsakin kävi punervaksi. Pystyjen hartiain väliin näytti pää nyt vielä enemmän painuneen ja kädet määräämättöminä liivin taskuja koperoivat. Yht'äkkiä hän ikäänkuin tyyntyi ja nakkausi sohvalle. Mutta hän näytti siltä, kuin levottomasti herännyt lapsi, mikä jonkun aikaa äänetönnä katselee parahtaakseen sitä kirmakkaampaan itkuun. Pura ikäänkuin nyt vasta huomasi tosiseuraukset teostaan. Hänelle nyt oikein selveni, että hän oli työttä, tienestittä, oli ikäänkuin yht'äkkiä lämpimästä huoneesta kylmään tuiskuun heitetty. Niin siltä se nyt tunnusti olo. — Ja mistä saada työtä… Siinäpä se nyt on tinka… Vähän työtä ja paljon tekijöitä… Vaan ei suinkaan tuota nyt mahtane nälkään kuolla nuori mies… Ei suinkaan… Sitte on kaikki nurinpäin, jos nyt ei enää työtä saa… Kävisikö kysymässä kaupungin muista konepajoista… Kyllä kai niihin nyt yksi mies vielä sopii. Kyllä kai.
Ja Pura varmistui luulossaan, ett'ei tuota nyt siltä työttä jääne, jos on pantukin pois yhdestä työpaikasta. Niin, siinä luulossaan hän vähitellen tyyntyi. Häntä tosin nyt vielä kadutti, mutta samalla oli mielensä hyvä, että hän noin rohkeasti oli käyttäynyt patruunin luona. Hän oli mielestään käytöksellään osottanut, ett'ei työmies ole hänen orjansa, että työmies on yhtä kunniastaan pitävä kuin herrakin…
Pura mietti lähteä kaupungin lukusaliin viettämään iltaansa. Pura oli harras lukumies. Iltasilla hän useasti istui kaupungin lukusalissa samaan aikaan kun hänen työtoverinsa mellastivat kapakassa.
Mennessään lukusaliin kerkesi hän kulkea useankin pääkaupungin kellarin ohi. Ja oli niitä Uudenmaankadun partaalla useampia, mikä kellarin, mikä oluttuvan, mikä anniskelun ja minkin nimisenä. Viinan katku ja haju niistä löyhkäsi lähiseuduille katua, ja kun ovi avattiin, jolloin sinne työntyi sisälle joko muurari raitasessa punapohja puserossaan, missä savi ilmasi omistajansa ammatin, tai joku muu työmies tai hampuusi repaleissaan, näki ohitse kulkeva mielellään, että ovi suljettiin, sillä niin vastenmielisen vaikutuksen teki kellarin väestön näkeminen. Sieltä sisältä syöksähti ulos savupilvi, minkä läpi näki sisälläolijain turpeat kasvot, likaiset puvut ja vielä paksumman aaltoilevan tupakkapilven sisällä huoneessa.
— Noiden kapakkain takia saavat raittiitki kärsiä, mietti Pura.
Muutaman ohi mennessään, jossa ilo kuulusti olevan ylimmillään, tunsi hän vastustamatonta halua tunkeutua sisälle ja lyödä loukkoon juojat ja myyjät. Jos olisi yhdellä lyönnillä voinut lytistää tuon koko kapakan, niin sen hän olisi tehnyt! Mutta sekin olisi väärin! Hän joutuisi poliisien kynsiin, jos hän uskaltaisi mennä hituakaan häiritsemään juopuneiden rauhaa tai lyömään vahvoilla nyrkeillään yhdenkään juomapöydän rikki…
Hän tuli lukusaliin. Tuolla pöydällä makasi levällään Uusi Suometar. Kuin haukka meni hän sen kimppuun. Ja kohta luki hän hitaasti, mutta ajatellen pääkirjoitusta. Se koski raittiutta Helsingissä. Siis aivan tervetullut nyt!
Kirjoituksessa tuotiin esiin seikkoja, jotka Pura hyvin tunsi. Vaikka valalla olisi hän voinut todistaa nuo kerrotut seikat ja asiat todenmukaisiksi. Niin on työväen parissa, mietti Pura laskiessaan lehden käsistään.
Mutta vielä hän sen otti ja katseli kuulutukset ja ilmoituksetki. Helsingin kauppijasten suuria seisovia ilmoituksia siinä oli ja kukkona linnan päällä maanviljelyskoneiden ilmoitukset. Tuttuja ne oli nuo kuulutukset, moneen kertaan hän ne oli lukenut.
… ——n kaupunkiin Pohjanmaalla vasta perustettuun konepajaan halutaan kykeneviä ja säännöllisiä työmiehiä, luki Pura. Sitte oli vielä kuulutuksessa, että palkasta ja muista ehdoista saa sopia omistajan kanssa kirjallisesti tai suullisesti.
Lämpimämmin virtasi veri Puran suonissa ja mieli kävi hyväksi. Sepä siunausta, että niin sopivaan aikaan oli tuo ilmoitus! Hän lähtee heti ja kirjoittaa tuonne Pohjois-Suomeen.
Kadulla kävellessään ei hän isosti välittänyt vastaantulijoista. Mielessä vain pyöri uusi konepaja ja sinne pääseminen. Tuntui oikein tuskalliselta enää ollakaan koko Helsingissä. Pois maaseuduille hän lähtee, siellä on parempi ilma, helpompi elanto, ihmisetki kai toisenlaisia kuin täällä Helsingissä, joka kiehuu kuin pikipata. Ei kukaan välitä toisestaan täällä, ja isännät niin ylpeitä…
Vaikka rekiä myötään suhahteli ajajineen hänen ohitsensa, vaikka kylmä tuuli aika lailla puhalsi vasten kasvoja, niin Puran mietteitä ei ne häirinneet. Melkein itsetiedottomasti ajatuksissaan nosti hän vain palttoonkauluksensa pystöön ja kovensi käyntiään.
Kaasuliekit tuikuttivat likaisissa lyhdyissään keltasen harmaina, ja esplanaadikaduilla kauppapuotien sähköaurinkojen rinnalla ne olivat kuin mökkiläisen joulutalikynttilä kristallikruunujen valojen rinnalla. Uusi teaatteri loisteli koko komeudessaan ja kadulle kuului ihastuneiden katsojain käsientaputukset. Siellä kai taas joku ulkolainen hurmasi pääkaupungin hienoa yleisöä.
Puran kookas vartalo kääntyi yhdestä rististä toiseen ja jotenkin kiivaasti hän käveli. Hän aikoi vielä tänä iltana jouduttaa kirjeen postiin tuonne Pohjanmaalle ja sentähden piti joutua.
Kun hän tuli asuntoonsa, kirjoitti hän sukkelaan haluavansa tulla tuonne Pohjanmaalle. Ei hän pannut mitään palkkaehtoja. Hän tahtoi vaikka halvemmallakin tehdä työtä tuolla maaseuduilla kuin täällä Helsingissä, johonka hän nyt yht'äkkiä oli kokonaan tuskautunut. Hän pani kirjeen kuoreen ja lähti viemään sitä postilaatikkoon.
