ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISIA UUTELOITA II-III

Kirj.

K. J. Gummerus

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1901.

SISÄLLYS:

Kaksi jouluaattoa:

Ensimmäinen. Toinen

Takaus:

I. Poika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta. II. Kolme nuorukaista lähtee Pohjanmaalta Helsinkiin. III. Pohjalaisten vuosijuhlassa. IV. Rotherin herrasväki Helsingissä. V. Nimeksi vaan. VI. Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa lähtemään Helsingistä. VII. Vilhelmin syntymäpäivä. VIII. Minkälainen mies Löf oikeastaan oli. IX. Odottamaton tapaus. X. Patroni Rother toistamiseen Helsingissä. XI. Ylkä ja morsian. XII. Takaus maksetaan. XIII. Löfin vehkeet ja viimeinen yritys. XIV. Loppu.

KAKSI JOULUAATTOA.

ENSIMMÄINEN.

Ulkona oli pakkanen ja myrsky, mutta leskirouva Burgin vähäisessä huoneessa oli lämmin. Valkea paloi takassa, jonka edessä asukkaat istuivat. Näitä asukkaita oli kolme: vanha rouva itse sekä hänen tyttärensä tytär ja poika.

Varallisuus — sen sanoi jo ensi silmäys — ei vallinnut suuressa määrässä tässä huoneessa. Vasemmalla ovesta seisoi pituusseinällä vanha vuode, joka oli peitetty kirjavalla raanulla. Vastapäätä ovea seisoi pöytä ja oikealla seinällä molempain huoneessa olevain vähäisten akkunain välillä ijäkäs, korkea, lähes kattoon saakka ulottuva suuri kaappi. Joitakuita tuoleja löytyi kamarissa ja vieläpä keinutuoli keskellä lattiaa, joka melkein umpeen oli peitetty matoilla. Molemmin puolin takkaa nähtiin muutamia keitinastioita ja joitakuita ruoanlaitokseen kuuluvia kaluja.

Kaikki kapineet, mitä huoneessa löytyi, olivat vanhoja ja todistivat aikakaudesta, jona olivat olleet talossa, missä rikkaus oli asunut. Vanhan kaapin liisteet olivat kerran olleet kullatut, samatenpa vuoteen päätykin. Tuolien istuimet olivat kerran olleet pehmeät, ja etenkin keinutuoli, ainoa kalu, mikä paremmin oli aikojen vaiheita kestänyt, viittasi aikoihin, jolloin kaikki oli ollut toisin kuin nyt. Matot lattialla olivat samaten kuin huonekalut vanhat; mitä ainetta ne alkuaan olivat olleet, sitä oli nyt mahdoton eroittaa; useissa kohden olivat ne myös rikkinäiset. Sanalla sanoen: kaikki, mitä huoneessa löytyi, todisti kuluneita parempia päiviä. Mutta vaikka huoneessa kaikki muistutti onnellisempia aikoja, asui kumminkin siellä järjestys ja siisteys, ja ken asukkaita silmäili, hänen olisi ollut vaikea päättää sitä aikaa, josta huonekalut muistuttivat, onnellisemmaksi nykyistä.

Leskirouva Burg istui takan edessä, tyttö toisella, poika toisella puolellaan. Hän oli vanha ja hänen hiuksensa olivat harmaat. Hänen vaatteensakin vähän viittasivat niihin aikoihin, joista huonekalut muistuttivat. Siinä istuessaan oli hänen käsissänsä vanha, suuri Raamattu, jota hän polveansa vastaan nojasi ja luki hiljaisella, mutta vakavalla äänellä.

Leskirouva Burgin tyttärentytär, joka suurilla, ajattelevilla silmillään katseli liekkien leikkiä takassa olevain puitten ympärillä, oli nuori. Hän oli pitkä ja suora vartaloltaan. Hänen kasvojensa muoto oli kauniinta, mitä nähdä saattaa. Hänen päätään ei peittänyt huivi; mustat hiukset sitä kaunistivat, mustat silkinhienoiset hiukset, jotka paksuun, pitkään palmikkoon pantuina valuivat alas hänen hartioilleen. Hänen pienet kätensä olivat ristissä; hän kuunteli hartaana, mitä hänen vanha äitinsä äiti luki. Vanha rouva luki kertomusta Kristuksen syntymästä; sillä nyt oli jouluaatto.

Rouvan toisella puolella istui poika. Hän oli sisartaan nuorempi, sen heti huomasi. Sisarensa näköinen oli hän, ja samaten kuin tämä, istui hänkin kädet ristissä hartaasti kuunnellen, mitä vanhus luki.

Tämä kolmipolvinen perhe, vaikka siitä keskimmäinen polvi — nuorten äiti — oli poissa, näkyi olevan onnellinen, sillä sitä osoitti sekä vanhan että nuorten silmäykset, nyt kun rouva herkesi lukemasta ja laski helmaansa suuren painavan kirjan. Mutta vaikka vanhan rouvankin silmät, kun hän lapsensa lapsia silmäili, osoittivat sitä hiljaista onnellisuutta, joka syntyy ainoastaan puhtaassa sydämessä, sanoivat kuitenkin ne rypyt, joita oli vanhuksen korkeassa otsassa, että tämä nykyinen tyytyväisyys ei aina ollut vallinnut hänessä; sillä nämä rypyt; jotka olivat syvään kaivetut, saattoi olla ainoastaan surun työtä — aika yksinään ei semmoisia kaiva. Mutta että ne surut, jotka tuon korkean ja kerran sileän otsan olivat rypyille saaneet, eivät voineet kukistaa eikä masentaa hänen sieluaan, sen näytti koko hänen olentonsa nyt, kun hän nousi ja laski pyhän kirjan pöydälle. Hän oli näet suora vielä; ei suru eikä aika, kuten usein molemmilla on tapana, olleet saaneet hänen korkeaa vartaloaan kukistumaan. Hänen askeleensakin olivat vakaiset eivätkä ensinkään sallineet aavistaa, että se, jonka ne olivat, jo oli nähnyt enemmän kuin seitsemänkymmentä vuotta kuluneen siitä päivästä, jona hän rikkaassa kodissaan ensi kerran, silloin hoiperrellen, äitinsä sylistä isänsä luo kulki.

Pöydällä seisoi kolmihaarainen kynttilä suuressa, korkeassa, vaskisessa kynttiläjalassa. Vanha rouva laski kirjan sen viereen. Sitten sanoi hän:

»Päivä on jo ehtoolle kulumaisillaan. Sytytä kynttilät, Maurits, ja sinä, Ellen, katso kelloa, eikö jo ole aika, että viet lahjasi kauppaneuvokselle!» — Kun vanhus viimeisiä sanoja lausui, värähti hänen äänensä kummallisesti, niin että nuoretkin sen huomasivat ja katselivat ihmetellen vanhaa isoäitiä.

Kaunis tyttö nousi ja avasi oven, joka vei vieressä olevaan vähäiseen kamariin. Tämä kamari oli varsin vähäinen. Siinä oli, jos mahdollista, vielä vanhanaikuisempia huonekaluja kuin suuremmassa etuhuoneessa. Siellä oli vanha sohva, vanha seinäkello, semmoinen kuin rikkaitten seinäkellot olivat kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Siellä nähtiin seinällä kaksi kuvaa, jotka johtivat huomion kuluneesen vuosisataan. Siellä nähtiin piironki, jonka nurkat olivat olleet hopeoitut ja jonka jalat olivat leijonan jalkain muotoiset. Tähän kamariin pistäysi tyttö, palava päre kädessä.

»Kello on vasta kuusi», lausui hän suloisella äänellä; »vasta puolentoista tunnin kuluttua on minulla käsky lahja antaa».

Vanha rouva huokasi. »Kello kuusi! Sillä tavalla ei jouluaattoa minun nuoruudessani vietetty, kuin sitä nyt vietetään. Kun kello löi kuusi, oli jouluaatto jo loppumaisillaan ja ruokapöytä valmis. Mutta nyt… Nyt saa minun tyttäreni tytär valmistaa joululahjoja, jotka vasta kello kuuden aikana tulevat valmiiksi, valmistaa muille, rahan edestä! Mikä aika!»

Hiljaa, tuskin kuultavasti oli vanha rouva puhunut. Molemmat, sekä Ellen että Maurits, olivat kumminkin kuulleet joitakuita sanoja ja siitä ymmärtäneet, että heidän ainoa turvansa maailmassa, heidän isoäitinsä, oli murheellinen. He kiiruhtivat molemmat hänen luokseen ia silittivät vuorotellen hänen harmaita hiuksiaan.

»Se on hyvä, lapset!» sanoi vanhus, johon nuorien rakkaus vaikutti. »Tänään on jouluaatto. Kadotkoot muistot entisistä ajoista! Sytytä, niinkuin sanoin, kynttilä, ja sinä, Ellen, pane pata tulelle sekä lipeäkala!»

Vähän ajan kuluttua olivat vanhuksen käskyt täytetyt. Vähäisessä pannussa lämpeni lipeäkala ja padassa jo aamulla keitetty riisiryynipuuro. Köyhä oli tämä perhe; säästöillä olivat he jouluillaksi saaneet aikaan semmoista ruokaa, joka vallassäätyläisissä on tavallista. Mutta miten köyhiä he olivat ja kuinka säästäväisesti he saivat elää, se näkyi siitä, että he jo aamulla, samalla kuin huoneensa lämmittivät, olivat puuronsa keittäneet; sillä heillä ei ollut varoja puita tuhlata erittäin ruoan keittoa varten.

Se musta muisto, joka äkkiarvaamatta oli tunkeunut vanhan rouvan mieleen, oli vähitellen kadonnut, ja nyt loisti entinen hiljainen onnellisuus hänen silmistään taasen. Kiikkutuolista, jossa hän istui, katseli hän rakkauden silmäyksillä nuoria, jotka toisiaan auttoivat. Huoneessa oli nyt valoa. Haarakynttilä paloi kauniisti.

Silloin pistäysi Ellen pikaisesti kamariin. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä jotakin vyöliinansa alla kätkettynä. Hän lähestyi hiljaa vanhusta, ja kätköstään laski hän vanhuksen helmaan paperiin käärityn vähäisen mytyn. Sitten meni hän veljensä luo, ja hänenkin syliinsä oli neidolla panna jotakin. Ujona vetäysi hän sitten jälleen takan luo, uskaltamatta luoda silmiään niihin, joita tämä hänen käytöksensä oli kummastuttanut.

Rouva ja nuori poika avasivat kiireesti, sanaa sanomatta, kumpikin käärynsä. Sitten nousivat he yht'aikaa. Vanhuksen silmissä välkkyi kyynel. Hiljaa lähestyi hän Elleniä ja suuteli lempeästi hänen valkoista otsaansa. Vanhus ei tätä tehdessään sanonut mitään, mutta tarttuen Elleniä käteen lausui Maurits: »Oma, rakas sisareni!»

Ellen oli palkittu. Armaittensa ilo ja rakkaus oli hänen palkkansa. Hiljaa ja ujosti sanoi hän: »Antakaa anteeksi, etteivät lahjani ole mistään arvosta!»

»Oi Ellen!» virkkoi silloin Maurits. »Kuinka paljon parempi minua sinä olet! Kuinka monta yötä olet saanut valvoa, ennenkuin tämän aikaan sait!» Ja nyt vei nuori poika vanhuksen nähtäväksi ihka uuden, huolellisesti ommellun päällystakin.

»Älä ole siitä milläsikään!» vastasi tyttö. »Sääliksi minun kävi sinua, veli, kun kylmässä juoksit tuon pitkän matkan kouluun saakka».

»Mutta minua ei koskaan kylmä haitannut», väitti poika.

»Eikö silloinkaan, kun minun puolestani kävit voudin luona tuon silkkihameen tähden, joka tänä iltana on annettava kauppaneuvoksen tyttärelle? Eikö silloinkaan kylmä haitannut?»

»Minähän heti paranin; kaksi päivää vaan sairastin».

»Jumalan kiitos, ettei siitä pahempaa seurannut», vastasi tyttö.

Vanhus ei nuorten väitellessä ollut sanonut mitään. Hän istui suorana, korkeana kiikkutuolissaan, ja hänen silmissään välkkyi nyt ylevä loiste; rypytkään hänen otsassaan eivät nyt näkyneet. Nyt hänen siinä istuessaan, kaunis valkoinen päähine kädessä, semmoinen, jota vanhat rouvat siihen aikaan pitivät, näkyi paremmin kuin ennen, että hän oli ylhäistä sukua, semmoista, joka oli tottunut käskemään. Hänen tietämättänsä oli hänen ulkomuotonsa muuttunut semmoiseksi, kuin se oli ollut hänen onnensa päivinä, joina hän ei tiennyt vielä surua maailmassa aavistaa ja jona myötäkäyminen aina oli seurannut häntä. Ellen loi silmänsä häneen, ja vaikka tyttö oli tottunutkin aina väliin näkemään muistelmia vanhuksen kuluneista ajoista kuvautuvan hänen muodossaan, katseli hän nyt ujosti maahan ja meni hitaasti ja hämillään vanhuksen luo. Hän luuli isoäidin halveksivan lahjaa. Hän olisi tahtonut antaa jotakin arvokasta, jotakin kallista, mutta puolen vuoden ahkeralla säästöllä ei hän ollut saanut toimeen muuta, kuin mitä hän nyt oli antanut.

»Oi äiti! Älä pidä halpana lahjaani!» rukoili hän.

»Lahjasi itsessään ei ole kallisarvoinen», sanoi vanhus oudolla äänellä; »mutta minulle se on kalliimpi kaikkia niitä tuhannenkin riksin arvoisia lahjoja, joita ennen olen saanut. Ne antoi rikkaus vaivatta; tämän lahjan, samoin kuin veljesi lahjan, antoi rakkaus työllä ja vaivalla. Ellen, minä olen ylpeä sinusta».

»Oi äitini!» oli ainoa, mitä Ellen osasi sanoa; sillä vaikka vanhuksen sanat herättivät hänessä suurinta iloa, häpesi hän kumminkin mielestään ansaitsematonta ylistystä.

Ellen oli kätkenyt kasvonsa vanhuksen helmaan. Hän ei nostanut päätänsä, ennenkuin vanhus, joka lempeästi oli tytön mustia hiuksia silitellyt ja tätä tehdessään taasen muuttunut, nousi ja siirsi kiikkutuolin lähemmäksi takkaa, jossa puut nyt olivat puoleksi palaneet. Silloin kohotti hän päätänsä. Hänen poskensa olivat nyt punaiset, ilo hohti hänen suurista silmistänsä, ja sanomattoman kaunis oli hän tuossa.

Mutta vanhus alkoi äänellä, joka nyt oli ihan toisellainen kuin ennen: »Lapset! Joululahjaa minulla e: enää ole antaa; aikanani minäkin niitä olen antanut. Kumminkin on minulla vielä jäljellä yksi lahja, jonka voin teille antaa. Sen antaminen maksaa minulle kentiesi yhtä paljon työtä kuin sinulle sinun antamasi. Ellen — Älä katkaise puhettani», lausui hän, kun tyttö aikoi jotakin sanoa. »Minun lahjani on näkymätön, mutta kumminkin voi se olla teille hyödyksi. Minun lahjani on kertomus elämäni vaiheista. Siitä ehkä voitte elämänne kuluessa käyttää yhtä ja toista hyödyksenne».

Kun Ellen ja Maurits kuulivat, mistä lahjasta tässä nyt oli kysymys, eivät he enää vastustelleet. He olivat usein pyytäneet vanhusta kertomaan heidän isästänsä ja äidistänsä, joita Maurits ei ollut koskaan nähnyt ja joita Ellen ainoastaan himmeästi muisti. Mutta vanha rouva oli aina tästä kieltäytynyt. Nyt siirsivät he tuolinsa lähemmäksi kertojaa, iloisina ja uteliaina.

Vanha rouva huokasi syvään, ennenkuin alkoi. Nuoret eivät ymmärtäneet tämän huokauksen syytä eivätkä osanneet ajatella, että vanha rouva taisteli oman itsensä kanssa. He odottivat vaan uteliaasti.

»Että minun elämäni aamu oli toisellainen, kuin sen ilta on» — alkoi vanhus viimein — »sen te jo tiedätte. Rikkaassa, suurisukuisessa, uljaassa perheessä minä synnyin. Isäni oli korkea-arvoinen virkamies Ruotsissa. Hän oli aatelista sukua, vapaaherran kruunu oli hänen vaakunassaan. Kreivinnaksi mainittiin minun äitiäni. Jo elämäni aamusta alkaen opin saamaan kaikki, mitä halusin, ja kuta isommaksi kasvoin, sitä enemmän halusin, ja sitä enemmän myös sain. Sydämeni oli kova; jos mitään vastenmielistä minulle tapahtui, suutuin hirmuisesti ja annoin palkollisten ja muitten, joiden kanssa tulin tekemisiin, tuta sitä. Monta kohtaa, nurjaa kohtaa lapsuudestani muistuu vielä nytkin mieleeni; monta tapausta, joissa käyttäydyin, kuten se käyttäytyy, joka maailmassa ei näe muuta kuin itsensä, ja joka luulee, että kaikki ovat luodut vain häntä varten. Niin kasvoin minä itseeni rakastuneena, ja samaa rakkautta vanhempani ja koko kotoväkeni sekä vieraat yhä vaan kiihoittivat, kun he kiittivät kaikkia töitäni. Olin siihen aikaan kaunis, ja mikä pahin oli, minä tiesin sen itse ja sain myöskin alinomaa siitä kuulla. Kun jouduin sinun ikääsi, Ellen, olin minä täysi keikailia, tunsin maailmaa ja annoin sydämeni oven olla ihka avoinna sen turmeluksille. Tunsin maailmaa, sanoin. Minä näin siinä petosta, kavaluutta, viekkautta, mutta kaikki, mikä minua itseäni kohtasi, otin vastaan täytenä totena. Tansseissa ja muissa juhla-iltamissa olin minä illan ruhtinatar. Suurimmat, ylhäisimmät ikävöivät minun suosiotani. Minä annoin heidän kiittää itseäni, sillä se hyväili minun itserakkauttani; mutta itse olin kylmä ja viekas ja halusin yhä vaan uusia kiittäjöitä, ja niitä sainkin kosolta. Tähän aikaan oli minulla paljon kosioita, mutta niistä en huolinut kenestäkään. Tein vaan pilkkaa heistä. Yhä uusia tuli, mutta saivat mennä pilkattuina, samaten kuin edelliset. Vihdoin oli pahuuteni mitta täysi. Eräs nuori upseeri, Suomesta kotoisin, esitettiin minulle. Odotin tämänkin suusta saavani kuulla kiitostani, vaan hän ei sanonut mitään. Minä suutuin. Useita kertoja olin hänen parissaan; hän vaan katseli minua. Minä suutuin yhä enemmän. Eräänä päivänä tuli hän isäni kamarista, juuri kun olin lähdössä ulos. Hän oli vaalea; hän tervehti syvästi kumartaen. Hänen nimensä oli Burg; hän oli upseeri, mutta ei kapteinia korkeampi. 'Ah! Herra Burg!' sanoin ivallisesti, 'mikä kunnia meille, teidän käyntinne!' — Hän katseli minua pitkään ja kumarsi uudelleen, mumisten hiljaa, mutta kumminkin niin kovaa, että luulin kuulleeni sanat: 'Minä olen hullu!' Nämä sanat saivat minun uteliaaksi. 'Te tulitte isäni tyköä?' kysyin minä. 'Niin!' vastasi hän, ja hänen huulensa vetäysivät pilkkahymyyn — 'ja siellä pyysin minä elämäni seurakumppaliksi maailman suurinta keikailiaa. Mutta' — lisäsi hän — 'teidän aikanne on tärkeä, minun on myös'. Ja kiireesti sekä hyvästi sanomatta läksi hän. Minä jäin seisomaan. En ymmärtänyt häntä; mutta tämän pienen kohtauksen jälkeen en halunnut lähteä ulos. Kun palasin sisälle, tuli isäni minua vastaan hymysuin. 'Tiedätkös vereksimpiä uutisia?' kysyi hän, ja kun en mitään vastannut, lisäsi hän: 'Sinulla on uusi kosia, herra Burg, tunnetko häntä?' — Kun en sittenkään mitään vastannut, jatkoi isäni: 'Minä käskin hänen olla käyntiänsä täällä meillä uudistamatta. Totta puhuen' — lisäsi isäni sitten — 'ell'et pian valitse jotakuta kosioistasi, uskaltavat sinuun nostaa silmänsä vielä luutnantit ja ehkäpä vänrikitkin'. — En vastannut mitään, nyykäytin vaan ylpeästi päätäni. Mutta tämä nuori kapteini ei mennyt mielestäni. Aina muistin häntä ja kuljin niissä paikoissa, missä ennen olin tavannut hänen, saadakseni kostaa. Mutta en tavannut häntä missään. Suutuin häneen yhä julmemmasti, ja kun meillä sitten oli suuret pidot, pyysin isääni kutsumaan häntäkin. Isäni kummastui pyyntöäni, mutta niin itsevaltias minä olin, että sain tahtoni täytetyksi. Vaan kuinka petyin ja vihastuin, kun vierasten seassa en nähnytkään Burgia. Minä olin haleta vihasta. Pari kuukautta oli kulunut siitä, kun hän meillä kävi, ja aina vaan asui hän minun muistossani. Hän oli ollut ainoa, jonka suusta en ollut saanut kuulla kiitostani, ja sitä minä en voinut unohtaa. Itserakkauteni oli kovasti loukattu. Kyselin häntä, ensin salaisesti, sitten julkisesti, vaan turhaan meni kaikki toivoni tavata häntä. Vuosi kului umpeen, ja yhä vaan muistelin häntä. 'Mokomakin tuhma; niinkuin isälläni olisi ollut mitään sanomista!' — lausuin itsekseni. — 'Miksi ei hän suoraan kääntynyt minun puoleeni, niin olisin saanut hänelle vastata'. Sillä tämä, etten minä saanut hänelle vastata, se juuri poltti minua.

»Jo oli kaksi vuotta kulunut siitä, kun Burg meillä kävi. Vielä muistin naisen loukatulla itserakkaudella usein häntä, kun eräänä päivänä äkkiä luulin näkeväni hänen. Hän oli vaalea, kuten viimeinkin, ja hänen huulilleen näytti tuo iva- ja pilkkahymy hyytyneen kiinni. Nytkin hän katseli minua pitkään ja kääntyi sitten naurahtaen poispäin. Entinen tulinen vihani syttyi uudestaan palamaan minussa. En ollut näkevinäni häntä, enkä kumminkaan ketään muuta katsellut kuin häntä. Ilta kului pian; sen kuluessa en ensinkään tanssinut. Vähää ennen lähtöäni astui hän minun luokseni ja kumarsi nöyrästi. Minä iloitsin. Vihdoin ja viimein oli hän tullut: minä saisin nyt kostaa. Teeskentelin kuten aina ennenkin; tahdoin saada hänet ansaan, ennenkuin kostoon ryhtyisin. Hänen muotonsa oli surullinen ja ajattelevainen. Tuo ilkeä iva oli kadonnut hänen huuliltaan. Minun mielestäni oli hän paljon muuttunut. Minä puhelin hänen kanssansa, ja tätä tehdessäni oli minulla mielessäni aina tarkoitus, minkä tähden puhuin. Hän ei nytkään minua kiitellyt, mutta koko hänen käytöksessään oli niin paljon kunnioitusta, että minä jo aloin tuntea kostoni suloisuutta. Ja kun hän pyysi lupaa tullaksensa seuraavana päivänä minua tervehtimään, sykki sydämeni ilosta, vaikka ainoastaan vähäisellä, kylmällä pään nyykähdyksellä hänelle suostumukseni ilmoitin.

»Siitä alkaen oli hän meillä jokapäiväinen vieras. Me olimme alussa molemmat ilvenäytelmää näytelleet, mutta miten olikaan, tämä näytelmä jäi toisipuoliseksi. Hän ilveili, teeskenteli, ja minä, joka hänelle olin ansan solminnut, minä tartuin hänen ansaansa. Minä olin unohtanut kostoni, tai paremmin, minä ajattelin hänen vaimonansa kostaa. Hänen silmänsä, hänen käytöksensä olivat minulle sanoneet, että hän minua rakasti, vaikka hänen kielensä ei ollut sitä virkannut. Minä rakastin häntä, minä odotin tuota tunnustuksen sanaa häneltä, ja minä iloitsin ajatellessani saavani kiusata häntä, ennenkuin myöntävän sanani hänelle lausuisin. Silloin tuli hän eräänä päivänä luokseni. Hän oli vaalea, koko hänen muotonsa osoitti jotakin kauhistavaa. Minä hämmästyin; mutta ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, oli hän langennut polvilleen minun eteeni. 'Minun pitää lähteä jo tänään, ja minä rakastan sinua kuolemaan saakka!' huusi hän. — Minun kostotuumani sammuivat, minä vaan näin hänen siksi, jota minä rakastin. Myöntösanani oli luiskahtanut huuliltani, ennenkuin siitä itse tiesinkään.

»Minä olin lyöty omilla aseillani» — jatkoi vanha rouva kotvan ääneti oltuaan. — »Minä tartuin armaani käteen ja vein hänen isäni luo. Jo ovella seisoessamme näin, miten vanhan isäni kasvot synkistyivät, ja, kun Burg hiljaisella, mutta hätäisellä äänellä häneltä minua morsiamekseen pyysi, soi vastaani isäni ääni kamalana ja kolkkona: 'Hänkö se sitten sinun valittusi on!' Sen sanottuansa jätti hän meidät kamariinsa ja meni ulos. Siinä seisoimme, ja siinä isäni kamarissa vannoin minä Burgille ikuisen rakkauden. Olin kyllä huomannut, että kihlaukseni oli vastoin isäni tahtoa, mutta tästä tahdosta en ollut ennenkään koskaan välittänyt. Minä tunsin voimani, enkä nytkään entistä enemmän isästäni pitänyt.

»Isääni en nähnyt, ennenkuin ylkäni oli poissa, ja hän lähti pian. Onnellisena vetäysin minä kamariini. Burg oli luvannut palata niin pian kuin hänelle oli mahdollista. 'Pari viikkoa kuluu pian, ja sitten olet sinä minun', oli hän sanonut. Äkkinäiseen lähtöönsä Ruotsista oli hänellä erinomaisen tärkeitä syitä, sukuasioita, joiden hoitamisessa hänen läsnäolonsa oli välttämättömästi tarpeellinen.

»Istuin kamarissani ja luulin vielä näkeväni hänet kadulla, kun isäni ja äitini, vanhat, kivuloiset vanhempani, astuivat huoneeseen. 'Onneton tyttäreni!' oli isäni ensimmäinen sana. 'Onneton tyttäreni!' oli myös äitini ensimmäinen onnentoivotus. 'Minkälaiseen mieheen olet sitounut!' He tiesivät, mitä minä en tiennyt, että minun sulhaseni oli irstainen, pahanjuoninen, viekas petturi; he tiesivät kertoa monta häväisevää seikkaa hänen elämästään. Mutta minä en mitään uskonut. 'Kavaluutta, valhetta!' — sanoin ja ajattelin sekä puhkesin vihdoin itkemään. Syytinpä vielä kovilla sanoilla vanhempiani siitä, etteivät he enää minua rakastaneet. Kyyneleeni, joilla aina olin saanut isäni ja äitini suopeiksi, kun ei muu mikään auttanut — ja ani harvoin oli minun ollut tarvis niihin turvautua — kyyneleeni nyt vaikuttivat ainoastaan äitiini. 'Älä itke, oma tyttäreni!' koetti hän lohduttaa. Mutta kun nyt ensi kerran eläessäni kyyneleeni eivät isäni tunteita hellittäneet, itkin yhä vaan katkerammasti. Vaan ensi kerran eläessäni minä nyt turhaan itkin. Isäni silmät olivat auenneet. Nyt vasta näki hän, minkä perikadon partaalle olin joutunut. — 'Jos et luovu kunnottomasta rakkaudestasi, niin hylkään minä sinut, ainoan lapseni'. Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, kun hän minun kamaristani läksi. Hän ei ollut tätä ennen osannut aavistaa, mitkä tunteet minussa elivät kapteinia kohtaan, ja vasta liian myöhään, vasta päivällä, ennen kuin Burg minulle rakkautensa tunnusti, oli isäni saanut tietää, mimmoinen se mies oli, joka hänen luonansa oli jokapäiväinen vieras.

»Se päivä oli surun päivä, se, jona isä hylkäsi ainoan lapsensa. Minä kuulin hänen sanansa, mutta en niitä ymmärtänyt; ne tuntuivat minulle mahdottomilta. Kun isäni läksi luotani, vaivuin minä äitini syliin, ja ne kyyneleet, jotka nyt vuotivat silmistäni, olivat, niin ainakin tahtoisin uskoa, oikeat sydämeni tuskan puristamat. Mutta kauan en saanut tässä äitini helmaan niitä vuodattaa. Kolinaa ja melskettä kuului läheisistä huoneista ja huutoja, jotka säikähdyttivät minua. Yhtäkkiä avattiin kamarini ovi, ja eräs palvelia riensi kiireesti sisään. 'Tulkaa, Jumalan tähden! Parooni on pyörtynyt!' huusi hän. Äitini lähti horjuen kamarista, ja minun kyyneleeni kuivuivat. Kiireesti riensimme me, äiti rakastetun miehensä, minä kylmästi kohdellun isäni luo. Hän oli pöytänsä viereen tuolille istunut, vaan siitä oli hän kaatunut lattialle. Nyt makasi hän sohvalla — samalla, joka nyt on tuossa pienoisessa kamarissa; — kamaripalveliat olivat hänen siihen nostaneet. — Ja hän oli kuollut … kuollut!

»Kamala päivä, hirvittävä muisto vielä vuosikymmenienkin kuluttua», — jatkoi rouva hiljaisella äänellä. »Jumala, anna minulle anteeksi, jos anteeksi antamista semmoiselle, kuin minä olen, on sallittu!» — Ja vanha rouva laski kätensä ristiin, puhumatta mitään pitkään aikaan. Vihdoin heräsi hän ajatuksistaan ja jatkoi:

»Isäni oli saanut sydänhalvauksen. Hän oli istuutunut pöytänsä ääreen ja alkanut kirjoittaa. Muutamia sanoja oli hän ehtinyt saada kirjoitetuiksi, ennenkuin kuolema hänen saavutti. 'Siinä tapauksessa, että tyttäreni, vasten minun' … oli paperilla; ne oli hän kalmalta saanut kirjoitetuiksi. Minä ymmärsin, mitä näitä sanoja olisi seurannut, jos hän olisi voinut jatkaa. Hän oli vaarani nähnyt; hän, joka minua niin sanomattomasti rakasti, oli koettanut tällä rikkoa minun liittoni, mutta tässä koetuksessa oli hänen sydämensä murtunut. Oi, jos hän olisi ennättänyt saada kirjoituksensa valmiiksi, olisi hän minun elämäni surusta vapauttanut, sillä hän tunsi Burgin! Mutta minä, minä itse olin kylvänyt, ja Jumala soi minun niittää».

Vanha rouva painoi kasvonsa käsiään vastaan; hän itki, ja nyt ainakin olivat kyyneleet todelliset. Mutta äkkiä kohotti hän päänsä, ikäänkuin olisi hän kyyneleitään hävennyt, ja alkoi uudestaan:

»Minä olin syypää isäni kuolemaan, ja äitini kuolemaan myöskin; sillä isäni äkillinen kuolema vaikutti niin voimallisesti heikkoon äiti parkaani, että hän kahden kuukauden kuluttua lepäsi samassa haudassa, missä isäni oli viimeisen leponsa saanut. Mutta ennenkuin hän kuoli, oli hän suostunut minun ja Burgin avioliittoon. Minun sukulaiseni eivät voineet siihen mitään. Ja niin vangittuna olin Burgin ansoissa, että minä hänen tahdostaan ja pyynnöstään otin kuulutuskirjan kolme viikkoa isäni kuoleman jälkeen. Kahdesti olimme kuulutetut, kun äitini kuoli. Olin nyt yksin maailmassa. Kaipauksen ja surun, mikä minua alati kalvoi, koetin saada katoomaan sillä, että liitin kaiken onneni toivon Burgiin. Hiljaisuudessa vietimme häämme, ja tuskin olivat ne olleet, kun jo muutimme kaupungista, missä minua ja minun miestäni yleisesti soimattiin. Sitä ennen muutettiin suurin osa vanhempaini omaisuudesta rahaksi. Ainoastaan vähäinen osa, ne huonekalut, jotka täällä näette ja joita en sallinut myydä, jäivät minulle muistoksi lapsuuteni ajoista.

»Me olimme rikkaita. Mieheni otti eron sotapalveluksesta. Lähdimme ulkomaille. Paikasta paikkaan kuljimme siellä. Minä rakastin miestäni, ja hänkin näkyi minua rakastavan; alussa luulin ainakin niin. Mutta vähitellen heräsin unestani, ja kun nyt silmäni aukenivat, näin minäkin Burgin samallaiseksi kuin isänikin oli hänet nähnyt, petturiksi ja kavaltajaksi. Kun hän huomasi, että minä hänen sieluunsa olin silmäni luonut ja sen nähnyt semmoisena kuin se oli, ilkeänä, pahana, mustana, heitti hän yltään peitteen, joka oli hänen todellisen olentonsa peittänyt, ja ilmestyi minulle oikeassa muodossaan. Nyt alkoivat kärsimiseni! Mitä kaikkia sain minä kärsiä! Mutta peittäköön se musta huntu, jonka verhossa mieheni makaa vieraan maan mustassa mullassa, peittäköön se kärsimisteni muistot! Se oli minun rangaistukseni, vaikka en silloin sitä aikaa siksi tiennyt. Minä panin katkeruutta katkeruutta vastaan, kovuutta ja kovaa kovaa vastaan. Minä sain vaan yhä enemmän kärsiä. Neljä vuotta olin ollut sidottuna tähän mieheen. Yksi tytär, teidän äitinne, oli meidän onnettoman avioliittomme yhdysside; mutta se side ei voinut yhdistää meitä. Minä rakastin tytärtäni, hän vihasi häntä samaten kuin minua. — Eräänä päivänä katosi hän. Minä odotin hänen palaamistansa; vaan hän ei tullut. Kaiken omaisuuteni oli hän tuhlannut. Jo oli minulle tulossa se vieras, jota en siihen asti ollut tiennyt peljätä — puute. Me olimme, minä ja tyttäreni, vieraassa maassa, kaukana Ruotsista. Mutta sinne, sinne kuolemaan, synnyinmaahani takaisin halusin minä. Minä möin sormukseni ja kaikki muut, mitä arvokasta minulla oli, ja läksin matkalle. Tulin Tukholmaan takaisin, isäni taloon, syntymätalooni. Neljä vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin sieltä läksin. Nyt tulin takaisin. Pehmennyt ei ollut sydämeni; viha kaikkia kohtaan oli saanut vallan siinä. Ajattelin uudestaan ruveta elämään Ruotsin pääkaupungissa, niinkuin siellä ennen olin elänyt; mutta nyt, kun tulin vanhaan kotiini, nyt vasta heräsin näkemään kaiken onnettomuuteni. Kunnoton mieheni oli myynyt minun syntymätaloni. Nauraen ottivat minut vastaan ne, jotka nyt siinä elivät. Minä sain nyt tuntea sitä kylmää itsekkäisyyttä ja kovuutta, jolla olin ennen kaikkia muita kohdellut. Hävyn ja surun kyyneliä itkin minä nyt. 'Pois, pois täältä!' — huusin itsekseni, ja pian, ennenkuin päivänsä-syöjäin kielekkäät huulet ennättivät liikkeelle päästä, ennenkuin saivat tietoa minun tulostani, olin minä astunut kauppalaivaan, joka oli Suomeen lähdössä.

»Nyt kääntyivät elämäni vaiheet toiselle uralle. Tähän saakka olivat minun varani riittäneet. Mutta nyt, kun Turkuun tulin, olivat ne pian lopussa, ja puute irvisteli minulle. Sen voimaa en vieläkään tuntenut. Mutta jo ensi päivinä sain tuta sitä. Minä möin mitä saatoin, mutta varat, jotka myydyistä tavaroista sain, eivät kauan riittäneet. Kaksi päivää olin ruoatta; sillä kerjätä en voinut. Nyt minä kärsin, mutta vieläkään en pehmennyt. Ajattelin surmata itseni ja viattoman lapseni, joka nälkäisenä itki. Koetin lohduttaa häntä. Aurajoen rantaa pitkin aloin astua ylöspäin, kun äkkiä outo upseeri seisahtui eteeni. — 'Taivaan Jumala!' huusi hän. Minäkin olin seisahtunut ja häneen luonut silmäni. Se oli Burg, mutta ei se kuitenkaan ollut Burg. Kaikki tunteeni vetäysivät minussa yhteen, vihaksi. Häiritsisikö hän minua vielä viimeisessä työssäni maailmassa! Minä koetin väistää häntä. 'Neiti… Rouva!' sanoi hän. Hänen äänensä ei ollut Burgin. 'Mitä te tahdotte!' vastasin minä. 'Te olette heikko, te ette voi hyvin', sanoi hän ja tarjosi minulle käsivartensa. Minä en nyt tiennyt mitä tein. Hän talutti minut sanaa sanomatta omaan kotiinsa. Siellä menin tainnoksiin. Kuinka kauan tunnotonna makasin, sitä en tiedä; mutta kun heräsin, oli virvoittava ruoka ensimmäistä, mitä minulle tarjottiin. Pieni tyttäreni oli itkusuin ruokaa pyytänyt ja sillä tavalla ilmoittanut salaisuuteni, jonka Aurajokeen olin aikonut upottaa.

»Upseeri astui huoneesen. Minä tarkistelin häntä. Kaikki hänessä muistutti miestäni, mutta kumminkaan ei hän ollut mieheni. Hän näki hämmästykseni ja hymyili surullisesti. 'Minä olen Burg', sanoi hän ikäänkuin vastaukseksi minun kysyville silmäyksilleni — 'sama Burg, joka kerran, seitsemättä vuotta takaperin, kävin teidän isänne luona; mutta en ole se Burg, jonka nimeä te kannatte, jonka puoliso te olette ja joka teidät petti'.

»Nyt sain salaisuuden avaimen. Oli kaksi Burg nimistä veljestä, kaksoiset. He olivat nuoruudessaan olleet varsin yhdennäköiset, mutta heidän kasvaessaan jo ruvettiin vähitellen havaitsemaan eroitusta heidän välillään, niin sisäisten avujen kuin ulkomuodonkin suhteen. Vanhemman veljen olin ensin nähnyt, nuorempaan olin rakastunut, ja nuorempi minun petti. Vanhempi oli pian sen jälkeen, kun hänen tapasin isäni huoneessa, palannut Suomeen; ja täällä oli hän minusta kertonut. Nuorempi oli silloin nauranut ja vannonut, että hän voittaisi minun ja kostaisi minulle kaiken sen, mitä pahuudellani olin matkaansaanut. Hän oli onnistunut, hän oli kostanut; mutta minun kova sydämeni ei vielä ollut pehmennyt. Eikä se pehmennyt silloinkaan vielä, kun minä ymmärsin, miten pitkällisillä juonilla olin petetty. — Vanhempi Burg oli ollut naimisissa. Vuoden kuluttua siitä, kun hän Tukholmasta Turkuun palasi, oli hän sitounut köyhään tyttöön, joka jätti hänelle perinnöksi pojan, kun hän kahden vuoden kuluttua kuoli. Hän, minun lankoni, oli nyt leski. Tämän kaiken kertoi hän yhtä tietä. Sitten kutsui hän minua tarkemmin katsomaan asuntoansa. Hän avasi salin oven. Oi, mitä näin siellä! Näin ne kotini huonekalut, jotka olin saanut pelastetuiksi, ettei niitä ensi huutokaupassa ulkomaille lähtiessämme myyty. Ne oli hän ostanut samalla kertaa, jolloin kunnoton mieheni möi isäni talon. Ne oli hän ostanut sen vuoksi, että ne olivat minun. Nyt alkoi sydämeni jää sulaa, mutta pehmenemättä oli vielä syvyydenpohja.

»Minä jäin hänen luokseen asumaan. En kehdannut, en voinut, en tahtonut palata ylpeäin sukulaisteni luo Ruotsiin. Kovan taistelun taistelin itseäni vastaan, ennenkuin Burg sai minun hänen luoksensa jäämään. Ja vielä tulisempi oli taistelu sydämessäni, ennenkuin suostuin rupeamaan hänelle puolisoksi, hänen pojallensa äidiksi. Mutta minä suostuin viimein, kun olin varman vakuutuksen saanut ensimmäisen mieheni kuolemasta. Ja se aika, jonka elin toisen mieheni kanssa, oli minun onnellisin aikani. Rikkaita emme olleet, mutta meillä oli kumminkin sen verran kuin tarvitsimme. Jo alkoivat haihtua ne mustat haamut, jotka isäni ja äitini kuolinvuoteelta olivat minua seuranneet; jo alkoi sydämeni pohjaa myöten sulaa ja katumus tulla sen sijaan, kun mieheni sairastui. Kaksi pitkää vuotta kitui hän, — ja toistamiseen olin leskenä. Minun pojintimani ja tyttäreni olivat kasvaneet, mutta elatusta niille ja itselleni oli minun nyt hankkiminen, se vähäinen palkka, mikä miehelläni oli ollut, loppui nyt, ja taasen alkoi puute tunkeutua huoneeseni. Mutta minä olin jo oppinut sitä vastaan ottamaan toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Minä osasin tehdä työtä. — Päivät kuluivat; puutetta kärsimme usein, mutta oikeata hätää ei koskaan. Pojintimalleni opetin itse sen minkä osasin, ja kun taitoni ei enää siihen riittänyt, sai hän kolme vuotta käydä kaupungin koulussa ilman maksua. 17 vuotisena elätti hän jo itsensä. Hän oli hyvä, hellä poika ja isänsä kuva. Onni seurasi häntä. Hänen onnistui saada monta pienempää virkaa, joilla hän ja me elimme jotenkin hyvästi. Kun hän vähän vanhemmaksi kasvaneena pyysi minulta tytärtäni vaimoksi, en minä voinut kieltää, en myöskään tietänyt parempaa, jolle olisin voinut lapseni tulevaisuuden uskoa. Kaikki menestyi hänelle, ja pehmenneellä sydämellä, josta viha ja kateus ihmiskuntaa kohtaan oli kadonnut, istuin minä, sinä Ellen sylissäni, sinua uneen vaavutellen. Minä jo tunsin ja tunnustin rikokseni, ja niitä hyviä päiviä, mitkä minulla nyt olivat, pidin minä armolahjana Jumalalta. Väliin silloin, kuten vielä nytkin, kohosi sydämessäni muisto loistavuuteni ajoilta; mutta pian sain kukistetuksi sen katkeruuden, minkä tämä muisto mukanansa toi. Minä nöyryytin itseni ja olin kiitollinen siitä onnesta, joka osalleni oli tullut ja jota en ollut ansainnut.

»Mutta koettelemukseni ei ollut vielä loppunut. Minun surmayritykseni ei ollut anteeksi annettu. Kuinka paljon sillä olin rikkonut, se tuli minun havaita. Aurajokeen olin aikonut upottaa itseni ja tyttäreni. Aurajokeen upposi minun pojintimani, minun tyttäreni mies, kun hän koetti pelastaa erästä pienoista, joka sinne oli pudonnut. Minä näin tässä Jumalan käden; mutta vieläkään ei ollut aiottu rikokseni sovitettu. Sinä, Maurits, synnyit samana päivänä, ja isäsi onneton kuolema vaikutti niin voimallisesti äitiisi, että se hauta, joka isällesi oli kaivettu, sulki helmaansa myöskin äitisi, ennenkuin se umpeen luotiin. Niin oli yhdessä päivässä kaikki maallinen onnemme kadonnut! Siinä seisoin minä yksin, kaksi pienoista sylissäni. Ja samaa rataa, mitä olin käynyt mieheni kuolemasta alkaen, sain taasen astua uudestaan. Kuten silloin, oli minulla nytkin kaksi pienoista hoidettavana. Minä tartuin työhöni; minä en uupunut. Suora oli selkäni, mutta lunta oli surun pyryilma rakkaitteni haudoilta pyryttänyt minun nokimustiin hiuksiini.

»Mutta itserakkauteni kovin rangaistus oli vielä kärsimättä. Minä sairastuin enkä voinut työtä tehdä. Isänne jättämät vähät varat kuluivat pian. Irvivä puute uhkasi. Makasin vuoteellani, kun viimeinen äyri oli huoneesta eronnut, ja minä tutkin ankarasti omaa sydäntäni. Isäni huonekalut olivat minulla tallella; ne olin päättänyt teille jättää muistokseni. Ne olivat minulle pyhät. Nyt kumminkin olisi minun niistä luopuminen. Mutta en sitä tehnyt. Kirjoitin vapisevalla kädellä rikkaille sukulaisilleni Ruotsiin. Oi, se päätös, se maksoi, se sai minulle äärettömiä tuskia, ennenkuin se oli täytetty. Minä kirjoitin ja odotin vastausta, odotin kauan, mutta sanaakaan en vastaukseksi saanut, vielä vähemmin apua, jota odotin hartaammin kuin sanoja. Sukuni oli hyljännyt minun; se ei tahtonut minusta mitään tietää! — Jo olivat useat huonekaluista pantatut, kun vihdoin viimein tautivuoteeltani nousin, ja nyt … nyt en säästänyt itseäni, ennenkuin olin lunastanut takaisin, mitä oli pantattu. Sinä muistat, Ellen, ja sinäkin, Maurits, sen päivän, jona piironki tuotiin takaisin, vaikka hopeakiskot sen nurkista olivat poissa.

»Tässä on kertomus elämäni vaiheista», lopetti vanhus. »Tämä kertomus on teidän joululahjanne; muuta minulla ei ole antaa. Sanokaa, oletteko siitä oppineet jotakin!»

Vanha rouva oli kertonut kertomuksensa, oli kertonut sen melkein yhteen jaksoon. Ainoastaan pari kolme kertaa muisto siitä, mitä hän oli tuntenut, kun kipeimmät kohdat hänen elämänsä vaiheista häntä kohtasivat, oli saanut hänen vähäksi ajaksi vaikenemaan. Valkea takassa oli loppuun palanut, jouluaaton illallinen oli valmis; mutta nyt, kun kertomus loppui, ei näkynyt kukaan muistavan ruokaa. Ellenin ja Mauritsin sydämissä olivat tunteet toinen toistaan ajaneet vanhukset kertoessa. Erilaiset olivat nämä tunteet olleet kumminkin. Ellenin naissydän oli ymmärtänyt, mitä hänen isoäitinsä oli kärsinyt. Maurits sitä vastaan oli usein kummastellen silmäillyt kertojaa, ikäänkuin olisi hän epäillyt olisiko todellakin sama vanhus, joka tässä kertoi, itse kaikissa niissä ollut, joista hän kertoi. Mutta kun kertomus loppui ja vanhus kysymyksensä teki, nousivat he molemmat ja syleilivät rakasta isoäitiä. Ja hänen kysymykseensä vastasi Ellen:

»Tämä joululahja oli parempi kuin minun antamani, parempi kuin kalliin joululahja, sillä tällä te, isoäiti, olette antanut itsenne meille. Totuutta, vilpittömyyttä, kärsivällisyyttä olemme teiltä oppineet».

Ne vakavat ajatukset, jotka vanhuksen kertomus oli herättänyt sekä hänessä itsessä että hänen lapsenlapsissaan, olisivat ehkä saaneet heidän kokonaan unhottamaan illan kulun, ellei vanha seinäkello lyönnillään olisi heitä siitä muistuttanut. Ellen hypähti äkkiä ylös. Hän muisti nyt, että hänellä oli tehtävää vielä tänä iltana. Määrätty aika oli jo kulunut. Kello oli lyönyt 8. Milloin se oli lyönyt, sitä ei kukaan heistä tiennyt, ei ollut ainakaan kukaan sitä lyöntiä kuullut.

»Oi, minä olen puolen tuntia myöhästynyt!» — huusi Ellen, kun hän huomasi kellon olevan kahdeksan, ja hän meni kiireesti kaapin luo. Sieltä otti hän esiin vähäisen vakan, jonka kanteen oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla: »Neiti Loviisa Loo». Sitten puki hän päällensä ja läksi joutuisasti, sanoen: »minä olen paikalla takaisin».

»Anna minun mennä», pyysi Maurits, »niin saan koettaa uutta takkiani».

»Minä olen luvannut itse viedä lahjan», sanoi Ellen. »Ihanpa tässä likellä kauppaneuvos asuu».

Ellenin mentyä asetti vanha rouva pöydälle ruo'an. Hän oli saanut takaisin entisen muotonsa. Ei olisi kukaan siitä voinut arvata, mitkä tunnustukset hän vasta oli tehnyt. Ainoa, joka siitä muistutti, oli puuro, joka oli jotenkin kuivunut tuon pitkän kertomuksen kestäessä. Kun vanha rouva tämän huomasi, hymyili hän ja kertoi Ellenin sanat: »Mekin olemme puolen tuntia myöhästyneet».

Maurits koetti takkiansa. Se sopi hänelle varsin hyvin. Iloisena huudahti hän: »Sanokaa, isoäiti, eikö Ellen ole enkeli?»

»Jumala suokoon, että hän semmoisena pysyisi!» huokasi vanhus.

»Ja semmoinen kuin hän nyt on, semmoisena hän pysyy», lausui Maurits vakavasti.

»Rukoile sitä Jumalalta!»

Maurits ei sanonut mitään; hän ei ollut tottunut vastustamaan vanhusta, mutta ettei hän ymmärtänyt, miksi tähän mitään rukousta tarvittaisiin, se näkyi hänen silmäyksistään, jotka eivät osoittaneet myöntymystä vanhuksen lauseesen.

Sitten eivät he enää sanoja vaihtaneet. He odottivat Ellenin tuloa. Aika jo olikin hänen palata. Mutta Elleniä ei kuulunut.

»Hän on luultavasti kutsuttu kauppaneuvoksella sisään», sanoi vihdoin Maurits; »muuten hän jo olisi ehtinyt tämän välin kuudestikin edestakaisin kulkea».

»Jos häntä olisi kutsuttu sisään, ei hän olisi mennyt. Nyt on jouluaatto, ja tänä iltana ei kukaan omaisistansa vapaaehtoisesti luovu. Ja jos joku muu niin tekisikin, Ellen ei sitä tee. — Mene katsomaan, Maurits! Kun hän vaan ei olisi joutunut vaaraan!»

Kun Maurits tämän käskyn kuuli, ei hän muistanut uutta takkiansa. Semmoisena kuin oli riensi hän matkalle; mutta ennenkuin hän ovelle pääsi, avautui se, ja Ellen astui huoneeseen.

»Missä, Jumalan nimeen, sinä olet ollut?» kysyi vanhus. »Kello on kohta 9. Koko tunnin olet ollut poissa; ruokakin on varmaan ihan jäähtynyt. Mutta mitä tämä on, mitä kummaa? Ethän ole sittenkään saanut joululahjaa jätetyksi kauppaneuvokselle?»

Rouva oli oikeassa. Sama vakka, minkä Ellen oli kaapista ottanut viedäkseen kauppaneuvoksen luo, sama vakka oli hänellä kädessä nyt, kun hän palasi.

Ellen oli punainen. Hän laski vakan vanhuksen eteen. »Kummia olen tänä iltana nähnyt, kummempia kuullut, ja kummallisimpia on minulle itselleni tapahtunut. Sen valkoisen silkkihameen, joka vakassa on, olen saanut omakseni, jos sen voin ottaa. Minä tahdoin ensin kysellä tätä teiltä; tällä ehdolla suostuin viimein sen ottamaan. Kuulkaa nyt, isoäiti, ja neuvokaa!»

Mutta ennenkuin Ellenin kertomusta ja vanhuksen neuvoa kuuntelemme, on meidän kääntyminen toiseen perheesen, jossa toisenlaista jouluaattoa vietetään.

* * * * *

Vähän matkaa siitä, missä leskirouva Burg asui, oli komea, suuri kaksikerroksinen kivirakennus. Siinä asui kauppaneuvos Loo. Alikerrassa oli hänellä tässä rakennuksessaan kaksi kauppapuotia, joissa väkeä lainehti aamusta iltaan. Nämä puodit olivatkin tavaraa kaikenlaista täynnä. Puotien vieressä oli kamareita, joissa myöskin paljon tavaraa oli nähtävissä. Näissä kamareissa istuivat kauppaneuvoksen kirjurit, kukin kirjansa ääressä. Niissä pantiin myös kääryihin ja laatikoihin, mitä oli lähetettävää tilaajoille muihin kaupunkeihin ja maalle. Ylikerrassa asui kauppaneuvos itse perheineen; ja mitä kalliimpia huonekaluihin kuuluvia alikerrassa oli ollut, ne olivat ylikerrassa saaneet sijansa huoneiden koristuksina.

Kauppaneuvos Loon perheesen kuului hän itse, hänen rouvansa ja hänen tyttärensä Lovisa.

Kauppaneuvos oli vanhanpuolinen mies. Pitkä ja laiha oli hän kuin aidan seiväs. Hänen ihonsa oli keltainen ja muistutti suuresti kuivaa parkkia. Hänen tukkansa oli musta ja kiheräinen: hänen pitkä leukapartansa oli harmaa. Suuret kultasankaiset silmälasit oli hänellä nenällään, joka oli korkea ja vähän viistoinen. Näiden silmälasien läpi tuijottivat hänen pienet, harmaat, terävät silmänsä. Hänen kaulansa oli pitkä, ja aina kesän, talven oli sen ympärille käärittynä valkoinen valkkihuivi. Kun sanomme lopuksi, että hän aina kulki jamaikkakahvin värisessä hännystakissa, siniseen menevässä liivissä ja mustissa kaitaisissa housuissa — niin, hyvä lukiani, jos sinulla mielikuvitusta on, voit ajatella kauppaneuvoksen elävänä eteesi.

Mutta miehen kuva ei ole vielä ihan täysi. Lisätkäämme, että hänen huulensa olivat ohuet, värittömät ja niin tiiviisti hänen valkoisiin hampaisiinsa puristetut, että olisi luullut edellämainittujen repeävän, jos olisi kauppaneuvos naurahtanut. Hymyilyäkään, joko vasta sanotusta tai muista syistä, ei muistanut kukaan nähneensä näillä huulilla, jotka ympäröivät hänen pientä suutansa. Hän ei myöskään puhunut muuta kuin mitä hänen välttämättömästi tarvitsi puhua. Hän puhui käsivarsiaan ja sormiansa liikutellen. Kun hän kirjureinsa luona oli, tarkasteli hän heidän laskujaan, ja hänen terävät silmänsä huomasivat paikalla, jos virheitä löytyi; ja jos semmoisia löytyi, tuikkasi hän laihan sormensa virheen kohdalle ja iski silmänsä onnettomaan laskuntekiään. Hän oli itse kassansa hoitaja, ja kun hän siitä maksoi ostettuja tavaroita tahi alamaisilleen palkan, punnitsi hän aina joka rahan käsissänsä, ennenkuin hän sen antoi. Jos joku hänen kirjureistaan tarvitsi ennen määräaikaa rahaa ja tätä kauppaneuvokselta pyysi, tarkasti hän konttorikalenteria, joka seinällä riippui, ja seurasi sitä tuolla laihalla sormellaan kulumassa olevasta päivästä maksun määräpäivään saakka; siinä pysähtyi sonni, ja se pysähdys oli kauppaneuvoksen vastaus. Aina, kun illalla kello löi 8, pyyhkäsi hän itse konttorikalenterista kulumassa olevan päivän pois, sillä kello 8 illalla suljettiin aina hänen konttorinsa. — Tämmöinen oli kauppaneuvos tavoiltaan, mutta kumminkin pitivät ne, jotka häntä tunsivat, häntä suuressa kunniassa; sillä hän oli samallainen itseänsä kuin muitakin kohtaan: jäykkä, vakava ja suora. »Järjestys!» oli sana, joka kuului useimmiten, kun ei hän voinut puhumatta olla, ja ankara järjestys vallitsi hänen huoneessaan.

Jouluaatto oli kulumassa. Kauppaneuvoksella itsellä ja kaikilla hänen alamaisillaan oli tänä päivänä suunnattomasti työtä. Ukko Loo hyöri ja pyöri paikasta paikkaan, jokaisen töitä tarkastellen, jottei erehdystä tulisi missään. Ostajia meni ja toisia tuli. Jokaisessa huoneessa oli vähäiset markkinat. Mutta kumminkaan ei ollut kauppaneuvos hyvällä tuulella. Jo aamulla oli hän suuttunut, sillä järjestys hänen talossaan oli rikottu. Järjestykseen tietysti kuuluu, että jokainen maksaa saadun tavaran, ennenkuin sen mukaansa vie. Aamupäivällä oli puodissa tuo järjestys rikottu. Kauppaneuvos oli näet nähnyt, miten eräs eukko oli esiliinansa alle pistänyt lankakääryn ja oli sitä vieden hiipimässä ulos. Tämän huomattuansa samosi kauppaneuvos eukon kimppuun, korjasi aika kiireesti lankansa talteen, talutti sitten eukon ovelle, työnsi hänen ulos ja antoi hänelle lisäksi aika potkun. »Järjestys, järjestys kaikissa!» huusi hän silloin. Tästä järjestyksen pidosta oli puodissa syntynyt kaikuva nauru, mutta se ei kauppaneuvosta harmittanut. Harmissaan hän oli vain siitä, että järjestys oli rikottu. Mutta tähän harmiin liittyi toinenkin, josta kohta saamme tilaisuuden kertoa.

Että kauppaneuvos ei kuitenkaan ollut saituri, vaikka sitä ylläsanotusta voisi päättää, näkyi siitäkin, miten hän perhettään kohteli. Mitä ikänä hänen rouvansa ja tyttärensä tahtoivat, sen he kyllä saivat vastustamatta, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he kauppaneuvokselta sitä pyysivät. Hän, hän itse eikä kukaan muu, sai antaa, ei kukaan, ei edes hänen oma rouvansakaan saanut ottaa. Jouluaaton edellisinä päivinä oli sekä rouvalla että tyttärellä ollut hirmuisen paljon tarpeita. Lista kädessä kulki kauppaneuvos kahden puotipojan kanssa huoneesta huoneesen, kooten ylikertaan meneviä tavaroita, ja aina vaan oli milloin rouvalla, milloin tyttärellä uusia tarpeita. Vakavana täytti kauppaneuvos heidän vaatimuksiaan. Kello 7:stä aamulla puolipäivään asti toimitti hän väsymättä näitä ja muita töitään. Nyt kumminkin kuultiin hänen entistä useimmin huutavan syvällä äänellä: »Järjestys!» vaikka hänellä tähän ei näkynyt olevan mitään erityistä syytä. Aina tuon tuostakin vilkasi hän ulos akkunasta, ja silloin aina kuultiin tuo: »Järjestys!» Puotipojat tätä kummaksuivat, sillä ei koskaan ennen ollut kauppaneuvos pitänyt lukua siitä, mitä ulkona kadulla tapahtui. Vihdoin arvasivat he, että kauppaneuvos odotti jotakin.

Päivä oli puolessa. Kauppias oli juuri menossa ylikertaan päivälliselle, jota hänen talossaan aina syötiin kello 1. Järjestystä noudatettiin siinäkin. Joka ei heti, kun kello löi 1, istunut pöydässä, hän jäi päivällisettä.

Juuri kun hän oli menossa ruoalle, tuli postipoika tuoden koko joukon kirjeitä. Kauppaneuvos silmäsi päällekirjoituksia pikaisesti. Ne olivat näöltään kauppakirjeitä. Mutta niiden seassa oli yksi, joka ei näyttänyt kauppakirjeeltä. Sen avasi hän heti ja luki sen kiireesti. »Järjestys! Järjestys!» huusi hän ja mumisi sitten: »Vahinko … ilma … myrsky … Hän tulee kumminkin tänään!»

Sitten riensi hän kiireesti ylös ja ennätti juuri sijallensa pöytään, kun kello löi. Että hän nyt oli hyvillänsä, sen näki jokainen, ken hänen tunsi. Joku, jota hän odotti, oli tulossa. Hän oli jo päättänyt, että tämä odotettu oli järjestyksen rikkoja, ja siitä oli hän ollut harmissaan; mutta nyt oli harmi kadonnut. Pöydässä, jossa hänen kirjurinsakin istuivat, ei puhuttu sanaakaan. Semmoinen oli järjestys. Pöydästä noustua kirjurit heti palasivat alikertaan. Kauppaneuvos, kuten hänen tapansa oli, jäi nytkin rouvansa ja tyttärensä luo kello kolmeen saakka.

Rouva Loo oli samassa määrässä lihava kuin hänen miehensä kauppaneuvos oli laiha. Se oli jotakin, se! Muuten oli hän varsin tavallinen, jokapäiväinen, vähän kärtyinen ja kielekäs. Akkunassa viistopeilinsä edessä istui hän uteliaana, kuten vanhat rouvat ainakin, silmäillen siihen, nähdäksensä keitä kadulla kulki. Tänään ei hänellä kumminkaan ollut sanottavasti aikaa tähän. Läähättäen oli hän työskennellyt joulupuuhissa; ja että joulua oli aikomus viettää juhlallisesti ja suuresti, sen huomasi jokainen, ken näki ylikerran huoneet. Siellä oli vielä puolisen aikana kaikki melkein ylösalaisin. Mutta tähän tämmöiseen epäjärjestykseen ei kauppaneuvos suuttunut. Hän tiesi, että epäjärjestys aina tällaisissa asioissa käy järjestyksen edellä.

Kun kirjurit olivat lähteneet, lähestyi ukko rouvaansa ja sanoi: »Tulee pian!»

»No, taivas olkoon kiitetty! Minä jo ajattelin … minä jo pelkäsin… Kuule, Lovisa!… Hän tulee pian! Mutta sano, Loo, miksi on hän viipynyt, miksi ei hän tullut eilen… Eilen olisi hänen pitänyt tulla, niinhän oli päätetty … mikä esti?»

»Tuli vahinko. Oli paha ilma, myrsky. Ei uskaltanut lähteä… Odotti toista laivaa».

»Ja tänään tulee hän! Lovisa! Huuda pian piiat ja palvelijat! Sali on kuntoon asetettava. Hän tulee, Lovisa, kuulitko, hän tulee, tyttö! Etkö ole iloinen, Lovisa?»

Tyttö, jota lihava rouva iloitsemaan kehoitti, oli nuori, 24 tahi 25 vuotinen. Hän oli pitkä ja siten siinä isänsä kuva; mutta mikään muu hänessä ei muistuttanut isästä. Hänen kasvoistaan olisi myös turhaan haettu jotakin, josta olisi häntä äitinsä kaltaiseksi voitu sanoa. Äidin kasvot olivat säännölliset, vaikka niitä rumensi liikanainen lihavuus. Lovisan kasvot olivat rumat. Hänen silmänsä olivat pienet ja aina vetiset; hänen poskensa olivat valkeankeltaiset, hänen suunsa suuri, ja hampaansa, mitkä aina näkyivät, olivat mustat, arvattavasti liiallisesta herkkujen syömisestä.

Äitinsä puhetta ja kysymystä kuullessaan punastui Lovisa, jos voi sitä punastumiseksi sanoa, että hänen valkeankeltaisista poskistaan valkoinen väri katosi. Hänen pienet, vetiset silmänsä katselivat maahan, ja ainoa sana, minkä hän sai sanotuksi, oli: »Mamma!» Siinä sanassa ja äänessä, millä se sanottiin, oli muka olevinaan naisellista ujoutta ja nuhdetta, mutta oikeastaan niissä ei ollut mitään.

»Niin, niin; rakas Lovisani!» lörpötteli rouva. »Nyt jätät sinä kohta vanhat vanhempasi!» Ja rouvan ääni värähteli, kun hän sen sanoi. Nenäliinaan tarttui hän liikutettuna ja pyyhkäsi silmiänsä. »Älä unohda meitä! Muista niitä neuvoja, joita isältäsi ja minulta olet saanut. Ota minut esikuvaksesi kaikissa seikoissa, mihin maailmassa voit joutua, niin tulet onnelliseksi ja teet miehesi asunnon paratiisiksi, niinkuin minä olen tehnyt Loon… Eikö se ole totta, Loo?»

»Hm!» mumisi kauppaneuvos… »Järjestys, järjestys kaikissa, sanon minä!»

»Sinä kuulet sen nyt itse, Lovisa», jatkoi rouva, joka tällä välin oli vetäytynyt tavalliselle vahtijapaikalleen akkunan viereen. »Sinä kuulet sen, sinä siunattu lapsi… Mutta siinäpä sinä seisoa töllöttelet kuin mieletön! Etkö kuule, Lovisa! Hän tulee, ylkäsi tulee!»

»Mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt!» muistutti siihen Lovisa. Tässä lauseessa piti oleman jonkinlaista vastustusta, mutta sitä ei siinä ollut.

»Hm, hm, järjestys!» lausui kauppaneuvos. »Jos minä kalliita tavaroita ulkomaalta ostan, olenko minä niitä nähnyt, ennenkuin ne tänne tulevat ja ovat minun? Jos minä luotan siihen kauppahuoneeseen, jolta tavarat ostan, olen minä vakuutettu tavaran hyvyydestä. Järjestys kaikissa! Minä tahdon uskoa, että sinä luotat minuun ja pidät hyvänä sen yljän, jonka sinulle olen hankkinut … poh! Vaikka et ole häntä nähnyt… Poh! Järjestys!»

Kauppapojat ja kirjurit olisivat jääneet suu auki, jos olisivat tämän kauppaneuvoksen puheen kuulleet, sillä kuukauden kuluessa ei ollut kauppaneuvos niin monta sanaa lausunut, jos ei lukuun oteta tuota alinomaista muistutusta: »Järjestys!» Rouvakin jäi aluksi vastaamatta, sillä niin hämmästyi hänkin. Mutta pian tointui hän taasen.

»Sinä kuulet, Lovisa! Sinä kuulet», huusi hän, »mitä isäsi on tehnyt. Suutele isän kättä ja kiitä! Oi, Jumala paratkoon!» jatkoi rouva ja vei nenäliinan taasen silmillensä. »Jumala paratkoon! Ei ole kaikilla, ei monella, tuskin ainoallakaan niin helliä vanhempia kuin sinulla! Huomenna! Taivaan isä! Jo huomenna olet sinä, Lovisa, antanut rakkautta uhkuvan sydämesi pois. Sinun ei enää tarvitse totella isääsi ja äitiäsi, ainoastaan häntä, jota sinun tulee miehenäsi kunnioittaa ja…»

»Ppruuuu! Järjestys! Vasta ylihuomenna!» pisti kauppaneuvos väliin.

»Jaa … niin, ylihuomenna! Jumalan kiitos! Vasta ylihuomenna!» tulvasivat sanat rouvan suusta. »Ylihuomenna, isäsi syntymä- ja nimipäivänä, kun tänne kokoontuu koko kaupunki, silloinpa, silloinpa aukenevat kaikkein silmät, kun isäsi sinut kihlaa nuorelle, kauniille Hirtsille… Mutta tässä sinä vielä töllistelet, niinkuin et tietäisi, mitä kihlatun naisen tulee tehdä, joka ylkäänsä odottaa… Pian pukemaan päällesi paremmat vaatteet, ettei ylkäsi tarvitse sinua hävetä!»

Kun Lovisa tämän käskyn kuuli, lähti hän pian kamarista. Isä ja äiti jäivät sinne kahden. Rouvan kieli kävi entistä vauhtiansa. Ukko Loo käveli edestakaisin lattialla. Kuunteliko hän rouvansa lörpötyksiä, on vaikea sanoa.

Vihdoin seisahtui hän ja katseli kelloaan. Hänen oli aika lähteä konttoriin. Hän vetäysi ovelle.

»Minä onneton ihminen!» huusi rouva, kun hän tämän huomasi. — »Löytyykö maailmassa onnettomampaa ihmistä kuin minä olen! Tässä olen puhunut tyttäremme tulevaisuudesta, ja mieheni ei edes viitsi kuunnella, mitä puhun. Oi, minä olen onnettomin kaikista, jotka alttarin edessä ovat miehen valtaan antauneet!» Ja taasen pyyhkäsi rouva nenäliinalla silmiään.

Mutta samalla pudotti hän nenäliinan ja hypähti ylös. Hän oli katsellut akkunapeiliin ja siellä nähnyt jotakin outoa.

»No, kaikki taivaan pyhät!» huusi hän. »Tässä me puhumme, niinkuin ei olisi muuta tehtävää, ja tuossa tulee odotettu! Minä sanon, Loo, mene pian häntä vastaan, hän jo ajaa pihaan!»

Kauppaneuvos oli jo avannut oven, kun hän tämän kuuli. Kiireemmästi kuin ennen puikahti hän siitä nyt ulos, ja vasta rapuista kuului hänen vastauksensa: »Järjestys!»

Mutta ennenkuin seuraamme kauppaneuvosta odotetun kosian luo, käykäämme tätä katsomassa. Meidän on palaaminen ajassa pari päivää takaperin tullaksemme tuntemaan häntä sekä niitä seikkoja, jotka ovat saaneet hänet kosiana esiintymään.

* * * * *

Pari päivää ennen jouluaattoa oli kaupungin kestikievaritaloon tullut tuntematon vieras. Että hän oli Ruotsista kotoisin, sen huomasi hänen puheensa murteesta. Hän oli kaunis, nuori mies, silmät elävät, välkkyvät, »Minä olen kauppias, kuljen kauppa-asioilla ja tulen täällä viipymään pari päivää», sanoi hän kestikievarin isännälle, joka kohteliaasti otti häntä vastaan. »Nimeni on Troberg, jos joku tahtoisi minua tavata».

Kestikievarin isäntä ei tuossa vieraassa nähnyt mitään kummaa. Vieras tuli ja meni, meni ja tuli näiden kahden päivän kuluessa. Harvoin oli hän kotona. Mutta missä hän kävi, sitä ei saanut isäntä tietää. Jouluaaton aamuna kutsutti hän luoksensa isännän. »Onko teillä ketään, jonka voisi lähettää kruununvouti Trobergin luo? Hän on vähän sukua minulle, ja minä tahtoisin häntä tavata ennenkuin lähden», puhui hän. Kestikievari myöntyi tähän, ja vähää ennen puolta päivää tuli tuo kaivattu vieras.

»No, sen sanon!» huusi vouti, istuessaan kamarissa kahdenkesken ruotsalaisen kanssa. »Sinä täällä, täällä Suomessa, etkä tule minun luokseni asumaan! Ja mitä tämä nimen salaaminen tietää, vai soiko nimi Troberg paremmalle korvissasi kuin oma nimesi Hirts?»

»Anna anteeksi, veli», sanoi vieras nauraen, »etten luoksesi kohta tullut. Sen sijaan saat minulle tänä iltana, huomenna ja ehkäpä vielä ylihuomennakin osoittaa vierasvaraisuuttasi. 'Järjestys!' niinkuin kauppaneuvos Loo sanoo. Miten on, onko silkkihame valmis ja salaisuuteni tallessa?» kysyi hän yhä nauraen.

»On; mutta mitä varten tämä ilvenäytelmä? Mitä, Herran nimessä, sinä silkkihameella teet ja mitä varten on se neiti Loolle annettava? Jos olisit ollut täällä ennen tahi jos olisit nähnyt tuon neitiviirin, luulisinpä, että sinä kosiana ilmestyisit!»

»Kuka sanoo, etten ole häntä nähnyt?» kysyi viekkaasti nuori herra.

»Sinä et ole täällä ennen käynyt eikä hänkään Ruotsissa».

»Mutta jos sinulle sanon, että minä ja hän Tapaninpäivänä vietämme kihlajaisiamme, niin mitä sinulla on siihen sanomista?»

»En tietysti voisi muuta kuin syvään kumartaa ja toivottaa onnea… Mutta älä sano minua Trobergiksi, jos minä sitä uskon tahi jos tästä vähintäkään ymmärrän».

»Ei sinun ole suuresti tarvis mitään ymmärtääkään, kunhan vain ymmärrän minä, jota asia koskee. Olkoon kumminkin järkesi valaistukseksi sanottu, että minä olen tullut tänne viedäkseni täältä muassani kaupunkinne kauniimman kaunottaren».

»'Järjestyksen' tyttären!… Kauniimman!» — Ja vouti purskahti nauruun täyttä kurkkuansa.

»Älä naura! Minäkö tulen kihlauttamaan itseäni ja lähtisin pitkänokkaisena! Mutta kokkapuheet hiiteen… Kuule, viinuri! Pullo punssia!» huudahti nuori herra ovea avaten.

Kun oli haluttu makujuoma saatu, täytti herra Hirts lasit, nousi vakavana ja lausui: »Ei sanaakaan, ennenkuin olen lopettanut, ja jollet silloin ymmärrä enempää kuin nyt, niin sanonpa sinua tuhmaksi. Nyt puheen aluksi: neiti Lovisa Loon malja, minun morsiameni malja, ja se pohjaan!»

Ystävät joivat maljan pohjaan, vouti kumartuen ja vaiti ollen, mutta uteliaana.

