E-text prepared by Tapio Riikonen

VANHAN PASTORIN MUISTELMIA

Kirj.

K. J. GUMMERUS

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1898.

K. J. Gummeruksen kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.
Ystäväni Jaakkola.
Vanha virsikirja.
Isä ja poika.
Uhalla.
Kaksi valaa.
»Meidän pikku Jaakkomme.»
Viina!
Kauneutensa tähden.
Tämä olen minä. — Tämä on Jumala.
Kauhea hetki.
Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!
Vastakohtaisia kyyneleitä.
Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.
»Isää viedään!»
Entisen vanhan palvelian salaisuus.
Veljekset.
Poikani, minun poikani!

Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.

»Tuolla tuuhean lehdistön sisässä on paikka, missä hän muinoin asui.» — Näillä sanoilla olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni, kun vanhoilla päivin vävyni ja armaan tyttäreni luokse matkustaessani olen saapunut ylängölle, missä maantieltä vähäinen polku vie niemekkeelle, joka pistäiksen S——veteen. Näin olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni hänestä, josta nyt aion puhua: ja matkatoverini — milloin joku lapsistani, milloin joku vieras — on aina uteliaisuudella kertomustani kuunnellut, kentiesi siitä jotakin oppinutkin.

Olen nyt vanha mies, mutta aina vieläkin, kun tuolle ylängölle saavun, tykyttääpä sydämeni tavallista kovemmin, ja etäältä, oi, aina yhä etäämmältä kangastaa silmiini kuvia, mitkä saavat minut unohtamaan, että hivukseni ovat harmaat, että aika 75 ikävuoteni kuluessa on raskaan kuorman hartioilleni laskenut. Tuolta ylängöltä siintää, näetten, silmiini pieni lahdelma, jonka rannalla lapsuuteni koto seisoi. Siinä, tuon pienen lahdelman toisella puolella, vastapäätä silloista pappilaa, on kirkko, jossa isäni — ja siitä on ajassa enemmän kuin 60 vuotta takaperin — rakastetulle seurakunnallensa saarnasi. Siinä seisoo se vielä, sama kuin silloinkin, mutta kumminkin kuinka toisellainen! Autio on se nyt; ei vuosikymmeniin ole sen sisästä muitten ylistysvirsiä kuultu kuin lintujen, mitkä katottomassa rauniossa ovat pesän sijoja löytäneet. Aika on kirkon kukistanut. Herran temppeliäkään ei aika säästä; mutta Herran sana pysyy.

Aikoihin menneisiin, joina ei vielä uutta, komeaa Herran temppeliä edes ajateltu, joina isäni pappila, pieni, matala mutta hupaisa, ei vielä tietänyt uneksiakaan tuosta uudesta pappilasta, joka nyt kaksikertaisena kohoaa vanhan pappilan puistoksi muokatun paikan likisyydessä — aikoihin menneisiin palaa mieleni, kun näitä viattoman lapsuuteni seutuja näen… Minä näen siellä itseni lahdelman rannalla leikkivänä poikana, näen suuren lapsilauman joukossa pojan, jonka silmät kiiluvat niin kummallisesti, joka väliin on iloinen kuin ilo itse, väliin taasen synkkä kuin ukkosenpilvi. Näen hänet sieluni silmillä vieläkin niin selvästi kuin seisoisi hän edessäni, ja korvissani soivat vieläkin hänen sanansa, joita en ymmärtänyt, kun ne ensikerran kuulin, sanat, joiden salaperäisestä lähteestä sittemmin olen nähnyt vaikuttimet pulppuavan niin monen, monen ihmisen onnettomuuteen, sanat: »miksi pitää muutamain ihmisten kitua köyhyydessä koko elämänsä, kun toiset saavat elää rikkaudessa ja ylellisyydessä?»

Maunu Lakla oli tämän pojan nimi. Hänen isänsä oli seurakuntamme suntio. Hän asui »Niemellä», noin neljänneksen peninkulmaa pappilasta. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta minä olin häntä voimissa vahvempi. Kymmen-vuotiaana minä hänet painissa voitin, mutta hänellä oli ani harvoin halua painimiseen, ja harvoin otti hän leikkeihimme osaa. Hän istui enimmäkseen itseksensä synkkämielisenä, kun ei hän meille satujansa kertonut. Hän oli lapseksi kummallisen haaveksiva. Puhua noidista, mitkä kullassa ja hopeassa lumotuissa linnoissansa asuivat, osasi hän; ja kun hän meille maan-alisista rikkauksista kertoi, äärettömän suurista saleista, joiden seinät loistivat kuin aurinko, joiden katto oli tehty ainoasta, suuresta kultalevystä, josta äärettömän kalliita hohtokiviä taivahan tähtien lukuisina tuikki, niin seisoimme me siinä suut auki ja kuuntelimme ja osasimme töin tuskin hänen ajatusjuoksuansa seurata. Mistä hän oli nämä satunsa saanut emme kysyneet; me pidimme tosina jok'ainoan sanan ja halusimme hartahasti päästä näitä maan-alaisia saleja katsomaan.

Erinomaisen vaikutuksen teki Laklan Maunu minuun — niin erinomaisen, jotta isäni koppinansa kielsi minun seurustelemasta hänen kanssaan. Ja isälläni oli syytä kieltoonsa. Sillä aina kun olin Maunun parissa ollut, eipä minulta lukeminen sujunut; mieleni eli noissa lumotuissa linnoissa, ja latinan kieli-oppi — se makasi pöydällä, mutta sen viisaus ei minulle nyt ensinkään maistunut. Monta kertaa hiivin salaa kirjani tyköä Maunun luo ja monta kertaa sain kuria lennoistani maan-alaisten linnoihin.

Isäni kuoli, kun olin 12 vanha; äitini seurasi häntä pian samaan hautaan, ja pesän orvot hajosivat maailmaan. Minä jouduin erään sukulaiseni luo noin 5 penikulmaa isäni seurakunnasta.

Kun lapsuutemme kodille jäähyväiset sanoimme, kuinka me itkimme! Tuon vanhan kirkon vieressä makasi maalliset tukemme; mutta Jumala eli.

Päivänä ennen kuin ainaiseksi kodistani lähdin, kävin vanhempaini haudalla. Sieltä kun palasin, tapasin Laklan Maunun. Hän oli 15-vuotinen nyt. Harvoin olin häntä viime vuotena nähnyt. Isäni kielto johtui mieleeni, ja aioinkin jo mennä hänen ohitsensa, hänelle sanaa sanomatta, kun muistin äitini varoituksen: »ole ystävällinen kaikkia kohtaan.» Lähestyin Maunua hänelle jäähyväiseni sanoakseni.

Hän oli mielestäni entistänsä synkempi. Hän ei noidista enää puhunut, ei maan-alisista rikkauksista mitään maininnut. Mutta kysymyksensä kertoi hän: »Miksi on tässä maailmassa toinen rikas, toinen köyhä?»

»Jumala on sen sallinut», osasin minä vastata.

Hän nauroi luonnottomasti, mutta ei virkkanut mitään. —

Mistä oli nuori poika saanut tuon kysymyksensä, jossa synkkä, kadehtiva mieli kätkeysi? En sitä silloin tiennyt; nyt tiedän sen, olen jo kauan tietänyt; isältään oli Maunu parka katsantotapansa perinyt. Suntio oli taikauskoinen mies; hän näki aaveita ja kummituksia varsinkin jouluöinä, kun hän kirkossa kynttilöitä sytytti; hän uskoi aarniohautoja ja metsien ja vetten haltioita. Hän oli tyytymätön oloonsa, asemaansa, jota hän ei koettanutkaan parantaa; hän eli köyhyydessä, eli päiväkseen, aina valittaen onnettomuuttansa. Ei auttanut että hänen oiva vaimonsa teki työtä kuin mies; aivan usein oli leipävarras tyhjä. Ja silloin oli suntiolla tapana sanoa: »nyt syövät rikkaat vehnää», ja tätä sanoessaan, nauroi hän katkerasti.

