Vanhan pastorin muistelmia

VANHAN PASTORIN MUISTELMIA

Kirj.

K. J. GUMMERUS

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1898.

K. J. Gummeruksen kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen. Ystäväni Jaakkola. Vanha virsikirja. Isä ja poika. Uhalla. Kaksi valaa. »Meidän pikku Jaakkomme.» Viina! Kauneutensa tähden. Tämä olen minä. — Tämä on Jumala. Kauhea hetki. Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää! Vastakohtaisia kyyneleitä. Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala. »Isää viedään!» Entisen vanhan palvelian salaisuus. Veljekset. Poikani, minun poikani!

Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.

»Tuolla tuuhean lehdistön sisässä on paikka, missä hän muinoin asui.» — Näillä sanoilla olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni, kun vanhoilla päivin vävyni ja armaan tyttäreni luokse matkustaessani olen saapunut ylängölle, missä maantieltä vähäinen polku vie niemekkeelle, joka pistäiksen S——veteen. Näin olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni hänestä, josta nyt aion puhua: ja matkatoverini — milloin joku lapsistani, milloin joku vieras — on aina uteliaisuudella kertomustani kuunnellut, kentiesi siitä jotakin oppinutkin.

Olen nyt vanha mies, mutta aina vieläkin, kun tuolle ylängölle saavun, tykyttääpä sydämeni tavallista kovemmin, ja etäältä, oi, aina yhä etäämmältä kangastaa silmiini kuvia, mitkä saavat minut unohtamaan, että hivukseni ovat harmaat, että aika 75 ikävuoteni kuluessa on raskaan kuorman hartioilleni laskenut. Tuolta ylängöltä siintää, näetten, silmiini pieni lahdelma, jonka rannalla lapsuuteni koto seisoi. Siinä, tuon pienen lahdelman toisella puolella, vastapäätä silloista pappilaa, on kirkko, jossa isäni — ja siitä on ajassa enemmän kuin 60 vuotta takaperin — rakastetulle seurakunnallensa saarnasi. Siinä seisoo se vielä, sama kuin silloinkin, mutta kumminkin kuinka toisellainen! Autio on se nyt; ei vuosikymmeniin ole sen sisästä muitten ylistysvirsiä kuultu kuin lintujen, mitkä katottomassa rauniossa ovat pesän sijoja löytäneet. Aika on kirkon kukistanut. Herran temppeliäkään ei aika säästä; mutta Herran sana pysyy.

Aikoihin menneisiin, joina ei vielä uutta, komeaa Herran temppeliä edes ajateltu, joina isäni pappila, pieni, matala mutta hupaisa, ei vielä tietänyt uneksiakaan tuosta uudesta pappilasta, joka nyt kaksikertaisena kohoaa vanhan pappilan puistoksi muokatun paikan likisyydessä — aikoihin menneisiin palaa mieleni, kun näitä viattoman lapsuuteni seutuja näen… Minä näen siellä itseni lahdelman rannalla leikkivänä poikana, näen suuren lapsilauman joukossa pojan, jonka silmät kiiluvat niin kummallisesti, joka väliin on iloinen kuin ilo itse, väliin taasen synkkä kuin ukkosenpilvi. Näen hänet sieluni silmillä vieläkin niin selvästi kuin seisoisi hän edessäni, ja korvissani soivat vieläkin hänen sanansa, joita en ymmärtänyt, kun ne ensikerran kuulin, sanat, joiden salaperäisestä lähteestä sittemmin olen nähnyt vaikuttimet pulppuavan niin monen, monen ihmisen onnettomuuteen, sanat: » miksi pitää muutamain ihmisten kitua köyhyydessä koko elämänsä, kun toiset saavat elää rikkaudessa ja ylellisyydessä?»

Maunu Lakla oli tämän pojan nimi. Hänen isänsä oli seurakuntamme suntio. Hän asui »Niemellä», noin neljänneksen peninkulmaa pappilasta. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta minä olin häntä voimissa vahvempi. Kymmen-vuotiaana minä hänet painissa voitin, mutta hänellä oli ani harvoin halua painimiseen, ja harvoin otti hän leikkeihimme osaa. Hän istui enimmäkseen itseksensä synkkämielisenä, kun ei hän meille satujansa kertonut. Hän oli lapseksi kummallisen haaveksiva. Puhua noidista, mitkä kullassa ja hopeassa lumotuissa linnoissansa asuivat, osasi hän; ja kun hän meille maan-alisista rikkauksista kertoi, äärettömän suurista saleista, joiden seinät loistivat kuin aurinko, joiden katto oli tehty ainoasta, suuresta kultalevystä, josta äärettömän kalliita hohtokiviä taivahan tähtien lukuisina tuikki, niin seisoimme me siinä suut auki ja kuuntelimme ja osasimme töin tuskin hänen ajatusjuoksuansa seurata. Mistä hän oli nämä satunsa saanut emme kysyneet; me pidimme tosina jok'ainoan sanan ja halusimme hartahasti päästä näitä maan-alaisia saleja katsomaan.

Erinomaisen vaikutuksen teki Laklan Maunu minuun — niin erinomaisen, jotta isäni koppinansa kielsi minun seurustelemasta hänen kanssaan. Ja isälläni oli syytä kieltoonsa. Sillä aina kun olin Maunun parissa ollut, eipä minulta lukeminen sujunut; mieleni eli noissa lumotuissa linnoissa, ja latinan kieli-oppi — se makasi pöydällä, mutta sen viisaus ei minulle nyt ensinkään maistunut. Monta kertaa hiivin salaa kirjani tyköä Maunun luo ja monta kertaa sain kuria lennoistani maan-alaisten linnoihin.

Isäni kuoli, kun olin 12 vanha; äitini seurasi häntä pian samaan hautaan, ja pesän orvot hajosivat maailmaan. Minä jouduin erään sukulaiseni luo noin 5 penikulmaa isäni seurakunnasta.

Kun lapsuutemme kodille jäähyväiset sanoimme, kuinka me itkimme! Tuon vanhan kirkon vieressä makasi maalliset tukemme; mutta Jumala eli.

Päivänä ennen kuin ainaiseksi kodistani lähdin, kävin vanhempaini haudalla. Sieltä kun palasin, tapasin Laklan Maunun. Hän oli 15-vuotinen nyt. Harvoin olin häntä viime vuotena nähnyt. Isäni kielto johtui mieleeni, ja aioinkin jo mennä hänen ohitsensa, hänelle sanaa sanomatta, kun muistin äitini varoituksen: »ole ystävällinen kaikkia kohtaan.» Lähestyin Maunua hänelle jäähyväiseni sanoakseni.

Hän oli mielestäni entistänsä synkempi. Hän ei noidista enää puhunut, ei maan-alisista rikkauksista mitään maininnut. Mutta kysymyksensä kertoi hän: » Miksi on tässä maailmassa toinen rikas, toinen köyhä?»

»Jumala on sen sallinut», osasin minä vastata.

Hän nauroi luonnottomasti, mutta ei virkkanut mitään. —

Mistä oli nuori poika saanut tuon kysymyksensä, jossa synkkä, kadehtiva mieli kätkeysi? En sitä silloin tiennyt; nyt tiedän sen, olen jo kauan tietänyt; isältään oli Maunu parka katsantotapansa perinyt. Suntio oli taikauskoinen mies; hän näki aaveita ja kummituksia varsinkin jouluöinä, kun hän kirkossa kynttilöitä sytytti; hän uskoi aarniohautoja ja metsien ja vetten haltioita. Hän oli tyytymätön oloonsa, asemaansa, jota hän ei koettanutkaan parantaa; hän eli köyhyydessä, eli päiväkseen, aina valittaen onnettomuuttansa. Ei auttanut että hänen oiva vaimonsa teki työtä kuin mies; aivan usein oli leipävarras tyhjä. Ja silloin oli suntiolla tapana sanoa: »nyt syövät rikkaat vehnää», ja tätä sanoessaan, nauroi hän katkerasti.

Kyynelet virtasivat silmistäni, kun setäni seurassa kotini jätin, virtasivat vielä, kun ylängölle saavuimme. Siinä, mistä polku Niemelle vei, siinä seisoi suntion muori. Hänellä oli kädessään suuri voileipä; hän tarjosi sen minulle. Se oli rakkauden osotus, jota en ikinä voi unohtaa. Hän taputti minua olkapäälle ja itki. — —

* * * * *

Vuosia vieri. Hellässä sukulaisessani olin löytänyt toisen isän, hänen kodissansa toisen kodin, vaikka omaa isää, omaa kotiani en voinut unhottaa. Maan-alaisista rikkauksista en enää uneksinut: olin jo oppinut ymmärtämään, että latina ja opetus, jota setäni luona sain, oli minua enemmän hyödyttävä kuin kaikki kullatut linnat maailmassa.

Niin oli viisi vuotta kulunut.

Oli kuuma kesäpäivä. Olin lähtenyt ulos katsomaan heinäntekoa kotikedolla. Odotin hartahasti syksyä, jolloin pääsin Turkuun suorittamaan ylioppilas-tutkintoani. Tuo ja tulevaisuus mielessäni, joka minusta oli niin rikkaita lupauksia täynnä, kuljin hiljaan maantietä, kun nuori, pulskea mies tuli vastaani. Loin häneen silmäni ja tuskin uskoin niitä, kun ne sanoivat, että Laklan Maunu seisoi edessäni.

Hänessä oli suuri muutos tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat niin iloiset, koko hänen olennossaan jotakin niin raitista, tervettä ja eloisaa, jotta aivan ihmeissäni huudahin: »Kah, Maunuko? Todellakin!»

Hänellä oli suuri, tuohinen kontti selässään. Hän oli nähtävästi pitemmälle kululle antaumaisillaan. Hän tervehti minua iloisesti ja sanoi aikoneensa käydä minua tapaamassa, nyt kun oli jättämäisillään Suomen.

»Suomen!» huudahdin minä.

»Niin, ettekö muista unelmiani? Olen huomannut, että köyhyys ja kurjuus minunkin osalleni tulisi, jos tänne jäisin. Noista aarniohaudoista nyt ei ole mitään: ja mitä hyödyttävät meitä maan-alaiset rikkaudet, jotka vaan meidän mielikuvituksissamme asuvat? Ei!» huudahti hän ja hänen silmänsä leimusivat; »kaukana, kaukaisissa maissa on se rikkaus, jota olen uneksinut: sieltä tahdon käydä sen perimässä.» Sitten kertoi hän tavanneensa vanhan merimiehen, joka hänelle oli puhunut Intian rikkauksista, ja Intia, se se oli hänen matkansa määrä. Hän oli nyt menossa kaupunkiin päästäksensä laivamieheksi johonkin kaukaiseen maahan purjehtivaan laivaan. Jos minulle kangasti loistoisa tulevaisuus opin tiellä, niin rikkaammatpa olivat hänen tulevaisuutensa kuvitukset; koko maailma oli oleva hänen toimiensa alana! Innollisuudella, joka näytti, että hän näihin kuvituksiin oli sieluinensa ruumiinensa eläytynyt, puhui hän aikeistansa, ja minä unohdin siinä kokonaan, että suomalainen talonpoika seisoi edessäni.

Sitten kertoi hän, että hänen isänsä kaksi vuotta takaperin oli kuollut, että äitinsä tuli paremmin toimeen nyt kuin ennen ja että hän vielä Niemellä asui. Ja kun minä olin ottamaisillani puheeksi, eikö hän tehnyt pahasti siinä että vanhan äitinsä jätti, uskoi hän minulle, että hän, Maunu, oli kihloissa, että lukkarin Saara, entinen leikkikumppanimme, oli hänen morsiamensa ja että hän häntä koko sydämestänsä rakasti. Kun hän tämän salaisuuden tunnusti, hehkuivat hänen poskensa ja hän näytti niin onnelliselta, jotta minä tuskin tiesin, tulisiko minun hänelle edes onnea toivottaa.

»Äitini muuttaa ensi keväänä lukkarin tykö asumaan», lisäsi hän. »Mitään hätää ei hänellä tule olemaan. Muutamia vuosia — korkeintain 3 tahi 4 — ja minä palaan rikkaana armaan äitini ja armaan morsiameni luo.» Ja vielä lisäsi hän: »Minäkö köyhänä työmiehenä leipäkannikkaani jyrsisin! Ei, ei! Ennen kuolen!» Ja hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän tämän sanoi.

Minä vein hänen setäni luo, ja siellä koettelimme tyynesti punnita hänen aikomuksiansa. Mutta tyyneksi emme häntä saaneet. Ihmeissänsä huudahtikin setäni monta kertaa ruotsin kielellä minulle: »kummallinen, aivan kummallinen nuorukainen suomalaiseksi!» Ja Maunun innollisuus oli vähän vailla tarttua meihinkin. Maunu ei tahtonut kuulla sanaakaan, joka ei hänen unelmiinsa soveltunut. Hänen kasvonsa synkistyivät, kun setäni lausui: »Tuo innollisuutesi olisi kiitettävä ja epäilemättä onnea tuova maallemmekin, jos vaan sen perustus olisi toinen.» Ja vielä enemmän synkistyivät ne, kun setäni lisäsi: »Jos sinä kaikki Intian aarteet voittaisit, nuori mies, mitä sinä niillä tekisit? Luuletko todella, että onni asuu rikkaudessa?»

Mutta niin suuri oli Maunun innollisuus, niin loistavalta kimalteli hänelle hänen tulevaisuutensa, jotta hän kohta unohti nuhteen ja varoituksen, jota setäni lause sisälsi. Ja kokonaan poistuneet olivat pilvet hänen otsaltansa, kun hän vastaukseksi huudahti: »Kunhan vaan olen aikeeni perille päässyt, niin saammepa nähdä…»

Hän oli kulkenut tänä päivänä jo viisi peninkulmaa — aina kodistansa asti: mutta kumminkin tahtoi hän, vähän levähdettyänsä, matkaansa jatkaa. Innollisuutensa ei antanut hänelle rauhaa, ei sallinut hänen väsymystä tuta. Setäni pudisti päätänsä ja arveli, ettei Maunun laita ollut oikea: mutta hän ei enää hänen lähtöänsä vastustanut.

Minä seurasin Maunua vähän matkaa. Hän kulki kiiruhusti kuin olisi hän peljännyt, että onnensa häneltä pakoon pääsisi, ellei hän pian sitä saavuttaisi. Hän puhui tiellä yhä vaan loistavasta tulevaisuudestaan. Ja kun me viimein erosimme, puristi hän kovasti minun kättäni ja sanoi: »Viisi vuotta, ja minä riennän takaisin morsiameni luo! Viisi vuotta vaan! Pian se aika kuluu.» —

Minä seisoin ja katselin kauan hänen jälkeensä. Hän riensi rientämällä eteenpäin: olipa kuin olisi hän ollut huolissansa siitä, että niin kauan oli luonani viipynyt.

»Maunusi on nyt rikkaampi kuin Kroiso.» sanoi minulle setäni, kun kotiini olin palannut; »mutta», lisäsi hän miettien, »kun hän palaa — — —?»

* * * * *

Hiljalleen kuluvat päivät: päivästä karttuu viikkoja, kuukausia, vuosia.

Hiljaista elämää viettivät Laklan Anna, Maunun äiti, ja Lukkarin Saara, Maunun morsian, ensin Niemellä ja sitten lukkarin, Saaran isän, pienessä talossa. He odottivat kotiintulevaksi ainokaistansa, odottivat yhä suuremmalla ikävällä, kuta likemmäksi aika ehti, minkä Maunu oli määrännyt kotiintulo-ajaksensa.

Vuodet kuluivat … kolme, neljä, viisi — mutta odotettua ei kuulunut. Sitten kului toiset viisi, ja yhä vieläkin viisi, vaan poissa oli äidin toivo, morsiamen rakastettu.

Näin oli kaksikymmentä vuotta vierinyt kaipauksen kaltevuutta menneiden aikojen yöhön. Laklan Anna oli jo hyvin vanha, hänen silmänsä hämärät ja hänen voimansa loppuneet. Hän ei nyt enää lukkarin luona asunut. Lukkari oli jo aikoja sitten kuollut. Toinen oli astunut hänen virkaansa. Kun tämä tapahtui, muutti entiseen kotiinsa, Niemelle, suntiovainajan vanha leski. Saara seurasi häntä sinne — ei enää kukoistavana neitona, vaan keski-ikäisenä naisena, jonka kauneus oli kadonnut turhaan toivoon ja odotukseen. Vaan Saara toivoi vielä, hän odotti yhä; ja tämä toivo, tämä odotus, se oli hänen elämänsä. Kun päivä loppuun kului, eikä odotettua kuulunut, lohdutti hän itseänsä sillä, että armas varmaan seuraavana päivänä tulisi. Seurakuntalaiset auttoivat Niemen asukkaita: mitään puutetta he eivät kärsineet. He voivat siis huoleti elää kaipauksessaan.

Ja tämä kaipaus vaikutti kummallisesti heihin. Vanhuuttansa houraili vanha mummo; toivo, joka Saarassa yhä vaan kiihtyi, oli lukkarin tyttärestä tehnyt hiljaisen, nöyräpäisen olennon, joka nyt vaan häitänsä, hääpukuansa ajatteli ja kesä-iltojen tyynessä usein lauleli iloisia häälaulujansa. Jos Niemen asukkaille sanottiin, että Maunu varmaankin jo aikoja silloin oli kuollut, heräsi vanhus houreistansa hetkeksi ja pudisti päätään: Saara kavahti seisomaan ja huusi läpitunkeevalla äänellä: »Maunuko kuollut! Ei, ei! hän tulee, hän tulee!» ja sitte vaipui hän jälleen surumielisiin toiveisiinsa. —

Että vanhuksen elinlanka loppuansa lähestyi, että turha toivo oli morsiamen elin-ytimen tuhaksi polttanut ja että hauta hänelle rauhansa kohta oli antava — sen näin minä, kun kotiseurakunnassani käydessäni heidän luonansa pistäysin. Vanhus oli nyt vuoteen oma. Hän eli — niinkuin hänen ikäisensä niin usein — menneissä ajoissa: nykyisyydestä hän ei tietänyt muuta kuin poikaansa odottaa. Saara istui pienen, matalan majansa portailla, sitoi kukkaisseppelettä ja laulaa hyräili häälaulua. Kun he minun tunsivat, huudahtivat he molemmat ilosta, ja varmaa oli, että he nyt vihdoin luulivat saavansa kuulla Maunun palanneeksi. Mutta kun en voinut heidän toiveitansa tyydyttää, kun päinvastoin koetin varovasti kääntää heidän mielensä pois Maunusta, niin olipa kuin olisi paksu verho laskeunut meidän välillemme. Äiti alkoi jutella parikymmentä vuotta takaperin tapahtuneita asioita, kuin olisivat ne eilen tapahtuneet, ja morsian ryhtyi kiiruummasti kuin ennen kukkiansa järjestämään. He eivät ymmärtäneet mahdolliseksi, että Maunu voisi olla kuolleitten joukossa!

Kauan en nyt Niemellä viipynyt. Mitä siellä näin, oli aivan surullista. Se tieto minua kumminkin tyydytti, etteivät Niemen asukkaat puutetta kärsineet, että Saara hoiti sulhonsa äitiä, niinkuin lapsi äitiänsä ainakin.

Minä olin nyt armovuoden saarnaajana naapuriseurakunnassa. Tulevaisuuden toiveet olivat varsinaisuuden jokapäiväiseen pukuun pukeuneet, Lapsuuteni, nuoruuteni unelmat kangastivat kaukaa takanani. Mutta kummallista, mikä viehätys nuoruuden muistoilla on, miten jäykkäkin heltyy, kun hänen ajatuksensa lapsuuden, nuoruuden aikoihin palaa! Minä muistin usein Maunua ja hänen kultaisia, maan-alaisia linnojansa, ja omituisella mielen liikutuksella ajattelin, että näiden linnojen oloa olin muinen varmana pitänyt, Tuollaisina muiston hetkinä tein usein kysymyksen, johon ei kukaan vastannut, kysymyksen: Mimmoinenkahan on Maunun kohtalo ollut? Sillä olinpa melkein varma siitä, että lapsuuteni leikkikumppali jo aikoja sitten oli elävitten joukosta kadonnut.

Niin istuin eräänä kesäisenä lauantai-iltana ja ajattelin tulevan päivän saarnani johdosta, miten kummallisesti Jumala kaikista luoduistansa muretta pitää, kun pienelle kartanopihalleni suuret, komeat vaunut pysähtyivät. Niissä istui vanha herra, jonka minä hänen mustanruskeista kasvoistansa muukalaiseksi päätin. Minä kiiruhdin häntä vastaanottamaan ja saavuin pihalle juuri kun hän vaivaloisesti palveliansa avulla vaunuistansa astui.

Hän oli, kuten sanoin, näköänsä vanha mies. Hänen laihuutensa, hänen syvällä makaavat silmänsä, hänen harvat, harmaat hivuksensa — koko hänen olentonsa osotti, että hän maailmassa oli paljon kokenut ja kärsinyt. Hän lähestyi minua hiljaan, ikäänkuin olisi jokainen liikunto vaivannut häntä. Sitten puristi hän kovasti minun kättäni ja äänellä, joka oli niin sortunut, jotta tuskin kuulin hänen sanojansa, kuiskasi hän:

»Te ette tunne minua?»

»Ei ole minulla sitä kunniaa», vastasin aivan ihmeissäni.

Hän hymyili niin kummallisesti ja samalla oli hänen kasvoissansa jotakin sydäntä särkevää, mikä muistutti ihmistä, joka tahtoisi itkeä, mutta ei tuskiltansa sitä voi.

Minä saatoin hänet huoneeseeni. Hän heittäysi puusohvalleni istumaan.

»Minä tulen Niemeltä», sanoi hän; »minä … myöhästyin.»

»Laklan Maunu!» huudahdin minä ylön ihmeissäni.

Hän nyykähytti päätään. »Niin», vastasi hän soinnuttomalla äänellään, »nuorukainen, joka lähti rikkautta etsimään.» Ja taasen hymyili hän sydäntä särkevää hymyilyänsä. Kun minä hämmästyksessäni en saanut sanaa sanoneeksi, lisäsi hän: »Rikkautta olen löytänyt: rikkautta yltäkyllin. Intia avasi minulle aarteensa. Minä olen asunut satujeni kultaisissa linnoissa. Ja nyt … kun aarteeni tulen tarjoomaan niille, joita rakastin, tapaan minä — toisen kuolleena, toisen mielipuolisena. — Ottakaa kaikki, mitä minulla on, mutta antakaa minulle nuoruuteni takaisin!» huudahti hän sitten epäilyksen äänellä.

Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta kaikki koetukseni olivat turhat.

»Enemmän, enemmän tahdoin minä koota», mumisi hän. »Ajan kulkua en huomannut… Enemmän … enemmän … ja kun vihdoin kyllikseni sain, oli nuoruuteni kulunut, voimani kadonnut, intoni minut poroksi polttanut; ja ne, joiden kanssa tahdoin aarteitani jakaa … toinen haudassa, toinen mielipuoli!»

Minä koetin puhua, kuinka rakastettu hän oli ollut, ettei hänen äitinsä eikä morsiamensa koskaan puutetta kärsinyt, että he aina olivat häntä muistaneet, että Saara vielä voisi parantua. Hän kuunteli minua ääneti, kunnes Saaran parantumisella koetin toivon sammunutta tulta hänen sydämessänsä virittää; mutta silloin keskeytti hän minua huudolla: »Voisiko kuollut eloon herätä!»

Saara siis oli kuollut! Nyt en tiennyt mitä sanoa.

»Te näette, kuinka turhat puheenne ovat!» jatkoi hän. »Saara makaa haudassansa… Minä ehdin kirkkomäelle, nähdäkseni kuinka hänen hautansa täytettiin… Äiti ei poikaansa tuntenut… Turhaa, tyhjyyttä kaikki! Ja minä olen rikas, äärettömän rikas!»

Hän peitti käsillään kasvonsa.

»Mutta Jumala elää!» sanoin hiljaan.

Hän loi polttavan silmäilyn minuun. »Jos Jumala eläisi, antaisi hän minulle takaisin kymmenen vuotta elämästäni … viisi … kolme … yhden ainoankaan vuoden!… Turhaa, tyhjyyttä kaikki!» —

Hän visersi pienellä viserryspiipulla. Palvelia astui huoneeseen. Hän sanoi hänelle muutamia sanoja muukalaisella kielellä. Palvelia tarttui hänen käsivarteensa ja auttoi hänet nousemaan. Nyt vasta näin minä, kuinka riutunut hän oli, kuinka lamautunut mammonan palveluksessa! Näin palkitsi se kumartajaansa!

Hän heitti kullalla täytetyn kukkaron puusohvalle. »Hoitakaa äitini viimeiset päivät», sanoi hän. Siinä siis hänen asiansa minulle. Sitten tarttui hän käteeni, puristi sitä ja lisäsi: »Unohtakaa että olette minut nähnyt!»

Turhaan koetin hänen lähtöänsä estää; turhaan vakuutin hänelle, että jos missään maailmassa hän rauhaa toivoi, niin syntymämaansa yksin voisi sen hänelle antaa. Hän pudisti vaan päätään sanaa sanomatta. Minne hän lähti, mitä hän aikoi — — ei mitään hän ilmaissut.

Työläästi, varsin työläästi pääsi hän komeisin vaunuihinsa. Ajomiehensä löi ruoskalla hevosia. Vaunut katosivat pian näkyvistäni. —

Siinä seisoin kauan ja katselin hänen jälkeensä. Mieleeni muistuivat setävainajani sanat: »Hän on nyt rikkaampi kuin Kroiso, mutta kun hän palaa — — —!»

Hän oli palannut — kaikessa rikkaudessaan köyhempänä kuin kerjäläinen.

Ystäväni Jaakkola.

Matti Jaakkola oli seurakuntani etevimpiä miehiä. Hän oli köyhästä kerjäläispojasta alkanut ja sitten rengin tietä kohonnut varakkaan talon isännäksi. Niin, hän oli seurakuntani etevimpiä miehiä, vieläpä, — miksi en voisi sitä suoraan tunnustaa — etevin: sillä hän oli ottanut oppiakseen kaikesta, mikä häntä maailmassa oli kohdannut, eikä hän ensinkään ylvästellyt siitä, että onni oli häntä seurannut. Hän oli taidollinen ja ymmärtäväinen ja samalla nöyrä ja hiljainen, jotta minä hänen seurassansa erinomaisen hyvin viihdyin, sainpa vielä usein hänen hiljaisista puheistaan syviä opetuksiakin. Minä kunnioitin häntä sydämestäni, enkä ollut ainoa joka tätä teki; sillä hiljaisilla avuillaan oli hän voittanut koko seurakuntani luottamuksen, jotta, jos mikään uusi asia tuli kysymykseen, aivan usein kuultiin seurakuntalaisten kysyvän, ennenkuin he ehdotukseen mitään vastasivat: »mitä Jaakkola sanoo?» Ja enimmäkseen yhtyivät he sitten hänen lauseeseensa. Tuo oli kuvernööri R:n mielestä niin omituista, että hän kerran, pidettyänsä kokouksen seurakuntalaisteni kanssa, nauraen lausui: »Jos minä tahtoisin toista ja Jaakkola toista, niin varmaankin seurakunta tahtoisi, mitä Jaakkola tahtoo.» — »niinpä niinkin, herra kuvernööri», vastasi muuan isäntä: »sillä me tiedämme että Jaakkola tahtoo, mitä hyvää on, eikä tyhjiä lörpöttele.» — »Siinä sain minä:» kuiskasi kuvernööri hiljaan minulle. »Suotava vaan, että jokaisessa seurakunnassa olisi yksikään Jaakkola.»

Kun Jaakkola — Matti oli hänen ristimänimensä — kolmenkymmenen vanhana nai köyhän torpparin tyttären, oli hän vielä renki, eikä hänen avujansa silloin tuntenut kukaan muu, kuin hänen isäntänsä, joka kaikin mokomin koetti houkutella häntä pysymään luonansa. Mutta Matti, joka kaikessa hiljaisuudessa oli säästänyt suurimman osan verrattain pienestä renkipalkastaan, halusi omaa kotoa ja osti suuremmoisen, mutta aivan rappiolla olevan talon. Tämän sai hän tosin polkuhinnasta, mutta säästetyt rahansa eivät kumminkaan siihen riittäneet. Hän, joka renkinä oli ollut rikas, oli talon-isäntänä velallinen — niinkuin niin moni muu! Mutta Matti oli tarkoin ajatellut asiaa, ennenkuin hän velalliseksi rupesi. Hän oli laskenut, mitä maa ahkeralla työllä voisi antaa — laskenut tarkkaan; ja tulevaisuus näytti että hän oli laskenut oikein — jota niin harva tekee! Velka huoletti suuresti Mattia, ja sen tähden asetti hän suunsa säkkiä myöten, eikä siihen aikaan vieraita Jaakkolassa kahviteltu. Hän teki uutterasti työtä — aamusta iltaan — mutta tämä työ ei olisi saanut häntä niin pian velattomaksi, ellei kaikki, mihin hän ryhtyi, olisi ollut tarkoin ajateltua. Minä muistan esim. että, kun ensimäiset lukukinkerit olivat pidettävät Jaakkolassa, Matin oli täytynyt sitä varten pyytää naapurinsa tupaa, sillä hänen omansa oli niin huono, ettei se mihinkään kelvannut. Se oli melkein kokonaan kattoa vailla ja muutenkin niin rappiolla, »ettei siellä hiiretkään viihtyneet», sanoi naapuri, joka, kun hänen talossaan näitä eläviä paljo oli, valitti että Jaakkolan kaikki rotat olivat hänen luokseen muuttaneet. Matti hymyili tämän kuullessaan, mutta lausui sitten vakavasti: »Rupla liikaa velkaa on monta turhaa päivätyötä, ja aika on rahaa kalliimpi.» Tässä rappioisessa huoneessa asui hän itse perheinensä, kunnes viimeinen velkakopeekka oli maksettu, ja vieläpä kaksi vuotta sen jälkeenkin, sillä: »ensinnä tarvis, sitten hupi.» Mutta samaan aikaan, kun tupansa huononemistaan huononi, nähtiin hänen peltonsa yhä paremmin kasvavan. »Ei ole koiraa karvoista katsominen», sanoivat naapurit, kun tämän näkivät.

Tavallisuudesta poikkeeva oli järjestys, jota Matti seurasi, kun hän vihdoin rupesi talonsa huoneita korjaamaan. Ensimäiseksi laitti hän uuden navetan, sitten tallin, sitten aitan ja sitten vasta alkoi hän puuhata uutta asuntoa itselleen. »Ei Roomaa päivässä rakennettu, mutta eipä Jaakkolan tupaakaan», sanoivat naapurit. Vaan kun talo vihdoin oli rakennettu, niin eipä Jaakkolaa tuntenut kukaan enää entiseksi Jaakkolaksi.

»Peijakas!» sanoi moni, joka ei paremmin Mattia tuntenut; »hän on salarikas, sillä tuollainen hovi maksaa rahaa!» Matin asunto ei kumminkaan mikään hovi ollut, mutta se sisälsi, mikä siihen aikaan seurakunnassa oli tavatonta, paitsi tupaa kolme suurta kamaria: kaksi tuvan päässä ja kolmanteen kävi ovi, niinkuin tupaankin, porstuasta. Matti ei myöskään ollut salarikas — me tiedämme sen jo; mutta hän oli velaton, ja hän oli tarkoin laskenut mimmoisen rakennuksen hän jaksoi laittaa, »Olisin vähemmälläkin toimeen tullut», sanoi hän minulle, kun tuosta oli puhe, »mutta minä tiedän että valoisat, suuret huoneet raitistavat mielen, ja sitä paitsi olen muistanut jälkeisiäni.» Matti oli liika ujo tunnustamaan, että hän etupäässä oman itsensä tähden oli kamarin laittanut: sillä jo nuoruudesta saakka oli hän yksinäisyyttä rakastanut. Kamariinsa, kun hän tämän valmiiksi sai, vetäysi hän nyt, milloin hänellä vaan vähänkin aikaa oli, ja siellä — sepä vielä tavattomampaa tähän aikaan — luki hän muitakin kirjoja kuin hengellisiä. Tiedon halu tarvitsee väliin aivan vähän syttyäkseen, väliin ei syty se parhaimmilla sytykkeilläkään. Matti tiesi todistaa edellisen kohdan todeksi. Renkinä ollessaan oli hän, joka siihen aikaan oli varsin kehno lukia, saanut käsiinsä kirjan: »Neuvo ja johdatus maanviljelemisen ja huomen hallituxen parandamiseen, Oulunborin ja Cajanin läänissä yhteisen kansan hyväxi. Suomeksi kääntty Samuel Bohmilda. Turusa Frenckellin kirjanprändisä 1793.» Hän luki tätä vanhaa kirjaa, ja hän heräsi huolimattomuuden unesta, jota tähän saakka makeasti oli nukkunut. »Miksi en minäkin voisi saada taloa itselleni?» ajatteli hän. Siitä se alku. Sittemmin, kun hänen varansa paremmin kannattivat, hankki hän itselleen uusia kirjoja; ja kirjoja olisi voitu löytää Matin arkusta enemmän kuin koko seurakunnasta, jo siihen aikaan, jona hän vielä rappioisessa mökissään asui. Mutta että Matin näkyala kirjojen kautta laajeni, sitäpä ei moni tiennyt, sillä hän ei tiedostaan koskaan kerskannut.

Minä kävin usein hänen luonansa, vaikka hän asui puolen peninkulmaa pappilasta. Ja kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän täytyi minun kunnioittaa häntä. Kun seurakuntaan tulin, oli hän jo »koulunsa käynyt» — niinkuin hänen oli tapa sanoa; hän asui jo silloin »hovissaan.» Hänellä oli suuri perhe: viisi poikaa ja kolme tytärtä, jotka kaikki kulkivat isän ja äidin jälkiä, sillä Leenakin, Matin vaimo, oli ammatissaan yhtä toimellinen kuin miehensä. Jaakkolan varallisuutta ei nyt enään ihmetellyt kukaan, joka tiesi, että isäntä niin sanoakseni »tyhjin käsin» oli toimeen tullut ja nyt näki hänen viiden pojan ja kahden tyttären kanssa työssä (nuorin tytär oli vielä ala-ikäinen) sekä kuuli hänen mielipiteensä: »ei löydy mitään niin halpaa, ettei sitä voisi saada rahasta käymään, eikä mitään niin suurta, ettei se voisi meitä pahentaa, ellei Jumala sitä estä.» Asiain näin ollen ei siis ensinkään kumma, että Jaakkolan perheellinen elämä ihan tykkänään erosi tavallisuudesta. Nuorten sydämissä oli tiedon halu päässyt itämään, ja aivan usein kuultiin Jaakkolassa isän ja poikain keskustelevan asioita, joita ei kukaan seurakunnassa osannut aavistaakaan. Rakkaus sitoi vanhemmat lapsiin — siinä nyt ei juuri mitään kummaa; mutta ihmeellisempi oli, että sama rakkaus myös mitä hellimmillä siteillä sitoi lapset vanhempiin ja toisiinsa. Isä antoi lasten nähdä, mitä hänen sydämessänsä liikkui, kysyi heidän mielipiteitänsä ja punnitsi ne tarkasti, ennenkuin hän ne hylkäsi, osottamalla aina syyn, minkä tähden hän sen teki. Tämä vaikutti lapsiin, ja avosydämisempiä, rehellisempiä nuorukaisia kuin Jaakkolan lienee harvassa tavattavina. Mutta nämä nuorukaiset eivät olleetkaan nähneet isän eikä äidin missään poikkeavan pois niistä säännöistä, jotta olivat seurattavikseen ottaneet; — ei siis ihmettä, että lasten rakkaus lepäsi kunnioituksen pohjalla.

Minä olen jo kentiesi liian paljon puhunut Jaakkolasta ja hänen avullisuudestaan; suokaa se minulle anteeksi! Muistoni viipyy sitä mieluummin tämän kunnon miehen luona, kuta harvemmassa hänen vertaisiaan tavataan. Minulla olisi vieläkin paljon hänen perhe-elämästään sanottavaa, mutta kun pelkään, että »pitkillä puheilla» enemmän väsytän kuin hyödytän, menen kertomaan pari pientä kohtausta Matin elämästä.

Eräänä kesäpäivänä kävelyllä ollessani pistäysin Jaakkolassa. Oli kiireinen työaika, kevätkynnön. Kun Jaakkolan vainiolle tulin, näin suurimmaksi kummakseni viisi auraa, kukin sarallansa, seisovan, hevoset aisoissa; mutta kyntäjiä en nähnyt missään. Kiiruhdin kulkuani ja tapasin koko Jaakkolan perheen kokoontuneena ukon kamarissa. Kaikki istuivat, niinkuin neuvostossa ainakin, ja minä ajattelin jo että sopimattomaan aikaan olin tullut, kun isäntä herttaisesti tuli minua tervehtimään.

»Istukaa!» sanoi hän sitten hiljaisella äänellään, »ette tänä vuonna kuole: niinhän on tapana sanoa miehelle, joka ilmaantuu juuri kun hänestä puhutaan. Niin, herra pastori, me puhuimme juuri teistä, ja ennen iltaa olisitte nähnyt minun luonanne, ellette olisi sattunut tänne tulemaan.» Hän vaikeni ja silmäsi lattiaa, ja selvästi näkyi, että hän jotakin tärkeää asiaa mietti. Mutta että se minua koski, kuinka olisin voinut sitä ajatellakaan? Minä siis mitä suurimmasti hämmästyin, kun Matti äkkiä loi silmänsä minuun ja sanoi ujosti:

»Älkää pahastuko kysymystä, pastori, suoraa kysymystä! Uskaltaisitteko ruveta takaukseen minulle?»

Olinko kuullut oikein? »Ta … kaukseen!» kerroin minä hämmästyneenä ja ihmeissäni.

Nyt on asian laita semmoinen, että takaus on varsin vaarallinen, se kun aivan useasti saa aikaan tappioita ja, mikä minun mielestäni vielä pahempi on, mieliharmia ja vihaa, semminkin kun meillä Suomessa takaukseen niin ajattelemattomasti mennään. Me olemme tässä kohden varsin velttoja. Kielto on, näet, niin vaikea; eihän takaukseen meneminen maksa nimipiirrosta enempää! Lainanottaja vakuuttaa niin varmaan, että koko sitoumus vaan on — nimeksi, ja me tunnemme itsessämme, että hän suuresti pahaksuisi, jos kieltämällä näyttäisimme epäluottamusta: me ajattelemme: »kenties voi hän velkansa maksaa», ja miten on — hän selvittää asiansa niin kauniisti — me menemme takaukseen. Hän kiittää meitä ja lähtee, mutta jättää jälkeensä meihin useimmasti huolen ja ajatuksen: »tyhmä olin!» joka ajatus aina, kun sitoumuksemme muistamme, kiusaa meitä, kunnes »odottamattomat tapaukset» tekevät lainanottajalle mahdottomaksi suorittaa velkansa, jonka me nyt saamme maksaa tahi — me kuvernöörin kautta saamme vielä suoremman käskyn: »maksa pois takaus, mies!» Tämän kokemuksen luulen jok'ainoan takaukseen menneen joskus tehneen; mutta näistä kaikista lienee suurin osa sittenkin valmis uudistamaan samaa kokemusta, jos vaan heitä »oikein osataan pyytää.». Kuinka suuria hämmennyksiä tämä on saanut aikaan ja saa, sen näkee joka päivä. Moni rehellinen mies on takauksen kautta joutunut mieron tielle. Minun ajatukseni on, että ajattelemattomalla takaukseen menemisellä teemme väärin itseämme, perhettämme ja isänmaatamme vastaan, vieläpä että sillä teemme syntiäkin. Huomatkaa, että sanon »ajattelemattomalla»: ja ajattelemattomaksi nimitän jokaista takaukseen meniää, joka ei ole valmis mieliharmitta uhraamaan ta'attua summaansa. Mutta — jääkööt likemmät mietteeni tästä asiasta toistaiseksi, kunnes joudun kertomaan pienen muistelman, minkä sana »takaus» aina herättää minussa.

»Takaukseen!» olin huudahtanut vastaukseksi Jaakkolan kysymykseen.

»Niin, pastori», jatkoi Matti. »Tämä pyyntö teitä kummastuttaa, minä näen ja tunnen sen. Itse olen minä takauslaitosta vastaan, sen te hyvin tiedätte. Mutta kuulkaahan, mistä syystä minä muita takaukseen pyytämällä poikkeen pois omista mielipiteistäni, ja jos syyni teistä ovat väärät, niin luovun koko aikomuksestani — sen tärkeämpi ei asia ole, josta perheeni kanssa äsken neuvottelua pidin. — Te tiedätte jo, mitä aion pastorille kertoa», lisäsi hän, kääntyen poikiinsa. »En muistanut, että hevoset ovat valjaissa pellolla; menkää kyntämään; päätöksemme ehditte sitten kuulla.»

Pojat kiiruhtivat ulos, isän käskyä totellen, ja kun Leena ja tytötkin vetäysivät tupaan, jäin minä Matin kanssa kahden kesken.

»Salmela myydään huutokaupalla Heinäkuussa», alkoi Matti. »Minä olen miettinyt ostaa sen.»

»Salmela!» kerroin minä, ihmeissäni. »Mitä mietit, Matti: oletko viisas?»

Matti hymyili. »Te kummastutte aikomustamme, sen minä edeltäkäsin tiesin. Salmela maksaa vähintäin 15 tuhatta ruplaa. Se on herrashovi, kahden manttaalin kartano, johon verraten Jaakkola on mitätön torppa. Mutta kuinka paljon luulette Jaakkolan tuottaneen minulle niinä 28 vuotena, joina se minun hallussani on ollut?» Että Matilla oli rahoja lainassa, sen tiesin minä, vaan kuinka paljon, sitä en tiennyt, eikä hän koskaan ollut siitä puhunut, yhtä vähän kuin minä olin sitä kysynyt. Minulle oli tämä päivä todellakin kummastuksen, ja kummastellen hiljaisen Matin viimeistä kysymystä, hänen, joka ei koskaan tahtonut omasta itsestään puhua, katselin häntä mitään vastaamatta.

Mutta Matti ei nyt minun herännyttä uteliaisuuttani tyydyttänyt. Sen sijaan näkyi hänen ajatuksensa juoksu käyneen toisaalle, sillä hänen kasvonsa, jotka tähän saakka olivat osottaneet hiljaista tyydytystä, muuttuivat surullisiksi.

»Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset kumminkin olemme», sanoi hän hiljaa. »Kuinka ylpeys ja koston himo meitä kiihoittaa, vaikkemme sitä tiedäkään! Kuulkaa, herra pastori, pieni tapaus nuoruudestani, ja kun sitten sen valossa tuomitsette minun nykyisiä aikeitani, sanokaa, selittäkää minulle, mikä se oikeastaan on, joka minua näihin aikeisiin ajaa?»

»Olen kerjäläispoika alkuani, sen te tiedätte. Isäni oli juoppo, hylky mies — olen kuullut puhuttavan, sillä hän kuoli, ennenkuin minun ymmärrykseni heräsi. Äitini oli köyhä ja kivulloinen, mutta hellä, ainakin minua kohtaan. Parhaimmat palat, mitkä hän kerjäämällä sai, antoi hän minulle. Mutta hän kuoli, ja minä olin suojatta maailmassa, seitsenvuotinen, ajattelematon lapsi! Me olimme silloin N. kaupungissa. Äitini oli väsyneenä istunut levähtämään erääseen kadunkulmaan. Minä ihmettelin suuria huoneita ympärilläni. Siinä oli kaksikertainen kivirakennus meitä vastapäätä: minä muistan sen kuin seisoisin vieläkin sen edustalla. Suu auki tirkistelin sitä ja ajattelin, ettei varmaankaan Jumalalla taivaassa voinut kauniimpaa asumusta olla. 'Oi, äiti, kuinka rikkaita mahtavat ne olla, mitkä tuossa huoneessa asuvat; mennään sinne, varmaankin saamme siellä leipää ja lihaa!' Lihaa herkullisempaa en tähän aikaan tiennyt. Äiti ei mitään vastannut, mutta kuuma kyynel vieri hänen poskiansa alas minun kädelleni, ja kun silmäni häneen loin, näin, että hänen päänsä nojausi niin kummallisesti kivijalkaa vastaan, jonka vieressä istuimme. 'Matti armaani!' kuiskasi hän hiljaa — ja minusta on usein, kuin kuulisin vienon tuulen huminassa tämän kuiskauksen — 'Matti armaani! Äitisi on kohta lakannut kerjäämästä täällä maan päällä; hän menee nyt kerjäämään armoa Jumalalta… Sinä, poikani, lupaa aina pysyä rehellisenä — lupaatko sen?'

»En ehtinyt mitään vastata, ennenkuin joukko nuoria herroja suurella hälinällä, laulaen ja huutaen samosi ulos tuosta suuresta, kauniista kaksikertaisesta kivirakennuksesta. He kulkivat kadun poikki, meidän sivutsemme. Eräällä näistä herroista oli hieno rottinkikeppi kädessään, ja kun hän meidän luokse tuli, löi hän minua sillä selkään ja huusi kiroten: 'Jos minnepäin silmänsä kääntää, joka paikassa tapaa noita perkeleen kerjäläisiä!' Minä rupesin katkerasti itkemään; isku oli kipeää, niin kipeää käynyt. Mutta raaka herra huusi: 'Ellet lakkaa huutamasta, penikka, saat tästä lisää', ja hän kohotti uudelleen keppiänsä. — 'Älä lyö häntä, Arvid', kielsi toinen herroista. Minä ristin käteni ja käänsin kyyneleiset silmäni puolustajaani, mutta tämä kait suututti yhä enemmän kiukkuista herraa, sillä hän potkasi minua jalallansa niin, että minä kaaduin äitini syliin. Herrat etääntyivät nyt, vetäysivät toiselle kadulle. Minä nousin äitini helmasta. 'Olenko loukannut teitä, äiti?' kysyin. 'Et, lapsi!' vastasi hän ja lisäsi: 'Sen Herra hänelle kostakoon!'

»Mitä äitini näillä sanoilla tarkotti, en silloin ymmärtänyt. En ehtinyt niitä silloin ajatella, sillä tuskin oli hän ne saanut sanotuksi, niin vaipui hän hiljaa alas, ja kirkas veritulva juoksi hänen suustaan. Ihmisiä kokoontui meidän ympärillemme. Äitini vietiin erääseen kummalliseen huoneeseen; mustaan puettu mies piteli hänen kättänsä, pani korvansa hänen sydämelleen ja sanoi sitten huolimattomasti: 'tässä ei ole enää mitään tehtävää; hän on kuollut?'»

Matti pyyhkäsi pois ahavettuneella kädellään kirkkaan vesihelmen, joka kiilui hänen silmäripsissään. Minä tunsin, että silmäni kävivät kosteiksi.

»Niin olit sinä yksin maailmassa», sanoin hiljaa.

»Niin olin yksin maailmassa», kertasi Matti. »Mutta vastauksen äitini viimeiseen kysymykseen, jota vastausta eivät hänen korvansa saaneet kuulla, päätin minä elämälläni antaa. Hänen viimeiset sanansa unhotin, kunnes ne johtuivat mieleeni, kunnes mieron tietä kulkiessani näin sen herran, joka minua löi.»