»Ja nyt kuule ja kummastele!» jatkoi vieras. »Sinä muistat, miten ja milloin me Marstrandin kylpylaitoksessa tutustuimme, miten siellä ystävyytemme alkoi. Siitä ei ole sen enempää puhumista, paitsi että minä tämän ystävyyden nojassa uskalsin sinuun turvata tuossa silkkihame-asiassa. Sinä täytit pyyntöni, ja minä kiitän sinua. Kun Marstrandista tulin kotiin, oli minun maallinen onneni seppäin kynsistä juuri päässyt. Isäni ja kauppaneuvos Loo olivat sitä takoneet, ja minun onneni oli valmiina ahjosta lähtenyt neiti Lovisa Loon muodossa. Sinä tiedät, että kauppahuoneet Hirts ja Loo ovat jo kymmeniä vuosia olleet keskinäisissä kaupoissa. Ukkojen välillä oli ystävyys syntynyt, vaikka mahdotonta on minun ymmärtää, mihin tämä ystävyys nojautuu, kummallisia, itsepäisiä ja omituisia kun ovat ukot molemmat. Sinä näit isäni. Hän on kunnon ukko, ja vaikka kummallinen, niin ei kumminkaan niin kummallinen kuin Loo, jos oikein häntä käsitin. No niin! Minä tulen Marstrandista, olen tuskin saanut tervehdykset sanotuksi, ennenkuin minut kutsutaan isäni luo. Kuule ja hämmästy! 'Albert!' — sanoo isäni — 'sinä olet nyt kohta siinä ijässä, että sinun sopii mennä naimisiin. Kuule loppuun! Minä en siedä, että puhettani katkaistaan, ennenkuin loppuun olen puhunut, sen tiedät', ärjäsi hän, kun minä tahdoin avata suuni. — 'Sinä olet nyt 21 vuotinen ja valmis ja vapaa avioliittoon. Asian näin ollen olen hakenut ja löytänyt sinulle morsiamen. Sinun ikäisesi on hän; hyvässä perheessä on hän kasvanut, oppinut järjestystä ja, siisteyttä, Albert. Sinun morsiamesi on neiti Lovisa Loo Suomesta. Varoissa vetää kauppahuone Loo vertoja meidän huoneellemme. Kun ovat häät vietetyt, saat itse valita, tahdotko täällä vai Suomessa ruveta asumaan. Nyt olen kaikki puhunut. Kauppaneuvos Loo on täällä. Hän rakastaa järjestystä ja tiedät siis, mitä sinun nyt on tehtävä'. — 'Tiedän' — vastasin minä. 'Minun tulee pyytää kauppaneuvokselta morsiamekseni neiti Lovisa Loo, ja sen teen minä heti. Tulkaa, isä!' — Olisit nähnyt, miten iloiseksi isäni kävi, kun hän tämän kuuli. Hän, joka ei koskaan näytä, mitä hänen rintakuorensa sisällä asuu, huusi nyt: 'Ne sanat, Albert, ne tuottavat, sinulle 10,000 riksiä. Käy konttorissa, niin saat ne. Huvittele niillä vuoden loppuun saakka. Sitten vietät hääsi. Mutta hääpäivänä pistät sinä hulivilisuuden säkkiin, jonka minä suljen sinetilläni'. — Minä olin juuri silloin, niinkuin tiedät, suuressa rahapulassa. Tämä Lovisa Loo ja 10,000 riksiä tulivat niinkuin taivaasta. Kiireesti riensin ukko Loon luo, syleilin häntä ja suutelin hänen pergamenttihuuliansa, ja paikalla, ennenkuin hän ennätti tokaista järjestystään, olin minä pyytänyt siveän ja kauniin neiti Lovisan aviovaimokseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisissä. Nytpä nousi ilo! Ukko Loo näki järjestyksen vaativan, että hänkin puolestansa syleilisi ja suutelisi minua. Jolleivät nuo 10,000 riksiä olisi eläneet mielessäni, olisin purskahtanut nauruun ja nauranut itseni kuoliaaksi, kun tämän syleilyn ja suutelon sain. Ojentaen pitkiä käsiänsä, joita voi paremmin ankkuritouviin verrata kuin elävän ihmisen jäseninä pitää, tuli hän minua kohti marssien suorana, vakavana, kuten kenraali armeijansa etupäässä, ja kun hän minun saavutti, teki hän … näin ja näin!»

Vouti oli kummastellen ja hymyillen kuunnellut ystävänsä kertomusta. »Sinä riivattu!» huusi hän, kun nuori Hirts syleillen ja suudellen näytti, miten ukko Loo oli häntä syleillyt ja suudellut. »Sinä riivattu!» Ja hän purskahti nauruun, joka ei tahtonut loppua saada.

»Appeni malja, ja pohjaan sekin!» esitti Hirts. Trobergilla ei ollut mitään tätä maljaa vastaan. Se juotiin siis, ja nuori Hirts jatkoi naurettavalla vakavuudella: »Niin olin minä kihlattu, sillä neiti Lovisan suostumusta ei muka tarvittukaan. Minä kumminkin olin toista mieltä, mutta olin liian viisas sitä ilmoittamaan. Minä kutsuin ukko Loota rakkaaksi apekseni, mutta tämä soti järjestystä vastaan; vaikka tahtoisin panna nuo 10,000 riksiä äyristä menemään, että tämä järjestyksen rikkominen oli ukolle varsin mieluinen. 'Vasta häitten jäljestä appi!' sanoi hän. 'Järjestys, järjestys kaikissa!' Sitten tuotiin sampanjaa. Kolmen miehen siinä juotiin niin, että jo pelkäsin järjestyksen menevän hiiteen. Mutta eipä niinkään, vaikka meni se ainakin minulta: sillä kun ukot huomasivat saaneensa tarpeeksi eivätkä uusia pulloja tuottaneet, kiiruhdin minä konttoriin, sain rahat ja teurastin kurkkuni ja tulevan aviosäätyni terveydeksi koko joukon hopeakauloja. Voit arvata, että aikani nyt oli hauska ja iloinen. Päivät kuluivat, niin etten tahtonut uskoa itseäni, kun huomasin syksyn tulleeksi. Mutta nyt, kun lähestyi aika, jona minun tuli täyttää lupaukseni, alkoi väliin vähän arveluttaa. Olisin kirjoittanut sinulle ja ilmoittanut tämän kummallisen seikan, mutta ukkojen kehoituksen ja päätöksen mukaan olin pakoitettu olemaan vaiti. Asia oli näet jäävä meidän kolmen salaisuudeksi aina siihen päivään saakka, jolloin kihlaus tulisi julkisesti tapahtumaan. Kuten sanoin, päivät kuluivat, ja pian oli leikistä tuleva tosi. Silloin tuli ukko Loolta kirje, jossa hän määräsi kihlauksen tapahtuvaksi Tapaninpäivänä. Minun tulisi pari päivää ennen joulua saapua hänen luoksensa. Kun isäni tämän kirjeen sai, kehoitti hän minua antamaan jonkun kalliin joululahjan neiti Loolle. Ostin valkoista silkkiä, parasta mitä sain, ja kuu en ollut ikinä morsiantani nähnyt, enkä siis osannut toimittaa sitä sopivasti ommelluksi, lähetin pakan sinun luoksesi, kuten muistat, pyytäin, että jollakin lailla toimittaisit hameen valmiiksi ja morsiamelleni sopivaksi. Minä olin valinnut juuri tällaisen lahjan hyväilläkseni ukkovaariani. Se onnistuikin, vaikkei enää rahoja lähtenyt. Ukko kiitti minua, kun ilmoitin tahtovani kihlauspäivänäni nähdä morsiameni siinä puvussa, minkä rakkauteni oli hänelle valinnut. — Joko nyt ymmärrät salaisuuden?»

»En, totta maar, vieläkään ymmärrä», vastasi ystävä. »Sinä olet täällä, et asu appesi luona, etkä lupaa jouluasikaan siellä viettää!»

»Kuule siis loppuun, kuule ja kummastele! Mutta sitä ennen neiti Lovisan malja, neiti Lovisan, josta ei ikinä tule rouva Hirtsiä. Vapaa on neiti Lovisa, hurraa!»

»Niin se oli» — jatkoi Hirts, kun oli malja juotu. »Aika kului, ja minun oli lähteminen vaihettamaan onneni aviosäädyn kahleiksi. En voinut, en kehdannut sotia vastaan. Minäpä vielä kiiruhdin lähtöäni. Vaivaloinen oli kulku Ahvenanmeren yli joulukuun pakkasessa; mutta saavutin kumminkin vahingotta kaupungin, missä nuori mies oli kahleisiin pantava. Olin tiellä paljon miettinyt, miten pääsisin tuosta pulastani, ja vihdoin oli minussa syntynyt päätös. Oliko mielestäsi siinä mitään kummaa, etten tänne tultuani paikalla rientänyt kauppaneuvoksen luo, että ensin tahdoin nähdä sen olennon, jolle olin määrätty? Oikeata nimeäni ilmaisematta olen nyt täällä ollut kolmatta päivää, olen tarkastellut, nähnyt ja ymmärtänyt, ettei neiti Lovisa Loo sovi Albert Hirts'ille. Se on totinen tosi!»

»Mutta kuinka arvelet päästä vapaaksi hänestä?» kysyi vouti. »Veli parka! Luulenpa, että olet kutsunut tänne minun jostakusta tärkeämmästä syystä, kuin vielä osaan arvata».

»Aivan niin! Ja kaikkein ensiksi, laita että nämä kirjeet tulevat kauppaneuvos Loolle. Ne ovat kauppa-asioita koskevia» — lisäsi hän nauraen — »ja jos ne eivät saa arvoani laskeumaan, niin en ymmärrä järjestystä … vähintäin 80 prosentilla! Muuta en nyt pyydä sinulta, mutta huomenna ja ylihuomenna voit ystävääsi auttaa».

»Eikö muuta nyt? Vähälläpä pääsen, alussa ainakin» — sanoi vouti. »Kirjeet saat uskoa minulle. Mutta sano, oletko neitiä nähnyt, ja mimmoinen oli hän mielestäsi? Tahtoisinpa vielä lopuksi kuulla, mitä nyt mietit ja mitkä keinot olet keksinyt vapaussodassasi?»

»Neidin olen kolmasti nähnyt. Jos hänen itkeneistä silmistänsä voi hänen sisällisiä avujansa päättää, niin on hän todellakin verrattava tuohon syntejään surevaan Magdaleenaan j.n.e., j.n.e. Mutta minun käsitykseni on aivan kykenemätön, jotta voisin hänen kuvansa maalata niin kummallisella värisekoituksella kuin pitäisi. Siis päätökseksi: Häneen sidottuna uhkaa minua onni niin suuri, niin taivaallinen, että minä, joka halpuuteni tunnen, en ensinkään ole siihen mahdollinen. Mitä viimeiseen kysymykseesi tulee, niin milloin olet kuullut tahi nähnyt, että ilvenäytelmissä viimeisellä näytöksellä aletaan? Hillitse siis uteliaisuutesi!»

Vielä vähän aikaa juttelivat ystävät, sitten erosivat he. Vouti otti ollaksensa rakkauden jumalan sanansaattaja, niin kuin hän tointansa nimitti, kun kirjeet taskussa matkaansa lähti.

Ne kirjeet, mitkä kauppaneuvos Loo sai juuri silloin, kun hän puoliselle meni … mistä postikonttorista ne tulivat, sen arvannee lukija.

Kauppaneuvos Loo oli ennättänyt konttorinsa ovelle, kun odotettu vieras tuli häntä vastaan, kiireesti ja iloisesti. »Järjestys, Jumalan nimeen, järjestys!» huusi ukko tervetuliaisiksi, kun hänen tuleva vävynsä oli hellyyttä osoittavalla syleilyksellään kaataa hänet. Nuori herra silloin tasaantui, ja nyt, jos olisi vouti ollut näkemässä, mimmoiselta hänen ystävänsä näytti, kun hän siinä seisoen piti kädessään kauppaneuvoksen laihaa, luista kättä, ei hän olisi saattanut nauruaan hillitä. Jos olisi Hirts parka saanut kaikessa järjestyksessä heitetyn kauhallisen kylmää vettä vasten naamaansa, ei olisi hän hämmästyneemmältä näyttänyt. Hän oli näet luullut saavansa lähtökäskyn paikalla, oikein ankaran, ja nyt … nyt otettiin hän vastaan niinkuin rakas vävy ainakin.

»Tämä maa on, hitto vie, noitien … tahi on minut Troberg pettänyt», ajatteli hän. Mutta ajatuksiaan ei hän saattanut näyttää. Hän oli siinä verrattava kortinlyöjään, joka koko onnensa yhdelle kortille panee ja näkee tapanneensa. Vähitellen tointui hän kumminkin, ja kun nyt ukko Loo saattoi hänet ylikertaan, oli hän jälleen sama mies kuin ennenkin. Ukko Loo näytti iloiselta, sen verran kuin sitä hänessä voi näkyä. Hän olisi tosin tahtonut ottaa vastaan tulevan vävynsä konttorissaan; mutta eipä hän näyttänyt panevan suuresti pahaksi, että järjestys tällä kohdalla tuli vähän rikotuksi.

Nuori herra Hirts saatettiin kamareihin, jotka häntä varten olivat määrätyt. Sill'aikaa kuin hänen kapusäkkiään kannettiin ylös, kertoi hän nyt täällä terveisiä vanhalta Hirts'iltä, puhui, kuten kunnollisen kauppiaan tulee, hinnoista ja tavaroista ja miellytti vanhaa kauppaneuvosta etenkin mainitsemalla joitakuita kauppa-asioita, joissa kauppahuone Hirts oli voittanut summattomasti. »Se oli minun ensi työni, ensimäinen askeleeni kauppa-alalla», lopetti hän. »Isäni suostumuksella tosin panin onnen vaiheelle melkein koko kauppahuoneen omaisuuden; mutta se onnistui, ja onnistui niin hyvin, etten osannut sitä todeksi uskoa ennenkuin itse näin onneni».

»Järjestys, ennen kaikkia järjestys!» lausui siihen kauppaneuvos. »Mutta vähäinen varovaisuuskaan noissa asioissa ei haittaa!»

»Aivan oikein!» vastasi Hirts. »Ja vastaisuudessa en panekaan kaikkia onnen nojaan niin kuin nyt. Mutta» — keskeytti hän — »ettekö tästä jo entisestään tiedä? Kumminkin kirjoitettiin teille siitä jo pari viikkoa ennen lähtöäni».

»En ole saanut!… Ah! Posti tuli äsken, enkä ole vielä ennättänyt lukea muuta kuin sinun kirjeesi».

»Jumalan kiitos!» huokasi nuori Hirts.

»Mutta järjestys!» lisäsi kauppaneuvos. »Menen toimiini. Pue päällesi!» —

Kauppaneuvos meni lähemmin silmäilemään noita kirjeitä. Mutta kun hän tuli konttoriinsa, oli hänellä siellä toista toimitettavaa. Posti oli lähtevä kello 6, ja järjestys vaati, että postiin pantavat kirjeet sitä ennen olivat sinne jätetyt. Kauppaneuvoksella oli tapana lukea läpi kaikki kirjureittensa kirjoittamat kauppakirjeet, ennenkuin ne lähetettiin. Tästä syystä jäivät äsken tulleet kirjeet vieläkin avaamatta.

Sillä aikaa nuori Hirts pukeusi kosia-pukuun. Valkoinen huivi kaulassa, yllään uusi hännystakki, joka tuli hajuvedeltä, astui hän sitten saliin. Siellä häntä jo kauan oli vanha kielekäs rouva odottanut. Tosin tämä saliin astuminen vähän loukkasi järjestystä, sillä tietysti olisi kauppaneuvoksen tullut esittää Hirts rouvalleen. Mutta mitäpä siitä; Hirts sen teki itse.

»Te, armollinen rouva, ehkä tiedätte kuka minä olen, nimittäin kauppias Hirts Ruotsista; samaten minä arvaan edessäni näkeväni kauppaneuvos Loon puolison», puhui hän nöyrästi kumarrellen.

»Te arvaatte oikein», vastasi lihava rouva ja katseli ihastellen kaunista, nuorta herraa. »Minä olen rouva Loo… Te olette kauan viipynyt, hyvä herra; matka meren ylitse ei liene hupaista tällä aikaa vuodesta. Jäät ja myrskyt! Huu! Minua hirvittää, kun niitä ajattelen».

»Aivan niin! Mutta sille, joka kulkee semmoisissa asioissa kuin minä, ei ole mitään hirvittävää». — Ja taasen kumarteli nuori herra syvään.

»Minä tiedän nämä asiat», vastasi rouva. »Meillä, miehelläni ja minulla, ei ole minkäänlaisia salaisuuksia. Hän osaa lukea minun silmistäni, mitä minä ajattelen, ja minä myös hänen silmistään hänen ajatuksensa».

»Sitä en, hitto vie, minä osaa!» ajatteli Albertimme. Mutta kovaa sanoi hän: »Ken teidät, armollinen rouva, näkee, osaa heti, jos vähäsenkin tavallista järkeä on, nähdä, että teissä asuu kaikki ne avut, jotka kaunista sukupuolta kaunistavat. Ja minä olen onnellinen, tämänkin tähden suuresti onnellinen, jos asiani täällä onnistuu».

Nuori herra Hirts, — voimme sen kohta sanoa — oli voittanut rouvan suosion suurimmassa mitassa, ja tämä hänen viimeinen lauseensa teki sen niin taatuksi, että Hirts varmaankin olisi hämmästynyt, jos olisi arvannut sen.

»Mieheni on teitä kiittänyt, ja nyt minäkin voin sanoa, että tämä kiitos ei ole ylellinen», lausui rouva, »vaikka te, kuten näen, vähän osaatte imarrella. Minä, niinkuin sanoin, tiedän asianne, ja heittäkäämme siis pois kaikki liikanainen kursasteleminen. Te tulette tänne … älkää punastuko, herra … te tulette tänne meidän tyttäremme tähden!»

»Niin!» vastasi Hirts hiljaa teeskennellyllä äänellä ja loi silmänsä ujosti alas. »Punastuinko? Se on yhtä suuri valhe, kuin se totuus, että sinä, eukko, painat vähintäinkin neljä sentneriä», ajatteli hän itsekseen.

»Emme tahdo tehdä mitään tyttäremme tahtoa vastaan tässä asiassa. Hän valitkoon tulevan tukensa itse. Mutta, niinkuin rakastetun äidin tulee, tiedän minä, että jalon tyttäreni sydän on vapaa, ja voinpa, sillä minä tunnen tyttäreni, voinpa hänen puolestaan vakuuttaa, että semmoinen mies kuin te olette, on vaarallinen naissydänten rauhalle».

Nuori Hirts kumarsi. »Jos, mitä tyttäreenne tulee, minä tässä asiassa todellakin onnistuisin, niin olisin onnellisin maailmassa».

Nyt aukeni ovi, ja saliin astui tuo onnellisuutta tuottava neito Lovisa Loo. Hän oli joko äitinsä tahdosta tahi oman itsensä halusta pukeutunut kauniimpaan pukuun. Hänkin oli saanut tiedon siitä, että heillä oli vieraana outo herra, jota ei kukaan tuntenut. Hän arvasi, kuka tämä oli. Mutta ennenkuin hän astui saliin, oli hän avaimen reijästä kurkistellut saliin ja nähnyt nuoren kosiansa, ja tämä näky sai hänen sydämensä sykkimään. Hän pyyhkäsi hienolla nenäliinalla silmiään, jotta ei niiden vetisyyttä heti havaittaisi. Ja nyt seisoi hän siinä ujona.

»Kah! Tässä hän on, josta puhumme!» huusi vanha rouva, kun hän tyttärensä huomasi. — »Tyttäreni Lovisa ja kauppias Hirts, isäsi ystävän poika», esitteli rouva Loo.

Nuori herra astui kiireesti neidin luo ja puristi hellästi hänen kättään. Mutta niinkuin nuorukaisen tuossa tilaisuudessa tulee, ei hän sanonut mitään.

Neiti Lovisa Loo loi maahan katseensa. Sanaakaan ei hänellä ollut sanoa.

Vanha lihava rouva hymyili ja pyyhkäsi liikutettuna silmiänsä. Niinkuin hän sittemmin monisesti kertoi, muisti hän tuossa nyt sitä hetkeä, jolloin Loo oli hänen kättään ensi kerran pidellyt. Yhtä ujona oli hänkin silloin seisonut, kuin nyt hänen tyttärensä tässä. Rouva muisti myöskin, että tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asianomaiset kahden kesken. Kun hän siis oli alun nähnyt, nousi hän ja sanoi emännän äänellä: »Mutta, herra Hirts! Suokaa anteeksi! En muistanutkaan, että tulette pitkältä matkalta ja että teillä luultavasti on sekä nälkä että jano». — Tämän sanottuaan hän astua kämpyröitsi salista, vähät huolien siitä, ettei Albert sanonut nälkää eikä janoa kärsivänsä.

»Sen minä uskon! Joka armaansa vieressä seisoo, ei muista nälkää eikä janoa», mumisi rouva mielihyvillään itseksensä.

Siinä seisoi nyt nuori mies ja nuori nainen, ja mikä pahinta oli, molemmat tiesivät, mitä varten he siinä seisoivat. Mutta samallainen mieli ei heissä vallinnut, ja se oli kyllä paha. Albert olisi mieluummin häilynyt vähäisessä aluksessa keskellä myrskyistä Ahvenan merta. Lovisa sitä vastaan tunsi taivaallisen esimaun tulevasta onnestaan. Albert mietti, miten puhetta alkaa, ja Lovisa mitä ja miten vastata kysymykseen, jonka tuo nuori herra tässä varmaankin pian tekisi. Ja tätä miettiessään seisoivat he näin pari pitkää minuuttia.

Vihdoin oli nuori Hirts päässyt selville. »Se tyttö», ajatteli hän, »joka näin ilman mitään antaupi tuntemattomalle, ei ole minkään arvoinen, eikä siis luettane minulle syyksi, että minä tämän ilvenäytelmän päätän niinkuin olen alkanutkin».

»Neiti Lovisa!» alkoi hän hiljaisella, vapisevalla äänellä. »Te ehkä tiedätte, mitä vanhempamme ovat meistä päättäneet. Vähän minä tässä kumminkin kysyn vanhempaini tahtoa. Olen nähnyt teidät, ja ensi silmäys sanoi minulle, että ilman teidän rakkauttanne onneni maailmassa aina on oleva vaillinainen. Tässä, tämmöinen olen, nuori, kokematon! Sanokaa, voitteko tulevaisuudessa, sillä nyt en voi sitä vielä pyytääkään, voitteko tahi luuletteko voivanne tulla onnelliseksi minun puolisonani?» — Ja vielä entistä hellemmästi puristi Albert Lovisan kättä.

Lovisa oli miettinyt, mitä tuohon kysymykseen vastata; mutta nyt, kun tuli aika vastata, eipä hänellä ollut muuta sanomista kuin hiljainen, mutta pitkään vedetty »jaa … a!»

Temppu oli niin muodoin tehty, ja Albert ja Lovisa olivat kihloissa. Lovisa mietti, miten naapuri, hänen tyttärensä ja kaikki tuttavat häntä kadehtisivat, miten nuoret herrat, jotka suurimmaksi osaksi olivat häntä halveksineet, suuttuisivat häneen, kun näkisivät, minkä kauniin ja uljaan sulhon hän oli saanut, ja Lovisa paran sydän paisui enemmän kostonhimosta kuin rakkaudesta. Albert taasen puolestansa ajatteli: »Mitä hittoa sanon hänelle?» Ja hän mietti vielä lisäksi, pitikö liitto vahvistettaman tuolla tavallisella kosimasuutelolla!

»Enpä siitä voine päästä … mutta jääköön se niin kauvaksi kuin mahdollista», lopetti hän keskustelun oman itsensä kanssa.

Hän olisi siinä ollut kumminkin pahassa pulassa, ellei Lovisa itse olisi häntä vapauttanut. »Ylihuomenna on isäni syntymä- ja nimipäivä», sanoi hän. »Isäni ja äitini tahtovat, ettei kukaan tästä meidän kihlauksestamme saa vähintäkään vihiä, ennenkuin ylihuomenna, jolloin meillä pidetään suuret pidot. Olkaamme siis varuillamme, ettei kukaan huomaa mitään, ei edes palkollisetkaan!»

»Oi armaani, miten voin niin kauvan salata, mitä sydämessäni asuu! Jos saisin tehdä, mitä sydämeni vaatii, niin tahtoisin koko maailmalle huutaa onneani. Mutta minä jo näen sen, että sinun vähinkin tahtosi on oleva minun lakini, ja minä koitan osoittaa sinulle tänä odotuksen ja toivon aikana saman verran kylmyyttä, kuin lempeä asuu sydämessäni. Suudelman, lempisuudelman vaadin palkakseni».

»Niin, niin silloin! Ylihuomenna!», vastasi morsian. Mutta tuskinpa olisi ollut hänellä mitään vastaan antaa palkinto paikalla, jos olisi ylkä sitä vaatinut. »Kumminkaan» — lisäsi hän — »ei sinun tarvitse liikanaista kylmyyttä osoittaa, sillä varmaankaan ei kukaan saata aavistaa, mitä näin vähässä ajassa on tapahtunut».

»Se nyt oli totta!» ajatteli Albert, joka töin tuskin uskoi todeksi, mitä neljännestunnissa oli kuullut. Myönnytykseksi hän vaan puristi Lovisan kättä. Sen keinon oli hän keksinyt muka tunteidensa tulkiksi, ja se riitti; sillä neiti Lovisa oli nyt niin vakuutettu tulevasta rouvuudestaan kuin neito saattaa olla.

Salissa oli jo Albertin sinne astuessa ollut jotenkin hämärä; nyt oli hämärä muuttunut pimeäksi, mutta kumminkaan ei ollut hän eikä myöskään Lovisa sitä huomaavinaan. Tuollainen puolipimeys on aina rakastavaisille tervetullut. Ja vaikka se nyt tällä kerralla ei ollutkaan Albertin mieleen, oli se kumminkin mieluista toisesta, jota ei meidän tarvinne kertoa.

Kauan aikaa saivat nuoret tässä kahden kesken istua, ennenkuin kukaan heitä häiritsi. Vihdoin lienee rouvalle aika hänen askareissaan tullut tukalaksi, sillä yhtäkkiä avasi hän oven. Lovisa silloin heti hypähti sohvalta, missä hän oli armaansa vieressä istunut, ja teeskennellyllä täyssydämisyydellä juoksi hän äitinsä luo ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.

»Joko se on tapahtunut?» kysyi rouva kuiskuttaen Lovisan korvaan, mutta kumminkin niin kovalla äänellä, että Albert sen kuuli.

»Jo!» ennätti Lovisa vastata, kun samassa nuori kosia tarttui rouvan käteen ja lausui: »Lovisa on minun; suokaa, äiti, meille siunauksenne!»

Vanha rouva levitti sylinsä, sulki siihen molemmat nuoret ja iski läiskäyksen, joka oli muka suudelma olevinaan, sekä Lovisan että Albertin huulille.

Mitä Albert siitä piti, sen annamme lukiaimme arvata. Hyväpä oli — voimme sen sanoa — että salissa oli pimeä, muuten ehkä olisi hänen virnistyksensä kenties osoittanut hänen rakkautensa oikean laadun.

Saliin tuotiin nyt kynttilöitä. Jouluaaton iltaa valmistautuivat kaikki viettämään. Miten Albert talonväen puuhatessa saatettiin ruokasaliin ja miten häntä siellä hyvänä pidettiin, se jääköön kertomatta, samaten kuin miten suuri, kauniisti koristettu ja sadoilla kynttilöillä varustettu kuusi kannettiin suureen saliin,

Sillaikaa, kun tätä kaikkea ylikerrassa valmistetaan, on meidän käyminen alikerrassa katsomassa, mitä siellä kauppaneuvos on toimittanut ja toimittaa, kosk'ei häntä kuulu ylikertaan tulevaksi, vaikka häntä rouva ja Lovisa levottomina odottavat.

Kauppaneuvos on vähässä ajassa saanut kirjureinsa kirjeet luetuiksi. Nyt, kun hän siitä toimesta on päässyt, käy hän pikimältään katsomassa, miten puotipojat täyttävät velvollisuuksiaan. Hän on erittäin hyvällä tuulella, jota hän sillä osoittaa, että hän aina tuon tuostakin hieroo käsiään.

Kirjeet ovat avattavat. Tämä työ on kauppaneuvoksen mielestä varsin tärkeä. Hän pyyhkii silmälasiansa ja istuu konttorin perällä olevalle sohvalle, asettaen kirjeet viereensä.

Pari, kolme on hän jo avannut; ne eivät sisällä muuta kuin ilmoituksia kauppaneuvoksen kirjoittamain kirjeitten perilletulosta. Nyt avaa hän neljännen ja lukee sen.

Koko hänen olentonsa muuttuu: hän pyyhkii uudestaan silmälasia, ikäänkuin epäillen tokko hän on nähnyt oikein, ja lukee taasen. Hänen vartalonsa käy suoremmaksi; hänen silmänsä säihkyvät; hän nousee ja käy kiireesti pari kertaa lattian poikki sanaa sanomatta; järjestyksen huutokaan ei nyt pääse hänen suustaan. Sitte istuu hän taasen, avaa jäljellä olevat kaksi kirjettä; mutta niiden lukeminen näkyy vaan yhä enemmän häntä suututtavan. Sillä kun hän ne on lukenut, puristaa hän ne kaikki kolme yhteen kokoon ja pistää ne taskuunsa, pukeutuu kiireesti turkkiinsa, valjastuttaa pikaisesti hevosensa ja lähtee ajamaan.

Kirjurit olivat kummastellen nähneet, minkä vaikutuksen viimeksi luetut kirjeet isännässä tekivät. He halusivat uteliaasti tietoa, minne kauppaneuvos aikoi. He saivatkin tietää sen, sillä kovasti huusi kauppaneuvos ajomiehelle: »Aja kestikievaritaloon!»

»Siellä on luultavasti joku matkustavainen kauppias!» sanoivat kirjurit toisilleen.

Antakaamme kauppaneuvoksen ajaa omia matkojaan ja käykäämme katsomaan, mitä nuo kummat kirjeet sisälsivät. Kaksi niistä on Ruotsista, kolmas kauppaneuvoksen omasta kaupungista. Kirjeet, jotka Ruotsista ovat, kuuluvat näin. Ensimmäinen:

»Herra Kauppaneuvos Loo! Surulla täytyy minun ilmoittaa, että Kauppahuone Hirts nyt on perikadon partaalla. Nuori kauppias Albert Hirts, huoneen johtajan poika, on joko isänsä suostumuksella tahi tämän tietämättä antautunut asioihin, jotka ovat syöneet kauppahuoneen kaikki varat, jotta ennen joulua on Kauppahuone konkurssiin menevä. — Lähempiä tietoja vasta. Nyt vaan päätteeksi ilmoitan, että eilen kolme vekseliä, yhteensä 10,000 riksiä, protesteerattiin Hirtsin Kauppahuonetta vastaan. Kunnioittaen

— —».

Toinen:

»Herra Kauppias Loo! Kun oli viime kirjeeni jo postiin pantu, tapasin nuoren kauppiaan A. Hirtsin. Hän kehui olevansa kihloissa Teidän tyttärenne kanssa ja valmiina lähtemään Suomeen häitänsä viettämään. Teidän varoillanne aikoo hän asemaansa parantaa. Hänen velkansa ovat niin suuret, että olen katsonut velvollisuudekseni varoittaa teitä liittymästä häneen. Muutenkin hoetaan hänestä kaikenlaisia asioita, joista jokainen häpäisee häntä ja anastaa häneltä kaikkein rehellisten ihmisten kunnioituksen. Joku näistä jutuista saattaa olla valhe; mutta pelkäänpä, että hän on syyllinen mokiin niihin seikkoihin, joista ei vielä tarkemmin tiedetä.

Kunnioittaen — —».

Kolmas, joka oli samasta kaupungista, missä kauppaneuvos asui, kuului:

»Herra Kauppaneuvos! Ystäväni —— kehoituksesta ilmoitan täten, että nuori kauppias A. Hirts 21 p:nä tätä Joulukuuta saapui tänne ja asettui Troberg nimisenä asumaan kestikievarissa. Sekä eilen että toissapäivänä on hän enimmät ajat ollut ulkona, missä, sitä en ole saanut tietää. Minulta on hän teidän maksettavaksenne lainannut 400 riksiä. Kun olen valmiina lähtemään Poriin, en ole voinut suusanallisesti näitä Teille ilmoittaa.

Kunnioittaen N——».

Näin kuuluivat ne kirjeet, jotka saivat kauppaneuvoksen jouluaattona ulos lähtemään. Kello oli puoli kahdeksan, kun hän palasi. Hän oli käynyt kestikievarissa ja kruununvouti Trobergin luona, ja nyt, kun hän tuli takaisin, oli hän jotenkin vakautunut kirjeiden todenperäisyydestä, vaikka ei hän ensinkään tuota — — ja N——ää tuntenut. Kruununvouti, jolle kauppaneuvos oli näyttänyt vastasaadut kirjeet, oli heti ymmärtänyt asian laidan; oli sanonut varsin vähän tuntevansa Hirtsiä, ainoastaan kerran nähneensä hänen eräässä kylpylaitoksessa Ruotsissa ennenkuin nyt kestikievarissa, missä hän oli nuhdellut häntä siitä, että hän ei käyttänyt omaa nimeänsä, vieläpä uhannut häntä, kun kuuli hänen ottaneen nimen Troberg. — »Rahaa hän minultakin halusi lainata», lisäsi vouti, jonka vähän kävi sääliksi kauppaneuvoksen tuska, mutta joka kumminkaan ei tahtonut ilmoittaa ystävänsä salaisuutta, vaikka hänen kyllä mielensä teki.

Näillä tiedoilla tuli kauppaneuvos kotiinsa, tuli vihan vimmassa ja ennätti tuskin konttorissa saada turkit yltään, ennenkuin hän kiiruhti ylikertaan. Puoti oli kello 6 suljettu, ja useammat kirjurit, joilla ei ollut kotoa kaupungissa ja jotka tämän tähden olivat kauppaneuvoksen perheeseen joulua viettämään kutsutut, olivat jo suureen saliin saapuneet.

Isän astuessa sisään istui neiti Lovisa pianon ääressä, soitti ja lauloi äänellä, joka todellakin oli kauniimpi kuin olisi voinut luulla. Albert, joka seisoi laulajan vieressä, ei siis varsin liikaa sanonut, kun hän morsiantansa ylisti ja kiitteli. — Lovisa lauloi juuri ukko Loon tullessa erinomaisen liikuttavaa romansia kahdesta rakastavaisesta, jotka molemmat surmasivat itsensä, kun eivät toisiansa saaneet.

»Voik' ihanampaa olla Kuin kuolla kanssa armaansa, Ja yhtyä taas tuolla Ijäisen ilon taivaassa!»

lauloi hän.

»No, vihdoin viimein olet täällä!» huusi lihava rouva, kun hän miehensä huomasi. »Missä, Jumalan nimessä, olet ollut? Mikä tärkeä syy sai sinun tämmöisenä iltana ulos kaupungille, varsinkin kun meillä on niin harvinainen vieras, ystäväsi poika Ruotsista».

Kauppaneuvos ei siihen vastannut mitään, silmäili vaan pikaisesti ympärilleen ja lähestyi pianoa, jonka vieressä Albert seisoi. Albert oli ennättänyt mennä häntä vastaan muutamia askeleita. Lovisa taasen innostuneena jatkoi isästään huolimatta:

»Ei loista lempi täällä. Tääll' yksin suru vallitsee…»

»Hm!» ärjäsi isä. »Lopeta siihen! — Minulla on vähän sanomista Teille», lausui hän, kääntyen Hirtsiin. »Seuratkaa minua!» Ja ukko Loo meni Albertin kamariin.

»Korvat auki nyt, Albert!» ajatteli nuori herra itsekseen, kun hän kauppaneuvosta seurasi.

Mitä he kamarissa puhuivat, tulisi liian pitkäksi sanasta sanaan kertoa. Vaikka viha ilman mitään järjestystä kiehui kauppaneuvoksen sydämessä, ei hän kuitenkaan heti tätä vihaansa näyttänyt. Hän vaan tarttui siihen keskusteluun, joka heillä oli ollut ennenkuin hän iltapäivällä oli palannut konttoriinsa. Hän rupesi tiedustelemaan tuosta summattomasta voitosta, joka oli saatu nuoren Hirtsin toimella, ja kun Albert nyt suoraan tunnusti, ettei hän vielä ollut siihen asiaan ryhtynyt, mutta että hän heti naimisensa jäljestä olisi siihen ryhtyvä, sittenkuin olisi saanut kuulla appensa neuvoja, ja että hän nyt vaan ilmanaikojaan huvikseen oli kertonut kauppa-asian jo tehdyksi sekä että hän näin kyllä voi hyvin tehdä, koska asia oli niin varmaan onnistuva, että rahat olivat jo saatuina pidettävät — niin kauppaneuvos äkkiä keskeytti häntä huutaen: »Niin olet sinä valehtelia, petturi, konna! Ja kaikki on totta, mitä sinusta tiedän… Naimisesi jäljestä!… Siitä naimisesta ei tule mitään, ei tässä eikä tulevassa maailmassa!»

Albert oli kummastellen katsovinansa kauppaneuvosta. »Ja miks'ei?» väitti hän. »Minähän olen voittanut neiti Lovisan sydämen. Ettehän toki peruuta sanojanne tuon pienen, viattoman valheen tähden, joka kumminkin kohta on todeksi kääntyvä. Itsehän te minua vävyksenne olette pyytänyt… Mitä järjestystä tämä on?»

»Järjestys! Vaiti! Lue nämät ja vastaa sitten!» ärjäsi ukko.

Värisemistä teeskennellen otti Albert vastaan kirjeet. Niitä lukiessaan koitti hän ikäänkuin hämmästyneenä purra huuliansa. Sitten iski hän silmänsä kauppaneuvokseen; mutta kun hän tämän silmät havaitsi itseensä käännetyiksi, käänsi hän omat silmänsä heti toisaalle. Näin teeskennellen sai hän kauppaneuvoksen yhä varmemmin uskomaan kirjeiden totuutta. Ja mitä voikaan kauppaneuvos muuta uskoa, kun Albert kirjeet luettuansa siinä seisoi niinkuin ainakin kukistunut, joka ilkitöistä on tavattu. Kauppaneuvos ei enää epäillyt rahtuakaan. Nuori Hirts oli suurin konna maailmassa, ja semmoiselleko isä antaisi tyttärensä?

Kauppaneuvos hymyili — jota hänen ei kukaan muistanut ennen tehneen — hymyili, niinkuin se hymyilee, joka on ollut joutumaisillaan uhkaavaan vaaraan, mutta omalla nerollaan on tullut vaaran suuruuden tietämään ja on osannut sitä välttää — hymyili ja katsoi nyt sanaa sanomatta kukistunutta uhriansa. Albert siinä vähän aikaa seisoi sanaa virkkamatta hänkään. Mutta yhtäkkiä ojensi hän vartaloaan ja sanoi: »Herra kauppaneuvos! Uskokaa minua, tämä kaikki, mitä näissä kirjeissä luette, on sulaa valhetta alusta loppuun!» Mutta tämän sanoi hän äänellä, joka myönsi kaikki todeksi. Kauppaneuvos ainakin piti tämän puolustuksen kokeena päästä vapaaksi kanteesta, jonka selvimmät todistukset olivat todeksi näyttäneet.

»Jos et olisi ystäväni Hirtsin poika, ystävän, jonka tämä käytöksesi ja rikoksesi varmaankin hautaan vie, panettaisin minä sinut kiinni ja lähettäisin takaisin … mutta nyt, mene, kunnoton, mene minne tahdot, kunhan vaan paikalla siirryt minun huoneestani…» Kauppaneuvos lausui tämän hänelle kyllä pitkän lauseen niin liikutettuna, että se koski Albertin sydäntä.

»Te niinmuodoin ajatte minun ulos jouluaattona huoneestanne, ja syynä siihen on, että uskotte jonkun kadehtivan valehtelian nimettömiä kirjeitä enemmän kuin minua. Minä en voi tätä estää, mutta kun on ehtinyt joku viikko kulua, kadutte varmaan, mitä nyt vihassa teette». Kun Albert tämän sanoi, oli hän itse liikutettu ja olisi nyt aivan mielellään tunnustanut, että hän itse, eikä kukaan muu, oli kirjoittanut nuo valheelliset kirjeet. Mutta silloin olisi hänen täytynyt mainita, mitkä syyt hänen olivat siihen saaneet, ja silloin… Jumala tiennee, miten silloin olisi käynyt. Hän vähän mietti tunnustaa kaikki, vaan neiti Lovisa muistui samassa hänen mieleensä ja: »ennen kuolema, kuin elää sidottuna siihen kyöpeliin», oli hänen päätöksensä.

»Minua on pahasti loukattu» — lisäsi hän, kun kauppaneuvos ei mitään vastannut. »Ja uskokaa minua! Tämä loukkaus on niin suuri, etten ikinä enää ottaisi neiti Lovisaa, vaikka se teille kuinkakin mieleen olisi».

»Mieleen! Järjestys, poika!» huusi kauppaneuvos, joka nyt oli päässyt entiselleen takaisin.

»Järjestys, sanon minä! Kauniilla puheilla ei minua petetä. Ulos huoneestani paikalla tahi… Järjestys!»

»Sanokaa vihanne ja sokeutenne syyksi, että minä menen äskeiselle morsiamelleni jäähyväisiä sanomatta» — virkkoi Hirts ja alkoi sitoa kiinni kapusäkkiään. — »Entisen ystävyytenne nojassa pyydän, että suotte minulle hevosen kestikievariin».

»Se odottaa teitä jo kadulla», oli kauppaneuvoksen vastaus.

Albert päätti nyt näyttäytyä närkästyneeltä. Kapusäkkiään kiinni sitoessaan ei hän enää puhunut mitään, ja kun tämä työ oli tehty, lähti hän, kapusäkkiä kädessään kantaen, jäähyväisiä saamatta.

»Jumalan kiitos, että se on loppunut!» — huokasi hän ovesta etuhuoneesen päästyään. »En toiste rupea tämmöisiin. En!» — Pari kolme askelta oli hän etuhuoneessa astunut eteenpäin, niin jo seisahtui hän äkkiä. Salin oven edessä porstuassa näki hän naisen, joka tämän seisahduksen sai aikaan, naisen, joka juuri aukaisi salin oven ja heitti sisälle vähäisen vakan.

Tämä nainen oli nuori neito, niin kaunis, niin ihana, ettei ollut Albert ennen ikinä semmoista nähnyt. Kun neitonen kuuli avattavan kamarin ovea, joka vei porstuaan, käänsi hän kasvonsa Albertin puoleen, ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiaan. Tämä silmänluonti kesti vain sekunnin.

»Kuulutteko taloon?» kysyi Albert astuessaan neitosen luo, joka samaten kuin hän itsekin oli valmis kulkemaan rappusia alikertaan.

»En!» vastasi neito, jonka olisi tehnyt mieli nuorelta herralta samaa kysyä, mutta tuota tekemästä kumminkin ujoutensa hänet esti.

»Te siis omasta puolestanne annatte joululahjoja kauppaneuvokselle?»

Neitonen ei ennättänyt vastata, sillä ihan samassa aukaistiin salin ovi sisäpuolelta, ja nyt näkivät Albert ja neitonen, jotka porstuassa seisoivat, vanhan kauppaneuvoksen, joka vakka kädessä astui heidän luoksensa.

»Kunnoton! Vieläkö uskallat sinä huonettani häväistä! Tuossa lahjasi, tyttäreni ei siitä huoli!» huusi hän ja vetäysi kiireesti saliin takaisin, temmaten oven jäljessänsä kiinni.

Molemmat, sekä Albert että Ellen Burg — lukiani on jo luultavasti neitosen arvannut häneksi — pitivät kauppaneuvoksen lauseen heille itsellensä sanotuksi. Ellen ei tätä lausetta ymmärtänyt. Albert sen ymmärsi. — Hän ei ollut muistanut, että hänen omasta käskystään vakkaan oli silkkihameen päälle pantu hänen oma kirjoittamansa suljettu kirje, johon seuraava runo oli kirjoitettu:

»Jos sa kuljet repaleissa Tahi silkkiin puettuna, Mulle rakas olet aina. Onneni ja kunniani Päivänä sä tätä kanna; Niinpä tietää antajaki, Ettei ole halpa sulle».

Tämän runon oli kauppaneuvos lukenut ja siitä nähnyt, keneltä lahja oli. Hän ei ruvennut vakan sisustaa sen enemmän tarkastamaan. Kaikkien salissa olevain kummaksi heitti hän sen ulos takaisin.

»Ottakaa vakkanne, se ei enää tähän taloon ole tuleva!» sanoi Albert yhä vielä kummastelevalle neitolle. »Lähtekäämme; minä tahdon teille selvittää asian, sillä lahja, vakassa oleva silkkihame, on minulta».

Ellen siinä vähän aikaa seisoi tietämättä mitä tehdä. Vihdoin, kun nuori herra, joka Ellenin kummaksi tiesi, mitä vakassa oli, kertoi lähtökehoituksensa, ei nuorella tytöllä ollut muuta neuvoa kuin totella.

Kun Albert kadulle tuli, heitti hän kapusäkkinsä rekeen ja käski rengin viedä se kestikievariin. Itse otti hän seuratakseen Elleniä. Hänelle kertoi hän todenmukaisesti, miten hän oli hyljätty, miten perättömät jutut olivat hänet jouluyönä kadulle heittäneet, mutta että hän itse siihen oli syypää, siitä hän ei virkkanut sanaakaan. Hän sanoi myöskin, kuka hän oli, että hänen nimensä oli Albert Hirts. Ja tämän kaiken kerrottuaan kysyi hän nuorelta seurakumppaliltaan, kuka tämä oli. Ellenillä ei ollut syytä sitä salata. Hän kertoi mitä tiesi vanhemmistaan, ja mainitsipa nyt veljensä kanssa elävänsä vanhan isoäitinsä luona, joka oli kotoisin Ruotsista. — Ellenin kodin edessä, johon he pian olivat tulleet, olivat he nämä kaikki puhuneet. Albert olisi voinut siinä seisoa koko yön; mutta Ellen muisti vanhusta ja teki kiirettä. Mutta ennenkuin hän meni, oli hänen täytynyt ottaa vastaan, ainakin aamuksi, tuo lahja, joka oli neiti Lovisa Loolle aiottu, sekä luvata herra Hirtsille, että tämä seuraavana päivänä saisi käydä vanhan rouva Burgin luona tiedustelemassa, suostuisiko vanhus siihen, että Ellen saisi pitää lahjan.

Ellenin mentyä seisoi Albert vielä kotvasen aikaa siinä liikkumatta. Mitä hän siinä arveli, on vaikea sanoa. Hän siinä muun muassa vertaili Elleniä Lovisaan, ja vähitellen katosi tämä viimeksi mainittu hänen ajatuksistaan, jotka Ellen yksinään nyt anasti. Jos olisi hän tutkinut omaa itseänsä, olisi hänen täytynyt tunnustaa, että Ellen oli suuresti vaikuttanut häneen. Mutta tällaista tutkimusta hän ei pitänyt. Kohtaukset kauppaneuvoksen porstuassa, kadulla ja Ellenin kodin edessä olivat niin vasta tapahtuneet, että Albertimme vielä niissä eli. »Ellen Burg! Burg!» kertoi hän itsekseen, kun hän vihdoin rupesi kulkemaan kestikievariin päin; tuon sukunimen oli hän joskus ennen kuullut, mutta missä, sitä hän ei voinut muistaa.

Kestikievarin taloon päästyänsä tilasi hän heti hevosen ja joutui pian kruununvouti Trobergin luo, joka asui vähän matkaa kaupungista. Siellä ystävänsä luona vietti hän iloisen joulu-illan kertoen, kun kahden kesken pääsivät, mitä kaikkia hänelle oli tapahtunut kauppaneuvoksen luona.

Seuraavana aamuna nähtiin nuori Hirts kruununvoudin kanssa kirkossa. Vouti oli samaa luonnetta kuin nuori sankarimme, vaikka oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Tämä samanluontoisuus oli rakentanut ystävyyden heidän välillänsä. Tosin oli vouti vähän nuhdellut ystäväänsä, joka, niin arveli vouti, oli pilaansa liian pitkälle jatkanut. Mutta kun asia kumminkin näkyi onnellisesti päättyvän, ei hän saattanut olla pilalle nauramatta. Toinen seikka astui myös voudin huomioon jo illalla ja vielä enemmän jouluaamuna, nimittäin se, että hänen mielestänsä suuri muutos oli nuoressa herrassa tapahtunut. Tämä, joka ennen tuskin voi sanaa sanoa siihen pilaa laskematta, oli nyt miettiväinen ja totisempi kuin ennen. Vouti ei arvannut siihen oikeaa syytä, sillä Albert oli vaan sivumennen kertonut yhteensattumisestaan neiti Ellenin kanssa. Vouti koetti kaikin tavoin huvittaa vierastaan, mutta se ei tahtonut onnistua, ja hän rupesi jo arvelemaan, että Hirts katui tekojansa. Jos olisi vouti arvannut, mikä muutoksen Albertissa oli vaikuttanut, olisi Albert parka joutunut samallaisen pilan esineeksi, jota hän itse oli niin suuressa määrin harjoittanut.

Kirkossa oli nuori herramme tarkastellut joka ainoaa naista, jota sopi näkemään, löytääkseen eilisen tuttavansa neidon, mutta se ei hänelle onnistunut. Kirkosta lähtiessään tunkeusi hän väkijoukkoon ja pääsi siten, kuten tahtoikin, kruununvoudin nähtävistä. Kruununvouti odotti kauvan häntä, mutta kun ei häntä näkynyt eikä kuulunut, palasi hän yksin kotiin mumisten: »Mitä hullua hänellä taasen onkaan mielessä!»

* * * * *

Kuten lukia muistanee, astui Ellen vanhan lesken, rouva Burgin, saliin juuri silloin, kun jo Maurits oli lähdössä häntä hakemaan. Vanhuksen kysymykseen, missä Ellen oli viipynyt ja miksi hän toi joululahjan takaisin, nuori tyttö kertoi kaikki todenmukaisesti. Rouva ja Maurits kuuntelivat kummastellen tytön kertomusta. Heidän oli mahdoton ymmärtää, miksi kauppaneuvos ei sallinut Lovisan ottaa vastaan kallista lahjaa. Mutta kun sittemmin Ellen puhui nuoresta herrasta ja mainitsi hänen Albert Hirtsiksi, nousi vanha rouva äkkiä, ja hänen kasvonsa punastuivat.

»Hän oli Ruotsista? Niinhän sanoit. Kauppias? Kysyitkö hänen isänsä nimeä…? Mutta, se on tosi, sitä et sinä tiennyt kysyä. Kerro, mimmoinen oli hän muodoltaan?

»Hän on ehkä teille tuttu?» kysyi Ellen kummastellen, kun huomasi vanhuksen innon.

»Minä tunsin nuoruudessani erään kauppiaan, jonka nimi oli Hirts» — vastasi rouva. — »Mutta kerro, mimmoiselta hän näytti, tämä, joka sinulle silkkihameen antoi?»

Ujostelematta vastasi Ellen: »Hän on kaunis. Hänen silmänsä ovat suuret ja mustat, ja kun hän ne johonkin iskee, luulisi hänen silmäyksensä menevän läpitse. Aivan pitkä hän ei ole, noin tavallinen. Hänen otsansa on korkea, hänen poskensa punaiset. Mutta, äiti, en minä osaa»… Ja hämärä, selittämätön tunne keskeytti Ellenin kertomuksen.

»Mustat, suuret, läpitunkevat silmät!» mumisi vanhus. Kuultavasti lisäsi hän: »Sinun ei sitä tarvitsekaan. Minä tunnen hänen … en häntä, vaan hänen isänsä. Hän, tämä Albert, on minun serkkuni Aksel Hirtsin poika, … tahi pojan poika! Ellen, se suku on hyljännyt isoäitisi! Aksel Hirtsille minä kirjoitin, kun hätäni suurin oli; mutta hän, äitini sisarenpoika, ei vastannut. Voitko sinä tältä nuorelta Hirtsiltä ottaa vastaan lahjaa, jota sinulle tarjotaan siitä syystä, ettei neiti Loo siitä huolinut? Voitko nyt, kun jotenkin toimeen tulemme, ottaa vastaan lahjan siltä, jonka isä ei äyrilläkään lievittänyt isoäitisi hätää?»

»En ymmärrä, rakas äiti», vastasi Ellen, »mitä yhteyttä on isän kovuudella ja pojan anteliaisuudella. Tosin minua kummastuttaa, että hän lahjaa minulle tarjosi, mutta ehkä hän nimen kuultuaan tiesi, että me olemme sukulaisia… En vielä hänen lahjaansa vastaanottanut, vaan tahdoin kysyä siihen teidän lupaanne. Ja huomenna tulee hän tänne sitä kuulustamaan!»

»Hän tulee tänne!» mumisi taasen vanhus, ja mitä vielä kukistamatonta hänessä eli, kohosi tätä ajatusta vastaan. »Hän tulee tänne pilkkaamaan meidän köyhyyttämme, tulee tarjoomaan minulle armolahjoja. Ei … ei koskaan!»

»Sitä hän ei tee, äiti!» väitti Ellen vakavasti. »Hän ei käyttäynyt minua kohtaan kuten tavallisesti kaupungin herrat. Minä takaan, että hän on hyvä, vaikka hänen isänsä olisi ollut kuinka paha tahansa. Olipa isoisäni hyvä, vaikka hänen veljensä oli paha!»

Rouva istui kauan aikaa ääneti. »Sinä olet oikeassa, Ellen!» sanoi hän vihdoin. »Sinun nuori sydämesi osaa tuomita paremmin kuin minun, johon viha ja intohimot ovat vaikuttaneet. — — Mutta, lapset, ruoka on jo jähtynyt. Käykäämme nyt jo syömään ja sitte levolle, jotta huomenna jaksamme kirkkoon mennä!»

Lapset tottelivat vanhuksen käskyä. Kun he pöydästä nousivat, ei enää sanaakaan puhuttu päivän tapauksista. Vanha rouva alotti jouluvirren, johon nuoret yhtyivät.

Seuraavana päivänä, joulupäivänä, kun kirkosta väki tulvasi, nähtiin nuoren miehen seisovan rouva Burgin huoneen edessä. Hän oli kahdesti koittanut ovea avata, mutta molempina kertoina huomannut, että ovi oli lukittu. Hän ei kumminkaan siirtynyt pois, vaan seisoi siinä odottaen.

Varsin kauan ei tarvinnut hänen siinä seisoa, sillä pian näki hän katua pitkin niiden tulevan, joita hän odotti. Hän meni kulmaan saakka heitä vastaan, ja kun hän pian odotettuja tapasi, huomasi hän myöskin kauppaneuvoksen, jota hän tervehti; mutta tämä meni suorana kuten ainakin matkaansa tervehdykseen vastaamatta.

»Tässä on hän, josta minä eilen puhuin, äiti!» sanoi Ellen, kun hän nuoren herran huomasi. Mutta vanha rouva oli jo nähnyt Albertin, ja tämä näkö sai hänen nojaumaan Ellenin käsivartta vastaan raskaammasti kuin ennen. Albert tervehti Elleniä kuten ainakin ja kertoi sitten kohteliaasti, miten hän tältä nuorelta tytöltä illalla oli saanut luvan käydä vanhaa rouvaa tervehtimässä.

»Tervetullut, hyvä herra!» vastasi vanhus. »Tervetullut köyhän asuntoon!»

Jos olisi joku voinut nähdä näiden molempain, vanhan rouvan ja nuoren herran, sydämiin tässä, olisi hän niissä kummia havainnut. Taistelu vanhan rouvan sydämessä loukatun ylpeyden ja nöyryyden välillä ei ollut sammunut, Muisto siitä häväistyksestä, jonka Albertin isä oli tehnyt häntä vastaan, kun ei edes vastannut hänen kirjeesensä, hämmensi hetkeksi kaikki vanhuksen hyvät päätökset, semmenkin kun hän tässä luuli näkevänsä isän pojan muodossa. Sillä tämmöinen ulkonäöltään, aivan tällainen oli isä nuorena ollut. Mutta kuta enemmän rouva tarkasteli Albertia, sitä enemmän katosi katkeruus hänen sydämestään. Isä oli ollut juro, vakava ja jo nuorenakin vähän kummallinen; hänen poikansa oli iloinen ja suora. Vanha rouva vertaili isää ja poikaa, ja voitto vaa'assa kallistui pojan puolelle.

Vähän tiesi Albert näistä vanhan rouvan ajatuksista. Albert ei rouvaa suuresti muistanutkaan. Hän katseli ainoastaan Elleniä. Jo illalla oli neidon kauneus häneen sattunut; mutta nyt päivän valossa, kun hän näki Ellenin, jonka poskille jouluaamun raitis ilma oli nostanut kauniit ruusut, nyt ei hänellä olisi ollut sanoja, joilla kertoa, kuinka ihana Ellen oli, jos hänen olisi pitänyt Elleniä ylistämään ryhtymän. Kun hän sen lisäksi pian huomasi, kuinka teeskentelemätön ja yksinkertaisesti kasvatettu Ellen oli, kietautui hän pääsemättömästi niihin pauloihin, joita rakkauden ja lemmen kutomiksi sanotaan.

Hän oli rouvan huoneesen tultuaan kummeksinut niitä vanhanaikuisia huonekaluja, joita hän siellä näki. Hän alkoi puhua niistä, jotta voisi viipyä niin kauan kuin suinkin mahdollista olisi. Vanha rouva lausui, että nämä huonekalut kerran olivat olleet hänen lapsuutensa kodissa. Siihen keskeytyi vanhan rouvan selitys, ja siinä nyt seisoi Albert, tietämättä mitä ottaa edelleen puheensa aineeksi.

Vihdoin sanoi hän: »Teidän nimenne on Burg; minusta on kuin olisin kuullut tämän nimen ennenkin, mutta missä, se on minun mahdoton sanoa».

»Te olette siis kuullut minusta puhuttavan» — vastasi siihen vanhus, ja entiset liikutukset, jotka hänessä olivat heränneet, kun hän Hirtsin nimen kuuli, saivat taasen vallan hänessä. Hän piti Albertia halveksianansa, ja tämä tunne sai hänen ääneensä jotakin katkeraa, kun hän lisäsi: »Mutta siitä ajasta, jona isänne minusta puhui, on luultavasti monia vuosikausia kulunut».

»Isäni!» kertoi Albert ja katseli pitkään rouvaa. »Niin oikein! Isäni olen kuullut sitä nimeä mainitsevan; mutta jos hän teistä puhui, niin tuntee hän teidät ja te tunnette hänet».

Vanha rouva huomasi nyt sanoneensa jotakin, jota hän ei olisi tahtonut sanoa. Mutta kun hän samassa huomasi, ettei Albert tiennyt hänen ja isänsä sukulaisuudesta, voi hän pian saada tämän ajatuksen nuorukaisessa unohtumaan.

Yhtä ja toista päivän asioista puhuivat he sitten, mutta tämä puhe kävi puoliväkisin, ja pian huomasi Albert yhä selvemmin, että hänen olonsa siellä ei ollut rouvalle mieleen. Mutta ei hän kumminkaan tahtonut lähteä; hän ei vielä ollut saanut puhua sanottavasti mitään Ellenin kanssa, ja Ellenin tähden hän juuri oli tullut. Vihdoin oli hän pakosta valmis lähtemään; mutta silloin esti häntä vanha rouva.

»Te olette antanut minun tyttärentyttärelle», sanoi hän, »kallisarvoisen lahjan, jota hän ei voi vastaanottaa ja jota hän ainakaan ei voi käyttää, sillä ei se hänelle sovi. Mutta sanokaa, mikä sai teidän antamaan sen hänelle, kun se toiselle oli määrätty?»

»Se, jolle se oli määrätty, ei huolinut siitä» — vastasi Albert. — »Minä en siis mitään sillä tee, ja niin ollen kenelle se paremmin sopii kuin juuri neiti Ellenille?» Albertin äänessä oli jotakin rukoilevaista, ja hänen silmistänsä loisti valo, joka sanoi, että hän loukkautuisi, ellei Ellen ottaisi lahjaa vastaan. Samassa huomasi hän myöskin ilokseen, että Ellen rukoilevin silmin katseli vanhusta, ja kun hän tämän huomasi ilokseen, näki hän, että he, Ellen ja hän, olivat tässä liittolaisia vanhaa rouvaa vastaan.

Vanha rouva pudisti päätään ja katseli Elleniä. Mutta Ellen ei sanonut mitään. Silloin lausui vanhus: »Vastaa itse, Ellen, voitko vieraalta, jonka ensi kerran näet, ottaa tämän lahjan vastaan?»

»Jos ei se ole teidän tahtoanne vastaan» — vastasi Ellen ujosti.

»Pidä se sitte!» sanoi rouva ja jatkoi Albertiin kääntyen: »Minä kiitän teitä!»

Ellen ei nytkään sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että hän oli iloinen vanhuksen lupauksesta. Vaikka Ellen oli kaikkea ylpeyttä vailla, vaikka tuo lahja oli niin kallis, että hän hyvin ymmärsi ei voivansa sitä koskaan käyttää, oli se kumminkin hänelle suuresti mieluinen. Hän oli itse ommellut sen, ja sitä tehdessään oli hän ajatellut: »Tuleeko koskaan aika, jolloin itse saan tällaisen». Tässä ajatuksessa oli lapsellisuutta; sen juuret eivät tuota etemmäksi ulottuneet. Mutta nyt, kun tämä kallis joululahja oli hänen omansa, oli hän siitä iloinen, niin kuin lapsi, joka on saanut nuken. Että antaja oli outo vieras, se ei ensinkään häntä arveluttanut. Teeskennellä hän ei osannut; siis ei hän salannut, että hän mielellänsä otti vastaan, mitä vieras tarjosi.

Nyt ei enää Albertilla ollut syytä viipyä, vaikka hän mielellänsä olisi viipynyt. Ja kun hän nyt jäähyväisensä sanoi, ei pyytänyt kukaan häntä viipymään. Ellenin silmistä loisti ujo kiitollisuus, kun hän jäähyväiset sanoi; vanhan rouvan käsi vapisi vähän, kun se puristi Albertin tarjottua kättä.

Hän lähti. Mutta kun hän kadulle tuli ja sieltä katseli tuota vähäistä huonetta, missä Ellen asui, lupasi hän itsekseen, ettei tämä hänen käyntinsä olisi viimeinen. Ellenin kuva, hänen lapsellisuutensa, hänen teeskentelemättömyytensä oli syvästi vaikuttanut Albertiin, ja hän oli suutuksissansa itselleen siitä, että hän mielestänsä niin tylysti oli käyttäinyt Ellenin luona.

Albertilla oli ollut mielessä kohta palata Ruotsiin, kun hän oli saanut naimiskauppansa ukko Loon tyttären kanssa tyhjään raukeemaan. Mutta nyt, kun hän oli Ellenin nähnyt, ei hän enää lähtöä ajatellut. Hänen ystävänsä Troberg oli miettiväinen, kun hän ei tiennyt, mikä Hirtsiin oli mennyt; hän näki hänen aivan muuttuvan ihan toiseksi mieheksi. Albert ei myöskään sanonut muutoksen syytä. Tuskinpa tiesi hän itsekään, että hän oli muuttunut. Hän kulki usein ulkona, mutta missä hän kulki, sen hän salasi.

Miten olikaan, oli kaupungissa päässyt kiertämään uutinen, että neiti Lovisalla oli ollut kosia, ja tiedettiinpä vielä sekin, kuka tämä kosia oli. Mutta miten tämä kosiminen oli päättynyt, siitä puhuttiin eri tavoilla. Kaupungin herrat tahtoivat lyödä veikkaa, että Hirts oli antanut Lovisalle rukkaset, semmenkin kun joulusta saakka ei kauppaneuvoksen tytärtä missään nähty, ja vieläpä siitäkin syystä, että kauppaneuvos oli entistä kärtyisempi. Puotipojat kauppaneuvoksen luona olisivat voineet siihen kertoa kertomuksen, miten kauppaneuvos, kun hän joulupäivänä tuli kotiinsa, oli siellä tavallista kiivaammin huutanut »järjestystä» huomattuaan, että hän eilen oli unohtanut pyyhkiä kuluneen päivän konttorialmanakasta. Tällaista seikkaa ei ollut tapahtunut ukolle koskaan ennen. — Kaupungin naiset pitivät Lovisan puolta, vaikka ei kukaan heistä voinut kehua olevansa läheisemmässä tuttavuudessa kauppaneuvoksen tyttären kanssa.

Joulun ja uudenvuoden välillä oleva viikko oli kulunut. Vielä oleskeli Hirts kaupungissa. Joka päivä nähtiin hänen kadulla kulkevan. Hän oli herättänyt kaupunkilaisten huomion. Hänestä puhuttiin paljon, mutta ei hänestä kumminkaan varmasti mitään tiedetty. Eräänä päivänä — hän oli jo silloin ollut kolmatta viikkoa kaupungissa — tuli hän kiireesti ystävänsä Trobergin kamariin, ja nyt loisti entinen viekas ilo hänen silmistänsä.

»Minä kiitän sinua hyvästä toveruudesta ja sanon sinulle jäähyväiset» — alkoi hän. »Mutta minä palaan tänne pikemmin kuin ehkä luulet. Toivota minulle onnea: minä olen kihloissa!»

Ystävä katseli kummastellen ystäväänsä. »Kihloissa! Neiti Loon kanssa? Minä toivotan onnea!»

»Neiti Loo? Kuka lempo hänestä puhuu! Ei, ystäväni, ei! Minun morsiameni on neiti Ellen Burg».

»Vai niin!» — huusi vouti. »Sekö se sitten oli se vetonuora, jota meidän tulee kiittää sinun täällä viipymisestäsi. Mutta miten ja kuinka sinä olet tullut tutuksi hänen kanssansa, sitä en ymmärrä. Totta puhuen: jos hänen olet voittanut, toivotan sinulle sydämestäni onnea. Minä ajattelin», jatkoi vouti, kun Albert ei mitään vastannut, mutta ainoastaan hymyhuulin häntä katseli — »minä ajattelin, että viipymisesi syynä oli pelko, ettet muka uskaltanut lähteä isäsi luo, kun juttu Lovisan kanssa niin onnettomasti loppui. Mutta kerro, kerro, ystäväni; sillä taasen vaivaa uteliaisuus minua!»

»Tässä ei ole paljon kerrottavaa» — vastasi Albert — »minä tulin, näin ja voitin. Vaikka totta puhuen voitto istui lujassa ja vaikea oli minun se saada».

Ja nyt kertoi hän, mitä jo lukia tietää. Ja sitten kertoi hän, mitä lukia ei vielä tiedä, miten hän toisena joulupäivänä oli mennyt Ellenin kotiin, miten vanha rouva oli kylmästi hänet vastaanottanut. Hän ei ollut tuosta kumminkaan mitään huolinut. Hän oli esittänyt, että Maurits lähtisi hänen kanssansa Ruotsiin ja rupeisi siellä kirjuriksi kauppahuone Hirtsin konttorissa. Tuohon esitykseen ei ollut rouva ensin vastannut mitään. Se oli hänessä taasen herättänyt noita katkeroita ajatuksia. Maurits, Ellenin veli, oli ilomielisenä heti tarttunut esitykseen. Asiaa ei voitu kumminkaan niin paikalla ratkaista. Se olikin juuri mitä Albert toivoi, sillä nyt sai hän tilaisuutta ja syytä käydä rouva Burgin luona. Hän kävi siellä nyt joka päivä ja voitti, vaikka vähitellen, vanhan rouvan suosion ja, vaikka hän sitä silloin ei vielä tiennyt, Ellenin sydämen. Niin oli Albert parin viikon kuluessa ollut jokapäiväinen vieras rouva Burgin luona, kun hän eräänä päivänä satunnaisesti tapasi Ellenin yksinään kotona. Tällaista hetkeä oli Albert kauan toivonut; nyt oli semmoinen hetki tullut, ja hyväkseen tiesi Albert sitä käyttää. Miten ja kuinka hän Ellenille avasi sydämensä, mitä hän puhui, minkä vastauksen hän tältä nuorelta, teeskentelemättömältä lapselta sai, heittäkäämme se kertomatta, koska Albert itsekin, kun hän tästä ystävälleen kertoi, aivan sivumennen vaan tästä mainitsi.

»Minä olin voittanut» — kertoi Albert, jos nyt hänen omilla sanoillaan puhumme — »minä olin voittanut; Ellen oli minun. Hänen huulillansa lepäsi minun suudelmani, hänen ujoudesta punastuneet poskensa minun onnesta tykyttävää sydäntäni vastaan. Onnellisuudessamme ei ollut kumpikaan meistä huomannut, että vanha rouva oli tullut sisälle. Me istuimme, näet, tuossa pienemmässä kamarissa. Vanha rouva oli nähnyt, oli ymmärtänyt. Suorana, kunnioitusta vaativana seisoi hän siinä ja tarkasteli meitä silmäyksillä, joista minä turhaan koetin lukea, mitä hänen mielessänsä liikkui. Kun Ellen hänen näki, vaaleni hän. Hän muisti tuossa nyt vaan, kuinka pian, kuinka vastustamatta hän oli seurannut nuoren, viattoman sydämensä halua, ja hän pelkäsi vanhuksen suuttumusta.

»Minäkin pelkäsin» — jatkoi nuori kauppias — »minäkin pelkäsin, mitä tähän vanhus sanoisi; sillä minä tiesin, että Ellen oli häneen liittynyt rakkauden siteillä, jotka olivat lujemmat kuin ne lemmen siteet, joihin minä olin hänet kietonut. Minä lähestyin vanhusta hiljaa, ja hän antoi minun lähestyä sanaa sanomatta. Hänen kasvoissansa kuvastui nyt, mitä hänen sydämessään liikkui; mutta minä en ymmärtänyt lukea näitä kuvauksia. Hänen silmänsä synkistyivät, hänen kasvonsa näyttivät kovilta, ja minä jo luulin niistä näkeväni tuomioni; mutta synkkyys katosi vähitellen, lempeys ja hellyys voitti, ja vihdoin ojensi hän kätensä ja sanoi: 'Sovitus etsii vihdoin minuakin! Herra Hirts! Mitä olette tehnyt? Te olette salaisesti vietellyt minun lapsellisen Ellenini sydämen. Ellen rakastaa teitä, minä tiedän sen paremmin kuin hän sitä itse tietää. Te rakastatte häntä, minä ainakin toivon sitä. Siinä on Ellen; hän on teidän. — Nyt on sydämeni pehmennyt, viha on siinä sammunut?' — Ja vanha rouva tarttui punastuen Ellenin käteen ja toi tämän minun käteeni. 'Serkkuni pojalle, Aksel Hirtsin pojalle, annan minä tyttärentyttären'. — Ja nyt vähän ajan takaa kertoi hän, että me olimme jotenkin läheisiä sukulaisia. — — Ellen on minun, ja huomenna lähden minä Ruotsiin viedäkseni tämän odottamattoman uutisen vanhalle isälleni».

Kun vouti kuuli tämän ystävänsä kertomuksen, oli hänellä mielessä käyttää tätä ivaksi, ja hän olikin juuri hymysuin sanoa jonkin lystilauseen; mutta kun Albert oli puheensa lopettanut ja vouti näki, miten ilosta loistavana ystävänsä siinä seisoi, ei hän hennonut sanoihin pukea, mitä hänen mielessänsä liikkui. Albertin rakkaus oli saanut kokonaan entisen lapsellisen, ajattelemattoman nuorukaisen toiseksi ihmiseksi. Ellenin tähden eli hän.

Tämä tyttö oli hänelle kaikki, sen huomasi vouti, ja sen sanoivat Albertin ilosta loistavat silmät.

Kauan istuivat tänä iltana ystävät kahden kesken puhellen. Pari kertaa oli vouti ottanut puheeksi kauppaneuvoksen; mutta nuori kauppias oli aina kääntänyt puheen toisaalle. »Älä puhu hänestä; minä luulen, että ajattelemattomuudessani tein pahasti, vaikka minun tulee kiittää tätä ajattelemattomuutta siitä, että nyt olen onnellinen» — lausui hän viimein. Mutta ennen kuin he erkanivat, sanoi hän itse: »Jos isäni saa tietää, miten minä Lovisasta pääsin, niin pelkäänpä, mitä siitä seuraa».

Leskirouva Burgin köyhässä asunnossa oli myöskin muutos tapahtunut. Ellen, tuo nuori, kukoistava ruusu, joka vasta ikään on lapsi, oli ijäksi jättänyt taaksensa lapsuuden ajan. Ennen oli koti hänen koko maailmansa, vanhan äitinsä äidin suosio hänen arvoisin palkkansa. Pienuudesta saakka oli työ ollut hänelle rakas, sillä vanha rouva häntä kiitti, kun hän oli uuttera. Joskus, kun hän vanhemmaksi tultuaan itselleen salli jonkun lomahetken, käytti hän sen samalla tavalla kuin tällainen lomahetki häneltä pienenä ollessa oli kulunut: lapsellisissa leikeissä veljensä kanssa. Mitään suurta maailmassa ei hän ollut oppinut. Mutta hänen nerokas sielunsa käsitti pian, ja aavistuksena eli hänessä se tieto, josta hän ei ollut osalliseksi päässyt. Hellyys voitti hänessä kaikki. Tällainen oli hän, kuten vasta puhjennut ruusu, joka päivän kevätsäteille kukkansa avaa. Tällainen oli hän, kun nuori kauppias astui hänen kotiinsa. Tosin oli hän ennenkin nuoria miehiä nähnyt, nuorten miesten parissakin ollut, mutta kukaan niistä ei ollut hänessä mitään vaikuttanut; ei ollut myös kukaan niin kohdellut häntä kuin tämä muukalainen. Tämä oli näiden kahden viikkokauden kuluessa vanhan rouvan kuullen selittänyt hänelle asioita, jotka hänelle olivat olleet tuntemattomat, kertonut kansoista ja ihmisistä kertomuksia, jotka olivat laajentaneet nuoren neidon katsantoalaa. Nuori kauppias oli sen lisäksi uskaltanut jättää valitullensa lainaksi koko joukon kirjoja, joita hän ei enää vaatinut takaisin. Näinä päivinä oli Ellen Albertin parissa ollut onnellisempi kuin ennen. Hän huomasi sen siitä, että hän, kun Albert oli lähtenyt, kaipasi häntä, vieläpä ikävystyi aikojaan, jos Albert joskus viipyi; vieläpä siitäkin, että hän iloitsi, jos Albert, niinkuin tavallisesti tapahtui, tuli varemmin. Ellen ei itse tiennyt, mitä hänessä tapahtui; vasta silloin, kun hän Albertin sylissä lepäsi, ymmärsi hän, miten hänen laitansa oli. Koko rikkaan, nuoren sydämensä oli hän antanut pois, ennenkuin hän sen huomasi; ja poissa oli annettu, sen tunsi hän nyt, poissa ikuisesti.

Sanoimme jo, että Albert aina yhä enemmän voitti vanhan rouvan suosion. Jo ensi päivänä Albertin ollessa vanhan rouvan luona näki tämä, että eroitus oli Albertin ja hänen isänsä välillä. Hän olisi halusta kumminkin sulkenut nuorelta herralta huoneensa, mutta kun esitys, että Maurits lähtisi Tukholmaan, oli päättynyt suostumuksella vanhan rouvankin puolelta, olisi tällainen teko ollut varsin sopimaton. Vanha rouva näki pian, mitä Albertin käynnit tarkoittivat, ja hän huomasi yhtä pian, minkä puolustajan Albert oli voittanut Ellenin sydämessä. Hän oli tästä havainnostaan kahdella päällä; mutta samassa kuin hän kuvaili itselleen nuorta Hirtsiä semmoisena kuin hän oli oppinut tuntemaan häntä, välähti kummallinen ajatus hänen mieleensä, ajatus, jota hän ensin koetti karkoittaa, mutta joka yhä useimmin pistäysi esiin ja vihdoin oli anastanut vanhan rouvan mielen kokonaan. Hän päätti silloin olla äänettömänä katsojana, joka ei ryhtyisi näihin asioihin, vaan antaisi niiden muodostua, kuten sallimus säätäisi, mutta kumminkin tarkkana katsojana. Vaan tuskin oli hän tähän päätökseen tullut, kun jo sallimus ryhtyi asiaan ja kerrassaan sai selville sen. Vanha rouva synkistyi, kun hän näki Ellenin nojaavan päätänsä Albertin sydäntä vastaan. Solmu oli selviytynyt äkkiarvaamatta; mitä rouva oli ajatellut tapahtuvaksi, se oli tapahtunut, mutta niin pian, niin lyhyen ajan kuluttua, että vanha rouva ei olisi tahtonut uskoa sitä todeksi, ellei hän itse olisi ollut läsnäoleva todistaja. Siinä hän silloin, kuten kuulimme Albertin kertomuksesta, seisoi kauan miettiväisenä, ennenkuin hän oikein kiihkosta vapautettuna pääsi asemaa käsittämään. Mutta kun hän omasta itsestään oli tämän voiton saavuttanut, oli myöskin Albert voittanut. Vanha rouva näki tässä tapahtumassa taivaan tahdon, näki surujensa lopun, näki sukusovinnon, ja nämä mietteet saivat ensimäisinä sanat »sovitus etsii vihdoin minuakin!» hänen sydämestänsä puhkeamaan.