Kyynelet virtasivat silmistäni, kun setäni seurassa kotini jätin, virtasivat vielä, kun ylängölle saavuimme. Siinä, mistä polku Niemelle vei, siinä seisoi suntion muori. Hänellä oli kädessään suuri voileipä; hän tarjosi sen minulle. Se oli rakkauden osotus, jota en ikinä voi unohtaa. Hän taputti minua olkapäälle ja itki. — —

* * * * *

Vuosia vieri. Hellässä sukulaisessani olin löytänyt toisen isän, hänen kodissansa toisen kodin, vaikka omaa isää, omaa kotiani en voinut unhottaa. Maan-alaisista rikkauksista en enää uneksinut: olin jo oppinut ymmärtämään, että latina ja opetus, jota setäni luona sain, oli minua enemmän hyödyttävä kuin kaikki kullatut linnat maailmassa.

Niin oli viisi vuotta kulunut.

Oli kuuma kesäpäivä. Olin lähtenyt ulos katsomaan heinäntekoa kotikedolla. Odotin hartahasti syksyä, jolloin pääsin Turkuun suorittamaan ylioppilas-tutkintoani. Tuo ja tulevaisuus mielessäni, joka minusta oli niin rikkaita lupauksia täynnä, kuljin hiljaan maantietä, kun nuori, pulskea mies tuli vastaani. Loin häneen silmäni ja tuskin uskoin niitä, kun ne sanoivat, että Laklan Maunu seisoi edessäni.

Hänessä oli suuri muutos tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat niin iloiset, koko hänen olennossaan jotakin niin raitista, tervettä ja eloisaa, jotta aivan ihmeissäni huudahin: »Kah, Maunuko? Todellakin!»

Hänellä oli suuri, tuohinen kontti selässään. Hän oli nähtävästi pitemmälle kululle antaumaisillaan. Hän tervehti minua iloisesti ja sanoi aikoneensa käydä minua tapaamassa, nyt kun oli jättämäisillään Suomen.

»Suomen!» huudahdin minä.

»Niin, ettekö muista unelmiani? Olen huomannut, että köyhyys ja kurjuus minunkin osalleni tulisi, jos tänne jäisin. Noista aarniohaudoista nyt ei ole mitään: ja mitä hyödyttävät meitä maan-alaiset rikkaudet, jotka vaan meidän mielikuvituksissamme asuvat? Ei!» huudahti hän ja hänen silmänsä leimusivat; »kaukana, kaukaisissa maissa on se rikkaus, jota olen uneksinut: sieltä tahdon käydä sen perimässä.» Sitten kertoi hän tavanneensa vanhan merimiehen, joka hänelle oli puhunut Intian rikkauksista, ja Intia, se se oli hänen matkansa määrä. Hän oli nyt menossa kaupunkiin päästäksensä laivamieheksi johonkin kaukaiseen maahan purjehtivaan laivaan. Jos minulle kangasti loistoisa tulevaisuus opin tiellä, niin rikkaammatpa olivat hänen tulevaisuutensa kuvitukset; koko maailma oli oleva hänen toimiensa alana! Innollisuudella, joka näytti, että hän näihin kuvituksiin oli sieluinensa ruumiinensa eläytynyt, puhui hän aikeistansa, ja minä unohdin siinä kokonaan, että suomalainen talonpoika seisoi edessäni.

Sitten kertoi hän, että hänen isänsä kaksi vuotta takaperin oli kuollut, että äitinsä tuli paremmin toimeen nyt kuin ennen ja että hän vielä Niemellä asui. Ja kun minä olin ottamaisillani puheeksi, eikö hän tehnyt pahasti siinä että vanhan äitinsä jätti, uskoi hän minulle, että hän, Maunu, oli kihloissa, että lukkarin Saara, entinen leikkikumppanimme, oli hänen morsiamensa ja että hän häntä koko sydämestänsä rakasti. Kun hän tämän salaisuuden tunnusti, hehkuivat hänen poskensa ja hän näytti niin onnelliselta, jotta minä tuskin tiesin, tulisiko minun hänelle edes onnea toivottaa.

»Äitini muuttaa ensi keväänä lukkarin tykö asumaan», lisäsi hän. »Mitään hätää ei hänellä tule olemaan. Muutamia vuosia — korkeintain 3 tahi 4 — ja minä palaan rikkaana armaan äitini ja armaan morsiameni luo.» Ja vielä lisäsi hän: »Minäkö köyhänä työmiehenä leipäkannikkaani jyrsisin! Ei, ei! Ennen kuolen!» Ja hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän tämän sanoi.

Minä vein hänen setäni luo, ja siellä koettelimme tyynesti punnita hänen aikomuksiansa. Mutta tyyneksi emme häntä saaneet. Ihmeissänsä huudahtikin setäni monta kertaa ruotsin kielellä minulle: »kummallinen, aivan kummallinen nuorukainen suomalaiseksi!» Ja Maunun innollisuus oli vähän vailla tarttua meihinkin. Maunu ei tahtonut kuulla sanaakaan, joka ei hänen unelmiinsa soveltunut. Hänen kasvonsa synkistyivät, kun setäni lausui: »Tuo innollisuutesi olisi kiitettävä ja epäilemättä onnea tuova maallemmekin, jos vaan sen perustus olisi toinen.» Ja vielä enemmän synkistyivät ne, kun setäni lisäsi: »Jos sinä kaikki Intian aarteet voittaisit, nuori mies, mitä sinä niillä tekisit? Luuletko todella, että onni asuu rikkaudessa?»

Mutta niin suuri oli Maunun innollisuus, niin loistavalta kimalteli hänelle hänen tulevaisuutensa, jotta hän kohta unohti nuhteen ja varoituksen, jota setäni lause sisälsi. Ja kokonaan poistuneet olivat pilvet hänen otsaltansa, kun hän vastaukseksi huudahti: »Kunhan vaan olen aikeeni perille päässyt, niin saammepa nähdä…»

Hän oli kulkenut tänä päivänä jo viisi peninkulmaa — aina kodistansa asti: mutta kumminkin tahtoi hän, vähän levähdettyänsä, matkaansa jatkaa. Innollisuutensa ei antanut hänelle rauhaa, ei sallinut hänen väsymystä tuta. Setäni pudisti päätänsä ja arveli, ettei Maunun laita ollut oikea: mutta hän ei enää hänen lähtöänsä vastustanut.

Minä seurasin Maunua vähän matkaa. Hän kulki kiiruhusti kuin olisi hän peljännyt, että onnensa häneltä pakoon pääsisi, ellei hän pian sitä saavuttaisi. Hän puhui tiellä yhä vaan loistavasta tulevaisuudestaan. Ja kun me viimein erosimme, puristi hän kovasti minun kättäni ja sanoi: »Viisi vuotta, ja minä riennän takaisin morsiameni luo! Viisi vuotta vaan! Pian se aika kuluu.» —

Minä seisoin ja katselin kauan hänen jälkeensä. Hän riensi rientämällä eteenpäin: olipa kuin olisi hän ollut huolissansa siitä, että niin kauan oli luonani viipynyt.

»Maunusi on nyt rikkaampi kuin Kroiso.» sanoi minulle setäni, kun kotiini olin palannut; »mutta», lisäsi hän miettien, »kun hän palaa — — —?»

* * * * *

Hiljalleen kuluvat päivät: päivästä karttuu viikkoja, kuukausia, vuosia.