»Kuka oli hän?» kysyin, kun Matti vaikeni.

»En ole hänen nimeänsä kenellekään maininnut, en edes omaisilleni … mutta teille täytyy minun se sanoa. Nuori herra, joka viatonta poikaa niin pahasti kohteli, oli — Salmelan luutnantti.»

»Wellman!» huudahdin minä. »Ah. nyt ymmärrän, miksi tahdot Salmelan ostaa.»

»Niin, pastori!» sanoi Matti, »minä olen paljon tätä asiaa miettinyt. Minulla on kahdeksan lasta. Vanhin poikani on, niinkuin tiedätte, kihloissa; toiset seuraavat hänen jälkiään. Jaakkola on kaikille yhteisesti pieni. Huolenani on ollut hankkia jokaiselle lapselle oma talonsa. Sitä varten olen minä säästänyt, mitä Luoja on minulle antanut yli tarpeemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että Hänen siunauksensa on ollut ylönpalttinen. Kerjäläispoika on voinut lyöjällensäkin lainata 3 tuhatta hopearuplaa.»

»Mitä sanot? Oletko asioissakin Wellmanin kanssa?»

»Olen. Minulla on toinen kiinnitys Salmelaan. Luutnantti ei ole kolmeen vuoteen maksanut mitään korkoa. Sen saa hän anteeksi iskunsa tähden, ajattelin, vaikka se ajatus ei päässyt taistelutta voitolle. Nyt sain nykyjään kuulla, että luutnantti on tehnyt konkurssin, että ryöstö häntä uhkaa, että pankki 10 tuhannen ruplan saamisesta on vaatinut Salmelan myytäväksi. Tämä herätti minussa kaikenmoisia ajatuksia. 'Niin ovat äitini viimeiset sanat käyneet toteen', sanoin itselleni, 'Jumala on kostanut; rikas on tullut kerjäläiseksi'. Minulla on, kuten sanoin, toinen kiinnitys Salmelaan; minun tulee siis oikeuttani huutokaupassa valvoa. Tämä on saanut minun miettimään Salmelan ostoa. Se riittäisi jakaa niin, että kaikki poikani osallansa hyvin toimeen tulisivat. Mutta minun rahavarani eivät kauppaan riitä. Salmela on kiinnitetty kaikkiaan 15 tuhannesta ruplasta. — Näissä aikeissa kävin äsken kaupungissa ja sain kuulla, että voisin saada pankin lainan Salmelassa pysymään kiinnikettä ja täytetakausta vastaan. Oma kiinnitykseni vastaa 3 tuhatta ruplaa; loput kaksi tuhatta on minulla itselläni. Viisituhatta voisin siis maksaa, 10 tuhatta jäisin velkaa. Olen käynyt Salmelan tiluksia tarkoin arvostelemassa ja olen varma siitä, että kunnollisella hoidolla saisin tuon velan vuosi vuodelta lyhenemään, jos vaan Herra olisi mukana työtä johtamassa, niinkuin hän tähän asti on ollut. Salmela on erittäin hyvä maa. Olen poikaini kanssa asiasta puhunut, ja he ovat varsin taipuvaiset kauppaan. Vanhin, Antti, saisi isännän nimen, ja kaikki tekisivät työtä niinkuin tähän asti ovat kodissansa tehneet yhteisen hyvän eteen… Mutta tämä kumoo entiset mietteeni — olin, näette, aikonut ostaa kullekin pojalle oman, erityisen talon, niin pian kuin naivat. Onko tämä uusi ajatukseni oikea? Eikö siihen liity omaa rakkautta, eikö mieleni salaa paisuisi tiedosta, että minun poikani omivat sen miehen kartanon, joka syyttömästi löi heidän isäänsä; eikö siihen liity kostonpyyntöä, eikö mieleni salaa iloitse siitä, että hän, joka äitiäni ja minua perkeleen kerjäläisiksi kutsui, nyt itse joutuu mieron tielle? Tutkikaa minua, herra pastori, ja jos luulette uudet aikomukseni vääriksi, niin valvon vaan saatavani ja annan kenen tahansa huutaa Salmelan.»

Ukko oli herttainen tuossa… Mitä taisin hänelle vastata? Minä tiesin, ettei vihaa, ei kostonhimoa löytynyt hänen sydämessään.

»Ethän sinä itse aio Salmelaan muuttaa?» kysyin.

»En. sitä en ole silmänräpäystäkään ajatellut. Tämä paikka on minulle kalliin maailmassa.»

»No, sitten ei sinusta kysymystäkään. Mutta mietitäänpä, olisiko pojillesi tästä kaupasta hyötyä.»

Matti tunsi poikainsa luonteen perinpohjaisesti. Me puhuimme heistä jokaisesta erikseen. Antista, Matista ja Eerosta — vanhemmista — ei meillä ollut paljon sanomista; he olivat tyyniluontoisia, ajattelevaisia ja uutteroita; mutta Sakari ja Jaakko, nuorimmat — niiden luonto ei ollut niin tasainen. Isä kumminkaan ei epäillyt, ettei poikansa yhdessä viihtyisi; hän tiesi että he rakastivat toisiansa. Mutta vaimo voi paljon talossa; ken sanoo että kaikki pojat saisivat semmoiset vaimot kuin Antin morsian oli… Miten siinä puhuimme, ukon kauppatuumat alkoivat häntä epäilyttää, ja viimein päätti hän jättää koko talonkaupan sikseen ja palata takaisin vanhaan aikomukseensa: sillä hän oli varma Salmelasta saavansa, mitä hän oli luutnantille lainannut. Matti oli koko keskustelumme kestäessä ollut vaaka, jonka kupit nousevat ja laskeuvat, aina sen mukaan kuin niihin painoja pannaan. »Siis raukee takauksenpyyntökin», sanoi hän, kun asia oli päätetty. »Minä kiitän teitä, pastori; te olette näyttänyt minulle, mitä minun tulee tässä pulassa tehdä. Se on kummaa» — lisäsi hän — »kuinka huonot silmäni ovat, kun niiden tulee omaa itseänsä katsella.»

Tuota kiitostani en minä ansainnut: enhän itsekään ymmärtänyt, mikä tässä asiassa parempi oli.

»Leena!» huusi Matti nyt vaimolleen, »käy käskemään pojat tänne: asia on päätetty.» Sitten kääntyi hän minuun ja sanoi: »Mutta jos niin olisi, että minun täytyy huutaa Salmela, ja pankki vaatii täytetakauksen, uskaltaisitteko ruveta siihen? Toiseksi takaajaksi saan minä Malmin, kauppias Dalléni vainajan vävyn. — Mutta», lisäsi hän, »kentiesi ei takausta 8 tuhannen ruplan velasta vaaditakaan kun annan kiinnityksen sekä Salmelaan että Jaakkolaan?»

»Varmaankaan ei», vastasin minä. »Vaan jos takausta vaadittaisiin, ja minä toiseksi kelpaan, niin olen valmis siihen sitoumaan.» Tämä vastaus tuli sydämestäni.

* * * * *

Eräänä iltana Heinäkuussa astui Jaakkola minun kamariini. Hän oli matkapuvussa ja iloisen näköinen, Hän tuli Salmelasta. Varhain edellisen päivän aamulla oli hän sinne lähtenyt, sillä Salmelaan oli meiltä neljättä peninkulmaa. Hän oli ollut varustettuna minun täytetakauksellani.

Nyt palasi hän huutokaupasta.

»No, miten kävi?» kysyin — uuteliaana! minun täytyy se tunnustaa.

»Tässä on takauskirja, herra pastori», vastasi hän. Sitä ei tarvittu.»

»Kuka sai onnettoman Wellmanin kartanon?»

»Luutnantti saa sen vielä pitää», vastasi Jaakola iloisesti.

»Kuinka se on mahdollista? Kenen avulla?»

»Minun», vastasi hän ujosti. »Ennenkuin huutokauppaan ryhdyttiin, käskettiin kaikki Luutnantin saamamiehet erityiseen huoneesen, ja siinä ilmoitettiin, että pankki oli saanut korkonsa ja täytetakauksen ja nyt suostuisi odottamaan, jos vaan konkurssin muut saamamiehet samallaiseen suostumukseen menisivät. Kolmannen kiinnityksen omistaja, joka pelkäsi täytyvänsä huutaa kartano, suostui niin ikään, ja luutnantti katseli nyt rukoilevin silmin minua. 'Herra hänelle kostakoon!' — äitini viimeiset sanat soivat korvissani, ja minä suostuin. Huutokaupasta näin muodoin ei tullut mitään. Luutnantti saa vastaiseksi pitää maansa.»

»No entäs sinun korkosaatavasi?»

»Ne pitäköön hän, siitä, että hän minua löi eikä äitiäni — jos ei hän jaksa niitä maksaa», vastasi Matti huolettomasti. »Mutta», lisäsi hän, »minulla on vielä toinen uutinen kerrottava, joka jotenni likeltä koskee minua itseäni. Saas nähdä, mitä Antti siitä sanoo. Minä olen, näetten, ostanut hänelle maan. Tarkastaessani Salmelaa viime keväänä, näin järven rannalla ihmeen hyvän viljamaan, joka nyt metsää kasvaa. 'Tähän tulisi mainio talo', ajattelin silloin, ja se on nyt minun. Sinne muuttakoon Antti. Tosin saa uutis-asutus vaan torpan nimen, mutta vähät siitä. Hänen ei tarvitse 50 vuoteen mitään kartanoon maksaa. Sen ajan kuluttua hoitakoon hänen jälkeisensä itsensä. Kauppasumma oli vaan 500 ruplaa — sama hinta, minkä minä Jaakkolasta maksoin.»

»Ja sinä sait siten korkosi?»

»En: luutnantti tarvitsee rahoja. Minä maksan hänelle summan paikalla, kun kauppa on laissa vahvistettu.»

* * * * *

Vuosia on siitä kulunut, kun tämä viimeksi mainittu tapaus tapahtui. Ihminen neuvottelee, Jumala päättää. Matti on kuollut. Leena on kuollut. Heidän kahdeksasta lapsestaan makaa neljä vanhempainsa vieressä kirkkomaassa. Jälellä olevat ovat kaikki kunnon ihmisiä. Antti on Salmelan omistaja, Sakari isännöitsee Jaakkolassa; tyttäret, ne kaksi, mitkä elävät, ovat onnellisissa naimisissa.

Aina kun vanhaa Mattia muistan, juohtuu mieleeni kysymys: Kuinka moni tekisi, mitä hän teki? Kuinka moni talonpoika tyytyisi torpan maahan, kun voisi saada suuren kartanon? Nyt voin sen varmaan sanoa: Matti ei ollut ylpeä, eikä kostonhimoinen — hän oli kunnon mies.

Vanha virsikirja.

Eräänä sunnuntaina, noin 28 vuotta takaperin, oli minulla vaikea työ tehtävänä. Minun tuli näet julkisesti ottaa kirkon ja seurakunnan yhteyteen mies, jonka maallinen laki kovalla, rautaisella kourallaan oli rangaissut murtovarkaudesta ja murhayrityksestä. En ollut ikinä ennen tällaista papillista tointa toimittanut. Mutta vaikeuspa nyt ei ollut siinä; sillä ilohan olisi ollut ottaa seurakunnan yhteyteen katuva, syntejänsä tunnustava pahantekiä. Vaan vaikeus oli siinä, ettei tässä miehessä katumuksen rahtuakaan löytynyt. Ainakaan en minä mitään semmoista hänessä huomannut, kun lauantai-iltana hänen kanssansa puhelin. Viha ja kostonhimo vallitsi hänen sydämessään, ja sitä hän ei edes salannut. »Minä tiedän, mitä teillä on minulle sanomista», vastasi hän varotuksiini, puhettani keskeyttäen: »mutta turha on saarnanne. Ellei teillä ole muuta sanottavaa, voitte yhtä hyvin olla vaiti. Minua, näette, ette koskaan saa katumaan muuta, kuin etten voimallisemmasti iskenyt puukkoani Antin rintaan.» Ja hän kiristi hampaitaan.

»Ja tuollaisella tunnustuksella aiot sinä huomenna astua Herran eteen?» kysyin minä surullisesti.

»Olkaa minusta huoleti! Tehkää tehtävänne! Minä tiedän, mitä minun tulee vastata.»

Muuta vastausta en häneltä saanut. Maallisen lain kova rangaistus ei ollut voinut hänen kovaa sydäntänsä pehmittää; päin vastoin näkyi se tehneen tämän sydämen vielä kovemmaksi.

Olin kuullut paljon puhuttavan Lauvilan Jussista — se hänen nimensä oli. Mutta en ollut häntä koskaan ennen nähnyt, vaikka hän oli seurakuntani lapsia. Hän oli näet jo ennen minun tuloani seurakuntaan tuomittu ilkitöistään monivuotiseen vankeuteen. Nyt oli hän kärsinyt rangaistuksensa; nyt oli hän jälleen seurakunnan yhteyteen otettava.

Hän oli kookas, kaunis mies. Terävät olivat hänen luonnonlahjansa. Helläsydäminen oli hän lapsena ollut. Hän oli varakkaan, suuressa arvossa pidetyn talonisännän poika. Hänellä oli hellä äiti, jonka kasvatuksen päämaali oli ollut lapsien saattaminen totuuteen ja Jumalan sanan rakkauteen, ja joka usein illoin oli istunut lastensa vuoteen vieressä ja siinä rukoillut Jumalaa heidän edestään. — — Ja nyt on poika, äidin lempilapsi, mitä julmimpana pahantekiänä kärsinyt rangaistuksen rikoksesta, joka oli ollut vähällä syöstä hänet ikuiseksi Siperian syviin kaivoksiin!

Kun Jussi ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hän vielä hyvä poika. Lapsellinen oli silloin vielä hänen sydämensä ja vakaat ne lupaukset, mitkä hän Jumalan alttarin edessä teki. Ja äidin rukoukset silloin! Herran huostaan oli hän, niinkuin muinen Hanna, uskonut esikoisensa. Siitä päivästä oli nyt 18 vuotta kulunut. Äiti makaa haudassa; poika — niin — raudoissa on hän suurimman osan tästä ajasta istunut.

»Mikä sai hänet lankeemaan?» kysyin häneltä, joka ensikerran minulle Lauvilan Jussista puhui.

»Irstaiset toverit, korttipeli ja viina», sain vastaukseksi. »Jussi oli ilomielinen ja huikentelevainen. Nuorten parissa oli hän muita enemmän suosittu. Pastorin, teidän edeltäjänne, luona oli hän saanut oppia kirjoittamaan, ja olipa vanha seksmanni, hänen isänsä, ollut aikeessa kouluttaa häntä papiksikin. Mutta Jussi rakasti tanssia ja muita huvituksia mieluummin kuin kirjaa, ja tämä huvien halu hänessä yhä eneni, kun hän mieheksi oli varttumaisillaan. Silloin kääntyi hänen mielensä yhä enemmän pois hellän äidin varoituksista; huvitukset hehkuivat hänen silmäinsä edessä ja vetivät hänet luoksensa yhä lujemmilla siteillä. Mitään pahaa hänestä ei kumminkaan tietty, ennenkuin hän eräältä markkinamatkalta tuli kotia pahasti piestynä ja tappelusta ja juopumuksesta sakoitettuna. Tämä vaikutti häneen enemmän kuin äidin varoitukset. Hän häpesi ja olikin muutamia kuukausia aivan nuhteeton. Mutta eipä aikaakaan, niin takertui hän jälleen vanhain ystäväinsä seuraan: ja nyt olivat siteet, mitkä hänet näihin sitoi, vielä entistäkin lujemmat. Arkipäivinä teki hän työtä kuin mies, mutta niin pian kuin lauvantai-ilta oli tullut, oli kuin olisi perkele häneen mennyt. Ensinnä hiipi hän salaa ulos, kun isänsä ja äitinsä olivat levolle laskeuneet; mutta vähitellen hylkäsi hän tämän valheen, ja samassa määrässä kuin poikkeukset avujen tieltä kävivät suuremmiksi, samassa määrässä kasvoi hänessä röyhkeyskin. Kirkonkylässä oli siihen aikaan pahaksi tunnettu torppa, missä salaa myytiin viinaa ja mihin illoin seurakunnan heittiöt tulivat juomaan ja korttia lyömään. Näiden joukkoon antausi Jussi, Mitä elämää siellä pidettiin, voi hyvin arvata. Viina vei järjen; korttipeli kiihoitti voitonhimoa. Kiihkein kaikista oli kapakoitsija itse, Takalan Antti, joka nyt hyvissä varoissa elää täten kootuilla tavaroillaan Takalan isäntänä. Hän ei juonut, ja siitäpä syystä osasi hän kukkaroonsa houkutella kaikki vieraittensa rahat. Pari kertaa oli hän saanut sakkoa kapakoimisestaan, ja viime kerralla olivat miltei kaikki hänen vieraansakin joutuneet kiinni tappelusta. Mutta tuo häntä ei parantanut. Voitto oli liian suuri hänen jättääksensä ilkeää ammattiaan. Mimmoiseksi mieheksi Jussi tällaisessa seurassa muuttui, ei ole vaikea ymmärtää; mutta vaikeampi oli alussa tietää, mistä hän rahoja sai korttipeliin, jossa hän usein kadotti suuriakin summia. Tulipa tuokin pian tiedoksi. Korttipöydän ääressä riitaantui Jussi ja Antti, ja tämä viimeksi mainittu ilmaisi nyt vihansa vimmassa varomattomasti, että Jussi kauan aikaa oli myynyt hänelle polkuhinnasta milloin mitäkin isänsä tavaraa. Kun tuo tuli kuuluksi — ja tieto siitä levisi pian — eipä kehdannut Jussi enää mennä kotiinsa. Hän häpesi, ja hän päätti ankarasti kostaa Antille. Seuraavan päivän aamulla, kun roistoväki, niinkuin tavallisesti, oli lähtenyt kapakoitsijan tyköä, murtausi Jussi tämän huoneesen, löi puukon hänen rintaansa ja vei, mitä torpan rahoista sai käsiinsä. 'Tämä on vaan vähäinen osa siitä, mitä olen sinulle tuonut', sanotaan hänen jäähyväisiksi Antille sanoneen. Hän karkasi nyt, mutta joutui muutaman päivän perästä kiinni ja tuomittiin raippoihin ja pitkälliseen vankeuteen. Hänen hellä äitinsä kuoli samana päivänä, jona poika kuritushuoneesen vietiin — surusta kaiketi.»

Tuommoinen oli, lyhyesti, kertojani sanoilla kerrottuna, sen miehen elämäkerta, joka nyt oli seurakunnan yhteyteen jälleen otettava.

Raskaalla mielellä olin pyhäaamuna juuri lähtemäisilläni kirkkoon, kun Jussin isä, Lauvilan vanha seksmanni astui huoneeseni. Hän eli vielä; toisen nuoremman poikansa, Lauvilan nykyisen, kunnollisen ja varakkaan isännän luona asui hän, mutta ikä oli kyyristänyt hänen kookasta vartaloaan, ja suru oli ennen aikojaan tätä ikää monilla vuosilla enentänyt. Suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas vanhuksen rypistyneitä, ajan ja huolen puremia kasvoja. Enkä tuota kummaksi pannut. Olinhan itse isä ja ymmärsin aivan hyvin, mitä ukon sydämessä liikkui.

Kului pitkä aika, ennenkuin vanhus nyyhkimisiltään sai sanan sanotuksi. Vihdoin pani hän kätensä ristiin, vaipui alas polvilleen ja huusi: »Herra pastori… Jussi … minun poikani…!»

Minä nostin hänet ylös, asetin hänet istumaan ja sanoin: »Toivokaamme, että ankara kurituksensa on hänet parantanut. Oletteko tavannut häntä?»

»Olen kuullut hänen äänensä, mutta en ole häntä nähnyt», änkytti vanhus. »Minä menin häntä tapaamaan Korvelan vanginvartian luo: mutta kun eteiseen seisahdin ja vapisevalla kädelläni tahdoin avata oven kuulin poikani tuvassa julmasti kiroovan ja uhkaavan … murhalla … tulipalolla. En voinut ovea avata, en voinut mennä esikoistani tapaamaan… Hän menee kadotukseen… Oi, herra pastori, neuvokaa … eikö hänelle mitään pelastusta löydy?»

Niin valitti vanhus epäilyksissään. Mitä osasin hänelle vastata? »Rukoilkaamme, että Herra sokean silmät avaisi! Turvatkaamme Jumalaan!»

Vanhus tarttui käteeni, ja toivon valo välkkyi hänen silmistään: »Oi, rukoilkaa tekin Herraa, että Hän antaisi minulle takaisin kadotetun esikoiseni katuvaisena!» —

Jumalanpalvelus alkoi.

Mustalla tuolillaan kirkon suuren käytävän keskellä istui vanki. Vuosia oli kulunut siitä, kun hän viimeksi tässä Herran temppelissä nähtiin. Muistiko hän nyt lupauksia, joita hän tässä Herran huoneessa oli Luojallensa tehnyt? Kaikki tunsivat Lauvilan seksmannin Jussin; kaikkein silmät olivat häneen päin kääntyneet. Häpesikö hän? Ei, siltä ei hän näyttänyt. Hänen kasvonsa juonteet olivat kovat, ja katkeruutta ja vihaa asui niissä silmäyksissä, joita hän katsojiinsa heitti.

Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Huhu päivän merkillisyydestä oli levinnyt, en tiedä miten. Mutta Jussin sukulaisista ei siellä ollut muita kuin vanha seksmanni, isä, joka oli asettaunut istumaan vankia likinnä olevan penkin toiseen päähän, josta hänen sopi poikaansa katsella, tämän sitä huomaamatta, ja seksmannin pojan poika, vangin veljen poika, nuori kymmenvuotias, joka istui saman penkin suussa, aivan mustan tuolin vieressä.

Loin silmäni vankiin, synnintunnustusta kun luin. Se ei näkynyt häntä ensinkään liikuttavan. Ivahymy lepäsi hänen huulillaan.

Jumalanpalvelus kävi tavallista menoaan. Saarnavirsi oli veisattu ja saarnastuoliin nousin. Silmäni loin nyt uudelleen vankiin. En voinut olla mitä suurimmasti kummastelematta, mitä nyt näin. Suuri muutos oli seurakunnan yhteyteen otettavassa tapahtunut. Hän oli kyyristynyt luokoon ja peittänyt käsillään kasvonsa: hänen ruumiinsa värisi. Tämä liikutus eneni hänessä yhä enenemistään saarnatessani. Ja viimein, kun saarnani oli loppunut, ja minä nyt rupesin puhumaan hänelle yksityisesti, alkaen puhettani raamatunlauseella: » Vaikka syntinne veriruskiat olisi, pitää niiden lumivalkeiksi muuttuman » — nousi hän ylös, laskeusi polvilleen ja kumartui niin, että päänsä koski lattiaan. Mikä oli hänessä tapahtunut? Vaikuttiko hänessä Herran henki? Näkikö hän nyt syntinsä?

Hetki oli tullut, jona hän oli syntinsä tunnustava seurakunnan kuullen. Minä astuin alas saarnastuolista ja lähestyin häntä kirkkokäsikirja kädessäni.

Kun toimeni aloin kirkkokäsikirjan sanoilla: »Rakkaat kristityt! Te tiedätte, että tämä eteen asetettu ihminen j.n.e.», kohotti hän päänsä ja silmäili minua silmillä, mitkä uivat kyynelissä. Viimeinenkin ynseys oli niistä kadonnut. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat, ja vapisevalla äänellä, tuskin kuultavasti vastasi hän kysymykseeni: »Tunnustatko, että rikoksillasi 5:ttä ja 7:ttä käskyä vastaan olet suuresti tehnyt syntiä Jumalaa vastaan ja, Hänen seurakunnassansa tehnyt suuren pahennuksen?» — »Tunnustan!» — Toiseen kysymykseen: »kadutko sitä sydämestäs ja rukoiletko rikostas anteeksi Kristuksen tähden?» — vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä: »kadun ja rukoilen.» Nyt seurasi kolmas kysymys: »Lupaatko täst'edes Jumalan armon kautta sekä tätä että muita rikoksia karttaa ja ahkeroida kristillistä elämää?» Syvin hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kaikki olivat nousseet ylös kuullakseen, nähdäkseen. Näkyvissä oli Tunnustaja, mutta tähän kysymykseen ei hän vastannut. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, hänen poskensa punottuivat ja vaalenivat vuorotellen. En tiennyt, mitä ajatella. Kovemmalla äänellä kerroin kysymykseni.

Silloin nousi hän seisaalle, loi silmänsä kädessänsä olevaan vanhaan, kansipuoliseen virsikirjaan, jota hän rintaansa vastaan puristi, ja nyt soivat kaikuvasti hänen suustansa sanat: »Lupaan, Jumalan nimeen!»

Tämä kaikki oli minulle jotakin aivan odottamatonta. Tunnustukset ja lupaukset tulivat nähtävästi hänen sydämestään, sillä mahdotonta oli, että ihminen näin saattaisi teeskennellä. —

»Mene rauhaan ja älä täst'edes syntiä tee; siihen Jumala Pyhän Henkensä armon sinulle antakoon! Amen.» — Näillä sanoilla lopetin toimituksen.

»Amen!» kuului hiljainen ääni vierimäisestä penkistä.

Synnintunnustuksensa tehnyt kuuli sen, kääntyi sinne päin, mistä ääni kuului, tunsi — isänsä ja peitti käsillään kasvonsa. —

Kun kirkosta astuin ulos, kotiin palatakseni, näin Jussin, hänen isänsä ja tuon kymmenvuotisen pojan käyvän vanhan petäjän varjossa olevalle haudalle. Kirkkoväki oli uteliaisuudesta jäänyt seisomaan Lauvilan Jussia ja hänen isäänsä katsomaan. Minuakin vaivasi uteliaisuus, ehkä se kentiesi oli vähän toista laatua kuin kirkkoväen. Minä lähestyin vanhusta ja hänen poikaansa, juuri kun tämä viimeksi mainittu heittäysi polvilleen haudalle, lausuen äänellä, joka ei ikinä muististani katoa: »Oi äitini!» —

Ääneti seisoin siinä, ääneti vanhus, jonka kasvot nyt olivat valoisat ja riemulliset, ääneti väki, joka odotti kunnes vihdoin kadonnut lapsi äitinsä haudalta nousi.

Kauan saimme odottaa.

Vihdoin nousi hän, astui isänsä eteen ja rukoili; »Isä! Voitteko minulle anteeksi antaa pahat tekoni?» Vanhus sulki hänet syliinsä. Hän ei voinut sanoilla mitään vastata.

Sitten kääntyi Jussi pieneen kymmenvuotiseen poikaan. »Kuka olet sinä? Mistä oli sinulla antaa minulle minun oma virsikirjani?» kysyi hän.

Ja nyt saimme viimein tietää, mikä paatuneessa pahantekiässä oli muutoksen tehnyt, mitä neuvoa Herra oli pitänyt vetääkseen puoleensa miehen, joka tähän päivään saakka ei ollut muuta kuin kostoa ajatellut.

Penkissä pienokaisen edessä oli ollut vanha virsikirja, josta toinen kansi oli poissa, vieläpä useita lehtiäkin. Kirja oli ollut noita kirjanjäännöksiä, joilla ei omistajaa ole, jotka makaavat kirkon penkissä, kenenkään niistä huolimatta. Pojalla oli oma virsikirjansa, josta hän veisasi. Kun hän näki, ettei hänen sedällänsä kirjaa ollut, tarjosi hän hänelle vanhan kirjanjäännöksen, osottaen samalla virttä, mitä veisattiin. Jussi oli ajattelemattomasti ottanut vastaan kirjan, ja sanat, joita seurakunta veisasi, sattuivat samassa hänen silmiinsä: »Yks lammas eksyi laumastas.» Hän katseli likemmin kirjaa. Hän tunsi sen. Se oli kerran ollut hänen omansa. Kun hän ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hänen hellä äitinsä juuri hänen kirkkoon astuessaan sen hänelle antanut. Kirja herätti nyt Jussissa muiston tuosta hetkestä, muiston äidistä, muiston äidin rukouksista. Tulen salamana kävivät hänen sielunsa läpi autuaalliset tunteet, mitkä häntä elähyttivät silloin, kun hän kirjan sai, ja tunne siitä, mikä hän nyt oli. Ja kun hän sitten kirjan jälellä olevassa kannessa luki äidin varoituksen, minkä tämä, oli antanut pastorin kirjoittaa, luki sanat: »Tänäpänä, jos kuulet Herran äänen, niin älä paaduta sydänkäsi (Ps. 95:8), pyytää hellin ystäväsi» — oli hän kukistettu. Eletty elämänsä seisoi hänen edessään julmassa tosimuodossaan. Mitä hänelle sitten oli tapahtunut, ei hän osannut selittää. Vasta silloin, kun minä hänelle kolmannen kysymyksen tein, oli hän muistanut, missä hän oli, ja kostonpyyntö oli kuiskuttanut hänelle neuvoansa. Mutta silloin oli hänen sielussaan kajahtanut virsikirjan kanteen kirjoitettu äidillinen pyyntö, ja kuolettaakseen kiusaajan ääntä oli hän noussut ja lujalla, vakavalla äänellä luvannut muuttaa elämänsä.

Siinä siis koko salaisuus. Vanha virsikirjahylky, jolla ei mitään arvoa ollut, josta ei kukaan tiennyt, milloin taikka miten se oli kirkkoon joutunut, oli vaikuttanut, mitä kaikki minun kauniit varoitukseni ja puheeni edellisenä päivänä eivät olleet vaikuttaneet. Mutta — eipä tuo enää ollut kumma minusta: äidin antama virsikirja sisälsi äidillisen siunauksen; äidin kaikki rukoukset olivat yhdistetyt tuohon kannessa olevaan pyyntöön. Ja se oli siemen, jonka täytyi itää, ja Herra itse kylvi sen ajalla, jonka Hän soveliaimmaksi näki. —

Vuosia on kulunut siitä, kun tämä tapahtui. Vanha seksmanni on jo aikoja maassa maannut. Pieni kymmenvuotias on nyt talonisäntä, ja hänen luonansa elää setä Jussi.

Ilolla lopetan minä tämän muistiinpanon siinä tiedossa, että vanha virsikirja on tähän päivään asti pysynyt Jussin kalliimpana aarteena maailmassa, ja että äidin pyynnön täyttäminen on hänen elämänsä päätarkoitus.

Isä ja poika.

Kauppias Dallén oli jo vanhanpuoleinen mies. Hän oli ympäristöllään ja vieläpä sen ulkopuolellakin tunnettu erinomaisen rikkaaksi; ja lienee siinä ollut perääkin, sillä kauppamies oli jo muutamia vuosia takaperin lopettanut kauppansa ja ostanut likellä sitä kaupunkia, missä hän neljättäkymmentä vuotta oli kauppaa pitänyt, suuren maatalon. Siellä eli hän onnellista elämää — ainakin siltä näytti — kolmen tyttärensä kanssa, joista Sanna, nuorin sisarista, oli kihlattu maanviljeliä Malmille, nuorelle, reippaalle miehelle, minkä tilukset ulottuivat Rauhalan, kauppamiehen tilan, rajoihin asti. Oli kauppamiehellä poikakin, mutta hän ei enää kuulunut Rauhalan perheeseen, hän kun oli perinyt isänsä kaupan N——n kaupungissa.

»Hän on rikas», on mainesana, joka maailmassa tuottaa sille, josta se lausutaan, suurta kunnioitusta — olkoonpa sitten tämä rikas tavoiltaan kuinka rietas ja inhottava tahansa. Rikkaus on maailman jumala, ja tätä jumalaa kumartavat jäykimmätkin selät, vaikkapa rikkauden omistajan sydämessä piiloutuisikin vaan ahneutta ja pahuutta. »Hän on rikas», sanottiin kauppamiehestämme, ja häntä kumarrettiin siitä syystä; mutta — eipä ohjetta, josta ei olisi poikkeuksia. Löytyi, näet, niitä, jotka eivät kumartaneet kauppamiestä hänen rikkautensa tähden, vaan sen kunnioituksen tähden, jota hän heissä oli herättänyt. Näitä tällaisia ei tosin ollut monta; mutta nuo harvat tiesivät, ettei rehellisempää sydäntä Suomessa tykyttänyt, ja sen tähden kunnioittivat he häntä, muistamatta hänen rikkauttaan. Mutta suuri yleisö — se kumarsi vaan kauppamiehen rikkautta, ja senpätähden olikin sillä kauppamiehen selän takana kerrottavana juoruja ja kertomuksia, jotka eivät suuresti hänelle kunniaa tuottaneet.

Kauppamiehen rehellisyyteen yhtyi, näet, suoruus semmoinen, »joka ei valetta, ei teeskentelemistä eikä kujeita kärsinyt.» Maailman koulussa oli häntä — varsinkin nuorempana — lukemattomia kertoja petetty, semminkin, kun hänellä oli sananpartena: »Usko jokaista, kunnes hän sinut pettää!» Tuo sananparsi oli ollut ukon ohjenuora, ja hän oli sitä koko elinaikansa seurannut, Mutta tällä sananparrella oli myöskin vastakohtansa, jota kauppias yhtä tarkasti seurasi, ja se kuului: »Pettäjääsi älä usko koskaan!» Kun nyt lisäämme, että kauppamies käsitti sanat petos ja pettäjä jotenkin laajalta, ja että maailmassa suurin osa ihmisiä koettaa, missä vaan taitaa, selityksillä ja syillä, jotka ovat kaukaa tuotuja, antaa milloin millekin työlle, joka ei niin aivan rehelliseltä näytä, rehellisyyden ulkomuodon, niin ymmärrämme myös, minkätähden kauppias ei ollut kaikkein suosiossa. »Rehellisyys maan perii», oli kauppiaan kolmas tunnussana: ja hänessä itsessään näkyi se toteutuvan. Hän oli köyhästä alkanut, mutta järkähtämätön rehellisyytensä oli antanut hänelle luottamusta, jonka vertaista ei monella kauppiaalla ole ollut. Mutta tällä rehellisyydellään ja suoruudellaan oli hän — varsinkin kun hänellä aina oli vakinaiset hinnat, jotka olivat määrätyn prosenttivoiton mukaan lasketut ja aina halvemmat kuin muitten — närkästyttänyt kaupungin muita kauppiaita siihen määrään, että nämä olivat kaksi kertaa koettaneet saada hänet häviöön, he kun olivat luulotelleet niitä, jotka kauppiaamme asioita kysyivät ja jotka olivat hänelle luottamuksensa antaneet, että Dallénin asiat olivat aivan rappiolla ja että hän helpompaan kuin muut möi tavaransa, voidaksensa ne rahaksi muuttaa ja sitten kentiesi — karata. Ensikerralla, kun tätä keinoa hänen sortamisekseen koetettiin — se oli keisarikesänä 1819 — oli Dallénin täytynyt suin päin matkustaa Saksaan. Täällä oli hän osannut selvästi näyttää juorujen perättömyyden ja vieläpä lujentaa entistä luottamustaan. Toisella kerralla, noin 10 vuotta edellisen jälkeen, horjui hänen kauppahuoneensa, hän kun sai maksaa mahdottoman takaussumman erään ystävän edestä, »joka ei minun ystäväni ollut» — oli Dallén'illa sittemmin tapa sanoa. Epäiltävä onkin, miten silloin olisi käynyt, ellei Dallén jo olisi ollut tunnettu ulkomailla. Saamamiehet säälivät häntä ja suostuivat mielellään hänen esitykseensä, että hän takaussummansa neljän vuoden kuluessa maksaisi — 25 prosenttia vuosittain. Sitoumuksensa suoritti Dallén kuin mies. Mutta siitä päivästä, jona hän tämän suostumuksen teki, ei hän enää mihinkään takaukseen mennyt panematta milloin mihinkin talteen sitoumuksensa suuruisen rahasumman mahdollista maksua varten. Jos sitä vastoin summa, jota häntä vaadittiin takaamaan, oli hänen varojansa suurempi, antoi hän takauksen pyytäjälle suoran kiellon. Hänen jäykkyytensä semmoisissa tapauksissa oli sitä laatua, että toiset sitä kiittivät, toiset taasen tunsivat itsensä suuresti loukatuiksi. Ukko näyttikin silloin hyvin omituiselta siinä, missä istui, rahaa tahi takausta pyytävä edessänsä. Silmälasit nenähuipullansa kuunteli hän esitystä, »syöden pyytäjää pienillä, harmailla silmillään» sanaakaan sanomatta, kunnes pyytäjä oli puheensa lopettanut. Silloin, kun ukko oli esityksen kuullut, sanoi hän vaan: »minä luotan teihin;» ja se oli sama kuin myönnytys, tahi: »menkää muualle, herra!» ja se oli jotenkin selvä kielto. Ja ukon päätökset tällaisissa asioissa olivat järkähtämättömät. Syytä kieltoonsa ei hän sen likemmin selvittänyt, ja mitä tuollainen kielto pyytäjässä vaikutti, sitäpä ei ole juuri vaikea ymmärtää.

N——n kaupungissa oli tuskin ainoatakaan, joka ei ollut ukon apua tarvinnut, ja useimmat olivatkin tätä apua saaneet. Mutta ukon suoruus ja yksitoikkoisuus teki sen, että hänen luokseen vasta viimeksi mentiin.

Sopii tässä vielä mainita, että Dallén asioimistoimensa aikana oli oppinut ihmisiä tuntemaan. Mutta sittenkin, vaikka hän luuli avunpyytäjän kasvoista voivansa lukea, ettei tähän ollut luottamista, seurasi hän vanhaa sananparttansa: »Usko jokaista, kunnes hän sinut pettää!» Tästä voitaisiin päättää, että kaikki, mitkä ensikerran tulivat kauppiaan luo, saivat apua; niin ei kumminkaan ollut laita. Ukko tunsi, niinkuin jo sanoin, ihmisiä, ja sattuipa usein, hyvinkin usein niin, että avun-pyytäjä jo pyyntöönsä pani valeita ja — oli samalla sanonut oman tuomionsa; sillä »joka yhdessä valehtelee, voi toisessakin valehdella.»

Ja samallainen kuin ukko kauppiaana oli ollut, oli hän maanviljeliänäkin. Omituista vaan, että hänen kuntalaisensa, palkollisensa ja torpparinsa hänestä pitivät paljon enemmän kuin hänen kauppatoverinsa. Lieneekö sitten asia semmoinen, että maanviljeliät ovat rehellisempiä kuin kauppiaat. —

Vielä ukon luonteen kuvaukseen lisättäköön, että hän oli harvapuheinen. Liikoja sanoja, varsinkin jos niillä tahdottiin jotakin asiaa kaunistaa, inhosi hän, ja senpätähden kuultiin hänen usein parilla kolmella sanalla lausuvan, mitä toinen olisi pitkällä puheella kertonut.

Ukko Dallén'in poika, Ernst, oli jo isän eläessä perinyt hänen kartanonsa kaupungissa, hänen kauppansa ja hänen luottamuksensa. Poika oli kasvatettu »ukon sananparsiin», mutta — niinkuin usein nähdään — pojasta ei tullut isän kaltaista. Ensinnäkin olivat heidän luonteensa aivan erilaiset. Aika oli siihen lisäksi aivan toinen kuin ukon nuoruudessa. Nyt käytiin kauppakoulua ja pidettiin suuria, mutkaisia kauppa-kirjoja, jommoisista ei vanha Dallén tietänyt mitään; hän halveksi sekä kauppakouluja että asioimiskirjoja. »Kauppa kauppiaan opettaa, rehellisyys on paras kirja», oli hänellä tapana sanoa. Hän myönsi kumminkin, että kauppiaan on hyvä osata kieliä; mutta »niitä oppii paremmin ulkomaalla kuin kouluissa.» Ernst Dallén oli tästä syystä saanut oleskella kokonaisen vuoden Saksassa.

Jo lapsuudesta saakka oli Ernst oppinut pitämään isäänsä mitä suurimmassa kunniassa; vanhemmaksi kun tuli, liittyi tähän kunnioitukseen vähän pelkoakin, jonka laatua Ernst ei voinut itselleen selittää. Ernst oli virkku — yhtä virkku kuin ukko jäykkä — elävä ja innokas, mutta isän läsnäollessa meni häneen — hän ei tiennyt mikä, joka sai hänen totiseksi, hiljaiseksi, jöröksi. Ikäistensä kanssa oli hän aivan toinen.

Ukko oli helläsydäminen. Hänen ilonsa oli auttaa, vaikka hänen suoruutensa kielsi auttamasta semmoisia, jotka itse olivat puutteesensa syypäät. Ernst oli isän helläsydämisyyden perinyt, mutta ei sitä mielenmalttia, joka ohjasi ukkoa kaikissa hänen töissään. Ernst uskoi jokaista ihmistä, vieläpä niitäkin, jotka olivat häntä pettäneet. Suuri erotus oli siis nykyisen kauppias Dallénin ja entisen välillä. Entisen luona käytiin harvoin ja tuskin koskaan asiatta. Ernstin luona nähtiin sitä vastoin usein herroja, jotka vilkkaasti keskustelivat milloin mistäkin. Ja seurauksena tästä oli, että kauppa Ernstin luona kävi, ainakin ulkopuolisesti päättäen, vilkkaammasti, kuin muinen hänen isänsä luona.

Isä kun oli antanut kaupan pojallensa, ei tämän asioihin vähintäkään sekaantunut. »Niinkuin kylvät, niin saat niittää», sanoi hän; »mutta jos neuvoja tarvitset ja niitä minulla on antaa, tule luokseni!» Isä ei myöskään koskaan tiedustellut, miten Ernstin asiat edistyivät, ellei tämä itse ruvennut niistä puhumaan. Tämä tapahtui alussa hyvinkin usein, sitten aina yhä harvemmin eikä ukko ollut sitä huomaavinaan.

Näytti kumminkin väliin siltä, kuin olisi ukko odottanut, että Ernst hänelle puhuisi asioitaan. Tuo tapahtui siitä syystä, että Ernst oli ruvennut osalliseksi erityisiin yhtiöihin, ja yhtiöt eivät olleet ukon mieleen. Mutta kun Ernst ei ottanut niitä puheeksi, ei isäkään niistä mitään maininnut.

N——n kaupungissa oli Ernstin ikäinen nuori kauppamies, jotenkin Ernstin luonteinenkin. He olivat yhdessä oleskelleet Saksassa ja siellä nähneet kauppaa toisellaista kuin heidän pienessä kaupungissaan. Innokkaat kun olivat, olivat he tuumailleet jos jotakin keinoa kaupan kohottamiseksi. Mutta suurempiin kauppoihin ja yrityksiin tarvittiin suuria varoja, ja varoja ei ollut Hahlgrénilla ollenkaan, hän kun vielä oli isänsä kauppapalvelia, ja Ernstilläkin oli niitä suhteellisesti vähän, hän kun vaan oli saanut isänsä kauppavaraston semmoisena kuin se oli, kun merikulku syksyllä 18— loppui. Mutta nyt kuoli vanha Hahlgrén, ja poika, seitsemän nuoremman sisaruksen veli, vastaanotti isänsä kaupan. Ei sitten aikaakaan, ennenkuin nuoret kauppiaat jo jatkoivat kauppatuumailujaan, joita Saksassa olivat alkaneet. He kävivät liittoon, ja jotta tuuma paremmin voisi edistyä, tehtiin semmoinen sopimus, että yhteiset asiat aluksi kävisivät Hahlgrénin nimessä, joka tästä syystä lisäsi kauppanimeensä: »ja kumppani.»

Minä olin tähän aikaan kappalaisena siinä pienessä kappelissa, jossa se tapaus tapahtui, minkä näissä muistelmissa » Vanhaksi virsikirjaksi » olen nimittänyt. Kauppatavaraa, mitä tarvitsin ostaa, ostin Dallénilta, ensinnä isältä, sitten pojalta. Ja ottamatta lukuun, että rouva Dallén, Ernstin äiti, ja minun äitini olivat serkukset, oli minulla syytä pysyä tässä kauppahuoneessa, sillä parempia tavaroita ei saatu mistään eikä niin huokealla hinnalla — tullen tähän vielä lisäksi sekin, että pienoiseni kotona aina saivat runsaita tuliaisia, jotka eivät isälle olleet maksaneet mitään. Minä tunsin siis »setä Dallénin ja Ernsti-serkun» aivan hyvin, samaten kuin Sannan, Lauran ja Marian, Ernstin sisaret; ja minulla oli syytä olla ylpeä tästä sukulaisuudesta sekä erittäin kiitollinen vanhukselle, joka monta kertaa oli pienillä raha-avuilla minua auttanut koulu- ja yliopisto-aikanani. Mutta vaikka setää kunnioitin, enemmän rakastin kumminkin Ernstiä, jossa ukon hyvät avut paremmin astui näkyviin.

Eräänä päivänä kolisivat puiset rattaani N——n kaupungin katuja pitkin. Olin, näette, tavallisella joulumatkallani kaupungissa. Ernst Dallénin luona kävin kortteriin, niinkuin aina ennenkin. Olin aina ollut tervetullut, sen tiesin; mutta niin iloisesti, kuin nyt, ei ollut Ernst minua koskaan vastaanottanut. Syyn sain pian tietää, Muuan jyväkauppa, »oikein suuri», sanoi Ernst, oli hänelle onnistunut paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli muutamia päiviä takaperin saanut tiedon siitä. Tuo oli hänen ensimäinen suurempi kauppayrityksensä, vaikka jo viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän oman kauppansa sai. »Minä tiedän», lisäsi hän, »että isä olisi ollut koppinaan vastaan tätä kauppaa, se kun olisi voinut viedä minut häviöön, jos ei se olisi onnistunut; mutta nyt — — kun palatessasi käyt Rauhalassa, voit isälle siitä puhua.» Ja sitten pani hän samaan hengähdykseen toisen uutisen, joka minusta oli edellistä paljoa tärkeämpi ja joka ilmaisi, että hän aivan nykyään oli saanut — morsiamen, neiti Hanna Hahlgrénin.

Kun näin tämän nuoren miehen tässä, näin hänen onnensa ja kuulin hänen loistavat mietteensä tulevaisuudesta, eipä ollut paljoa vailla, etten kadehtinut häntä, Hän ansaitsi päivässä enemmän kuin minä vuodessa. — No, tuo oli saiturisuutta, Aatamin koukkuja, ja todisti vaan, kuinka heikko minäkin olin, vaikka minulle oli uskottu kalliin virka maailmassa. —

Ernstin luona näin minä Hahlgrénin, joka oli yhtä innokas kuin serkkuni. He puhuivat vaan kauppa-asioista, joista minä sangen vähän ymmärsin, mutta sen vain, että he niin olivat asioissansa kiinni, jottei heillä mihinkään muuhun aikaa ollut. Ja miten oli — mieleeni johtui raamatun lause: »Joka lihassa kylvää, se lihastansa turmeluksen niittää.»

»Mutta mitä aiot sinä tehdä noilla äärettömillä rikkauksilla, joita toivot voittavasi?» kysyin illalla, kun Hahlgrén oli lähtenyt.

»Laajentaa kauppaani — yhä laajentaa», vastasi hän innokkaasti.

»Entäs sitten, kun olet miljoonaan päässyt — jos pääset?»

»Sitten … en tiedä; mutta kauppa on minun elämäni.»

»Mutta muista toki, että elämäsi ei ole ikuinen.»