Vietyään postiin kirjeen, valvoi Pura vielä kauvan ja mietti. Millaista lienee tuolla toisessa paikassa? Totta varmaan siellä on jotain uutta ja ihmiset erilaisia kuin täällä… Työmies se on kuin lintu oksalla: löytää jyvän, niin nokasee. Niin minäkin. Ja tässä maailmassa on pikkulintuja, jos haukkojakin…
II.
Pura oli päässyt konepajaan, johon hän oli halunnut. Hän laittautui matkalle, kokosi kampsunsa, ja ne mahtuivatkin pieneen matka-arkkuun. Mitäpä sitä yksinäisellä miehellä on paljon rihkamia, varsinkaan työmiehellä! Parin päivän takaa nopeata rautatiematkaa oli hän perillä.
Hiljalleen solui juna kaupungin asemalle; käyttävä kanki vain vitkaan liikkui. Asemalla oli ihmisjoukko ääneti odottavaisena, ja kun juna pääsi seisahtamaan, alkoi joukossa syntyä ristivirtoja. Mikä haki omaistaan, mikä mitäkin. Koreapontanen hotellinmies töytäsi heti toisen luokan vaunujen eteen ja sinne se solui hienompi joukko.
Kaupunki näytti ikävältä, jotta Puraa alkoi mietityttää tulonsa. Ihmiset, joilta hän kyseli asuntoa, olivat ynseitä. Pakkanen tuntui kirvelevälle, ja pääkaupungissa tehty ohut palttoo tunnusti päästävän läpitsensä puhaltamaan Pohjan hyisen viiman. Kylmä väristys karsi ruumista, puistautti aina väliin. Mielikin tuntui lannistuvan Puralla tuossa oudossa ihmisjoukossa.
Juna vielä liikahteli ja puhvertit lonkkuivat toisiaan vasten. Veturi viheltää vihkasi ja jätti vaununsa. Minne lie mennytkään, joko yöteloille. Yösijaa se mietti Purakin, mistä saisi. Hän meni asemahuoneeseen. Siellä oli poliiseja, ja Pura mietti, että noiltahan sitä saa tietää yösijapaikkoja. Hän meni poliisin luo, mikä juuri avasi asemahuoneen ovea muutamalle lihavalle herrasmiehelle. Hän näytti siis toimittavan asemahuoneen ovenvartijan virkaa.
Pura läheni poliisia ja mietti alkaa kyselemään, kun taas muuan vallassäätyläinen keskeytti hänen tuumansa, sillä poliisin täytyi osottaa palvelustaan hänelle. Nyt hyökkäsi Pura esiin ja kääntyi poliisin puoleen. Mutta poliisi ei näyttänyt hänestä välittävän. Mikähän kisälli-lurjus tuokin lienee, ajatteli poliisi. Pian täytyi poliisin taas ryhtyä avaamaan ovea muutamalle herrasperheelle, mikä jälkeläisineen työntyi mahtavana ovesta.
Puraa suututti. Eikö hän ole ihminen niinkuin nuokin? Eikö poliisi ole niin hänen palveluksessaan kuin noidenkin? Heillä on kotinsa, lämpimät huoneensa varmassa tiedossa, vieläpä höyryävä teesamovaarikin odottaa heitä siellä, mutta hänellä taas jääkylmässä pakkasessa ei ole kattoa pään päällä….
Viimein hän kääntyi muutaman kaupunkilaiselta näyttävän herrasmiehen puoleen. Herran hyväsävyisistä kasvoista oli hän saanut toisen käsityksen kuin tuon poliisin matelevasta naamasta.
— Voitteko, hyvä herra, neuvoa minulle yösijaa?
— Kyllä. Kievarissa sen varmaan saatte.
— En minä pidä ravintoloista. Sen kyllä tiedän, että niitä kaupungissa on.
— Muuta keinoa en minä tiedä.
— Tottapa täytyy mennä sitte kestikievariin. Kiitos sanomisestanne!
Puraa oudosti lähteä mihinkään hotelliin. Hän tiesi, ett'eivät ne olleet työmiestä varten. Mutta mitäpä nyt teki?
Pura otti matka-arkkunsa ja huusi ajurin. Ajuri tuli, ja kohta lipui reki pitkin katua, mikä oli matalarakennuksista ja pimeää.
Tämä teki Puraan, pääkaupunkilaiseen, oudon vaikutuksen. Ei nimeksikään kivimuuria, kaikki niin hiljaista ja rauhallista. Ensin tuntui jonkunlainen halveksimisen tunne pakkauvan rintaan, mutta se hälveni, kuta enemmän ajettiin, ja Purasta tuntui jo, että tällaista hiljaista elämää hän on juuri kaivannut.
Jonkunlainen esplanaadintapainen mennä vilahti silmäin ohi; hevosen kavioin alla tömisi, jotta tuntui olevan silta alla. Yht'äkkiä reki töksähti suureen lumihankeen, ja nyt oltiin perillä.
Pura kohousi reestä ja työntyi sisälle. Paitahihasia herroja hyöri biljaardipöydän ääressä. Huoneessa oli juojia, kaikki herrasmiehiä. Joku käski ruotsinkielellä bufettineitiä toisesta huoneesta.
Pura ei hämmästynyt, vaan meni rohkeasti neitiä kohti ja kysyi huonetta. Neidin kalpeat kasvot unelijaine silmineen olivat Purasta ilkeät nähdä, hänen melkein koko otsan peittävä, käherretty etutukkansa ei juuri kaunistanut hänen imeliä ja velttoja kasvojaan, mitkä olivat maidonkarvaiset, mutta poskilla maalipilkut kuin veritäplät lumihangella. Ei hän ymmärtänyt Puran kysymystä. Mutta pian tuli muuan herroista avuksi ja selitti Puran tahtovan huonetta. Neiti tarkasti Puraa tai paremmin hänen vaatteitaan. Pitkät korkosaappaan varret housunlahkeiden päällä eivät näyttäneet neitiä miellyttävän, ja hän vetäsi sieramiaan ikäänkuin tutkiakseen tulijan hajua.
Puraa alkoi tämä tarkastelu suututtaa. Hän kyllä ymmärsi, mikä merkitys sillä oli.
Neiti selitti herralle, ett'ei tuolle anneta täällä yösijaa.
Herra oli hiukan kohtelijaampi sanoessaan Puralle, ett'ei ole huonetta saatavissa.
— Kestikievarissa tulee olla huoneita matkustaville, sanoi Pura äkäsellä äänellä ja loukkauneena.
Herra käänsi neidille Puran sanat. Neiti katsoi vihaisesti Puraan ja puhui taas ruotsiksi, mutta kiivaammasti kuin äsken herralle.
— Neiti sanoo, ett'ei ole tyhjää huonetta.
Pura ymmärsi yskän. Hän painoi lakin päähänsä ja lähti. Mutta mihin? Ei hän sitä nyt niin välittänyt. Hänen sappensa kiehui, kun häntä oli tuolla tavalla kohdeltu. Oliko hän luotu tänne kaikkien ylenkatseen esineeksi!…
Vaan siinä kadulla kävellessään mietti hän, että asian laita ei ole noin ainoastaan hänen kanssaan, vaan koko hänen säätynsä. Työmiestä luulevat he saavansa kohdella kuin elukkaa!…
Viima yltyi ja lumi kuivana kitisi jaloissa. Luihin ja ytimiin tuntui jäinen tuuli ottavan. Selkärankaa karsi ja ruumista väristi Puralla. Hyi, äänsivät hänen lokattamaan pakkauvat huulensa.
