KOULUMESTARI JA HÄNEN POIKANSA
Kertomus 30-vuotisen sodan ajoilta
Kirj.
K. H. CASPARI
Suom. Emil Mannsten
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1897.
O. W. Backman'in kirjapaino, Kuopio.
SISÄLLYS:
Alkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.
1. Kirjantekijän sääty ja sukuperä. 2. Poika. 3. Valentin käsityöläisopissa. 4. Valentin kirjurina. 5. Erlachin jääkäri. 6. Varotus. 7. Portinvartija. 8. Hyökkäys. 9. Ryöstö. 10. Rikos tulee ilmi. 11. Jumalan tuomio. 12. Pako. 13. Rutto. 14. Kotiintulo. 15. Kirje. 16. Kirje (jatkoa). 17. Kirje (jatkoa). 18. Kirje (jatkoa). 19. Kirje (jatkoa). 20. Kirje (jatkoa). 21. Kirje (jatkoa ja loppu). 22. Valentinin kuolema. 23. Toinenkin Jumalan tuomio. 24. Loppu.
Alkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.
Mitä nykyiset, taulun muotoon laaditut kirkonkirjat luultenkaan eivät tule jättämään jälkeentulevaisillemme, on minun usein suotu nähdä vanhoista kirkonkirjoista, — ja on se ollut valaisevana katsauksena sen ajan kirkolliseen seurakuntaelämään.
Sommerhausenissa, jossa ennen olin pappina, olen todelliseksi mielenylennyksekseni usein lukenut sikäläisen vanhan koulumestarin, Udalrikus Gastin, kolmikymmenvuotisen sodan aikana laatimaa kirkonkirjaa. Sanotun miehen oli tapana asian ohella merkitä kirkonkirjaan kaikenlaisia historiallisia tahi muuten herttaisesta, yksinkertaisesta ja tosi kristillisestä mielestä johtuvia muistoonpanojaan, jonka tähden tuo vanha koulumestari on käynyt minulle hyvin rakkaaksi. Samoin kuin hänen lukuisista, seikkaperäisistä reunamuistutuksistaan koetin tehdä itselleni selväksi hänen sisällisen katsantotapansa, niin pyrin myöskin muodostamaan itselleni yhtenäisen yleiskäsityksen hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan. Johtona tähän käytin erästä hänen kirjoittamaansa vanhaa kirjettä, jonka olin sattunut saamaan käsiini, eräitä perhepapereita, erästä vanhaa testamenttikirjaa ja vihdoin erästä mieltäkiinnittävää käsinkirjoitettua Limpurg-huoneen aikakirjaa, jonka Sommerhausenin omistaja, kreivi Ludvig von Rechteren ystävällisesti antoi minun käytettäväkseni.
Mieluummin olen antanut kertomuksen sujua vanhan koulumestarin omasta suusta; mutta tarkkanäköinen lukija huomaa sittenkin helposti, missä kohdin hän itse todella puhuu ja missä minä ainoastaan saatan hänen puhumaan, koskapa, mitä kirjoitustapaankin tulee, olen vähemmällä tarkkuudella koettanut seurata vanhentunutta kieltä kuin välttää nyt käytännössä olevaa, mikä kertomistapaan nähden vaikuttaisi miltei häiritsevästi.
Täten toivotan kirjaselleni suosiollisia lukijoita ja — Jumalan siunausta.
Eschau, lähellä Aschaffenburgia, 30 p. toukokuuta 1851.
Tekijä.
Ensimmäinen luku.
Kirjantekijän sääty ja sukuperä.
Suuri voitto on olla jumalinen ja tyytyä onneensa.
1 Tim. 6: 6.
Jo vanhimpina aikoina saattoi joskus tapahtua, että mainiot miehet jättivät jälkimaailmalle omakätisesti kirjoittamansa kirjan elämän vaiheistansa. Varmaan ovat useatkin lukijoistani lukeneet koulussa Julius Caesarin kommentaarioita ja talvi-illoin kotona miehekkään ritari Götz von Berlichingenin elämäkertaa, ja varmaan on moni mielessään tuuminut mitenkä sellaiset miehet ovat voineet vahingoittumatta ja kunnialla suoriutua niin suurista vaaroista ja vahingoista.
Sellainen lukija tuskin voinee olla nauramatta, kun minäkin Udalrikus Gast Sommerhausenista Frankenlandissa, olen Jumalan avulla ryhtynyt merkitsemään muistoon kokemuksiani näinä viime huolestuttavina aikoina. Sillä mikään Caesar en ole enkä liioin ritarikaan, suoraan sanoen vaan köyhä koulumestari, joka viidenkymmenen vuoden aikana joka päivä olen opettanut rakkaalle nuorisollemme Jumalan sanaa; ja jos vaivaloinen työni ei ole ollut hedelmiä vallan vailla, niin tiedän kyllä, kelvoton palvelija, ettei sillä, joka kylvää ja kastaa, ole mitään ansiota, vaan ainoastaan Herralla, joka antaa kasvun. Mutta, rakas lukijani, osaanpa minäkin kertoa ihmeitä siitä Jumalasta, joka auttaa, ja Herrasta, Herrasta, joka kuolemasta vapahtaa; ja koska Jumalan työ on aivan yhtä suuri kuullessaan köyhäin ja hyljättyjen huokauksia, kuin kuljettaessaan mahtavain hevoset ja vaunut voittoihin, ja koska Isä taivaassa ei kuuntele ainoastaan ylpeän joutsenen kuolinlaulua rannan ruohikossa, vaan myöskin varpusen yksitoikkoista sirkutusta, eikä halveksi korpin käheätä vaauntaakaan piiloloukossansa, niin en tahdo minäkään vai'eta, vaan annan korkealle kaikua tämän ylistyslauluni:
Soli Deo Gloria! Herralle ainoalle olkoon hunnia!
Elämä, joka kuluu näitten raamatun sanojen mukaan: "Köyhyyttä ja rikkautta älä minulle anna", ja jossa ei minkäänlaisia suurempia tapauksia, olkoot ne sitten iloa tahi surua herättäviä, esiinny, on kyllä erinomainen, — mutta ei siitä toiselta puolen ole paljo sanottavaakaan. Viisikymmentäyhdeksän vuotta olen minäkin vaeltanut tietäni kuten tuhannet muut; sen jälkeen vasta Jumala on minua vallan ihmeellisille teille johtanut. Mainittakoon siis lyhyesti vaan jotakin tuosta viisikymmentäyhdeksän vuotta käsittävästä ajanjaksosta johdannoksi varsinaiseen kertomukseen.
Herrassa nukkunut isäni, Paulus Gast oli ammatiltaan suutari ja asui pienessä Winterhausenin kaupungissa. Äitiäni en ole koskaan tuntenut, sillä synnytettyänsä minut maailmaan, hän kerkesi vain siunata minut ja jättää minut isäni huostaan, niin Jumala kutsui hänet kotiin taivaan valtakuntaan kolmen vanhemman sisareni luokse.
Koska olin isäni ainoa lapsi, niin hän toivoi, että saisin oppia jotain parempaa ammattia kuin hän itse, ja määräsi minut opettajaksi.
Aluksi opin rehtori Holbergin johdolla hyvästi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, luin sitte latinaa pastori Burkhardus Thüngersheim vainajan luona ja vihdoin sain käytännöllisesti harjaantua opettajatoimeeni vanhan rehtorini johdolla. Suoritettuani kunnolla tutkinnot valitsi kaupungin maistraatti minut opettajaksi Sommerhauseniin.
Moni iloitsi tämän johdosta kanssani, mutta erityistä iloa tuotti se kahdelle henkilölle; vanhalle isälleni ja Margareeta Späthille, jolle nyt saatoin antaa käteni Herran alttarin edessä —, sydämeni olin antanut hänelle jo kymmenen vuotta sitten. Nyt on hänkin kotona Herran tykönä puettuna juhlapukuun ja kantaen käsissänsä palmuja, jotavastoin minun yksinäisen vanhuksen, täytyy edelleen kantaa arkipukua ja luoda kyynelten himmentämän katseeni ylös päin, missä hän ja kaikki lapsemme jo kauan ovat katsoneet Herraa kasvoista kasvoihin.
Vuonna 1610, seitsemäntenäneljättä syntymäpäivänäni, astuin virkaani Sommerhausenissa, muuttaen Margareetani kanssa vilpoisaan asuntoomme, jonka maistraatti meitä varten oli toimittanut ja johon samalla kuului kaunoinen puutarha.
Vähäinen Sommerhausenin kaupunki on runsaasti siunatussa Frankenlandissa. Sen vaakunaan on kuvattuna — ja syystäpä onkin — aurinko, joka säteillänsä valaisee kypsäksi tuleentunutta rypäleterttua. Viljavainioita on siellä vähemmässä määrässä, mutta sitävastoin paljo hedelmällisiä viinitarhoja. Ja kun kevät on täydessä vihanuudessaan, niin ne näyttävät erinomaisen ihanilta. Kaupunki kartanoineen ja torneilla kaunisteltuine muureineen vetäytyy silloin niiden varjoon, niinkuin Herran siunauksen siipien suojaan. Kaupungin muurien vieritse virtaa uhkea Mainjoki, joka Bayreuthistä tullen täällä muodostaa rajan Sommerhausen ja Winterhausen nimisten maiden välillä.
Jumala siunatkoon sinua ja viinitarhojasi, rakas pieni kaupunki, lapsiin ja lastenlapsiin. Täällä olen varhaisina aamuhetkinä hyvillä mielin ja iloisin toivein alkanut päivätyöni, täällä olen kantanut päivän kuorman ja helteen, ja täällä, jos Luoja suo, odotan myös yhdettätoista hetkeä ja kun ilta joutuu ja hän kutsuu minua lepoon, käyn viinitarhan Herralta vastaanottamaan armopalkkani. Sitä Jumala suokoon!
Toinen luku.
Poika.
Katso, lapset ovat Herran lahja!
Ps. 127: 3.
Lokakuun 12 päivänä 1613, kello kolme aamusella, syntyi ensimmäinen poikamme. Oli kylmä, myrskyinen syksypäivä, mutta sydämessäni oli vain päivänpaistetta ja riemullista iloa, luodessani katseeni taivasta kohden, jolla ajelehti paksuja aamupilviä. Seistessäni Margareetan vuoteen äärellä ja pidellessäni ensi kertaa pientä poikaamme käsivarsillani, tuntui minusta juurikuin armorikas Jumala hartaammin kuin ennen koskaan olisi painanut meidät isänsyliinsä, ja minä lausuin Jaakobin sanoin: "Herra, minä olen mahdoton kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen totuuteen, jonka olet minulle osottanut."
Pyhässä kasteessa sai poikani nimen Valentin risti-isänsä, leipuri Valentin Orplichin mukaan. Kulkiessani kirkosta kotia rukoilin sydämessäni Jumalaa, että hän tekisi rakkaasta lapsestani oikean kristillisen Valentinuksen, sankarin, joka kykenisi voimakkaasti taistelemaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan.
Kasvatin poikaa, niin pitkälti kuin heikon, lyhytnäköisen ihmisen on mahdollista, kurituksessa ja Herran nuhteessa. Hyvää tahtoa ei minulta siihen ainakaan puuttunut, ja vaimoni, joka sydämensä yksinkertaisuudessa monasti tiesi neuvoja, kun minä olin neuvotonna, oli minulle tässä kohden suurena apuna. Meissä oli kummassakin kehittynyt varmaksi se vakaumus ettei Herra ole turhaan sanonut: "Jotka varhain minua etsivät, he löytävät minun." Hennon lapsen sydän on kuin pehmyt vaha, johon Vapahtajamme suloisen majesteetillinen kuva helposti painuu. Myöhemmin ei sydän ole enää niin vastaanottavainen, ja sen pehmittämiseksi vaaditaan usein ankaria koettelemuksia. Pojan täytettyä kuusi vuotta otin hänet omaan kouluuni, ja jo vuoden perästä osasi hän kuuluvalla, selvällä äänellä lukea aamu- ja ehtoorukoukset; sydämellisellä ilolla kuuntelimme häntä, sillä hän käytti aivan samaa ääntämistapaa kuin pastori Theodorikus saarnoissaan. Kasvavana poikana nautti Valentin suurta kunnioitusta kaupungin nuorison keskuudessa sekä pelkäämättömyytensä että tavattoman ymmärryksensä tähden, joka ilmeni hänen puheessaan. Toverina oli hän niin ikään yleisesti suosittu ystävällisyytensä ja avuliaisuutensa tähden kaikkia kohtaan. Kuten, hyvä lukija tiedät, suositaan enimmän sitä viiniä, mikä on samalla voimakasta ja makeaa; aivan samoin pidetään enemmän semmoisesta ihmisestä, joka samalla on urhokas sekä lempeä, rohkea sekä tuntehikas. Todistuksena Valentinin rohkeudesta ja neuvokkaisuudesta kerron seuraavan tapauksen. Majatalon isännän pieni poika sattui kerran joutumaan kahden pillastuneen hevosen tielle, mutta samassa kun raskaat vetorattaat olivat musertamaisillaan hänen päänsä, syöksi Valentin esiin, ja tempasi oman henkensä uhalla hänet alta pois. Kun pienokainen ei ollut heretä itkemästä, antoi poikani hänelle vaskisen aurinkokellonsa ja lähti sitte tiehensä, niinkuin ei mitään erinäisempää olisi tapahtunutkaan. Valentin oli silloin vain kymmenen vuoden vanha.
Nälkävuonna 1622, jolloin onneton sota oli peräti köyhdyttänyt meidät, jakeli hän useasti niukasta leipäpalasestaan puutetta kärsiville naapurien lapsille, jotka koulupenkkien alta kokosivat parempiosaisten lasten käsistä sinne ja tänne singonneita leivänmuruja.
Tiedämmehän kuitenkin, että ominaisuudet sellaiset kuin tuntehikkuus, rohkeus ja ilomielisyys y.m.s. ovat vaan luonnonkirjoja, jotka eivät missään suhteessa tee lasta Jumalan valtakunnalle soveliaaksi, vaikka kaunistavatkin sitä ihmisten edessä. Mihin joutui Absalom kaunopuheliaisuuslahjoineen, mihin kopeamielinen Saul? Syvään lankeemukseen. Sellaisilla ominaisuuksilla varustettu ihminen on kuin laiva, joka täysin purjein kiitää merellä selällisellä. Jos vankka myötäinen tuuli puhaltelee purjeihin, laskee laiva upeasti satamaan, mutta jos vastatuulet saavat laivan ajeltavakseen, kiitää se sitä nopeammin vain perikatoansa kohden. Herran Henki on oikea suotuisa tuuli. Se olisi minun pitänyt oivaltaa ja muistaa, mutta kuka on se isä, jonka korvia ei hyväilisi, kun kaikki kehuvat ja kiittävät hänen lastansa?
Helluntaina v. 1626 meni poikani ensi kerran Herran ehtoolliselle. Aamusella sanottuna päivänä laskeuduimme yhdessä polvillemme ja rukoilimme että Jumala armossaan antaisi hänelle sielunsa kaunistukseksi katuvaisen mielen ja vahvan uskon — hänen ruumiinsa kaunistamisen oli äitinsä ottanut toimekseen, kammannut hänen mustahkon tukkansa, pukenut mustan takin hänen ylleen ja pistänyt hänelle käteen tilaisuutta varten maasta nyhtämänsä kauniin rosmariinin. Nuoremmat lapseni — Jumala oli näette lahjoittanut minulle paitsi Valentinia vielä kolme lasta, kaksi tytärtä ja pojan — nähtyänsä veljensä niin komeissa varustuksissa, panivat kätensä ristiin ja rohkenivat tähystellä häntä ainoastaan matkan päästä. Valentin pyysi vielä kerran vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan anteeksi mitä oli rikkonut heitä vastaan ja lähti sitte lapsijoukon mukana Herran huoneesen.
Tänä vuonna juuri kaksitoista lasta pyrki ensi kertaa ripille. Nähdessäni heidän tulevan takaisin alttarilta, jota olivat lähestyneet kaksittain, en voinut torjua alakuloisuutta mielestäni. Käytävät kirkonpenkkien välissä olivat täynnä keisarin sotamiehiä, jotka viikkoa ennen olivat majoittuneet kaupunkiimme. Nämä hurjat, parrakkaat, rautahaarniskaiset miehet johtivat ehdottomasti ajattelemaan raudankovaa aikaa, jota tuhoisan uskonsodan johdosta jo kokonaista kahdeksan vuotta olimme huokaillen kärsineet.
Nähdessäni pienen, harrasmielisen lapsijoukon tunkeuvan ynseähenkisen soturiparven lävitse, selveni minulle, miksi pastori Theodorikus oli rippilapsille pitämänsä kehotuspuheen tekstiksi valinnut lauseen: "Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle." Niiden kahdentoista joukossakin, jotka Herra valitsi opetuslapsikseen, oli yksi Juudas, ja kuinkapa moni lammas luopuukaan paimenestaan, joutuen suden saaliiksi, tänä murheenaikana sodan rautakavion suorittaessa hirvittävää hävityskulkuaan Herran laidunten ylitse! Mitäpä merkitystä sillä on, ajattelin itsekseni, että siveät tunteet nyt liikuttavat näiden lasten ja poikasi sydäntä — onkohan heillä öljyäkin lampuissaan? Eikö moni taivaan laella kimalteleva tähtönen ole vain pettävä lentotähti, joka putoaa alas, sammuen yöhön ja pimeään?
Tämänkaltaiset ajatukset valtasivat minut niin tyyten, että lopulta rupesin pelkäämään, mutta silloin rukoilin: "Herra Jeesus, lammasten ylin kaitsija, ota tämä pieni, köyhä lauma sekä minun Valentinini sinun armolliseen hoitoosi. Kuljeta heitä tahtosi mukaan — kukkuloilla tahi laaksoissa, viheriöitsevillä niityillä tahi pimennoissa — johdata heitä vaan sillä tavalla, ettei yksikään heistä jäisi pois sinusta. Etsi ja vie takaisin eksyneet, että tämäkin pieni joukko voisi liittyä suureen laumaasi, jota sinä siellä ylhäällä käytät laitumilla ja johdatat eläville vesilähteille. Amen."
Hän on niin tehnyt — hänen olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen!
Kolmas luku.
Valentin käsityöläisopissa.
Jo kuule, sotahuuto kaikuu kautta kaiken maan, Se rauhan vie, ja tuskan päivät tuopi tullessaan. Jo näkyy väike kypärien, kannusten, Jo kuuluu tinkaavana kalske kalpojen, Nyt turmio jo perii kodin rauhaisen.
Vanha ballaadi.
Olimme kauan pohtineet, mikä ura pojallemme oli valittava — ja nyt oltiin siitä vihdoin selvillä. Vaimoni oli tosin pojan syntyessä riemuiten ajatellut saavansa, kuten sanoi, uhrata esikoisensa Herralle ja toivonut näkevänsä sen päivän, jolloin poikansa oli seisova saarnastuolissa ja lohduttava seurakuntaa, mutta — " ihminen päättää, Jumala säätää ".
Kovat koettelemukset ja vastoinkäymiset olivat sillä välin kytkeneet evankeelisen kirkon pauloihinsa, ja meilläkin, Limpurgin maassa näytti siltä kuin olisi tahdottu sata vuotta kirkkaasti loistanut evankeliumin kynttilä jälleen syöstä pois sijaltaan. Markt-Einersheimissä, Possenheimissä ja Hellmizheimissä oli Würzburgin tuomiokapituli sulkenut evankeeliset kirkot ja seurakunnan opettajien oli täytynyt paeta Speekfeldiin, missä he joka sunnuntai suurimman vaaran uhalla kokosivat kuulijansa, varottaen heitä Herran tähden kärsivällisesti kestämään ne vääryydet, joita heille tehtiin, mutta kuitenkin järkähtämättä pysymään oikeassa uskossa. Tämmöiset varotukset olivatkin tarpeen, sillä ne, jotka näihin jumalanpalveluksiin saapuivat, olivat alituisesti hengenvaarassa: milloin ottivat partiolaiset heidät kiinni, rääkäten heitä monella tavalla, milloin vangittiin heidät ja suljettiin Iphofenin vankitorniin, mistä heitä vasta kalliita lunnaita vastaan päästettiin pois.
Tällaisina aikoina tulee vain sellaisten toimittaa paimenvirkaa, joita Herra on siihen erityisesti kutsunut, sillä silloin susi pyrkii lammaslaumaan. Voi sitä laumaa, jolla silloin sattuu olemaan palkkapaimen, ja voi sitä paimentakin! Kun emme Jumalalta kuitenkaan olleet saaneet selvää viittausta siitä, että hän tahtoi käyttää Valentiniamme viinitarhansa palvelukseen, päätimme kuin päätimmekin antaa hänen harjaantua johonkin ammattiin.
Halveksitko käsityöläisluokkaa, lukijani? Minä en sitä tee. Kukapa välittömämmin kuin käsityöläinen näkisi mitä hän Jumalan avulla on kyennyt saamaan aikaan? Kuka voipi juhlailtana sanoa yhtä suurella luottamuksella: "Päivätyöni on päättynyt, sitä tehdessäni en ole hutiloinut enkä ole jättänyt tekemättä mitään siitä, minkä olin määräkseni pannut?" Työn kunnolliseen suorittamiseen, olkoon se sitte suuri tai pieni, ja että siitä koituisi Jumalalle kunniaa, vaaditaan kolme ehtoa: tervettä ruumista, taitavaa kättä ja kristillistä mieltä.. Jos tapaat käsityöläisen, jolla on nämät ominaisuudet, niin usko minua, silloin olet tavannut myöskin onnellisen ihmisen. Poikani täytettyä neljätoista vuotta, vein hänet leipuri Valentin Orplichin luo ja pyysin, että hän ottaisi kummipoikansa oppiin. Tosin sanoi hän pojan mielestänsä näyttävän liiaksi hienolta ja ylhäiseltä seistakseen leivinkaukalon ääressä; myöskin luuli hän huomanneensa Valentinin mielen olevan kiintynyt korkeampiin asioihin, jossa tapauksessa hän kenties ei soveltuisi käsityöläiseksi. Mutta minä vastasin: "Juuri moisia siivekkäitä, turhia luuloja vastaan on Herra Jumala antanut meille käskyn: 'Sinun tulee syödä leipääsi otsasi hiessä.' Ottakaa te vaan vastaan poikani ja olkaa hänelle sekä oppi- että kuritusmestarina; muusta pitäköön Jumala huolen."
Sitä vastaan ei leipurilla ollut mitään sanottavaa, ja me sovimme siten, että Valentin vain päivin olisi mestarin työssä ja viettäisi illat ja yöt kotona, sillä vaurastuaksensa täytyy lapsen saada hengittää kodin ilmaa; "isän varjossa poika suureksi sukeutuu", sanoo sananlasku.
Sopimusta seurattiin tarkalleen. Aamusilla, jo ennenkun lähdin aamukelloja soittamaan, herätin poikani neljän lyömällä ja toimitin hänet menemään mestarinsa luo. Minuun teki se iloisen vaikutuksen kun aamusella varhain tuon tuostakin huomaamatonna seisoin leipurin ikkunan edustalla katsellen, kuinka reippaasti poikani ryhtyi työhönsä, vaikka yltympärillänsä kaikki vielä nukkuivat sikeintä untansa eikä hiljaisuutta kadulla häirinnyt muu, kuin raastuvankaivon lotiseva vesi. Leipuri, jolla ei ollut omia lapsia, rakasti Valentinia kuin omaa poikaansa, ja tämä oli puolestansa niin kiintynyt isäntäväkeensä, että koetti katseesta arvata heidän sisimmän tahtonsa. Tehtävänsä toimitti hän vireästi ja kunnollisesti ja saavutti siinä ennen pitkää niin suurta taitavuutta, että vanha isäntä yhä enemmän ja enemmän vetäytyi liikkeestä syrjään, jättäen kaikki Valentinin käsiin. Niin ilahuttavaa kuin tämä olikin, ja varsinkin, kun mestari vuoden kuluttua vielä oli yhtä tyytyväinen poikaani, en saattanut kuitenkaan huolestumatta ajatella vanhaa sananlaskua: "Ei aamusta päivää kehuminen." Mikä nämä huolettavat ajatukset aiheutti, siitä tahdon seuraavassa kertoa.
Luin kerran vanhasta kirjasta kauniin, syvämielisen sadun, jota esivanhemmillamme oli tapana kertoa. Ammoisimpina aikoina, kun pakanuus hävitettiin ja elävän Jumalan palvelus pääsi saksalaisessa synnyinmaassamme alkuun, pakenivat pakanajumalat, kertomuksen mukaan, ristiä ja kätkeysivät n.s. Venusvuoreen. Täällä kuluttivat he aikaansa pakanallisessa irstaudessa ja saatanallisissa huvitteluissa. He eivät saaneet lähteä pois vuoresta, vaan olivat tuomitut olemaan siinä tuomiopäivään asti. Kumminkin aukeni vuori tuon tuostakin ja vuorenaukeamasta nousi pelimanni, joka maita mantereita kiertäen puhalsi kummallisia säveliä pillistään. Joka kuuli nuo houkuttelevat säveleet, tuli juurikuin lumotuksi, luopui isästä ja äidistä, vaimosta ja lapsista eikä välittänyt ajallisesta eikä iankaikkisesta menestyksestään — sen mieli hehkui yksinomaan vaan seuraamaan pelimannia ja hänen pilliään. Sanotun pelurin seurassa liikkui tosin alinomaa muudan uskolliseksi Eckartiksi nimitetty mies, jonka toimena oli varottaa ihmisiä antamasta lumoavien sävelten houkutella itseään, mutta harvatpa ottivat hänen varotusäänensä kuultaviin. Määrän täytyttyä vie pelimanni koko parven Venusvuoreen, jossa sen täytyy valan nojalla luopua uskostaan ja yhtyä saatanallisiin kemuihin.
Sadun merkitystä on helppo jokaisen ymmärtää. Pelimanni ihmeellisen, houkuttelevan pillinsä kanssa on kavala sielun vihollinen, joka kullekin osaa virittää oikean äänen ja tarkkaa aina oikeaan virteen, vierottaaksensa hänet pois Jumalasta ja tehdäksensä hänet välinpitämättömäksi pelastuksestaan. Uskollinen Eckart on Jumalan sana ja omatunto, jotka ihmiselle ilmoittavat totuuden sekä mitä kullekin seuraa, joka antautuu kiusaajan viettelyksille alttiiksi. Useimmat antavat kumminkin ikuiseksi vahingokseen Herran varotussaarnan kaikua turhaan.
Täten selitettynä satu voidaan sovelluttaa kaikkiin aikoihin. Niinpä oli muutama vuosi takaperin kaupungissamme juomaseura, jonka jäsenet kuulivat pillin säveleet viinilasien kilinässä. Näiden kilahtaessa he kilvan kiroilivat, riehuivat ja mellastivat, antaen täll'aikaa vaimojensa ja lastensa kärsiä kurjuutta kotona, kunnes he viimein kaikki suistuivat turmioon ja päättivät päivänsä onnettomalla kuolemalla. Sitte oli siellä muudan ohrasaksa, Mikko Hamsterloch, joka kuuli pillin saatanalliset houkutussäveleet kirkasten riksien kilahtaessa pöytään. Tämä helinä kaikui hänen korvissaan kovemmin kuin Herran käsky: "Älä ota kasvua eli korkoa", tahi kuin köyhien huokaukset. Lopultapa Fuchstadtin ja Winterhausenin välisellä tiellä muutamat keisarin sotamiehistä karkasivat hänen päällensä, ryöstivät hänet puhtaaksi ja hirttivät hänet tienviereiseen puuhun. Oli siellä vielä muudan Erlachin jääkäri, joka pelinoppain vierinnässä kuuli tuon hornan soiton, kunnes silmänsä sälähtelivät ja kätensä halusta värisivät, mutta hänenkin loppunsa oli surkea, josta tuonnempana vielä kerron. Sitten oli siellä majatalon isännän tytär, kaunis Rosamunda, joka kuuli viettelevät pillinäänet kun häntä kehuttiin seudun kauneimmaksi tyttöseksi, kunnes hän rajussa huimuudessaan karkasi erään värvääjän keralla ja tämän hylkäämänä vihdoin häpeätään peittääkseen heittäytyi sillasta virtaan ja ajelehti jään alle. Minä olin kauan aikaa hänen uskollinen Eckartinsa, mutta lopulta ei hän enää huolinut minua kuulla.
Sadulla on minun mielestäni vielä erinäinenkin merkitys siinä suhteessa, että nimenomaan sanotaan pelimannin aika ajoin lähtevän vuoresta ja puhaltavan hornan-säveleitään maailman kuulten. Näemmehän kuinka kaikki saattaa mennä tasaista kulkuaan mainittavampaa tapahtumatta pitkän vuosisarjan kuluessa. Mutta tulee sille yhtäkkiä aikoja, jolloin hurja temmellyksen halu juovuttaa ihmiskunnan. Talonpoika ei tahdo enää astua auransa perässä, vaan pyrkii herraksi; käsityöläinen halveksii ammattiaan, joka kuitenkin kaikitenkin nojaa kultaiseen maaperään, ja antautuu haaveiluihin miten vaivatta voisi rikastua; nuorukaiselle käy elämä isänkodissa ahtaaksi; alamaiset pyrkivät mestaroimaan vallanpitäjiä, seurakunta opettajaansa — kelvottomat luulevat olevansa maailmanparantajia ja maankiertäjä antautuu apostoliksi; halveksitaan mikä on pyhää ja heretään uskomasta ja noudattamasta taivaallisen kuninkaan lakejakin. Koko maailma hourii, pyritään korkeammalle lentämään, kuin siivet kannattavat ja nähdään kaikkinaisia haavekuvia: mies mieheltä rähistään, että isien rakentama huone on laho, että vaatetus, joka niin kauan on suojannut ja lämmittänyt ruumista, on ahdas, ollaan kerkeitä repimään ja hajottamaan, poisheittämään ja likaan polkemaan mitä esivanhemmat ovat hyvänä pitäneet, luovutaan kutsumuksesta, onni ja tulevaisuus pannaan uhkakoetuksille alttiiksi ja yleensä tahdotaan niittää sieltä, mihin ei olla kylvetty. Nämä ovat aikoja, jolloin saatana on valloitusretkillään ja hornanpilli soi, hurmaten ja lumoten ihmisiä, kunnes Korkeimman kurittava vitsa heidät jälleen palauttaa järkiinsä ja masentaa heidän mielensä.
Semmoinen aika oli meilläkin uskonsodan alkaessa, ja vaikka sodan ies jossakin määrin oli lannistanut kiihkon vimmaa, ei kansa ollut ylpeyttä seuranneesta toivottomuudesta vielä täysin toipunut. Ei haluttanut: ketään hiljaisuudessa ja rukouksessa nauttia omaa leipäänsä. Maanmies hylkäsi auransa, jättäen peltonsa orjantappuroita kasvamaan ja ryhtyi kaivamaan aarteita tai liittyi rosvoilijoihin; käsityöläinen pani höylän ja neulan syrjään ja ryhtyi valmistamaan kultaa tai harjoittamaan muita noitakeinoja; tilalliset porvarit möivät tilansa taloineen ja lähtivät vieraille maille onnensa etsintään; nuoret tahtoivat mielemmin liehua maailmalla sotaväen mukana, kuin takoa onnensa kotosalla isän ammattikunnassa. Yhtä väkinäisesti, kuin tämä suku otti Jumalan sanan vastaan, uskoi se esi-isäin kristillisiin tapoihin. Edellistä he pitivät vanhentuneina satuina, joille ei ollut annettava mitään arvoa ja jälkimäisiä narrimaisena tapana, joilla kumpaisillakin sopi mukavasti petkuttaa tyhmänsekaisia talonpoikia.
Tähän hillittömään raivostumiseen eivät vähimmin olleet syynä riettaat sotamiehet, joita vuodesta vuoteen täällä majoitettiin ja olivat herroja mielestänsä. Nämä hurjat roistot, jotka eivät peljänneet Jumalaa eivätkä ihmisiä, herättivät nuorisossa vastenmielisyyttä uskoon ja jumalanpelkoon, ahkeruuteen ja säästäväisyyteen, kuuliaisuuteen ja nöyryyteen. Nuorukainen ei ollut mies mielestänsä ennenkun oli saanut olkavyön, sulat hattuunsa ja miekan vyöllensä.
Parisen vuoden kuluttua aloin huomata, että mestari Orplich ei ollut enää yhtä tyytyväinen poikaani kuin ensi alussa. Tosin ei hänellä ollut erityistä moitittavaakaan, mutta kun pyysin häntä tarkemmin selittämään syytä tyytymättömyyteensä, sain häneltä kulloinkin seuraavan vastineen: "Minä en saata hänestä enää pitää, hänellä ei ole enää halua työhön, eikä — saattepa nähdä, — tästä ikänä mitään hyvää seuraa." Useita kertoja kehotin Valentinia vilpittömästi minulle tunnustamaan kaikki, mutta hän keksi aina verukkeita. Sattuman kautta pääsin vihdoin totuuden jäljille.
Neljäs luku.
Valentin kirjurina.
Hän onnen jo parhaan saavutti, Sen armosta taivas häll' antoi; Mutt' orja, kaikki jolt' puuttuvi Ja raskaimman ikeen mi kantoi — Hän suotta vaan etsivi onneaan, Saa haudan hän palkaksi vaivoistaan.
Schiller.
Noustessani eräänä aamuna tavallisuuden mukaan huomenkelloja soittamaan ja herättämään Valentinia, kuulin kadulta kovaäänistä puhelua ja hevosjalkain töminää. Schönbergin rykmentti, joka oli majaillut kaupungissamme miltei koko talvikauden, hankkiutui lähtöön. Joka taholla riensi ratsumiehiä ulos taloista, taluttivat hevosensa talleista ja pitelivät käsissänsä tulisoihtuja, joiden loistossa kypärit välkkyivät ja rintavarukset tulena kiilsivät. Väki kävi asemilleen aukialle kentälle kirkon edustalla, vastapäätä ikkunoitani. Eversti Schönbergin komennettua "eteenpäin" kajahuttivat hevosmiehet torvien säesteellä sotilaslaulun, jota näinä melskeisinä aikoina varsin yleisesti laulettiin ja jossa soturin kaatumista isänmaan puolesta kiitetään mitä ihanimmaksi ja suloisimmaksi. Laulu, jonka J.W. Zinkgref on sepinnyt v. 1624, kantaa ilmeisesti sen aikakauden leimaa, jolloin se on ilmestynyt ja alkaa näin ikään:
Tääll' loppua ei jalompaa voi olla, Kuin eestä kuninkaan ja maansa kuolla; Jos niiden, eestä milloin kuolla saisin, Mä riemumiellä täältä eroaisin.
Minä olen rauhanmies, ja jos taivaallisen musiikin on vaikuttaminen jotain sydämeeni, tulee sen urkujen sävelinä tungeita sinne. Mutta kun torvien mahtava soitto ja ratsumiesten laulu niin selvänä ja täyteisenä kajahti raikkaassa aamu-ilmassa, niin tuntui minunkin mielessäni outoa herkkyyttä. Torvenäänelle on ominaista, että se sotaisella räikynnällään saa tappelunhalun ihmisessä viriämään, eikäpä yksistään ihmisessä, vaan jalommissa eläimissäkin. Raamatussa sanotaan hevosesta, että se kulloinkin, kun torvet räikyvät, kuorsuu mahtavasti jo matkojen päästä sodankahakkaa vaistoten. Enkä minä pidä sitä oikeana miehenä, jonka povessa torvien ääni ei saa rohkeuden, uljuuden tunnevireitä täyteen liekkiin leimahtamaan.
Mieli täynnä tällaisia ajatuksia menin poikani vähäiseen huoneesen, jossa tapasin hänen seisomassa ikkunansa luona, kyyneleisin silmin tähystellen poistuvia sotamiehiä. Vakaasti kehoitettuani häntä ilmaisemaan aiheen suruunsa, lupasi hän viimeeltäkin tunnustaa kaikki. Elämä, jota hänen tähän asti päivästä toiseen oli täytynyt viettää, ei tyydyttänyt häntä, se oli liiaksi kurjaa ja mitätöntä, arveli hän. Nähdessänsä sotamiesten lähtevän riemukkaasti laulellen niin kuin elonleikkuumiehet, jotka kiiruhtavat vainioilleen, niin hän tunsi itsensä kuin kahlehdituksi, torniin teljetyksi, kaihoten vapautta, iloa ja mainetta. Hän halusi mielemmin kuolla, kuin jatkaa senkaltaista elämän rehjintää. Leivinkaukalon ääressä hän ei enää halunnut seista — kohtalonsa saattoi tuskin huonommaksi kääntyä, mutta paremmaksi kyllä.
Vihoissani kysyin häneltä, tahtoiko hän kernaammin totella rumpua niinkuin niin monet muut pahantapaiset pojat, jotka uppiniskaisuutensa takia olivat joutuneet syntiin ja häpeään ja saattaneet surua ja tuskaa isälleen ja äidilleen. Hän vastasi:
"Enpä suinkaan; äsken vasta sattui kaupunginvouti näkemään käsialani ja arveli vahingoksi, että minut oli tuomittu käsityöläiseksi. Hän sanoi mielellään ottavansa minut kirjurikseen, jos vain itselläni oli halua siihen. Olihan tuo selvä Jumalan viittaus ja teidän, isä, ei olisi asetuttava onneni tielle, vaan hyväntahtoisesti ja mielellään suostuttava ehdotukseen, että hyvällä omallatunnolla voisin uuden kutsumukseni uran alkaa. Teille, rakkaat vanhemmat, tulisi minusta silloin ihan varmaan iloa olemaan."