»Älä nyt rupea saarnaamaan!» sanoi hän, ja selvästi näkyi, ettei hän tahtonut kuulla mitään semmoista kuin kuolemaa edes mainittavan. Hänen intonsa oli kumminkin minun muistutuksistani vähän asettunut. Hän sanoi nyt äkkiä hyvää yötä ja jätti minun.

Seuraavana päivänä lähdin minä, ja Ernst kiitti minua »hyväntahtoisista varoituksistani», täytti kärryni kaikenmoisilla pusseilla ja paperikääryillä — »tuliaisia pienille pastoreille» — ja käski minun viedä terveisiä Rauhalaan, johon hän jouluksi saapuisi.

Vanha setä otti minut vastaan yhtä sydämellisesti kuin Ernst edellisenä päivänä, mutta toisella tavailla. Hän puristi kättäni, taputti olkaani ja koetti vetää kankeat huulensa hymyilyyn. Minä tiesin että ukko piti minusta.

Me puhelimme kaikenmoisista asioista, ja kun vihdoin kerroin Ernstin onnistuneesta kaupasta, avautuivat ukon pienet silmät niin suuriksi kuin taisivat, ja hänen kasvonsa kovettuivat: »Hm! hm!» mumisi hän vaan. Muuta hän ei sanonut. Näytti kuin ei ukko olisi vieraan kanssa tahtonut puhua poikansa asioista, vaikka tämä vieras olikin sukulainen.

Kului sitten muutamia kuukausia. Pienessä kappelissani työskentelin hiljaisuudessa, tietämättä mitään maailman riennoista ja melskeistä. Pari kertaa olin kuullut Ernstistä. Hän oli käskenyt sanoa minulle terveisiä. Hänen kauppansa suuresta edistymisestä puhuivat kaikki, jotka N——ssä kävivät.

Seuraavana syksynä tuli minun pitää käräjäsaarna emäkirkolla, johon kappelistani oli kolme penikulmaa. Hyvästi sopi minulle tämä, sillä seuraavana keskiviikkona oli Sanna Dallénin häät. ja ukko oli ystävyyden ja sukulaisuuden vuoksi kutsunut minut nuoria vihkimään. Tultuani käräjätaloon, josta oli kaksi penikulmaa Rauhalaan kuulin varsin odottamattomia puhuttavan. Sanottiin, että Dallén oli saanut halvauksen, että Ernst oli sitä ennen siellä käynyt ja kiiruusti sieltä lähtenyt. Mitä tuo tiesi? Oliko puheessa perää? Asiain näin ollen olivat Sannan häät aivan epätietoiset.

Käräjäsaarnan saarnasin maanantaina, ja huolimatta tuomarin puolipäiväis-tarjoumuksesta lähdin kiiruusti Rauhalaan.

Sanna tuli itkusilmin minua vastaan etuhuoneessa. »Jumalan kiitos, että tulit», sanoi hän; »en tiedä, mikä isän on. Hän ei ole kohta kahteen vuorokauteen mitään syönyt; hän kulkee yöt päivät edestakaisin, ja hänen hiuksensa ovat käyneet aivan valkeiksi.» Sitten kertoi Sanna, että Ernst viime perjantaina oli heillä käynyt. Hänellä oli ollut jotakin salaista ukolle sanottavaa, jota ei saanut kukaan muu kuulla. Tuntikauden olivat he kahden kesken olleet ukon kamarissa; sitten oli Ernst hirveän näköisenä törmännyt sieltä ulos. Ukko oli — niin luultiin — tullut halvatuksi. Hän oli pudonnut tuoliltaan lattialle, ja lattialla makasi hän vielä, kun tyttäret Ernstin huudosta riensivät sisään. »Mutta, Jumalan kiitos», lisäsi Sanna; »se ei ollutkaan halvausta; isä oli vaan pyörtynyt. Hän tointui ja puhui sitten taasen vähän aikaa kahden kesken Ernstin kanssa; mutta siitä saakka ei hän ole sanaakaan sanonut, ei mitään syönyt, ei silmänräpäystä istunut. Me olemme arvanneet, että tähän kaikkeen on syypää Ernstin uutinen; mutta mikä tämä uutinen on, sitä emme ole saaneet tietää. Ernst, joka vielä samana päivänä kiiruusti lähti pois, ei sitä sanonut, ja lähtiessään oli hän kalpea kuin ruumis.»

Minä menin ukon kamariin.

Sanna oli oikeassa. Minun oli vaikea tuntea vanhaa setääni, niin muuttunut oli hän. Hän kiiruusti kulki edestakaisin huoneessansa, mutta ei niin jäykästi nyt kuin ennen; ei, ruumiillinen väsymys ja sielun tuska olivat lannistaneet hänet. Hän kulki kuin houreissa, ja hänen askeleensa olivat epävakaiset. Hän ei ollut minua huomannut; hän ei kuullut tervehdystäni; hän kulki vaan kulkuansa.

Minä seisoin vähän aikaa häntä katsellen. Jokin jänne oli katkennut, jollekin salakarille oli laiva törmännyt…

Minä astuin hänen eteensä. Hän seisahtui ja silmäili minua — kuinka omituisesti! Sitten pudisti hän päätään ja tahtoi taasen lähteä ijankaikkiselle kululleen. »Setä!» sanoin minä kovalla äänellä. Hän seisahtui taasen; hän iski silmänsä uudelleen minuun, ja sitten alkoi hän hoiperrella, kuten juopunut, Minä tartuin kiinni häneen. Hän vaipui hiljaa alas lattialle, ennenkuin olin ehtinyt hänet sohvalle taluttaa.

Sannan ja Lauran avulla kannoin vanhuksen sohvalle, ja ensimäinen toimemme oli lähettää kaupunkiin lääkäriä ja Ernstiä noutamaan. Me pelkäsimme, että uni, johon vanhus nyt näkyi vaipuneen, olisi kuoleman. — Kaupunkiin oli Rauhalasta kaksi penikulmaa; kului siis jommoinenkin aika, ennenkuin voimme lääkäriä odottaa ja lääkärin kanssa Ernstiä.

Pitkä oli yö, joka nyt seurasi ja jonka me vietimme vanhuksen vuoteen vieressä. Maria, vanhin kauppiaan lapsista, tuo hiljainen olento, josta toisten tahdon enemmän kertoa, valmisti minulle illallisen. Mutta syömättä jäi se. Aamupuoleen yötä palasi kaupunkiin lähetetty takaisin, ja hänen kanssaan Akseli Malm, Sannan sulhanen. Mutta suruksemme ei lääkäri häntä seurannut. Hän oli ennen Akselin tuloa kaupunkiin muualle viety.

»Miten on Ernstin laita?» kysyimme yksin suin, Sanna ja minä, ennenkuin Akseli vielä oli ehtinyt meitä tervehtiä.

»Sen tietää yksin Jumala», vastasi Sannan sulhanen, morsiantansa lähestyen. »Hän on salvannut itsensä kamariinsa Hahlgrénin kanssa. Minun kanssani puhui hän ainoastaan pari sanaa. Mutta hän lupasi tulla tänne tänään ennen aamiaista.»

Vanhus nukkui; mutta oliko tämä uni luonnollinen? Aamiais-aika tuli; Ernstiä ei kuulunut, ja yhä nukkui ukko. Päivä kului kulumistaan; ilta oli tulossa. Ernstiä odotimme turhaan, eikä vanhuskaan herännyt unestaan. Uudelleen oli Akseli lähtenyt kaupunkiin. —

Syksyinen päivä oli mailleen mennyt. Me istuimme, kuten ennenkin, vanhuksen vuoteen vieressä. Silloin juuri, kun salin kello löi 10, avasi hän äkki-arvaamatta silmänsä ja katseli meitä kummastellen. Sitten lienevät hänen muistinsa heränneet, sillä ihmeellisesti muuttuivat hänen kasvonsa, ja hän huudahti: »Se ei siis ole unta…» Kun me kysyimme hänen vointiansa ja eikö hän halunnut ruokaa? kohousi hän istumaan. Hän näkyi miettivän. Kylmät hikihelmet nousivat hänen otsallensa. Sitten käski hän tyttärensä mennä ulos, ja kun nämä vastahakoisesti olivat hänen käskynsä täyttäneet, loi hän silmänsä minuun, ja sanomaton tuska paloi niissä.

»Hän on häväissyt minun nimeäni!» huokasi ukko vihdoin. »Hän on minulle valehdellut, hän — minun poikani!»

Sitten, oltuansa vähän aikaa ääneti, viittasi hän suureen, Kaarle XII:nen Raamattuun, joka vähäisessä kirjakaapissa oli etevimmän sijan saanut — ja nyt välkkyi suuri, kirkas kyynele silmässä, joka ukon nuoruudesta saakka ei ollut itkenyt. »Tuo minulle tuo kirja!» sanoi hän.

Minä kiiruhdin ilolla ukon käskyä täyttämään. »Näinkö, Herra, olet tämän jäykän miehen sydämen murtanut?» puhuin itselleni. Ukko ei jaksanut kirjaa kädessään pitää; hän pani sen vuoteeseen viereensä ja avasi kannen.

»Ja nyt — tuo minulle mustetta ja kynä!» käski hän, ja hänen äänensä oli aivan soinnuton.

Kirjan alussa oli niinkuin tavallisesti tyhjä lehti. Se oli täyteen kirjoitettu. Sukuraamattuihin oli ennen muinen isällä tapana kirjottaa lasten nimet siinä järjestyksessä kuin lapset syntyivät, syntymä- ja ristimäpäivät ynnä lasten kummit. Vanha Dallén oli tätä tapaa noudattanut. Marian, Ernstin, Lauran ja Sannan nimet olivat ukon raamattuun kirjoitetut, ja kunkin nimen jälkeen oli herttainen toivon sana piirretty.

Hiljaa luki ukko, mitä hän tähän alkulehteen muinen oli kirjoittanut. Hänen väsynyt, vanha ruumiinsa vapisi. Kyyneliä valui hänen silmistään; ne putosivat alas ja kastivat lehden kirjoituksen.

Kauan itki hän siinä kuin lapsi. Sitten tarttui hän hiljaa kynään, ja kädellä, joka ylönarmottomasti vapisi, pyyhkäsi hän poikansa nimen suurella, paksuviivaisella ristillä. Sen tehtyään työnsi hän tyköään raamatun, joka putosi lattialle.

Liikuttavampaa hetkeä kuin tätä tässä en ole koskaan elänyt. — Isä hylkäsi poikansa!

Ukko vaipui takaisin vuoteeseensa. Vapisevilla käsillään peitti hän kasvonsa. Minä kiiruhdin nostamaan ylös raamatun, ja kun sen pöydälle panin, näin minä että Ernstistä kirjoitetun kirjoituksen alla oli piirretty sanat: minun toivoni! Mutta pois pyyhityt olivat ne sanat nyt. Mitä tällainen teko isälle on maksanut, sen olen minä nähnyt; mutta en hänen sydämensä sotaa. —

Vuoteen vieressä seisoen laskin käteni kasvojansa yhä peittävän vanhuksen päälaelle ja sanoin hiljaa; »Anna meille anteeksi meidän syntimme, niinkuin mekin ne anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.» Ja näyttipä siltä kuin olisi ukko nyt vasta huomannut, että vieras silmä oli nähnyt hänen tuskansa, hänen tekonsa. Hän katseli minua kauan, ääneti, silmäilyksillä, jotka osoittivat, miten hänen tunteensa vaihtelivat. Sitten tarttui hän minun käteeni ja puhui: »Lähde entisen poikani luo ja sano hänelle, etten tahdo muistaa, mitä hän on tehnyt; käske hänen lähteä Amerikaan ja palata vasta sitten, kun hän rehellisesti on ansainnut sen summan, jonka — — — hän kyllä itse tietää, minkä. Sano että minä uudelleen tahdon ruveta kauppatoimiin, että otan vastaan hänen asiansa semmoisina kuin ne nyt ovat. Käske — lisäsi ukko, ja minä näin, että isällinen rakkaus ja vanhat ennakkoluulot nyt kävivät hänen sydämessään kovaa sotaa — käske … minun nimessäni hänen palata, kun hän voi astua eteeni ja sanoa: 'isä, minä olen täyttänyt ehtosi.' Mutta sitä ennen … en tahdo kuulla hänen nimeänsä mainittavan, en nähdä häntä… Vie tämä sana hänelle, mitä pikemmin sitä parempi! Ja nyt kaikesta, mitä on tapahtunut ei puolta sanaa enää — ei kenellekään — ymmärrätkös?» — lisäsi ukko äänellä, josta tunsin entisen vanhan setäni.

»Mitä on Ernst tehnyt?» uskalsin hiljaa kysyä.

»Näinkö vähän sinä käskyistäni pidät!» huudahti ukko ja iski minuun kovan silmäilyn. Minä siis en nyt saanut Ernstin rikosta tietää.

»Anna minulle minun vaatteeni, ja kiitos siitä, että olet minua hoitanut», sanoi vanhus sitten. Ja suurimmaksi ihmeekseni nousi hän — hän, jonka heikkoutta vastikään olin nähnyt, jonka loppua olin odottanut.

Tyttäriensä luo meni hän. Hän koetti käydä reippaasti; mutta selvästi näkyi, että hän tähän ponnistukseen viimeiset voimansa pani. »Sanna!» huudahti hän, kun nuorimman tyttärensä näki, »missä on sinun ylkäsi, häntä en ole kaukaan aikaan nähnyt… Eipä uskoisi, että sinun häitäsi huomenna vietetään, ei siltä näytä.»

Tytöt tuskin uskoivat silmiänsä, kun isänsä näkivät, ja suuri oli heidän ilonsa, kun huomasivat, että ukko oli parantunut — varsinkin Sannan, kun hän kuuli, että häät huomenna todellakin vietettäisiin.

Puoliyön aikaan tulivat Akseli ja Ernst Rauhalaan, ja heillä oli nyt tohtori mukanansa. Tämä viimeksi mainittu pudisti päätään, kun minä kerroin ukon sairauden ja lopuksi ilmoitin, että ukko pienen aterian syötyänsä oli mennyt levolle ja nyt nukkui makeasti. Hän ei tahtonut kertomustani uskoa ja halusi mennä vanhusta katsomaan.

Sillaikaa kutsuin minä Ernstin kamariini ja kerroin hänelle ukon tervehdyksen. Ernst oli lunta vaaleampi. Hän seisoi siinä kuten tuomittu.

»Sanoiko isä minun rikokseni sinulle?» kysyi hän viimein hiljaa.

»Ei», vastasin minä.

»Niin, se on hänen tapojansa; minun olisi se pitänyt tietämän», mumisi hän. Sitten lisäsi hän: »Mutta sinä kaiketi tahdot sen tietää. Minä kirjoitin hänen nimensä hänen tietämättänsä… Siinä ei vaaraa… Meillä oli suuri, suuri asia tehtävänä, varma voitto … minä en tahtonut isälle siitä mitään puhua … asia ei onnistunut… Vekseli oli maksettava… Minun täytyi kaikki isälle tunnustaa… Nyt tiedät minun rikokseni, jota en ajattelemattomuudessani rikoksena pitänyt; tiedät minun rangaistukseni… Minä tahdon isää vielä kerran nähdä ja … huomenna, kun hääväki minua kysyy, voit valehtelematta sanoa, että minun on täytynyt äkkiarvaamatta lähteä pitkälle asiamatkalle.» — Sen sanottuaan syleili hän minua, kuiskasi sanat: »koeta lohduttaa vanhusta ja poistaa hänestä rikokseni katkeruus!» hiipi sitten hiljaa ovelle, jonka takana vanhus makasi, avasi sen, katseli muutamia minuuttia isää, uskaltamatta huoneeseen astua, ja — oli valmis lähtemään.

Sisarilleen hän ei mitään sanonut; sen jätti hän minun huolekseni. Ja kun Sanna, Laura ja Maria luulivat hänen nukkuvan syvää unta, oli hän isälliselle asumalle sanonut pitkät jäähyväiset ja oli kaukana kodistaan, matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden.

Suurta hämmästystä ja kummastusta herätti Ernstin katoaminen; ei vaan kaupunkilaisissa, vaan koko ympäristössä. Mietteitä, selittäviä syitä — jos jonkunlaisia — ei puuttunut, mutta vanhuksen ja minun ilokseni ei mikään näistä oikeaa suuntaa käynyt. Suurta ihmettelemistä herätti sekin, että ukko Dallén uudelleen ryhtyi kauppa-asioihin, että hän kaupunkiin muutti ja antoi Rauhalan vävylleen. »Ukko on niin kauppaansa piintynyt, ettei hän voi siitä erillänsä toimeen tulla» — sanottiin. Kului sitten muutamia vuosia, joina ei mitään erityistä tapahtunut. Vanhasta Dallénista ja hänen kadonneesta pojastaan, jonka muutamat merimiehet olivat nähneet kauppamiehenä New-Yorkissa, puhuttiin aina väliin ja ihmeteltiin suuresti, varsinkin, että ukko, kuta vanhemmaksi hän eli, näkyi ikäänkuin nuoremmaksi muuttuvan. Tuossa ihmeessä olikin tavallansa perää, sillä ukko oli todellakin kauppa-asioissaan entistä virkumpi.

Taasen lähestyi joulu, ja taasen kolisivat kelirikosta rattaani N——n katuja pitkin. Vanhan kortteeripaikan pihalla pysäytin ne; mutta nyt ei vanha setä tullut minua vastaanottamaan. Sen sijaan tuli Sanna minun luokse ääneensä itkien: »Isä on tullut halvatuksi», oli hänen tervehdyksensä.

Minä menin vanhuksen kamariin. Siinä makasi hän vuoteellansa. Hän ojensi vasemman kätensä minulle, kun minut tunsi. »Nyt on vanhuksesta vaan puoli jälellä», sanoi hän tervehdykseksi. Hänen äänensä oli iloinen, hänen sanansa leikilliset.

Viikko takaperin oli hän saanut ulkomaalta kirjeen. Kun hän sen oli lukenut, oli hän pannut ristiin kätensä, huudahtanut kovasti ja kaatunut, aivan niinkuin kerta ennen — Rauhalassa. Mutta tästä kaatumisestaan ei vanha Dallén enää noussut. Kun hän tunnottomuudestaan heräsi, oli koko hänen oikea puolensa hervoton — halvattu.

Mutta ukko näytti minusta kumminkin iloisemmalta nyt kuin koskaan ennen. Eikä se näky pettänyt, sen sain pian tietää. Tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli hänen suuri raamattunsa. Hän viittasi siihen. Minä avasin sen. Siinä oli kannen ja nimiluettelolehden välissä kirje ja avattu kynäveitsi, ja mitä tämä viimeksi mainittu tiesi, sen sanoivat minulle kohta nuo viivat, joilla isä muutamia vuosia takaperin oli pyyhkäissyt pois poikansa nimen, mutta jotka hän nyt oli melkein näkymättömiksi pois raapinut. »Tätä työtä teen minä joka päivä», sanoi hän iloisesti, tarttui terveellä kädellään kynäveitseen ja alkoi hiljaa ja varovasti viivoja raapia. Sitten tarjosi hän minulle paperin, joka kynäveitsen vieressä oli ollut, ja sanoi: »lue se minulle!»

Se oli kirje — kirje Ernstiltä. Jo arvasin syyn ukon iloon. Se oli pitkä kirje. Ernst tunnusti siinä mutkistelematta rikoksensa. Sitten kertoi hän käynnistänsä Rauhalassa, puhui kaikista, mitä häntä oli kohdannut, puutteista, joita hän oli kärsinyt, vaaroista, joissa hän oli ollut, miten hän oli päättänyt ansaita isänsä anteeksiantamisen, ansaita rehellisesti; miten hän monissa kiusauksissa oli ollut, mutta miten hän Jumalan avulla oli ne voittanut. Sitten kertoi hän, miten hän erään kauppamiehen luona New-Yorkissa oli saanut pienen tavaranpakkaajan ammatin, miten hän vähitellen oli voittanut isäntänsä luottamuksen, miten hän tälle isännälle, jota hän toiseksi isäkseen kutsui, oli koko elämänsä kertonut ja sillä saavuttanut hänen täydellisen ystävyytensä ja luottamuksensa, ja miten hän nyt oli tämän isäntänsä ensimäinen kassööri. Sitten kertoi hän, kuinka säästävästi hän eli, kuinka hän vuosittain pani suurimman osan palkastansa isäntänsä liikkeeseen, kunnes summa, johon hän väärin oli isänsä nimen käyttänyt, alkoi vähitellen täyttyä — kertoi koti-ikävästään ja kuinka raskaana kuormana isän viha painoi häntä. Viimein pyysi hän Jumalan laupeuden tähden, että isä katuvaisen pojan jälleen pojaksensa ottaisi.

Kirje oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton pidättää kyyneleitäni. Ukon ilon käsitin nyt täydellisesti. Ja että hän pojalleen oli kaikki anteeksi antanut, sen sanoi sanoja paremmin Ernstin nimi Raamatussa, jossa sanoihin: minun toivoni oli liitetty sanat ja iloni ja jota eivät enää viivat mustanneet.

»Ja nyt, pastori», sanoi ukko, kun kirje oli loppuun luettu, »avaa nyt raamattu ja lue minulle kertomus tuhlaajapojasta. Näet sinä, semmoisia heittiöitä kuin Ernst kerran oli, olemme me kaikki Jumalan edessä; me väärennämme hänen nimeänsä joka päivä. — —»

Kun ukon mieliksi olin lukenut kertomuksen tuhlaajapojasta, makasi vanhus vähän aikaa ääneti. Hänen pienistä silmistään loisti autuaan ilo.

»Minä olen melkein vakuutettu siitä, etten tässä maailmassa saa nähdä Ernstiä; mutta sano sinä hänelle, kun hän palaa, että minä olen hänelle kaikki, kaikki anteeksi antanut… Minun pöytälaatikossani on kirje hänelle … kun hän tulee…» —

Kului sitten muutamia viikkoja.

Puolipaaston pyhänä kun kirkosta kotiin tulin, oli minun vastassani kirje — surukirje. Jo aavistin, mitä se tiesi, siinä kun ei postimerkkiä ollut. Aavistukseni toteutui. Vanha Dallén oli nukkunut viimeiseen uneensa. Kirjeessä, joka vaan sisälsi muutamia sanoja, pyysi Akseli minun tulla vanhusta hautaamaan. Vanhus oli itse sitä toivonut. Ja minä kiiruhdin tätä vainajan toivoa täyttämään.

Sanna tuli minua vastaanottamaan, kyyneleet silmissä nytkin. Mutta nyt tiesin minä syyn niihin. Ukko oli rauhallisesti tästä maailmasta eronnut. Mutta että ilo oli likeisin syy hänen kuolemaansa, sitä en tiennyt, ja siitä kertoi minulle Sanna.

Kolme päivää ennen kuolemaansa oli ukko saanut kirjeen herra Clarkilta, Ernstin isännältä New-Yorkissa. Hän ilmoitti siinä, että Ernst lyhytaikaiseen kuumeeseen oli kuollut; että hän sitä ennen oli kirjoittanut isälleen kirjeen, minkä kauppias nyt tähän kuolonsanomaan liitti. Sitten lausui kauppias muutamia lohdutuksen sanoja, kiittäen Ernstiä kaikin puolin hyväksi ja kunnolliseksi. »Uskollisempaa palveliaa ei minulla koskaan ole ollut», kirjoitti hän muun muassa, »ja hänen sydämensä helleyttä todistaa sanoja paremmin rakkaus, joka sitoi häntä hänen isäänsä, jonka anteeksi antamista hän viimeistä hengenvetoa vetäissään käski minun pyytää. Onnellinen te, jolla semmoinen poika oli» — lopetti herra Clark. Sitten seurasi luettelo Ernstin omaisuudesta, minkä herra Clark oli rahaksi muuttanut ja nyt lähetti Hampurissa maksettavassa vekselissä. Omaisuus nousi ummelleen siihen summaan, minkä Ernst oli isänsä ehdon mukaan velkapää kokoomaan. — Ernstin kirje oli kirjoitettu samana päivänä, jona hän tunsi tautinsa olevan kuolemaksi. Se sisälsi vaan muutamia riviä; mutta niissä ilmautui hänen rakkautensa isään, jolta hän nyt, kun isän tahto oli täytetty, toivoi saavansa paremmassa elämässä kuulla anteeksi annon sanan. »Isä, pahoitettu isä; siunaa poikaasi, ennenkuin kuolet!» olivat Ernstin viimeiset sanat.

Vanha Dallén oli kirjeet luettuansa kauan tirkistellyt vekseliä. »Ja rehellisesti on hän tämän summan ansainnut!» oli hän sitten sanonut, ummistanut silmänsä, laskenut vasemman kätensä hervottomaan oikeaan käteensä ristiin, ja huulien liike oli näyttänyt, että hän hiljaa rukoili. Maria oli kumartunut häneen ja kuuli hänen hiljaan lausuvan sanat: — — »oli kuollut virkosi jälleen … oli kadonnut ja on taas löytty.» Sitten eivät enää hänen huulensa olleet liikkuneet; oikea käsi oli irtaunut vasemmasta, ja — uusi halvaus oli uuvuttanut vanhuksen kuoleman pitkään uneen. —

Kaukana, kaukana merentakaisessa maassa makaa poika, kotimaan armaassa povessa isä. Mutta heidän tulo- ja menolaskunsa on se tarkastaja tutkinut, joka kaikki tietää, ja minä olen varma siitä, että he ovat saaneet ijankaikkisen tilivapauden.

Uhalla.

Miksi pelkäämme vainajien ruumiita? Eihän ruumis mitään voi; siinä makaa se ja maatuu. Elävää ihmistä on usein syytä pelätä, ruumista ei koskaan, sanoo järkemmekin. Luonnollista on, että ihmisessä, kun hän ruumiin vieressä seisoo, herää vakavia tunteita. Kuollut puhuu, näet, äänettömällä kielellä; sen näkö sanoo elävälle: »näin olet sinäkin makaava.» Mutta mistä tulee pelko, joka tavallisen ihmisen valtaa, kun hän esim. äkkiarvaamatta astuu huoneesen, missä äsken kuollut makaa? Kaiketikin — niin arvelen — on siihen syynä jyrkkä vastakohtaisuus, mikä on elämän ja kuoleman välillä; en voi asiaa lyhykäisyydessä paremmin selittää. Tavallisesti poistuu pelko, kun sen syy on selville saatu. Kuollutta ei kenenkään tarvitse pelätä, ja kumminkin pelkää tavallinen ihminen kuollutta, pelkää suotta. Ihminen ei tiedä pelkonsa syytä, sentähden pelkää hän. Kuolema salaa syyn, sentähden ei sen perille päästä.

Mäellä tuolla seisoo kirkkomme. Ken uskaltaa sinne yksin yön pimeydessä mennä? Ja kumminkin on kirkko Jumalan huone, jota ihmisen vähimmän kaikista pitäisi pelkäämän. Miksi pelkää hän? Kasvatuksessa on usein syy haettava tähän luonnottomuuteen; tarut aaveista, männinkäisistä ja kirkonväestä, joita lapsina ollessamme kuulimme, joita vanhat kertoivat ja joita he itse uskoivat, painuivat lapsen taipuvaan mieleen — painuivat niin syvälle, ettei niiden vaikutus siitä häviä, ennenkuin häntä itseä, joka äsken elävänä kuollutta pelkäsi, ruumiina pelätään. Suotava olisi sentähden, ettei lapsiin istutettaisi tällaisia ja muita heidän mieliänsä kiihottavia lorujuttuja, mitkä heidän elävän kuvitusvoimansa ohjaavat peräti väärään.

Paljon olisi tästä asiasta sanottavaa; mutta sielutieteelliset tutkimukset eivät kuulu näihin muistelmiin. Olen tullut yllä olevia, eri suunnille vivahtavia mietteitä lausuneeksi erään tapauksen johdosta, joka kuudetta kymmentä vuotta takaperin herätti yleistä kauhistusta siinä seurakunnassa, missä silloin nuorena pappina palvelin, ja joka, vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan kuin sen olisi pitänyt vaikuttaman, monissa sanankuulioissani lujeni uskon kirkonväkeen.

Vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin käytiin kaukaa, aina Etelä-Savosta ja Karjalasta, Kokkolan talvimarkkinoilla. Savon ukkojen tie kävi pappilani ohitse. Noin puolen virstaa pappilasta oli suntion asunto, ja hänen talossaan oli markkinamiehillä tapana syöttää hevosiaan. Aamusta iltaan oli sentähden päivinä ennen ja jälkeen markkinoita suntion piha täynnä hevosia ja tupa täynnä ihmisiä. Suurissa eri parvissa matkusti tämä ihmispaljous. Ajasta vaarinpitävät palasivat markkinoilta ensimäisinä; löysä väki ja ne, mitkä markkinoille olivat lähteneet »huvitusta» etsimään, tulivat usein monta päivää ensimäisten jälkeen.

Oli lauantai-ilta. Akkunani ohitse oli torstaista saakka matkustanut väkeä, likempää ja kauempaa, kaksi-, kolme- ja neljäkymmentä hevosta parvessa. Perjantaipäivän ehtoopuolella alkoi ohitse kulkevien luku vähetä, ja lauantaina oli seurueissa ainoastaan joitakuita matkustavia. Suntion emäntä aikoi jo ryhtyä tuvan siivoamiseen, joka kylläkin oli tarpeeseen; sillä olkikuvot lattialla muistuttivat paremmin karsinan pahnoja kuin ihmisten makuusijoja. Silloin illan hämärtäessä saapuivat pihaan viimeiset markkinoilta palaajat: kaksi viipurilaista — isä ja poika — ja pari kolme seurakuntaani kuuluvaa henkilöä. Hevoset riisuttiin ja kylmästä tulleille viritettiin aika tuli tuvan suuressa takassa. Se olikin sangen tarpeeseen, sillä viime päivät olivat olleet erinomaisen kylmiä. Tulleet toivat eväs-arkkunsa tupaan ja istuivat takan ääreen, missä sulattivat jäätynyttä leipäänsä ja mitä muuta heillä arkuissansa syötävää oli.

Samaan aikaan, jona matkustajat suntion luona söivät ateriaansa, saapui pappilaan vieras, pitäjän nimismies. Minä tervehdin häntä ystävällisesti, mutta hän, pikapäinen ja vilkas luonteeltaan, ei nyt ensinkään malttanut mieltänsä. Riisuessaan turkkia yltään, kirosi hän markkinoita eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä hyvää niistä on. Kysymykseeni, mikä hänet oli näin äkäiseksi saanut, vastasi hän: »Oletko koskaan kuullut mainittavan markkinoita, joihin ei liittyisi jotakin onnettomuutta? Varmaan et: eivätkä nämä viimeiset tee tässä suhteessa edellisistä mitään poikkeusta. Tapulisi on taasen saanut asukkaan.»

»Tapulini, asukkaan!» huudahdin minä hämmästyen.

»Niin, ruumiin!» vastasi nimismies kolkosti. »Minä tulen juuri tapulista. Aamupäivällä, noin kello 10, sain sanan, että Riutan kankaalla mies on tapettu. Tietysti lähdin kohta asiasta selkoa saamaan. Malkolan lautamiehen luona poikkesin; hän tuli mukaani. Salomaan Tapani osoitti meille paikan. Niin oikein! Keskellä Riutan kangasta makasi noin pari kyynärää tieltä mies kuolleena ja jääseipääksi jo kangistuneena. Kuka oli hän? Emme häntä tunteneet. Mistä oli hän? Emme sitä tienneet. Milloin oli hän kuollut, mitenkä tuonne tien syrjään joutunut? Siihen ei osannut kukaan mitään vastata. Varmaa vaan, että hän siinä jo jonkun aikaa oli maannut, sillä jälkiä ei tieltä hänen luokseen näkynyt. Kummaa, sangen kummaa, ettei häntä ollut kukaan tätä ennen huomannut! Minä annoin kantaa ruumiin Salomaahan. Siinäkös vastusta, ennenkuin Tapani antoi riihensä kuolleen maata! Läksin tietoja hankkimaan kaupunkiin päin olevista kylistä. Mutta turhat olivat tiedustelemiseni. Miestä, sellaista kuin hangesta löydetty, ei ollut kukaan nähnyt. Palattuani Salomaahan oli sinne väkeä kosolta kokoontunut, mutta ei yksikään sanonut ennen nähneensä vainajaa. Muuta siinä ei saatu selville, kuin että hän ei ollut meidän seurakuntalaisiamme ja tuskinpa minkään naapuriseurakunnankaan miehiä. Hänen pitkä partansa ja outo vaatepukunsa osoittivat, näet, kaukana meidän paikoiltamme asuvaa. Ei näkynyt hänessä haavaa, ei edes mustelmaa, jotta mahdotonta on sanoa, onko hän tapettu vaiko tautiin tai viluun kuollut. Pinspakkikuorinen kello ja retuinen kukkaro, joka sisälsi muutamia rossia, ynnä piippupahanen löydettiin hänen taskuistansa, muuta ei mitään… Anna minulle paperia, niin kirjoitan paikalla ilmoitukseni asianomaisille!»

»Oliko mies vanhakin?» kysyin, surkumielin kuunneltuani, mitä ystäväni kertoi.

»Noin viiden- tahi kuudenkymmenen vaiheilla, kukapa sen niin tarkoin tietää», vastasi nimismies ja lisäsi sitten, kirjoituspöytään istuessansa: »Voit sanoa suntiollesi, että hän toiste jättää tapulin avaimen kotiinsa, eikä ota sitä mukaansa, kun kylään menee. Siinä saimme tapulin edustalla puolen tuntia odottaa häntä. Hän oli ottanut avaimen mukaansa, sanoen lähtevänsä pyhää soittamaan, mutta olikin sitä ennen poikennut Väyrilän taloihin. Muuten en tiedä», mumisi pahalla tuulella oleva nimismies, »eikö tapulin niinkuin kirkonkin avaimet sietäisi olla pappilassa.»

»Luuletko täältä avaimen pikemmin saavasi?» vastasin minä, hymyillen ystäväni kiukulle. »Suntio asuu ihan likellä kirkkoa, ja täältä on sinne toista neljännestä.» — Kun nimismies viimein oli saanut ilmoituksensa kirjoitetuksi, oli jo ilta myöhäinen. Hän ei sentähden pannut vastaan, kun minä kehoitin häntä yöksi jäämään pappilaan. Hänen »paha tuulensa» oli mennyt ohitse, ja puoleen yöhön istuimme jutellen maailman asioita, ennenkuin viimein menimme levolle.

Mutta siitäpä levosta ei sanottavaa tullut! Tuskin olin ehtinyt ensimäiseen uneeni päästä, kun ovelleni kovasti kolkutettiin. Luullen että minua sairaan luo vaadittiin, nousin ja avasin oven kolkuttajalle. Mutta sairaan luo ei minua nyt vaadittukaan… Kaikissa turvautuu maalainen pappiinsa. —

»Mikäs on hätänä?» kysyin, kun näin Männistön Sakarin, erään seurakuntani hiljaisimpia miehiä, astuvan sisään.

Sakari näytti perin säikähtyneeltä. Hän hieroi lakkiansa ja pyyhkäsi pois härmän turkkinsa hihoista, ennenkuin hän sai puhumaan. Sillaikaa, kun nimismies ja minä maailman asioita tuumailimme, oli jotakin toista tuumailtu suntion mökissä.

* * * * *

Uutinen vieraan, tuntemattoman miehen kuolemasta oli levinnyt yltä ympäri kirkonkylässä. Totta on, niinkuin nimismies sen jo oli sanonutkin, että markkinat aina saavat aikaan onnettomuuksia; mutta tällaiset onnettomuudet olivat harvoin kaupunkia etemmäksi ulottuneet. Viinaa oli tähän aikaan viljalta. Sitä oli joka talossa, ja paljon pahennusta se synnytti. Mutta eipä minun seurakunnassani markkina-aika ollut tähän nähden muita aikoja pahempi. Ne, jotka olivat viinaan meneviä, olivat markkinoilta palatessansa tavallisesti joko kohmelossa tahi monipäiväisestä juomisesta niin riutuneita, etteivät halunneet torailla eikä tapella. Tuntemattoman miehen kuolema herätti sentähden erinomaisen suurta huomiota. Kaikkialla, minne tieto siitä ehti, puhuttiin ja keskusteltiin siitä, ja olletikin suntion mökissä, johon iltasella yövieraiden luku oli lisääntynyt ja johon naapuristakin joukko ihmisiä, olletikin eukkoja, oli kokoontunut kuulemaan, mitä suntio asiasta tiesi, hän kun Malkolan lautamiehen ja Salomaan Tapanin kanssa oli kantanut ruumiin tapuliin.

Siinä puhuttiin jos jotakin, ja erinomattain vanhempi viipurilainen, isä, tiesi tapauksia, mitkä saivat tuvassa olevan väkijoukon kauhistumaan. Kummia juttuja kummituksista ja kummittelevista kuolleista siinä kuultiin; aaveista, jotka ilmaisivat salaisia asioita; kirkonväestä, joka pakoitti varkaita tuomaan takaisin, mitä olivat varastaneet — ja kuulijain jännitys kiihtyi yhä, kauhistuksen kohotessa. Vireä valkea ratisi takassa, ja puita ja risuja syydettiin sinne yhä; pelottavaa olisi, näet, hämärässä ollut kauhistuttavia juttuja kuulla.

Kuten jo mainitsin, oli viipurilaisten seurassa suntion tupaan saapunut muutamia seurakuntaani kuuluvia miehiä, näiden joukossa Saralan isäntä, nuori, pöyhkeilevä ja itseään rakastava mies, jolle, hänen omasta mielestään, ei kukaan vertoja vetänyt. Tämä, riisuttuaan hevosensa, oli lähtenyt asialle johonkin naapuriin ja oli sillä matkallaan viipynyt iltaan saakka. Ei hän juuri ollut mikään juomari, mutta ajan tavan mukaan olivat häntä hänen tuttavansa ja ystävänsä siihen määrään kestinneet, että hän palatessaan majataloonsa oli jotenkin »hyvällä päällä», jommoisessa tilassa ollen hänen lempisyntinsä, ylpeys ja kerskaileminen, yhä selvemmin tulivat ilmi. Viipurilainen oli juuri, Saralan astuessa tupaan, kertomaisillaan hirvittävän jutun eräästä Suomenveden Pohjaan hukkuneesta miehestä, joka öisin, vieläpä joskus päivälläkin oli käynyt entisiä omaisiansa ja naapureitaan häiritsemässä, uhaten mitä pahinta niille, elleivät pian toimittaisi hänen ruumistansa siunattuun maahan. Ruumista oli kyllä etsitty, etsitty suurimmalla huolella; koko kylä oli ollut sitä etsimässä, mutta vesi piti saaliinsa; turha oli etsiminen ollut. Ruumista ei löydetty. »Huolimatta tästä» — kertoi viipurilainen — »kummitteli hukkunut yhä, kulki talosta taloon, rauhatonna uhkasi yhä ankarammin ja alkoikin pian uhkauksiansa täyttää.»

»Kuka kulki, kuka uhkasi?» huusi Sarala, joka hetken aikaa oli viipurilaisen juttua kuunnellut. »Veteen hukkunutko kulkee?! Ole horisematta, vanhus! Suoriu jo oljille ja jätä hukkunut rauhaan! Ei se kuollut mitänä voi!»

»Kah, en minä horise», vastasi viipurilainen närkästyneenä. »Kuulin hänen valittavan. Näin hänen kostonsa. Tuli rutto kylään, tappoi viisi lehmää, hevosia kaksi. Kuoli ruttoon Pietikäinen, kuoli Kiljutar, vanha vaimo, kuoli kolme Hyttisen lasta. Paloi Miettisen pirtti. Silloin pappi siunasi veden, johon rauhaton oli hukkunut, ja rauhaton sai rauhan.»

»Ole turhia pakisematta!» huudahti Sarala. »Hukkunut kummitteli yhtä vähän kuin kuollut partasuu, joka tapulissa makaa.»

Viipurilainen teki ristinmerkin. »Älä, veli kulta, puhu tapulissa makaavasta!» rukoili hän.

»Ja minkätähden ei hänestä saisi puhua? Tiedätkö kuka hän on? Olisiko hän tuo hukkunut, joka taasen kummittelee?» lisäsi hän ääneensä nauraen.

Viipurilainen, joka näkyi kauhistuvan Saralan herjausta, risti uudelleen kasvojansa ja heitti nuoreen isäntään pelkäävän silmäyksen.

Samassa kuului tuvan perältä kova jyskäys. Takan ympärillä olevat hypähtivät ylös. »Mikä se?» kuultiin muutamien huutavan.

Nuori isäntä, joka jyskäyksestä myös oli säpsähtänyt, rohkaisi mieltänsä ja meni tuvan perälle, paikalle, mistä jyskäys oli kuulunut. »Tässä se kummitus on!» sanoi hän ja nosti lattialta kaljahaarikon, joka oli pöydältä pudota kolahtanut.

Kaiketi oli haarikko ollut pöydän äärimmäisellä laidalla ja jonkun liikunnosta, aivan luonnollisista syistä, pudonnut maahan. Mutta sepä selitys ei mennyt kenenkään päähän. Kummituksia uskova väki ei ensinkään tahtonut tässä tapauksessa mitään luonnollista nähdä. Että kuollut heille merkin antoi, se oli heidän mielestänsä silmin nähtävä, korvin kuultava. Sanoipa vanha Lassin Liisa, että haarikko oli seisonut keskellä pöytää.

»Ja kun minä äsken join, oli se melkein täynnä kaljaa», sanoi viipurilaisen poika; »nyt on se typö tyhjä, eikä pisaraa lattialla!»

»Kai on kuollut kaljan suuhunsa särpinyt», ilveili Sarala, jonka päähän naapurissa otetut lähtöryypyt alkoivat — tupa kun oli kuuma — yhä enemmän nousta.

Sanoja siinä vaihdettiin, ja kaikki pitivät viipurilaisen puolta, joka tiesi, ettei kuollut häväistystä kärsi ja ettei tuvassa olijat aaveelta rauhaa saisi, ennenkuin herjaaja oli häntä lepyttänyt. »Katso vaan, miten sinun käy!» mumisi vanha Lassin Liisa tarkistellen Saralaa.

Saralan isäntä nauroi ääneensä vanhuksen varotusta. Ylpeän öykkärin oli viina yhä ylimielisemmäksi tehnyt. Tuvan perässä olevan kammarin seinällä oli hän nähnyt tapulin avaimen riippuvan, kun hän haarikon lattialta nosti. Hän tunsi sen aivan hyvästi. Hän oli vuoropyhinänsä kelloja soittanut ja sitä varten usein itse noutanut avaimen suntion luota. Näyttääksensä, mitä miehiä hän oli, pistäysi hän kammariin, jossa suntio jo makasi, sieppasi avaimen seinältä, heilutti sitä kädessä ja huusi röyhkeällä äänellä: »Onko kukaan, joka uskaltaa tulla tapuliin katsomaan, eikö partasuu makaa paikoillansa?»

Takan ympärillä istuvat kalpenivat. Sellainen ajatuskin jo väristytti heitä. Viipurilainen risti ristimistään kasvojansa.

Olisi luullut, että pelko ja kauhistus, mikä kuvautui kaikkien läsnäolijain kasvoilla, olisi jotakin nuoressa isännässä vaikuttanut. Päinvastoin. Tämä pelko, tämä kauhistus näkyi yhä enemmän yllyttävän häntä. Hänellä oli tässä erinomainen tilaisuus näyttää, mikä verraton mies hän oli. Hän katsoi ylpeästi ympärilleen, ja kun kaikki ihmetyksellä katselivat häntä, sai hänen itserakkautensa siitä yhä enemmän aihetta ylvästelemiseen.

»Niin, tämä mies ei pelkää!» jatkoi hän ja aikoi juuri panna tapulin avaimen pöydälle. Mutta silloin muuttuivat asiat vähän toiselle kannalle, kuin hän oli osannut ajatellakaan.

Tuvan ja kammarin välillä oleva ovi oli ollut auki, ja suntio, joka vähää ennen Saralan tuloa naapurista oli maata pannut, oli kuullut kaikki, mitä tuvassa puhuttiin — sen verran kuin hän huoli sitä kuulla, sillä markkina-aikoina puhetta kyllä piisasi hänen asunnossaan. Suntion muori sitä vastoin istui tuvassa tulen vieressä, ja hän se tulen vireillä pitikin. Kertomukset ja jutut, semmoiset kuin tänä iltana tiedettiin, olivat eukon mieleen, ja olipa hänkin tietänyt yhtä ja toista kertoa.

Saralan ylimielisyys oli suututtanut suntiota, joka hyvin tunsi nuoren isännän. Suntio oli järkevä mies ja siihen lisäksi vielä pieni veitikka; mutta, pahapa kyllä, hän ei ollut ihan vapaa aikansa taika-uskosta. Kun hän kuuli Saralan pöyhkeän kysymyksen, juohtui hänen mieleensä tuuma, jolla hän luuli saattavansa öykkärin häpeään ja osottavansa, että nuoren isännän koko urhous ei hänen sanojansa etemmäksi ulottunut.

»Vai niin, vai et sinä, mies, pelkää!» huudahti hän vuoteeltansa. »Kyllin kyllä nyt, Vilppu! Kehua itseäsi, kerskata osaat, sen olemme kuulleet. Pane avain seinälle paikallensa ja anna ihmisten nukkua! Vai sinä uskaltaisit sydänyönä tapuliin mennä!» Ja suntio naurahti.

Jos suntio, niinkuin arvata sopii, tällä ivallaan mitään tarkoitti, niin voitti hän tarkoituksensa. Iva kiihoitti nuorta isäntää, lienee vähän käynyt hänen sapellensakin. »Mitäs annat, jos tuon kammariisi tapulilaisen?» kysyi hän.

»Sen hän kyllä on mies tekemään sillä päällä kuin hän nyt on», mumisi Männistön Sakari, Saralan naapuri, joka markkinoilla oli myynyt hevosensa ja nuoren isännän rekitoverina palasi.

Saralainen kuuli sanat, ja ne yhä enemmän yllyttivät häntä.

»Viisi kolikkaa, suntio, kun annat ja hyvät lähtö- ja tuloryypyt, niin saat nähdä, minkä veroinen tämä mies on», huudahti hän.

»Olkoon menneeksi!» sanoi outo vieras, joka tähän saakka oli ääneti tuvan perimmäisellä penkillä maannut. »Uskomme sinun tapulissa käyneen, kun tuot sieltä tänne vainajan partaa kourallisen ja naulaat toisen puolen tapulin lattiaan.»

Vakavuus, jolla vieras sanansa lausui, pani Saralan arvelemaan. Viisi ruplaa oli siihen aikaan koko raha, ja hän oli ollut varma, ettei suntio hänen ehdotukseensa suostuisi.

»Ja viisi ruplaa saan, kun palaan?» kysyi hän.

»Tässä on:» ja vieras otti esiin ja näytti uuden viiden ruplan setelin. »Kun palaat, on tämä sinun.»

Saralaa rupesi yhä enemmän arveluttamaan. Hän oli tahtonut ylpeillä pelkäämättömyydestään; hän oli tahtonut herättää ihmetystä — muuta ei mitään. Että asiasta voisi tosi tulla, sitä hän ei ollut ajatellutkaan. »Joko Vilppua jänistää?» ilveili suntio, joka samassa astui kamaristaan tupaan.