Hän mitteli katua ja kulki tietämättä minne. Häntä mietitytti, että rupeaako pyrkimään yöksi johonkin yksityiseen taloon. Ei suinkaan hän kadullekaan voi jäädä paleltumaan…
Hän katseli jo taloja, mihin sopisi koettaa päästä. Suurempiin, pulskilla akuttimilla varustettuihin taloihin ei hän miettinytkään pyrkiä. Hän tiesi, ett'ei siellä ollut yösijaa hänelle. Tuossa hän kanteli pikkuista matka-arkkuaan ja tarkasteli kuin rosvo taloja.
Ei hän löytänyt mielestään sopivaa, mihin olisi pyrkinyt. Ihmisetki jo olivat hälvenneet kadulta, sillä kello oli piakkoin yksitoista. Ei ollut ketään, jolta olisi kysynytkään. Alkoi tuulla kohista ja yhä useampia tähtiä ilmestyi puolipimeälle taivaalle. Luntakin alkoi ryöppyämään ja pakkasen keventämänä lähti se helposti tuulen muassa lentelemään pitkin katuja ja kinostumaan, missä sopiva kolo ja suoja ilmestyi.
Puran tuossa mielessä pahoillessa alkoi jo yksi tuli toisensa jälkeen sammumaan. Mietitytti häntä, että pitiköhän jäädä yönselkään tuiskuun ja pyryyn. Hän katseli, eikö näkyisi kapakoita, jotta olisi niihinkään päässyt. Ja häneen iski halu, että jos tuossa olisi kapakka, niin hän heti sinne menisi ja lyöttäytyisi muiden vierasten joukkoon, tilaisi ja — joisi. Viettäisi siten tämän yön, kun ei näy saavan parempaa yösijaa.
Mutta kapakan näköistä ei näkynyt, sillä ne olivat jo kiini. Ne suljettiin kaupungissa varhain illasta, mutta aamusta taasen olivat aikasin auki.
Purasta tuntui niin ikävältä, niin kolkolta. Hänen sydäntänsä kaiveli, että oli melkein itkun väreitä kurkussa. Mutta autio ja kolkko oli katu. Yhtenä pitkänä linjana se lähti Puran silmistä ja päättyi hämäryyteen ja lumituiskun sakeampaan pölläkkään. Kuinka kauvas sitä kesti, sitä ei Pura erottanut. Toisilta kaduilta kuului joku yksinäisen kulkusen kilinä. Väliin se kuulusti tulevan likemmäksi, musta häipyi sitte kauvas kuulumattomiin. Se eteni, sen muassa meni pikkusen aikaa Puran ajatukset, mutta kun ääni kuoli, niin hänenkin ajatuksensa pysähtyivät, mutta kohta taas kiertyivät samaan: miten tässä käynee?
Hän tuli muutamalle portille ja huomasi takakartanolla yksinkertaisen, pienen rakennuksen.
Hän mietti lähteä kysymään sieltä yösijaa. Mutta kun hän siinä tarkasteli taloa, kuului jalan kapsetta ja pienenläntä mies tuli näkyviin.
Pura heti mieheltä tiedustamaan majapaikkaa ja kertoi olevansa outo kaupungissa, vasta ensi iltaa. Kadulle hän jäisi yöksi, jos ei joku armollinen ihminen häntä ottaisi asuntoonsa…
Mies tarkasti Puraa ja hänen matka-arkkuaan.
— No, jos niin lie asia, niin eiköpä lie sitte hyvä, että minä annan yösijan. Mitä miehiä te ootte?
— Minä olen rautatyöntekijöitä. Olen ollut nuoresta pojasta Helsingin konepajassa ja olen tullut tänne nyt. Tänne kun on perustettu uusi konepaja.
— Onhan se perustettu. Täällä se on minun asuntoni, kun lähetään tänne päin.
— Te kai olette myös työmies? Minkä työn tekijä?
— Enpä minä oo muu kuin jätkä. Teen sitä työtä, mitä milloinkin saan. Olen minä ollut tuolla nahkatehtaalla, mutta syksyllä sieltäkin löysättiin suuri miesjoukko pois. Tehtailija sanoi silloin, että kun peljätään sotaa tulevaksi, niin ei saata jättää kovin paljo varastoon nahkoja.
Pura kertoi, miten hänelle oli käynyt kestikievarissa.
— Eihän ne työmiestä kohtele ihmisenäkään semmoisissa paikoissa, tuumi mies.
— Eivät kohtele! Hyvin kyllä olisin heidän viilaan jäänyt kadulle paleltumaan.
— Lienee ne työmiehet siellä Helsingissä kuitenkin vähän paremmassa arvossa kuin täällä? Niin minä sen luulen.
— En tunne näitä oloja. Vielähän ne työmiesparat ovat huonolla puolen kaikkialla… yli koko maailman.
— Mutta Amerikassa ne sanoo olevan toisenlaista siltä. Siellä kuuluu työmies olevan yhtä arvokas kuin herrakin kaikkialla, niin yleisissä paikoissa kuin muuallakin. Ja ne kuuluuki siellä kulkevan silkkihattu päässä ja keppi kädessä. Eikä niitä kuulu pyhän seutuina erottavankaan herroista. Mitä kun täälläkin olisi sellaista!
Ja mies naurahti puheensa päälle.
— Kuuluuhan se Amerikassa työmies jo olevan jotenkin ihminen yhteiskunnallisissakin asioissa. Äänestää siellä presidenttiäkin yhtä monella äänellä kuin rikkain pohatta.
— Vai niin! Viisi markkaa ja enemmän kuuluvat siellä jätkätki saavan päivältä. Työ kuuluu olevan kovaa ja sitä pitää palavissaan tehdä, mutta työtä ei kuuluta tekevän niin kauvan aikaa kuin täällä päivässä. Nisuleipää ja muuta hyvää kuuluvat syövänkin.
— Verrattain se on parempaa Amerikassa työmiehellä kuin täällä.
— Minä tässä olen katunut, että kun tuli naiduksi ja noita sikiöitä on liika paljon. Jos vielä olisin nuorimies, niin kyllä heittäsin nämä olot ja lähtisin paikalla Amerikkaan. Kun sitä oisikin yksinäinen mies, niin oisiko kumma lähteissä. Ette kai te ole nainut mies?
— En ole.
— Kohta tässä päästään perille. Eihän se minun asuntoni mikään häävi ole, mutta ei tuo lie työmies kovin loistaville tottunutkaan.
— Kunhan on katto pään päällä ja hiukan lämpöä, jotta saa vähän sulata kohmettuneita jäseniään.
Muutamasta portista käännyttiin nyt kartanoon ja peräpuolella sitä tuikki vähäinen valo. Lasi oli keltasen harmaa akkunassa ja jonkunlainen paksu uudin oli siinä, joten valo heikonlaisesti pääsi sen läpi.