Hiljaista elämää viettivät Laklan Anna, Maunun äiti, ja Lukkarin Saara, Maunun morsian, ensin Niemellä ja sitten lukkarin, Saaran isän, pienessä talossa. He odottivat kotiintulevaksi ainokaistansa, odottivat yhä suuremmalla ikävällä, kuta likemmäksi aika ehti, minkä Maunu oli määrännyt kotiintulo-ajaksensa.

Vuodet kuluivat … kolme, neljä, viisi — mutta odotettua ei kuulunut. Sitten kului toiset viisi, ja yhä vieläkin viisi, vaan poissa oli äidin toivo, morsiamen rakastettu.

Näin oli kaksikymmentä vuotta vierinyt kaipauksen kaltevuutta menneiden aikojen yöhön. Laklan Anna oli jo hyvin vanha, hänen silmänsä hämärät ja hänen voimansa loppuneet. Hän ei nyt enää lukkarin luona asunut. Lukkari oli jo aikoja sitten kuollut. Toinen oli astunut hänen virkaansa. Kun tämä tapahtui, muutti entiseen kotiinsa, Niemelle, suntiovainajan vanha leski. Saara seurasi häntä sinne — ei enää kukoistavana neitona, vaan keski-ikäisenä naisena, jonka kauneus oli kadonnut turhaan toivoon ja odotukseen. Vaan Saara toivoi vielä, hän odotti yhä; ja tämä toivo, tämä odotus, se oli hänen elämänsä. Kun päivä loppuun kului, eikä odotettua kuulunut, lohdutti hän itseänsä sillä, että armas varmaan seuraavana päivänä tulisi. Seurakuntalaiset auttoivat Niemen asukkaita: mitään puutetta he eivät kärsineet. He voivat siis huoleti elää kaipauksessaan.

Ja tämä kaipaus vaikutti kummallisesti heihin. Vanhuuttansa houraili vanha mummo; toivo, joka Saarassa yhä vaan kiihtyi, oli lukkarin tyttärestä tehnyt hiljaisen, nöyräpäisen olennon, joka nyt vaan häitänsä, hääpukuansa ajatteli ja kesä-iltojen tyynessä usein lauleli iloisia häälaulujansa. Jos Niemen asukkaille sanottiin, että Maunu varmaankin jo aikoja silloin oli kuollut, heräsi vanhus houreistansa hetkeksi ja pudisti päätään: Saara kavahti seisomaan ja huusi läpitunkeevalla äänellä: »Maunuko kuollut! Ei, ei! hän tulee, hän tulee!» ja sitte vaipui hän jälleen surumielisiin toiveisiinsa. —

Että vanhuksen elinlanka loppuansa lähestyi, että turha toivo oli morsiamen elin-ytimen tuhaksi polttanut ja että hauta hänelle rauhansa kohta oli antava — sen näin minä, kun kotiseurakunnassani käydessäni heidän luonansa pistäysin. Vanhus oli nyt vuoteen oma. Hän eli — niinkuin hänen ikäisensä niin usein — menneissä ajoissa: nykyisyydestä hän ei tietänyt muuta kuin poikaansa odottaa. Saara istui pienen, matalan majansa portailla, sitoi kukkaisseppelettä ja laulaa hyräili häälaulua. Kun he minun tunsivat, huudahtivat he molemmat ilosta, ja varmaa oli, että he nyt vihdoin luulivat saavansa kuulla Maunun palanneeksi. Mutta kun en voinut heidän toiveitansa tyydyttää, kun päinvastoin koetin varovasti kääntää heidän mielensä pois Maunusta, niin olipa kuin olisi paksu verho laskeunut meidän välillemme. Äiti alkoi jutella parikymmentä vuotta takaperin tapahtuneita asioita, kuin olisivat ne eilen tapahtuneet, ja morsian ryhtyi kiiruummasti kuin ennen kukkiansa järjestämään. He eivät ymmärtäneet mahdolliseksi, että Maunu voisi olla kuolleitten joukossa!

Kauan en nyt Niemellä viipynyt. Mitä siellä näin, oli aivan surullista. Se tieto minua kumminkin tyydytti, etteivät Niemen asukkaat puutetta kärsineet, että Saara hoiti sulhonsa äitiä, niinkuin lapsi äitiänsä ainakin.

Minä olin nyt armovuoden saarnaajana naapuriseurakunnassa. Tulevaisuuden toiveet olivat varsinaisuuden jokapäiväiseen pukuun pukeuneet, Lapsuuteni, nuoruuteni unelmat kangastivat kaukaa takanani. Mutta kummallista, mikä viehätys nuoruuden muistoilla on, miten jäykkäkin heltyy, kun hänen ajatuksensa lapsuuden, nuoruuden aikoihin palaa! Minä muistin usein Maunua ja hänen kultaisia, maan-alaisia linnojansa, ja omituisella mielen liikutuksella ajattelin, että näiden linnojen oloa olin muinen varmana pitänyt, Tuollaisina muiston hetkinä tein usein kysymyksen, johon ei kukaan vastannut, kysymyksen: Mimmoinenkahan on Maunun kohtalo ollut? Sillä olinpa melkein varma siitä, että lapsuuteni leikkikumppali jo aikoja sitten oli elävitten joukosta kadonnut.

Niin istuin eräänä kesäisenä lauantai-iltana ja ajattelin tulevan päivän saarnani johdosta, miten kummallisesti Jumala kaikista luoduistansa muretta pitää, kun pienelle kartanopihalleni suuret, komeat vaunut pysähtyivät. Niissä istui vanha herra, jonka minä hänen mustanruskeista kasvoistansa muukalaiseksi päätin. Minä kiiruhdin häntä vastaanottamaan ja saavuin pihalle juuri kun hän vaivaloisesti palveliansa avulla vaunuistansa astui.

Hän oli, kuten sanoin, näköänsä vanha mies. Hänen laihuutensa, hänen syvällä makaavat silmänsä, hänen harvat, harmaat hivuksensa — koko hänen olentonsa osotti, että hän maailmassa oli paljon kokenut ja kärsinyt. Hän lähestyi minua hiljaan, ikäänkuin olisi jokainen liikunto vaivannut häntä. Sitten puristi hän kovasti minun kättäni ja äänellä, joka oli niin sortunut, jotta tuskin kuulin hänen sanojansa, kuiskasi hän:

»Te ette tunne minua?»

»Ei ole minulla sitä kunniaa», vastasin aivan ihmeissäni.

Hän hymyili niin kummallisesti ja samalla oli hänen kasvoissansa jotakin sydäntä särkevää, mikä muistutti ihmistä, joka tahtoisi itkeä, mutta ei tuskiltansa sitä voi.

Minä saatoin hänet huoneeseeni. Hän heittäysi puusohvalleni istumaan.

»Minä tulen Niemeltä», sanoi hän; »minä … myöhästyin.»

»Laklan Maunu!» huudahdin minä ylön ihmeissäni.

Hän nyykähytti päätään. »Niin», vastasi hän soinnuttomalla äänellään, »nuorukainen, joka lähti rikkautta etsimään.» Ja taasen hymyili hän sydäntä särkevää hymyilyänsä. Kun minä hämmästyksessäni en saanut sanaa sanoneeksi, lisäsi hän: »Rikkautta olen löytänyt: rikkautta yltäkyllin. Intia avasi minulle aarteensa. Minä olen asunut satujeni kultaisissa linnoissa. Ja nyt … kun aarteeni tulen tarjoomaan niille, joita rakastin, tapaan minä — toisen kuolleena, toisen mielipuolisena. — Ottakaa kaikki, mitä minulla on, mutta antakaa minulle nuoruuteni takaisin!» huudahti hän sitten epäilyksen äänellä.

Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta kaikki koetukseni olivat turhat.