Näin kyllä ett'ei poikani sydän ollut uudestisyntynyt eikä nöyryyden kukka ollut siihen juuriansa juontanut, yhtä hyvin kuin tajusin, ettei kaupunginvouti ollut oikea mies parantamaan Valentinin ylpeyttä tai saattamaan hänessä oikean kristillisen mielen taimimaan. Hän oli peräti vähän elleihän ollenkaan tolkulla Jumalan sanasta ja kristillisyydestä, jos kohta hän muuten oli hyvänsävyinen, hiljaismielinen mies; mutta nykyisiin oloihin katsoen ei hänen tarjouksensa ollut ylenkatsottava. Siihen siis myönnyin, vaikka tosin raskaalla mielellä, ja lähdin kaupunginvoudin luoksi pyytääkseni, että hän ensin panisi poikani koetteelle, nähdäkseen soveltuiko hän tarjona olevaan toimeen, johon kysyttiin selvätajuista ymmärrystä ja sukkelaa, luotettavaa kättä. En salannut häneltä huolianikaan, jotka poikani aatostapa oli minussa herättänyt.
"Ulrik", hän sanoi, "te olette hurskas ja ymmärtäväinen mies tavallanne, mutta luulette, että jokaisen kelvatakseen johonkin, täytyy ajatella ja puhua kuin mikin pappi tahi koulumestari. Pojastanne ei silti ole tuleva kumpaistakaan, vaan mies, joka oivaltaa miten maailmassa on eteen päin pyrittävä — siksipä antakaa hänen seurata taipumustaan. Eihän poika ole tosin uusi ihminen, niinkuin teillä on tapana sanoa, mutta on sen sijaan älykäs ja nöyrä, luonnostansa iloinen sekä on hänellä kunniantuntoa. Tyytykää nyt toistaiseksi siihen, niin kaikki on käyvä hyvin. Laittakaa te poika tänne, ja jos hän edelleen edistyy yhtä hyvin kuin tähän saakka, tulemme sekä te että minä saamaan kunniata hänestä."
Niin tehtiinkin. Margareeta puolisoni hymyili kyyneltensä takaa kun poika oli riisunut yltään leipurin mekon ja seisoi hänen edessään kauniissa mustassa puvussa, jonka kaupunginvouti oli hänelle teettänyt, ja miekka kupeellaan. Kaupunginvouti kehui häntä ylenmäärin, mutta minulla sitä vastoin ei hänestä siitä käsin ollut sanottavaa iloa. Mitä kauemmin hän tuli olleeksi uuden isäntänsä seurassa, sitä enemmän hänen sydämensä vierautui lapsuuden kodostaan. Ei hän tosin jumalanpelkoa pitänyt pilkkanaan, multa silminnähtävää oli, ettei hän pannut arvoakaan sille, kuin jumalanpelosta johtuu. Maine ja kaupunginvouti, kas ne hänestä olivat paljoa korkeammat, kuin Jumala ja hänen sanansa; isää ja äitiä kunnioitti hän rehellisinä, kunnon ihmisinä, mutta heidän mielipiteensä olivat hänestä liiaksi typerät ja vanhentuneet soveltuaksensa nykyaikaan. Tultuansa iltasilla kotiin ei hän enää viihtynyt sisarustensa seurassa, vaan oli tyly ja kopea heitä kohtaan. Aina keksi hän syitä lähteäksensä ulos myöhempään illalla ja palasi vasta ehtoorukousten jälkeen; samoin lähti hän jo aamusillakin varhain estyäksensä ottamasta osaa kotihartauteen. Selitettyäni mitä vauriota sanan ja rukouksen laiminlyömistä seuraa, sanoi hän isämeitää voitavan yhtähyvin rukoilla yksinäisyydessä ja että yhtä paljon kunnioittaa Jumalaa, kun toimella ja ahkeruudella toimittaa maalliset tehtävänsä.
Poikani lopulliseen kääntymiseen hyvältä tieltä ei puuttunut enää muuta, kuin huono seura, ja sitäkin valitettavasti kyllä piankin tarjoutui.
Viides luku.
Erlachin jääkäri.
Herra ei mielisty hevosten väkevyyteen, eikä hänelle kelpaa miehen sääriluut. Herralle kelpaavat ne, jotka häntä pelkäävät, ja jotka hänen laupiuteensa uskaltavat.
Ps. 147: 10, 11.
Seinsheimin ruhtinaan kartanoon oli puoli vuotta takaperin otettu uusi jääkäri, syntyänsä böömiläinen, joka sitä ennen oli palvellut sotaväessä monta vuotta. Hän kävi joka jumalainen viikon päivä kaupunkimme ravintolassa, jyllästi siellä sotamiesten kanssa, joi ja pelasi; näöltänsä hän oli kuin paha omatunto. Hän ei sanonut hyvää päivää eikä kiitoksia kellenkään eikä pitänyt ketään puhuttelun tahi vastauksen arvoisena ei majatalossa, ei liioin muuallakaan, istuihan vaan liikkumattomana ja mykkänä oluttuoppinsa ääressä, jok'ikistä ikäänkuin vihaten tai halveksien. Vasta kun pelinopat otettiin esille virkosi hän ikään kuin eloon. Vaikeata oli kumminkin sanoa kumpiko oli hirvittävämpää: kauheat kirouksetko, joita tursusi hänen huuliltaan kun hän menetti pelissä, tahi tuo ilettävä nauru, joka virnistytti hänen kasvonsa katalan näköisiksi, kun onni oli hänelle suosiollinen.
Kun kansa sunnuntaisin meni kirkkoon, niin hän seisoi majatalon edustalla, katsellen kirkkoon menijöiden jälkeen virkkamatta halaistua sanaa. Huulillansa karkelehti perkeleellinen pilkanhymy ja toisella kädellään silitteli hän halveksivan näköisesti pitkää partaansa. Kun portinvartija Veit Geissendörfer tämän johdosta ilmaisi paheksumisensa lisäten, että viranomaisten määräyksestä majatalon tuli jumalanpalveluksen aikana olla suljettuna, niin hän sylkäsi Veitille tiuskaten röyhkeästi, että kaupunginvouti saattoi rangaista häntä, jos hänen teki mieli. Omasta puolestansa sanoi hän välittävänsä viisi viranomaisista tahi heidän sunnuntaistaan.
Moisesta loukkauksesta närkästyneenä portinvartija ilmoitti asian kaupunginvoudille, tarjoutuen panemaan jääkärin kiinnikin, mutta jokainen koetti mahdollisuutta myöten karttaa tätä miestä eikä kaupunginvoutiakaan haluttanut olla missään tekemisissä hänen kanssansa, varsinkin kun jääkärillä oli sotamiesten joukossa paljon puoltajia.
Kuinka olisin voinut aavistaakaan, että mokomalla hirtehisellä tulisi olemaan jotakin yhteyttä minun rehellisen nimeni kanssa. Ja kuitenkin hänen kanssaan juuri poikani Valentin tuli läheiseksi ystäväksi. Lähimpänä aiheena siihen oli seuraava:
Jalon Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin kulkiessa joukkoinensa v. 1631 meidän paikkakuntamme läpi, hänelle kerrotuin millaiseen kurjuuteen täkäläinen porvaristo, tunnustaen samaa uskoa kuin kuningaskin, oli joutunut tavantakaa uudistuvain keisarin sotaväen majoitusten takia. Kuninkaan sydän heltyi ja hän päätti hankkia meille huojennusta; meille annettiin vapaakirja, jossa säädettiin, että Ruotsin sotaväki, jalkamiehet tahi ratsuväki, ei saanut yhteen vuoteen asettua Sommerhauseniin. Näen vieläkin edessäni hänet, tuon kunnianarvoisen, ritarillisen sotaurhon, kuinka armiaasti ja alentuvasti hän otti kuultaviinsa värisevän pormestarimme valituspuheen ja, kääntyen sitten upseereihinsa, lausui jaloa harmistumista osottaen:
"Olisipa meidän puoleltamme kovasti huonoa, jos me ruotsalaiset jättäisimme uskonveljillemme yhtäläisen muiston jälkeemme, kuin keisarin väki, — Jumala siitä varjelkoon! Meidän on hankkiminen apua näille poloisille ihmisille."
Monet porvareista, jotka ruotsalaisten lähetessä pakenivat kaupungista, tulivat nyt takaisin luottaen kuninkaan sanoihin; otettiin niin ikään esille mitä ruokavaroja vielä oli jälellä sekä rahat ja kalleudet, jotka olivat siellä ja täällä kätkössä olleet. Luultiin näet pahimmasta nyt päästyn. Mutta ei aikaakaan niin saapui kaksi ruotsalaista majoitusmestaria ilmoittaen, että neljäkymmentä rakuunaa oli heidän perästään tulossa, ja käskivät kaupungin asukkaita heti toimittamaan viiniä ja lihaa miehistölle sekä rehua hevosille. Kaupunginvouti näytti Kustaa Aadolfin antamaa vapaakirjaa, mutta sitä ei huolittu ottaa huomioon. Hätä ei lue lakia, oli heidän ainoa vastauksensa ja vielä he väittivät, ettei heidän kuninkaansa, jos hän olisi saapuvilla, estäisi sotilaitaan hankkimasta itselleen tarpeellista virkistystä; sitäpaitsi oli kuningas tätä nykyä kaukana Reinin seuduilla päin. Kun majoitusmestarit olivat tehneet tehtävänsä, lähtivät he ravintolaan, missä jääkäri, joka tavallisuutensa mukaan istui oluttuoppinsa ääressä, hetikohta liittyi heihin.
Muudan ruotsalaisista sotureista, eräs torvensoittaja, joka oli tuokion aikaa terävästi silmäillyt jääkäriä, lausui yhtäkkiä:
"Eikö teidän nimenne ole Frans Sorawitz, ja ettekös palvellut Friedlandin herttuan aikana?"
"Aivan niin", jääkäri vastasi.
"Sittepä olettekin sama konna, joka Helmstädtin luona salaa ampui kuoliaaksi everstini, kun v. 1626 Tanskan kuninkaan käskystä saavuimme luoksenne sovintoa hieromaan", huusi torvensoittaja vihasta vapisevalla äänellä, "nyt vaadin maksua siitä" — ja samassa veti hän miekkansa ja hyökkäsi jääkärin kimppuun. Tämä torjui iskut kuvetapparallaan ja hirveä rytäkkä leimahti nyt ravintolassa. Riidasta uhkasi sueta yleinen kahakka, sillä laittoman majoituksen tähden vihoittuneet porvarit kävivät jääkärin puolelle, mutta silloin kävi toinen ruotsalaisista väliin ja ehkäisi riidan jatkumasta. Torvensoittaja vannoi kuitenkin vielä kalliisti kostavansa jääkärille sekä porvaristollekin, joka tahtoi suojella moista roistoa. Jääkäri selitti puolestansa, mitä ruokottomimpia kiroja käyttäen, että torvensoittaja, tavatkoon hän tämän missä tai milloin hyvänsä, saisi saman kohtalon kuin everstinsäkin. Sitte kiipesivät ruotsalaiset ratsujensa selkään ja ajoivat täyttä nelistä ulos kaupungista.
Sillä välin oli porvareita kokoontunut aukialle kadulle, jossa he vilkkaasti keskenänsä neuvottelivat millaisiin toimiin olisi viisainta ryhtyä olevina ahtaina aikoina. Yksi neuvoi yhtä, toinen toista. Vanhemmat porvareista soimasivat niitä, jotka olivat puolustaneet jääkäriä ja tarpeettomasti ärsyttäneet ruotsalaisia. Jääkäri, ollen hänkin samassa joukossa ja ääneti kuunneltua tähän saakka neuvottelua, puhui seuraavaan tapaan:
"Mitäs pelkurimaisia raukkoja te oikeastaan olette, kun turhanpäiten pauhaatte tuosta ruotsalaisesta joukkiosta, joka kuitenkin pisimmän aikaa on täällä oleskellut? En ole ainoankaan suusta vielä kuullut oikeata miehen sanaa. Mitä varten teillä on muurit, tornit ja lujat nyrkit, jollette aio käyttää niitä? Antakaa minulle kuusi nuorta miestä, joilla on sen verran rohkeutta, että uskaltavat laukaista kiväärin, niin minä kerrassaan autan teitä tästä pälkähästä. Jolla on rohkeutta, tulkoon tänne luokseni!"
Puhe vaikutti kuin ruutipataan singonnut säen. Poikani Valentin seisoi tuokiossa hänen vierellään ja hänen kerallansa kuusi nuorta miestä, jotka korkean juhlallisesti lupasivat tekevänsä, mitä rohkeilta miehiltä voi vaatia ja tahtoivat puolustautua viimeiseen hengenvetoon asti. Huimaavan nopeasti riensivät nuorukaiset sekä jotkut iäkkäämmistäkin noutamaan pyssyjä, piilukeihäitä ja peitsiä, telkesivät portit ja asettuivat kovasti huutaen muurin suojustan taaksi seisomaan. Poikani ja hänen kuusi toveriansa asettuivat jääkärin keralla suuren portin viereen vihatuita kuokkavieraita odottamaan.
Illansuussa nähtiin ruotsalaisten tulevan tietä pitkin Ochsenfurtista päin. Vastarintaa kohtaamatta ratsastivat he ihan portille asti. Kaupunginvouti oli ankarasti kieltänyt väkivaltaa käyttämästä muutoin kuin äärimmäisessä hädässä. Havaittuansa että portti oli suljettu, ruotsalaiset kauheasti kiroten ja sadatellen vaativat sen aukaisemista. Kaupunginvouti luki silloin korkealla äänellä kuningas Kustaa Aadolfin kaupungille antaman vapaakirjan ja lupasi heti toimittaa heille leipää, lihaa ja tynnyrin viiniä, jos he rauhallisesti lähtisivät etemmäksi. Mutta ruotsalaiset huusivat, että porvarit olivat kavaltajia ja laukasivat kiväärinsä ilmaan; etumaisina olevat kiipesivät maahan hevostensa selästä ja hankkiutuivat porttia räjähyttämään.
Samassa tuli vuorta alas muudan Klaus Mändlein niminen nuori mies, vetäen puukuormaansa; hänellä ei ollut aavistusta siitä, mitä kaupungin portilla tapahtui; hän oli jo aamusta varhain lähtenyt metsään. Kun ratsuiltansa maahan kiivenneet ruotsalaiset huomasivat hänet, niin he törmäsivät häntä vastaan, köyttivät ja raahasivat hänet toveriensa luo. Lyhyen neuvottelun jälkeen ratsasti torvensoittaja muurin lähitteelle ilmoittaen, että jos kaupungin porttia ei heti avata, panevat he vangin ensin "laulamaan" ja sitte hirttävät hänet lähimpään puuhun niinkuin koiran. Poikani kysyi jääkäriltä mitä he tarkottivat sillä, että panevat Klaun "laulamaan." Vankia laulattaminen merkitsi sotaväen kielellä sitä, että hänen kielensä puhkaistaan ja reikään pujotellaan jousi, jota vedetään sitte edestakaisin, jolloin tuskan äärettömyys pusertaa vankiraukan povesta sydäntä raastavat tuskanhuudot.
Tämän kuultuansa Valentin huusi kovalla äänellä: "Toverit, auttakoon meitä Jumala niin totta kuin nyt tahdomme auttaa veljeämme! Eespäin, eespäin, pelastamaan häntä noiden konnien käsistä!"
Näin huutaen hän ryntää muurilta alas, ja ennenkun kukaan oli kerinnyt estää, kiskotaan pönkät portin päältä pois ja vähäinen puolustajajoukko syöksyy kovasti huutaen ulkopuolella portin olevain ruotsalaisten päälle. Näille harvoille nuorukaisille olisi peli saattanut käydä vaaralliseksi, ellei jääkäri, heti heidän törmättyään yhteen ratsumiesten kanssa, olisi käskenyt suojuksen takana seisovia porvareja laukaisemaan kiväärejä. Pamauksen kuultuaan ruotsalaiset peräytyivät, vaikkei kehenkään heistä sattunut, mutta jääkäri, joka sill'aikaa oli tarkasti pitänyt silmällä torvensoittajaa, laukaisi kiväärinsä ja ampui luodin hänen päähänsä, niin että torvensoittaja ääntä päästämättä suistui kuolleena hevosensa selästä. Soturit sieppasivat mukaansa toverinsa ruumiin ja lähtivät täyttä nelistä ajamaan kaupungista pois, välittämättä vangistansa sen enempää. Mutta Valentin tovereineen nosti pelosta puolikuolleen Klaun maasta, ratkoi auki köydet, joilla ruotsalaiset olivat hänet sitoneet ja vei hänet kerallansa kaupunkiin.
Kun porvarit alkoivat vastarintaan varustautua, lähdin minä kotiin. Joskaan en kehottanut ryhtymään näihin toimiin, en kumminkaan pitänyt vääränä rukoilla väestömme puolesta, niinkuin Mooses rukoili Israelin lasten edestä heidän sotiessaan amaleekkilaisia vastaan, ja vaimoani ja lapsianikin kehotin yhdessä kanssani rukoilemaan. Kuulimme sitten laukauksia ja kotvan sen jälkeen kovaa, yhtämittaista huutoa, niin että vaimoni, luullen vihollisjoukon hyökänneen kaupunkiin, tärisi kuin haavan lehti ja tukkesi molemmat korvansa käsillään. Mutta kun pauhina läheni, havaitsimme että se oli ilohuutoa. Kiiruhdimme ulos ja näimme paljon kansaa tulevan yläportilta päin. Etumaisina joukossa kulkivat jääkäri ja poikani Valentin käsikkäin, heitä seurasi Klaus, joka vapisi vielä koko ruumiissaan, sekä nuo kuusi nuorta miestä, ja joukon jatkona suunnaton ihmislauma, joukossa vaimoja ja lapsiakin. Kaupunginvouti oli niin ikään kulkenut virran mukana ja nähtyänsä minut, riensi hän esiin, ravisti kättäni ja sanoi:
"Koulumestari, teidän pojallanne on sydän kohdallaan. En totta maarin unhoita koskaan hänen miehekästä esiintymistään tämänpäiväisessä ottelussa." Sitte kertoi hän ylistellen Valentinin urosteosta, ja hänen puhettansa kannatti ympärillä seisova taaja joukko, kehuen ylenmäärin poikani jaloa sydäntä ja häikäilemätöntä rohkeutta. Kysyttyäni mihinkä tämä suunnaton saattojoukko nyt oli menossa, vastasi kaupunginvouti:
"Majataloon — siellä on nuorten miestemme tyhjennettävä ruotsalaisille luvassa ollut viiniaami; onhan kaupunkimme urheille puolustajille edes jonkunlaista hyvikettä hankittava."
Iloni, kun poikaani ylenmäärin kiiteltiin, ei ollut vallan puhdas — olinhan nähnyt hänen tulevan käsikkäin jumalattoman jääkärin kera. Minusta olisi myöskin ollut sopivampaa, jos väestö olisi kokoontunut kirkkoon Herralle, Israelin pelastajalle, kiitostansa julkituomaan, kuin mennyt ravintolaan tuhlaamaan aikaa turhuuteen, sillä Hän se pelasti kaupunkimme uhkaavasta vaarasta, eikä Valentin eikä liioin jääkäri. Mutta kaupunginvouti pyysi minua tällä kertaa synkistä mietteistäni luopumaan ja lausuttuansa: "Suotakoon nuorisollekin jotain iloa", hän liittyi jälleen riemukulkueesen. Majatalossa alkoi nyt juominen ja mässääminen, reuhaaminen ja riemuileminen, jolle ei ollut loppua tulla. Täten osottivat he iloaan hädästä pelastumisen johdosta. Joitakuita lienee ollut, jotka sydämessänsä antoivat Jumalalle kunnian, mutta ei ainoatakaan, joka julkisesti olisi uskaltanut tunnustaa kiitollisuuttansa hänelle, paitsi Ebelingin Hannu, torninvartija, joka ylhäiseltä olinpaikaltaan iltasilla puhalsi tuon ihanan virren: "Käy nyt sieluni ja mielen', Herraa kunnioittamaan!" jota hänen oli tapana puhaltaa milloin kaupunkimme ylitse rajuilma oli riehunut tekemättä vahinkoa.
Poikani tuli kotiin vasta myöhään puoliyön jälkeen, silläkin kertaa jääkäri seuramiehenänsä, joka portilla erotessa lujalla kädeniskulla jätti poikaani hyvästi, virkkaen:
"Sen sulle sanon, että sittekun sotapalveluksen hylkäsin, olen aina etsiskellyt itselleni toveria, jonka seurasta olisi hitusenkaan kunniaa, mutta tänään vasta olen semmoiseen yhtynyt. Olkaamme täst'edes tovereita." Vähältä etten huutanut niin paljon kuin kurkustani lähti: "Poikani, jos pahanjuoniset sinua houkuttelevat, älä suostu heihin!" Mutta Valentin vastasi:
"Tuohon käteen, niin olkoon."
Kuudes luku.
Varotus.
Tuo mies on piikana, niin röyhkeästi Kaanaaksi puhelee — hänt' siedä en.
Alkemisti.
Seuraavana päivänä kutsuin Valentinin huoneeseni ja kysyin raskaalla mielellä ja kyynelsilmin häneltä: "Uskotko, poikani, että minä ja äitisi rakastamme sinua?" Hänen vastattuaan: "Uskon kyllä, rakas isä", jatkoin: "Koska niin on, poikani, niin tottele sitten isäsi kuritusta äläkä ylenkatso äitisi neuvoja. Lapsena sairastit isoa rokkoa, josta menetit näkösi eikä meillä ollut enää sinusta mitään toivoa. Äitisi ja minä odotimme joka hetki viimeistä hengenvetoasi. Ja millainen oli silloin mielemme? Sydämmissämme tunsimme kuin olisimme olleet menettämäisillämme mitä meille maan päällä oli rakkainta. Vielä vähän aikaa — niin oli meiltä kalliin aarteemme palauttamattomasti riistettävä. Sanomaton tuska täristytti sydänjänteitämme, ja kyynelten sumentamat silmämme saattoivat huomata ikään kuin äärettömässä etäisyydessä vain häiveen siitä lohdutuksen valosta, jota Herra evankeliuminsa kautta vuodattaa syvimpäänkin murheen pimentolaan. Mutta, Valentin, jos niinkin olisi käynyt kuin pelkäsimme, olisimme sittekin nöyristyneet Jumalan edessä, ja sanoneet: Herra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty. Vaikkemme sitte enää olisi nähneetkään kasvojasi emmekä saaneet pitää sinua luonamme, olisi meidän silti ollut sanomattoman lohdullista tietää, mistä meidän oli sinua etsiminen ja mistä aikanamme sinut löytäisimme — taivaasta, hyvästä tallesta Jumalamme luotettavissa käsissä. Mitenkäs nyt, mikä nyt on lohdutuksenamme ajatellessamme sinua, sano se, poikani?"
Valentin muuttui kasvoiltaan ja hän sopersi ällistyneenä:
"Mitä tarkotatte, isä. Minä en tajua mihin sananne tähtäävät?"
Silloin otin häntä kädestä ja sanoin: "Näetkös, poikani, sinä olet taaskin sairaana, sairastat kuolintautia, ja meitä vapisuttaa ajatus, että milloin hyvänsä saatamme sinut kadottaa. Mutta tällä kertaa ei taivaallinen Isä tahdo temmata sinua sylistämme, vaan sielusi vihollinen, joka on murhaaja alkuansa, joka kauan on vaaninut jälkiäsi ja on nyt valmiina nielemään sinut saaliinansa. Minä kuulin eilen omin korvin sinun ruvenneen ystävyysliittoon miehen kanssa, joka on myönyt sielunsa saatanalle, joka ei välitä Jumalan sanasta ja käskyistä, joka on irstas veijari, peluri ja kiroilija, Beliaalin lapsi, jonka kasvoja ainoastaan tarvitsee nähdä päättääkseen minkä hengen lapsia hän on. Ja semmoisen rinnalla tahdot sinä, poikani, joka olet luu meidän luustamme ja liha meidän lihastamme, elää maailmassa. Katsos, siinä syy huolestumiseemme, emmekä tällä kertaa huomaa edes lohdutuksen häivettäkään." Näillä ja monilla muilla sanoilla, jotka Herran Henki ja hellä, murehtiva isänsydän minussa herättivät, puhuttelin häntä sekä pyysin ja kehotin, ettei hän hylkäisi vanhan isänsä neuvoa, vaan heti luopuisi jääkärin toveruudesta. Muutoin oli hän saattava harmaat hapsemme murheella hautaan.
Hän vastasi: "Jumala varjelkoon, että minusta tulisi kelvoton poika tahi jumalaton ihminen. Ymmärränhän minä mitä minun tulee tehdä ja mikä on oikeaa — siitä ei minua järkähytetä hiuskarvan vertaa. Mutta ystävällistä väliä jääkärin kanssa en voi rikkoa, sillä minun on häntä kiittäminen hengestäni. Hänen uskonnollisia mielipiteitänsä en hyväksy enkä häntä aio pyytääkään rippi-isäkseni tai sielunhoitajakseni, tahdon vaan seurustella hänen kanssansa niinkuin hyvän toverin ainakin. Myönnän, että hän mielellään pelaa ja että hän usein juo enemmän, kuin mitä janottaa, eikä hän aina käytä tarpeeksi hienoa puhetapaa, mutta semmoista on katsottava sormien läpi kun hän muuten on rehellinen mies ja uskollinen toveri. Se mies on haistanut ruudin savua ja nähnyt eläissänsä paljo, mitä ihmiset, tuntematta maailman menoa, eivät aavistakaan. Älkää minun tähteni siis, rakkaat vanhemmat, olko huolissanne, älkääkä vaatiko, että minun ainoana ilonani olisi raamattu ja virsikirja, niinkuin Veit Geissendörfer vanhuksen. On hänkin nuoruudessaan ollut toisenlainen. Pitäisi sitä toki sallia nuorisollekin jotakin iloa elämästä, Muuten, isä, voitte kääntyä esimieheni, kaupunginvoudin, puoleen ja ottaa häneltä tarkempaa selkoa minusta — enkä luule teidän koskaan saavan kuulla semmoista, mikä olisi nimellenne häpeäksi."
Jälkimäisestä väitteestänsä sanoin minulla olevan niukalti lohdutusta, sillä joskin kaupunginvouti porvarina oli tunnettu hyväksi ja oikeutta harrastavaksi mieheksi, niin puuttui häneltä kokonaan kristillistä totisuutta, eikä hän anna sille muissakaan arvoa. Sitä paitsi koetin tehdä hänelle selväksi, että kaikki mitä hän oli puhunut, oli paljasta kielenpieksäntää ja röyhkeätä kerskausta, että hänen elämänkäsityksensä, Jumalan sanan kannalta arvosteltuna, kaikittain oli kiero ja nurinkurinen, ja kuinka mahdoton ihmisen on sotia pahuutta vastaan muilla aseilla kuin Jumalan sanalla ja rukouksella, niillä aseilla, joita hän halveksi. Lopuksi muistutin häntä vakavasti, että ellei hän piakkoin tee parannusta, niin hänen kohtalonsa oli surkealla tavalla tuova ilmi sen lauseen totuuden, joka sanoo: Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mutta mitä hyvänsä sanoin, kaikki oli kuin tuuleen puhuttua.
Poika poloiseni oli kääntänyt sydämensä pois elävästä Jumalasta ja samalla tietysti vanhemmistaan. Ja vaikka hän näki, kuinka kovasti hänen huikentelevaisuutensa murti mieltämme, niin meidän suhteemme hän oli aivan välinpitämätön. Entisten ystäväinsä parissa hän ei enää viihtynyt. Yksin vanhaa Veitiäkin, joka oli rakastanut häntä kuin omaa poikaansa, hän karttoi, sillä Veit oli kerran varottanut häntä jääkärin seurasta. Kuinka monta laulua vanhus olikaan opettanut hänelle pitkinä talvi-iltoina, ja keväisin kyhäillyt hänelle konstikkaita viheltimiä!
Toimituspaikastaan päästyään Valentin haki hetikohta jääkärin ja vietti hänen kanssaan loppuosan päivää ja hyvän veron yötäkin, pelaten, juopotellen. Rehellisten ihmisten varotuksiin hän vastasi ilkunnalla ja haukkumasanoilla ja ennen pitkää alkoivat oikein ajattelevat henkilöt pitää häntä huijailevana velikultana. Kaupunginvouti yksin oli asiasta eri mieltä. Hän vakuutti nuorukaisen toimellisesti ja täsmälleen toimittavan tehtävänsä — hänen säännötöntä elämäänsä katseli hän sormiensa lomitse. Paha hedelmä sai häiriintymättä kehittyä ja kypsyä, jonka kaupunginvouti aikanansa sai häpeäksensä ja vahingoksensa kokea sekä me, hänen poloiset vanhempansa, suureksi suruksemme tuntea. Kaupunginvoudin täytyi viimein myöntää todeksi tunnettu sananparsi: "Ei savua ilman tulta."
Mutta ennenkun jatkan kertomustani, tahdon omistaa muutaman sanan vanhan, uskollisen ystäväni, portinvartija Veit Geissendörferin muistolle, jonka nimen olen jo monta kertaa maininnut. Sen miehen vertoja ei lie monta ollut maailmassa.
Seitsemäs luku.
Portinvartija.
Jos suot mun vanhaksi, Jos annat elää kauan, Niin tule turvaksi Ja olo vahva sauvan'! Suo kärsivällisyys Sinuhun luottava, Suo kunnialla myös Hiuskarvain' harmeta!
Kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä v. 1632 lähti kaupunginvouti Würzburgiin, jossa hänen oli nostettavana lähes tuhannen taalerin suuruinen rahamäärä sinne sijoitetulle sotaväelle hankkimistaan ohrista, kauroista ja viinistä. Seuraavana tiistaina oli rahat jätettävät Speckfeldiin, mistä ruhtinas oli luvannut käydä niitä noutamassa. Ajan rauhattomuuteen nähden oli asia päätetty toimittaa salateitse. Asiasta ei ollut tietoa muilla kuin pojallani, johon kaupunginvouti yhä edeskinpäin luotti, valiten hänet matkakumppanikseenkin. Minä olin edellisenä päivänä lausunut paheksumiseni siitä, että Herran päivänä oli ryhdytty maalliseen toimeen, mutta poikani väitti kaupunginvoudin sanoneen: "Herraspalvelus on tärkeämpi jumalanpalvelusta."
Iltapäivällä oli Margareeta lähtenyt lasten kanssa pieneen viinitarhaamme kävelemään, ja kammarissa yksin istuskellessani muistui niin elävästi mieleeni saarna, jonka puolipäivä-jumalanpalveluksessa olin kuullut.
Arvoisa vanha pastorimme Hieronymus Theodorikus saarnasi nimittäin päivän tekstin johdosta, joka kuten tiedetään, puhuu Jerusalemin hävityksestä. Tutkimusaineessaan hän sattuvasti kuvasi evankeelisen kirkkomme olevan samallaisessa tilassa, kuin Jerusalemi, jota viholliset saartoivat ja piirittivät joka puolelta. Lopuksi hän vakaasti terotti kuulijoittensa mieleen valvomisen ja rukouksen tärkeyttä, että he paremmin kuin Jerusalemi tuntisivat etsikkoaikansa ja jo siitä päivästä rupeisivat ajattelemaan mitä heidän rauhaansa kuuluu. Veisattiin virsi: "Te synnin orjat, herätkäät ja kiirehesti lähtekäät jo luoksi ystävänne", ja tuota ihanaa melodiaa uruilla säestäissäni, valtasi sydäntäni niin suuri ahdistus ja mielenliikutus, että kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Urut voivat todellakin puhua kieltä yhtä selvää kuin sanakielikin — tulkitsevatpa välistä sitäkin, mihin sanat eivät riitä. Niin usein kun kuulen tuota virttä, tuntuu minusta maa ikään kuin vapisevan, haudat aukenevan ja ylienkeli huutavan eläville ja kuolleille: "Katso, ylkä tulee; menkää ulos häntä vastaan!" Se on lutherilainen Dies irae ylistyslaulu [munkki Tuomas Celanolaisen sepitsemä hymni, jota alkusanojensa mukaan sanotaan "Vihan päiväksi" (Dies irae). Suom.], jota ei kenenkään ihmislapsen pitäisi voida kuulla ajattelematta, että meidän kaikkien on ylösnouseminen Kristuksen tuomioistuimen eteen.
Istuessani ja miettiessäni — saarnaa, veisuuta ja ahtaita aikoja, astui vanhus Veit Geissendörfer kammariini, asetti nurkkaan keppinsä ja rupesi viereeni istualle. Hän oli seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt, mutta ikäisekseen vielä reipas ja voimakas. Nuorempana hän oli herra Konrad v. Limburgin aseenkantajana ottanut osaa retkeen kristikunnan perivihollista, Turkkia vastaan ja palvelusaikanansa ollut tunnettu urhoolliseksi soturiksi. Kerran hän miehekkäällä rohkeudellaan ja nerokkaalla maltillisuudellaan pelasti herransa varmasta kuolemasta; mutta hän ei ollut niitä pöyhkeileviä sotureita, jotka kerskaavat urostöillään ja niin usein kertovat sepustettuja juttujaan perättömistä sankariteoistaan, että viimein itsekin uskovat niitä tosiksi. Veit oli luonteeltaan totuutta harrastava, rehellinen ja Jumalata pelkäävä mies, joka inhosi maailman kevytmielistä touhinaa ja odotti iälliseksi joutuneena Simeonin lailla pääsevänsä rauhaan. Kolmikymmentä vuotta sitten hän erosi sotapalveluksesta ja sai senjälkeen tärkeän portinvartijaviran kaupungissamme hoidettavakseen.
Veit vanhus oli lastenkin hyvä ystävä ja rakasti sanomattomasti minunkin poikiani, Valentinia ja Johannesta.
Ei kellään ole syytä väittää minun erinäisemmin suosivan sotaväkeä, mutta tässäkin säädyssä on joitakuita, joissa Jumalan armon oikealla käyttämisellä hyvä omatunto, sydämen puhtaus ja mielen siveys ovat säilyneet. Voinpa sotavanhusten suhteen väittää, että olen heissä, useammin kuin muissa, tavannut oikeata lapsekasta yksinkertaisuutta.
Kun jumalanpalveluksen päätyttyä salpa otettiin portin edestä pois, niin vanha portinvartija tuli tavallisesti joka sunnuntai- ja juhlapäivä minun luokseni kotiin, viettääksensä rauhaisan hetken minun parissani iloisessa kanssapuheessa. Tänäpänä hänellä oli nähtävästi erikoisempaa sydämellään, sillä hän oli tavallista hiljaisempi ja niukempi sanoiltaan ja kysyttyäni mikä häntä vaivasi, sanoi hän nähneensä erimerkillisen unen, jonka hänen omilla sanoillansa nyt kerroit Näin se kuului:
"Istuessani yöllä viime keskiviikkoa vasten odottamassa Würzburgista tulevaa postivaunua, rupesi minua uni painostamaan, niin että nukuin penkille, jolle olin istuutunut. Olin silloin seisovinani vahtia synkässä metsässä, niinkuin minun Unkarissa usein oli täytynyt olla sotapalvelukseni aikana, ja siellä näin pienen poikasi Johanneksen istuvan puun juurella syli täynnä kukkia. Äkkiä syöksi verenhimoinen susi kita ammollansa hänen päällensä, ja poika alkoi täyttä kurkkua huutaa: 'Veit, auta, auta!' Minä riensin avuksi, hyökkäsin hukan kimppuun, mutta en jaksanut sitä voittaa, vaan jouduin itsekin pedon raadeltavaksi sittenkun keihääni oli murtunut kuin oljenkorsi sen hampaissa. Pian senjälkeen olin makaavinani kaupunkimme portin vieressä pienen asuintupani oven edessä. Samassa sinä, Ulrik, astuit ruumiini luo ja sanoit: 'Pankaa Veit hautaansa, mutta noutakaa ensin soittajia ja haudatkoon hänen komppaniansa hänet sotilasten tavan jälkeen, sillä Veit on soturi vanhastaan ja on kuollut soturin kuoleman.' Mutta kiväärin laukaukset kumahtivat niin kummallisesti ja sitä paraillaan ihmetellessäni heräsin. Olin kuullut portilta kuormurin kolkutusta, sillä hän oli jo hyvän aikaa vartonut vaunuinensa siellä päästäksensä sisään. Luulen tätä unta merkiksi Jumalalta, että minun ennen pitkää on kulkeminen kaiken maailman tietä."
En rohjennut olla niin julkea, että olisin vanhan ystäväni unta ruvennut selittämään, mutta vakuutettuna siitä, että unia, jotka kehottavat meitä pitämään vaaria sielustamme, ei ole halveksittava, vaan että ne usein kulkevat viesteinä tahi viittauksina Jumalalta — onhan Jumala usein unien kautta istuttanut terveellistä pelkoa huikentelevaiseen maailman lapseen, usein suloisesti lohduttanut murheellista Jumalan lasta — vastasin:
"Unia kuin lumia, mutta saattavat ne olla Jumalastakin. Minun täytyy sittekin sanoa Joosefin tavalla: 'Jumalan on selitys.' Jos hän tahtoo, niin voitte elää vielä kauankin, mutta hiuksenne ovat harmenneet, selkänne koukistunut ja olette jo ehtinyt niihin vuosiin, joista, niinkuin saamamiehet sanovat, kaikki viehätys on kadonnut. Elonlampustanne on jo öljy loppumaisillaan ja kukaties Jumala tällä unella on tahtonut teille ilmoittaa, että hän pian sammuttaa senkin valontuikkeen. Vanha ystävä, mitäpä tuosta? 'Minä olen ylösnousemus ja elämä', sanoo Vapahtajamme, 'joka uskoo minuun, hän elää ehkä olisikin kuollut, ja joka elää ja uskoo minuun, ei hän ole iankaikkisesti kuoleva'. Uskotkos sinä sitä?"
"Niin, minä uskon", portinvartija vastasi: "nuo sanat toistan aina itsekseni, kun kuollutta kannetaan kaupungin portista ulos ja kuulen kirkkomaalla veisattavan:
"Rakkaamme suru, tuska nyt On viimein tässä päättynyt; Hän kantoi kuorman Kristuksen Ja nukkui Herran nimehen."
Mutta hän halusi kernaasti tietää mitä se merkitsi, kun hän unissansa oli kuullut minun sanovan, että hän kuoli sotilaan kuoleman, vaikka siitä jo oli kolmikymmentä vuotta kulunut kun hän oli ollut viimeisellä sotaretkellä mukana.