Raskas, tunkkaunut, kostea ilma lehahti ovella vastaan. Tiesi pikkulapsia olevan huoneessa, sillä paha lemu sieltä höyrysi tulijan nenään. Ovi kitisi, kun sitä liikutettiin, sillä sen reunat olivat paksussa jäässä. Siinä se jää tappeli olostaan perempää tulevaa lämpöä vastaan. Lämpö saikin sitä vähän sulaamaan, jotta sitä vetenä valui lattialle, mutta kovat olivat myös ulkoa uhoovat kylmät ilmavirrat. Ne vain lisää ja lisää jäädyttivät tuota valuvaa vettä. Kylmä ja lämmin siinä otteli huoneen asukkaille ilotonta taisteluaan. Jää kiilsi kristallilta myös akkunassa ja lämpö siinäkin uursi vesipuroja, mitkä valuivat alas ja muodostuivat tuumanpituisiksi keilamaisiksi jääpuikoiksi. Huone oli muuten matala ja likanen. Lattia oli perältä ylempänä kuin oven suusta. Sammalet tursottivat seinäpalkkien välistä, niitä kun ei oltu millään verhottu. Oven suussa oli tukeva uuni, mikä oli monesta kohden halkeimissa ja sen kyljessä oli yksireikäinen hällä, ainoa mukavuus koko majassa. Uunin kyljet olivat lapset piirrelleet ristiin rastiin jos jonkinlaisia kankeita kuvia ja muutamin paikoin oli tiilikin lohennut. Kun mies käveli lattialla, notkui se. Hiiret ja rotat kun olivat kaivaneet multaa lattianniskojen alla. Huonekaluja oli tuiki vähän ja kovin renkkauneet ne näyttivät olevan.
— Vieras istuu! Tällainen minun majani on.
— Kiitos! Te olette perheellinen mies.
— Johan minä sitä tuolla tiellä puhuin, että tuskaa sitä on mennä perheen kanssa eteenpäin. Annappas, äiti, vieraalle tuoli!
— Ota sinä tämä, Pekka! Se on ollut koko illan niin ärttynen. Eikö saane hampaita. Mistäs tämä vieras on?
— Helsingin puolesta.
— Vai Helsingin. Istukaa!
Samassa vaimo pyhkäsi muuatta tuolia esiliinallaan ojentaen sen Puralle.
Pikku Pekka kai oudosti vierasta, kun päästi katkeran itkun. Itku herätti toisetki huoneessa olijat ja nyt tirkisteli kuusi paria lapsen silmiä Puraa.
Isä koetti tyynnyttää lasta, ja näytti se heittävän kirkumasta.
— Pakkanen siellä paukkuu. Taitaa lauhtua.
— Saisi tuo lauhtua. Surkea, kun menee puita niin kovasti! Kun niiden saalis e'es olisi parempi, mutta kun nuo tehtailijat ostavat kaikki halot läheisistä sahoista, jotta täytyy pikkueläjäin käydä hakemassa melkein peninkulman takaa, jos haluavat kovempaa puuta kohtu hinnoilla, valitteli vaimo ja hyssytteli Pekkaa.
— Tämä vieras kun ei saanut yösijaa, niin käskin minä hänen tänne. Lie tuota, muori, meillä sijaa?
— Mistä ei saanut?
— Kestikievarista.
— Vai kestikievarista?
Vaimo katsoi Puraa pitempään ikäänkuin tutkiakseen häntä, onko hän herra vai narri, kun kestikievarista yösijaa pyytää. Hän! Mikä lienee kisälli! Kun ei vain lie joku roikale? Hyvät tuolla ovat vaatteet päällä…
— Santi ja Kustu kun panevat lattialle, niin saa vieras sohvan, arveli vaimo.
— Ei. Antakaa poikain maata, kyllä minä panen lattialle!
Ja Santi ja Kustu vetivät enemmän peittoa päällensä ikäänkuin peljäten lattian kylmyyttä, jo kun kuulivat siitä mainittavan.
Noin kymmenvuotinen tyttö nousi ylös tuolien päältä, missä hänen vuoteensa oli ja kävi juomaan. Juotuaan kiepsahti hän kevyesti lämpimälle sijalleen tuntien paljaissa säärissään lattian kylmyyttä.
— Teko olette Helsingistä kotoisin, kysyi vaimo.
— En juuri Helsingistä, vaan sen lähiseuduilta. Maalla minä olen syntynyt ja ensimmäiset vuoteni kasvanut.
— Vaan olette olleet paraan ikänne Helsingissä?
— Niin olen.
— No, mitä te nyt tänne lähditte?
— Tänne konepajaan työhön.
— Vai te olette konepajan työmies.
Vaimo alkoi imettämään Pekkaa, ja ahnaasti Pekka imi. Laihat olivat naisen kasvot ja likanen harmaa väri oli niissä, tietysti huoneen ilman vaikuttama. Hän imetti Pekan ja asetti sen sänkyyn, johon luultavasti panivat myös vanhemmat maata, sillä niin leveäksi se oli laitettu. Kätkyttä ei näkynyt, ja se olisi ollutkin vain ahtaudeksi.
Kauvan ei tarvinnut Pekan olla vuoteessa, ennenkuin hän nukahti. Pää hermottomasti solahti päänalustalle ja rinta vienosti kohoili. Kasvoissa oli niin tuiki eloton piirre kuin nukkujalla voi olla. Hänen raskasta hengitystään säestivät kohta toisten lasten kuorsaukset. Vaimo alkoi jo hiljempaan puhumaan, ja tuo nukkuneiden kuorsaus ikäänkuin pakoitti miehiäkin puhumaan matalammalla äänellä.
Istuessaan tuolillaan tunsi Pura, miten kylmä uhoi lattiasta. Karmasi vähän panna noin kylmälle lattialle maata, mutta eipä muuallakaan tilaa ollut. Vaimo alkoi laittamaan Puralle vuodetta. Hän asetti hevosen loimen lattialle, pani vanhoja vaatteita päänalusiksi ja niiden päälle kovan, oljilla täytetyn tyynyn. Turkin hän sitte asetti peitteeksi. Siinä oli Puran vuode.
— Parempaa vuodetta ei meillä ole vieraalle tarjota.
— Eikö vieraalla ole nälkä, kun on vasta tullut matkalta? kysyi mies.
— Eipä ruokapala pahaa tekisi.
— Paneppa, äiti, sitte mitä meillä on! Ka, onhan siinä jo ruoka.
— Sinuahan minä sen jätin siihen odottamaan. Käykää syömään.
Pöydällä oli paksua kuivaa leipää, perkkaamattomia ahvenenpoikia suolavedessä, kylmiä perunoita ja kaljaa tuopissa.
Rehästi kävi mies ruan kimppuun, ja Pura seurasi esimerkkiä. Vaimo alkoi riisumaan päältään. Kauvan ei Pura syönyt. Hän säästeli talon ruokavaroja, jotka juuri eivät erin hyvälle maistuneetkaan. Riisuskelemaan hänkin alkoi päällysvaatteitaan ja saappaitaan. Tunkeutui sitte loimen ja turkin väliin. Mies söi hyvällä ruokahalulla vielä sittenkin, kun Pura jo nukkumista teki. Sammutti sitte tulen, paneutui itsekin maata, ja jonkun ajan takaa kuului vain tyyni, nouseva ja laskeuva kuorsaaminen huoneessa.
III.
Aamulla kun Pura heräsi, tunsi hän, miten oikeaa kylkeään, jolla hän oli maannut, kylmäsi. Mutta sikeästi hän oli nukkunut; ruumis kai oli matkasta rauvennut.