Seuraavana päivänä lähti Albert Ruotsiin.

* * * * *

Useita viikkoja oli kulunut. Kaupungissa oltiin ja elettiin kuten ennenkin. Leskirouva Burgin asunnossa ei nähty mitään ulkonaista muutosta. Ellen toimitti askareitaan kuten ennenkin, Maurits kävi koulussa, ja vanha rouva istui keinutuolissaan. Uusi puheen aine oli kumminkin Albertin mentyä tullut perheesen. Ja, kuten arvannette, oli Albert tämä puheen aine. Hän oli luvannut kirjoittaa. Ellen ja vieläpä toisetkin olivat sitä odottaneet, mutta kirjettä ei kuulunut. Kukaan kumminkaan ei pahaa aavistanut, vaikka vilkkaan Mauritsin aika väliin tuli pitkäksi, hän kun toivoi piankin pääsevänsä uuteen ammattiinsa.

Vihdoin viimein tuli kirje. Vouti, Albertin ystävä, joka jo useita kertoja ennen oli vanhan rouvan luona käynyt, toi sen. Se oli kirjoitettu Ellenille. Se sisälsi rakkautta ja toivoa; se ilmoitti Albertin takaisin tulon keväimen ensi päiviksi; se sisälsi terveisiä vanhalta Hirtsiltä vanhalle rouvalle ja nuorille. Mutta vaikka kirjeen henki oli hellä, piili kumminkin siinä murhetta ja huolta, joka sai aikaan sen, ettei se vaikuttanut sitä iloa, jota etenkin Ellen siitä oli toivonut. Kaikki, mitä kirje sisälsi, oli hellää, hyvää, mutta kumminkin … Troberg, joka oli kirjeen tuonut, sai tässä astua lohduttajan virkaan, vaikkei kirjeessä ollut mitään, joka olisi lohdutusta vaatinut.

»Vanhalla Hirtsillä on mietteensä, joista hän ei hevillä luovu; ei siis kumma, kun asia päättyi hänelle odottamattomalla tavalla, että hän ei heti voi entisistä ajatuksistaan luopua» — puhui vouti ja oli mielissänsä siitä, että vanha rouva myönsi asian aivan niin olevan.

Ellen ei näistä selityksistä pitänyt suurta lukua; hän luki armaansa kirjeen useampia kertoja ja luki sen semmoisella mielellä, jolla se lukee, joka ensi kerran lempeä sisältävän kirjeen saa. Mutta kumminkin aina, kun hän loppuun pääsi, tunkeusi hänen mieleensä joku pistävä tunne, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vihdoin sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.

Useinpa sattuu, että erityistä syytä tietämättä mieli raskastuu, ja alakuloisuus astuu rintaamme — samaten tässäkin. Vouti huomasi pian, että jos hän enemmän puhuisi, hän vaan saisi aseman yhä tukalammaksi. Hän siis jätti vanhan rouvan asunnon, luvaten toiste tuoda uutisia semmoisia, jotka eivät antaisi salattujakaan syitä alakuloisuuteen. Mutta kun hän oli lähtenyt ja kadulle päässyt, pudisti hän päätänsä ja arveli: »Saas nähdä, miten tämä seikka päättyy! Minä soisin, että Albert olisi vähemmän rakastunut, kuin hän todella on». Tällaiseen mietteesen oli voudilla syytä, sillä hänkin oli saanut kirjeen Albertilta, ja tämä kirje sisälsi enemmän kuin Ellenille kirjoitettu. Se kuului:

»Vanha Ystäväni! Ensiksi tulee minun kiittää sinua kaikesta hyvästä, jota minulle olet osoittanut, ja toiseksi ilmoittaa, että lempo on päässyt irti. Kuule minua tyynesti! — Pitkän ja vaivaloisen matkan kulettuani pääsin kotiini. Isäni oli konttorissa; minä heti riensin hänen luokseen. Ensi katseeni jo sanoi minulle, että hän tiesi enemmän, kuin osasin ajatella. Hän ei sanonut mitään, vaan vei minun heti omaan kamariinsa, ja siellä kului useita minuutteja, joina hän minua vaan silmäili mitään sanomatta. Vihdoin sai hän puhumaan, ja hänen ensimäkien lauseensa oli: 'Minä toivon, että olet saanut selville, kuka meidän huonettamme on häväissyt; sillä muuten et olisi siellä niin kauan viipynyt!' — Tässä hänen lauseessaan oli ivaa. Minä en tiennyt mitä ajatella. Mitä tiesi hän?… Siinä seisoin, kuten poika, joka huonosti on läksynsä lukenut ja luottaa onneen, ettei joutuisi kuulusteltavaksi. Minä en vastannut mitään, tirkistelin maahan vaan. Siinä tein pahasti, sillä se suututti ukkoa. Hän hyppäsi koholle ja huusi: 'Poika, eikö ole sinulla sanaa suussa!' — 'Ei nyt, kun ette voi tyynellä mielellä minua kuulla' — oli vastaukseni. — 'Ole sitten vaiti!' huusi hän ja jätti minun kamariin. Siinä seisoin tietämättä mitä tehdä. Useita päiviä kului sitten. Silloin tällöin näin isäni, mutta hän ei mitään puhunut minulle, ei ollut minua näkevinänsäkään. Salaisuuteni poltti minua. Mutta miten ottaa se puheeksi? Se oli asiain näin ollen mahdotonta. Minä olin luvannut kohta kirjoittaa Ellenille, mutta mitä oli minulla kirjoittaa. Sinä tunnet isäni! — Viikko kului, eikä minulle tullut tilaisuutta kertoa hänelle, mikä mieltäni rasitti. Öillä en saanut unta, päivin kuljin kuin olisi kuume vaivannut minua.

»Silloin eräänä päivänä tein päätöksen; sillä sanomattoman tukalaksi tuli minulle tämä tällainen elämä. Minä päätin kertoa isälleni totuuden alusta loppuun saakka salaamatta mitään, kävi sitten miten kävi. Tässä mielessä menin konttoriin. Siellä ei ollut ketään. Se oli minulle vähän helpotukseksi tuskassani. Istuin entiselle paikalleni ja avasin ajattelematta erään pulpettilaatikon. Kuten ennenkin oli siellä papereita, laskuja ja kirjeitä. Yksi näistä sai koko olentoni liikkeelle. Osaatko arvata? Se oli kirje kauppaneuvokselta ja kirjoitettu jo kolmantena joulupäivänä. Minä luin, mitä itse olin tehnyt. Lyhyesti, mutta todenmukaisesti oli ukko Loo kaikki kertonut. Ja lopuksi nuhteli hän isääni jotenkin röyhkeästi, josta minä päätin, että tällä kohdalla oli joku toinen ukolle antanut sanat. Tästä kirjeestä siis sain tietää, mitä isäni tiesi, ja minä päätin nyt kertomuksessani hänelle salata oman rikokseni. Tätä ajatellessani otin käsiini joitakuita toisia kirjeitä laatikosta, kunnes taasen yksi ukko Loon kirjoittama sattui käsiini. Se oli kirjoitettu samaan aikaan, jolloin minä Suomesta läksin. Siinä oli toisellaisia uutisia. Ukko Loo puhuu siinä minun vielä olevan siellä ja käyttäytyväni häpeällisesti. Mutta millä lailla minä olisin häpeällisesti käyttänyt itseäni, sitä hän ei mainitse. Hän sanoo myös kuulustelleensa isäni asioita ja kuulleensa ne hyviksi, josta syystä hän pelkää valheita uskoneensa. Jos niin on, että isäni asiat tosiaan ovat niinkuin ennen, niin on hän, Loo, valmis pyytämään 'järjestyksen vuoksi' anteeksi isältäni ja antamaan minulle tyttärensä. Tähän pyytää hän pikaista vastausta. — Tämän sain minä tietää ukko Loon toisesta kirjeestä. Ellen tuntisi kauppaneuvoksen käsialaa, luulisin olevani jonkun juonen esineenä, samallaisen kuin ukko Loo oli joulu-aattona; sillä mitään hänen tapaistaan ei löydy kirjeessä, jos luemme pois tuon ainoan järjestyksen. Käy, veli, tiedustelemassa, miltä kannalta tuuli puhaltaa kauppaneuvoksella.

»Kotvan aikaa olin istunut konttorissa ja tarkastellut kaikki laatikossa löytyvät kirjeet — joissa ei kolmatta kauppaneuvokselta löytynyt — kun isäni tuli kotia. Nytkään hän ei sanonut mitään, mutta että hän vieläkin oli minulle suutuksissa, sen huomasin minä, joka nyt en vielä ollut päättänyt mitä sanoa, mitä salata. Hän kulki pari kertaa lattian poikki ja seisahtui taasen eteeni, iskien silmänsä minuun. Minä olin juuri valmis alkamaan kertomukseni, kun hän taskustaan veti esiin kirjeen. — 'Kauniita uutisia!' — huusi hän. — 'Minä panen ainoan poikani kosioretkelle, morsian on sanonut 'jaa' sanansa, kihlauspidot ovat valmiit. Poika oleskelee kolme, neljä päivää kaupungissa, missä hänen morsiamensa asuu, käymättä häntä katsomassa. Vihdoin menee hän; kuulee valheellisia puheita itsestään ja lähtee tipotiehensä. Mutta palaako hän kotia? Ei. Hän löytää erään kevytmielisen, irstaisen tytön, ja hänen luonansa viipyy hän viikkokausia. Onko kertomus tosi? Sinä näet, että minä tiedän kaikki.

»Isäni vaikeni. Että hän kaikki tiesi, vaikka varsin vääristetyllä tavalla, sen huomasin. Mutta hänen viimeinen sanansa, kun hän Ellenistä puhui, sai minun vimmaan. Minä en enää isääni pelännyt. Pelko oli kadonnut. Siitä ymmärrät, mitä seurasi. — 'Aivan oikein, isä, te tiedätte kaikki', sanoin minä vapisevalla äänellä. 'Mutta vähän puuttuu. Kauppatavarana minä myytiin. Ennenkuin kaupaksi menin, tahdoin ostajani nähdä; siitä syystä oleskelin minä Turussa kolme päivää, ennenkuin Loon perheesen menin. Omanvoiton pyyntö tahi väärä käsitys meidän nuorten, minun ja Lovisan, tahi ainakin minun onnestani on hieronut tämän kummallisen kaupan. Minä tulin Loon luo, minä näin pitkän kyöpelin, joka kohta oli valmis sitoumaan tuntemattomaan nuorukaiseen. Silloin kirjoitin nuo kirjeet, jotka häväisevät kauppahuone Hirtsin kunniaa; minä kirjoitin ne itse, sillä ainoastaan tällä tavalla oli minun mahdollista rikkoa se liitto, jonka kaksi itsekästä isää oli rakentanut. Ja, Jumalan kiitos, minä onnistuin. Nyt, isä, tiedätte kaikki; sillä syytös minun morsiantani vastaan laugetkoon teille ikuisesti rikokseksi; minulla ei ole semmoiseen vastausta.

»Niin puhuin minä isälleni. Arvaapas, mitä puheeeni vaikutti! Sitä et voi. Isäni seisoi suu auki vähän aikaa tirkistellen minua. Sitten purskahti hän nauruun ja nauroi kauan. Mutta kun minä tästä hänen naurustaan en pitänyt mitään, vaikka se kyllä minua sekä kummastutti että suututti, niin, kun en ainakaan ollut pitävinäni siitä mitään, vaan katselin ulos kadulle ja tervehdykseksi eräälle tuttavalle, jonka näin, nyykähytin päätäni, herkesi isäni nauramasta. Viha voitti hänessä. Hän oli nauranut, niinkuin jollekulle mahdottomalle nauretaan. — 'Vai niin!' sanoi hän sitten ja jätti minun yksikseni, heittäen kamarin oven kiinni niin kovasti, että kajahti koko huoneessa. Minä annoin hänen mennä… Ja nyt kaksi tuntia tästä kummallisesta yhtymyksestä istun minä omassa kamarissani kirjoittaen. Anna myötäseuraava kirje omistajalle!

»Veli! Ota vielä asia toimittaaksesi. Käy kauppaneuvoksen luona ja tiedustele, mitä tekeillä on; käy myöskin silloin tällöin … sinä tiedät kenen luona! Tee se, voi hyvin ja lennätä minulle pikaisia ja täydellisiä tietoja, sillä itse en tiedä, mitä minun nyt tulee tehdä, enkä ymmärrä aavistaa, mitä isäni aikoo, en myös, mitä tuleva tunti muassaan tuo. Sinun todellinen ystäväsi

Albert Hirts».

Näin kuului kirje, jonka vouti oli ystävältään saanut. Yhden pyynnön oli hän täyttänyt; hän oli käynyt rouva Burgin luona. Toinen oli hänellä vielä täytettävänä, ja se oli vaikeampi. Miten hän tämän pyynnön täytti, sen näemme kirjeestä, jonka hän viikon kuluttua lähettää ystävälleen Ruotsiin.

»Veljeni!

»Sinun kirjeesi sai minun alakuloiseksi, sillä vastahakoisuudet ovat kohdanneet sinua. Mutta onpa aina tahi ainakin tavallisesti tällaiset seikat, joissa sinä nyt olet, muilta loppuneet onnellisesti, miksi siis ei sinulta! Toivo, sillä sinun Ellenisi on niitä, joita ei ole kaikille suotu! Hän voi hyvin ja, mikä sinulle ehkä paremmalta vieläkin soi, hän kaipaa sinua, ja hän rakastaa sinua, niinkuin nähnet hänen kirjeestään, joka tässä seuraa. Minä en puhu tämän enempää hänestä, sillä hän tietysti puhuu sinulle sointuvammalla kielellä itse. Siis ryhdyn heti kertomaan, mitä kauppaneuvoksen talossa on tapahtunut. Vaivaa saada tietää, mitä tästä tiedän kertoa, vaivaa maksoi se, mutta olkoot tiedot nyt sinulle sitä paremmat, ja minä olen palkittu.

»Kuten itse arvasit, ei ole ukko Loota suuresti syyttäminen siitä, mikä sinua on kohdannut. Hän itse, ukko parka, on tähän aikaan kaikkea järjestystä vailla. Kaikki, mitä tehdään ja toimitetaan, koko valta on nyt Lovisan hallussa. Tämä tyttöparka tahtoo väkisinkin voittaa sinun. Hän on itkenyt ja parkunut siitä saakka, kun sinä läksit. Tuo jouluaatto oli kauppaneuvoksen talossa surun aatto. Lovisa on huutanut ja parkunut, että hän kuolee, jos ei isänsä saa sinua palaamaan takaisin. Vanha Loo on melkein epäilyksen alainen. Siihen tulee lisäksi, että hän on saanut ankaran kirjeen isältäsi, että hän kiroo ja katuu herkkäuskoisuuttaan tuossa asiassa, jonka häneen istutit. Sekä isäsi että Lovisa vaativat jäykästi häntä ottamaan selvää tuosta valhekirjeiden tekijästä. Ukko koettaakin parastaan, mutta aina, kun hän tulee kotiin, on häntä vastassa neiti Lovisa, joka huutaa kuin riivattu, kun isä ei enempää tiedä. Näkisit nyt neiti Lovisan! Minä olen hänen kerran nähnyt. Hän on laihtunut; hänen pienet silmänsä ovat painuneet syvälle hänen päähänsä ja ovatpa luullakseni kohta kuiville vetensä juosseet. Tässä hänen epäilyksessään ja surussaan ei ole kumminkaan rakkautta sinuun, senpä voin sinulle vakuuttaa. Neiti Lovisa on niitä, joihin ei todellinen rakkaus pysty. Se olkoon sinulle lohdutukseksi! Mutta viha ja vimma hänessä riehuu, ja hän syyttää isäänsä siitä, ettei hän sinua saanut. Sillä arvatakseni elää hän itse siinä uskossa, että sinä häntä rakastit, että nyt olisit hänen, ellei hänen isänsä typeryys sitä olisi estänyt. Entäs vanha rouva! Hän on, jos suinkin, vielä pahempi. Kaikille kielii hän, mikä oiva vävy heille oli tulossa, mutta miten hänen miehensä tyhmyys teki aikeen tyhjäksi. Täten on tapaus jouluaattona kauppaneuvoksen huoneessa ja sen seuraukset nyt pian jokaisen suussa täällä. Ja kuinka onnelliseksi tämä saa vanhan neuvoksen, voit itse arvata. — Eräänä aamuna — puhui minulle nuori puotipoika — oli ukko jo varahin, tuntia ennen tavallista aikaa, samonnut ylikerrasta konttoriinsa ja huutanut, tukkien sormilla korviaan: 'järjestys, järjestys!' Rouvan ja Lovisan äänet ja huudot olivat silloin ylikerrasta kaikuneet aina puotiin saakka. — Niin ovat asiat kauppaneuvoksella. Pahin kaikista kumminkin on, että sekä rouva että Lovisa tietävät sinun käyneen vanhan leskirouva Burgin luona ja siellä neiti Elleniin rakastuneen. Mutta kaikeksi onneksi tässä luulee Lovisa sinun epäilyksen alaisena vihassa tahtoneen täten kostaa ukko Loolle. Tämä hänen luulonsa, että sinä vaan ajanvietteeksi siellä rupesit käymään, on estänyt häntä kääntämästä kostoansa syytöntä Elleniä vastaan, semmenkin kun hänellä on isä, jota voipi syyttää. Sillä ei rouva Loon eikä hänen tyttärensä päähän pysty ensinkään ajatus, että sinä todella olisit Lovisan hylännyt ja valinnut köyhän Ellenin. — Olisipa yksityisiä seikkoja joitakuita, joita tähän vielä sopisi piirtää; mutta minä luulen sinun jo tästäkin ymmärtävän aseman täällä. Mitä teetkin, niin kiiruhda, sillä kuta enemmän aikaa asia saa olla päättymättä, sitä sotkuisemmaksi se joutuu. —

Ystäväsi Troberg».

Yksinään istui eräänä päivänä vanha kauppias Hirts kamarissaan. Hänen muotonsa oli kylmä. Mitä hän siinä ajatteli, olisi ollut vaikea sanoa. Ainakaan ei olisi kukaan voinut aavistaa, mitä hänellä nyt oli tekeillä. Hänen edessänsä pöydällä makasi koko joukko vanhoja kirjeitä ja sohvalla hänen vieressänsä vasta kirjoitettu paperi. Näitä vanhoja kirjeitä hän oli jo osittain lukenut, osittain silmäillyt, mutta suuri läjä oli, johon hän ei vielä ollut kajonnut. Hiljaisesti tarttui hän toiseen kirjeesen toisen jäljestä. Tekikö hän tätä ainoastaan ajan vietteeksi, vai hakiko hän jotakin, sitä eivät ilmaisseet hänen kasvonsa. Silloin aukeni ovi, ja nuori poika astui sisään.

»Notarius tulee puolen tunnin kuluttua» — lausui poika.

»Hyvä!» sanoi vastaukseksi vanha kauppias katsahtamatta sanantuojaa, ja pitkitti yhä entistä työtään.

Näin askaroitsi hän pitkän aikaa. Yht'äkkiä leimahtivat hänen silmänsä kummallisesti; hän piti kädessänsä kirjettä, jonka sinetti oli rikkomatta. Hän katseli sitä kauan ihmetellen. »Miten tämä on tänne tullut!» mumisi hän itsekseen. Toiset kirjeet, mitkä hänellä oli edessänsä, näkyi hän tuntevan; tämä oli hänelle tuntematon. »Olisiko se voinut olla liitettynä johonkuhun toiseen kirjeesen ja epähuomiossa jäänyt aukaisematta?» lisäsi hän kirjeen pienuutta miettien. Vilahtipa tässä vähän siihen, kuin olisi kauppias ollut tietämätön, mitä tälle kirjeelle oli tehtävä. Kirjeet sisälsivät kauppiaan salaisen yksityisen kirjevaihdon; olisiko joku päässyt niihin käsiksi ja salaa sulkenut tämän kirjeen muitten joukkoon? Vihdoin aukasi kauppias sinetin, ja ensi silmäys kirjeesen sai hänen kasvonsa kummallisesti muuttumaan. Hitaasti luki hän ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi, ja kun hän ne oli lukenut, pani hän kirjeen pöydälle. »Miten, Jumalan nimessä, on tämä kirje tänne tullut?» puhui hän hiljaa… »Missä on hän nyt? Kuollut kaiketi! Vuosikymmeniä on kulunut siitä, kun tämä on kirjoitettu… Mutta jos hän elää vielä, niin tahdonpa kostaa, kostaa niinkuin tapani on. Hän murtui kumminkin, tuo ylpeä olento!… Hänen täytyi katuvaisena tulla minun tyköni… Minä voitin siis!»

Näin puheli kauppamies itsekseen. Hän eli kaukana nykyisyydestä; hän eli nähtävästi muistoissansa, sillä hän ei huomannut, että ovi aukeni ja eräs kirjureista astui sisälle. Vasta silloin, kun tämä yskimisellä ilmoitti läsnäolonsa, kavahti kauppias ja näki tulian.

»Tässä on päivän posti!» sanoi kirjuri ja pani pöydälle kauppiaan eteen muutamia kirjeitä.

»Hyvä!» vastasi kauppias ja nyykähytti päätään ilmoittaen, että kirjuri saisi mennä.

Pikaisesti silmäsi kauppias kirjurin mentyä näitä uusia kirjeitä. Yksi niistä veti hänen huomionsa puoleensa, vaikka päällekirjoitus oli hänen pojallensa. Tähän kirjeesen tarttui isä äkkiä, ja kursailematta hän rikkoi sinetin ja avasi kirjeen. Hän luki sen, luki kahdesti; kirjeessä oli vielä toinenkin vähempi. Kauppias luki senkin. Katsoja olisi nähnyt, että, kun hän tämän viimeisen pani pöydälle, hänen huulensa vähän vapisivat.

Hän nousi nyt sohvalta ja kulki huoneen poikki useita kertoja. Aina tuon tuostakin katseli hän vasta luettuja kirjeitä. Yht'äkkiä tarttui hän pöydällä olevaan kelloon ja soitti sitä voimallisesti. »Käske Albert paikalla tänne!» huusi hän palvelialle, joka kellon kutsumusta totellen astui huoneesen. Sitten kulki hän taasen kiireesti edestakaisin kamarissaan.

Ei tarvinnut hänen kauan odottaa, ennenkuin poika, jota hän ei viikon päiviin ollut nähnyt, astui huoneesen. Mutta kun tämä oli tullut, kulki ukko vielä pari kertaa huoneen poikki, ennenkuin seisahtui Albertin eteen.

»Junkkari!» alkoi hän.

Albert ei vastannut mitään. Hän vaan katseli isäänsä. Sisälliset riidat ja rakkaus oli vienyt kukoistuksen hänen poskiltaan, mutta luja päätös leimusi hänen silmistänsä, kun hän ne isäänsä loi.

»Junkkari!» kertoi isä. »Milloin vietät häitäsi?»

Tämä kysymys tuli Albertille äkkiarvaamatta. Mutta se ei häneltä vastausta vienyt. »Keväimen tullessa», vastasi hän jäykästi.

»Ja mihin muutat asumaan?» kysyi isä tarjoten hänelle paperin, joka sohvalla oli ollut.

Albertin ensi silmäys sanoi hänelle, mitä tämä paperi sisälsi. Mutta se ei näkynyt vaikuttavan mitään hänessä. Hän antoi sen takaisin ja vastasi: »Maailma on suuri ja avara!» Sitten lisäsi hän: »Tuon voitte minulle tehdä, hylätä minun, tehdä minun perinnöttömäksi, mitäpä siitä! Minä olen teitä tähän saakka kaikissa totellut; tässä asiassa en sitä voi. Te teette minun perinnöttömäksi, mutta sillä voitan minä onneni. Me olemme siis kuitit».

Vanhassa kauppiaassa näkyi tämä vakava ja ilman mitään kiukkua lausuttu vastaus herättäneen erinäisiä tunteita. Hänen silmänsä väliin välähtivät tyytyväisyydestä, väliin taasen vihasta. Hänessä soti kaksi eri tunnetta, nousten ja laskeutuen, kuten vaa'assa molemmat kupit, ennenkuin ovat tasapainoon päässeet. Tätä sotaa ei hän tahtonut pojallensa näyttää. Siis oli hänen vastauksensa nyt Albertille sama kuin entinen:

»Saat mennä!»

Tämä puhe isän ja pojan välillä oli kumminkin saanut vaa'an toisen kupin painumaan toista syvemmälle — sekä pojassa että isässä. Albert meni. Hän oli sanonut, mitä hän aikoi, sanonut häveliäästi; ja se antoi hänelle luottamusta. Hän luuli uskalletun lauseensa vaikuttaneen isään; sillä jos ei niin olisi ollut, olisi isä toisin, kiivaammasti, kohdellut häntä. Niin luuli hän. Hän oli nyt oman onnensa seppä, ja toisin kuin ennen katseli hän nyt asemaansa, nyt kun hänen ja isänsä väli oli rikottu. Hän ei ensinkään epäillyt isänsä tekevän, mitä tämä oli uhannut. Mutta kumminkin astui Albert nyt iloisemmalla mielellä kuin koskaan ennen kamariinsa. Hän oli näyttänyt, että hänen rakkautensa oli todellinen, ja palkkaa tästä nautti hän jo.

Vanha kauppias kulki poikansa mentyä useat kerrat kamarinsa lattian poikki. Väliin seisahtui hän ja katseli kirjeitään. Viha ja tyytyväisyys sotivat vielä hänessä. Vihdoin voitti tyytyväisyys, ja hän lausui itsekseen: »Albert on mies tekemään, mitä hän uhkaa; hän ei muuten olisi minun poikani».

»Ja siinä tekee hän oikein; sillä niin minäkin olisin tehnyt, jos sillä olisin päässyt onneni perille» — jatkoi hän kovemmalla äänellä. »Hän on, semmoisena kuin hän on, minun poikani».

Tämän sanoi hän, pitäen kädessään sitä kirjettä, jonka tulosta hän ei ollut tiennyt ja joka oli vuosikymmeniä avaamatta hänen hallussaan ollut. Tämä kirje kuului näin:

»Serkkuni Aksel! En tiedä, muistatko enää minua, vaikka on ollut aika, jona minua muistit. Näitä vanhoja muistoja en pyydä Sinussa herättää. Olkoot unohduksen, mitkä unohduksen ovat. Tuntemattomana siis lähestyn Sinua. Semmoisena kohtele minua! Hätä asuu huoneessani, köyhyys istuu taudinalaisen vuoteen vieressä. Sinulla on tilaisuutta auttaa, jos tahdot. En kahdesti pyydä. Minun vastaukseni kerran Sinun kukisti, nyt voit kostaa. Sillä salata en tahdo, mitä itse hyvin arvaat, että kukistettu tämän kirjoittaa. Kirjoitettu … päivänä…

Serkkusi Eva Burg».

Näin kuului se kirje, joka kauppiaan mielen oli kääntänyt ylösalaisin. — Eva, hänen serkkunsa, oli hylännyt hänen. Hirts olisi voinut armolahjan antamalla kostaa, jos olisi saanut kirjeen oikeaan aikaan. Eva oli kukistettu. Hirts oli sitä hänelle ennustanut. Ylpeän, itseensä rakastuneen oli täytynyt itse tämä tunnustaa.

Ne ajatukset, mitkä tämä kirje oli vanhassa kauppiaassa herättänyt, olivat kääntyneet toisaalle, kun hän oli avannut postissa pojallensa tulleen kirjeen. Tämän kirjeen sisällön tunnemme jo. Se ei ollut mikään muu kuin Trobergin vastaus Albertille. Ja tämä kirje selittää vanhalle isälle asioita, joita hän ei ollut viitsinyt pojaltansa kysyä ja joita poika ei ollut muistanut kertoa, selittää, että Albertin rakastettu oli Eva Burgin tyttärentytär.

Mitään tällaista ei ollut ukko Hirts osannut aavistaa…

Poikansa vakavuus oli saanut vanhan ukon vihaiseksi; mutta tyytyväinen oli hän siitä, että Albertin morsian oli hänen sukulaisensa, oli Eva Burgin tyttärentytär. Kun vihdoin viha katosi ja tyytyväisyys sai vallan ukon rinnassa, laskeusi hymy hänen huulilleen. Pojallensa kosti ukko hänen itsepintaisuutensa siten, ettei hän huolinut ilmoittaa, miten hänen oma mielensä oli taipunut pojan puoleen, siten, että hän antoi Albert paran elää siinä uskossa, että hänen ja isän väli oli ijäksi päiväksi rikottu. Tätä mietti hän hymyhuulin. Hänessä oli tässä jotakin, joka muistutti hänen nuoruutensa aikoja, oli jotakin, jota vanha rouva Burg olisi tuntenut, jos nyt olisi siinä saapuvilla ollut. Mutta tämä muisto kauppiaan iloisesta nuoruudesta katosi pian, ja taasen oli hän sama kummallinen, omituinen mies kuin vast'ikään ennen kirjeiden tuloa. Rouva Burg ei nyt enää olisi häntä tuntenut serkuksensa, jonka luonne juuri hänen tähtensä oli näin kummalliseksi muuttunut, silloin kun vanha rouva hänen hylkäsi ja mieluummin antoi sydämensä tuolle tuntemattomalle, joka Suomesta tuli. Mutta kumminkin olivat nuo äskeiset tunteet jättäneet jälkeensä ukon sydämeen hyökylaineita, jotka saivat hänen mielensä tasapainoon, jotta hän tyynesti voi ajatella ja muistaa sitäkin poikansa tekoa, joka etukynnessä oli saanut isän kyhäämään kokoon tuon kirjeen, minkä hän Albertille oli näyttänyt — sitä poikansa tekoa, joka valheellisesti häpäisi kauppahuone Hirtsin kunniaa.

Rangaistukseksi pojallensa päätti vanha kauppias itse tarttua kynään ja ylimmäisenä johtajana johtaa asiat. Vähän ajan kuluttua vietiin vanhan kauppiaan kamarista muiden kirjeiden seassa postiin yksi, jolla oli päällekirjoitus: »Kruununvouti Troberg».

Mitä tämä kirje sisälsi ja kuinka julmasti isä aikoi pojallensa kostaa, saamme pian nähdä. Mutta kun likimäärin vuosi kuluu, ennenkuin ukon kosto on täysi, ja me jo olemme ehtineet ensimäisestä jouluaatosta toista kuukautta eteenpäin — saanemme tähän lopettaa edellisen osan kertomuksestamme, joka jouluaattona alkoi, ja ryhtyä jälkimäiseen, joka seuraavana jouluaattona loppuu. Ja koska kertomuksellamme kahdesta jouluaatosta tähän saakka on ollut nimi »Ensimäinen» — seuraa siis nyt:

TOINEN.

Alhaisessa, matalassa kodissaan elelee kaunis Ellen. Talvi ja kevät ovat ohitse menneet; kesän ensimäiset päivät ovat kulumassa. Aika, joka on kulunut siitä hetkestä, jona viimeksi kauniin neitosen parissa olimme, on häneen kummallisesti vaikuttanut. Hän, tämä lapsellinen olento, on lapsuutensa ihanasta unelmasta herännyt elämän varsinaisuuteen; mutta tämä varsinaisuus, vaikka se ajattelevammaksikin on saanut Ellenin, on kumminkin viime aikoina ollut niin ihana, niin suloisia toiveita täynnä, että Ellen mieluummin luo silmänsä päiviin, mitkä ovat tulemassa, kuin viattomaan, suruttomaan yksitoikkoiseen lapsuuteensa takaisin. Hänen ulkonainen kauneutensa loistaa nyt täydellisenä. Koko hänen olentonsa suloisuus vaikuttaa nyt kaikkiin, jotka hänen näkevät, mutta vaikuttaa toisin kuin ennen. Ei hänessä enää ihailla kaunista lasta, nyt hänessä ihaillaan suloisinta neitoa. Rakkaus, joka vallitsee hänen nuoressa sydämessään, on saanut aikaan tämän äkillisen muutoksen.

Kauan on Ellen talvella saanut odottaa tietoja sulholtaan. Kun ne viipyivät, oli hän alakuloinen; hän itki tähän aikaan usein ikävyydessään ja hänen poskensa vaalistuivat. Mutta tämä aika oli kulunut, kun lempi lemmelle vastasi, ja silloin katosi kyynel ja vaaleus; ja kun ne katosivat, otti neidon muodossa asuntonsa onnellinen suloisuus, semmoinen kuin kukassa havaitsemme, kun se myrskyn ohitse mentyä taasen hymyilee tyynellä, pilvettömällä säällä auringolle.

Kesä on tullut. Ellen on onnellinen. Hän tietää, että Albert häntä rakastaa; Albertin rakkaus on hänen elämänsä. Hän tietää — ja se tieto saa hänen väliin nytkin surulliseksi — tietää syyn, miksi hän niin kauan on saanut olla tietämättömyydessä Albertista. Hän tietää, että tähän on syypäänä ollut vanhan Hirtsin kovuus. Hän tietää, että sama kovuus vieläkin vallitsee vanhan Hirtsin sydämessä, vaikka kirjeet, jotka lempeä lausuvat, salaisesti kulkevat Albertin ja Ellenin välillä. Vanha Hirts ei salli nuorten rakastavaisten tavata toisiaan, ei salli heidän vaihtaa kirjeitäkään. Jää on vasta sulanut, kulku Ruotsista Suomeen on vielä vaivaloinen. Albert ei siis ole vielä toteen näyttänyt, että hänen jäykissä sanoissaan on perää, mutta kirjeet sen sijaan kertovat, mitä hän ajattelee, ja näitä kirjeitä tulemasta ei voi vanha Hirts estää, semmenkin kun hän ei niistä mitään tiedä. — Tähän lisäksi on Albert kirjoittanut Ellenille, että isänsä viime aikoina on häntä kohdellut ystävällisemmästi kuin ennen, että Albert toivoo saavansa isän vapaaehtoisen suostumuksen siihen avioliittoon, josta hänen onnensa riippuu. Albert on kirjoittanut, että vanhassa Hirtsissä on muutos tapahtunut, että hän usein hymyilee ja oudolla viehkeydellä puhuu kuluneista ajoista. Nämä Albertin kirjeet ovat saaneet Ellenin yhä iloisemmaksi, ovat saaneet viimeisenkin suruvarjon hänessä vaalenemaan. Hän toivoo.

Vanha rouva Burg on ulkomuodoltaan samanlainen kuin ennenkin; mutta hänenkin sydämessään on muutos tapahtunut. Hän on sovitettu. Hän ei enää vihaa sukuansa. Ellenin onni on vaikuttanut tämän, vaikka vanhus usein huokaa syvästi, kun kuulee Ellenin puhuvan vanhan Hirtsin kovuudesta.

Näin ovat asiat, kun eräänä päivänä vouti Troberg, joka nyt on orpoperheen paras ja todellinen ystävä, kiireesti astuu matalaan asuntoon. Että hänellä on jotakin tärkeää lausua, sitä ei hänen ulkomuotonsa voi salata. Hän ei uutisiaan salaakaan. Hänen ensimäiset sanansa ovat: »Vanha kauppias Hirts tulee tänne!»

Kovemmasti tykytti Ellenin sydän, kun hän tämän kuuli. Nyt olisi hänen tulevaisuutensa ratkaistava. Hän laski kätensä vanhan rouvan kaulalle ja lausui rukoilevasti: »Me otamme hänen vastaan Albertin isänä, äiti, eikö niin?»

Vanhassa rouvassa näkyi tämä uutinen vaikuttaneen kummallisesti. Hänen vanha ruumiinsa vapisi. Hänen ajatuksensa palausi kuluneisiin aikoihin. Hän muisti vanhaa Hirtsiä nuorena, muisti, miten kylmästi hän oli häntä kohdellut, ja hän vastasi liikutettuna: »niin, Ellen!»

»Ja tämä hänen tulonsa ennustaa, että minä kohta saan sanoa jäähyväiset teille» — puhui vouti. »Minä olen varma siitä, että vanha Hirts jo aikoja sitten on sydämessään suostunut Albertin ja Ellenin rakkauteen, vaikka hän jäykkänä ja itsepintaisena ei ole tahtonut ennen tunnustaa tappiotaan».

Lapsellinen Ellen puristi voudin kättä. Tämä osoitti, kuinka likeisessä ystävyydessä vouti oli ystävänsä morsiamen kanssa.

Voudin viimeinen lause oli totuuden mukainen. Vanha Hirts oli voitettu, oli yksinäisyydessään suostunut hyväksymään nuoruutensa rakastetun tyttärentyttären poikansa morsiameksi. Mutta hän ei ollut voinut tätä Albertille tunnustaa. Kun hän oli kovana olevinansa, hymyili hän itsekseen. »Albert on saava onnensa» — ajatteli hän. Hän ei osannut aavistaa, että Ellen, Albert ja Troberg olivat jo talvesta saakka olleet liittolaisia häntä vastaan. Jos hän sen olisi tiennyt, olisi hän suuttunut. Nyt vaikutti hänen sukkeluutensa — sillä semmoisena piti hän käytöstään — että hänen luonteensa karkeus usein lieventyi, ja tätä muutosta hänessä selitti Albert hyväksensä. Vanha ukko häpesi sanainsa peruuttamista. Hän tahtoi kostaa Albertille, ja tämä kosto oli siinä, että hän antoi ajan kulua antamatta suostumustaan. Ukko oli tässä tekevinänsä oikein. »Jos Albert todella rakastaa neitoa» — ajatteli hän — »kypsyy rakkaus koetuksessa. Jos hänen rakkautensa on löysälle perustukselle rakennettu, niin unhottaa hän sen». Tällaisilla mietteillä puolusti ukko käytöstään; mutta näihin mietteisiin olisi sopinut lisätä: »eikä minun tarvitse myöntyä» — joka ajatus olikin ukon vastustuksen pääasiallinen perustus.

Albert Hirts oli tämän ajan kuluessa alituisessa kirjevaihdossa voudin ja Ellenin kanssa. Albert tiesi, että vouti oli hänen todellinen ystävänsä ja Ellen hänen rakastettava morsiamensa. Kun hän muutoksen isässään havaitsi, iloitsi hän ja luuli hyvällä vihdoin voittavansa, mitä hän vastoin isänsä tahtoa oli uhannut. Tästä syystä pysyi hänkin levollisena, semmenkin kun isä, kuta enemmän aikaa kului, yhä muuttui ystävällisemmäksi. Vanha Hirts piti tarkoin silmällä Albertia, jottei tämä saisi minkäänlaista tietoa Ellenistä. Albert havaitsi tämänkin ja piti yhä paremmin salassa kirjevaihtonsa. Kun jää suli ja laivat rupesivat kulkemaan, oli vanhan Hirtsin mielestä Albert täydellisesti koeteltu. Mutta miten Albert oli tässä koetuksessa kestänyt, sitä ei vanha Hirts osannut sanoa. Kun Albert ei hänen kuultensa Ellenistä sanaakaan puhunut, luuli hän Albertin jo ehkä unhottaneen hänen, ja samalla kun hän tämän luulon sai päähänsä, päätti hän yhdistää Ellenin ja Albertin. Hän oli niin takertunut tähän ajatukseen, että se oli muuttunut hänen hartaammaksi toiveeksensa. Mutta kumminkin, jos Albert nyt olisi ottanut puheeksi rakkautensa Elleniin, olisi ukko kovasti pannut sitä vastaan. Semmoinen oli hän. Ei saisi rahtukaan osoittaa, että ukko oli tappiolle joutunut.

Eräänä päivänä, kesän ensimäisinä, astui ukko Hirts hymyhuulin konttoriin, missä Albert paraikaa oli työssä. Että jotakin oli tapahtunut tahi oli tapahtuva, näki poika isän kasvoista. Hymyssä olivat vanhan Hirtsin huulet, ja virkku valo loisti hänen silmistänsä. Albert katseli häntä pitkään ja uteliaasti.

»Järjestys! kuten ukko Loo sanoo!» huusi hän Albertille. »Poika, etkö ole isääsi ennen nähnyt? Mitä kurkistelet? Vai onko minun otsallani kirjoitettuna, että minä huomenna lähden Suomeen? Häh! Vihdoin on aika, että täytän sanani ja yhdistän sinun ja Lovisan».

»Aivan niin! Vihdoin viimein! Minä en parempaa pyydä ja olen valmis seuraamaan teitä», oli Albertin vastaus.

Isän naama piteni. »Mitä, häh?» huusi hän. »Ei, munsööri, nokkaviisas! Sinä istut täällä; sinun lähdöstäsi ei tule tällä kertaa mitään. Kun asia on kypsä, kolmasti kuulutettu, niin silloin on sinun aikasi lähteä».

Nyt oli Albertin vuoro ällistyä, mutta hän ei ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin isä jo oli poissa, ja poika istui siinä ajatuksissansa, jotka sinne tänne hyörivät. »Olisiko isä todellakin vielä samaa mieltä kuin ennenkin… Jos hän todellakin lähtee, joudun parhaaksi kirjoittamaan muutaman rivin Trobergille».

Seuraavana päivänä lähti vanha Hirts, ja samassa laivassa kulki myöskin kirje, jossa isän ja pojan viime keskustelu oli kerrottu. Että Albert tässä kirjeessä uskoi onnensa ystävänsä käsiin, jonka tulisi tehdä tyhjäksi kaikki yritykset, mitä sovinnon tekemiseen kauppaneuvoksen kanssa tulee, emme tarvitse sanoa. — — —

Kirje Trobergilta ystävälleen Albert Hirtsille:

»Vanha ystäväni! Nyt saat kummia kuulla. Neljä päivää takaperin sain kirjeesi, ja samana päivänä sain minä tietää, että isäsi oli tullut kaupunkiin. Älä nyt pahoin hämmästy, kun suoraan sanon, että eilen ehtoolla hänet tapasin ja että hän silloin sanoi sinun katuvan tuhmuuttasi, kun rikoit Loon ja ukon kesken tehdyn välipuheen naimiskaupastasi. Hän itse, ukko vaarisi, lausui siihen lisäksi muutamia viittauksia, joita minä selitin niin, että sinä Ellenistä saat … ei puolisoa, vaan äitipuolen. Ukko on hurjapäisesti rakastunut ja näkee parhaaksi itse korjata keijukaisesi sekä siunata sinun ja Lovisan yhdistystä. Oliko näissä viittauksissa todellista perää, se on minun vaikea sanoa; sen sanon kumminkin varmasti, että siltä näyttää; sen sanon ja tiedän myöskin varmasti, että ukko vaarisi kanssa on järjestys palannut kauppaneuvoksen perheesen, jonka selvään näkee Loo vanhuksen kaikesta käytöksestä. Jotakin, jota en vielä tiedä, on tapahtunut ukkojen välillä kohta sen jälkeen, kun isäsi oli nähnyt Ellenin. — Vasta enemmän.

Ystäväsi Troberg».

Mitä tämä kirje Albertissa vaikutti, saamme vasta nähdä. Käykäämme katsomaan, miten asian todellinen laita on, onko vouti oikein selittänyt vanhan Hirtsin viittauksia.

Vanha Hirts on tullut Suomeen. Hän on tullut aikeissa, jotka jo tiedämme. Hän kävi heti seuraavana päivänä asiaansa käsiksi. Kun hän astui rouva Burgin alhaiseen huoneesen, oli siellä kaunis Ellen yksinään kotona. Vanhan Hirtsin täytyi heti, kun hän näki Ellenin, tunnustaa, että Ellen oli ihanin neito, minkä hän oli nähnyt. Hän muuttui monta kymmentä vuotta nuoremmaksi, kun hän Ellenin silmiin oli katsonut. Hän luuli hänessä näkevänsä nuoruutensa rakastetun elävänä edessään. Vanha Hirts oli ollut utelias; hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty nyt. Kun hän Ellenin näki, ei hän enää muistanut, miksi hän oli tullut; hänen ajatuksensa palasivat aikoihin, joina hän oli ollut Albertin ikäinen, joina hän oli rakastanut. Ellen tunsi ja arvasi hänet kohta Albertin isäksi ja otti hänet semmoisena vastaan, ystävällisesti, lempeästi, niinkuin olisi hän ensi hetkellä tahtonut anastaa ukon sydämen. Mitä vanhan Hirtsin sydämessä liikkui, ei Ellen osannut arvata, yhtä vähän kuin hän tiesi, mikä side oli nuorena sitonut vanhan Hirtsin rouva Burgiin. Vanha rouva oli tämän kohdan elämästänsä salannut Elleniltä.

»Ah! Eva! Olenko siirtynyt nuoruuteni aikaan takaisin!» olivat ukon ensimäiset sanat, kun hän Ellenin näki. »Sinäkö se olet, sinä itse, sano! Vai oletko hänen haahmonsa?»

»Minun nimeni on Ellen» — vastasi tyttö ujosti. »Minä arvaan, että te olette isoäitini sukulainen, kauppias Hirts. Olkaa tervetullut meidän alhaiseen kotiimme! Minun isoäitini ei ole kaukana, sallikaa, että käyn häntä käskemässä».

»Ei! Jää tänne, lapsi!» — lausui ukko kiireesti. Sillä samassa kuin hän kuuli isoäidistä puhuttavan, heräsi hän unelmistaan, joihin ensi silmänräpäys oli hänet saanut; mutta hän vaipui niihin heti jälleen. »Tule likemmäksi, anna minun katsella sinua!» sanoi hän ja laski molemmat kätensä Ellenin olkapäille ja katseli lempeästi neidon kauniisiin silmiin. Hän ei huomannut mitään kummaa siinä, että Ellen hänet paikalla oli tuntenut. Hän ei osannut aavistaa, että vanha rouva muutamia minuutteja tätä ennen oli hänestä ja hänen tulostaan puhunut, eikä että hänen tulonsa, samalla kuin hän laivasta maalle astui, oli näitten hänen sukulaistensa tiedossa. Hänen sydämensä oli heltynyt. Kyynele oli nousta hänen silmäänsä.

Ellen, joka vähin kummeksui, miten tuttuna ukko kohteli häntä, seisoi siinä punastuneena hänen edessään. Hän katseli ensin ukon silmiin, mutta pian loi hän silmänsä alas, ja hänen poskensa punastuivat yhä enemmän ujoudesta. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

Niin seisoivat he kauan vastatusten. Vanha ukko eleli taasen unelmissaan, joiden varsinaisuus jo oli aikoja sitten kulunut, tunteissa, joiden yli talvet olivat vetäneet paksun, sydämen pohjaan saakka käyvän jään. Nämä tunteet, ennenkuin ne jäätyivät, olivat jättäneet ukon luonteeseen katkeruutta; tämä katkeruus oli nyt kadonnut; jää oli sulanut. Kauan olisi hän voinut tässä näin seisoa, vaipuneena nuoruutensa ihaniin toiveisiin, joista yksikään ei ollut toteutunut — ellei Ellen hiljaa olisi vetäynyt takaisin, ja ukon kädet hervonneina hänen huomaamattaan pudonneet alas. Hän silloin heräsi; nuoruutensa päivistä oli hän taasen siirtynyt vanhuuteen. Hänen sydämensä tunteet, nuoruuden tunteet, jotka vasta lainehtivat, laskeusivat; kylmä viima kävi niiden yli. Ukko huokasi syvään.

Ei ymmärtänyt Ellen tätä huokausta, mutta hän tunsi itsessään jotakin outoa hänkin. Ukon viehkeys oli tarttunut häneen. Hänestä oli kuin olisi hän elämänsä aamusta asti elänyt tämän vanhuksen kanssa. Hän näki, hän tunsi hänet Albertin isäksi, ja tämä ajatus sai hänen hiljaa lausumaan: »Minun Albertini isä!»

Kuten kylmänä, tyynenä, pilvetönnä syysiltana järven pinta, joka vielä päivällä lainehti, mutta nyt on sileä kuin peili, vähitellen hyytyy ja saa hienon jääriitteen päällensä, samaten vaikutti tämä Ellenin lause vanhaan kauppiaasen. Hän nyt muisti, mitä varten hän oli tullut. Hän huomasi, että se lempeys, jolla Ellen oli häntä vastaanottanut, oli tapahtunut Albertin tähden, että hän itse oli Ellenille vento vieras. Tämä huomio koski kipeästi vanhukseen. Hän tunsi itsensä syrjälle lykätyksi, — niinkuin aina ennenkin. Hän muisti, miten eräs Ellenin muotoinen oli hänet hänen nuoruudessaan hylännyt, ja tämä ajatus sai hänen kasvonsa synkistymään, sai hänen mielensä katkeraksi. Ellen huomasi tämän muutoksen, johon hän ei syytä tiennyt. Hän katseli kummastellen kauppiasta.

Mutta tänä päivänä oli kauppiaan sallittu tuntea tunteita, joita hän ei olisi uskonut enää itsessänsä löytyvän, oli sallittu elää elävissä muistoissa elämänsä nuoruus uudelleen. Tuskin olivat Ellenin sanat: »Minun Albertini isä», saaneet hänen viehkeät ajatuksensa kylmenemään, ennenkuin vanha rouva astui huoneesen ja pelasti Ellenin siitä pulasta, johon hän syyttä oli joutunut. Vanha rouva ei tiennyt kauppiaan täällä olevan; hän ei ollut valmistunut häntä kohtaamaan. Kauppiaskaan ei nyt ollut semmoisella tuulella, jotta sovitettuna entisten aikojen kanssa olisi voinut niitä muistaa katkeruudetta.

Mutta tällaisissa äkkinäisissä, odottamattomissa tapauksissa on tavallisesti aina nainen se, joka ensin käsittää ja ymmärtää aseman. Niin tässä Ellenin sanat vaikuttivat vielä kauppiaassa, kun hän vasta tulleen kuuli nimeänsä mainitsevan: »Aksel!»

Oli kuin olisi kylmä käsi laskeunut kauppiaan äskeisille viehkeille tunteille, kun hän tämän äänen kuuli ja vanhan leskirouvan tunsi nuoruutensa rakastetuksi. »Eva!» vastasi hän äänellä, joka ilmaisi suurinta kummastusta. Viimeksi oli hän nähnyt tämän naisen nuorena, kauniina ja semmoisena aina sitten muistanut häntä. Nyt seisoi hänen edessänsä vanha, ijäkäs rouva, jonka kauneuden viimeisetkin jäännökset aika oli korjannut. »Eva!» huusi hän toistamiseen. »Herra siunatkoon, mimmoinen sinusta on tullut!»

»Me olemme molemmat vanhenneet» — vastasi rouva vakavasti.

Tämä lause sai kauppiaan muistamaan omaa itseänsä. Hän huokasi taasen, kun hän vastasi: »Niin se on!» Mutta hänen ajatuksensa sai tämä kohtaus selkenemään ja pani tarpeelliseen tasapainoon hänen jo kyllin ajellehtuneen mielensä.

Vanha rouva oli nuorena hyvin tuntenut kauppiaan. Hän osasi tämän tuntemisensa nyt käyttää hyväkseen, samalla kuin hän itse käytti itseänsä ihan toisella tavalla kuin silloin. Tämä vaikutti kummallisesti vanhassa Hirtsissä. Ei aikaakaan, ennenkuin vanhukset olivat vaipuneet niihin yhteisiin muistoihin, joita heillä nuoruutensa päivistä oli. Tosin koski tämä usein kipeästi vanhaan rouvaan; mutta kumminkin oli näissä kuluneiden aikojen muistelmissa hänelle jotakin viehättävää. Kauppiaan kunniaksi taasen voimme sanoa, että hän nyt, kun hän nuoruutensa rakastetun kanssa puheli, ei ensinkään muistanut sitä kostoa, joka häntä oli vähän aikaa sitten ilahuttanut. Hän oli sovitettu, ja kun hän kuuli, mitkä kärsimykset vanha rouva oli kestänyt, nousi kyynele hänen silmiinsä, ja hän huusi: »Miksi et, Jumalan nimessä, kääntynyt minun puoleeni?» Tässä tuli nyt puheeksi tuo kauan kateissa ollut kirje, ja vanha rouva iloitsi, kun hän kuuli, minkä murheen sen kateissa oleminen oli tuottanut Hirtsille.

Kauan oli Ellen ollut läsnä vanhusten puhuessa. Vihdoin, kun hän huomasi, että vanhukset eivät häntä havainneet, vetäysi hän pienempään kamariin. Kun vanha rouva hänen menneeksi huomasi, rupesi hän tyttärensätyttären tulevaisuudesta puhumaan.

»Minä arvaan, että nuorten, sinun poikasi ja minun tyttärentyttären tulevaisuus on pääsyy sinun oloosi täällä», sanoi hän.

»Niin! Se hulivili, se junkkari on sitoutunut omia aikojansa sinun tyttäresityttäreen, silloin kun hänen olisi tullut viettää häitä kauppaneuvos Loon tyttären kanssa», sanoi vanha Hirts. »Mutta Albert poikani ei niin pian sinun Elleniäsi saa, kuin hän itse luulee… Mitä sanoisit, Eva, jos minä itse rupeisin hänen kilpakosiaksensa?»

Vanha rouva hymyili vastaamatta mitään. Tämä vähän närkästytti ukkoa. »Mitä luulet? Totta kyllä on, että poikani on minua nuorempi, mutta mitäpä siitä; etkö luule minunkin sydämeni vielä voivan rakastaa; vai luuletko sen palaneen poroksi erään itsepintaisen naisen tähden vuosikymmeniä takaperin?»

Vanha rouva hymyili vielä ja lausui: »Heitä leikkipuheet! Me seisomme haudan partaalla; nuoret astuvat meidän sijaamme».

Jo tunnemme vanhan Hirtsin. Tämä rouvan lause suututti häntä.

»Vanhat olemme!» huusi hän. »Mutta, Jumalan kiitos, vielä olen reipas ja terve ja voisin tehdä nuorenkin naisen onnelliseksi. Poikani on suuri hulivili, ja luulenpa todella, että Ellenisi onni olisi paremmassa tallessa minun huostassani».

»Heitä jo nämä hullutukset!» — kertoi edelleen vanha rouva.

»Hullutukset!» huusi vanha Hirts ja hypähti ylös kiikkutuolista, jossa hän oli istunut. »Hullutukset! Jumal' avita, olenpa puhunut viisaammasti kuin itse osasin aavistaakaan».

Vanha rouva, joka tunsi Hirtsin nuorena, ei tiennyt, että hänessä siitä ajasta suuri muutos oli tapahtunut, että hänen kipeä luonteensa ei sallinut vastaansanomista. Hän siis nyt katseli pitkään lapsuutensa toveria, ymmärtämättä todeksi, mitä hän kuuli, ja samalla voimatta leikkipuheena pitää kauppiaan lausetta.

»Jaa, jaa! Katsele sinä vaan!» sanoi vanha kauppias. »Asia on kumminkin niinkuin sanon. Sen lisäksi voin sanoa, että Albert tietää pitää arvossa isäänsä ja tottelee häntä».

Vanha rouva ei voinut pysyä vakavana, kun hän huomasi ukon innon. Tämä yhä enemmän suututti ukkoa.

»Sinä naurat!» huusi hän. »Minä voin sinulle ilmoittaa, että Albert suostuu neiti Lovisa Loohon, ja että hän sen tekee vapaaehtoisesti».

Hymy katosi rouvan huulilta. Hän ei ensinkään ymmärtänyt kauppiasta. Koko tämä tapaus oli hänelle arvoitus.

»Jumalan nimessä!» … huusi hän…

Vanha Hirts ei antanut hänen jatkaa. Vanha kauppias oli joutunut vimmaan. »Niin se on! Niin se on!» huusi hän. »Ja sen saat itse todeksi todistaa». Ja tapansa mukaan, kun hän oli itsensä vimmaan ärsyttänyt, otti hän kiireesti lakkinsa ja läksi pois jäähyväisiäkään sanomatta.

»Onko tuo mies tullut riivatuksi?» oli ainoa, mitä vanha rouva osasi sanoa. Sitten sai hän työkseen lohduttaa Elleniä, joka pienessä kamarissa oli kaikki kuullut ja nyt itkussa silmin astui isoäidin luo.

Kauppias Hirts oli itsensä ärsyttänyt vihaan. Vihapäissään lähti hän, vihan vimmassa meni hän suoraa tietä kauppaneuvos Loon luokse.

Katselkaamme, miten tämä kunnon perhe jaksaa.

Miten voi vanha kauppaneuvos? — Ei huonosti, ei hyvästi, noin keskinkertaisesti. Aina viime joulusta saakka on hän ollut kiirastulessa, ja kaikki hänen uhrinsa, hänen rukouksensa eivät ole vaikuttaneet mitään hänen poispääsemiseksensä. Hän on onneton. Rouvaltaan ja tyttäreltään, joka viimeksi mainittu yhä vielä kulkee kihlasormuksetta, on hän joka päivä saanut kuulla pistäviä sanoja, väliin koviakin. Totta on, että ukko Loo parka on tehnyt mitä ihminen voi saadaksensa sekaisin sotkeutuneet avioliitto-hommat Albertin ja Lovisan välillä selville jälleen, mutta kaikki hänen aikeensa ovat menneet tyhjään. Lovisan pakoitus oli ollut vähällä saada ukon matkalle Ruotsiin; mutta kun tämä matkustus tuli puheeksi, huusi ukko: »Järjestys!» — niin kovasti, että Lovisa ei sitten enää ottanut tätä matkaa puheeksi, semmenkin kun ukko sitä mainitsi sulhasen kerjäämiseksi. Ukko parka oli tämän ajan kuluessa, jona hänen rauhansa oli ihan kateissa, saanut järjestykseensä uuden sananparren — »Lovisa kulta» … »kulta» ja aina »kulta» kuului, kun hän rouvallensa ja tyttärellensä puhui, ja vieläpä väliin »järjestyskultakin».

Hän oli samana päivänä, jona vanha Hirts kävi rouva Burgin luona, ollut kovassa kiistassa rouvansa ja tyttärensä kanssa. Tuon alituisen laulun: »Sinua tulee meidän kiittää lapsemme onnettomuudesta», oli rouva taasen laulanut, ja Lovisan silmistä oli juossut vettä entistä enemmän. Ukko parka oli rukoillut: »Rouva kultani, Lovisa kultani! Minä olen tehnyt pahasti … mutta, järjestys, asia ei enää parane; te saatte minun hautaan, uh!»

»Mutta sinun tulee parantaa asia! Kuka sanoo, ett'ei se vielä voi parantua?» intti rouva.

»Kaikki hylkivät minua nyt, ei uskalla kukaan kosia ilmaantua, kun te sen arvoisimman, mikä minulla on ollut, niin ilman kaikkia järjestystä ajoitte ulos», löpisi Lovisa.

»Lovisa kultani…! Sen arvoisimman, mikä sinulla on ollut … kuinka monta niitä sinulla on ollutkaan?» kysyi hiljaa kauppaneuvos.

»Siinä se nähdään, siinä se nähdään!» huusi rouva. »Hän häpäisee omaa lastansa, hän häpäisee puolisoaan! Oi, minä vaivainen, mitä olen saanut kuulla! Sinun tähtesi, sanon minä, sinun tähtesi, luonnoton isä, ei tyttäresi avut pääse näkyviin; sinä niitä kadehdit, sanon minä. Sinulla on tytär, jonka kättä et ole ansiollinen suutelemaan. Taivaan Jumala! Pelasta minut elämästä tämmöisen luonnottoman miehen orjana! Meitä hän sortaa, tallaa jalkainsa alla, syöksee pois tyttäremme onnen, juuri kuin mädänneen niinimaton. Lovisa, tuo minulle hajuvettä, minä näännyn!»

Kauppaneuvos hikoili ja oli juuri aikeissa pistää sormet korviinsa ja juosta konttoriin, joka oli hänen ainoa pelastuskeinonsa, kun ovi aukeni ja kauppias Hirts astui sisään. Jos olisi taivas auvennut, ei olisi se ollut suotuisampi kauppaneuvokselle kuin tämä arvaamaton tapaus.

»Veli Hirts, veli Hirts!» huusi kauppaneuvos ja riensi iloisena häntä vastaan. »Veli Hirts täällä!» Kun rouva ja Lovisa tämän nimen kuulivat, ällistyivät he. Hajuvettä ei rouvalle nyt tarvittu. Lovisa pyyhki salaa vuotavat silmänsä.

»Niin, veli Loo, minä olen täällä!» vastasi ukko Hirts… »Arvattavasti sinun rouvasi ja tyttäresi», lisäsi hän kääntyen naisiin. Itsekseen lisäsi hän: »Hyi pyöveli! Rumat kuin lemmot!»

Rouva Loo oli, kuten sanottiin, vähän hämmästynyt, kun kauppias Hirts niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mutta pitkiä aikoja hän ei tarvinnut, ennenkuin tointui. Ja kun hän tointui, oli hän ihan entisellään taasen. Hän lörpötti ja löpisi, niin että jo alussa ukko Hirts, joka ei ollut juuri hyvällä tuulella ennestäänkään, yhä enemmän tuskautui ja olisi mielellänsä sanonut: suu kiinni, ämmä! — tahi: pönkitse sanatulvasi, sido leukasi! Vaan hänen ei sopinut. Hän vaan ihmetteli, miten ukko Loo voi sietää, että rouva aina vastasi antamatta kauppaneuvoksen sanoa mitään. Hän ei tiennyt, Hirts vanhus, että rouva Loo täten tahtoi parantaa, mitä hänen miehensä oli rikkonut. Vihdoin kyllästyi kauppias ja sanoi jotenkin kiivaasti: »Minulla on jotakin sinun kanssasi puhumista, veli Loo». — Ja tämän sanottuaan vetäysi hän kauppaneuvoksen kanssa kamariin, missä Albert viime jouluaattona oli saanut asuntonsa.

»Hän on raaka ihminen» — mumisi rouva tyttärelleen, kun hän tämän kanssa kahden kesken jäi. Tytär ei kauppiaan raakuudesta tiennyt mainita mitään. Hän vaan ajatteli ja lausui vihdoin ajatuksensa: »Hei, mitähän kauppias Hirts täällä tekee? Mitä on hänellä isälleni sanomista?»

»Luultavasti tahtoo hän lainata rahoja», vastasi rouva Loo. »Ken tietää, eikö isä sittenkin ollut oikeassa ja että sinä olisit joutunut kerjäläisen vaimoksi».

»Mitäpä siitä!» vastasi hiljaa neiti Lovisa.

»Siinä se nähdään … siinä se nähdään! Sinä saatat kiittämättömyydelläsi vanhat vanhempasi hautaan. Voi minua, mimmoinen tytär minulla pitää oleman!» Ja rouvan sanatulva oli taasen päässyt juoksemaan; mutta nyt oli Lovisa parka esine, jota kohti tulva ryntäsi.

Vaan Lovisa tunsi äitinsä eikä ollut millänsäkään tämän lörpötyksistä. Hän oli niin utelias kuin ikään nainen saattaa olla. Hän kulki edes takaisin aina yhä lähestyen likemmäksi ja likemmäksi kamarin ovea, saadaksensa kuulla sieltä jotakin, ja rouvan lörpötellessä kuulikin hän sanoja, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään. Hän kuuli nimen Lovisa, nimen Albert.

»Oi, minä vaivainen!» — jatkoi rouva. »Hän, minun tyttäreni, halveksii minua — hän ei viitsi kuulla edes mitä minä puhun. Hän…»

»Äiti, äiti!» lausui nyt Lovisa, tullen kiireesti äitinsä luo, jonka puheen hän täten katkaisi. »Ne puhuvat minusta ja Albert Hirtsistä».

»Mitä, voiko kuulla, mitä ne puhuvat!» huusi rouva ja nousi äkisti, vaikka vaivaloisesti keinutuolistaan. Kaikki entiset hän oli unhottanut. Uteliaisuus oli hänen vallannut, ja lihavuuttansa puhaltaen lähestyi hän kamarin ovea. Siellä kamarin oven edessä seisoivat he kauan korvat oveen painettuina; mutta jos he jotakin tahtoivat kuulla, niin pettyivätpä melkein. Joitakuita sanoja kuulivat he, ja nämä saivat heidän uteliaisuutensa yhä korkeammalle. Mutta mitään järjellistä lausetta eivät he kuulleet.

Rouva oli tästä vihoissansa ja purki hiljaisella äänellä petettyä toivoaan, kun yhtäkkiä kauppaneuvos avasi oven. Ovi oli aukaistava saliin päin. Kauppaneuvos ei tiennyt rouvaansa varoa; tämä sai siis aika tärähdyksen vasten naamaansa, jotta kaatua kolahti takaperin. Kauppaneuvos, joka oli kaatua hänkin, jäi seisomaan. »Jär … järj…!» huusi hän hämmästyksissään. Me ymmärrämme, että hän oli aikeissa huutaa: »Järjestys!»

Kaikeksi onneksi ei rouvan käynyt pahoin, vaikka hän kaatui, ja kun kauppaneuvos näki, ettei sanottavaa vahinkoa tapahtunut, tointui hän ja vetäysi kiireesti kamariinsa takaisin. Hän tunsi rouvansa, ukko parka, ja tiesi, että jos hän saliin olisi jäänyt, olisi hän saanut kuulla enemmän kuin hänen mielensä teki. Seuratkaamme häntä, sillä varmaankaan ei lukia huoli jäädä kuulemaan, miten Lovisa raukka saa syyn rouvan onnettomuudesta, nyt kun ei ukko itse ole saapuvilla, ja miten rouva häpeissänsä ja vihoissansa vuodattaa kyyneleitä.

Ukko Hirts oli tullut kauppaneuvoksen luo närkästyksensä innossa. Mitä hänellä oikeastaan oli asiana, sitä ei hän itse tiennyt, ja kun hän kauppaneuvoksen kanssa kahden kamariin tuli, alkoi hän puhua tietämättä, mitä lopuksi sanoa. Poikansa tähden oli hän tullut; pojastansa rupesi hän nyt puhumaan, ja ukko Loo kuunteli häntä uteliaasti, arvaten kauppias Hirtsin häpeevän suoraan sanoa, että hän tahtoi rikottua liittoa uudistaa. Kauppaneuvos oli tästä mielissänsä, mutta, kuten viisas ainakin, ei hän sanonut mitään, odottaen yhä, että Hirts ukko lopettaisi puheensa pyytämällä Lovisaa pojallensa. Ukko Hirts lopettikin puheensa, mutta odotettua pyyntöä ei kuulunut. Tämä kummastutti kauppaneuvosta, joka ei oikein tiennyt mitä ajatella. Päästäksensä tästä pulasta, huudahti hän: »Järjestys! Täällä puhumme suunavaustakaan saamatta!» Ja hän kiiruhti saliin, saaden siten aikaan onnettomuuden, jonka jo tunnemme.

Kun hän tuli kamariin takaisin, oli hän häpeissänsä. Hän oli kumminkin ennättänyt antaa käskynsä Lovisalle, ja vähän ajan kuluttua olisi hän unohtanut koko äskeisen onnettomuuden, ellei vanha Hirts tuon tuostakin olisi purskahtanut nauruun, jota hän ei voinut salata.

Tämä kauppaneuvoksen rouvan tapaturma oli saanut Hirtsin unhottamaan riidan, joka hänen ja rouva Burgin välillä oli ollut, ja ihan hyvälle tuulelle saanut hänen. Lovisasta ja Albertista ei nyt enää puhuttu. Kauppa-asioihin olivat ukot takertuneet, niin ettei kauppaneuvoskaan enää muistanut odottaa, mitä äsken oli kaivannut. Vasta silloin, kun ukko Hirts lähti, juohtui tuo äskeinen keskeytynyt puhe kauppaneuvoksen mieleen, ja nyt sai hän puheen kääntymään nuoriin takaisin.

Ukko Hirts tuskin muisti, mistä oli ollut kysymys, eikä hän siis nyt sen kovemmin pitänyt siitä lukua: mutta kun ukko Loo, jonka mieleen nyt pisti, mitä hänen vaimonsa ja Lovisa sanoisivat, jos hänellä ei olisi mitään heille ilmoittamista, yhä jatkoi puhettaan Lovisasta ja Albertista ja vihdoin kaikessa järjestyksessä sai sydämensä ajatuksen ilmi, ymmärsi ukko Hirts, mikä tarkoitus hänen käynnilleen oli annettu. Hän muisti nyt myös syyn, miksi hän oli kauppaneuvoksen luo tullut, ja vastasi: »Niin, niin, veli Loo; se on minun toivoni, se, että saadaan asia entiselleen, mutta puhellaan toiste enemmän tästä».

Ukko Loo oli tällä tyydytetty. Hänellä oli nyt tyydyttäväisiä uutisia antaa rouvallensa ja tyttärelleen.

Kauppias Hirts palasi hyvällä tuulella kauppaneuvoksen tyköä. Hän oli nyt entistä varmemmin päättänyt saada Ellenistä miniän; mutta hän oli samalla takertunut asiaan, josta hän ei ymmärtänyt, miten päästä kunniaansa loukkaamatta — asiaan rouva Burgin kanssa. Mitä hänen lupaukseensa kauppaneuvokselle tuli, ei hän siitä pitänyt mitään. »Sen asian kyllä Albert ajaa», ajatteli hän. Ja kun hän muisti Lovisaa, puhui hän itsekseen: »En ihmettele! Sillä Albert on minun poikani, ja hän on minulta perinyt muutamia avuja, niiden seassa senkin, ettei hän semmoiseen viiriin voi rakastua».

Illalla myöhemmin ajatteli hän asemaansa ja miten voisi yhdistää Albertin ja Ellenin, näyttämättä että tämä oli hänen hartain toivonsa — peräytyväisyyttä hän ei tahtonut näyttää. Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä enemmän vastuksia hän näki. Miten onkaan mahdollista toivoa jotakin tapahtuvaksi, toivoa niin hartaasti kuin ukko Hirts, ja kumminkin olla olevinaan asiaa vastaan. Tätä mietti ukko kauan, ja tämä miete aivoissansa nukkui hän.

Varhain seuraavana aamuna hän heräsi. Hän oli nähnyt kauniin unen. Ellenin ja itsensä oli hän nähnyt morsiusparina. Ukko tälle unelle hymyili, sillä mitään tähän vastaavaa todellista ajatusta ei hänen sydämessään ollut. Mutta jos olisi joku toinen tälle unelmalle nauranut, olisi ukko suuttunut ja sanonut siinä ei olevan mitään naurettavaa. Mutta, joko sitten tästä unelmasta tahi aamun raittiudesta, joka aina sielun voimat saa terveimmiksi — ukon aivoihin lensi ajatus. »Niin, niin minä teen!» huusi hän. »Unelmat ovat hyvät, sanottakoon niistä mitä tahansa».

Tämä ukon keksintö oli melkein kummallinen. Ukko ei itse huomannut, että jos kaikki olisikin käynyt niinkuin hän itsekseen asiain menestyksen kuvaili, olisi hän ollut juuri samassa asemassa kuin ennenkin, ja hänen myöntyväisyytensä olisi tullut kumminkin ilmi. Tätä ei ukko ajatellut, eikä myöskään, että niiden vehkeiden onnistumiseen, joihin hän nyt aikoi antautua, tarvittiin erään toisenkin suostumus. Hän näki vaan keksintönsä lopun, Ellenin ja Albertin onnen, ja koska nämä eivät muuta kuin onneansa pyytäneet, piti ukko onnistumisensa varmana. Että hän käyttäisi petollisuutta niissä toimissa, joilla hän aikoi asiaansa ajaa, se ei johtunut ukon mieleenkään.

Näissä ajatuksissa kului häneltä tämä päivä. Hän ei sen kuluessa käynyt rouva Burgin eikä myöskään kauppaneuvoksen luona. »Odottakoot!» nauroi hän itsekseen. Hän tervehti useita tuttuja kauppamiehiä ja oli varsin hyvällä tuulella. Iltapäivällä tapasi hän vouti Trobergin, ja tälle, jonka hän Albertin ystäväksi tiesi, puhui hän Albertista ja Ellenistä. Mitä vouti tästä puheesta ymmärsi, sen olemme nähneet hänen kirjeestään Albertille. Kun vanha Hirts myöhemmin erkani voudista, oli hän iloa täynnä; hän oli keksinyt entiseen keksintöönsä toisen sukkeluuden; hän oli saanut voudin uskomaan ja nyt varmaankin Albertille kirjoittamaan, että ukko Hirts pyysi omakseen poikansa morsianta.

Seuraavana päivänä meni hän hännystakkiin puettuna, valkoinen huivi kaulassa, ranskalaiset hansikkaat käsissä rouva Burgin luo. Hän ei tällä matkallaan saattanut olla itsekseen nauramatta. »Vai sinä, vanha narri!» mumisi hän hymyillen itsekseen. Hän tunsi itsensä niin iloiseksi, hän oli kuten nuori poika mielestänsä. Hän kulki kiireesti — ja astui jo vanhan rouvan alhaiseen huoneesen.

Sattui olemaan pyhäpäivä. Vanha rouva, Ellen ja Maurits istuivat isommassa huoneessa, jossa rouva luki päivän saarnaa. Kaikki olivat pyhävaatteisiin puetut, kaikki niin vakavat, ja Ellenin suurissa, kauniissa silmissä välkkyi kyyneleitä. Hän tiesi ja hän uskoi todeksi, mitä kauppias eilen oli puhunut itsepäisyydessään. Siitä hänen surunsa, jota rouva turhaan oli koettanut poistaa. Nyt, kun kauppias astui sisään, säpsähti nuori tyttö. Hän ei nyt kauppiasta katsellut Albertinsa isänä; hän katseli häntä onnensa surmaajana.

Kauppias ei huomannut sitä surua, joka kuvastui Ellenin kasvoissa. Hän, kuten vanha itsekäs ainakin, eleli vaan omissa mietteissään. Hän astui häveliäästi vanhan rouvan luo, suuteli häveliäästi kuten ennenkin vanhan rouvan kättä. Sitten lähestyi hän Elleniä, puristi hellästi hänenkin kättään ja sanoi: »Sallikaa minun puhua muutamia sanoja kahden kesken teidän kanssanne!»