"Älkää siitä olko huolissanne", sanoin; "sanotaanhan sanassakin: 'Ei ketään kruunata, joka ei rehellisesti ole taistellut?' Jokainen kristittyhän sen mukaan kuolee sotilaan kuoleman, jos hänen viime hetkensä kohtaa hänet tappotantereella tahi tautivuoteella yksinäisessä portinvartijan mökissä. Suokoon Jumala teidän ja minun vaan rehellisesti taistella ja autuaasti kuolla!"
"Olette oikeassa", virkahti vanhus, otti keppinsä ja lähti.
Kahdeksas luku.
Hyökkäys.
Rakkaamme suru, tuska nyt On viimein tässä päättynyt; Hän kantoi kuorman Kristuksen Ja nukkui Herran nimehen.
Seuraavana päivänä vietti virkatoverini Johannes Kimtsch Winterhausenissa hopeahäitään. Hän oli kantanut ristille poikani Johanneksen, ja tämä pyysi sentähden päästä varhain aamusella viinitarhaan, tuodaksensa sieltä pari viinirypäleterttua, jotka hän edellisenä päivänä oli nähnyt olevan kypsinä; ne hän tahtoi viedä risti-isälleen, mennessänsä tälle onnea toivottamaan. Portinvartija oli luvannut laskea hyvissä ajoin hänet menemään kaupungin portista, jota öisin aina pidettiin huolellisesti lukittuna. Pojan lähdettyä matkaan nousin tapani mukaan kirkontorniin kelloja soittamaan. Samassa kuului kellojen kuminaa Winterhausenistakin, ja minä olin iloinen, että toverini juuri tänään vastasi niin täsmälleen: olimme nimittäin jo monta vuotta takaperin sopineet siitä, että aamusoitto oli oleva aamutervehdyksemme toinen toisillemme.
Sinä päivänä lähetin liikutetuin mielin hänelle tervehdykseni: joka viisikolmatta vuotta on elänyt aviomiehenä, se on paljon kokenut hyvää, jos pahaakin. Menneisyyteen päin aatokseni lennähti, muistelin sitä kun kannoimme hänen ainoan lapsensa, Udalrikuksen kirkkomaahan. Kalpeana ja lohdutonna kulki hän vierelläni ja kaikkiin lohdutuksiini ei hänellä ollut vastattavana kuin: "Udalrikus, Udalrikus, riemun juhlapuvun olen riisunut päältäni ja paneutunut murhevaatteisiin." Nyt sitä vastoin saattoi hän levollisen rohkealla mielellä lähettää minulle tervehdyksensä, vaikka minä, nähdessäni millaista hävitystä sodan kauhistus oli saattanut nuorisossamme, katsoin olevan syytä usein otaksua sen ajan olevan käsillä, josta on täytynyt valittaa: "Autuaat ovat hedelmättömät, ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet, ja ne nisät, jotka eivät imettäneet."
Kun olin soiton lopettanut ja alkanut tulla alas, pysähdyin tuokion ajaksi torniakkunan eteen silmäilläkseni kasteesta kimaltelevaa, hymyilevän raikasta seutua, joka levitteleikse silmieni edessä. Aurinko oli vastikään noussut levittäen kultaloistettaan korkealla sijaitsevain viinitarhojen yli, vaikka laakso, virta ja pienoinen kaupunki nukkuvine asujamineen vielä olivat tiheän sumuhunnun kietomina. Vastapäätä kirkkoa kohouvalla vuorella näin samassa silmänräpäyksessä poikani Johanneksen astuvan sumusta näkyviin ja lähtevän kulkemaan ylinnä vuoren laella olevaa vanhaa kivirakennusta kohden, josta oli tehty vahtikoju viinitarhain vartijoille.
Ammoisina aikoina, ennenkuin mitkään laivat vielä kyntelivät Mainjoen vesiä tahi ennenkuin viinirypäleitä viljeltiin näillä seuduin, asui, niin kertoo tarina, tuossa talossa isä seitsemän poikansa kanssa. Kun pojista varttui miehiä, asettuivat he virran äyräille asumaan, siten laskien perustuksen nykyiselle Sommerhausenin kaupungille. — Niinkuin jo mainitsin, näin Johanneksen kulkevan taloa kohden, ja arvasin hänen päättäneen käydä toivottamassa hyväähuomenta Mündleinin Hannulle ja tämän pojalle, Klaulle, jotka olivat olleet viinitarhoja vahdissa ja sen tähden viettäneet yötä tuvassa. Pikku Johannes oli hiljaismielinen, rakastettava lapsi, tottelevainen, siivo ja luonteeltansa ystävällinen, ja olenpa vakuutettu, että Jumala oli siunauksellaan auttanut tämän lapsen kasvatusta, valmistaaksensa isänsydämelleni jotakin makeutta moniin katkeriin suruihin nähden, joita meillä oli Valentinista ollut.
Mutta poika oli tuskin päässyt kynnyksestäkään yli, kun näin hänen ryntäävän takaisin ja tulista kyytiä juosta kiitävän vuoren rinnettä alas. Hän juoksi kuin takaa ajettu naarashirvi yli kivien ja kantojen, väliin kompastuen ja taas pystöön keikahtaen, sekä heittäytyi viimein erään kiviaidan ylitse, juurikuin verivihollinen olisi ollut kintereillään. Hämmästyneenä ja kauhistuneena tuijotin tuskaisesti vuorta kohden tietämättä, mitä tuo merkitsisi ja näin samassa kaksi miestä, kroaattien hyvin tunnetut punaiset viitat yllään, tulevan ulos vahtituvasta ja lähtevän vinhaa kyytiä poikaa jälestä ajamaan; näinpä vielä toisen heistä vetävän esille pistoolin, tähtäävän häntä kohti ja ampuvan. Samassa tuokiossa kuulin valppaan portinvartijan puhaltavan hälytystöräyksen.
Minun silmäni mustenivat; sen verran olin kuitenkin tolkulla, että tiesin luodin menneen ohi määrästään, sillä poika juosta viletti yhtä hurjasti kuin ennenkin. Silloin pinnistin itseni vapaaksi huumauksestani, kiiruhdin tornin portaita alas ja juoksin, minkä jaloiltani pääsin, kaupungin portille päin ja saavuinkin niin ajoissa sinne, että sain siepanneeksi poikani syliini ennenkuin hän juoksusta uupuneena vaipui maahan.
"Tänne, hyvät ihmiset, tänne! Auttakaa, auttakaa!" kuulin Veit vanhuksen huutavan, koettaissaan kaikin voiminsa pitää vastaan, estääkseen kahta kroaattia tunkeumasta kaupunkiin; mutta nämä, joilla nyt oli parin kolmenkymmenen suuruinen miesjoukko kerallaan, työnsivät auki portit ja uhkasivat katalasti kiroten portinvartijan tappaa, jos hänen suustansa hiiskaustakaan kuuluisi. Mutta vanhus puolusti asemataan miehekkäällä uljuudella, heitti torven olallensa, töytäsi peitsen vihollista vastaan ja tiuskasi tuimasti: "Mitä asioitavaa teillä täällä on? Totisesti ette ole mitään sotilaita, kurjaa joukkiota oletten, kun hennotte hätyyttää viatonta lasta."
Silloin karjasi muudan ratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja näytti olevansa joukon johtaja:
"Pois tieltä, toverit, kyllä minä opetan häntä pilkkaamaan hänen majesteettinsa keisarin värvääjää, kapteeni Nikol Paradeiseriä ja hänen ravakoita poikiansa kurjaksi joukkioksi!" Näin sanottuaan kannusti hän hevostansa, niin että se hypähti pystöön, ja heilutti uhkaavasti miekkaansa Veitin pään päällä. Nyt aloin minäkin kaikin voimin huutaa apua. Silloin kiiruhti läkkiseppä Marks Stumpf ynnä joitakuita muita asunnoistaan ulos, mutta nähtyänsä kroaatit, jotka jo olivat tunkeutuneet kaupungin portista sisään, ja ilman aseita kun olivat, he katsoivat paraimmaksi pysyä erillään koko kahakasta.
Veit vanhus ei kumminkaan antanut niin hevillä perään, vaan asettui hajasäärin maasotamiehen tavoin seisomaan ja tähtäsi peitsellään johtajan hevoseen. Mutta kroaatti kohousi jalustimiensa varaan ja lyödä huimasi Veitiä miekallaan niin kovasti päähän, että ukko silmänräpäyksessä kaatui maahan. Sitten huusi joukon päämies:
"Maatkoon vanha narri siinä, hän on saanut ansaitun palkkansa; nyt eteenpäin, seuratkaa minua!" ja niin lähti hän täyttä neliä ratsastamaan kaupungin keskustassa olevalle kreivin linnalle päin, ja muu joukko seurasi hänen jälkiänsä.
Johannes painautui likemmä rintaani, huutaen: "Juoskaamme, rakas isä, muuten tappavat he meidät kaikki", mutta kroaatit kiitivät ohitsemme meistä välittämättä. Riensin nyt kaupungin portille katsomaan miten oli vanhan Veitin laita. Hän eli vielä; näytti olevan henkitoreissaan eikä tuntenut meitä. Mutta kun minä ja Johannes huusimme häntä nimeltä, aukaisi hän silmänsä ja puhui katkonaisin sanoin: "Siinähän olette kumpikin, sinä Ulrik ja pikku Johannes, jonka susi tahtoi niellä — nyt on uneni käynyt toteen — oi voi, oi voi, millaiset kauheat tuskat minulla on!"
Kehotin kuolevaa ystävääni ajattelemaan loppuansa, joka oli lähellä, ja sanoin, että nyt oli tarpeen oikein todenteolla rukoilla: "Herra Jeesus, sinulle elän, Herra Jeesus, sinulle kuolen." Hän liikutti samassa vähän päätänsä, juurikuin sanoaksensa "amen", veti pitkän huokauksen, ja sielu erosi hänen ruumiistansa. Tällä välin oli paikalle kerääntynyt useita naapureita; heidän avullaan nostimme hengettömän ruumiin ja kannoimme sen portinvartijan tupaan.
Tämän tehtyä kysyin pojaltani syytä hänen hurjaan pakoonsa vuorituvalta. Siitä hän kertoi: "Tuvan lähelle tultuani kuulin sisältä hiljaista vaikeroimista, ja avattuani oven näin Mündleinin Hannun ja Klaun makaavan lattialla, Klaulla haava rinnassansa, ylteistään veressä, eikä elon kipinätä suonissaan. Isänsä, joka niin ikään oli haavoitettu, oli satulahihnalla köytetty kiinni, ja vaikeroi ääneen. Pesävalkean ääressä loikoili pari kroaattia syöden keitosta, jonka viinitarhan vartijat olivat itseänsä varten valmistaneet. Nähtyänsä minut karkasivat he pystyyn, syöksyivät jälestäni ja ampuivat minua kohden. Kun laukaus kajahti syöksyi Lindelbachin tien viereisestä notkosta esiin joukko ratsumiehiä, jotka kaikki lähtivät minua ajamaan jälestä. Minä kun olin melkosen matkan edellä, kerkesin ennen heitä kaupungin portille, jota Veit minun varalleni piti avoinna."
Sittekun poika oli päättänyt kertomuksensa otin häntä kädestä ja kiiruhdin kotia, jossa tapasin vain vaimoni ja kaksi tytärtäni, jotka eivät tapahtumasta tienneet vielä mitään. He olivat kuitenkin peljästyksissään, nähtyänsä ensin minun rientävän torninrappusia alas ja vähän ajan perästä kroaattien kiitävän ohi. Valentin oli äskettäin mennyt ulos ottaaksensa, kuten oli sanonut, selkoa siitä missä aikeissa vieras sotaväki oli hyökännyt kaupunkiin. Kiellettyäni omaisiani lähtemästä kotoa jätin heidän toimeksensa telkitä huolellisesti portti ja läksin kansanjoukon jälestä kreivin linnalle, sittekun Hannu Mündleinin vaimolle sivumennen olin ilmoittanut hänen miehensä ja poikansa onnettoman kohtalon.
Yhdeksäs luku.
Ryöstö.
Me saaliin oivan saimme, veikot, Ratsaille siis!
Shakespearen "Henrik IV".
Kaupunginvoudin virkahuone oli samassa linnassa, jonka edustalla olevalle aukialle torille kaupungin porvaristo tällä aikaa oli melkein yksissä miehin kerääntynyt, ja katseli kauhulla kroaattien harjoittamaa ilkivaltaisuutta. Linnan piha oli täynnä aukimurrettuja kirstuja ja rikotuita viiniruukkuja, joita sotamiehet olivat kanniskelleet kellareista. Sill'aikaa kuin muutamat, jotka murtautuivat voudin konttoriin, siellä särkivät kaikki lukot ja pengastivat pohjia myöten kaikki sopukat, seisoivat toiset pihalla paljastetuin miekoin ja joivat viiniä huippulakeistaan. Juotuaan janonsa sammuksiin kaasivat he tähteet viinistä maahan. Jotkut panivat kokoon ryöstämiänsä tavaroita — ja sitä tehdessään he kiivaasti riitelivät keskenään ja kiroilivat mitä kauheimmin, joten kaunis linnanpiha, jonne nuorison oli tapana kokoontua kesäilloin kisailemaan ja laulamaan, näytti muuttuneen helvetin kuiluksi. Minä puhelin parhaallaan naapurini Gebhartin kanssa siitä, mitä tämä vallattomuus oikeastaan merkitsi, kun kapteeni Paradeiser ja muutamat hänen sotamiehistään tulivat ulos laahaten kaupunginvoutia perässään ja pyssynperillään antoivat hänelle aika potkuja ja kolauksia.
"Missä rahat ovat?" huusivat he kilvan; "missä ne tuhannen taaleria ovat, jotka eilen toitte Würzburgista? Antakaa ne tänne, vanha saituri! Jos vitkastelette, niin silvomme nahastanne hihnoja."
Kaupunginvouti rukoili armoa. "Minähän täytän ainoastaan velvollisuuteni", sanoi hän, "rahat eivät ole minun vaan ruhtinaan; niitä ei minun ole lupa antaa käsistäni."
Mutta kuurona kaikille rukouksille ja muistutuksille, paiskasi kapteeni hänet maahan, painoi polvellaan hänen rintaansa, ja pannen miekan terän hänen kurkullensa karjasi rajusti:
"Minä annan teille sen verran miettimisen aikaa, että kerkiätte kerran lukea Isä meidän, mutta ellette sitten tunnusta, survaisen miekan ruumiisenne, niin totta kuin nimeni on Nikol Paradeiser."
Näkyi että miehellä oli tosi mielessä — kukapa muutoin olisi tuommoiselta pedolta sääliä odottanutkaan — raivosta hänen suunsa oikein vaahtoa tursusi niin että sitä valui hänen taajalle parralleen ja tippui kaupunginvoudin päälle, joka kuolon kalpeana vääntelehti hänen polviensa alla. Paradeiserin silmät hehkuivat kuin tiikerin, kun hän välistä silmäili ympärillä olevia, nähdäksensä uskaltaisiko joku yrittää temmata saalista hänen kynsistänsä.
Silloin ilmausi äkkiä kaupunginvoudin vaimo, pieni poika käsivarrellaan ja huusi, kääntyen minun puoleeni:
"Auttakaa, oi auttakaa häntä, herra koulumestari; hän olisi auttanut teitä, jos te olisitte joutunut yhtäläiseen pulaan."
Minä menin silloin vähän lähemmäksi ja huusin kaupunginvoudille:
"Herra kaupunginvouti, antakaa te Jumalan nimessä hänelle rahat; ruhtinas on kernaammin luopuva niistä, kuin uskollisesta palvelijasta. Me todistamme jokainen teidän tunnollisesti täyttäneen velvollisuutenne."
Kaupunginvouti pyysi nyt päästä irti, lupasi taipua ylivoiman alle ja antaa rahat hallustaan. Paradeiserin seuraamana meni hän asuntoonsa ja otti esille rahakirstun, jonka hän kiireessä oli piilottanut irrallisen lattialaahkon alle, nähdessään saaliinhimoisen lauman olevan tulossa. Kun johtaja uudestaan tuli ulos rahapussi kädessään, ratkesivat saaliinahnaat sotamiehet ilohuutoihin, viskausivat hevostensa selkään ja olivat siinä tuokiossa hävinneet.
Ylläkerrotut seikat olivat tapahtuneet niin sukkelaan, että jokainen meistä oli vallan ymmällä, emmekä voineet käsittää, mitenkä asianlaita oikein olikaan. Muutamat, joilta hälytyssignaali oli jäänyt kuulematta, olivat äkäisiä portinvartijalle, joka ei paremmin ollut pitänyt huolta toimestaan, vaan oli päästänyt kroaatit livahtamaan kaupunkiin, ennenkuin oli ennättänyt sulkea portin; he vaativat kiivaasti nyt hänen erottamistaan virasta. Minä vastasin:
"Portinvartija on jo vapautunut toimestansa ja on hänet kutsunut tilinteolle vähän suurempi herra, kuin te olettekaan, ja olen vakuutettu että hän siinä tilinteossa Jumalan armolla on kestävä. Menkää portinvartijan mökille — sieltä hänet löydätte."
Kun he sen kuulivat, niin he tulivat hyvin pahoillensa siitä, että olivat vanhaa miestä väärin syyttäneet.
Päivänselvää oli, että ratsuväki, Veitin huomiota välttääkseen, oli yötä lymynnyt hautuumaan takaisessa solassa ja siellä vartonut portin aukaisemista. Viinitarhan vartijat olivat he saattaneet vahingottomiksi, pyysivätpä vielä saada kiinni pikku poikanikin, ettei melua syntyisi ennenkun heidän oli onnistunut suistua kaupunkiin; laukaus oli ollut väijyksiin asettuneelle joukolle merkkinä ryntäykseen, ennenkun portinvartija poikani varoituksesta olisi ennättänyt sulkea portin. Heidän katala hankkeensa oli vain liiankin hyvin onnistunut.
Joskin ryöstöt ja väkivallanteot näinä inhoina aikoina, Jumala paratkoon, olivat varsin tavallisia, oli sentään ihan kuulumatonta, että keisarin sotaväki selvällä päivällä olisi murtautunut johonkin rauhalliseen kaupunkiin aikomuksenansa vain ryöstää rahaa, vallankin kun ympäriseuduissa vielä vilisi ruotsalaista sotaväkeä varsin taajassa. Porvareiden mielikarvaus moisesta hävyttömästä teosta tulikin mitä kuuluvimmalla tavalla ilmi; kaupunginvouti sen sijaan huusi:
"Minusta nähden on kavallus tässä suhteessa paljo hävyttömämpi kuin itse ilkityö. Tässä kaupungissa täytyy olla joku Juudas, joka on pettänyt ruhtinaansa ja syntymäkaupunkinsa, koskapa se hirtehinen, joka piteli minua niin pahoin, näytti ennakolta saaneen varmat tiedot asiasta. Kuka tuo viekas kavaltaja on, en vielä varmuudella tiedä, sillä ainoa henkilö, jolla oli rahoista tietoa, on kirjurini Valentin Gast; hän oli kerallani kun Würzburgista rahat toin, mutta minä en suo itselleni rauhaa, ennenkuin olen päässyt kavaltajan jäljille, ja ansaitun palkkansa on hän saapa, niin totta kuin vanhurskas Jumala on taivaissa."
En tiedä miksi, mutta kuultuani sanan "kavallus" kulki läpitseni kylmä väristys. Ajatellessani kuinka kaikki tuulet ajelehtivat evankeelisen kirkkomme yli Limburgissa, niin että sorronalainen kansa näytti laumalta, joka huolissansa etsii katoksen tai vaikkapa vaan puunkin suojaa, johon he voisivat kokoontua toinen toisensa turvaksi, niin minusta tuntui suorastaan mahdottomalta, että joku omasta keskuudestamme olisi tahtonut ansaita verirahoja sorrettujen veljiensä kustannuksella. Kuitenkin minua vapisutti sitä ajatellessani ja katselin ympärilleni, ikään kuin nähdäkseni petturin leimuavaa poltinmerkkiä jonkun otsalla — mutta Kainin merkkiä en sittekään nähnyt. Mutta sanomaton tuskanpolte vaivasi kumminkin sydäntäni. Levottomana etsin joukosta Valentinia, sillä olihan vaimoni sanonut hänen lähteneen katsomaan mihin sotamiehet aikoivat ryhtyä — mutta häntä en nähnyt missään.
Kymmenes luku.
Rikos tulee ilmi.
Vavisten luonto odottavi, kun Pilvistä synkistä ja raskaista Yht'äkkiä välähtää salama.
Thompsonin "Vuodenajoista".
Tällä välin oli Hannu Mündleinin vaimo lapsinensa lähtenyt vuorituvalle; jotkut naapureista lähtivät mukaan ja tulivat nyt takaisin, kantaen hänen miestänsä ja poikaansa kaksilla paareilla. Poika, joka todellakin oli tavattu kuolleena, makasi kaapu verhonaan; hänen ruumiinsa vietiin oitis raatihuoneesen, jonne portinvartijankin eloton ruumis kaupunginvoudin käskystä oli saatettu. Sitä näkyä, joka täällä esiytyi katseltavakseni, en elinaikanani unhoita.
Klaus oli asetettu suurelle pöydälle keskelle salia, ja kirurgi oli paljastanut hänen rintansa, tutkiaksensa haavaa, joka oli vienyt hänet tuonen tuville. Vainaja oli hiljaismielinen, oikeutta harrastava nuorukainen ja vanhemmillensa kuuliainen poika. Todistuksena tähän mainittakoon, että kun hänen isänsä viimekuluneena talvena sairauden kautta oli kytketty vuoteesen eikä mitään kyennyt ansaitsemaan, Klaus kättensä työllä hankki elatuksen koko perheelle. Isä vanhus huusikin monta kertaa, kun häntä ja kuollutta poikaansa kannettiin sisään:
"Oi, poikani, poikani, olisipa Jumala sallinut minun kuolla sinun edestäsi!"
Murtunut äiti oli polvillaan poikansa ruumiin ääressä; hän piti poikansa kättä käsissänsä ja itki kiihkeästi. Päänaluksen kohdalla seisoi Margareeta Friesen, nuori, siveä neito, joka vuosikauden jo oli ollut vainajan morsiamena. Ei näkynyt hänen silmissänsä kyyneltä eikä elonmerkkiä hänen kasvoillaan. Kalman valjuna ja liikkumatonna hän siinä seisoi, juurikuin hänenkin henkensä olisi riisuutunut maallisesta verhostansa ja yhdessä sulhonsa hengen kanssa astunut valon iankaikkiseen valtakuntaan. Murhatun sisarukset itkivät jokainen ääneen, että sydäntä vihloi sitä kuullessa — kaikki, paitsi hänen nuorin pikkuveljensä, kaksivuotinen pojansirunen, joka ääneti seisoi äitinsä vierellä, kädessä pitäen pientä viiriä, jonka Klaus vasta edellisenä iltana oli hänelle tehnyt; pienokainen silmäili oudoksuen milloin kuollutta veljeänsä, milloin kirurgia, milloin itkevää äitiänsä.
Oli vaikeata päättää mikä mieltä enimmän liikutti katsellessa: katkerasti itkevä äitikö, kelmeä, liikkeissänsä jähmeä Margareetako vaiko pikku Kasperi, joka surutonna leikitsi lippuinensa murhatun vieressä. Sydän ihmisellä olisi pitänyt olla kiveä kovempi jos tämä näky ei olisi kyyneltä silmään tuonut. Surevien ympärille oli kokoontunut lukuisa joukko sukulaisia ja ystäviä, jotka osanotolla yhtyivät vainajaa kiittämään tahi hänen kohtaloansa valittamaan. Ystävien joukossa oli Valentinkin, joka piteli tuolista kiinni ja vapisi koko ruumiissansa. Se ei minua kummastuttanut, sillä Klaus ja hän olivat hyviä ystäviä olleet varhaisimmasta lapsuudestaan saakka; koulussa he olivat istuneet vieretysten, ja ensi kertaa yhdessä ripillä käyneet.
Veit vanhus makasi vähän syrjempänä toisella pöydällä. Olen monasti huomannut suloisen kirkkauden, oikean taivaallisen rauhan kuolinhetkellä leviävän niiden kasvoille, jotka Herrassa ovat nukkuneet, vieläpä silloinkin, vaikka heidän on täytynyt maistaa kuolemata sen katkerimmassa muodossa ja ollut kestettävänä kova kamppaus. Yhtä selvästi en ole kuitenkaan nähnyt sitä ilmenevän muissa, kuin tuossa vanhassa portinvartijassa. Siinä maatessansa näytti hän vain nukkuvan, eikä mikään muu todistanut hänen kuolleen väkivaltaista kuolemaa, kuin hänen verellä tahrattu valkoinen tukkansa. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hänen huulillansa asusti hymyily, joka tahtoi ikäänkuin sanoa: "Nyt makaan ja nukun täydessä rauhassa." Koska portinvartija oli iällinen mies ja kun hänellä ei ollut sukulaisia kaupungissa, niin hän oli ensialuksi joutunut nuoren miehen rinnalla unhotuksiin. Ainoastaan hänen uskollinen koiransa, Fidelis, jonka hän itse oli kasvattanut ja jonka kanssa hän vuosikausia oli jakanut niukan leipänsä, ei hetkeksikään väistynyt hänen viereltään; se oli pistänyt mustan turpansa kuolleen isäntänsä oikeaan käteen — käteen, joka oli joka päivä ojentanut sille ruoan.
Tunteeni olivat perinjuurin lamauttaa minut muistellessani vainajan osottamaa järkähtymätöntä ystävyyttä minua ja omaisiani kohtaan ja ajatellessani hänen merkillistä untansa ja väkivaltaista loppuansa. Kuinka ystävällisesti olikaan hän kuolinhetkelläänkin puhutellut minua ja pientä poikaani! Kuultuansa minun itkevän, Fidelis, tuo viisas, uskollinen eläin, kohotti hiukan päätään ja ulisi hiljaa, valittavasti — juurikuin olisi se ymmärtänyt suruni ja halunnut yhtyä kerallani valittamaan hänen murhatun isäntänsä surmaa.
Viittasin Valentinin tulemaan luokseni ja sanoin hälle:
"Teet oikein, kun suret manalle mennyttä lapsuuden ystävääsi, mutta älä sure yksistänsä häntä, katso, tässäkin on vanha ystävä, joka on ansainnut kyyneleesi." Kerroin hänelle kuinka kuolema oli Veitiä kohdannut sekä mainitsin kuinka hän oli uneksinut pelastavansa kuolemansa kautta poikani Johanneksen hengen, ja että hänen unensa nyt kurjimman ja katalimman petoksen kautta oli surullisella tavalla käynyt toteen. Viimeiset sanat lausuttuani levisi poikani kasvoille sanomaton tuskanilme, häntä ei haluttanut kuulla sen enempää vaan tunkihe väkijoukon läpitse ovea kohden, huojuen puolelta toiselle, niinkuin hän olisi ollut kaatumaisillansa.
Nyt oli Veitin vuoro joutua kirurgin tutkittavaksi. Tämä ilmoitti että portinvartijan pääkallo oli murskattu. Minä kun en sietänyt katsella vanhan ystäväni leikkelemistä, tuumin lähteä kotia, vaimoni ja lasteni luo, mutta samassa töytäsi muudan Erlachin mies saliin, pyytäen päästä kaupunginvoudin puheille. Kaupunginvoudin kysyttyä mitä hänellä oli asiaa, mies kertoi seuraavaa:
"Lähdin tänään aamupäivällä Sommerhauseniin leivän ostoon; vähän matkan päässä metsässä joukko ratsumiehiä vaati minua seisahtumaan, piiritti minut ja kysyi minnekä olen matkalla. Sommerhauseniin, vastasin. Muudan ratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja näytti olevan joukon päämies, kysyi, tunnenko kaupunginvoudin kirjuria, Valentin Gastia. Tunnen minä hyvinkin, vastasin, olen monasti nähnyt häntä Erlachin jääkärin kanssa yksissä seurustelemassa. Hän pyysi niin muodoin minua sanomaan Valentinille terveisiä, että he ovat jo puolisen tuntia häntä odottaneet ja että hän kiiruumman kautta kävisi noutamassa osinkonsa, sillä heillä ei ollut aikaa kauemmin täällä viipyä. Vielä hän jätti toimekseni sanoa teille, herra kaupunginvouti, että jättäisitte kirjurinne hänen käsiinsä, sillä Valentin soveltui paremmin sissiksi kuin musteentuhrijaksi. Hän sanoi olevansa kapteeni Nikol Paradeiser ja käski sanoa, että jos mielenne tekee, niin hän on valmis ennen pitkää käväsemään uudestaan luonanne, tehdäksensä itse asiasta selvän. Nauraen lähtivät he sitte matkoihinsa, jotapaitsi vielä kuulin johtajan huutavan: 'Se lintu on vihdoinkin tarttunut liimapuikkoon, mikä ei mene viekoittamalla, menee pakoittamalla.' Kirjuri tuli minua kadulla vastaan ja minä toimitin hänelle asian, mutta hän ei hiiskunut sanaakaan vastineeksi, vaan töytäsi vihurina eteenpäin."
Ebelingin Hannu, kaupungin torni- ja yövahti, joka miehen kertoessa oli tullut minua aivan lähelle, pani kätensä minun olalleni ja lausui vakaasti:
"En tahdo kauemmin teiltä salata, että kroaattipäällikön kasvot ensi hetkestä käsin näyttivät minusta tutuilta — en vaan jaksanut muistaa, missä olin niitä ennen nähnyt. Mutta nyt muistan vallan hyvin, että minä viime lauantaina käydessäni myöhään iltasilla kapakan ohitse näin hänet pelipöydän ääressä yhdessä Valentinin ja Erlachin jääkärin kanssa. Kapteeni ei silloin vaan ollut sotapuvussa, jonka tähden luulin häntä matkustavaksi ylioppilaaksi."
Sen kuultuani tulin yhtäläiselle mielelle kuin pappismies Eeli, hänen saatuansa tiedon, että israelilaiset olivat paenneet filistealaisia, että hänen molemmat poikansa olivat kaatuneet ja että Jumalan arkki oli viety pois, tahi niinkuin patriarkka Jaakoppi, kun hän näki Joosefin kirjavan hameen ja kuuli toisten poikainsa sanovan: "Tämän olemme löytäneet; katso, onko se poikasi hame tahi ei." Kaupunginvouti ja kaikki, jotka olivat läsnä, kiljahtivat hämmästyksissänsä ja harmistuneina, ja Klaun äiti nousi seisoalle ojentaen kätensä taivasta kohden, ikään kuin syyttääksensä poikansa murhaajaa Jumalan tuomioistuimen edessä. Korvissani pauhasi, niinkuin olisin kuullut väkevän virran kohinaa, huone tuntui minusta tärisevän perustuksillaan ja katto olevan sisään luhistumaisillaan, silmissäni alkoi yhä enemmin musteta, niin etten lopulta erottanut huoneessa muita, kuin Veitin siinä missä hän makasi pöydällä, valkeat hiuksensa verissä ja hymyssäsuin juurikuin kuiskaavan: "Nyt tiedän kaikki; senlaista palkkaa en ollut ansainnut sinulta ja sinun lapsiltasi."
Kun kaupunginvouti ja muut läsnäolijat näkivät, miten minun laitani oli, niin heidän kävi minua sääliksi, ja he yrittivät minua lohduttaa, mutta silloin minä rohkasin mieleni ja huusin:
"Ei, sitä en saata uskoa, sitä en saata uskoa! Varkaaksi ja kavaltajaksi en ole lastani kasvattanut." Sitten pyysin heitä seuraamaan minua kotiani, että pojallani olisi tilaisuutta todistaa syyttömyytensä.
Kaupunginvoudin ja pastori Theodorikuksen taluttamana lähdin heti asunnolleni. Mutta siellä olin vasta saava tuntea, ettei Herra ollut ainoastaan näön vuoksi heiluttanut kuritusruoskaansa päälläni, vaan että hän neuvossansa oli päättänyt veriin asti koetella minua ja omaisiani. Portilla kohtasin Johanneksen, jota äitinsä oli lähettänyt kutsumaan minua kiiruimman kautta kotiin, sillä hän oli suuressa tuskassa Valentinin tähden. Tämä oli näet kotvasta ennen lähtenyt kotoa pieni nyytti kädessään. Johannekselle, joka tuli häntä vastaan rappusissa — pojan kerronnan mukaan oli veli ollut enemmän aaveen kuin elävän ihmisen näköinen — hän oli sanonut, että hänen täytyy lähteä maailmalle ja käskenyt isälle ja äidille sanomaan terveisiä, koskei hän saisi heitä milloinkaan enää nähdä.
Kykenin hillitsemään toivottomuuttani ainoastaan siksi, kunnes sain vaimolleni ja lapsilleni kerrotuksi mitä tiesin ja kunnes vieraat olivat poistuneet. Mutta sitte olivatkin voimani tyyten lopussa ja henkeni tarmo suli ja hupeni kuin vaha ahdistuksen tulikuumennossa. Vääntelin käsiäni ja saatoin vain kerran toisensa perään huudahtaa: "Ikabod, Ikabod! kirkkaus on huoneestani poikessa."
Yhdestoista luku.
Jumalan tuomio.
Sill' eivät jumalattomat Voi kestää tuomiolla, Ei irstaat, katumattomat Hurskasten seurass' olla; Herralle kelpaa hurskaan tie, Mut jumalattomia vie Hetkensä kadotukseen.
Mitä sinä päivänä omassa sekä vaimoni sydämessä tapahtui, tietää ainoastaan Jumala. Tähän asti olimme, jos kohta huolehtien, niin aina toki kunnialla vaeltaneet tietämme maailmassa, mutta nyt olimme joutuneet koko kaupungin asujamiston pilkanesineeksi. Turhaan olin rukoillut:
Jos suot mun vanhaksi, Jos annat elää kauan, Niin tule turvaksi Ja ole vahva sauvan'! Suo kärsivällisyys Sinuhun luottava, Suo kunnialla myös Hiuskarvain' harmeta!
Ei ollut tätä helppo kantaa, ei — ja sitäpaitsi tuli tähän lisää vielä sisällisiäkin ahdistuksia. En tiedä onkohan sellaisia vanhempia, jotka lastensa jouduttua harhateille voisivat lohduttaa itseänsä sillä, että ovat kaikessa täyttäneet velvollisuutensa isänä ja äitinä — ei se ainakaan minun lohdutuksenani ollut. Monet laiminlyöntirikokset, joihin olin Valentinin kasvatuksessa tehnyt itseni syypääksi ja joita tähän saakka olin tuskin minkään arvoisina pitänyt, seisoivat nyt kuni uhkaava aave edessäni ja saattoivat minulle niin suurta tuskaa, että julistin Valentinin vallan viattomaksi ja itseni ainoaksi syylliseksi. Tänä hetkenä ajattelin: sinun ei olisi pitänyt ensinkään määrätä poikaasi käsityöläiseksi, sillä siksi hän ei soveltunut; toisena taas: sinun olisi pitänyt antaa hänen edeskinpäin pysyä ammatissaan, niin hän ei olisi paisunut pöyhkeäksi eikä joutunut huonoon seuraan. Väliin soimasin itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi ankara häntä kohtaan, väliin etten ollut tarpeeksi lempeä ja armoitteleva häntä kohtaan. Olin niin muodoin mitä ristiriitaisimpain ajatusteni uhri, ja joka ajatuksessa oli oka, joka säälimättä tunkeutui sydämeeni.
Lapsiraukkani istuivat alakuloisina pöydässä, he eivät syöneet eivätkä juoneet mitään ja uskalsivat vain hiljaa ja salavihkaan lausua toinen toisillensa jokusen sanan. Mutta jos minun teki mieleni saada pettämättömän oikea käsitys kurjuuteni suuruudesta, niin minun tarvitsi vain katsoa poloiseen vaimooni. Kolme tuntia istui hän jäykkänä ja liikkumattomana kuin marmorikuva, kädet helmassansa, enkä saanut houkuttelemalla ainoatakaan sanaa hänen suustansa tahi kyyneltä sirahtamaan hänen silmästänsä, sanoinpa hänelle mitä hyvänsä. Kun sydänyö oli lähenemässä niin hän lausui vihdoinkin:
"Kyllä minun nyt on helpompi olla kun tiedän, että kaikki makaavat ja ettei kukaan enää ajattele minua ja Valentinia. Jospahan löytäisin Jumalani ja saisin hänen edessänsä itkeä ja rukoilla, ettei hän meitä hylkäisi!"
Aamupuoleen yötä nukahti hän vähäksi aikaa paljaasta väsymyksestä, mutta äkkiä hän heräsi ja huusi minua avukseen. Johonkin määrään toinnuttuaan hän kertoi, nyyhkyttäen, että hän oli unissansa nähnyt Valentinin. Hän oli ratsuväen joukossa ratsastanut ohi, mutta nähtyään äitinsä valkaisutanhualla, hän oli kääntynyt takaisin päin ja huutanut: "Jo olen täällä taas." Mutta joukon johtaja oli pitänyt häntä kiinni ja laahannut häntä jälessänsä kun huimaa kyytiä samosivat tiehensä; Valentin oli kuitenkin tavantakaa katsonut taaksensa ja kurottanut häntä kohden käsiänsä.
Minun silmiini ei sinä yönä tullut unta: minä painiskelin Herran kanssa niinkuin patriarkka Jaakoppi Jabbokin luotuspaikalla, ja vaikka epätoivo ja heikkouskoisuus koettivatkin paneutua Jumalan ja minun välilleni, niin huusin yht'myötään: "Minä en päästä sinua, jollet siunaa minua." Aamuruskon noustua alkoi päivä koittaa minunkin sielussani, ja vaikka suru vielä painoi minua maahan, niin sydämessäni oli rauha ja minä saatoin uskon luottamuksella heittää kuormani Herran päälle.