»Enemmän, enemmän tahdoin minä koota», mumisi hän. »Ajan kulkua en huomannut… Enemmän … enemmän … ja kun vihdoin kyllikseni sain, oli nuoruuteni kulunut, voimani kadonnut, intoni minut poroksi polttanut; ja ne, joiden kanssa tahdoin aarteitani jakaa … toinen haudassa, toinen mielipuoli!»

Minä koetin puhua, kuinka rakastettu hän oli ollut, ettei hänen äitinsä eikä morsiamensa koskaan puutetta kärsinyt, että he aina olivat häntä muistaneet, että Saara vielä voisi parantua. Hän kuunteli minua ääneti, kunnes Saaran parantumisella koetin toivon sammunutta tulta hänen sydämessänsä virittää; mutta silloin keskeytti hän minua huudolla: »Voisiko kuollut eloon herätä!»

Saara siis oli kuollut! Nyt en tiennyt mitä sanoa.

»Te näette, kuinka turhat puheenne ovat!» jatkoi hän. »Saara makaa haudassansa… Minä ehdin kirkkomäelle, nähdäkseni kuinka hänen hautansa täytettiin… Äiti ei poikaansa tuntenut… Turhaa, tyhjyyttä kaikki! Ja minä olen rikas, äärettömän rikas!»

Hän peitti käsillään kasvonsa.

»Mutta Jumala elää!» sanoin hiljaan.

Hän loi polttavan silmäilyn minuun. »Jos Jumala eläisi, antaisi hän minulle takaisin kymmenen vuotta elämästäni … viisi … kolme … yhden ainoankaan vuoden!… Turhaa, tyhjyyttä kaikki!» —

Hän visersi pienellä viserryspiipulla. Palvelia astui huoneeseen. Hän sanoi hänelle muutamia sanoja muukalaisella kielellä. Palvelia tarttui hänen käsivarteensa ja auttoi hänet nousemaan. Nyt vasta näin minä, kuinka riutunut hän oli, kuinka lamautunut mammonan palveluksessa! Näin palkitsi se kumartajaansa!

Hän heitti kullalla täytetyn kukkaron puusohvalle. »Hoitakaa äitini viimeiset päivät», sanoi hän. Siinä siis hänen asiansa minulle. Sitten tarttui hän käteeni, puristi sitä ja lisäsi: »Unohtakaa että olette minut nähnyt!»

Turhaan koetin hänen lähtöänsä estää; turhaan vakuutin hänelle, että jos missään maailmassa hän rauhaa toivoi, niin syntymämaansa yksin voisi sen hänelle antaa. Hän pudisti vaan päätään sanaa sanomatta. Minne hän lähti, mitä hän aikoi — — ei mitään hän ilmaissut.

Työläästi, varsin työläästi pääsi hän komeisin vaunuihinsa. Ajomiehensä löi ruoskalla hevosia. Vaunut katosivat pian näkyvistäni. —

Siinä seisoin kauan ja katselin hänen jälkeensä. Mieleeni muistuivat setävainajani sanat: »Hän on nyt rikkaampi kuin Kroiso, mutta kun hän palaa — — —!»

Hän oli palannut — kaikessa rikkaudessaan köyhempänä kuin kerjäläinen.

Ystäväni Jaakkola.

Matti Jaakkola oli seurakuntani etevimpiä miehiä. Hän oli köyhästä kerjäläispojasta alkanut ja sitten rengin tietä kohonnut varakkaan talon isännäksi. Niin, hän oli seurakuntani etevimpiä miehiä, vieläpä, — miksi en voisi sitä suoraan tunnustaa — etevin: sillä hän oli ottanut oppiakseen kaikesta, mikä häntä maailmassa oli kohdannut, eikä hän ensinkään ylvästellyt siitä, että onni oli häntä seurannut. Hän oli taidollinen ja ymmärtäväinen ja samalla nöyrä ja hiljainen, jotta minä hänen seurassansa erinomaisen hyvin viihdyin, sainpa vielä usein hänen hiljaisista puheistaan syviä opetuksiakin. Minä kunnioitin häntä sydämestäni, enkä ollut ainoa joka tätä teki; sillä hiljaisilla avuillaan oli hän voittanut koko seurakuntani luottamuksen, jotta, jos mikään uusi asia tuli kysymykseen, aivan usein kuultiin seurakuntalaisten kysyvän, ennenkuin he ehdotukseen mitään vastasivat: »mitä Jaakkola sanoo?» Ja enimmäkseen yhtyivät he sitten hänen lauseeseensa. Tuo oli kuvernööri R:n mielestä niin omituista, että hän kerran, pidettyänsä kokouksen seurakuntalaisteni kanssa, nauraen lausui: »Jos minä tahtoisin toista ja Jaakkola toista, niin varmaankin seurakunta tahtoisi, mitä Jaakkola tahtoo.» — »niinpä niinkin, herra kuvernööri», vastasi muuan isäntä: »sillä me tiedämme että Jaakkola tahtoo, mitä hyvää on, eikä tyhjiä lörpöttele.» — »Siinä sain minä:» kuiskasi kuvernööri hiljaan minulle. »Suotava vaan, että jokaisessa seurakunnassa olisi yksikään Jaakkola.»

Kun Jaakkola — Matti oli hänen ristimänimensä — kolmenkymmenen vanhana nai köyhän torpparin tyttären, oli hän vielä renki, eikä hänen avujansa silloin tuntenut kukaan muu, kuin hänen isäntänsä, joka kaikin mokomin koetti houkutella häntä pysymään luonansa. Mutta Matti, joka kaikessa hiljaisuudessa oli säästänyt suurimman osan verrattain pienestä renkipalkastaan, halusi omaa kotoa ja osti suuremmoisen, mutta aivan rappiolla olevan talon. Tämän sai hän tosin polkuhinnasta, mutta säästetyt rahansa eivät kumminkaan siihen riittäneet. Hän, joka renkinä oli ollut rikas, oli talon-isäntänä velallinen — niinkuin niin moni muu! Mutta Matti oli tarkoin ajatellut asiaa, ennenkuin hän velalliseksi rupesi. Hän oli laskenut, mitä maa ahkeralla työllä voisi antaa — laskenut tarkkaan; ja tulevaisuus näytti että hän oli laskenut oikein — jota niin harva tekee! Velka huoletti suuresti Mattia, ja sen tähden asetti hän suunsa säkkiä myöten, eikä siihen aikaan vieraita Jaakkolassa kahviteltu. Hän teki uutterasti työtä — aamusta iltaan — mutta tämä työ ei olisi saanut häntä niin pian velattomaksi, ellei kaikki, mihin hän ryhtyi, olisi ollut tarkoin ajateltua. Minä muistan esim. että, kun ensimäiset lukukinkerit olivat pidettävät Jaakkolassa, Matin oli täytynyt sitä varten pyytää naapurinsa tupaa, sillä hänen omansa oli niin huono, ettei se mihinkään kelvannut. Se oli melkein kokonaan kattoa vailla ja muutenkin niin rappiolla, »ettei siellä hiiretkään viihtyneet», sanoi naapuri, joka, kun hänen talossaan näitä eläviä paljo oli, valitti että Jaakkolan kaikki rotat olivat hänen luokseen muuttaneet. Matti hymyili tämän kuullessaan, mutta lausui sitten vakavasti: »Rupla liikaa velkaa on monta turhaa päivätyötä, ja aika on rahaa kalliimpi.» Tässä rappioisessa huoneessa asui hän itse perheinensä, kunnes viimeinen velkakopeekka oli maksettu, ja vieläpä kaksi vuotta sen jälkeenkin, sillä: »ensinnä tarvis, sitten hupi.» Mutta samaan aikaan, kun tupansa huononemistaan huononi, nähtiin hänen peltonsa yhä paremmin kasvavan. »Ei ole koiraa karvoista katsominen», sanoivat naapurit, kun tämän näkivät.