Ellen luuli tietävänsä, mitä ukolla oli sanomista. »Minulle voitte äidin läsnä ollen sanoa kaikki, — minulla ei ole salaisuuksia» — vastasi hän.

»Tule, tule toiseen huoneeseen; et osaa arvatakaan, mitä minulla on sanomista!» — puhui ukko.

»Jos serkulla on sanomista jotakin samaan suuntaan kuin viimeksi minulle, niin on kaikki puhe turhaa» — lausui vanha rouva vakavasti.

»Mutta jos minulla on jotakin muuta sanomista!» virkkoi kauppias vähän kiivaasti. Hän oli vähällä suuttua, kun vanha rouva tunkeusi hänen ja hänen mietteittensä väliin.

Ellenin silmistä loisti toivon valo. »Mitä saattaisi hänellä olla puhumista, ellei hän Albertista puhuisi?» ajatteli tyttö ja loi pyytävät silmänluontinsa rouvaan. Vanhan rouvankin ajatuksiin oli sama kysymys välähtänyt. Hän ei siis nyt kieltänyt sitä kahdenkeskeisyyttä. jota ukko pyysi. Ja pieneen kamariin vetäysivät vanha Hirts ja nuori Ellen.

Hiljaa puhuivat he siellä kauan. Vanha rouva istui keinutuolissaan odottaen heidän tulemistaan. Se viipyi. Hän sitä kummasteli. Hän luuli ukon tahtovan, kahden kesken Ellenin kanssa ollen, tiedustella Ellenin todellisia tunteita. Vihdoin aukeni ovi, ja kauppias astui vihaisena, suuttuneena, mutta Ellen vaaleana ja kyynelsilmin ulos.

Samana päivänä iltapuolella, jona kauppaneuvos Loo odotti häntä luoksensa ja Lovisan sydän taasenkin sykki toivosta, lähti kauppias Ruotsiin. Laivaan astuessaan oli hänen kuultu kiroilevan kaikkea naisväkeä, nuoria ja vanhoja.

Mitä oli tapahtunut kauppiaan ja Ellenin välillä? Me saamme tietää sen Ellenin kertomuksesta isoäidilleen. Kauppias oli ensin sanonut hyväksyvänsä sen lemmen, joka sitoi Ellenin ja Albertin. Kun Ellen tämän kuuli, oli hän iloissansa syleillyt kauppiasta. Mutta tämä oli lisännyt: »Yhdellä ainoalla, mutta järkähtämättömällä ehdolla, sillä, että tämä suostumukseni pidetään salassa minun ja sinun välilläsi siihen saakka, kun minä totuuden ilmoitan». Tähän ehtoon oli Ellen iloisesti suostunut; mutta kauppias oli vielä lisännyt: »Sen minä kyllä uskon; mutta nyt vasta tulee ehto: se, että sinä tunnustat olevasi minun morsiameni siihen saakka, kun minä panen kätesi Albertin käteen, ja ettet tästä ehdostani puhu sanaakaan, et isoäidillesikään. Albert on suuri junkkari; minä tahdon hänelle kostaa, ja samalla saat nähdä, rakastaako hän sinua todellisesti».

Kun Ellen ehdon kuuli, hämmästyi hän. Hän rakasti isoäitiänsä, hän rakasti Albertia. Nyt tulisi hänen laskea leikkiä heidän kanssaan, suostua pilaan, jonka esineenä olivat hänen rakkaimpansa. Ellen oli viaton lapsi. Hän ei tahtonut pilankaan tähden murehduttaa niitä, jotka olivat hänelle kalliimmat maailmassa. Tämä mieli Ellenissä antoi ukolle kieltävän vastauksen. Ei auttanut, että ukko parastansa pani, ei että hän vihastui ja vihdoin vihansa vimmassa sanoi ijäksi kieltävänsä Albertin ja Ellenin yhtymisen. »Parempi sekin kuin hetkeksikään herättää murhetta isoäidissäni», vastasi hiljaa ja kainosti Ellen, jonka lapsellinen tunne ei sallinut hänen ryhtyä kujeisiin vanhaa rouvaa vastaan. Tämä Ellenin kielto, joka sai tyhjäksi kaikki kauppiaan tuumat, suututti niin häntä, että hän vasta merellä laivassa, matkalla Ruotsiin, siitä tointui ja silloin kirosi omaa pikapäisyyttään.

Siitä päivästä, jona kauppias Hirts lähti — ja tämä hänen lähtönsä tuli pian rouvan ja Ellenin tietoon, — siitä päivästä oli Ellen parka taasen levoton. Vouti Troberg, joka pian sai tietää, mitä oli tapahtunut ja miten hän itse oli petetty, nuhteli samaten kuin vanha rouvakin Elleniä siitä, ettei hän suostunut ukon ehtoihin. Ellenillä ei ollut juuri millä puolustaa itseään, muuta kuin kyyneleensä ja lapsellinen rakkautensa, joka ilmausi sanoissa: »Minun olisi pitänyt salata asian oikea laita, te olisitte minua siitä nuhdelleet, ja ken tietää, kuinka kauan vanha kauppias olisi pilaansa pitkittänyt».

»Oi, sinä viaton lapsi!» oli vanhan rouvan vastaus; sillä tässä Ellenin käytöksessä ilmausi hänen hellä rakkautensa vanhaan rouvaan.

Kolmantena päivänä vanhan kauppiaan lähdöstä oli Ellen Mauritsin kanssa kahden kesken suuremmassa huoneessa. Ellen ompeli; neula kulki kiireesti, ikäänkuin olisi Ellen tahtonut työllänsä tukehduttaa ne tuskalliset tunteet, jotka lainehtivat hänen sydämessänsä. Maurits seisoi sisarensa vieressä ja silitteli hänen hienoja hiuksiaan, koettaen siten lohduttaa häntä, jonka huolellista surua hän ei voinut ymmärtää. Hän itse, Maurits, oli näitten joutavain seikkojen kestäessä huomannut toivonsa päästä kauppias Hirtsin luo turhaksi. Kun tästä oli ollut kysymys isän ja pojan välillä Ruotsissa, oli isä suoraan sanonut: »Meillä on kyllin konttorikirjureita vetämättä poikanulikoita Suomesta saakka». Vanhan kauppiaan ollessa rouva Burgin luona ei sattunut Maurits olemaan kotona, ja rouvalla oli muuta mielessä, jotta ei muistanut Mauritsista puhua nyt, kun vanha Hirts tiesi, että poikanulikka Suomesta oli hänen omaa sukuansa.

»Älä sure, sisar kulta!» lohdutti Maurits. »Saat nähdä, että kaikki vielä päättyy paremmin kuin osaat arvatakaan».

Ellen ei vastannut mitään, hän vaan huokasi syvään. »Puhu hiljemmin, ettei äiti herää» — lausui hän sitten. Vanha rouva lepäsi pienemmässä kamarissa.

Silloin aukeni ovi hiljaa, ja kadulta astui huoneesen vieras. Hiljaa oli ovi avattu. Maurits kuuli sen kumminkin, ja ensi silmäys oveen päin ilmaisi hänelle, että tullut ei ollut mikään vieras. »Albert!» huusi hän.

Ellen oli tuskin kuullut nimen, tuskin ennättänyt kääntyä, ennenkuin hän oli Albertinsa sylissä. Hetkeksi oli kaikki unohdettu. Valo, kirkas, semmoinen kuin auringon päivänä, jona lumiselta taivaalta pilvet ovat kadonneet, loisti hänen silmistänsä, rakkautta, iloa täynnä! Vanhan rouvan uni oli nyt mennyt. Ellenin ilo, joka huutoon »Albert!» oli puhjennut, oli herättänyt hänen.

Ensimäisen yhteensattumisen ilo antoi vähitellen järjellekin sijaa. Albert tiesi, että hänen isänsä oli lähtenyt, mutta missä mielessä, sitä hän ei tiennyt. Hän oli samana päivänä, jona hän sai Trobergin kirjeen, lähtenyt Suomeen. Hänen sydämensä oli pakahtua silloin. Isänsä oli hänen mielestänsä viime aikoina ollut niin kummallinen. Hän ei uskonut todeksi, mitä hän Trobergin kirjeestä luki, ja kumminkin täytyi hänen luottaa tähän ystäväänsä. Hän ei huolinut isänsä kiellosta; hänen täytyi tavata Elleniään, voittamaton tuli paloi hänessä. Merellä olivat laivat, missä toisessa isä, toisessa poika matkustivat, tulleet toinen toistansa vastaan; mutta isä ja poika eivät ensinkään aavistaneet, että he niin likellä olivat toisiaan.

Albert sai pian tietää, millä ehdolla ukko olisi ollut suostuvainen hänen ja Ellenin yhtymiseen. Tämä herätti hänessä kummallisia tunteita, sillä hän ei ensinkään osannut aavistaa, mitkä syyt isällänsä oli ollut tähän ehtoon. Hän laski kätensä Ellenin kaulan ympärille ja lausui ei ikänänsä enää hänestä luopuvansa.

Nuorten rakastavaisten ilo ja onni, vanhan rouvan järjelliset mietteet, Mauritsin toivo, että hän vihdoin viimeinkin pääsisi Ruotsiin — jättäkäämme siihen kaikki. Jokaisessa asui vakaa toivo, että vanha kauppias vihdoinkin ehdoitta peräytyisi, ja tämä elähytti etenkin nuoria. Vielä samana päivänä kirjoitti Albert isällensä pitkän kirjeen, missä hän todellisesti kertoi romaaninsa alusta loppuun saakka, ja tämän kirjeen päätti hän sillä, ettei hän sanonut tulevansa takaisin, ennenkuin isä suostuisi siihen, että Ellen seuraisi häntä hänen vaimonansa.

Viikon päivät kuluivat siitä, kun Albert oli tämän kirjeensä lähettänyt. Hän oli asuvinansa voudin luona, mutta suurimmat osat päivästä vietti hän … missä, sen arvaamme. Hän oli nyt onnellinen, sillä hän luuli isänsä juonet nyt varmaankin loppuneiksi. Silloin hänen onnensa paratiisin keskelle ilmausi vanhan kauppiaan vastaus. Tässä vastauksessa hylkäsi isä poikansa.

Olivatpa nyt hyvät neuvot kalliit. Albert suri, vaikka hän koetti suruansa salata. Ellen suri, sillä hänen armaansa onnettomuus oli hänen omansa; vanha rouva suri, sillä sovinnon ja hänen välillensä kohosi korkeana muurina vanhan Hirtsin itsepintainen viha; nuori Maurits suri, sillä hänen toiveensa raukesivat nyt tyhjään, ja voutikin suri, sillä hänen ystävyytensä oli todellinen. Vanhan Hirtsin sanat, joilla hän hylkäsi Albertin, kuuluivat: »Ellet kymmenen päivän kuluessa ole täällä takaisin, olet ijäksi hyljätty».

»Käyköön miten käy, minä en enää palaa!» oli Albertin päätös, ja tämän päätöksensä kirjoitti hän isällensä, saamatta siihen minkäänlaista vastausta. »Isänkin vallalla on rajansa» — sanoi hän tässä kirjeessään, »semmenkin kun tämän vallan vaikutin on suora itsekkäisyys ja itsepintaisuus. Minä olen saanut paikan, missä aluksi voin elättää itseni» — lopetti hän kirjeensä — »minä olen tästä päivästä alkaen kirjuri ystäväni Trobergin konttorissa».

Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat sitten, eikä mitään erinomaista tapahtunut. Mutta että nuorten iloon ja onneen koiruohon nestettä oli vuotanut, se näkyi ja sen tunsivat nuoret. Usein rukoili Ellen kyynelsilmin, että Albert lähtisi Ruotsiin isänsä luo, että hän siellä rukoilisi anteeksi hänen tottelemattomuuttaan. »Ehkä on isäsi sydän pehmennyt», puhui hän.

»Ei, ei!» vastasi Albert. »Isäni itsekkäisyys iloitsisi voitostaan, ja ainoa ehto, jolla hän minun jälleen pojaksensa tunnustaisi, olisi nyt, että minä sinusta luopuisin. Ja pitäisikö minun siihen suostuman?»

Kun Ellen tämän kuuli, painoi hän päänsä Albertin rintaa vastaan ja itki.

Syksy oli tullut. Marraskuu oli loppumaisillaan. Albert oli havainnut, että hänen työnsä, jolla hän tahtoi rakentaa majan itsellensä ja Ellenille, ei käynytkään niinkuin hän oli ajatellut. Köyhään kotiin, missä puutos irvistäisi joka seinänraosta, ei hän tahtonut viedä Elleniä, ja hän huomasi nyt surulla, että kuluisi paljon pitempi aika, ennenkuin hän voisi tarjota jommoisenkaan kodin Ellenille, paljon pitempi aika, kuin hän oli aavistanutkaan. Tämä huomio sai hänen alakuloiseksi, mutta se ei kukistanut hänen päätöstään. Kun Ellen sulhasensa huolellisen muodon havaitsi, kehoitteli hän nyt useimmin kuin ennen häntä palaamaan armoa pyytäväisenä isänsä luo. Vanha rouva ei pitänyt kummankaan puolta. »Molemmat ovat oikeassa» — sanoi hän Trobergille.

Mutta kun ei Albert ensinkään ajatellut muuta kuin kulkea alotettua rataa: työllä ansaita, mitä isän itsekkäisyys ei antanut hänelle — kun vähinkin toivo isän mielen muutoksesta oli sammunut, silloin tuli eräänä päivänä vouti hänen luoksensa iloisena. »Kirje Ruotsista, kirje isältäsi!» huusi hän.

»Missä! Anna tänne!» huusi Albert, joka tässä kirjeessä luuli tuomionsa näkevänsä.

»Se ei ole sinulle, se on minulle» — vastasi vouti. »Vielä voit päästä onnen satamaan neiti Lovisa Loon aviomiehenä».

»Sinullapa on sydän, joka vielä voi minua pilkata!» sanoi Albert nuhdellen. Tästä hänen lauseestaan näemme, että toinen on nyt se Albert, joka voudin kirjurina työskentelee, toinen se, jonka parissa olimme tämän kertomuksen alussa. — »Jollei sinulla ole muuta sanomista» — pitkitti Albert — »niin pidä kirjeesi; se on jo saanut matkaan vahingon; sinä olet sekoittanut minun laskussani».

»Mutta se koskee sinua ja Elleniä» — vastasi vouti. »Tuossa on kirje; lue itse!»

Albert luki kirjeen pikaisesti. »Viktoria!» huusi hän, ja ilonsa ensimmäisessä innossa syleili hän ystävätään. »Nyt pian kaupunkiin!»

»Mutta ehto… Hiljaa, hiljaa, hyvä herra!»

»Ehdoista minä vähät! Kaikkiin, kaikkiin suostun», huusi nuorukainen.

»Sekö sitten oli koko este!» puhui vakavasti vouti. »Ja tuon mitättömän asian tähden, vanhan ukon mielihuvituksen tähden on kaksi sydäntä saanut häälyä toivon ja toivottomuuden välillä koko pitkän vuoden. Albert! Sinun isäsi on itsepintainen kuin vanha kanto, joka tulessa ratisee eikä tahdo palaa».

»Ken tietää, eikö tämä koetusvuosi ole tehnyt minulle ja Ellenille enemmän hyvää kuin ymmärtää osaamme?» —

»Se nyt oli viisain lause, minkä olen suustasi kuullut», — sanoi vouti.

»Ja nyt Ellenin luo!»

»Mene, sinä onnellinen!» — puhui Troberg, kun näki ystävänsä kartanolla. »Sinä todellakin olet Ellenisi tähden työskennellyt, niinkuin muinoin Jaakoppi Raakelinsa tähden».

Mitä sisälsi vanhan kauppiaan kirje?

Se sisälsi suostumuksen, että Albert saisi Ellenin, jos tämä taipuisi siihen ehtoon, jonka ukko oli Ellenille pannut. Vanhan Hirtsin morsiamena pitäisi, tämän ehdon mukaan, Ellenin kohta tuleman Ruotsiin. Vanha rouva, Albert ja Maurits seuraisivat häntä. Albertin tulisi koko matkalla kohdella Elleniä äitipuolenaan.

Albert ei ollut niin hellätuntoinen kuin Ellen oli ollut. Hän siis piti koko ehtoa mitättömänä, semmoisena kuin se todellakin oli pidettävä. Vanha rouva ja vouti päättivät, että ukko oli vanhuuttaan lapseksi muuttumaisillaan tahi jo muuttunutkin. Niin narrimainen oli heistä tämä ehto.

Mutta ennenkuin seuraamme Elleniä ja Albertia, joka onnellisuudessaan todellakin seuraa isänsä narrimaista ehtoa niin tarkoin, että hän punastunutta Elleniä äidikseen nimittää — ennenkuin heitä Ruotsiin seuraamme, ottakaamme ensiksi jäähyväiset asianomaisilta Suomessa.

Edellisenä päivänä kuin siirtolaisjoukko lähti vaivaloiselle merimatkalle, sai kauppaneuvos Loo konttorissaan vähäisen kirjeen, jossa ilmoitettiin, että kauppias Aksel Hirts ja neiti Ellen Burg olivat kihloissa. Kun ukko tämän tiedon sai, jäi hän istumaan suu auki; sitten löi hän hämmästyksissään nyrkkinsä pöytään, niin että kajahti. »Järjestys, lempo vie, järjestys!» huusi hän. — Hänestäkin näkyi tämä hänen ystävänsä kihlaus niin järjettömältä, että hän sitten purskahti nauruun ja kiirehti ylikertaan kertomaan uutisen omillensa.

Vanha kauppaneuvos ei enää ollut varsin niin pahassa pulassa kuin hänet viimeksi tavatessamme. Lovisa on saanut toisen kosian, ja kaikki ennustaa, että tämän kosiminen päättyy paremmin kuin entisen. Eräs kauppaneuvoksen kirjureista, joka tiesi, mitä viime vuoden kuluessa oli kauppaneuvoksen perheessä tapahtunut, on uskaltanut nostaa silmänsä isäntänsä tyttäreen. Kauppaneuvos ei tosin ole tähän suostuvainen, mutta hän on nytkin joutunut vastatuuleen, ja arvattavaa on, että hänen täytyy järjestyksen ja etenkin rauhan tähden myöntyä. Kosia on hyvä poika, ahkera ja toimellinen, mutta hän on — ja se on suuri vika kauppaneuvoksen mielestä — hän on köyhä.

Kauppaneuvos kiiruhti Lovisan ja rouvansa luo. Mutta hän tuli liian myöhään uutistansa kertomaan; uutinen oli jo tunnettu. Lovisa itki vihasta, eikä hän voinut sanaakaan sanoa. Vaikka hänelläkin oli kosia, pisti häneen kipeästi, että Albert oli saattanut valita köyhän ompeluneidon ja hylätä rikkaan kauppaneuvoksen tyttären. Tosin oli Lovisalle kerrottu, että isä — ei poika — oli kihloissa neiti Ellenin kanssa — mutta järjen nimessä päätti hän tämän erehdykseksi ja päätteli sulhasen Albertiksi. Kuinka julmasti hän suuttui viattomalle Ellenille ja uhkasi kostaa — jääköön sanomatta. Kun kauppaneuvos tuli huoneesen, ei hän ennättänyt sanaakaan sanoa, ennenkuin rouvan sanantulva jo oli täydessä vauhdissa. Kaikki ukon väitökset, että sulhanen oli isä Hirts eikä poika eivät auttaneet. »Sinä olet väärässä, ystäväni!» huusi rouva. »Sinä et ymmärrä näitä asioita, ja kehtaatko seisoa tässä ja valehdella! Minä vaivainen ihminen, jolla pitää oleman semmoinen mies!»

Vihdoin sai Lovisakin suunvuoron. »Että sulhanen on minun Albertini, se on varma» — sanoi hän. »Mutta isä, minä tahdon kostaa … kostaa! En sillä, että minä mitään Albertista välitän, en. Hän olkoon ja jääköön hylätyksi ja pysyköön voudin konttoripoikana. Mutta minä tahdon hänelle näyttää, että minua odottaa loistavampi, onnellisempi tulevaisuus kuin häntä. Minä tahdon lähettää hänelle kirjeen, jossa minun kihlaukseni Bartolomeus Mullin kanssa julaistaan».

»Järjestys! Pyhäin nimessä…» huusi onneton kauppaneuvos.

Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt oli rouvan vuoro. »Aivan oikein! Oi, Loo! Etkö huomaa, kuinka paljon neroa tyttärelläsi on! Kuka olisi voinut keksiä jotakin niin sukkelaa! Sen minä sanon, Loo, että sinä et kelpaa hänelle isäksi; sinä olet yhtä tuhma kuin hän viisas. Oi Jumala! Tekisipä mieleni nähdä, mitä tuo Albert sanoo, kuinka hän vihastuu, kun saa tietää Lovisan kihlauksen. Miks'et tuota ennen keksinyt, Lovisa…?»

»Mutta, mutta…» intti kauppaneuvos.

»Mutta sinä menet heti kirjapainoon ja tilaat ilmoituskortit, etkä palaa ennenkuin semmoisia sinulla on».

»Mutta rakas…!»

»Ja huomenna on sunnuntai, ja huomenna kuulutetaan ensi kerta», päätti Lovisa.

Kauppaneuvos ei enää voinut viipyä omiensa kanssa. Hän pisti sormet korviinsa ja juoksi ylös. »Järjestys! Järjestys!» huusi hän. »Perhana vie! Niissä on ihmisiä laittamaan häitä talooni jo maanantaiksi!»

Kun kauppaneuvos oli mennyt, kutsuttiin konttoristi Bartolomeus Mulli ylikertaan kuulemaan onneansa.

* * * * *

Jouluaaton ilta oli tullut. Suuressa salissa kauppias Hirtsin talossa paloi kynttilät kristallikruunuissa. Sali oli juhlapuvussa, mutta vieraita ei salissa nähty monta. Täällä vallitsi kummallinen hiljaisuus.

Joitakuita täällä kumminkin tapaamme, joita emme ennen ole kauppias Hirtsin huoneissa nähneet. Vanha rouva Burg, neiti Ellen ja nuorukainen Maurits ovat täällä. Voudin myöskin siellä näemme.

Keskellä salin lattiaa on vihkimätuoli; pienissä polvityynyissä olevat kolot näyttävät, että jotkut ovat polvillansa vihkimätuolin edessä olleet; papista, joka kirjansa laskee mahonkipöydälle, päättelemme, että vihkiminen on vasta tapahtunut.

Ja niin onkin. Albertin ja Ellenin liitto on nyt siunattu.

Vanha rouva Burg astui hiljaa, vakavasti nuorten luo ja syleili heitä hellästi. Kyyneleet valuivat vanhuksen silmistä. Hän oli syvästi liikutettu. — Tässä samassa huoneessa oli hän nuorena iloinnut, täällä oli hän ensi kerran rakastunut — täällä tavannut Burgin, sen oikean, saman jonka kanssa hänen elämänsä onnellisimmat päivät kuluivat. Nyt oli rouva vanha, elämän myrskyissä oli hän paljon kokenut. Niissä oli hän paljon oppinut. Opin aikana oli hän vihannut ihmiskuntaa, omaa sukuansakin. Nyt, nyt vihdoin oli hän sovitettu. Ja tämä näkyi selvästi siitä hellyydestä, syleilystä, jolla hän sulki syliinsä nuoren avioparin.

Lähellä tuon vihkimätuolin paikkaa, joka nyt salista korjataan pois, seisoo nojatuoli. Siinä istuu vanha kauppias Hirts. Hän ei jaksa käydä nuorten luo; nuoret tulevat hänen tykönsä. Hän hymyilee tyytyväisenä. Hän on saanut tahtonsa täytetyksi; hän ei ole peräytynyt.

»Vanhuus haittaa» — oli ukko Hirts sanonut kaikille, jotka nyt kysyivät, mitenkä hän jaksoi. »Vanhuus haittaa» — siinä oli hän oikeassa. Mutta asian oikeampi laita on kumminkin vähän toisin kuin ukko uskottaa ihmisiä.

Kun hän tuli takaisin matkaltansa Suomesta ja sai tietää poikansa lähdön, suuttui hän ankarasti ja päätti ei kuuna päivänä suostua Albertin ja Ellenin liittoon. Hän vannoi ja kirosi. Mutta kun Albertin kirje tuli, luuli hän siinä lukevansa Albertin katumuksen, vaikka poika jäykästikin siinä väitti järkähtämättömyyttään. Vaan kun hän sittemmin huomasi, että Albertin päätös todellakin oli järkähtämätön, että Albert kymmenen päivän kuluessa ei palannutkaan hänen luoksensa, silloin itki ukko vihasta, johon etukynnessä oli syynä se, että Albert oli ruvennut voudin konttorikirjuriksi. »Olisihan poika raiska minulta saanut, mitä olisi tarvinnut, jos olisi pyytänyt» — mumisi ukko, joka kumminkin, jos poika olisi pyytänyt, olisi — siten myöntymättömyyttään ilmoittaen — vastannut: »Palaa takaisin, luovu Ellenistä, niin saat mitä pyydät».

Kun sitten aikaa kului eikä Albert kumminkaan, niinkuin ukko salaisesti toivoi, palannut, murti viha, suru ja kaipaus hänet kokonaan. »Vanhuus haittaa!» — sanoi hän; mutta haittana oli se, ettei Albertista mitään kuulunut. Ukon selkä koukistui, hänen mielensä kukistui; hän muuttui vapisevaksi vanhukseksi. Hänen jäsenensä kangistuivat, hänen terävät silmänsä kadottivat teränsä; hän muuttui muuttumistaan lapseksi jälleen. Hän huusi väliin Albertia, ja kun hän muisti, että Albert oli kaukana poissa, vaipui hän välinpitämättömyyteen, josta ei mikään voinut herättää häntä. Ainoa keino hänen parantamisekseen on Albertin palaaminen — sanoivat lääkärit; mutta kun tahdottiin saada ukkoa tätä pojallensa kirjoittamaan, ei hän ottanut sitä korviinsakaan. »Minäkö peräytyisin, söisin sanani! En!» huusi hän. Mutta kun aikaa kului, nousi ukon halu tavata Albertia, saada hän luoksensa, yhä suuremmaksi. Lääkärit olivat nyt hänen omasta suustaan kuulleet, minkä tähden hän oli poikansa hylännyt, ja nähneet siihen syyksi ainoastaan ukon itsekkäisyyden. He keksivät keinon, johon ukko tarttui. Vanhan Hirtsin ei tarvitsisi peräytyä. Ellen olisi varmaankin tuleva Ruotsiin vanhan Hirtsin morsiamena, jos ukko vielä kirjoittaisi joko Albertille tahi voudille. Tähän suostui ukko heti, ja iloisesti, ja jo ennenkuin lääkäri oli saanut ehdotuksen sanotuksi, huusi ukko paperia ja kynää. Hän kirjoitti, mutta hänen kirjeesensä liitti lääkäri lausunnon ukon tilasta. Ja että kirje teki tehtävänsä, sen olemme jo nähneet.

Ukko odotti sitten siirtolaisjoukon tulemista, kuten lapsi jouluaattoa odottaa. Ne, joita hän kaipasi, ne tulivat, ja tuskin oli ukko nähnyt Albertin ja Ellenin, ennenkuin hän yhdisti näiden kädet ja suuteli neitoa poikansa morsiamena. Mutta »vanhuus haittaa». — Ukon voimakas aika oli ijäksi kulunut. Hänen voimansa olivat murtuneet. Kuten lapsi iloitsi hän siitä, ettei hänen sittenkään tarvinnut peräytyä. Ja nuoret, kun tämän ukon viattoman mielihyvän havaitsivat, eivät sitä tyhjäksi tehneet. Se varsinkin oli ukolle mieleen, että voudin toimesta oli lähetetty tieto kauppaneuvokselle Ellenin ja hänen kihlauksestaan. Sitä nauroi hän ja taputti käsiänsä.

Mielihyvissänsä siunasi ukko nuorta paria, jonka tuttavuus juuri tänä päivänä vuosi takaperin niin kummallisesti oli alkanut. Ukko olisi tahtonut pitää oikein komeat häät; mutta vouti, joka tiesi, etteivät nuoret eikä etenkään vanha rouva semmoisia tahtoneet, osasi niin muuttaa ukon mielen, että hänen tahdostansa häät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa juuri samana päivänä, jona Albert ensi kerran oli nähnyt Ellenin.

Lapsellisessa mielessään iloitsi vanha Hirts. Vanha rouva Burg ei puhunut sanottavasti mitään tänä iltana. Muistot kuluneista ajoista elivät hänessä. Nuori Maurits, joka nyt oli astunut uuteen maailmaan, oli niin onnellinen kuin ihminen hänen ijässänsä voi olla. Hän oli jo useita viikkoja työskennellyt kauppahuone Hirtsin konttorissa.

»Järjestys! Muistakaa, että maailmassa löytyy toisiakin ihmisiä kuin te kaksi» — sanoi vouti nuorelle parikunnalle, joka onnellisuudessaan ei häntä suuresti huomannut.

Mutta vanha rouva lausui nuorille: »Te astutte tielle; minä olen kohta tien päähän ehtinyt. Sallikoon Luoja, että päähän päästessänne sydämenne olisi niin rauhaa täynnä kuin minun nyt on!»

»Minä en peräytynyt! Saattaako kukaan sitä sanoa, että minä peräydyin?» — lörpötteli vanha Hirts.

»Ei, sitä ei voi kukaan sanoa» — vastasi Albert. Ja vanha ukko hymyili.

TAKAUS.

I.

Poika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta.

V-järven rannalla Pohjanmaalla on Katajalahden kartano. Matkustavainen, joka sinne on matkalla, huomaa jo kaukaa, että hän herrastaloa lähestyy. Virstan levyinen metsä, jonka läpi tie käy, ennenkuin kartano Katajavuoren törmältä näkyy, on puhdistettu — on täydellinen metsäpuisto. Katajavuoren törmältä näkyy kartano. Korkea, kaksikertainen on asuinhuone järven rannalla. Ihana koivikko sitä ympäröi. Taempana koivikon takana ovat muut kartanoon kuuluvat rakennukset.

Kartanon ja järven välillä käy koivujen varjostamia käytäviä. Siellä täällä on istuimia, puusohvia tahi turpeista tehtyjä.

On kesä-ilta. Kaukaa kuuluu laulua. Työmiehet kartanon suurella ruisvainiolla ovat päivätyönsä päättäneet. Leikattu on pelto, ja leikattu vilja on kuhilaille korjattu. Työmiehet ovat paluumatkalla pellolta. Heidän on se laulu, joka kartanoon kuuluu.

Sama laulu kuuluu myöskin käytävälle, kartanon ja järven välillä.

Siellä, eräällä vähäisellä sohvalla, istuu kaksi nuorta, nuori poika ja nuori tyttö. He ovat jo siellä vähän aikaa istuneet, mutta harvasanainen on heidän puheensa ollut. Nyt, kun laulua kaukaa kuuluu, luo poika ylös silmänsä, jotka tähän saakka ovat maahan tirkistelleet.

»Kuuletko?» kysyi hän.

»Kuulen» — vastasi tyttö. — »Väki palaa pellolta kotiin».

Ja heidän mielensä on rauhallinen, on iloinen, on tyyni kuten iltakin…

»Anna! Huomenna en ole enää täällä; milloin tänne jälleen palaan, sitä en tiedä. Tämä hetki on ainakin pitkäksi ajaksi viimeinen, jona kahden kesken saan sinun kanssasi puhua». Näin puhui nuorukainen.

Tytön silmäykset tapasivat pojan. Pojan silmät paloivat kirkkaasti, ruusut nousivat hänen poskilleen. Itse siitä tietämättä tarttui hän tytön käteen, hänen suunsa lähestyi tytön poskea, ja tyttö ynnä hiljainen lännen tuuli kuuli kuiskauksen:

»Anna! Minä rakastan sinua!»

Sana oli sanottu; salaisuus, joka oli asunut pojan sydämen syvimmässä pohjassa, oli ilmaistu. Ja samassa kuin pojan salaisuus pääsi ilmi, tunsi tyttö, kuinka pojan käsi kummallisesti vapisi.

Punainen hohde nousi Annankin poskille, hän loi alas silmänsä; hän ei vastannut mitään. Mutta kättänsä ei hän pojan kädestä vetänyt pois.

»Niin, Anna! Minä rakastan sinua» — jatkoi poika. »Sana on nyt sanottu; sinä tiedät nyt salaisuuden, joka pitkät ajat on minun ollut. Sinä tiedät sen nyt; se ei ole enää minun omani, se on nyt myöskin sinun ».

»Vilhelmi!» sanoi tyttö ujosti ja hiljaisella äänellä.

»Anna! Sano, vastaa…» Ja kummallisen väristyksen tunsi tyttö pojan kädessä. Poika — hän tunsi, että tytön vastauksesta riippui hänen onnensa tai onnettomuutensa.

»Vilhelmi! Minä olen vielä niin nuori… Minä en tiedä, mitä minun pitää vastaaman» — oli tytön vastaus.

»Sinä siis et voi tunteisiini vastata!» — lausui poika hiljaa. »Minun unelmani on siis ollut turha; aamunkoitto, jonka valossa minä tulevaisuuttani olen katsellut, on siis ollut valhetta…»

Hiljainen, mutta surullinen, sanomattoman surullinen oli pojan ääni, kun hän tämän sanoi.

Tyttö loi häneen silmänsä. »Vilhelmi!» — sanoi hän — »Minä en ole mitään vastannut; sinun tunnustuksesi tuli niin äkkiarvaamatta, minä en tiennyt sitä odottaa, en edes aavistaakaan. Minä en tiedä, mitä rakkaus on. Minä olen vielä niin nuori».

» Voisiko siis tulla päivä, jona sinä minua rakastaisit?» kysyi Vilhelmi, ja toivon säde leimahti hänen silmistänsä.

»En tiedä…» vastasi tyttö tuskin kuultavasti.

»Oi, vastaa minulle, Anna! Millä tunteilla katselet minua? — — Pitkään aikaan en saa sinua tavata. Nyt, nyt … sano … onko minulla mitään toivomista!»

»En tiedä, Vilhelmi! Anna vuosien kulua! Ken tietää, eikö niiden kuluessa selkene, mitä nyt minulle on hämärää ja pimeää».

Vilhelmi istui kauan siinä ääneti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta sanoa. Vihdoin loi hän silmänsä tyttöön ja puristi tämän kättä kovasti.

»Olkoon niin! Kulukoot vuodet», sanoi hän nousten. »Sinä tiedät salaisuuteni; pidä se salassa! Lupaa minulle vaan se, että saan sinulle kirjoittaa ja että kirjeisiini vastaat».

»Sinun kirjeesi ovat minulle mieluiset; mutta älä pahaksi pane, jos en aina vastaisikaan. Mitä on minulla sinulle kirjoittamista täältä? Täällä kuluvat kaikki päivät yhtäläisesti».

»En vaadi lupausta, en tahdo pakoittaa. Mutta jos itse tahdot kirjoittaa, niin tiedät, että kirjeesi ovat minulle kalleimpia kalleimmat».

»Olenko tehnyt pahasti?» kysyi tyttö. »Sinun äänesi on niin kummallinen. Olisiko minun pitänyt sanoman toista kuin minkä tiedän totta olevan?» Ja tyttö katseli vakavasti pojan silmiin.

»Ei, ei, Jumalan tähden» — vastasi poika. »Sinä et ymmärrä minua. Mutta tullee päivä, jona ymmärrät, mitä nyt minun sydämessäni liikkuu; sillä et sinä ole toisellainen tässä asiassa kuin muutkaan naiset. Silloin, kun sen ymmärrät, lienee aika uudestaan puhua tästä. Siihen saakka tahdon olla vaiti. Suo minulle anteeksi, jos olen sinussa herättänyt ajatuksia, mitkä tähän asti ovat nukkuneet».

»Tule!» — jatkoi poika. »Käykäämme vielä kerta järven rantoja pitkin. Soutakaamme saarelle, jossa ennen leikkiä löimme; minä tahtoisin vielä nähdä ne paikat, missä ikäni onnellisimmat, huolettomimmat päivät ovat kuluneet. En tiedä, miksi mieleni nyt on niin kummallinen. Minussa on jotakin, joka sanoo, että kun toiste näitä paikkoja näen, kaikki on toisin kuin nyt».

»Kun ei meitä vaan kaivattaisi», vastasi tyttö.

»Tule, se on pian tehty!»

Nyt ei tyttö enää vastustanut. Pojan rinnalla kulki hän käytävää alas järven rannalle. Rantaa myöten kulkivat he paikkaan, missä kartanon veneet olivat. Yhteen niistä he astuivat.

Vähän matkaa rannalta oli pieni saari. Sinne he soutivat. Siellä astuivat he maalle.

»Tässä pelastit sinä henkeni» — sanoi tyttö — »kun ensi kerran meille tulit».

»Sinä olit silloin 12 vuotinen. Neljä vuotta on siitä kulunut. Mutta aina, kun täällä olen käynyt, on mieleeni muistunut, miten sinä taintuneena, vaaleana makasit minun sylissäni, kun sinun maalle kannoin».

»Ja jos olisit vähän myöhemmin tullut, makaisin minä nyt maan povessa. Tuossa on kivi, johon veneen laita koski, ennenkuin se kaatui. Oi, minä muistan vielä Elsan surullisen huudon, kun hän upposi. Sitten en muista mitään, kunnes minun silmäni tapasivat sinun».

»Se oli surun päivä, se, jona ensikerran sinun näin. Elsaa, sinun sisartasi, en voinut pelastaa».

»Jumala tiennee, eikö olisi ollut parempi, että olisi Elsa tullut pelastetuksi ja minä hänen sijassansa kuollut!» — puhui hiljaa tyttö.

»Älä puhu niin!» lausui äkkiä poika.

»Se ajatus juontuu usein minun mieleeni» — sanoi tyttö. »Minä olin syypää nuoren sisareni kuolemaan. Minä kehoitin häntä astumaan veneesen; en huolinut hänen pyynnöstään, kun hän esitti, että otettaisiin Ville tahi Antero soutajaksi. Minä soudin kivelle. Vene kaatui; hän upposi».

Ja kirkas kyynele nousi tytön silmään.

»Oi Anna! Älä viritä muistoosi sitä päivää! Jumala oli sen niin sallinut. Sanoakseni jäähyväiseni tälle paikalle tahdoin minä täällä käydä, en herättääkseni sinussa muistoja, tuollaisia muistoja».

»Hänen kuolemansa oli kumminkin helppo» — jatkoi tyttö. »Sen päätän minä siitä, mitä itse tunsin ollessani aaltojen vallassa. Ja se tieto lohduttaa minua, jos mikään voi minua lohduttaa, Luuletko sinä, että hän taivaassa tietää, miten minä häntä suren?»

»Hän on onnellinen, eikä varmaankaan onnellinen katso muulla kuin lemmen silmällä sitä, joka häntä rakastaa. Mutta lähdetään pois täältä!»

»Sinä olet oikeassa! Kun tänne tulen, unohdan kaikki. Luultavasti kaipaavat meitä jo äiti ja veljet».

Nuoret astuivat veneesen jälleen. Mitään ei puhuttu, ennenkuin maalle ehdittiin. Kumpikin heistä oli ajatuksissaan; mutta ihan päinvastaiset olivat nämä ajatukset. Toinen ajatteli elämää, toinen kuolemaa.

Kun he maalle olivat astuneet ja käytävää pitkin kartanoon päin kulkivat, sanoi poika:

»Anna, muistatko äskeistä puhettamme?»

»Saarellako, Elsasta?» kysyi tyttö, jonka ajatuksessa vielä sisarensa kuolema eli.

Poika ei vastannut; mutta hänen poskensa vetäysivät vaaleiksi. Hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä.

»Kun olen poissa, muista minua!» — sanoi hän vihdoin.

Puna nousi Annan poskelle. Hän oli niin takertunut entisiin muistoihin, että hän oli kokonaan unohtanut sen tunnustuksen, minkä Vilhelmi vast'ikään oli tehnyt. Tämä unohdus oli saanut pojan vaalenemaan, sillä se todisti, että tytön sydän oli ihan vapaa siitä tunteesta, joka raivosi ja paloi hänen omassa sydämessään. Mutta nyt muisti Anna, minkä tunnustuksen Vilhelmi oli tehnyt. Tämä sai vainajan muodon poistumaan hänen mielestänsä, sai hänen nykyisyyteen takaisin.

»Voisinko sinua unohtaa!» vastasi hän.

Se vastaus sai toivon säteen taasen loistamaan Vilhelmin silmistä.

»Ja kun minua muistat, muista myös, mitä äsken sinulle ilmaisin: muista, että minä elän sinun tähtesi!»

»Senkin minä lupaan. Mutta muuta älä nyt pyydä!»

Nuoret olivat tulleet käytävän päähän. Ennenkuin he astuivat kartanolle, ojensi poika tytölle kätensä. »Suo minulle vakuutus, että sinä sen teet».

»Minkä?»

»Laske kätesi minun käteeni!»

Tyttö teki, mitä poika pyysi, vaikka ujosti. Annan käsi oli nyt Vilhelmin kädessä. Vilhelmi sitä puristi hellästi.

»Tämän omistaminen on minun elämäni onnen päämaali» — sanoi hän.

II.

Yleisiä tietoja.

Kolme nuorukaista lähtee Pohjanmaalta Helsinkiin.

Kun Vilhelmi ja Anna tulivat kartanolle, tuli heitä vastaan vanha lihava rouva.

»Missä, Jumalan nimeen, olette viipyneet?» — kuului tämän tervehdys heille. »Tee jo jähtyy. Isä on sinua jo useita kertoja kysellyt, Vilhelmi, ja minullakin olisi sinulle yhtä ja toista sanomista tänä iltana, sillä huomenna on minulla tuskin enää aikaa. Siis ensiksi sisälle teetä juomaan».

Rouva, joka näin puhui, oli Katajalahden toimelias emäntä, patronessa Rother, Annan äiti. Hän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar, josta syystä, kun hän meni naimisiin patroni Rotherin kanssa, arveltiin tämän kyllä kerran katuvan kauppaansa, sillä silloin ihmeteltiin: »Miten olisi mahdollista, että rouva Rother saattaisi tyytyä maaelämän yksinkertaisiin tapoihin, hän kun on oppinut suuressa maailmassa elämään. Vannaankin hän saisi miehensä maantielle». — Näin sanottiin ja arveltiin, mutta tässä asiassa petti arvelu, sillä nuoresta kaunottaresta tuli toimelias emäntä, joka kaikissa itse oli saapuvilla. Ainoa asia, missä rouvan olisi tullut olla toisellainen, oli lastensa kasvattaminen. Tässä oli rouva liian laimea. Hän rakasti lapsiansa, mutta hän ei osannut heitä kasvattaa. Pojat, Ville ja Antero, tulivat pian kouluun ja joutuivat siten koulun kasvatettaviksi, mutta koulussa ja vieläpä lukiossakin saivat he paljon kärsiä äitinsä hemmottelemisen tähden, joka oli sallinut heidän kaikissa seurata heidän omaa tahtoaan. Kun Elsa, patronessan toinen tytär, hukkui veteen, oli äiti pitkät ajat melkein lohduttamaton. Vihdoin tointui hän kumminkin tuosta, ja Annaansa hän jumaloitsi — tämä tytär kun nyt oli hänen ainoansa. Annaa ei äiti raaskinut päästää tyköänsä. Mitä äiti itse osasi, sen opetti hän Annalle. Mutta Anna oli luonteeltaan varsin mukautuva ja nöyrä. Kaikissa koetti hän olla äidillensä mieleen. Äidin ja tytön väli oli siis niin hyvä kuin vanhempain ja lasten väli saattaa olla. Anna oli vielä lapsi, vaikka hän jo oli 16 vuotinen. Anna oli luonnonlapsi; luonnon helmassa oli hän kasvanut. Avoinna äidille, vieläpä kaikille oli Annan sydän. Ja kun tähän lisäämme, että Anna oli äitinsä kuva, semmoinen kuin tämä nuorena oli ollut — siis kaunis ja ihana lapsi — niin ymmärrämme, kuinka Vilhelmi oli rakastunut häneen.

Niin, Anna oli kaunis. Hänen suurista, suloisista silmistänsä loisti sielun puhtaus ja viattomuuden ilo, joka ainoastaan silloin katosi, kun hän Elsaa, sisartaan, muisti. Mutta neljä vuotta oli jo siitä päivästä kulunut, jona Elsa tapaturmaisesti kuoli, ja neljän vuoden kuluessa unohtaa lapsi paljon. Aina yllä harvemmin muistui Annan mieleen Elsa. Ainoastaan silloin, kun hän tuolla saarella oli tahi rannalta saaren näki, kävi pistävä tunne neidon sydämeen. Neljä vuotta oli hän tuntenut Vilhelmin, serkkunsa, joka hänen kuolemasta pelasti. Vilhelmi oli aina kesällä näinä vuosina asunut kolme, väliin neljäkin kuukautta setänsä luona ja ollut jokapäiväisessä seurustelussa Annan kanssa. Mutta että tämä seurustelu ei ollut vaikuttanut Annassa sitä, minkä Vilhelmissä, olemme jo nähneet. Anna ei ollut vielä herännyt lapsen viattomasta unesta.

Vilhelmi! — Mainitkaamme sananen hänestäkin, kun hän rouvan ja Annan rinnalla astuu ylös suureen asuntohuoneesen. Vilhelmi Rother on kappalaisen poika. Hän on 23 vuotinen, vakava nuorukainen, joka kumminkin nuoremmalta näyttää. 19 vuotisena tuli hän yliopistoon; samana vuonna kuoli hänen isänsä, ja kohta sen jälkeen hänen äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli. Kun hänen maallisen turvansa oli hauta korjannut, silloin seurasi Vilhelmi mielellään setänsä kutsumusta ja tuli Katajalahdelle, jossa hän veljenpoikana otettiin vastaan, ja heti hän voitti korkeimmassa määrässä rouvan suosion, kun hän jo ensi päivänä pelasti Annan.

Vilhelmi ei ollut kaunis. Hän oli lyhyt kasvultaan ja vähän kyyryselkäinen, johon oli syynä hänen ahkera työnsä kirjain ääressä. Hänen poskensa olivat vaaleat, ja se hieno puna, joka niillä niin alinomaa hehkui, todisti, että hänen rintansa ei ollut niin terve kuin hänen ikäisensä nuorukaisen tavallisesti on. Hän oli nyt valmis lähtemään Helsinkiin, missä hänen kohta oli kandidaattitutkinto suoritettava.

»Kas siinä on karkurimme!» — huusi patroni Rother, kun näki veljensäpojan astuvan saliin. —

Tämä ukko, Katajalahden suuren kartanon rakastettu isäntä, oli noin 50 vuotinen. Mitään yhtäläisyyttä veljenpojassa ja hänessä ei voinut nähdä. Hän oli iloinen ja leikkipuheinen, mutta, suoraan sanoen, jotenkin laiska, joka salli kaikkein olla rauhassa, kun hän vaan itse sai olla rauhassa ja vastustamatta seurata niitä tapoja, joihin hän oli tottunut. Hän nukkui kauan aamulla, oli varsin ahnas kahville ja tupakalle; kahvi ja sikaari olivat hänen paraat herkkunsa. Liikkua ei hän suuresti huolinut. Useimmiten tavattiin hän keinutuolissaan puoleksi istumassa, puoleksi makaamassa, tahi piippu hampaissa sohvalla järven rannalla, kun oli päivä kaunis. Hänen kannatti näin huoletta elää, sillä hän oli hyvin rikas, ja hänen talonsa toimia hoiti etukynnessä hänen rouvansa ja pehtorinsa, joka viimeksi mainittu oli kaikin puolin luotettava mies. Patronessa Rother oli talon todellinen isäntä, ja patronin ainoa toimi oli ottaa vastaan rahoja ja antaa niitä pois. Ja tämä oli hänelle mieluista työtä, etenkin ensiksi mainittu; sillä miten olikaan, huomasi jokainen, joka hänen parissaan pitemmän aikaa eli, että ukossa oli vähän saiturin vikaa. Suurimmasta osasta omaisuuttaan tuli hänen kiittää rouvaansa, joka oli ollut rikas. Vuosien kuluessa oli tämä rikkaus enennyt, ja patroni Rother oli kertomuksemme alkaessa Pohjanmaan varakkaimpia maanomistajia. Hän oli kumminkin tyhjin käsin alkanut ja ennen naimistaan ollut jotenkin toimelias kauppamies, jolla oli hyvä kyky, mutta jonka vitkallisuus, kun se välistä voitti hänen toimeliaisuutensa, oli hänelle tehnyt tuntuvia vahingoita. Juuri tämä vitkallisuus, joka ei sallinut hänen teeskennellä, oli kiinnittänyt nuoren kaunottaren huomion häneen, ja kun hän kosiana häntä lähestyi, voitti hän tämän ihanan ja rikkaan neidon.

Kohta sen jälkeen erosi hän kauppatoimistansa ja muutti Katajalahden kartanoon, joka kuului hänen vaimonsa myötäjäisiin. Ja täällä Katajalahdella eli nyt patroni, niinkuin hän itse halusi elää. —

Mutta salissa, johon rouva, Vilhelmi ja Anna astuvat, on muitakin kuin patroni. Siellä nähdään kaksi nuorukaista, patronin kaksi poikaa, Ville ja Antero. Molemmat ovat vasta lukiosta päässeet. Ville on 19 vuotinen, Antero veljeänsä vuotta nuorempi. Pulskat ja kauniit ovat nämä pojat. Villen muodossa on jotakin jäykkää, jotakin itsepintaista — kentiesi perintö hänen kasvatuksestansa kodissa. Antero sitä vastaan on enemmän Annan muotoinen. Hänen silmänsä ainakin muistuttavat Annaa, sillä niistä loistaa sama sielunpuhtaus kuin sisarenkin. Anteron luonnekin on suora, vaikka viehkeä ja hellä. Tähän nähden etenkin eroavat veljet toisistaan, sillä hellyyttä ei Ville ollut koskaan näyttänyt. Mutta keskinäisessä rakkaudessa ovat veljekset aina eläneet. Anterolla on veljeänsä kohtaan melkein samallaiset tunteet kuin Annalla sisarvainajaansa kohtaan — sydämen rakkauden. Ja tämä nuoremman veljen rakkaus on tarttunut vanhempaankin, joka jo poikain nuorina ollessa osoitti itsensä siinä, että Ville aina, kun oli heillä jotakin jaettavaa, antoi paremman puolen Anterolle, minkä tämän, usein mielipahoillaan, täytyi vastaanottaa. Mutta Villen suurin rakkaus veljeänsä kohtaan oli näyttäynyt siinä, että hän vapaaehtoisesti vuodeksi jäi lukioon, josta he sitten samana keväänä molemmat, Ville ensimäisenä, Antero toisena, pääsivät. Nyt, kun heidät salissa isänsä kanssa tapaamme, viettävät he viimeistä iltaa kotonansa. Huomispäivänä on heidän lähteminen Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan.

Se matka ilahuttaa heitä ja saa heidät samalla vähän ajattelevaisiksi. Tämä ajattelevaisuus tulee hellän äidin surusta. Sillä aina väliin, kun äiti rakastettuinsa vaatteita latoi kapusäkkiin, riensi hän poikain luo ja syleili heitä. Matka oli niin pitkä! Se maailma, johon pojat nyt olivat valmiit astumaan, oli äidille ihan outo! Siitä äidin suru.

Teetä juotiin ja matkasta puhuttiin. Kaikki oli valmiiksi varustettu huomiseksi. Anterolla ei ollut paljon puhumista, mutta sitä enemmän Villellä, joka nyt tunsi itsensä vapaaksi ihmiseksi. Vilhelmi hymyili serkkunsa innokkaille toiveille, mutta hän ei vastustanut niitä. Ukko Rother hymyili myös, mutta minkä tähden, sitä hän ei itsekään olisi osannut sanoa.

Iltaa oli jo kulunut likimääriin kello 12:teen, kun ukko Rother, joka usein haukotuksillansa oli näyttänyt, että maatapanon aika oli tullut, vihdoin nousi. Hän puristi poikainsa käsiä hyvän yön toivotukseksi, mutta Vilhelmin kutsui hän kamariinsa.

Vaikkei ukko Rother ollut niitä, joihin tunteet liiaksi syvälle pystyvät, oli hänen käytöksensä Vilhelmiä kohtaan nyt vakavampi kuin ennen. Vilhelmin käsiin uskoi hän poikansa ja kehoitti häntä tarkasti pitämään silmällä niitä, joiden seuraan pojat joutuisivat.

»Pidä etenkin tarkasti silmällä Villeä! Hän on innokas ja antaa usein hetken tuoman tunteen hallita itseään. Anteroa en niinkään pelkää». — Näin varoitti isä.

Mutta rouva, joka myöskin oli kamariin tullut, sanoi: »Ville on jäykempi; hänellä on tarkka silmä, joka pian eroittaa oikean väärästä. Jos hän innossaan joskus väärälle tielle antaupi, palaa hän pian oikealle, kun erehdyksensä huomaa. Mutta Antero, minun helläsydäminen, hyvä poikani! Hän on heikompi. Koeta saada häntä väistämään kaikkia semmoisia tilaisuuksia ja semmoisia seuroja, missä hänen puhdas sydämensä saattaisi tulla saastutetuksi. Sinun huostaasi, Vilhelmi, uskon minä poikani» — lisäsi hellä äiti kyynelsilmin. »Sinulta vaadin ne puhtaina takaisin».

»Minä teen, minkä minä voin» — vastasi Vilhelmi hiljaa. »Minä olen heille vanhempi veli, ja sen mukaan, minkä minä ymmärrän, tahdon olla heille oppaana».

»Tässä on rahaa sinulle ja heille» — sanoi patroni. »Samasta kodista kun te lähdette, tulee teillä myöskin olla sama kassa, jonka hoitajaksi minä sinun määrään».

Ja neljäsataa ruplaa antoi patroni tätä sanoessaan veljensäpojalle. Poikiansa kohtaan hän ei ollut saituri.

Sitten lisäsi hän: »Nyt on levon aika. Hyvää yötä nyt!»

Vilhelmi puristi setänsä kättä ja kiitti häntä. Hän tunsi nyt paremmin ja selvemmin kuin ennen, että setä hänelle oli isä, ja se hyvyys, jota tämä häntä kohtaan oli näyttänyt ja nytkin niin runsaassa määrässä osoitti, sai hänen tekemään itsekseen lupauksen palkita Villelle ja Anterolle sedän kaikki hyvät työt.

Hän lähti setänsä kamarista. Mutta salissa istui hän vielä kauan aikaa rouvan kanssa, joka sydämen sanoilla vielä kehoitti häntä pitämään huolta Villestä ja Anterosta.

Vilhelmillä oli usein mielessä tunnustaa rouvalle, mitkä tunteet ja toiveet hänellä oli Annaa kohtaan. Mutta se jäi häneltä kumminkin sanomatta. Hän ei itse ymmärtänyt syytä, miksi hän ei sitä voinut. Kerran oli salaisuus päästä ilmi kolmannenkin tiettäväksi, mutta se pysähtyi seuraavaan lauseesen:

»Minun hartain toivoni on, että voisin olla tädille ja sedälle mieleen ja että aina hyvää ajattelisitte minusta».

»Meillä ei ole koskaan ollut syytä katua, että sinun tänne kutsuimme; päin vastoin tulee meidän sinua kiittää paljosta, etenkin siitä, että Annamme vielä elää», vastasi rouva.

Kun äiti tämän sanoi, katseli hän vakavasti Vilhelmiä. Tämä tunsi punastuvansa.

»Osaako hän aavistaa tunteitani?» kysyi nuorukainen itsekseen. Ja nyt oli salaisuus julkisuuden rajoja niin lähellä kuin se saattoi olla ilmi pääsemättä. Mutta ennenkuin se sulun yli pääsi vuotamaan, nousi rouva ja sanoi Vilhelmille hyvää yötä, syleillen häntä.

Kello 9 seuraavana aamuna lähtivät Vilhelmi, Ville ja Antero Helsinkiin. Patroni, rouva ja Anna seurasivat heitä vähän matkaa käyden rattaiden vieressä. Vilhelmin silmät tällä matkalla tapasivat usein Annan. Vilhelmi näki, että Anna oli liikutettu, että jotakin outoa hänessä oli. Kuka oli tähän liikutukseen syypää? — Ville, jonka vieressä Vilhelmi istui, löi ruoskalla hevosta. Tie samalla kääntyi sakeaan metsään. Viimeiset jäähyväiset huudettiin, ja Katajalahteen jäävät katosivat näkyvistä.

III.

Pohjalaisten vuosijuhlassa.

Eräänä iltana noin 6 aikana nähtiin vähäisessä kamarissa Antinkadun varrella Helsingissä kaksi nuorta ylioppilasta. He eivät nyt istuneet kirjainsa ääressä; kirjat olivat siirretyt pöydältä kirjakaappiin. Puuhassa, liikkuvammassa kuin ennen, olivat kumminkin nyt nuorukaiset. Molemmat pukivat yllensä mitä parasta heillä oli.

Tänä iltana olivat nuorukaiset menossa johonkin juhlaan.

»Kummaa, missä Vilhelmi niin kauan viipyy!» — sanoi Ville Rother veljelleen — sillä täällä Helsingissä ylioppilaina nyt tapaamme veljekset. »Kello jo käy seitsemättä, eikä häntä vieläkään kuulu. Olisiko hän onnistunut huonosti tutkinnossa?»

»Sitä en usko» — vastasi Antero, joka solmisi kauniiseen ruusuun uuden juhlahuivinsa.

»Hänen on malja esitettävä tänä iltana, eikä hän ole laisinkaan vielä valmistaunut siihen».

»Eikä hänen sitä tarvitsekaan» — vastasi Antero. »Olisi Vilhelmin puheenlahja, niin ei hätää silloin!»

»Mutta sinä tiedät, ettei hän käytä ainoatakaan Jumalan hänelle antamista lahjoista, ellei hän ensinnä tarkoin mieti, mitä on puheessa sanottavaa, mitä työssä tehtävää».

»Se on kyllä totta; mutta sanansa Vilhelmi pitää, ja maljan hän esittää. Kentiesi menee hän suoraa päätä tutkinnosta juhlaan; täydessä puvussapa hän on?»

»Olisi kumminkin ollut hupaista, jos hän sitä ennen olisi kotona käynyt, että olisimme saaneet häntä onnitella».

»Emme häntä tarvitse odottaa… Saas nähdä, tuleeko isän tännetulosta mitään», lausui Ville, kun oli kynttilä sammutettu ja nuorukaiset valmiit astumaan ulos.

»Hupaista se kyllä olisi. Silloin ehkä tulisi Vilhelmikin vähän iloisemmaksi. Minä en ymmärrä, mikä häneen viime aikoina on mennyt. Ennen oli hän iloinen, nyt on hän kuten vanhus vakava».

»Jos ei hän tänäkään iltana ole iloinen, niin minä en ymmärrä häntä» — vastasi Antero. — »Tutkintohuolet ovat ehkä tähän saakka saaneet hänen miettiväiseksi; mutta nyt ovat hänen tutkintonsa loppuneet. Hupaista olisi, jos isä tulisi tänne siksi, kun Vilhelmi julkisen tutkintonsa suorittaa».

»Ja vielä hupaisempi, jos Anna ja äiti seuraisivat häntä».

»Me saisimme silloin näyttää heille kaikki, mitä täällä merkillistä on, jota he eivät nyt osaa aavistaakaan» — jatkoi Antero innokkaasti.

Näin puhellen Vilhelmistä, jonka viipymistä he kummaksuivat, sekä kodistansa, tulivat veljekset Kaisaniemen puistoon. Juhla, mihin he nyt olivat menossa, oli pohjalaisten vuosijuhla 9 p. Marraskuuta.

Pohjanmaan ylioppilaat, samaten kuin ylioppilaat ylimalkaan, olivat tähän aikaan vähän toisellaisia kuin nykyään. Silloin heille kelpasi tuo vanha Kaisaniemen ravintola, mikä nyt jo useampia vuosia on ollut liiaksi ahdas nuorille. Heitä olikin silloin vähempi luvulta kuin nyt; mutta ahtaus, joka Villen ja Anteron tullessa salissa vallitsi, oli nytkin suuri; mutta tässä toteutui kumminkin vanha sananparsi: Hyvä sopu sijaa antaa.

Ville ja Antero ovat nyt ylioppilaita. He ovat tutkintonsa hyvällä arvolauseella suorittaneet. Se päivä, jona tämä tapahtui, vietettiin suurella ilolla ja riemujuhlalla. Siitä on nyt jo pian kaksi kuukautta kulunut, ja näinä kuukausina ovat veljekset varsin vähän lukeneet. Suuremmat osat päivää olivat he olleet ulkona, tovereinsa luona sekä huvittelemassa teaatterissa ja missä kulloinkin. Vilhelmi ei ole heitä työhön kehoittanut. Ensimäisenä lukukautena yliopistossa tulee varsin vähän tehdyksi. Vilhelmi tiesi ja oli havainnut sen, vaikka hän itse tällä kohdalla oli poikennut tavallisuudesta. Mutta aina illoin, kun veljekset tulivat kotiin, kertoivat he Vilhelmille, missä he olivat olleet ja mitä tehneet, ja nämä hetket käytti Vilhelmi hyvään tarkoitukseen. Nuorten siitä tietämättä istutti hän heihin yleviä aatteita, ja nuorukaisilla oli hyötyä näistä iltapuheista. — Niin oli aika kulunut päivään, jolloin pohjalaisten vuosijuhla — Porthanin päivä — tuli.

Muutamia päiviä sitä ennen oli veljeksille tullut kirje kotoa. Vaikka ukko Rother olikin tottunut elämään rouvansa ja tyttärensä kanssa maalla, poikain ollessa lukiossa, kirjoitti hän nyt, että hän vähin oli aikeissa tulla heitä katsomaan. Ja vanha rouva lisäsi kirjeessä, että tämä tulo melkein oli jo päätetty. Tämä ajatus oli syntynyt ukon omassa päässä, ja vaikka ukko ei juuri ollut matkoihin rakastunut, vaan niitä hän päinvastoin kammosi, niin oli ikävyys nyt voittanut. Ville ja Antero saisivat siis odottaa isäänsä.

Tämä kirje oli miellyttänyt sekä Vilhelmiä että veljeksiä; ja nyt juhlaan mennessä puhuivat veljekset siitä.

Ken on tällaisissa vuosijuhlissa ollut, hän ei niitä ikinä voi unohtaa, varsinkaan eivät ne, jotka olivat yliopistossa silloin ja osallisina niihin, kun niitä Kaisaniemellä vietettiin. Ulkona on jo sumuinen syksy vallannut luonnon; puut ovat kadottaneet lehtensä; yksitoikkoisesti ja surullisesti loiskuvat laineet rannalle; — niin ulkona. Mutta sisällä, salissa ja kamareissa, asuu kevät, asuu ilo, ja ne vanhuksetkin, jotka ijän syksyä muistuttavat, tuntevat nuorten parissa vielä keväimen etelätuulen lämpimyyden rinnassansa. Salin vasemmalla puolella olevaan kamariin ovat he vetäyneet; siellä istuvat he hymyhuulin, eläen muistoissansa uudestaan niitä aikoja, joina he nuorten parissa itse alkoivat ylioppilaselämänsä, tahi kangastaa heille tuo mennyt aika kuluneen elämänsä taivaan rannalta niin elävänä, että ne vielä uskovat olevansa, mitä silloin olivat — nuoria, vasta elämään astuvaisia. Sinne, kamariin, missä nämä kunniavieraat istuvat, sinne vilahtaa usein nuorten silmäys, ja moni nuorukainen näkee heissä esikuvansa, jonka kaltaiseksi päättää pyrkiä.

Salin oikealla puolella on kaksi kamaria; näissä ja salissa lainehtii väkeä — ihan nuorukaisia, joita Helsinkiin on kaukaa heidän kotiseuduiltaan Pohjanmaalta seurannut vanhempain, sisarusten, sukulaisten ja koko maakunnan siunaus. Ei ajattele kukaan heistä, mitä tulevaisuus mukanaan tuo. Se päivä, joka on kulumassa, on heidän maailmansa, sitä etemmäksi ei juokse nyt heidän ajatuksensa. Hymy, joka asuu heidän huulillansa, ei salli aavistaa mitään surua; otsain kirkkaus ja puhtaus ei osoita, että vuosien kuluessa huoli ehkä niihin kaivaa syviä juovia. Täällä Kaisaniemen valoisassa salissa asuu nyt kevät, ja keväimen auringon kirkkaus paistaa. — Pimeään syksyyn, joka ulkona vallitsee, peittyy näitten nuorten tulevaisuus.

Toverit ja tuttavat ovat tervehtineet toisiaan, ja tovereita ja tuttavia ovat he kaikki. Edestakaisin kulkevat he, odottaen juhlan alkamista. Kauan ei heidän tarvitsekaan tätä odottaa.

Eräs juhlan isännistä taputtaa käsiään. Tämä on merkki, jonka kaikki ymmärtävät. Vanhat ja nuoret kokoontuvat saliin. Tuoleja tuodaan sinne sen verran kuin niitä on. Mutta vielä ei kukaan istu. Hiljaisuus vallitsee salissa.

Silloin astuu vanhanpuolinen, jäntevä mies esille. Hän silmäilee ympärilleen ystävällisesti. Hän on omituinen, tämä vanhus, ja jo ennenkuin hän esille astuu, on hän vetänyt puoleensa nuorten huomion. Ville ja Antero olivat molemmat tiedustelleet, kuka hän oli, sillä he näkivät hänen nyt ensikerran. Vastaukseksi kysymykseensä olivat he saaneet nimen, jonka he tuntevat ja joka saa heidät yhä enemmän häntä tarkastelemaan, nimen Fredrik Cygnaeus.

Hän avaa juhlan muutamilla ystävällisillä sanoilla ja kehoittaa sitten läsnäolevia kuuntelemaan sitä esitelmää, jonka ylioppilas ——— nyt on alkava.

Salin vasemmalla puolen olevan kamarin oven lähellä on vähäinen pöytä, jolla palaa kaksi kynttilää. Tämän pöydän luo vetäytyy esitelmänpitäjä. Kuuliat istuvat, kellä tuoli on, ja — nyt alkaa illan vakavampi puoli. Mistä aineesta esitteliä puhelee, emme huoli mainita; sanomme vaan, että esitelmä on hupainen ja viehättävä ja että sitä mielihyvällä kuullaan. Tunnin verran se kestää.

Mutta oli nuorten parissa niitä, joille aine oli outo ja jotka eivät sitä seuranneet. Näiden seassa oli Ville ja Antero. Heillä oli muuta ajattelemista. Kaikki täällä oli heille outoa, mutta samalla erittäin mieluista. Heidän silmänsä kulkivat kunniavieraasta toiseen. He kyselivät hiljaa vanhemmilta tovereiltaan, keitä nämä kunniavieraat olivat. Siinä kuultiin silloin hiljaa nimiä semmoisia kuin Johan Vilhelm Snellman, Sakari Topelius, vuorimestari Tengström, senaattori Bergbom, asessori Chydenius, tohtori Fahlander y.m. Useat nimet olivat veljeksille tutut, ja he pitivät nuoruutensa innossa itseänsä onnellisina, kun nyt saivat katsella näitä miehiä, joista olivat kuulleet kaukana Pohjan erämaassakin puhuttavan. Tieteellisen esitelmän kestäessä saivat veljet tietää, keitä nämä kunniavieraat olivat, ja näiden läsnäolo vaikutti kummallisesti heihin.

Esitelmä loppui. Istujat nousivat. Tuolit kannettiin pois, mutta niiden sijaan tuotiin nyt suuri kaksilaitainen pöytä. Teetä tarjottaessa asettivat ravintolan tarjoojapojat tälle pöydälle kaksi suurta maljaa ynnä tarpeeksi laseja, jotka he kohta täyttivät. — Juhlan toinen osa oli alkanut.

Edeltäkäsin päätetyt maljat juotiin nyt: vainajain muistomalja, kunniavierasten malja, johon eräs näistä viimemainituista kauniilla puheella vastasi. Nyt oli viimeinen varsinainen malja — isänmaan — vielä esitettävä. Sen esittäjäksi oli Vilhelmi määrätty, ja hän oli itse tähän suostunut. Mutta missä oli hän? Ihmetellen olivat veljekset häntä kauan kaivanneet ymmärtämättä syytä hänen viipymiseensä. Nyt, kun häntä haettiin, voivat he sen vaan sanoa, että hän kello 5 oli mennyt tutkintoon, josta itse oli luullut ehtivänsä piankin.

Jo etsittiin poissa olevan sijaan toista esittämään tätä maljaa. »Esitä sinä, ei sinun tarvitse pitkää puhetta pitää» — »Ei, esitä itse» — kuului; eikä ollut kukaan juuri halukas tähän työhön, kun muka heillä ei ollut valmistusaikaa. Vaikea on tietää, eikö kuitenkin tämän maljan esittäjäksi olisi joutunut joku toinen kuin Vilhelmi, ellei tämä juuri silloin, kun riita maljan esittäjästä oli suurin, olisi astunut sisälle.

Häneen kääntyivät nyt kaikki, toiset huutaen: »missä, Herran nimeen, olet viipynyt?» — toiset taasen, jotka tiesivät hänen tutkinnossa olleen, huusivat: »onnea, onnea!» Ja näitten seassa oli Ville ja Antero ensimäisiä.

Vaalea hohde leimusi nuorukaisen poskilla, kun hän saliin astui. Siitä päivästä alkaen, jona hän Katajalahdelta läksi, oli hän ollut surullinen — sen kuulimme veljesten puheesta. Mutta nyt! Nyt luuli Antero ymmärtävänsä, että tämä Vilhelmin synkkämielisyys oli riippunut tutkinnosta, sillä nyt oli Vilhelmin koko muodossa niin rauhallista iloa ja sydämen riemua, että se kohta tarttui kaikkiin, jotka häntä lähestyivät. Yltympäri kuultiinkin kohta syy tähän hänen iloonsa, johon kaikki ottivat osaa, ja samalla selvisi, missä hän niin kauan oli viipynyt. Hän oli viimeisessä tutkinnossa, josta hän nyt tuli, saanut korkeimman arvolauseen. Tätä arvolausetta ei hän ollut osannut toivoakaan. Professori oli viisi tuntia yhteen mittaan tehnyt alituisesti kysymyksiä, ja Vilhelmi oli jo peräti väsynyt sekä suuttunut professoriin, jonka luuli suotta kiusaavan häntä. Mutta vihdoin oli professori noussut, tarjonnut hänelle kätensä ja sanonut ei voivansa antaa vähempää kuin korkeimman arvolauseen. Mitään tällaista ei ollut Vilhelmi, niinkuin jo sanottiin, osannut toivoakaan. Tämä toivotus tässä muodossa oli saanut nuorukaisen sydämen paisumaan; tämä palkitsi kaiken hänen työnsä. Hän oli kovasti puristanut professorin tarjottua kättä, ja nimi Anna, Anna, joka kaikui hänen sydämessään, oli luiskahtaa hänen huultensa yli. Nyt tällaisen tutkinnon jäljestä seisoi hän ystäviensä parissa iloisena ja valmiina ottamaan osaa päivän tahi paremmin illan juhlallisuuteen. Tuon tuostakin nyt nähtiin hänen painavan kättään rintaansa vastaan. Mitä lähinnä hänen rintaansa tallentui, sitä ei osannut kukaan aavistaa. Siitä, mitä siellä hänen rinnassansa oli, mitä vastaan hänen sydämensä tykytti, siitä tuli hänen ilonsa.

Hän oli luvannut esittää maljan isänmaalle. Tämän oli hän kokonaan unohtanut. Vähän hämmästyi hän, kun häntä tästä muistutettiin; mutta hän oli tottunut selvästi ajattelemaan ja ajateltua selvästi lausumaan. Hän mietti pari minuuttia ja esitti sitten kauniilla puheella maljan isänmaalle.

Juhlan vakavampi puoli oli tällä maljalla päättynyt; iloisempi, jos sitä siksi sopii kutsua, alkoi nyt. Totipöytä valmistettiin kunniavieraitten ja taempana olevaan nuorten kamariin. Uusi, suuri punssimalja tuotiin salin pöydälle. Juominki alkoi, ilolaulut alkoivat.

Ville ja Antero olivat onnelliset siitä kunniasta, joka oli tullut heidän serkkunsa osalle; mutta hänellä ei nyt ollut suuresti aikaa heidän kanssansa keskustella. He olivat vielä niin nuoret. Vilhelmin veivät hänen ikäisensä toverit pian totipöydän ääreen takakamariin, missä häneltä ne, joiden oli kohta käyminen sama tutkinto, tiedustelivat, mitä kaikkia professori oli kysynyt. Siinä sai nyt Vilhelmi kertoa. Ville ja Antero seisoivat kuuliain seassa.

Mutta eivät tutkinnot eivätkä muistotkaan semmoisista kuuluneet illan juhlallisuuteen. Vielä Vilhelmin kertoessa kaikui laulu, karkeasointuinen, johon kaikki ottivat osaa, nekin, joilla ei nimeksikään ollut laulunlahjaa. Tällä lailla, laulellen, jutellen, maljaa maistellen, kului aika, kunnes illallinen valmistettiin.

Vanhat kunniavieraat olivat istuneet kamarissansa jutellen ja muistutellen entisiä aikoja. Sinne oli silloin tällöin joku vanhempi toveri vetänyt väliin nuorempiakin — kuuntelemaan. Kun tuo karkeasointuinen laulu alkoi, hymyilivät he, ja kun laulu meni oikein päin seiniä, niin silloinpa eräs vanhemmista nauraen lausui: »Nyt sopisi ukko Paciuksen olla täällä». Väsymys ei näkynyt heitä suuresti haittaavan, vaikka puoliyö jo oli kulunut. Mutta kun viimein ruokapöytä oli valmis, astuivat he mieluisasti sen luo, sillä väsymys venytti kumminkin jo heidän jäseniään jonkun verran.

Miten tämmöinen illallinen syötiin, se oli mukavaa nähdä. Kaikki törmäsivät yhtaikaa saliin, missä kukin koetti saada tilaa pöydän ympärillä ja sitten ruokaa lautaselleen. Ketkä eivät pöydän ympärille mahtuneet, he hiipivät sieltä täältä istujain välistä pöydän luo saadaksensa osansa.

Noin puolen tunnin aikaa kesti syönti. Vihdoin, kun olivat kaikki saaneet kylliksensä ja sillaikaa kun ruokapöytää tyhjennettiin, alkoi kunniavieraista toinen toisensa perästä vetäydä pois. Moni heistä kumminkin jäi vielä muutamaksi ajaksi. Nuorten parissa olivat he itse tulleet nuoriksi, ja vaikea oli heidän erota. Ilma ulkona ehkä muistutti heitä heidän ikänsä syksystä; täällä sisällä nuorten parissa asui kevät, ja se sai heidän unohtamaan vuosien kulut. Mutta viimein tuntui niiden paino, ja kunniavieraat olivat kaikki jäähyväisensä sanoneet nuorille isännilleen.