Nyt kykenin myös lohduttamaan vaimoani; niinkauan kun oma sydämeni oli heikko ja epäilyksille altis, eivät lohdutussanani häneen tehonneet. Jumalan sana on näet, kun sitä heikkouskoinen sielu käyttää, niinkuin raskas miekka lapsen kädessä — sillä ei ole voimaa osua oikeaan eikä tunkea lävitse. Mutta nyt oli Herra vahvistanut uskoani, ja antoi sittemmin siunauksen yksinkertaisille sanoilleni. Muun muassa kerroin Margareetalleni esimerkin Augustinuksesta, joka suruksi hurskaalle äidilleen salaa lähti epäsiveään Roomaan, jossa äitinsä varmasti otaksui hänen turmeltuvan niin ruumiin kuin sielun puolesi, mutta juuri siellä tuhlaajapoika Jumalan armollisella johdolla taittoi mielensä ja kääntyi kokonaan Herransa ja Jumalansa puoleen. Päätimme niin muodoin lakkaamatta rukoilla tuhlaajapoikamme edestä ja lujasti uskoa, että Jumala oli kuuleva meidän, surevain vanhempain sydämestä lähtevät rukoukset. Vahvistuneena ja vilpastuneena kutsui vaimoni luoksensa lapset, määräten heille kullekin pienet tehtävänsä, ja minä lähdin kouluun.
En tiedä, rakas lukijani, oletko konsaan havainnut että murhe, jonka Jumala lähettää, muun siunauksen ohella vaikuttaa senkin, että oppii katsomaan ihmisveljiään aivan toisin silmin kuin siihen astikka. Tuntee sydämmensä hehkuvan rakkaudesta heitä kohtaan ja tuomitsee heidän virheitään lempeydellä, vieläpä niinkin, että mitä syvällisemmin tuntee itsensä nöyryytetyksi, sitä korkeammalle kohoavat toiset meidän silmissämme. En ikänä unhota millä sydämellisellä rakkaudella, tahtoisinpa sanoa melkein pyhällä kunnioituksella katselin noita köyhiä, nälistyneitä ja ryysyihin verhoutuneita lapsia, jotka tänä tukalana aikana kävivät koulussani: olivathan he saman Isän lapsia, jonka käsissä minunkin elämäni vaiheet olivat. Voimallisemmin kuin koskaan ennen saatoin tänäpänä puhua heille siitä Jumalasta, joka on laupias ystävilleen, mutta hirmuinen vihollisilleen.
Mutta kesken opetustani vaimoni kutsui minua ulos, sanoen itsellänsä olevan minulle tärkeitä asioita ilmoitettavan. Hänen mielensä oli kuohuksissa ja joka jäsen vapisi pelosta hänen kertoessaan, että ylemmälle kaupunginportille oli saapunut mies kärryineen, joilla Erlachin jääkäri makasi — kuoliaana. Kaupungin portille kerääntyi kansaa suurissa joukoissa, ja eräältä, joka sieltä oli tullut takaisin, oli hän kuullut, etteivät porvarit olleet antaneet lupaa viedä kuollutta kaupunkiin. Silminnähtävää oli että jääkäri oli kuristettu kuoliaaksi, sillä hänen kasvonsa olivat olleet mustansinervät ja silmät kuopistansa miltei tykkänään pullistuneet. Kansa arveli tuon julman ihmisen olleen liitossa paholaisen kanssa ja että paholainen nyt oli kouraissut hänet hengiltä, kun kontrahdin määräaika oli kulunut umpeen.
Tämän kuultuani laskin lapset hajalle ja riensin heti kaupungin portille, missä kaikki oli niin kuin vaimoni oli kertonut. Tuntematon mies kärryineen oli Sulzdorfin pyöveli. Hän kertoi muutamain puunhakkaajain tulleen samana aamuna hänen tykönsä, pyytäneen häntä valjastamaan hevosen kärryjen eteen ja seuraamaan heitä metsään. Perille tultua oli hän nähnyt jääkärin loikovan poikittain kaatuneen puunrungon päällä, pää riipuksissa maata vasten; jääkäri oli silminnähtävästi kuristettu kuoliaaksi. Koska kaatunut puu oli Sommerhausenin tiluksilla, oli Erlachin kylänvanhin, joka myös saapui sinne, käskenyt pyövelin viedä hänet Sommerhauseniin. He — erlachilaiset — eivät suostuneet antamaan hänelle haudan sijaa omassa kalmistossaan, eikä kukaan talonpojista tahtonut sormellaankaan kajota häneen. Pyöveli oli tehnyt työtä käskettyä ja, kääntyen kansan puoleen, lausui:
"Tuossa on jääkäri, pankaa hänet nyt mihin tahdotte."
Siihen kaikki yhdestä suusta huusivat, etteivät he tahdo olla tekemisissä kuolleen kanssa; pyöveli saisi heittää hänet Mainjokeen tahi haudata hänet hirttomäellä, yhdentekevää heistä, kumpaanko.
Pyöveli Hämmerling vastasi: "Kiitän kauniisti, sen voitte itsekin tehdä; minä en estä, vaikka hänet keittäisitte tahi paistaisitte", sitten nousi hän kärryihinsä, kourasi kuollutta jaloista ja paiskasi hänet tielle. Sitte hän otti leipäkyrsän käsiinsä ja alkoi tyynesti syödä sitä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Samassa nähtiin vanha eukko käydä kepustavan tietä pitkin. Vanhus oli ympärisseuduilla tunnettu, sillä hän kierteli mierolla, pyytäen leipäänsä ihmisten ovilla. Tultuansa kaupungin portille ja nähtyänsä jääkärin runnellun ruumiin, eukko kirkasi niin että korvia vihloi ja käyttäytyi muutoinkin kuin hassu. Kauhusta vapisten hän muita mahtavammin huusi: "Onpa tuon viheliäisen sielun itse saatana omassa persoonassaan tänne hilannut!" Joinkin määrin tyynnyttyään hän kertoi: "Kun eilen metsässä levätäkseni istuuduin puun varjoon vähän matkan päässä tiestä, tuli jääkäri kohta jälestä ja rupesi tien viereen kaatuneen puunrungon päälle istualle; hän veti povestaan pussillisen rahaa ja alkoi niitä lukemaan. Koska hän jo monta kertaa oli uhannut revittää koirillaan minut kuoliaaksi, jos tapaa minut metsässä, kyykähdin kepperästi maata vasten ja ryömin nelinkontin niin kauas, että hänen oli mahdoton minua nähdä. Ympärilläni oli niin hiljaista että rahojen kilinä kaikui korviini, vaikka olin hyvän matkan päässä jääkäristä. Äkkiä häiriintyi hiljaisuus ja siltä taholta, missä päin tiesin jääkärin olevan, kuului kimeää kirkunaa, ja sitte oli taas kaikki hiljaisia. Mutta ei aikaakaan kun taas alkoi kuulua jyminää, muistuttaen raskasten saappaiden polentaa, sitte väkevää körinää ja taas kirkunaa, joka tällä haavaa oli niin kimeän vihlovaa, että hiukseni kohosivat pystöön. Pelosta puolikuoliaana huusin kaikkia pyhimyksiä avukseni ja lähdin juoksemaan minkä vanhoilta jaloiltani jaksoin vuorta alas, enkä seisattunut ennen kuin Kleinochsenfurtin ravintolan edustalla, missä tätini niinkuin tiedätte pitää asuntoa. Hänelle kerroin kaikki juurtajaksain ja pyysin samalla hänen luonansa yösijaa, sillä en kuolemaksenikaan olisi sinä iltana enää uskaltanut astua jalallani ulommaksi kynnystä. Töykeä kirkuna soi vieläkin korvissani."
Seppä Yrjö Ebert oli tällä välin paljastanut kepillä jääkärin rinnan ja kaulan, ja kaulassa näkyi suuria mustansinisiä merkkejä. Kauhulla osottaen noita merkkejä hän huusi: "Katsokaa, katsokaa, hänet on itse rumahenki kuristanut — tuonlaisia merkkejä ei ihmiskäsi jätä." Kaupunginvouti tosin sanoi rautapukuisen sotamiehen kouran tekevän yhtäläisiä merkkiä, mutta väki pysyi järkähtymättä vakuutuksessaan, sillä mikäli tiedettiin ei muita sotamiehiä ollut paikkakunnalla näkynyt kuin Paradeiserin, ja näiden kanssahan jääkäri oli ystävyydessä, kuten Ebelingin Hannu tiesi kertoa.
Oli asianlaita miten hyvänsä — se kuitenkin oli varmaa, että Jumala oli ollut tässä tuomarina ja antanut tämän sanan toteentua: Jumalattomain loppu on kauhistavainen. Niin paljon pahaa kuin murhattu oli minulle paljon kärsineelle mies paralle saattanutkin, niin olisin kuitenkin suonut hänelle vielä jonkun verran parannusaikaa pestäksensä pois syntinsä välimiehen veressä ja saadaksensa paremman kuoleman, mutta "kuka on tietänyt Herran mielen ja kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!"
Sittenkun porvarit ja kaupunginvouti olivat hyvän aikaa sinne ja tänne keskustelleet ja kiistelleet, päätettiin antaa kuollut pyövelin haltuun uudestaan, että pyöveli hänet hautaisi jonnekin hautuumaan syrjäiseen nurkkaan, jonne muuten ei ketään rehellistä ihmistä haudata. Niin seuraavana päivänä tapahtuikin. Kun hauta oli kaivettu, kierittivät pyövelin rengit ruumiin muitta mutkitta siihen ja loivat haudan umpeen. Tuota hautaa ei risti kaunista, ei edes ruohokaan tahdo siinä juurtua, muutamat orjantappurapensaat vain levittävät rumia, okaisia oksiaan siinä, missä jääkärin luut lepäävät tuomiopäivään saakka.
Minä näin jumalattoman, joka kerskasi väkevyydellään; hän levitti itsensä niinkuin viheriäinen, vankasti juurtunut puu. Ihmiset kulkivat hänestä ohi, ja katso, häntä ei enää ollut; minä kysyin häntä, mutta ei häntä mistään löydetty. Ps. 37: 35, 36.
Kahdestoista luku.
Pako.
Mitä meille rauha tuo? Riemua. Mitä sitten sota suo? Surua. Mitä rauha lahjoittaa? Varoja. Mitä sota tarjoaa? Hurmetta. Mitä rauha meille toi? Ravinnon. Mitä sota saattaa voi? Turmion. Rauha tulee taivahasta, Sodan pauhut saatanasta.
Vanha sananlasku.
Olen tähän asti, rakas lukija, ollut ylen seikkaperäinen ja laveasti kertonut minun ja poikani elämän historian; nyt seuraavaa seitsenvuotista jaksoa tahdon ainoastaan pääpiirteissänsä kosketella.
Kenties se, joka lukee mitä nyt olen kertova, ajattelee että Herran käsi raskaimmin kuritti minua näinä vuosina — mutta niin ei todellakaan ollut laita. Minua kohdannut murhe ei ollut seurauksena saatanan juonista tahi pahuudesta, ei, vaan se oli Jumalan laupias käsi, joka ojensi minulle reunojen tasalle täytetyn murhemaljan, ja minä saatoin sentähden tyhjentää sen uskon rohkealla kuuliaisuudella; ja vaikka sieluni oli murheissaan kuolemaan asti saatoin kuitenkin sanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos ijän.
Jälkeentulevaisemme tuskin uskonevatkaan mitä hätää, levottomuutta ja ahdistusta me, heidän isänsä, olemme kärsineet kalliin evankeelisen uskomme säilyttämiseksi. Olemme uhranneet sen eteen muutakin kuin maallisen omaisuutemme, — tuohon kalleuteen yhtyvät veremme ja kyyneltemmekin vuot. Herra sen tietää! Jos koittanee joskus aika, jolloin evankeeliset kristityt eivät enää pidä tuota uskoa kalleimpana omaisuutenaan, silloin täytyy meidän sukumme olla sukupuuttoon hävinnyttä ja vieraan kansan asua heidän isiensä majoissa.
Kuten suosiollinen lukija ehkä edellisestä on havainnot, oli kaupunkimme ympäriseutuineen uskonsodan johdosta viisitoista vuotta takaperin melkein yhtämittaisena tuskan ja hädän näkymönä. Olimme sentähden niin sanoakseni tottuneet nälkään, vaaroihin ja kurjuuteen, että olimme miltei unohtaneet sellaisiakin aikoja olleen, jolloin saatoimme olla iloisia työssä, jolloin iltasilla saimme laskea päämme lepoon ajattelematta tulipaloja ja ryöstöjä. Mitä tähän asti olimme kokeneet ei kuitenkaan ollut mitään sen iskun rinnalla, joka kohtasi meitä Luojan sallimuksesta vuonna 1634.
Syyskuussa tänä vuonna jäivät ruotsalaiset verisessä Nördlingenin tappelussa alakynteen, ja siitä seurasi, että jalon Ruotsin kuninkaan karkottama keisarin sotaväki uudestaan marssi seutuihimme päin. Ruotsalaiset itsekin tekivät meille paljon tuhoa, ryöstivät Lindelbachin kylän, raastivat kalkin kirkosta ja polkivat hostian jalkojensa alla. Jotka tällaista ilkivaltaisuutta harjoittivat, olivat sentään vain tuommoisia tuimia hirtehisiä, joita on jokunen joka kulmalla; heitä rangaistiinkin varsin ankarasti. Kuningas Kustaa Aadolfin eläessä oli ruotsalainen sotaväki mitä paraimmassa maineessa sotaväessä ylläpidettyyn jumalanpelkoon ja kurinpitoon nähden. Kun syntyperäinen ruotsalainen tahi suomalainen ensin tuli Saksaan, niin hän aina ennen ruoalle istuutumistaan luki ruokalukunsa ja syömästä herettyä ojensi hän kätensä isännälle ja emännälle, kohteliaasti kiittäen kestityksestä. Keisarin sotajoukko sitävastoin piti sodankäyntiä ammattinaan ja leirissä kasvanut sotamies halveksi porvarissäätyä eikä näyttänyt pelkäävän enemmän Jumalaa kuin ihmisiäkään.
Syyskuun 8 päivänä hyökkäsi kaupunkiimme 150 miestä kenraali Piccolominin rykmentistä. Hurjasti jyllästäen ja ampuen ajoivat he katujamme pitkin, majoittuivat taloihin ja elämöivät niissä niin hurjasti että avunhuutoja kuului joka taholta. He eivät pakottaneet ainoastaan niitä, joilla vielä jotakin oli, panemaan viimeiset ruokavaransa ja rahansa esille, vaan he rääkkäsivät julmasti niitäkin, jotka tuskin tiesivät miltä leipä maistui; he kohtelivat naisia mitä hävyttömimmällä tavalla, löivät miehiä, kun nämä epätoivossaan yrittivät vastarintaan ruveta ja pistivät useita kuoliaaksi, hätyyttivätpä joskus viattomia lapsiakin. Kahden päivän perästä ei ollut jälellä ainoatakaan kanaa, saatikka lehmää tai vuohta koko kaupungissa. Ratsuväen lähdettyä vihdoinkin matkaansa oli tuskin eheätä ikkunaa tahi ovea taloissa; vähäiset sänkyvaatteitten jäännökset raa'at sotamiehet olivat leikelleet puhki ja pudistelleet höyhenet kadulle. Kaupunginvoudin konttorin he kaikkein ensin ryöstivät putipuhtaaksi, sen jälkeen koko kaupungin. Kun kiusanhenkemme vihdoin olivat lähteneet ja ihmiset uskalsivat tulla esiin piiloloukoistaan, niin ei kellään ollut minkäänlaista omaisuutta, paitsi kurja henki vain, joka oli vihollisilta säästynyt.
Kaikkein kauhuksi levisi nyt niin ikään tieto, että keisari Ferdinand sotaväkineen aikoi piakkoin matkata kaupunkimme läpitse ja majoittua linnaan muutamaksi päiväksi. Ja jokainen tiesi, ettei nyt ollut parempaa odotettavissa, elleihän pahempaa vielä kuin tähän saakka olimme kärsineet: tuo oli vain joutumista ojasta allikkoon. Useimmat olivat sentähden sitä mieltä, että kun kuitenkaan ei ollut muuta pelastettavaa kuin oma henki, niin voitaisiin yhtä hyvin Jumalan nimessä lähteä pakoon ja jättää tyhjät huoneet vihollisen valtaan. Kaikki kaupungin asukkaat, paitsi muutamat vanhat ja kuolintautia sairastavat ihmiset, jotka arvelivat yhtähyvin voivansa, jos niin oli Jumalan tahto, kuolla syntymäkaupungissaan kuin muualla, hankkivat siis lähtöön. Koska rakas vanha pastorimme Theodorikus, korkeaan ikäänsä ja voimattomuuteensa nähden, jo kauan sitten oli lähtenyt kaupungista, päätin minäkin liittyä vaimoineni lapsineni matkueesen. Jotkut kulkivat Mainjoen poikki Gau'iin; toiset sitävastoin, niiden joukossa minä omaisineni, toivoivat Kitzingenissä ja sen ympäriseuduilla löytävänsä turvapaikkaa.
Kaupungin portilla hajaannuimme niin muodoin kahteen joukkokuntaan, lähtien kumpikin joukko omalle taholleen. Käännyttyämme oikealle Steinbachia kohden ja kuullessani pakolaisraukkojen vaikeroivan, joista muutamat kantoivat lapsiaan, toiset sairaitaan, tulin ajatelleeksi Daavidia, kun hän väkinensä pakeni poikaansa Absalomia ja itkien nousi Öljymäkeä ylös. Kulkiessamme syntyi matkalla epäjärjestystä ja tungosta kulkijoissa, johon oli syynä se, että joku joukosta, kiivettyänsä Altenberg vuorelle, oli nähnyt keisarin väen jo olevan tulossa Ochsenfurtista päin. Jälkijoukko tunki edimmäisten päälle ja saattoi täten sekasortoa aikaan. Tyynnyttääkseni kuohuisia mieliä otin psalttarini ja luin siitä kuuluvalla äänellä seuraavat värsyt kuningas Daavidin seitsemännestäkolmatta psalmista: Herra on minun valistukseni ja autuuteni, ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä minä vapisen? Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun sydämeni sentähden pelkäisi; jos sota nousisi minua vastaan, minä turvaan sittenkin häneen. Yhtä minä Herralta anon, sitä minä etsin, asuakseni Herran huoneessa kaiken elinaikani: että minä näkisin Herran kauniin jumalanpalveluksen ja hänen temppelissänsä ajattelisin tilaani.
Väkijoukko rauhoittui tyyten ja kaikki kuuntelivat hartaasti mitä heille luin; viimeistä värsyä lukiessani moni kääntyi kaupunkia kohden ja loi toivon silmäyksiä temppeliin, jossa useimmat heistä olivat kastetut sekä Herran pöytää lähestyneet, ja uskoivat sen kaikkivaltiaan Jumalan huomaan. Kun sitten torninvartijamme Ebelingin Hannu pontevalla äänellään alkoi laulaa Lutheruksen sankarillista virttä:
Se sana seisoo vahvana, He ei voi sitä kestää; Kun kanssamme on Jumala, Ken meiltä voiton estää? Jos vaikka henkemme, Osamme, onnemme He veisi viekkaasti, Jää meille kuitenki Jumalan valtakunta,
yhtyivät siihen kaikki, laelta vuoren juurelle asti, semmoisella voimalla, että tuo täysisointuinen veisuu tunki kaupunkiin jääneiden sairasten ja iäkästen kuuluvillekin, ja moni, josta ero oli ollut raskas ja katkera, tunsi saaneensa merkillisellä tavalla vahvistusta ja lohdutusta, niinkuin välittömästi Jumalalta itseltään.
Meissäkin pakolaisissa elvytti laulu rohkeuden suureen voimaan. Itse kaupunginvouti tuli luokseni ja lausui kyynelsilmin:
"En olisi milloinkaan luullut rukouksen ja laulun niin suuresti voivan lohduttaa ihmistä hädän hetkenä." Vastasin: "Sentähden Herra juuri lähettääkin meille murheita, että oppisimme rukoilemaan ja veisaamaan." Nuo sanat olivat viimeiset, jotka sille miehelle lausuin. Hän ei näet saanut enää palata kaupunkiimme, sillä hän sairastui ja kuoli Kitzingenissä, josta seuraavassa kerron tarkemmin.
Vuorenlaelle tultuamme sitte hajaannuimme ja kukin suuntasi matkansa sinne päin, mistä toivoi löytävänsä ystävän tai sukulaisen. Minä ja omaiseni lähdimme Kitzingeniin, jossa Jumala valmisti meitä varten ystävällisen vastaanoton erään vanhuksen luona, jota en sitä ennen ollut nähnyt enkä tuntenut. Hänen sydämensä ja talonsa olivat alttiina meille ja neljän viikon ajan hän hankki ruokaa ja juomaa toimeentuloksemme. Hänen nimensä oli Sebastian Popp. Herra palkitkoon häntä tuhatkertaisesti!
Kolmastoista luku.
Rutto.
Käy viikatemies halki metsien, Puun toisensa rinnalle kaataen, Varo, ruusu rakka, Sun perivi hukka: On viikate Sunkin juurellas.
Vanha laulu.
Neljän viikon kuluttua tuli tiedoksemme, että keisarin sotaväki oli lähtenyt Sommerhausenista, ja että useat kaupungin entiset asukkaat olivat palanneet sinne takaisin. Mekään emme tahtoneet kauemmin olla ystävälliselle isännällemme kuormaksi, vaan valmistauduimme matkaan lähteäksemme kotiin. Kiivettyämme vuorta ales ja tultuamme kirkkomaalle, tapasimme muutamia miehiä leveätä hautaa kaivamassa. He olivat hyvin riutuneen ja poloisen näköisiä, nuo miehet, ja me huomasimme, etteivät he jaksaneet pitemmän aikaa yhtäperin kaivaa, vaan että toinen jätti lapion kädestään lähinnä seisovalle ja vaipui hetikohta raukeana maahan. Meidät nähtyään sai vähäinen ilon kajastus tuokion ajaksi heidän kalpeat kasvonsa hehkenemään, synketäksensä seuraavassa silmänräpäyksessä entistä synkemmiksi. "Varsin lemmettömään aikaan olette takaisin tulleet", sanoi muudan heistä; "keisarin väki on jättänyt jälkeensä tarttuvaisen kulkutaudin, joka jo on temmannut mukaansa monta kaupungin porvaria; joukko sairaita sotamiehiä makaa niin ikään vielä kaupungissa. Kurjuuden kukkurana on kaupungissa ja sen lähiseuduilla täydellinen ruokatavarain puute; näettehän kuinka heikkoja mekin olemme, niin että jalat tuskin kannattavat. Pakosta olemme kuitenkin ryhtyneet kaivamaan tätä hautaa, sillä sotamiehiä makaa kuolleena pitkin taloja ja haudankaivaja Merten Gender vanhus on kuollut kanssa."
Annoimme ihmisraukoille vähän leipää, jonka he halukkaasti ahmivat ja sitte he ryhtyivät uudestaan työhönsä. Me pitkitimme matkaamme kaupunkiin, asetuimme vanhaan kartanoomme asumaan ja havaitsimme valitettavasti liiankin pian, etteivät miehet, joita puhuttelimme, olleet liioitelleet.
Sotamiehet olivat jättäneet jälkeensä pahemman vihamiehen, kuin mitä ikänä itse olivat — kauhean ruton, joka nyt raivosi kaupunkiin palaavien asukkaiden kesken, niinkuin ennen murhanenkeli Egyptinmaalla. Kohta ei enää ollut sitä huonetta, missä ei kuollutta ollut.
Opin nyt tuntemaan kuolemaa sen hirvittävimmässä muodossaan. Kirkonpalvelijana olin monessa tilaisuudessa saattanut vainajia heidän viimeiseen leposijaansa. Sukulaisia ja tuttavia oli silloin aina saattamassa vainajaa kirkkomaahan ja he vuodattivat hänen haudallaan surun ja kaihon kyyneliä. Tosin sydämeni usein vuosi verta nähdessäni rakastavia vanhempia, joiden pakosta täytyi luopua rakkaasta lapsesta, tai lapsen, jonka elinkaudeksi täytyi erota isästä tai äidistä, mutta minusta tuntui aina, kun kuulin siunausta lausuttavan Herrassa nukkuneelle, kuin olisi ihanin osa tullutkin juuri tämän osaksi, sillä eihän voi kovaksi kohtaloksi sanoa sitä, kun saapi maallisen rakkauden sylistä joutua taivaallisen rakkauden helmoihin.
Jos maanpeittoon kätkettiin hurskas, mutta köyhä päivätyöläinen, sellainen, jonka useasti olin nähnyt kuumana kesäpäivänä otsansa hiessä puuhaavan työssänsä aukeilla viinamäillä, niin ajattelin Ilmestyskirjan värsyjä: Ei heidän pidä enää isooman, eikä enää janooman, eikä aurinko lankee heidän päällensä, ei myös yksikään palavuus. Sillä Karitsa, joka istuimen keskellä on, kaitsee heitä ja johdattaa heitä eläville vesilähteille. Kuolonkellojen sointi tuntui minusta pyhäaaton kellojen kuminalta, joka kutsuu työntekijöitä lepoon, ja ainoana erona on vain, että jälkimäinen soitto tarkottaa seurakuntaa kokonaisuudessaan, mutta edellinen yksityistä sielua, joka on päässyt vaivoistansa.
Sitä tuhoa katsellessa, jonka rutto oli keskuudessamme saanut aikaan, tuli ehdottomasti ajatelleeksi sanoja: Vihasi kautta me hukumme ja julmuutesi kautta meidät pois temmataan. Kun omin silmin näki miten ihmiset, jotka aamusilla vielä olivat terveet, illan tullen jo lepäsivät kuolleena, kuinka isä, lapset ja lastenlapset, isännät ja palkolliset usein yhtaikaa samassa talossa heittivät henkensä, silloin ei kuolemaa enää voinut pitää Jumalan sanansaattajana, joka, jos kohtakin se näyttää ankaralta, kuitenkin tuo suloisen sanoman — levonsanoman väsyneelle työntekijälle, silloin se pikemmin oli viikatettaan hiova niittomies, joka niittää ihmisiä kuin kedon ruohoa. Ei myöskään katoovaisuuden mailla enää kuulunut Jumalan sanaa ja lupauksia jälkeenjääneiden lohdutukseksi; veisuutta ja kellojen soitotta vietiin ruumiit hautuumaahan ja kaikki samana päivänä kuolleet heitettiin kirstuitta tahi käärevaatteitta yhteiseen hautaan, jonka vuoksi jälkeenjääneiden oli mahdotonta saada selkoa sukulaistensa lepopaikoista.
Mutta kauheinta oli että ihmisetkin näyttivät juurikuin muuttuneen. Ensi alussa annettiin sairaille anisruohoa, koska muudan sanoi kuulleensa äänen ylhäältä huutavan:
"Syö anisruohoa, Et kuole pian sa."
Mutta kun tämäkään keino tuiki vähän tahi ei ollenkaan auttanut, niin tyydyttiin siihen, että niinpian kun joku sairastui ruttotautiin asetettiin vesiruukku hänen vuoteensa viereen ja hänet jätettiin sitte oman onnensa nojaan. Kun sairas oli ummistanut silmänsä kuoleman uneen, niin hänet toimitettiin hetikohta pois ja haudattiin. Harvoin oli omaisia saapuvilla haudalla, jotka olisivat edes kyyneleen uhranneet vainajan muistolle. Sattuipa niinkin että isä riisti pojaltaan, poika isältään viimeiset leivänmurut, kun jompikumpi heistä sairastui, koska toisen kuitenkin täytyi kuolla ilman vähintäkään pelastuksen toivoa.
Monta kristillistä avua saattaa ilmetä hädän ja koettelemusten aikoina, mutta ihmisissä, joilta puuttuu kokonaan jumalanpelko, ilmenee sen sijaan itsekkäisyys, joka ei pidä jumalallisia tai inhimillisiä lakeja minkään arvoisina. Ne, jotka arvelevat ihmisen olevan luonnostansa hyvän, voivat senkaltaisina aikoina oppia, ettei mikään peto koskaan ole julmempi ja tunnottomampi kuin ihminen, joka antautuu syntyperäisten taipumustensa valtaan, sillä Pyhän Hengen kuritustyö ei ole häntä kesyttänyt eikä hän ole ylhäältä tulevan voiman kautta uudestisyntynyt.
Herra oli neuvossansa päättänyt, että minunkin huoneeni tuli tyhjetä; samana aamuna tarttui rutto vaimooni ja tyttäriini Ottiliaan ja Reginaan. Ennen ehtoota otti Herra Jeesus molemmat lapset tykönsä, mutta vaimollani oli vielä muutaman tunnin kärsimykset kestettävänä. Hän ei kuitenkaan tuntenut ketään, ei minuakaan; eikä hän puhunut muuta, kuin joskus korkealla äänellä huudahti: "Valentin! Valentin! poikani, poikani!" mutta sydänyön seuduilla kohosi hän yhtäkkiä vuoteellaan istualle, käänsi säteilevät kasvonsa ylöspäin, ihan kuin hän olisi nähnyt siellä jonkun, ja levittäen kätensä hän sointuvalla äänellä lausui:
"Jo tulee armas ystävän', Taivaasta luoksen' saapuu hän, Mull' armon tuo ja totuuden, Myös ilon iankaikkisen."
Sitten vaipui hän takaisin tilalleen ja oli kotonansa.
"Sun syömmesi — mun syömmeni, Mun leipäni — sun leipäsi, Sun kipusi — mun kipuni, Mun hätäni — sun hätäsi",
niin kirjoitin hääpäivänämme hänen virsikirjaansa: se oli avioliittokontrahtimme, jota me uskollisesti seurasimme, siksi kuin Herra itse neljänkolmatta vuoden perästä sen purki.
Millainen oli mieleni sinä yönä, kun kuljin Johanneksen kanssa käsikkäin toisen kuolinvuoteen luota toiselle, milloin hänen äitinsä, milloin armaiden pikku sisarustensa luo, sitä en pysty selittämään. Raskaat iskut, joiden Herra oli sallinut minua kohdata, olivat saattaneet minut ikään kuin typerryksiin. Minä ja poikani kaivoimme seuraavana päivänä Ebelingin Hannun avulla haudan Veit vanhuksen haudan viereen, käärimme rakkaat vainajat valkoiseen liinavaatteesen ja laskimme heidät, rukoillen ja kyyneliä vuodattaen, maan poveen. Sittekun olimme surullisen toimituksemme päättäneet, tuli naapurini, puuseppä, toi minulle ristin ja sanoi: "Koulumestari, tämä risti on asetettava vaimonne haudalle. Eläessään hän oli jumalallisella vaelluksellaan Kristuksen opin kaunistuksena kaikissa kohdin, sen vuoksi tulee Kristuksen ristin olla kaunistuksena hänelle nyt kuoltuaan." Herra suurena tuomiopäivänänsä palkitkoon hänellekin tämän kristillisen rakkauden työn!
Kun nyt sekä vaimoni että molemmat tyttäreni olivat joutuneet hirvittävän ruton uhriksi, tahdoin kuitenkin, jos niin oli Jumalan tahto, koettaa pelastaa poikasi Johanneksen hengen. Sen vuoksi päätin toimittaa hänet jo samana päivänä takaisin Kitzingeniin, jossa tiesin hänen joutuvan kaupunginvoudin hyvään hoitoon. Kaupunginvouti vartosi siellä ruton loppua ja niin toimitin viipymättä pojan matkaan erään sananviejän mukana, että hän jo siksi illaksi ehtisi kaupunkiin.
Rankkasateessa minä saatoin häntä ylös vuorelle. Päästyämme vuoren laelle jätimme toisiamme muutamalla sanalla hyvästi ja käännyimme kyyneleisin silmin taaksemme katsomaan vuoren juurella jalkaimme kohdalla olevaa hautuumaata. Oli herennyt satamasta, sumeiden pilvien lomista pilkotti muutamia auringon säteitä, ja kas — siinähän samassa loistava sateenkaari kulki yli avaran laakson, toinen pää pilviä pidellen, toinen hautuumaata tavottaen juuri siltä kohdalta, mihin äsken olimme haudanneet omaisemme. Poikani näki sen ensin ja ratkesi ilonsekaisella mielenliikutuksella sanomaan: "Katsohan, rakas isä, Jumala on rakentanut kauniin sillan, jota myöten rakas äitini ja armaat sisareni saattavat kohota ihanaan, valoisaan paratiisiin. Jospa minäkin pian saisin kulkea tuota tietä sinun seurassasi, isä!" — "Lapseni, sinä minun iloni ja silmieni lohdutus, tapahtukoon Jumalan tahto", vastasin antaen hänelle isällisen siunaukseni ja jätin hänet Jumalan armon ja armeliasten ihmisten haltuun.
Ihminen päättää ja Jumala säätää!
Kaupunginvouti otti mielukkaasti poikani huoneeseen, mutta jo moniaan päivän perästä ilmestyi rutto kaupunkiin, ja minä sain voudilta kirjeen, jossa hän nykyoloihin nähden arveli parhaaksi lähettää poikani kotiin. Koska vuorenylisellä tiellä liikkui sotaväkeä, niin hän aikoi lähettää poikani erään laivurin mukana, jonka oli määrä kahdeksan päivän kuluttua viimistäänkin purjehtia Würzburgim, jonne kuljettiin Sommerhausenin ohitse.
Kirjeen sain vasta samana aamuna kun laivurin tuli kulkea kaupunkimme sivutse, jonka vuoksi heti lähdin joen rannalle odottamaan laivan tuloa. Vihdoin se saapui. Otaksuin poikani seisovan etukannella tähystelemässsä minua — mutta ei mitään Johannesta näkynyt. Kysyttyäni laivurilta häntä, vei hän minut laivan perässä olevan pienen veneen luoksi, jossa Johannes makasi purjeen päällä.
Kysyin laivurilta, nukkuiko poika. Hän pudisti päätään. "Onko hän kipeä sitten?" kysyin samaan jatkoon, mutta siihenkin annettiin yhtäläinen sanaton vastine. Silloin ymmärsin, että hän oli kuollut. Laivuri kertoi heti samalla, että kaupunginvouti oli kuollut ruttoon, mutta että hän ennen kuolemaansa oli antanut laivurille käskyn, että tämä veisi poikani Johanneksen Sommerhauseniin. Kun poikakin pian senjälkeen kuoli, kieltäytyi laivuri ensialussa ottamasta hänen ruumistansa mukaansa, mutta mies, jonka luona kaupunginvouti oli asustanut, ei päästänyt häntä lähtemään, ennenkun oli luvannut viedä kuollut lapsi Sommerhauseniin. Johannes oli vielä viimehetkenäänkin mitä hartaimmin pyytänyt tulla haudatuksi äitinsä ja sisartensa viereen.
Silloin otin taskustani taalerin, jota olin säästänyt siksi kuin oma poikani taas olisi luonani, annoin sen laivurille ja toivotin hänelle Jumalan siunausta, siksi että hän oli täyttänyt poikani viimeisen toivomuksen, nostin kuolleen lapsen käsivarrelleni ja läksin kotia. En tiedä olisiko surullinen uutinen jo kerinnyt levitä, mutta ihmiset, jotka tulivat kadulla minua vastaan, seisahtuivat, ottivat äänettöminä hatut päästään ja katselivat sääliväisesti minua. Kotiin tultuani koristin poikaani parhaan taitoni mukaan, panin hänen yhteensommitettujen käsiensä väliin hänen rakkaan virsikirjansa, ja istahdin sitte hänen jalkojensa juureen, mutta kyyneltä ei vaan kiertynyt silmiini. Illansuussa tulivat Ebelingin Hannu ja kolme hänen naapuriansa meille, he panivat ruumiin kirstuun, nostivat sen olalleen ja lähtivät viemään hautuumaalle. Minä seurasin jälestä. Vähäiseen hautajaissaattoon liittyi joitakuita lapsia, poikani entisiä kisakumppania, jotka vielä olivat murhaenkeliltä säilyneet.
Sittekun rakas pieni lapseni oli haudattu äitinsä viereen ja risti pystytetty hänen haudallensa, niin minusta tuntui, ikäänkuin ne siteet, jotka olivat rintaani tähän asti puristaneet kokoon, äkkiä olisivat ratkenneet. Kyynelvuo herahti silmistäni, minä lankesin polvilleni maahan ja huudahdin Barukin kanssa: "Menkää pois, rakkaat lapset; minä olen yksinäni hyljätty. Olen riisunut riemupuvun päältäni ja pukeutunut murhevaatteisin; minä tahdon huutaa Iankaikkiselle kaikkena minun elinaikanani." Bar. 4: 19, 20.
Ebelingin Hannu astui silloin luokseni ja sanoi: "Jatkakaa, Ulrik, jatkakaa, sillä näin lausuu Herra vielä sanassaan: 'Olen antanut teidän mennä surulla ja itkulla; mutta Jumala on antava teidät minulle takaisin iankaikkiseksi riemukseni ja ilokseni'." Bar. 4: 23. Sitte osotti hän ylöspäin taivasta kohden ja huudahti: "Katsokaa ylös päin, rakas veli, katsokaa ylös päin älkääkä ainoastaan alas päin. Sinun kuolleesi elävät, sanoo Herra."
Matkalla kirkolta kotia puhui hän minulle paljo, ja hänen sanansa tuottivat minulle kummallisen lohdutuksen, vaikka hän olikin vain yksinkertainen, oppimaton mies. Kaikki mitä hän puhui oli minulle tuttua ennestään, mutta sanalla on ikään kuin suurempi voima, kun sen kuulee kristityn veljen suusta — niinkuin lapsista naapurin leipä maistuu paremmalle kuin kotoinen, vaikka ne ovat samoista jauhoista leivotut.
Tänä elämäni surullisena hetkenä olisin mielelläni erinnyt täältä ollakseni Vapahtajani luona, mutta samalla tuntui minua ikäänkuin pidättävän maassa kiinni se ajatus, että Herra suuressa armossaan kenties tahtoi antaa minun elää tuhlaajapoikani, oman Valentinini tähden, ja sentähden tahdoin asiani kärsivällisyydellä jättää hänen omaan huostaansa.
Väliin tunsin suuren lohdutuksen yksinäisyydessäni ylistäissäni Herraa jollakin hengellisellä laululla, jossa suhteessa lähennyin — vaikka verrattomasti heikompana — kuningas Daavidia, jonka myös oli tapana vuodattaa psalmeilla ja kielisoittimilla ilonsa ja surunsa Jumalan eteen. Niinä päivinä lausuin Jumalalle julki sekä surulliset että lohdulliset ajatukseni seuraavan yksinkertaisen virren sanoilla:
Oi, ankaraa On kuritukses, Jumalani! Sä miksi lyöt näin minua! Miks' täytyi minun erota Jo puolisosta, lapsistani? En muuta voi kuin valittaa:
Oi ankaraa! Jos tahtos' on Mua raskaimmin viel' koetella, Jos vihas' maahan lyöpi mun, Niin tahdollesi antaun; Tomussa tahdon rukoella: Jos, Herra, niin sun tahtos on — Tapahtukoon!