Ihmisen luonto on todellakin kummallinen! Saralan röyhkeä uhkarohkeus oli vastikään saanut aikaan yleistä hämmästystä. Nyt näyttivät kaikki oikein kiihkossa toivovan, että hän täyttäisi, mitä oli luvannut. Saralaa kun rupesi arveluttamaan, alkoi ilvelauseita kuulua. Öykkäri huomasi olevansa kadottamaisillaan luullun suuren maineensa, olevansa joutumaisillaan pilan ja pilkan alaiseksi. Hänessä taisteli ylpeys ja, sanokaamme se suoraan, pelko — sillä hänen urhoutensa, josta hän kehui, oli melkein vähäinen. Hän huomasi, että hän joutuisi koko seurakunnan naurettavaksi, jollei hän täyttäisi lupaustansa. Pelko ja ylpeys taisteli. Ylpeys voitti.

»Anna Männistön Sakarille raha talteen!» sanoi hän. »Ja kaada minulle ryyppy, niin saat partasi!»

Pilapuheet hiljentyivät. Vieras nousi ja antoi Sakarille setelin. Tulen ääressä sitä tarkasteltiin ja huomattiin oikeaksi.

Vieras, joka sillä välin oli eväslaukkunsa avannut ja sieltä ottanut esiin ja pöydälle asettanut viinapullon, kääntyi nyt Vilpun puoleen: »Tästä ota lähtöryyppy, nauki määräsi!» kehoitti hän.

Sarala otti aika kulauksen, otti toisen ja sitten, jotakin sanoakseen ja viivyttääksensä aikaa, kysyi hän, oliko tapulin lukko kylläkin kankea — niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt.

»Eikä ole; kaksi pyöräystä vaan, ja ovi aukeaa», vastasi suntio, jonka huulet vetäysivät hymyyn. Hän huomasi, näet, varsin hyvin, mitä nuorukaisen miehuus iällä haavaa maksoi. »Mutta ethän sinä vielä tiedä, missä kuollut makaakaan», lisäsi hän. »Kirkkomaalle vievän oven vasemmalla puolella olevassa kommakossa — sieltä tapaat tavattavasi…»

»Ja parran», tuumaili joku tulen vieressä istuja.

Kulaukset, mitkä Sarala oli vieraan pullosta ottanut, alkoivat vaikuttaa. Röyhkeydestään haki hän tukea ylpeydelleen.

»Aivan niin!» huudahti hän. »Mutta millä minä parran lattiaan isken? Suntio, lainaa minulle vasara ja pari naulaa! Huomenna voit ne itse käydä perimässä.»

»Kovassa istuu», ajatteli suntio; »mutta älähän huoli, kyllä polvesi vielä tutisevat, ennenkuin tapulissa olet!» Sitten meni hän kammarissa olevan arkkunsa luo, avasi sen ja toi tuvan pöydälle vasaran ja pari kolme kolmituumaista naulaa.

Sarala pisti katsomatta vasaran ja naulat taskuunsa. Hän koetti tehdä tuon urhokkaasti, mutta hikipisara, joka kiilui hänen otsallansa, kyllä ilmaisi, ettei viina nyt tahtonut antaa tarpeellista urhoutta. Hän hypisteli tuppeansa, joka riippui vyössä hänen vasemmalla sivullansa.

»Kaiketi arvelet, että sakset parran ajossa voittavat puukon», ivaili suntio, joka hypistelemisen oli huomannut.

»Kaiketikin», vastasi nuori isäntä, veti esiin puukon tupestaan ja näytti sen suntiolle. »Ei tämä puukko vielä ole partaa ajanut.»

Sillaikaa kun suntio haki esiin pahaiset lammassakset ja sitten kiisteli vaimonsa kanssa, joka ei ensinkään olisi niitä tahtonut lainata semmoiseen toimeen kuin nyt oli kysymyksessä, kallisti Sarala vielä kerran vieraan pulloa. Ja kun hän sen takaisin pöydälle pani, oli se tyhjä. Lieneekö tämä kulaus antanut hänelle enemmän miehuutta vaiko ajanut hänen aivoonsa jonkun sukkelan ajatuksen… Miten olikaan, kun suntio viimein oli sopinut vaimonsa kanssa ja antanut Vilpulle sakset, säntäsi tämä ovelle, huutaen mennessään: »Nyt sitä lähdetään!»

»Menee kuin meneekin», mumisi vieras. »Joi toista korttelia viinaa», lisäsi hän silmäiltyään pulloansa.

»Älä ole milläsikään», sanoi suntio; »kyllä minä hänen tunnen. Ei suuret sanat suuta halkaise.»

Viipurilainen, joka silmiänsä yhäti ristiellen oli ääneti istunut aina siitä saakka, kun suntio tupaan astui, mumisi nyt itsekseen: »Upotti se ennen uhka, surmaan sulloi suuremmankin; ei Tuoni piloa piä, kalma kompia käsitä.»

Ulkona oli kova pakkanen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Harmaassa hämärässä seisoi mäellä kirkko ja tapuli; lumen valkoisen vaipan alla lepäsivät kirkkomaassa kuolleet. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu, kuin yksinäisen miehen narisevat askeleet, joka kulki maantietä kirkolle päin, äkkiä seisahtui ja sitten verkalleen poikkesi kirkolle vievälle tielle, jossa reen ja kolmen tahi neljän ihmisen jäljet olivat nähtävinä.

Suntion tuvassa paloi yhäti vireä valkea. Hämmästyneenä istui väkijoukko sen ympärillä. Suntio yksin hymyili vielä. Vieras oli kylmäkiskoisesti laskeunut penkillensä uudelleen.

Oli kotvan aikaa kulunut sen jälkeen, kun Sarala kauhistuneen seuransa jätti.

»Käy pihalla katsomassa, eikö Saralaa näy!» käski suntio Männistön Sakaria.

Sakari nousi, avasi oven, jonka jätti raolle, ja astui ulos pihalle. »Ei näy», lausui hän tuvassa oleville. »Mutta jollen erehdy, niin on tapulin ovi auki.»

Suntio ei enää hymyillyt. Hän alkoi katua, että hän tähän sopimattomaan ilveilyyn oli antautunut. Hän ei ollut ottanut lukuun viinan vaikutusta.

»Viina sen teki», mumisi hän ja meni pihalle Sakarin luo. Suntion esimerkkiä seurasivat muut paitse vieras, joka, valittaen ovesta tulevaa kylmää, kääriytyi turkkiinsa.

»Onko todella tapulin ovi auki?» kysyi Lassin Liisa, jolta ikä oli näön jotenkin vähään vienyt ja joka oli ensimäisiä, mitkä suntiota olivat seuranneet.

Suntio katseli tapulia. »On kuin onkin auki! Suokoon Jumala, ettei Saralalle mitään pahaa tapahdu!» mumisi hän.

Samassa luulivat pihalla seisovat kuulevansa kamalan huudon. He kuuntelivat tarkemmin. Mitään sen enempää he eivät kuulleet; mutta tähtilennon he näkivät.

»Ei auta!» huudahti suntio. »Meidän täytyy lähteä tapuliin. Asiat eivät ole oikealla kannalla.»

Hyvä oli sanoa: »meidän täytyy lähteä tapuliin.» Mutta väen, jota kamala huuto oli kauheasti säikäyttänyt, ei tehnyt mieli sinne lähteä — ei ainoankaan, turhaan rukoili suntio. Yksinään ei hän nyt uskaltanut tapuliin mennä, vaikka hän muulloin niin usein oli siellä yksinään käynyt. Tapulin ovesta irvi kauhea musta, ja kun hän sitä kauemmin tirkisteli, luuli hän näkevänsä jotakin tapulin sisässä liikkuvan.

Kauan seisoi väki pihalla. Kylmä pakoitti heitä viimein palaamaan sisälle. Suntio vaati vierasta lähtemään kanssansa. Hän syytti häntä kaikesta, mitä voisi Saralalle tapahtua. Vieras oli nukkuvinaan eikä vastannut mitään. Kohta sen jälkeen kuulivat tuvassa olevat, että joku ovesta kävi, ja heidän kauhistuksensa yltyi hirmuksi, kun he eivät ketään nähneet.

Viipurilainen, joka oli ottanut esiin pyhimyksen kuvan ja heittäynyt polvilleen sen eteen, ristieli silmiänsä ja mumisi rukouksia. Tämä näky ei myöskään väkeä rauhoittanut.

»Ei, tämä ei käy päinsä», sanoi viimein Männistön Sakari, johon viipurilaisen temput olivat omituisella tavalla vaikuttaneet. »Minä lähden kanssasi, suntio, ja vieras lähtee kolmanneksi. On jo varmaan pari tuntia kulunut, sitten kun Vilppu läksi.»

Pari tuntia! Aika käy hitaasti tilassa semmoisessa, missä nyt suntion tuvassa oltiin. Tuskin oli puolen tuntia Saralan lähdöstä kulunut.

Suntio meni herättämään vierasta pöydän takana olevalta penkiltä. Vieraan paikka oli tyhjä. Tämä sai kauhistuksen nousemaan partaittensa yli.

»Kaikki pyhät meitä auttaakoot!» huusi viipurilainen. Vähänäköinen Lassin Liisa sytytti päresoihdun ja tarkasteli sen valossa paikkaa, missä vieras oli maannut. Siinä ei ollut jälellä muuta kuin tulukset.

»Kuka se vieras oli?» kysyi Männistön Sakari. Niin, kuka oli hän? — Ei sitä kukaan tiennyt.

»Kaikki pyhät meitä auttakoot! Vainajan henki se oli!» huudahti viipurilainen. »Hän on kostanut häpäisiälleen!»

Tämä selitys lukitsi pitkäksi aikaa kaikkien kielet. Kalpeina tirkistelivät he toisiansa ja paikkaa, missä kadonnut oli maannut.

»Pannaan pastoria noutamaan», uskalsi viimein joku seurasta ehdottaa.

»Niin, pannaan pastoria noutamaan!» säestivät toiset. »Hän lukee pois kaikki pahat.»

Ja siinä seisoi nyt kammarissani lähettiläs, Männistön Sakari, joka oli »pantu pastoria noutamaan.» Siinä seisoi hän, katseli ympärilleen, käänteli ja väänteli lakkiaan, niin kuin ainakin, ennenkuin hän sai puhumaan. Mutta tavallista nopeammin toimitti hän kumminkin tällä kertaa asiansa. Kauhistus, joka oli hänet vallannut, pani sanat hänen suuhunsa, ja suureksi hämmästyksekseni sain minä viimein selville, mitä suntion talossa oli tapahtunut ja mitä varten minua oli noutamaan pantu.

Sakarin kertoessa olin kiireesti pukeunut. Olin valmis häntä seuraamaan. Vaimoni, joka illalla oli tavallista kauemmin valvonut, nukkui sikeää unta. En huolinut häntä herättää. Jos hän olisi saanut tietää mimmoiselle oudolle toimelle nyt olin matkalla, ei hän olisi enää koko yönä voinut ummistaa silmiänsä. Nimismiestä, joka vierashuoneessa makasi, en myöskään tahtonut herättää; hän ehtisi kyllä aamulla kuulla, mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.

Saralan Vilpun hevonen seisoi asuinhuoneeni tikapuihin sidottuna. Sakari ei ollut tulomatkallaan sitä säästänyt, sen näki. Me istuimme Vilpun rekeen, ja ettei Sakari nytkään Vilpun hevosta säästänyt, lienee minun tarpeetonta vakuuttaa. Rientäessämme kirkollepäin semmoista vauhtia, jommoista en ijässäni muista kulkeneeni, emme sanaakaan puhuneet. Kauhistus, joka ajomiehessäni vallitsi, oli minuunkin tarttunut, en tahdo olla sitä tunnustamatta. Mutta aivan toiselta kannalta, kuin Sakari ja väki suntion talossa, katsoin minä tapausta. Tunsin sen verran ihmisluontoa, että tiesin, mitä taikauskoinen pelko voi aikaansaada. Sen tähden en ruvennutkaan nyt vakuuttamaan Sakarille, että jos oli tapulissa Saralaa jokin kohdannut, joka ylönluonnolliselta näytti, niin siihen ei ollut syynä muu, kuin hänen oma pelkonsa. Semmoinen vakuuttaminen olisi ollut turha. Taikauskoinen näkee kaikissa, jota hän ei käsitä, ylönluonnollisuutta, vieläpä semmoisessakin, jota hänen järkensä on taipuvainen aivan luonnonmukaiseksi selittämään. Joka tahtoo taikauskoiseen vaikuttaa, älköön hänen ennakkoluulojansa loukatko, ennenkuin voi selityksiään toteen näyttää.

Arvaamattoman vähässä ajassa saavuimme suntion taloon. Vaahtoisena seisahtui hevonen asuinhuoneen edustalle. Kaiketi oli väki kuullut tulomme, sillä se oli rappusille kokoontunut. Kauhistus oli luettavana jokaisen kasvoista. Tuloni näkyi heitä kumminkin rauhoittavan. Minä hypähdin kiireesti reestä.

»No, nytpä täällä kummia kuuluu!» oli tervehdykseni.

»Älkäähän muuta sanoko, pastori!» vastasi suntio. »Saralan Vilppu meni uhalla tapuliin kylmettynyttä vainajaa katsomaan, ja siellä on hän vielä.»

»Niin, siellä on hän vielä!» säesti Lassin Liisa.

»Kuinka voit olla niin tyhmä, että hänet sinne laskit menemään?» huudahdin minä suntiolle. »Enemmän mieltä olisin toki toivonut sinussa löytävän. Kenenkä on syy, jos jotakin onnettomuutta on Saralalle tapahtunut?»

Suntio mumisi jotakin vieraasta, joka oli houkutellut Saralaa rahalla.

»Nyt ei ole aikaa selityksiin», katkaisin minä hänen puolustuksensa. »Hanki vaan heti lyhty ja seuraa minua tapuliin!»

Vakava käytös on kaikissa hätätiloissa vaikuttava. Niinpä tässäkin. Väki tointui. Oli kuin olisi se pahasta unennäöstä herännyt. Tullessani oli se liikkumattomana, äänettömänä rappusilla seisonut; käskyni sai sen suuhun sanoja, sen jäseniin vireyttä. Suntion muori kiiruhti tupaan lyhtyä hakemaan.

Sill'aikaa loin silmäni tapuliinpäin ja luulin huomaavani — sen verran kuin hämärässä voin esineitä erottaa — että sen ovi oli auki. Sakari ei siis ollut kertomuksessaan erehtynyt. Sarala oli todellakin tapulissa. Mutta miksi viipyi hän siellä, miksi ei hän ollut jo aikoja palannut — —? Näihin kysymyksiin oli vastaus mitä pikemmin saatava.

Vihdoin viimeinkin oli suntion muori löytänyt lyhdyn ja saanut siinä olevan vähäisen kynttilänpätkän sytytetyksi. Ei sillä lyhdyllä tosin suurta virkaa ollut. Sen lasit olivat pienistä kappaleista yhdistetyt, ja vaikka särkyneet kohdat olivat päreillä paikatut, oli jokaisen kulmalla niin paljon reikiä, että, jos hiukkasenkaan tuulen henkeä olisi käynyt, olisi kynttilä paikalla sammunut. Ja sen lisäksi oli se kovin likainen. Ainoastaan hyvin himmeästi pääsi kynttilän niukka valo hohtamaan tahrattujen ja talisien lasipalasien läpi. Mutta parempaa lyhtyä kun ei suntion talossa ollut, täytyi meidän tyytyä siihen. Varalta otimme kumminkin mukaamme päreitä tulisoihduksi, kun ei muorilla ollut kynttilää muuta kuin mikä lyhdyssä paloi.

Lähdimme matkalle tapuliin.

Oli se kulkumme kirkolle tällä kertaa hyvin omituista! Etupäässä kuljin minä, suntion muorin lyhty kädessä. Minua seurasi suntio ja Männistön Sakari, häntä taasen muu väki. Uteliaisuus oli yhtynyt kauhistukseen ja vallannut jokaisen. Ei jäänyt yksikään suntion tupaan, eivät viipurilaisetkaan; matkajoukon viimeisinä astuskelivat he, vanhempi avopäisenä, pyhimyksen kuva kädessänsä ja yhä ristiellen silmiänsä.

En ole pelkuri. Olen kuolleita nähnyt satoja, kentiesi tuhansia. Ne ovat aina herättäneet minussa vakavia tunteita, ei pelkoa koskaan. Olen oppinut heitä pitämään asuinhuoneina, joista asukkaat ovat muuttaneet pois. Mitä olisikaan ruumiissa pelättävää? Maa on hän, maaksi muuttuva! Mutta tunnetta, sellaista kuin nyt tapulia lähestyessäni, en ole tuntenut koskaan, sen tunnustan. En osaa sitä selittää. Pelkoa se ei ollut, ja kumminkin… Kaiketi vaikutti minuun hiljaisuus, joka meitä ympäröitsi, tähtien valaiseman yön omituinen hämärä, vakava toimi, jossa olimme, ja epäilemättä ennen kaikkea tietämättömyys, mikä uhkamielistä nuorukaista oli kuolleen luona kohdannut.

Tapulin ovelle veivät korkeat, kiviset rappuset. Niiden alapuolelle jäi väki seisomaan; se ei uskaltanut etemmäksi seurata minua ja suntiota. Ovi oli selällään. Seisahduin sen eteen; huomasin, näet, ettei lyhdystä tapulin pimeydessä suurta apua olisi, ja käskin sentähden suntion sytyttää päreet, jotka olivat hänen huostassansa. Mutta kauhistus oli suntion vallannut! Hänen kätensä vapisivat, jotta hän vähällä oli lyhdyssä palavan kynttilän sammuttaa. Minä tempasin päreet hänen kädestänsä ja sytytin ne. Suntiolle annoin lyhdyn.

Tulisoihtu kädessä astuin sitten avoimesta ovesta sisään. Tapulin joka kulmassa oli — ja on vielä nytkin — kamari, kammio, mikä mitäkin tarkoitusta varten. Ulko-oven molemmilla puolilla olevissa kammioissa tallennettiin kaikenlaista kirkon omaisuutta, niinkuin köysiä, rautakankia, lapioita y.m.; kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisesta kammarista kävivät rappuset ylös kelloihin; vasemmalla puolella olevassa kammarissa säilytettiin taasen ruumiit, jotka sunnuntaisin olivat haudattavat. Raskaat, puisevat kantopaarit seisoivat oikealla puolella kelloihin vievän ja toisen kalustokammarin välillä; vastapäätä paareja, toisen kalustokammarin ja ruumiskammarin välillä taasen jalkapuut, joita vielä tähän aikaan jolloin kulloin käytettiin. Näiden takana seinään kiinnitetyllä orrellansa riippuivat mustat, hopeaharsovaatteesta ommellulla ristillä varustetut paarivaatteet. Kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisen oviseinän ja kellokammarin muodostamassa nurkassa olivat kantoliinat ja niiden vieressä hautausneuvot: multa-astia ja lapiot. — Päresoihtuni kirkkaassa valossa näin ensi silmäyksellä, että kaikki kapineet olivat tavallisessa järjestyksessä. Se pieni seikka vaan, että ovi, joka vei ruumiskammariin, oli auki, veti heti huomioni puoleensa, sillä tavallisesti pidettiin tämä ovi suljettuna. Sinne, ruumishuoneeseen, käänsin nyt askeleeni.

Lyhty kädessä oli suntio jäänyt tapulin ulkokynnykselle seisomaan minun sisään astuessani. Hänen luokseen saapuivat Männistön Sakari ja Lassin Liisa, kun minä ruumiskammarin ovelle seisahduin ja kammariin ojensin päresoihdun. — —

Siellä, ruumiskammarissa, makasi hän, Saralan nuori isäntä! Riutan kankaalta löydetyn ruumiin vieressä makasi hän liikkumattomana.

Minä astuin ruumiskammariin. Päresoihtuni valaisi kirkkaalla valolla pienen huoneen. Niin, siinä makasi Saralan Vilppu Riutan kankaalta löydetyn oikealla puolella, kasvot maahan päin, rinta ruumiin kasvoilla, hänen vasemman kätensä sormet kouristivat vainajan tuuheaa partaa. Oikea käsi oli ojennettu; lammassakset olivat lattialla sen vieressä.

»Vilppu!» huudahdin minä.

Ei vastausta, ei liikahdusta.

Minä kumarruin hänen puoleensa ja koitin irroittaa hänen kättänsä ruumiin parrasta. Hänen sormensa olivat kuni partaan kiinni kasvaneet. Minä koittelin vasemman käden valtasuonta. Tykytystä en huomannut, mutta käsivarsi ei ollut kylmä.

Minä riensin ovelle ja huusin suntiota ja Sakaria avukseni. Onneton nuorukainen oli niin pian kuin mahdollista saatava tästä kamalasta asemastaan, saatava lämpimään suojaan.

»Joutukaa, joutukaa! Hänessä on vielä henkeä», huusin, vaikka itsessäni olin jotenkin varma siitä, että Saralan Vilppu jo oli Tuonelan majoille muuttanut.

»Hän elää vielä!» huudahti vuorostaan suntio, ja väki tapulin rappusilla kertoi hänen sanansa: »hän elää vielä!»

Nämät sanat antoivat heille uskallusta. He unhottivat kokonaan Riutan kankaalla kuolleen ja riensivät kaikki tapuliin, paitsi viipurilaiset, jotka jäivät kynnykselle seisomaan.

Lassin Liisa piti päresoihtua. Suntio, Sakari ja minä yritimme nostaa Vilppua ulos kamalasta ruumishuoneesta. Tämä onnistui meille vasta sitten, kun olimme käyttäneet lammassaksia, se on leikanneet poikki ruumiin parran, josta Vilpun käsi niin jäykästi piti kiini, ettei se muulla tavalla voinut irtautua. Tuon tehtyämme kannoimme onnettoman tapuliin, ja sieltä sitten suntion taloon.

Oli sekin kulkumme kummallinen! Kantoliinoilla kannoimme Vilppua. Niillä varmaankaan ei ole ketään ennen eikä sitten kannettu tapulista muuanne kuin — hautaan.

»Tapulilainen on kostanut — — on kostanut», mumisi vanhempi viipurilainen, ja samaa mieltä oli väki. Me koetimme kumminkin kaikkia keinoja, mitä osasimme, saadaksemme Vilppua henkiin. Suntio iski suonta; Lassin Liisa hieroi viinalla hänen ohimoitaan ja sydänalaansa Turha vaiva! Saralan nuori isäntä ei enää henkiin palannut.

»Hän on kuollut!» sanoin minä viimein. »Turhaan koetamme häntä henkiin saada. Pelko, säikähdys ja kauhistus on hänet tappanut!» — Olin, näet, nähnyt, että Vilpun vasemman peukalon päässä oli syvä, avoin haava, ja minä pidin aivan varmana, että ryhtyessänsä leikkaamaan ruumiin partaa onneton uhkailia kauhistuksensa huomaamattomuudessa oli lammassaksilla omaa peukaloaan leikannut ja tästä niin säikähtynyt, että sai sydänhalvauksen. Tätä koetin väelle selittää, ja se olikin alussa samaa mieltä; mutta viipurilaisen väite, että kuollut oli häpäisiälleen kostanut, soveltui paremmin sen käsitystapaan, ja siitä saivat alkunsa ne kauheat jutut, mitkä sittemmin tästä kuolemantapauksesta levisivät.

* * * * *

Männistön Sakari, joka Vilppu-vainajan hevosella noin kello kuuden aikana aamulla oli minut kotiin kyydinnyt, saattoi kohta sen jälkeen suntion taloon nimismiehen, joka, samaten kuin vaimoni, suuresti oli hämmästynyt saadessansa tietää, mitä hänen nukkuessansa oli tapahtunut. Puolentoista tunnin kuluttua hän takaisin pappilaan palasi ja oli samaa mieltä kuin minä Vilpun kuoleman syystä. Nimismies oli niinikään käynyt tapulissa ja siellä, tutkiessansa asemaa, huomannut, mitä me emme olleet nähneet, nimittäin että ruumiskammarin oveen oli terävällä aseella piirretty risti. Tämän oli varmaankin Vilppu tehnyt, ennenkuin hän oven avasi. — Mitä varten? — Tietysti, jottei kammarissa makaava ruumis hänelle mitään voisi! Vilppu oli siis ollut aivan täydellä järjellä, mutta itse kauhistunut ai'ettansa — jos siinä mitään järkeä oli!

* * * * *

Oli pari vuotta yllä mainitun yön tapahtumista kulunut. Nämäpä tapahtumat olivat antaneet aihetta kielille! Mitään luonnollista syytä Saralan isännän kuolemaan ei enää ensinkään uskottu. Ei, viipurilainen oli ollut oikeassa: kuollut oli kostanut häpäisiälleen. Se oli miltei koko seurakuntani varma vakaumus. Sanottiin: »Eihän kukaan kuole pienestä haavasta, minkä peukaloonsa saa!» Kysyttiin: »Mihin oli vieras kadonnut, joka tuluksensa makuupaikalleen jätti? Ja tuo viiden ruplan raha sitten! Eihän sitäkään enää ollut olemassa, kun Männistön Sakari sitä taskustansa tavoitteli! — Mutta vieras ei ollutkaan oikea ihminen, ja seteli — niin, ken voi sanoa, mitä pirun ainetta se oli!»

Turhaan olin minä vedonnut lääkäriin, joka pari viikkoa Vilpun kuoleman jälestä oli käynyt molempia ruumiita tutkimassa ja jonka lausunto ilmaisi, että Riutan kankaalta löydetty oli kuollut viluun ja että Saralan isäntä oli kauhistuksesta heittänyt henkensä. »Sanokoon pastori mitä tahansa» — sanottiin; »kyllä ne aaveet eivät häväistystä kärsi! — Riutan kankaalta löydetty oli kentiesi viluun kuollut; mutta että hän vei muassaan Saralan Vilpun, siitä nyt ei mihinkään pääse!» — Tavallansa olivatkin he kyllä oikeassa!

Oli, kuten jo sanoin, kaksi vuotta Vilpun kuolemasta kulunut, kun eräänä päivänä kammariini astui tuntematon mies. Hän sulki oven huolellisesti takaansa ja pyysi minua kahden kesken puhutella asiasta, joka ei hänelle rauhaa antanut. Tämän esipuheen jälkeen puhui hän puhuttavansa, eikä minun ollut vaikea ymmärtää hänen omantuntonsa vaivojen syytä, kun hän ilmaisi itsensä mieheksi, joka suntion tuvassa oli Saralalle tuon viiden ruplan setelin tarjonnut, mikä likinnä oli saanut aikaan onnettoman tapuliinmenon. Mies ei sanonut ajatelleensa, mitä hän teki, kun rahan tarjosi; hän oli vaan tahtonut saattaa nuoren, uhkamielisen isännän häpeään. Mutta kun hän näki, että tämä todellakin meni tapuliin, ja sitten suntion puheesta rupesi aavistamaan, että uhkailialle oli pahoin käynyt, niin oli hän, eväslaukku kainalossaan, kenenkään näkemättä hiipinyt ulos tuvasta, hiljaisuudessa valjastanut hevosensa ja kiireesti jatkanut matkaansa. — Hän siis oli tuo »vainajan henki», joka makuupaikaltansa oli kadonnut, kun suntio häntä tapuliin vaati! Mies parka sanoi itsensä syypääksi Saralan kuolemaan ja katui ajattelemattomuuttaan niin katkerasti, etten tahtonut hänen mieltänsä kovilla sanoilla enemmän pahoittaa. Koetin päinvastoin häntä lohduttaa, mutta vaadin sen ohessa, että hän poikkeisi suntion luona ja siellä kertoisi kuka hän oli ja että hän oli salavihkaa tuvasta pakoon pötkinyt, kun häntä rupesi arveluttamaan Vilpun kohtalo. Vieras, joka oli toistakymmentä peninkulmaa kulkenut, asian alkaen tehdäksensä minulle tunnustuksensa, suostui vaatimukseeni.

Oli ilta, kun hän suntion tupaan astui. Suntio oli kotona ja tunsi ensi silmäilyllä miehen.

Kysymys, mihin »vainajani henki» oli kadonnut, oli siis vastauksensa saanut. Lassin Liisa, joka sattui tuvassa olemaan, kävi kättelemään vierasta ja tiesi sittemmin vakuuttaa, että »kadonnut mies oli oikea ihminen, lihaa ja luuta, niinkuin muutkin Jumalan luomat kappaleet.»

Mitä kaikkea vieras ja suntio, joka myös oli tunnonvaivoissa Vilpun kuoleman johdosta, keskustelivat, sitä en osaa sanoa; mutta siitä, mitä suntio sittemmin minulle tästä keskustelusta kertoi, luulen heidän tulleen siihen oikeaan päätökseen, ettei uhalla ole hyvä mihinkään toimeen ryhtyä, saatikka sitten kuolleitten rauhaa häiritsemään. Ihminen kauhistuu kuolemaa, ja tällainen kauhistus se oli ollut Vilpun onnettomuuden syynä. Suotta pelkäsi hän kuollutta, ei se mitään voinut; mutta mitä ei kuollut voinut, sen voi kauhistus, ja tämä valtasi Vilpun kun hän tunsi sormessansa kivun, jonka hän kaiketikin kuolleen aikaansaattamaksi luuli.

Sekä suntio että vieras olivat vakuutetut siitä, että kauhistus ja säikähdys oli Vilpun tuonelan tuville temmannut. Mutta luuletteko niiden, jotka jotakin ylönluonnollista tässä kuolemantapauksessa tahtoivat nähdä, tyytyneen tähän selitykseen? Ei ensinkään! Ei sittenkään, kun tuo kadonnut viiden ruplan setelikin jonkun ajan kuluttua löytyi Männistön Sakarin turkkien rikkinäisestä povitaskusta, turkkien nahkoja vällyiksi leikattaessa. Ja vielä nytkin, monen kymmenen vuoden vierittyä, tiedetään paikkakunnalla kertoa Riutan kankaalla kuolleesta, joka uhkaa ei kärsinyt.

Kaksi valaa.

Kuusi vuotta ennen kuin konsistorio määräsi minut armovuoden saarnaajaksi L——n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka kauhistutti koko pitäjästä. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisan mainio, eipä edes pitäjään omia asukkaitakaan; olihan vaan ollut kulkukauppias, »reppuryssä» Andrej Tschaskin eli »Tasku-Antti», joksi häntä oli tavallisesti sanottu.

Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä, ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat; olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta mitä he kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä samettiakin — puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista, renkaista ja »koorluista» eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vaan hänen tapojaan tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: »taasen häviän.»

Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä pois puolet ja vielä enemmänkin — jos vaan oikein osasi tinkiä; ja sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittäviä rahoja, tiesi hän keinoja. Viimeksi mainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa velaksi; edellä mainitussa tyytyi hän ostajan tarjoumukseen, jos vaan sai — harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin vielä nytkin — viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin puolen tuoppia — aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin perso viinalle. Mutta hän ei viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.

Tällaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan oli hän hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän, että kauppa-asioihin on vaan selvin päin ryhdyttävä.

No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon kotiniityltä pienen risuläjän alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut, ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka näkyvissä, laukutta ja — mikä monen mielestä pahinta oli — rahatta; sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, missä murha-asiaa tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.

Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt kaksi naskalia ja vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaalan Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen kulkiessaan ryhmyistä kotiniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan mökissä käynyt, ei saatu selville; se vaan tuli ilmi, että päivä oli ollut joulukuu; ensimmäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas, vieläpä rikaskin.

Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo, jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista hakea morsiuslahjat armaallensa. —

Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli seurakunnassa hyvin tunnettu — vaikka ei juuri hyväksi tunnettu — mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin kaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka seurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja pahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta kumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin yhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes monien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli lähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat sen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä huolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä mainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin unohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta juteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu.

Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin. Muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska, Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen. Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että hän tilasi itselleen ainoata, siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemiseen, kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen »uusille tuumilleen.» Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut kihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli hän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka ainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin myös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta juuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän lakkasi käymässä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt. Pitäjään yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat nyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen iloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli vaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei enää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin, samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen kammaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti talouttaan ja taloaan.

Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa. Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla äänellä viimein puhjennut sanomaan: »näinkö sinun piti kuoleman, Antti parka!»

* * * * *

Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana muuttaa L——n seurakuntaan.

Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa imenyt — kuka niitä muistaisi!

Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.

Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut, huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta viidenkymmenen vuotiselta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni hitaisin askelin; oli kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jälestäpäin tietämään.

Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan lukkarin penkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta mies valittava jotakin selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia tärkeän laatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: »Jos olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä miehemme saisimme.» — Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä ennen kirkosta lähtenyt.

Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen tauti, vaiko joku salainen murhe, joka hirvitti hänen omaatuntoaan? — Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli ollut hänen paras ystävänsä: mutta lukkari vaan pudisti päätään ja vastasi: »Jumala tiennee!»

Ja Jumala sen kyllä tiesi.

Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli minun meneminen hänen luokseen.

Ja minä menin. Eräänä kauniina Toukokuun päivänä, kun sairaan luona käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.

Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta aatraa. Hän säpsähti, kun näki minun huoneesen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta, kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti minua vastaan.

»Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa», sanoin.

»Olette tervetullut, maisteri!» vastasi hän. »Olette säätyänne ensimmäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt.»

Hän vei minut omaan kammariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut yksin. Kammari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa — suuri kirjasto siihen aikaan — sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja ei ollut aivan tavallinen talonpoika.

Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti käytetty; erittäin oli yhtä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan luettu, sen osoittivat lehtien tahrautuneet kulmat.

Mutta missä viipyi isäntä? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan odotettuani palasin pirttiin. Jaskaa ei siellä ollut. Emännöitsiä, Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta mieheltä odottanut. — Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.

Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti, että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista. Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.

Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta, jos olisin malttanut mieltäni; mutta, niinkuin sanoin, olin nuori ja pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: »tulin tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen, ettei hän jouda kanssani seurustella, pyydän, että hänelle tervehdykseni sanotte.» Ja sen sanottuani lähdin.

Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää. Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti. »Niin, semmoinen on hän nyt», sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan kohteliaisuuden kerroin; »mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa, ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen; hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, jossa sai jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue muita kirjoja kuin raamattua ja Wegeliuksen postillaa.»

»Vai niin», vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. —

Kului joitakuita viikkoja. Kesätouko oli tehty.

Pappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä vieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja lähestyvän asuntoani.

»Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä», sanoi muuan kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.

»Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa», ajattelin.

Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen, seisahtui hän. Hän oli nähnyt minun.

Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tirkisteli hän kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja sanoi hiljaisella äänellä: »Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani puhua teidän kanssanne.»

Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.

»Jokohan Jaska tulee entiselleen?» miettivät kaivonkaivajat.

Ehdittyämme pienoiseen kammariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja lisäsin: »Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!»

Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän: »Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani ajatella, ja sentähden jätin teidät … saadakseni itsekseni vielä kerta tuota asiaani miettiä.»

Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin häntä väärin tuominnut: näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni.

»Sitä minä en voinut aavistaa», vastasin. Sitten menin hänen luokseen ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: »No, nyt on se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle sanottavaa.»

Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten hän puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa:

»Mihinkä sitoo vala ihmisen?»

»Totuuteen», vastasin, kummastellen kysymystä; »pyhänä pitämään sitä, mihin valalla olemme sitoutuneet.»

»Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan; jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä toinen vala velvoittaa meitä salaamaan…?» Ja hän loi silmänsä minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.

»En ymmärrä teitä. Pysykäämme tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu kysymyksenne todellisiin tapahtumiin.»

Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen hänet. »En tiedä, en ymmärrä, voinko … saanko…» änkytti hän. Sitten vähän ajan kuluttua kysyi hän: »Velvoittaahan papillinen vala pappia pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?»

Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun suustani, rohkaistakseen mieltänsä.

»Velvoittaa», vastasin. »Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa.»

Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein, ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan, hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla äänellä: »Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja ijankaikkisuudessa tuomittu.»

Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: »ajassa ja ijankaikkisuudessa kadotettu!»

»Ei, isäntä!» huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. »Aika on parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko nöyrinä syntisinä uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme kärsi. Aika on armon… Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa, kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!» Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle.

Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa.

Hän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta.

En ollut silloin mikään ihmistuntia, jos en nytkään voi kerskata enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka nyt oli — minä aavistin sen — putoamaisillaan hänen hartioiltansa. Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.

Vihdoin viimeinkin!

»Minä tunnen sen», nyyhki Jaska; »minun täytyy kaikki puhua, vaikka sieluni autuuden kadottaisin.» Ja hän puhui purkaen sydämensä salaisuuden.

Alussa oli minun vaikea häntä ymmärtää…

Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle. Oli puolipäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän käynyt juomassa ja siellä kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli Parmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän jatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt kotiniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli kuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen kuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja rientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän saapunut paikalle, mistä hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa, joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja siinä vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja maassa makaavan oli hän tuntenut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi. Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: »Käyhän vielä kerta ja työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!» Sitten oli hän kuullut Lassin vastaavan: »Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje: mutta saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljon henkeä.» Lassi oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa, »Kah, vielä hievahtelee.» oli hän Antin luo tultuaan lausunut; »mutta kylläpä siitä pääset!» Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaaksensa onnettomalle viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja huudahtanut: »Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?» — Vieraan tulo oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yht'aikaa törmänneet häntä vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies, mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä varalle, kun Lassi häntä pidätti. »Maltas!» oli hän toverilleen sanonut. »Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen tänne jäävän.» — »Oletko riivattu, Lassi?» oli tuntematon huutanut. »Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet; siirry tieltäni, mies!» Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi. Rosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi epäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pölähtänyt neuvo, johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. »Jaska on sanassansa pysyvä mies», oli Lassi sanonut; »jos hän kautta Jumalan ja sielunsa ijankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä hän tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa pitää.»

»Ja minä», jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, »minä makasin siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahden reisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi, suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdotukseensa, niinkuin hukkuvainen oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi mitä tiesin ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin murhasta tiesin: minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja kun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten makaisit sinä niinkuin hän, tuolla' — ja hän viittasi Anttia. 'Nouse nyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiisi palaat!' — Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani luo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että heinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi! Kuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen siellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun heinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta.»

»Yöllä en saanut unta silmiini», jatkoi Jaska kertomustaan. »Valani sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle, missä kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta viidakko, missä kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta … oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä ensi aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, elikä olin pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri siinä aukkopaikalla, missä niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'»

»Oi Lassi…» yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. »Tiedän, mitä aiot sanoa», sanoi hän. »Se oli roskainen työ, minä sen myönnän; mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan.» — Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vaan muistan, että hän ennen eroamme lausui: »Anttia ei kaipaa kukaan. Jos sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valaasi! Minä luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua.»

»Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen sen painon: en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan, saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin … oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui. Olin jo tuomarin edessä tunnustaa mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettet kenellekään ilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut. Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta edellisen valani… Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta välttää. Rukous … katumus … minun runneltu sieluni seisoo niiden ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota armo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin tappaa itseni, kuin heille vaitioloa vannoa; olen katunut, etten edellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia. Minusta on kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan ilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen lisäksi osoittanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka pelasti minun henkeni… Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että niistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni.»

Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuultavalla äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori, olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveyden opista olin lukenut velvollisuuksien ristiriitaisuudesta, mutta ei sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen vankeuteen, Sipiriaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeuden istuimen edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava mitä ei? —

Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä kysymykselläni tarkoitin: »Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille, jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala, jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?»

Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni »Jo tiedän tehtäväni!» Ja sen sanottuaan riensi hän ulos.

Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni hänessä vaikuttanut?

Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.

Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo, käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä.

»Mitä oli Parmaalan isännällä asiana?» kysyi muudan kaivonkaivajista.

En ollut hänen kysymystään kuulevinani.

* * * * *

Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen tätä tekemään, koska ei hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään — niin ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään, — mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun mielestäni aihetta antanut.

Ja arveluni oli oikea. Vähän aikaa puolipäivän jälkeen kuulin, että nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi, poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu.

»No, mikäs nyt on hätänä?» kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi, vaikka emme sukua olleet; hän oli näet vähintäin kolmekymmentä vuotta minua vanhempi. »Niin, kysy sitä!» vastasi hän kammariini astuttuansa. »Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää tulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei uskomattoman historian Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muudan toinen, jota hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä Lassia vastaan, sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa… Olin tuhma, kun en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt toisin kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sen tähden Jaskan mennä, luvattuani jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalassa. Minä vanha hupakko! Pyy olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta vaivannäöltä säästänyt!… Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme, minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme — Lassin varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota etsimme — luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen omana, suuri puukonhaava rinnassansa. Ja Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä minun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan luunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkia ei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!… Palkinnoksi huvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii käpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus; ja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? — Jaskan haava näkyy olevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee samaa tietä kuin Tasku-Antti, panin minä kumminkin lukkaria noutamaan, ennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan.»

Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen. Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraa päätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää vuotta oli salannut! Mutta … miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään Lassin palaamisesta … olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen unhottaa?

Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut siten palkita hyvän työn, minkä Lassi oli hänelle tehnyt… Kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi hän: »Tee sinä vaan tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään, … minä, vanha hupakko, kun en… No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet minua kahdesti samana päivänä petä.»

Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähdä tai kuulla, sinne kokoonnutaan.

Jaskan kammarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska kättänsä, ja hänen huulensa vetäysivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista tuskaa.

»Nyt se on tehty», olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. »Nimismies tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein… Olin sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt tilaani enkä mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde, joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt on se tehty. Jumalan kiitos!… Lassin kanssa en olisi voinut elää, en nähdä häntä joka päivä… Se olisi ollut mahdotonta… Minä en syytä häntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun ansainnut.»

En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä. Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen sitä tekemään: muuta en voi sanoa. Oli kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: »Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!»

Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistuttaen, että verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. —

Toista tuntia olin istunut hänen kammarissaan, kun minulle selvisi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jälellä. Pitkään aikaan ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vaan vähän väliä koettanut sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viime hohde pistäysi kuolevan kammariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska tuskin kuultavalla äänellä:

»Oi, jos uskaltaisin… Herran pyhää ehtoollista!» Kaikeksi onneksi olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan…

Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä…

Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet. Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.

Mutta kuoleva puhui itselleen: »Tiedän, ettei Herra valaansa riko, vaikka minä olen sen rikkonut… Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen laupeuteensa yksin.»

Kohta sen jälkeen alkoivat kuolemantuskat. Verrattain vähän aikaa ne kestivät.

Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä…

* * * * *

Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin takaa-ajossa, niin saanen mainita, että »vanha hupakko» oli ihan oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen Tasku-Antin toinen murhaaja — sama, joka olisi Parmaalan isännänkin surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.

»Meidän pikku Jaakkomme.»

»Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, — anna minulle anteeksi, — minä en saata sitä uskoa!»

»Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan hänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme. Mutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä. Sakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse nähdä!» —

Näin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän kanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli ollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten kammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa tahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli köyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli Sakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin varoissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme myös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä huonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, — nimittäin jos paljaassa varallisuudessa on mitään onnea — sillä siihen aikaan oli harvassa miehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä.

Tiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta oltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi kuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan Tiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän on onnettomuuteensa itse syypää, sillä — kuka käski hänen ottaa Sakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut, joka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin kaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin aavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän minulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia, Tiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet yksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua »keppi» pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät ohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun huulillani. —

Niin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä aamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä öin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin sitä. — Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut juomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden pitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä aamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; — — mikä teki muutoksen? —

En siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen koskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen sanovan.

»Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?» — kysyin minä tiellä.

»Sitäpä en sano, saatte itse nähdä» — vastasi hän iloisesti.

Me tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti. Jo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan suvivirttä: »Jo joutuu armas aika.» Tiina tätä kuullessaan seisahtui. — »Kuulkaa!» — sanoi hän. — »Ette tiedä, kuka veisaa!» — Ja iloisesti silmäsi Tiina minua. — »Enkö nyt ole onnellinen? Se on mieheni, joka veisaa.» —

Me tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari ruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti ylös ja … tosiaan, — toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, — toinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin.

Minä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä ruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä silmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme.

»Mikä siinä on?» — kysyin lähestyen kääryä.

»Meidän pikku Jaakkomme», vastasi Sakari. »Minä toin hänen tänne ulos Jumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.»

»Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?» — kysyin kummastellen. »Sitä et ole minulle sanonut.»

»En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta ollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän ristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.» —

Tiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja »meidän pikku Jaakkomme» kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta enemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa oli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut mitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: »Minä olin kadotuksen tiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan maantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei saa mies usein.» —

Minä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja hellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut. — »Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on todellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät tulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta; ja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää rupea.» — Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen, minäkin!

Sakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa ajatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari juttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli muutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä häneltä.

»Ettekö jo huomaa», vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä kahville; »ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette sitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku Jaakkomme.»

Ja niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi isäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen. Tätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt päivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa.

»Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria — mitä viisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa — mitä sitten suuremmat?» ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että vähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan.

Me menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja hymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten valmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja laski hänet minun syliini. — »Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja te näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle … hänen isästään ja äidistään.»

Lapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä »meidän pikku Jaakkomme.» Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi tulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä luulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on väkevä, voimakas.

»Minä lupaan sen», vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin. Minä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä päivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi.

* * * * *

Vuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas ulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille seuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla onnellisia katsomassa. »Meidän pikku Jaakkomme» oli kolmivuotinen. Hän käydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen lapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin Selkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin.

Niin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin merimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta vähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset pyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin minulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit … oli, … kun niitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat aina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno.

Silloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen poikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin punaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä talot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin. Tahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota olin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia muistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin ollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina tosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa metsänrinteessä … sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. — »Kuka tuossa torpassa asuu?» — kysyin kyytipojalta.

»Siinä! Siinä asuu äitini ja minä» — vastasi poika. »Ja kuka olet sinä, kuka äitisi?» — »Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina. Meillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.»

»Tiina!… Mikä talo oli teillä ennen?»

»Selkämaa!» — vastasi poika.

»Mitä!» — huusin minä. »Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?»

»Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?» kysyi poika ja katsoi pitkään minua.

»Mitä!» — kerroin vieläkin — »Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikku Jaakkomme!»

»Ei, ei! Pikku Jaakko, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen hänen nuorempi veljensä.» —

Tiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut … en kysynyt pojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. »Vie hevonen pappilaan ja sano nimeni» — minä mainitsin hänelle sen — »ja kun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat — minun. Minä olin äitisi ystävä ennen.»

Poika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. — »Tekö se olette, herra, josta äitini aina puhuu?» — sanoi hän. Sitten hypähti hän rattaille ja ajoi pappilaan.

»Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?» kysyin itsekseni lähestyessäni torppaa.

Matalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli paikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän kuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: »Sakariko se on?»

»Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?»

»Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!» — huusi hän ja nousi kiireesti ylös.

»Vielä kerran!» — Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut siihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni.

»Minä olen sokea», sanoi hän hiljaa.

»Sokea!» huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän onnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä, katkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni.

»Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te ennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta … onneni oli lyhyt, oli kavala.»

»Tiina, Tiina parka!» — oli ainoa, jota osasin sanoa.