— Hyvästipä uni lysti. Kova kuorsaaminen vain kuului, kun minä yöllä tuon Pekan tähden valvoin, tuumi vaimo laitellessaan kahvia uunin edessä.
— Kyllähän sitä nukkua jaksaa, kun vaan muuta, vastasi Pura.
Pura nousi istualleen vuoteellaan. Hänen käherä tukkansa oli pörröllään ja silmät loistivat. Muuten hän oli vielä unelijaan näköinen, ja kaula paljaana koljotti. Mutta kylmältä siinä tuntui. Hän hypähti ylös ja alkoi laitella vaatteita päälleen.
Ilma oli lauhtunut ulkona, sillä jää ovessa ja akkunassa sulasi. Kosteaksi se kävi huoneessa. Seinälläkin näkyi märkyyttä, mikä lisäsi entistä hometta seinäpalkkien välissä.
— Kyllä tämäkin on huone, mietti Pura.
Hän vaikka olikin työmies, oli siltä tottunut siistiin, lämpimään asuntoon, yksinäinen mies kun oli.
— Niin, te ette menekään työhön, kysyi Pura.
— Mitenkäpä menee, kun ei sitä ole. Pitänee tuota taas lähteä tänä päivänä hakemaan. Hampaat tässä saa panna naulaan, jos ei työtä saa. Samalla hän silmäsi pöydällä oleviin tähteisiin; niitä ei ollut paljon jäljellä.
— Kyllä se on taas tämä talvisyän huonoa. Ei kuukauden ajalla ole ollut leipänaulaa säästössä. Mutta, Jumalan kiitos, ei ole oltu kuitenkaan suuressa puutteessakaan. Ukko kun on näperrellyt puukaluja ja aina väliin ollut jonkun päivän työssäkin, niin on sitä aina ollut, sanoi vaimo.
Hän piti kepin nokassa kahvipannua yläällä, se kun pyrki kuohumaan ja ajamaan maahan ainoankin höystövoimansa. Taas sitte laski alemmas tulta kohti, mutta kun kahvi rupesi ulos pursuamaan, niin nosti hän sen ylemmäs. Tuota tekoa tehtyään muutaman minuutin, selvitti hän pannun nokan, ja nyt oli kahvi valmis.
— Tuon kahvitilkan kun saa särpimekseen, niin on se silloin jotain, sanoi mies.
— Vaikka suurta suutahan ne herrat ja rouvat kuuluvat pitävän, kun köyhät kahvia juovat, lisäsi vaimo.
— Mitä noista, vastasi Pura välinpitämättömästi.
— Kyllä ne itse sitä särpävät, eikä vielä huonommista astioista kuin hopeakannuista. Minäkin kun nuorempana palvelin tuolla pormestarilla, niin aivan ehta hopeakannulla vietiin kahvi joka aamu sisään ja vielä leivän kanssa, tuumi vaimo.
— Ei niille vältä pannun nokasta kuppiin kaataa, niinkuin meikäläisille, naurahti mies.
Pura ei puhunut mitään, vaan oli omissa mietteissään. Tällaistako on aviollisen, siivonkin miehen elämä? Sitä hän mietti. Mies ei ollut juomari, sen hän oli jo saanut selville puhuessaan hänen kanssaan. Ja vaimokin tuntui olevan säästäväinen. Osaisi kyllä kohtuullisesti taloutta pitää, kun vain olisi, mistä pitää. Pääkaupungissa kun hän oli käynyt perheellisten työmiesten luona, niin oli niillä kyllä ollut likanen ja puutteellinen koto, mutta ne olivat olleet juomareita. Pura oli lukenut heidän taloudellisen huonon tilansa heidän omaksi syykseen. Mutta näkyi sitä olevan syytä muussakin. Työmies on onneton, selveni vain Puralle miettiessään.
Vaimo kaatoi kahvea, joka oli mustaa kuin piki, puhtaannäköisiin kuppeihin. Sokeriastia oli viallinen, ja jollain seoksella olivat kappaleet liitetyt yhteen. Vaateliuska oli vielä pantu siihen pitimeksi.
— Ottakaapa nyt kahvia, käski eukko.
— Otetaanpa sitte, mieskin mennessään kehoitti Puraa.
Halukkaasti särpi mies kermatonta kahvia. Puran suuhun se tuntui oudolta, imelän kisserältä. Tiesihän sen, kun oli paraasta sikuuriin keitetty.
Vaimo oli kahvimyllyn koloihin jääneet höystöjauhot koonnut vain lisäksi sekaan. Mielellään olisi Pura heittänyt juomatta, mutta sitä hän ei voinut tehdä isäntäväkensä loukkaantumisen vuoksi. Särpi kuin särpikin vasten tahtoaan.
Lapsetkin alkoivat heräilemään, ja pikku-Pekka antoi äänensä kuulua. Äiti joutui häntä tyynnyttämään.
— Vaan kerjäämään minä en sikiöitä pane, kun vaan itse suinkin penniä saan. Vieläpä vähä ennen kärsikööt puutettakin?
— Isä se on ylpeäkin, naurahti vaimo.
— Mutta mitä ne lapsiraukat siellä kerjuulla oppivat, ja mitenkä piiat käsipuolesta ulos työntävät!
— Tosipa se on, vastasi Pura.
Päiväkin alkoi ulkona valkenemaan, ja tulikin uunissa sen mukaan sammumaan. Ikävöiden odotti Pura päivää, jotta olisi voinut lähteä käymään puheilla konepajassa. Hänen hauska kuvittelunsa uudesta paikastaan oli jo jotenkin muuttunut, kuivettunut, laihtunut. Yhdellaista kurjuutta tuntui olevan täällä kuin Helsingissäkin, ei veistään väliä.
— Mitä, jos tässä joku sairastuisi. Eikö tuo olisikaan kovin arvaamatonta, kun näin monta henkeä asuu tällaisessa kosteassa huoneessa… Jos tuo vaimo joutuisi vuoteen omaksi, niin mikä perheen perisi… Miehellä ei työtä ei leipänaulaa säästössä…
Puraa väkisinkin pakkautti noin ajattelemaan.
Mutta mitäpä ajatteleminen auttoi, mietti Pura.
Hän hommaili lähteä ulos ja katsella kaupunkia siksi, kuin tulisi sopiva aika mennä konepajaan. Ikävähän täälläkin oli olla! Raskas ilma oli katkeraa hengittää, ja tuo elämä sitte silmäin edessä…
— Joko vieras lähtee pois? kysyi vaimo.
— Niin mietin. Ehkäpä katson kaupunkia siksi, kuin tulee sopiva aika mennä konepajaan.
— Mutta siellähän on vielä puoli hämärä, vaikka kyllä se nyt pian valkenee, kun kerran on tuohon määrään päässyt, tuumi mies.
— Mitäs minä olen velkaa yökortteerista?
— Kaikkia kuulee! Kestikievarissa jos olisi maksanut, niin siellähän olisi ollutkin toisellainen kuin meillä. Helpostipa sitä rahaa saisi, kun tuommoisestakin yösijasta. Maata kylmällä lattialla! Ei toki mitään, puhui mies.