Ah, lohduta! Sytytä heikkoon rintahani Vain säde hellän armosi, Suo nähdä isänneuvosi, Se yksin vaan voi vaivassani Rintaani lohdun vuodattaa. Siis lohduta!
Ain! hyvin teet, Mua kivulla jos ravitsetkin, Ja juotat surun kalkilla, Niin suo, ett' silloin sinua Ylistän, niinkuin ilohetkin; Luut korjaat vihdoin särkyneet Ain' hyvin teet.
Sun huomahas Mun omaiseni ota siellä. Taivaassa on he tallella Suruilta, synnin kivuilta. He läksi täältä ilomieliä; Nyt sielunsa on autuas Sun suojassas.
Nyt hyvästi Te rakkaimmat, mi matkustitten Nyt kotihin Isämme luo! Hän teille täyden onnen suo Seurassa kaikkein autuitten, Se onni pysyy iäti. Nyt hyvästi!
Mä seuraan Tahdosta Herran teitä kohta. Se riemun hetk' on oleva, Kun täältä vaivain poluilta Hän taivassaliin minut johtaa, Kaikk' teidät siellä nähdä saan. Mä seuraan.
Amen, Amen! Niin on tapahtuva!
Neljästoista luku.
Kotiintulo.
Ero tuottaa haikeutta, Yhtyminen rattoisuutta.
Vanha laulu.
Ainaisessa sodantouhinassa oli kulunut viisi vuotta siitä kun hautasin vaimoni ja lapseni, ja seitsemän vuotta sittekun poikani Valentin karkasi luotamme. Oli nyt heinäkuu vuonna 1639.
Kevät oli taaskin tullut aurinkoineen, lämpimineen, mutta kaikkialla vallitsi surkeus ja kurjuus. Kaupunkimme porvareista oli ainoastaan noin viisikymmentä säilynyt rutolta, ja näiltäkin oli useimmilta vaimo ja lapset haudan povessa. Sota julmine seuralaisineen, murhapolttoineen ja nälänhätineen, raivosi yhä edelleen. Sommerhausenissa oli monta taloa autiona, toisista tähteenä ainoastaan mustuneet rauniot, joten sateet ja tuulet esteettä saivat hävityshaluansa tyydyttää; kadut, joilla vähemmin liikuttiin, olivat yltäyleensä ruohottuneet. Kaupungin läheisimpiä teitä reunustaneet hedelmäpuut olivat kaadetut ja poltetut, pellot kuuhottivat kesantoina ja viinitarhoissa olivat rikkaruohot tukahuttaneet muun kasvullisuuden — maanmuokkaajain käsiä puuttui. Maanteillä ylläpitivät yksinomaista valtaansa sotamiehet ja rosvoilijat, näistä viimemainitut varsinkin kaikkialla vaanien. Jos jolloinkulloin näki tavallisen matkamiehen, niin tämä hiiviskeli arasti ja alakuloisena tietä pitkin, ja vavahti peljästyneenä niinkuin vihollinen olisi ollut kintereillä, jos jänis tai repo sattui kellerehtämään tien poikki.
Päivä oli ollut lämmin ja kaunis ja illan tultua kohosi kuu himmeän välkkyvänä tummansiintävälle taivaslaelle ja pilkisti sisälle yksinäiseen asuntooni. Pähkinäpensaikossa toisella puolen tarha-aitaa satakieli riemukkaasti liverteli, niinkuin se jo monena iltana ennen oli livertelyillään ilahuttanut sydäntäni, mutta ulkona kadulla vallitsi niinkuin ainakin syvä hiljaisuus — kuolonhiljaisuus. Yhtäkkiä kuulin porstuvan ovea avattavan ja jonkun astuvan väsynein, raskain askelin portaita ylös. Kuultuani kannusten kilinää luulin häntä yömajaan pyrkiväksi sotamieheksi, ja aattelin kutsua sisään Fideliksin, joka loikoi porstuvassa ja jolla siitä asti kun hänen isäntänsä murhattiin, oli tapana rynnätä sotamiesten päälle, oli aika tahi paikka mikä hyvänsä. Aukasin senvuoksi kiireesti oven ja menin kynttilä kädessä porstuvaan. Koira ei näyttänyt lainkaan vihaiselta, ei haukkunut, ei ärissyt, vaan kulki vieraan perästä iloisesti hieputellen häntäänsä. Tulija oli kookas mies, puettu ratsumiehen pukuun, mutta aseita vailla. Kädessä oli vain pieni nyytti.
Kiivettyänsä ylös portaista ja seisahduttuaan minun eteeni, hengähti hän syvään ja sanoi:
"Jumalan rauha, rakas isä, tässä on poikasi Valentin!"
Oi kuinka tuo tervehdys kävi sydämeeni! Oliko mahdollista että minä, yksinäinen, hyljätty vanhus, näin edessäni yhden omaisistani, joka oli liha minun lihastani ja luu minun luistani, että näin edessäni nuoruuteni pojan ja ikimenneen Margareetani ilmetyn kuvan, näin pojan, jota olin kadonneena itkenyt, jota äitinsä kuolinhetkellään oli huutanut! Mennyt aika muistoineen kuvautui elävästi mieleeni: surun ja häpeän päivät, jolloin hän karkasi luotamme, hänen äitinsä viimeiset sanat ja katse, hänen sisartensa kuolema, ja pikku veljensä, jonka kaikkein viimeinnä hautasin, yksinäisyydessä viettämäni vuosikaudet, jolloin herkeämättä olin hänen puolestansa rukoillut ja turhaan häntä odotellut — tuo kaikki avautui yhdessä silmänräpäyksessä sisimmän katseeni eteen. Ilo ja ahdistus taistelivat keskenään silmäillessäni tuota kookasta vartaloa, joka tuntui minusta samalla niin tutulta ja niin vieraalta. Saisinko tuntea lohdutusta vai kipua, kun vielä kerran ennen kuolemaani sain nähdä esikoispoikani? Ilo ja ahdistus, pelko ja toivo masensivat minut kokonaan, kuullessani poikani syvän ja miellyttävän äänen, jonka hyvin olisin erottanut tuhansien joukosta, etten saanut sanaakaan suustani, vaan minun täytyi kääntyä takaisin ja panna kynttilä pois käsistäni, koska muutoin olisin uupuneena vaipunut maahan.
Silloin astui poikani hitain askelin pöydän luo, otti raamatun käteensä, jota vastikään olin lukenut, käänsi muutamia lehtiä ja osotti seuraaviin sanoihin Luukkaan 15 luvussa: "Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla kutsutuksi sinun pojaksesi." Nyt hälvenivät surulliset ajatukseni ja sieluni riemuili: Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on taas löydetty.
"Jumalan nimessä, ollos tervetullut, poikani", lausuin, kiersin käteni hänen kaulaansa ja annoin hänelle suuta.
Valentin sitte istuutui ja kysyi:
"Missä on äitini?"
"Hän on kuollut", vastasin.
"Entäs pikku sisareni, Regina ja Ottilia, missä he ovat?"
"Oi, poikani, hekin ovat kuollet."
"Missäs pieni veljeni, Johannes?"
"Hänkin kuoli", sain hädin tuskin vastanneeksi, sillä poikani kysely sai ammoiset haavani verta vuotamaan.
"Onko kaupunginvoutikin kuollut?" kysyi hän kotvan vaitiolon jälkeen.
"On, poikani."
"Kuolleet, kaikki, kaikki kuolleet", toisti hän hiljaa. "Oi, rakas isä, minä olen samonnut kauan maailmaa ja olen väsynyt, niin peräti väsynyt." Hän lausui tuon niin erinäisen surullisella äänellä, että se vihlasi sydäntäni, ja vasta nyt katsoin häneen tarkemmin. Hänen pitkä, musta tukkansa riippui olkapäihin saakka ja hänen kasvonpiirteensä olivat vielä yhtä miellyttävät, mutta hänen silmissänsä oli omituinen kiilto, hengityksensä oli lyhyttä ja pikaista kuten kuumesairaan, ja hänen poskipäillään hehkui punaisia ruusuja, mutta ne eivät olleet terveyden, vaan taudin pettäviä ruusuja; hänen kasvonsa olivat muuten kalpeat kuin ruumiin.
"Kuinka on laitasi, lapseni?" kysyin; "kuinka sinua on onnestanut näinä vuosina kuin olet ollut kotoa poissa?"
"Hyvin, isäni — minä lähdin maailmalle ruumiiltani terveenä, mutta palaan takaisin sielultani parantuneena. Vielä en ole ehtinyt kotia, mutta pian, pian olen siellä. Maja, jossa sieluni on asustanut, kukistuu maahan — sen on mato jäytänyt turmiolle. Mutta kiitetty olkoon Herra, joka on antanut sen kestää niin kauan, että voin sanoa: Tuhlaajapoika on malttanut mielensä ja tahtoo palata takaisin isänkotiin."
Poikani lausui sen niin juhlallisella äänenpainolla, etten kaualla aikaa rohjennut virkkaa mitään. Viimein kysyin:
"Valentin, oletko kipeä?"
"Olen, olen, kipeä ja väsynyt, peräti väsynyt — päiväni ovat luetut ja minä haluan lepoa. Sano nyt, rakas isä, että annat minulle anteeksi niinkuin Isäni taivaassa jo on tehnyt, ja anna minulle vuode, jossa väsynyt ruumiini saa levätä. Ota sitte nyytistäni paperi — se on kirje, jonka kirjoitin sinulle maatessani sairaana Wertheimissä, kun en uskonut enää saavani nähdä sinua. Kirje sisältää kaikki mitä toivon sinun saavan tietää, ennenkun isänkätesi sulkee silmäni. En jaksa puhua muuta — olen kovin heikko."
Mitä lemmellisimmin sanoin vakuutin, että yhtä varmaan kuin hän nyt oli päässyt rauhaan taivaallisen Isän kanssa, hän saattoi olla vakuutettu siitä, että minäkin hänelle annoin anteeksi; minä vein hänet sitte pieneen kammarin, jossa hän leipurinoppilaana oli asunut, järjestin huoneen hänelle yöksi ja jätin hänet siihen, sittekun olin uskonut hänen ruumiinsa ja sielunsa Jumalan haltuun.
Tultuani takaisin huoneeseni aukasin Valentinilta jääneen vähäisen nyytin, jossa paitsi muutamia liinaisia vaatekappaleita oli korkea-arvoisen Gordonin rykmentin everstin hänelle antama varsin suosiollinen erotodistus, sekä musketin luoti paperiin käärittynä, johon oli kirjoitettu: "Tämän luodin tähden, joka Nördlingenin tappelussa tarttui rintavarukseeni, suojeli Jumala armossa henkeni antaaksensa minulle vielä parannusaikaa. Hänen olkoon sentähden kiitos ja ylistys!"
Lopulta löysin puheena olleen kirjeen; se oli suljettu mustalla lakalla ja varustettu seuraavalla päällekirjoituksella: "Rakastetulle isälleni, Udalrikus Gastille, koulumestarille Sommerhausenissa. Kenenkä käsiin kirjeeni joutuneekaan, pyydän häntä Kristuksen tähden toimittamaan se Sommerhauseniin Frankenlandissa, jossa se on tuottava lohdutusta kadonnutta poikaansa sureville, murheellisten vanhempien sydämille." Aukasin kirjeen ja luin siitä mitä nyt seuraa.
Viidestoista luku.
Kirje.
Wertheimissä, 20 p. toukokuuta 1639.
Isälleni Udalrikus Gastille ja äidilleni Margareetalle, omaa sukua Späthin, Sommerhausenissa.
Ennenkun eriän tästä maailmasta ja Jumalan armon kautta joudun taivaasen, tahdon teille, rakkaat vanhemmat, sanoa ensin jäähyväiset. Toivoin raihnaisen ruumiini vielä sen aikaa kestävän, että olisin saanut vielä kerran nähdä kasvonne ja pyytää anteeksi teiltä kaikki sydämen surut, joita teille ikänne ehtoolla tulin saattaneeksi; mutta huomaan kyllä, että päiväni ovat luetut ja että Jumala kiiruhtaa minua pois tästä elämästä. Jollette anteeksipyyntöä kuulisikaan omilta huuliltani, niin nämä rivit sanovat teille, ettei teidän enää tarvitse odottaa Valentinianne, vaan että hän on rientänyt edeltä käsin ja odottaa nyt teitä taivaallisessa isänkodissa. Älkää siis itkekö kun saatte tämän kirjeen, vaan kiittäkää ennemmin Herraa ja ylistäkää hänen nimeänsä. Hänen laupeutensa on ollut suuri minua, kurjaa syntistä kohtaan.
Varas ja petturi en ollut, jos semmoiselta näytinkin teidän silmissänne. Kuulkaa mitenkä asian oikea laita oli.
Kun eräänä lauantai-iltana tapani mukaan istuin ravintolassa, pelaten ja juoden Erlachin jääkärin kanssa, annoin hänen suuressa kevytmielisyydessäni houkutella itseltäni sen tiedon, että minun oli määrä seuraavana päivänä lähteä kaupunginvoudin kanssa Würzburgiin, ollakseni hänen apunansa niiden tuhannen taalerin ylöskannossa, jotka hänen tuli saada sinne toimittamistaan ruokavaroista. Jo aikaa ennen olin ilmaissut jääkärille että halusin päästä pois Sommerhausenista ja toivoin saavani koettaa onnea sodassa. Hän kiihotti kaikella tavoin haluani ja kehotti ryhtymään tuumasta toimeen. Olisi vahinko, arveli hän, jos minunmoiseni reipas poika kuluttaisi nuoruutensa päivät toimettomuudessa.
Samana iltana ilmausi ravintolaan mies, jota en tuntenut, mutta jonka kanssa jääkäri oli tullut tuttavaksi palvellessaan sotaväessä. Sittekun he olivat syrjässä jonkun aikaa kahdenkesken jutelleet, tuli jääkäri taas luokseni kertoen, että vieras oli kapteeni Paradeiser, joka paraikaa oli salaisella partioretkellä täällä. Hän lisäsi, että nyt oli otollinen aika panna kauan kytenyt tuumani täytäntöön: minun sopi nyt ottaa pesti ja ruveta ratsusotamieheksi kapteenin komppaniassa, jota tuumaa hän mitä lämpimimmin kannatti. Pöyhkeilevä ja huikentelevainen kun silloin olin sekä paljosta viininnauttimisesta huumautunut, ei minulla heti ollut tarpeeksi malttia torjua ehdotusta, vaan lupasin puolittain ottaa pestiä milloin kapteeni komppaniansa kanssa oli valmis lähtemään paikkakunnalta, mikä sekä hänen että jääkärin lausunnon mukaan saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä. Kapteeni halusi oitis saattaa kaikki selvälle tolalle, ja kun ahkerasti vielä olimme jonkun aikaa kallistaneet laseja, niin hän ilmoitti kaikessa luottavaisuudessa, että jos olisin voinut hankkia hänelle varmuutta siitä, milloinka oli määrä viedä rahat Speckfeldiin, niin hän aikoisi muutamien miesten kanssa asettua väijyksiin ja ryöstää ne kaupunginvoudilta; sitte me molemmat jakaisimme saaliin ja muutaman päivän perästä minä liittyisin hänen sotajoukkoonsa.
Kauhistuin ehdotusta, sanoin jääkäriä kavalaksi petturiksi, joka oli ilmaissut mitä minä salaisuutena olin hänelle uskonut, ja kapteenia sanoin veijariksi ja konnaksi. Kalpeana kiukusta oli tämä karata päälleni, mutta jääkäri pidätti häntä, katsoi häneen merkitsevästi ja sanoi nauraen: "Tämähän, veli hyvä, on vaan leikkiä." Takerruin viimein luulemaan sitä siksi.
Koska tiesin että rahat vasta seuraavana tiistaina aiottiin viedä Speckfeldiin, lupasin kapteenille, että hän, jos maanantaina lähtisi Bambergiin, pestaisi minut komppaniaansa ja minä metsässä yhtyisin joukkoon.
Kuitenkin oli jääkäri — sen kertoi Paradeiserin ratsusotamies sittemmin itselleni — yllyttänyt kapteenia hyökkäämään maanantaina aamulla varhain kaupunkiin ja ryöstämään kassa itse voudin konttorista, jonka luuli helposti käyvän päinsä, kun ei yksikään ihminen aavistanut vihollisen hyökkäystä. Jääkärin tuli saada verokseen sata taaleria saaliista, mutta minut kapteeni ottaisi mukaansa, niin että hän, jääkäri, ei joutuisi epäluulon alaiseksi. Jollen omin ehdoin liittyisikään kapteenin seuraan, niin hän lupasi pitää huolta siitä, että minä esiintyisin kavaltajana kaupunkilaisten silmissä ja uhkasi pelotella minua niin, että tulen ja veden läpikin pyrkisin kapteenin perästä.
Nuo kaksi konnaa panivatkin vallan oikein tuumansa täytäntöön ja onnistuivat siinä, kuten tiedätte, mainion hyvin. Kun tuona surullisen muistettavana aamuna näin vanhan Veitin ja lapsuuden ystäväni Klaun murhattuina edessäni, kaupungin rahaston ryöstettynä, ja minä tunnon vaivojen ja sydämen tuskien takia en tiennyt minne päin kääntyä, tuli Erlachin talonpoika tuoden Paradeiserin tervehdyksen minulle. Aikomukseni oli silloin kääntyä takaisin, tulla sinun luoksesi, rakas isä, ja tunnustaa kaikki, mutta samassa seisoi jääkäri edessäni, kehotti minua nopeasti pakenemaan, jos mielin olla surua ja häpeätä saattamatta itselleni ja omaisilleni ja kuvaili, kuinka ovelasti kaikki suoriutuisi, jos vain seuraisin kapteenia. Olihan tämä vain menetellyt niinkuin sodassa yleiseen on tavallista, mutta minun ei koskaan onnistuisi saada ketään ihmistä, kaupunginvoutia semminkään, vakuutetuksi viattomuudestani.
Mitä hän puhui, tuntui minusta kaikki niin todenmukaiselta, niin uskottavalta, että otin kehnon neuvon varteen ja lähdin Paradeiseria etsimään. Jääkäri, joka epäluulojen välttämiseksi lähti kaupungista hetkeä myöhemmin kuin minä, saavutti minut metsässä ja vei minut kapteenin luo. Tämä otti ilkamoisella hymyilyllä minut vastaan. Jääkäri kehotti minua rohkeuteen ja lupasi puhua puolestani syntymäkaupungissani niin, että kun jonkun vuoden päästä palaisin luutnanttina tahi ratsumestarina, jota hän ei lainkaan epäillyt, "ei kellään enää olisi halkaistua sanaa sähistävänä tuosta vanhasta jutusta."
Paradeiserin ratsusotamies kertoi sitte niin ikään, että hänen luultensa jääkäri jo samana päivänä oli saanut hyvin ansaitun palkkansa, Kun jääkäri oli poistunut saalisosinkoineen, olivat nimittäin kapteeni ja muudan huonomaineinen veijari hänen komppaniastaan, joka oli suostuvainen mihin hyvänsä, hiipineet hänen perästänsä, ja heidän tultua takaisin, näki ratsusotamies kapteenin vetävän povestaan ja viskaavan pensaikkoon tien toiselle puolen samaisen nahkakukkaron, johon jääkäri oli lukenut saaliinsa; siitä teki hän sen johtopäätöksen, että he olivat jääkärin murhanneet ja omistaneet hänen rahansa. — Kuinka lienee tapahtunut, tietää ainoastaan vanhurskas Tuomari korkeudessa.
Kuudestoista luku.
Kirje. Jatkoa.
Ajatusta vailla työ Parhaat toiveet maahan lyö!
Surumielin liityin raakaan sotamiesjoukkoon. Koko seutu oli täynnä ruotsalaista sotaväkeä, ja meidän täytyi retkeillä mitä suurimmalla varovaisuudella; yötä meidän oli määrä olla metsässä. Kun illansuussa saavuimme syvään notkoon, jossa vihollisten huomaamatta saattoi virittää valkeata, antoi kapteeni joukon pysähtyä ja asettua yötiloille. Minäkin laskeuduin muiden mukana lepoon leirivalkean ääreen, mutta taisin näyttää joltisenkin alakuloiselta.
"No, poikani", lausui kapteeni, pannen puhetta alkeille, "miltä sinusta tuntuu soturina olo? Maistunee sentään paremmalta istua ravintolassa viinituopin ääressä kuin maata paljaalla maalla ja tähystellä tähtiä, vai kuinka? Reippautta vaan, ei meilläkään kaikki päivät ole kuluneen kaltaiset. Meillä sanotaan: Märkä tänään, huomenna kuiva; tyhjä tänään, huomenna täysi."
Vastasin: "Se minua vähimmän huolettaa, mieltäni vaan kaivaa se, että minua syntymäkaupungissani nyt pidetään kavaltajana, ja arvossa pidettyä isääni varkaan isänä, kun kuitenkin tuohon konnantekoon on syypäänä tykkänään toinen henkilö, jota teidän paraiten tulisi tuntea."
"Pidä suusi, kuontalo", vastasi kapteeni, "tuommoinen kuotusraukka, joka huulet törröllänsä istuu, ei kelpaa urhioitteni joukkoon."
"Eikö kelpaa!" sävähdin heti kuohuksiin, "Enpä totisesti tiedä, haluttaako minua palvella teitä, saatikka teidän komppaniassanne. Palaankin ehkä jo huomenna Sommerhauseniin ja tunnustan totuuden juurtajaksain, tai menen ruotsalaisten puolelle — on siitä minulle ainakin enempi kunniaa, kuin rahan varastamisesta teidän ja varasjoukkio sotamiestenne kanssa."
Kapteeni ratkesi nyt räikeään nauruun ja huusi:
"Sommerhauseniinko tai ruotsalaisten puolelle? Onko hävyttömämpää kuultu! Mitä luulet minun siihen sanovan, hä? Koetahan! Siinä tapauksessa lupaan minä ruoskia sinua tahi särkeä kallosi kuin minkä saviruukun ikään. Ymmärrätkös, mokomakin katala musteentuhrija, että sinä nyt olet minun saaliini, niinkuin kyyhkynen on jahtihaukan? Katsohan minuun! Minä olen paholainen itse; joka minulle antaa sormen, hänet vien luineen nahkoineen. Ylös siitä valkeata kohentamaan!" karjasi hän; "kyllä minä sinusta kirjurin kujeet heltiämään saan", ja näitä sanojansa hän vahvisti potkulla.
Vihasta kuohuen en enää kyennyt itseäni hillitsemään vaan töytäsin hänen päällensä, kourasin häntä kurkusta, paiskasin hänet maahan pitkäkseen ja löin häntä kivellä päähän. Mutta hetikohta hyökkäsivät hänen miehensä päälleni ja rusikoivat minua aika pahoin. Kapteeni virkosi myös pian tuntoihinsa ja polki molemmin jaloin rinnoilleni, niin että kylkiluut rutisivat. Lauhdutettuaan vihaansa mitä raaimmalla rääkkäyksellä käski hän sitoa minut nuoriin seuraavana päivänä hirtettäväksi.
Minut paiskattiin käsistä ja jaloista sidottuna liejupyötikköön, jossa minun täytyi maata seuraavaan aamuun. Sittekun hurjat hirtehiset olivat varmat siitä, että minun oli mahdoton liikuttaa jäsentäkään ja siis paetakin, paneutuivat he nukkumaan annettuaan yhdelle joukostaan käskyn kiivetä puuhun pitämään vahtia.
Etten sinä yönä hetkeksikään saanut unta silmiini on helppo käsittää. Vavisten rääkkäyksen tuottamien kipujen ja märän makuusijani synnyttämän vilun tähden, loikoilin siinä varmasti vakuutettuna, että tämä oli viimeinen yöni. Mutta vaikka oikeastaan ei ollut kuin askel minusta kuolemaan, niin ei yhtään vakavaa kuoleman ajatusta liikkunut sielussani, en ajatellut teitäkään, rakkaat vanhemmat — kosto, kosto oli ainoa, kaikki nielevä himo, joka yksin yrmyili sisälläni. Luulenpa melkein, että olisin mennyt kuolemaan ilolla, jos sitä ennen vain olisin saanut hengenviholliseni elämän sammuksiin. Ylistetty olkoon Jumala, joka suuressa laupeudessaan ei silloin temmannut minua pois synneissäni.
Olin maannut siinä jo hyvän aikaa kostotuumiani hautoen, kun kuulin lähelläni rapsetta ja häädetyllä äänellä lausuttavan: "Halloo, kirjuri, mitä sanoisitte, jos ratkoisin poikki siteenne ja me kaikessa hiljaisuudessa hiipisimme pois ja menisimme ruotsalaisten puolelle? Meillä on vain puolen tunnin matka Kitzingeniin. Sanokaa, päästänkö teidät vapaaksi? Vastatkaa pian, mutta hiljaa — mulla on veitsi kerallani."
Kuutamossa tunsin hänet Paradeiserin ratsupalvelijaksi. "Siihen minä suostun", vastasin, "mutta katkottuanne köydet, joilla olen sidottu, lainatkaa minulle hetkeksi veistä."
"Mitä te sillä aiotte?" kysyi ratsupalvelija.
"Minä sen syöksen sen kirotun konnan sydämeen, joka on saattanut minut onnettomuuteen ja pidellyt minua näin pahoin."
"Jos niin on, niin maatkaa sitte paikoillanne", sanoi ratsupalvelija, "ja menkää aamulla hirteen. Oletteko mieltä vailla, kun vielä tahdotte nostaa hälinää? Harkitkaa sitä, mutta joutuin, muussa tapauksessa lähden yksin."
Hän ei tosiaankaan suostunut vapauttamaan minua, ennen kuin valan ehdolla lupasin poistua hänen kanssaan ilman hälinättä. Silloin vasta leikkeli hän poikki nuorat ja meidän onnistui päästä metsään kenenkään heräämättä ja vahtimiehen meitä huomaamatta. Kun minä lapsuudestani asti tunsin hyvin ympäriseudun paikat, niin me ehätimme jo puolen tunnin kuluttua viinitarhoille Kitzingenin lähellä, ja päätimme viipyä siinä päivän valkeamaan asti. Minä olin sitäpaitse levon tarpeessa, sillä ruumiini oli armottomasta rääkkäyksestä yltäyleensä turvottunut ja joka askel tuotti minulle mitä kovinta tuskaa.
Oleskellessamme täällä kahden muutamia tuntikausia tunnusti ratsusotamies saaneensa osan Sommerhausenissa ryöstetyistä rahoista ja tarjosi minullekin osaa niistä, mutta minä en tahtonut noista verirahoista ainoatakaan omakseni. Kuitenkin iloitsin että jo toista kertaa muudan pahanilkinen konna oli tullut toisen kautta rangaistuksi.
Aamun valettua ilmoittauduimme ruotsalaisten vahtisotamiehille, jonka jälkeen meidät vietiin ylipäällikön puheille; tämä oli ystävällinen ja alentuvainen mies. Hän tiedusteli minulta yhtä ja toista, ja havaittuansa että joltisenkin hyvin olin perehtynyt musketin käyttämiseen, vaan kernaammin kuitenkin halusin päästä ratsuväkeen, määrättiin minut hänen rykmenttiinsä, jonka väki oli niin varustettua, että sitä saattoi käyttää sekä ratsain että jalan; siitä oli aiheutunut sananparsikin: "Jos rakuuna putoo hevosen selästä, nousee maasta musketööri."
Jo samana päivänä täytyi minun erään ratsuväen osaston kanssa lähteä matkalle Nyrnbergiin päin, jossa päävoimia koottiin yhteen. Ratsusotamiehen myöhemmät vaiheet ovat minulle tuntemattomat.
Seitsemästoista luku.
Kirje. Jatkoa.
Aamurusko heloittaa, Tietää mulle kuolemaa. Kohta raikuu torven ääni, Minut ja mon' ystäväni Kuolleina koht' kannetaan.
Kansanlaulu.
Siten olin todenteolla antautunut sotilaan uralle. Alku sorea, loppu surkea, mutta sekin oli kaikki parhaakseni.
Minun täytyy, rakkaat vanhemmat, tunnustaa että minä, Jumala paratkoon, nyt vietin hurjempaa, hillittömämpää elämää kuin koskaan ennen. Minut asetettiin riviin rekryyttien joukkoon, jotka parhaastaan olivat nuorta, aivan äskettäin osaksi Ruotsista, osaksi Suomesta tullutta väkeä, jonka oli määrä astua rakuunarykmenttiin. Useimmat olivat rehellisten talonpoikien tahi kalastajien poikia ja olivat käytöstavoiltaan niiden ruotsalaisten kaltaisia, jotka ensin nähtiin Sommerhausenissa, joista te paljon piditte. He veisasivat aamu- ja ehtoovirsiään ja lukivat ruokalukujaan, mutta saivat sen takia kärsiä toisten puolelta paljon pilkkaa. Halveksivasti nimitettiin heitä "ihmeellisiksi sotamiehiksi, jotka luulivat pääsevänsä taivaasen."
Me harjoitimme joka päivä yhdessä ampumista, ratsastamista ja miekkailua, joilla aloilla he varsin hyvin näkyivät edistyvän, mutta ylimalkain kartoin heidän seuraansa niin paljon kuin voin, vaikka olimme sijoitetut yhdessä asumaan erääsen myllyyn. Muudan noita nuoria rekryyttiä, nimeltä Olavinpoika oli aina minua kohtaan ystävällinen ja teki minulle monta palvelusta, mutta minä vetäysin kernaammin kevytmielisten sotamiesten seuraan, jotka pitemmän aikaa olivat olleet palveluksessa. He olivat mielestäni vasta oikeita sotureita, vaikka olivat jumalan- ja ihmispelon tyyten unhottaneet. Pidin kunnianani pysyä heidän rinnallaan pelissä ja juomingeissa, tappeluissa ja kiroilemisessa. Kun Olavinpoika eräänä päivänä muistutti minua hillittömästä elämästäni, niin kysyin miksi hän oli lähtenyt sotaan, kun hän kuitenkin mieluummin tahtoi olla rukousveli kuin soturi ja mitä onnea hän luuli itsellensä koituvan. Hän vastasi ettei hän ollut lähtenyt onnen etsintään, vaan auttamaan vanhan äitinsä kehotuksesta kuningastansa taistelemaan evankeelisen uskon puolesta; hän tahtookin rehellisesti täyttää velvollisuutensa ja jättää kaiken muun Jumalan huoataan. — Tovereittemme joukossa oli useita, jotka vastoin vanhempiensa tahtoa ja heidän tietämättänsä olivat lähteneet sotaan ja nämä aina, milloin vaan tilaisuutta sattui, pilkkasivat Olavinpoikaa, joka sanoi äitinsä tahdosta lähteneensä sotaan. He kysyivät ilkkuen, oliko hänen rouva äitinsä muistanut puuropataa ja oliko hän antanut sotaan lähtevälle pojalleen tarpeeksi maitorahoja matkaan; mutta kaiken tämmöisen pilkan hän kesti järkähtämättömällä tyyneydellä.
Kun Ruotsin kuninkaan rynnäkkö Wallensteinin leiriä vastaan oli torjuttu, marssi hän 8 päivänä syyskuuta 1632 kaikkine väkinensä liehuvilla lipuilla sekä rummun ja torven soitolla vihollisen ohitse Neustadtiin Aischjoen varrella, mutta jätti Nyrnbergiin viisituhatta jalkamiestä ja kolmesataa ratsumiestä. Viimeksi mainittujen joukossa olin minäkin ja edellä mainitut toverini. Kun koko maa viiden peninkulman alalla oli saatettu autioksi, seurasi kuninkaan lähdettyä semmoinen ruoanpuute, ettemme useasti neljäntoista päivän mittaan saaneet leipää maistaa. Siitä seurasi punatauteja ja poltteita ja sairaala oli ylenmäärin täynnä sairastavia sotamiehiä. Kuolevaisuus oli niin suuri, että kuolleitten ruumiit pinottiin läjiin sairashuoneen pihalle siksi, kuin saatiin kaivetuksi syvä hauta, johon ne viskattiin. Minä olin kaiken aikaa ihan terve, mutta huonon kiitoksen minä silti Jumalalle siitä annoin.
Kun Wallensteininkin väki oli lähtenyt saimme käskyn yhdistyä kuninkaan kanssa, joka taas oli aikeessa marssia Donauwörthiä kohden. Rainkaupungin lähellä Lechin varrella olin ensi kerran tulessa. Tämän pienen kaupungin oli Kustaa Aadolf kevätpuolella rynnäköllä valloittanut, jossa kahakassa Tilly menetti henkensä, mutta eversti Mütschefall oli neljä päivää takaperin jättänyt sen takaisin baijerilaisille. Kuningas saatatti kavaltajan sotaoikeuden eteen; hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin sittemmin julkisesti Neuburgissa Tonavan varrella. Nyt oli kaupunki uudestaan valloitettava, mutta yleisesti sanottiin, että se oli vaikea tehtävä, sillä ne rykmentit, jotka olivat olleet tappelussa osallisina keväällä, olivat menettäneet paljon väkeä.
Kun varustukset tulevan päivän varalle olivat päätetyt asetuimme iltasella leiriin tulien ympäri ja ammensimme rohkeutta tulevan tappelun varalle siten, kuin jumalattomien soturien on tapana. Eräs tovereista oli tuonut aamillisen viiniä, ja nytkös alkoi juominki ja elämöiminen!
"Juokaa, pojat", huusi korpraali, "juokaa janonne tyrehyksiin viimeisen kerran, helvetti on kuuma, ja sinne saa usea meistä huomenna retketä, kun baijerilaiset alottavat kirotun ammuntansa!" Ja samalla heti hän alkoi laulaa tunnettua sotilaslaulua:
"Kun kylmävi nenää Ja halki on pää, Ei voimia enää Paljonkaan jää. Nyt ryyppy ja sitten taas eteenpäin, Tää retkemme hornahan päättyvi näin."
Minä tein kuten toiset; join hillittömästi kunnes tajunta oli tyrehtynyt ja yhdyin ujostelematta häpeällisiin herjauslauluihin. — Armahda minua, o Herra, äläkä kosta minulle pahain tekojeni jälkeen!
Kun puoliyön aikaan hajaannuimme ja minä tulin telttaani, näin Olavinpojan istuvan siinä kynttilän ääressä. Kirkkaaksi hangatut aseensa olivat hänen vieressään, ja hän oli niin syventynyt erään kirjan lukemiseen, että tuskin huomasi minun tuloani. Kysyttyäni mitä hän luki, vastasi hän: "Tämä on pieni psaltarini; tunsin tarvetta hakea Jumalan sanasta ja rukouksesta vahvistusta ajatellessani mikä meitä odottaa huomenna — vakava seikka on mennä avoimin silmin kuolemaan — ja myös ajatellessani äitiäni, jonka silmiä en mahdollisesti saa painaa umpeen, ja rakasta isänmaatani, jota kenties en saa nähdä."
"Olisi ollut viisaampaa", minä sanoin, "että olisit tullut ilostamaan mieltäsi meidän keralla, kuin täällä tupa-Jussina jököttää; siitä olisit saanut rohkeutta huomispäivän taisteluun kuin karkeloihin ikään; nyt ei ole otollinen aika saattaa mieltä alakuloiseksi synkkämielisillä tutkistelemuksilla ja rukouksilla." Olavinpoika ravisti päätänsä ja sanoi, että hän toivoi täyttävänsä velvollisuutensa, lausui minulle hyvää yötä ja paneutui nukkumaan.
Seuraavana aamuna istuimme ratsailla jo neljän lyönnillä ja asetuimme käskystä vahtiin erääsen metsikköön. Koko edellisen päivän ja koko yön oli ahkerasti puuhattu siltaa Lechjoen yli, ja yrityksen salaamiseksi vihollisilta oli kuningas antanut koota ja sytyttää tuleen joukon palavia aineita, joista tuprueli sakeita savupilviä. Valmiiksi raketut pukit olivat jo suistetut virtaan ja puolitiehen päällistetyt laahkoilla, kun tuuli yhtäkkiä hajotti savun ja paljasti ruotsalaisten vehkeet viholliselle, joka tällä välin oli tullut yhä likemmäksi.
Baijerilaiset alkoivat heti ammuskella siltaa hyvin suunnatulla ristitulella ja me näimme kuinka sotamiehet, jotka olivat lankkuja heittämässä, vihollisten luotien satuttamina joukottain suistuivat virtaan. Yhdellä haavaa avasi keisarin väki kiihkeän luotituiskun metsikköä kohti, jossa me seisoimme vahdissa, ja siitä alkoi pauke ja ryske, juurikuin olisi tuhansittain parrenkaatajia ollut toimessa. Luoti kaatoi väliin hevosen, väliin miehen tai kaatuva puu musersi ne alleen; hevoset alkoivat säikkyä, nousivat pystyyn ja vaivalla saimme vain ne hillityiksi, mutta meidän täytyi edelleenkin olla toimettomina, sillä kuningas oli määrännyt, että meidän tuli pitää metsikkö vallassamme siksi kuin silta saataisiin valmiiksi.
Virran rannalla muuttui tila yhä tukalammaksi. Tuskin oli sotamies astunut sillalle kuin luoti hänet jo kaasi, ja vaikka ei puuttunut enää kuin kolme laahkoa, jotta silta olisi ollut ajokunnossa, näytti melkein mahdottomalta saada niitä enää pannuiksi, sillä, sittekun kuusikymmentä miestä jo oli jäänyt paikalle, ei kukaan enää uskaltanut surmansilmään yrittää.
Muudan korpraali ajaa karahutti silloin luoksemme ja huusi: "Hänen majesteettinsa kuningas käskee kysyä, onko rakuunoiden joukossa ketään halukasta, joka vapaaehtoisesti ottaa sillan valmistaakseen. Se joka kestää loppuun saakka ja onnistuu hankkeessaan, saa kaksikymmentä riikintaaleria palkkioksi." Kaikki sanoivat palkkiota kyllä hyväksi, mutta sen, jota halutti niin suoraltaan surman suuhun hyökätä, täytyi olla luodin tapaamattoman.