»Pikku Jaakko on kuollut» — jatkoi hän suruisesti. — »Hän oli enkeli taivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti onnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui hänen hautaansa.»

»Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.»

»Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin hänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli maan poveen laskettu … silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä. Sakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta kadonnut… Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän, joi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen hautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien kuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. 'Se ei ole meidän pikku Jaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!' huusi hän nähdessään vastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette ymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.»

Kyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien jatkoi hän: »Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni mitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä. Kerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja kaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin kumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat kohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin. Sakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni — kummityttärenne — oli lähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole kuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi minunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä mökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.» —

Tällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On tosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama kuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa päivinä.

»Paljon olet sinä kärsinyt», sanoin minä hiljaa ja puristin hänen kättänsä.

»Paljon!» vastasi hän. »Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi hyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät saata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari on hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni… Missä, oi missä on hän!»

Sakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli kaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että äidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. »Luovu äidistäsi ja seuraa minua!» lausuin hänelle. »Minä annan sinulle suuren palkan ja sen voit sinä lähettää äidillesi.» Sakari mietti vähän. — »Ei», — sanoi hän viimein. »Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni ei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.»

»Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin moni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää» — oli vastaukseni.

»Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on 'minun pikku Jaakkoni.' Jos hänkin kuolisi niin…»

»Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.» — sanoin minä vakavasti.

Tiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa näkyivät kääntyvän toisaalle.

»Te matkustatte paljon», sanoi hän vihdoin. »Jos kulkiessanne sattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta tyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on oikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan hetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.»

Minä lupasin täyttää hänen tahtonsa.

En osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni jo seuraavana syksynä.

Jäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun kirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille tuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut »meidän pikku Jaakkomme» vieressä kirkkomaassa.

Viina!

Minä tunsin hänen nuorena. Hän oli silloin kiltti, oi, niin kiltti poika, isänsä toivo, äitinsä lempi, naapuriensa ja tuttaviensa ilo. Hänen suuret, siniset silmänsä olivat kirkkaat kuin taivaan laki kesän pilvetönnä päivänä; hänen mielensä oli iloinen kuin kylämme keskeä lirisevän puron vesi; hänen luontonsa lempeä, mutta — tulinen. Pikku Aatto!…

On viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän oli pieni. Kai on nyt isän toivo käynyt toteen, äidin lempi kantanut hedelmiä, kai on nyt naapurien ilo kansan riemu? — kysynet.

Koskelan talossa näin hänen vuosi takaperin. Pikku Aatosta on tullut kookas, roteva mies. Kun hän minut tunsi, loi hän alas silmänsä; en ehtinyt nähdä olivatko ne säilyttäneet sinisen kirkkautensa; mutta kyyneleen huomasin, mikä valui alas hänen kalpeita poskiaan.

Miksi tämä kyynele?

Voinko sitä sanoin lausuakaan!… Hänen pukunsa jo näyttää sen.

Puku on … rautainen. Rautakahleissa istuu Aatto Koskelan vankivartian tuvassa ja odottaa, kunnes valjastetaan hevonen, jonka tulee viedä hänet toisen vanginvartian luo.

Oli kuin olisi miekan terä viiltänyt sydäntäni, kun hänet tuossa näin… En tiennyt mitä ajatella… Hän istui penkillä ääneti. Silmänsä tuijottivat lattiaa. Mitä ajatteli hän?

Hän liikahti nyt. Raudat kolisivat. Ne herättivät hänet todellisuuteen. Hänen ruumiinsa värisi. Hän loi nyt silmänsä minuun. Siniset, suuret ne olivat; mutta niiden kirkkaus … ikuiseen sumuun se oli sammunut.

»Aatto!» — huudahdin minä.

Hän käänsi pois kasvonsa, ja raudat kolisivat taasen.

»Aatto! Jumalan tähden … mitä olet tehnyt?… Mikä on sinun tuohon asemaan saattanut?»

»Viina!» vastasi ääni, niin synkeä, niin kolkko, kuin olisi se maan sisästä tullut. — Maan sisästä se kumminkaan ei tullut; se tuli runnellun, epäilykseen nääntyvän miehen sydämestä.

»Viina?» kerroin minä.

»Viina!» vastasi hän, kasvot yhä seinäänpäin käännettyinä.

»Hän murhasi viime viikolla humalapäissä vaimonsa», sanoi vanginvartia, joka oli hänet Koskelaan tuonut.

Aaton ruumis värisi taasen, värisi niin, että hän tuskin pysyi penkillään. Hän käänsi kalpeat kasvonsa vanginvartiaan, joka oli nuo hirmuiset sanat sanonut, loi häneen silmäyksen, jossa kuvastui ääretön tuska. —

Hän tiesi, mitä hän oli tehnyt; hän tunsi hirmuisen rikoksensa suuruuden; hän ymmärsi kadottaneensa kaikki — — kaikki, mikä elämän elämäksi tekee. Vielä muutamia päiviä takaperin oli hän ollut niin iloinen. Hänellä oli vaimo, joka rakasti häntä ja jota hän rakasti. Toivon kirkkaassa valossa kasvatti hän lapsiansa. Maallinen myötäkäyminen oli koonnut aarteitaan hänen kirstuunsa… Ja nyt … kuinka on kaikki muutamien päivien kuluessa muuttunut!

Aatto ei ollut varsinainen juomari. Mutta iloisien naapurien kanssa oli hän veljensäpojan häissä liiaksi pikaria kallistellut. Aaton luonto oli pikainen. Jostakin pienestä asiasta oli hän närkästynyt. Hän oli kiivastumistaan kiivastunut, ja humalapäisenä villin vimmassa, teostaan tietämätönnä, oli hän tarttunut vaimoonsa, kun tämä koki hänen vihaansa hillitä, väkevillä käsillänsä nostanut hänet ylös ja heittänyt pää edellä lattiaan. Siinä hänen työnsä. Silmänräpäyksen oli se. Kaksi vuorokautta eli vaimo kuoleman horroksesta selkiämättä, kuoli jäähyväissanaa sanomatta. —

»Pitkät vuodet saavat kärsiä, mitä hetki rikkoi» — laulaa runoilia. Näiden sanojen hirvittävää totuutta on Aatto jo tuntenut. Ainoa, pikainen, silmänräpäyksen työ on syössyt hänet äärettömään onnettomuuteen; onnettomuuteen, jossa ei valon pilkkua näy, jossa ei toivon kipinää löydy; synkkään, pimeään, mustaan yöhön — hänen väkevimmässä miehuudessaan, hänen ikänsä keskikesässä!

Minä koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja, puhua Vapahtajasta Jesuksesta. Hän ei vastannut mitään. Kun sitten vanginvartia ilmoitti, että hevonen oli valjaissa, nousi hän. Raudat kolisivat. Hän tuli minun luokseni, tarttui molempiin käsiini, puristi niitä kauvan ja voimallisesti; sitten loi hän minuun silmäyksen, jossa kadotetun helvetintuska, epäilys ja toivottomuus kuvastuivat.

Ainoan sanan oli hän sanonut, sanan: »Viina!» Mutta kuinka äärettömän paljon oli hän tällä yhdellä, tällä ainoalla sanalla sanonut! —

Jonkun ajan kuluttua sai hän tuomionsa. Sitten en ole hänestä mitään kuullut. —

Kauneutensa tähden.

Hän oli varakkaan talollisen tytär, tuo Suosalon Anna.

Onko kukaan kuullut puhuttavan hänestä? En tiedä; tuskinpa vaan! Joka hänen näki nuorena ollessaan, ei voi häntä unhottaa. Erinomaisen kaunis oli hän. Nämä silmät, joista taivaan sini hohti, tämä puhdas, valkea otsa; nämä viehättävät, kukoistavat posket… Suosalo on kolme virstaa kaupungista. Jo lassa ollessaan sai Anna kaupunkilaisilta lahjoja, sokerikaakkuja, rusinoita ja muita herkkuja kauneutensa tähden.

Kun hän isommaksi kasvoi, tiesi hän, että häntä ihailtiin. Hän rakastui omaan itseensä — kauneutensa tähden.

Kuudentoista vanhana oli hänellä kosioita kymmeniä, herroja ja talollisia; kaikki kosivat häntä hänen kauneutensa tähden.

Isä sanoi: »ole viisas, Anna! Ota rikkain!» Anna hymyili. »Tietty se!» — vastasi hän. Hänen sydämensä oli pilaantunut hänen kasvojensa kauneuden tähden.

Kahdeksantoista vanhana oli Anna morsian. Hääpäivänään loisti hän kuin aamunkoi. Se vertaus ei ole minun; sen lausui pappi juhlapuheessaan Annan hääpäivänä. Ylkämies oli pastorin oma poika. Tämä hymyili ilosta ja puristi hiljaa Annan kättä.

»Kahdenpuolinen ei ole näitten nuorten rakkaus», sanoi eräs vanha rouva. — »Eipä Anna näytä pitävän mitään sulhostaan.» —

Ja rouva oli ihan oikeassa. Annan sydän ei tietänyt rakkaudesta sen nimeä enempää. Hän oli tosin yhteen aikaan muita hellemmästi kohdellut naapurin Mattia, köyhän itsellisvaimon poikaa, jolla oli avoin, tunteellinen sydän; mutta kun herrat rupesivat Annaa imartelemaan, unhotti tyttö parka pian köyhän ja valitsi kosioistaan Esa K——n, pastorin pojan, joka 10 vuotta oli käynyt koulua, mutta sitten lopettanut mitättömän kurssinsa ja päättänyt ruveta maanviljeliäksi. Pastori oli hänelle ostanut Kärsävaaran rälssikartanon. Tämä kartano oli suuri ja komea; se pani Annan pään pyörälle, ja silloin, muuta miettimättä, otti hän Esan sulhokseen.

Minä olin heidän häissään. Satoja muita oli siellä, ja kaikki myönsivät, ettei ihanampaa morsianta voi nähdä missään. »Hän onkin herrastavalla kasvatettu», sanoi Suosalon ruotimuori, joka hääpäiviksi oli ajettu saunaan asumaan.

Naapurin Matti oli minua kyyditsemässä hää-iltana Suosalosta kaupunkiin. Hän oli kalman vaalea, tämä nuori poika.

»Poika, oletko kauniimpaa morsianta nähnyt?» — kysyin minä häneltä tiellä jotakin puhuakseni.

»Kuin Annako?» — kysyi hän hiljaa vapisevalla äänellä. — »Olen, herra! Minun morsiameni oli kauniimpi, — oli!»

Minä nauroin. »Kukin rokkaansa kiittää», sanoin; — »mutta kuka oli sinun morsiamesi?»

Tähän kysymykseen ei vastannut poika mitään. Hän löi hevosta ruoskalla, ja samassapa oltiinkin kaupungissa. Kuka Matin morsian oli ollut, en silloin saanut tietää.

* * * * *

Vuodet kuluivat. Kun ihanista naisista puhuttiin ja minä satuin muistamaan Suosalon Annaa, kiitin aina häntä kauniimmaksi naiseksi, minkä nähnyt olin. »Olisitte vaan nähneet hänet morsiamena!» oli tapani lopettaa.

»Olisit nähnyt hänet morsiamena, veli!» — sanoin toverilleni, kun viisitoista vuotta Annan naimisen perästä lähestyimme ——n kaupunkia.

»Suosalon Anna! Minä luulen, että joskus maailmassa olet tätä suon ja salon keijuista rakastanut» — nauroi ystäväni. — »Anna, Anna ja aina Anna, niinkuin ei muita kauniita maailmassa löytyisi!» —

Kyytimiehemme kääntyi nyt meihin.

»Tahdotteko nähdä Suosalon Annaa?» kysyi hän.

»Sinä tunnet hänen! Kärsävaaralle on penikulma; meillä ei nyt ole aikaa», vastasin minä. — »Mutta jos tiedät mitään hänestä, kerro! Onko Anna vielä vanhempana yhtä kaunis kuin oli nuorena?»

»Kauniimpi, kauniimpi!» … vastasi kyytimies. »Mutta hän ei nyt enää asu Kärsävaaralla.» Ja hän käänsi hevosen tielle, joka vei vähäiseen, mutta siistiin taloon.

»Mihin nyt?» — huusi ystäväni.

»Te tahdotte nähdä Suosalon Annaa. Hän asuu tässä talossa» — lausui kyytimiehemme.

»Mitä hullutusta tämä on!» — ärjäsi toverini.

»Mennään taloon!» lausuin minä. »Hupaista on nähdä, onko Annan kauneus säilynyt, niinkuin kyytimiehemme tässä vakuuttaa.»

Kyytimies ei vastannut mitään, vaan seisautti hevosen pihalle ja käski meidän astua sisälle hänen asuntoonsa. —

»Tämä ei ole tavallinen kyytimies», kuiskasi ystäväni, kun huoneesen astuimme.

Kangaspuissa istui noin kolmenneljättä vuotinen vaimo, penkillä hänen vieressään kolme poikaa katkismus kädessä. Järjestys ja rauha asui tässä perheessä, sen kohta huomasi, ja vaimoa katsellen näin minä Annan kauniimpana nyt kuin morsiamena, ehkä hänen nykyinen kauneutensa oli toisellainen kuin entisen Suosalon Annan.

»Anna, saamme vieraita!» sanoi kyytimiehemme. Minä silmäsin toveriani. Hän seisoi paikallaan kuin lumottu. Minä näin, että ensi silmäyksellä Anna oli voittanut hänen sydämensä.

»Tunnetko tätä herraa?» kysyi kyytimiehemme vaimolta. »Minä tunnen hänen.» —

Anna pudisti päätään.

»Minä olin 15 vuotta takaperin teidän häissänne: vaan missä on Esa K., teidän miehenne?» — kysyin minä.

Annan kasvoille lensi vaalea hohde. Hän ei vastannut mitään.

»Vaan te, herra! Tunnetteko te minua?» — kysyi nyt kyytimies. »Minä olen sama Matti poika, joka hääiltana Suosalosta kaupunkiin teitä kyyditsin. Nyt kysyn minä, oletteko ihanampaa olentoa nähnyt, kun minun Annani, minun vaimoni tässä? — Anna on näette nyt minun.» —

Tämä oli minulle varsin odottamatonta. Minä kyselin Matilta, minä kysyin Annalta heidän kohtaloaan. He silmäsivät toinen toistaan, ja vihdoin vastasi Anna:

»Te tunsitte minun nuorena. Minä olin tyhmä, hullu tyttö silloin; itseeni olin minä rakastunut. Vikojani minulle ei ilmaissut kukaan. Se oli maailman, ihmisten syy, sillä he eivät lakanneet minun kauneuttani kiittämästä. Minun sydämeni turmeltui. Minä menin Esalle vaimoksi hänen rikkautensa tähden; hän otti minun kauneuteni tähden, ja tämän kauneuteni tähden …

»Sait sinä kärsiä, mitä tuskin kukaan on kärsinyt» — jatkoi Matti — »Kärsit hengellisesti, kärsit ruumiillisesti, kunnes opit kärsimään. — Esa — —»

Annan silmiin nousivat kyyneleet. Matti havaitsi tämän. — »Ei tästä asiasta enää» — katkasi hän puheensa. — »Esa on kuollut, Anna on nyt minun. Siinä kaikki.» —

Kaksi tuntia me istuimme Lehdistössä, Matin ja Annan talossa. Lapsista, mitkä siivosti istuivat paikoillaan, oli vanhin Esan, toiset Matin.

Kun taasen tielle läksimme, kysyin minä Matilta, mitä tietää halusin.

»Minä en Annan kuullen sitä tahtonut puhua», sanoi hän. »Esalla oli jääkylmä, kiven kova sydän. Hän kyllästyi pian Annaan. Hän joi ja pelasi, kunnes oli menettänyt kaikki omat tavaransa, vieläpä appensakin, jonka hän oli viekkaudella saanut takaukseen. Vihdoin karkasi hän; mihin, sitäpä ei varmaan tiedetä. Kolme vuotta odotti häntä Anna, sitten astui hän emäntänä minun talooni. —»

Enempää emme saaneet Matilta kuulla. Mutta kaupungissa tiedettiin kertoa paljon Esan ja Annan avioliitosta. Palveluspiikaa pahemmasti oli Esa pitänyt Annaa, rääkännyt häntä kaikin tavoin, semminkin kun oli omaisuus loppunut ja köyhyys astunut rikkauden sijaan. Kun sitten Suosalo ja Kärsävaara myytiin ja Esa pian sen jälkeen karkasi, jäi Anna mierontielle. Lapsi sylissä huoneesta huoneesen kulki nyt Anna, haamuna entisestä Annasta, kerjäten, kunnes Matti, joka tämän aikaa oli palvellen kaukana kotitiloiltaan kokoillut vähän varoja, ikävöiden kotipitäjätään sinne palasi. Hän sai pian kuulla, miten oli Annalle käynyt. Annaa oli hän nuorena rakastanut; ei siis ihmettä, että hän tarjosi itsensä ja omaisuutensa nuoruutensa ystävälle. Anna otti nämä vastaan, ja Matti saattoi hänen tilaan, jota Anna ei ollut osannut aavistaakaan — onneen, rakkauteen ja rauhaan.

»Silloin oli Anna kärsinyt rangaistuksen kauneutensa tähden — ja onnellisempaa pariskuntaa, kuin Matti ja Anna ovat, ei nähdä missään», lopetti kertoja.

Tämä olen minä. — Tämä on Jumala.

Eräässä tärkeässä asiassa käydessäni pääkaupungissa näin minä majahuoneeni pöydällä, kun päivällisen aikana kotiin tulin, käyntikortin. Aatelismiestä, sillä semmoinen oli hän, joka oli käynyt minua hakemassa — tunsin aivan vähän. Hänellä oli maatila lähellä pääkaupunkia, ja minä ihmettelin suuresti hänen kohteliaisuuttaan, hän kun sinne pyysi minua tulemaan. Minä seurasin hänen kutsumustaan; astuin seuraavana päivänä pieneen höyryveneesen ja saavuin muutaman tunnin kuluttua perille. Rannalla oli minua vastassa palvelia. Hän saattoi minun tuon kohteliaan kutsujan asuntoon, jossa hän otti minun ystävällisesti vastaan.

Hän esitti minulle vaimonsa, joka näytti olevan iloinen ja täydellinen — maailman mielen kannalta katsoen. Hänen kasvonsa osottivat helleyttä, hänen käytöksensä oli viehättävä ja veti puoleensa huomiotani. Hän oli kaunis vanhus; hänen tuuheat, harmaat hiuksensa, mitkä olivat jotenkin valkoiset, muistuttivat minua eräästä ranskalaisesta kuningattaresta, jonka kuvan jossakin olin nähnyt.

Ruokapöydän ääressä puhuttiin kahta kieltä: mutta kun rouva yksinomaisesti puhui ranskaa, luulin minä hänen olevan ranskalaista sukuperää.

Puolisen jälkeen vetäysimme vierashuoneesen, missä tapasimme rouvan. Hän teki jotakin käsityötä, ja kun nyt hänen miehensä kutsuttiin ulos huoneesta, jäin minä kahden kesken rouvan kanssa.

Vähän aikaa olimme ääneti, kunnes rouva kysyi, olinko minä suomalainen. Minä vastasin, että olin syntynyt suomalaisessa pitäjäässä, ja hän kertoi nyt, että hänkin oli semmoisessa pitäjäässä syntynyt. Sitten ehdotteli hän että käyttäisimme puhekielenämme suomea, siksi kuin hänen miehensä palaisi. Hän lausui samassa, ettei hänen miehensä osannut suomea, että hän itse nuoruudessansa oli oppinut ranskaa, jota kieltä hänen miehensä perheessä tavallisesti puhuttiin.

Me puhuimme nyt suomenkielellä asioista, joista molemmat pidimme, ja minä huomasin nyt, että rouva oli aivan toisellainen kuin olin ajatellut — että hän oli syvästi tunteellinen.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hauen miehensä takaisin ja nauroi, kun hän kuuli meidän puhuvan suomea; sanoi meidän jo varmaankin saaneemme kylliksemme sitä. —

Höyryveneen vihellys kutsui minut pois. Minä sanoin heille jäähyväiseni itsekseni ajatellen tokko koskaan enää saisin tavata tätä rouvaa, joka vielä niin selvästi puhui lapsuutensa kieltä; sillä hän seurusteli korkeissa perheissä, mitkä eivät olleet minun tuttaviani ja missä — sitä pelkäsin — Kristus ja Hänen evankeliuminsa ei ollut tunnettu.

Seuraavana kesänä näin minä hänen taasen, juuri kun hän eräästä hotellista astui vaunuihinsa. Hän oli kalliissa puvussa ja nojausi miehensä käsivartta vastaan. Epäilemättä olivat he matkalla johonkin huviin. He matkustivat paljon, ja kun minä sanomalehdestä näin niiden joukossa, jotka aikoivat lähteä ulkomaille, myöskin hänen nimensä, lakkasin minä ajattelemasta häntä, vaikka hän oli ainoa korkeasukuinen, jonka olin kuullut puhuvan kansan halveksittua kieltä.

Kesä kului; sydäntalvi oli tullut — kylmin, mitä moniin aikoihin oli ollut. Minä olin nyt virkaatekevänä pappina likellä pääkaupunkia.

Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun reki pysähtyi minun pihalleni. Kohta sen jälkeen astui aatelismies minun huoneeseni. Hän ei riisunut yltään vankkoja turkkejaan, joihin hän oli pukeutunut, tarttui vaan minun käsiini ja sanoi: »antakaa anteeksi, älkää kiellolla vastatko pyyntööni, ja minä olen teille aina kiitollinen! Vaimoni on kuolemaisillaan; hän tahtoo välttämättömästi nähdä teitä, en tiedä miksi; minä olen nyt tehnyt, mitä olen voinut, täyttääkseni hänen tahtonsa.»

Hänen ei tarvinnut kauan pyytää minua. Olisin mielelläni matkustanut montakin penikulmaa saadakseni tavata rouvaa. Minä pukeusin turkkiini ja istuin sitten aatelismiehen mukavaan rekeen.

Me ajoimme kiivaasti. Pian olimme Helsingissä, missä vielä huoneet ja kadut olivat valaistut. Aatelismies ei paljon puhunut, ja minä rukoilin hiljaisuudessa Herraa, että hän siunaisi sanat, mitkä sairaalle puhuisin.

Perheellä oli talo kaupungissa, ja pian olimme perillä. Kulimme komeita suuria huoneita. Suuret seinäpeilit ja kalliit akkunauutimet, pehmeät matot ja loistavat kynttiläkruunut olivat minusta siinä ruumiinarkun koristuksina; sillä kuolema majaili tässä talossa, verhoten kaikki siimeksellään ja katoovaisuudella.

Minut johdettiin suureen makuuhuoneesen, ja sairaanhoitaja lähti ulos minun sisäänastuessani.

Kuolemaisillaan oleva rouva ojensi minulle kätensä kun lähestyin hänen vuodettansa. Hän oli kaunis, niin kuin ainakin; hänen hivuksensa olivat vähän epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa vaaleat, mutta hänen silmänsä olivat pimeässäkin huoneessa yhtä loistavat kuin hänen terveenä ollessaan.

Minä ilmaisin ikäväni nähdessäni hänen näin huonona, ja hän vastasi heti: »minä olen kuoleman oma; minulla ei ole monta päivää jälellä ja olen niin onneton!» — Minä sanoin usein muistaneeni häntä, kun tiesin hänen maailman pauhussa olevan ja elävän kaukana Herrasta.

»Oi, pastori, ette tiedä, miten on laitani», vastasi hän; »muuten ette säälisi minua. Minulla oli jumalaapelkäävä äiti ja minä istuin hänen vuoteensa vieressä, kun hän kuoli. Hän rukoili usein minun edestäni, ja hänen viimeiset sanansa olivat kehoitus minulle etsimään Herraa. Minä hoidin rakasta sisartani, joka eli ja kuoli enkelinä. Minä tiedän, että moni sydän on rukoillut minun puolestani. He valitsivat Kristuksen, minä valitsin maailman. Olen nauttinut sitä, sen iloa ja hekumaa. Äitini ja sisareni ovat Jumalan tykönä, — kaikki paitsi minä; minä olen syösty pois heidän paristansa. Älkää säälikö minua, minä en sitä ansaitse! Minä rakastin maailmaa, halveksin Kristusta ja hänen armolupauksiansa ja olen nyt kadotettu.»

Minä kuuntelin häntä, enkä tahtonut katkaista puhetta, joka tulvasi hänen lämpimästä, onnettomasta, raskautetusta sydämestään, ja tunsin että hän puhui totta. Nyt tiesin minä, mitä varten hän oli kutsunut minua. Hän oli hädässä, suuressa hädässä; ja minä — tunsin itseni voimattomaksi lausumaan hänelle lohdutuksen sanaa. Hän ei huolinut minun säälistäni, sillä hän tiesi itsensä tuomituksi; hän tuomitsi itsensä, ja minä olin vaiti. Hän oli asettaunut Jumalan tuomioistuimen eteen, oli todistanut syntinsä, oli tunnustanut Jumalan vanhurskaaksi, jos Hän hänen tuomitsisi. Minä seisoin katsojana, miten tämä loppuisi. Minun ja hänen toivonsa oli: löytyikö vielä laupeutta? Rupeisiko tuomari hänen Vapahtajaksensa?

Raamattu oli pöydällä. Minä otin sen käteeni. Kääntelin lehtiä siinä, sillä en tiennyt, mitä minun pitäisi lukeman. Vihdoin luin minä Luukkaan 15 luvun. Luin paimenesta, joka jätti yhdeksänkymmentä yhdeksän lammasta etsiäksensä sitä, joka kadonnut oli, kuinka hän nosti sen olallensa ja ilolla kantoi sen kotiin. Sitten luin minä kadonneesta penningistä, kuinka sitä etsittiin, kuinka kynttilä sytytettiin, kuinka huone lakaistiin, kuinka penninki löydettiin, ja ilosta, minkä löytäminen herätti. Siten luin minä tuhlaajapojasta, joka matkusti vieraasen maahan ja siellä näki hätää ja kurjuutta; »sillä minä kuolen nälkään.»

Minä loin silmäni rouvaan ja näin, että hän oli syvästi liikutettu. Suuret olivat kyyneleet, joita valui hänen silmistään; hän ei huolinut pyyhkiä pois niitä, vaan sanoi hiljaa:

Tämä olen minä.

Minä jatkoin lukemistani: kuinka tuhlaajapoika malttoi mieltänsä, kuinka hän palasi isän luo, luin isän rakkaudesta, syleilystä, suutelosta, uusista vaatteista, sormuksesta, ateriasta ja isän ilosta ja lopetin lukuni sanoen:

Tämä on Jumala.

Sitten laskeusin minä polvilleni ja tunnustin hänen kanssansa, että Jumalan vanhurskauden täytyy rangaista syntiä, että me olemme ansainneet ijankaikkisen pimeyden, ijankaikkisen kadotuksen; mutta minä kiitin Häntä hänen rakkaudestaan, jonka hän oli osottanut lähettämällä ainoan poikansa maailmaan pelastamaan kadotettuja ja saattamaan heitä uskon kautta Jumalan tykö.

Sitten tunsin itsessäni, että minun nyt piti lähteä; sillä paimen ja kadonnut lammas olivat tavanneet toisensa. Voisinhan sittemmin palata ja ottaa osaa heidän iloonsa. —

Vielä kerran — viimeisen — näin hänen tässä elämässä. Hän oli nyt kauniimpi kuin ennen, sillä taivaallinen rauha lepäsi hänen otsallaan ikäänkuin hohteena siitä rauhasta, joka vallitsi hänen sydämessään. Hänellä oli takanansa pahasti eletty elämä, edessänsä taivas. Hän oli hänen kanssansa, Hän, joka hänessä kaikki oli vaikuttanut, kaikki tehnyt ja kaikki anteeksi antanut.

Hänen rauhansa oli suuren, syvän virran kaltainen, joka hiljaa laskeutuu ijankaikkisuuteen, ja hän meni kotiinsa ilman pelkoa. Hän nojautui siihen rakkauteen, joka oli hänen syntinsä päällensä ottanut. Hän turvautui Häneen, joka oli kärsinyt hänen pilkkaansa ja vihaansa, mutta joka kumminkaan ei koskaan ollut lakannut rakastamasta häntä. Hänessä toteutuivat virren sanat:

Kun lammas eksyy laumasta Ja joutuu korpeen kauvas, Siit' ompi paimen murheissa, Hän nousee, ottaa sauvans, Käy hakemaan Pelastamaan, Sit' ettei pedot söisi; Ja olallaan Vie kotiaan, Iloiten, kun sen löysi.

Kauhea hetki.

Helmikuun 4:ttä päivää vastaan yöllä vuonna 18— kolkutettiin kovasti ovelleni. Oli kova pakkanen, Illalla olin sairaan tyköä väsyneenä ja vilustuneena palannut. Ensimmäinen ajatukseni, kun nyt kolkutuksesta heräsin, oli pelko, että minua taasen kylmään pakkaseen vaadittaisiin. Vastenmielisesti ja hitaasti nousin ja tunsin, että papillinen virkani nyt oli raskas, vaikka se velvoitti minua ilolla täyttämään kutsumustani.

Olin oikeassa; minua kutsuttiin sairaan luo. Vanha eukko, joka oli lähetetty minua noutamaan, astui kamariini.

»Kuka on sairas?» kysyin jotenkin äreällä äänellä, luomatta silmiäni eukkoon.

»Minun poikani, Ylistön Jaakko!» vastasi eukko suruisesti.

»Se juoppo!» huudahdin. En muistanut ensinkään, että huolellinen äiti oli puolentoista pitkää virstaa poikansa tähden pakkasessa kulkenut. Omat vaivani olivat vaan mielessäni.

»Niin, se onneton!» huokasi äiti, ja suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas hänen kylmettyneille poskilleen. Sitten lisäsi hän sydäntä särkevällä äänellä: »Poikani tuli tänään iltahämärässä Takalan Matin tyköä, jonka seurassa hän koko päivän oli juonut. Kotimatkalla väsyi hän, nukkui tienviereen ja olisi varmaan siihen kuollut, ellei Sakari, mieheni, kun hän heiniä kelkalla kotiin toi, olisi hangesta häntä tavannut… Nyt makaa onneton lapseni hirmuisissa tuskissa vuoteellansa… Hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa ovat paleltuneet…»

»Hän on siis viinantaudissa», vastasin. »En minä mitään siihen voi! Huomenna, kun hän on selvinnyt, tahdon hänen luonansa käydä.»

Mutta äiti valitti: »Hän sanoo kuolevansa, hän on raivoissansa, paholaiset ympäröivät häntä. Hän huutaa teitä, pastori. Huomenna on hän kentiesi jo loppunut. Oi, Herran Jumalan tähden, Kristuksen tähden, joka ryöväriä hirsipuussa armahti, tulkaa nyt hänen tykönsä!»

Se oli äiti, joka rukoili. Hänen miehensä ja poikansa olivat juomareita, mutta kumminkin rakasti hän heitä. Minä en voinut kieltää, vaikka kyllä arvelin itsekseni, ettei käynnistäni sairaaan luona nyt mitään hyötyä olisi. Mieleeni olivat johtuneet apostolin sanat: »pitäkää päälle sopivalla ja sopimattomalla ajalla!»

Sillä aikaa, kun hevostani valjastettiin, istui äiti kamarin oven vieressä ja itki, kasvot käsiin kätkettyinä. —

Me tulimme Ylistön torppaan. Köyhyys irvi jokaisesta seinänraosta minua vastaan. Huoneen ainoasta rikkinäisestä akkunasta kävi kylmä viima. Takassa paloi vireä valkea. Ryysyisellä vuoteella makasi kolmenkolmatta vanha nuorukainen.

Äiti oli oikeassa: pojan jalat, kädet ja kasvot olivat paleltuneet. Lumivalkoiset ne olivat.

Kun huoneeseen astuimme, olivat pojan tuskat loppuneet, kauheat näöt kadonneet. Hän makasi liikkumattomana siinä, sanomaton sieluntuska loisti hänen silmistään. Siitä saakka, kun hän riehumasta lakkasi, ei ollut hän sanaakaan puhunut. Isä istui hänen vuoteensa vieressä ja — kummallista! — tämänkin kovasydämisen hylkymiehen sydämessä näkyi tunteita löytyvän — sen sanoivat kyyneleet, mitkä virtasivat hänen silmistään. Niin, onnettoman tuskat olivat loppuneet, mutta että hänen elämänsä loppu oli lähellä, sen sanoi minulle ensi silmäys. Minä lähestyin hänen vuodettansa. Hän loi silmänsä minuun; liikkua hän ei voinut. Hän koetti sanoa jotakin, mutta mitä hän sanoi, sitä oli minun mahdoton ymmärtää. Että hän oli täydessä tajussaan ja että viinan vaikutus oli hänestä poistunut, sen näin. Minä rupesin puhumaan hänelle syntisten ystävästä. Hänen silmänsä loistivat niin kummasti. Polvilleen vuoteen viereen olivat isä ja äiti laskeuneet. Ristissä käsin kuuntelivat he minun sanojani.

Vihdoin kysyin Jaakolta, tahtoiko hän Herran pyhästä Ehtoollisesta osalliseksi tulla? Hän antoi silmillänsä kysymykseeni myöntävän vastauksen — siksi ymmärsin minä sen; sillä niinkuin jo sanoin, hän ei voinut ainoatakaan jäsentään liikuttaa. Minä kiiruhdin toimitusta, sillä selvästi näin, että kuolema jo oli kätensä hänen sydämelleen laskenut. Siunatun leivän olin hänen suuhunsa pannut. Sitten kohotin hänen päätänsä, jotta hän myös Herran pyhästä verestä osalliseksi tulisi. Mutta silloin hypähti hän itse istumaan. »Ei, ei! Minä olen arvoton!» huusi hän ja loi silmäyksen isäänsä — silmäyksen niin kauhean, jotta se sai ruumiini vapisemaan, ja sanoen: » Isä, sinun pöydässäsi minä ensimäisen lasini join, sinä minulle ensimäisen pikarin kaasit », kaatui hän takaisin vuoteelleen, ja siinä makasi nyt — ruumis.

* * * * *

Siitä päivästä ei ole Ylistön Sakari viinaa maistanut. Kauheat tuskansa eivät anna hänelle missään lepoa. Poikansa sanat soivat yöt, päivät hänen korvissaan. Hänen sydämensä ei voi mitään lohdutusta ottaa vastaan. Herra on häntä hirmuisesti rangaissut.

Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!

Olin vasta muuttanut pieneen kappeliini. Olin omassa kodissani. Oma koti! Kuinka suloiselle se sana soi! Mutta vielä paljoa suloisempaa oli minusta nyt omassa kodissa asuminen, minä kun pitkiä aikoja apulaisena kulettuani paikasta paikkaan, »konsistorion kyytihevosena» muka, vihdoinkin olin katoksen alla huoneessa, mitä oikein omakseni voin kutsua. Pieni ja matala oli tämä koti, se on tosi; mutta enpä usko, että ruhtinas on suureen linnaansa niin ihastuneella, niin läpeensä tyytyväisellä mielellä astunut, kuin minä pieneen, matalaan kappalais-virkatalooni.

Pari päivää olin tässä omassa kodissani asunut. Oli ilta, kaunis Toukokuun ilta. Minä istuin armaan vaimoni kanssa pienessä kyökkikammarissa, josta näky järvellepäin oli erinomaisen kaunis. Me juttelimme siinä ryytimaan perustamisesta, oman kotimme kaunistamisesta oikeaksi paratiisiksi, jossa sitten eläisimme rakkaudessa ja rauhassa elämämme iltaan saakka. Minä rakastin seurakuntaani ja olin vakuutettu siitä, että jos ei seurakuntani minua nyt vielä rakastanut, se kumminkin tulisi minua rakastamaan, sillä olinhan minä luvannut Jumalan edessä, Hänen voimansa ja apunsa kautta paimentaa sanankuulioitani ijankaikkisen rauhan majoihin. Asuin tuttavien likisyydessä, joilla tiesin olevan samoja mielipiteitä hengellisissä ja maallisissa asioissa kuin minulla — mitä puuttui siis minun onnestani? Ei mitään! Olin onnellinen ja vaimoni onni — se loisti hänen silmistänsä.

Aurinko, Toukokuun kaunis, keväinen aurinko, oli mailleen menemäisillään. Se loisti niin lempeästi pieneen kammariimme, ikäänkuin olisi se meidän ylitsemme tahtonut vuodattaa taivaan siunausta. Vaimoni nojasi päätänsä minun rintaani vastaan ja sanoi hiljaisella äänellä: »kuinka voisimme oikein kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, minkä Hän meille on antanut?» — Minä muistan, että hänen kättänsä puristin, että hänen silmiinsä katsoin, että se lempi, mikä niistä minua vastaan säteili, täytti sydämeni tunteilla, joita en ikänä ollut tuntenut — tunteilla, jotka sanoivat minulle, kuinka arvoton olin kaikkeen siihen hyvään, mitä kaiken hyvän antaja oli minulle niin ylönpalttisen suuressa määrässä jakanut. Noitten tunteitteni voimasta panin käteni ristiin, ja harras huokaus nousi sydämestäni taivaallisen Isän luo.

Emme olleet siinä istuessamme huomanneet, että kääsit, vaahtoinen hevonen edessä, olivat pienelle pihallemme pysähtyneet ja että nuori poika kiireesti kääseista hyppäsi; emme nähneet kenenkään huoneesen tulevan, ennenkuin tullut seisoi meidän edessämme.

»Julius S.!» huudahdin minä ihmeissäni ja nousin nuorta poikaa tervehtimään. Silloin näin, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset, ettei hän liikutuksesta tahtonut saada sanaa sanotuksi.

Hämmästyneihin sanoihin: »Julius, mikä sinun on? supistui tervehdykseni.

»Setä, tulkaa Jumalan tähden heti isäni luo, ennenkuin hän kuolee!» änkytti nuori poika.

»Isäsi! Onko hän sairas?» huusin pelästyneenä. —

Julius S——, tämän nuoren, tuskin viidentoista vuotisen pojan isä ja minä olimme muinen olleet koulutovereita ja hyviä ystäviä, kunnes hän äkkiä lopetti koulunkäyntinsä ja rupesi kirjuriksi. Nyt oli hän nimismies naapuriseurakunnassa. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut häntä nähnyt, kun vaalisaarna-matkallani hänen luokseen poikkesin häntä tervehtimään. Tosin oli hän minua kahta vuotta vanhempi, mutta enpä olisi hänessä voinut vanhaa toveriani tuta, ellen olisi tiennyt, että hän edessäni seisoi; niin muuttunut oli hän. Hän näytti ainakin viidenkymmenen vanhalta, ja kumminkaan ei ollut hän vielä neljääkymmentä täyttänyt. Hän otti minua ystävällisesti vastaan, ja minä iloitsin suuresti tavatessani hänessä Jumalata pelkäävän miehen, jommoisia hänen virassansa niin harvoin tapaa.

Ihastuksella ajattelin tuossa, että hänen kanssansa tulisin hyvin viihtymään. En siinä kumminkaan voinut olla itseäni häpeemättä, sillä aina kuulin hänen ottavan puheeksi ainoata tarpeellista, alati muistettavaa sielun asiaa, kun minä taasen halusin tietoja kaikellaisia seurakunnasta, johon olin vaalissa. Hän oli leskimies. Kolme vuotta oli hän naimisissa ollut, kun kuolema hänen hellän puolisonsa tempasi. Se kuolemankohtaus oli ollut kova, se oli murtanut hänen. Kolme vuotta oli hän jo silloin nimismiehenä ollut. Vaimonsa kuolemaan saakka oli hän elänyt isosti, asunut komeasti, niinkuin tavallansa vielä nytkin. Mutta puolisonsa hautaan oli hänen ilonsa kadonnut, eikä maailman nautinto häntä enää viehättänyt. Hän näki, että maailmallisuus on mullan omaa, hän tunsi, että kuolevaisessa ihmisessä asuu kuolematon sielu ja hänen silmänsä aukenivat älyämään, että sielun kiduttaminen, että kuolemattoman hengen kuolettaminen matojen saaliin kostuttamiseksi on — suoraa hulluutta. Tähän saakka ei ollut hänen harrastuksensa tietänyt muusta kuin maallisesta tavarasta ja hekumallisista nautinnoista; nyt näki ja tunsi hän, että maallinen omaisuus jää, että se ilveilevän kiitoksen kokoojallensa sanoo, kun ruumis sametillakin verhotussa arkussaan mullaksi muuttumaan lasketaan. Ihmiset, jotka olivat häntä kironneet ja joitten suussa hänen ahneutensa oli ollut sananpartena — ihmiset alkoivat nyt häneen luottaa: häntä siunasi nyt köyhä, häntä kunnioitti rehellinen. Tämän kaiken kertoi hän minulle. »Ja minä olisin nyt onnellinen» — lopetti hän — »ellei vaan yksi tapaus minun elämässäni alati kohoisi minua vastaan.» Tämän sanoi hän hiljaisella äänellä ja ikäänkuin vaan sivumennen, jotten tullut sitä likemmin tarkkaamaan. Kun sitten lähdin, saatuani aivan vähän niitä tietoja, joita halusin, lausui hän toivovansa, että minä saisin viran, johon vaalissa olin, ja että usein yhtyisimme. —

Vaalipäivä tuli, ja minä sain kaikki äänet. Olimme muuttaneet pieneen pappilaan; olimme aikoneet, kun hiukan ehtisimme uudessa kodissamme perehtyä, käydä nimismiestä tervehtimässä, ja nyt — vaadittiin minua tulemaan hänen kuolinvuoteellensa! —

»Isäsi! Onko isäsi sairas?» olin minä huudahtanut. — Hellä vaimoni, joka minun kertomuksistani tunsi nimismiehen perheen, hypähti ylös. Hänen naisellinen aistinsa sanoi hänelle, ettei tässä ollut kysymys tavallisesta taudista. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja lausui: »Sano, mitä on tapahtunut!»

Ja poika kertoi nyyhkien: »Pastori tietää, missä tuulimyllymme on. Isä meni sinne varhain aamulla. Myllyn vierestä tapasimme hänen ehtoopäivällä makaamasta. Myllyn siipi oli häneen tarttunut. Tuulen tietä oli hän kulkenut myllyn siipien mukana. Kun hänet löysimme, oli hän hengetön; mutta kun hänen sisään kannoimme, näimme, että hän vielä eli. Minä haudoin hänen päätänsä kylmällä vedellä, ja hän avasi viimein silmänsä, Hän koetti puhua, mutta kauan turhaan. Vihdoin sai hän teidän nimenne sanotuksi. Ja kun häneltä kysyin, lähtisinkö teitä noutamaan, niin kertoi hän kertomistaan teidän nimeänne ja tyyntyi vasta silloin, kun minä kiireesti lähtöä tein.»

Pienestä pappilastani oli suureen hoviin, missä nimismies asui, noin puolentoista penikulmaa. Matkalla sinne ajattelin itsekseni Jumalan kummallisia teitä: kuinka hän aivan usein kärsii syyllistä ja rankaisee viatonta. Minä muistelin aikaa, jona nyt kuolemaisillaan oleva oli nuori poika, aikaa, jona yhdessä koulua kävimme. Minä ajattelin hänen onnensa vaiheita; mitenkä hän köyhästä kodista oli kouluun tullut; mitenkä hänen oli täytynyt sieltä varattomuuden tähden erota; sitten muistelin, mitä olin kuullut hänestä puhuttavan: kuinka hän oli kruununvouti S——n luona saanut hyvän kirjurinpaikan: kuinka hän tämän voudin onnettoman kuoleman jälkeen oli hänen jälkeisensä toimesta aivan nuorena päässyt siihen virkaan, missä hän vieläkin oli; kuinka Jumala oli häntä maallisilla tavaroilla siunannut ja ennen kaikkia, kuinka Herra oli kovan koetuksen kautta saanut hänen hurskasten tielle. Sydämeni oli surullinen, mutta samalla iloitsin minä, sillä minä toivoin nyt saavani nähdä miehen, joka on valmis astumaan Herransa iloon. Sitten koetin minä lohduttaa nuorta Juliusta, jonka suru kävi minulle sääliksi. Koetin saada häntä toivomaan, ettei hänen isänsä vaara niin suuri olisi; että tämä isä, jos kuolisi, olisi onnellinen. En nyt enää muista, mitä kaikkia siinä puhuin, mutta eipä mene mielestäni, kuinka poika vihdoin tarttui minun käteeni, puristi sitä suonenvedontapaisesti ja hiljaa nyyhkien rukoili: »saakaa, oi saakaa hänet tunnustamaan!»

»Kuka, isäsikö?» kysyin kummastellen.

»Niin!» vastasi poika.

»Tunnustamaan, mitä? Mitä on hän tehnyt, jota hänen pitäisi tunnustaa?»

»En tiedä…» nyyhki poika, »en tiedä onko oikein, että teille tätä puhun, mutta en voi siitä puhumatta olla… En tiedä, mitä isä on tehnyt; mutta sen tiedän, että raskas kuorma painaa hänen omaatuntoaan. Usein nousee hän öisin ja alkaa kulkea edestakaisin kammarissansa. Usein olen kuullut hänen siellä yön hiljaisuudessa ääneensä itkevän ja rukoilevan, usein huutavan: 'minä onneton!' ja kamalasti kiristävän hampaitansa. Minä puhuin kerran hänelle tästä, mutta silloin loi hän minuun silmäyksen niin hirveän, että ytimiini saakka koski, ja kysyi, mitä olin kuullut hänen sanovan. Minä kerroin hänelle, mitä nyt teille olen kertonut. Hän katsoi kauan ja kysyi sitten: 'Oletko nyt kaikki, kaikki sanonut?' Ja kun minä sen vakuutin, tyyntyi hän ja kielsi minua kenellekään puhumasta tästä asiasta. 'Kentiesi saat vasta tietää, mikä isääsi vaivaa', sanoi hän; 'nyt en voi sitä kertoa. Jos isäsi rauha on sinulle kallis, niin älä enää koskaan tästä minua muistuta!' — En ole sen enempää häneltä hänen huolensa syytä kysynyt; mutta se on pelottanut minua — pelottanut yhä enemmän siitä päivästä, jona te meillä talvella kävitte; sillä siitä saakka on aina kynttilä palanut isäni kamarissa illasta aamuun, ja aamuin olen aivan hyvin osannut nähdä, että isäni oli yönsä valvonut. En tiedä» — lopetti poika nyyhkien — »mistä olen päähäni saanut, että isäni on tehnyt jotakin — pahaa.»

Tämä oli minusta aivan mahdotonta. Mutta vaikka siitä koetin poikaa vakuuttaa, täytyi minun tunnustaa itselleni, että hänen kertomuksensa oli minuun kummallisesti vaikuttanut. —

Aurinko oli jo laskenut, kun perille pääsimme. Vastaukseksi kysymykseemme, miten nimismiehen laita oli, saimme kuulla, että hän vielä eli, ettei tohtoria, jota isäntärenki kohta oli lähtenyt hakemaan, vielä ollut kuulunut. Me kiiruhdimme sairaan luo. Siinä makasi hän kalpeana; verilätäkkö lattialla hänen vuoteensa vieressä sanoi, että jokin kohta hänen rinnassansa oli vahingoittunut. Kun hän meidät näki, valaisi himmeä ilon hohde hänen kasvojansa. Me näimme että hän oli tajullansa. Hän viittasi kädellänsä meitä lähemmäksi; sitten sanoi hän hiljaisella äänellä: »Julius, mene vähäksi aikaa ulos, minä tahtoisin kahden kesken puhua pastorin kanssa.» Poika loi minuun tuskallisen silmäyksen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: »enkö ollut oikeassa?»