Mutta vaimo ei näyttänyt niinkään välinpitämättömältä maksusta. Hän katsoi moittivasti mieheen ja sitten pöydällä olevia ruan tähteitä. Ei ota, kun saa.
— Hyvähän oli, kun pääsin tänne. En minä sillä mielellä ole syönyt enkä maannut, että teiltä tahtoisin ilmaiseksi. Vähähän sitä teilläkin on olemista. Minä toki, kun olen ollut säästäväinen ja terve, en ole pennitönnä…
— Vieras antaa jonkun lantin, ehätti vaimo sanomaan.
— No, eihän se raha meille liikaa ole, lisäsi mieskin.
Pura kaivoi kukkaroaan. Sai sieltä setelejäkin näkymään. Hän otti viidenmarkanrahan ja pani sen pöydälle.
— Tuossa on samassa vähän apuakin. Saahan sillä jonkun kannun maitoa pikku Pekalle.
Vaimon silmät säteilivät nähdessään setelin.
— Eihän sitä nyt toki — liikaahan tässä on avuksikin.
— Ottakaa pois! Ansainnenhan tuon rahan piankin, kun taas työhön rupean.
— Kiitoksia, ja kostakoon Jumala satakertaisesti, sanoi vaimo ottaessaan setelin.
— Eipä sitä voi muuta kuin kiittää. Oli sitä minullakin nuorena vähän enemmän kuin nyt. Mutta kyllä ne perheen kanssa kuluu, huolehti mies.
— Etkä sinä saa päivältäkään niin paljon kuin vieras.
— Teillä on tuo työ tuottavaa, kun sitä saa konrahilla tehdä.
— Ei ne muuten maksaisi kolmea markkaakaan päivältä.
— Eivät maksaisi.
— Hyvästi nyt ja voikaa hyvin!
— Hyvästi! Hyvästi! Vieras käypi katsomassa meitäkin, kun nyt kaupungissa on.
— Kyllähän on hupaisakin pistäydä näkemässä, kun on aivan outo, eikä ole tuttuja.
Halukkaasti ahmasi Pura ulkona tuoretta ilmaa keuhkoihinsa. Pois koetti hän puhaltaa tuota yöllistä lösyä, mitä oli saanut niellä.
IV.
Konepaja ei ollut varsin kaupungissa, vaan hiukan sen ulkopuolella. Vähän jäämatkaa oli sinne nyt talvella. Tarkoin oli Pura yökortteerissa tiedustellut sitä, ja nyt vähän aikaa kaupungilla käveltyään, mietti hän lähteä astumaan sinne päin. Jospa nyt ei vielä konttori olisikaan auki, niin saisihan tuota käydä katsomassa, millainen se konepaja on, jonne niin on halunnut.
Pura lähti mittelemään jaloillaan jäätä kaupungin rannasta. Hämäryys oli jo poistunut, ja tuntui tulevan selkeä suvi-ilma. Ohuen sinervä oli taivas, ja ilma tuntui tuoreelta.
Tuossa kävellessään mietti Pura, että oli se hyvä, että hän oli joutunut tälle työalalle. On kuitenkin aina työtä, ja palkkakaan ei ole huono työmiehen palkaksi. Mutta tuokin perhe… Mies kertoi saaneensa puolitoista markkaa päivältä nyt talvisydännä… Elättää sillä perheen ja vuokraa huoneen. Eikä sitäkään tienestiä aina ole. Ja aina olla kiini noissa elatushuolissa… Eläinkin vain huolii syömisestään… Syö mitä saa, ja sitte on eläin… Ei kai tuokaan työmies ole koskaan tuntenutkaan itseään muuksi kuin työjuhdaksi. Ja miten voikaan, kun noin ovat asiat!… Leipä on maasta. Ruumiin se ravitsee, mutta ei muuta. Mutta onhan työmieskin ihminen. Mutta sepä näyttää hänen olevan nykyisissä oloissa vaikea käsittää. Sanomalehdet saavat puhua ja pauhata hengen vapaudesta, työmiehen tilan korottamisesta, mutta se on turhaa, niinkauvan kuin eivät työmiehet itse herää… Voi, jos minä olisin oppinut mies! Mutta ehkä en silloin olisikaan Pura, vaan joku rihasäärinen herrasmies, mikä osaisi halveksia työmiestä. Tämä maailman meno on niin kummaa. Työmiesten halveksiminen on oikein juurtunut sivistyneiden ihmisten vereen. Ja neki, jotka sanoillaan pauhaavat muka työmiesten puolesta, itse asiassa kuitenkin pitävät työmiestä itseään alempana olentona. Niinkuin pääkaupungissakin se yksi sanomalehdentoimittaja. Puhui joka toisessa numerossa työmiehen tilan kohottamisen puolesta ja käytöksessään oli lipevä vieraita työmiehiä kohtaan, mutta omille kirjanpainotyömiehilleen kuin karhu… Niin se on: sanat eivät ole töitä.
Pulskalta näytti konepajarakennus. Suurilla kirjaimilla oli seinään maalattu: Mekanisk Verkstad. Kaksikerroksinen se oli ja punaseksi maalattu. Aivan uudenaikaiselta näytti ulkoapäin. Näki vasta kirveen ja sahan heiluneen sen rakentamisessa; niin oli kaikki tuorejälkistä ja vastatehtyä. Komea asuinrakennus, kivinen talo, oli vieressä. Mahtoipa omistaja olla varakaskin.
Pura astui vierrettä ylös, mikä vähäsen kohosi rannasta. Meni ja katseli konepajaa. Osuipa näkemään muutaman oven päällä: Kontor. Mietti jo mennä sisälle, mutta entä ei ole vielä se aika. Kukapa tietää, minkälaisia ärttysiä siellä sisälläolijat ovat. Eihän noita saisi heti suututtaa. Sillä maksaa se tuo isäntäväen suututtaminen työmiehelle, ja samapa se lie muillekin. Joka on alempana, sen täytyy kumartaa. Niin se on…
Mutta nyt juuri tuli poika, kai oli se asiapoika, avaamaan konttorin ovea ja lakasemaan paria kiviporrasta ja niiden edustaa. Pura meni pojalta kysymään, milloin konttori avataan.
— Kello yhdeksän, vastasi poika.
Pura silmäsi kelloaan. Se oli neljännestä vailla yhdeksän. Siis piti vielä odottaa neljännestunti. No pian kai tuo meni kävellessä ja katsellessa. Ja Pura tarkasteli joutessaan jokaisen suuremman kivenkin, mikä oli näköpiirissä.
Vihdoin tuli odotettu aika, sillä torninkello kaupungissa kuului lyövän yhdeksää. Purakin katsoi vielä varmuudeksi kelloaan ja yhdeksän se oli.
Hän astui nuo pari kiviporrasta ja tuli kaikuvaan, läpikäyvään korridooriin. Muutaman oven päällä seisoi: Kontor. Mutta sinne ei vielä päässyt. Mitäpä muuta kuin odottaa. Ja hän odotti.
Tuossa hänen seisoskellessaan tuli kaupungista päin muuan nuorenpuoleinen herrasmies. Hän meni kiivaasti korridooriin ja pyrki tuosta vastasesta konttorinovesta sisään. Ja pääsi. Se oli siis auki. Pura meni perässä ja pääsi myös.