Tavallisuudesta poikkeeva oli järjestys, jota Matti seurasi, kun hän vihdoin rupesi talonsa huoneita korjaamaan. Ensimäiseksi laitti hän uuden navetan, sitten tallin, sitten aitan ja sitten vasta alkoi hän puuhata uutta asuntoa itselleen. »Ei Roomaa päivässä rakennettu, mutta eipä Jaakkolan tupaakaan», sanoivat naapurit. Vaan kun talo vihdoin oli rakennettu, niin eipä Jaakkolaa tuntenut kukaan enää entiseksi Jaakkolaksi.

»Peijakas!» sanoi moni, joka ei paremmin Mattia tuntenut; »hän on salarikas, sillä tuollainen hovi maksaa rahaa!» Matin asunto ei kumminkaan mikään hovi ollut, mutta se sisälsi, mikä siihen aikaan seurakunnassa oli tavatonta, paitsi tupaa kolme suurta kamaria: kaksi tuvan päässä ja kolmanteen kävi ovi, niinkuin tupaankin, porstuasta. Matti ei myöskään ollut salarikas — me tiedämme sen jo; mutta hän oli velaton, ja hän oli tarkoin laskenut mimmoisen rakennuksen hän jaksoi laittaa, »Olisin vähemmälläkin toimeen tullut», sanoi hän minulle, kun tuosta oli puhe, »mutta minä tiedän että valoisat, suuret huoneet raitistavat mielen, ja sitä paitsi olen muistanut jälkeisiäni.» Matti oli liika ujo tunnustamaan, että hän etupäässä oman itsensä tähden oli kamarin laittanut: sillä jo nuoruudesta saakka oli hän yksinäisyyttä rakastanut. Kamariinsa, kun hän tämän valmiiksi sai, vetäysi hän nyt, milloin hänellä vaan vähänkin aikaa oli, ja siellä — sepä vielä tavattomampaa tähän aikaan — luki hän muitakin kirjoja kuin hengellisiä. Tiedon halu tarvitsee väliin aivan vähän syttyäkseen, väliin ei syty se parhaimmilla sytykkeilläkään. Matti tiesi todistaa edellisen kohdan todeksi. Renkinä ollessaan oli hän, joka siihen aikaan oli varsin kehno lukia, saanut käsiinsä kirjan: »Neuvo ja johdatus maanviljelemisen ja huomen hallituxen parandamiseen, Oulunborin ja Cajanin läänissä yhteisen kansan hyväxi. Suomeksi kääntty Samuel Bohmilda. Turusa Frenckellin kirjanprändisä 1793.» Hän luki tätä vanhaa kirjaa, ja hän heräsi huolimattomuuden unesta, jota tähän saakka makeasti oli nukkunut. »Miksi en minäkin voisi saada taloa itselleni?» ajatteli hän. Siitä se alku. Sittemmin, kun hänen varansa paremmin kannattivat, hankki hän itselleen uusia kirjoja; ja kirjoja olisi voitu löytää Matin arkusta enemmän kuin koko seurakunnasta, jo siihen aikaan, jona hän vielä rappioisessa mökissään asui. Mutta että Matin näkyala kirjojen kautta laajeni, sitäpä ei moni tiennyt, sillä hän ei tiedostaan koskaan kerskannut.

Minä kävin usein hänen luonansa, vaikka hän asui puolen peninkulmaa pappilasta. Ja kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän täytyi minun kunnioittaa häntä. Kun seurakuntaan tulin, oli hän jo »koulunsa käynyt» — niinkuin hänen oli tapa sanoa; hän asui jo silloin »hovissaan.» Hänellä oli suuri perhe: viisi poikaa ja kolme tytärtä, jotka kaikki kulkivat isän ja äidin jälkiä, sillä Leenakin, Matin vaimo, oli ammatissaan yhtä toimellinen kuin miehensä. Jaakkolan varallisuutta ei nyt enään ihmetellyt kukaan, joka tiesi, että isäntä niin sanoakseni »tyhjin käsin» oli toimeen tullut ja nyt näki hänen viiden pojan ja kahden tyttären kanssa työssä (nuorin tytär oli vielä ala-ikäinen) sekä kuuli hänen mielipiteensä: »ei löydy mitään niin halpaa, ettei sitä voisi saada rahasta käymään, eikä mitään niin suurta, ettei se voisi meitä pahentaa, ellei Jumala sitä estä.» Asiain näin ollen ei siis ensinkään kumma, että Jaakkolan perheellinen elämä ihan tykkänään erosi tavallisuudesta. Nuorten sydämissä oli tiedon halu päässyt itämään, ja aivan usein kuultiin Jaakkolassa isän ja poikain keskustelevan asioita, joita ei kukaan seurakunnassa osannut aavistaakaan. Rakkaus sitoi vanhemmat lapsiin — siinä nyt ei juuri mitään kummaa; mutta ihmeellisempi oli, että sama rakkaus myös mitä hellimmillä siteillä sitoi lapset vanhempiin ja toisiinsa. Isä antoi lasten nähdä, mitä hänen sydämessänsä liikkui, kysyi heidän mielipiteitänsä ja punnitsi ne tarkasti, ennenkuin hän ne hylkäsi, osottamalla aina syyn, minkä tähden hän sen teki. Tämä vaikutti lapsiin, ja avosydämisempiä, rehellisempiä nuorukaisia kuin Jaakkolan lienee harvassa tavattavina. Mutta nämä nuorukaiset eivät olleetkaan nähneet isän eikä äidin missään poikkeavan pois niistä säännöistä, jotta olivat seurattavikseen ottaneet; — ei siis ihmettä, että lasten rakkaus lepäsi kunnioituksen pohjalla.

Minä olen jo kentiesi liian paljon puhunut Jaakkolasta ja hänen avullisuudestaan; suokaa se minulle anteeksi! Muistoni viipyy sitä mieluummin tämän kunnon miehen luona, kuta harvemmassa hänen vertaisiaan tavataan. Minulla olisi vieläkin paljon hänen perhe-elämästään sanottavaa, mutta kun pelkään, että »pitkillä puheilla» enemmän väsytän kuin hyödytän, menen kertomaan pari pientä kohtausta Matin elämästä.

Eräänä kesäpäivänä kävelyllä ollessani pistäysin Jaakkolassa. Oli kiireinen työaika, kevätkynnön. Kun Jaakkolan vainiolle tulin, näin suurimmaksi kummakseni viisi auraa, kukin sarallansa, seisovan, hevoset aisoissa; mutta kyntäjiä en nähnyt missään. Kiiruhdin kulkuani ja tapasin koko Jaakkolan perheen kokoontuneena ukon kamarissa. Kaikki istuivat, niinkuin neuvostossa ainakin, ja minä ajattelin jo että sopimattomaan aikaan olin tullut, kun isäntä herttaisesti tuli minua tervehtimään.

»Istukaa!» sanoi hän sitten hiljaisella äänellään, »ette tänä vuonna kuole: niinhän on tapana sanoa miehelle, joka ilmaantuu juuri kun hänestä puhutaan. Niin, herra pastori, me puhuimme juuri teistä, ja ennen iltaa olisitte nähnyt minun luonanne, ellette olisi sattunut tänne tulemaan.» Hän vaikeni ja silmäsi lattiaa, ja selvästi näkyi, että hän jotakin tärkeää asiaa mietti. Mutta että se minua koski, kuinka olisin voinut sitä ajatellakaan? Minä siis mitä suurimmasti hämmästyin, kun Matti äkkiä loi silmänsä minuun ja sanoi ujosti:

»Älkää pahastuko kysymystä, pastori, suoraa kysymystä! Uskaltaisitteko ruveta takaukseen minulle?»