Minä istuin sairaan vuoteen viereen. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä; sitten katsahti hän minuun pelkäävästi, ja kylmä hikipisara nousi hänen otsallensa. Se puhui sisällisestä tuskasta.

»Ei, ei! Minä en saa sitä kauemmin salata», alkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä; »olen sitä jo liiaksi kauan salannut… Minä olen syypää ihmisen kuolemaan; ensimäisen isäntäni, hyväntekiäni surma painaa minua.»

Hän peitti käsillään kasvonsa; koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä — minä hämmästyksestä en voinut mitään sanoa.

Hän lisäsi: »Se oli hirveä hetki, kun minä kuulin, että vouti S—— oli surmannut itsensä, sillä minä hänen oikea surmaajansa olin… Minä asuin hänen luonansa; hän rakasti minua niinkuin isä lastaan… Eräänä iltana tuli hän kotiin veronkannosta, suuri rahasumma mukanansa. Minä näin rahat… Perkeleellinen ajatus heräsi minussa. 'Jos sinulla olisi tuo summa, olisit onnellinen', kuiskasi saatana minulle… Minä tuudittelin tuota ajatusta sydämessäni … ja … kun himo on siittänyt, synnyttää se synnin…»

»Onneton!» huudahdin minä ajattelematta, että kuolemaisillaan oleva makasi edessäni; »sinä varastit rahat?»

»Niin … minä varastin», jatkoi hän vitkallisesti. »Minä varastin ja kätkin rahat, ja vähän ennen kuin voudin piti lähteä vuotuiselle tilinteolleen … kaipasi hän niitä. Oi! Minä näen hänen kalpeat kasvonsa, kun hän minulle kertoi onnettomuutensa — minulle!… Ja minä! — Minä olin hirmuisesti hämmästyvinäni. Hän ei vahinkoaan kellekään muulle ilmaissut kuin … minulle; ei edes omalle vaimollensa… Hän ei osannut aavistaa, kuka varas oli, ei millä tavalla eikä milloin varkaus oli tapahtunut… Hän muuttui synkkämieliseksi — hän, jalo hyväntekiäni! Hän mietti … päänsä puhki, ketä hän varkaaksi syyttäisi… Hän suri puhtaan nimensä häpeätä, rangaistusta, joka häntä odotti… Ja minä olin ääneti, kunnes samana päivänä, jona hänen … viimeistään piti lähteä lääninkaupunkiin … pitäjäältä kotiin palattuani sain sanoman, että hän oli … hirttänyt itsensä! Silloin äänsi omatuntoni! — — — Hyväntekiäni perhe joutui maantielle… Minä koetin sitä auttaa niin paljon kuin taisin, näyttämättä että minulla suuria varoja oli. Tästä sain — kiitosta … kiitosta, joka poltti kuin tuli; tällä käytökselläni hyväntekiäni leskeä kohtaan voitin isällisen ystäväni jälkeisen suosion… Siten sain minä virkani, menin naimisiin ja rupesin vähitellen varojani käyttämään. Autin nyt runsaammilla varoilla onnetonta leskeä ja elätin häntä vihdoin kokonaan hänen kuolemaansa saakka. Omantuntoni soimauksia koetin saada vähenemään ahneudella ja kovuudella, mutta … kuolleen haamu ei antanut minulle rauhaa. Sitten kuoli vaimoni… Tämä tapaus masensi minun… Minä olin antaa ilmi pahantekoni, mutta ei ollut minulla uskallusta. Niin kätkin minä salaisuuteni syvälle sydämeeni ja koetin jumalisella elämällä tyydyttää sieluni huutavaa ääntä… Turhaan — turhaan! Hyväntekiäni haamu ei antanut minulle lepoa päivin, ei unta öin… Ja nyt pitää minun mennä häntä tapaamaan Jumalan edessä…!»

Hän väänteli itseänsä vuoteessansa kuin kuumille hiilille heitetty mato, ja minä istuin siinä kauhistuksesta mykkänä. Olen monen kuolinvuoteen vieressä istunut, mutta tuskinpa koskaan niin kauhistuneena kuin tässä.

Kauan istuin siinä ääneti: olisin kentiesi vielä kauemmin istunut, sillä minusta oli kuin olisi veri suonissani lakannut juoksemasta. Mutta äkkiarvaamatta ruiskahti onnettoman suusta kirkas, kuohuva verivirta. Minä hypähdin ylös ja muistin nyt vasta tehtäväni pappina ja ihmisenä.

Epäilemättä olin huudahtanut, kun näin sairaan verikohtauksen, sillä kamariin ryntäsi nyt Julius ja heittäysi kauhistuneena isänsä syliin. Ja isä syleili ainokaistansa. Sitten uupuivat hänen voimansa, hänen päänsä vaipui raskaasti päänalukselle. Hän viittasi kaappiansa ja kuiskasi: »kolmannen laatikon takakomerossa»; huudahti sitten ääneensä: »Jumala, ole minulle armollinen Jesuksen Kristuksen tähden…» Uusi verikohtaus esti hänen enempää puhumasta. Ja samassa näimme, että hänen silmänsä sammuivat kuolemaan.

En ota selittääkseni, mitä tunsin tuossa ystäväni ruumiin vieressä, enkä puhuakseni nuoren, äidittömän ja isättömän pojan surusta. — Aika on vyörynyt eteenpäin, vuosikymmeniä kulunut; mutta elävänä pysyy minussa yhä tämän kauhean hetken muisto.

Juliuksen pyynnöstä jäin seuraavan päivän iltaan hänen luokseen. Pojan kysymyksiin, mitä isä oli minulle uskonut, en voinut vastata muuta kuin että raskas salaisuus oli hänen sieluansa vaivannut. Ennen lähtöäni avasimme vainajan kaapin, saadaksemme selville, mitä hän »salakomero»-huudollansa oli tarkottanut. Saimme etsiä kauan, ennenkuin tämän salakomeron löysimme.

Siinä oli suuria paperikääryjä. Siinä oli kirjeitä, joita vainaja oli sulhasmiehenä saanut morsiameltaan. Siinä oli kuitteja ja muita tärkeitä asiakirjoja, ja sitten oli siinä viidellä sinetillä suljettu kääry, jonka takapuolelle oli kirjoitettu: »Minun viimeinen tahtoni on, että tämä kääry lasketaan avaamatta pääni alle siihen arkkuun, joka on tallentava ruumiilliset jäännökseni, Julius, armas poikani, se on isäsi — pyyntö.» Minä kun ääneen olin tämän kirjoituksen lukenut, loin silmän; Juliukseen.

Siinä seisoi nuori poika, toisessa kädessään kirjeet, mitkä hänen isänsä sulhasena oli morsiameltaan saanut ja mitkä epäilemättä puhuivat nuoren neidin hellistä lemmentunteista, toisessa kädessänsä taasen isänsä testamentti, joka varmaankin sisälsi ne julmat salaisuudet, jotka poika halusi tietää — testamentti, joka oli määrätty maatuvaksi tekiänsä kanssa. Siinä seisoi nuori poika kauan ja katseli, kyyneleet silmissä, vuorotellen kääryjä. Viimein lausui hän hiljaa: »Isä! sinun viimeinen tahtosi on tapahtuva.» —

»Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!» lausuin minä itsekseni, kun onnelliseen, pieneen kotiini palasin. »Niin, niin se on. Ihminen näkee vaan, mitä hänen silmäinsä edessä on, Jumala sydämet tutkii!» —

»Mimmoisesta sydämestä lähti nimismiehen tunnustus?» olen usein itseltäni kysynyt. »Heittäysikö hän vihdoin viimeinkin syntikuorminensa Auttajan jalkain juureen, vai pakoittiko häntä tunnustukseen ainoastaan tekonsa kauhistus, jota hän ei teeskennellyllä jumalisuudellaan ollut saanut mielestänsä?» — —

Eräänä päivänä, monta vuotta nimismiehen kuoleman jälkeen, sain kirjeen Juliukselta. Kirje ilahutti minua. Se puhui miehestä, joka hurskaitten teitä käy. Se puhui onnellisesta ihmisestä, jota Herra on siunannut. Minun mieleeni muistui, mitä Herra itse sanassansa sanoo: » Minä Herra sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.» Ja kun tämän muistin, ajattelin itsekseni: »Varmaankin oli Juliuksen isän katumus ollut Herralle otollinen.»

Vastakohtaisia kyyneleitä.

Oli kaunis kesäinen ilta. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se kohta oli katoava. Yksinäisessä, yksinkertaisessa kammarissani istuin ja ajattelin iloisella, hartaalla mielellä patroona L——iä, jota aamulla olin käynyt ripittämässä ja joka kohta oli eroava tästä katoovaisuuden maailmasta ja muuttava siihen maahan, missä ei aurinko koskaan laske. Kun hänen vuoteensa vieressä istuin, ei voinut hän enää puhua; mutta hän ymmärsi minua; hän vastasi kättensä liikunnalla minun kysymyksiini, ja minä ymmärsin sekä siitä että siitä autuaallisesta valosta, joka loisti hänen silmistänsä, kun hän Jesuksen ruumiista ja verestä osalliseksi tuli, että hän oli syntinsä anteeksi saanut. Tuolilla hänen päänsä vieressä oli kauniisiin kansiin sidottu, sangen monesta kohden paikattu Uusi Testamentti. Ripityksen päätyttyä viittasi hän sitä. Minä ymmärsin, että hän tahtoi Herran testamenttia kuulla. Siitä pisti lehtien välistä näkyviin paperitilkku, ja juuri siltä kohdalta avasin minä kirjan. Edessäni oli tuhlaajapojan historia. Minä luin sen hänelle; hän kuunteli sitä kädet ristissä, ja kun tulin siihen paikkaan, missä poika sanoo isälleen: »Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen tästedes sinun pojaksesi kutsuttaa», liikkuivat sairaan huulet. Ja kun luin Isän sanat: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli kadonnut ja on taas löytty», liikkuivat hänen huulensa uudelleen, ja sanomaton kirkkaus loisti hänen silmistänsä.

»Tämä luku on aina ollut isäni rakkahin», sanoi hiljaisella, nyyhkivällä äänellä sairaan kuusitoistavuotinen tytär, joka toimituksen ja lukemisen aikana oli isänsä vuoteen toisella puolella istunut.

Pannessani kiini kirjan, loin silmäni sattumalta paperiin, joka oli lehtien välissä ollut. Ensimmäiset sanat siinä herättivät minussa halun lukea kaikki, mitä siihen oli kirjoitettu. Sairas oli, kun luku oli loppunut, ummistanut silmänsä, — mutta avasi ne ja viittasi sormellansa myönnytyksen, kun tytär, joka oli arvannut uteliaisuuteni, tuli luokseni ja kuiskasi: »Se on isäni elämäkerta; saa sen lukea.» Ja minä luin sen. Se oli lyhyt, mutta kuinka äärettömän paljon sisälsikään sen joka ainoa rivi, joka ainoa lause!

* * * * *

»Oi kuinka lapsena olin paha!» — alkoi se. »Äitini itki usein minun pahuuttani. Ne kyyneleet, surunko ne olivat? Ei, ne eivät olleet surun, mutta huolen.

»Kasvoin, edistyin. En enää ollut paha; ainakaan eivät ihmiset sitä huomanneet. Mutta — äitini itki.

»Edistyin yhä; minusta tuli mies. Sain kiitosta ja mainetta. Mutta — kyynelissä silmin katsoi äitini minua.

»Usein on hellä äitini itkenyt. Surun kyyneleitä on hän itkenyt minun tähteni, sillä hän tiesi, mitä eivät muut huolineet kysyä; hän tiesi että poikansa vaelsi jumalattomien neuvoissa, seisoi syntisten tiellä ja istui kussa pilkkaajat istuivat.

»Äitini vanheni. Harmaan hapsen sai hän mustiin hivuksiinsa minun tähteni; sillä hän tiesi minun vääryyteni, jota hän ei ilmoittanut kenellekään muulle, kuin Jumalallensa. — —

»Kerta on äitini kumminkin itkenyt ilon kyyneleitä minun tähteni. Ne itki hän, kun minä itkin surun, kun minä tunnustin syntini. Silloin itki hän ilon kyyneleitä.

»Sitten itki hän taasen; mutta ne kyyneleet eivät enää olleet ilon. Minä — minä olin lakannut syntejäni itkemästä.

»Äitini kuoli. — —

»Nyt, kun minä tahtoisin itkeä, ovat silmäni kuivat — — —»

* * * * *

»Vuosia oli kulunut; minä olin vanhentunut niiden kuluessa. Minulla oli kaikkia, mitä maailma voi antaa: mutta kumminkin — olinko onnellinen? En. Rauhaa, todellista rauhaa ei rinnassani ollut.

»Eräänä päivänä tuli työhuoneeseni pikku tyttäreni, pieni revitty kirja kädessänsä.

»'Isä', sanoi hän, 'saanko minä tämän kirjan?'

»'Onhan sinulla kauniimpiakin kirjoja; mitä sinä, pikku Liisini, tuolla teet?' kysyin häneltä hymyillen. 'Näytähän kumminkin, minkä kirjan olet löytänyt!'

»Hän antoi minulle kirjan. Minä avasin sen revittyä kantta…

»Kaksiteräinen miekka kävi sydämeni läpi. Oli kuin olisin muuttunut takaisin lapsuuteni aikaan. Minusta oli kuin äitini olisi seisonut vieressäni; minä näin hänen suloiset silmänsä silmäilevän minua, niinkuin hän minua katseli, kun hän tämän, juuri tämän kirjan minulle antoi. Kirja oli Uusi Testamentti. Sen oli äitini käteeni pannut, kun minä ensikerran kotoa läksin. Se oli sitten kadonnut; en ollut vuosikymmeniin muistanut, että minulla semmoista kirjaa oli ollutkaan. Nyt oli se löytynyt! Missä oli se piilounut?… Revitty oli se: mutta ensimmäinen sivu oli eheä, ja siinä seisoivat vielä äitini kirjoittamat sanat:

»' Kuinka nuorukainen tiensä puhdistais? Koska hän itsensä käyttää sinun sanas jälkeen.'

»Kummastellen katsoi minua pikku tyttäreni. 'Mikä sinun on, isä?' kysyi hän. 'Onko pikku Liisi pahoin tehnyt?'

»En voi sanoa, mitä sydämessäni liikkui… Kyynelten lähteet eivät olleetkaan kuivuneet. Äitini kyyneleet olivat voimalliset vuosikymmenien takaa; hänen rukouksensa kantoivat viimeinkin — yhdennellätoista hetkellä — hedelmänsä. Oi, varmaankin olisi hän, jos hän elänyt olisi, itkenyt ilon kyyneleitä…

»Revitty kirja on nyt minun kallein aarteeni. Se on antanut minulle, mitä maailma ei voi antaa — rauhaa.»

* * * * *

Aurinko oli laskeunut; punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se oli kadonnut. Minä istuin vielä kauan ajatellen häntä, joka rauhan oli löytänyt äitinsä kirjasta; ajattelin hänen »elämäkertaansa», joka viittauksillansa puhui paljoa enemmän kuin pitkät, painetut ruumissaarnat. — — —

Seuraavana aamuna sain pienen kirjeen hänen tyttäreltänsä. Se sisälsi vaan muutamia sanoja:

»Armas, rakas isäni kuoli illalla, juuri kun aurinko mailleen meni. Tuntia ennen kuolemaansa sai hän puheenlahjan takaisin. 'Kadotettu, löydetty!' olivat hänen viimeiset sanansa.»

Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.

Kaistalon kestikievaritalossa nauroivat ja juttelivat kyytipojat, kuten tavallisesti kyydittäviä odottaessaan. Heillä oli kumminkin nyt enemmän kuin muulloin naurunaihetta, sillä Kala-Jussi, puolihullu muonamies, istui takan edessä lämmitellen konttuneita jäseniään.

Olipa syytä nauruun ja ilveilyyn! Kala-Jussi oli ollut hyvän talon isäntä, oli viinaan menettänyt talonsa — Kaistalon — ja järkensä. Nyt puhui hän hulluja, tyhmiä, kuten vähämielinen ainakin. Hullu on tyhmä — se on tietty, — mutta tyhmempi se, joka hullun tyhmyyksille nauraa ja onnetonta pilkkaa.

Tuota tekivät kyytipojat. He pilkkasivat, he nauroivat, ja vihdoin, kun eivät enää Kala-Jussin yhä yhtäläiset pakinat antaneet riittävästi naurun aihetta, rupesivat he nipistelemään ja repimään häntä. Jussi irvisteli heille, vetäysi takkaa lähemmä ja kirosi hiljaa itsekseen.

»Jussi, Jussi Juutalainen, Viinaväen viallinen!»

lauloivat pojat; toivat vesikauhan onnettoman eteen! »Viinuskaa, veli!» — huusivat he.

Pilkka — ilkein ilkeintä — oli kestänyt jo kotvasen aikaa. Jussi oli yhä kiroillut itsekseen ja uhannut nyrkillään; mutta vihdoin, kun pojat rupesivat häntä kovemmasti jyskyttämään, purskahti hän itkuun.

»Olkaa siivolla, pojat! Minähän olen hullu, onneton!» rukoili hän.

»Jo kohta Jussi saarnaa!» — nauroivat pojat, huolimatta hänen rukouksistaan.

Jussilla oli tapana, näette, kun häntä kauan suututettiin, ensin itkeä, sitten rukoilla, vihdoin viimein vimmaantua; mutta vimmapäissään oli hän poikain mielestä etenkin hupainen ilta-iloksi. Hän hyökkäsi silloin lähimpään poikaan kiinni, alkoi litistää tätä kämmenissään, ja hulluus ja vimma antoivat hänelle tavattomia voimia. Toiset tulivat kiinniotetulle apuun, ja sitten alettiin Jussia töytiskellä miehestä mieheen, kunnes onnettoman voimat loppuivat ja hän taasen kyynelsilmin rupesi rukoilemaan.

Tämä ilkeä leikki, jota kutsuttiin Jussin »saarnaksi», kesti tavallisesti siihen saakka, että miesparka joko väsyneenä nääntyi tahi pääsi ulos pihalle, jossa sitten sai — talvellakin — pitkät ajat odottaa, ennenkuin joku talonväestä meni häntä sisääntuomaan.

Tätä leikkiä leikittiin aina, kun ei ollut isäntä huoneessa. Tänään oli taasen isäntä poissa; siitä ilo tunnottomilla pojilla.

Onnettoman partaa revittiin, hänen harmaita hiuksiansa ei säästetty; nuppineuloilla pisteltiin häntä.

»Jumalan tähden, antakaa minun olla!» — rukoili hän turhaan. — »Ettekö näe, ettekö tiedä, että minä olen hullu? Oi, olkaa rauhassa, hyvät pojat!» —

Turhaan koetti vanha emäntä saada poikia asettumaan; ei paljon puuttunut, ettei eukko itse joutunut samaan pulaan. Hänen täytyi olla ääneti, nähdä miten hänen veljeänsä pahana pidettiin.

»Etkö rupea saarnaamaan, Jussi?» huusivat pojat. »Tänään on teksti lujassa», nauroivat he.

Teksti olikin lujassa. Jussi sai odottamatta puolen tuntia olla rauhassa.

»Kiitoksia pojat!» puhua jupisi hän. — »Kiitoksia! Tiesinhän minä, että osaatte olla siivollakin, kun vaan teitä oikein pyytää: teidän käy kumminkin sääliksi köyhää, onnetonta.»

Mutta Jussin pakinasta ei huolinut nyt kukaan. Jo pari tuntia oli kolme matkamiestä pöydän päässä istunut hiljaa keskustellen. Viimein nousi heistä yksi. — »Kelpaako, pojat, kukaan teistä todistajaksi?» kysyi hän. — »Tämä Matti Nastola saa nyt lainaksi Kustaa Kartanolta tuhannen markkaa.» — Kysymys vapautti Jussin, joka taasen istahti takan eteen mumisten itsekseen; »Tuhannen markkaa, tuhannen markkaa!»

Kolmas mies pöydän päässä — se, joka todistajaa kysyi — otti lakkaristaan karttapaperin ja kirjoitti velkakirjan, josta itse meni takaukseen. Nastolan Matti sai rahat, Kustaa Kartano sai velkakirjan.

»Sepä varsin hyvä, että satuin tapaamaan teidät, Kartano, ja että tunsitte Äimälän kelvolliseksi takausmieheksi. Nyt minä voin maksaa Saaralan maan hinnan määrä-ajalla» — niin puhui lainanottaja, Matti Nastola.

Harjakannut juotiin; Matti maksoi.

»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat, ja entinen ilkeä leikki alkoi taasen. Jussi, kun tunsi viinanhajun, oli lähestynyt pöytää, oli saanut ryypyn Kartanolta hänkin. Jussi itki ilosta, nuoli huuliaan kuten koira.

»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat nauraen. Ja mieletöntä alettiin taasen töyttiä edestakaisin. Hän olikin surkeudessaan naurettava; hän siunasi ryypyn antajaa; hän kirosi vainoojiaan: hän lipoi kieltänsä ja löi samassa ympärilleen. Yhdestä ryypystä oli vanha juomari tullut humalaan. — —

Hän oli aikeissa istua ruhmolle. Ruhmo heitettiin kumoon. Vähämielisen kävi pahoin langetessaan. Hän nostettiin ylös. Nyt itki hän vihoissaan, rukoili ja kirosi vuorottain. Mutta armeliaisuutta ei hän löytänyt pahanilkisissä. Hullun vimma yhä innostutti heitä, heidän riemunsa oli sitä suurempi, kuta enemmän saivat Jussin tulistumaan. Vaahto valui onnettoman suusta, hänen silmänsä olivat veripunaiset. Töytittäessä hän teki kaikenmoisia kummallisia hyppyjä päästäksensä pihalle vainoojainsa käsistä. Nämät hypyt olivat poikain mielestä hupaisia nähdä. —

Vanha emäntä oli keittänyt puuroa illaksi; puuro oli valmis ja pata tulelta otettu. Se kiehui vielä entistä kuumuuttaan.

Nastolan Matti, nyt vähän juopuneena, nauraa hymyili Jussin tempuille. — »Antakaa hänelle puuroa syödä!» sanoi hän, kun emäntä laski kädestään härkkimen ja lähestyi pöytää noutaaksensa astioita, joihin puuroa kaataisi; »antakaa hänelle puuroa, että sitten jaksaa paremmin!» — Ja Matti otti taskustaan rahat, laski setelipakan pöydälle ja alkoi taasen aarteitaan lukea. Hän ei pitkälle ennättänyt.

Eräs pieni, pahanilkinen poikanen, jolle Jussin hyppelyt erinomaisesti olivat olleet mieleen, kuuli Matin kehotuksen. Sanaa sanomatta kiiruhti hän tulikuuman puuropadan luo, sivalti siitä kauhallisen puuroa ja — ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, mitä poika aikoi, oli hän kauhalla lyönyt Jussia vasten suuta.

Jussi päästi hirmuisen mölinän ja katseli tulta iskevillä silmillä ympärilleen. — »Sinä neuvon annoit», huusi hän Matille, joka, kuten muutkin, nauroi kurkkunsa täydeltä. — »Sinä neuvon annoit! Tulet itse kerran minun tilaani!… Sinä, poika, tottelit!»

Hänen äänensä ei enää ollut hullun; se kuului, kuten olisi se korkeudesta tullut. Nauru oli lakannut paikalla; kumminkaan ei Jussin puheesta.

Ei — sillä sanansa sanottuaan oli hän rynnännyt poikaa kohden, tarttunut häneen, ja ennenkuin kukaan ennätti estää vimmattua, mieletöntä, oli hän ylenluonnollisella voimalla heittänyt pojan tuliseen pesään. Minne oli leikki, nauru ja pila kadonneet? Hullua ei enää töytitty, hän sai nyt olla rauhassa. Kaikki riensivät pojalle avuksi.

Mutta Jussi ei kahta silmänräpäystä samalla paikalla seisonut. Voiton loistavilla silmillä katsahti hän sen kertansa ympärilleen, kiljasi iloisesti, teki kummallisen hypyn ja taaskin, ennenkuin kukaan ennätti aavistaa, mitä hänellä nyt oli mielessä, seisoi hän, harmaapäinen, harmaapartainen, pitkä, mahtavana kuten kuningas, Matin setelipakka kädessä keskellä lattiaa. Kummallisella hypyllään oli hän päässyt pöydän ääreen, oli — kun Matti nousi katsomaan, miten tyrmistynyt poika pesästä vedettiin ja sillä välin unohti rahansa — saanut joka ainoan setelin kouraansa.

»Hoosianna! Halleluijaa!» karjasi hullu, huiskuttaen käsiään. — »Tuhannen! Tuhannen markkaa!»

»Minun rahani!» huusi Matti, paikalla selvenneenä. »Ottakaa rahani pois Jussilta — Jumalan tähden!»

Kartanon Kustaa, lainan antaja, oli nähnyt Jussin viime työn. Hän karkasi Jussiin; mutta tämä oli jo päässyt pesätantariin kiinni, oli samalle sijalle pesässä, missä poika vasta oli maannut, saanut setelipakan heitetyksi.

Paloivatko rahat?

Ne eivät olisi palaneet, ne olisi saatu pois eheinä, mutta hullu Jussi peitti ne kämmenellään. Sitä ei voitu irroittaa. Toinen käsi tantarissa kiinni, toinen pesässä rahojen päällä, seisoi hän huutaen »Halleluijaa!» Turhaan koetettiin saada hänet irtaumaan; hän oli paikallaan kuin siihen istutettu. Tulta ajettiin hänen kädelleen; hän ei siitä ollut millänsäkään. Vihdoin sieppasi Matti puukon tupestaan, sivalti sillä Jussin sormet poikki. Silloin otti hullu kätensä pesästä, mutta käden sijalla nähtiin nyt vaan mustia, palaneita papereita.

Kun väki tointui, havaittiin ettei Jussia enää huoneessa ollut. Matti, joka näki aarteensa tuhkana, huusi häntä, huusi turhaan ja säntäsi puukko kädessä ovesta kuutamaan pakkaseen. —

Seuraavana yönä ei Kaistalon kestikievarissa nukuttu. Jussia ja Mattia haettiin. Vasta seuraavana päivänä ne metsästä löydettiin: Jussi kuolleena, murhattuna; Matti kylmettyneenä — hulluna.

Poika, joka puurokauhalla oli Jussia lyönyt, palasi henkiin, mutta tulimatkallaan oli hän menettänyt toisen silmänsä.

Kartanon Kustaa kiskoi Matin perheeltä lainasumman. Matin perhe joutui mierontielle. Äimäiä sai maksaa runsaan takaussumman.

* * * * *

Kun näet mielipuolisen, älä häntä pilkkaa — sääli häntä! Hän on onnetonta onnettomampi. Ja hänellä on kostaja, kaikkivaltias Jumala.

»Isää viedään.»

Oli kesä. Oli kaunis Heinäkuun päivä. Luonto oli juhlapuvussaan. Pieni, kuusien ja honkien ympäröimä järvi oli sileä kuin peili; siellä täällä seisoi rannoilla yksinäisiä riippakoivuja, mitkä kastelivat hienojen oksiensa huippuja kirkkaaseen veteen. Rivakoiden soutajien soutamana kulki vene kiireesti tyyntä pintaa. Veneen perässä istui sälli Maunu Tarponen ja Kreeta, hänen kihlattu morsiamensa.

Heidän sydämissään oli kirkas, pilvetön päivä. He olivat matkalla kirkkoon. Tänään oli heidän hääpäivänsä. He olivat kauan pitäneet toisistansa, niin — aina lapsuuden leikeistä asti, vaikka he eivät sitä oikein itse tienneet. Kun he suuremmiksi kasvoivat, olivat he eronneet. Maunu oli isänsä kanssa muuttanut suureen kaupunkiin. Siellä oli hän sepän ammattiin antaunut ja siellä oli hän muutaman vuoden kuluttua tehty sälliksi. Siellä oli hänellä paljon huvituksia tarjona; mutta olipa se kummaa: hän ei niistä paljon pitänyt; hän muisti aina yhä paremmin, kuta vanhemmaksi hän tuli, lapsuutensa leikkitoveria, Kreetaa. Ja kun hän sälliksi tehtiin, huomasi hän, että Kreeta puuttui hänen onnestansa, ja kotipitäjääsen riensi hän tiedustelemaan elikö Kreeta vielä — sillä hän ei ollut hänestä mitään kuullut siitä saakka, kun hän läksi — ja pitikö Kreeta hänestä. Kreeta eli, oli kasvanut kauniiksi kukkaseksi tuolla pienen järven rannalla, ja monta kosiaa oli hänellä ollut, mutta, kummapa kyllä, hän ei ollut voinut keneenkään mieltyä; hän muisti Maunua, ja hänestä oli kuin olisi sisällinen ääni hänessä sanonut: »Kyllä Maunu vielä palajaa.» Ja Maunu palasi, ja molemmat osasivat heti toisensa silmistä lukea, että he toisistansa pitivät — ja nyt ovat he matkalla kirkkoon, jossa papin siunaus oli heidät heidän elinajaksensa yhdistävä. Maunu katsoi niin lempeästi kihlattunsa kirkkaisiin, sinisiin silmiin, ja niissä kuvautui morsiamen sydän, joka onnesta puhui.

Kirkkorantaan pysähtyi vene, ja ylkä ja morsian kulkivat Jumalan huoneesen. Sukulaiset ja ystävät seurasivat heitä sinne. Minun esimieheni, vanha, lempeä kirkkoherra S—— saarnasi, ja kaunis ja ylentävä oli saarna. Jumalan kallista sanaa laski hän painavalla vakuudella sanankuuliainsa sydämiin.

Kun jumalanpalvelus oli loppunut, tapahtui kaksi vihkimistä. Minä sain toimittaa toisen; minä sain vihkiä Maunun ja Kreetan. Sitten, kun nämä onnelliset olivat luvanneet toisillensa ikuista rakkautta myötä- ja vastoinkäymisessä, vihki kirkkoherra uuden kirkkomaan.

Hetki oli juhlallinen. Taivaan kirkas aurinko katsoi niin lempeästi meitä, tomun lapsia, kun me itsellemme ja jälkeisillemme valmistimme vuodetta sitä yötä varten, jonka toisella puolella ei enää yötä ole. S——n puhe kävi kaikkien sydämiin, ja useitten silmissä välkkyivät kyyneleet. Minä näin, että Kreeta jotakin kuiskasi miehensä korvaan, ja melkeinpä arvasin, mitä hän sanoi, kun pulskan nuorukaisen silmässä kyynele kiilui hänen hellästi puristaessansa Kreetan kättä. Kaiketi oli nuori vaimo kuiskannut: »meitä ei erota muu kuin kuolema!» Oi, hän ei muistanut — syntiä.

Kului sitten muutamia vuosia, joina Maunusta ja Kreetasta ei paljon kuulunut. He asuivat suuressa kaupungissa, missä sepänsälli ahkeralla työllä kokoili varoja voidaksensa saada oman pajan itselleen. Sen tiesi Kreetan äiti kertoa, ja hän tiesi myös lisätä, että Maunu ja hänen vaimonsa olivat hyvin onnellisia. Sitten, ajan kuluessa, tiesi eukko puhua tyttärensä perheen lisääntymisestä, ja että Maunu kohta oli pääsevä mestariksi.

Mutta…

Tietääkö lukiani, mikä laitos krouvi, kapakka ja varsinkin salakapakka on? Jollei, niin tahdon sen sanoa. Se on perkeleen keksimä maneitti, joka vetää luoksensa kaikkia, jotka ovat maistaneet sähkömyrkkyä, jota se tarjoo. Se on rakennettu kirouksista, mitkä ovat verellä ja kyynelillä kostutetut. Se seisoo likeisimmässä yhteydessä helvetin kanssa, josta se alinomaa hurmaavan ilon aineksia imee. Riettaus on sen riemu, saastaisuus sen sulo, köyhän ropo sen rikkaus, ihmisyyden turmelus sen määrä. Kuta useimpia se voi turmella, sitä enemmän paisuu se; ja kun se avaa ovensa ensikertaiselle, niin riemuitsee kadotus, ja viinan näkymättömät henget tanssivat ilosta pulloissansa. Ja kuta enemmän näitä henkiä vapauteen pääsee, sitä kiiltoisammiksi, sitä viehättävämmiksi tietävät he kuvata veljiänsä, mitkä vielä eivät ole vapauttansa saaneet, mitkä vavisten innosta vapautensa hetkeä odottavat. Ja sitten … kun heidän uhrinsa on ihmisyytensä kadottanut, kun se järjetönnä riehuu ja vihdoin kirous huulillansa uupuu — silloin kajahtaa läpi kadotuksen käsien pauke ja hurmaava huuto: eläköön, eläköön kapakka! Semmoinen on se.

Maunu ei ollut juomari sanan pahimmassa merkityksessä. Hän maistoi aniharvoin väkeviä, ja vielä harvemmin nähtiin hän humalassa. Ja eihän »joku ainoa kerta» ole edes kerraksi luettava — oli hänellä silloin tapana sanoa.

Ja niin sanoi hän muutamana pyhä-iltana, kun hän muutamien toverien kanssa istui eräässä kapakkamaisessa ravintolassa. Muuan oppipoika oli tänään kisällikirjansa saanut, ja tietysti oli se kostutettava. Maunu olisi mieluummin näistä kemuista ollut poissa, sillä hän tiesi aivan hyvin, että oppipojan sälliksipääsyä usein mitä hurjimmalla tavalla vietetään. Hän muisti väliin Kreetaa, joka pienessä kodissansa, tuossa suuren kivihuoneen kellarikerroksessa, häntä odotti; hän muisti, miten hän aamulla, kun he kirkkoon lähtivät, oli ystävällisesti vaimoaan poskelle taputtanut ja sanonut, että he kohta voisivat vaihettaa pienen asuntonsa toiseen parempaan; hän muisti pienokaisiansa, jotka olivat hänelle niin iloisesti hymyilleet, kun hän äsken kotoa lähti. Hän muisti — ainakin olisi hänen pitänyt kaikkea tätä muistaman, sillä hän oli luvannut olla poikessa ainoastaan pikkuisen aikaa, hän kun pitoihin lähti ainoastaan sentähden, »ettei hän tahtonut toveriansa loukata.»

Uusi sälli oli tilannut ravintolan perimmäisen kammarin, »jotta saisivat rauhassa olla», sanoi hän. Oikea syy lienee kumminkin ollut se, ettei tällä ravintolalla ollut oikeutta antaa vieraillensa väkeviä juomia, jonka tähden niitä oli salaa nauttiminen. Siinä oli pari pulloa pöydällä ja piippuja ja sikarejakin, ja siinä istui pöydän ympärillä viisi miestä ja niiden joukossa Maunu. Kestinä istui siinä myös erinomaisen hauska nuorukainen, leipurin sälli Olli Suorsanen, joka osasi kertoa mitä hullunkurisimpia juttuja.

Oli hauskaa, niin tuhat tulimaisen hauskaa! Ollin juttuja kesti, ja juotavaa oli yltäkyllin, sitä kun entisen loppuessa aina uutta tuotiin… Niin juotiin ja juteltiin ja naurettiin, kunnes järki vähitellen alkoi jättää iloisen seuran. Iltaa kului. Maunu ei enää omaisiansa muistanut; mutta yhä uusia juttuja muisti tuo iloinen sälli. Ja kun jutut viimeinkin alkoivat loppua, tiesipä hän muulla tavalla iloa yllä pitää. Hän rupesi milloin minkin toverin kustannuksella toisia naurattamaan. Ja soveliain esine hänen pilallensa oli Maunu, tämä kun ei ensinkään mieltynyt siihen, että hänelle naurettiin. Siinä syntyi sanakiista, johon nauruja yhä Maunun kustannuksella sekausi. Ei ole meidän tarvis kertoa pitemmälle, kuinka asema vähitellen muuttui aina sen mukaan, kuta enemmän näkymättömiä henkiä pääsi pulloista vapauteen.

»Jos sanankaan enään virkkaat», Imusi Maunu vihasta ja viinasta punastuneena, »niin sinun käy pahoin!»

Mutta mitä huoli iloinen sälli? Hän yhä jatkoi, ja kun Maunu raivoisena nousi tuoliltaan, lupasi Olli lopettaa ivansa; mutta samalla töyttäsi hän jalallaan Maunun tuolia vähän syrjälle, jotta Maunu, kun hän jällen aikoi istua, istui tuolin viereen ja keikahti pitkälleen lattialle — toisten hillitsemättömäksi huviksi.

Tätä ei Maunu kestänyt. Hän nousi, kiristi hampaitansa, ja ennenkuin iloinen sälli osasi olla varuillansa, kaatua kolahti hän itse vuorostaan lattialle. Maunu oli voimansa takaa iskenyt häntä pullolla päähän.

Miten Maunu tänä yönä tuli kotiinsa, sitä ei hän tiennyt, eikä hän aamulla, kun vuoteessansa heräsi, sitä muistanut. Kun hän avasi silmänsä, näki hän pienessä kammarissaan kaksi outoa miestä, jotka olivat poliisin virkapukuun puetut. Hän loi silmänsä kysyväisesti Kreetaan, joka takan vieressä istui ja itki, pienin lapsista sylissänsä. Ja silloinpa lensi muisto eilispäivän tapauksesta Maunun mieleen. Poliisimiesten näkeminen selvitti hänelle kaikki.

Hän hypähti ylös. »Onko hän kuollut?» kysyi hän äänellä, joka soi niin soinnuttomasti kuin olisi se maan sisästä tullut.

»Ei vielä, mutta lääkäri pelkää pahinta», vastasi toinen poliiseista. »Teidän täytyy nyt meitä seurata.»

»Herra Jumala, mitä olen tehnyt!» valitti epäilyksen äänellä onneton. »Oi Kreeta, Kreeta!»

Mutta Kreeta ei voinut häntä lohduttaa. Vaimo parka nyyhki niin, jotta ei sanaa sanotuksi saanut. Poliisimiehet olivat hänelle ennen Maunun heräämistä ilmoittaneet, mitä hänen miehensä oli tehnyt.

Ei ollut siinä pitkää aikaa miettimisiin. Maunun täytyi lainpalvelioita seurata. Mutta ennenkuin hän lähti, lähestyi hän Kreetaa ja ojensi hänelle kätensä, ja Kreeta sulkeusi, pieni lapsi sylissänsä, hänen syliinsä. Ja Maunu kuiskasi: »Rukoile, Kreeta, minun edestäni Herraa!» Sitten syleili hän pikku Anttia ja pikku Kreetaa, jotka eivät mitään tästä kaikesta ymmärtäneet, ja sanoi vihdoin sortuneella äänellä poliisimiehille: »Nyt olen valmis!» Kreeta kuuli niinkuin unissansa ovea avattavan, ja kun se taasen suljettiin, ei isää enää kodissa ollut. Pieni Antti juoksi akkunan luo ja hänen huutoonsa: »Isää viedään!» heräsi onneton vaimo todellisuuteen. Hän peitti käsin kasvojansa, silmäili ulos lumisateesen, ja hänen ääretön tuskansa puhkeusi sydämen syvyydestä käyvään huokaukseen, kun hänen silmänsä näkivät katoavan sen, joka oli hänen kaikkensa maailmassa.

* * * * *

Oli kolkko talvinen aamu, yhtä kolkko kuin se, jona »isää vietiin.» Kammariini, missä takan edessä istuin, astui vanha vaimo ja nuori, vaalea nainen. Kreetan äidiksi minä mummon heti tunsin, mutta mahdotonta olisi minun ollut vaaleata naista tuntea entiseksi punaposkiseksi Kreetaksi.

Ja hän, tämä vaalea nainen, oli kumminkin Kreeta! Hän tuli papilta pyytämään lohdutusta. Minä — mitä lohdutusta voin hänelle antaa? En muuta kuin neuvoa häntä turvaamaan häneen, joka yksin voi murheellisia lohduttaa.

Iloinen sälli ei ollut kuollut; mutta hän oli — ja sepä miltei kuolemaa pahempi — Maunun voimallisesta iskusta tullut mielenvikaan. Maunu istuu vankeudessa, ja Kreeta ja hänen lapsensa ovat vanhan äidin luo muuttaneet. Synti on miehen ja vaimon erottanut. Mutta minä toivon, että he kerran yhtyvät, jos ei tässä maailmassa, niin siellä, missä ei syntiä ole. Ainakin osottavat Maunun kirjeet, että hänen sielunsa Herraa etsii, ja Kreeta on kovassa koulussa oppinut antamaan itsensä ja lapsensa Herran käteen.

»Entisen vanhan palvelian salaisuus.»

Itsekkäisyys hallitsee maailmaa. Tulevaisuuden luultu onnellisuus huikaisee mielet; mutta tämä luultu, kuvailtu onnellisuus riippuu useimmiten vaan — suuresta varallisuudesta, ulkonaisesta kunniasta tahi maailman kiitoksesta.

Kun kuljen kirkkomaalla, minkä rauhallisuudessa tuhannet lepäävät, onpa minusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä hiljaisuus vihdoin viimeinkin on voiton saanut. Jokainen tähän kaatunut on aikanaan vienyt tuleen pataljoonansa ja taistellut ja tapellut sen edestä, minkä hän korkeimpana maailmassa piti. Sotasankareita, jotka uljuudellansa ovat maailmaa kummastuttaneet, muistetaan; heidän tekonsa, aina sen mukaan, kuinka jalot heidän työnsä ovat olleet, kuinka paljon se on hyödyttänyt ihmiskuntaa, elävät kansojen kiitollisuudessa. Siinä heidän jälkimaineensa. Entäs näiden sotilasvainajien, jotka heidän tautivuoteeltansa kalma korjasi, joiden muisto jonkun aikaa elää muutamien yksityisten mielessä — elää niin kauan kuin kentiesi puinen risti haudalla osottaa paikkaa, missä taistelia on viimeisen levon löytänyt — harvoinpa niinkään kauan —; missä on heidän jälkimaineensa? Haudan syvyys sen nielasi. Ja kumminkin on moni heistä syvimmän rauhan aikana taistellut taisteluja, tapellut tappeluita, joille ei voi vertoja vetää uljainkaan urostyö sotaisimman aikakauden verisimmällä tappelukentällä. Näissä taisteluissa, joita ei maailman silmä ole nähnyt, joita ei historia ole muistilehtiinsä tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi kirjoittanut, näissä taisteluissa, joiden tappelupaikka on ihmisruumiin kuoren sisään, ihmisen omaan sydämeen ollut supistuneena — näissä taisteluissa ovat lukuisimmat tosin joutuneet tappiolle; mutta ihmiskunnan kunnaksi saamme myöntää, että jotkut — tuhansista kenties yksi — ovat taistelunsa voitolla päättäneet. Sentähden, kun kirkkomaalla kuljen, on minusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä taistelu äsken on loppunut, missä rauhallisuus viimeinkin vallitsee. Hauta on helmaansa sulkenut voitetut ja voittajat. Mutta ken joutui tappiolle, ken sai voiton? Hänkö voiton sai, jonka nimi elää, jonka viimeiselle lepopaikalle marmoripatsas on pystytetty — hänkö, vaiko kentiesi hän, jonka tomuksi muuttuneet luut heitetään tuulen haltuun, kun niiden entiselle sijalle maailman suuren ruumis haudataan? Ken osaa tähän vastata?

Helsingin suuressa kirkkomaassa, — missä niin monta ylhäistä ja jaloa, niin monta isänmaan todellista ystävää, niin monta, jota kansamme ijäti on kiitollisuudella muistava, rasittavasta päivätyöstänsä lepää — on pääkäytävän vasemmalla puolella tuuhea puu, jota ei ihmiskäsi ole istuttanut. Ei vedä se huomiota puoleensa, niinkuin nuo kuusikot, joiden siloitetut, neliskulmaiset graniitti- ja marmorikivet maailman kuuluisien vainajien ruumiillisia jäännöksiä peittävät. Mutta vaikka yksinäisen puun tuuheat oksat suhisevat vienon iltatuulen puhaltaessa lepokammion yli, jonka kattoa ainoastaan vihreä ruoho verhoo, niin luulenpa, että sen ryhmyiset juuret lempeämmästi syleilevät turvissansa makaavaa kuin noiden puutarhurin hoitamien kuusien, mitkä kiertävät ylhäisten kivisiä hautaholveja. »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman», lausuttiin kerta tämän yksinäisenkin puun vieressä, kun sen oksien alle kaivettuun hautaan laskettiin kimröökillä mustattu arkku, jossa taistelunsa päättänyt lepäsi. Ken oli hän — sitä ei enää maailma tiedä. S——n seurakunnan vanhoissa kirkonkirjoissa vaalenee hänen nimensä aikojen vaikutuksesta, mutta sitä nimeä ei kysy enää kukaan. Ja kirkkomaalla sitten — ken kysyisi hänen yksinäistä hautaansa, joka ruohoa kasvavana viheriöi ylhäisten, suurten, kalliilla muistomerkeillä koristettujen hautojen ympäröimänä? Ja kumminkin eli hän näiden ylhäisten likisyydessä, joiden haudat nyt vetävät puoleensa kaikkien huomion, eli koko elinaikansa; mutta — silloinkin huomattuna yhtä vähän kuin hänen hautaansa nyt huomataan. Kirkonkirjoissa nähdään hänen nimensä samalla sivulla kuin sen ylhäisen herran, joka aikanaan hänen henkirahansa maksoi; vaan kun kirkonkirjat uudistettiin ja hänen ylhäinen isäntänsä niistä jätettiin pois, kuolleiden kirjoihin muutettuna, siirrettiin halvan nimi uusiin, uusiin ja aina yhä uusiin kirjoihin, kunnes viimein risti pantiin kirjaan hänen nimensä eteen ilmoittamaan, että hänkin oli vaelluksensa lopettanut. Se risti on hänen ainoa muistopatsaansa. Ken haluaa, voi tämän ristin kirjasta nähdä; mutta sen ristin, mitä hän pitkän elämänsä ajan kantoi — kätkee ristittä oleva hauta. Ja ristitön hauta — niin olen aprikoinut — osottaa, että siinä makaava on vapautettu, että risti, mikä häntä elämässä painoi, kuolemassa hänen hartioiltaan putosi… Ja jos niin on, niin luulen minä, että hän yksinkertaisessa haudassansa lepää makeammassa unessa kuin hänen ylhäinen isäntänsä, jonka jäännöksiä raskaat patsaat painavat — muistomerkkinä taakasta, jolla hän omaatuntoansa elinaikanansa kuormitti.