" Ketäs haluttaa?" kysyi korpraali nauraen; "eipä näy halukkaita olevan ainoatakaan."
" Minä lähden ", vastasi Olavinpoika, "ja minä myös ", kajahutti samalla muudan suomalaisten joukosta. Olavinpoika, jonka paikka oli minun vierelläni, kiipesi ratsailta alas ja tahtoi jättää hevosensa minun haltuuni, mutta minä ajattelin: "Mihin sinä pystyt, siihen pystyn minäkin", hyppäsin maahan ja huusin: " Minä lähden kolmantena ".
Me riensimme alas rantaan aivan kuninkaan sivuitse, joka ystävällisesti nyökäytti meille päätään, sieppasimme kukin laahkon, juoksimme murhaavassa luotituiskussa sillan yli ja kiinnitimme lankut sijoilleen. Me palasimme heti kiireimmän kautta takaisin, mutta samassa jymähti uusi laukaus baijerilaisten kanuunoista, suomalainen kaatui paikalla kuoliaana maahan, Olavinpojalta ammuttiin päästä hattu — minä yksin säilyin vahingoittumattomana. Rykmenttimme törmäsi nyt täydellä miesjoukolla sillan yli, useat menettäen henkensä, korpraalimme ensimmäisten joukossa. Luoti sattui hänen hevosensa rintaan, eläinparka nousi kahden jalan pystyyn ja suistui yhdessä ratsastajan kanssa takaperin virtaan.
"Tottapa hän nyt tarpeeksi märkänä ja janottomana pääsee helvettiin", sanoi muudan rakuuna, jolla vanhastaan oli vihankaunaa korpraalia kohtaan, koska hän arveli itseään syrjäytetyn toisen tähden; Olavinpoika sen sijaan virkkoi: "Jumala olkoon hänen sieluparallensa armollinen!" Baijerilaisten etuvarustukset valloitettiin tuota pikaa ja pieni kaupunki antautui enempää varstarintaa yrittämättä ruotsalaisten käsiin. Seuraavana päivänä tarkasti kuningas joukkojaan; tultuansa rakuunoiden luo hän kysyi, montako heistä vielä oli elossa ja käski niitä kahta, jotka vapaaehtoisesti olivat sillan valmistamiseen ryhtyneet, astumaan esiin. Teimme niin. Kuningas puhutteli meitä ystävällisesti, kysyi minulta syntyperääni ja käski antaa minulle luvatut kaksikymmentä riikintaaleria. Sitte tuli Olavinpojan vuoro ja kuningas käski hänellekin maksaa luvatun palkkion. Mutta Olavinpoika kieltäytyi rahoja ottamasta, sanoen tehneensä vain velvollisuutensa rehellisenä soturina. Jos kuningas sen sijaan armossa näkisi hyväksi, pyysi hän, että hänelle aiotut rahat lähetettäisiin hänen kaatuneen toverinsa isälle. Tämä nimittäin oli vähävarainen mies ja seitsemän lapsen isä, joille hän hankki elatuksen yksinomaan kalastuksella. — "Pyyntösi täytetään, poikani", sanoi kuningas, silmäillen häntä hyvillä mielin. "Urhoollisen toverisi kunnialla ansaitsemat kaksikymmentä taaleria liitetään samalla mukaan. Sinä vasta oikea soturi näyt olevan. — Herra eversti", jatkoi hän, "antakaa tämän nuoren soturin astua kaatuneen korpraalin sijalle, jottei hänen vallan tyhjin käsin tarvitseisi täältä lähteä."
Olavinpojasta tuli niin muodoin korpraali, mutta minä ostin itselleni oivan nahkavaruksen, käyttäen siihen osan kahdestakymmenestä taaleristani, ja jäännösrahat kulutin toverieni kanssa juominkiin, ja lasien kilistessä he vakuuttivat valalla, että kuninkaan ennemmin olisi pitänyt nimittää minut korpraaliksi, sillä olinhan minä yhtä ansiollinen siihen, kuin tuo maan venyjä Olavinpoika, joka tuskin vielä oli korvantauksiltaan kuiva; mutta ruotsalainen kettu älysi miten kuningasta oli mieliteltävä. Minua tuollaiset puheet miellyttivät, mutta itsekseni ajattelin: "Viipyen erät paremmat, kauan ollen kaunihimmat." Toivoin näet kohoavani vielä ainakin korpraaliksi.
Olavinpoika pysyi minun suhteeni entisellään. Hän pyysi etten kantaisi nurjaa mieltä häntä kohtaan, jos onni olikin tällä kertaa häntä paremmin suosinut. "Min' en tehnyt enempää kuin sinäkään", hän sanoi; hän olikin kaikissa kohdin niin veljellinen ja ystävällinen minua kohtaan, etten voinut olla hänelle vihainen.
Kahdeksastoista luku.
Kirje. Jatkoa.
Ensi tappelussa saavuttamani maine sokaisi minut siihen määrään, että aloin toivoa mitä parahinta. Että minusta pian tulisi upseeri ja että ennen pitkää pääsisin Olavinpojasta hyvän matkan edelle, sitä en silmänräpäystäkään epäillyt. Kun tuon määrän perille olin päässyt aioin kirjoittaa teille, rakkaat vanhemmat, sekä todistaa syyttömyyteni niin hyvin teidän kuin kaupunginvoudin edessä ja näyttää, että teidän ei tarvinnut hävetä Valentininne tähden, vaan pikemmin teillä oli syytä iloon ja kehumiseen.
Öin päivin harkitsin miten saisin toivelmani täytäntöön. Olisin kernaasti uhrannut henkeni ja vereni, kunhan vain olisin siinä onnistunut, sillä sankarin kuolemaa pidin yhtä kunniakkaana kuin virassa ylenemistä tahi onnen saavuttamista. Mutta rukoilla että Jumala auttaisi minua voittamaan ja säilyttämään kunniani, — se ei lainkaan johtunut mieleeni, vaikka usein olin rauhaton, kun Olavinpojan puheesta ja käytöksestä ylimalkain tajusin, että hän hoiti tehtäväänsä hurskaalla mielellä, ja että se urhoollisuus, joka hänessä alituisesti ilmeni, johtui siitä, että hän uskoi kantavansa miekkaa Jumalan kunniaksi ja tahtoi sotamiesurallaan palvella Jumalaa. Minusta tuntui myöskin niinkuin Olavinpoika olisi ollut onnellisempi minua, esimerkiksi kun hän niin hyvällä omallatunnolla saattoi puhua vanhasta äidistään tai vastaanottaa häneltä kirjeitä; minä en kumminkaan nöyrtynyt enkä suinkaan tuskalla ja surulla ajatellut, että olin tottelematon, kadotettu poika, jolla ei ollut menestystä ja siunausta varrottavana. Ei — ylpeydessäni hankin itselleni kelpo rintavaruksen ja ylimalkain samallaiset tamineet kuin vihaisemmilla upseereilla oli, komistin loistoloimella ratsuni, kiillotin varukseni ja aseeni ja pyrin voittamaan kaikki toverini sotatemppujen sukkeluudessa. Korviani hyväili kun nämä kehuivat minua toiseksi pyhäksi Yrjö ritariksi ja vakuuttivat, että upseerin valtakirjaa ei enää kauan tarvinnut odottaa.
Lützenin tappelussa, jossa suuri kristitty sankari Kustaa Aadolf päästi viimeisen henkäyksensä, en ollut mukana. Lähinnä seuraavina aikoina ei ollutkaan kuin pienempiä kahakoita, mikä minua pahoin suututti, kunnes Ruotsin joukot viimein yhdistyivät taisteluun Nördlingenin verisessä teurastusleikissä.
Ennen tappelun alkua pidettiin kenraali Hornin käskystä aamurukous, jossa tilaisuudessa kuningasvainajan itsensä sepitsemä virsi: "Äl' pelkää, joukko piskuinen", laulettiin. Vaikka olinkin jumalaton ihminen johtui samassa mieleeni tämä raamatun sana: "Tämä kansa lähestyy minua suullansa ja kunnioittaa minua huulillansa, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta." Usein oli kuningas elämänsä loppuajoilla jo valittanut, että jumalanpelko, kunniantunto ja rehellisyys sotaväen keskuudessa olivat hälvenemään päin sittekun hänen oli pitänyt palkata niin paljon vierasta sotaväkeä — Nyrnbergin luona taisi hän koko sotajoukon nähden vuodattaa katkeria kyyneliäkin tuon asianhaaran tähden — mutta kuninkaan kuoltua oli tila yhä huonontunut, ja sen päiväisen tappelun onneton päätös oli kammottavana todistuksena sanasta: "Synti on kansan turmio."
Kun tappelun päätös oli melkein varma, kun surusanoma seurasi toistansa ja väkemme kaikilla tahoilla alkoi vetääntyä taakse päin, niin vihollinen hyökkäsi meidänkin, jälkijoukossa olevan rykmentin kimppuun. Vaikka kyllä arvasimme tappelun päättyvän meille onnettomasti, tehtiin yhtäkaikki urheata vastarintaa. Minä ja kahdeksan toveriani olimme sijoitetut metsikön taakse eräälle kukkulalle, mistä saattoi nähdä yli koko tappotantereen; Olavinpoika oli komentajana. Luotien hirvittävä suhina, aseitten ja varuksien kalske ja ryske, haavoitettujen ja kuolevien valitus, torvien ja vaskirumpujen räiyntä, rumpujen pärinä — tästä kaikesta muodostui kauhea kumina. Seisoimme liikkumattomina asemillamme, mielet kovasti jännityksissä.
Pian alettiin kulettaa haavoitettuja siihen verrattaisesti turvaisaan paikkaan, missä me oleskelimme; meidän hevosiamme juoksenteli ympäriinsä tyhjin satuloin; kuormavankkureita vieri ohitsemme, ja vähittäin ajettiin hajaantumaan pakotettu rykmentti yhä lähemmä ylänköämme.
Kun urhoolliset rakuunamme, joita vihollinen yhä kiihkeämmin ahdisti, olivat tulleet aivan lähelle meitä, näimme lipunkantajan kaatuvan, ja eräs keisarin sotureista — niitä oli näet hyvin monta riviemme keskellä — sivalsi hänen kädestänsä lipun, pitäen voitoniloisena sitä korkealla. Kun jotkut ruotsalaisista keräytyivät yhteen ja kovasti huutaen koettivat väkirynnäköllä anastaa häneltä lippua, niin hän käänsi äkkiä ratsunsa ympäri ja alkoi paeta lipun kera omien joukkojensa keskuuteen. Se hänelle onnistuikin, ja keisarillinen joukko kulki ihan meidän ylänkömme ohitse meitä näennäisesti huomaamatta.
Väristys viilsi läpi ruumiini: nyt oli hetki tullut, nyt saatoin tehdä urostyön, josta minulle oli tuleva kunniaa ja joka oli saattava kaikki minua ihmettelemään. Olavinpoika istui kankeana kuin kuva satulassaan, ja antoi tyynesti hevosensa pureskella kauroja kaulaan köytetystä pussista.
Niinkuin olin vartonut töytäsi joukko keisarin sotaväkeä päistikkaa ylänköämme kohti. Samalla hetkellä kun he tulivat suoraan eteemme, höllitin marhaimia — aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta kannusti Olavinpoikakin ratsuansa, ja ennenkun toverimme tiesivät asiasta mitään, olimme jo keskellä vihollisjoukkoa. Olavinpoika antoi lipunraastajalle semmoisen kolahuksen päähän, että mies horjahti, ja minä kurotin samassa käteni siepatakseni lipputangon, kun näin vihollisen kohottavan miekkaansa halkaistaksensa takaapäin Olavinpojalta pään. Tuokion aikaa — mutta ainoastaan tuokion — kiusasi minua halu jättää Olavinpoika oman onnensa nojaan saavuttaakseni itse tuon halutun palkkion, mutta salaman nopeudella muistin kaiken sen rakkauden, jota hän aina ja kaikissa kohdin oli minua kohtaan osottanut ja se sai minut antamaan hyökkääjälle surmaniskun. Kaksi muuta ratsumiestä alkoi nyt ahdistella minua: toinen laukasi pistoolinsa minua kohti, josta tunsin äkkinäistä kipua rinnassani, toinen pisti kuoliaaksi hevoseni, niin että se yhdessä minun kanssani vierähti maahan.
Ennenkuin pääsin irralle hevosestani ja taas pystyyn oli jo kaikki lopussa. Toverimme olivat hyökänneet vihollisten päälle ja ajaneet heidät pakoon. Olavinpoika seisoi yksin vieressäni, pyytäen tarmonsa perään kiskoa minua hevosen alta pois. Hänen kasvonsa olivat verissä ja maassa hänen vierellään oli lippu, jonka hän oli riistänyt viholliselta takaisin.
Tätä nähdessäni en voinut pidättää itkuani. Luullen minun surevan ratsuni häviötä, Olavinpoika lohdutteli minua sanoen: "Rauhoitu, veli. Minulla on paitsi tätä toinenkin hevonen, jonka annan sulle, kunhan tulemme takaisin rykmenttiimme. Vähät muusta — lippu on pelastettu, ja vaikka Jumala onkin vetänyt kätensä pois meiltä, sillä miehemme ovat joko kaatuneet tahi paossa, niin tahdomme häntä kuitenkin kiittää."
Olavinpoika löyhensi rintavarustani, ja silloin huomasimme, että luoti oli sattunut juuri sydämen kohdalle ja tunkeutunut nahkavarukseen asti. Töytäys oli synnyttänyt kivun, jota tunsin pistoolin lauetessa, mutta haavoittunut en ollut.
Olin lähenemässä epätoivon parrasta: hevoseni oli kuollut, toinen jalkani pudotessa pahasti rutistunut ja vihollinen odotettavissa minä hetkenä hyvänsä. Kehotin Olavinpoikaa pakenemaan, koska en pitänyt lukua elämästä, jossa kova onni minua niin itsepintaisesti seuraili. Sitä hän ei ottanut kuultaviinsakaan; irroitettuansa tangosta lipun, jonka hän kääri ympärilleen, hän nosti minut etupuolelleen ratsunsa selkään ja ajoi täyttä neliä pois vaaranpaikalta. Pääsimme onnellisesti vihollistemme kynsistä, vietimme yön erään talonpojan asunnossa, joka henkensä uhalla salasi meitä kuleksivilta keisarin joukoilta ja virkisti meitä runsaasti ruoalla sekä juomalla — pelkästä kiitollisuudesta Olavinpoikaa kohtaan, joka kerran oli karkottanut hänen talostaan joukon saaliinahnaita sotarosvoja. Seuraavana päivänä saavutimme armeijan, joka tappionsa jälkeen taas oli kerännyt vähät voimansa yhteen niin hyvin kuin oli ollut mahdollista. Eloonjääneet olivat sentään peräti alakuloiset ja heidän mielensä tykkänään lamassa. Kun yhdyimme heidän kanssaan ja eversti näki Olavinpojan, virkkoi hän: "Jumalan kiitos, että hengissä pelastuit ja että silmäni vielä kerran näkevät suoran ruotsalaisen soturin. Mutta poikani, lippumme on menetetty, lippumme, jonka hänen majesteettinsa kuningatar omakätisesti antoi meille Kalmarissa, kun astuimme laivoihin retketäksemme tähän turmiolliseen sotaan. Kuinka saatamme astua kuninkaallisen valtiattaremme eteen, kun täältä kerran palaamme? Voi että minun vielä tuli elämässäni kokea moista häpeää!"
"Olkaa hyvillä mielin, herra eversti", vastasi Olavinpoika, "ei ole asiat niin pahoin päin kuin luulette. Ja kuningattaremme on ommellut hyvän vaalilauseen lippuumme: 'Jumala kanssamme', ja Jumala on tosiaankin ollut minun ja toverini kanssa, joten onnistuimme saamaan takaisin menetetyn arvaamattoman kalleutemme." Näin sanoen kehitti hän lipun vyötäröiltään ja liehutti sitä korkealla päänsä päällä. Nähtyään rakkaan lippunsa eversti juoksi Olavinpojan tykö, tempasi lipun hänen kädestään, painoi sitä suudellen rintaansa vasten ja huudahti: "Vänrikki Eerikinpoika, joka sitä kantoi, on kuollut — en tiedä kuka olisi ansiokkaampi tästedes sitä kantamaan ja kuka uskollisemmin sitä puolustaisi kuin sinä Olavinpoika: Onnea vaan, herra vänrikki!"
Olavinpoika vastasi: "Minulla on täällä saksalainen toveri, joka on uskaltanut henkensä ja verensä yhtä paljon kuin minäkin lippua pelastaissamme." Eversti käski nyt kertoa tapauksen juurtajaksain ja kääntyi sitte minun puoleeni lausuen: "Sinä olet kunnon soturi, poikani, ja jos edelleenkin käyttäydyt yhtä miehevästi, et kauan ole seisova rintamassa alhaisena sotamiehenä, mutta tällä kertaa sotaonni on vähemmin suosinut sinua kuin Olavinpoikaa, ja asian täytyy nyt jäädä silleen kuin olen sanonut."
Yhdeksästoista luku.
Kirje. Jatkoa.
Tuskin olen alkanut Jo on halu haihtunut.
Vanha kansanlaulu.
Jumalalle ja koko maailmalle vihoissani antauduin nyt hillittömämmin kuin koskaan ennen koko olennollani hurjaan sotilaselämään. Kun minulla oli rahaa, vietin päivät noppapelissä ja yöt viinituopin ääressä muonakauppiaan luona, ja siksi yltäkylläisyyttä aina seurasi suuri puute. Välimmiten olin silmittömästi kyllästynyt koko sotaan, kun minulla kuitenkaan ei ollut onnea, välimmiten koetin kunnianhimoni kannustamana panna kaiken tarmoni liikkeelle, että viimein edes kunnialla ja kiitoksella palkittuna olisin saattanut näyttäytyä teille. Väliin jätin toverit röyhkeilevässä vallattomuudessa kauas jälkeeni, väliin jouduin niin synkkämieliseksi, että kartoin jok'ainoata ihmistä. Olavinpoika teki usein minulle ystävällisiä muistutuksia, mutta se oli kaikki tuuleen puhuttua, ja missä vain kävi päinsä, kartoin hänen seuraansa, vaikka sydämessäni tunsin vetämystä hänen puoleensa. Olin nimittäin tullut huomaamaan, että hän oli ainoa, jolla oli rehelliset tarkotukset minua kohtaan — toiset saattoivat tosin mielistellä ja kehuskella minua silmäini edessä, mutta takanapäin puhuivat he pahaa ja halveksivat minua ja olisivat kernaammin olleet valmiit minua kaatamaan kuin auttamaan.
Mutta taivaallinen ystävä, joka silminnähtävästi oli asettanut Olavinpojan rinnalleni parannussaarnaajaksi, ei heti päästänyt minua, vaan osotti kolmannen kerran erityisen nöyrryttävällä tavalla, että onnettomuus seuraa jumalattomia, joskin he luulevat jo tavottaneensa onnen käteensä. Niinä sotavuosina jolloin minäkin olin mukana, tulin samonneeksi melkein koko Saksanmaan ristin rastin, milloin minkin sotapäällikön johdolla. Nyt oli rykmenttimme Weimarin herttuan ylipäällikkyyden alla. Elokuun 9 p:nä 1638 oleskelimme Breisgaussa Wittenweyer-kylän seuduilla vastapäätä keisarin väkeä ja baijerilaisia, joita Juhana von Götz ja Saveliin herttua johtivat. Päivää ennen, joka oli sunnuntai, olimme Briesenheimin kylän lähettyvillä äkkiarvaamatta karanneet erään keisarin ratsuväenpatrullin niskaan, ottaneet vangiksi luutnantin ja kahdeksan hevosmiestä ja ajaneet jälellä olevia takaa ihan keisarin armeijan etuvartiolle saakka, josta urotyöstä herttua meitä kiitti.
Herttua määräsi että seuraavana aamuna varhain pidettäisiin jumalanpalvelus saarnan kanssa, joka eilispäivänä päällekarkauksen tähden oli jäänyt pitämättä. Jumalanpalveluksen päätyttyä saimme ainoastaan häthätää virkistää itsiämme ruoalla ja juomalla ja sitte täytyi taas nousta ratsaille. Sotahuutomme oli tälläkin kertaa: "Jumala kanssamme", tai kuten muukalainen sotaväki, joka ei osannut ruotsia eikä saksaa, sanoi: "Immanuel." Vihollisen sotahuuto oli: "Ferdinandus."
Jo tappelun alussa karkasi keisarin ja baijerilaisten paras väki, kyrassierit, oikean sivustamme kimppuun, jota kenraalimajuri Taupadel johti, ja ajoi sen takaisin. Peräännyimme aluksi vain askel askelelta, mutta sittemmin yhä nopeammin ja nopeammin mikäli keisarin väki uudisti rynnäkkönsä yhä suuremmalla kiivaudella; rykmentit joutuivat tappelun aikana hajalle ja lopulta pyrkivät kaikki saavuttamaan jälkijoukkoa mahdollisimman sukkelaan. Pakoa tehdessämme tulimme leveälle ja syvälle, jyrkkä- ja liederantaiselle joelle, joka siinä kohdin laskee Reinjokeen, ja jonka edellisen päivän ankara ukkossade oli nostanut korkealle yli äyräittensä. Virran yli johti kivisilta ja sillan tämän puolisessa päässä kohosi luja vanha torni, johon ruotsalaiset olivat sijoittaneet osaston ranskalaista jalkaväkeä. Nähtyänsä pakolaisten lähestyvän siltaa, ranskalaiset hyökkäsivät tornista ja olivat ensimmäisiä pakenemaan sillan yli toiselle puolen jokea. Oli selvää että jos vihollinen häiriintymättä olisi saanut anastaa valtaansa tornin ja kulkea sillan yli, niin se olisi voinut saattaa meidän väelle arvaamatonta vahinkoa ja estää eteenpäin kulkua, vaikka meidän olisi onnistunutkin jälkijoukossa kokoontua yhteen. Huomattuansa tornin olevan tyhjänä, kenraalimajuri Taupadel haukkui pahan päiväisesti kehnoja ranskalaisia, pidätti ratsuansa ja huusi pakeneville joukkokunnille: "Torni on miehitettävä ja puolustettava aina viimeiseen henkäykseen saakka; muussa tapauksessa en astu askeltakaan etemmäksi, vaan seison tässä paikoillani, maksakoon se minulle vaikka hengen."
Olavinpoika ja minä, — edellisellä oli monta veristä haavaa ja hänen voimansa olivat niin vähissä, että hän hädin tuskin kesti satulassa — satuimme olemaan kenraalia lähinnä.
"Sven Olavinpoika", huusi kenraalimajuri, "te olette uljas mies, ottakaa kaksikymmentä miestä mukaanne, hyökätkää torniin ja puolustakaa sitä Jumalan tähden kunnes väki uudelleen ehtii jälkijoukossa yhtyä, muuten Jumal'avita on kaikki hukassa!"
"Se on tapahtuva, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika. "Pian, toverit, kuka seuraa minua?" huusi hän yrittäen kiipeemään alas ratsailta. Mutta kun kenraalimajuri näki, että hän oli haavoittunut ja verenvuodon tähden tuskin pysyi pystyssä, niin hän huudahti: "Ei, ei, vänrikki, ei se käy laatuun, te olette liian heikko, toimittakaa itsenne täältä pois, muuten jää herttua yhtä hyvää soturia vaille."
Sekasorto ja tungos tuli yhä rajummaksi, keisarin armeijan sotahuuto: "Ferdinandus, Ferdinandus", kaikui yhä lähempää, ja kenraalimajuri huusi: "Jollei täällä ole upseeria, joka ottaa tornia puolustaakseen, teen sen itse!"
"Teidän luvallanne, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika, "se ei käy päinsä. Jollei upseeriakaan olisi, esittäisin ystävääni tässä, Valentinus Gastia, ja minä takaan kunniasanallani, ettei koko sotajoukossa löydy miestä, joka paremmin tekisi tehtävänsä, jos kohta hän ei olekaan muuta kuin alhainen sotamies."
"Haa, sinäkö siinä, rakuuna?" sanoi kenraalimajuri, "näin sinun eilen urhoollisesti tappelevan, kun karkasimme ratsuväkipatrullin niskaan. Tottakai sinun tekee mieli upseeriksi? Katsos tuota tornia! Puolusta sitä puolen tuntia vain, että väki ennättää kokoontua, ja sinä olet kunniani kautta huomenna oleva vänrikki. Kolmekymmentä taaleria kullekin sotamiehelle, joka seuraa mukana! Totelkaa tuota miestä niinkuin minua itseäni!"
Kaksikymmentä miestä meikäläisten joukosta oli hetikohta valmiina seuraamaan kehotusta; kiipesimme sukkelasti alas ratsailta, juoksimme tornin sisään ja suljimme portin, riensimme sitten portaita ylös, viskasimme hatut päästämme ja työnsimme muskettimme ulos ampumarei'istä, valmiina heti laukaisemaan. Näin meidän väkemme kiiruhtavan pois ja Olavinpojan vielä kerran viittaavan kädellänsä minulle jäähyväisiksi.
Tunsin voimani tuhatkertaisesti vahventuneen ja olin vähältä kajahuttaa riemuhuudon, kuullessani keisarin joukkojen lähestyvän torvensoitolla. Nythän se hetki oli tullut, jota kaikki pyrintöni olivat tähdänneet, otollinen hetki maineen ja kunnian saavuttamiselle, ja minä huusin: "Jumala kanssamme, toverit, nyt on ratkaisu käsissä! Kunnia ja elämä tahi rehellinen kuolo!" "Kunnia ja elämä tahi rehellinen kuolo!" huusivat kaikki yhdestä suusta, sillä he näkivät ilmeisesti, että pako ei tässä voinut tulla kysymykseenkään.
Samassa tuokiossa ryntäsi keisarin väki esiin. Nähtyänsä portin olevan lukossa, tornin miehitettynä ja uhkaavien musketinkitojen ammottavan ampuma-aukoista, huusi ratsumestari: "Kuulkaas sen veijarit! Armo ja kunniallinen lähtö on teille tarjona, jos heti ryömitte esiin loukostanne ja aukaisette portin. Mutta se tehkää pian, muuten tulette, jokainen maistamaan säilänterää." — "Ja me", huusin minä, "tarjoomme teille ruutia, luotia ja miekan tutkaimia! Toverit, antakaa tulta!" — Kaksikymmentä muskettia laukesi yhdellä haavaa ja ratsumestari sekä joitakuita etummaisista suistui kuolleena maahan. Mutta siinä tuokiossa irrottivat muutamat lähinnä olevista kirveensä satulan sakarasta ja hyökkäsivät sillalle porttia särkemään. Meidän täytyi rientää alas estämään heitä siitä, mutta päästyämme paraiksi portaiden aliseen päähän, kaatua rojahtivat molemmat portinpuolikkaat valtavalla ryskeellä meitä kohden. Laskimme vielä yhden laukaiseman pyssyistämme, mutta sitte muuttui tappelu jo käsikärhämäksi: mies taisteli miestä vastaan ensin miekoilla ja musketin perillä ja sitten kun viholliset entistä kiihkeämmin rynnäköivät, emmekä me mielineet peräytyä, — tikareilla, nyrkeillä ja hampailla. Itsekukin kävi vihollisensa miehustaan kiinni ja jollei onnistunut saamaan tätä hengiltä, koetti ainakin nostaa taistelukumppaninsa ylös ilmaan ja syöstä jokeen; väliin sattuivat molemmat vierähtämään veteen ja menivät pohjaan. Tappelun jälkeisenä päivänä löydettiin useita, jotka vielä kuollessaankin pitivät lujasti kiinni toinen toisistaan.
Tappelun kuumimmillaan ollessa nousi taas hirvittävä rajuilma — taivas oli mustanaan pilvistä, vasamia sinkoili ristittäin ja ukkosen jyrinä oli niin kovaa, että maa vapisi. Mutta mitä hurjemmin luonnonvoimat raivosivat, sitä kiivaammaksi yltyi taistelunhalu minussa — hakkailin ja pistin huikeasti ympärilleni äkkäämättä, että tovereistani enemmät kuin puolet olivat jo kaatuneet.
Hurjaa ottelua oli kestänyt jo melkoisen aikaa, mutta ei yksikään joukostamme vielä ollut peräytynyt edes tuumankaan vertaa; silloin kaatui korpraali viereltäni kuolettavasti haavoitettuna jalkojeni juureen. Yrittäessäni auttaa häntä seisaalle, sanoi hän: "Kirjuri, te saatte kyllä vänrikin valtakirjanne paratiisissa; ottakaa minut sitte korpraaliksenne — minä menen jo ennakolta tilaamaan teille kortteeria." Näin sanoen viittasi hän kädellään kroaattilaisjoukkoon, joka hiljakseen oli hiipinyt yli tulvivan joen karatakseen meidän selkäämme. "Sitä saatat yhtä hyvin tilata helvetissä", huusin jumalattomalla röyhkeydellä ja iskin samassa keisarin sotamiestä miekallani kypäriin, niin että miekka sinkosi kädestäni tuhansina sirpaleina. Kuulin kuolevan korpraalin rukoilevan:
"Mua uskoon vahvaan auta, O Jeesus Herrani, Sun kovan kuolos kautta Sä korjaa sieluni! Mä turvaan sananasi, Kun tulee lähtöni; Vie sielun' huostahasi Taivaasen iloosi! Amen."
Muudan keisarin soturi oli sillä välin astunut jalallaan hänen ryntäilleen, antaaksensa hänelle armoniskun, mutta kuultuansa hänen rukoilevan, hillitsi hän itseänsä siksi, kuin kuoleva oli sanonut "amen", mutta samassa tuokiossa lävisti hän miekallaan korpraalin sydämen.
Nyt olivat kroaatit ehtineet luoksemme, ja he tekivät leikistä pikaisen lopun. Emme uskaltaneet kääntyä heitä vastaan, meillä kun oli täysi tekeminen vihollisistamme edessämmekin, — ja he ampuivat meistä yhden toisensa perään kuoliaaksi, kunnes minä yksin olin jälellä. Muskettini kun oli rikottu ja miekkani palasina, käännyin ympäri ja hyökkäsin torniin, jonka seinällä olin nähnyt pertuskan riippumassa, puolustautuakseni tällä aseella toverieni lailla viimeiseen verenpisaraan. Keisarin väki seurasi kintereilläni ja muudan heistä huusi: "Jokos nyt tahdot antautua, mies?" — Ääni tuntui minusta tutulta — katsahdin taakseni ja näin edessäni konnan, joka nimitti itseänsä kapteeni Paradeiseriksi.
"Jumalan kiitos, että olen saanut elää tähän päivään asti — jommankumman meistä täytyy nyt kuolla", huusin temmaten pertuskan seinältä, mutta ennen kun pääsin veriviholliseni luo, oli joku toinen saanut kolautetuksi minua pyssynperällä päähän, niin että horjahdin ja kaaduin. Tuokiossa hyökkäsi Paradeiser toverinensa päälleni ja he ryöstivät minut putipuhtaaksi. Lopuksi raastoivat he vaatteet päältäni ettei jäänyt muuta kuin paita, nostivat ylös ja heittivät minut rintasuojan yli veteen, luullen minua kaiketi kuolleeksi.
Kylmässä vedessä toinnuin jälleen tajuntaan, mutta peläten keisarin sotaväkeä, joka vielä piti tornia vallassaan, en uskaltanut nousta vedestä, vaan tartuin virran yli riippuvaan pajunoksaan, niin että aika ajoin saatoin nostaa päätäni vedestä hengittääkseni ilmaa. Toivoin että viholliset, saatuaan sillan haltuunsa, lähtisivät eteenpäin, mutta sitä he eivät tehneet, vaan näyttivät seisovan neuvottomina ja silmäilevän yksivakain, tutkistelevin katsein joen vasemmalla puolen olevaa tasankoa. En käsittänyt syytä tähän heidän kummalliseen menettelyynsä, mutta pian sainkin selityksen: ruotsalaisten sotahuuto: "Jumala kanssamme! Immanuel!" kuului nyt selkeästi ja yhä kovemmin ja kovemmin siltä puolen virtaa.
Sillä välin näet kun oikean sivustamme jo heti alussa oli täytynyt peräytyä, olivat eversti Rosa ja Nassaun kreivi torjuneet keisarin väen oikean sivustan tekemän rynnäkön. Herttua Bernhard, joka komensi keskustaa, oli johtanut luokseen oikean sivustamme, joka jälkijoukossa oli päässyt kokoontumaan ja järjestymään, ja voitokkaasti ajanut vihollisen vaalipaikalta. Keisarin sotaväki lähti samassa aukiolle päin, missä tappelu jälleen oli leimahtanut, mutta jätti melkoisen joukon tornin puolustukseksi, jonka tähden en vielä uskaltanut nousta vedestä.
Kun ruotsalaiset vihdoin olivat voittaneet ja heidän virrenveisuunsa — he veisasivat virttä 152: Jumala ompi linnamme — kajahti sillan korvalla hääriväin vihollisten korviin, alkoivat kroaatit tehdä lähtöä. Minä sain siitä uutta rohkeutta ja toivoin ennen pitkää pelastuvani tukalasta asemastani; — oli jo ilta, ja uupunut kun olin, jaksoin hädin tuskin vaan pidellä kiinni oksasta. Pahaksi onneksi sattuivat muutamat lähtöä tekevistä kroaateista huomaamaan minut ja vetivät oitis maalle. Piestyänsä minut vähiin henkiin aikoi muudan heistä lävistää miekallaan rintani, jota terä jo kosketteli, mutta toinen joukosta huusi: "Seis! hän on upseeri, minä näin hänen johtavan taistelua tänään tornissa; saakoon hän armon, hänen vapaaksipääsöstään voi kiristää aimo lunnaat." He sitoivat minut niin märkänä ja alastomana kuin olin hevosen selkään ja kuljettivat, täyttä laukkaa ajaen, minut mukanaan.
Kahdeskymmenes luku.
Kirje. Jatkoa.
Pian oi, pian oi, Mainen loisto haihtua voi! Ruusun väri, purppuran, Puna posken hehkuvan — Kuihtua ne kohta voi. Pian oi!
Kansanlaulu.
Ratsastimme kaiken yötä pysähtymättä. Rajuilman jälkeen muuttui ilma kolkoksi, joka tuntui minusta äärettömän kiusalliselta, oltuani suurimman osan päivää vedessä ja kun ruumiini verhona ei ollut muuta kuin märkä paita. Väliin oli minun niin vilu että hampaat kalisivat, väliin tuntui niinkuin tuli olisi palanut suonissani, enkä muuta luullut kuin että viimeinen hetkeni oli tullut.
Sama kroaattilainen, joka äskenkin oli pelastanut henkeni, armahti minua vihdoin, tarjoten tilkan vettä sillä sammuttaakseni polttavaa janoani. Niin ikään hän lupasi hankkia joitakuita ryöstetyitä vaatekappaleitani takaisin. Hän ratsasti toveriensa luo, jotka olivat jonkun matkaa jälellä päin, mutta palasi kohta tyhjin toimin takaisin. Ainoa minkä hän tullessansa toi, oli paperiin kääritty luoti, sekä terveiset vaatteeni anastajalta, luultavasti Paradeiserilta, että "hän oli sen löytänyt kapineitteni joukosta ja että minun olisi viisainta ajaa se pääni lävitse, niin kerrassaan olisin vapaa kaikista kärsimyksistä." — Se oli sama luoti, jonka Olavinpoika Nördlingenin tappelun jälkeen löysi haarniskastani, ja jota senvuoksi säilytin muistona. Huolimatta siitä että olin sairas ja että alinomaa kärsin kuumetta, kulettivat he minua mukanansa Breisachiin yhdessä muutamien muittenkin meidän miesten kanssa, joita olivat tappelussa vanginneet.
Rakkaat vanhemmat! Sitä tuskaa ja hätää, jota täällä kärsin, ei voi sanoin kuvata. Ajattelin silloin usein Jerusalemin hävityshistoriaa, jota kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuuden päivästä joka vuosi luettiin Sommerhausenin kirkossa. Kaikkia julmuuksia, joita samaisen kertomuksen mukaan tapahtui Jerusalemissa, harjoitettiin Breisachissakin, ja minä olin itse osallisena kaikkein pahimmassa. — Olihan Vapahtajani jo vuosikausia minullekin huutanut: "Jos sinäkin tietäisit, vieläpä tänä sinun päivänäsi, mitä sinun rauhaasi sopii, niin sinä toisin ajattelisit", — mutta se oli kätkettynä silmieni edestä vielä nytkin, kunnes en enää saanut itseltäni salatuksi, että hänen tuomionsa minun suhteeni alkoivat käydä toteen.
Tullessamme oli muonavarasto jo linnassa huvennut varsin vähiin sen johdosta, että ruotsalaiset pitemmän aikaa olivat ehkäisseet tuonnin linnaan kokonaan. Meidät vangit — lukumme nousi viiteenkymmeneen hyvinkin — vietiin vankitorniin, missä minut ja kaksitoista onnettomuustoveriani viskattiin kosteaan kellariin, joka oli varustettu ainoastaan pienen pienellä ilmarei'ällä. Muutenkin oli se niin pimeä, ettei toinen toistaan nähnyt, ja täällä me istuimme yöt päivät märkinä ja viluissamme. Vuoteenamme oli puoleksi mädänneitä olkia ja ruokanamme vähäpätöinen annos leipää, mutta senkin minulta anastivat toverit kun olin liian sairas ja heikko pitämään puoltani. Näin en kuuteen päivään tullut maistaneeksi leivän muruakaan. Tämä ei suuresti huolettanut minua ensi päivinä, koska olin varma kuolemastani, mutta kun sitte taas vähitellen aloin päästä voimiini, rupesi minua kauhea näläntuska vaivaamaan — mutta kurjuutemme mitta ei ollut vielä kukkurallaan.