Olinko kuullut oikein? »Ta … kaukseen!» kerroin minä hämmästyneenä ja ihmeissäni.

Nyt on asian laita semmoinen, että takaus on varsin vaarallinen, se kun aivan useasti saa aikaan tappioita ja, mikä minun mielestäni vielä pahempi on, mieliharmia ja vihaa, semminkin kun meillä Suomessa takaukseen niin ajattelemattomasti mennään. Me olemme tässä kohden varsin velttoja. Kielto on, näet, niin vaikea; eihän takaukseen meneminen maksa nimipiirrosta enempää! Lainanottaja vakuuttaa niin varmaan, että koko sitoumus vaan on — nimeksi, ja me tunnemme itsessämme, että hän suuresti pahaksuisi, jos kieltämällä näyttäisimme epäluottamusta: me ajattelemme: »kenties voi hän velkansa maksaa», ja miten on — hän selvittää asiansa niin kauniisti — me menemme takaukseen. Hän kiittää meitä ja lähtee, mutta jättää jälkeensä meihin useimmasti huolen ja ajatuksen: »tyhmä olin!» joka ajatus aina, kun sitoumuksemme muistamme, kiusaa meitä, kunnes »odottamattomat tapaukset» tekevät lainanottajalle mahdottomaksi suorittaa velkansa, jonka me nyt saamme maksaa tahi — me kuvernöörin kautta saamme vielä suoremman käskyn: »maksa pois takaus, mies!» Tämän kokemuksen luulen jok'ainoan takaukseen menneen joskus tehneen; mutta näistä kaikista lienee suurin osa sittenkin valmis uudistamaan samaa kokemusta, jos vaan heitä »oikein osataan pyytää.». Kuinka suuria hämmennyksiä tämä on saanut aikaan ja saa, sen näkee joka päivä. Moni rehellinen mies on takauksen kautta joutunut mieron tielle. Minun ajatukseni on, että ajattelemattomalla takaukseen menemisellä teemme väärin itseämme, perhettämme ja isänmaatamme vastaan, vieläpä että sillä teemme syntiäkin. Huomatkaa, että sanon »ajattelemattomalla»: ja ajattelemattomaksi nimitän jokaista takaukseen meniää, joka ei ole valmis mieliharmitta uhraamaan ta'attua summaansa. Mutta — jääkööt likemmät mietteeni tästä asiasta toistaiseksi, kunnes joudun kertomaan pienen muistelman, minkä sana »takaus» aina herättää minussa.

»Takaukseen!» olin huudahtanut vastaukseksi Jaakkolan kysymykseen.

»Niin, pastori», jatkoi Matti. »Tämä pyyntö teitä kummastuttaa, minä näen ja tunnen sen. Itse olen minä takauslaitosta vastaan, sen te hyvin tiedätte. Mutta kuulkaahan, mistä syystä minä muita takaukseen pyytämällä poikkeen pois omista mielipiteistäni, ja jos syyni teistä ovat väärät, niin luovun koko aikomuksestani — sen tärkeämpi ei asia ole, josta perheeni kanssa äsken neuvottelua pidin. — Te tiedätte jo, mitä aion pastorille kertoa», lisäsi hän, kääntyen poikiinsa. »En muistanut, että hevoset ovat valjaissa pellolla; menkää kyntämään; päätöksemme ehditte sitten kuulla.»

Pojat kiiruhtivat ulos, isän käskyä totellen, ja kun Leena ja tytötkin vetäysivät tupaan, jäin minä Matin kanssa kahden kesken.

»Salmela myydään huutokaupalla Heinäkuussa», alkoi Matti. »Minä olen miettinyt ostaa sen.»

»Salmela!» kerroin minä, ihmeissäni. »Mitä mietit, Matti: oletko viisas?»

Matti hymyili. »Te kummastutte aikomustamme, sen minä edeltäkäsin tiesin. Salmela maksaa vähintäin 15 tuhatta ruplaa. Se on herrashovi, kahden manttaalin kartano, johon verraten Jaakkola on mitätön torppa. Mutta kuinka paljon luulette Jaakkolan tuottaneen minulle niinä 28 vuotena, joina se minun hallussani on ollut?» Että Matilla oli rahoja lainassa, sen tiesin minä, vaan kuinka paljon, sitä en tiennyt, eikä hän koskaan ollut siitä puhunut, yhtä vähän kuin minä olin sitä kysynyt. Minulle oli tämä päivä todellakin kummastuksen, ja kummastellen hiljaisen Matin viimeistä kysymystä, hänen, joka ei koskaan tahtonut omasta itsestään puhua, katselin häntä mitään vastaamatta.

Mutta Matti ei nyt minun herännyttä uteliaisuuttani tyydyttänyt. Sen sijaan näkyi hänen ajatuksensa juoksu käyneen toisaalle, sillä hänen kasvonsa, jotka tähän saakka olivat osottaneet hiljaista tyydytystä, muuttuivat surullisiksi.

»Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset kumminkin olemme», sanoi hän hiljaa. »Kuinka ylpeys ja koston himo meitä kiihoittaa, vaikkemme sitä tiedäkään! Kuulkaa, herra pastori, pieni tapaus nuoruudestani, ja kun sitten sen valossa tuomitsette minun nykyisiä aikeitani, sanokaa, selittäkää minulle, mikä se oikeastaan on, joka minua näihin aikeisiin ajaa?»

»Olen kerjäläispoika alkuani, sen te tiedätte. Isäni oli juoppo, hylky mies — olen kuullut puhuttavan, sillä hän kuoli, ennenkuin minun ymmärrykseni heräsi. Äitini oli köyhä ja kivulloinen, mutta hellä, ainakin minua kohtaan. Parhaimmat palat, mitkä hän kerjäämällä sai, antoi hän minulle. Mutta hän kuoli, ja minä olin suojatta maailmassa, seitsenvuotinen, ajattelematon lapsi! Me olimme silloin N. kaupungissa. Äitini oli väsyneenä istunut levähtämään erääseen kadunkulmaan. Minä ihmettelin suuria huoneita ympärilläni. Siinä oli kaksikertainen kivirakennus meitä vastapäätä: minä muistan sen kuin seisoisin vieläkin sen edustalla. Suu auki tirkistelin sitä ja ajattelin, ettei varmaankaan Jumalalla taivaassa voinut kauniimpaa asumusta olla. 'Oi, äiti, kuinka rikkaita mahtavat ne olla, mitkä tuossa huoneessa asuvat; mennään sinne, varmaankin saamme siellä leipää ja lihaa!' Lihaa herkullisempaa en tähän aikaan tiennyt. Äiti ei mitään vastannut, mutta kuuma kyynel vieri hänen poskiansa alas minun kädelleni, ja kun silmäni häneen loin, näin, että hänen päänsä nojausi niin kummallisesti kivijalkaa vastaan, jonka vieressä istuimme. 'Matti armaani!' kuiskasi hän hiljaa — ja minusta on usein, kuin kuulisin vienon tuulen huminassa tämän kuiskauksen — 'Matti armaani! Äitisi on kohta lakannut kerjäämästä täällä maan päällä; hän menee nyt kerjäämään armoa Jumalalta… Sinä, poikani, lupaa aina pysyä rehellisenä — lupaatko sen?'