Täällä oli tuo herra, joka eilen oli kestikievarissa tulkkina. Iloisen tervehdyksen jälkeen syöntyi hän hauskaan keskusteluun vastatulleen herrasmiehen kanssa. Alfrediksi kuulusti häntä puhuttelevan tuo vastatullut.
Vastahakoisen vaikutuksen teki Alfred Puraan täällä konttorissa. Ei Pura olisi enää tahtonut häntä silmiinsäkään. Eilen illallakin oli jo suututtanut hänen näkemisensä. Miehessä oli jotain imelää keikarimaisuutta, mikä inhotti rehellistä työmiesluonnetta. Ja nyt hänen silmiään veresti; ne olivat kohmelon harmaat. Naama näytti siltä, ett'ei mies ollut viime yönä tarpeeksi nukkunut. Puku kyllä oli siisti ja hyvin päällä.
Huoneessa ei ollut muita kuin nuo kaksi herrasmiestä ja Pura. Molemmat olivat vain katsahtaneet Puraan, kun hän tuli sisään, ja sitte jatkaneet iloista pakinaansa.
— Missä helkkarissa minun nenäliinanikin on! Ai, se jäi tytölle! Hilma kysyi sinua, että miks'et sinä tullut häntä tervehtimään.
— Minä olin eilen illalla paraasta päästä kotona.
Pura meni likemmäksi, mutta tuo konttoristi ei näyttänyt pitävän erin kiirettä hänen kanssaan. Ei tiedustellut eikä joutanut kuulemaan Puran asiaa. Katsoi hän vähän tarkemmin nyt Puraa; huomasi kai hänet eilisiltaseksi vieraaksi kestikievarissa. Pura poistui vähän ulommaksi.
— Voi helvetti, kuin me skoijattiin!
— Te menitte yhdessä Artturin kanssa sinne?
— Niin! Ja itse kestiksen isäntä oli niin tuulessa, että hän löi klööveriä, kun meni huoneen poikki.
— Ai — saakeli!
— Sitte kun me istuttiin biljaardisalissa ja Hilma toi tuutinkivettä, tarttui Artturi häntä kiini vyötäisistä. Se koetti nykkiä itseään irti —
— Mukamas!
— Niin. Tietysti mukamas. Meitä kun oli siinä niin monta päältäkatsojaa. Ja me sitte vielä pilkattiin. Tyttö muka suuttui ja riuhtasi irti itsensä. Mutta silloin repesi häneltä leninki. Siitä se äsähti ja meni bufettiin mököttämään. Artturi meni ja leperteli kai sille vähän, ja kun me siirryimme sinne, niin he yhdessä skoolasivat viiniä. Artturi iski silmää ja sekoitti konjakkia viiniin.
— Joiko se sen?
— Joipa tietysti!
Alfred ilkeästi naurahti.
— Vaan odotappa sitte! Nyt se lysti juttu alkaa! Hah! — hah! — hah! —
— Teillähän, saakeli, on ollut hauska ilta!
— Sinne tuli Söderberg. Se kai oli jo kauppapuodissaan maistanut viinejä, se kun oli aika viftissä. No me heti ukon ympärille ja juotiin kauniisti ja sovinnossa tuutinkia. Hilmaki tietysti heti alkoi ukkoa pilkata ja kärttää ukolta sampanjaa. Ukkoa suututti, se on pirun visu juovuksissakin, ja viskasi sokerit Hilman silmille. Ja se oli teko, mikä sai ukon tilaamaan sampanjaa. Me sanoimme ukolle, että me panemme hänet ulos, jos ei hän tilaa sampanjaa ja sovita Hilmaa. Ja täytyihän ukon tilata, ja nyt kaikki sen ääreen —
— Helvetti!
— Ja ukko oli jo lopulta niin litkassa, että hän itki. Ja meni se Hilmallekin päähän.
Samassa tuli muuan neiti konttoriin. Molemmat herrat tekivät kohtelijaan kumarruksen hänelle. Neiti otti pois päällysvaatteensa, sysäsi käsillään tukkaansa ja pani rillit nenälleen. Kävi sitte muutaman pöydän luo.
— Kuinka neiti Sahlman voipi viime sleepartin jälkeen, kysyi vieras herra.
— Kiitos! Hyvin. Se oli hauska retki.
— Meillä on homma panna toimeen ensi sunnuntaina uudet, ja minä tulin jo puhelemaan siitä Alfredille.
— Tuleeko osanottajia paljon?
— En vielä tiedä. — Mutta kello on jo puoli kymmenen. Minun pitää lähteä konttoriin.
— Minä puhun sinulle äsköisestä vielä joskus toiste, sanoi Alfred.
— Hyvästi!
Samassa hän kumarsi neidille ja lähti.
— Mitä teillä on asiaa, kysyi Alfred Puralta.
Puraa ei olisi haluttanut ruveta tuolle selvittämäänkään asiataan, sillä niin huonoon valoon oli Alfred joutunut Puran silmissä. Mutta eipä ollut muuta, kelle olisi asiansa ajanut. Siis kai piti hänelle.
— Minä olen tullut tänne konepajaan Helsingistä. Minä kirjoitin ja pääsin tänne. Tulin nyt tarkemmin sopimaan asiasta, selitti Pura jotenkin kylmäkiskoisesti.
— Minä en tiedä puhua siihen asiaan mitään. Patruuni tulee kello kymmenen konttoriin, ja silloin saatte tulla tänne puhumaan hänelle asiasta.
Pura lähti närkästyneenä. Kaikellaisiin pesiin hän oli lähtenytkin! Tuommoisten rihasäärten käskettäväksi… Mutta työmiestä kohdellaan tässä maailmassa niinkuin tahdotaan… Jos olisin vain ollut herra, niin ei vissiin olisi tarvinnut odottaa tuntikausia, ennenkuin saa asiansa ajetuksi… Ja minne nyt taas mennä puoleksi tunniksi?… Totta patruunia saadakseen puhutella saa tunnin varttoa, kun konttoristia puoli tuntia… Lie parasta lähteä kaupunkiin ja tulla sitte päivemmällä…
V.
Pura kulki jo työssä konepajassa. Eipä siellä ollut muita Helsingistä saakka, ja sepä teki, että tuota helsinkiläistä ruvettiin pitämään niinkuin vähän parempana. Hän oli niin taitava työmies, sävyisä kumppali, ehkä hiukan juro ja umpimielinen. Mutta sepä vasta lisäsi hänen arvoaan työkumppanien silmissä; ei hän joutavia jaaritellut. Eikä edes maistanut viinaa! Se se miehiä ihmetytti, että kun ei viinaa maista ja on Helsingistä. Ainahan nuo sanovat sitä Helsinkiä kaiken pahuuden pesäksi, ja kun sieltä tuollaisia miehiä tulee. Oli se kumma heidän mielestään ja heidän piti keksiä siihen syy. He päättivät, että Pura on ollut suuri juomari, mutta sitte, kun on tehnyt jotain rikosta juovuspäissään, jotta on täytynyt lähteä pois koko Helsingistä, on hän heittänyt juomasta. Miettivät he useasti kysyäkin, mutta ei oikein ottanut rohjetakseen kukaan tiedustamaan.