Bernhard herttua, jolle eräs karkuri oli tuonut tiedon väestön keskuudessa vallitsevasta nälänhädästä, rupesi nyt kaikin voiminsa linnaa piirittämään. Ennen pitkää emme saaneet muuta syödäksemme kuin vähäisen hevosen tai koiran lihaa, ja yhtäkaikki arveli vanginvartija, "että se oli meille liiankin hyvää, kun hänen majesteettinsa keisarin sotamiehilläkään ei ollut muuta syötävää." Joulukuusta alkaen — piiritystä kesti vielä silloinkin — emme saaneet sitäkään; vanginvartija jäi tykkänään tulematta, ja luultiin että aikomus oli tappaa meidät nälällä, jonkatähden muutamat vankikumppaneistani alkoivat hirveästi elämöidä, ulista ja hakata ovea. Vihdoin tuli toki vanginvartijakin. Hän sanoi poteneensa muutamia päiviä, mutta ettei hän nytkään voinut meille ruokaa antaa, kun ruokaa ei ollut koko linnassa. Linnanpäällikön oli itsensä täytynyt maksaa strassburgilaisen penningin kuivatusta omenanpalasta; kaikki hevoset, koirat ja kissat olivat teurastetut, sotamiehet käyttivät ravintonaan häränvuotia ja lampaannahkoja, vieläpä he maasta kaivoivat ja söivät suuhunsa jo monta päivää haudassa maanneita ruumiita. Sittenkään linnanpäällikkö ei tahtonut jättää linnaa vihollisen valtaan. Meidän oli siis itsemme pidettävä huoli henkemme ylläpidosta.
Kun vanginvartija oli meille tämän sanoman ilmoittanut, seurasi sitä ensinnä yleinen itku ja nyyhkinä, mutta pianpa näytti niinkuin kaikki olisivat tulleet hulluiksi. Jotkut, jotka vielä muistivat lapsuutensa ajoilta rukouksen, alkoivat sitä ääneensä lukea, mutta keskellä rukousta antoivat he mitä jumalattomimpain kirojen ja herjausten vapaasti ja viljalti suustansa tursuta, toiset nauroivat kuin houkkiot, toiset ryntäsivät kuin villieläimet toistensa niskaan ja kuristivat kurkusta toisiansa kuoliaiksi; keskellä kaikkea tätä makasivat muutamat henkihievereissään, mutta kuinka hautaamattomien ruumiiden kanssa meneteltiin, sitä en tahdo kertoa, sillä te ette sitä kuitenkaan uskoisi.[1] Olin vihoissani Jumalalle, joka oli syössyt minut tähän katalaan viheliäisyyteen, enkä toivonut mitään niin hartaasti kuin saada hetikohta kuolla. Kun päivä päivältä tulin yhä heikommaksi, aloin toivoa että toivomukseni ennen pitkää oli täyttyvä, mutta Jumala suuressa laupeudessaan ei sallinut minun sillä mielellä eritä täältä, vaan antoi minulle vielä parannusaikaa.
[1] Ettei Valentinimme liioittele, näemme erään sen aikuisen henkilön kuvauksesta:
"Mitä julmaan kurjuuteen ja äärettömään nälänhätään tulee, jota kelpo breisachilaisten tuolla neljä kuukautta kestäneellä piirityksen, mutta eritoten viimeisten kahdeksan viikon ajalla täytyi kärsiä, sitä voi tuskin kynällä kertoa, sitä vähemmin uskoa. Sanotun kaupungin piiritys on todellakin yhtä merkittävä ja muistamista ansaitseva, kuin mikä vanhanajan historiassa esiintyvä tapaus tahansa. Oi, Breisach, mitäpä kertoisi sinusta, jonka oli pakko vihollistesi sitkeän ja ankaran piirityksen kestäessä turvautua semmoiseenkin, mikä meissä nyt herättää inhoa.
"Eikö sinun pitänyt sydämen tuskalla kokea että yhtenä päivänä kahdeksan lastasi katosi, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan nälistyneiden ihmisten hampaat raatelivat rikki? Eikö sinun verisin kyynelin täytynyt katsella, miten kuolleitten ruumiita, jotka olivat jo monta päivää maanneet haudassa, kaivettiin ylös, kuinka sisälmykset raastettiin niiden rinnasta ja syötiin?
"Saatatko säälimättä ajatella vankiholveihin sulettuja sotamiesraukkoja, jotka näläntuskien pakoittamina sormillaan kaappivat seinistä vahingollista kalkkia nälkänsä sammutteeksi. Tai etkö kammottavalla vavistuksella saanut nähdä, mitenkä nälkää kärsivät sotamiehet ruoaksensa paloittelivat nälkään kuolleiden tovereidensa ruumiita?
"Eikö sinua kauhistuta, kun omat soturisi leipää luvaten houkuttelevat köyhän lapsen kortteeriinsa ja siellä teurastavat ja syövät hänet?
"Eikö sinun sydäntäsi särkenyt nähdessäsi, että aamusella kymmenkunta ruumista ja väliin enemmänkin makasi aukialla kadulla?
"Eikö sinun tee mielesi itkeä ja repiä hiuksiasi, kun ajattelet entistä hyvinvointiasi ja nyt katkerin mielin huomaat, että kappa riisiä maksaa 132 floriinia, kananmuna 1 fl., naula hevosen suolia 28 kreuzeriä, koiran takareidet 7 fl., rotta 1 fl.? Että kolmatta tuhatta kalliilla hinnalla ostettua hevosen, härän, lehmän, vasikan ja lampaan nahkaa, sekä kaikki koirat ja kissat syötiin loppuun?
"Mutta eihän mun auta tästä laajemmin puhua ja repiä auki haavasi, kun onnettomuutesi kuulu maine luultavasti jo on kerinnyt levitä ympäri koko maailman ja kaikkien kansojen kuuluviin, joista muutamat ovat sinua pilkanneet, toiset surreet ja säälineet."
Ajan kuvauksena saakoon tässä myös sijansa muudan Breisachin valloituksen jälkeen sepitetty Distichon Chronologicum. Se oli näin kuuluva: Heroi invicto Bernhardo de Weymar, Germano Achilli, de expugnato Brisaco Carmen Chronologicum:
"Invivto fortis Cecidit Briseis Achilli Iungitur & tanto Digna puella viro."
Suomeksi: Kronolooginen kaksoissäe. Voittamattomalle sankarille Bernhard Weimarilaiselle, saksalaiselle Akilleelle, Breisachin valloituksen johdosta kronolooginen runo:
"Uljas Briseis joutui voittamattoman Akilleen omaksi ja niin. suuren miehen ansaitseva neito yhdistetään häneen."
Viikkokautta ehkä ennen joulua tuli vanginvartija taas, aukasi oven ja huusi meille alhaalla oleville — luoksemme oli hänen mahdoton tulla mätänevistä ruumiista leviävän sietämättömän löyhkän vuoksi — että ne vangit, jotka vielä olivat elossa, tulisivat pois vankitornista. Linnanpäällikkö oli vihdoin taipunut määrätyillä ehdoilla jättämään linnan herttuan haltuun. Meitä oli vielä kuusi miestä elossa; suurin vaivoin pääsimme seisoalle ja kiipesimme horjuellen portaita ylös. Tultuamme ulos vankiholvista meidät vietiin linnanpihaan, missä väestölle jaeskeltiin leipää. Herttua oli näet heti linnan antauduttua toimittanut sinne ruokavaroja. Saimme nyt omin silmin nähdä, että vanginvartijan puhe sotamiesten hädästä ei ollut liioiteltua, sillä nämä näyttivät pikemmin aaveilta kuin ihmisiltä. He horjuelivat puoleen ja toiseen, ja moni, joka liian ahnaasti oli ahminut leipäosuutensa, kaatuikin maahan — muutamia nytkähdyksiä vain — niin oli kaikki lopussa. Kun meillekin oli annettu palanen leipää kullekin, lähdettiin linnasta. Tehdyn sopimuksen mukaan oli linnanväen lähdettävä liehuvilla lipuilla ja soiton helinällä linnasta, mutta Jumala paratkoon kuinka surkealta tuo lähtö näytti: miehistö kesti töin tuskin pystyssä, ja linnanpäällikköä, vapaaherra von Reinachia talutti kaksi ruotsalaista upseeria. Puolustusväestä sallittiin niiden, joita halutti, antautua Ruotsin sotapalvelukseen. Meidät vangit oli määrä lähettää takaisin omaan rykmenttiimme.
Nähtyänsä meidät ja kuultuansa, että kolmekymmentä onnettomuustoveriamme oli kuollut nälkään vankeudessa, suuttui herttua silmittömästi ja astui von Reinachia vastaan, puhutellen häntä seuraavin sanoin: "Sopimuksen mukaan saatte hätyyttämättä kulkea armeijani läpi, mutta sitte annan teidän ja kaikkien sotamiestenne maistaa miekkaa siksi, että olette vankiparkojanne kohdelleet näin tyrannillisesti ja epäkristillisesti."
Linnanpäällikkö lankesi herttuan eteen polvilleen pyytäen armoa ja sanoi, ettei hän ollut vankeja kohdellut pahemmin kuin omia sotamiehiään. Wollmar herrakin, Breisachin kansleri, joka linnaan tullessamme oli sanonut meitä "ruotsin roistoiksi", heittäytyi kolmasti herttuan eteen polvilleen, anoen armoa. Viimein rupesivat muutamat ruotsalaisten ylemmistä upseereista armoa anovien puolelle, jolloinka herttua vasta, joskin vastahakoisesti, taipui seuraamaan välipuheessa mainittuja ehtoja.
Sittenkun varustusväki, lukuunottamatta niitä harvoja, jotka rupesivat Ruotsin sotapalvelukseen, oli saatettu aluksiin, jotka kuljettivat heidät Reinjokea alaspäin, lähdin minäkin hitain askelin kulkea hitustamaan pienelle kylälle päin, johon meidän rykmenttiänne sanottiin olevan sijoitetun. Siellä toivoin ennen pitkää taas kostuvani ja voimistuvani ja sitte oli aikomukseni muistuttaa kenraalimajuri Taupadelia minulle tekemästään lupauksesta. Niin viheliäinen kuin tilani muuten olikin, tuntui minusta hupaiselta ajatella toverieni riemua, jota ilmestymiseni heidän keskuuteensa oli herättävä, he kun eittämättä olivat luulleet minua jo aikoja sitte kuolleeksi, enkä suonut itselleni lepoa, ennen kuin olin ehtinyt määräni perille, kylään. Kohta näinkin joukon rakuunoita ja niiden joukossa muutamia, joita ennen pidin hyvinä ystävinä ja tovereina. Menin lähelle ja ojensin heille kättä tervehdykseksi, mutta he eivät tunteneet minua. Eikä ihmettäkään, sillä minä olin näöltäni kuin luuranko, ja tukkani ja partani, joilla koko pitkänä vankeusaikana ei ollut minkäänmoista tekemistä ollut saksien tai partaveitsen kanssa, roikkuivat hurjassa epäjärjestyksessä ympärilläni; vaatteiden verosta olin verhottu huononpäiväisiin riekaleihin. Toverit kavahtivat paikoiltansa heidän joukkoonsa tultuani ja kysyivät tuimasti, kuka olen ja mitä on asiaa. Mainitsin nimeni, mutta silloinkos he vasta kohti kurkkua nauramaan ja huusivat: "Mitä, tämäkö olisi kirjuri, toinen pyhä Yrjöritari, joka aina oli sukkelata miestä mielestään ja joka Wittenweyertornin puolustuksessa tuli upseeriksi. Mitäs tänne tulit ja millaisessa asussakin?"
Vastasin olleeni vankina Breisachissa ja kärsineeni sanomattomasti sekä pyysin heiltä vähän vaatetus- ja raha-apua. Siitä yltyivät he yhä äänekkäämmin nauramaan ja huusivat: "Mene sinä lasarettiin; ei sinusta enää näy hevosmieheksi olevan. Luultenkin on sinulla enemmän syöpäläisiä kuin tukaatteja, mutta emme me siltä voi sinua auttaa, sillä jälkimäiset ovat lakkareissamme käyneet harvinaisiksi, kun meidän on ollut pakko kytryttää tämän rotanpesän liepeillä."
Hyvin tajusin että he pitivät minua kuolonlapsena, koska muuten eivät olisi uskaltaneet minua sillä tavoin pilkata. Puhumatta heille sen enempää, käännyin heihin selin ja lähdin sairaalaa kohden astumaan, ja korviini kajahti vielä toinen naurunpuuska toisensa perään. Harmista täyttyivät silmäni kyynelillä, sillä monelle heistä olin onnenpäivinäni ojentanut auttavan käden; silloin maksoi kääntyä puoleeni ja minulle sanottiin aina "veli hyvä", ja nyt he tuota veljen hyvyyttään osottivat minua pilkkaamalla ja häpäisemällä.
Sairaalaan, joksi talonpoikaistupa oli varustettu, ei minua heti otettu vastaan, sillä minussa kuhisi syöpäläisiä, vaan neuvottiin minua erääseen sikoläättiin siksi aikaa kuin joku joutaisi minua pesemään ja hankkimaan minulle puhtaat vaatteet. Väännäittyäni sikoläättiin, taverruin voimatonna alas olille ja lämmin verivirta alkoi pulputa suustani. Johtuiko se heikkoihin voimiini nähden liian rasittavasta jalkamatkasta, vai oliko se seurauksena vankilassa kärsimistäni vaivoista, en voi päättää. Vaikeroin ja voihkin ja yritin huutaa, mutta kukaan ei kuullut tai välittänyt kuulla sitä. Verenvuodosta aloin mennä tajuttomaksi, enkä muuta enää käsittänyt, kuin että tämä oli viimeinen hetkeni.
Korvissani humisevan kohinan läpi kuulin yhtäkkiä tutunomaisen äänen kovaan karjaisevan: "Tännekö te, tolvanat, hänet panitte?" Läätinovi lennähti auki, minä raotin silmiäni nähdäkseni kuka sinne tuli — Olavinpoika. Nähtyänsä minun makaavan verissäni, hän laskeutui polvilleen viereeni, antoi minun suuta ja itki kuin lapsi. "Veli, veli", virkkoi hän, "toivoin aina tapaavani sinut elossa, kun emme missään löytäneet sinusta jälkiä, mutta ihan sydänjänteitäni viiltele nähdessäni sinut tämmöisenä!"
Tartuin häntä käteen ja virkoin: "Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika! Nyt kuolen mielelläni kun näin, että on edes yksi ystävä minulla jäljellä." Mutta hän vastasi: "Älköön Jumala, jolle mikään ei ole. mahdotonta, salliko niin tapahtuvan; hänen kätensä on voimallinen pysyttämään sinua hengissä." Ja samalla hän kertoi, ettei hän tässä maailmassa luullut minun olevan vankien joukossa Breisachissa, mutta sitten oli hän eräässä suurenmoisessa juhlassa, jonka herttua oli toimeenpannut hovissaan linnan valloituksen juhlallista viettämistä varten ja johon juhlaan hänkin oli saanut kutsun, sattumoiltaan tullut silmäilleeksi vankien luetteloa ja nähnyt joukossa minunkin nimeni. Hän riensi hetikohta etsimään minua mistä suinkin luuli löytävänsä, ja sai lopulta tietää minun lähteneen sairaalaan.
Pyysin nyt häntä pitämään huolta siitä, että minut pestäisiin ja otettaisiin sairaalaan, jossa sanoin halusta tahtovani kuolla. Mutta Olavinpoika vastasi: "Mitä puhetta sinulta kuulen, veljeni? Mikä on minun, se on sinunkin, ja missä minä olen, siellä tulee sinunkin olla." Sitte riensi hän kutsumaan sairaalan johtajaa ja käski hänen heti toimittaa minut asuntoonsa ja lähettämään luokseni välskärin.
Niin tehtiinkin. Tultuamme perille, riisui Olavinpoika yltäni vaatteet, pesi minut omin käsin, puki puhtaan paidan päälleni ja pani minut omaan vuoteesensa. Kun välskäri sitten oli käynyt ja antanut minulle lääkkeitä, käski Olavinpoika levittää kuvon olkia vuoteeni viereen. Ei hän kuitenkaan pannut maata, vaan istui kaiken yötä uskollisesti vieressäni, ojensi joka tunnin päästä lääkettä, piteli hellästi kättäni ja puhui minulle ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Eikä hän tehnyt sitä ainoastaan yhtenä yönä: kuuteen vuorokauteen ei hän poistunut vuoteeni viereltä ei yöllä eikä päivällä, muutoin kuin virkansa vaatiessa. Tämä huolellinen hoito näyttikin vaikuttavan tilassani jonkunlaista parannusta.
Niin kyllä, rakkaat vanhemmat, se mies, jonka olin nähnyt käyttävän miekkaansa minkin Giideonin lailla, joka tappelussa töytäsi eteenpäin niinkuin saaliin niskaan hyökkäävä nuori jalopeura, hän oli minua kohtaan laupias samarialainen, hän hoiti minua hellyydellä toisten kääntyessä inhoten minusta pois, hän vaali minua yhtä hempeällä kädellä kuin konsanaan äiti lastansa. Minusta oli ollut tähän saakka käsittämätöntä, että tosikristitty saattoi samalla olla rohkea kuin nuori jalopeura ja lauhkea kuin lammas, mutta nyt sen sain kokea. Oi, Vapahtajani, sinä joka kerran olet sanova hurskaille: "Minä isosin ja te ruokitte minun; minä janosin ja te juotitte minun; minä olin outo ja te huoneesen otitte minun; alasti ja te vaatetitte minun; sairas ja te opitte minua", älä unhota, mitä palvelijasi Olavinpoika on minulle, kurjalle ihmiselle tehnyt, ja anna hänen suurena päivänäsi, suloisesti koristettuna vanhurskauden kruunulla, seisoa oikealla puolellasi.
Niinkuin äsken mainitsin, tuntui tilani Olavinpojan hoidossa käyvän jonkunverran paremmaksi, ja toivoin ennen pitkää perinpohjin taudista kostuvani ja voivani taas astua palvelukseen. Olavinpojalta olin kuullut kenraalimajuri Taupadelin joutuneen Wittenweyerin tappelussa vangiksi, mutta että oli monta, jotka kuulivat kenraalimajurin luvanneen vänrikin valtakirjan minulle. Olavinpoika oli itse eversti Gordonin suosiossa ja eversti oli luvannut viivykkeittä antaa minulle sen palkkion, jonka hyvin olin ansainnut, mutta kuume, jonka Wittenweyerin taistelun jälkeisenä yönä olin saanut, ei ottanut vaan hellittääkseen.
Eräänä päivänä, kun ilma oli lämmin ja kirkas, teki minun mieli lähteä lyhyelle ratsastusretkelle Olavinpojan kanssa. Hevoseni, jota ystäväni pitkällisen poissaoloni aikana oli huolellisesti hoitanut, tunsi vielä minut ja hirnahti iloisesti, kun näki minun lähestyvän, mutta juuri kun tuli kiivetä selkään, rupesi minua niin raukasemaan, ettei auttanut muu, kuin kääntyä takaisin.
Iltasella kuulin Olavinpojan puhuvan välskärin kanssa porstuvassa ja muun muassa kysyvän, kuinka oikeastaan oli laitani ja milloinka hän arveli minun tulevan taas ihan terveeksi. — "Hänen elämänsä lähenee loppuaan", välskäri vastasi. "Ylenluonnolliset ponnistukset ja sodan rasitukset ovat olleet hänelle surmaniskuna. Hänen elämänlankaansa saatettanee vielä venyttää parin vuoden mittaan, jos hän luopuu sotapalveluksesta ja paneutuu rauhaan. Häntä vaivaa parantumaton, hivuttava kuume ja on hänen kaikissa tapauksissa ottaminen ero. Ilmoittakaa se hänelle hellävaraan — minun on surko nuorta miestä, sillä hänellä ei näy itsellään olevan siitä aavistustakaan."
Enkä todellakaan sitä aavistanut. Olin elänyt siinä vahvassa uskossa, että moniaan viikon perästä olisin terve ja entisissä voimissani. " Sellaisenko lopun olinkin määrätty saamaan?" lausuin katkeran alakuloisesti; "pois siinä tapauksessa kaikki kunnian ja maineen unelmat, pois hevoset ja miekat. Onneton kohtalo on seurannut minua nuoruudestani pitäen — sitä vastaan ei käy inttäminen."
Olavinpoika tuli vasta myöhään illalla tuoden sen tiedon, että koko sotaväki oli seuraavana päivänä puolenpäivän tienoossa lähtevä liikkeelle. Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että minä saisin matkata kuormavankkureissa. — "Minä en lähde mukaan", sanoin Olavinpojalle. — "Et lähde mukaan?" toisti hän oudoksuen, "mihin aiot sitte ryhtyä?" — "Minä lähden kotia", vastasin, "kotia iällisten vanhempaini tykö, joidenka luota häpeällä ja tahratuin mainein karkasin, tahdon astua heidän eteensä kaikessa viheliäisyydessäni ja antaa ihmisten kaupungissa osottaa minua sormellansa, sen tähden, että lähdin kotoa heittiönä ja palaan takaisin kerjäläisenä." — "Ei niin, veljeni", sanoi Olavinpoika, "älä riitele Jumalalasi vastaan, sillä kuka on tietänyt hänen mielensä ja kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Taivu hänen tahtonsa alle ja usko itsesi hänen haltuunsa. Sisällinen ääni minulle kuiskaa, että sinä olet vielä häntä kiittävä." Minä ravistin päätäni ja pyysin häntä vaan toimittamaan, että eversti myöntäisi minulle eron jo huomenna. "Sinulla on siis tosi mielessä?" kysyi hän surunvoittoisesti. — "Niin, tosi minulla on mielessä", sanoin; "kuulin kaikki, mitä välskäri sinulle puhui. Huomenna erotaan."
Olavinpoika meni varhain seuraavana aamuna everstiltä anomaan minulle eroa virasta. Todistuksen kävin itse noutamassa, ja eversti ojensi mulle ystävällisesti kättä lausuen, että hänen oli epämieluista laskea minua; sitäpaitsi maksoi hän mulle täyden palkan niinkuin lomattomastakin palveluksesta, ja toivotti Jumalan siunausta matkalle.
Tultuani takaisin asuntoomme tarjoutui Olavinpoika ostamaan hevoseni. "Se on uskollinen, oiva elukka", hän sanoi, "ja minä hoidan sitä hyvin ja pidän sitä sinun muistonasi." Tiesin hänen hakevan vain syytä, antaaksensa minulle matkarahoja, sillä hevonen, jonka hän Nördlingenin tappelun jälkeen itse oli minulle antanut, oli oikeittain hänen omansa, mutta en tahtonut hämmentää hänen iloansa ja suostuin siis kauppaan. Hän ojensi minulle suuren pussillisen tukaattia, mutta sitä en ottanut vastaan, pyysin häneltä vain pienempää summaa. Sen sijaan sain pikkuisen pötkön, johon oletin hänen säälineen muutaman taalerin pientä rahaa. Otin sitten keppini ja pienen kantamukseni ja Olavinpojan kanssa kahden astua tapasimme läpi leirin.
Rykmentit olivat lähtökunnossa ja jo riveihin järjestetyt. Kulkiessani rakuunoiden ohi näin jokaisella hatussa viheriän oksan, he kajahuttivat minulle ystävällisen jäähyväishuudon, johon minä vastasin. Vaikeinta minusta oli nähdä ratsuani, jota Olavinpojan ratsupalvelija piteli marhaimista — minun täytyi kääntyä toisaanne päin salatakseni kyyneliäni. Tultuamme jonkun matkaa leiriltä sanoimme toinen toisillemme hyvästi. Samalla antoi Olavinpoika minulle pienen raamatun, jota hän itse oli ahkeraan käyttänyt. Kiitin häntä kaikesta rakkaudesta ja uskollisuudesta, jota hän oli minua kohtaan osottanut, olletikin nyt viime aikana. Hän syleili ja suuteli minua ja sanoi, että jos emme toisiamme enää täällä maailmassa kohtaakaan, niin hän toivoi varmaan, että me saisimme nähdä toisemme taivaassa; sitten astui hän riennätellen takaisin leiriin. Taakseni vilkasematta astuskelin verkalleen ylängön harjua kohden, jonka poikki matkani kulki. Ylängön laella en kuitenkaan malttanut olla seisahtamatta ja katsahtamatta vielä kerran taakseni. Sotaväki lähti juuri liikkeelle, ratsastajia kirmaili edestakaisin, rummut pärisivät, torvet räikyivät, liput hulmusivat, ja mahtipontevilla halloohuudoilla ja soiton helinällä marssi rykmentti toisensa perään pois, riemulaukauksia lasketellen. — "Mitäpä tämä enää sinua liikuttaa?" sanoin itsekseni, "sinun retkesi on kumminkin pisin", käännyin pois ja lähdin matkaani.
Kahdeskymmenesensimmäinen luku.
Kirje. Jatkoa ja loppu.
Rauhoitu jo sieluni, Seuraan tahtoa Herrani.
Kansanlaulu.
Käveltyäni tuntikausia metsässä valtasi minut väsymys ihan kokonaan; myöskin tunsin ankaria pistoksia rinnassani ja hengitys kävi lyhyeksi ja vaikeaksi. Vähän tointuakseni ja vetäitäkseni suojaan auringosta, joka paahtoi kuumasti, vaikka kevät oli vasta alullaan, kävin pitkäkseni pyökin juurelle, joka tarjosi vilpoisata siimestä. Siinä levätessäni otin käsille Olavinpojalta saamani rahakäärön laskeakseni, pitkällekö matkarahojani suunnilleen riittäisi. Siinä tulin näkemään, että uskollinen ystäväni oli turvautunut pieneen viekkauteen varustaakseni minut rahoilla ei ainoastaan välttämättömimpiä, vaan lukuisia muita tarpeitakin varten: otaksumaini pienten rahain sijasta vieri kääröstä esiin pelkkiä kiiltäviä tukaattia ja niitä oli paljon enemmän, kuin mitä hevosesta olisin ansainnut saada. Tämä ystävyys minua sekä nöyrrytti että liikutti, ja otin povitaskustani esille pienen raamatun, jonka häh omakätisesti minulle oli antanut. Pideltyäni sitä vähän aikaa kädessäni, tein niinkuin taikauskoisten ihmisten on tapana: aukasin umpimähkään kirjan, ottaakseni ensimmäisen lauseen, johon katseeni kiintyisi ja sovelluttaakseni sen sitte itseeni. Herran armollisella johdolla aukesi mulle Joosuan kirjan seitsemäs luku, jossa kerrotaan Israelin lasten häviöstä tappelussa Ain kansaa vastaan, jolloin "kansan sydän suli ja tuli niinkuin vedeksi", ja kuinka Herra Joosuan kautta ilmoittaa heille syyn tähän onnettomuuteen. Katseeni osui juuri kolmanteentoista värsyyn, jossa sanotaan: "Niin sanoo Herra Israelin Jumala: Kirous on sinun keskelläsi, Israel, sentähden et sinä ole seisovainen vihamiestesi edessä, siihen asti kuin te sen kirouksen siirrätte pois teidän seastanne."
Yllämainitut sanat antoivat minulle paljo ajatuksen aihetta. Olihan minun täytynyt jo viisi vuotta takaperin itselleni tunnustaa, että kirous lepäsi päälläni, että onneton kohtalo seuraili minua ja asettui alati poikkitelasin tielleni. Kuinkapas olinkaan ponnistanut saavuttaakseni onnea ja mainetta! Olinhan taistellut miehen tavalla, panemalla alttiiksi sekä henkeni että vereni halutun päämääräni saavuttamiseksi! Olihan onni useasti ollut jo niin sanoakseni käsissäni ja kuitenkin oli se joka kerta suoltautunut tiehensä.
Ajattelin Olavinpoikaa — mitenkä tykkänään toisin hänen oli käynyt! Ei hän ollut enempi minua, kun hän köyhänä maalaispoikana saapui rykmenttiin ja makasi minun kanssani samassa asunnossa Nyrnbergin lähitienoilta! Ei hän ollut urhoollisemmin taistellut kuin minäkään! Ei hänellä ollut loistavampia toiveita kuin minullakaan! Ja kuitenkin hän lähti nyt terveenä uusille urostöille sillä välin kuin minä, kestettyäni kaikki rasitukset ja sodan vaarat, retkeilin kotia — rutiköyhänä ja sairaana ja ainoastaan ennenaikainen maineeton kuolema silmieni edessä. Miksi oli siunaus seurannut häntä ja kirous alati painanut minua?
Silloin täytti henkinen valo yhtäkkiä sieluni, suomut putosivat silmiltäni — eroavaisuutta oli meissä, minun ja hänen välillään: hänellä oli perintönään isänsä siunaus, ja vanhan äitinsä rukoukset ja anomukset olivat valmistaneet hänelle tietä. Minä olin polkenut jalkojeni alle käskyn, jota hän oli uskollisesti pitänyt, käskyn: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi." Herra oli ollut tuomarina välillämme: Olavinpojassa hän oli toteuttanut lupauksensa: "Että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä"; minua hän oli antanut onnettomuuden seurata ja aikaisin pannut elämälleni rajan. "Sinä olet tottelematon poika, sinun hartioillasi ei lepää isän eikä äidin siunausta, siinä se kirous, joka sinussa on!" näin puhui valtavalla äänellä heräävä omatuntoni.
Nyt tuntui minusta, kuin olisi muistossani äkkiä auennut vuosikausia sulkeuksissa ollut ovi, jonka ohi tähän päivään saakka olin välinpitämätönnä käynyt. Näin teidät, rakkaat vanhemmat, yhtäläisinä kuin seitsemän vuottakin takaperin, ainoana erotuksena vain, että hiuksesi, rakas isä, olivat harmenneet surusta esikoisesi tähden, joka kerran oli ollut ilosi, että jalot kasvosi, rakas äiti, olivat surun tähden uurtuneet ja vartalosi ylen raskaan kantamuksen alla koukistunut. Näin teidän istuvan hiljaa ja murheissanne pienessä huoneessa koulumestarin talossa ja kuulin teidän kertovan siskoilleni, että elämänne ikä oli ollut "vähäinen ja paha", ja siihen oli syynä tuhlaajapoikanne. Soturi-elämäni oli siirtynyt unelmana kauas taakseni, sotisovan riisuttuani tuntui kuin olisin jälleen muuttunut siksi mikä olin. Unenhorros, joka oli kietonut minut seitsemän vuotta, oli kuin pois puhallettu — tunsin eloisasti samaa sydämen tuskaa, kuin karatessani luotasi, rakas isä, ja astuessani horjuvin askelin ulos raastuvan salista. Tässä seisoin taaskin pieni nyytti kädessä, niinkuin seisoin silloin edessäsi, rakas veljeni Johannes, kun olin päättänyt paeta luotanne. "Voi, voi, voi!" minä huudahdin, "en ole ottanut vaaria isäni kurituksesta ja olen ylenkatsonut äitini neuvon, siksi lepääkin kirous päälläni ja lyhtyni on sammuva pimeydessä. Vanhurskas Jumala, ole armollinen — ainoastaan niin kauan kuin vielä kerran saan nähdä vanhempaini kasvot, kunnes pyydän heiltä anteeksi heille saattamani sydämen surun, kunnes olen nöyrryttänyt itseni heidän oikeiden nuhteidensa alla ja kyynelilläni taivuttanut heidät armeliaisuuteen. Tahdon rientää isäni luo ja sanoa hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla kutsutuksi sinun pojaksesi'."
Niin nousin taas ja läksin pitkittämään matkaani — retkeilin levähtämättä päivän toisensa jälkeen, niinkauan kuin jalkani jaksoivat minua kantaa. Voimat vähenivät vähenemistään, mutta koti-ikävä oli niin valtava, etten suonut itselleni en lepoa enkä rauhaa.
Neljäntoista päivän perästä näin taas Mainjoen. Nyt toivoin piakkoin pääseväni määrän perille, mutta Jumala oli päättänyt toisin. Makailen sen sijaan täällä käyttäen hyväkseni joka rauhaisan hetken kertoakseni teille surullisen elämäni historian. Mitäpä jollen saakaan teitä enää nähdä!
Saavuttuani Bestenhaida nimiseen kylään vähän matkaa toisella puolen Wertheimin, sain niin ankaria pistoksia että tuskin voin hengittää. Oli jo alkanut hämärtää — kun vaivuin uupuneena tien viereen, ja lämmin veritulva alkoi taas virrata suusta, niinkuin Breisachistakin tullessani. Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä, mutta sitte ajoi eräs maalaismies siitä ohi, ja kuultuansa minun vaikeroivan, hän nosti minut ajoneuvoilleen ja ajoi etemmä. Minä menin tainnoksiin ja virkosin eleille vasta tuntikausien perästä. Havahduttuani huomasin makaavani sängyssä, suuressa tyhjässä huoneessa.
En kyennyt vuoteelta kohoumaan. Viimein tuli huoneesen pieni tyttö — hän lienee ollut noin kymmenen vuoden ikäinen — ja nähtyänsä minut valveilla, hän siirtyi minua lähemmä ja toivotti hyvää huomenta. Kysyin häneltä, missä minä olin. — "Wertheimin vaivaistalossa", vastasi lapsi, "eräs talonpoika toi teidät tänne eilisyönä. Rutto on raivonnut täällä kaupungissa; tässäkin talossa ovat kuolleet kaikki, paitsi minä, ja minä auttelen nyt sairaita."
"Kuka sinä olet, rakas lapsi?" minä kysyin.
"Olen isätön ja äiditön lapsi. Isälläni oli vuokralla kreivin omistama talo, mutta eräänä päivänä tulivat rautapukuiset miehet, sytyttivät talon tuleen ja tappoivat isän; äiti kuoli ruttoon ja minut pantiin tänne vaivaistaloon."
"Sinäkin siis tiedät jotakin sodasta kertoa", sanoin; "sota se tuottaa paljon onnettomuutta niin maalle kuin kansoillekin."
"Ei", sanoi lapsi, "kertoa minä en osaa, mutta rukoilla osaan — sitä opetti minulle äitini, ja minä rukoilen joka päivä. Pitääkö minun nytkin rukoilla?"
"Tee niin", vastasin, ja tyttö pani kätensä ristiin ja luki:
Niin käy, kuin tahdot, Jumala, Hyv' on sun tahtos ijäti; Ken pysyvä on uskossa, Hän apusi saa pian! Meit' pelasti Sun poikasi, Siis tyköäs et heitä; Kun turvaamme Ja huudamme, Et hyljää, Herra, meitä.
Sä olet toivon', turvani. Eloni, autuuteni; Sun haltuus annan itseni, Sä tiedät tarpeheni; Ei tahdottas Ja tiedottas Hiuskarva lähde päästä; Kaikk' armossas Sä voimallas Voit varjella ja säästää.
Maailmass' olen kulkeva Vaivass' ja suruss' aina; Vaan aikan' kun on erota, Ja silmän' kiinni painaa, Sä huomahas Ja suojahas Mun sielun' silloin ota, Mun levossa Suo erota, Näin päätä synnin sota!
Niin, Herra, lasten ja imeväisten suusta olet sinä itsellesi kiitoksen valmistanut. Saman virren olin minäkin lapsena oppinut, ja ikäänkuin vanhan rakkaan ystävän kehotuksena nuo ihanat sanat tunkivat sydämeeni. Tytön alottaessa toista värsyä yhdyin siihen minäkin kovalla äänellä, ja kun olimme viimeisen värsyn lopettaneet, sanoin: "Herra olkoon kiitetty — sinun kauttasi, rakas lapsi, on hän ohjannut minut oikealle tielle. Ja Herra, minun Jumalani on ainoa turvani, ainoa toivoni; ihmisistä ei ole apua."
"Etköhän sinä tietäisi täällä sellaista hurskasmielistä pappia, joka olisi halukas virvoittamaan sairaan ihmisparan sielua Jumalan sanalla?" kysyin.
"Tiedän kylläkin", vastasi tyttö, "vanha pastorimme kävi jo täällä, mutta te nukuitte silloin, eikä hän tahtonut herättää teitä unestanne; hän tulee uudestaan iltasella."
Hän tuli todellakin samana iltana ja on nyt kymmenen viikon mittaan joka päivä käynyt luonani ja ollut minulle rauhattomalle raukalle, rauhan airuena. Kerrottuani hänelle elämäni vaiheet, kuinka kelvoton poika olin ollut ja karannut vanhempieni luota, mutta nyt kaikesta sydämestäni halusin kääntyä takaisin, nöyrtyä vanhempieni edessä ja pyytää heiltä anteeksi, ja kuinka nyt, kun sairauteni näennäisesti uhkasi ehkäistä paluuretkeäni, tahdoin kääntyä Jumalan puoleen ja turvata häneen, että hän antaisi viimeisen toivoni toteentua, niin hän silmäili minua ystävällisen vakaasti ja lausui: "Se on kyllä hyvää ja kiitettävää, mutta en tahdo teiltä sittenkään salata, että pahuutenne pesii vieläkin syvemmällä: teidän täytyy kaivaa syvemmälle, paljo syvemmälle. Se jo, että olette maallisille vanhemmillenne saattanut paljon surua, on tosin varsin pahaa, mutta paljo pahempaa on vielä, että olette saattanut taivaallisen Isänne murheelliseksi. Oikein on, että tunnustatte syntinne isää ja äitiä vastaan, mutta oikeaksi katumusrukoukseksi saattaa vasta sanoa sitä, joka on Daavidin ensimmäisessäkuudetta psalmissa ja kuuluu näin: Sinua, sinua ainoata vastaan minä syntiä tein, ja pahasti tein sinun edessäsi, ettäs olisit oikia sanoissas, ja puhdas tuomitessas. Sitä katumusrukousta ette näköjään ole vielä omaksunut. Suokoon Jumala että vielä kerran näkisitte vanhempanne — toivon kaikesta sydämestäni teille sitä iloa — mutta toisenlaisen halun täytyy tulla teille vieläkin rakkaammaksi, sen nimittäin, että Jumala antaisi Kristuksen kautta teille syntinne anteeksi, että hän poikansa esirukouksen tähden, jonka voimaa olette tuntenut tähän hetkeen saakka, ei kutsuisi teitä pois, niinkuin teitä varten ei pelastusta olisikaan, vaan ottaisi vielä yhdennellätoista hetkellä teidät armoihinsa. Ennenkun haette sopua vanhempienne kanssa, etsikää sitä Jumalan kanssa. Lyökää rintoihinne ja tunnustakaa ennen kaikkia mitä surua ja tuskaa siitä seuraa, kun hylkää Herran Jumalan eikä pelkää häntä, sillä vanhempienne halveksiminen johtuu juuri siitä, että olette halveksinut Jumalaa ja hänen sanaansa. Kun tajuatte tätä Pyhän hengen kautta, joka silminnähtävästi on tehnyt työnsä sydämessänne, niin pyytäkää taivaalliselta Isältä anteeksi, sillä hän ei tahdo syntisen kuolemaa, vaan että syntinen kääntyisi ja saisi elämän, ja hän on antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen teille Vapahtajaksi. Älkää enää laiminlyökö etsikkoaikaanne, älkää enää paetko Vapahtajaanne, joka kulkee perässänne etsien teitä, vaan ajatelkaa sitä kallista sanaa, että Jeesus Kristus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä."