Ylioppilaana, kotiopettajana ollessani näin hänen usein. Hän oli silloin vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko. Mutta vielä oli hän suora kuin metsän honka. Tosin peitti hänen päälakeansa ajan satama lumi, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistänsä loisti lapsen viattomuus, ja hymy, joka lepäsi hänen huulillansa, levollisuus, joka loisti hänen kasvoistansa — koko hänen olentonsa puhui sisällisestä rauhasta ja tyytyväisyydestä. Ja kumminkin oli hän ollut syytetty, tuomittu ja rangaistu hirveästä rikoksesta, ja hän oli itse tämän rikoksensa tuomioistuimen edessä tunnustanut. Olin kuullut siitä puhuttavan; tiesin että hän oli murhaaja. Ja kumminkin, kun hänet näin, oli minun varsin vaikea sitä uskoa. Tämäkö kirkas, viaton silmä olisi nähnyt verta vuotavan! Tämä käsi, joka hiljaisesti nosti madon tieltä, jottei sitä jalka surmaisi — tämäkö käsi olisi verta vuodattanut! Minusta oli se mahdotonta. Ja kumminkin oli niin! Tämä suora, murtumaton ukko oli kahdeksantoista vuotta elämästänsä istunut rautakahleissa kruunun vankilassa! Olisin mielelläni häneltä näitä vastakohtia kysynyt, mutta minun kävi niinkuin olin kuullut monen muunkin käyneen. Minä en sitä voinut; oli kuin olisi rikoksista puhuminenkin hänen läsnäollessansa ollut synnintekoa, saatikka sitten rikoksesta, minkä hän itse olisi tehnyt!

»Hän ei ole tavallisia ihmisiä», kuului lauseeni, kun hänestä tuli puhe.

Hän elätti itseään juurivasujen tekemisellä, ja kumminkin olisi hän voinut herrana elää, jos hän olisi tahtonut. Muuan rikas, kuuluisa suku piti häntä silmällä, tarjosi hänelle usein apua; mutta hän ei tältä suvulta mitään vastaanottanut. Vanhoilla päivillänsä hän oli vähäisimmästäkin lahjasta kiitollinen; mutta jos hänessä vähäisintäkään epäluuloa syntyi, joka kuvaili hänelle, että lahja tämän suvun jäseneltä tuli, niin sumustuivat hänen silmänsä, ja hän lähetti lahjan takaisin. Ja tätä kuuluisaa sukua oli hän kumminkin palvellut … palvellut siihen päivään saakka, jona hän murhasta joutui oikeuden käsiin! Häpesikö hän rikostansa, vai miksi vetäysi hän, kun hän vankeudesta pääsi, yksinäisyyteen; miksi ei hän voinut kuulla tämän suvun nimeä mainittavankaan — vaalenematta? Ja kun kerran nuori, uljas, tähän sukuun kuuluva herra astui hänen alhaiseen majaansa, siellä kauan kahden kesken puheli hänen kanssansa ja viimein syvästi liikutettuna sieltä palasi, miksi salpasi ukko itsensä moneksi päiväksi asuntoonsa, sallimatta kenenkään käydä häntä katsomassa?

Kun minä hänen näin, oli pitkä aika kulunut siitä päivästä, jona hänen onnettomuutensa tapahtui. Harvat muistivat enää sitä aikaa. Kammo, minkä hänen rikoksensa oli herättänyt, oli vuosien kuluessa kadonnut, ja jälkeiset polvet korvasivat ystävyydellänsä, mitä vanhuksen oma polvi kentiesi kovuudellansa oli rikkonut. Sekö hänen jälleen ihmiskunnan kanssa sovitti? — Rikos, josta hän oli tuomittu, oli tapahtunut kaukana siitä paikkakunnasta, missä hänen herransa hovi oli. Hän, palvelia, oli silloin elämänsä keväimessä, niinkuin hänen herransakin. He olivat lähteneet kaukaiselle matkalle. Kumpikin jättivät he kotiseutuunsa morsiamen. Herra palasi, palkollinen myös: mutta kun hän palasi, oli yhdeksäntoista vuotta kulunut ja hänen morsiamensa oli toisen miehen kanssa synnyttänyt lapsia, mitkä olivat ensimäisiä inhoomaan äitinsä entistä sulhasta. Että tämä oli murhaaja, se tiedettiin; että hän herransa avulla oli saanut kuolematuomionsa muutetuksi elinkautiseen vankeuteen, se tiedettiin; mutta mistä syystä ja kuinka helläsydäminen, puhdas nuorukainen oli murhaajaksi joutunut, sitä ei tiedetty. Tyydyttiin kulkujuttuihin, jotka murhan ohessa puhuivat rosvoamisesta, ja nämä puheet tietysti maalasivat rikoksentekiän vielä inhottavammaksi. Kun sentähden murhaaja ja rosvo armosta pääsi vapaaksi ikuisesta vankeudestansa ja kotiinsa palasi, oli hän ihmiskunnan hylky. Hän tuli omaistensa luo; hänellä ei enää omaisia ollut. Hänen isänsä, joka aikansa uskollisesti oli palvellut samaa sukua, minkä palvelukseen poika oli astunut, oli suruun uupunut, ja samaan hautaan oli hellä äitikin laskettu. Tällä haudalla oli rikoksentekiä itkenyt ja rukoillut; mutta katumuksen syvää surua, jota kääntyneen pahantekiän kasvot kuvastavat, kun hän murtuneella mielellä katsoo takaisin pahoja töitänsä, ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut. Päinvastoin olivat hänen silmänsä niin kirkkaat kuin sininen taivas, joka pientä sadepilveä ympäröi, kun tämä auringon paisteessa lämpimiä pisaroita vuodattaa. Kerrottiin hänen sanoneen vanhempainsa haudalla: »minä olen tehnyt velvollisuuteni.» Ja nämä sanat — nehän osottivat paatunutta, läpeensä paatunutta sydäntä ja sammuttivat viimeisenkin sääliväisyyden tunteen, millä kentiesi joku helläsydäminen häntä oli katsellut. Rikoksentekiä ei siitä huolinut. Mutta, mitä ei vanhempain kuolema häneen vaikuttanut, sen vaikutti morsiamen uskottomuus. Kun rikoksentekiä näki nuoruutensa rakastetun sidottuna toiseen, silloin ei hän itkenyt, silloin ei hän puhunut velvollisuudestansa. Hän raivosi. Hän puristi voimatonna kättänsä ja uhkasi taivasta. Ja hänen päänsä mustat kiharat kävivät valkoisiksi kuin lumi. Ja hänen kirkkaat silmänsä leimusivat kuin taivas salamoissa. Mutta sitä aikaa, jolloin mieli oli hänet jättää, ei kestänyt kauan. Kirkkaus palasi jälleen hänen silmiinsä, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Otsan rypyt ja vanhuutta puhuvat hivukset — ne sai hän tosin muistoksi siitä, mitä hän oli kärsinyt, kun katkesi viimeinen side, joka häntä maailman kanssa yhdisti. Siinä ei mitään kummaa; mutta kummaa oli todellakin, että sittemmin, kuta vanhemmaksi hän eli, hänen mielensä muuttui sitä tyynemmäksi, niin että hän alati etsi ihmisiä, että hän kummallisesti vaikutti niihin. Hän puhui katoomattomuudesta, siitä elämästä, missä ijankaikkinen valkeus vallitsee. Ja tätä valkeutta muistutti hän itse. »Älkäät tuomitko!» kuultiin hänen usein varottavan, kun kovia sanoja lähimmäisestä lausuttiin, ja hänen äänensä värähti niin kummallisesti, kun hän tämän varotuksen sanoi. Siinä oli jotakin, joka viittasi hänen omaan itseensä. — —- —

Hän oli jo kauvan tuntemattomassa haudassansa levännyt, ja minä olin hänen jo aikoja sitten unhottanut, kun eräänä päivänä joku aika takaperin sain muutamalta nuoruuteni ystävältä kirjeen, joka elävästi muistutti minua »vanhasta pahantekiästä.»

»Omituinen, voinpa sanoa ihmeellinen tapaus tapahtui täällä viime pyhänä» — kirjoitti ystäväni. »Sinä ehkä vielä muistat tuota omituista ukkoa, joka lempeänä ja viattomana kuin lapsi kulki meidän parissamme, kun nuoria olimme, ja joka kumminkin toistakymmentä vuotta oli vankihuoneen katkeraa leipää syönyt. Että kaikki meidän seuduillamme hänestä pitivät, sen sinä kentiesi muistat, kentiesi myös, ettei kukaan tahtonut vanhuksen mieltä pahoittaa, ottamalla puheeksi hänen rikostansa. Muistat kaiketi vielä kummastusta, jota ukon käytös B—— suvun jäseniä kohtaan meissä kaikissa herätti. Hän, joka näkyi kaikkia ihmisiä rakastavan, ei voinut tyynellä mielellä kuulla tämän suvun nimeä mainittavankaan. Ja jos hän jonkun tästä suvusta tapasi, värisi hänen ruumiinsa vielä vanhanakin kummallisesti, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ellei muistoni petä, muutti hän Helsinkiin pari vuotta sen jälkeen, kun sinä kotiopettajatoimesi täällä päätit. Me emme voineet aavistaa muuton syytä silloin. Paljon oli ukon käytöksessä salaperäistä, mutta oikullista mitään ei hänessä ollut. Hän ja hän yksin tiesi syyt, minkätähden hän oli semmoinen kuin hän oli. Oi, kuinka vähän osasimme häntä ymmärtää! Emme aavistaneet, emme edes kaukaa, mitä hänen sisässänsä liikkui, kun hän väliin äkkiarvaamatta vaaleni, vetäysi takaisin pieneen asuntoonsa ja siellä yksinäisyydessä vietti monta päivää sallimatta kenenkään tulla hänen luoksensa. Muistimme, kun tuon kumman näimme, hänen rikostansa… Nyt on arvoitus selityksensä saanut, ja tämä selitys on hyvin yksinkertainen. Se kuuluu: Hän oli viaton; hän kärsi, mitä toisen olisi tullut kärsiä.

»Olet lukenut, kentiesi kuullut puhuttavan palvelioista, mitkä polvesta polveen ovat palvelleet samaa sukua ja ovat tähän sukuun niin sanoakseni kiini kasvaneet. Semmoisia uskollisia palvelioita oli tämä jalo ukko, oli viimeiseen hetkeensä saakka, vaikka hänen vartonainen palvelusaikansa ainoastaan kolme vuotta kesti. Sama lähde, joka vihdoin viimeinkin hänen maineensa puhdistaa, sanoo erään hänen esi-isistänsä kapteeni B——n kanssa, Kustaa 10:nen aikana, palanneet Puolasta ja ruvenneen entisen sotaherransa palvelukseen. Siitä saakka ovat palvelian ja herran suku olleet eriämättömät, aina häneen saakka, joka, uljaana kuin Kaarle 12:nen uljain sankari, otti päällensä herransa rikoksen ja uhrasi hänen edestänsä — ei henkeänsä, sillä sitä ei hän olisi minään uhrina pitänyt, vaan — pitkän elämänsä, onnensa ja maineensa. Muistanet vielä L—— kartanon 'vanhaa paronia', tuota jäykkää, ylpeää ukkoa, joka Jumalan huoneesta palasi, kun punainen sametti oli hänen istuimeltaan kuorissa varastettu, häntä, joka oli niin ylön mahtava 'puhtaasta aatelisesta kilvestään.' Muistanet hänen sukuhautansa S——n kirkkomaalla, kuinka se eräänä yönä mullistui ja 'kehtasi särkeä B—— suvun aateliset vainajat', ja kuinka 'vanha paroni' ylpeästi sanoi tahtovansa antaa 'jalon isänsä' alkaa 'uutta sukua', kun hän uuden sukuhauta-paikan lunasti pääkaupungin kirkkomaalla ja sinne muutti sukuhautansa maatuneet asukkaat. Mitä olisi hän sanonut, jos olisi hän tiennyt, että samassa kartanossa, missä hän kuninkaana hallitsi ja kuninkaallista kunnioitusta vaati, piilousi pieni kirjoitus, joka maalasi tervaa mustemmaksi hänen 'aatelisen kilpensä' ja teki hänen 'jalosta isästään' kunnottoman pelkurin? Se kirjoitus ehkä olisi hänelle ilmaissut syyn, minkä tähden 'jalo isä' kuolinvuoteellaan määräsi, 'ettei hänen entinen vanha palveliansa koskaan saisi puutetta kärsiä, ja että tämä oli B—— suvun sukuhautaan haudattava.' Tämä oli 'vanhan paronin' mielestä niin 'aatelisen jaloa', ettei tuo entinen palvelia, tuo tyhmä aasi voinut ymmärtää, kuinka ansaitsematonta kunniaa hänelle kaikella tällä osotettiin… Anna anteeksi, veli, että poikkean pois asiasta, mutta en voi olla sinulle muistuttamatta 'vanhaa paronia', semminkin kun ajattelen, mitä mielipiteitä meillä ja kaikilla S——n seurakuntalaisilla oli hänen isävainajastaan.

»Sinä tiedät, että vanha paroni on kuollut ja että hänen poikansa, joka pitää suurimpana kunnianaan elää 'kunnon miehenä ja kunnon rusthollarina', nyt omistaa L——n kartanon. Hän onkin isänsä todellinen vastakohta. En muista, olenko edellisissä kirjeissäni sinulle maininnut, että hänen toimestansa 'tuo entinen vanha palvelia' vanhan paronin elinaikana sai viimeisen leposijansa B—— suvun uudessa sukuhaudassa, kumminkaan ei saman hautaholvin sisässä, missä B. suvun 'uusi polvi' oli lepäävä, vaan sukuhaudaksi ostetun maaneliön äärimmäisessä kulmassa. Vanha palvelia ei ole millänsäkään, siitä olen melkein varma, vaan se todistaa, että 'vanha paroni' epäilemättä luuli tulevassakin elämässä pysyvänsä herrana ja vanhan palvelian yhä — palveliana. Minä sitä vastoin uskallan luulla, että heidän asemansa siellä on käynyt vaihdoksiin.

»Viime pyhänä, kun kirkosta tulin kotiin, oli minua vastassa pieni kirje L——n kartanon herralta. Se kutsui minua hänen luoksensa. Oli iltahämärä, kun hänen huoneesensa astuin. Hän istui keinutuolissaan pöydän ääressä. Että häntä jokin vaivasi, sen sanoi ensimäinen silmäluontini häneen. Terveeltä ei ole hän koskaan näyttänyt, mutta vaaleus, joka nyt näkyi hänen kasvoillansa, oli luonnoton. Hän tervehti minua ystävällisesti ja osotti minulle tuolin. Sitten, kauan aikaa ääneti istuttuaan. huokasi hän syvään. 'Olette, pastori, usein kysynyt vointiani ja arvellut, että olen sairas' — alkoi hän. — 'Minä olen sairas, olen kauan sairastanut, vaikka tautini ei ole ollut ruumiillista laatua. Mieltäni kalvaa alati; ja kuta vanhemmaksi elän, aina vaan yhä polttavammin salaisuus, joka, jos se ilmi tulisi, häpäisisi sukuani, mutta puhdistaisi samassa erään julmasta rikoksesta tuomitun maineen. Tämä tuomittu on vuosia takaperin kuollut, hänellä ei jälkeisiä ole, ja niitä alkaa olla harvassa, jotka muistavat että hän on ollutkaan. Mitä hän syyttömästi on kärsinyt, sen on hän kärsinyt; jos hänen syyttömyytensä nyt tulisi ilmi, ei se häntä enää auttaisi, mutta, niinkuin sanoin, minun sukuani se häpäisisi. Tuon olen sanonut itselleni, mutta kalvavaa tuntoani se ei tyydytä. Sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata.' — Hän vaikeni ja loi kiihkeän silmäyksensä minuun.

»Asia oli mielestäni selvä, vaikka en vielä tiennyt, mitä hän tarkotti. 'Rehellisyys maan perii', vastasin; 'kunnia, mikä syyttömän häpeällä on voitettu, on häpeä, ainakin hänen edessänsä, joka sydämet tutkii. Taivas ei tyydy verukkeisin, se vaatii totuutta.'

»'Siis pitäisi minun maailmalle ilmaista, että muuan minun suvustani…' Hän ei jatkanut. Suuret hikihelmet nousivat hänen kalpealle otsallensa. Hän katseli tuijottavin silmin erästä paperia, joka pöydällä makasi. 'Tuossa', sanoi hän, 'lukekaa se, ja salaisuuteni on teidän hallussanne.' Ja hän työnsi minulle nelisivuiseksi käännetyn kirjoituksen, karkean paperin, minkä aika oli kellastuttanut ja missä muutamissa paikoin näkyi vaalenneita kohtia, joista vieras neste melkein kokonaan oli syönyt, mitä niihin oli kirjoitettu. Käsiala oli huonoa; vaivalla sain selville seuraavat sanat:

»Korkeasukuinen herra paroni! Kun minut tuomittiin mestattavaksi, olisin mielelläni kuollut. Minä vannoin isälleni, että olisin teille kuolemaan asti uskollinen. Mutta nyt on tuomioni muutettu ikuiseksi vankeudeksi, ja vahtimies sanoo, että minun tulee teitä siitä kiittää. Mutta minä en voi teitä siitä kiittää. Te ette ole puhunut mitä lupasitte minun rakkaalle morsiamelleni; muuten olisi hän tullut tänne vankihuoneesen minua katsomaan. Jos te, niinkuin olen kuullut, esivallalta olette rukoillut, että minä vapaaksi pääsisin, niin mitä hyvää minulla siitä on, jos ei Eeva usko minua. Minä rukoilen ja pyydän, että hänelle puhutte minusta kaikki, sillä minun on täällä hyvin ikävä olla.»

»Olin ääneeni lukenut nuo lauseet. Kun loppurivejä — joista oli mahdotonta mitään tolkkua saada — rupesin tavailemaan, keskeytti minut paroni hiljaisella muistutuksella: 'Ja hän, minun iso-isäni, ei sitä tehnyt!' Sitten katsoi hän minuun, ikäänkuin odottaen, että minä jotakin sanoisin. Mutta kun minun täytyi tunnustaa, etten vielä mitään ymmärtänyt, käski hän minun kääntää lehden. Siinä karkean paperin sisäsivujen välissä oli toinen kirje, jos mahdollista, vielä huonommasti kirjoitettu. Minä luin:

»Korkeasukuinen herra paroni! Tänään on 25 vuotta kulunut siitä illasta, jolloin te, unohtaen, että teillä täällä kotonanne oli kaunis, kihlattu morsian, himojenne vallassa luihulla kavaluudella surmasitte … sulhasen ja saatoitte viattoman naisen onnettomaksi. Häpeän ja rangaistuksen sain minä kantaa. Olen ne kantanut. Minua, murhaajaa, kammoovat kaikki, itse viattomat lapsetkin. Olen kärsinyt, olen ollut ääneti, vaikka sydämeni on huutanut. Olinhan pantu teitä palvelemaan, teidän turvallisuuttanne vartioimaan. Isävainajani sanoi, kun pitkälle ulkomaan matkalle lähdimme: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan: uskollisuus on ollut meidän korkein kunniamme!' Niin sanoi isäni. Ja minä olin uskollinen, sen te tiedätte ja taivaan Jumala. Kukaan muu ei sitä niin hyvin tiedä. Mutta minä olin silloin ymmärtämätön, sillä minä tein väärin, kun itseni uhrasin; minulla ei ollut syytä siihen. Minä silloin, uskollisuuteni innossa, en muistanut muuta, kuin isäni sanoja: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan!' Ja minä menin. Mutta en silloin tiennyt, että se kuolema, joka minua uhkasi, kestäisi koko pitkän ihmis-ijän. En kumminkaan vaihtaisi asemaa teidän kanssanne; sillä ääni rinnassani sanoo, ettette voi saada Jumalalta armoa, ennenkuin saatatte syyttömyyteni ilmi. Te voitte sen tehdä. Minun suuni on lukittu. Mutta joka päivä rukoilen minä teidän edestänne. Mitä hyvää on teille siitä, että koko maailman kunnian voitatte, kun kumminkin sielunne vahinkoon jää? Tekään ette voi kahta herraa palvella. Rakas paroni! Minä rukoilen teitä, saattakaa salaisuutemme ilmi! Minä en puhu itse tähteni, vaan teidän, sillä te ette muuten saa rauhaa. Ja vielä pyydän minä yhtä. Älkää minulle lahjoja lähettäkö! Kiitollisuudella minä ne vastaanottaisin, mutta minusta tuntuu, kun rupean niitä nauttimaan, kuin olisin minä sieluni myynyt rahan edestä, kärsinyt rahan edestä, mitä vaan rakkaudesta kärsin. Älkää sen tähden minulle lahjoja lähettäkö, ne vaan kaatavat kuumaa öljyä sydämeni haavaan, ja minun täytyy ne lähettää takaisin. Jumala teitä auttakoon!»

»Mitä sanot sinä, veljeni, tästä kirjeestä? Sinä jo aavistat, kuka sen oli kirjoittanut, sillä sen alla ei mitään nimeä ollut. Minuun vaikutti se, en voi sanoin sitä sanoa. Tuo vanha kirkassilmäinen ukko, 'tuo entinen vanha palvelia' oli siis viaton, oli monta, monta vuosikymmmentä murhaajan nimeä kantanut ja oli — syytön. Oletko moista uhria kuullut?

»Kun kirjeen olin loppuun lukenut, loin kummastuksella silmäni paroniin ja näin uudelleen hänen silmänsä, niinkuin äskenkin, tuijottavan minuun. Mutta kun toisiemme silmiin olimme näin pari sekuntia tirkistelleet, käänsi hän silmänsä toisaalle, ikäänkuin olisi hän hävennyt minun silmiini katsella, ja oudolla äänellä kysyi hän: 'Joko nyt ymmärrätte?' Sitten lausui hän: 'tämän kirjeen kirjoitti syytön iso-isälleni, — palvelia isännällensä — ja odotti sitten neljäkymmentä viisi vuotta, että hänen syyttömyytensä tulisi ilmi. Mitä iso-isäni kirjeesen vastasi, vastasiko hän edes — sitä en tiedä. Te, joka olette minua vanhempi, muistatte paremmin kuin minä, kuinka kummallinen iso-isäni varsinkin viimeisinä vuosinaan oli; epäilemättä sotivat hänessä tunteet, joista toinen tuomitsi häntä ja vaati häntä tunnustamaan syyllisyytensä ja syyttömän viattomuuden, toinen taasen kuvasi hänelle häpeää, ylönkatsetta ja rangaistusta, johon tunnustus hänen saattaisi. Ja tämä viimeksi mainittu tunne voitti. Mutta se voitto mursi hänen. Iso-isäni riutui ja kuoli, ja syytön jäi syylliseksi ja salasi, mitä hän oli luvannut salata. Isäni ei tästä kaikesta tiennyt mitään, hän kuoli siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen sukunsa aatelinen kilpi oli puhdas kuin kirkas päivä. Ja tästä ylpeili hän. Mutta minuun, hänen poikaansa, koski tämä ylpeys kovin kipeästi; sillä minä tiesin, että kilpeämme ruostutti veripilkku, joka puhui rikoksesta ja viattoman vuosikautisista kärsimisistä. Minä olin iloinen nuorukainen, kun tämä tieto ukkosen lyömänä iski sieluuni ja synkillä pilvillään teki elämäni valoisasta aamusta sumuisen, kolkon päivän. Eräänä ehtoona tyhjensi isäni minun läsnäollessani suuren, kaikenlaisia papereita sisältävän lippaan, jonka kannen sisäpuolelle iso-isäni oli piirtänyt sanat: 'Arvottomia papereita, jotka ovat poltettavat.' Isäni oli juuri ehtinyt syytää ne takkaan, niitä likemmin katsomatta, kun vouti astui huoneesen. En muista mitä asiaa hänellä oli, mutta isäni seurasi häntä ja antoi minulle sivumennen käskyn, joka vieläkin soi korvissani: 'sytytä nuo roskat!' Jos sen olisin kohta tehnyt, olisin säästänyt itseltäni monta unetonta yötä. Mutta sitä en tehnyt. Kaiketi tapahtui se Kaikkivaltiaan sallimuksesta, että minä rupesin poltettavia papereita tarkastamaan. Ja niiden joukosta löysin kirjeet, jotka vasta olette lukenut. Tottumaton käsiala sai minun uteliaaksi. Iso-isäni lause vanhasta palveliasta, kun tästä inholla puhuttiin: 'hän on parempi kuin kukaan voi ajatella', soi minun sielussani. Mistä tuli se ääni juuri siinä silmänräpäyksessä? Siinä seisoi lattialla lipas, kansi oli auki ja kirjoitus: 'Arvottomia papereita, jotka ovat poltettavat', sattui silmääni. Minä katselin kannen kirjoitusta, katselin kirjeitä; ne minusta eivät arvottomia olleet. Kuka oli hän, joka syyttömästi oli kärsinyt, joka rukoili onnensa sortajan edestä? Kuka sulhanen, joka kavalasti surmattiin, kuka nainen, joka joutui onnettomaksi, ja ennen kaikkia: kuka on tuo korkeasukuinen paroni, joka yksin oli syypää? Minä tarkastelin huolellisesti kaikki muut paperit. Niissä oli laskuja, kuitteja ja kirjeitä — kaikki arvottomia. Mutta niiden joukossa oli kumminkin yksi, joka minua hämmästytti. Sen oli iso-isäni kirjoittanut isällensä. Minä tunsin hänen käsialansa. Siitä oli toinen puoli reväisty pois, mutta jälellä olevat rivit riittivät herättämään epäluuloni, joka, surkeata ajatella, pian minussa muuttui vakaumukseksi. Iso-isäni puhui siinä kauheasta rikoksesta, murhasta, minkä hänen palveliansa oli tehnyt… Synkkämielinen, mutta hellä iso-isäni, joka salaa niin paljon hyvää teki, hänkö olisi ollut tuo korkeasukuinen paroni, ja 'entinen vanha palvelia', jonka ylpeys oli tikku isäni silmässä — hän kirjeiden kirjoittaja?! Miksi ei ollut iso-isäni niitä polttanut, miksi määräsi hän ne poikansa poltettaviksi?… Kuinka kauan siinä kirjeet kädessäni istuin, sitä en tiedä. Kuulin isäni palaavan, nousin kiireesti ja riensin kammariini, ja siellä vietin ensimmäisen unettoman yön. Seuraavana päivänä menin 'vanhan palvelian' luo. Mitä siellä meidän välillämme tapahtui, sitä koettaisin turhaan kertoa. Minun täytyi näyttää hänelle kirjeet ja kertoa, miten olin ne saanut, ennenkuin hän minulle mitään ilmoitti. 'Jumalan käsi!' huudahti hän, ja hän seisoi siinä edessäni viattomuudessansa kuin olento korkeudesta. Ei rahtuakaan vihaa piiloutunut hänen sydämessänsä sitä vastaan, jonka tähden hän syyttömästi oli kärsinyt. Hän puolustikin vielä maallisen onnensa hävittäjää, sanoi katuvansa niitä uhkaavia sanoja, joita hän kirjeessänsä oli käyttänyt. 'Mitä hyötyä olisi minulla ollut siitä, että häväistys olisi iso-isäänne kohdannut, kun minä jo olin rangaistuksen kärsinyt?' kysyi hän. 'Ihmiset ovat minua tuominneet', lisäsi hän sitten väräjävällä äänellä: 'heidän tuomionsa on koskenut minuun kovasti, en sitä voi kieltää; olenhan minäkin ihminen. Aikaisimmasta nuoruudestani opetti minua isäni ja äitini pitämään kunniastani enemmän kuin hengestäni: mutta maallista kunniaa korkeampi on kumminkin puhdas omatunto, sen on pitkä elämäni minulle opettanut. Minä olin itsekkäinen ja ylpeä. Herra kukisti minun, mutta Hän tietää, että minä olen syytön siihen rikokseen, jonka tähden olen kärsinyt… Kauan nuhteli minua herännyt omatuntoni siitä, että minä salassa pidin syyllisen, että siten ikäänkuin annoin anteeksi pahanteon, josta Jumalan sana sanoo: Joka verta vuodattaa, hänen verensä pitää myös vuodatettaman. Mutta sitten ajattelin minä: Herra on kaikkivaltias, Hän kyllä tietää, mitä Hän tekee, Hän kyllä saa totuuden ilmi, jos Hän sen minulle ja Hänelle parhaaksi näkee. Ja Herra on sen nyt ilmi saanut.» Sitten tarttui hän käteeni, käski minun istua hänen viereensä, katseli minua suurilla kirkkailla silmillänsä, jotka vähitellen täyttyivät kyynelillä ja äänellä, joka taasen liikutuksesta värähteli, puhui hän: »Kuinka te minua hänestä muistutatte! Semmoinen oli hän, kun minä hänen palvelukseensa tulin. Kuinka minä hänestä pidin! Ei tarvittu siihen valaa, minkä isälleni olin vannonut; uskollisuuttani häntä kohtaan ei olisi kaiken maailman rikkaus voinut saada järkähtämään.' Sitten vaikeni vanha palvelia hetkeksi; hänen silmänsä saivat kiihkeän valon, joka puhui sisällisestä tuskasta. Hän veti äkkiä kätensä minun kädestäni. Minä kaiketi nyt muistutin häntä hänen kymmenvuotisista kärsimisistään, niistä sodista, joita hän oman itsensä kanssa oli sotinut. Taasen loi hän silmänsä minuun, mutta se silmäys, mikä minua nyt kohtasi, oli oudon, vieraan kylmä silmäys, oli vielä enemmän — oli kova ja uhkaava. Oli kuin olisi hänessä herännyt uudelleen eloon ne tunteet, mitkä epäilemättä vallitsivat hänessä silloin, kun hän ikuiseksi luullun vankeutensa hitaasti kuluvia päiviä luki… Äkkiä täyttyivät uudelleen hänen silmänsä kyynelillä, uudelleen puristi hän minun kättäni, ja minusta oli kuin olisi hän näinä muutamina minuutteina toistamiseen elänyt koko pitkän elinaikansa ja toistamiseen voittanut rauhan. Vihdoin, kauan ääneti istuttuamme, uskalsin minä ottaa puheeksi tuon onnettoman illan, joka erotti isännän ja palvelian. 'Oi, älkää sitä kysykö!' vastasi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä. Mutta ikäänkuin olisi hän aavistanut minun ajatukseni, lisäsi hän: 'Vaan miksi salaisin syyn, kun te jo seuraukset tunnette? Varmaankin uneksisitte te siitä koko elinaikanne ja unelmanne vaihtuisivat joka hetki'…

»Me lähdimme Tukholmaan. Iso-isänne oli astuva sotapalvelukseen. Kuuluisa nimensä ja uljas muotonsa on pian raivaava hänelle tietä kunnian kukkuloille asti, sanoin itsekseni ja iloitsin, niinkuin iso-isäni aina kymmenennen Kaarlen ajoista olivat iloinneet isäntiensä onnesta. Sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli juuri julistettu. Herrani otettiin mielihyvällä vastaan. Hän oli iloinen ja kaunis. Hän rakasti seuraelämää ja häntä kaivattiin pian, jos hän jostakin iloisesta seurasta oli poissa. Ylhäiset naiset mieltyivät häneen, niinkuin heidän naispalveliansa minuun. Me nauroimme molemmat tälle kummalle, sillä meillä oli kumpaisellakin kotonamme kihlattu morsian. Me olimme nuoria, herrani yhdeksäntoista, minä yhdenkolmatta vanha. Me vietimme iloisia päiviä, kunnes…»

Vanha palvelia peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun, niin katkeraan, että se puistutti koko hänen ruumistansa, ja katkonaisella äänellä jatkoi hän:

»Eräänä aamuna ani varhain tuli herrani kotiin kemuista, joita jossakin ulkoravintolassa oli vietetty. Oi taivaan Jumala, minkä näköinen hän oli! Kuolema ei ole paljoa kalpeampi! Hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hänen vaatteensa olivat likaiset, ja miekka, minkä hän huotrasta veti, oli verinen. Kuolemantuska vapisutti minua, kun hänet näin. En ollut tänä yönä hänen seurassansa ollut. Iloisesti oli hän illalla lähteissään minulle sanonut: 'Huvittele tänään, miten parhaiten osaat, en sinua nyt tarvitse!' Minä olin koettanut huvitella: mutta lieneekö lähenevä onnettomuus laskenut aavistuksensa sydämeeni: outo ikävä, kodin kaipaus, vanhempieni ja rakkaan morsiameni muisto saivat minun jo varhain kotiin palaamaan. Taivaallisia, ylön ihania unelmia näin. Ja kun heräsin, seisoi kauhea näky vuoteeni vieressä … muuksi kuin näyksi en voinut ensinnä herraani uskoa. Ja tämä näky huusi minulle kolkolla, kauhealla äänellä: 'Ja sinä voit nukkua!' Minä hypähdin vuoteestani. Kauan koetin turhaan saada paronia sen verran rauhoitetuksi, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Mutta kun sen ymmärsin, niin jähmettyi sydämeni. 'Viini ja iva sen teki!' kuulin. 'Eläintarhassa tapasin hänen; mistä hän tuli, sitä en tiedä. Hän pilkkasi suomalaisia ja kutsui meidän neitojamme noidiksi, ja minun morsiantani häpäisi hän. Minä pistin miekkani hänen sydämeensä.' Luulin ensinnä, että hän houraili; koetin saada hänet lepäämään. Noudin kylmää vettä, haudoin hänen päätänsä ja ohimoitansa. Se virkistytti häntä. Mutta tehtyä tekoa se ei voinut huuhtoa pois. Hän tointui sen verran, että voi tapauksesta tyynemmästi puhua. Hän oli surmannut nuorukaisen, jonka kanssa hän usein oli seurustellut ja jonka minäkin joskus olin nähnyt hänen luonansa. Me keskustelimme kauan siitä, mitä nyt olisi tehtävä … mutta mimmoisella mielellä me keskustelimme, sen voitte ymmärtää!… Rikosta ei ollut kukaan nähnyt. Surmattu ja surmaaja olivat olleet kahdenkesken. Tuosta johtui päätöksemme, joka kuului: salassa on pidettävä, kuka murhan on tehnyt… Minä vannoin kautta korkeimman, etten sitä ilmoittaisi… Sitten läksin kaupungille kuulemaan, mitä ulkona tiedettiin…»

»Entinen vanha palvelia vaikeni isoksi aikaa pyyhkien ehtimiseen pois kylmän hien, joka suuria vesihelmiä kokoili hänen otsallensa. Kaikesta näin, että hän puhui vastenmielisesti, vastoin omaa haluansa. Vihdoin jatkoi hän kolkolla kysymyksellä ja loi katseensa taivaasen päin: 'Mutta milloin on murha jäänyt rangaistuksetta?' Ei ollut aurinko vielä taivaalle määräänsä kohonnut, niin jo kuulin kaupungilla murhaajan nimeä kuiskattavan… Vähän matkaa siitä paikasta, missä murhattu makasi, oli löydetty kirje, minkä herra raukkani oli pudottanut, epäilemättä ottaessansa esiin nenäliinansa, kuumaa otsaansa sillä pyyhkiäkseen. Aukaisematon oli kirje ollut — kuulin sanottavan. Sen kuorella, jonka toinen kulma oli verinen, seisoi herrani nimi, ja luonnollista oli, että jonkinmoinen epäluulo herraani kääntyi. En osaa sanoa, kuinka tämä sanoma minua hämmästytti. Herraani oli varoitettava; hän oli pelastettava, maksoi mitä maksoi! Minä riensin kotia. Salaperäisyys ei enää auttanut, se oli minusta päivän selvä, kun asuntomme likisyydessä näin poliisimiehen kävelevän. Pelkäävä pelkää kaikkia. Kiireesti, niin kiireesti kuin huomiota herättämättä voin, riensin herrani luo, ja päätös, millä tavalla hän oli pelastettava, syntyi ja kypsyi ainoassa silmänräpäyksessä minussa… Paroni istui kirjoituspöydän vieressä; puoleksi valmis kirje oli hänellä edessänsä. Vaaleat kasvonsa käänsi hän minuun, kun kuuli oven aukenevan: mutta ennenkuin ehdin hänelle kertoa, mitä retkelläni oli tietooni tullut, ilmoitti hän minulle, että hän oli päättänyt — paeta. Totuus voisi tavalla tai toisella tulla ilmi, arveli hän, ja se saisi hänen vanhan isänsä hautaan. Sitten mainitsi hän jonkun maan, jossa paraikaa sodittiin; sinne sanoi hän aikovansa lähteä … kunniaa etsimään!… Ja siitä oli hän isällensä kirjoittanut. Sitten tuli minun vuoroni. Minä sanoin hänelle, että pako oli myöhäinen, että se yhä enentäisi epäluuloa: kerroin, mitä olin nähnyt ja kuullut. Hän nousi, vaaleni ja vapisi. 'Mitä on tehtävä!' huudahti hän ja väänteli epätoivossa käsiänsä. Minä sanoin hänelle päätökseni, joka muutama silmänräpäys takaperin oli mielessäni herännyt, sanoin tahtovani ottaa syyn päälleni ja tunnustaa itseni murhaajaksi. Punoin langan tapauksista, mitkä eivät olleet tapahtuneet, ja tarjosin sen herrani käytettäväksi. Vähät minusta, jos vaan hän pelastuisi! Kummallinen valo leimusi hänen silmistänsä, kun hän ehdotukseni ymmärsi. Hän seisoi siinä kauan ääneti katsellen minua. Hän punastui ja vaaleni vuorotellen. En ole koskaan saanut selville, mitä hän siinä ajatteli. Samassa kuulin jonkun lähestyvän ulkoa. Tietämättä mitä tein, sieppasin minä pöydältä puoleksi valmiin kirjeen, revin sen palasiksi ja heittäysin maahan herrani eteen. Ja juuri kun ovi avattiin, huudahdin minä epätoivon äänellä: 'Pelastakaa minut, Jumalan tähden!…' Hän, joka paronin kammariin astui, oli poliisien päällikkö… Tarvitseeko minun enää jatkaa! Mitä sitten seurasi, sen tietää koko maailma, ja tutkimuspöytäkirjat kertovat täydellisesti, kuinka ja miten minä häväistynä ja loukattuna epähuomiossa jouduin murhan tekiäksi… Tuo juttu häväistyksestä ja loukkauksesta oli paronin punoma lisä lankavyhtiini… Mutta se aika on ollut ja mennyt, en tahdo sitä enää muistaa. Iso-isänne lepää kammiossansa. Hän tarkoitti hyvää, rauha hänen tomullensa!» —

»Oli» — lopetti paroni vihdoin pitkän kertomuksensa — »oli jo myöhäinen ilta, kun vanhan palvelian tyköä läksin, turhaan koetettuani häneltä urkkia likempiä tietoja — vaikka ne vaillinaisetkin, mitkä olin saanut, olivat kylläksi tekemään koko elämäni levottomaksi… Ja nyt tiedätte te, pastori, sukumme ja entisen vanhan palvelian salaisuuden; sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata?… Sanokaa, pitääkö minun se tekemän!» — Hän vaikeni ja loi kiihkeästi, niinkuin äskenkin, katseensa minuun.

»Mitä olisit sinä, vanha ystäväni, hänelle vastannut? Minä olin — sen tunnustan — kahdella päällä. Mitä hyvää siitä, että vanha asia, josta ei kukaan enää tiedä mitään, uudelleen tulee kaikkien suuhun, kysyin itseltäni. Mutta taasen toiselta puolen: paronin levottomuus oli kypsynyt; häntä oli vanhan palvelian eläessä ja kauan hänen kuolemansakin jälkeen kaivellut salaisuus, mitä hänen omatuntonsa alituisesti vaati hänen ilmaisemaan. Nyt oli sisällinen rauhattomuus voittanut ylpeyden. Ennenkuin hän minun kutsui luoksensa, oli hän kovan taistelun taistellut. Hän oli nyt voittanut oman itsensä, ja salaisuutensa ilmoittamalla tunnustanut, että omantunnon rauhan tähden on kaikki uhrattava. — 'Jos ette muuten omaltatunnoltanne rauhaa saa', — vastasin minä viimein — 'niin en minä muuta neuvoa tiedä, kuin että saatatte vanhan palvelian syyttömyyden ilmi.'

»Hän nousi, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi: 'Kiitoksia, pastori, neuvostanne! Minä tahdon sitä noudattaa. Minä olen jo liiaksi kauan salaisuuttani salannut; olen vuosikausia tuntenut, mitä Kaikkivaltias tarkoitti, kun hän lausui: 'Minä olen Herra sinun Jumalas, väkevä ja kiivas kostaja, joka etsin isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen…' Te tiedätte nyt salaisuuteni; tehkää nyt, mitä tahdotte; minä tunnustan teille ja maailmalle, että vanha palvelia oli syytön, että hän kärsi, mitä iso-isäni ja koko meidän sukumme olisi pitänyt kärsimän: iso-isäni kuoleman, meidän hänen jälkeistensä hänen häpeänsä.'

»Kaikenmoisia ajatuksia pyöri päässäni, kun viimein paronin tyköä läksin. Millä tavalla ilmoittaa hän vanhan palvelian salaisuuden maailmalle? kysyin itseltäni, ja sitten; onko tämä ilmisaattaminen todellakin tarpeesen. Ovathan ne, joita tämä salaisuus koskee, jo aikoja sitte mullaksi muuttuneet. Ja vielä: paraneeko maailma siitä, että se saa totuuden tietää? Mutta toiselta puolen: eikö tämänkin salaisuuden myöhäinen ilmitulo todista todeksi Herramme sanaa: 'Ei ole mitään salattu, joka ei ilmi tule, eikä peitetty, joka ei tiettäväksi ja julki tule?' Eikö Herra itse ole pitänyt huolta siitä, että tämäkin asia, joka pimeydessä peitetty oli, on valkeuteen saatettu? — Mitä arvelet sinä, minkä neuvon antaisit sinä? Mutta ota lukuun ja muista, että minä todellakin pelkään, ettei paroni jaksa kantaa sitä häpeää, minkä vanhan palvelian jalous, kun se ilmi tulee, tuottaa B. suvulle, eikä sitä moitetta ja vihaa, minkä paroni tämän suvun muilta jäseniltä vetää päällensä. — —

»'Käyttäkää salaisuuttani, miten tahdotte!' sanoi paroni minulle. Tästä kirjeestä näet, mitenkä olen hänen lupaustaan käyttänyt. Sinä tunsit vanhan palvelian, sen tähden olen sinulle hänen salaisuutensa ilmoittanut. Mutta sinä puolestasi olet velvollinen niissä kysymyksissä, mitkä olen tehnyt, ilmaisemaan mielipiteesi ystävällesi ——»

Näin kuului ystäväni kirje. Se vei minun takaisin siihen aikaan, jona kotiopettajana oleskelin S——n seurakunnassa. Kuinka selvästi muistin nyt entistä vanhaa palveliaa, »vanhaa pahantekiää», joka oli viaton kuin lapsi ja joka kumminkin oli kärsinyt, mitä en tiedä maailmassa toisen synnissä syntyneen kärsineen. Nuoruutensa innossa uhrasi hän itsensä, ajattelematta uhrinsa suuruutta; miehenä kärsi hän nuoruutensa ajattelemattomuutta, sanallakaan viittaamatta, että hän uhrautumistansa katui; vanhana antoi hän anteeksi hänelle ja rukoili hänen edestään, joka oli hänen elämänsä myrkyttänyt ja häneltä kunnian ja ihmisarvon riistänyt. Ja kun hän vihdoin sai laskea vanhan päänsä viimeiseen lepoon — missä löysi hän lepokammionsa? »Hauta kaikki sovittaa», ajatteli kaiketi hänen kunnoton isäntänsä, määrätessänsä sille, joka oli hänen tähtensä uhrannut, mitä ihminen voi uhrata, oman hautansa viimeiseksi leposijaksi! Luuliko hän tällä täyttäneensä kaiken vanhurskauden, sovittaneensa kuolemassa, mitä hän elämässä oli rikkonut? Sitä en tiedä. Inhottavalta ivalta tuo määräys minusta tuntui. Ja sentähden, kun ystäväni kysymyksiin ryhdyin vastaamaan, en ensinkään säälinyt murhaajan pojanpoikaa. Jaksaisiko hän kantaa iso-isänsä häpeää vai ei, sitä en ensinkään lukuun ottanut enkä edes muistanut, kun kynääni tartuin ja ystävälleni piirsin Syrakin sanat:

Tunnustuksen kautta totuus ja oikeus ilmi tulee.

Veljekset.

Kaksi asui veljestä Toimiston kylässä, Toimin kartanossa; kaksoiset olivat he; yksimielisiä ja ystäviä, Esko ja Jaska — Esau ja Jaakoppi, kuten ennen Iisakin pojat. Vanhempainsa iloksi, kyläläisten kunniaksi kasvoivat he. Toisen tietä kävi toisen tie, toisen mieli asui toisen mielessä. Jo heidän nuoruudessaan havaittiin tämä, ja jo heidän lassa ollessaan sanottiin: niin kauniit kuin heidän kasvonsa ovat, niin kauniit ovat myöskin heidän sydämensä. Mitä toinen teki, teki toinen; mitä osasi toinen, sen osasi toinenkin. — Niin yksiluontoisia ei ole nähty — sanottiin, ja sanottiin totuuden nojassa.

Minä, heidän kumminsa, kun heidät Toimin kartanossa olin ristinyt, istutin kevätkesän ehtoolla kaksi pihlajaa, nimitin ne Eskon ja Jaskan puiksi. Pihlajat kasvoivat toinen toisensa näköisinä, kunnes pojat itse rupesivat niitä hoitamaan. Eskon pihlaja alkoi versoa, Jaskan pyrki yhä vaan ylöspäin. Tätä eivät huomanneet muut kuin veljekset. Eskon mieli meni pahaksi, hän leikkasi pois oksat, jotta hänen pihlajansa kasvaisi kuten Jaskan. Jaska väänteli pihlajansa koukkuiseksi, jotta se ei kohoaisi korkeammalle kuin Eskon.

Olipa siinä ennustus pojille; mutta he eivät sitä ymmärtäneet.

Kahdenkymmenen vuotiseksi olivat pojat kasvaneet. Toisen tie kävi vielä mistä toisenkin, mutta heidän luonteensa alkoivat jo vähän erkaantua eri teille, vaan niin vähitellen, ettei sitä kukaan heidän tuttavistansa havainnut.

Silloin kuolivat Eskon ja Jaskan vanhemmat. Pojat itkivät heitä, hautasivat heidät ja lausuivat haudalla toivonsa saada kerran kuolla kuten isä ja äiti yht'aikaa, saada leposijansa samassa kammiossa, vanhempainsa vieressä. He alkoivat nyt kahden asua maatansa. Se heille menestyy — sanottiin — he kun ovat yksimielisiä. Heidän ei tarvitse jakaa maatansa.

Mutta milloin on ihmisten tuomio, kun ennustamaan ruvetaan, käynyt ihan toteen? Ani harvoin. Mikä näkyy, siitä puhutaan; tuomitaan: »niin se on!»

Ihmisten tuomio näkyi käyvän toteen kumminkin tässä. Veljekset olivat eläneet, molemmat isäntinä, molemmat renkinä maallaan kymmenen vuotta; ja mitkä kymmenen vuotta sopivat, sopinevat ne myöskin ijäti.

Niin, Eskon ja Jaskan väliä ei näkynyt mikään voivan rikkoa. Intohimoista kokonaan vapaina elivät he; toinen kiitti toistaan, ei koskaan soimannut. — Heitä ei voi pirukaan saada riitaisiksi — sanottiin.

He olivat jo kauan olleet naimisijässä; mutta he eivät menneet naimisiin. — Heidän maineensa oli niin puhdas, että jos olisi heillä vihamiehiä ollut, nämä eivät olisi kaiken päivää hakemallakaan voineet löytää vähintäkään soimattavaa. He ovat pyhät — sanottiin.