Kunniavieraiden mentyä näemme Vilhelmin heidän kamarissansa, sillaikaa kun laulut kaikuvat salissa. Hän on asettunut oven suojaan, niin ettei salissa olevain häntä sovi nähdä. Siellä yksinäisyydessä ottaa hän esiin sen taikakalun, joka oli hänen iloiseksi muuttanut. Tämä taikakalu on vähäinen kirje, joka on avattu. Vilhelmi katselee sitä kauan lempeillä silmillä; vihdoin lukee hän sen, ja hänen tunteensa kuvautuvat hänen kasvoissaan. Kaksi kirjettä on hän Annalle kirjoittanut siitä lukien, kun hän Katajalahdelta lähti. Tässä lukee hän nyt Annan vastauksen, Annan ensimäisen kirjeen hänelle. Tämä kirje on karkoittanut surun hänestä ja herättänyt toivon. Vähällä on Vilhelmi tyydytetty. Annan kirje ei sisällä rakkautta, mutta lapsellinen, viaton henki huokuu Vilhelmiä vastaan kirjeestä, ja Annan sanat, ettei sitä päivää mene, jolloin hän ei Vilhelmiä muistaisi, ne — ne sanat saavat Vilhelmin sydämen tykyttämään kahta kovemmasti.

Vilhelmi oli juuri ehtinyt lukea kirjeensä, kun nuorukaisia törmäsi kamariin. He eivät häntä heti nähneet, jotta hänellä oli aikaa kätkeä kirje entiseen talteensa. Tämän oli hän juuri ehtinyt tehdä, kun eräs nuorista huusi:

»Kas Rother! Täällä hän on piilosilla… Tänne punssia! Ja kaikkein uskollisten morsianten malja!»

Jos olisi joku muu esittänyt tämän maljan, olisi Vilhelmi ollut paikalla ja ilolla valmis sitä juomaan. Mutta Löf — tämä oli nuorukaisen nimi — ei ollut Vilhelmin ystäviä. Samaa lukiota olivat he käyneet, mutta Vilhelmi ei ollut koskaan saattanut kärsiä tätä kumppaliaan. Erityistä syytä hän tähän ei tietänyt, ellei syynä siihen ollut Löfin salaviekkaus, joka monessa pienessä seikassa oli tullut ilmi, tahi aavistus, joka tuleviin aikoihin viittasi. Löf oli itsekkäinen, joka kaikissa vaan omaa etuansa etsi. Tästä syystä ei ollut hänellä ainoatakaan todellista ystävää. Mutta Löf oli sukkela poika, jonka pilalauseilla usein sai nauraa; hänellä oli hyvä lauluääni, ja muutenkin oli hän iloinen. Näistä syistä oli hän mieluinen kaikille, vaikkei kukaan hänestä erittäin pitänyt. Vilhelmi oli ainoa, joka usein oli näyttänyt kylmyyttä häntä kohtaan; sillä Vilhelmin suora luonne ei sallinut hänen teeskennellä. Ja Löf, joka tämän kylmyyden oli huomannut, ei säästänyt Vilhelmiä, joka usein sai olla hänen pilkkansa esineenä.

Löfin ääni ja malja, jonka hän nyt esitti, laski kummallisen painon Vilhelmin sydämelle. Se karkoitti silmänräpäyksessä hänestä ne onnellisuuden tunteet, joita Annan kirje oli herättänyt. Hänen muotonsa synkistyi, kun hän kuuli kaikkein ilohuudoilla ottavan osaa esitettyyn maljaan, ja varsinkin kun hän kuuli Löfin lauseen: »Tulevan morsiameni maljat minä juon — juon pohjaan! Ensimäisen hänen kauneudellensa — näin! Ja toisen hänen rikkaudellensa — näin!» Ja kaksi lasia perätysten tyhjensi maljan esittäjä.

Vilhelmi ei sanonut mitään, mutta hänen sisimmäiset tunteensa olivat loukatut. Löf pilkkasi hänen mielestänsä mitä pyhintä maailmassa on. Hän antoi Löfin ja tämän seurueen nauraa, pilkata ja juoda maljojaan sen kuin tahtoivat; hän ajatteli Annaa ja teki mielestänsä väärin siinä, että hän tässä pilkkaajain pilapuheita kuunteli. Anna oli hänelle pyhä. Mitä sanoisi tämä, jos Vilhelmin tässä pilkkaajain seassa näkisi? — Ja hiljaa vetäysi hän pois ovelta, jossa hän oli ollut todistajana kumppaleinsa ilveelle.

»Sinun ilosi on kadonnut, Rother», kuuli hän silloin jonkun vieressänsä sanovan.

»Todellakin, Rönneqvist, minä en voi tällaista ilvettä kärsiä» — vastasi Vilhelmi.

»Sinä ajattelet samaa kuin minäkin. Mutta anna heidän nauraa; kyllä tulee aika, jona nauru lakkaa. Vaan tule ja juttele minulle, mitä nyt aiot. Mille tielle olet päättänyt kääntyä?»

»Sitä en vielä varmaan tiedä. Papiksi on aikomukseni ollut ruveta; mutta nyt, kun papillisia toimia mietin, en ole varma kelpaanko siihen». — Ja hiljalleen vetäysivät nuorukaiset naurajain parista, joihin nyt suurin osa juhlanpitäjistä oli yhdistynyt.

Taempaan kamariin oikealle kädelle vetäysivät Rönneqvist ja Rother. Kamarissa ei ollut ketään, sillä kaikki sieltä olivat lähteneet saliin nähdäkseen syyn tuohon äkilliseen iloon. Täällä istuivat he pöydän ääreen.

»Jos en pety» — sanoi siinä Rönneqvist — »on sinulla joku syvempi syy, joka ei salli sinun ottaa osaa kumppaleimme iloiseen ilveesen. Kentiesi on sinulla joku, jota sinä…»

Vilhelmi loi silmänsä puhujaan. »Entä sinulla» — katkasi hän tämän kysymyksen — »minkätähden sinä et tuota ilvettä voi kärsiä?»

Aksel Rönneqvist ei heti vastannut. »Minä en saata kärsiä Löfiä», vastasi hän. — »Hänessä on jotakin, joka ei ole oikeaa; hänen koko olentonsa on minusta teeskenneltyä, ja hänen puheessaan on aina ikäänkuin jotakin salattua, jotakin viekasta».

»Ei pitäisi toveria tuomita» — vastasi Vilhelmi. — »Mutta tuonlaisiin tunteisin, jotka itse siitä tietämättämme meidät toiseen sitovat, toisesta taasen vieroittavat, emme mitään voi. En saata kieltää, että sinun lauseessasi Löfistä on ajatus, jonka minäkin sydämessäni tunnen».

»Hän on minusta tuollaisia, jotka saattavat tehdä kaikkea, jos vaan huomaavat siitä rahtuakaan hyötyä itselleen. Jo lukiossa ollessaan tiesi hän kätkeä kaiken pahuutensa ja useinkin soimaamalla kumppaleitaan saada opettajat hänestä uskomaan mitä parahinta».

»Mitä lukiossa tapahtui, sen muistan minä hyvin. Mutta silloin oli Löf, niinkuin me muutkin, lapsellinen, ja meissä oli kentiesi vikoja yhtä suuressa määrässä kuin hänessäkin».

»Vaan hänen luonteensa ei ole siitä ajasta muuttunut. Hän ei nyt ole samallainen kuin silloin ollessaan alituisesti parissamme, se on tosi. Hän ei lukiossa voinut salata kaikkia kujeitansa, vaikka hän sitä koetti ja epäilemättä monessa kohden onnistuikin. Nyt tapaamme häntä harvoin, mutta aina, kun hänen näen ja kuulen hänen puhuvan, on hän minulle vastenmielisempi, ja yhä syvemmälle juurtuu minussa se ajatus, että hän olisi valmis myymään meidät kaikki, jos vaan ostajan saisi».

»Minusta ei ole oikein, että tässä istumme ja soimaamme poissa olevaa, jolle emme viaksi voi lukea muuta, kuin että emme ole häneen mieltyneet» — sanoi Vilhelmi.

»En tahdo häntä soimata» — vastasi nopeasti toinen. »Minä sanoin vaan, mitä hänestä ajattelen. Käyköön hän tietänsä, kuten parhaiten voi!»

Vilhelmin äskeinen ilo ja rauha oli tullut loukatuksi. Hänen kätensä, joka, kun hän kamariin astui, oli ollut painettuna hänen rintaansa vastaan, oli hiljalleen vaipunut alas. Soimaamalla poissa olevaa toveria saastutti hän mielestänsä Annansa muistoa, ja nyt koetti hän saada puheen kääntymään toisiin asioihin. Aksel Rönneqvist oli hänen ystävänsä, eikä Vilhelmillä ollut mitään, jota hän olisi ystävältään Akselilta salannut — aina viimeiseen vuoteen saakka, jolloin rakkauden salaisuus oli kaivanut vähäisen pienen juovan ystäväin välille. Aksel oli Vilhelmiä vuotta nuorempi. Samallaiset pyrinnöt yhdistivät heitä. Mutta Aksel oli luonteeltaan löysempi kuin Vilhelmi, mutta oli taasen toiselta puolelta helläsydämisempi kuin tämä. Ystävät olivat näistä syistä usein olleet riidassa; mutta Aksel, joka aina, kun he olivat väitelleet ja hän oli huomannut Vilhelmillä olleen oikein, oli heti rientänyt tätä tunnustamaan, ja ystävällisyys oli tuosta yhä vaan kasvanut nuorukaisten välillä. Aksel oli varakkaampi kuin Vilhelmi, mutta Aksel oli kumminkin aina velassa, jota tekemään Vilhelmi ei ryhtynyt, ellei välttämätön tarvis häntä siihen pakoittanut. Ja tätä tällaista tarvista ei ollut usein ilmaantunut.

Löf, josta nuorukaiset olivat puhuneet ja jolla tässä kertomuksessa on huomattava osansa, oli käsityöläisen poika, joka nuorena oli kerjännyt ja jo silloin oppinut kaikenlaisia keinoja, mitkä sitten, kun hänen palava halunsa loi tilaisuuden päästä kouluun ja sieltä aikaa voittain lukioon ja yliopistoon, olivat muodostuneet aina sen mukaan, miten hänen asemansa kunakin aikana vaati. Hän oli hyväpäinen, teräväjärkinen ja kaikin puolin lahjakas nuorukainen; mutta toiselta puolen pisti usein esiin raakuus ja ylpeys sekä itsekkäisyys, joka sai aikaan sen, että hän aina piti silmällä omaa hyötyään, huolimatta siitä, tuliko muiden etu sillä loukatuksi. Hän oli uuttera ja ahkera työssään, mutta töitänsä ei hän tehnyt rakkaudesta tieteesen. Hänestä oli työ pidettävä yksin ja ainoastaan tikapuina, jotka saivat hänen ylhäiseksi. Ja kun sanomme, että hänen pyrintöjensä tikapuut, joita myöten hän ylöspäin kiipi, ulottuivat pilviin saakka, niin ymmärrämme, mikä rajaton kunnianhimo hänessä eli ja vaikutti.

Vilhelmin ja Akselin välillä oli juuri tulla kiista siitä, mitä toverista saisi puhua tämän poissa-ollessa, mitä ei, kun Ville ja Antero tulivat huoneesen.

»Saas nähdä, eikö isä ole tullut sillaikaa, kun täällä olemme olleet» — sanoi Ville ja keskeytti siten alkavan kiistan Vilhelmin ja Akselin välillä.

Vilhelmi nousi. Hän katsahti kelloa. »Kohta puoli kolme» — sanoi hän. »Aika on lähteä kotiin».

Silloin kaikui salista yleinen nauru. Kun nuorukaiset kamarista sinne tulivat, seisoi eräs tovereista pöydällä ja piti ympärillä seisoville hullunkurista puhetta, jota kuuliain nauru tuon tuostakin katkaisi. Puhe oli viaton, mutta sisälti sukkeluutta ja huumoria niin paljon, että vakava Vilhelmikin oli pakahtua naurusta.

Kun tämä puhe vihdoin loppui ja laulu taasen alkoi kaikua, vetäysivät Vilhelmi, Ville ja Antero kenenkään huomaamatta pois.

»Onko teillä ollut hupaista tänä iltana?» — kysyi Vilhelmi tiellä serkuiltaan.

»On» — vastasivat veljekset, ja Antero lisäsi: »Minä sain monta uutta veljeä tänä iltana. Mutta se täytyy myöntää, että Löf on hupaisin ja miellyttävin kaikista».

Oli kuin olisi terävä ase koskenut Vilhelmin sydämeen. Hänen oli mahdoton ymmärtää, miksi Löfin kiitos Annan veljen suusta kuului niin kauhealta. Hän ei voinut hillitä äänensä katkeruutta, kun hän vastasi: »Antero! Älä oleskele Löfin seurassa, hän ei ole hyvä mies».

Anteron olisi suuresti tehnyt mieli kysyä selitystä tähän Vilhelmin lauseesen, mutta samassa kuin hän tätä aikoi, saavutti heidät Aksel Rönneqvist ja pari muuta, jotka myöskin olivat lähteneet juhlasta.

Anteron kysymys jäi sen tähden tällä kertaa sikseen.

IV.

Rotherin herrasväki Helsingissä.

Kotiin tultuansa istui Vilhelmi kauvan miettien. Annan kirje oli pöydällä hänen edessänsä. Sitä oli hän lukenut, niin että hän sen jo ulkoakin osasi. Joka riviin, joka sanaan, joka kirjaimeen Annan kirjeessä pani Vilhelmi arveluitaan. — Mitä ajatteli hän; mitkä tunteet elivät hänessä, kun hän tämän kirjoitti? — kyseli hän itseltään. Sitten muisti hän illan tapauksia pidoissa, ja kun Löfin kuva asettausi hänen ajatustensa eteen, tunsi hän uudestaan vastenmielisyyden tunteen sydämessään.

Aamurusko levesi jo taivaalle, kun hän vihdoin laskeusi levolle. Nyt unessaan näki hän Annan, joka hänelle hymyili. Vilhelmi oli unessansa onnellinen.

Toisessa kamarissa uneksivat samaten Ville ja Antero pidoista, joiden kaltaisia he eivät ennen olleet nähneet. Ville näki itsensä esitelmän pitäjänä, kuuli miten siihen kaikki olivat mieltyneet! — Antero! Hän iloitsi vielä unessakin kunniavierasten läsnäolosta. Unelmissakin ilmaantuivat poikain eri luonteet eri tavalla.

Kello löi 9. Unen helmassa olivat he kaikki vielä. Vilhelmi oli jo tosin tunti takaperin herännyt, mutta samassa muistanut, ettei nyt mikään häntä kirjain ääreen kutsunut. Matammi oli käynyt heidän huoneissaan; mutta kun hän näki nuorukaisten makean unen, oli hän hymyillen taasen lähtenyt.

Mutta nyt, kun oli kello lyönyt 9, samosi matammi kiireesti jälleen sisään. Sääliväisesti herätti hän nyt nuoret isäntänsä. »Vaunut seisahtuivat juuri pihalle» — huusi hän. »Eräs vanha herra kysyy Rotheria».

Silmänräpäyksessä olivat nuoret jalkeilla. »Isä, isä! Se ei saata olla kukaan muu kuin isä» — huusivat veljekset.

Tuon olivat he tuskin ennättäneet huutaa, ennenkuin ovi avattiin, ja sisään astui patroni Rother.

»Hyvää huomenta, unikeot! Oh, vielä makuulla; kello on 9! Oo, sen sanon! Amanda, äitinne, sanoo minua uneliaaksi; mutta tässä näet nyt itse, Amanda, eivätkö pojat ja Vilhelmi astu minun jälkiäni».

Tämä viimeinen lause oli sanottu rouvalle, joka samassa astui sisään. Oli siinä kolmaskin tulia; mutta tämä kun näki, miten kaikki oli ylösalaisin nuorukaisten kamareissa ja missä öisessä asussa asukkaat olivat, vetäysi hän äkkiä takaisin.

»Anna! Annakin!» huusi Antero.

»Niin, Annakin, joka ei uskalla astua sisään», nauroi ukko.

Nyt tuli nuorukaisille kiire, etenkin Vilhelmille. Kiivaasti käski hän matammia siivoamaan etukamarin. Itse vetäysi hän veljesten kanssa toiseen, jossa kiireesti valmisti itsensä sukulaisiansa vastaanottamaan.

Patroni Rother perheineen oli niin muodoin Helsingissä. Ukko oli, kuten jo mainitsimme, pitkästynyt aikojaan, kun hänen poikansa olivat lähteneet. Miten olikaan, heräsi hänessä ajatus lähteä heitä katsomaan. Rouva oli tälle ukon mietteelle ensin nauranut; mutta kun ukko lähdöstä alinomaa puhui, heräsi hänessäkin halu lähteä katsomaan poikiansa, jotka nyt olivat yliopistolaisia. Kun siis maanviljelystoimet sen sallivat, lähti Katajalahden herrasväki matkalle. Usein oli tiellä patroni valittanut ja voivottanut, varsinkin viime ehtoona, ennenkuin Helsinkiin tulivat, hänen kun oli täytynyt teitten huonouden tähden jäädä yöksi lähimpään kestikievariin. Mutta nyt, kun ukko oli perillä, oli hän iloinen. Oli ollut tiellä vähän kysymystä, että vieraat rupeisivat asumaan jossakussa ravintolassa; mutta siihen oli patroni sanonut: »Ei, enpä silloin saisi olla poikaini kanssa».

Lyhyessä ajassa oli matammi siivonnut etukamarin, ja vielä lyhyemmässä ajassa olivat nuorukaiset valmiit sinne astumaan. Rakkaus ja ilo asui Vilhelmin pienen lukupöydän ympärillä, missä perhe pian istui, nauttien matammin keittämää kahvia, jota etenkin ukko mielihyvillään joi. Antero oli heti saanut lähteä asialle. »Käy noutamaan minulle laatikko sikaareja, mitä parhaimpia voit saada! Nyt, kun ollaan pääkaupungissa, eletään isosti».

Vastapäätä Annaa istui Vilhelmi. Hänen sydämensä oli iloa täynnä. Hänen silmäyksensä olivat tavanneet Annan, ja tämä oli silloin vähän punastunut. Hellästi oli Anna puristanut tervehdykseksi Vilhelmin kättä ja sydämellisesti toivottanut hänelle onnea, kun sai kuulla, että Vilhelmin tutkinnot olivat loppuneet.

Tästä viimeksi mainitusta asiasta oli etenkin patroni ihastunut. »Sepä oikein hyvä!» sanoi hän. »Nyt ei meidän tarvitse varpaisin kulkea eikä hiljaa kuiskutella peläten, että häiritsisimme herra ylioppilasta hänen luvuissaan».

Tämä perhe oli onnellinen. Kaikki siinä oli nytkin suoraa, yksinkertaista, kuten ennen Katajalahdella, jotta patronikin yhtäkkiä huusi: »Jos en kuulisi tuota alinomaista hälinää kadulta, luulisin totta mari vielä olevani kotona — vai mitä sinä sanot, Amanda?»

Samana päivänä jo nähtiin Helsingin esplanaateilla Katajalahden koko perhe. Kaikki pian huomasivat, että tämä perhe oli maalta. Patroni käydä kompsutteli hiljakseen, niinkuin kotonansa, kun hän joskus kävi vainioitansa katselemassa. Sen lisäksi hän aina, kun joku tuli vastaan, heti kysyi Vilhelmiltä tahi pojiltaan: »Kuka tuo oli?» Sitten näytti hän tyytymättömältä, jos sai vastaukseksi: »En tiedä, en tunne». Päälle päätteeksi puhui hän niin kovalla äänellä, että moni seisahtui häntä kuuntelemaan.

Nuorukaisilla oli täysi tekeminen näyttäessään vieraillensa, mitä Helsingissä oli nähtävää. Tämä oli heille hupaista ja — tarvinnemmeko sanoa — etenkin Vilhelmille, joka tavallisesti aina kulki Annan vieressä. Vilhelmi koetti Annan silmistä lukea, mitä tämä ajatteli. Siitä asiasta, josta hän Katajasaarella oli puhunut, ei hän nyt virkannut sanaakaan — ei hänen suunsa, mutta kyllä hänen sydämensä ja hänen silmänsä.

Kaduilla kulkeissansa setänsä ja Annan kanssa tapasi hän usein tuttaviaan. Nämä katselivat pitkään Rother herrasväkeä. Sedällensä voi Vilhelmi näitä tuttaviaan nimittää, ja setä tunsi monen Vilhelmin toverin isän. Moniaat sekä Vilhelmin että veljesten tovereista kävivät nuorukaisten kodissa heitä tervehtimässä. Jos silloin setä sattui olemaan kotona, esitti Vilhelmi nämä tuttavansa hänelle, ja ukko Rotherilla oli maalaisen tavalla paljon heidän kanssansa juttelemista. Tästä tulikin Vilhelmin tovereiden keskuudessa se mieli ukko Rotherista yleiseksi, että hän oli kaikin puolin kunnon ukko.

Illat vietettiin teaatterissa, soittajaisissa ja milloin missäkin huvitilaisuudessa. Mutta jo muutaman päivän perästä väsyi ukko kaikkiin näihin ja salli mielellänsä nuorten huvitella, kun vaan joku jäi kotiin hänelle seuraa pitämään. Tapahtuipa silloin se kumma, että kun Anna jäi kotiin ukon kanssa, niin halutti Vilhelmiäkin aina jäädä, ja päin vastoin. Vilhelmi siis aina nähtiin Annan parissa. Tämän huomasivat pian hänen toverinsa, ja monta pistosanaa olisi Vilhelmi saanut kuulla, jos olisi joutunut olemaan näiden tovereinsa parissa.

Neljä päivää oli Rotherin herrasväki ollut Helsingissä, kun Vilhelmi sai kutsumuksen tulla julkiseen kandidaattitutkintoon. Kun patroni tämän kuuli ja sai tietää, että tutkinnon suorittaneet tavallisesti tutkinnon jäljestä pitivät ystävillensä pidot, lausui hän heti: »Niistä ei sinun tarvitse huolta pitää, ne otan minä osalleni, kunhan vaan nimität, ketkä pitoihin ovat kutsuttavat. Kutsu kaikki tuttavasi; hupaista on nähdä, mimmoisia nykyajan nuorukaiset ovat».

Vilhelmi olisi mieluummin viettänyt tämän illan kaikessa hiljaisuudessa Annan kanssa kotona. Mutta se ei nyt käynyt laatuun. Hän teki siis luettelon, jotenkin pitkän, jonka hän sitten näytti sedällensä. Yhden nimen olisi hän luettelosta mielellään heittänyt pois, mutta koska hän oli kutsunut kaikki muut lukiokumppalinsa, ei hän tahtonut olla Löfiä kutsumatta.

»Tässä on luettelo. Kuusitoista nimeä siinä on. Onko liiaksi monta?» kysyi hän, näyttäen luetteloa sedällensä.

»Kuusitoista vaan! Kun minä olin sinun ijässäsi, tunsin minä koko maailman». — Ja ukko silmäili pikimältään luetteloa.

»Mitä!» huusi hän äkkiä — »Björk! Mistä hän on kotoisin? Kuka on hänen isänsä?»

»Hänen isänsä» — vastasi Vilhelmi — »oli ennen kauppamies ——— kaupungissa. Sieltä muutti hän tänne, ja on hän nyt rikas ja mahtava herra ja varsin suuri asioitsia».

»Israel Björk! Minun vanha toverini! Kuules, Vilhelmi! Koska minä aijon olla saapuvilla sinun pidoissasi, niin saat sinä minulle seuraksi kutsua isän — pojan saat itse pitää… Sano, missä hän asuu; minä tahdon käydä häntä jo tänään tapaamassa. Vai saan minä vielä elävin silmin nähdä ystäväni Israelin! — Tiedä … että ——— kaupungissa ennen muinen oli Abrahami, Iisakki ja Jaakoppi, jonka oikea nimi oli Israeli, tämä, joka nyt täällä on. Abrahami ja Iisakki ovat kuolleet. Me olimme kaikki neljä ennen hyviä ystäviä, vaikka nyt en ole kuullut niin sanaakaan moneen vuoteen Israelista».

Ukko Rother ei nyt ollut vitkallinen. Hän tarttui hattuunsa. »Minä tahdon lähteä heti» — sanoi hän. »Huomenna sinulla on tutkinto, Vilhelmi; ethän siihen tarvinne mitään valmistusta. Siis voit tulla näyttämään minulle, missä Björk asuu».

»Jos minä lähden, niin jää Anna yksin kotiin» — vastasi Vilhelmi; sillä rouva ja pojat olivat ulkona kaupungilla.

»Anna saa seurata meitä», päätti ukko. »Ja sitten jääköön hän sinun haltuusi».

Vilhelmin silmistä leimahti ilon säde. Hän ei ollut saanut Annan kanssa kahden kesken puhua sanaakaan vielä; nyt hän saisi. Hän oli siis heti valmis. Anna tosin vähän vastusteli; mutta kun ukko sanoi: »Tule pois vaan; hupaisempi sinulla on ulkona» — niin ei vastustanut Anna enää.

Tiellä tapasivat he Löfin. Tämä tervehti Vilhelmiä ystävällisesti ja katseli pitkään Annaa. Vielä silloinkin, kun Rotherit olivat hänen ohitsensa kulkeneet, katseli hän taaksensa. Jos nyt Vilhelmi olisi seisonut hänen vieressään, olisi hän kuullut Löfin hiljaa mumisevan: »Rikas ja kaunis! Rotherilla on liiaksi menestystä, jos hän tuon neidon voittaa; mutta sitä en tahdo uskoa». Näissä sanoissa olisi Vilhelmi varmaankin huomannut kateutta.

»Kuka se oli?» kysyi tapansa mukaan vanha Rother.

Vilhelmi mainitsi Löfin nimen.

»Aikooko hänkin maisteriksi!» kysyi Anna.

»Ei, hän lukee laki- ja kameraalitiedettä!» — vastasi Vilhelmi.

Ensi kerran puhuivat nyt Vilhelmi ja Anna Löfistä. Tämän silmäys, vaikka hänen tervehdyksensä oli ystävällinen, oli saanut Vilhelmin alakuloiseksi, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi. Hän kulki nyt sanaakaan puhumatta ja yksisanaisesti vastaten patronin kysymyksiin, kunnes he tulivat sen talon luo, missä Björk asui.

Vanha Rother astui kiireesti huoneesen.

»Mihin nyt menemme?» kysyi Vilhelmi, kun he Annan kanssa kahden kesken seisoivat kadulla.

»Sinä sen parhaiten tiedät» — vastasi Anna.

»Ehkä menisimme Kaisaniemen puistoon. Siellä et ole vielä käynyt. Ilma nyt on selkeä ja maa jotenkin kuiva. Mitä arvelet?»

»Mutta» — lausui tyttö — »eikö olisi parasta, että menisimme kotiin? Kentiesi ovat jo äiti ja veljet palanneet».

»Eivät he vielä ole kotona. Et ole nähnyt Kaisanientä! Se on ihan tässä lähellä».

Anna ei enää vastustanut. Kaisaniemen puistoon he menivät. Siellä kulkivat he käytäviä kahden kesken. Syksyinen ilma ei ollut houkutellut ketään kaupunkilaista sinne nyt.

Vilhelmi oli luvannut Annalle vasta vuosien kuluttua jatkaa sitä puhetta, jonka Annan vastaus Katajasaarella oli katkaissut. Kuinka tässä nyt kävi, sen jätämme sanomatta. Pitkää askelta eteenpäin Annan rakkaudessa ei ollut Vilhelmi astunut. Mutta kumminkin oli Annan sanoissa nyt jotakin, joka yhä viritti toivoa Vilhelmin sydämessä.

Kauan aikaa kulkivat he siellä. Kun he vihdoin palasivat, tuli heitä vastaan taasen Löf, jonka huulet olivat tuskin huomattavaan pilkkahymyyn vedetyt, kun hän Vilhelmin ja Annan kahden kesken tapasi. Nytkin silmäili hän heidän jälkeensä, ja nyt mumisi hän: »Mitä! Olisiko Vilhelmi jo voittanut?»

»Tuossa tapasimme taasen ystäväsi Löfin» — sanoi Anna, kun ylioppilas oli mennyt heidän ohitsensa.

»Minun ystäviäni hän ei ole» — vastasi Vilhelmi. Luultavasti oli hänen äänessään jotakin outoa, sillä Anna silmäsi häntä ja kysyi: »Ja minkä tähden ei? Tunnettehan te toisenne, ja olipa hänen nimensä sinun luettelossasi».

»Sinulla on hyvä muisti, jos sinä kaikkein nimet muistat, mitkä luettelossani oli» — vastasi Vilhelmi. »Minä kutsuin häntä siitä syystä, että olemme samaa koulua käyneet ja samassa lukiossa olemme olleet. Ystäviä emme koskaan ole olleet sanan oikeassa merkityksessä; meidän luonteemme eivät sovi yhteen».

Kun Vilhelmi ja Anna tulivat kotiin, olivat kaikki muut jo siellä. Vanha Rother oli entistä paremmalla tuulella. Hän oli tavannut vanhan ystävänsä Israeli Björkin.

»Sama mies kuin ennenkin, tuo Israeli, ihan sama!» — kertoi patroni. »Mutta suuresti hän elää, vaikka en saanut niin kahvitilkkaa suuhuni. Huomenna saanen sitä enemmän, sillä huomenna olemme kaikki kutsutut Israelin luo päivällistä syömään. Pitkä kuin kuusi tuo hänen poikansa… No, on koivukin pitkä, ha, haa!»

Rouva vähän nuhteli ukkoa siitä, ettei tämä kieltäytynyt päivällisiltä. Ukko sanoi aluksi kyllä niin tehneensä, mutta vihdoin täytyneensä suostua, kun ei Israeli vähemmällä tyytynyt. »Sitä paitsi» — lisäsi ukko — »tulee hän tänä iltana tänne, jotta saat häntä tervehtiä. Muistathan Israelia entisistä ajoista, mamma?»

»Muistan kyllä», vastasi rouva. »Sinä olet aina hänestä pitänyt, minun on ollut varsin vaikea häntä kärsiä».

»Aivan niin, mamma! Sinulla on hyvä muisti. Israeli oli syypää ensimäiseen sotaamme, mamma! Minä tahdoin häntä kummiksi Villelle, sinä et… Muistatko, miten riita loppui?… Olkoon se sinulle opetukseksi, Ville, jos joskus sinäkin vaimon saat. Kun ei mamma tahtonut myöntyä, löin minä nyrkkiäni pöytään ja kysyin: Kuka on lapsen isä, minäkö vai sinä, mamma? Minä tietysti, ja koska niin on, niin kutsun minä kummit».

»Herra Björk siis on minun kummini?» kysyi Ville. »Sitäpä en tiennyt. Hänen nimeänsä ei ollut kastetodistuksessani».

»Ei, sillä hän ei ole sinun kummisi» — vastasi äiti. Ja hymy hänen huulillansa näytti, miten ensimäinen sota herra ja rouva Rotherin välillä oli loppunut,

»Hm, hm!» mumisi patroni.

»Mutta koska sinä silloin voitit, niinkuin aina olet voittanut», — lausui rouva — »niin saamme me nyt puolestamme myöntyä ja seurata ystäväsi kutsumusta, Muuten kentiesi löisit taasen nyrkkiäsi pöytään!»

Vilhelmi oli ainoa, joka ei sanonut voivansa heitä Björkin luo seurata. »Minun tutkintoni alkaa kello viisi iltapäivällä. En ymmärrä, miksi se niin myöhäiseen on lykätty, kun tutkinnot tavallisesti suoritetaan aamupäivällä».

»No, tee niinkuin tahdot» — vastasi patroni. — »Huomenna saat pidoissasi kumminkin tavata Björkin».

Päivän ennen Vilhelmin julkista tutkintoa vietti Rotherin herrasväki kotona. Lupauksensa mukaan tuli sinne Björk, ja aika kului ukkojen juodessa totia ja rouvan sekä nuorten teetä nauttiessa. Ukoilla oli paljon puhumista entisistä ajoista. Mutta miten olikaan, tulivat kauppa-asiat puheeksi, ja patronissa leimahti tuon tuostakin kauppa-into ilmituleen, kun hän kuuli ystävänsä kertovan jostakin onnistuneesta kauppayrityksestä. Siinä nyt kertoivat vanhat ystävät, miten oli heitä menestys seurannut. Rother sai tietää, että Björk oli aika rikas mies, ja Björk samaten, että Rother eli varsin hyvissä varoissa.

Nuoret eivät ottaneet osaa ukkojen puheesen. He keskustelivat siitä, mitä Helsingissä olivat nähneet, ja yhtä hupaisesti kului heiltäkin ilta, kunnes herra Björk nousi ja sai rouvankin lupaamaan, että hän seuraavana päivänä söisi päivällistä Björkin luona.

Vanhalle pariskunnalle oli saatu asuinhuoneeksi sali Villen ja Anteron kamarin vieressä, niin kauvaksi aikaa kuin he Helsingissä viipyivät. Veljekset olivat muuttaneet Vilhelmin kamariin, ja Anna oli saanut asunnokseen veljiensä kamarin.

Kaikki lepäsivät jo sikeässä unessa, kun patroni äkkiä heräsi.

»Mitä lempoa!» huusi hän.

Kadulta kuului ihanaa laulua. Patroni, joka ei ollut mikään laulun rakastaja, suuttui. Hän kuunteli vähän aikaa. Vihdoin, kun ei laulu loppunut, nousi hän ja kurkisteli ulos akkunasta. Kadulla näki hän noin kymmenkunta tulisoihtua ja niiden loistossa unensa häiritsiät. »Ylioppilaskujeita!» mumisi hän vihoissaan. »Pitäisi toki Suomen pääkaupungissa olla parempi järjestys!» — Ja yhä enemmän suuttuneena meni hän poikain kamariin.

Laulu kadulla oli herättänyt rouvan ja Annan, ja patroni ravisteli poikia, kunnes valveille ne sai. Kummastellen kuuli Anna isänsä äänen Vilhelmin kamarista. »Nouskaa heti ja ajakaa pois nuo roistot, jotka eivät salli ihmisille yörauhaa! Saattavat polttaa koko kaupungin».

Pojat olivat heränneet. Ville ja Antero kuuntelivat laulua ymmärtämättä sen tarkoitusta. Mutta Vilhelmi, joka paremmin tunsi tavat Helsingissä, älysi heti, ketä varten ja mistä syystä laulettiin.

»Serenaati Annalle!» sanoi hän ja koetti tyydyttää ja lepyttää ukkoa sillä, että serenaati oli suurin kunnia, mikä naisen osalle voi tulla.

»Kunnia sinne, kunnia tänne! Sen sanon, jos siinä mitään kunniaa on, että ihmisiä keskiyönä herätetään, niin en minä kunniaa ymmärrä», mumisi ukko, joka kumminkin, kun sai tietää mitä varten laulettiin, oli häpeissään, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.

»Tapa vaatii, että Anna sytyttää kynttilät ja asettaa ne akkunalle» — sanoi Vilhelmi, jota setänsä viha nauratti.

»Jahaa! Aivan niin! Että viimeinenkin unen tiukka silmistäni katoisi!» — Mutta hän oli tuskin tuon ennättänyt sanoa, ennenkuin hänen rouvansa, joka paremmin tiesi, miten tällaisissa tilaisuuksissa käyttäidään, jo oli sytyttänyt kynttilät. Vanha Rother ei silloin enää sanonut mitään. Niinkauan kuin laulua kesti, istui hän poikain kamarissa itsekseen manaillen.

Seuraavana päivänä ei hän tahtonut kuulla koko asiasta. Hän häpesi.

Mutta oli toinenkin, joka ei siitä tahtonut tietää. Tämä toinen oli aamulla kumminkin ollut iloinen ja kertonut Annalle, miten ylioppilailla oli tapana kunnioittaa sitä, jolle tahtovat kunniaa osoittaa. Mutta pian sen jälkeen oli hän saanut tietää, että Löf oli toimittanut serenaatin. Tämä tieto halvensi koko kunnian-osoituksen, ja vieläpä suututtikin Vilhelmiä. Sillä mikä oikeus oli Löfillä tähän? Rönneqvist, joka tästä Vilhelmille oli puhunut ja joka serenaatissa oli ollut saapuvilla, oli sanonut tahtoneensa ensin kysyä Vilhelmiltä lupaa serenaatiin, mutta tätä oli Löf estänyt lausuen: »Vilhelmi suorittaa tänään julkisen kandidaattitutkinnon. Serenaati olkoon osaksi hänellekin!» — Ja tämä mieli oli laulajissa päässyt voitolle. Miten olikaan, oli kumminkin se iloinen mieli, jolla Vilhelmi oli herännyt, nyt kadonnut; mutta mistä syystä, siihen ei osannut Vilhelmi vastata.

V.

Nimeksi vaan.

Oli päiviä muutamia kulunut siitä päivästä, jona Vilhelmi oli julkisen kandidaattitutkinnon suorittanut. Näiden päiväin kuluessa ei ollut mitään erinomaista tapahtunut. Vilhelmi oli julkisessa tutkintoarvostelussa saanut korkean arvolauseen. Hän oli siitä iloinen, varsinkin setänsä ja Annan tähden. Illalla oli patroni, niinkuin oli luvannut, pitänyt Kaisaniemellä kandidaattipidot Vilhelmille, ja näihin pitoihin olivat vanhat tulleet suoraa päätä Björkin tyköä, jossa, kuten tiedämme, Rotherin herrasväki samana päivänä oli ollut päivällisillä.

Patroni Rotherille tuli aika Helsingissä pitkäksi. Ukko ei tietänyt mitä tehdä. Kaikki paikat, joissa oli jotakin katsottavaa, olivat katsotut, ja ukko halusi jo päästä entiseen lepoonsa, Katajalahdelle, semmenkin kun kahvi Helsingissä oli huonoa ukon mielestä ja häntä sen lisäksi häiritsi ajaminen kadulla, joka usein herätti ukon hänen unestansa. Ukolla oli kumminkin ollut aikomus viipyä Helsingissä, kunnes talvikelillä pääsisi takaisin. Mutta nyt oli hän tuskin kahta viikkoa ollut Helsingissä, ennenkuin jo kuultiin hänen aina tuon tuostakin puhuvan takaisinlähdöstä. Björkin luona oli hän useasti ollut. Ystävyydellä ja erinomaisella kunnioituksella oli häntä siellä kohdeltu, mutta olivatko ukon tunteet kylmenneet, vai mikä lienee ollut syynä, hän vaan ei enää ystävänsäkään luona viihtynyt.

Silloin eräänä päivänä sai hän kutsun tulla Björkin luo. Ilma oli sateinen, ja ukko oli siitäkin syystä pahalla tuulella. Hän lupasi kumminkin lähteä ja arveli rouvallensa, kun kutsuja oli lähtenyt: »No, samalla kertaa saan sanoa jäähyväiseni Björkille».

Puettuna vanhaan hännystakkiin, valkea huivi kaulassa — »sillä Björkillä saattaa olla muitakin vieraita» — lähti patroni.

Ukko Björk, pienisilmäinen pirteä ukko, tuli ystäväänsä vastaan ovelle ja talutti hänet kiireesti saliin, jossa esitti patroni Rotherille kauppias Sultin ja Kåhrströmin.

»Minä olen kutsunut sinua luokseni, veli Rother, juttelemaan yhtä ja toista syksy-illan ikävyydessä, ja sen lisäksi on minulla pyyntö, johon et kieltäen vastanne».

Täällä ystävänsä parissa nyt sai patroni illan kuluessa takaisin iloisen mielensä, varsinkin kun hän täällä tapasi kaksi miestä, joista hän oli kuullut Björkin ennen paljon puhuvan. Kaikki olivat he yhdenikäisiä ja samaa mielialaa. Rother tunsi heti, että hän hyvästi viihtyi heidän seurassaan.

Kauppa-asioista puhuttiin paljon, ja ukko Rother osasi näihin puheisin ottaa osaa, kun hän oli vanha kauppias. Hyviä sikaareja poltettiin, hyviä viiniä juotiin. Kokkapuheita ja vanhoja juttuja kerrottiin, ja niille oli Katajalahden herra aina ensimäinen nauramaan.

»Kuules, veli Rother!» — sanoi vihdoin kauppias Björk. »Olenko pettynyt, kun olen uskaltanut luottaa sinuun, niinkuin vanhaan toveriin ainakin. Sinä olet vetäynyt pois asioista, mutta minä elän niissä vielä. Minä olen nyt aikeissa rakentaa suurenlaisen rautatehtaan. Se kannattaa, se asia; minä olen tarkoin laskenut sen. Ja kuta pikemmin saan tehtaani valmiiksi, sitä paremmin se kannattaa; se tuottaa vähintäin 25 prosenttia jo ensi vuonna. Mutta kun minun rahani ovat kiini muissa asioissa, olen aikonut ottaa suuremman lainan, ja tässä pyydän sinun olemaan minulle avullisena».

»Takauksessako?» kysyi ukko Rother, ja hänen naamansa piteni. »Älä pahaksu veli, etten mielelläni mihinkään enää sitoudu. Minä tiedän tuloni ja menoni, ja jos jotakin sattuisi, joka…»

»Veli!» keskeytti häntä Björk. »En tahdo sinua vietellä; voin kyllä täältäkin tarvittavat takaukset saada. Jos pelkäät…»

»En, en pelkää, mutta…»

»Mutta pelkäät kumminkin. No, en siihen sano mitään. Sult ja Kåhrström ovat minulla jo takausmiehinä; kolmas nimi vielä olisi tarpeesen, nimeksi vaan. Ja kolmanneksi uskalsin pyytää sinua».

Rother, joka näki ilvehymyn toisten huulilla, ei tiennyt minne katsoa, mitä vastata. Hän häpesi, sillä olihan Björk varakas ja rikas mies, jonka puolesta varmaankaan Sult ja Kåhrström eivät olisi menneet takaukseen, elleivät häntä semmoiseksi olisi tienneet. Päästäksensä tästä pulasta kysyi Rother summan suuruutta, kuinka pitkäksi ajaksi laina oli otettava ja keneltä, sekä millä ehdoilla ja muuta semmoista.

»Ellet tahdo nimeäsi kirjoittaa, niin on turha vaiva tätä sinulle kertoa. Miten luulette, hyvät herrat, että ystäväni Rother olisi minua kohdellut, jos köyhänä ja kurjana olisin hänen apuansa pyytänyt, kun hän nyt, kun olen 400,000 ruplan omistaja, kieltää minulta nimensä, joka tietysti velkakirjassa olisi oleva ainoastaan kyltti, ilman mitään merkitystä?»

»400,000 ruplan omistaja!» kertoi Rother itsekseen. »No, no, veli!» puhui hän kovaa, »enhän ole vielä mitään vastannut. Sanoin vaan, etten ole tahtonut mihinkään asiaan ryhtyä, sittenkun erosin kauppatoimistani. Mutta ei sääntöä poikkeuksitta. Älä kummeksi, että vanha mies, joka asioista on vieraantunut, miettii ensin. Sinun kysymyksesi tuli niin äkkipikaa».

»En minä tiennyt, että 50,000 ruplan asiassa suuria mietintöaikoja tarvittaisiin», vastasi Björk. »Mutta sinulla on oikein. Minä arvostelin sinua vielä kauppamiehenä; sillä en muistanut, että sinä nyt olet rikas rusthollari».

»Eikö mietintöaikaa 50,000 ruplan asiassa!» huusi Rother hämmästyen…

»Ei, kun en muuta pyydä kuin nimeäsi nimeksi vaan».

Rother kulki pari kertaa lattian poikki. Mitä hän näinä minuuttina ajatteli, on vaikea sanoa. Nähtävästi oli hänen povessansa kova sota; ja vaikea on tietää, eikö kiellon puoli olisi voittanut, ellei Björk olisi Sultin kanssa puhuen sanonut, että laina viimeistäänkin 3 vuoden kuluessa olisi maksettu, ja ellei Sult olisi sanonut: »Luuletko, että minä olisin siihen nimeäni pannut, ellen tuntisi asioitasi melkein paremmin kuin ne itse tunnet».

Ne sanat saivat Rotherin päättämään. »Minä joudun häpeän alaiseksi» — ajatteli hän — »jos kiellän. Veli Björk» — sanoi hän kääntyen häneen päin. »Minä ajattelin vaan asiaa, enkä ollenkaan kuka se oli, joka nimeäni pyytää. Ole varma siitä, että jos heti olisin tuota ajatellut, olisi jo nimeni kuivunut paperilla… Onko sinulla paperi käsillä täällä?»

»Oi!» vastasi Björk. »Siitä tunnen entisen ystäväni. Mutta, niinkuin sanoin, korkeintaan kolmen vuoden kuluttua saat nimesi takaisin, ja saat silloin nähdä, että se oli annettu nimeksi vaan. Mutta onko sinulla sinetti muassasi?»

»Semmoinen minulla aina on» — ja ukko Rother näytti kantasormustaan, jonka kannassa oli hänen nimensä ensimäiset kirjaimet.

Muutaman minuutin kuluttua oli pöydällä velkakirja, jonka viimeiset rivit kuuluivat näin:

_Yllä seisovan summan, 50,000 ruplan, takaisin maksamisesta ynnä koron kanssa, 5 sadalta vuosittain, menevät allekirjoittaneet yhteiseen takaukseen niinkuin olisi velka heidän omansa, yksi kaikkein ja kaikki yhden edestä, joka vakuutetaan. Helsinki, 17 p. Marraskuuta 18—.

Evert Sult. Anders Kåhrström. Kauppias ja tehtaan isäntä. Kauppias ja tehtaan isäntä. (Sinetti). (Sinetti).

Vilhelm Rother. Kauppias ja maanomistaja. (Sinetti)._

»Oikein on!» sanoi Björk silmäillen velkakirjaa. »Kiitoksia nyt! Juotte kaiketi minun uuden tehtaani menestykseksi!»

Se malja juotiin pohjaan saakka.

Tämä takausasia oli keskeyttänyt ukkojen hauskat keskustelut. Björk pani talteensa velkakirjan, ja koko asia jäi sillä unohdukseen; sillä sitten ei enää sanaakaan puhuttu siitä. Vanhanaikuisia juttuja tuli taasen esille, ja monen semmoisenkin malja, joka jo kauan sitten oli kuollut, juotiin nyt.

Ukko Rother, joka alussa, kun hän nyt tiesi nimensä olevan tuossa talteen pannussa velkakirjassa, ei niin ilomielin nauranut kuin äsken, sai illan kuluessa vähitellen takaisin entisen hupaisuutensa, eikä aikaakaan, niin oli hänkin unhottanut koko takauksen. Hän otti osaa esiteltyihin maljoihin, sama hänelle tunsiko niitä, joille maljat esiteltiin, vai ei. Hänkin kertoi lystillisiä juttuja ja oli ensimäinen niille nauramaan.

Ilta kului. Herkullinen illallinen syötiin, ja ruokapöydässä jatkettiin entistä puhetta sekä juominkia. Mutta miten olikaan, rupesi ukko Rotheria, joka, kuten tiedämme, oli jotenkin unelias, uni painamaan. Se näkyi selvästi siitä, että hän tuon tuostakin suuresti haukotteli ja ettei nauru enää kaikunut niin raittiina kuin äsken. Vihdoin katsahti hän kelloaan, ja kun hän havaitsi puoliyön jo kuluneeksi, koetti hän nousta. Mutta huomasipa silloin, että uni painoi jotenkin raskaasti; sillä nousemisesta ei tahtonut tulla mitään. Mutta koska toisillekin oli nouseminen yhtä vaivaloista, niin saanemme arvata, että tähän oli syitä toisiakin, ei ainoastaan uni.

Kun Björk kuuli, että Rother oli lähdön puuhassa, avasi hän vielä yhden pullon.

»Vielä malja!» — sanoi hän. »Sitten en enää tahdo teidän lähtöänne viivyttää. Minä olenkin käskenyt varustaa vaununi, jotka teidät vievät kunkin kotiinne. Vielä malja, sanon, ystäväni Rotherin malja! Vanha toverisuus ei ole hänessä sammunut, sen on hän tänään näyttänyt. Eläköön Rother, eläköön todellinen ystävyys!»

Ukko Rother oli liikutettu. »Minä kiitän sinua!» — vastasi hän. »Vahinko vaan, etten saattanut sitä tärkeämmässä kohdassa näyttää kuin tällaisessa vähäpätöisessä. Eläköön isäntämme!»

Malja, joka nyt juotiin, sekä puhe oli kokonansa väsyttänyt Rotherin, joka ei vuosikausiin ollut näin kauan valvonut. Hän vaipui jälleen tuolilleen ja puoleksi uneksien kuuli hän vähän ajan takaa Björkin sanovan, että vaunut odottavat, milloin vaan herroja haluttaa lähteä. Tämän puheen ymmärsi Rother, ja entistä vaivaloisemmasti hän nousi; entistä ystävällisemmästi sanoi hän unen horroksissa jäähyväiset vanhalle toverilleen ja kulki varovasti sitten Sultin ja Kåhrströmin kanssa vaunuihin.

Pehmeälle istuimelle vaipui ukko Rother. Puoliunissansa kuuli hän Sultin ja Kåhrströmin lausuvan ajomiehelle, mihin hänen tuli ajaa. Hän itse ei virkannut mitään; hän istui hyvästi, niin hyvästi, että tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, niin hän jo nukkui sikeässä unessa, josta nyt ei herättänyt häntä kolina kadullakaan.

Hän oli jättänyt Björkin luo nimensä, mutta nimeksi vaan.

VI.

Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa lähtemään Helsingistä.

Illan, jonka patroni Rother vietti ystävänsä Björkin luona, viettivät muut Rotherin perheen jäsenet kotona. Vilhelmi siellä luki Tegnérin Aksel ja Maria nimisen runoelman, jonka rouva hyvin tunsi, mutta jota Anna ei ollut kuullut. Siellä sitten puhuttiin siitä, ja Vilhelmi osasi tehdä illan hupaiseksi kertomalla kertomuksia siitä aikakaudesta, josta Tegnérin runoelman aihe oli otettu. Vilhelmi oli onnellinen, kun hän näki, miten mielellänsä Anna kuunteli hänen kertomuksiaan. Vilhelmi tyytyi vähään, sillä hän nyt hyvin huomasi, että Annassa vallitsi ainoastaan ystävyyttä häntä kohtaan, mutta hän tiesi myöskin, että Annan sydän oli vapaa rakkaudesta, ja sen rakkauden toivoi hän viimein voittavansa. Anna näki ja havaitsi aina, että Vilhelmi oli hänen ritarinsa, joka täytti kaikki hänen toiveensa. Mutta Annasta ei ollut siinä mitään kummaa. »Kiitoksia, rakas Vilhelmi!» oli Annalla usein tapana sanoa, mutta sana rakas oli tässä sana vaan; se tunne, joka sanassa asui, ei löytänyt vastinetta Annan sydämessä, vaikka se kauniilta soi Vilhelmin korvissa ja aina sai Vilhelmin sydämen tykyttämään.

Ville ja Antero olivat innostuneet kertomuksesta, jonka Vilhelmi oli lukenut. Etenkin oli tuo Tegnérin viehättävä runoelma vaikuttanut Anteroon, ja kun Vilhelmi oli lopettanut, huusi hän: »Se mahtaa olla Tegnérin paras teos, sillä mielestäni ei vedä hänen runoelmansa Frithiofista vertoja tälle».

Rouva hymyili. »Tegnérin runoelma on kaunis» — sanoi hän — »mutta luuletko, että sille maailmassa löytyy mitään vastaavata?»

»Varmaankin useasti» — vastasi Vilhelmi.

»Ainakin käy usein toteen, mitä Aksel epäilyksessään naisista lausuu» — väitti Ville. »Ensimäinen ajatus, mikä Lokella oli, oli valhe, ja neidon muodossa hän sen lähetti miesten luo… Mustin valhe on se, joka enkelin pukuun oli puetettu».

»Minä en ole tiennyt, että Ville jo maailmassa on niin paljon kokenut» — sanoi Anna hymyillen.

»Katso vaan, sisar kultani!» — vastasi Ville — »ettet itse näytä toteen tätä Akselin lausetta».

Näin jutteli rouva ja nuoret, ja ilta kului heidän jutellessaan.

Vilhelmi olisi tahtonut vielä lukea heille Oelenschlägerin runoelman »Aksel ja Valborg», mutta rouvan mielestä oli se toistaiseksi jätettävä, sillä pian olisi Rother kotona.

»Tuleekin paljoksi kaksi niin kaunista runoelmaa samana iltana» — myönsi Vilhelmi.

Vilhelmi parka! Hän valitsi lukeakseen juuri sellaisia runoelmia, missä todellista rakkautta kuvataan. Emme tarvitse sanoa, että mitä hän luki, sen hän luki Annan tähden.

»Mutta missä, Jumalan nimessä, viipyy isä?» sanoi rouva äkkiä, kun kello löi 12. »Hänellä on mahtanut olla hupainen ilta, sillä muuten ei hän untansa unohtaisi».

Aina siitä ajasta, jolloin rouva ja patroni olivat muuttaneet kaupungista Katajalahdelle, ei ollut tapahtunut, että ukko olisi ilman rouvaansa viipynyt ulkona näin kauan. Ei kummaa siis, että rouva, joka varsin hyvin tunsi kaikki miehensä tavat, rupesi pelkäämään hänen viipymistään ja aina yhä enemmän, kuta enemmän aikaa kului häntä kuulumatta. Pojat eivät olleet millänsäkään, eikä Annakaan; mutta kun aikaa yhä kului eikä patronia näkynyt, ei kuulunut, rupesivat hekin miettimään, mikä saattaisi olla syynä hänen viipymiseensä. Kello löi 1, löi 2, löi 3, eikä patronia kuulunut.

»Joku onnettomuus on varmaankin hänelle tapahtunut» — valitti rouva. »Mene, Vilhelmi kulta, tiedustelemaan!» Ja levotonna, pelkääväisenä kulki nyt rouva edestakaisin lattialla.

Nuoret eivät olleet tahtoneet mennä levolle ennen ukon tuloa. He odottivat, mutta yhtä nopeasti ja iloisesti kuin olivat hetket puoliyöhön asti kuluneet, yhtä hitaasti ja ilotta kuluivat ne nyt. Joku vahinko oli ukolle tapahtunut, niin päätteli Vilhelmikin nyt; sillä eihän setä viipynyt hänen kandidaattipidoissansakaan kahteentoista, vaikka ei suvainnut kenenkään pidoista hänen kanssansa lähtevän. Kun Vilhelmi sai rouvan käskyn, oli hän heti valmis lähtemään.

Pimeä oli yö. Vettä satoi taivaan täydeltä. Ei ainoatakaan ihmistä kadulla näkynyt. Vilhelmi ja Antero, joka häntä seurasi, kiiruhtivat Björkin luo. Mutta kun he sinne tulivat, huomasivat he kaikkein jo levolla olevan, josta syystä he seisahtuivat vähän miettimään mitä tehdä.

»Mennään pihaan, jos portti on auki» — sanoi Antero.

Portti olikin auki. Kun ajomies vaunuineen oli tullut takaisin, ei hän ollut huolinut sitä panna kiini. Mutta kun he kartanon puoleltakin akkunoita katselivat, huomasivat he, että kaikki talossa olivat levolle laskeuneet.

»Mitä nyt teemme!» — kysyi Antero. »Jos olisi jotakin isälle täällä tapahtunut, niin olisi kumminkin joku akkuna valaistu. Eikö kävisi sinun meneminen nuoren Björkin luo? Kentiesi tietäisi hän jotakin».

Vilhelmi oli itse tätä ajatellut. »Mutta miten päästä nuoren ylioppilaan kamariin herättämättä muita, jotka huoneissa nukkuivat? Jos uskaltaisin heittää hänen kamarinsa akkunaan pienellä kivellä … mutta mitkä näistä akkunoista kuuluvat hänen kamariinsa? Pimeässä en sitä erota, ja tuskinpa sitä päivänvalossakaan varmasti osaisin sanoa».

Näin olivat Vilhelmi ja Antero kahdella päällä mitä tehdä, kun äkkiä huomasivat kaksi olentoa astuvan kartanolle. Kaikeksi onneksi oli toinen näistä juuri se, jonka luo he olivat halunneet päästä. Vilhelmi tunsi äänestä nuoren Björkin.

»Kun nyt vaan en olisi pudottanut avaintani! Perhana, kun sataa! Mutta… Keitä täällä on?» huusi nuori Björk, kun hän Vilhelmin ja Anteron huomasi.

»Käy varoin! Luultavasti rosvoja» — kuuli Vilhelmi Björkin toverin lausuvan.

»Älkää peljätkö, Björk ja Löf! Tuttuja ollaan» — sanoi Vilhelmi ja astui esiin.

»No niin, aivan oikein! Lempo vie! Vilhelmi Rother ja … kukas toinen? Ah, serkkusi! No terveeksi! Käykää ylös minun kamariini! Mitä hittoa te nyt kulussa olette? Ette seurahuoneella olleet, sen kyllä huomasin».

»Kullakin on salaisuutensa ja semmenkin Vilhelmi Rotherilla» — pisti siihen Löf — »sillä hänestäpä ei ole niin milloinkaan kuulunut mitään, joka ei päivän valoa sietäisi».

Pilkka ilmaantui Löfin sanoissa. Vilhelmi kyllä älysi sen.

»Oikein sanot!» — vastasi hän —. »Ja olisipa hyvä, jos loistaisi nytkin päivän valo. Björk, tiedätkö, onko setäni vielä teillä? Hän ei ole kotiin tullut. Me pelkäämme hänen joutuneen vahinkoon?»

»Setäsi, meillä! Enpä tiedä hänestä mitään. Lähdin jo eilen aikaisin päivällä ulos, ja silloin ei ainakaan häntä meillä näkynyt. Mutta käydään sisälle; minä olen kuten vedestä vedetty».

Tämän oli nuori Björk tuskin saanut sanotuksi, kun kaikki kääntyivät ulkohuoneisin päin. »Mitä lempoa! Kuka siellä?» huusi Löf. — »Sielläkin on joku tahi joitakuita».

Tallista päin kuului kolinaa ja melskettä. Ovelle kolkutettiin kovasti.

»Pelkäänpä, että luulossasi on perää, Löf» — sanoi Björk — »Kun ei vaan siellä olisi varkaita».

»Onko siellä ihmisiä? Avatkaa ovi!» — kuulivat nuorukaiset jonkun tallista huutavan.

Nuorukaiset kulkivat kiireesti sinnepäin, mistä ääni kuului. Löf esitti, että olisi ehkä paras käydä kutsumassa poliisia avuksi; mutta sitä pani vastaan Björk, joka oli urhoollisempi. »Onhan meitä neljä», sanoi hän.

»Ääni ei tule tallista. Liiterissä on huutaja», lausui Björk, ja liiterin luo kulkivat nuorukaiset nopeasti.

»Kuka siellä?» kysyi Löf.

»Kuka! Minä se olen, te tolvanat! Ettekö kuule, että minä se olen!»

»Kuka minä?» kysyi Björk.

»Jumala nähköön!» huusi Antero ihmetellen. »Se on isäni ääni. Miten, herran tähden, on hän sinne joutunut?»

»Kukako olen?» huusi hän liiteristä. »Minä, minä olen! Minä olen patroni Rother! No, avatkaa pian ovi! Missä hiidessä minä olen?»

Nuorukaiset seisoivat liikkumatta, kuten paikalle istutetut; niin oli kummastus saanut vallan heissä.

»Patroni Rother!» huusi vihdoin Löf. — »Miten te sinne olette joutunut? Mitä te siellä teette, patroni?»

»Avaa ovi, lurjus, kuka oletkin, äläkä siellä käytä kieltäsi! Minä palellun täällä».

Vilhelmi oli kohta rientänyt oven luo avataksensa sitä. »Ovi on lukossa, setä; odottakaa, kunnes saadaan avain!»

»Vilhelmi! Sinäkö siellä olet! Laita että pian pääsen täältä pois! Missä hiidessä minä olen?»

»Te olette, setä, kauppias Björkin vaunuliiterissä».

»Vaunuliiterissä! Ah, nyt selkenee muistini! Se lurjus, se lemmon ajomies on minun jättänyt vaunuihin ja lukinnut oven. No, etkö voi sitä pirstaksi lyödä? Keitä siellä on toisia? Kuka siellä nauraa? Lempo teidät korjaa, kun täältä pääsen».

»Pääsemisenne ei ole niin helppo kuin sinne jäämisenne, herra patroni! Luukas, ajomies, ei ole kotona, ja avaimen on hän luultavasti vienyt mukanansa, koska sitä ei ole missään» — vastasi nuori Björk, joka oli käynyt ajomiestä hakemassa.

Löf ei voinut nauruansa hillitä. »Suokaa anteeksi, herra patroni!» rukoili hän. »Jos tilaanne mietitte, niin ette voi itsekään nauramatta olla».

Mutta patronin ei tehnyt mieli nauraa. Päin vastoin suuttui hän nyt. »Vilhelmi, oletko riivattu, poika, kun et minua päästä täältä?»

»Odottakaa, isä!» — lepytteli Antero.

»Sinäkin siellä, Antero!» huusi ukko, joka tunsi poikansa äänen.

»Mitä, Jumalan tähden, teemme?» kysyi Vilhelmi. »Ovi on luja, sitä ei voi saada rikotuksi, ja mies, jolla avain on, on poikessa».

»Lyö se pirstaksi, olen minä sanonut!» huusi patroni.

»Oletteko yksin, herra patroni!» — kysyi Löf.

»Kuka perhana olisi minua tänne seurannut, tolvana?» ärjäsi patroni ja koetti voimainsa takaa puskea oveen.

Se yritys oli turha, niinkuin edellisetkin.

»Koetetaan eikö olisi mahdollista saada ovi saranoilta pois» — esitti Vilhelmi —. »Ovessa on kissanreikä. Jos saataisiin kanki, ehkä onnistuisimme».

»Niin, koettakaa, koettakaa!» — rukoili patroni.

»Keitä siellä kartanolla on?» — kuului samalla ääni taempaa.

Eräs vahtimestari, joka asui viereisessä talossa ja jonka huone oli ihan seinitysten liiterin vieressä, oli kuullut kolinan ja huudot ja avasi ikkunansa Björkin kartanolle päin, kuullakseen mitä naapurissa tapahtui. »Keitä siellä kartanolla on?» kysyi hän.

»Sanokaa, jos tiedätte neuvoa!» —- vastasi Löf. »Patroni Rother on luultavasti nukkunut vaunuihin ja ajomies on siitä tietämättä salvannut hänen kauppias Björkin liiteriin».

»No, herättäkää ajomies ja kysykää avainta!» — vastasi vahtimestari.

»Mutta ajomies on hiidessä, hän ei ole kotona» — huusi nuori Björk.

»Se on tosi. Luukas meni illalla tai oikeammin yöllä, kun oli vienyt kotiin kauppias Björkin vieraat, nimipäiviä viettämään. Sen kuulin hänen sanovan. — Odottakaa aamuun, kunnes hän tulee kotiin!»

»Minäkään en parempaa neuvoa tiedä» — sanoi Löf toisella äänellä.

»Siis pitää minun uudestaan kiivetä ylös vaunuihin»: — lausui patroni epätoivoisesti. »Kuinka pitkältä on vielä aamuun, Vilhelmi?»

»Kello lyö kohta 4» — vastasi Vilhelmi. — »Mene kotiin, Antero!» — jatkoi hän — »ja puhu tädille, mitä on tapahtunut, jotta hän ei pelkää».

»Älkää jättäkö minua!» — rukoili patroni. »Hullu, hullu se, joka Helsinkiin tulee! Jos olisi minulla sikaarikaan!»

»Sen voin minä teille hankkia» — sanoi Löf. »Anna tänne kamarisi avain, Björk; kamarissa kait niitä on».

Kissanreijästä tarjottiin patronille sikaareita, ja kun hän tunsi savun suussansa, niin kärsi hän filosoofin tavalla kärsittävänsä. Vilhelmi tosin koetti, kuten oli esittänyt, saada ovea saranoilta, mutta senkin yrityksen huomasi hän pian turhaksi. Hän oli esittänyt, että haettaisiin kirves ja hakattaisiin ovi palasiksi; mutta hänen täytyi myöntää, että ennenkuin saataisiin kirves ja ovi sillä olisi rikki saatu, olisi jo aamukin tullut. — »Parempi on», arveli hän, »että lähetämme jonkun sepän luo, joka voi vääntää auki lukon».

»Se käy päinsä» — sanoi vahtimestari, joka nyt oli pukenut yllensä ja tullut naapurinsa kartanolle. »Ihan tässä likisyydessä asuu seppä, ja minä käyn häntä kutsumaan».

»Tee niin!» huusivat kaikki, ja liiteristäkin kuului sointuva: »tee niin!»

Kuluipa jotenkin pitkä aika, ennenkuin seppä saapui. Mutta kun tämä viimein tuli, niin olipa patronikin pelastettu.

Vahtimestari ja Vilhelmi sekä seppä seisoivat yhdellä puolella ovea, nuori Björk, Löf, Ville ja Antero, — jotka molemmat viimeksi mainitut olivat kiiruhtaneet isänsä vankihuoneen luo, kun oli Antero kotona saanut uutisen kerrotuksi, — toisella puolella, kun patroni astui ulos. Ukko parka ei puhunut muuta kuin: »Nyt kotiin, pojat!» ja lähti aika kiireesti astumaan.

Tämä tapaus tuli pian tunnetuksi kaupungissa ja antoi runsaita aiheita nauruun. Kun kauppias Björk aamulla sai kuulla, mikä hänen ystäväänsä oli kohdannut, läksi hän kiireesti tämän luo muka sääliänsä ilmoittamaan. Hän tapasi Rotherin herrasväen lähtöpuuhissa.

»Sitä sanon tuhmaksi, joka viipyy hetkeäkään enää Helsingissä tällaisen tapauksen perästä», sanoi Rother. Ja vaikka laiskuus häntä suuresti vaivasi, oli hän nyt kumminkin rouvallensa apuna, kun tämä matkalaukkuihin vaatteita lateli.

Björk oli tavannut ajomiehen, ja hän tiesi kertoa syyn patronin onnettomuuteen. Ajomies oli jo kotonansa alkanut viettää nimipäiväänsä eikä ollut ensinkään katsonut, keitä vaunuihin astui. Seurahuoneen edustalla oli hän pysähtänyt. Sult ja Kåhrström olivat siellä astuneet pois, ja kun ajomies ei mitään kuullut vaunuista, oli hän luullut ne tyhjiksi ja vienyt ne ynnä nukkuvan patronin vaunuliiteriin, jonka jälkeen hän oli kiiruhtanut kaupungille tovereinsa luo, vieden liiterin avaimen mukanaan.

Mutta patroni ei tahtonut kuulla sanaakaan koko asiasta. Hän oli nähtävästi häpeissänsä. Hän yhä vaan lähtöä kiirehti. Rouva kyllä koetti kaikkia saadaksensa patronia pitämään tuota tapausta hullunkurisena naurun asiana; mutta kaikki rouvan yritykset olivat turhat, ja nyt lyömättä nyrkkiänsä pöytään sai patroni tahtonsa täytetyksi. Kun rouva huomasi, miltä kannalta hänen miehensä asiaa katseli, ei hän enää kiireistä lähtöä vastustanut.

Patronin viimeinen onnettomuus oli ollut naurettavan hullunkurinen. Ville tuon tuostakin purskahti nauruun, kun hän sitä ajatteli. Ukko sen hyvin huomasi, mutta — hän ei sanonut mitään. Oli hyvin huomattava, että jos tällainen seikka olisi tapahtunut jollekin toiselle, olisi patroni ollut valmis kurkkunsa täydeltä sillä nauramaan; mutta nyt, kun oli onnettomuus tavannut häntä itseään, — se oli jotakin ihan toista.

Ainoa Helsingissä olevista Katajalahden asukkaista, joka ei, ei ainakaan näin äkkipikaa, olisi tahtonut lähteä, oli Anna. Hän viihtyi Helsingissä, eikä hän tätä salannut, vaikka kuulikin äitinsä usein sanovan: »Se on isän tahto; isä tahtoo niin!»

Vilhelmi oli pahoillansa siitä onnettomuudesta, joka setää oli kohdannut — ja niin pahoillansa, ettei hän ollenkaan nähnyt asiassa mitään naurettavaa. Olihan ukko Rother hänen setänsä ja Annan isä. Ja sen lisäksi oli irvihammas Löf sattunut näkemään koko tapauksen. Ja Löfiä kohtaan ei ollut Vilhelmin ystävyys lisääntynyt. Vilhelmi oli ollut Annan seurassa niin onnellinen, kuin nuorukainen hänen tilassaan saattaa olla. Hän oli isoimmat osat päivistä oleskellut Annan parissa, mutta mitään erittäin tärkeää ei ollut Vilhelmi saanut Annan kanssa puhua — tahi hän olisi kyllä saanut, siitä ei häntä kukaan estänyt, mutta mitään merkillisempää ei ollut tullut puhutuksi. Ja nyt oli Anna valmis lähtemään! Vilhelmi oli toivonut saavansa olla hänen kanssansa yksissä vielä joitakuita viikkoja; tämä toivo raukesi nyt tyhjään.

Kun oli päivällinen syöty, olivat vieraat valmiit lähtemään. Vilhelmi tunsi, että hänellä nyt olisi ollut paljon sanomista Annalle, mutta kaikki se jäi nyt sanomatta. Ukko Rother oli, kun oli lähdön aika ihan likellä, vähän leppynyt, ja merkkinä siitä oli se, että ukko itse puhui onnettomuudestaan. Vilhelmi uskalsi toivoa, että koko lähtö lykättäisiin ainakin joitakuita päiviä eteenpäin; mutta kun hän tämän toivonsa lausui, vastasi ukko:

»Sen sanon minä! En ikinä enää tule Helsinkiin, ja tuskinpa soisin pahimmalle vihamiehellenikään semmoista rasitusta kuin minulla täällä on ollut. Ei! Katajalahti! Kas se on toista kuin tämä riivattu kylä, missä yöt tehdään päiviksi, päivät öiksi, ja missä ihmiset saavat makuusijansa vaunuissa». — Takauksesta, johon hän oli Björkin luona sitoutunut, ei hän puhunut mitään. Ei ole tiettyä, muistiko ukko koko asiaa nyt.

Vaunut seisoivat pihalla. Hevoset olivat valjastetut. Lähtevä herrasväki oli valmiina vaunuihin astumaan. Ihan juuri silloin tuli kartanolle Löf ja hänen kanssansa pari nuorta toveria. Ukko Rotherin lähtö oli Vilhelmin ja veljeksien kumppaleille tullut tiedoksi, ja Löf oli houkutellut muutamia kanssansa »katsomaan tuota päivän urosta».

Kun Löf patronin näki, nosti hän lakkiansa ja tervehti syvällä kumarruksella ja sitten vielä syvemmällä Annaa, kun hän hänen näki. Hänellä oli muka asiana käydä Vilhelmiä tervehtimässä, ja hän oli näin muka sattumalta tullut katsomaan herrasväen lähtöä. Kun hän näki Vilhelmin puuhailevan matkatavaroita järjestelemässä, seisahtui hän pihalle. Ukko Rother vastasi hänen tervehdykseensä myöskin lakkia nostamalla. Eikäpä tainnut hän Löfiä tuntea siksi, joka aamulla oli hänelle sikaareja tarjonnut. Annakin vastasi Löfin tervehdykseen, ja surullisilla silmäyksillä katseli hän häntä. Näistä hänen silmäyksistään luki Löf ajatuksen: »En minä tahtoisi lähteä Helsingistä vielä».

Pikaisesti sanoi ukko Rother jäähyväiset Vilhelmille ja pojilleen, joita rouva hellästi syleili ja suuteli. Vilhelmi puristi hellästi Annan kättä; mitään hellempää hyvästijättöä ei myöntänyt aika. Mutta Vilhelmin mielestä vastasi Anna hänen jäähyväisiinsä jotenkin kylmästi. Annan silmät olivat, kun hän vaunuihin astui, kääntyneet Löfiin. Oliko se sattumus vaan?

»Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» — ajatteli Löf.

Kohta sen jälkeen lähtivät vaunut, joissa patroni nyt vapaasti hengitti.

VII.

Vilhelmin syntymäpäivä.

»Aika kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä», sanoo sananlasku.

Kolme vuotta on kulunut niistä päivistä, joina näimme Helsingissä patroni Rotherin perheineen. — Kolmessa vuodessa ennättää ihminen paljon ajatella ja useita kertoja päätänsä kääntää, jos sitä ainoana työnään pitää. Mutta ennättääpä kolmessa vuodessa paljon tehdäkin, jos vasituiseen työhön ryhtyy. Kolmessa vuodessa muuttuu paljon; mutta kuluupa väliin ihmis-elämästä tämän verran vuosia niinkin, ettei niiden kuluessa mitään sanottavaa tapahdu; päivä toista seuraa, tuomatta mitään sanottavaa uutta mukanansa. Mutta josko vuosia väliin näin kuluukin, tuomatta mitään uutta muassansa, niin kypsyypä kumminkin niiden kuluessa jotakin uutta, joka sitten salaman nopeudella saa aikaan muutoksia.

Paljon oli Vilhelmi näiden kolmen vuoden kuluessa ajatellut; mutta hän oli myöskin tehnyt paljon. Me tiedämme, mikä toivo hänessä eli ja mikä häntä elähytti. Ajatuksissa oli hänellä aina Anna, ja Annan tähden teki hän työtä. Näin oli aika kulunut. Vilhelmin työ on hänelle palkan antanut. Vilhelmi on syntymäpäivänään suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon. Mutta toivo, joka Vilhelmiä on elähyttänyt, ei ole toivoa etemmäksi päässyt; sillä Annan ja Vilhelmin väli on vielä samalla kannalla kuin se oli kolme vuotta takaperin.