»En ehtinyt mitään vastata, ennenkuin joukko nuoria herroja suurella hälinällä, laulaen ja huutaen samosi ulos tuosta suuresta, kauniista kaksikertaisesta kivirakennuksesta. He kulkivat kadun poikki, meidän sivutsemme. Eräällä näistä herroista oli hieno rottinkikeppi kädessään, ja kun hän meidän luokse tuli, löi hän minua sillä selkään ja huusi kiroten: 'Jos minnepäin silmänsä kääntää, joka paikassa tapaa noita perkeleen kerjäläisiä!' Minä rupesin katkerasti itkemään; isku oli kipeää, niin kipeää käynyt. Mutta raaka herra huusi: 'Ellet lakkaa huutamasta, penikka, saat tästä lisää', ja hän kohotti uudelleen keppiänsä. — 'Älä lyö häntä, Arvid', kielsi toinen herroista. Minä ristin käteni ja käänsin kyyneleiset silmäni puolustajaani, mutta tämä kait suututti yhä enemmän kiukkuista herraa, sillä hän potkasi minua jalallansa niin, että minä kaaduin äitini syliin. Herrat etääntyivät nyt, vetäysivät toiselle kadulle. Minä nousin äitini helmasta. 'Olenko loukannut teitä, äiti?' kysyin. 'Et, lapsi!' vastasi hän ja lisäsi: 'Sen Herra hänelle kostakoon!'

»Mitä äitini näillä sanoilla tarkotti, en silloin ymmärtänyt. En ehtinyt niitä silloin ajatella, sillä tuskin oli hän ne saanut sanotuksi, niin vaipui hän hiljaa alas, ja kirkas veritulva juoksi hänen suustaan. Ihmisiä kokoontui meidän ympärillemme. Äitini vietiin erääseen kummalliseen huoneeseen; mustaan puettu mies piteli hänen kättänsä, pani korvansa hänen sydämelleen ja sanoi sitten huolimattomasti: 'tässä ei ole enää mitään tehtävää; hän on kuollut?'»

Matti pyyhkäsi pois ahavettuneella kädellään kirkkaan vesihelmen, joka kiilui hänen silmäripsissään. Minä tunsin, että silmäni kävivät kosteiksi.

»Niin olit sinä yksin maailmassa», sanoin hiljaa.

»Niin olin yksin maailmassa», kertasi Matti. »Mutta vastauksen äitini viimeiseen kysymykseen, jota vastausta eivät hänen korvansa saaneet kuulla, päätin minä elämälläni antaa. Hänen viimeiset sanansa unhotin, kunnes ne johtuivat mieleeni, kunnes mieron tietä kulkiessani näin sen herran, joka minua löi.»

»Kuka oli hän?» kysyin, kun Matti vaikeni.

»En ole hänen nimeänsä kenellekään maininnut, en edes omaisilleni … mutta teille täytyy minun se sanoa. Nuori herra, joka viatonta poikaa niin pahasti kohteli, oli — Salmelan luutnantti.»

»Wellman!» huudahdin minä. »Ah. nyt ymmärrän, miksi tahdot Salmelan ostaa.»

»Niin, pastori!» sanoi Matti, »minä olen paljon tätä asiaa miettinyt. Minulla on kahdeksan lasta. Vanhin poikani on, niinkuin tiedätte, kihloissa; toiset seuraavat hänen jälkiään. Jaakkola on kaikille yhteisesti pieni. Huolenani on ollut hankkia jokaiselle lapselle oma talonsa. Sitä varten olen minä säästänyt, mitä Luoja on minulle antanut yli tarpeemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että Hänen siunauksensa on ollut ylönpalttinen. Kerjäläispoika on voinut lyöjällensäkin lainata 3 tuhatta hopearuplaa.»

»Mitä sanot? Oletko asioissakin Wellmanin kanssa?»

»Olen. Minulla on toinen kiinnitys Salmelaan. Luutnantti ei ole kolmeen vuoteen maksanut mitään korkoa. Sen saa hän anteeksi iskunsa tähden, ajattelin, vaikka se ajatus ei päässyt taistelutta voitolle. Nyt sain nykyjään kuulla, että luutnantti on tehnyt konkurssin, että ryöstö häntä uhkaa, että pankki 10 tuhannen ruplan saamisesta on vaatinut Salmelan myytäväksi. Tämä herätti minussa kaikenmoisia ajatuksia. 'Niin ovat äitini viimeiset sanat käyneet toteen', sanoin itselleni, 'Jumala on kostanut; rikas on tullut kerjäläiseksi'. Minulla on, kuten sanoin, toinen kiinnitys Salmelaan; minun tulee siis oikeuttani huutokaupassa valvoa. Tämä on saanut minun miettimään Salmelan ostoa. Se riittäisi jakaa niin, että kaikki poikani osallansa hyvin toimeen tulisivat. Mutta minun rahavarani eivät kauppaan riitä. Salmela on kiinnitetty kaikkiaan 15 tuhannesta ruplasta. — Näissä aikeissa kävin äsken kaupungissa ja sain kuulla, että voisin saada pankin lainan Salmelassa pysymään kiinnikettä ja täytetakausta vastaan. Oma kiinnitykseni vastaa 3 tuhatta ruplaa; loput kaksi tuhatta on minulla itselläni. Viisituhatta voisin siis maksaa, 10 tuhatta jäisin velkaa. Olen käynyt Salmelan tiluksia tarkoin arvostelemassa ja olen varma siitä, että kunnollisella hoidolla saisin tuon velan vuosi vuodelta lyhenemään, jos vaan Herra olisi mukana työtä johtamassa, niinkuin hän tähän asti on ollut. Salmela on erittäin hyvä maa. Olen poikaini kanssa asiasta puhunut, ja he ovat varsin taipuvaiset kauppaan. Vanhin, Antti, saisi isännän nimen, ja kaikki tekisivät työtä niinkuin tähän asti ovat kodissansa tehneet yhteisen hyvän eteen… Mutta tämä kumoo entiset mietteeni — olin, näette, aikonut ostaa kullekin pojalle oman, erityisen talon, niin pian kuin naivat. Onko tämä uusi ajatukseni oikea? Eikö siihen liity omaa rakkautta, eikö mieleni salaa paisuisi tiedosta, että minun poikani omivat sen miehen kartanon, joka syyttömästi löi heidän isäänsä; eikö siihen liity kostonpyyntöä, eikö mieleni salaa iloitse siitä, että hän, joka äitiäni ja minua perkeleen kerjäläisiksi kutsui, nyt itse joutuu mieron tielle? Tutkikaa minua, herra pastori, ja jos luulette uudet aikomukseni vääriksi, niin valvon vaan saatavani ja annan kenen tahansa huutaa Salmelan.»

Ukko oli herttainen tuossa… Mitä taisin hänelle vastata? Minä tiesin, ettei vihaa, ei kostonhimoa löytynyt hänen sydämessään.

»Ethän sinä itse aio Salmelaan muuttaa?» kysyin.

»En. sitä en ole silmänräpäystäkään ajatellut. Tämä paikka on minulle kalliin maailmassa.»

»No, sitten ei sinusta kysymystäkään. Mutta mietitäänpä, olisiko pojillesi tästä kaupasta hyötyä.»

Matti tunsi poikainsa luonteen perinpohjaisesti. Me puhuimme heistä jokaisesta erikseen. Antista, Matista ja Eerosta — vanhemmista — ei meillä ollut paljon sanomista; he olivat tyyniluontoisia, ajattelevaisia ja uutteroita; mutta Sakari ja Jaakko, nuorimmat — niiden luonto ei ollut niin tasainen. Isä kumminkaan ei epäillyt, ettei poikansa yhdessä viihtyisi; hän tiesi että he rakastivat toisiansa. Mutta vaimo voi paljon talossa; ken sanoo että kaikki pojat saisivat semmoiset vaimot kuin Antin morsian oli… Miten siinä puhuimme, ukon kauppatuumat alkoivat häntä epäilyttää, ja viimein päätti hän jättää koko talonkaupan sikseen ja palata takaisin vanhaan aikomukseensa: sillä hän oli varma Salmelasta saavansa, mitä hän oli luutnantille lainannut. Matti oli koko keskustelumme kestäessä ollut vaaka, jonka kupit nousevat ja laskeuvat, aina sen mukaan kuin niihin painoja pannaan. »Siis raukee takauksenpyyntökin», sanoi hän, kun asia oli päätetty. »Minä kiitän teitä, pastori; te olette näyttänyt minulle, mitä minun tulee tässä pulassa tehdä. Se on kummaa» — lisäsi hän — »kuinka huonot silmäni ovat, kun niiden tulee omaa itseänsä katsella.»