Niin puhui tämä Jumalan mies, ja Jumala avasi sydämeni, niin että hyvät sanat putosivat hyvään maahan. Herran kurittava armo oli kärsimysteni kautta ikään kuin terävällä auranvantaalla piirrellyt syviä vakoja sydämeni peltoon, ja noihin vakoihin sinkosi jumalaisen sanan siemen ja rupesi orastamaan. Minä olin kauan näkevin silmin ollut sokea, huikentelevaisuudessa ja jumalattomuudessa samonnut turmion tietä, mutta viimeisenä hetkenä, kun oli minun ja helvetin väliä vaan askeleen mitta, otti Herra peitteen silmiltäni — minä havaitsin vaaran ja ojensin jalkani elämän tielle. Minä olen se pahantekijä, joka omien pahain tekojensa tähden on saatettu ristiin, mutta Hän, joka kerran kärsi, vanhurskas syntisten edestä, on minullekin sanonut: Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä olet sinä minun kanssani paratiisissa.
Siitä käsin olen usein huokaillut, usein vaikeroinut ja usein kärsinyt epäilyksistä ja ahdistuksista. Usein on sieluni, kuten psalmissa sanotaan, ollut murheissansa minussa ja elämäni on ollut sangen likellä helvettiä. Olen huokaillut itseni väsyksiin asti, Daavidin lailla olen uittanut vuoteeni yli yötä ja kastanut leposijani kyynelilläni, mutta alati ja yhä uudestaan olen saanut tuntea Herran ja Vapahtajani sanan: Älä pelkää, minä olen sinut lunastanut, minä olen kutsunut sinua nimeltä: sinä olet minun. Siksi tunnen sanomatonta rauhaakin. Oi, minä olen havainnut, että Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, olen nähnyt, että se tunkee lävitse, siihen asti kuin se erottaa sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet, mutta olen myöskin kokenut, että se on voide, joka Gileadissa parantaa kaikki haavat. Jumala siunatkoon sua, Olavinpoika, ettäs vielä kerran olit laupias samarialaiseni ja annoit öljyä ja viiniä myös puutteenalaiselle sielulleni. Oi, Jumalani, minulla oli sydämessäni paljon surua, mutta lohdutuksesi saattoi sieluni iloiseksi.
Jumala on todistajani, miten hartaasti yhä edeskin päin toivon vielä kerran näkeväni teitä, rakkaat vanhempani, kuullakseni anteeksi antamuksen sanat teidän omilta huuliltanne, mutta voi, voimani hupenevat päivä päivältä, ja näyttää niinkuin Jumala olisi päättänyt toisin. Mielelläni toki mukaudun Jumalan neuvopäätökseen. Jos hän on osottanut minulle suurinta armoa, sitä armoa, että synnin kahleet, joihin olen ollut kytkettynä, minusta raueten kirpoavat, niin en tahdo nureksia, ellei hän tätä vähempää armoa minulle sallisikaan. Kun olen saanut hyvää Jumalalta, enkö ottaisi vastaan pahaakin?
Miksikä mä valittaisin? Minulla Tallella Kristus on, pois ken sen saisi. Minullen, Uskon sen, Taivaissa suo autuuden.
Siispä eläkää jalosti, rakkaat vanhemmat! Palkitkoon Jumala teille jokaisen jumalaisen sanan siemenjyvän, jotka aikuisimmasta lapsuudestani sieluuni istutitte — ne ovat viimeinkin puhjenneet oraalle, saatuansa murheiden viljavoittavista sadevihmoista idinvoiman. Anteeksi, oi anteeksi antakaa kaikki mitä olen rikkonut teitä vastaan. Kummoinenpa onkaan oleva ilonne, kun Herran suurena päivänä näette koolla koko pienoisen lauman, joka täällä alhossa oli uskottu kaitsentoonne — koolla siellä, missä Ylipaimen on antava teidän löytää kadonnut lampaannekin. — Ja te, rakkaat siskot, muistelkaa taas minua rakkaudella, ja rukoilkaa, että Jumala varjelisi teitä poikkeamasta sille tielle, jota minä vaelsin, sillä sitä tietä kulkevilla on sanottu olevan: Lyhyt virsi, pitkä hirsi.
Kymmenen päivää olen kyhännyt tätä kirjettä ja kostuttanut sitä runsailla kyynelillä. Tänään minun täytyy se lopettaa, — silmäni ovat himmenneet, käteni vapisee eikä enää jaksa liikuttaa kynää, ja ajatukseni hiutuvat sammuksiin kuten lamppu, josta öljy on loppumaisillaan. Tervehtikää niin ikään kaupunginvoutia ja sanokaa, että pyydän anteeksi häneltä kaikkea sitä pahaa, mitä olen hänelle matkaan saattanut. Hän osotti aina minua kohtaan sangen suurta hyväntahtoisuutta eikä suinkaan ole kieltävä kuolevaisen viimeistä pyyntöä. Isä, kun tämä kirje saapuu käsiisi, niin toimita että pastori lähinnä seuraavana sunnuntaina, niinkuin tavallista on, ilmoittaa saarnatuolista, että Valentin Gast on Herrassa nukkunut, ja koska eriän täältä katuvaisena, mutta armoitettuna syntisenä, uskossa Vapahtajaani, älköön hän olko vastahakoinen lausumaan minustakin nuo tavanmukaiset sanat: Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen ja suokoon hänelle ja meille kaikille viimeisenä päivänä riemullisen ylösnousemuksen.
Nyt vasta voin sanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos ijän! Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto.
Kuudesta murheesta on Herra minut pelastanut, ja seitsemännessä ei minua mikään vaara voi enää kohdata. Herra meidän Jumalamme, joka vitsallaan ja sauvallaan kuljettaa minua nyt pimeän laakson lävitse, johtakoon hän teitäkin, isää, äitiä ja siskoja siihen asti, kun saamme nähdä toisiamme taivaallisessa Jerusalemissa, ylhäisessä kaupungissa. Siihen asti voikaa hyvin ja muistelkaa minua rakkaudella, sitä pyytää
uskollinen poikanne Valentin Gast, kadotettu mutta jälleen löydetty.
3 p. Kesäkuuta 1639.
J.K. Jos Herra näkee hyväksi vielä kerran vuodattaa vähäisen öljyä eloni lamppuun, joka nyt on sammumaisillaan, niin lähden heti kotimatkalle. Siitä, että retki on tuleva minulle rasittavaksi, en pidä lukua. Jos en saavutakaan toiveitteni päämaalia ja jos viimeinen hetkeni äkkiä kohtaa minua matkalla, niin on kristityistä ihmisistä kuitenkin joku saattava teidän käsiinne tämän kirjeen — mitä vähäistä säilynnäistä minulla vielä on, saakoon hän ne palkkiokseen. Jos taas kuolen täällä, on Wertheimin pastori varmaan toimittava teille kirjeen, niin pian kuin keisarin väki jättää tiet avonaisiksi. — Nähnenkö vielä teitä? Jospa joku taitaisi sen minulle sanoa! Ulkoapäin päättäen näyttää tilani joskus vähän paremmalta, mutta mato jäytää salassa.
Tapahtukoon kumminkin Herran tahto! Amen, Amen!
Kahdeskymmenestoinen luku.
Valentinin kuolema.
Ei nuoruuteen voi turvata, Ei terveyteen täällä: Vanhemmat usein lapsensa Saa nähdä paarein päällä. Ei meiltä kuolo kysele: Pois täältä josko soisimme, Vai jäämään oisko halu.
Sittekun yön hiljaisina hetkinä olin lukenut poikani kirjeen, ymmärsin selvemmin kuin koskaan sen raamatun sanan, että Jumala loppumattomassa hyvyydessään tekee paljo yli sen kuin voimme pyytää tahi ajatellakaan. Elämäni raskaimmista hetkistä, kyynelten ja epätoivon yöstä oli Herra antanut suloisen kirkkauden puhjeta. Poikani lankeemus oli Jumalan armosta kääntynyt ylösnousemukseksi, ja sieluni riemuitsi Jumalassa, Vapahtajassani.
Silloin tulin myöskin aatelleeksi rakkaita omaisiani ylhäällä taivaassa — vaimoani, tyttäriäni ja Johannesta — kuinka he jo aikaa ennen, kuin olin tuon Herran kirkkauden nähnyt leimahtavankaan, kun minä vielä kuljin täällä alhaalla surren ja itkien, jo olivat täynnä riemua ylistäneet Herraa Valentinin pelastuksesta, sillä taivaassa on suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka parannusta eivät tarvitse. Tähän asti olin aina ajatellut ikimenneitä rakkaita omaisiani murhetaakasta vapautuneiksi, nyt näin heidät lisäksi vielä autuainakin, vaatetettuina valkoisilla vaatteilla ja kantaen palmuja käsissään. Samalla valtasi minutkin sanomaton halu seurata mukana, kun poikani Valentinin oli määrä lähteä kotiin. Mutta Jumalan ajatukset eivät olleet minun ajatukseni — vanhan mitättömän rungon tuli seista kuuhottaa jonkun aikaa tuulessa ja myrskyssä vielä jälkeen senkin, kun sen kukkea latva ja oksat olivat karsitut.
Vielä kolme päivää sain hoitaa rakasta poikaani enkä poistunut hänen vuoteensa ääreltä en yöllä enkä päivällä. Juttelin hänelle äidistään ja siskoistaan, leikkitovereistaan, jotka melkein kaikki järjestään olivat suistuneet ruton ja muiden onnettomuuksien uhrina, rukoilin hänen kerallaan ja luettelin hänelle semmoisia raamatun sanoja ja sydämen huokauksia, joiden tiesin virkistävän sairaita ja kuolevaisia. Kolmannen päivän iltasella huomasin hänen viimeisen hetkensä tulleen, ja jätin hänet silloin uskollisen Jumalan käsiin, rukoillen että hän, joka armossa oli ohjannut poikani takaisin elämän tielle, tekisi hänen lähtönsäkin täältä maailmasta siunatuksi. Valentin oli täydessä tajunnassaan, mutta kotiatulostansa asti olivat hänen ajatuksensa saaneet korkeamman lennon, kuten useasti nähdään sairaissa ja kuolevaisissa, ja hänen sanansa olivat kuin veisuu "ylemmässä kuorissa" ja tuntuivat minusta melkein profeetallisilta, mikä on varmana merkkinä siitä että sielu on valmis kiitämään yli rajan, sillä ihmissielun laita on sama kuin harpun, jonka kieliä jännitetään ylenkovasti, liian korkeaan vireesen: ne katkiavat pian.
Poikani makasi vuoteella, ei nukkuen, ainoastaan raukeana, sillä hän oli paljo puhunut päivän pitkään ja muun muassa ilmoittanut tahtovansa tulla haudatuksi äitinsä, siskojensa ja Veit vanhuksen viereen; minä rukoilin konsa ääneen, konsa ääneti, aina sen mukaan koskiko rukous häntä vai itseäni.
Yhdentoista aikana yövahti Hannu Ebeling, joka kulki tavallisella kiertoretkellään kaduilla, seisattui ikkunamme alle — hän oli puheena olevina päivinä usein käynyt tervehtimässä poikaani — ja lauloi tuntimäärän huudettuansa, seuraavan ajatelman:
Yksitoista oppilasta Pysyi uskollisena — Herra meidän loppuun asti Pysyä suo vahvoina.
Silloin aukasi poikani silmänsä, ja muistaen pastori Theodorikuksen pitämää saarnaa hänen ripillepääsöpäivänänsä, hän sanoi: "Ne yksitoista, jotka yhdessä minun kanssani kävivät Herran ehtoolliselle ja tekivät Herralle Jeesukselle uskollisuuslupauksensa, ovat pysyneet uskollisena ja menneet Herransa iloon, mutta minusta — oli vähältä tulla Juudas, jos ei Herra Jeesus armossa olisi lempikatsein minuun katsonut ja sen kautta tehnyt minusta Pietarin; hän on katsonut karvaita kyyneliäni ja jälleen ottanut minut liittoonsa; nyt saan pian, jopa hyvin pian yhdessä yhdentoista veljeni kanssa, jotka ovat edeltä käsin entäneet, viettää suurta ehtoollista ja syödä leipää Jumalan valtakunnassa. — Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika!"
Ajattelin rukousta, jonka sinä päivänä olin noiden kahdentoista edestä Jumalalle lähettänyt, ja kiitin Herraa siitä, että hän oli rukoukseni kuullut.
Sen jälkeen makasi Valentin hiljaa, mutta hänen huulensa liikkuivat ikään kuin rukouksessa, ja kätensä hän oli pannut ristiin. Puoliyön tienoossa hänen hengityksensä kävi raskaaksi ja korisevaksi, hän ei enää voinut puhua, puristi ainoastaan aika ajoin kättäni ja viittasi ylös päin taivainen loiste silmissään. Hänen kasvoistansa kuvastui niin vakaamielistä rauhaa, että minusta tuntui, vaikka olinkin hyvin murheellinen, ikäänkuin olisin seisonut voitonsankarin, enkä kuolevaisen vuoteen äärellä.
Kello löi yhtä. Silloin Valentin pidätti hengitystään ikään kuin kuulostaakseen kadulta läheneviä askeleita — taaskin vanha yövahti seisoi ikkunaimme alla huutaen tuntimäärän ja, luultavasti Valentiniani tarkottaen lauloi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
O Isä rakas, armostas Suo meille loppu autuas!
"Uskollinen Jumala!" huudahti poikani, silmäsi minua vielä viimeisen kerran ja vaipui takaisin päänalukselle. "Amen", lisäsin siihen minä ja kumarruin hänen puoleensa — hänen sydämensä oli sykähtänyt viimeisen kerran.
Seisoin kauan aikaa liikkumatonna rakastetun poikani vuoteen vieressä katsellen hänen vielä kuoltuaankin kauniita kasvonpiirteitään, jotka olivat juurikuin ilmetty jäljennös hänen ikimenneestä äidistään, ja huusin sydämessäni Herran puoleen.
Äkkiä häiriintyi juhlallinen hiljaisuus siitä, että kadulta alkoi kuulua meluavia ääniä ja hevosjalkain töminää. Jo monta päivää perätysten oli sotaväkeä suurissa joukoissa kokoontunut Würzburgin tienoille, sillä ruotsalaiset varustautuivat tappeluun ja Ochsenfurthista kulkeva ratsuväen eskadroona retkeili paraikaa kaupunkimme lävitse. Sotajoukko seisattui aukioimelle kentälle kirkon edustalle ja musiikki soitti marssia — samaa marssia, joka kerran oli saanut katkeria kyyneliä vierimään poikani Valentinin silmistä, kun hän, joka silloin vielä oli melkein lapsi, ikävöivin katsein seurasi poiskulkevia sotureita. Silloin syvän liikutuksen tunteet valtasivat sydämeni ja äänekkäästi itkien huudahdin: "Voi sua, Valentin parka! Mitä on tullut korkealle tähdänneistä nuoruuden unelmistasi? Kuolo, jota niin halusit, kuolo taistotantereella ei sinua tavannut, vaan on vienyt sinut kotia pieneen kammioosi ja siellä vasta lausunut 'tule' sanansa, antaaksensa sinun maistaa sitä sen täydessä karvaudessa. Mutta kumminkin, kuinka suuri syy onkaan minulla, Jumalani, sinua kiittää, että olet lannistanut hänen ylpeytensä ja vastoinkäymisen sauvalla vienyt hänet armosi viheriöitsevälle niitylle, että minulle halvalle, kovan koetuksen kestäneelle miehelle suotaisiin lohdutus nähdä hänen lähtevän rauhassa täältä ja että tietäisin hänen taas kerran löytäväni. Herra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty!"
Tähän tapaan puhellessani ja rukoillessani astui Ebelingin Hannu sisään. Nähtyänsä Valentinin kuolleena hän istuutui viereeni ja alkoi kerallani itkeä; loppuosan yötä hän viipyi niin ikään luonani ja koki lohduttaa minua monilla lemmellisillä sanoilla.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Toinenkin Jumalan tuomio.
Laaksot ja kukkulat eivät tapaa toisiansa, mutta ihmiset kylläkin.
Sananlasku.
Aamusella tuli pastorilta sana, että ottaisin rippiastiat ja lähtisin hetikohta hänen kerallansa Eibelstadtiin; muudan sotamies oli pudonnut hevosen selästä, ja kun hänet nostettiin maasta, niin hän oli jo kuoleman kielissä ja halusi nyt Ehtoollista. Kiiruhdin noudattamaan käskyä eikä aikaakaan niin olimme pastorin kanssa jo matkalla Eibelstadtiin.
Ratsumies, joka oli käynyt noutamassa pastoria, seurasi mukanamme ja kertoi matkalla, että kun hän toverinsa kera kello yhden ajoissa yöllä retkeili kaupunkimme läpi, oli portinvartijan tuvanovi, joka muutamia päiviä sitte oli maalattu valkeaksi, ollut auki, yksi hevosista oli säikähtynyt valkoista väikettä, karahtanut pystyyn ja viskannut selästänsä miehen, jonka pää oli käynyt pihtipieleen ja vallan pahoin ruhjoutunut. Heidän oli täytynyt ottaa loukkautunut mukaansa, mutta hänellä ei ollut monta hetkeä jälellä, jonkatähden ratsumestari oli lähettänyt noutamaan pastoria.
Eibelstadtiin tultuamme vietiin meidät vapaaherra von Greifenklaun taloon. Siellä makasi sängyssä haavoittunut ratsuri äänekkäästi valittaen. Viritettyäni tulen kynttilöihin ja asetettuani rippiastiat esiin, tahdoin jättää pastorin sairaan kanssa kahdenkesken ja menin sen vuoksi raastuvan eteiselle torille, jättäytyen surullisten ajatusteni valtaan.
Keskellä toria oli ruotsalaisten lippu pystytetty, ja joukko sotamiehiä seisoskeli tahi makaili sen ympärillä, mutta minä en sen tarkemmin kiinnittänyt siihen huomiotani — ajatukseni liikkuivat kuolleen luona.
Luokseni tuli samassa ratsumestari, pitkä, pulska mies, parta ja hiukset vaaleahkot, niinkuin ruotsalaisilla useimmilla oli, tervehti ystävällisesti minua ja kysyi, oliko pastori jo tullut sairaan luo. Vastasin: "Jo, noin neljännestunti sitten." Ratsumestari jatkoi: "Pelkäänpä hänen joutuneen syntisniskurin kanssa tekemisiin; minä tahdoin kumminkin täyttää velvollisuuteni ja kutsutin hänet. Sotasaarnaajamme nähkääs ei ole vielä ehtinyt saapua ja minä sain, kulkiessamme kaupunkinne läpi, sattumalta tietää tämän tunnustavan evankeelista uskoa, vaikka luulin olevamme katoolisen maan keskuksessa. Mikä on pikku kaupunkinne nimi?"
"Sommerhausen", vastasin.
"Sommerhausen", toisti ratsumestari, juurikuin olisi kaupunkimme nimi herättänyt vanhan muiston hänessä eloon. "Mahtaneekohan olla kahta samannimistä paikkaa? Meidän rykmentissä palveli vielä muutamia kuukausia takaperin sommerhausenilainen rakuuna."
"Hyvin mahdollista", vastasin, "jälkivuosina on sieltä useita nuoria miehiä antautunut sotapalvelukseen", ja samalla katsahdin torille sijoittuneisiin sotamiehiin — nämä olivat Ruotsin rakuunoita, minkä nyt vasta huomasin.
"Oliko hän kelpo mies se rakuuna?" kysäsin, sydämeni rajusti sykkien.
"Kelpo mies ja urhoollinen soturi, mutta tokkopas hän lieneekään enää elossa. Seitsemän vuotta palvelimme yhdessä hyvinä ystävinä ja tovereina, mutta hänellä miesparalla ei ollut onnea. Näettekös tuota lippua? Sen me kerran kahdenkesken otimme takaisin monta vertaa lukuisammalta vihollisjoukolta, ja niin totta kuin nyt näette minut silmäinne edessä olisin minä jo aikaa maannut kolme kyynärää alapuolella maanpinnan Nördlingenin tappotantereella, jos ei tämän ystävän käsi Jumalan avulla olisi pelastanut minut. Minä olen nyt ratsumestari, mutta hän ei ylennyt miksikään, vaan hänen täytyi murtuneena miehenä erota, eikä luultenkaan enää koskaan palaa kotiin."
"Hyvä herra ratsumestari, älkää panko pahaksenne, jos rohkenen kysyä mikä teidän nimenne on?" sanoin syvästi liikutettuna, vaikka minun oli kyyneliltäni vaikea saada noitakaan harvoja sanoja lausutuksi.
"Nimeni on Olavinpoika, Sven Olavinpoika", hän vastasi, "ja olen jo neljättä kuukautta ratsumestarina Gordonin rakuunarykmentissä, ja ystäväni, josta vastikään puhuin, oli Gast nimeltään — Valentinus oli hänen ristimänimensä. Onko teille tuttu se nimi?" Hyvä Jumala, tarvitsiko jonkun minulle sanoa, mikä oli poikani ristimänimi!
"Josko se nimi on minulle tuttu?" vastasin. "Sen nimellinen oli oma poikani! Ja teidätkin, arvoisa herra, minä tunnen. Te olette pojalleni Valentinille tehnyt paljo enemmän, kuin mitä hän teidän hyväksenne on voinut tehdä: te olette lähinnä Jumalaa pelastanut hänet iankaikkisesta kuolemasta."
"Mitä kuulenkaan?" virkkoi ratsumestari, tullen lähemmäksi ja tarttui molempiin käsiini; "hän siis elää ja on saapunut kotiin?"
"Kyllä", vastasin, "hän on saapunut kotiin — kolme päivää takaperin minun, maallisen isänsä luokse ja maalliseen kotiinsa, ja viime yönä, kun te torvensoitolla kulitte kaupunkimme läpi, taivaallisen Isänsä luokse ja taivaalliseen kotiinsa. Viime hetkeen saakka siunasi hän teitä."
Minun täytyi nyt juurtajaksain kertoa mitä tiesin poikani kotiintulosta ja viimein hänen kuolemastaan. Ja kun uudestaan isänsydämeni syvyydestä kiitin häntä, että hän oli niin hellästi vaalinut poikaani sekä ruumiin että sielun puolesta ja sen kautta tullut Jumalan sallimuksesta välineeksi poikani pelastamiseen ijankaikkisesta kuolemasta, vastasi hän, että niin vähästä, kuin hän oli voinut tehdä, ei ansainnut kiittää. "Olen itsekin", hän sanoi, "oppimaton mies ja tarvitsen käyttää kaiken uutteruuteni pysyäkseni oikealla tiellä; Valentin taasen oli silminnähtävällä tavalla ollut Jumalan erityisen huolenpidon alaisena, niin että minä erotessamme olin ihan varma, että peite viimein oli putoava hänenkin silmiltään. Hän oli aina totuutta harrastava, ja vilpittömien antaa Jumala menestyä."
Sen jälkeen jutteli hän vielä monta seikkaa poikani elämästä, jotka isänsydämeeni vaikuttivat hyvää, hänen ystävällisyydestään ja uskollisuudestaan sekä siitä, mitenkä synkkämielisyys oli viimeaikoina ruvennut poikaani vaivaamaan. Lopuksi hän sanoi, että hän toivoi vielä kerran näkevänsä minua ja vainajaa, jos heidän sallittaisiin, niinkuin hän varmaan luuli, viipyä täällä vielä yli huomisen päivän.
Meidän vielä puhellessa tuli pastori kalpeana ja mieli kuohuksissa huoneesta, jossa sairas makasi, meni ratsumestarin luo ja sanoi:
"Minä en millään muotoa voi pyhää Ehtoollista jakaa haavoittuneelle. Hän on ihan hurjana, syytää mitä kauheimpia herjauksia suustaan, inttää nähneensä henkiä ja näyttää kaikittain tuiki jumalattomalta ihmiseltä. Te voitte, herra ratsumestari, itse tulla katsomaan."
Ratsumestari vastasi: "Se mies on ollut erään itävaltalaisen vapaajoukon johtajana ja elusti parhaillaan joukkoinensa Breisachissa, kun ruotsalaiset piirittivät tämän kaupungin, mutta sittekun linna oli antautunut, hän meni varustusväen puolelle, koska se sopimuksen mukaan oli sallittu poislähteville. Koska hän kumminkin jo oli tehnyt itsensä syypääksi monenlaisiin konnantöihin eikä hyvät sanat tahi rankaisut tehonneet häneen vähääkään, oli everstin pakko alentaa hänet alhaiseksi sotamieheksi. Menen yhtäkaikki itse häntä katsomaan." Sitte menimme kolmenkesken sairaan luo.
Täällä kohtasi meitä kauhistava näky. Sairas oli istuallaan sängyssä ja tahtoi väkisin karata ylös, mutta kaksi toveriansa piti häntä kiinni; vaahtoa tursusi hänen suustaan ja hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti. "Pois tieltä, pois tieltä", huusi hän käheällä äänellä, "pois tieltä, ukko! Enkös jo kerran halaissut kallosi? — katsos kuinka verissä harmajat hiuksesi ovat — ja nyt olet taas elävänä, ja seisot siinä valkoiseen paitaasi puettuna ja ojennat kuivuneen, luisevan kätesi minua kohden, kuin mikin pellonpelätti, säikäyttääksesi hevostani! — Eespäin, eespäin, uljas komppaniani! Kannukset kylkeen survaiskaa! Tänään lähtee tukaattia — kaikki jaetaan veljellisesti — mutta vihreätakkinen jääköön yksin minun osalleni. Kouraise häntä takaa päin, toveri. Minä kuristan häntä kurkusta — niin, asetuppa nyt vaan vastarintaan, Frans, nyt on viime hetkesi tullut! —- meitä on kaksi yhtä vastaan — ha, ha, ha! katsos miten silmänsä mullistuvat kuopistaan! — noin vaan, annas hänen maata siinä, hän ei enää ylösnouse. Mutta ukko, hän on vironnut jälleen eloon, hänen tarvitsee saada vielä läimäys! Päästä minut sivu, sinä tunnet hyvin minua!"
"Herran tähden", huusin minä, "tuohan on Nikol Paradeiser, joka tappoi Veit vanhuksen!"
"Nikol Paradeiser", huusi haavoittunut taasen, "kuka konna sen nimen on teille kannellut? Sinä valehtelet, minä olen gordonilainen rakuuna! Hyvät toverikullat, vierittäkää syrjään tuo kivi, ettei hevoseni kompastu siihen, voi, vierittäkää syrjään se, sanon minä, vierittäkää syrjään se! — Kas niin, nyt on hyvin — uh, siinäpäs se on taaskin! — Hei, kiidä, huima ratsuni! Voi päätäni, voi päätäni, oi, oi, oi! — Heitä irti minut, vanha löntti, sin' et kumminkaan minulle mitään mahda."
"Jumalan tuomio, herra ratsumestari", sanoin, "minä näin omin silmin, kun tämä mies teki murhan Sommerhausenin portilla."
"Niin, Jumalan tuomio se on", vakuutti kauhusta vavisten toinen sairasta kiinni pitelevistä sotamiehistä, ja kylmä hiki virtaili hänen otsallaan; — "minä olin silloin hänen ratsupalvelijanaan. Ja minä voin vaikka vannoa, että vanhus, jonka hän murhasi, tänä aamuna seisoi portilla, kun me ratsastimme kaupungin läpi, ja hän kohotti kättänsä ikään kuin uhatakseen häntä. Me puhelimme juuri tuosta vanhasta jutusta, kun Paradeiser yhtäkkiä huudahti: 'Tuossa hän seisoo.' Olin peljästyksestä melkein kuin halvaantunut, sillä ukko seisoi tosiaankin siinä ilmielävänä."
"Ei", vastasin minä, "Veit vanhus ei seisonut siinä — vaan paha omatuntonne loihti eteenne hänen kuvansa; valkoinen ovi on kuvastanut haamuna teidän silmiinne. Autuaat ovat kuolleet, jotka Herrassa tästälähin kuolevat. Mutta raamattu todistaa, että Herra on jumalattomille antava 'pelkääväisen sydämen' ja 'kuihtuneen sielun', niin että värjyilevän lehden kahina on vainoava heitä, ja heidän pitää pakeneman niinkuin miekkaa pakenisivat, ja kaatuman miss' ei kukaan aja heitä takaa."
"Ei kukaan aja heitä takaa?" huusi haavoittunut; "tuossahan hän seisoo! Eikös se ole hän? Mutta min' en aiokaan antautua takaa ajettavaksi — vuotas, tuosta saat hengenloppu-iskun — tuosta saat — tuosta saat" — ja jättiläisvoimalla hän sinkautti molemmat sotamiehet luotansa, ja syöksyi ylös sängystä? Ratsumestari riensi häntä hillitsemään, mutta ennenkun hän oli saanut teutovasta kiinni, kaatui houraileva maahan, ja iski päänsä lattiaan niin että jymähti — ja kuoli.
Moinen hirvittävä Jumalan tuomio silmäimme edessä ei kukaan meistä pitkään aikaan saanut sanaa suustaan, vaan seisoimme kuin salaman satuttamina. Vihdoin käski ratsumestari sotamiesten nostaa kuollut lattialta ja panna hänet sänkyyn. Mutta pastori ja minä lähdimme takaisin Sommerhauseniin, sittekun olin sanonut hyvästi ratsumestarille siltä varalta, etten sattuisi häntä enää näkemään.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Loppu.
Suo, Herra, ruumiilleni Lepoa haudassa, Suo, Jeesus, sieluseni Tykönäs asua.
Seuraavana aamuna olivat poikani maalliset jäännökset saatettavat viimeiseen leposijaansa. Ratsumestaria ei kuulunut, joten otaksuin hänen saaneen määräyksen lähteä ja poistuneen joukkoinensa.
Ebelingin Hannu oli sirostanut vaimoni ja lasteni kuin myös Veit vanhuksen haudan ja koristanut ne kauniilla kukkasilla. Valentinin toivomuksen mukaan oli hänelle hauta varattu äitinsä ja veljensä Johanneksen välille. Kaikki kaupunkilaiset, eli oikeimmiten niin monta kuin rutolta ja nälänhädältä oli säilynyt, kokoontuivat kello yhdeksän ajoissa saattamaan vainajata hautausmaahan; monet pistäysivät ruumishuoneesenkin nähdäksensä vielä kerran hänen kasvonsa ennenkuin hän peitettiin maan poveen. Niiden joukossa oli muun muassa Hannu Mündleinin leski. Kysyin häneltä, kantoiko hän vielä vihankaunaa tätä Herran niin kovasti kurittamaa kohtaan siitä, että tämä oli syyllinen hänen poikansa kuolemaan; hän vastasi: "Jumala minua semmoisesta varjelkoon! Ajattelen perin vastoin kuinka hän, ruotsalaisten rynnätessä kaupunkiin, oman henkensä uhalla pelasti poikani varmasta kuolemasta." Ja muillakin läsnäolijoilla oli jokaisella kerrottavana joku ystävyyden osotus tahi muunlainen palvelus, josta heidän oli Valentinia kiittäminen. Tämähän kaikki oli minulle suureksi lohdutukseksi murheessani.
Yhdeksän lyönnillä kuultiin raskaita määräperäisiä askelia kadulta ja jonkun mahtipontevalla äänellä komentavan: "Seis." Nämä olivat ruotsalaisia rakuunoita, Valentinin entisiä tovereita, jotka täydessä paraatiunivormussa, miekankahvat suruharsoon verhottuina marssivat kaupunkiin. Ratsumestari tuli kohta perästä, seurassansa kymmenen rakuunaa, joista eräs kantoi haarniskaa, miekkaa ja kannuksia. He loivat vielä kerran katseen kuolleesen toveriinsa ja asettuivat sitten, äänettöminä ja totisina, riviin molemmin puolin kirstua. Ratsumestari itse astui lähemmä, puristi poikani ristittyjä käsiä ja lausui viljavien surukyynelten tulviessa: "Minä murehdin sinua, veljeni Jonatan. Sinä olet minulle ollut sangen rakas ja sinun rakkautesi on ollut suurempi minulle kuin vaimoin rakkaus." Kun kirstu oli naulattu umpeen, kiinnitti hän omin käsin sen kanteen haarniskan, miekan ja kannukset, jonka jälkeen neljä rakuunaa tarttui paareihin ja kantoi ne kadulle, mihin muu sotaväki oli sijoitettu, ja nyt lähti surusaatto liikkeelle hautuumaata kohden.
Eellimäisinä kulkivat koululapset, niiden perästä porvarit ja sitten minun harjoittamani kirkkokööri, joka veisasi kauniin virren: "Jerusalem, ylhäällä oleva." Kun oli laulettu kolme värsyä puhalsi ruotsalaisten soittokunta, joka kulki lähinnä ruumiin edellä, kauniin surumarssin, niinkuin on tapana sotilashenkilöitä haudattaessa. Likinnä ruumista seurasin minä, vainajan sureva iällinen isä, Ebelingin Hannu ja pastori rinnallani, ja viimeisenä ratsumestari rakuunoittensa etunenässä, jotka seurasivat saaton perässä.
Haudalla piti pastori hautauspuheen Jobin 9: 25: "Minun päiväni ovat olleet nopiammat kuin juoksija: ne ovat paenneet eikä mitään hyvää nähneet" sanojen, johdosta; ja kun hautausvirsi: "Tään ruumiin maahan hautaamme", oli veisattu, komensi ratsumestari ja rakuunat ampuivat kolme laukausta haudan yli. Kun hauta oli lapioitu unpeen, lähdimme kukin omiin toimiimme. Valentinilla oli niin muodoin kunnialliset, vieläpä komeatkin hautajaiset, jommoisia Sommerhausenissa ei oltu nähty ennen. Hänen hautansa on suuren kiviristin kohdalla, ja hänen sivullansa on vielä yksi paikka tyhjänä, jonne minun maalliset jäännökseni kerran kätketään, että olisimme kaikki yhdessä, kun suuri Jumala kerran tahtoo kutsua meitä riemulliseen ylösnousemukseen. Kiittäen ja kyyneliä vuodattaen jätin hyvästi ratsumestarille — mutt'en ainiaaksi, ei, ainoastaan siksi lyhyeksi aikaa, kuin pyhiinvaelluksemme on määrätty täällä maan päällä kestämään.
* * * * *
Rakas lukija, tottakai nyt kysyt millaiselle mielelle kaikki nämä koettelemukset olivat minut saattaneet. — Ensi vuosina, vaimoni ja lasteni kuoltua, halusin usein eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa, mutta tähän surunalhoon kiinnitti minua kuitenkin ajatus, että minun tuli odottaa poikaani Valentinia; mutta sittekun hän tuli ja taas jätti minut, olin kuulevinani Margareetani huutavan: "Tule", ja lasteni huutavan: "Tule, tule, rakas isä, maan päällä sinulla ei ole enää mitään asioitavaa, mutta täällä ylhäällä on paikkasi vielä tyhjänä." Niin usein kuin kuulin heidän äänensä, huokailin: "Vartija, mitä yö kuluu?" Poikani Valentinin kuoltua olen alati ollut yhtäläisessä mielentilassa, niinkuin sanotaan virressä, joka veisattiin hänen haudallaan:
"Jerusalem, ylhäällä oleva, Sua toivon päivin, öin; Mä kaikki täällä hylkään ilolla, Mut sua ikävöin. Luoksesi siivin liidän Yl' vuorten, laaksojen, Jo eeltäpäin mä kiidän Ja riennän riemuiten."
Herrani ja Jumalani, oi milloinka koittaa hetki, ettäs sanot palvelijallesi: "Tule", ja minä yksinäinen, hyljätty ikämies saan muuttaa yhteen monista asunnoistasi?
Tätä kirjoittaessani on sota nyt päättynyt ja rauha alkanut verkalleen parannella miekan kolmenakymmenenä vuonna iskemiä syviä haavoja. Sieluni ikävöi kuitenkin nähdäksensä korkeampaa, pysyväisempää rauhaa. Olen päättänyt tilini maailman kanssa, haahteni on rannassa valmiina lähtöön, odottaen vain käskyäsi. Ja luulenkin ettei tätä käskyä tarvittane kauan odottaa. Pian, pian annat, o Herra, palvelijasi mennä rauhaan! Matkalla poikki elämän meren on haahteni ollut alttiina monille myrskyille ja ollut syöstynä moniin syvyyksiin, mutta sinä, Jumalani, olet aina suonut minulle armon, niin että myrskyissä ja rajuilmoilla, pimeässä ja yön synkkyydessä, ahdistuksessa ja hädässä olen saanut nähdä pelastuksesi, ja niin usein kuin heikkouskoisen Pietarin tavalla olen ollut vajoamaisillani ja huutanut: "Herra, auta minua", yhtä usein on uskollinen Vapahtajani ojentanut minulle kätensä ja pitänyt minua ylhäällä.
Rakas lukija, jos sinun silmäsi ovat nähneet tätä pelastusta ja pitäneet sitä näkyvissään tähän hetkeen saakka, niin tule ja yhdy kerallani tähän ylistyslauluun:
Soli Deo Gloria! Herralle ainoalle olkoon hunnia! Amen!
Kirjoitettu Sommerhausenissa Kesäkuussa v. 1650 j.Kr.
Udalrikus Gast, täkäläinen, neljäkymmentä vuotta palvellut kouluopettaja.