Usein on Vilhelmi näiden vuosien kuluessa Annalle kirjoittanut, ja Anna on aina väliin vastannut. Mutta semmoista mieltä, semmoista henkeä, joka huokuu rakastavan naisen kirjeissä, semmoista ei ole huokunut niistä kirjeistä, joita Vilhelmi Annalta on saanut. Kaikkiin, mitä Vilhelmi rakkaudestaan on kirjoittanut, on Anna vastannut joko vaitiolemalla tahi kiertämällä niitä kysymyksiä, joita Vilhelmi on tehnyt. Mutta joka toivossa elää, se ei tahdo toivostaan luopua, niinkauan kuin rahtukaan löytyy, johon toivovainen voi nojata, semmenkin jos toivon toteentumisesta riippuu niin paljon, kuin Vilhelmin; sillä tästä hänen toivostaan riippui koko hänen tulevaisuutensa onni. Vilhelmi ei tahtonut tästä toivostaan luopua, vaikka hänellä Annan kirjeistä oli varsin vähän eläkettä toivolleen. Hän sai tyytyä siihen, että Anna oli vapaa, että kenties se aika tulisi, jolloin Annan kylmyys sulaisi rakkaudeksi. — Kirjeet, jotka tätä tällaista sisältivät, eivät tehneet Vilhelmiä onnelliseksi, sen ymmärrämme. Mutta ne myöskään eivät sammuttaneet hänen toiveitaan. Todellinen rakkaus aina voittaa, oli Vilhelmillä tapana ajatella yksinäisyydessään. Miksi ei minun voittaisi? Vetäneehän rakkauteni väsymättömyys vihdoin Annan sydämen minun puoleeni, sillä nainenhan Annakin on. Mutta toinen tunne Vilhelmissä nousi usein sotaan näitä tällaisia ajatuksia vastaan. Minä olen kerjäläinen, sanoi tämä tunne. Minä kerjään rakkautta. Jo ennenkuin Anna osasi aavistaakaan rakkautta, olin minä hänelle tuttu; nyt on hän siinä ijässä, jolloin naisen sydän on avoinna vastaanottamaan rakkauden tunteita, mutta Annan sydän on ollut suljettu, on ollut kylmä minua kohtaan. Hän voi vihdoin ruveta säälimään minua ja säälistä liittäytyä minuun. Se oli tämä ajatus, joka nousi sotaan Vilhelmin rakkautta vastaan, ja se oli vähitellen saanut hänessä syntymään päätöksen, jonka hän pani toimeen, vaikka koko hänen olentonsa vapisi toivon ja pelon välillä.

Hän kirjoitti Annalle. Hän pyysi viimeistä vastausta. Hän avasi Annalle sydämensä; hän ei salannut mitään. Ja sitten kirjoitti hän: »Minä olen väsynyt odottamaan. Minä tahdon varmuutta. Jos sinä vielä kieltäen vastaat, niin se on tuomioni; minä sen semmoisena pidän. Siis ole suora sanoissasi! Suostutko liittymään minuun? Kahdesta lauseesta voit valita toisen: Suostun — tai en suostu! Niissä on minun tulevaisuuteni onni tahi onnettomuus. Mutta ennenkuin näistä toisen valitset, vastaa itseksesi kysymykseen: Rakastanko minä Vilhelmiä? Ja sen mukaan, miten sydämesi tähän kysymykseen vastaa, sen mukainen olkoon vastauksesi minulle! Nyt painukoon vaaka toiselle tahi toiselle puolelle! Ratkaisun aika on tullut».

Näin oli Vilhelmi kirjoittanut pari viikkoa ennen syntymäpäiväänsä. Nyt odotti hän tähän kirjeesensä vastausta, ja hän oli lujasti päättänyt kuolettaa rakkautensa sen mukaan kuin se hänelle oli mahdollista, jos — — — Hän vaaleni, kun hän itsekseen ajatteli tämän alkulauseen loppua.

Kun Vilhelmi oli filosofian kandidaattitutkintonsa suorittanut, oli hän kauan miettinyt miksi ruveta. Kaikki virkatiet olivat hänelle avoinna. Ja kuten näimme, on hän valinnut papillisen ammatin. Mutta tavallinen pappi on Annan mielestä halpa. Tämän ajatuksen oli Anna Vilhelmille lausunut, ja tämä lause oli vaikuttanut, että Vilhelmi oppineeksi papiksi pyrki.

Joitakuita kertoja oli Vilhelmi näiden vuosien kuluessa tavannut Annan. Joitakuita kertoja oli hän käynyt Katajalahdella. Aina, kun hän sinne lähti, oli hän toivonut vihdoin viimeinkin Annan ylkänä palaavansa; mutta aina oli hän palannut alakuloisena, sillä samaa kuuli hän Annan suusta Katajalahdella, minkä hän hänen kirjeistään sai lukea Helsingissä. Helsingissä oli hän enimmät ajat oleskellut, sillä siellä oli hänellä vähäinen apulaisvirka hoidettavana. Ville ja Antero olivat hänellä yhä vielä asuinkumppalina. Ville oli aikeissa ruveta lakimieheksi, Antero luki filosofian kandidaattitutkintoa varten.

Näin oli Vilhelmin asiat, kun hän 26 vuotisena suoritti jumaluusopin kandidaattitutkintonsa. Kirjettä Annalta, Annan päättävää vastausta odotti hän nyt. Pelon ja toivon välillä oli Vilhelmi syntymäpäivänään käynyt yliopistoon, pelon ja toivon välillä oli hän tutkinnon suoritettuaan sieltä palannut. Mitään tutkintopitoja, semmoisia, joita ukko Rother oli hänelle pitänyt, kun hän filosofian kandidaattitutkintonsa oli käynyt, ei hänellä nyt ollut aikeitakaan pitää. Kaikki hänen vanhat kumppalinsa olivat hänestä vieraantuneet, ja enin osa niistä oli jo yliopistosta eronnut. Aksel Rönneqvist oli pian ainoa, joka silloin tällöin kävi hänen luonansa.

Syntymäpäivänsä ehtoopuolella istui Vilhelmi tapansa mukaan kotona. Ville ja Antero olivat molemmat poissa. Ville kulki keräjillä, ja Antero oleskeli kotonansa Katajalahdella. Vilhelmi oli niin muodoin ihan yksin. Synkät ajatukset asuivat Vilhelmissä. Tämä synkkämielisyys, joka jo kauan oli hänessä vallinnut, oli saanut hänen ihmisvihaajan kaltaiseksi, sillä se ei antanut hänelle hupaisuutta semmoisissakaan tilaisuuksissa, missä iloisia oli koossa. Kun Vilhelmi tuossa istui, ajatteli hän Annaa ja minkä vastauksen tämä oli hänelle antava. Jo olisi vastauksen pitänyt ehtiä. Kun Vilhelmi oli tutkintopuuhissaan ollut, ei hän ollut huomannut, miten nopeasti päivät kuluivat; nyt muisti hän, että jo pian kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun hän kirjeen Annalle lähetti. Näissä ajatuksissa istui hän, kun hänen ystävänsä Rönneqvist astui hänen huoneesensa. Tämä oli ainoa Vilhelmin lukiokumppaleista, joka vielä oleskeli Helsingissä. Rönneqvist oli heittänyt lukemisen ja käynyt käytännöllisiin toimiin, ollen nyt alhainen virkamies pankissa. Ystävällisesti toivotti Rönneqvist onnea Vilhelmille. joka hymyillen hänelle vastasi: »Niin on; askele on otettu, ja niin pian kuin täältä joudun, lähden Turkuun, papiksi vihkimistä varten».

»Minä siis jään ihan yksin. Sinä olet viimeinen koulu- ja lukiokumppaleistani, joka täältä nyt lähtee. Kaikista meistä, jotka yhdessä nuoruudessamme olimme, on tullut miehiä».

»Et ole vielä nähnyt kaikkien loppua, ja sitä ennen ei ole takaamista» — vastasi Vilhelmi.

»Aina sinä olet synkkämielinen» — vastasi ystävä. »Totta on, että moni meistä ei ole toteuttanut niitä toiveita, joita meistä lukiossa ollessamme oli, mutta heittiöksi ei ole kukaan joutunut. Löfistäkään ei tullut muuta kuin tavallinen henkikirjoittaja. — Kuules, oletko mitään kuullut hänestä. Eikö hän asu lähellä setäsi asuntoa, lähellä Katajalahtea?»

»En ole hänestä mitään kuullut, sitten kun hän Katajalahden likitienoihin muutti. Kolme kuukautta on nyt siitä. Tiedän vaan, että hän pari kertaa on käynyt setäni luona, joka häneen on ihastunut, kuten Antero viimeksi kirjoitti».

»Että setäsi on häneen ihastunut, se ei minua kummastuta. Löf on niitä, jotka voivat lumota ihmisiä, tarkkasilmäisempiäkin kuin setäsi on».

»Ja kumminkin on hänessä jotakin ihan tyhjää. Hänen puheensa jonkun ajan miellyttää, mutta se jättää jälkeensä kuuliaan tyhjyyttä. Sinä tiedät, Akseli, etten koskaan ole voinut ystävän tunteilla kohdata Löfiä; saattaa siis olla, että minä puolueellisilla silmillä olen häntä katsellut».

»Minä en ole kuullut Löfillä olleen ainoatakaan todellista ystävää» — vastasi Rönneqvist. »Mutta siinä oli Löf omituinen, että hän itse osasi seuransa valita. Jos hän olisi tahtonut, olisi hän itseensä voinut sitoa kenen tahansa; mutta aina, kun hän oli jotakuta miellyttänyt, työnsi hän jollakulla puheella tahi käytöksellä tyköään tämän. Sinä muistat, kuinka ihastunut Antero Rother alussa oli häneen».

»Ja olisi ehkä vielä, ellet sinä olisi häneen vaikuttanut».

»Minäkö! En ensinkään! Siihen, että ystävyys Anteron ja Löfin välillä loppui, siihen olet sinä syypää, Vilhelmi! Tätä en sano soimatakseni sinua; päin vastoin. Sillä monessa nuoressa on Löf pahaa vaikuttanut».

Vilhelmi nousi. »Olkoon miten tahansa!» — sanoi hän. »Löf on ainoa, jota en voi kärsiä. Syytä siihen en ymmärrä, sillä mitään pahaa Löf ei ole minulle tehnyt. Mutta aina on hän ilmestynyt tielleni silloin, kun en ensinkään olisi häntä sinne halunnut. Ja jos olen joskus iloinen, niin kun häntä muistan, katoo iloni, ja kummallista tyhjyyttä tuntuu sydämessäni. Syytä tuohon en ymmärrä, ja se minua sekä kummastuttaa että huolestuttaa».

»Älkäämme hänestä puhuko… Ah, sinä, joka näin yksinäisyydessä elät, et tiedä, että Björk parka on kaupungissa. Hän oli suuri hulivili, mutta nyt saa hän siitä kärsiä».

»Mitä! Onko hänelle tapahtunut mikään onnettomuus?»

»Onnettomuus tahi onni, miksi sitä luettanee. Hän on saanut rukkaset. Sinä tiedät, että hän oli isänsä rautatehtaan hoitaja. Siellä lienee hän elänyt liiaksi isäntänä, ja seurauksena siitä on, että hänen morsiamensa peruutti kauppansa».

»Minä jo luulin hänen viettäneen häänsä».

»Hän ei niitä vietä entisen morsiamensa kanssa, se on varmaa. Nyt on hän aikeissa lähteä ulkomaille. Rukkaset eivät näytä häntä painavan».

Näin juttelivat ystävät entisistä tovereistaan. Rönneqvist koetti päivän vähäisillä uutisilla poistaa surumielen Vilhelmistä, ja hän onnistuikin sen verran, että Vilhelmin ajatukset hetkeksi kääntyivät hänestä itsestään.

Ilta oli osaksi kulunut. Rönneqvist oli valmis lähtemään, mutta sitä ennen sanoi hän:

»Mitä, jos menisimme johonkin ravintolaan syömään? Ruoan eteen tässä maailmassa kumminkin aina työtä tehdään».

Usein ennen oli Rönneqvist koettanut houkutella Vilhelmiä ulos, mutta Vilhelmi oli enimmiten aina vastannut kieltäen. Nyt odotti Rönneqvist samallaista kieltävää vastausta; mutta sen sijaan vastasi nyt Vilhelmi:

»Niin, mennään! Minä en täällä voi tarjota sinulle lasiakaan, niinkuin velvollisuuteni olisi ollut syntymä- ja tutkintopäivänäni».

»Ah, suo anteeksi, etten tiennyt tänään syntymäpäiväsi olevan! No onnea! Olkoon sinulla tulevana syntymäpäivänäsi oma koto, oma leipä ja ennen kaikkea oma … rouva».

Rönneqvist oli juuri saanut tämän sanotuksi, kun Vilhelmin vanha matammi astui sisään vähäinen kirje kädessä. Vilhelmi, jolle hän kirjeen antoi, silmäsi sitä hätäisesti. Käsi, jolla hän kirjettä piti, vapisi, ja hänen vaaleilla poskillansa leimusi vaalea ja punaruskoinen hohde. Kirje, joka hänellä oli kädessä, oli Annalta. Annan käsialan tunsi hän. Hän hengitti syvään, kun hän sen pisti taskuunsa.

»Sen ennätän sitten lukea» — sanoi hän. »Jos se mitään onnellista sisältää, niin on onni tallella; jos mitään surullista, niin aina se ehdittävänsä ehtii».

Aina ennen, kun Vilhelmi oli saanut kirjeen Annalta, oli hän kiireesti rientänyt yksinäisyyteen, saadaksensa kenenkään häiritsemättä sen lukea. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nytkin kiirehtiä toiseen kamariin kirjettä lukemaan; mutta nyt muisti hän, että se vähäinen paperi, jota hän kädessänsä piti, sisälti hänen hartaamman toiveensa toteentumisen tahi sen lopun. Hän oli tätä kirjettä odottanut; nyt, kun se oli hänellä, ei hän sitä uskaltanut avata.

»Lähtekäämme!» — sanoi hän.

Tiellä ravintolaan oli Vilhelmi hajamielinen, niin että hän usein vastasi päin seiniä ystävänsä kysymyksiin. Rönneqvist hyvin huomasi sen ja arvasi siitä, että kirje sisälsi jotakin tärkeää. Kun he ravintolaan tulivat, löi hän Vilhelmiä olalle ja sanoi:

»Ennenkuin maljaasi maistan, tulee sinun lukea tuo kirjeesi, muuten en saa sinulta kunnon vastausta. Että se jotakin tärkeää mahtaa sisältää, sen kyllä näen».

Vilhelmi loi silmänsä ystävään. »Olkoon niin!» — sanoi hän hiljaa — »Ollos sinä todistaja iloon tahi suruun». — Ja Vilhelmi taittoi sinetin, avasi kirjeen ja luki ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi.

Sitte huusi hän tarjoiliaa: »Pullo punssia ja kaksi lasia!» — käski hän.

Mutta ennenkuin kuulemme, mitä Vilhelmi ystävällensä puhuu, käykäämme Katajalahdella katsomassa, mitä siellä samaan aikaan on tapahtunut.

Siitä ajasta, jona viimeksi Rotherin herrasväen näimme, ei ole heissä mitään erinomaista muutosta tapahtunut. Vanhennut on tosin ukko: Annasta on tullut 19 vuotinen neito ja Anterosta 24 vuotinen nuorukainen. Rouva, Anteron ja Annan äiti, on melkein entisellään; hän on siinä ijässä, jolloin nuoruus taistelee vanhuutta vastaan — se on: ihmisen parhaassa ijässä. Hän on yhtä toimelias, ehkäpä toimeliaampikin kuin ennen, ja tämä hänen toimeliaisuutensa näkyy enenevän samassa määrässä kuin ukon laiskuus.

Mutta vähäinen muutos on kumminkin tapahtunut, vaikkei sitä ensi silmäyksellä huomaa. Se muutos alkoi herrasväen Helsingin matkalla, mutta mistä se oikeastaan riippuu, sitä ei osaa yksikään Katajalahden herrasväestä sanoa. He vaan tuntevat, että kaikki ei ole niinkuin ennen oli. Rouva on ainoa, joka osaksi näkee syyn tähän muutokseen, mikä tuon tuostakin on häirinnyt ja aina väliin häiritsee sitä rauhallista kotielämää, mitä ennen Katajalahdella vietettiin. Rouva näkee, että Anna on tähän syypää; mutta hellempää äitiä ei löydy kuin Katajalahden emäntä on, ja hän antaa yhä vielä tyttärellensä täyden vallan olla ja tehdä, miten tytär paraaksi näkee.

Helsingin matka ei ole vaikuttanut Annassa hyvää. Annan herätti tämä matkustus lapsuuden viattomasta unesta, ja se hemmottelu, jolla Annaa oli kasvatettu, alkoi kantaa hedelmiä. Eläminen Helsingissä miellytti Annaa, ja samalla alkoi hänestä oleminen ja asuminen Katajalahdella tuntua ikäväksi. Mikä häntä ennen ilahutti, se ei nyt enää häntä ilahuttanut. Ennen juoksi hän laulaen ja riemuiten käytäviä; nyt, kun hän niitä kulkee, huokaa hän usein syvään. Pari kuukautta on hän joka vuosi oleskellut lähimmässä kaupungissa — se oli ensimäinen seuraus Helsingin matkasta. — Anna ikävystyy aikojaan Katajalahdella, ja siitä tuo vähäinen muutos.

Näin oli pian kolme vuotta kulunut, kun eräänä päivänä Katajalahdelle tuli vieras. Tämä ei ollut varsin tavallista, sillä sen, joka Katajalahdella kävi, piti tuleman asian alkain, ja monta tuttavaa, joka sellaista vaivaa olisi nähnyt, ei Rotherin herrasväellä ollut. Kun siis kääsit seisahtuivat pihalle, luultiin ensinnä Anteron, joka oli lähtenyt kaupunkiin, palanneeksi; mutta pianpa huomattiin, että ihan outo oli se vieras, joka nyt Katajalahdelle tuli.

Ukko Rother ei tuntenut vierasta, ei myöskään rouva, joka kumminkin muisteli jossakin ennen nähneensä hänet. Mutta Anna! Hän tiesi kuiskua äitinsä korvaan: »Se on herra Löf, uusi henkikirjoittaja».

Ja Löf se olikin, joka kihlakunnan henkikirjoittajana nyt ensikerran kävi Katajalahdella. Hän oli saman näköinen kuin silloin, jolloin Anna ja Vilhelmi hänen tapasivat Kaisaniemen puistossa; mutta se pilkkahymy, joka siihen aikaan oli asunut hänen huulillaan, se oli poissa nyt tahi osasi hän sitä kätkeä. Sama rohkeus kuin ennenkin oli hänellä vielä, ja tämän avulla tunsi hän pian olevansa ikäänkuin kotonansa Katajalahdella, jossa hän otettiin vastaan Pohjanmaan tunnetulla vieraanvaraisuudella. Hän voitti pian ukon suosion, ja voimme kohta sanoa sen: hän voitti Annankin jo ensi käynnillään, vaikka hän Annaa kohtaan osoitti kylmyyttä. Rouvan suosiota hän ei voittanut. Rouvalla oli jotakin häntä vastaan, johon hän ei itse syytä tiennyt, ihan samaten kuin olemme nähneet Vilhelmin tunnustavan. Mutta rouva ei puhunut mitään, ei silloinkaan, kun Anna Löfiä kiitti.

Samaan pitäjään, missä Katajalahti oli, ja lähelle tätä asettui Löf asumaan, ja pian oli hän jokapäiväinen vieras Rotherin talossa. Yhä suuremmassa mitassa osasi hän näillä käynneillään voittaa ukon ystävyyttä, joka niin kasvoi, että ukko oli pahoillaan, jos Löf jonakuna päivänä ei käynyt häntä tervehtimässä. He pelasivat lautapeliä, ja kun he siihen kyllästyivät, osasi Löf kertoa kertomuksia ja juttuja, joille patroni sai nauraa täydestä sydämestään. Kun ukko lepäsi tahi nukkui, joka nyt tapahtui kahdesti päivän kuluessa — vähän ennen puolista sekä puolisen jälkeen — oleskeli Löf Annan ja Anteron kanssa.

Omituinen oli Löfin käytös Annaa kohtaan. Oli kuin olisi hän varsin vähän huolinut Annasta, ja usein kuultiin heidän olevan riidassa. Jos Anna jotakin tahtoi, vastusti häntä usein Löf, ja väliin meni tämä vastustaminen niin pitkälle, että Anna oli pian itkemäisillään. Siitäkään ei ollut Löf olevinaan millänsäkään, ja aina tiesi hän laittaa niin, että hän voitolle tuli. Tällaisen käytöksen olisi luullut rikkovan Annan ja Löfin keskinäisen välin, mutta niin ei asia koskaan päättynyt. Päin vastoin tunsi Anna, kun Löf oli poissa, häntä kaipaavansa. Hänen oli muka hupaista taistella nuoren henkikirjoittajan kanssa.

Omituista oli myöskin Löfin käytös poissaolevaa Vilhelmiä kohtaan, kun hänestä, niinkuin usein tapahtui, tuli puhetta. Löf kiitti Vilhelmiä ja ylisti häntä sekä näkyi mielellään puhuvan hänestä. Varsinkin kun hän Annan kanssa puistossa kulki järven rannalla tai souteli Katajasaaren likisyydessä, rupesi Löf usein kenenkään muistuttamatta puhumaan Vilhelmistä, ja usein kuultiin hänen lausuvan: »Lienee toki neiti Anna ystävyyden lujimmilla siteillä sidottu Vilhelmiin; eikä se kummakaan. Onhan Vilhelmi henkenne pelastaja. Minä en luule erehtyväni, kun sanon, että Vilhelmi odottaa tästä työstään jotakin kallisarvoista palkintoa. Sehän on luonnollista». — Anna usein punastui, kun hän näitä tällaisia viittauksia kuuli. Tästäkin asiasta oli riita usein nousta Löfin ja Annan välillä. Kun Löf ylisti Vilhelmiä, herätti tämä soimauksen hengen Annassa nyt niinkuin aina ennenkin, mutta harvoin se sentään hänessä niin valloille pääsi, että hän sitä sanoissa olisi näyttänyt.

Jotakin omituista tunsi Anna sydämessään, kun hän nyt Löfin ollessa jokapäiväisenä vieraana sai kirjeitä Vilhelmiltä. Näistä kirjeistä henki häntä vastaan syvä rakkaus. Vilhelmin sanat ja lauseet olivat ihan toisenlaisia kuin Löfin. Itse siitä tietämättään vertaili Anna näitä molempia nuorukaisia toisiinsa, ja päättyipä aina vertailu niin, että Vilhelmi jäi takapajulle. Vilhelmin alituiset lauseet rakkaudesta väsyttivät Annaa; hän ei niitä ymmärtänyt. Annan sydämessä ei löytynyt niille vastinetta; mutta samalla miellyttivät ne häntä. Löfin väittelyissä oli jotakin kiihoittavaa, joka neitoa lumosi. Ja itsekin huomasi hän, kun hän Vilhelmille vastasi, että hänen kirjeensä nyt olivat toisellaiset kuin ennen, että näissä ilmaantui samallainen vastustushenki, joka hänessä nousi, kun hän Löfin kanssa puheli, ja etteivät sanat enää vuotaneet hänen sydämestään. Tämä sai aikaan sen, että Anna tästä alkaen vastahakoisesti kirjoitti Vilhelmille, ja että hän usein vasta pitkän ajan kuluttua vastasi.

Näin oli asiain laita, kun eräänä kauniina Toukokuun päivänä Anna sai kirjeen Vilhelmiltä. Kun posti tuli, istui Anna puistossa. Patroni ja Löf olivat lautapelin ääressä salissa. Patroni nousi vastahakoisesti laukkua avaamaan. — »Ei muuta kuin kirje Vilhelmiltä Annalle» — sanoi hän.

Löf hypähti ylös. Hän oli kuullut jotakin. Hän ei tiennyt, että Vilhelmi ja Anna olivat kirjevaihdossa. Anna ei ollut siitä hänelle puhunut mitään.

»No, istu alas; eihän tuo ole mitään outoa!» sanoi patroni, kun Löf kiireesti oli kulkenut kirjeen luo.

Löf teki niinkuin ukko käski; mutta nyt ei enää peli käynyt Löfiltä. Hän pelasi väärin, ja varsinkin sen jälkeen, kun ukko oli antanut Vilhelmin kirjeen erään piian vietäväksi Annalle. Ukko voitti ja oli siitä hyvillään.

Tällaikaa oli Anna lukenut puistossa Vilhelmin kirjeen.

Kirjeen sisällön me jo tunnemme. Mitä vaikutti se Annassa?

Sanat kirjeessä olivat niin lempeitä, niin Vilhelmin sydämestä vuotaneet, että Annan mieli heltyi. Anna muisti lapsuuttansa, muisti miten hellästi Vilhelmi oli häntä kohdellut hamasta siitä päivästä, jona hän hänen kuolemasta pelasti. Mutta samassa herätti Vilhelmin vaatimus, että hän lopullisen vastauksen antaisi, hänessä taasen tuon vanhan riitahalun. Hän luki kirjeen vielä kerran, ja hellyyden henki, joka Annassa oli ollut heräämäisillään, pakeni yhä enemmän syrjälle. »Kuka on Vilhelmille antanut luvan näin kirjoittaa? Osaanko minä näin paikalla vastata: mikä oikeus on hänellä sitä vaatia?» — kysyi hän itseltään.

Peli salissa oli loppunut. Patroni oli mennyt levähtämään. Löf kiiruhti Annan luo puistoon. Hän koetti levottomuuttaan salata, koetti painaa alas ajatusta, joka yhä vaan nousi, ajatusta: »Kentiesi olen erehtynyt, kentiesi en olekaan käyttäynyt viisaasti. Kentiesi Anna vaan on pilkannut minua».

Lukia! Sinä olet jo arvannut, mitä varten Löf kulkee Katajalahdella ja minkä hyödyn hän vierailuistaan toivoo voittavansa. Onko siis kummaa, että Löf on levoton saatuansa tietää, että sillaikaa, kun hän on luullut ymmärtävänsä, miten Annan sydän paraiten voitetaan, ja luullut jo avanneensa Annan sydämen, — niin ihan sillä aikaa on Anna ollut salaisessa kirjevaihdossa toisen nuoren miehen kanssa.

Kiireesti tuli hän Annan luo. Hänen ulkomuotonsa ei näyttänyt, mitä hänessä liikkui. Kun hän Annan näki, päätti hän jatkaa entistä käytöstään, kävi sitten miten kävi. Hän tiesi, millä kannalla hän oli Annan kanssa, mutta ei mille kannalle hänen asiansa kallistuisi, jos hän äkkiä muuttaisi käytöstään.

»Saako toivottaa onnea?» — kysyi hän, ja tuo entinen pilkkahymy oli taasen laskeunut hänen huulilleen.

»Ja mihin, jos on lupa kysyä?» — sanoi Anna, vastaukseksi päätään nyykäyttäen nuoren miehen tervehdykseen.

»Minä olen varma siitä, että tuo kirje, jonka vasta saitte…»

Anna punastui. »Oli Vilhelmiltä! Aivan oikein, herra henkikirjoittaja. Jos siitä olette varma, niin ette pety».

»Minä siis saan toivottaa onnea!» — jatkoi Löf äänellä, jossa asui ivaa ja pilkkaa.

»Jos niin olisi, niin olisitte te viimeinen, jolle se kunnia tulisi».

»Mutta nyt satunnaisesti olen minä ensimäinen».

»Ensimäinen tahi viimeinen, se on minulle yhden tekevä».

»Nyt olette, neiti Anna, paha; nyt puhutte toista kuin ajattelette».

»Ja tekö olette hyvä? Kuka on antanut teille luvan tunkeutua minun salaisuuksiini?»

»Kuka on sitä kieltänyt? Ei kukaan. Älkää pahastuko, jos uskallan käydä vielä pitemmälle, Anna! Te ette rakasta Vilhelmiä; te ette koskaan tule hänen omakseen. Teillä on toinen rakkaus sydämessä».

»Ja kuka se toinen on, jota rakastaisin?»

»Minä!» — vastasi Löf hiljaa, ja hänen silmäyksensä olivat läpitunkevat. Hän hämmästyi itse rohkeuttaan.

»Te! Ette koskaan! Minäkö rakastaisin teitä, joka yhä vaan minua kiusaatte».

»Juuri sentähden. Jos Vilhelmi teitä rakastaa, jota en tiedä, niin rakastaa hän teitä kuten mieto rakastaa, joka yhä kyyneleet silmissä rakastettuansa lähestyy; —mutta jos minä teitä rakastaisin, niin rakastaisin miehen rakkaudella. Teidän sydämenne tuntee eroituksen: sillä juuri sen tähden, etten minä rakkautta kerjää, vaan sitä vaadin, rakastatte te minua».

Anna koetti nauraa. Nauru kuului teeskennellyltä. »Minäkö rakastaisin teitä?» — vastasi hän. — »Kas sitä itserakkautta, joka on ääretön! Minä olen suvainnut teitä, sillä te olette hullunkurinen tyhjänpuhuja. — Siinä koko asia».

Kun Anna tämän sanoi, oli hän suuttunut. Ennen olivat he kiistelleet jokapäiväisistä asioista; nyt vedettiin kiistanalaisiksi asioita, jotka sydämiä koskivat. Ja Löf, joka nämä asiat esiin veti, puhui niistä, kuten olisi hän puhunut jokapäiväisistä seikoista — ja se suututti Annaa.

»Tottako puhutte vai leikkiä?» kysyi nuori henkikirjoittaja ja katsoi kauan Annaa.

»Tottako? Niin totta se on kuin että te tässä narrina seisotte. Minulla ei ole tapana valehdella».

»Eikä minullakaan» — vastasi Löf hiljaisella, murtuneella äänellä. »Minulla ei ole tämän vakuutuksenne perästä syytä sanoa teitä valehteliaksi. Minä uskon, että niin on, kuin sanotte, ja siinä tapauksessa tiedän minä, mitä minun tulee tehdä».

»Ja mitä?» kysyi Anna, joka itsekseen riemuitsi, kun hän nyt mielestänsä oli kiistassa täyden voiton voittanut.

»Sanoa teille jäähyväiseni ja toivottaa teille onnea Vilhelmin morsiamena; sillä minä näen nyt, että te olette laskenut leikkiä minun kanssani — tekin niinkuin… Jääkää hyvästi!»

Ja yhtä kiireesti, kuin hän oli tullut, erosi hän Annasta. Viimeisen lauseensa oli hän koettanut sanoa semmoisella äänellä, joka olisi samalla ilmoittanut, miten suuresti hän oli pettynyt, ja samalla, miten miehuullisesti hän vastoinkäymisensä kärsi.

Taaksensa katsomatta meni hän kiireesti huoneesen. Vähän ajan takaa näki Anna hänen tulevan sieltä ja puistoon päin katsahtamatta menevän maantielle päin.

Henkikirjoittaja oli menossa kotiin.

Kun Anna näki hänen menevän, ei hän häntä menemästä kieltänyt. Hän riemuitsi yhä vielä voitostaan. Mutta kun Löf ei palannut ja kun Anna näki hänen kiiruhtavan pois Katajalahdelta, katosi vähitellen voitonriemu. Hän istui siinä kauan ja, miten olikaan, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä — — ensiksi vihan, sitten … sitten jonkun toisen tunteen. Hän otti esiin Vilhelmin kirjeen, ja sille valuivat hänen kyyneleensä. Hän puristi Vilhelmin kirjeen ruttuun ja heitti sen kauas ruohikolle. Hän käyttäytyi kuten huonosti kasvatettu lapsi, joka jollakin tavalla on tullut loukatuksi.

Vihdoin hän nousi. Hänen vihansa oli kääntynyt syyttömään Vilhelmiin. Hän juoksi kiireesti kamariinsa, ja siellä kirjoitti hän vähäiselle paperilipulle:

»Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua koskaan rakastanut, en koskaan, enkä saata sinua koskaan rakastaa. Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet minulle tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!»

Hän sytytti kynttilän, pani kirjeen kuoreen ja sulki sen sinetillä. Sitten juoksi hän saliin, jossa vielä postilaukku oli. Siihen pisti hän kirjeen.

Anna oli vastannut Vilhelmin kirjeesen. Sen tehtyään vetäysi hän jälleen puistoon, jossa hän istui samalle paikalle, missä hän äsken Löfin kanssa puhellessaan oli istunut. Sieltä näki hän postinkuljettajan, kun tämä Katajalahdelta lähti. Ja silloin valuivat uudestaan kyyneleet hänen silmistään.

Vähän aikaa tämän jälkeen nähtiin toisesta päästä Katajalahden puistoa nuoren herran astuvan maantielle. »Voitto on minun!» sanoi tämä.

Henkikirjoittaja se oli. Hän oli salaa hiipinyt takaisin puistoon Annan lähelle ja sieltä nähnyt Annan kyyneleet. »Voitto on minun!» oli hän silloinkin sanonut. »Voitto on minun!» sanoi hän toistamiseen, kun hän pisti taskuunsa Vilhelmin kirjeen, jonka Anna oli ruohikolle heittänyt.

Nyt kului muutamia päiviä, joina ei Katajalahdella mitään kummempaa tapahtunut, kuin ettei Löfiä siellä nähty. Mutta että jotakin oli tapahtunut, se nähtiin Annan käytöksestä. Annan ilo oli loppunut. Hän ei saanut lepoa, ei yöllä eikä päivällä. Alinomaa muisti hän Löfiä, alinomaa ajatteli hän häntä, ja usein hän itki. »Löf kyllä tulee takaisin» — toivoi Anna ensimäisenä päivänä ja toisena; mutta Löf ei tullut. Viisi päivää oli kulunut — Löfiä ei näkynyt. Silloin muisti Anna katkeralla mielellä Löfin sanat: »Minullakaan ei ole tapana peruuttaa sanojani. Jääkää hyvästi!» — Ja Anna rupesi miettimään mahdolliseksi, ettei Löf palaisikaan enää Katajalahdelle. Kun tämä ajatus neidossa heräsi, vapisi hän, ja sanomattoman tuskan tunsi hän sydämessään. Hän muisti hätäisesti Vilhelmiä ja mitä hän tälle oli kirjoittanut, mutta heti oli hänellä jälleen henkikirjoittaja mielessään. Ja katkerammasti kuin ennen itki Anna.

Seitsemäs aamuaurinko nousi siitä päivästä lukien, jona Anna viimeksi Löfin näki. Anna heräsi levottomasta unesta. Hänen palavat silmänsä tuijottivat ulos puistoon; hänen poskillansa oli talven vaaleus. Tänäänkin — hän tiesi sen — saisi hän kuulla isänsä kysymyksen: »Mikä hiisi on vienyt henkikirjoittajamme? Anna, osaatko sanoa, miksi hän ei enää meillä käy?» — Nämä kysymykset, ne koskisivat kipeästi nytkin Annan sydäntä; ne olivat kipeästi siihen koskeneet edellisinäkin päivinä. Anna tiesi kysymykseen vastauksen, vaan hänen täytyi se muilta salata.

Anna istui tänä aamuna kauan kamarissansa. Päivä kului; kello löi 7, löi 8, löi 9, ja yhä vielä istui Anna siellä. Hän ajatteli, mitä tehdä ja miten saada jälleen Löf käymään Katajalahdella. Hän jo ajatteli hänelle kirjoittaa; mutta tämä ajatus oli tuskin tullut hänelle selväksi, ennenkuin hän sen hylkäsi. »Ei!» huusi hän. »Silloin olisi voitto hänen, ja minun heikkouteni olisi ilmi päässyt».

Mutta saisiko hän uskoa silmiänsä? Oliko se totta? Oliko se todellakin Löf, jonka Anna näki, kun sattui ulos katsomaan? Usein ennenkin oli hän jo luullut näkevänsä tämän lumoojansa. Eikö hänen luulonsa ja toivonsa taaskin häntä pettänyt?

Ei, — tiellä tuli todellakin Löf hiljaa käyden Katajalahdelle päin.

Kummallinen naissydän! Seitsemättä päivää oli Anna odottanut ja itkenyt Löfiä, olipa jo aikonut alentua kirjoittamaan hänelle. Nyt tuli sama Löf käskemättä. Mitä vaikutti tämä hänen tulonsa Annassa?

Hän hypähti ylös ilosta. Ruusut nousivat taasen hänen poskilleen. »Hän tulee!» Tämä ajatus täytti Annan sydämen. Mutta tätä ajatusta seurasi kohta toinen: »Miten kohtelen minä häntä?»

Hän oli usein tätä ajatellut. Hän oli jo edellisinä päivinä päättänyt. Nyt ajatteli hän tätä uudestaan, ja riemuhymyllä pysähtyi hän entiseen päätökseensä.

»Minä en ole häntä näkevinäni. Hän tulee luultavasti pyytämään minulta anteeksi. Hän saa pyytää kymmenen, niin — sata kertaa, ennenkuin hänelle anteeksi annan». — Tässä mielessä meni Anna alas ikään kuin satunnalta henkikirjoittajaa vastaan.

Tämä tuli.

Anna istui portaalla, kun Löf pihaan astui. Tuskin näkyväisesti nyykäytti hän päätään, kun Löf syvään kumarsi. — Uteliaisuudesta ei Anna kuitenkaan voinut olla luomatta silmiänsä vieraasen. Löfin silmät tapasivat hänen. Silmäykset olivat oudon. Löfin koko käytös oli kuin vieraan, joka ei koskaan ennen ollut Annaa nähnyt. — Ilvenäytelmä oli siis molemminpuolinen. Se vaan oli eroitus, että Löf tiesi Annan teeskentelevän.

»Onko patroni kotona?» kysyi henkikirjoittaja kylmästi.

»On. Tiedättehän, että isä ei kulje missään» — vastasi Anna.

Sanaa sanomatta meni Löf sisälle jättäen Annan portaalle istumaan. Mutta salin ovea avatessaan heitti hän ikään kuin salaa silmäyksen Annaan, ja siinä silmäyksessä ilmaantui kylmyyttä.

Annan riemuhymy oli ollut liian aikainen. Hän tunsi, että hän ennen aikojaan oli iloinnut. Hän tunsi itsensä voitetuksi. Löf ei tullut anteeksi pyytämään. Into ja viha taistelivat Annan sydämessä, ja niinkuin ennenkin päättyi tämä taistelu kyyneleihin. Kun Anna tunsi, että nämä kuumina valuivat hänen poskilleen, kiirehti hän puistoon, saadakseen siellä yksinänsä itkeä.

Ja siinä itkiessä murtui hänen sydämensä. Hän oli voitettu. Hän oli valmis tekemään kaikki saadaksensa takaisin Löfin. Hän pyyhki kyyneleensä; hän odotti Löfiä. Hän oli päättänyt lähestyä häntä.

Kauan istui hän siinä. Vihdoin näki hän henkikirjoittajan astuvan ulos, niinkuin ennenkin onnellisempina päivinä. Vilahdukselta pisti Annan aivoihin ajatus: »Ehkä sopisi minun vieläkin kylmyyttä häntä kohtaan osoittaa». Mutta kun hän näki, ettei Löf edes luonut silmiänsä sinne päin puistoon, missä Anna istui, katosi tämä ajatus, ja hän kiiruhti Löfin luo.

Anna oli tässä tavoiltaan kuten huonosti kasvatettu lapsi. Kaikkia, mitä hän oli tahtonut, oli hän oppinut saamaan. Ja kun hän sai jotakin, mitä hän oli halunnut, piti hän sitä varsin vähässä arvossa. Tässä kohtauksessa Löfin kanssa tapasi Annaa ensikerran vastoinkäyminen. Huonosti kasvatetun lapsen innolla ikävöitsi hän Löfiä. Ja kun tämä nyt taasen oli valmis lähtemään Katajalahdelta, ei osannut Anna ikävyyttään hillitä. Neidollisen ujouden antoi hän alttiiksi, kun hän Löfiä lähestyi. Hän kiirehti sille käytävälle, jota Löf kulki. Hän antoi kyyneleittensä vapaasti valua alas poskiansa myöten. Ja kun hän Löfiä vastaan ehti, seisahtui hän.

Mutta kun Löf nytkin tervehti häntä yhtä kylmästi kuin tullessaan, ei tiennyt Anna enää mitä hän teki.

»Te ette saa mennä, ette saa noin mennä!» huusi hän.

Löf seisahtui. »Te itkette, neiti Anna!» — sanoi hän, ikäänkuin hän nyt vasta sen olisi huomannut. »Miksi te itkette?»

Anna pyyhkäsi pois virtailevat kyyneleensä.

»Ja sitä kysytte te!» sanoi hän. »Te olette ollut varsin paha minua kohtaan».

»Minä paha teitä kohtaan!» kertoi nuori herra. »Jumala tietää, että minä olen syytön teidän kyyneliinne».

Anna ei vastannut mitään, mutta hänen kyyneleensä valuivat alas runsaammasti. Hän tarttui innokkaasti Löfin käteen ja puristi sitä.

Nuori henkikirjoittaja huokasi syvästi. »Se on siis totta! Anna, minä olin oikeassa, kun sanoin, että te minua rakastatte».

»Minä rakastan teitä!» vastasi Anna kiivaasti.

Nuori henkikirjoittaja syleili häntä hellästi. »Anna! Anna! Sinä olet minun!» sanoi hän hiljaa.

»Minä olen sinun» — vastasi neiti innokkaasti — »ijäti sinun!»

Tämä tapahtui samana päivänä, samana hetkenä, jona Vilhelmi suoritti tutkintonsa.

Miten erilainen olikaan se Anna, joka kolme vuotta takaperin kuuli Vilhelmin hiljaisen tunnustuksen, ja se Anna, joka nyt itse on rakkautensa tunnustanut!

Kun näemme toukan, joka koteloonsa sulkeutuu, ken osaa sanoa, mimmoisena lentävänä se sieltä jälleen ilmaantuu! Ei osaa ainakaan tottumattoman silmä sitä eroittaa. — Ken olisi osannut aavistaa, että Anna, joka vasta oli lapsi ja semmoisena avosydäminen, hellä ja myöntyväinen, ken olisi osannut aavistaa, että hänen silloin nukkuvassa sydämessään voisi piillä tuollaisia intoja, tuollainen kiivaus, joka ei mistään muusta tiedä, kuin päästä tarkoituksensa perille? Se on totta ja pysyy totena, että neito, joka lapsuuden unesta herää ja ensi kerran tuntee lemmenliekin sydämessään, ei muuta tiedä, ei muuta tunne kuin lempensä — mutta yhtä totta on, että tämä ensimäinen lempi, jonka suloutta runoiliat kiittävät ja yli kaiken ylistävät, että se usein, jopa useimmasti, asuu tunteiden hurmiossa ja innoissa, jotka eivät salli mitään muuta vieressään. Aika on näyttävä, onko se, jota ensimäiseksi rakkaudeksi sanotaan, oikeata rakkautta; sillä todellinen rakkaus on hiljainen, myöntyväinen, lempivä, koko olentoa vallitseva, eikä tuollainen kiivas, joka hetkeksi saa kaikki innot liikkeelle, joka jännittää ja pingoittaa tunteet — ja sitten, kun on voitto voitettu, kun intojen esine samallaisilla, yhtä kiivailla innoilla vastaa — laimistuu.

Että Annassa tällaiset kiivaat tunteet olivat voittaneet, sen olemme nähneet. Jos olisi Löf puistossa, josta hän seitsemän päivää takaperin noin kiireesti lähti, käyttäytynyt samaten kuin Vilhelmi kerran oli käyttäytynyt, jos olisi hän tunnustanut rakkautensa, niinkuin Vilhelmi sen teki, mitä olisi Anna hänelle vastannut. Siihenpä on vaikea vastata. Kentiesi olisi Anna kohdellut Löfiä kuten ennen Vilhelmiä. Mutta Löf ei niin käyttäytynyt. Löf herätti myrskyn tyynessä. Jommankumman, Löfin tahi Annan, oli voittaminen. Kaikki oli yhdelle kortille pantu. Anna luuli voittavansa; hän vastasi, vaikka toisilla, kovemmilla sanoilla, samaten kuin hän oli vastannut Vilhelmille. Mutta Anna ei huomannut, että Löf oli toinen kuin Vilhelmi; että Vilhelmin tunnustus oli toisellainen kuin Löfin. Anna luuli voittavansa juuri siinä, missä hän tappasi — ja tähän perustui Annan rakkaus. Tämä synnytti ne tunteet, ne innot, mitkä vallitsivat Annan koko olennon ja saivat hänen alentumaan siihen määrään, että hän Löfin rakkautta kerjäsi. Oliko tämä Annan rakkaus todellista rakkautta? Sitä nimeä emme voi Annan rakkaudelle antaa. Vilhelmin rakkaus, se oli toista laatua. Anna sen tallasi jalkojensa alle. Hän ei nyt muistanutkaan, että Vilhelmiä olikaan, eikä sitäkään, miten tunnottomasti hän oli katkaissut kaikki ne toiveet, joita hän tiesi Vilhelmillä olevan.

Anna oli voittanut, Löf rakasti häntä.

Onnellisissa tunteissa istui Anna kauan puistossa armaansa vieressä. Paljon ei siinä puhuttu; mutta kumminkin kului aika kiireesti. Ensimäiset rakkauden suudelmat olivat Annan ruusuisilla huulilla; ikuista rakkautta oli hänelle vannottu, ikuista rakkautta oli hän vannonut.

Oliko Anna onnellinen?

Vihdoin heräsivät rakastavaiset todellisuuteen. Löf muisti, että Annalla oli isä ja äiti. Lempeästi laski hän kätensä Annan hoikan vartalon ympäri.

»Tule vanhempaisi luo!» — sanoi hän. Anna heräsi niinkuin unesta. Hän ei ollut muistanut, että hänellä vanhempia olikaan. Hän tunsi nyt, että hän oli sidottu. Ne tunteet, joita todellisen rakkauden tunnustaminen vanhemmille herättää, kun kaksi nuorta näitä lähestyy ja heidän siunaustaan pyytää, ne tunteet, jotka, jos niin saamme sanoa, kruunaavat nuorten rakkauden — ne tunteet tunkeusivat kummallisessa muodossa Annaan. Hän nousi — ja nyt huomasi hän, nyt vasta, miten hän oli antanut viekkaalle sydämellensä äkkinäisen voiton; nyt tunsi hän, että hänen kohtalonsa oli sidottu Löfiin.

Käsi kädessä astuivat he puistosta huoneesen. Kovasti tykytti Annan sydän. Mitä sanoisivat hänen äitinsä ja isänsä.

Tämä ajatus oli nyt vuorostaan niin vanginnut Annan, että hän tuskin muisti, mitä asiaa varten hän isäänsä ja äitiänsä lähestyi.

Ukko Rother oli, kun henkikirjoittaja hänestä erosi, laskeunut tavalliselle levolleen ennen puolista. Hän oli jo ehtinyt nousta. Hän oli kutsunut Löfin kokopäiväiseksi vieraaksi ja kummasteli nyt, missä tämä viipyi. Hän oli juuri valmis lähtemään puistoon häntä etsimään, kun sisään hänen tykönsä astui kaivattu ja Anna.

Anna ei ollut silloin vapissut, kun hän rakkautensa tunnusti, eikä silloinkaan, kun hän rakkauden ensi suudelman huulillaan tunsi; mutta nyt Anna vapisi. Hän olisi nyt mielellänsä vetäynyt takaisin, mutta nyt oli askele otettu, nyt oli takaisin astuminen myöhäistä.

»Suokaa anteeksi», sanoi Löf hiljaa, »että minä olen vieraanvaraisuuttanne omaksi onnekseni käyttänyt».

Ukko ei ymmärtänyt ensinkään, että jotakin erinomaisempaa oli tapahtunut. Häntä tosin vähän kummastutti, että nuoret näin käsitysten hänen kamariinsa astuivat, mutta se hänen mielestänsä ei ansainnut sanaakaan.

»Tule joutuun! Ehkä vielä ennätämme lautapelin, ennenkuin mamma käskee meidät puoliselle», lausui hän.

»Lautapeli saa nyt odottaa. Hyvä setä! Annan sydämen olen voittanut, sitä pyydän nyt teiltä».

»Mitä hittoa sinä olet voittanut!» — huusi ukko, joka ei vieläkään ymmärtänyt, ja katseli pitkään pelitoveriaan.

»Aikaa on kulunut paljon siitä päivästä, jona te olitte nuori», — sanoi Löf — »koska ette enää lauluni nuottia tunne. Suorasanaisessa puheessa kuuluu asiani näin: Minä rakastan Annaa, Anna rakastaa minua. Minä pyydän häntä teiltä».

Suu auki tirkistellen Löfiä ja Annaa seisoi patroni. Hän ei ollut ajatellut vähäistäkään tännepäin. Uutinen siis hämmästytti häntä.

»Sinä siis tahdot häntä vaimoksesi» — sanoi hän vihdoin.

»Minä pyydän teidän siunaustanne» — vastasi henkikirjoittaja.

»No, jollet muuta pyydä, niin se olkoon sinulle koko sydämestäni suotu» — sanoi patroni, joka nyt oli hämmästyksestään tointunut. »Mutta Annaa vaimoksesi … se on toinen asia. Totta puhuen on aikomuksemme, minun ja mamman, ollut antaa Anna eräälle toiselle. Vaan koska tässä on kysymys Annan onnesta, niin vastatkoon hän itse. Anna, rakas lapseni, mitä vastaat sinä; onko niin, kuin ystäväni Löf tässä sanoo?»

Kun patroni tämän kysymyksen teki, oli hänen äänensä hellä ja isällinen. Hän itse oli liikutettu.

Kun Anna kysymyksen kuuli, riensi hän isänsä syliin ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten. Hellästi syleili ukko häntä. »No, no!» sanoi hän. »Minäkin vähän tällaista ymmärrän. Olen ollut nuori, niinkuin ystäväni Löf äsken sanoi. Aikoja on kulunut sitten kun tunsin, mitä te nyt tunnette; mutta muistanpa niitä kumminkin vielä. Minä ymmärrän sanattoman vastauksesi, Anna. Jumala siunatkoon sinua, lapseni!»

Ja hiljaa lähestyi ukko Rother Löfiä, jonka syliin hän laski Annan. »Hän olkoon sinun! Suokoon Luoja teille sen onnen, minkä hän minulle ja Amandalle on suonut!»

Kun Anna ymmärsi isän sanoista, että hän jollekin toiselle oli aiottu, vilahti Vilhelmin kuva hänen silmäinsä edessä. Hänen sydämensä tunsi kummallisen tyhjyyden tunteen, mutta heti katosi tämä tunne, ja kun hän Löfin syliin oli suljettu, voittivat äskeiset innot, ja näissä oli hän onnellinen.

Patronilla oli siis vävy tiedossa. Anna oli valinnut. Tosin oli, kuten patroni sanoi, Anna toiselle aiottu, ja että tämä toinen ei ollut kukaan muu kuin Vilhelmi, sen arvannee lukia. Patronin päässä tämä ajatus ei ollut syntynyt; rouvasta oli se lähtenyt. Katajalahden isäntäväki oli väliin Annan tulevaisuudesta puhunut; — tahi paremmin sanoaksemme rouva oli siitä puhunut, ja ukko oli rouvan puheesen suostunut. Rouva oli kauan aikaa takaperin huomannut, että Vilhelmin ja Annan välillä oli jotakin, ja hän oli arvannut, mitä tämä oli. Rouva tunsi Vilhelmin ja oli toivonut kerran saavansa nähdä Annan Vilhelmin omana. Tämä toivo oli jo pari vuotta vallinnut hänessä. Hän oli äidin silmillä tosin nähnyt, että Löf usein haki Annan seuraa; hän oli aikonut tästä puhua Annan kanssa ja samalla tutkia, millä kannalla Annan ja Vilhelmin väli oli, mutta hän oli tämän tutkimisen päivä päivältä yhä tuonnemmaksi lykännyt. — Niinä päivinä, jotka kuluivat Löfin poissa ollessa, oli rouva huomannut, että Annaa jokin vaivasi; mutta kun rouva tätä tyttäreltään kysyi, oli Anna syyttänyt milloin päänkipua, milloin hammastautia, ja kun äiti näki, ettei Anna tahtonut oikeaa syytä sanoa, ei hän koettanutkaan vasten Annan tahtoa saada sitä tietää. Nyt kun hän äkkiarvaamatta kuuli uutisen, että Anna oli Löfin morsian, hämmästyi hän, niinkuin äsken hänen miehensä. Mutta myöntyväisenä nyt, niinkuin aina ennenkin, kun hän kuuli, että tästä pitäjääsen äsken tulleesta herrasta Annan onni riippui, ei hän sanonut mitään muuta kuin: »Jumala siunatkoon teitä ja suokoon teille onnea!» Rouvalle oli tämä kihlaus kumminkin vastenmielinen; vaan sen mielensä hän salasi.

Löf viipyi koko päivän Katajalahdella, ja suurimman osan päivästä saivat nuoret rakastavaiset olla kahden kesken. Anna oli näinä hetkinä innoissaan tunnustanut kaikki, mitä hän viime viikon kuluessa oli ajatellut. Yhden vaan salasi hän. Hän ei puhunut mitään Vilhelmin kirjeestä, eikä myöskään siitä vastauksesta, minkä hän oli Vilhelmille lähettänyt. Ja Löf puoleltaan tunnusti, että hän oli rakastanut Annaa siitä hetkestä, jona hän hänen Helsingissä näki, ja että hän oli jo silloin päättänyt voittaa hänen. Yhden vaan salasi hänkin, sen että hän Vilhelmin rakkaudesta tiesi, että hän puistosta oli löytänyt Vilhelmin kirjeen ja että se hänellä vieläkin oli.

»Jos minä olisin tietänyt, mitä nyt tiedän» — sanoi Anna, kuu oli kuullut Löfin tunnustuksen, — »niin … ken tietää, olisitko näin kauas nyt ehtinyt. Sinua, pahankurinen, olisi minun pitänyt kiusata enemmän».

»Anna!» vastasi henkikirjoittaja. »Sinä et tunne minua, et tiedä kuinka voimallinen minun rakkauteni on; sitä saat ainoastaan aavistaa. Mutta usko minua, kun sanon, että ellet sinä olisi ottanut ensimäistä askelta lähestyäksesi minua, en olisi koskaan lähestynyt sinua. Minä olen oppinut hallitsemaan omaa itseäni, ja vaikka taistelussa rakkauteni kanssa olisin kuollutkin, et olisi koskaan saanut siitä tietää».

Löfin äänessä, kun hän tämän sanoi, oli jotakin niin miehuullista, mutta samalla jotakin, joka todisti, että Anna oli hänelle kallein maailmassa. Semmoinen vastaus, kuin nyt tässä Löfin, se löysi tien Annan sydämen pohjaan. Annan omaa tahtoa ei ollut kukaan, ei mikään maailmassa tätä ennen rajoittanut. Nyt tuli voimakas, väkevä, joka tälle omalle tahdolle rajoja pani, ja tämän voimakkaamman edessä tunsi Anna voimattomuutensa. Hän näki ja tunsi hänessä tukeen, jota vastaan hän saattaisi ja saisi nojautua, ja tällä tunteella oli Annan oma tahto kukistettu ja hän itse kokonaan Löfin vallassa.

Iltapuolella päivää astui rouva nuorten luo. Silloin hän puheli kauan heidän kanssansa, ja Löf tiesi niin laatia lauseensa, että rouva rupesi tulevasta vävystään saamaan parempia ajatuksia. Vihdoin käänsi rouva puheensa toisiin asioihin ja kysyi äkkiä:

»Oletko onnentoivotuksella, Anna, muistanut Vilhelmiä? Tänään on hänen 26 syntymäpäivänsä».

»Tänäänkö?» kysyi Anna hiljaa ja kummallisen hellällä äänellä. — »Sitä en ole muistanut». Ukko Rother naurahti. »Miten saatat, mamma, vaatia, että Anna nyt semmoista muistaisi; eipä hän suuresti näy muistavan mitään muuta kuin tuota, joka tuli kuin taivaasta pudoten ja vei meidän tyttäremme».

Rouva ei vastannut mitään; hän vaan pudisti päätään, vaikka tuskin näkyväisesti.

Mitä Anna illalla myöhemmin yksinäisyydessä ajatteli, mitä hän tunsi samana aikana, jolloin Vilhelmi ravintolassa avasi ja luki hänen kirjeensä — sen saamme vasta nähdä. Jätämme siis patronin kuorsaamaan ja Annan ja hänen äitinsä miettimään, sillä molempain viimeksimainittujen silmistä on uni karannut; Löfin jätämme myös kulkemaan edestakaisin kamarissansa, jonka lattiata hän pitkillä askeleilla mittaa, omituinen pilkkahymy huulillaan, — ja käymme Vilhelmin luona.

* * * * *

Ravintolassa, johon Vilhelmin ja hänen toverinsa jätimme, ei ollut paljon väkeä. Vähäisen pöydän ääressä, kaukana toisista, istuivat ystävät. Kun Vilhelmi oli Annan kirjeen lukenut, oli hän käskenyt tuomaan punssia. Tarjoojapoika oli tätä tuonut ja täyttänyt lasit.

Vilhelmi oli vaalea kuin kuollut; hänen kätensä vapisi niin, että hän töin tuskin sai lasin huultensa luo. »Maljasi, ystäväni!» — sanoi hän äänellä, joka toverin korvissa soi, niinkuin olisi se tullut kaukaa ja ollut tuntemattoman.

»Vilhelmi! Mikä sinua vaivaa!» huusi Rönneqvist. »Mitä sisälsi kirje?»

»Eipä paljon mitään» — vastasi Vilhelmi kummallisella äänellä. »Se sisälsi vaan sanoja, jotka murtivat erään nuorukaisen sydämen».

»Minä en ymmärrä vielä mitään muuta, kuin että sinua on kohdannut joku kauhea sanoma».

»Maljasi! Tämä juoma on mietoa, kuin olisi se paljasta vettä» — lausui Vilhelmi kuulematta ystäväänsä.

Rönneqvist tarttui Vilhelmin käteen. Se oli kylmä. Hän katseli häntä tarkemmin. Suuria hikihelmiä oli noussut Vilhelmin vaalealle otsalle.

»Sinä olet sairas, Vilhelmi!» — huusi hän.

»En, minä nyt olen terveempi kuin ennen koskaan. Mutta minä olen ollut sairas».

»Sinä olet niin kummallinen. Jos minua ystävänäsi pidät ja voit sanoa, miten sinua on tuo kirje koskenut, niin sano!»

Vilhelmi katseli äänetönnä kotvan aikaa ystäväänsä. »Miksi en voisi sitä sanoa. Jos yhden sydän musertuu, vähäinenhän asia se on». — Ja ystävällensä antoi Vilhelmi äsken saadun kirjeen. — »Siinä uutinen: se ei ole suurenarvoinen» — sanoi hän.

Rönneqvist katseli uudestaan toveriansa. Hän ei nyt ensinkään häntä tuntenut Vilhelmiksi. Tämä, joka aina ennen oli itseensä sulkeunut, uskoi nyt toiselle salaisuutensa — luultavasti salaisimpansa. Rönneqvist otti kirjeen ja luki:

»Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua koskaan rakastanut, en koskaan; enkä saata sinua koskaan rakastaa! Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet minulle tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!»

Rönneqvist ei ollut tiennyt aavistaakaan, että syynä Vilhelmin alakuloisuuteen olisi ollut rakkaus. Hän oli päin vastoin luullut ystäväänsä sellaiseksi, johon ei mikään hellempi lemmen tunne voisi pystyä. Nyt selkeni hänelle kaikki, ja nyt huomasi hän, kuinka vähän hän oli ystäväänsä tuntenut. Hänellä ei ollut mitään sanomista, kun hän kirjeen Vilhelmille takaisin antoi, sillä hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Vilhelmin silmät olivat häntä tirkistelleet, kun hän luki, ja kun hän kirjeen takaisin antoi eikä mitään sanonut, sanoi Vilhelmi:

»No, siinä uutinen!»

»Ystävä parkani!» — virkkoi silloin hiljaa toveri.

»Älä sano paraksi, sano onnelliseksi! Minäkin uskalsin toivoa; olen vuosikausia sitä uskaltanut. Toivoessani on aikani kulunut. Sano minua onnelliseksi; sillä nyt minä tiedän, ettei ole minulla mitään toivomista».

»Joka on kadottanut toivon ja sen voiman, minkä toivo antaa, hän on kadottanut itsensä» — väitti Rönneqvist.

»Olkoon niin! Minusta on kumminkin toivottomuuden tila parempi kuin turha toivo. Minä olen onnellinen».

Vilhelmin puhe, hänen äänensä, kaikki hänessä oli niin kummallista, että Rönneqvist pelästyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä lohduttaa ystävätään. Hän istui ääneti. Vilhelmikin oli vaiti. Hän tirkisteli lasiaan, jota hän sormillansa tuon tuostakin kosketteli. Vihdoin kuuli Rönneqvist hänen hiljaa mumisevan:

»Ei koskaan, ei koskaan…» ja taasen: »ei koskaan!»

Sillaikaa kun Vilhelmi ja Rönneqvist keskustelivat, oli ihmisiä tullut huoneesen. Toverukset eivät heidän tuloansa huomanneet. Mutta nyt lähestyi pöytää, minkä ääressä he istuivat, koko joukko vanhempia ylioppilaita. Onnea siinä toivotettiin Vilhelmille ja hänen kylmää kättänsä puristettiin. Vilhelmillä ei ollut mitään vastata onnentoivotuksiin; mutta hänen vastaustaan ei suuresti kaivattukaan, sillä vastatulleilla oli paljon puhumista.

Pöydän ääressä, missä Vilhelmi ja Rönneqvist äsken kahden istuivat, istui pian koko joukko. Siellä kuultiin nyt päivän uutiset ja mitä muuten kuullaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa lauma ylioppilaita on koolla. Siellä puhuttiin tutkinnoista, siellä juteltiin Kilpisen venykkeistä, jotka nyt olivat saavuttaneet korkeimman maineensa, ja muista päivän asioista.

»Oletteko kuulleet, että Sult ja Kåhrström ovat karanneet?» kysyi äkkiä eräs tovereista. »Hyvänmakuisen ja sakean liemen ovat he jälkeensä jättäneet!»

»Vai karanneet! Eipä kummaa, että ukko Björk, jonka äsken kadulla näin, oli mielestäni jotenkin alakuloinen. Hän oli, kuten olen kuullut, suurissa asioissa Sultin ja Kåhrströmin kanssa».

»Minä jo aamulla kuulin tuosta karkaamisesta, ja kuulinpa arveltavan, että Björkin täytyy tehdä konkurssi sen tähden».

»Ah! Sepä lienee syy, miksi ei nuorta Björkiä tänään täällä nähdä. Saas nähdä, miten nyt käy hänen ulkomaanmatkansa!»

»Isä Björkiähän on pidetty varakkaana, jopa rikkaanakin miehenä. Sen lisäksi hän aina on ollut varovainen; on mahdotonta, että hän umpisilmäisesti olisi luottanut Sultiin ja Kåhrströmiin».

»Ja hänen uusi rautatehtaansa! Sehän antaa 40 prosenttia, jos saa poika Björkiä uskoa».

»Häntä en suuresti usko muissakaan asioissa, saati sitten, kun hän omistansa puhuu. Kummallista, kuinka hän on muuttunut. Ennen oli hän suorapuheinen, mutta siitä saakka, kun hän Löfin kanssa rupesi seurustelemaan, tuli hänestä ihan toinen mies».

»Minun mielestäni ansaitsee hän täydellä syyllä ne rukkaset, jotka hän on saanut».

»Hän ei ole niistä millänsäkään».

»Siltä näyttää. Mutta, jos nyt hänen isänsä menee konkurssiin, niin… En sano muuta kuin että nuoren Björkin morsian oli rikas. Hyvä olisi hänellä nyt semmoinen».

»Onko kukaan teistä kuullut Löfistä? Kummallista, miten pian hän kameraalitutkintonsa suoritti, kun hän sille tielle oli päättänyt antautua, ja miten pian hänen onnistui saada virka».

»Häntä ei ollut helppo ymmärtää. Hän oli hupainen toveri, sitä ei voi kieltää. Mutta ne, joiden seurassa hän hupaisuuttaan näytti, ovat kyllä saaneet siitä maksaa. Hän osasi erinomaisen hyvästi elää toisten kustannuksella».

»Sen kyllä Björk tietää».

»Ja Antero Rotherkin, vaikka tämä ymmärsi aikanaan päästä hänestä erilleen».

»Minä luulen, että kaikki, mitä Löf teki, oli syvästi ajateltua. Eipä hänelle koskaan kelvannut ystäväksi se, jolla ei ollut hyvästi rahaa».

»No, jos hän, niinkuin minäkin luulen, aina katsoi omaa hyötyänsä ja etuansa, niin lienee hänellä ollut joku salainen syy, joka niin äkkiä sai hänen kääntymään ihan toiselle radalle. Sillä korkeammalle kuin henkikirjoittajaksi pyrki hän alussa varmaankin».

»Etkö sinä tiedä mitään hänestä?» — kysyi eräs tovereista kääntyen Vilhelmiin.

Vilhelmi ei ollut kumppaleinsa jutellessa puhunut sanaakaan. Kun Sultista ja Kåhrströmistä kerrottiin, kuuli hän tuskin mitä puhuttiin. Hänen hiljaisuutensa ei käynyt tovereille kummaksi, sillä viime vuosina oli hän aina ollut tällainen. Mutta kun Löfistä ruvettiin puhumaan, heräsi hän, ja että hän nyt puhetta seurasi, näkyi siitä, että hänen silmänsä aina olivat luodut puhujaan. Kun nyt kysymys hänelle tehtiin, säpsähti hän ja vastasi:

»En tiedä muuta, kuin että hän asuu kotipitäjäässäni».

Vierimmäisen pöydän luo, jossa istui kaupungin kauppamiehiä, tuli nyt raatimies X. Ylioppilaitten silmät kääntyivät häneen, niinkuin tuliaan ainakin, ja kun tämä toveriensa pariin istui, kuulivat ylioppilaat hänen sanovan:

»Kauppias Björk jätti äsken konkurssianomuksen. Ja sen mukaan on hän melkein häviön oma. 150,000 omaisuutta, 130,000 velkaa».

»Sitäpä tässä jo aavistettiin» — sanoi eräs kauppias. »Tiedetäänkö syytä konkurssiin? Luultavasti Sult ja Kåhrström?»

»Siltäpä näyttää; mutta vaikea on vielä päättää, miten asian todellinen laita on».

»Ja tiedetäänkö varmaan, minne Sult ja Kåhrström ovat paenneet?»

»Ei varmaan, mutta arvattavasti Englantiin».

»Tiedetäänkö, kuka tämän konkurssin kautta tulee enimmän kärsimään?» — kysyi eräs ylioppilaista, joka näkyi olevan tuttu raatimiehelle.

»Ei varmasti; mutta näyttääpä siltä, kuin tulisi koko joukko yksityisiä konkurssiin sekaantumaan», vastasi raatimies.

Mutta ne asiat, jotka kauppamiehiä huvittavat, eivät huvita ylioppilaita. Nämä eivät huolineet ruveta asiaa punnitsemaan, niinkuin kauppiaat tekivät. Kun olivat uutisen kuulleet, olivat he tyydytetyt, ja pian sen jälkeen kuultiin heidän juttelevan ihan toisista asioista.

Aksel Rönneqvist, joka oli ottanut vilkkaasti osaa toveriensa jutteluihin, oli tuon tuostakin luonut silmänsä Vilhelmiin ja nähnyt, että tämä, kun ei enää Löf ollut puheen esineenä, taasen oli vaipunut entisiin mietteisiinsä. Kun Vilhelmi ennen oli joskus poissa kodistaan viettänyt iltaansa, joka kumminkin ani harvoin tapahtui, ei hän koskaan kauan ollut viipynyt. Nyt hän näkyi unohtaneen ajan juoksun, sillä kello oli jo jotenkin paljon, eikä vielä Vilhelmi lähtöä tehnyt. Rönneqvist näki, ettei Vilhelmi ensinkään tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän koetti nyt huomauttaa häntä, missä paikassa he nyt olivat, ja kysyi:

»Eikö tilata ruokaa? Kello on jo kohta 12».

»Ei minun ole nälkä», vastasi Vilhelmi.

Mutta tämä kysymys oli kumminkin herättänyt Vilhelmin. — Vastaukseensa liitti hän heti: »Mutta voimmehan kumminkin syödä».

Toverukset tilasivat ruokaa. Rönneqvist söi mielihalulla, mutta Vilhelmi tuskin sitä maistoikaan.

Nyt vasta huomasivat toverukset, että Vilhelmi oli toisellainen kuin ennen, ja eräs heistä lausui:

»Mikä hitto nyt Vilhelmiä vaivaa? Totta on kyllä, että jumaluusoppi miehensä elättää, mutta ruoka ei kumminkaan syömättä vatsaan pääse».

Toiset nauroivat. Mutta Vilhelmi työnsi tyköään lautasen ja lausui: »Ei minun ole nälkä». Sitten nousi hän äkkiä, ja noustessaan kuultiin hänen hiljaa mumisevan:

»Ei koskaan!… Ei koskaan!… Ei koskaan!»

Akseli Rönneqvistin kanssa erosi hän seurasta. Hänen syntymäpäivänsä oli mennyt. Kello löi 12.

»Kummallista, miten tuo jumaluusoppi saa ihmisen riivatuksi» — sanoi eräs tovereista, joka pitemmän aikaa oli Vilhelmin tuntenut. — Ennen oli hän, ellei juuri iloinen, niin kumminkin hupainen poika; mutta niin pian kuin hän jumaluusoppia rupesi lukemaan, muuttui hän ihan toiseksi ihmiseksi.

VIII.

Minkälainen mies Löf oikeastaan oli.

Puolen toista virstaa Katajalahdelta oli talo, jossa kihlakunnan uusi henkikirjoittaja oli asumassa, ja kummallista kyllä, miksi juuri tässä; sillä talo oli köyhimpiä, eikä sanottavan kauniilla paikallakaan, vaikka Löf väitti, että paikka oli yhtä kaunis kuin Katajalahti, joka näkyi niemelle, missä talo oli. Tässä talossa oli henkikirjoittajalla kolme huonetta, tupa, joka saliksi oli laitettu, ja kaksi kamaria. Mutta siitä päivästä saakka, jona henkikirjoittaja oli tänne muuttanut, ei häntä oltu usein kotonansa nähty muulloin kuin öisin, aamuin ja illoin; ja silloin istui hän miltei aina työtä tehden. Kuten tiedämme, oleskeli hän suurimmat osat päivistä Katajalahdella.

Näin oli hänen tulostaan kolme kuukautta kulunut, ja mitä näiden kuukausien kuluessa oli tapahtunut, sen jo tiedämme. Henkikirjoittaja oli kosinut, ja hänellä oli nyt morsian.

Päivänä, jona tämä tapahtui, tuli henkikirjoittaja myöhään illalla kotiinsa. Hän palasi nyt Katajalahdelta voittajana. Viime viikon kuluessa ei hän ollut missään käynyt. Alituisessa työssä oli hän sen aikaa ollut. Nyt, kun hän taasen Katajalahdella kävi ja voittajana sieltä palasi, oli hän vähän toisellainen kuin ennen. Hän ei nyt, niinkuin hänen tapansa muuten oli, kun hän herrastalosta palasi, istunut työpöytänsä ääreen. Hän käveli edestakaisin kamarissansa ja mietti.

Me tiedämme, mitä sukua Löf oli ja että hän nuoruudessansa oli ollut kerjäläinen. Tästä alhaisesta tilasta olivat hänen luonteensa ominaisuudet hänet nostaneet, ja samalla kuin hän siitä nousi, samalla kun hän yhden pyrintönsä perille oli päässyt, asetti hän itselleen toisen päämaalin, jonka perille hän sitten koetti päästä. Näin askelittain oli hän päämaalista toiseen kulkenut. Tällä matkallaan, jos sitä siksi voimme kutsua, oli hän jo nuoruudestansa oppinut aina vaan itseänsä katselemaan ja pitämään muita ihmisiä ainoastaan välikappaleina, joita hän sai käyttää, jos olivat hänelle hyödyksi, tahi jättää sikseen, jos hän huomasi, ettei hän niitä tarvinnut. Löfissä oli niin muodoin jo alusta saakka itsekkäisyyden henki herännyt, ja tämä henki oli hänen niin kokonaan voittanut, että hänellä oli oma itsensä aina silmäinsä edessä. Toisten onni ja hyöty koski häneen ainoastaan sen mukaan, kuin hän siitä näki itselleen olevan hyötyä. Mutta tämä hänen luonteensa pääominaisuus ei päässyt kaikkien nähtäväksi; sillä kaikessa, mitä Löf teki, kysyi hän järkeään, ja tämä sekä kokemus oli hänelle näyttänyt, että ihmisistä, jopa niistäkin, joilta hän ei aluksi luullut voivansa odottaa mitään, kumminkin saattaisi olla jotakin hyötyä hänelle. Tämä sai aikaan sen, että hän varovaisesti kaikkia kohteli, jotta aina voisi heitä lähestyä, jos hän sittemmin näki, että semmoinen lähestyminen voisi häntä hyödyttää. Koulussa ja lukiossa ei rakastanut häntä kukaan, sillä aisti sanoi lapsille, ettei Löfissä hyvää asunut. Mutta häntä ei kukaan vihannutkaan, sillä Löf ei näyttänyt vihaa ketään kohtaan. Lasten silmät ovat tarkat, eivätkä kumppaleitten viat heiltä jää tuntemattomiksi. Löf tiesi sen ja käyttäytyi sen tähden aina varsin varovaisesti. Kumminkaan ei hän aina voinut salata, mitä hän olisi tahtonut salassa pitää. Hänen toverinsa siis pian huomasivat, että hän oli kaksimielinen, eikä tämä lisännyt heidän rakkauttaan häneen. Mutta Löf tiesi aina käyttäidä niin viisaasti, etteivät hänen toverinsa koskaan tulleet täyden totuuden perille. He katselivat häntä aina epäluuloisesti, mutta siitä etemmäksi pääsemästä tiesi Löf heidät estää. Näin oli hän koulu- ja lukioaikansa purjehtinut opettajain ja oppilaiden välistä vettä, ja vaikka eivät edelliset enemmän kuin viimeksimainitutkaan häntä kaikissa aina uskoneet, ei häntä voitu valehteliaksikaan sanoa. Kun hän ylioppilaaksi pääsi, sitten tiesi hän vapauttaan käyttää. Hänestä ei silloin kuulunut muuta kuin hyvää, vaikka ei juuri voitu sanoa, että hän hyvissä seuroissa oli. Nyt oli hänellä parempi tilaisuus valita toverikseen semmoisia, joista hän tiesi olevan hyötyä itselleen. Useat näistä menivät jo ylioppilaina perikatoon; mutta ennenkuin se tapahtui, oli Löf irtautunut heidän seurastaan.

Löfissä oli aina vallinnut tavaton kunnianhimo. Kunniaa olisi hän nerollaan ja hupaisuudellaan varsin hyvin voinut saada niiltä, joiden kanssa hän seurusteli; mutta tällaista kunniaa piti Löf mitättömänä. Hän pyrki ylemmäksi; hän pyrki korkeammalle. Ja tämä hänen pyrkimisensä, jonka tuli aina paloi hänessä, ei antanut hänelle rauhaa. Hän tiesi, että ainoastaan työ kruunaa semmoista pyrintöä, ja tämän tähden teki Löf uutterasti ja väsymättömästi työtä. Hänen terävä järkensä, hänen vilkas ja pikainen käsityksensä teki työn hänelle helpoksi. Kun hän ylioppilaaksi tuli, oli hänellä maalina voittaa tohtorin hattu. Sitten kun se olisi voitettu, sitten olisi aika toinen päämaali asettaa — ajatteli hän. Askele kerrassaan, tämä oli hänen ohjenuoransa.