Itse oli Pura jotenkin tyytyväinen paikkaansa. Hän näki, että työkumppanit arvottivat häntä, eivätpä juuri juoneetkaan hänen nähden. Ensikerran kun oli muuan nokipoika noutanut viinaa työhuoneeseen, oli Pura puhunut työmiehille, jotta heittäisivät juomisen pois, ainakin työpaikalla. Mieli se joku vähän vastaan sanomaan, että niinhän se on tapa kaikissa konepajoissa, mutta vähästä se vastus oli.
Ja patruunin suosiossa oli hän myöskin. Patruuni oli keski-ikäinen mies, ja omalla uutteruudellaan oli hän päässyt konepajan omistajaksi. Hän oli tehnyt pieniä keksinnöitä, saanut patentin niistä ja siten hyötynyt. Hän oli ollut toisessa kaupungissa pienemmän konepajan omistaja, mutta nyt oli muuttanut tänne ja perustanut uuden, suurenpuoleisen verstaan. Patruuni luotti täydellisesti Puraan ja piti Puraa parhaana miehenä koko verstaassa. Kun työmiesten kesken oli perustettu kipukassa, mistä työmiehet sairastuessaan tai loukkautuessaan saivat apua, kun suorittivat siihen määrätyn maksun aina työpalkastaan, uskoi hän kassan Puran hoidettavaksi.
* * * * *
Muutamana iltana kun Pura tuli työstään, alkoi hän syötyään ja pestyään lukemaan paikkakunnan sanomalehteä. Siinä oli raittiusasiaa käsittelevä kirjoitus, missä kehotettiin perustamaan raittiusseuroja tehtaalaisten kesken. Lämpimästi siinä puhuttiin asian puolesta, asiallisesti, mutta samalla kauniisti. Kirjoitus oli läpeensä vaikuttava Puraan, painui hänen salaisimpien pyrintöjensä sopukkaan. Jotain tuollaista hän oli jo ennenkin miettinyt ja aprikoinut, omasta sydämmestään oli syntynyt halu vaikuttaa työveljiensä eduksi. Mutta nyt tuo ennestään vieno halu varmistui ja täydentyi lujaksi tahdoksi panna mietteensä toimeen. Rohkeutta se lietsoi tuo sanomalehti-kirjoitus häneen, ja yli jokapäiväisyyden ajautuivat ajatukset.
— Miks'ei hän voisi sitä perustaa? Osasihan hän puhua asian puolesta, eikähän tuota paljon tarvinnut osatakaan… kyllä kai työmiehet itsekin tietävät, mitä hyvää juomisesta lähtee… Mutta kun yksi juopi, niin juopi toinenkin… kun ei yksi nouse, niin ei nouse toinenkaan… hänen täytyy ruveta saamaan aikaan raittiusyhdistys verstaan työmiesten kesken… Säälihän on aamusilla nähdä heidän verestäviä silmiään ja rikkinäisiä kasvojaan… ja entä sitte perheet. Ja he sivistyisivät ja olisivat todellisia ihmisiä… tosi työmiehiä. Hän lähtee puhumaan patruunille asiasta, ensin täytyy häneltä lupa saada ja ehkä hän kannattaa asiaa…
Jännityksessä oli Pura, ja toinen käsi, jossa oli sanomalehti, oli solahtanut polvelle. Silmätki välkkyivät eloisammasti, ja sisäisen innostuksen väreitä heijasti kasvoissa.
Hän pukeutui ja lähti patruunin puheille. Soittaessaan kelloa patruunin etehisessä, häntä alkoi mietityttää, miten rupeaisi puhumaan, jott'ei patruuni leikiksi ottaisi koko tuumaa, sillä patruuniki taisi olla kovin välinpitämätön raittiudesta… ja irvihammas oli muuten suuri. Pura hyvin tunsi olevansa tavattomammalla asialla, ja kun kuului askeleita oven takaa, mieli vähän rintaa ahdistamaan. Oven reikeli kävi, ja Pura odotti hiukan arkana näkevänsä itse patruunin. Mutta päästäjä olikin piika.
— Onko herra patruuni kotona?
— On. Hän juo juuri teetään.
— Onko hänellä vieraita?
— Ei ole.
— Olkaapa hyvä ja kysykää, sallisiko hän minun saada vähän puhua hänen kanssaan!
Piika meni ja tuli kohta takaisin.
— Patruuni käski tulla sisälle.
— Jahah!
Piika reiklasi oven ja Pura meni patruunin työhuoneeseen hiukan ahdistuneena. Pehmoisiin mattoihin ottivat askeleet vain hyvin hiljaan.
— Hyvää iltaa, herra patruuni!
— Iltaa! No, mitäs Pura nyt asioitseepi? Istukaapa!
Puraa oudostutti istua pehmoiseen tyynytuoliin, minkä vieterit mukavasti ponnahtivat alemmas Puran istuutuessa siihen. Patruuni nakkasi toisen jalan toisen päälle ja jäi odottamaan, mitä Pura sanoisi. Nyt vasta Puraa oikein ahdisti ja syösti. Ei oikein tiennyt, miten alkaisi puhumaan. Patruunin loistavasti sisustettu huone vienon hämärässä valossa, nuo kultaraamiset taulut kauneine maisemineen, paksut, tummat tapeetit ja täyteläiset, vietereillä pingotetut tyynytuolit ja sohvat yhä enemmän lisäsivät Purassa oman vähäpätöisyytensä tuntemista. Ja hän nyt oli sellaisella asialla, joka ei ollenkaan kuulunut hänen työalaansa… tuskin työmiehellekään… Ja patruunin pulskat kasvot ne olivat tähdätyt häneen…
— Lukiessani tänä iltana sanomalehtiä, tätä meidän kaupungin sanomalehtiä…
Patruuni siristi silmiään ja pilkallinen hymy pakkausi suupieliin. Pura huomasi tuon ja häntä ujosti jatkaa puhumistaan. Mutta patruuni ehätti apuun.
— Mitä on Pura nähnyt sanomalehdestä?
Pura tuli rohkeammaksi.
— Minä luin siinä, että kehotettiin perustamaan paikkakunnallemme raittiusseuraa —
— No, koskeeko se asia meitä?
— Minä ajattelin, että jos saisi aikaan raittiusseuran verstaan työmiesten kesken…
— Hjaa! Sepä ei taitaisi olla hulluinta.
Patruuni nousi kävelemään. Kääntyi kävellessään Puran puoleen:
— Ne juovat siellä verstaassa?
— No, en nyt juuri sitäkään voi sanoa, mutta eivät ne aivan juomattakaan ole.
— Eikö Pura pidä väkevistä?
— Sanalla sanottuna: en.
— Eikö Pura koskaan ole pitänyt?
— En koskaan. Tuskin tunnen viinan makua; niin vähän olen sitä maistanut.
— Kutka siellä verstaassa ovat juopoimmat?
— En ole, herra patruuni, tullut kantelemaan työkumppanieni päälle. Minä tulin vain puhumaan raittiusseurasta.
— Mutta tahdotteko, että minun pitäisi ruveta perustamaan heille raittiusseuraa?
—- En suinkaan. Se ei ole käyntini tarkoituksena. Tahdoin vain kysyä, suostuuko patruuni, jos minä —
— Jassoo Pura?
— Niin, että jos minä koettaisin saada aikaan raittiusyhdistystä heidän parissaan.