Mutta toinen pihlaja versoi, toinen nousi yhä korkeuteen.

Esko oli asioilla käynyt Pohjanmaalla. Hänen matkansa tapahtui siihen aikaan, jona sanotussa maakunnassa hengelliset liikutukset rikkoivat isän ja pojan, äidin ja tyttären, veljen ja sisaren välin. Esko kävi Oulussa saakka. Menomatkalla, paluumatkalla, joka paikassa kuuli hän kummia. Hänen sydämensä heltyi; hän kysyi, sai neuvoja; hän haki, hän löysi; ja kun hän tuli kotiinsa, oli hän Jaskan kummaksi uuteen pukuun puettu. Hän oli kerettiläinen.

Hän puhui Jaskalle, mitä hän oli kuullut; hän puhui kaikille, kutka kuulla tahtoivat. Toimiston kylässä pääsi tuli valloilleen, sen liekkiä ei enää sammuttanut mikään.

Kummallista! Pyhä-illoin ennen olivat Esko ja Jaska lukeneet Raamattua iloisella mielellä; nyt luki Esko arkinakin, käski Jaskan kuuntelemaan. Jaska ei tahtonut.

Kolmenneljättä vuoden vanhana riitaantuivat veljekset ensikerran elämässään. — »Kuuntele Jumalan sanaa!» — sanoi Esko. — »Pane pois yltäsi tuo riivattu kerettiläispuku!» — sanoi Jaska.

Viikkokauden riitelivät he. Vanha ystävyys asui kyllä vielä heidän sydämissään; mutta ystävyyden juurella makasi jo mahtava mato. Juurilangat katkesivat toinen toisensa jälestä; emäjuuri sitoi heitä vielä.

»Tämä elämä on tukalaa!» sanoi Jaska. »Tämä elämä on surullista!» puhui Esko. — »Kuka sanoi, ettei pirukaan voi Eskon ja Jaskan väliä rikkoa, se valehteli kuin paholainen», pakisi Toimiston väki. »Piru on mennyt Eskoon», sanoivat toiset, »ei, Jaskassa on vika» — toiset.

Eskon ja Jaskan väli oli rikkoontunut, Toimiston kyläläisissä kapina päässyt valloilleen. »Kuka käski Eskon käydä Pohjanmaalla — noitia siellä on ainakin ollut?»

Noitia, mutta mimmoisia! Esko, ennen hyväntahtoinen, hyväntapainen, oli muuttunut yhä edukseen; Jaska samaten muuttunut, mutta päinvastaiseksi. Esko kylvi. Kylvö kasvoi, versoi kuten pihlaja pihalla. Jaska kylvi, mutta hänen kylvönsä, kuten hänen pihlajansakin, nousi korkeuteen, hedelmöitsi — ylpeyttä.

Vuoden oli tätä tämmöistä oloa kestänyt, kun Jaska eräänä päivänä sanoi: »Esko! Nyt on paras, että erkanemme; jaetaan maa!» — Esko suostui siihen; kyyneleet virtailivat hänen silmistään.

Jaskan silmät olivat kuivat.

Toimin maa jaettiin. Jaska katsoi omaa etuansa; otti parhaimmat kaikista; sai, kun ei Esko sanonut mitään vastaan. Jaska jäi isänsä huoneesen asumaan: Esko muutti Kytöjärven rannalle.

* * * * *

Oli kulunut vuosia. Jaska ei ollut kertaakaan käynyt Eskon luona, Esko ei Jaskan, sitten kun sieltä, useita kertoja veljensä luona kuljettuaan, vihdoin oli ajettu häpeällisesti pois. Veljekset olivat näiden vuosien kuluessa molemmat menneet naimisiin. Eskolla oli jo kuusi. Jaskalla elossa kaksi lasta, poika ja tyttö, kaksoiset, kuten veljensä ja hän.

Oli vuosia kulunut siitä, kun veljekset erkausivat. Jaskan päivät olivat ikävät, eripuraisuus vallitsi hänen ja hänen vaimonsa välillä. Työt jäivät usein tekemättä. Vaimo tuhlasi vähät tulot turhiin.

Eräänä päivänä seisoi Jaska, entisten aikojen muistoihin vaipuneena, silmäillen pihlajia pihalla. Kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän pyhki pois sen, nouti kirveen ja — Eskon pihlaja oli maata myöten poikki hakattu. Jaska silmäili omaa pihlajaansa; se seisoi suorana, kauniina. Vielä ei ole onneni hukassa — sanoi Jaska.

Kului taasen vuosia. Jaskalla oli kahdesti käynyt ryöstö, nyt oli hänen maansa myytäväksi kuulutettu. Hän istui eräänä iltana kodissaan, missä onni ennen oli hänelle hymyillyt, missä hänen tulevaisuutensa nyt näkyi mustalle, kuten musta lattia, johon hänen silmänsä olivat luodut. Hän kirosi velkojiaan, hän kirosi Eskoa ja vaimovainajatansa; hän kirosi koko maailmaa.

»Mitä isä miettii?» — kysyi kymmenvuotinen poika.

»Miksi isä on niin surullinen?» — kysyi kymmenvuotinen tyttö.

Jaska heräsi unelmistaan. »Suutele sisartasi, poika!» käski hän karkealla äänellä, — poika totteli kummastellen.

»Lyö sisartasi, poika!» — karjasi Jaska.

»Miksi?» — kysyi poika.

»Siksi, että minä käsken. Lyö, lyö kovaa, tahi minä pieksen sinun veriseksi!»

Poika itki. — »Lyökää, pieskää, isä, minua, minä en koske sisareeni! Hän ei ole mitään pahaa tehnyt!»

Jaska nousi, hän ojensi kätensä, pitkä tanko siinä. »Lyö!» — huusi hän.

»Lyö minua, veli!» — rukoili tyttö.

Silloin vaipui isän käsi alas hervotonna. — »Niin, lapseni», sanoi hän. »Nyt rakastatte toinen toistanne; vuosia kuluu, te kirootte toisianne, niinkuin minä Eskoa. — Me olemme mierontiellä, lapseni, ja siihen on Esko syynä. Kirottu, kirottu olkoon hän!»

Olipa silloin kuin olisi askeleita kuulunut etuhuoneesta. Jaska meni katsomaan. Hän ei nähnyt ketään etuhuoneessa. Pihalta kiirehti mies tielle. Jaska ei häntä huomannut.

»Eskon askelten tapaisia!» mumisi Jaska. —

Kului kolme viikkoa. Ihmisiä oli kokoontunut Toimin kartano täyteen. Jaskan maa oli tänään myytävä. Isäntä itse kulki edestakaisin, hiljaa itsekseen kiroillen, huolimatta ihmisistä, jotka vaan odottivat nimismiehen tuloa. Väki oli odottanut kauan. Vihdoin nähtiin nimismieskin tulevan, vaan hän ei astunut kääseistään. — »Antakaa anteeksi», sanoi hän, »että olette saaneet tänne turhaan kokoontua. Jaskan velka on maksettu; hänen maatansa ei myydä.»

Jaska ei tätä kuullut; hän istui huoneessaan. Hän kuuli sohinaa ulkoa. — »Nyt alkaa huutokauppa» — sanoi hän itsekseen; »kumma, ettei Eskoa näy. Mutta hänellä ei ole varoja ostaa maatani; se hyvä!»

Väki syöksyi huoneesen. — »Joko on myyty, kuka sai?» — kysyi Jaska.

»Sinä sait sen, lurjus!» — huusi väki. »Neljä tuntia olemme odottaneet; olisit voinut, roisto, sanoa, että olet velkasi maksanut!»

Jaska ei tätä ymmärtänyt. »Velkani maksettu!» — mumisi hän — »se on mahdotonta!»

* * * * *

Kolmen päivän perästä kulkee yksinäinen mies Kytöjärvelle päin. Hän on koukkuselkäinen; hän tirkistelee maata. Hän tulee hiljaa; seisahtuu Eskon oven takana. Hän vapisee.

»Jumala! Käännä puoleesi hänen sydämensä!» — kuulee mies tuvasta rukoiltavan — »Vai sallitko Sinä käyvän toteen, mitä hän ennusti lapsistaan? Sallitko Sinä heidänkin rakkautensa niinkuin meidän jäätyvän, muuttuvan vihaksi? Jumala, tuo Jaska sovitettuna minun syliini!»

Jaskan silmiin nousevat kyyneleet; hän kolkuttaa hiljaa ovelle, avaa sen, ja — kahdentoista vuoden perästä lepää taasen nyt veli veljensä sylissä.

* * * * *

Nyt elävät veljet Toimin maalla entisessä kodissaan. Rakkaus, rauha, sovinto ja siunaus asuu heidän majassaan. Eskon pihlaja kasvaa taasen, Jaskankin on ruvennut versomaan.

Poikani, minun poikani!

Vesalan kylän kunnollisimpia isäntiä oli Pietari Lamekinpoika, nuoruudestansa saakka suora ja rehellinen puheissaan ja töissään. Kolmenkymmenen vanhana vei hän vihille Salon Matiltan, rikkaaksi mainitun ahkeran tytön, joka kaikissa noudatti hänen mieltänsä. Puolentoista vuoden kuluttua sai nuori pariskunta perillisen, joka kasteessa tehtiin isänsä kaimaksi.

Onnellista elämää vietettiin hiljaisessa kodissa, kunnes poika, »pikku Pietari», alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän sai surua vanhemmillensa, sillä hän ei tullut isäänsä eikä äitiinsä. Sanotaan ettei hedelmä kauas puusta putoa; mutta kokemus näyttää kumminkin, että tuulen vihuri väliin vie hedelmän mukaansa ja istuttaa sen aivan toisellaiseen maahan — toisellaiseen kuin se maa, missä emäpuu kasvoi. Tämän kokemuksen sai Ala-Vesan isäntäväki kokea. Jo aikaisemmassa nuoruudessa huomattiin, näet, pienessä Pietarissa oikkuja, joita vakavat vanhemmat koettivat poistaa kovuudella, sillä Raamatusta oli isä ottanut kasvatusohjeensa: »Te isät, kasvattakaat lapsianne kurituksessa ja Herran nuhteessa!» Mutta kovuus ei ollut semmoinen kaste, joka olisi voinut kehittää pojassa niitä henkisiä lahjoja, mitkä hänen kasvaessaan pistivät esiin. Nuori Pietari oli, näet, erinomaisen älykäs, mutta vilkas ja elävä, kuten elohopea, alati liikkuva, ja — milloin missäkin vahinkoa aikaansaamassa. Vanhemmat eivät tätä vilkkautta käsittäneet, ja kun nuori Pietari usein luonteensa vilkkauden ajattelemattomuudessa teki tekoja, mitkä vanhempain mielestä osoittivat pahankurisuutta, niin rangaistiin häntä niistä sillä tavalla, mikä olisi ollut paikoillansa, jos ne todellakin olisivat pahan sydämen purkauksia olleet. Tämä tämmöinen — hyvää tarkoittava, mutta ankaran kylmä — kovuus kylvi rikkaruohoja nuoren Pietarin sydämeen, ja näiden ensimmäinen hedelmä oli valhe. Puoltava valhe, missä sopii, pelastaa rangaistuksesta, sen oppi Pietari jo hyvin nuorena; mutta valheen tuli olla viisaasti kokoonkyhätyn, muuten — vaivainen hän, jos hän valheesta tavattiin! Kaksinkertainen oli silloin hänen rangaistuksensa. Valheen jäljissä kulkee kavala petos. Valhe opettaa petturiksi. Ja niin oli jo »pikku Pietarin» älyisyydellä tarkoitusperänsä ennenkuin häntä kymmenvuotiaana kohtasi tapaus, joka hänen elämässään sittemmin oli oleva erinomaisen tärkeä ja joka kentiesi jo paikalla olisi perannut rikkaruohot pois hänen sydämestään, ellei kovuus taaskin olisi niitä siihen yhä lujempaan juurruttanut.

Eräänä kesäkuun päivänä oli isä pajassansa. Hän oli hyvä käsitöiden tekiä, niinpä jommoinen seppäkin. Lähestyvä heinänteko vaati viikatteita. Pikku Pietari liehtoi, liehtoi voimansa perästä; oli niin hauskaa nähdä palje täynnä ilmaa. Isä hymyili itsekseen pojan innolle. Kolme viikatetta oli isä jo valmiiksi saanut, kun jälellä olevaa rautapalaa katsellessaan hänen mieleensä muistui, että ruuna tarvitsi kengän. Siihen semmoiseen voisi rautapala parhaaksi riittää. Hän pisti sen ahjoon. Hehkuvaa ainesta takoi hän sitten.

Silloin, juuri kun kenkä oli valmiiksi tulemaisillaan, kuului pihalta äidin ääni, joka kutsui isäntää pitäjään vallesmannin puheille. Vähän vastenmielisesti jätti seppä työnsä, jätti tulikuuman kengän multalattialle, ja kiellettyään poikaansa koskemasta mihinkään pajassa olevaan kapineesen, lähti hän nimismiestä tapaamaan. Pikku Pietari seurasi etääntyvää isää silmillään, kunnes tämä asuinhuoneesen katosi, liehtoi sitten voimainsa takaa ja katseli ilokseen, miten puuskaukset lakaisivat hehkuvan ahjon pohjaa. Mitähän, jos…? Sanottu ja tehty!

Pietari liehtoi palkeen niin täyteen ilmaa kuin voi, nousi kiireesti alasimelle ja hyppäsi siitä täyttä voimaansa palkeelle nähdäksensä, mitä se semmoinen lietsominen vaikuttaisi. Se vaikutti, mutta jotakin aivan toista kuin Pietari oli aavistanut. Lammasnahkaiset palkeenlaidat olivat vanhat ja hauraat, ne eivät voineet pojan painoa kestää, ne halkesivat pauhinalla, ja poika kaatua kolahti takaperin, ensinnä alasimelle ja sieltä maahan. Hänen takaraivonsa oli niin pahasti alasimeen käynyt, että hän meni tunnottomaksi. Siinä makasi pikku keksiä selällään multaisella lattialla; veri valui suuresta haavasta, minkä hänen päänsä oli saanut. Mutta ei hän siinä kauan maannut, tuskin minuuttia kauemmin. Äkkiä tointui hän ja hypähti, päästäen kauhean huudon, joka kuului asuinhuoneesen asti. »Mitä se riivattu poika taaskin on tehnyt!» huudahti isä ja riensi pajaan. Mutta sieltä säntäsi häntä vastaan pikku Pietari, huutaen ja riehuen kuin mieletön, koko ruumis verissä. Turhaan koetti pelästynyt isä saada häntä asettumaan, turhaan valoi äiti kylmällä vedellä hänen päätänsä: kurkkunsa täydeltä poika huusi yhäti. Hätääntyneet vanhemmat eivät tienneet, mitä tehdä, kunnes nimismies, mahtava herra, huomasi, että pojan paita selästä oli palanut. Hän osotti paikan äidille, joka paikalla repäsi pois retuisen arkipaidan ja hämmästyksekseen näki pojan lapaluuhun hevosenkengän kuvan palaneeksi. Siinä syy pikku Pietarin tuskaan! Alasimelta oli hän kaatunut isän puolitekoisen hevosenkengän päälle, joka vielä oli siksi kuuma, että se voi kuvansa jättää pikku Pietarin selkään ja hänet hänen tunnottomuudestansa herättää. Hellyys, minkä vanhemmat tässä tilaisuudessa osottivat poikaa kohtaan, kohtasi kuin auringon lämmittävä paiste pienoisen sydäntä. Itkien tunnusti hän pahoin tehneensä, kun ei hän isän kieltoa totellut. Hän pelkäsi rangaistusta rikotun palkeen tähden, ja raskas kuorma putosi hänen sydämeltään, kun isä sanoi: »vähät palkeesta, se oli ikivanha.» Hän tunnusti — selkänsä vielä kihelmöidessä — monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli tehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: »kuinka hyvä te olette, äiti!» kun tämä antoi hänelle suuren voileivän — herkun, jommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä »voi ei ole lasten ruokaa», oli hän usein kuullut isänsä sanovan.

Hellyys, mikä Pietaria hänen onnettomuudessaan oli kohdannut ja joka häneen niin terveellisesti oli vaikuttanut, muutti muotonsa, kun hänen haavansa paranivat. Hän oli kituessaan luvannut parannusta äidilleen, joka hänelle koki selvittää, että paha työ aina palkkansa saa; mutta vilkasluontoinen kun oli, ei hän aina muistanut ajatella tekojaan, ja seurauksena siitä oli, että hän taasen sai isän kuria pelätä. Ei aikaakaan, niin oli isän ankara kovuus mustilla pilvillä peittänyt auringon, mikä jo oli pehmittänyt pojan sydämen. Ja näiden pilvien peitossa alkoivat jälleen rikkaruohot kasvaa. Valhe ja petos tukivat pelkoa, keksivät pelastuksen keinoja. Eikä siinä kyllä: isän kova kohtelu synnytti, kuta kiinteämmin hän raamatun antamaa kasvatusohjetta noudatti, pojassa mielialan, joka vihaksi kasvoi. Oi, isä ei ollut tullut ajatelleeksi raamatullisen ohjeensa alkusanoja: »Te isät, älkäät yllyttäkö teidän lapsianne vihaan!» Hän luuli tekevänsä oikein, mutta hän ei koskaan koettanut asettua lapsensa kannalle. Hän näyttäytyi aina uhkaavana lakina, ja että tälläkin tavalla voidaan lapsia vihaan yllyttää, se ei ensinkään juontunut hänen mieleensä.

Tällaisissa oloissa kasvoi pikku Pietari aikamieheksi. Hän oli kadottanut isän luottamuksen. Isä ei voinut häntä missään uskoa, ja se kaiveli isän sydäntä, se pusersi äidin silmistä kyyneleitä. He surivat, sillä poika oli kumminkin heidän silmäteränsä. Mutta he erehtyivät, kun he luulivat, että poika yksin oli syyllinen. He eivät huomanneet, että kuta selvemmin he tämän näyttivät pojalleen, sitä nurjemmaksi kääntyi tämän mieli heitä kohtaan. Ja, kauheaa sanoa, tämä nurjamielisyys meni niin pitkälle, että »pikku Pietari» viimein teki isällensä tahallista mieliharmia — salassa tietysti — missä vaan voi: saattoipa hänelle tahallista vahinkoakin ja iloitsi isän valituksista. Merkki, minkä pikku Pietari oli saanut selkäänsä ja mitä ei millään saatu pois, näkyi kihlanneen hänet pahuudelle, semminkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen.

Pietari oli saanut hyviä ystäviä — helposti niitä saa — ja näiden parissa oleminen huvitti häntä enemmän kuin isän kylmä silmä ja ryppyinen otsa. Isä oli kurilla koettanut temmata poikansa pahuuden tieltä; poika oli vihdoin kasvanut mieheksi, jota isä ei enää voinut »patukoida.» Ääneti näki isä tästä lähtien, mitä hänen poikansa teki. Hän, joka ei ennen ollut helleyttä osottanut, ei sitä nytkään voinut. Lauantai-illoin alkoi poika kulkea kylässä, alkoi yhä kauemmin siellä viipyä, — alkoi juoda. Viimein, miten olikaan, nähtiin pikku Pietaria »ikävässä kodissa» yhä harvemmin. Isä tiesi, millä jäljillä hänen poikansa oli, mutta hän — oli ääneti. Poika rupesi vaativammaksi; isä ei ollut hänestä tietävinään. Tämä yhä enemmän suututti »pikku Pietaria.» »Jahka minä tulen lailliseen ikään, että saan äitini perinnön!» ajatteli hän. Ja kun se päivä koitti, jona »pikku Pietari» täytti 21 vuotensa, sanoi hän isälleen: »minä vaadin äitini perinnön!»

Isän sydän oli murtua. Huoli, suru ja viha siinä riehui. Hän loi pitkän, tuiman silmäyksen poikaansa, ja tämä tästä vihastuneena uskalsi ensikerran eläissänsä suoraan vastustaa isäänsä. »Mitä te siinä tirkistelette? Antakaa tänne, mitä minun on!» huudahti hän; »muuten…» — »Muuten?» kertoi isä, ja hänen vihansa voitti huolen ja surun, ja hänen kysyvää sanaansa seurasi isku, korvapuusti, joka vähällä oli kaataa maahan voimallisen nuorukaisen. Tämä oli Pietarista liikaa. Kohmelopäissä oleva poika ei voinut sitä kärsiä. Vihasta vaaleana törmäsi hän isää vastaan. Hänen nyrkkinsä kohtasi isän kasvoja voimallisesti; veri ruiskusi isän suusta ja sieramista. Silmänräpäykseksi asettui poika: kaiketi kuuli hän jonkun kaukaisen äänen huutavan: »mitä olet sinä tehnyt?» Mutta hän ummisti korvansa tälle äänelle, hän rohkaisi mielensä ja, kohottaen uudelleen nyrkkiään, huusi hän: »Koetahan kerta vielä, sen mokoma!»

Mitä teki isä? Tuimuus hänen silmistään oli poistunut, viha, joka vasta ikään niin voimallisesti hänessä riehui, oli kadonnut. Huoli ja suru oli sen voittanut. Suru! Niin, hänen sielunsa läpi lensi aavistus poikansa kohtalosta maailmassa, ja Herran sanat: »Joka lyö isäänsä taikka äitiänsä, sen pitää totisesti kuoleman», seisoivat hänen edessänsä hänen ainoan poikansa muodossa. Poika oli kasvanut hänen kuristaan; hän oli tästä alkaen Kaikkivaltiaan rangaistuksen alainen.

Vähän aikaa seisoi onneton isä siinä sanaa virkkaamatta, liikkumattomana. Veren antoi hän vuotaa, koettamatta sen juoksua hillitä. Viimein, luoden poikaan pitkän, pitkän silmäyksen, joka puhui kieltä, millä ei sanoja ole, meni hän hiljaisilla askelilla ulos huoneesta.

Tämä isän käytös vaikutti pikku Pietariin, mitä ei kovinkaan kuritus olisi voinut vaikuttaa. Se tunkeusi voimallisesti hänen luonteesensa; se jyskytti voimallisesti hänen omaatuntoansa; mutta pahuuden henget olivat varuillansa. He kuiskasivat: »sinä teit oikein, sinulla on oikeus puolellasi; isähän sinua ensinnä löi, kun sinä pyysit häneltä, mikä sinun on.» Ja kun Pietari vähän ajan perästä näki isänsä, näki hänen kasvonsa ajettuneina, kuiskasivat he uudelleen: »se oli hänen oma syynsä; nyt hän tietää, että sinäkin olet mies.»

Omantunnon murheet, vaiko pahat henget — jommatkummat tai molemmat yhteisesti — ajoivat pois syyllisen hänen lapsuutensa kodista, ajoivat avaraan maailmaan. Hän oli saanut äitinsä perinnön. Se ei ensinkään ollut niin suuri, kuin hän oli luullut. Hän oli siitä harmissansa, mutta isäänsä ei hän voinut vääryydestä syyttää. Hän tiesi, että hänen isäänsä rehellisempää tuskin voisi maailmassa löytyä. Viisikymmentä riksiä kukkarossansa, vanhempain loukkaus sydämellänsä läksi hän, omaan itseensä luottaen, jäähyväisiä isällensä sanomatta, »suurta onneansa» tavoittamaan.

Olen tässä lyhyesti koettanut viitata syihin, mitkä isän ja pojan välin alusta rikkoivat ja sittemmin saivat jälkimäisen suurimman rikoksen tekiäksi. Jumalan laki sanoo: »Kunnioita isääsi!» Poika oli isäänsä lyönyt, ja samalla oli hän joutunut kovan tuomion alaiseksi. »Sinä et menesty etkä elä kauan maan päällä» on neljännen käskyn kielteinen puoli, ja että sekin pitää paikkansa, sen sai poika tuta. En ole huolinut ottaa selkoa hänen irstaisesta elämästään, hänen pahoista töistään, mitkä kihlakunnan tuomiokirjoissa vuodesta 1824 vuoteen 1840 saakka kyllä olisivat olleet tarjona; sillä jo itsestään käy selväksi, mihin päättyy sellainen tie, jota »pikku Pietari» oli alkanut kulkea. Kiiruhdan mieluummin siihen varkaan, rosvon ja murhaajan elämänhetkeen, joka osottaa, että Herran armo vielä viimeiselläkin hetkellä voi »kuolleesen» vaikuttaa, että Hänen lupauksensa: »hädässäsi huuda minua, ja minä tahdon sinua auttaa!» vielä täydessä voimassa ovat.

* * * * *

Oli kylmä, kolkko Tammikuun päivä. Jokelan vankivartian talossa istui rautoihin puettu mies, synkillä silmillä tuijottaen takassa palavaa valkeaa. Tupa oli täynnä väkeä: koko kylä oli tullut rosvoa katsomaan. Hän oli tuomittu julmaan raipparangaistukseen ja — Siperiaan. Hänen koko elämänsä oli ollut pitkällinen rikos; hänen viimeinen ilkityönsä oli ollut kirkonvarkaus ja murha. Kylmässä oli hän kuljetettu siihen seurakuntaan, missä hän oli nämä viimeksi mainitut rikoksensa tehnyt, siellä kärsimään rangaistuksensa ja sen kirkossa tunnustamaan syntinsä; sitten oli hän Siperian kaivoksiin ijäksi katoova.

Pahantekiä ei näkynyt näkevän eikä kuulevan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen kasvonsa eivät minkäänlaista tunnetta osottaneet; hänen silmänsä olivat lasin kaltaiset. Hän ei vastannut kysymyksiin. Mutta väliin, kun hän ruumistansa liikutti ja raudat kovasti kolisivat, näytti kuin olisi hän tahtonut hypähtää rahilta seisaalleen: silloin iskivät hänen silmänsä tulta, ja hänen ruskeissa kasvoissaan kuvautui viha, joka ympärillä olevia säikähdytti. Tietämättänsä puri hän huuliansa, jotta hienoja vesipisareita putosi hänen rautaiselle vyölleen. Sitten — sitten sai koko hänen olentonsa taasen tunnottomuuden muodon, kasvot kävivät jälleen kylmiksi, ja silmien luonnissa ei enää leimua ollut.

Tuvassa oleva seinäkello alkoi lyödä kymmentä. Ovi aukeni, ja rättäri astui sisään, viedäkseen syyllisen rangaistuspaikalle, jolle nimismies kohta oli saapuva. Pahantekiä, kun tämän kuuli, hymyili inhottavalla tavalla ja lausui äänellä, joka kuulioita väristytti: »tulkaa kummia katsomaan! Pikku Pietari saa kruunun kuria, mutta — kuriin on hän tottunut.»

Sitten seurasi hän välinpitämättömänä rättäriä.

* * * * *

Jumalan kiitos! Ihmisrääkkäys on Suomen uudesta Rikoslaista poistettu; ei enää ketään tuomita kauheaan raipparangaistukseen, mikä muinen oli kovasydämisten katsojain silmänherkkuna; ruumiin ei enää tarvitse siinä muodossa kärsiä, mitä ihminen rikkoi. Nyt koetetaan toisella tavalla vaikuttaa — itse ihmiseen. Voi olla, että ankaran ruumiinrangaistuksen pelosta joku hillitsi pahoja aikeitaan; monta ei niitä ollut. Pahantekiä luulee aina voivansa peittää jälkensä ja siten välttävänsä rangaistusta. Mutta kun hän tuli ilmi, kun raipat repivät hänen selkäänsä, ja veri haavoista tulvaili — oliko tämä pahantekiälle parannukseksi? Ja sitten: kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt, kun hän jälleen yhteiskuntaan palasi, oliko maineessa: » hän on piiskattu », mikä varjona kaikkialla seurasi onnetonta — oliko siinä mitään sovittavaa, mitään, joka olisi hänen ja hänen loukkaamansa yhteiskunnan välisen juovan täyttänyt? Ei! Muinainen rangaistus oli yhtä ankara, kuin Ala-Vesan vanhan Pietarin rangaistustapa, yhtä lemmetön. Mainitsin Ala-Vesan vanhan Pietarin.

Kalvava suru sydämessään oli hän poikansa katoamisen jälkeen toiminut talossansa; palkattujen avulla oli hän hoitanut viljelyksiään. Pojan käytös oli koskenut hänen sydänjuureensa, oli tehnyt hänen yhä enemmän itseensä sulkeutuneeksi, mutta samalla yhä ärtyisemmäksi ja kovemmaksi. Kauemman aikaa hänen luonaan ei sentähden kukaan viihtynyt. Ja kun »pikku Pietari» tuli puheeksi ja silloin joku väliin rohkeni hänen onnettomuudestaan syyttää itse isää — »sillä mahdotontahan oli kenenkään Ala-Vesan Pekka ukon kanssa toimeen tulla» — olisi luullut vanhan Pietarin tuollaisesta puheesta tulistuvan, mutta — omituista — Pietari ei suuttunut; hän joko heitti puhujaan samallaisen silmäyksen, kuin hän kerran oli heittänyt pikku Pietariin, tahi hän kääntyi pois puhujasta. Ei osannut kukaan aavistaa, mitä vanhan miehen mielessä liikkui; ei tietänyt kukaan, että hän useita kertoja oli matkustanut kaupunkiin nähdäksensä poikaansa, että hän tuntikausia oli kulkenut vankilan edustalla, jonka muurien takana hänen ainoa lapsensa hengitti. Ja kun poika vuosi vuodelta aina syvemmälle vajosi, sitä levottomammaksi muuttui isä, sitä enemmän kyyristyi hänen muinen niin suora vartalonsa. Jo aikoja sitten olivat hänen mustat hiuksensa harmaiksi käyneet, ja viimein ottivat ne värin talven lumelta.

Hän asui likemmä penikulman pappilasta. Ani harvoin näin minä hänen muulloin kuin pyhäpäivinä. Uutterampaa kirkonkäviää ei, näetsen, löytynyt. Hänestä itsestään ei paljon puhuttu. Harvasanaisesta, äreäluontoisesta vanhuksesta eivät välittäneet muut kuin ne, jotka hänen työssään olivat; ja ne kyllä eivät häntä kiittäneet. Hän eleli enimmät ajat ihan yksin. Maailman menoista hän ei tiennyt. Viimeisinä vuosina ei hänen pojastaan ollut kuulunut mitään; »pikku Pietari» näkyi peräti kadonneen teille tietämättömille. Hänestä ei enään paljon puhuttukaan. Tuoko sen teki, vai vanhuus, vaiko mikä — sitä lienee vaikea sanoa — mutta jälkeenpäin on otettu varteen, että vanha Pietari näinä vuosina oli hiukan toisellainen kuin ennen. Pari kertaa oli hän tähän aikaan käynyt pappilassa; ja kun nyt näitä hänen käyntiänsä ajattelen, näyttää minusta kuin olisi hänellä ollut vielä muutakin asiaa niiden näennäisten ohessa, joita varten hän oli tullut.

Silloin kauhistutti kamala rikos seurakuntaa. Eräänä lauantai-aamuna oli kirkossamme murtovarkaus tapahtunut, ja, mikä vielä kamalampaa, kirkon vieressä asuva suntio oli murhattu. Hän tavattiin tapulin edustalta henkitoreissansa. Hänen päänsä oli jollakin jykevällä aseella muserrettu. Kaiketi oli hän huomannut varkaan ja taistelussa tämän kanssa saanut surmansa. Kuka oli nämä rikokset tehnyt? Muutaman päivän perästä tuli pahantekiä ilmi — »pikku Pietari!» Hän, josta moniin aikoihin ei ollut mitään kuulunut, oli kotiseurakuntaansa palannut — tehdäksensä viimeisen työnsä. Missä hän oli viimeiset vuotensa viettänyt, siitä ei täyttä tolkkua saatu. Oikeuden edessä osotti hän täydellistä paatumusta. Hän tiesi jo edeltäpäin hyvin tuomionsa; mutta se ei saanut häntä hämmästymään. Hän oli täydellisesti välinpitämätön kaikesta. Kaksi kertaa kävin minä hänen luonansa; mutta kaikki minun puheeni — tuuleen hajosivat ne; häneen ei näkynyt mikään vaikuttavan. Ainoastaan silloin, kun minä hänen vanhasta isästään puhuin, luulin kerran nähneeni jonkinmoista väräystä hänen kasvoissaan; mutta sitten kovettuivat ne taasen, eikä isän nimi niitä enää saanut muuttumaan. Tämän luullun huomioni johdosta kävin kuitenkin Ala-Vesan vanhuksen luona, kehoittaakseni häntä menemään poikansa puheille. Siitä saakka, kun pikku Pietarin viimeinen työ tuli ilmi, ei ukkoa oltu nähty, ei kirkossakaan. Turhaan koetin minä häneen vaikuttaa. Hän oli tutiseva vanhus; mutta entinen jäykkä voima asui hänen sielussaan. Omituista vaan, että kun ensikerran mainitsin onnettoman pikku Pietarin nimen, isänkin kasvoissa luulin nähneeni samallaisen väräyksen kuin pari päivää ennen pojan kasvoissa. Mutta siinä se olikin kaikki… Erehdyinkö? Lähtiessäni oli minusta kuin olisi ukko aikonut sanoa jotakin. Hän seisoi keskellä lattiaa ja tähysteli vastapäätä olevaa seinää, johon pieni kaappi oli naulattu. Minä odotin. Mutta kun hän ei mitään virkkanut, kysyin viimein: »Enkö saa sanoa edes terveisiä teiltä — hänelle?» Silloin tärisytti joku sisällinen tunne vanhusta — siltä ainakin minusta näytti. — Mutta kohta sen jälkeen oikoi hän itseään ja vastasi äreällä äänellä: »Sanokaa, mitä tahdotte, minulla ei poikaa ole!» Nuo sanat ilmaisivat minulle viimeinkin, että ylipääsemätön juova oli kaivautunut isän ja pojan välille. Poika ei tahtonut tietää isästään; isä oli hyljännyt poikansa. Ja kumminkin … ihminen näkee sen, mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämeen. Raskaalla mielellä erosin minä vanhuksesta.

* * * * *

Tuona kylmänä Tammikuun päivänä, josta edellä mainitsin, istuin työpöytäni ääressä ja ajattelin pikku Pietaria, jonka tiesin edellisenä päivänä tuodun seurakuntaani kärsimään raippa-rangaistuksensa. Ajattelin vielä kerran mennä hänen luokseen häntä puhuttelemaan; mutta muistaessani tylyä käytöstä, jota hän oli osottanut, kun viimein olin hänen luonaan, en luullut siitä mitään apua olevan. Istuin päivän hämärtäessä ja ajattelin onnetonta, kun Jokelan vankivartian poika astui huoneeseni ja pyysi minun paikalla tulemaan »sairaan» luo.

»Kuka on sairas?» kysyin.

»Ala-Vesan vanha Pietari», vastasi hän.

»Pietari? Mistä hän on saanut sinut lähettilääkseen?»

»Hän on meillä, meidän pirtissämme… Ja siellä on myös pikku Pietari…»

»Isä on siis mennyt poikaansa katsomaan», huudahdin, ja ajattelin: »Isän sydän ei voinut poikaansa hyljätä!»

»Ei hän meille tullut sitä varten», vastasi noutajani; »eikä hänellä liene ollut aikomustakaan käydä meillä, koska hän jo talon ohi oli ajanut. Se on muuten omituinen juttu… Pietari sai puolipäivän aikana rangaistuksensa, jota hän alussa kesti kuin mies, nauroi vaan ja kirosi, jotta oli kamalaa kuulla, käskipä piiskurin lyödä vielä kovemminkin. Mutta hän lienee toki malttanut mielensä, kun oli saunansa puolitiehen päässyt. Piiskuri, Takalan Jussi, huomasi, näette, silloin hänen lapaluussaan kummallisen merkin, hevosenkengän muotoisen, ja sanoi tuon johdosta nimismiehelle: 'samapa lienee, jos taon raippani palasiksi metsän pölkkyihin, ei ne tähän riivattuun pysty; pikku Pietari on käynyt liittoon paholaisen kanssa. Katsokaa: tuossa on hänellä merkki — oikea hevosenkenkä!' Kun Pietari nuo sanat kuuli, taukosi hän nauramasta eikä hän virkannut enää sanaakaan. Nimismies ei ollut kuulevinansa Jussin muistutusta, käski vaan jatkaa. Ja Jussi teki tehtävänsä kuin mies, sen saa sanoa. Mutta vaikka hän koki hautoa tuota pirunmerkkiä oikein aika tavalla, ei siitä verenpisaraakaan lähtenyt. Se oli meistä kummaa, semminkin kun kengän kuva vaan mielestämme isoni ja kävi tulipunaiseksi. Kaikki meni kumminkin menojaan, kunnes Jussin kuluttaessa viimeisiä vitsojansa kamala huuto kuului takanamme. Käännyimme kaikki. Siinä seisoi liistereessään tiellä vanha Pietari, ja kalpea kuin lumi oli hän. 'Poikani, minun poikani!' huudahti hän, ja samassa kaatua kolahti hän rekeensä. Pikku Pietari sai juuri silloin viimeiset iskunsa. Kai katosi nyt lumouksen voima, sillä hevosenkengän kuvasta ruiskahti verta, ja Pikku Pietari itse meni tunnottomaksi. Oli onneksi, että vanha Pekka oli sattunut paikalle. Liisterekeen kannoimme pyörtyneen ja asetimme hänet hänen isänsä viereen. Siinä makasivat he, isä ja poika, tietämättä tästä maailmasta mitään. Nimismies heitti loimen pikku Pietarin selkään ja käski meidän hieroa hänen päätään ja ohimoitaan lumella sekä kiireesti viedä hänen ja vanhan Pietarin pirttiimme. Siellä iski Ruoti-Liisa nimismiehen käskystä vanhan Pietarin suonta, ja tunti takaperin tointui tämä, avasi silmänsä ja huudahti uudelleen: 'Poikani, minun poikani!' Sitten katsoi hän meihin ja käski jonkun mennä kutsumaan teitä, pastori.»

»Entäs pikku Pietari, onko hän tointunut?»

»On. Hän makaa selällään ja tuijottaa pirttimme mustaa kattoa; kai tahtoo hän estää hevosenkenkää näkymästä. Hän läähöttää ja puhkii, mutta sanaakaan ei hän ole puhunut.»

Minä lähdin noutajani kanssa Jokelaan. —

Siellä oli minua jo kauan odotettu, vaikka pappilasta vankivartian taloon tuskin oli neljännes peninkulmaa.

Tuvassa oli paljon väkeä; mutta turhaan etsivät silmäni siellä niitä, joita varten olin tullut. Molemmat, isä ja poika, olivat kannetut tuvan perässä olevaan kammariin. Vanhaa Pietaria oli kansan paljous rasittanut, hän oli pyytänyt yksinäisyyttä, ja Jokelan isäntä oli noudattanut hänen pyyntöään.

Niin, siinä tapasin minä heidät, isän ja pojan. Oli aikoja kulunut, sittenkuin nämä viimeksi saman katon alla olivat yhdessä olleet. Vanha Pietari makasi vuoteella, pikku Pietari oli polvillaan tämän vuoteen vieressä. Ensimäinen näky, joka minua kohtasi, kun huoneesen astuin, oli hänen verinen selkänsä, joka nyt ei vaatetta, ei edes paitaa kärsinyt.

Mutta tämä heidän asemansa sanoi, että heidän sydämensä olivat lähestyneet toisiaan.

Kun poika kuuli, että ovea avattiin ja kaiketi arvasi minun tulleeksi, painoi hän kasvonsa alas vuodetta vastaan. Minä kuulin että hän nyyhki.

Isän käsi laskeusi hiljaa hänen päälaelleen, ja sanat: »poikani, minun poikani!» puristuivat hänen sydämestään. Pitkään aikaan ei hän näkynyt huomaavan minun läsnäoloani tahi ei pitävän siitä mitään.

Minä en tahtonut hänen mietteitään, hänen tunteitaan häiritä.

Vihdoin loi hän minuun silmänsä ja sanoi vapisevalla äänellä: »Tässä on minun poikani … joka kadonnut oli.»

Minä istuuduin vuoteen laidalle. Pikku Pietari liikahti. Raudat kolisivat.

Mitä me siinä puhuimme — kaiketi tahtoisi lukiani sanasta sanaan sen tietää. Mutta minä luulen, että jokainen, joka näitä riviä silmää, itse aavistaa, mitä semmoisessa tilassa puhutaan. Tunnustus — katumus — anteeksipyyntö — anteeksianto.

Pojan, pikku Pietarin, paatunut, kivettynyt sydän oli saanut salaman iskun, kun hän kuuli ruoskiansa puheen hevosenkengän kuvasta. Hän ei tuntenut enää rääkkäyksen kauheaa kipua, jota vastaan hän vielä vähää ennen oli hakenut apua lujan voimansa ja tahtonsa viimeisten kipinäin ponnistuksista; hänen sisällinen ihmisensä siirtyi kerrassaan siihen hetkeen, jona tuo kuva painettiin hänen selkäänsä; hän muisti sitä muutosta, joka silloin oli ollut hänessä tapahtumaisillaan, niitä päätöksiä, joita hän silloin oli tehnyt. — Hän näki koko elämänsä semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, ja silloin — — kuuli hän isänsä huudon: »poikani, minun poikani!» samassa kuin kadotus kangasti hänen sielunsa edessä. Herran armo oli etsinyt häntä, etsinyt kaikkialla, etsinyt koko hänen elinaikansa; hän näki, hän tunsi sen — nyt. Ja paatunut, kivettynyt sydän suli, kuten pakkasten lumi ja jää sulaa kevään auringon voimasta: ja Jumalan halveksia, joka ei ollut mitään peljännyt, ei mistään välittänyt, peljästyi vanhurskasta, kauhistui itseänsä. Herran kuritus, armonkuritus, rikoksissa tuhlattu elämä — ja tätä kaikkea, mikä väkevänä virtana, kuohuvina aaltoina ryntäsi hänen päällensä, ei hänen runneltu ruumiinsa voinut kestää. Raivoisan mielettömyyden musta yö avasi syvän kitansa hänelle, ja silloin hän meni tunnottomaksi.

Vankivartian pirtissä heräsi hän. Salamoita risteili hänen sydämessään. Kovaa taistelua siellä taisteltiin. Paatumuksen henki koetti yhä vielä heiluttaa valtikkaansa. Se kutsui kokoon liittolaisiaan. Armonenkelin tulisoihtu valaisi tappelukentän. Sotaa kävi kaksi mahtavaa valtaa. Likainen, jäinen loimi, jonka päällä onneton makasi ja joka vähitellen suli … pikku Pietari oli taaskin taintua. Mutta silloin näki hän vanhan isänsä, ja sanat: »poikani, minun poikani», tuo äsken herännyt lapsuuden muisto, hänen nykyinen tilansa — kaikki ryntäsivät yksin voimin paatumuksen henkeä vastaan, ja uudelleen suli yhä kovemmaksi paatumaisillaan oleva sydän. Ja kun isä pyysi yksinäisyyttä, pyysi poika: »viekää minut isän luo!»

Entäs isä! Jo edellä mainitsin, kuinka hän jo vuosia takaperin, kun poika linnassa istui, oli tämän linnan ohitse kulkenut, oli poikansa vankilan edessä tuntikausia seisonut; kuinka hän, kun pojasta ei vuosikausiin mitään kuulunut, oli yhä enemmän itseensä sulkeunut. Rakkaus sen teki. Yhäti oli hänellä pikku Pietari mielessä. Hän olisi tahtonut purkaa sydämensä, mutta tuli, joka leimusi hänen rinnassansa, paloi niin syvän kuoren sisässä, ettei hän voinut sitä tehdä. Hän ei kuunnellut, mitä hänen pojastaan puhuttiin, ja kumminkin kuuli hän; hän ei tahtonut tietää tästä pojastaan mitään, ja kumminkin tiesi hän enemmän kuin kukaan muu. Ja kun sitten viimein murtovarkaus ja surma kruunasi pojan työt, silloin oli tuo kova kuori sisällisen tulen polttamana puhjeta, mutta — se ei puhjennut vielä silloinkaan. Se puhkesi vasta silloin, kun vanha isä näki poikansa paalussa. Silloin murtui isä, silloin pukeutui hänen salattu rakkautensa sanoihin, mitkä tämän rakkauden voimaa ilmaisivat, ja silloin — silloin oli tuo kova, kiven kova, väärälle suunnalle mennyt voima kukistettu; mutta tätä sisällistä, valtaavaa muutosta ei vanha ruumis voinut kestää. Vanha Pietari ei voinut taipua, mutta taittua hän voi. Sama armo, joka kiven sulatti, sama armo taittoi jähmettyneen puun.

Kun Herra näin itse ryhtyy asiaansa, hyvin vähän voi silloin ihminen tehdä. Olinhan kumminkin tuossa se, johon molemmat katsoivat, jonka sanoja he kuuntelivat; olin näkyväinen välittäjä heidän ja sen Herran välillä, joka itse oli kaikki tehnyt.

Yö oli jo tullut, kun heistä erkanin. Isä oli löytänyt poikansa, poika isänsä. Kuori, joka oli verhonnut heidän sydäntänsä, oli poissa. Ja mikä parempi oli: molemmat olivat löytäneet sen isän, joka isä on yli kaiken sen, mitä me osaamme ajatella. —

Seuraavana aamuna kello 7:ttä käydessä tuli Jokelan isäntä itse minua noutamaan — heitä ripittämään. Ruoti-Liisan suonenisku ei ollut pitkälle auttanut. Vanha Pietari oli puhumaton, mutta tajullansa. Äänetönnä otti hän vastaan Herran ruumiin ja veren; Jumala parhaiten tietää, missä mielessä. Pikku Pietari — hänen rikoksensa, hänen pahat tekonsa — niin, niistä tietää käräjäkunnan pöytäkirjat, niinkuin jo edellä mainitsin, mutta yhtä ne eivät tiedä, sitä, mitä Jumala ja minä. —

Seuraavana pyhänä teki Pikku Pietari seurakunnan kirkossa julkisen synnintunnustuksensa. Koko sen päivän iltapuolen olin minä hänen luonansa Jokelassa. Maanantai-aamuna lähti Jokelan vankivartia häntä viemään. Pikku Pietari itki. Kahleet kolisivat. Siperia!…

Kynttilänpäivänä sain kirkossa pyynnön käydä vanhan Pietarin luona. Hän makasi vuoteellaan mykkänä, mutta täydellä järjellä. Vasemmalla kädellään voi hän viittauksia tehdä. Vaikea oli minun häntä ymmärtää. Sain toki viimein selville, että hän halusi kuulla jotakin Uudesta testamentista. Jo aavistin, mitä hän tarkotti. Minä luin kertomuksen tuhlaajapojasta. Kahdesti sain kertoa värsyn: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen: hän oli kadonnut ja on taas löytty.» Vanhus puristi kättäni. — —

Kun pääsiäispäivän aamukellot soivat, sain sanan, että Ala-Vesan vanha Pietari oli kuollut. Uusi halvauskohtaus oli katkaissut hänen elämänsä langan.

Hänen pojastaan, pikku Pietarista, en ole mitään tietoa saanut. Elääkö hän, onko hän kuollut — yhden tekevä se, jos hän vaan pysyy Hänessä, joka syntisen vanhurskaaksi tekee.