Kuten siis näemme, oli Löf itsekäs, ja itsekäs suurimmassa määrässä. Itsekkäisyydessä on monta kohtaa, jotka siihen kiinteästi liittyvät. Näistä on kateus tavallisimpia. Itsekkäinen, joka kaikkea hyvää suo ainoastaan itsellensä, ei saata hyvillä silmillä nähdä, että toiselle käy yhtä hyvästi, vielä vähemmin, että heille käy paremmin kuin hänelle itselleen. Kateus herää hänessä. Ja kateuden ensimäinen tunnusmerkki on, että se kaikissa koettaa kadehdittua halventaa. Tällainen kateus vallitsi Löfissä. Hän kadehti kaikkia, joissa hän näki löytyvän todellisia pyrintöjä, ja varsinkin, jos nämä pyrkiät olivat varustetut hyvillä luonnonlahjoilla. Mutta Löf tiesi kateuttaankin salata. Hän oli siinä toisista, tavallisista kadehtioista eroava, että hän ei kadehdittujansa julkisesti halventanut — ja syynä siihen oli tuo jo yllämainittu varovaisuus, joka ei sallinut hänen loukata ketään; sillä niistäkin voisi hänelle olla hyötyä. Mutta jos hän salaa, kenenkään tietämättä, voi heitä vahingoittaa, niin silloin hän ei heitä säästänyt, ja hänen salainen ilonsa oli suuri, jos hän tässä onnistui. Jumala varjelkoon minua ystävistäni, vihamiesteni kanssa minä kyllä toimeen tulen, näin olisivat ne Löfin kumppaleista, joita hän enin suosi, saaneet sanoa, jos olisivat nähneet, mitä Löfin sydämessä liikkui, kun hän heitä imarteli.

Mutta taidollisimmasti kaikista vioistaan osasi Löf kumminkin salata suurimman vikansa. Hän oli saituri sanan lujimmassa merkityksessä. Raha oli hänen epäjumalansa. Hän tiesi, miten yleisesti saitureita halveksitaan, ja sentähden aina, kun hän epäjumalaansa kunnioitti, ja kuinka suuressa määrässä hän sitä tekikään — tiesi hän tarkalla varovaisuudellaan sen salassa pitää. Jo nuorimmasta ijästään saakka oli hän rahan arvon tiennyt. Köyhällä sitä tietysti ei paljon olekaan. Köyhyys oli siis tällä kohdalla hänen onnensa. Ylioppilaana ollessaan tiesi hän niin elää, ettei hänen elämänsä sanottavasti mitään maksanut. Hänellä oli jo synnynnästään erinomainen lahja elää toisten kustannuksella. Ja tämänkin osasi hän nyt niin salata, että ne, jotka häntä olivat elättäneet, vasta jälestäpäin sen huomasivat. Väliin kumminkin, kun hän näki, että hänen oma etunsa sitä vaati, oli hän tuhlaajakin — jos ei muiden, niin ainakin omasta mielestään.

Niitä, joita Löf kadehti ja joita hän samalla ystävällisesti kohteli, oli Vilhelmi Rother. Hän kadehti Vilhelmin vakavia pyrinnöitä ja Vilhelmin luonnonlahjoja; hän kadehti sitä yleistä, vaikkapa hiljaista arvoa, joka Vilhelmille kaikissa annettiin. Me näimme, että Vilhelmi puolestaan ei voinut Löfiä kärsiä, ja lisäksi vielä sekin, että Löf pelkäsi Vilhelmiä, viritti yhä hänen kateuttaan. Löf pelkäsi Vilhelmiä, sillä tämä kohteli häntä aina kylmästi, ikäänkuin olisi hän tiennyt, mitkä vaikuttimet elivät ja liikkuivat Löfissä. Mutta samassa määrässä kuin Löfissä pelko ja kateus kasvoi, samassa määrässä teeskenteli hän ystävyyttä, samalla kuin hän salaa koetti Vilhelmiä vahingoittaa, missä vaan voi, ja siihen hän aina tilaisuutta etsi.

Tällainen oli Vilhelmin ja Löfin keskinäinen väli, kuu ukko Rother perheineen tuli Helsinkiin. Ukko Rother oli Löfille nimeksi tuttu. Löf tiesi, että Rother oli rikas, ja tästä syystä oli hän jo koettanut päästä Villen ja Anteron tuttavuuteen ja olisi siinä onnistunutkin, ellei Vilhelmi olisi tätä tuttavuutta estänyt liian kauaksi kehittymästä. Ensimäinen tunne, mikä Löfissä heräsi, kun hän Vilhelmin näki Annan kanssa, oli kateus, semmenkin kun Annan puhdas, lapsellinen olento häneen vaikutti. Kateus hänessä laati nuo sanat, joita kuulimme hänen esplanaatilla mumisevan: »Vielä ei ole voitto Vilhelmin». Mutta toisesta tunteesta kävi ajatus: »Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» — kun Löf oli todistaja Rotherin herrasväen lähtöön, jolloin Annan silmäys hänet tapasi. Annan kuva oli siitä hetkestä asti asunut Löfin mielessä, ja turhaan koetti hän sitä unohtaa. Samassa määrässä kuin kateus Vilhelmiä kohtaan kohoni Löfissä, syntyi hänessä halu voittaa Anna, ja jos hän Annan voittaisi, olisihan silloin hänen kateutensakin tyydytetty. Tämä oli ajatus, jota ei Löf voinut eikä tahtonutkaan poistaa mielestään. Päinvastoin juurtui se hänessä, ja juuret kasvoivat, sillä Löf päätti ja oli, kuten tiedämme, siinä oikeassa — että joku hellempi tunne asui Vilhelmissä Annaa kohtaan. Totta on, että kateus oli ensimäinen tunne, joka hänessä vallitsi; mutta rakkauskin oli häneen vaikuttanut, ja hänen ilonsa oli ajatella Vilhelmiä onnettomana, samalla kuin hän itse, Löf, olisi onnellinen ja rakkaan Annan omistaja.

Jos Anna olisi ollut köyhä, ei olisi Löf koko asiaa ajatellut. Löf oli jo aikoja sitten päättänyt, että ainoastaan semmoinen tyttö, joka voisi hänelle varoja tuottaa, saisi kantaa hänen nimeänsä. Tavarat pani hän ensimäiseen sijaan, rakkauden toiseen. Mutta Anna oli rikas, rikkaus ja rakkaus tässä yhtyivät. Sitä parempi!

Löf oli mies, joka tiesi päätöksensä pitää, kun hän jotakin oli päättänyt. Hän oli päättänyt voittaa Annan, ja hän ryhtyi kohta keinoihin. Ensimäinen työ oli päästä Annan tuttavuuteen. Hän ajatteli sinne ja tänne. Hän otti tarkan tiedon ukko Rotherin rikkaudesta, hänen kartanostaan, asukkaista pitäjäässä, johon Katajalahti kuului — sanalla sanoen kaikesta, joka oli vähäisessäkään yhteydessä hänen aikeensa kanssa, ja tämä hänen tiedustuksensa loppui niin, että hän ensikerran eläessään poikkesi tehdystä päätöksestään. Hän oli pyrkinyt tohtoriksi — nyt luopui hän tästä pyrinnöstään.

Useimmat virkamiehet kihlakunnassa ja pitäjäässä, johon Katajalahti kuului, olivat vanhoja, etenkin henkikirjoittaja ja kruununvouti. Löf päätti kääntyä semmoiselle tielle, jolla voisi tulla kelvolliseksi näihin virkoihin. Hän tosin pelkäsi, että Vilhelmi ehtisi ennen häntä voittaa Annan. Mutta hän päätti samalla pitää tarkasti silmällä heitä. Löf kyllä tiesi, kuinka epävarma hänen yrityksensä oli, mutta hän tiesi samalla, että uskaltamatta ei mitään voiteta, ja — hän uskalsi, eikä seitsemäs kuukausi ollut vielä umpeen kulunut, ennenkuin hän oli tarvittavat tutkinnot suorittanut.

Kolmatta vuotta palveli hän senaatissa; silloin kuoli toinen niistä virkamiestä, joiden jälkeiseksi kelvatakseen Löf oli valmistaunut, ja että hän henkikirjoittajan viran sai, olemme jo nähneet.

Kaikki on hänelle tähän saakka onnistunut, ja että hän päätarkoituksessaan onnistuisi, sitä hän ei enää epäillyt. Hän muutti pitäjääsen, johon Katajalahti kuului, ja hänen ensimäinen työnsä siellä oli tutkia sitä tannerta, jolla hän alkoi taisteluun antautua. Nyt, sen tiesi hän, tulisi hänen käyttäidä viisaasti. Kaiken entisen varovaisuutensa kutsui hän avukseen, ja sitten ryhtyi hän päätarkoitustansa toteuttamaan. Annan luonteen oppi hän pian tuntemaan. Hän näki hänet luonnon muodostamaksi lapseksi, joka ei ollut koskaan mitään vastustusta maailmassa kohdannut; hän näki, että Annassa asui intoja, joita hänen vaan tulisi herättää — ja voitto olisi hänen. Annaa ei ollut mikään vielä kukistanut; jos Löf Annassa voisi synnyttää rakkautta, olisi Anna kukistettu. Me olemme nähneet, että Löf tässäkin asiassa onnistui, vieläpä miten hän onnistui. Itse piti hän tällä aikaa varsin tarkalla silmällä Annaa. Joka ainoata hänen sanaansa, hänen käytöstänsä, jokaista hänen silmäystänsä piti Löf tarkalla silmällä. Vähimmätkin väreelliset muutokset Annassa äkkäsi hän, ja kaikkia käytti hän hyväksensä.

Vähän vastenmielistä oli Löfille aluksi Anteron kotonaolo: mutta hän huomasi pian, että Antero oli hänelle enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Antero, joka jo nuoruudesta oli hellä ja hyväluontoinen, oli kasvanut viehkeäksi nuorukaiseksi, jonka sydän oli varsin tunteellinen ja tyyni sekä vapaa kaikesta epäluulosta. Kun siis Löf rupesi sydämellistä ystävyyttä hänelle teeskentelemään, voitti hän Anteron pian ystäväkseen, joka itsekseen katui entistä kylmyyttään häntä kohtaan. — Se herätys, jonka Antero Pohjalaisten vuosijuhlassa oli saanut, kun hän siellä ensikerran maamme etevimpiä miehiä näki, se herätys ei jäänyt hänessä vaikuttamatta. Kaiken aikansa käytti Antero lukemiseen, ja kun hän väliin sekaantui Annan ja Löfin välisiin keskusteluihin, lausui hän aina ajatuksia, jotka antoivat pitkäksi aikaa kiista-aineita Annalle ja Löfille. Anterolta sai Löf tietää paljon Annasta, vaikkei Antero ensinkään aavistanut syytä, miksi Löf aina Annasta jotakin tiedusteli.

Onnellisena, siinä määrässä kuin itsekkäinen saattaa onnellinen olla, palasi Löf kotiinsa Katajalahdelta, kun hän oli viimeisen ryntäyksensä Annan sydäntä vastaan tehnyt ja siinä ryntäyksessä onnistunut. Iltaa oli jo pitkältä kulunut, mutta uni ei vaivannut sankariamme. Hän käveli edestakaisin kamarissansa.

Hän oli voittanut. Voittoansa hän mietti. Hän tiesi, että hänellä oli kiistaveli, joka, samaten kuin hän, oli pyytänyt Annan rakkautta. Vilhelmin kirje Annalle sanoi hänelle sen. Tämä tieto teki hänen voittonsa kahdenkertaisen makeaksi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ja hän oli saanut kostaa!

Tätä mietti hän, ja hän mietti myös tulevaisuuttaan. Hän tiesi tarkoin, kuinka varakas patroni oli, ja hän laski itsekseen, paljonko tästä omaisuudesta tulisi hänelle kuulumaan. Se summa, joka nyt pyöri hänen ajatuksissaan, ei tosin täydelleen tyydyttänyt hänen ahneuttaan, sillä mikä määrä voi ahnetta tyydyttää, mutta, kuten tiedämme, oli Löf oppinut elämään ja tulemaan toimeen melkein vähällä. Hän mietti siis, miten Annan myötäjäiset kasvaisivat vuosi vuodelta, miten hän omasta palkastansakin voisi vuosittain tätä pääomaa lisätä, ja miten hänen varansa näin vuosittain lisääntyisivät. Nämä ajatukset, jotka nykyisyydestä alkoivat ja tulevaisuuden tuonnempiin aikoihin saakka ulottuivat, ne häiritsivät hänen untansa.

Vihdoin, kun jo aamuaurinko rupesi valaisemaan, laskeusi hän levolle ja vaipui haaveksiviin unelmiin. Näissä näki hän Annan ja rikkauksia yltäkylläisiä. Unessakin antoi hän ensimäisen sijan rikkauksille, toisen, tuonnimmaisen, Annalle. Hopea ympäröitsi häntä; se eneni, se kasvoi. Annakin muuttui hopeapatsaaksi. Löf oli onnellinen; hänen sydämensä oli onnesta haleta. Ruoho pihalla, huoneet — kaikki, mitä hän unessaan näki, oli hopeaa, joka vähitellen kellastui ja muuttui kullaksi. — »Ja tämä kaikki on minun!» huusi hän unessansa. »Minun, eikä kenenkään muun!» — Hän tarttui siihen, hän piteli sitä, mutta kumma! Kaikki, mihin hän tarttui, muuttui. Kun hän kultaan koski, hienoni se hienonemistaan ja haihtui vihdoin ilmaan. Hän hämmästyi, hän riensi tarttumaan kiini toisiin kultalevyihin, mutta mihin hän tarttui, siinä katosi kulta. Hän kiiruhti yhä kovemmilla kourilla sitä kiini pitämään. Se oli turhaa! Kylmä hiki alkoi nousta hänen otsalleen; yhä kylmempi, kuta vähemmäksi kulta katosi. Hän tunsi sanomattoman tuskan sydämessään. Hän väänteli ja käänteli itseään vuoteella. Hän näki Vilhelmin, joka kiireesti riensi Annan luo ja sulki hänet syliinsä. Hän näki, miten Anna Vilhelmiä vastaan kohotti käsiään ja miten Anna samassa muuttui eläväksi olennoksi jälleen. Hän riensi eroittamaan Annaa ja Vilhelmiä, mutta samassa katosivat ne. Löf näki unessaan, miten ne linnuiksi muuttuivat ja lensivät ylös taivasta kohden. Hän huusi vihasta ja tuskasta, mutta hänen huutoonsa vastasi kamala kaiku maasta. Sorea, kaunis, rusoittava jälki näkyi siinä, mistä Anna ja Vilhelmi olivat kadonneet. Hän silmäili ympärilleen. Kulta oli kadonnut. Musta, kolkko yö ympäröitsi häntä, mutta kaukana hänestä taivaan rannalla näki hän auringon kultaavassa valossa Vilhelmin ja Annan, samalla kuin hän tunsi hiljaa vaipuvansa alas maahan. Hän koetti tarttua ympärillänsä oleviin esineihin. Mutta kaikki, mihin hän koski, muuttui madoiksi ja suuriksi käärmeiksi, jotka häntä vastaan irvistelivät. Hän hypähti hirmustuneena vuoteeltaan ja heräsi.

»Hyi, se oli jumalaton uni!» — huudahti hän.

Valvominen ja tuo julma uni olivat saaneet hänet vaaleaksi. Hän koetti poistaa itsestään sitä synkkämielisyyttä, joka nyt oli hänen vallannut. Mutta se ei tahtonut onnistua. Hän käveli taasen edestakaisin huoneessansa, ja miten päivä kului, siten katosi myöskin se kauhu, johon uni oli hänen saanut, ja eilis-iltainen mielihyvä pääsi jälleen hänessä voitolle.

»Katajalahti on kaunis kartano» — mietti hän. »Oikean miehen hallussa, semmoisen kuin minun, tulee tämä kartano antamaan tuloja semmoisia, joita ei nyt patroni eikä hänen hiljainen rouvansa osaa aavistaa. Tämä kartano on tuleva minulle; se on päätetty!… Anna on liian hellästi kasvatettu; hän on tottunut saamaan kaikki, mitä hän haluaa. Tässä on muutos tapahtuva. Annasta kyllä tulee, minun ollessani hänen miehenänsä, säästävä ja toimelias emäntä, — siksi minussa miestä on».

Näissä ajatuksissa, joissa hänen sisimmät aikeensa ilmitulivat, puki henkikirjoittaja Löf ylleen ja oli sitten valmis lähtemään morsiamensa luo. Öisestä kauhistuksesta olivat vielä hänen kasvonsa vaaleat, mutta kun hän sen huomasi, hymyili hän vaan. »Tuohan sopii vallan hyvin minulle nyt», sanoi hän itsekseen. »Minä olen tulevaisuuttamme miettinyt!»

IX.

Odottamaton tapaus.

Päivät kuluivat. Löf oli niinkuin ennenkin jokapäiväinen vieras Katajalahdella, ja samaten kuin ennenkin osasi hän teeskenteleväisyydellään salata, mitä hänen ajatuksissaan liikkui. Annaa rakasti hän niin paljon kuin hänen kaltaisensa mies voi rakastaa, ja tämä sai hänen olentoonsa, hänen käytökseensä jotakin todellista, joka petti Annan ja vieläpä vanhan rouvankin, ukosta ei puhumistakaan.

Mutta rakastiko Anna häntä?

Siitä päivästä, jona Anna niin ajattelemattomasti antausi Löfille, oli hän muuttunut. Häntä vaivasi jokin, josta hän ei tiennyt, mitä se oli. Rauha oli hänestä kadonnut. Kun hän tulevaisuuteen loi silmänsä, pelästyi hän. Kun hän ajatteli aikaa, jona hän eläisi Löfin kanssa, emäntänä talossa, missä tämä oli isäntä, vetäysi hänen sydämensä kokoon, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä, kova käsi puristanut ja litistänyt maahan koko hänen olentonsa. Kun Löf tämän Annan alakuloisuuden huomasi, koetti hän rakkaudella poistaa niitä kolkkoja ajatuksia, joita tämä aavistus Annassa synnytti. Mutta silloin tapahtui se kumma, että kuta enemmän Löf rakkautta osoitti, sitä tukalammaksi tunsi Anna tilansa. Löf koetti silloin toista keinoa. Hän oli olevinansa närkästyksissään ja kohteli häntä kylmästi. Eipä muuta tarvittu; sillä kun Anna Löfin kylmänä näki, muuttui hän lempeäksi ja koetti nyt, hänkin puolestaan, karkoittaa Löfistä sitä alakuloisuutta, jonka hän luuli Löfin käytöksestä osaavansa aavistaa. — Näin oli nuorten väli kummallinen. Tasapainossa ei ollut vaaka koskaan muulloin kuin niinä hetkinä, joina milloin toisessa, milloin toisessa lempi muuttui kylmyydeksi tahi kylmyys lemmeksi. Kun Löf tämän huomasi, osasi hän niin käyttäidä, että voitto hänen puolelleen kallistui, että Annalla aina oli täysi tekeminen karkoittaa hänestä kylmyyden henkeä, jotta hän ei ennättänyt itse alakuloisuuteen vaipua.

Anna oli osalleen saanut tällaisen kummallisen lohduttajanviran. Hän ei itse ymmärtänyt, mikä häntä Löfiin veti, sillä harvoin ajatteli hän Löfiä, kun tämä Katajalahdelta oli poissa. Hän muisti päinvastoin usein yksinäisyydessänsä Vilhelmiä ja niitä aikoja, joina Vilhelmi oli oleskellut Katajalahdella. Ja hänen mielensä muuttui aina silloin niin kummalliseksi, niin viehkeäksi — ja kuta enemmän hän Vilhelmiä ja näitä aikoja muisti, — aina yhä tuskallisemmaksi. Mutta kun Löf tuli, kun Anna hänen näki ja näki hänen otsansa ryppyisenä, kun hän luuli hänen harvasanaisesta puheestansa voivansa aavistaa, että joku salainen suru häntä vaivasi — niin silloin ei hän enää muistanut, mikä vast'ikään ennen oli häntä itseänsä vaivannut. Hän riensi silloin henkikirjoittajaa vastaan ja koetti houkutella häntä nauramaan.

Näin olivat viikon päivät kuluneet. Pyhäpäivä oli tullut, ja Löfin ja Annan kihlaus oli julkaistava ja päivä juhlallisesti vietettävä. Rouva oli kaikessa hiljaisuudessa valmistanut kaikki, mitä suurissa pidoissa maalla tarvitaan. Naapuriseurakunnista oli vieraita kutsuttu, vieläpä kaupungistakin.

Pyhäpäivä tuli.

Eri mielillä heräsivät tänä aamuna ne, joille pidot olivat valmistetut. Löf heräsi iloisena. Hän oli tarkoitustensa perille päässyt. Mutta kun Anna heräsi ja heti muisti, että hänen nyt oli julkisesti tunnustaminen Löf sulhasekseen, tunsi hän taasen tuota entistä tuskaansa ja vielä nyt suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Hän muisti nyt Vilhelmiä. Vilhelmi oli hänen ensimäinen ajatuksensa; Vilhelmi, joka ei edes tiennyt, että Anna nyt oli valmis julkisesti tunnustamaan olevansa erään toisen kuin hänen omansa … tunnustamaan Löfin sulhasekseen. Jo varhain aamulla oli Anna herännyt. Unessa oli hän nähnyt Vilhelmin, ja Vilhelmin näkö seurasi nyt häntä hänen valveillakin ollessaan. Anna mietti, että olisi hänen toki pitänyt kertoa Vilhelmille, minkä askeleen hän oli ottanut. Hän oli viime viikon kuluessa sitä miettinyt, mutta tuska hänessä oli enentynyt aina, kun hän sitä oli ajatellut. Vaaleana ja kokonaan toisellaisena kuin ennen odotti nyt Anna sulhasensa tuloa. Tuskansa olisi hän tahtonut purkaa jollekulle ystävälle; mutta tällaista ystävää ei hänellä ollut. Äidilleen ei hän voinut kertoa, mikä kumma häntä rasitti; sillä Annalla ei ollut äitiänsä kohtaan sellaista lapsen sydäntä, joka kaikki ilmoittaa. Sanoimme tämän kertomuksen alussa, että puhtaus loisti Annan silmistä. Puhtaus niistä kyllä loisti, niin kauan kuin ei hänellä ollut mitään salattavaa. Mutta kun hänen sydämessään syntyi salaisia ajatuksia, outoja ajatuksia, jotka eivät enää olleet lapsen, niin — silloin tosin loisti vieläkin puhtaus Annan silmistä, mutta hänen sydämensä avonaisuuden oli nyt ympäröinyt musta huntu, joka ei enää päästänyt näkyviin mitä sydämessä asui. Anna sai siis kärsiä tuskaansa, voimatta sitä kenellekään ilmoittaa, ja sen päivän aamuna, jona hänen kihlauksensa oli julkaistava, tunsi hän itsensä varsin onnettomaksi.

Päivän kuluessa tuli Löf. Nyt oli hänen vuoronsa Annaa huvittaa ja Annan sydämestä poistaa ne surulliset ja synkät ajatukset, jotka siellä asuivat. Mutta Löf ei sitä voinut, ja hän koetti taas samoja keinoja kuin ennenkin. Ne eivät tahtoneet auttaa. Äänetönnä hän istui, maata tirkistellen, otsa täynnä suuria ryppyjä. Äänetönnä istui Anna, ja aina väliin nousi hänen silmiinsä kyynel. Nyt ei ollut nuorten välillä riidan aihetta, joka heitä taisteluun olisi saanut. Näin olivat he salin viereisessä kamarissa kauan istuneet kahden kesken, kun vieraita alkoi tulla.

»Tämä ei käy päinsä», ajatteli henkikirjoittaja. »Mikä hitto nyt on tyttöön mennyt? Olisiko Vilhelmi kirjoittanut? Tämä ei käy päinsä?» Ja mustasukkaisuuden jumalatar pisti terävällä aseella henkikirjoittajan sydämeen haavan, joka aina isoni, kuta enemmän hänestä näkyi mahdolliseksi se ajatus, että Vilhelmi olisi jonkunkaan verran Annan suosiota voittanut.

»Tämä ei käy laatuun!» — ajatteli hän ja astui mitään sanomatta akkunan luo, josta hän tirkisteli ulos puistoon. Siinä seisoessaan huokasi hän syvään, mutta hänen huokauksensa ei vaikuttanut sitä, mitä hän oli odottanut. Hän oli toivonut, että Anna taas, niinkuin useita kertoja ennen, astuisi hän luoksensa ja laskisi kätensä hänen hartioilleen. Anna ei sitä nyt tehnyt. — Anna ei tiennyt, mikä häntä vaivasi; sen hän vaan tunsi, että hänen sydämensä ikäänkuin vetäysi kokoon, kun hän ajatteli, että hänen kihlauksensa julkaistaisiin.

Patroni ja rouva olivat aikoneet suurilla päivällisillä viettää tyttärensä kihlauksen julkaisua. Löf oli tahtonut, että heidät jo samana päivänä olisi kuulutettu, mutta siihen ei suostunut patroni, vaikka hän kyllä myönsi oikeaksi Löfin tuuman, että kuulutuspäivänä olisi sitten uudelleen pidot pidettävät. Löfin täytyi odottaa; eikä hän ollut aivan kiinteästi tätä pikaista kuulutusta vaatinutkaan, kun hän oli varma siitä, että Anna oli hänen. Mutta nyt tuossa akkunan edessä seisoessaan ajatteli hän, että olisi kumminkin ollut hyvä asia, jos olisi kuulutus jo tapahtunut. Niin ajatteli hän, mutta kuultavasti hän vaan huokaili.

Nuorten keskinäinen väli muuttui yhä tukalammaksi, ja luultavasti olisi Löf saanut keksiä jonkun uuden keinon, jos hänessä uusiin keksintöihin olisi miestä ollut, ellei patroni olisi astunut kamariin, missä hän Annan kanssa oli.

»Vieraita huoneet täynnä» — sanoi hän — »ja te täällä kahden kesken, niinkuin ei teitä muualla tarvittaisi!» Ja hän lähestyi nyt Annaa tarttuakseen hänen käteensä.

Ukko oli todellakin unohtanut ajan, jolloin hän itse oli kosinut, sillä jos hän sitä olisi muistanut, olisi hän heti huomannut, ettei nuorten väli ollut semmoinen kuin kihloissa olevien tavallisesti. Kun hän Annalle ojensi kättänsä, nousi tyttö ja heittäysi ukon syliin, kätkien kasvonsa ukon rintaa vastaan. Ukko kyllä tästä huomasi, että Anna oli liikutettu, mutta tämän liikutuksen syytä ei hän ensinkään osannut aavistaa. Hän luuli kumminkin ymmärtävänsä syyn. Tytärtänsä hän syleili ja sanoi hiljaa hymyillen:

»Minä ymmärrän … minä ymmärrän! Rakkauden kyyneleitä!? No, noh! Hyvä se! Mutta pyyhi pois ne, ja seuratkaa minua! Teitä on jo moni kysynyt».

Anna olisi nyt tahtonut purkaa sydämensä ja olisi kentiesi sanonut, mikä häntä vaivasi, sen mukaan kuin hän tämän itse tiesi, jos olisi hän nyt ollut kahden kesken isänsä kanssa. Mutta kamarissa oli myöskin Löf, ja Annan tuska, joka oli ollut paisumaisillaan partaittensa yli, vetäysi jälleen hänen sydämensä pohjaan. Hän ei vastannut mitään. Niinkuin isänsä käski, teki hän. Hän pyyhkäsi pois kyyneleet silmistänsä. Hän antoi vastustamatta Löfin tarttua hänen käteensä, ja vastustamatta antautui hän hänen talutettavakseen.

Anna oli Löfin kanssa julkikihloissa. Hän otti vastaan niitä onnentoivotuksia, joita vierailla oli antaa runsaassa määrässä. Hän salpasi tuskan, joka yhä eneni, syvään rintaansa. Hän koetti nauraa, mutta että hänen naurussaan ja ilossaan oli jotakin teeskenneltyä, sen huomasi äiti ja sulhanenkin, jossa mustasukkaisuus oli herännyt.

Päivä kului, kuten pidoissa maalla ainakin, mitään eriskummallista tapahtumatta. Rouvat istuivat salissa jutellen. Nuoret laskivat leikkiä, ja vanhemmat herrat polttivat tupakkaa, joivat punssia, juttelivat tahi pelasivat »lautaa». Maalla, missä isompia pitoja harvemmin pidetään, ovat ne sitä hupaisemmat, eivätkä ne kestä niin kauan kuin kaupungeissa, missä yö aina ennättää kulua puoleen ja enemmänkin, ennen kuin pidot loppuvat. Jos olisivat vieraat olleet kaupungissa, olisivat pidot silloin ehkä olleet vasta puolitiessä, kuin ne jo Katajalahdella olivat loppumaisillaan. Se näkyi siitä, että jo 8 aikana moni vanhemmista näytti haluavan lähtöä tehdä.

Vieraat olisivatkin kentiesi lähteneet, ellei heitä olisi postintulo vähän viivyttänyt. Patroni Rother oli ollut, vähää ennen kuin postilaukku hänelle tuotiin, kiivaassa kiistassa muutamien vanhempain herrain ja tulevan vävynsä kanssa raha-asioista ja takauksista. Löf vastusti jäykästi kaikkia takauksia; sitä vastaan väitti patroni ja pari hänen ikäisistään, että kumminkin joskus, aina asianhaarain mukaan, on takaukseen meneminen, vaikka olisikin laiksi ottanut ei koskaan takaukseen mennä. Ja eräs herroista arveli, että jos takaus kokonaan kiellettäisiin, olisi seuraus, että moni työ, moni yritys ja hyödyttävä toimi raukeisi tyhjään, vahingoksi ei ainoastaan yksityiselle, mutta myöskin maakunnalle.

»Mutta» — arveli Löf — »jos moni hyödyttävä työ ja yritys tuleekin toimeen, onko oikein, että moni yksityinen syytön sen tähden joutuu turmioon? Useinpa nähdään, että tällaiset yritykset, jotka aikaa voittain hyödyttävät, vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä kannattavat, sitten kun ovat saaneet sekä perustajansa että työn ensimäiset omistajat häviöön. Tavallisesti ei riitä yksityisten varat suurempiin laitoksiin; he nojautuvat silloin muihin, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, ja menevät usein itse perikatoon ja vievät samassa takaajansakin. Minun mielestä tulisi jokaisen puolestansa tarkasti seurata raamatun neuvoa: Ennenkuin sotaan menee, tulee kunkin miettiä, voiko hän mennä sitä vastaan, joka tuhannella tulee, eli toisin sanoen: ei ryhtyä asioihin, joissa ei kestä».

»Mutta» — vastusti eräs herroista — »jos teidän ajatuksianne seurattaisiin, miten kävisi silloin nuorten ylioppilaitten, jotka köyhistä kodeista ovat lähteneet ja hankkivat lainoilla varoja edistymiseensä. Te olette nykyään, herra Löf, itse ollut yliopistossa ja tiedätte paremmin kuin minä, mihin ne nojautuvat, joilla ei mitään ole ja kumminkin uskaltavat ottaa lainoja. Te sanotte kaiketi, että he nojautuvat tulevaisuuteen … mutta siihenhän luottavat nekin, jotka suurempiin töihin ryhtyessään toisten apuja tarvitsevat?»

»Ylioppilaiden laita on vähän toisenlainen» — vastasi Löf. »Kun he lainoja ottavat, luottavat he ei ainoastaan tulevaisuuteen, vaan myöskin ja samassa itseensä. Sen lisäksi ovat ne lainat, joita ylioppilaat ottavat, tavallisesti pieniä, eivätkä ne vie perikatoon takaajoitansa, vaikkapa nämä saisivatkin takauksensa maksaa. Sanonpa vielä senkin, että ylioppilaidenkin lainanotto on vahingollinen, sillä moni heistä ottaa usein velaksi rahoja, joita ei osaa käyttää, ja käyttää siis väärin ja joutuu kahdenkertaiseen vahinkoon: ensiksi tuhlaa hän vieraat rahat, jotka kumminkin kerran ovat takaisin maksettavat, ja toiseksi tuhlaa hän aikansa, samalla kuin hän lainarahojansa väärin käyttää. Olenpa nähnyt monta köyhää, jotka lainan saatuansa ovat siitä ilosta pitäneet suuriakin pitoja rahoilla, joita parempiin tarpeisiin olisi kyllä tarvinnut. Rahat loppuvat ja uusiin lainoihin on turvauminen. Jos jotakin lakia tällä kohdalla, mitä ylioppilaisiin tulee, voitaisiin laatia, niin — mieluummin olisi lainanotto kiellettävä kuin siihen suostuttava. Joka tiedettä rakastaa, se kyllä työllä tietää keinoja keksiä edistymiseensä».

»Te mielestäni sekoitatte» — vastasi herra — »totuutta ja valhetta toisiinsa. Siitä, että lainarahoja voidaan väärin käyttää, tuomitsette te kaiken lainanoton vääräksi. Löytyykö mitään, jota ei voitaisi käyttää väärin?»

»Riitamme tässä asiassa eivät pääse päätökseen» — vastasi Löf huolettomasti — »mutta lainanottamisesta emme alkaneetkaan; takaukseen menemisestä oli kysymys, ja siinä kaiketi olette samaa mieltä kuin minä, että se, joka takaukseen menee, heikontaa samalla omaa luottoaan ja saa elää epävakaisuudessa aina siihen saakka, kun laina on maksettu».

»Minä myönnän, että meillä mennään varsin usein ajattelemattomasi takaukseen, sen sijaan kuin tässä asiassa olisi suurin varovaisuus tarpeen. Etenkin sanon minä sen tekevän väärin, joka takaa suurempia summia, kuin hän voi maksaa. Mutta teidän mietteesenne en voi kumminkaan suostua. — Saattaahan olla, että minä tahtoisin auttaa jotakuta ja tekisin sen yksinänikin, jos minulla siihen olisi varoja. Mutta kun nyt en tätä voi, lupaan minä hänelle nimeni sillä ehdolla, että hän takaukseen hankkii jonkun tahi joitakuita toisia, niin monta, että me, jos se tulisi meidän takausmiesten maksettavaksi, jakamalla summan voisimme osuutemme maksaa. Ymmärrettävää on, että minulla takaukseen mennessäni on täysi luottamus lainan ottajaan».

»Olkoon niin — mutta ajatellaanpa, että teidän luotettunne pettää teidät!»

»Se voi tapahtua; mutta jos yksi pettää, tuleeko minun kaikkia siitä syystä pitää pettureina?»

»Tässäkin asiassa seisomme, näen minä, eri pohjalla. Tahdon vaan kysyä: mikä on enemmän vihaa, katkeruutta ja eripuraisuutta saattanut aikaan ystäväin välillä kuin juuri se, että toinen on toisen edestä saanut maksaa takauksen. Eikö hätä usein saa kunnollisintakin miestä petturiksi, ja hädän päivinä annetaan usein ystävyys alttiiksi».

»Jokapäiväisessä elämässä nähdään, sen pahemmin, että niin käy; minä siis en tässä asiassa voi enkä tahdokaan teitä vastustaa. Mutta mitä äsken sanoin, sen kerron nytkin. Asian väärinkäyttämisen tähden tuomitsette te itse asian vääräksi, ja mikä pahempi on — siitä, että pettureita löytyy, luulette te kaikkien olevan pettureita. Esimerkiksi jos tuleva appenne pyytäisi teidän nimeänne, mitä hänelle vastaisitte?»

»Kun puhumme yleisistä asioista, älkäämme yksityisiin menkö!» — vastasi Löf. »Mutta jos tahdotte tietää, mitä siinä tapauksessa tekisin, niin voin sen sanoa. Minä tiedustelisin, millä kannalla appeni asiat ovat, ja jos huomaisin, että ne lainalla voisi parantaa, en nimeäni kieltäisi; mutta jos taasen näkisin, että lainan ottamisella perikatoa ainoastaan viivytettäisiin, silloin en antaisi nimeäni. Ja toista onkin niihin nähden, jotka niin sanoakseni kuuluvat samaan perheesen».

»Tässä teette heti poikkeuksen omista lauseistanne. Asian laita onkin niin, että yleiset päätökset eivät pidä paikkaansa yksityisissä asioissa, joissa aina on tehtävä asianhaarain mukaan».

»Tuleva appeni ei koskaan minun nimeäni tarvitse» — vastasi Löf. »Esimerkeistä, jotka eivät ole mahdollisia, ei voi mitään päättää».

Keskustelu, joka oli ollut jotenkin vilkasta, keskeytyi tähän, kun, kuten sanoimme, muutamat vieraista alkoivat lähtöä tehdä. Nyt ihan samassa tuli posti, ja kaikki kokoontuivat patronin ympärille, kun tämä laukun avasi. Uteliaisuus on maalla yhtä suuri kuin kaupungissa, ja uutiset miellyttävät aina.

Patroni, joka edelliseen keskusteluun oli varsin vähän ottanut osaa ja siinäkin vähässä, minkä hän oli lausunut, ollut tulevan vävynsä puolella, avasi kiireesti laukun ja pani pöydälle Katajalahteen kuuluvat sanomalehdet. Sitten veti hän esiin isomman kirjeen, jonka päällekirjoitus oli hänelle itselleen.

Sillaikaa, kun vieraat katselivat ja lukivat sanomalehtiä, tarkasteli patroni kirjeensä ulkopuolia ja sinettiä sekä arveli, mistä se saattaisi olla. Mutta kun hänen arvelunsa ei häntä tyydyttänyt, avasi hän vihdoin kirjeen ja alkoi, silmälasit järjestykseen saatuansa, sitä lukea. Vieraat eivät tienneet olla uteliaita, mutta Löfin silmät seurasivat tarkasti patronia hänen lukiessaan. Että kirje sisälsi jotakin eriskummallista, sen huomasi hän patronin ulkomuodosta, sillä patronin kasvot vaalenivat, hänen kätensä vapisi, ja hikihelmi toisensa jälkeen nousi hänen otsalleen. Löfin uteliaisuus oli tästä herännyt; mutta hän ei mitään kysynyt, kun hän näki, ettei patroni mitään sanonut, vaan että hän äänettä pisti kirjeen taskuunsa.

»Se sisälsi jotain tärkeää» — sanoi Löf itsekseen — »se on varmaa; ja kun vieraat ovat lähteneet, saanen minä tietää, mitä siinä on».

»No, veli patroni, mitä uutisia sinä sait?» — kysyi vanha kruununvouti, joka oli unohtanut silmälasinsa kotiin eikä siitä syystä voinut sanomalehtiä lukea».

»Kas tässä!» — huusi samassa herra, joka Löfin kanssa oli väitellyt. — »Eräs maamme suurimpia liikemiehiä on mennyt konkurssiin; Israel Björk, sama, joka muutamia vuosia takaperin perusti suuren rautatehtaan».

»Mitä!» — huusi patroni. — »Joko se on sanomissa?»

»Te siis tiedätte sen?»

»Sain kirjeen Helsingistä … Vi … Vilhelmiltä, ja hän mainitsee, että kauppiaat Sult ja Kåhrström ovat karanneet ja että Björk on konkurssin tehnyt».

»Vai karanneet!» vastasi herra yhä sanomalehtiä silmäillen. »Mutta koska teillä oli kirje Vilhelmiltä, niin tiedätte kaiketi myöskin että hän onnellisesti on suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon, niin kuin tässä kerrotaan».

»Mitä! Vilhelmi suorittanut tutkinnon… Siitä en minä tiedä mitään…»

»Minä luulin hänen juuri tämän tähden kirjoittaneen teille! — Hänestä on teillä ollut iloa ja on yhä vieläkin, herra patroni!»

»On! Minun velivainajani poika on hyvä poika», mumisi patroni.

Tämä Vilhelmin ylistys kuului nyt Löfin korvissa pahalta. Vilhelmi oli suorittanut tutkinnon, joka todisti hänen suurta oppiaan. Se koski kipeästi henkikirjoittajan kadehtivaa sydäntä.

»Mitä muuta uutta sanomalehdissä?» kysyi hän saadaksensa puheen Vilhelmistä raukenemaan.

»Eipä mitään sanottavaa» — vastasi Löfin kiistaveli.

Mutta jos henkikirjoittaja oli luullut saavansa puheen Vilhelmistä herkenemään, pettyi hän, sillä patroni lähti nyt kulkemaan saliin päin. »Tämä uutinen Vilhelmistä varmaankin ilahuttaa Amandaa, Annaa ja Anteroa» — sanoi hän.

Kun Löf näki hänen menevän, ei hän voinut muuta kuin seurata häntä, vaikka viha ja kateus kuohui hänen sydämessään. Hän tuli saliin kuullakseen, miten patroni uutisen kertoi, ja nähdäkseen miten iloisena rouva, Anna ja Antero sen kuulivat. Varsinkin tarkasti silmäili hän nyt Annaa, morsiantaan, ja tulisemmasti kuin ennen ahdisti häntä mustasukkaisuus, kun hän näki, miten Annan poskille, jotka tähän saakka olivat olleet vaaleat, nyt ruusut nousivat. Hän meni morsiamensa viereen, hän kukisti kuohuvan sydämensä innot, ja hän puristi muka hellästi Annan kättä. Kun nyt Anna entistä iloisemmasti loi silmänsä häneen ja sanoi: »Kuulethan, että Vilhelmi nyt on jumaluusopin kandidaatti; kun hän vielä askeleen ottaa — ja varmaankaan hän ei puolitiehen seisahdu — on hän tohtori…» — Kun Löf tämän kuuli, puristi hän vielä hellemmästi Annan kättä, mutta itsekseen päätti hän sopivalla ajalla kostaa Annalle tämän hetken katkeruuden.

»Vilhelmi tulee edistymään kauas tieteen tiellä» — sanoi Antero, »ja enpä pettyne, jos luulen saavamme nähdä hänen piankin istuvan professorina. Mutta hän ansaitseekin tällaista menestystä».

Löfin silmät iskivät tulta, mutta hän sammutti tulen, ja heti ja sydämellisesti hän lausui: »Sitä olen minä aina sanonut; Vilhelmissä on neroa ja älyä, jos hän tietää molempia käyttää».

Ja kun hän tämän sanoi, tunsi hän, että Anna puristi hänen kättään.

Vilhelmistä puhuttiin vielä kotvan aikaa, ja Anna otti tähän puheesen osaa vilkkaammasti kuin ennen. Mutta puhe raukeni vihdoin, ja vieraat rupesivat sanomaan jäähyväisiä, semmenkin kun patroni vankoilla haukotuksillaan näytti, että hän odotti lepoa.

Katajalahdelta olivat kaikki vieraat lähteneet. Mutta tuskin oli viimeinen ennättänyt poistua pihalta, kun patroni sanoi vakavasti perheensä jäsenille:

»Laittakaa valmiiksi kaikki huomiseksi, minun on lähteminen Helsinkiin».

Kahdesti sai patroni kertoa tämä käskyn, ennen kuin hänen rouvansa käsitti, mistä asiasta kysymys oli. — Mutta kun hän ei sittenkään saattanut uskoa todeksi, mitä hän kuuli, hymyili hän vaan kummastellen.

Mutta silloin närkästyi patroni. Hän, joka vihaan oli — kuten hän itse väliin kerskaili — yhtä hidas kuin meidän Herramme, suuttui viimein. »Mitä naurat! Enkö minä ole isäntä, eikö minulla ole oikeus lähteä mihin tahdon!» — huusi hän.

»Mutta, Jumalan nimeen!» — vastasi rouva. »Mikä syy sinua nyt pakoittaa Helsinkiin lähtemään, ja näin äkkiä?»

»Se on yksinään minun asiani. Laita sinä vaan, että minä huomenna, mitä varemmin sitä parempi, pääsen lähtemään». — Ja kun patroni näin kovilla sanoilla oli rouvaansa puhutellut, vetäysi hän kiireesti kamariinsa jälleen.

Siinä seisoivat nyt rouva, Löf, Anna ja Antero ymmärtämättä patronin kummallisen käytöksen syytä. Jotakin oli tapahtunut, sen huomasivat he, jotakin varsin omituista; sillä näin kuin nyt ei ollut patroni käyttäytynyt koskaan ennen. Mutta mitä oli tapahtunut?

»Ah!» huusi äkkiä Löf. »Kirje, jonka patroni sai, oli Helsingistä. Siellä on tapahtunut jotakin, joka vaatii patronin matkustamaan sinne».

»Eihän vaan Vilhelmi ole sairas?» sanoi Anna hiljaa.

»Vilhelmi, ja aina vaan Vilhelmi!» huusi Löf. »Sinä olet koko päivän puhunut Vilhelmistä. Luuletko sinä, että se minun korvissani hyvältä kuuluu? Vilhelmi! Mitä voisi isäsi hänelle, jos niinkin olisi, että hän olisi sairas?»

»Viktori! Kuinka saatat noin puhua!» — sanoi Anna nuhtelevalla äänellä. »Eikö minun, meidän kaikkien ja sinunkin, tule Vilhelmiä kiittää siitä, että minä elän?»

»Sehän nyt onkin ijäti kiitettävä ja ylönluonnollinen, se työ, jonka hän silloin teki! Senhän olisi kuka tahansa voinut tehdä» — mumisi henkikirjoittaja pilkallisesti.

»Viktori! Sinä et rakasta Annaa» — sanoi rouva hiljaisella ja murheellisella äänellä. »Sitä ei ainakaan todista sinun puheesi. Ellei Vilhelmiä olisi ollut, et sinä nyt tässä seisoisi Annan ylkänä». — Itsekseen lisäsi hän: »Ken tietää, eikö olisi ollut parasta, että» — — — mutta siihen keskeytyivät hänen ajatuksensa, ja häntä kauhistutti, mitä hän oli ajatellut.

Löf huomasi, että hän oli ollut liian suora puheessaan. »Suokaa anteeksi!» sanoi hän tarttuen rouvan käteen — »Mutta minun katkeruuteni tulee juuri siitä, että minä niin äärettömästi rakastan Annaa. Minä en tahtoisi, että hänen ajatuksissaan asuisi kukaan muu kuin minä, ja — — — Vilhelmiä on Anna muistanut tänä päivänä enemmän kuin minua».

Rouva pudisti epäilevästi päätään. Annassakaan eivät henkikirjoittajan sanat suuria vaikuttaneet. Kun ei kukaan vastannut, lisäsi Löf:

»Jos tietäisitte, kuinka kipeästi minuun koskee syytöksenne, olisi teillä lohdutuksen sana antaa minulle. Mutta — — minä näen sen — — te ette ymmärrä minua vielä … minä menen patronin luo, ehkä saan tietää häneltä syyn hänen äkkinäiseen lähtöönsä».

Kun henkikirjoittaja oli mennyt, täyttyivät Annan silmät kyynelillä. Äiti näki sen ja sulki syliinsä hänen. »Sinä et ole onnellinen» — sanoi hän. — »Minä olen sen nähnyt. Sinä salaat jotakin. Avaa minulle sydämesi; sillä ei rakasta sinua maailmassa kukaan niin kuin oma äitisi».

Ja Antero lisäsi: »Minä pelkään, että Vilhelmi oli oikeassa, kun hän sanoi, että Löf on — konna».

Mutta tällä aikaa oli Löf joutunut tulevan appensa kamariin. Tämä — ja se oli jotakin tavatonta tähän aikaan päivästä — käveli nyt kamarissansa edestakaisin, ajatuksiinsa niin vaipuneena, että hän tuskin huomasikaan henkikirjoittajan tuloa. Kun Löf hänen näki, seisahtui hän ja katseli häntä kauan. Vihdoin lähestyi hän patronia ja sanoi:

»Kirje, jonka Helsingistä saitte, sisältää jotakin eriskummallista. Voisinko minä olla teille miksikään avuksi?»

Patroni seisahtui ja katseli vakavasti henkikirjoittajaa — — »Jotakin eriskummallista, sanoit! Niinpä kyllä! Arvaatko, mitä kirje sisältää?»

»Kuinka sitä osaisin arvata?»

Patroni kulki taasen pari kertaa kamarinsa poikki ja seisahtui sitten Löfin eteen. »Minusta ja Amandasta ei ole kysymystä; me olemme vanhoja. Antero ja Ville voivat pian itsestänsä huolen pitää; Annan luonnollinen holhoja olet sinä, siis — —».

»Minä en ymmärrä!» — vastasi Löf, jonka aivoissa välähti ajatus, että joku onnettomuus oli tapahtunut.

»Sinä rakastat Annaa ja tahdot tehdä hänet onnelliseksi?»

»Niin, niin — — mutta…»

»Mutta mitä?»

»Mutta minä en ymmärrä, mitä nämä mietteet ja kysymykset tarkoittavat».

»Parasta ollee, että minä sen sinulle ilmoitan: se kyllä pian tiedoksi tulee… Kirje, jonka äsken sain Helsingistä, ei ollut Vilhelmiltä — — se ilmoittaa, että minä olen maantiellä».

»Maantiellä!» — huusi henkikirjoittaja ja kävi lumivaaleaksi. Hän tunsi nyt, mitä hän oli tuntenut siinä unelmassaan, jossa katosi kulta ja hopea, milloin hän oli niihin kiini tarttunut. »Maantiellä! Kuinka, miten … te hourailette!»

»Kunpa sitä tekisin! — — Muutama vuosi takaperin, kun olin Helsingissä, menin ajattelemattomasti takaukseen vanhan ystäväni Israeli Björkin puolesta. Hän on nyt tehnyt konkurssin. Sult ja Kåhrström, toiset takausmiehet, ovat karanneet ja luultavasti vieneet muassaan mitä heillä on; siis on Björkin velka minun maksettavani».

»Ja kuinka suuri on velka?» kysyi Löf vapisevalla äänellä.

»Viisikymmentä tuhatta ruplaa ynnä korko puoleltatoista vuodelta».

»50,000 ruplaa!» huusi Löf hirmustuen. »Mutta siihenhän menee koko omaisuutenne!»

»Hyvä, jos piisaa!» — vastasi patroni vakavasti.

Löf seisoi siinä kuten kuolemaan tuomittu. Hänellä ei ollut mitään sanomista. Mutta ajatuksia monellaisia juoksi hänen aivojensa läpi. Pääajatus oli: »Siinä tapauksessa kiitän minä Jumalaa, ettei minua ja Annaa vielä ole vihitty».

»Asiain näin ollen olen luullut parhaaksi, että paikalla lähden Helsinkiin tiedustelemaan, miten asiat oikein ovat. Ja jos ne ovat semmoiset, että varmaankin saan, niinkuin pelkään, takaussumman maksaa, niin saanen uudestaan ruveta hylättyyn ammattiin taasen … kauppamieheksi — —».

»Asiain näin ollen», mietti itsekseen henkikirjoittaja — »en minä vielä päätä mitään, ennenkuin näen, mitä todellakin saat maksaa». Kun hän kuuli patronin puhuvan kauppamieheksi rupeemisesta, voi hän tuskin nauruansa pidättää.

»No, onko sinulla antaa mitään neuvoa?» kysyi patroni vihdoin, kun Löf ei mitään puhunut.

»Asiahan on selvä. Joka takaukseen menee, se saa sen maksaa. Minä en ymmärrä, kuinka te, joka olette niin varovainen, saatoitte mennä semmoiseen takaukseen ja vielä lisäksi niin suureen».

»Minä en tahtonutkaan; minä tein sen vastenmielisesti».

»Ja minkä tähden te olette sen salannut?»

Patroni närkästyi tästä kysymyksestä. »Minkä tähden olisi minun pitänyt se ilmoittaa. Eihän se koskenut muita kuin minua itseäni».

»Ja perhettänne».

»Mikä perhettäni koskee, se koskee etukynnessä minua!» vastasi hän. »Asia on nyt kerran tapahtunut, ja mitä on tapahtunut, se ei puheella tule tapahtumattomaksi. Kysymys on, miten parhaiten siitä selkenen».

Löf tunsi, ettei hän nyt voinut olla patronia kunnioittamatta. Vahinko uhkasi, perikato, konkurssi oli edessä, mutta patroni ei vaipunut epäilykseen. Päin vastoin rupesi hän miettimään, miten pulasta päästä; ja Löfin täytyi myöntää, että patronissa oli miestä rupeamaan uudelleen pikkuporvariksi, jos niin kävisi kuin kaikki uhkasi. Mutta miten patroni tässä kestäisi, se oli toinen asia, josta henkikirjoittaja oli epävakainen. — Hän ei näitä asioita suuresti ajatellutkaan, sillä hän oli itsekseen päättänyt luopua aiotusta naimiskaupastaan, jos patronin vahinko olisi niin suuri, kuin hän luuli. Ja Löf kiitti nyt toistamiseen onneansa siitä, että Anna oli tänä päivänä häntä kohtaan ollut niin kummallinen. Löf jo itsekseen haki syitä, joita sopisi esiin tuoda, jos asia päättyisi niin, että hänen hyötynsä vaatisi kihlauksen rikkomista. Mutta patronille tietysti hän sallisi, mitä hän itse tahtoi ajatella.

»Toivokaamme, ettei asia ole niin paha kuin se ensi silmäyksellä näyttää» — sanoi hän.

»Ja jos olisikin, niin riittänee omaisuuteni kumminkin kunnialla lunastamaan nimeni», huusi patroni. »Katajalahti menee; Anteron, Villen ja Annan perintö menee — ja pojat sekä sinä saatte meidän — minun ja, Amandan — niskoillenne, ellen jaksaisi kauppaliikettä hoitaa. Se on kumminkin lohdutukseni tässä ikävässä asiassa».

Patroni oli liikutettu. Löf huomasi sen nyt vasta. Vanhuksen posket olivat vaaleat ja punaiset, aina tuon tuostakin vaihdellen.

»Vai miten?» kysyi patroni, kun Löf nytkään ei mitään vastannut.

»Se on tietty, se on tietty, että te meihin voitte turvata sen mukaan kuin me turvaa voimme teille antaa» — kiiruhti hän vastaamaan.

Itsekseen lisäsi hän; »Tässä lienee kumminkin minun toimeni kohta loppunut».

»Ja nyt, kun olet kuullut, mikä minua odottaa, mene! Minä tahdon levähtää, että huomenna jaksan lähteä vaivaloiselle matkalle».

Henkikirjoittaja teki syvän kumarruksen ja meni. Rouvalle, joka oli alkanut valmistaa patronia matkalle, sanoi hän kylmät jäähyväiset. Yhtä kylmät oli hän aikonut sanoa Annallekin; mutta kun hän morsiamensa näki, näki miten tämä itkevin silmin häntä katseli, tunsi hän jotakin outoa rinnassansa! Henkikirjoittaja ei koskaan ennen ollut ottanut lukuun rakkautta, ja nyt tunsi hän, että hän rakasti Annaa.

»Mitä sait tietää? Mitä sanoi isäni?»

Löf koetti vastustaa sitä tunnetta, joka hänessä nyt niin äkkiä tuleen leimahti, ja tätä koettaen vastasi hän Annan kysymykseen: »Vilhelmi ei ole sairas».

»Viktori!», lausui Anna äänellä, joka ilmaisi nuhdetta.

Tämä ääni koski henkikirjoittajan sydämeen. Ihan toisellainen oli se Anna, joka nyt tässä seisoi; ihan toisellainen kuin se juonikas tyttö, joka aina ennen oli häntä vastustanut. »No, no!» vastasi hän. »Minä luulin, että sanomani sinua ilahuttaisi… Isäsi lähtee Helsinkiin tärkeiden asiain tähden — raha-asiain, joita sinun on vaikea ymmärtää… Mutta, Anna! Miksi sinä olet niin surullinen?»

»En sitä itsekään tiedä» — vastasi Anna hiljaa. Ja kun hän nyt Löfiin loi silmänsä, tunsi hän kummallisen väristyksen ruumiissansa.

Monta sanaa ei enää tänä iltana ylkä ja morsian vaihtaneet. Henkikirjoittaja lähti pian, luvaten aikaisin seuraavana aamuna palata Katajalahdelle.

»Tämä on pirullinen asia!» — ajatteli hän mennessään. »Jos patroni menee häviöön, en minä voi hänen perheesensä sitoutua, se on luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Mutta luopua Annasta — — sitä en voi; se on myöskin luonnollinen ja ymmärrettävä asia…»

Ja kotonansa ajatteli henkikirjoittaja aamunkoittoon saakka näitä luonnollisia ja ymmärrettäviä asioita, ymmärtämättä kuitenkaan mitä tehdä. Ahneus ja rakkaus taistelivat kovaa taistelua hänessä.

Kummalleko puolelle oli voitto kallistuva?

X.

Patroni Rother toistamiseen Helsingissä.

Vilhelmi Rother oli aikonut heti tutkintonsa suoritettuaan lähteä Turkuun papiksi vihkimistä varten. Hän oli suorittanut tutkinnon, mutta hän viipyi vielä Helsingissä. Hänen toivonsa oli sammunut. Pimeä, kolkko erämaa oli hänen mielestään nyt maailma. Hänen tuli nyt oppia jotakin ihan uutta. Ennen oli koko hänen aikansa kulunut tietojen hankkimisessa — nyt koetti hän kaikin voiminsa oppia unhottamaan, unhottamaan ensimäistä rakkauttaan. Mutta niin hänen sydämeensä oli tämä rakkaus juurtunut, että hän pian huomasi unhottamisen mahdottomaksi. Haava sydämessä, josta Annan kuva oli reväistävä, ei mennyt umpeen. Joka ajatus oli Anna ja joka ajatus kaasi kihelmöitsevää voidetta haavaan.

Hänen ystävänsä Aksel Rönneqvist kävi näinä ensimäisinä päivinä usein hänen luonansa. Hän pelkäsi sitä tilaa, johon hänen ystävänsä oli joutunut, sillä kummallinen oli Vilhelmi Akselin mielestä. Vilhelmi vastasi, kun häneltä kysyttiin, mutta itse ei hän puhetta alkanut. Hän astuskeli öin päivin edestakaisin kamarissaan, ja turhat olivat nyt Akselin koetukset saada häntä ravintoloihin. Yksitavuisella »en» sanalla vastasi Vilhelmi kaikkiin kehoituksiin. Vilhelmin muoto oli näitten päiväin kuluessa muuttunut. Hänen vaaleat poskensa olivat kellastuneet; hän oli muutamain päiväin kuluessa kymmeniä vuosia vanhentunut. Väliin oli hän koettanut lukea, kertoi matammi Akselille; mutta kohta oli hän pannut pois kirjan ja uudestaan alkanut ikuista astuntaansa. Ulkona nähtiin hän ainoastaan silloin, kun hän kävi apulaisvirkaansa hoitamassa; ja tätäkin tointa hoiti hän niin, että hän nähtävästi ei tiennyt, mitä hänellä oli tehtävänä.

Toivottomuuden omana, huolimatonna kaikista, kylmään epäilykseen vaipuneena oli Vilhelmi, kun eräänä päivänä patroni Rother astui hänen kamariinsa.

Katajalahden patronin matkustuksesta Helsinkiin oli siis tullut täysi tosi. Hän tuli, mutta toisin oli nyt hänen laitansa kuin hänen viimeksi käydessänsä. Kun Vilhelmi hänen näki astuvan huoneesensa, vetäysi hän takaperin, ja punainen hohde leimahti hänen kasvoillensa. Hän tirkisteli ovea, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkun toisen astuvan sisään patronin jälestä, ja vasta silloin, kun hän huomasi, että ovi pysyi kiinni, aukenematta uudestaan, kääntyi hän patroniin.

»Uh! Täällä olen minä taasen, Vilhelmi hyvä», lausui ukko riisuen yltään päällystakit. — »Hyvä, että sinun täällä tapaan; terveisiä Katajalahdelta!»

Vilhelmi tervehti ukkoa, aina tuon tuostakin silmäillen ovea.

»Yksin, ihan yksin olen» — sanoi patroni, joka huomasi, minnepäin Vilhelmin silmäykset lensivät. »Kuka olisikaan joutanut minua seuraamaan nyt, kun jo olin peninkulman päässä ennenkuin oikein tiesin edes lähteneeni matkalle. Anna olisi tosin joutanut, mutta tietysti tahtoi hän mieluummin viserrellä sulhasensa kanssa».

»Sulhasensa kanssa!» kertoi Vilhelm ja kävi lumivaaleaksi. »Sulhasensa kanssa!» kertoi hän vielä nyt äänellä, joka vapisi.

»Niin, sulhasensa kanssa», vastasi ukko. »Mutta se on totta, sinä et siitä vielä tiedä. Anna on kihloissa henkikirjoittaja Löfin kanssa, sinun ystäväsi kanssa».

»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi ja ääni kuului kuin olisi se haudasta tullut.

Patroni oli niitä, jotka eivät mitään huomaa äänestä eikä ihmismuodosta. Hän vaan vähän kummasteli, ettei Vilhelmi enempää uutisia tiedustellut; mutta vähän vaan, niin vähän, että hän heti kummastelemisensa unhotti ja käänsi kohta puheen toisaalle.

»Mutta mitä lempoa täällä on tapahtunut?» kysyi hän. »Sult ja Kåhrström ovat siis todellakin karanneet?»

Vilhelmi ei patronin kysymystä kuullut. »Kihloissa!» mumisi hän.

»Kihloissa!» huusi patroni. »Mitä hittoa! Minulle kirjoitettiin, että he ovat karanneet».

»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi vielä. Hän, poika parka, ei näkynyt nyt ymmärtävän, mitä se sana merkitsi.

»Kihloissa! No, sitten he ovat täällä, ja kirje oli sulaa valhetta, Jumalan kiitos! Eikö Björk ole mennyt konkurssiin!»

»Konkurssiin? Kuka on mennyt konkurssiin?» kysyi nyt Vilhelmi, joka kuuli patronin viimeiset sanat.

»Jumalan kiitos, Vilhelmi, sinä nostit tuntuvan painon rinnaltani. Mutta konnamaista on narrata vanhaa miestä tekemään tällaista matkaa suotta ja syyttä!» Ja patroni vimmastui nyt tästä hirmuisesti, kun hän luuli, että häntä oli vaan petollisesti ja pilalla pelätetty. — »Mutta sen sanon minä, sitä ei ole kukaan ilmaiseksi tehnyt!»

Vilhelmi katseli pitkään patronia. Katajalahden isännän viha herätti Vilhelmin hänen unelmistaan. Hän silitti kädellänsä vaaleita kasvojaan, ikäänkuin poistaakseen jonkun pahan unen.

»Mitä sanoitte?» — kysyi hän. — »On kuin olisin kuullut teidän lausuvan, että Anna on kihloissa Löfin kanssa — se ei suinkaan ole mahdollista!»

»Ja miksi ei, mitä kummaa siinä? Viime pyhänä julkaistiin kihlaus, kun meillä silloin oli paljon vieraita. Tämä kihlaus jo minua lohdutti, sillä jos minä perikatoon olisin mennyt, olisi Annalla ollut turva maailmassa. Mutta hyvä on, että koko juttu Björkin konkurssista oli pelkkää valhetta … vaikkapa se olikin kovin konnamaista».

Vilhelmi kuuli nyt, mitä ukko puhui, mutta tästä puheesta hän ei mitään ymmärtänyt. Hän muisti kuulleensa Björkin konkurssista, ja huolimattomasti, kuten ainakin, kun vieraista asioista puhutaan, sanoi hän: »Se on siis valhetta, että Björk on mennyt konkurssiin?»

»Valhetta!» — vastasi patroni. — »Sinäpä sen valheeksi sanoit!»

»Minäkö?»

»No, mitä hittoa! Vastahan juuri sinä sen sanoit? Ja myöskin, että Sult ja Kåhrström ovat täällä ja ovat menneet kihloihin».

»Olenko minä sitä sanonut! En suinkaan. Sult ja Kåhrström ovat karanneet … sen…»

»Poika, puhutko pilaa vanhan setäsi kanssa! Siitä on sinulle ikuinen häpeä. Sano, mitä tiedät Björkistä ja noista toisista?» Ja patroni oli taas peloissaan, ikäänkuin kuulisi hän nyt vasta uutisen.

Kaikeksi onneksi Vilhelmille astui nyt huoneesen Akseli Rönneqvist. Kun tervehdykset olivat sanotut, tiesi hän paremmin kuin Vilhelmi tyydyttää ukkoa tiedoilla, jotka saivat hänen ymmärtämään, että hänen tulonsa Helsinkiin ei ollut valheen vaikutusta.

Puheessa oli perää. Björk oli todellakin tehnyt konkurssin ja semmoisen, että, niinkuin Rönneqvist kertoi, kaikki ihmettelivät, miten hän niin kauan oli voinut huonot asiansa salata. »Hyvä on, jos hänen omaisuutensa voi kahdella prosentilla korvata sitä, mitä hänen tähtensä tullaan kärsimään. Moni ei sitäkään saa» — puhui hän. — »Mutta onko teillä asioita Björkin kanssa, vai kysyttekö sitä vain ystävyydestä?»

»Asioita! Minä olen hänellä takauksessa».

»Sepä paha! Siinä tapauksessa saatte maksaa osanne. Toivon kumminkin, ettei takaus ole suuri?»

»Ei suurempi kuin että sen voin maksaa» — vastasi patroni. »Olleeko Björk kotona?» — lisäsi hän. »Minä tahdon häntä heti mennä tapaamaan».

Tämän sanottuaan puki patroni kiireesti yllensä ja läksi, jättäen nuoret kahden kesken.

Äskeinen keskustelu oli vähäksi aikaa herättänyt Vilhelmin. Mutta kun patroni oli mennyt, vaipui hän jälleen entiseen tilaansa, jossa ollessaan hän ei tiennyt mitään ympäristöstänsä. Rönneqvist sai puhua mitä tahansa. Yksitavuisesti vastasi Vilhelmi, tietämättä että hän vastasi taikka mitä hän vastasi. Vasta silloin, kun Rönneqvist rupesi Annasta puhumaan, heräsi Vilhelmi taasen.

»Sinä et tiedä, minkä uutisen setä on tuonut» — sanoi hän kiivaasti — »Anna on kihloissa Löfin kanssa!»

»Löfin kanssa!» huudahti nyt vuorostaan Rönneqvist. »Eipä kummaa, ettet häntä koskaan ole voinut kärsiä. Mutta siitä nyt näet, kuinka vähän Anna ansaitsee sinun rakkauttasi».

Vilhelmi hymyili surullisesti. Oli siitä aikoja kulunut, kun hän viimeksi oli hymyillyt.

»Ja siitä syystä» — jatkoi Rönneqvist — »toivon minä, että luovut turhasta surustasi».

Vilhelmi ei vastannut mitään. Hän vaan kummastelevin silmäyksin ystävätään katseli.

Yhtä ja toista puhui Rönneqvist vielä, muka lohdutuksen sanoja, joihin Vilhelmi ei sanaakaan vastaan virkannut. Vihdoin laski hän kätensä Vilhelmin olalle. »Sinä olet aina ollut minun ystäväni» — sanoi hän, »ja voit nyt ystävyyttäsi näyttää sillä, että tähän kirjoitat nimesi. Minun palkkani on vielä niin vähäinen, ettei se ensinkään riitä, ja tästä syystä täytyy minun lainata».

— Ja pöydälle Vilhelmin eteen pani Rönneqvist valmiiksi kirjoitetun velkakirjan.

»Jos tahdot minua auttaa, niin kirjoita tähän nimesi!»

Vilhelmi katseli paperia ja ystäväänsä vuorotellen. Yhtäkkiä sanaa sanomatta tarttui hän kynään, ja lukematta, mitä velkakirja sisälsi, piirsi hän siihen nimensä. Velka, jonka takaukseen hän sitousi, oli 2,000 markan suuruinen.

»Kiitoksia!» — sanoi Rönneqvist. — »Olisi minulla nyt toiset takausmiehet!… Mutta kello on jo kohta 11; sinun tulee mennä virkahuoneesesi! Minun olisi pitänyt olla paikallani jo kello 10».

* * * * *

Kun Vilhelmi kello 2 aikana palasi kotiinsa, näki hän ukko Rotherin kiiruhtavan edellänsä. Mahtavasti ja hiljaa, niin kuin viimeksi ollessansa Helsingissä, ei nyt ukko kulkenut; päin vastoin muistutti nyt hänen kiireensä niitä aikoja, joina hän vielä oli puotipoika. Vilhelmi ei saavuttanut häntä ennenkuin kotonansa. Siellä jo käveli patroni huoneessa edestakaisin kiivain askelin.

»Se lurjus, se konna!» huusi hän ehtimiseen.

»Mikä teitä on kohdannut?» kysyi Vilhelmi, joka näki, että ukko oli tulisessa vihassa.

»Se lurjus, se konna! Hän syytti ensinnä Sultia ja Kåhrströmiä, mutta vihdoin oli hän hävytön minulle ja nimitti minua vanhaksi narriksi. Narri, minä! Kuka on narri? Björk on lurjus, on narri, on suurin konna maailmassa… Ja kun minä hänelle tämän sanoin, käski hän minun olla vaiti, uhkasi ajaa minun ulos huoneestansa ja salvata minut vaunuliiteriin! Tuhat tulimmaista! Ja semmoisen konnan edestä täytyy minun maksaa 50,000 ruplaa, 200,000 markkaa! Myydä Katajalahti, joutua vanhoilla päivilläni kerjuulle, maantielle, — minä kysyn, kuka on konna?! Puh! Et ole tiennyt keitättää kahviakaan! Minä luulin Björkillä sitä saavani! Hän! Mitä sain? Lempo enää takaukseen menköön, en minä vaan!»

Ukon puhe oli sitä laatua, että sen nyt Vilhelmikin ymmärsi, ja se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen silmänsä leimusivat taasen; hänen ruumiinsa suoreni. Oli ikään kuin olisi joku sisällinen muutos hänessä tapahtunut.

»Tietääkö Löf tästä?» kysyi hän.

»Tietää, tietää; mutta mitä hän siihen voi? Hänelle en minä voi Annan myötäjäisiksi antaa äyriäkään. Muonamiehenä tyttäreni ja vävyni luona saan vanhat päiväni elää, minä ja mamma myös. Oletko sinä eläissäsi tällaista kuullut?»

Ja vihoissaan ja harmissaan mittasi ukko pitkillä askelilla Vilhelmin kamaria. — »Mutta sano, sano jotakin!» huusi hän, kun Vilhelmi ääneti hänen kulkuansa katseli.

»Jos niin pahasti käy, että perikatoon joudutte, niin on teidän kotonne, setä, — ei Löfin, mutta veljennepojan tykönä. Sallikaa minun palkita teille kaikki se hyvä, minkä minulle olette osoittaneet!»

Patroni seisahtui äkkiä ja katseli kauan Vilhelmiä. »No, noh!» — sanoi hän vihdoin. »Maantiellä en vielä ole. Mutta miten onkaan, ne sanasi tahdon panna mieleeni. Ja totta tosiaan, et ole niitä turhaan sanonut».

Maantiellä ukko Rother tosiaan ei vielä ollut; mutta monta päivää ei ollut kulunut, ennenkuin hän tiesi, että hän oli köyhempi kuin ennen naimisiin menemistään. Hän tuli tietämään, että Björkin omaisuudesta ei hänelle riittäisi mitään. Etuoikeudella oli se kokonaan menevä muille; ja takaussummasta, kun hän sen oli maksanut, ei hän saisi äyriäkään takaisin. Hän oli nyt kahden vaiheilla mitä tehdä, joko panna konkurssihakemus tai koettaa muilla keinoin itse saada tuo takaus maksetuksi. Että tämä tapaus häneen kipeästi sattui, kipeämmästi kuin hän sitä kenellekään näytti, on ymmärrettävä, ja se näkyikin siitä, mitä ei ukko voinut estää — siitä, että hänen hiuksensa muutaman viikon kuluessa olivat muuttuneet lumivalkoisiksi.

»Jos muulla keinoin voin saada takauksen maksetuksi, en konkurssihakemukseen ryhdy» — sanoi hän eräänä iltana Vilhelmille. »Konkurssi on aina ollut minulle kauhistus. Katajalahti on 100,000 markan arvoinen. Toinen puoli takaussummaa on minulla rahoissa ja velkakirjoissa. Mutta mistä saan ostajan Katajalahdelle? Jos se huutokaupalla myydään, nousee hinta tuskin sanottuun summaan. Aikaa minulla on, jos riidanalaiseksi asian teen, vuosi tahi vähän toista — ja riidanalaiseksi minun täytynee asia tehdä. Maksamattoman koron olen täällä suorittanut — koko summa sekin, 15,000 markkaa. Toivon kumminkin, että asianomaiset odottavat jonkun aikaa, ja ehkäpä voisin asian niinkin saada menemään, että puolen takaussummasta maksan ja toisesta puolesta panen Katajalahden pantiksi. Tuo juontui minulle mieleen aamulla, sillä asianomaiset näkyvät säälivän minua yhtä suuressa määrässä kuin ne Björkiä vihaavat».

Vilhelmi kuunteli ukon mietteitä, ja hänkin ihmetteli, kuinka setä voi puhua noin kylmästi vahingostaan kuten ihan vieraasta asiasta. Tämä hänen setänsä kohtalo oli kokonansa muuttanut Vilhelmin mielialan. Ukko itse sitä ei huomannut, mutta Rönneqvist sen huomasi, ja kun hän suoraan tästä asiasta rupesi Vilhelmin kanssa puhumaan, vastasi tämä surullisesti hymyillen:

»Niin on, kuin sanoit. Minä olen toisellainen nyt kuin joitakuita aikoja takaperin. Kaikesta hyvästä, mikä minua on kohdannut maailmassa, tulee minun suurimmaksi osaksi kiittää setääni. Nyt uhkaa häntä vahinko semmoinen, ettei hän, ei ainakaan pitkiä aikoja, voi sitä kantaa; mikä on luonnollisempaa, kuin että minä hänelle palkitsen sen hyvän, minkä hän minulle on osoittanut. Jos nyt nääntyisin toimettomuuteen, mitä hyvää hänelle minusta olisi! Ei, minä tahdon elää hänen ja hänen perheensä tähden!»

»Ensimäinen ja luonnollinen auttaja on Löf» — sanoi Rönneqvist.

»Löf!» kertoi Vilhelmi halveksien. »Sinä et häntä tunne, sen näen. Minä pelkään, että takaus ei ole mitään sen vahingon rinnalla, minkä Löf vielä tuottaa».

»Setäsi vahinko oli siis sinun onnesi» — arveli ystävä. — »Ainakin on se tähän saakka sinulle onneksi ollut. Sillä kauan et sinä olisi kärsinyt elää semmoista elämää kuin elit hulluksi tulematta».

Vilhelmi vastasi vaan: »Minulla on nyt jotakin, jonka eteen kannattaa elää — sitä ei minulla tätä ennen ollut».

Kolmatta viikkoa viipyi Katajalahden isäntä Helsingissä. Hän oli sillä aikaa saanut asiansa niin hyvälle kannalle kuin oli hänelle mahdollista. Hän oli uskonut eräälle asiamiehelle Katajalahden kartanon kauppaamisen, jos siitä tarjottaisiin hinta semmoinen, että se kannattaisi myydä. Muussa tapauksessa koettaisi hän sitä itse pitää pantattuna 100,000 markasta, vaikka hän itse tiesi ja Vilhelmikin tunnusti, ettei kartano antanut vuotuista tuloa täyteen niin paljon kuin tämän summan korko teki. »Mutta» — sanoi patroni — »aikaa kumminkin on voitettu, ja sekin on jotakin».

Samana päivänä, jona patroni Rother läksi Helsingistä, läksi maisteri Rother Turkuun papiksi vihittäväksi. Toimettomuuden henki oli hänestä kadonnut. Hänelle kangasti tulevaisuus, ei juuri onnellinen, sillä onnea hän ei enää maailmassa toivonut, mutta kumminkin tulevaisuus, jossa hän velvollisuuksiensa täyttämisessä luuli löytävänsä hiljaisen tyytyväisyyden.

XI.

Ylkä ja morsian.

Katajalahdella kuluivat päivät patronin lähdettyä yhtäläisesti kuin ennenkin. Ei rouva, ei Anna eikä edes Anterokaan tiennyt, missä vaarassa isän ja heidän kaikkien maalliset tavaransa olivat. Löf siitä ei ilmaissut sanaakaan. Että jotakin kummaa ja outoa oli tapahtunut tahi oli tapahtumaisillaan, sen luulivat he huomaavansa henkikirjoittajan käytöksestä. Rouva etenkin huomasi tulevassa vävyssään suuren muutoksen tapahtuneeksi ja hän osasi mainita tyttärensä kihlauspäivän siksi päiväksi, jona tämä muutos oli alkunsa saanut. Löf tuli niinkuin aina ennenkin joka päivä Katajalahdelle, mutta se tapa, millä hän kaikkia siellä kohteli, oli rouvan mielestä varsin eriskummallinen. Väliin saatti hän olla iloinen ja hupainen, väliin taasen oli hän hiljainen ja kylmä. Rouva, joka ei tiennyt muuta syytä tähän hänen käytökseensä, luuli häntä vaihemieliseksi, ja kun hän tähän luuloon oli joutunut, niin eneni hänessä yhä vastahakoisuus Löfiä vastaan. Annaakin kohtaan oli henkikirjoittajan käytös varsin omituinen. Milloin osoitti hän hellintä lempeä, joka koki Annan silmistä lukea, mitä Anna ajatteli; milloin taasen oli hän kylmä ja kohteli morsiantaan niinkuin outoa, vierasta olentoa. Riitaisuuksia, semmoisia kuin ennen, ei nyt koskaan tapahtunut nuorten välillä. Väliin, kun henkikirjoittaja oli lempituulella, suostui hän aina ja paikalla Annan ajatuksiin ja tuumiin; mutta väliin taasen, kun hän oli kylmällä tuulella, katkaisi hän Annan lauseen kovalla, karkealla huudolla: »Se ei ole niin!» tahi lauseella: »Sinä et tätä ymmärrä!»

Mutta eninnä kaikista oli Anna muuttunut, ja niin vähässä ajassa! Tuon entisen juonikkaan, ilvehtivän, mutta samalla iloisen neidon sijaan oli astunut hiljainen, totinen ja surusilmäinen olento, joka ei vähäistäkään muistuttanut tuota entistä. Anna oli joutunut morsiameksi; itse ei hän tiennyt miten. Hän heräsi lapsuuden unelmista vasta silloin, kun hän jo oli antanut tahi ainakin luvannut sydämensä. Hän oli luvannut sen, ennenkuin hän oli tutkinut, mitä se itse sanoi. Ja nyt, kun lupaus oli tehty, nyt tuntui tässä sydämessä niin kummallisia tunteita, joita Anna ei itse vielä ymmärtänyt, mutta jotka usein saivat hänen murheelliseksi ja nostivat kyyneleet hänen silmiinsä, Usein hän semmoisina hetkinä ajatteli, kun hän muisti, miten hän henkikirjurin morsiameksi oli joutunut: »Olinpa minä viisas silloin?» — Kun hän taasen sulhasensa näki, oli hänessä jotakin, joka veti häntä hänen puoleensa; mutta kun hän häntä lähestyi, tuntui kuin olisi hänen sydämensä läpi käynyt kylmä viima — ja varsinkin silloin, kun Löf lempeä häntä kohtaan osoitti. Ainoastaan silloin, kun hän Vilhelmiä muisti, oli kuin olisi kylmä jääriite, joka jähdytti hänen sydäntänsä, alkanut sulaa; mutta tämä sulattava päiväpaiste katosi heti, kun hän kuuli Löfin äänen.

Vilhelmin muisto ja Anteron läsnäolo, ne ilahuttivat Annaa. Antero, tuo viehkeä nuorukainen, ei kumminkaan pitkiä aikoja kerrallaan sisarensa kanssa seurustellut. Anterolla oli oma työnsä. Hän luki ja oli usein koko päivän yksikseen työssänsä. Hänen kamariinsa meni Anna aina silloin tällöin, ja siellä he keskustelivat — ei enää päivän turhista asioista, mutta hengen suurista ja korkeista. Vaan Antero ei tiennyt Annan sydämen tilaa, eikä Anna sitä Anterolle ilmaissut. Antero, joka hiljaisissa, yksinäisissä mietinnöissään oli onnellinen, luuli että Annan laita oli samallainen. Antero ei tiennyt aavistaakaan muuta. Veli luuli sisarensa olevan onnellisen, ja vaikkei hän Löfiä kärsinyt, ei hän sitä kenellekään näyttänyt; päin vastoin ei hän tässä asiassa hyväksynyt itseään, sillä hän luuli tässä tekevänsä väärin Löfiä vastaan, josta hän ei mitään pahaa tiennyt. Antero oli siinä varmassa uskossa, että Anna rakasti Löfiä ja että Löf rakasti Annaa, ja hän oli usein suutuksissaan itselleen siitä, ettei hän saattanut ajatella niin paljon hyvää tulevasta langostaan, kuin hän olisi tahtonut.

Tällä kannalla olivat asiat Katajalahdella, kun patroni Rother tuli kotia Helsingistä.

Huoli ja murhe kuvastui hänen otsallaan, kun hän omiansa tervehti. Rouva, Anna ja vieläpä Anterokin huomasivat sen, ja tervehdys oli tuskin sanottu, ennenkuin he tämän ottivat puheeksi.

Patroni tiesi nyt, mikä häntä odotti. Salata sitä omaisiltaan ei hän enää tahtonut, eikä sitä enää voinutkaan. Mutta miten ilmoittaa surullinen uutinen?

Hän ei siinä kauan kainostellut. Kuta pikemmin se on sanottu, ajatteli hän, sitä parempi, ja tuskin oli tunti kulunut hänen kotiintulostaan, ennenkuin rouva, Anna ja Antero tiesivät, mikä oli tulossa. — »Kaikki, mitä minulla on, menee» — lopetti patroni, ja sen sanottuansa riensi hän kiireesti kamariinsa.

Hän ei voinut nähdä, mitä hänen kova uutisensa vaikutti.

Rouva ja lapset katselivat toisiaan. Vaikeapa oli heidän alussa mitään ymmärtää patronin kertomuksesta. Mutta vihdoin he sen ymmärsivät.

Rouva oli vaalea. Hän ei pitkään aikaan sanonut mitään, ja kun hän vihdoin rupesi puhumaan, oli hän voittanut sen tuskan, minkä uutinen hänessä oli herättänyt.

»Myötäkäyminen on meitä tähän saakka kaikissa seurannut» — sanoi hän. — »Nyt koetuksen päivinä tulee meidän kärsiä valittamatta».

»Ja meidän on velvollisuutemme tehdä tämä vastoinkäyminen niin helpoksi kuin voimme» — lausui Antero. Annalla ei ollut mitään sanomista, mutta veljensä puheesen nyykähytti hän päätään, näyttäen hänkin siihen suostuvansa.

Jos olisi patroni malttanut jäädä kuulemaan, mitä hänen uutisensa vaikutti, olisi hän siitä saanut lohdutuksensa; nyt sen sijaan hän käveli edestakaisin kamarissansa ja hänen tuskansa oli nähtävänä hänen kasvoissansa. Hän ei nyt muistanut kahvikultaakaan. Hän tunsi, että hän häpesi omiansa kohdata, sillä tähän onnettomuuteen oli syypää hän itse, ja yksin hän.

Tässä tuskassansa hän, kuten sanottiin, käveli edestakaisin lattialla, kun hänen kamariinsa astui hänen hellä puolisonsa. Ukko ei ollut häntä näkevinään, ei silloinkaan, kun rouva jäi seisomaan häntä katsellen. Vihdoin tuli tämä käytös hänelle tukalaksi, ja rouvansa eteen seisahtuen sanoi hän hiljaa: »Me olemme nyt köyhät».

Oli kuin olisi rouva odottanut patronin jotakin sanovan, sillä nyt laski hän käsivartensa miehensä kaulan ympäri. »Mutta kantakaamme vastoinkäymistämme niinkuin myötäkäymistämme olemme kantaneet!» — sanoi hän. »Jos olisit ennen tästä puhunut, olisimme voineet säästäväisemmästi elää».

Patronin sydämeltä putosi raskas paino. Hän oli liikutettu. Hän tunsi silmissänsä jotakin outoa, ja rouva näki, että niissä kimalteli kaksi kirkasta kyyneltä.

»Minä olen ollut kiittämätön» — sanoi ukko. »Amanda, nyt vasta minä tunnen sinua!»

Kauan istuivat sitten patroni ja rouva puhellen. Mitä he puhuivat, jääköön kertomatta. Tietysti eivät he iloisista asioista puhuneet; mutta kumminkin, kun he nuorten luo saliin tulivat, olivat he melkein iloisia. Heillä oli täysi luottamus toisiinsa, ja niinhän on asia laita, että ilomme ei ole täydellinen, ellei joku toinen, jota rakastamme, ole siitä osallinen — — mutta surun laita on päinvastainen. Se on täydellinen se suru, jota olemme tuomitut yksinämme kantamaan. Jos joku, johon luotamme, jota rakastamme, ottaa siihen osaa, niin tuntuu ikäänkuin jakautuisi se kahtia, ja kuorma on puolta helpompi meidän kantaa. Surun katkeruus kadottaa terävän nuolensa, kun saamme sen purkaa ystävän helmaan.

Kun patroni tuli saliin, jossa Antero ja Anna olivat päättäneet tehdä minkä ikinä voisivat onnettomuuden lieventämiseksi, ei enää tuota onnettomuutta edes mainittu. Patroni rupesi puhumaan Helsingistä, mitä uutta sieltä kuului, ja ainoastaan sivumennen koski hän tuohon kipeään asiaan, kun hän Vilhelmistä puhui. Häntä ei osannut patroni kyllin kiittää.

Juuri silloin, kun patroni puhui Helsingistä ja mikä siellä oli häntä kohdannut, astui Löf saliin. Rauhattomassa tilassa oli tämä mies parka viimeiset viikot elänyt, taistellen kovaa taistelua ahneuden ja rakkauden välillä. Hän tuli nyt kuulemaan, mitä uutisia patroni toi. »Jos niin on, että patroni omaisuutensa menettää — hyvästi silloin Anna!» — tähän päätökseen oli itsekäs nuori mies tullut. Hän kyllä tunsi, että hän paljosta luopuisi, kun hän Annan jättäisi — mutta jompikumpi, rikkaus tai Anna, oli hänen jättäminen, ja hän arveli: »Rikkaudesta minä aina löydän onneni; ja ken on sanonut, että Anna voi minulle palkita, mitä minä hylkään, jos hänen otan». Ahneus oli niin muodoin voittanut hänen päättäessään.

»Ja oliko Vilhelmi onnellinen?» kysyi Anna, kun Löf astui sisälle.

»Oli» — vastasi patroni ja meni tulevaa vävyänsä vastaan, jota hän ystävällisesti kätteli. »Minä tässä kerron, mitä matkallani olen saanut tietää» — sanoi hän hänelle.

»Uhkaava vaara on mennyt ohitse» — oli ensimäinen ajatus, joka juolahti henkikirjoittajan mieleen. »Muuten ei patroni jonninjoutavia kertoisi eikä niin iloiselta näyttäisi». Ja tämä ajatus sai henkikirjoittajan niin iloiseksi, kuin olisi hän suuren rahasumman voittanut.

»Me puhuimme tässä Vilhelmistä; voin sanoa terveisiä häneltä. Vilhelmi on nyt Turussa ja vihitään piakkoin papiksi».

Löf oli istunut Annan viereen, jota hän nyt oli tervehtinyt hellemmästi kuin ennen ja jonka kättä hän nyt hellästi puristi.

Anna oli juuri kysyä jotakin muuta Vilhelmistä, kun henkikirjoittaja kääntyen patroniin ennätti lausua:

»No, miten teidän matkanne onnistui? Joko tietää perheenne teidän matkanne syyn?»

»Minun matkani onnistui niin hyvin kuin semmoinen matka saattaa onnistua, enkä sitä ole enää omaisiltani salannut!» — vastasi patroni.

Löfin kasvoista loisti ilo. »Sepäs oli onni!» sanoi hän. »Sillä totta sanoen minä olin murheellinen, suuresti murheellinen teidän tähtenne».

»Semmoinen ei sinun tarvitse olla» — vastasi patroni. »Sinä näet, miten me onnettomuuttamme kannamme, eikä se asia murheesta parane. Sääli minun on kumminkin sinua; sillä jos sinä toivoit Annan myötäjäisiksi saavasi jotakin, niin petyit. Mutta minä olen vakuutettu siitä, ettet sinä tavaroita katsonut».

»Minä en teitä ymmärrä!» huusi Löf. — »Sanokaa kerrassaan kaikki!»

»No … pitääkö minun se vielä kertoman! Minun tulee yksin maksaa koko takaus, ja siihen menee koko omaisuuteni».

Löfin käsi, jossa Annan käsi oli ollut, aukesi ja vaipui hiljaa alas. — »Teidän on siis maksaminen koko takaus?»

»Ihan joka ainoa äyri!» vastasi patroni.

Löf tunsi, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen. »200,000 markkaa?» kysyi hän hiljaa.

»Niin, sinä mainitsit summan» — vastasi patroni.

»Ja Jumala, joka meistä on tähän saakka huolta pitänyt, kyllä niin vieläkin tekee, jos emme epäilykseen vaivu» — lisäsi rouva.

Löf ei tiennyt mitä sanoa. Hänen rakkautensa Annaan oli uudestaan leimahtanut ilmituleen, kun hän patronin ensimäisistä sanoista luuli tämän jollakulla tavalla päässeen takauksesta vahingotta. Nyt, kun hän huomasi tässä luulossaan pettyneensä, heräsi uuteen taisteluun ahneus ja rakkaus hänessä, ja kova oli tämä taistelu; sillä Annaa ei hän ollut koskaan ennen nähnyt niin suloisena kuin nyt. Mutta kumminkin kääntyi voitto ahneuden puolelle, kun hän kuuli Annan lisäävän äidin sanoihin:

»Tästä päivästä alkaen tahdomme me ruveta elämään nykyisten varojemme mukaan».

Löf oli semmoisessa mielentilassa, ettei hän nyt kauan Katajalahdella menestynyt. Kun patroni taputti häntä olkapäälle ja kutsui häntä kamariinsa lautapelille niinkuin ennenkin, nousi hän ja syyttäen kiireitä, tärkeitä töitä sanoi hän jäähyväiset. »Te tiedätte, että virkatoimet käyvät esinnä» — lausui hän, tuo entinen pilkkahymy huulillaan.

»Tietty se! Ikävä vaan, etten saanut pitää sinua täällä tänään», vastasi patroni. »Olisimme pelanneet koko päivän; sillä isossa maailmassa ei pidetä mitään niin halvasta pelistä kuin lautapeli on».

»Mutta kaiketi palaat pian tänne, kun olet työsi tehnyt?» — lausui Anna hiljaa.

»Se on tietty» — vastasi henkikirjoittaja. — »Et tiedä, kuinka minun on yksinäisyydessäni ikävä sinua» — ja hän hymyili uudestaan pilkkahymyään. Anna sen huomasi, ja hän tunsi taasen, miten ikäänkuin kylmä käsi olisi laskeunut hänen sydämelleen.

Löfin mentyä sanoi Antero, joka tapansa mukaan oli ääneti istunut: »Hyvä olisi, jos hänen työnsä ijäti pidättäisi häntä täältä. Minä pelkään, että hänen rakkautensa Annaan on kadonnut meidän rikkautemme mukaan».

»Antero! Mitkä sanat!» huusi patroni. »Mistä sinä ne sanat otit?»

»Hänen käytöksestään ja omasta suustaan. Hänellä ei ole nyt mitään tekemistä, sen sanoi hän minulle itse toissa päivänä. Minä katselin häntä tarkasti, kun te, isäni, kerroitte onnettomuuden, ja minä näin, että hänen kätensä kirposi Annan kädestä, kun hän sen ymmärsi».

Anna vaaleni, nousi kiireisesti ja läksi ulos. Hän meni kamariinsa, josta hän ennen oli tietä tarkastellut Löfin tuloa odottaen. Anteron sanat olivat selvittäneet hänelle sen salaisuuden, jonka laatua hän ei ollut ymmärtänyt. Annan silmät aukenivat. Löfin kummallinen käytös häntä kohtaan patronin poissa ollessa oli nyt saanut selityksensä. Ja samalla kuin Anna luuli ymmärtävänsä tämän, samalla katosi se lumous, joka oli hänet sitonut henkikirjoittajaan. »Varmaan ei hän rakasta minua, enkä minä häntä», ajatteli tyttö, ja tämä hänen ajatuksensa yhä selveni ja varmeni, kun hän rupesi miettimään tulevaisuuttaan Löfin puolisona.

Silloin kauhistui hän tilaansa, ja nyt samalla oli hänelle selvänä, ettei hän ollut koskaan rakastanut henkikirjoittajaa. Mikä häntä oli hänen puoleensa vetänyt sitä hän ei ymmärtänyt.

Mutta samalla kuin Annalle selkeni, ettei hän koskaan ollut todellisesti rakastanut Löfiä, samalla pistäysi esiin kuva, joka usein silloinkin, kun hän luuli henkikirjoittajaa rakastavansa, oli hänelle mieleen muistunut — Vilhelmin kuva.

Se side, joka sitoi henkikirjoittajaa ja Annaa, oli molemmista päistä löyhtynyt. Vähän vielä tarvittiin, ja he olivat irtauneet toisistaan. Mutta vielä ei tiennyt toinen toisensa ajatuksia.

XII.

Takaus maksetaan.

Päivät kuluivat kuten ennenkin, kaikki oli niinkuin ennen; ainakaan ei huomannut Katajalahden ulkopuolella oleva mitään eroitusta. Mutta kumminkin, vaikka ei vielä mitään huomattu, tiedettiin jo kaikkialla, mikä Katajalahden herrasväkeä odotti. Useasti tällaisessa tapauksessa syntyy kanteita, kylmenee ystävyys ja unohtuu tuttavuus. Osaksi tämä tässäkin kävi toteen. Patronia soimattiin kovasti siitä, että hän oli takaukseen mennyt. »Eihän hänellä itsellään ollut mitään» — sanottiin. »Kaikki, mitä hänellä oli, oli hänen rouvansa, joka nyt miehensä tuhmuuden tähden joutuu maantielle». Mutta oli toisia, jotka samalla kuin he soimasivat patronia ajattelemattomuudesta, samalla häntä säälivät. Hän oli ollut hyvänsuopa kaikille. Mutta jos olisi patroni tahtonut ystävistään hakea apua, olisi hän huomannut, että ystäväin kukkarot nyt olivat ummessa, että avaimet olivat joutuneet hukkaan. Vaan patroni ei pyytänyt ystäviltään apua, eikä hänen siis tarvinnut kärsiä sitä häpeää, joka kerjääjää kohtaa.

Kolme kuukautta oli kulunut patronin kotiintulosta. Löf oli näitten kuluessa ensi viikolla käynyt Katajalahdella silloin tällöin. Mutta kun aika kului, harvenivat myös hänen käyntinsä, ja kahteen viikkoon ei oltu häntä nyt nähty Katajalahdella. Löf tahtoi nyt kaikin mokomin päästä vapaaksi Annasta. Mutta hän ei tahtonut millään muotoa, että kihlauksen purkautumisen syy tulisi ilmi. Sentähden viivytteli hän ja eli siinä toivossa, että hänen kylmyytensä vihdoin saisi Annan antamaan rukkaset. Hän oli tässä antanut viittauksia, jotka olivat tulleet, niinkuin aikomuskin oli, Annan korville. Mutta olipa silloin ikäänkuin olisi Anna saanut takaisin entisen luontonsa. Kun Löf Katajalahdella kävi, kohteli Anna häntä niinkuin morsian ylkää ainakin, ja tästä syystä näki Löf vihdoin parhaaksi pysyä poissa Katajalahdelta. Mutta jos olisi Anna ennen tuntenut Löfiä kohtaan jotakin rakkauden tapaista, niin nyt vähitellen tuli halveksiminen tämän tunteen sijaan. Antero, joka nyt tarkemmilla silmillä seurasi, mitä hänen ympärillään tapahtui, näki tämän muutoksen Annassa, ja hän oli siitä iloinen. Löf taasen puoleltaan päätti ahneutensa mukaan, että Katajalahtelaiset tahtoivat häntä menemään naimisiin Annan kanssa. »He tahtoisivat, että minä sitten elättäisin heidät» — oli hän sanonut. — »Mutta siitä ei kuuna päivänä tule mitään!» — Nämä tällaiset puheet, jotka pian tulivat Katajalahdella tiedoksi, herättivät patronissa vihaa, mutta näyttivät hänelle, joka viimeiseen saakka oli Löfiä puolustanut, mimmoinen henkikirjoittaja todellakin oli.

Puolen takaussummaa oli patroni maksanut, toinen puoli oli hänen nyt pian maksettava. Hänellä ei ollut koko omaisuudestaan nyt muuta jälellä kuin Katajalahti. Tälle oli hän hakenut ostajaa, mutta semmoista ei ilmestynyt. Tiedossa oli, että patronin oli täytymys se myydä, ja siitä syystä eivät ne, jotka halusivat hyvää kartanoa, tarjonneet mitä patroni vaati, kun luulivat saavansa kartanon huutokaupalla huokeammasta. Kartanoa oli käyty tarkastamassa, ja asianomaiset tarkastajat olivat arvanneet sen ainoastaan 80,000 markan arvoiseksi. Jos olisi patronilla ollut maksaa 20,000 markkaa, olisi hän saanut kartanonsa pitää pantattuna ennen mainitusta summasta, mutta patronilla ei ollut 20,000 markkaa. Yhä enemmän ja enemmän totutti hän itseään ajattelemaan, että hänen siitä oli luopuminen. Jos olisivat kelvolliset takausmiehet taanneet hänen puolestaan nuo puuttuvat 20,000 markkaa, olisi hän saanut kartanoaan edelleen pitää, mutta ettei hän tällaisia saisi, siitä oli hän pian vakuutettu. — Asiain näin ollen oli patroni päättänyt tehdä konkurssin, ennenkuin kartano otettaisiin takavarikkoon.

Kolme kuukautta oli, kuten sanoimme, kulunut näissä hankkeissa, kun eräänä päivänä vieraita tuli Katajalahdelle. Vieraiden tulo oli nyt vielä oudompaa kuin ennen. Ompelus kädessä istui Anna puistossa, kun hän näki vieraita tulevan. Hän nousi ja tarkasteli niitä. Nepä eivät olleetkaan outoja. Annalle olivat ne hyvin tuttuja. Anna tunsi veljensä Villen ja serkkunsa Vilhelmin.

Hän ei juossut heitä vastaan, vaan jäi seisomaan. Hän tunsi sydämensä tykyttävän niin rajusti, että hänen ruumiinsa vapisi. Sillä kun hän Vilhelmin näki, muisti hän, minkälaisen kirjeen hän niinä päivinä, joita hän itsekseen nimitti raivonsa päiviksi, oli hänelle kirjoittanut. Muuttunut oli hän siitä ajasta, mutta hänen tekonsa seuraus vaivasi nyt häntä. Puitten välistä hän näki nuorten astuvan huoneesen, ja yhä seisoi hän liikkumatta. Hänen ajatuksensa juoksivat sinne tänne; ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän ne tasaantumaan. Silloin, vasta silloin lähestyi hän huonetta, ja kuta likemmäksi hän sitä lähestyi, yhä sitä kovemmin tunsi hän sydämensä tykyttävän.

Kummallinen oli serkkujen tervehdys. Anna ei uskaltanut luoda katsettaan Vilhelmiin. Hän tunsi kätensä vapisevan Vilhelmin kädessä, ja hän osasi tuskin vastata Vilhelmin kysymyksiin. Mutta tästä pahasta pääsi hän, kun Ville astui saliin patronin kanssa. Ilo loisti patronin silmistä, ja usein kuultiin hänen sanovan: »Jumala siunatkoon teitä!»

Vilhelmi ja Ville olivat tuoneet jonkun iloisen uutisen, sen huomasi Anna hyvin, eikä hänen tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin hän sai sen tietää. Patroni saisi pitää Katajalahden 80,000 markasta, jos hän vuotisesti ottaisi maksaakseen 4 prosenttia korkoa ja 2 prosenttia pääomaa. Ne 20,000 markkaa, joita korkeammalle velka nousi, saisi hän anteeksi. Tämän kaiken olivat Ville ja Vilhelmi yhdessä toimineet, ja avullinen heille oli tässä ollut etenkin se tuomari, jonka luona Ville oli ollut. Eikä heillä suuria puuhia tässä ollutkaan. He olivat näyttäneet, ettei missään tapauksessa, jos patroni konkurssiin menisi, voitaisi saada toista, maksamatonta puolta takauksesta kokonaan maksetuksi, koska kartano oli arvattu 80,000 markaksi, minkä summan patronikin vähitellen voisi maksaa. He olivat näyttäneet, miten viattomasti patroni oli joutunut vahinkoon, joka uhkasi häntä suurimmalla kurjuudella. — Kaikki tähän kuuluvat asiakirjat olivat he kirjoittaneet; nyt tulisi vaan patronin suostua heidän toimiinsa.

»Ja sen teen minä sydämestäni!» huusi patroni. »Katajalahti on aina 100,000 markan arvoinen. Minä en ymmärrä, miksi se niin vähäksi arvattiin…»

»Mutta minä ymmärrän ja tiedän sen» — sanoi Antero, joka juuri oli saliin tullut ja tulleita ehtinyt tervehtiä. »Minä ymmärrän sen. Joka toiselle kuopan kaivaa, hän putoaa siihen itse. Niin on nyt henkikirjoittajan käynyt. Vaikka ei hän tarkastajain seuraan kuulunut, oli hän kuitenkin juuri se, joka arvasi Katajalahden ainoastaan 80,000 markaksi ja sai tarkastajat meitä kohtaan nurjamielisiksi … millä keinoin, sen heitän sanomatta. Hän toivoi saada nähdä isäni ja äitini — meidät kaikki — suurimmassa köyhyydessä… Hän on nyt pahalla aikomuksellaan tehnyt meille hyväntyön. Hänellä oli kentiesi aikomus itse ostaa tämä kartano; nyt on hän alentamalla tämän arvon saanut aikaan sen, että me voimme sen pitää».

Kun Vilhelmi nämä Anteron syytökset kuuli, loi hän silmänsä Annaan. Anna oli Anteron tullessa uskaltanut katsella Vilhelmiä; nyt loi hän taas kiireesti silmänsä alas. Olihan se sama mies, josta Antero puhui, ollut hänen ylkänsä — oli vieläkin. Anna tunsi, että hän punastui ja vaaleni vuorotellen. Hän ei olisi voinut nyt sanoa mitään. Vilhelmi yritti jotakin sanoa, mutta ennenkuin hän sitä ehti, oli Antero lausunut:

»Se ilvenäytelmä, jota täällä ainakin viime viikolla on näytelty, loppukoon nyt! Anna on ollut Löfin kanssa kihloissa. Miten tämä kihlaus Annan puolelta tuli toimeen, sitä on minun aina ollut ja on vieläkin mahdoton ymmärtää. Onko Anna rakastanut Löfiä, sitä en minä tiedä; nyt tiedän minä varmaan, ettei hän sitä tee. Siis, Anna, anna minulle sormuksesi, minä toimitan sen henkikirjoittajalle takaisin!»

»Olisiko Löfin työtä se, että minä maantielle joutuisin!» — mumisi patroni. »Se on mahdotonta! Mitä pahaa olen minä hänelle tehnyt?»

Kun Anna kuuli veljensä sanat, loi hän silmänsä ylös, ja ensikerran pitkän ajan kuluttua tapasivat hänen silmänsä nyt Vilhelmin. Hiljaa veti hän sormuksen sormestaan ja antoi sen sanaa sanomatta Anterolle.

»Se on oikein tehty, sisareni!» sanoi Ville. »Sinun kihlaustasi en ole ikinä hyväksynyt; Löfiä en ole koskaan voinut kärsiä; mutta että hän näin kauas pahuudessa on ehtinyt, sitä en olisi koskaan uskonut. Jos hän olisi toinen mies, tahtoisin uskoa, että hän meidän parastamme tarkoitti, kun hän halvensi kartanon arvon».

»Sinä et tunne häntä», vastasi Antero. »Minä olen viimeisinä aikoina pitänyt häntä silmällä, ja minä tiedän nyt, että ahneus ja kateus vallitsevat hänessä. Hän on viekkaasti kauan aikaa osannut salata oikean luonteensa; mutta tulipa tämä ilmi, ennenkuin se Annan sai ikuisesti onnettomaksi».

Patroni ei pitkään aikaan osannut mitään sanoa.

Vihdoin lausui hän:

»Tämä päivä on onnen päivä. Ville ja Vilhelmi ovat säilyttäneet minulle Katajalahden. Antero on poistanut meiltä vielä tuntuvamman onnettomuuden».

Kyynelsilmin syleili rouva itkevää tytärtään.

»Ellen pety» — lausui Ville — »lähtee posti täältä tänään. Parasta siis on, että heti laitamme velkakirjan valmiiksi, niin voidaan se jo tänään lähettää. — Kuu se on tehty, sitten saa Antero kertoa, millä tavalla ja miten hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän nyt on kertonut».

Ja isänsä sekä Vilhelmin kanssa vetäysi Ville patronin kamariin. Rouva ja Anna jäivät saliin, kun Anterokin läksi kamariinsa lausuen:

»Tehkäätte te, mitä voitte, minä en sitä ymmärrä. Mutta tämä Annan sormus on niin pian kuin on mahdollista lähetettävä henkikirjoittajalle».

* * * * *

Kun Antero kertoi Löfistä asioita, joita ei patroni tahtonut uskoa, ei hän pannut omiansa. — Samalla kuin Löf päätti rikkoa aiotun naimiskauppansa, oli hän ottanut uuden askeleen pahuuden tiellä. Ajattelematta mitä siitä seuraisi, oli hän niille, jotka Katajalahtea kävivät tarkastamassa, kertonut yhtä ja toista halveksivaa. Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen halventavat lauseensa tekivät, älysi hän heti, mitä siitä seuraisi.

Vaikeata on sanoa, mistä pahuus syntyy, pahuus, josta ei meille itselle ole mitään hyötyä, mutta josta toiselle on usein suurtakin vahinkoa. Tällaiseen pahuuteen oli Löf useinkin tullut syylliseksi. Ja se on juuri pahuuden paras tuntomerkki, että se saa vahingoita aikaan ilman hyötyä kenellekään. Oikealla pahuudella ei ole rajoja; se saattaa ulottua niin kauas, että on mahdotonta sanoa, mitä ei se voisi tehdä. Mutta jos Löf suotta ja syyttä tahtoi saattaa vahinkoa Katajalahden herrasväelle, samalla kuin häntä erääsen sen jäsenistä rakkaus sitoi — niin silloinpa olisi Löf ollut pahuuden kuningas. Sillä jos Löfissä löytyi rakkautta Annaan, niin samallahan hän, kun Annan kotiperhettä saattoi vahinkoon, vahingoitti itseään. Syyttä siis ei Löf tällä kertaa voinut antautua pahuuden palveliaksi. Jotakin oli hänellä nähtävästi mielessä, kun hän Katajalahden kartanon arvoa alensi. Ja kun sanomme, että hän itse toivoi saavansa kartanon ja mahdollisesti vielä halvemmasta hinnasta kuin siitä, johon se nyt oli arvattu — niin olemme samalla sanoneet, mihin määrään hänen ahneutensa voitti rakkauden. Millä hän kartanon hinnan maksaisi, sitä hän ei aluksi niin tarkalleen ajatellut. Osa hinnasta oli hänellä maksaa, ja puuttuvat rahat toivoi hän saavansa kiinnittämällä sitten tuon kartanon. Kun Löf tätä sittemmin ajatteli, taputti hän ilosta käsiään. »Viisaasti olen minä käyttäynyt» — sanoi hän itsekseen.

Kihlakunnan asukkaat eivät vielä yleensä tunteneet henkikirjoittajaansa; mutta ne, jotka hänen tunsivat, olivat jo oppineet häntä vihaamaan. Mutta se on yleinen laki, ettei maailmassa löydy niin pahaa ihmistä, jolla ei olisi yhtään ystävää, ja se laki kävi tässä toteen. Kihlakunnassa löytyi joitakuita rikkaita sekä herroja että talonpoikia. Näiden ystävyyteen oli Löf pyrkinyt, ja miten hän tässä pyrinnössään onnistui, olemme jo nähneet Katajalahdella. Hänelle, joka niin taitavasti osasi salata todellisen luonteensa, ei ollut vaikea lumota ketä hän tahtoi. Hän, joka osasi antaa ahneutensa alttiiksi, kun jotakin hyötyä itselleen etsi, oli rikkaissa kiitetty. Hän, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli milloin sitä, milloin tätä, miten olisi mahdollista, että hän olisi saituri? Mutta eipä vielä huomattu, että samassa määrässä, kuin hän vieraanvaraisuutta ystävilleen osoitti, samassa määrässä kiskoi hän — oikeudella tahi vääryydellä — köyhiltä.

Iltapuoleen samana päivänä, jona Vilhelmi ja Ville tulivat Katajalahteen, oli Löfin luona pari naapuripitäjään pohattaa. Näillä oli vuokralla kirkkoherran tulot pitäjäässä, ja ken voi sanoa näitä syyllisiksi, kun he nyt Löfin kanssa juttelivat, miten olisi äskettäin tapahtunut kirkkoherran vaali voitu tehdä riidanalaiseksi, jotta saisivat vielä pitää kirkkoherran tulot vuokralla vuoden tai pari. Riidan ja valituksen syitä oli vaikea löytää; uusi kirkkoherra oli melkein yksimielisesti valittu; mutta kumminkin keksi Löf joitakuita kohtia, joihin sopisi tarttua, vaikkapa vähäpätöisiäkin olivat. Löf neuvoi, miten riita olisi aljettava, ja lausui ikäänkuin itseään puolustaen: »Minun ei pitäisi tähän asiaan ryhtymän, mutta kun voin ystäviäni niin vähällä auttaa, eikä vahinkoa tapahdu kenellekään, niin miksi en rupeisi asiamieheksenne, jos minua siksi haluatte». — Tätäpä olivat miehet juuri halunneetkin. Ja siinä nyt luvattiin suuria summia henkikirjoittajalle, jos tämä voisi saada aikaan, että vuokrakauppa vielä pysyisi entisellään, mitä kauemmin sitä parempi. Tietysti kuului lupaus henkikirjoittajan korvissa hyvältä, mutta hän vaan vastasi: »No, noh! Minä en niin juuri palkinnon tähden tätä tee, mutta pitäähän ystäviään auttaa ja varsinkin näin pienessä asiassa. Kunhan kulungit saan, olen tyydytetty ja samalla varmaankin vakuutettu, että te puolestanne autatte minua, jos joskus teitä tarvitsen».

Liitto oli tehty. Henkikirjoittaja tarjosi viiniä ja tupakkaa, ja siinä nyt sitten juteltiin ja jaariteltiin yhtä ja toista, ja Löf osasi, kun hän tahtoi, olla isäntä semmoinen, ettei paremmasta apua. Miehet olisivatkin, jos siksi olisi tullut, tehneet valansa, ettei likitienoissa löytynyt niin hyvää ja kohteliasta toista, kuin henkikirjoittaja. Mutta kaiken tämän ohessa tiedusteli Löf yhtä ja toista, eikä puhe hänen puoleltaan ollut tyhjän turhaa. Miehet eivät tienneet sanojaan punnita, ja nyt, niinkuin ainakin tällaisissa tilaisuuksissa, osasi hän hankkia semmoisia tietoja kuin hän halusi.

Päivä oli iltaan kulunut. Kädellä ja suulla oli lupauksia molemmin puolin tehty, ja vieraat olivat valmiit lähtemään. Silloin juuri astui nuori tyttö sisään ja antoi henkikirjoittajalle vähäisen rasian, jossa oli päällekirjoitus: »Henkikirjoittaja V. Löf».

»Mistä tämä on?» kysyi Löf tytöltä, tarkastellen rasiaa..

»Katajalahden Sannan tapasin tiellä äsken. Hän antoi sen minulle ja sanoi, ettei vastausta tarvita».

Löf avasi rasian. Ensimäinen silmäys selitti hänelle kaikki. Hänellä oli kädessänsä Annalle antamansa kihlasormus. Hän ymmärsi — — hän vaaleni. Sormuksen ympärillä oli paperi. Löf luki:

»Sisareni puolesta lähetän teille takaisin sormuksenne pyytäen, ettette tästä lähtein häntä läsnäolollanne vaivaisi. Kunnioittaen Antero Rother».

Ensi kerran eläessään oli nyt henkikirjoittaja siinä tilassa, ettei hän tiennyt mitä teki. Talonpojat katselivat häntä pitkään, kun hän kiivaasti astui edestakaisin kamarissaan. He huomasivat, että jotakin tärkeätä oli hänen tiedokseen tullut. Mutta he eivät sanoneet mitään.

Löf oli kyllä jo päättänyt luopua Annasta. Mutta nyt kun Anna luopui hänestä, tunsi hän sydämessään jotakin, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Niinkauan kuin hänen vallassansa oli ollut tehdä kumman tahtoi, pitää Anna tahi luopua hänestä, oli hän ollut levollinen. Mutta nyt, kun päätös asiassa oli annettu häneltä kysymättä, nyt pääsivät pahat henget hänessä valloilleen. Tuhannet ajatukset ajoivat toisiansa hänen aivoissaan, tuhannet kysymykset, joihin hän ei voinut vastata. »Olisiko patroni voinut maksaa velan, olisiko Vilhelmi, jonka hän nyt muisti tulleen, voinut saada Annan mielen muuttumaan?» Näihin kysymyksiin supistuivat vihdoin henkikirjoittajan kaikki ajatukset, ja samassa alkoi hänessä päätöksiä kypsyä.

Vielä äskettäin ei hänellä olisi ollut mitään vastaan, jos Anna olisi hänelle antanut rukkaset, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että Anna oli ne antanut omasta tahdostansa. Nyt oli hänen itserakkautensa loukattu, ja hän päätti kostaa. Hän tunsi, että hän Annaa rakasti enemmän kuin hän oli uskonutkaan; mutta tähän hänen rakkauteensa sekaantui niin paljon vihaa, että vaikea on sanoa, kumpiko puoli oli hänessä voitolla.

»Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella on tapahtunut?» — kysyi hän itsekseen.

Yhtäkkiä hän kääntyi talonpoikiin, jotka vielä salissa istuivat. Hän oli nyt sen verran hillinnyt itseänsä, että hän tiesi mitä teki. Hän lähestyi heitä. »Löytyy kumminkin maailmassa paljon surkeutta» — alkoi hän. »Tänään on kaikki hyvin, huomispäivää ei takaa kukaan. Te tunnette Katajalahden patronin ja olette ehkä kuulleet, mihin onnettomuuteen tuo kunnon perhe on joutuva… Minä en tiedä, tuleeko minun moittia vai kiittää heitä, sillä heidän käytökseensä minua kohtaan saattaa yhtähyvin olla syynä ylpeys kuin rehellisyys. Te tiedätte, että minä olin kihloissa patronin tyttären kanssa?»

»Tuon kaiken tiedämme. Neiti Anna on siivo tyttö».

»Mutta nyt on tämä kihlaus purettu. Onko syynä siihen ylpeys, kun nyt perhe on melkein maantien oma, vai liikanainen rehellisyys, sitä en osaa sanoa. Minä tahdon kostaa heille sen häpeän, sen surun, minkä he ovat minulle tuottaneet. Minä tahdon kostaa mieleni mukaan. Katajalahti on hyvä kartano. Minä tahdon ostaa sen, ja — lahjoittaa sen uskottomalle morsiamelleni. Minä pyydän, että kun Katajalahti myydään huutokaupassa, tulette minulle täytetakaukseen, sillä varani eivät vielä riitä koko summan maksamiseen. Jos sen teette, lupaan ajaa asian teidän puolestanne, niin että vielä pari vuotta saatte tulot pitäjäästä. Muuta palkintoa en pyydä. Tällä ette tee hyvää minulle, vaan patronille».

»Te olette liian hyvä, herra henkikirjoittaja» — sanoi toinen talonpojista. »Sitä, mitä te aijotte tehdä, tekisi tuskin toinen maailmassa. Mutta asia on teidän, ja mielellämme teemme teidän hyväksenne minkä voimme. Eikö niin, Jaakko?»

»Se on ymmärrettävä asia», vastasi toinen.

»Sopimus on se siis tehty. Tässä käteni» — jatkoi henkikirjoittaja.

Kättä siinä nyt puristettiin, ja talonpojat katselivat kummastelevin silmin henkikirjoittajaa. He eivät voineet ymmärtää, miten ihminen saattaa niin suuressa määrässä hyvällä pahaa palkita. Mutta henkikirjoittaja yhä ajatteli. »Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella on tapahtunut?»

Vähän ajan kuluttua tämän jälkeen nähtiin henkikirjoittaja yksinään salissa. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti väliin kiireesti, väliin istui hän pitkät ajat ajatellen. »Patroni ja Anna saavat tietää tästä aikomuksestani; he siitä näkevät, ettei Löf ole semmoinen, miksi häntä luulivat, Heidän täytyy kunnioittaa minua» — ja henkikirjoittaja nauroi ilkeästi tätä ajatellessaan.

Onko se kummaa, että riettainkin ihminen on hyvillään, kun hänelle kunnioitusta osoitetaan; vielä kummempaa, että hänkin tahtoo olla kunnioitettu. Löf päätteli oikein, kun hän arveli tästä vastasanotusta aikeestaan saavansa yleisen kunnioituksen. Se sai hänen hyvälle mielelle. Mutta kuinka hän oikeastaan oli aikonut menetellä, jos hän Katajalahden kartanon saisi, sitä emme tarvinne sanoakaan.

Hän oli kirjoittanut Helsinkiin tiedustellakseen miten Katajalahden kartanon asian laita oikein oli, sillä hän ymmärsi, ettei hän kartanon asukkailta saisi tätä tietää. Hän oli myöskin päättänyt olla Katajalahdella käymättä, päättänyt näyttäytyä surullisena, sanalla sanoen: hän oli päättänyt olla olevinansa ylevämielinen.

Hän oli myöskin päättänyt laittaa niin, ettei Vilhelmi ikinä saisi Annaa. Mutta miten hän tämän estäisi, sitä hän ei nyt vielä osannut sanoa. Tässä asiassa tyytyi hän sananlaskuun: »Aika tuopi tyynen meren, aika vuotavan venehen».

Kului tästä nyt muutamia päiviä. Löf oli niiden kuluessa levoton. Hän oli tiedustellut, miten Katajalahdella elettiin; hän oli tiedustellut, mikä oli ollut syynä siihen, että hänen sormuksensa niin äkkiarvaamatta lähetettiin takaisin; — mutta hän oli vielä kaikkia tietoja vailla, ja se piti häntä levottomana. Monelta haaralta oli hän kuullut puhuttavan aikomuksestaan ostaa Katajalahti ja lahjoittaa se Rotherin perheelle. Talonpojat olivat henkikirjoittajaa kiitellen tätä kertoneet. Sitä ei kumminkaan moni uskonut.

Sorvarilla oli ristiäiset. Henkikirjoittaja oli sinne kummiksi kutsuttu. Hän tiesi, että Katajalahden herrasväki myöskin oli kutsuttu, mutta kun hän sinne meni, ei ollut hän sitä tietävinään. »Jotakin saan minä siellä tietää» — ajatteli hän. Ja sen tähden meni hän. Perille päästyään näki hän vanhan patronin ja Anteron. Sorvarin isännältä sai hän kuulla, että neiti Annakin oli kummiksi kutsuttu, mutta ettei hän tulisi, »josta syystä henkikirjoittajan ei pitäisi panna pahaksi, että täytymyksestä neiti Annan sija oli talonpoikaisella tytöllä täytettävä».

Henkikirjoittaja teki jäykän kumarruksen patronille. Patroni ei oikein tiennyt miten käyttäidä. Mutta tämä epävakaisuus oli pian voitettu. Hän lähestyi ystävällisesti ja tarjosi Löfille kättä. Hän ei vielä saattanut uskoa, mitä Antero oli kertonut.

»Tytöillä on oma päänsä» — sanoi hän. »Mutta saatammehan olla ystäviä niinkuin ennenkin, vaikkei sukulaisuuskaan meitä sido».

Antero vetäysi vähän taemmaksi. Löf huokasi: »Ette usko, kuinka tämä käytöksenne on minun murehduttanut! Minä olen tutkinut itseäni, mutta mahdotonta on minun ymmärtää syytä».

»Minäkin olen vakuutettu, että tässä on tapahtunut joku erehdys…»

»Ja siitä hyvästä aikomuksestanne, jonka huhu tietää kertoa, saamme teitä sydämellisesti kiittää», kiiruhti Antero äkkiä sanomaan. »Mutta jott'ette turhaa vaivaa näkisi, voin teille ilmoittaa, että takaussumma on jo maksettu».

Löf oli nyt saanut tietää, mitä hän tietää tahtoi. Hän kiristeli hampaitaan vihasta, mutta ääneen sanoi hän: »Minä en tiedä, Antero, mitä sinulle olen tehnyt, että sinä minua vihaat ja halveksit. Jos näkisit, miten sinun uutisesi ilahuttaa minun sydäntäni, huomaisit samalla, että minä aina olen sinun todellinen ystäväsi».

Antero katseli kauan ja pitkään henkikirjoittajaa. Vihdoin kääntyi hän sanaa sanomatta häneen selin.

»Sinä vihaat minua», kertoi henkikirjoittaja, ja hänen äänensä vapisi. — »No, olkoon sitten niin!»

XIII.

Löfin vehkeet ja viimeinen yritys.

Kauan ei voinut Vilhelmi eikä Ville viipyä Katajalahdella. Vilhelmi oli astuva papilliseen virkaan, ja Villeä odotti tuomari, jonka kanssa hän käräjillä kulki. Mutta Vilhelmin ja Villen tulo Katajalahdelle oli sinne tuonut takaisin onnellisuuden. Tosin koski kärsitty vahinko kovasti patroniin; mutta hän oli kumminkin iloinen tietäessään, että Katajalahti oli hänen, vaikka kohtakin velkana. Häntä elähytti toivo, että kerran olisi velka maksettu. Hän ei tiennyt, että päinvastainen toivo elähytti henkikirjoittajaa.

Löf tiesi nyt kaikki, mitä Katajalahdella oli tapahtunut, ja hän sai myös pian tietää, miten takaus oli maksettu. Mutta kaikki, mitä hän sai tietää, suututti häntä. Aina silloin tällöin tuli illoin hänen luoksensa eräs nuori renki Katajalahdelta ja kertoi, mitä siellä tehtiin, mitä siellä puhuttiin. Löf palkitsi renkiä näistä hänen antamistansa tiedoista ja näki pian, että hän voi luottaa asiamieheensä. Matti Ränni oli tämä nuori onneton mies, jonka ensimäinen askele pahuuden tiellä oli petos omaa isäntäväkeänsä kohtaan.

Ensimäisiä tietoja, joita Matti henkikirjoittajalle toi, oli uutinen, että Vilhelmi ja Anna olivat kihloissa. Tämän kuullessaan Löf kiristi hampaitaan ja oli ensi vihassaan valmis tekemään tästä kihlauksesta riita-asian. »Sillä» — ajatteli hän — »minun kihlaukseni on julkinen». Mutta pian hylkäsi hän tämän aikeen. Matti toi sitten lisää tietoja, miten kaikki nuoret herrat olivat puhuneet pahaa henkikirjoittajasta; miten neiti Anna kerran palkollisten kuullen oli sanonut: »Jumalan kiitos, että minun silmäni ovat avatut; minä olin joutua pedon saaliiksi!»

Nämä tiedot karkoittivat unen henkikirjoittajan silmistä ja saivat hänen yhä miettimään, miten saattaa Katajalahden herrasväki vahinkoon. Ja näissä tällaisissa ajatuksissa vietti hän nyt yöt päivät. Mutta vielä osasi hän teeskennellä, eikä hänen puheessaan ilmaantunut mitään, josta olisi voitu aavistaa, mitä hän ajatteli.

Vilhelmi ja Anna olivat onnelliset. Vilhelmille oli Anna avannut sydämensä. Hän oli kertonut kaikki, salaamatta mitään, ja iloksensa huomasi Vilhelmi, ettei Anna ollut koskaan henkikirjoittajaa rakastanut, vaikka hänen oli vaikea ymmärtää Annan käytöstä. Mutta eipä sitä Anna itsekään ymmärtänyt. Vilhelmille oli Anna kertonut, miten hänen tuskansa oli ollut hirmuinen sen päivän aamuna, jona hän julkisesti sulhasekseen tunnusti Löfin, miten hän silloin oli muistanut serkkuansa, miten hän oli itkenyt ja surrut. Ja kaikki nämä kertomukset vaikuttivat Vilhelmissä kuten parantava palsami pantuna syvälle, avonaiselle haavalle. Anna tunnusti nyt, että hän Vilhelmiä rakasti, ja ilosta vapisevalla sydämellä vaipui hän Vilhelmin syliin, kun tämä puhui ajasta, jona hän saisi emäntänä viedä armaansa pieneen, mutta iloiseen pappilaan.

»Jonkun kuukauden kuluttua olen minä taasen täällä, ja silloin vien minä Katajalahden kalliimman helmen muassani pois», oli Vilhelmi sanonut.

Ja entä vanha Rother, rouva ja nuorukaiset? Heidän silmistänsä loisti ilo ja onnittelu. Varsinkin rouva, Annan äiti, oli tyytyväinen.

Vilhelmi, Ville ja Anterokin olivat lähteneet. Antero oli ainoa, joka oli osannut luoda silmäyksen henkikirjoittajan todelliseen luonteesen. Hän oli tarkastanut hänen tekojaan, jotka kyllä kauniille näyttivät, ja hän oli huomannut, että kaikissa piili omanvoiton, kunnian tahi kiitoksen pyyntö. Hän oli ensiksi epäselvästi, sitte yhä selvemmin huomannut, mikä ajatus piili siinä lauseessa, jonka Löf oli lausunut, kun hän Katajalahden arvon alensi. Hän oli nähnyt, miten kylmästi ja kovasti henkikirjoittaja kohteli niitä, joista hän ei osannut mitään hyötyä itselleen toivoa. Ja kun Antero näitä havaintojansa yhdessä punnitsi, tuli hän siihen päätökseen, että Löf oli liukastelia ja silmäinpalvelia, joka oli valmis kaikkiin. Näitä havainnoitaan ei Antero ilmaissut, mutta että hän viimein asiaan ryhtyi ja siinä silloin näytti, mitä hän henkikirjoittajasta ajatteli, olemme nähneet. Tämä koski sitä kovemmin Löfiin, kuta vähemmän hän oli tiennyt Anteroa pelätä.

Kun nuorukaiset sanoivat vanhemmillensa ja Annalle jäähyväiset, oli Antero ainoa, joka muisti henkikirjoittajaa. »Luvatkaa minulle, ettei Löf saa poissaollessamme astua Katajalahden huoneisiin!» — pyysi hän hiljaisesti.

»Kuinka olisi mahdollista, että hän enää tänne tulisi?» — sanoi Ville. »Semmoista ei voi ajatellakaan».

»Luvatkaa kumminkin; sillä tuo mies tekee semmoistakin, jota ei voi ajatellakaan», — sanoi Antero. Ja vasta silloin, kun oli tämä lupaus annettu, oli Antero tyytyväinen.

»Nyt lähden iloisena», sanoi hän. »Ja nyt voin minä tehtäväni tehdä paremmalla mielellä, kun en tarvitse häntä pelätä».

»Ja syksyn alussa tulet sinä kotia … sinä tiedät … minun häihini!» sanoi Vilhelmi.

Penikulman matkaa olivat nuoret miehet kulkeneet, kun Löf tuli heitä vastaan. »Onnea matkalle!» — huusi hän ja tervehti heitä niinkuin tuttuja ainakin.

»Kiitoksia?» huusivat Vilhelmi ja Ville. Antero ei ollut näkevinänsäkään henkikirjoittajaa, ja Löfin mentyä ohitse nuhteli hän tovereitaan: »Kuinka saatoitte kiittää onnittelusta, joka minun korvissani soi kuin toivotus: Paholainen vieköön teidät!»

Jos olisivat toverit silmäilleet taaksensa, olisivat he nähneet, että Löfin katse heitä seurasi, ja he olisivat nähneet, ettei siinä katseessa ollut ystävyyttä.

Kului nyt moniaita viikkoja kaikessa hiljaisuudessa. Ukko Rother sai nukkua ja juoda kahviaan niinkuin ennenkin. Rouva ja Anna olivat puuhassa, mutta iloisessa. Annalle valmistettiin, mitä nuori emäntä talossa tarvitsee. Lautapeli seisoi salissa, ja kun ukko sitä katseli, huokasi hän. Nuorukaisten lähdettyä ei ollut hän saanut ainoatakaan peliä pelata. Rännin Matilla ei ollut paljon mitään Löfille kertomista näiltä päiviltä.

Mutta eräänä päivänä, neljä viikkoa nuorten miesten lähdöstä, tiesi Matti sanoa Löfille: »Huomenna lähtee patroni kaupunkiin, luultavasti vanhan voudin hautajaisiin».

Löf ei vastannut mitään, mutta ajatteli: »Silloinhan saan minä häntä tavata».

Seuraavana päivänä, kun oli Löf nähnyt, että patroni todellakin oli matkassa kaupunkiin, lähti hänkin. Tiellä mietti hän asioitaan. Hän ei ollut kädet ristissä istunut viimeisinä aikoina. Hän oli ollut ahkerassa kirjevaihdossa asianomaisten kanssa Helsingissä. Hän oli tarjonnut Katajalahdesta koko summan, mikä puuttui patronilta takausta maksaessaan. Hän oli saanut siihen vastauksen, että niin kauan kuin patroni vuotuiset maksettavansa suorittaa, ei olisi hänellä mitään toivomista; mutta jos niin olisi, ettei patroni voisi maksettavaansa suorittaa — silloin… Tätä ajatteli Löf, ja hänen sydämessään kuohui viha sitä kiehuvammaksi, kuta enemmän hän epäili saavansa tilaisuutta kostaa syytöntä häpeätänsä, joksi hän kihlauksensa rikkomista nimitti. Hän mietti nyt myöskin, miten turhaan hän oli etsinyt tilaisuutta päästä kahden kesken patronin kanssa. Ja tätä miettiessään loi hän silmänsä tien molemmilla puolilla oleville pelloille. »Jospa halla korjaisi syötävän Katajalahden pelloilta!» — ajatteli hän.

Kruununvoudin peijaisissa tapasi patroni Löfin. Ukko Rother ei ollut Anteron silmillä osannut katsella henkikirjoittajaa; sillä ei hän Anteron tavalla häntä kohdellutkaan. Mutta hänen tervehdyksensä oli kumminkin kylmä. Monta sanaa he eivät toistensa kanssa puhuneet. — Huhu oli tiennyt kertoa kummia syitä kihlauksen rikkoumiseen, ja vierasten silmät seurasivat tarkasti kaikkia, mitä tapahtui henkikirjoittajan ja patronin välillä. Mutta mitään sanottavaa ei nähty.

Kummapa kyllä, että pari päivää peijaisten jälestä kaupungissa tiedettiin, että henkikirjoittaja samaten kuin ennenkin oli jokapäiväinen vieras Katajalahdella. Ja kun tämä tuli tiedoksi, sanottiin yleensä: »Saas nähdä, eikö ensimäinen rakkaus voita; eikö henkikirjoittaja vie Katajalahden neitosta sittenkin?»

Eipä juuri huolittu suuresti kysyä syytä, minkätähden kartanon ovet taasen olivat henkikirjoittajalle avatut, vaikka syyttä ei se suinkaan tapahtunut.

Syy siihen löytyi, ja ihan luonnollinenkin. Peijaisista palatessaan oli ukko patroni ajanut kumoon juuri lähellä taloa, missä henkikirjoittaja asui. Ystävän säälillä oli henkikirjoittaja kantanut vanhan pahasti loukkaantuneen ukon asuntoonsa. Sana onnettomuudesta oli lähetetty Katajalahdelle, ja henkikirjoittaja sai kohta sen jälkeen ilokseen nähdä luonaan entisen morsiamensa ja Katajalahden rouvan, sai kuulla rouvan kiittävänkin häntä. — Patroni ei kumminkaan ollut niin pahasti loukkautunut, kuin Löf olisi toivonut; jo kolmantena päivänä oli hän sen verran parantunut, että voi lähteä kotiinsa. Mutta näiden päiväin kuluessa oli henkikirjoittaja nähnyt Annan, ja nyt tunsi hän, että hän Annaa rakasti, rakasti enemmän kuin kaikkia maailman tavaroita, Annan kanssa ei hän nyt kumminkaan uskaltanut puhua; Annakaan ei puhutellut häntä. Löf eli kuin houreissa. Nyt näki hän, kenen hän oli kadottanut — mutta vasta silloin, kun Katajalahden herrasväki oli talosta lähtenyt, tunsi hän sen.

Tämä seikka oli kumminkin antanut Löfille tilaisuuden käydä Katajalahdella, ensi kerran muka tiedustellakseen patronin terveyttä. Sitten kävi hän siellä joka päivä. Mutta hän oli nyt ihan toisellainen kuin ennen. Hän ei näkynyt nyt mitään muuta haluavan kuin olla Annan parissa. Mutta kumminkaan ei hänellä ollut mitään Annalle sanomista.

Näin oli pari viikkoa kulunut.

Silloin eräänä päivänä, kun henkikirjoittaja lautapeliä pelasi patronin kanssa, odottaen hetkeä, jolloin Anna astuisi saliin, astui tämä sisälle, ja ilo loisti hänen kasvoistansa. »Vilhelmi tulee kohta tänne!» puhui hän huomaamatta Löfin olevan siellä.

»Semmoisia ovat tytöt» — nauroi patroni. »Ne eivät muuta ajattele kuin ylkäänsä. Sopisi sinun tervehtiä entistäkin ylkääsi». — Patroni ei näet nimeksikään ollut hienotunteinen.

Kun Löf näki Annan loistavan muodon ja kuuli hänen iloiset sanansa, vaaleni hän. Hänen sydämensä oli puhjeta. Rakkauden jumalatar kosti. Henkikirjoittaja ei tiennyt, mitä hän teki; toisen kerran eläessään oli hän nyt semmoisessa tilassa. »Oi Anna! Anna!» — huusi hän. — »Mitä on Vilhelmin rakkaus minun rakkauteeni verrattuna!… Vielä on aika! Minä olen huono ihminen, mutta sinun rakkautesi voisi minun parantaa». — Ja polvilleen Annan eteen vaipui henkikirjoittaja. Annan käteen oli hän tarttunut; hänen silmänsä, joilla hän Annaa katseli, olivat palavat… »Anna! Anna! — Sinun täytyy minua rakastan; minun kanssani tulet sinä onnelliseksi; käsivarsillani tahdon minä kantaa sinua…» Näin rukoili hän.

Henkikirjoittajan kiihkoisa rakkaus pelästytti Annaa. Hän koetti vetäydä pois, mutta henkikirjoittaja ei häntä päästänyt. »Ei, ei! Sinä et saa mennä!» — huusi hän, ja vielä kovemmin puristi hän Annan kättä.

»Isä, isä, auttakaa minua!» — huusi tyttö. — »Hän on hullu!»

Hämmästynyt ukko patroni ei ollut tiennyt mitä sanoa. Nyt lähestyi hän Löfiä. — »Älä ole narri!» — sanoi hän. — »Tule, pelataan peli loppuun…»

Löf hypähti ylös. Hän oli jälleen tointunut. Hirmuinen tuli raivosi hänessä. Koko hänen ruumiinsa värisi. »Mi — — minä olin hullu!» — änkytti hän.

»Hullupa piisalle asti, kun tahdot houkutella toisen morsianta» — sanoi patroni. — Anna oli kiireesti paennut salista. — »Heitä hiiteen nuo tuumat ja tule lopettamaan peli!» jatkoi patroni.

Mutta Löf ei lopettanut peliä; se jäi, ja jäi ijäksi lopettamatta. Kiireesti riensi hän ulos; kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä nyt ensi kerran hänen eläessään. Hän tunsi nyt hylätyn rakkauden hirmusurun. Sillä näytti hän, että hänkin oli ihminen, että hänessäkin tunteita asui.

Kotimatkalla ja kotonansa kuultiin hänen lausuvan hirmuisia kirouksia. Annaa ja Vilhelmiä ja itseään kirosi hän. Hänen itsekkäisyytensä oli saanut haavan ihan sydämen keskelle. Nyt olisi hän uhrannut henkensä Annan tähden, — mutta semmoinenkin uhri olisi ollut turha. Hän huomasi sen ja kiristeli hampaitaan.

Tästä päivästä alkaen oli Löf muuttunut. Hän eli nyt vaan yhtä asiaa varten — kostoa.

XIV.

Loppu.

On kolme vuotta kulunut. Löfin toivomus, minkä hän voudin peijaisiin mennessään lausui, on käynyt toteen. Koko Suomi on kärsinyt kaksi kovaa katovuotta. Löf itse on puoli toista vuotta takaperin päässyt voutivainajan virkaan, ja tässä virassa on hän näyttänyt oikean luonteensa. Katovuodet ovat tehneet hänen rikkaaksi. Mutta rikkaus ei nyt tyydytä häntä. Koston into on voittanut ahneuden; mutta Löfillä ei vielä ole ollut tilaisuutta kostaa. Hän on tässä innossa elänyt, yöt päivät sitä miettinyt; mutta kaikki hänen yrityksensä ovat rauenneet tyhjään.

Unettomia öitä, jolloin mustasukkaisuus ja kostonpyyntö on häntä vaivannut, on hänellä ollut monta. Varsinkin sinä yönä, jolloin Katajalahdella Annan ja Vilhelmin häitä vietettiin, tunsi hän, että hänellä oli tunteita. Pari kertaa oli hän sittemmin nähnyt Vilhelmin ja Annan ja nähnyt ja arvannut, miten onnellisia he olivat. Silloin oli hänen sydämensä ollut puhjeta vihasta. Mutta vähäisen lohdutusta oli hänen kadehtiva, vihaa kuohuva sydämensä kumminkin saanut. Vilhelmi oli kivuloinen ja sairasti usein. Paremman puutteessa se ilahutti voutia.

Mutta käykäämme Katajalahdella!

Kolme vuotta on kulunut, kuten sanoimme. Kevätaamu on kaunis. Linnut laulavat korkean, sinisen taivaan alla; kukat kentällä tuoksuvat. Kaikki sykkii keväistä iloa.

Kello on 7 aamulla. Yhden-istuttavissa kääseissään lähestyy herra Katajalahtea. Ilo loistaa herrankin silmistä; mutta se loiste on samalla niin kummallisen synkkää. Hän ajaa käyden; hänellä ei ole kiirettä, sillä vasta kello 8 on huutokauppa alkava.

Katajalahti ja kaikki, mitä kartanossa löytyy, on myytäväksi kuulutettu. Patroni on vapaaehtoisesti luopunut kaikista. Hän on nähnyt, että kartanoa pitämällä hänen velkansa yhä vaan lisääntyi. Rouvansa, poikaansa ja vävynsä kanssa on hän tämän päätöksen tehnyt. Ukko patroni on nyt vanha, ja surut ja murheet ovat koukistaneet hänen selkäänsä; rouvakin on vanhentunut; mutta ikänsä loistavimmassa kauneudessa on Anna. Koko perhekunta on huutokauppapäiväksi kokoontunut Katajalahdelle. Patroni ja rouva ovat pari kuukautta jo asuneet vävynsä, kappalaisen Vilhelmi Rotherin luona, mutta mahdotonta oli ollut patronia estää olemasta saapuvilla huutokaupassa.

Samaan aikaan, jolloin vouti hiljaa lähestyy kartanoa, istuu Rotherin perhe salissa. Hetki on kummallisen juhlallinen. Rouvan ja Annan silmissä välkkyy kyyneleitä. Anuansa vieressä istuu Vilhelmi ja silittelee hiljaa hänen päätänsä. Varatuomari Ville Rother ja kandidaatti Antero Rother kulkevat edestakaisin lattialla.

Vähän on puhuttu. Anna on valinnut yhtä ja toista huonekaluista ja sanonut: »Tämän minä tahtoisin», ja Vilhelmi on taskukirjaansa kirjoittanut niiden nimet.

Patroni oli tänä aamuna ollut varsin pahalla tuulella, luultavasti siitä syystä, ettei hän ollut saanut tahi oikeimmin sanoaksemme, ettei hän ollut voinut nukkua. Hän ei ollut puhunut mitään, kerta vaan kysynyt: »eikö tänä aamuna kahvia tarjotakaan?»

Yht'äkkiä heräsi hän nyt ikäänkuin unesta. »Tuhat tulimmaista! Minä hullu, minä höperö, kun menin takaukseen! Siitä kaikki tämä!»

»Ja minun tekisi mieli juuri siitä siunata teitä, sillä ilman sitä ei olisi nyt Anna minun», — sanoi Vilhelmi.

Patroni katseli pitkään Vilhelmiä. Hän ei hänen lausettaan ymmärtänyt. Mutta rouva, vanha rouva ymmärsi sen. Hän hymyili surullisesti, ja Anna nojasi päätänsä Vilhelmin rintaa vastaan.

»Tämä on olevinaan onnettomuus» — sanoi Antero hiljaa — »mutta jos tarkoin asiaa mietimme, olemme kumminkin onnellisia. Vilhelmillä on varmaankin siinä oikein, että ellei isä olisi tähän takaukseen mennyt, olisi Anna nyt Löfin vaimo; ja Jumala yksin tietää, eikö se olisi ollut vielä suurempi onnettomuus. Parasta on mitä tapahtuu!»

Näin jutteli patronin perhe. Onnettomuus ei ollut voinut sitä masentaa. Sitä kumminkin toivoi yksinäinen matkustaja, joka nyt Katajalahden pihalle ajoi. Anna hänen ensiksi huomasi. Moneen aikaan ei ollut Anna häntä nähnyt. Kummallinen tunne leimahti hänen sydämensä läpi. »Löf! Mitä on hänellä täällä tekemistä!» sanoi hän akkunasta ulos katsellen.

Vilhelmi lähestyi akkunaa. Hän laski kätensä Annan kaulalle ja katsoi ulos. Hän näki voudin, ja vouti näki pariskunnan, näki sen onnellisena. Mitä Löf ajatteli, sitäpä on vaikea sanoa. Hän oli toivonut saavansa nähdä koko perheen syvimmässä murheessa, ja nyt, kun hän sisään astui ja syvästi kumartaen tervehti, näki hän, että Katajalahden entiset omistajat eivät olleet enemmän murheellisia kuin jos olisi asia, jota varten vouti oli täällä, koskenut ihan outoja ihmisiä. Hän oli tullut aikaisin ilahuttaakseen itseään näkemällä kyyneleitä ja kuulemalla valituksia; hän näki tosin vakavia, mutta onnettomuudessaankin onnellisia ihmisiä. Hän ei voinut sanoa mitään; pettyneestä toivosta, pirullisesta mustasukkaisuudesta ja vihasta värisi hänen ruumiinsa, ja hänen kätensä vapisi, kun hän jotakin tehdäkseen rupesi vetämään esiin papereita laukustaan.

Kukaan ei hänelle sanaakaan sanonut. Hänen asemansa oli tässä ihan päinvastainen kuin hän oli ajatellut. Hän ei viihtynyt huoneessa; hän kysyi siltavoutia, jonka tuli olla vasaramies huutokaupassa, ja meni ulos. Mutta mennessään näkyi hänen pettynyt toivonsa siinä, että hän huultansa puri, niin että siitä verta tihkui.

Katajalahti oli myyty; kruununvouti Löf oli huutanut sen 75,000 markasta. Huonekalut, eläimet ja muu irtain myytiin sen jälkeen. Siinäkin näytti Löf ilkeää vihaansa. Jos Vilhelmi rupesi huutamaan jotakin, jonka hän tiesi kalliiksi Annalle, niin kuuluipa silloin aina Löfinkin ääni. Moni esine, jonka Anna olisi muistoksi lapsuutensa ajasta halunnut saada, lyötiin Löfille. Anna ei saanut ainoatakaan niistä, jotka Vilhelmi oli muistikirjaansa kirjoittanut, ja Vilhelmin täytyi pyytää joku vieras huutamaan, kun hän Löfin ilkeyden huomasi.

Huutokauppa kesti kolme päivää; vihdoin oli se loppunut. Onneton takaus oli vienyt kaikki tyyni, mitä rikkaalla Rotherilla oli ollut; eikä hänen tavaransa ollut oikein piisannutkaan. Se patronia murehdutti, vaikka ei hän mitään sanonut.

Löf oli näinä päivinä ollut vimmattuna. Hän oli yöt päivät ajatellut keinoa, jolla voisi ulottua Annaan ja Vilhelmiin; mutta semmoista keinoa ei hän löytänyt. Kuume raivosi hänen jäsenissään, kokka- ja pistosanoja tulvasi hänen suustaan.

Kolmannen päivän iltapuolella näki hän kolmet kääsit ja hevoset aisoissa portaiden edessä. Hän kuuli, että Rotherin herrasväki oli aikeissa lähteä. Silloin hypähti hän kohoksi vihasta. »Eikö löydy heissä paikkaa, johon vihani terä voisi pystyä?» huusi hän.

Mustasukkaisuus ja viha oli syönyt voudin sydäntä näinä päivinä ja masentanut hänen ruumiinsa voimat.

Hän oli kulkenut houreissa. Nyt, kun hän näki kaikki pahat ajatuksensa turhiksi, loppuivat hänen voimansa. Hänen kasvonsa vaalenivat, silmät tuijottivat hänen päässään, kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän painoi äkkiä ja kovasti kättänsä rintaansa vastaan ja kaatui sanaa sanomatta suoraksi kuin ranka lattialle. Hän oli tullut halvatuksi.

Puistossa järven rannalla kulki Vilhelmi ja Anna. He sanoivat jäähyväiset lapsuutensa leikkipaikoille. He soutelivat sillekin kohdalle, missä Anna kerran oli hengenvaarassa ollut. Tätä heidän hiljaista kulkuaan häiritsi äkkiä huuto pihalta. — »Pian kaupunkiin lääkäriä noutamaan» — kuulivat he Anteron huutavan. — He kiiruhtivat nyt takaisin.

Voudin ympärillä seisoi Rotherin perhe. Hän oli vuoteelle kannettu. Hän eli vielä. Vanha rouva Rother voiteli hänen päätään halvausvedellä. He olisivat olleet valmiit lähtemään, mutta nyt lykättiin lähtö huomiseksi.

Iltapuolella päivää tuli lääkäri. Vouti heräsi tainnoksistaan. Ensimäiset, jotka hän näki, oli patroni ja hänen rouvansa. Hän tahtoi nostaa oikeaa kättänsä, mutta käsi ei nyt tahtoa totellut; hän tahtoi puhua, mutta sanojen asemesta kuultiin nyt vaan ilkeätä mölinää. Hänen ruumiinsa oikea puoli oli halvattu, oli hervoton; halvaus oli häneltä vienyt puheenlahjan. Mutta mitä hänen ympärillään tapahtui, sen näkyi hän ymmärtävän.

Seuraavana päivänä lähti Rotherin herrasväki Katajalahdelta viimeisen kerran. Jos vouti nyt olisi Annan nähnyt, olisi hän saanut ilokseen nähdä hänen silmänsä uivan kyynelissä. Mutta vouti ei sitä nähnyt. Hän makasi vuoteellaan uudessa kartanossaan. Mitä hän siinä ajatteli, ken voi sitä tietää! Mahtoi kait hän nyt olla onnellinen! Pyrinnöissään oli hän kumminkin niin onnistunut, että Annan koti nyt oli hänen omanansa.

* * * * *

Muutamia vuosia on kulunut siitä päivästä, jolloin Katajalahti joutui vouti Löfin omaisuudeksi. Siinä kartanossaan elää hän vielä. Mutta millaista elämää! Puheenlahjansa on hän saanut takaisin, vaikka puhe häneltä käy varsin kankeasti. Hänen ruumiinsa oikea puoli on vielä ja pysyy halvattuna, jotta hän ainoastaan vaivoin pääsee kulkemaan. Kruununvouti-virastaan on hänen täytynyt ottaa ero. Hänen luonansa ei käy kukaan; eikä hän käy missään. Hän kokoilee rahoja, jotka päivä päivältä kasvavat.

V——n seurakunnassa asuu Vilhelmi Rother Annan kanssa onnellisena. Hänestä ei tullut sen kuuluisampaa miestä kuin kappalainen. Vanha patroni Rother on kuollut. Hänen onnettomuutensa oli kukistanut hänen. Hän suri Katajalahteansa, vaikka hän siitä ei puhunut mitään. Kahvi ja lautapeli olivat hänen ilonsa viimeiseen saakka.

Rouva Rother asuu milloin Annan, milloin Villen, milloin Anteron luona, jotka molemmat viimeksimainitut ovat kunnollisia virkamiehiä. Harvoin puhuvat he siitä syystä, joka sai heidän isänsä köyhäksi. Mutta kun takauksista puhutaan, kyllä he muistavat, että takauksesta meni Katajalahti.

Aksel Rönneqvist ei ole vielä saanut maksetuksi velkaansa, josta Vilhelmi meni takaukseen. Se on muutamia vuosia takaperin uudistettu. Vilhelmi arvaa, että hän vielä saa osansa takauksesta maksaa, ja hän säästää rahoja sitä varten. »Olisi siihen takaukseen saanut jättää menemättä» — sanoo hän väliin.