Tuota kiitostani en minä ansainnut: enhän itsekään ymmärtänyt, mikä tässä asiassa parempi oli.

»Leena!» huusi Matti nyt vaimolleen, »käy käskemään pojat tänne: asia on päätetty.» Sitten kääntyi hän minuun ja sanoi: »Mutta jos niin olisi, että minun täytyy huutaa Salmela, ja pankki vaatii täytetakauksen, uskaltaisitteko ruveta siihen? Toiseksi takaajaksi saan minä Malmin, kauppias Dalléni vainajan vävyn. — Mutta», lisäsi hän, »kentiesi ei takausta 8 tuhannen ruplan velasta vaaditakaan kun annan kiinnityksen sekä Salmelaan että Jaakkolaan?»

»Varmaankaan ei», vastasin minä. »Vaan jos takausta vaadittaisiin, ja minä toiseksi kelpaan, niin olen valmis siihen sitoumaan.» Tämä vastaus tuli sydämestäni.

* * * * *

Eräänä iltana Heinäkuussa astui Jaakkola minun kamariini. Hän oli matkapuvussa ja iloisen näköinen, Hän tuli Salmelasta. Varhain edellisen päivän aamulla oli hän sinne lähtenyt, sillä Salmelaan oli meiltä neljättä peninkulmaa. Hän oli ollut varustettuna minun täytetakauksellani.

Nyt palasi hän huutokaupasta.

»No, miten kävi?» kysyin — uuteliaana! minun täytyy se tunnustaa.

»Tässä on takauskirja, herra pastori», vastasi hän. Sitä ei tarvittu.»

»Kuka sai onnettoman Wellmanin kartanon?»

»Luutnantti saa sen vielä pitää», vastasi Jaakola iloisesti.

»Kuinka se on mahdollista? Kenen avulla?»

»Minun», vastasi hän ujosti. »Ennenkuin huutokauppaan ryhdyttiin, käskettiin kaikki Luutnantin saamamiehet erityiseen huoneesen, ja siinä ilmoitettiin, että pankki oli saanut korkonsa ja täytetakauksen ja nyt suostuisi odottamaan, jos vaan konkurssin muut saamamiehet samallaiseen suostumukseen menisivät. Kolmannen kiinnityksen omistaja, joka pelkäsi täytyvänsä huutaa kartano, suostui niin ikään, ja luutnantti katseli nyt rukoilevin silmin minua. 'Herra hänelle kostakoon!' — äitini viimeiset sanat soivat korvissani, ja minä suostuin. Huutokaupasta näin muodoin ei tullut mitään. Luutnantti saa vastaiseksi pitää maansa.»

»No entäs sinun korkosaatavasi?»

»Ne pitäköön hän, siitä, että hän minua löi eikä äitiäni — jos ei hän jaksa niitä maksaa», vastasi Matti huolettomasti. »Mutta», lisäsi hän, »minulla on vielä toinen uutinen kerrottava, joka jotenni likeltä koskee minua itseäni. Saas nähdä, mitä Antti siitä sanoo. Minä olen, näetten, ostanut hänelle maan. Tarkastaessani Salmelaa viime keväänä, näin järven rannalla ihmeen hyvän viljamaan, joka nyt metsää kasvaa. 'Tähän tulisi mainio talo', ajattelin silloin, ja se on nyt minun. Sinne muuttakoon Antti. Tosin saa uutis-asutus vaan torpan nimen, mutta vähät siitä. Hänen ei tarvitse 50 vuoteen mitään kartanoon maksaa. Sen ajan kuluttua hoitakoon hänen jälkeisensä itsensä. Kauppasumma oli vaan 500 ruplaa — sama hinta, minkä minä Jaakkolasta maksoin.»

»Ja sinä sait siten korkosi?»

»En: luutnantti tarvitsee rahoja. Minä maksan hänelle summan paikalla, kun kauppa on laissa vahvistettu.»

* * * * *

Vuosia on siitä kulunut, kun tämä viimeksi mainittu tapaus tapahtui. Ihminen neuvottelee, Jumala päättää. Matti on kuollut. Leena on kuollut. Heidän kahdeksasta lapsestaan makaa neljä vanhempainsa vieressä kirkkomaassa. Jälellä olevat ovat kaikki kunnon ihmisiä. Antti on Salmelan omistaja, Sakari isännöitsee Jaakkolassa; tyttäret, ne kaksi, mitkä elävät, ovat onnellisissa naimisissa.

Aina kun vanhaa Mattia muistan, juohtuu mieleeni kysymys: Kuinka moni tekisi, mitä hän teki? Kuinka moni talonpoika tyytyisi torpan maahan, kun voisi saada suuren kartanon? Nyt voin sen varmaan sanoa: Matti ei ollut ylpeä, eikä kostonhimoinen — hän oli kunnon mies.

Vanha virsikirja.

Eräänä sunnuntaina, noin 28 vuotta takaperin, oli minulla vaikea työ tehtävänä. Minun tuli näet julkisesti ottaa kirkon ja seurakunnan yhteyteen mies, jonka maallinen laki kovalla, rautaisella kourallaan oli rangaissut murtovarkaudesta ja murhayrityksestä. En ollut ikinä ennen tällaista papillista tointa toimittanut. Mutta vaikeuspa nyt ei ollut siinä; sillä ilohan olisi ollut ottaa seurakunnan yhteyteen katuva, syntejänsä tunnustava pahantekiä. Vaan vaikeus oli siinä, ettei tässä miehessä katumuksen rahtuakaan löytynyt. Ainakaan en minä mitään semmoista hänessä huomannut, kun lauantai-iltana hänen kanssansa puhelin. Viha ja kostonhimo vallitsi hänen sydämessään, ja sitä hän ei edes salannut. »Minä tiedän, mitä teillä on minulle sanomista», vastasi hän varotuksiini, puhettani keskeyttäen: »mutta turha on saarnanne. Ellei teillä ole muuta sanottavaa, voitte yhtä hyvin olla vaiti. Minua, näette, ette koskaan saa katumaan muuta, kuin etten voimallisemmasti iskenyt puukkoani Antin rintaan.» Ja hän kiristi hampaitaan.

»Ja tuollaisella tunnustuksella aiot sinä huomenna astua Herran eteen?» kysyin minä surullisesti.

»Olkaa minusta huoleti! Tehkää tehtävänne! Minä tiedän, mitä minun tulee vastata.»

Muuta vastausta en häneltä saanut. Maallisen lain kova rangaistus ei ollut voinut hänen kovaa sydäntänsä pehmittää; päin vastoin näkyi se tehneen tämän sydämen vielä kovemmaksi.

Olin kuullut paljon puhuttavan Lauvilan Jussista — se hänen nimensä oli. Mutta en ollut häntä koskaan ennen nähnyt, vaikka hän oli seurakuntani lapsia. Hän oli näet jo ennen minun tuloani seurakuntaan tuomittu ilkitöistään monivuotiseen vankeuteen. Nyt oli hän kärsinyt rangaistuksensa; nyt oli hän jälleen seurakunnan yhteyteen otettava.

Hän oli kookas, kaunis mies. Terävät olivat hänen luonnonlahjansa. Helläsydäminen oli hän lapsena ollut. Hän oli varakkaan, suuressa arvossa pidetyn talonisännän poika. Hänellä oli hellä äiti, jonka kasvatuksen päämaali oli ollut lapsien saattaminen totuuteen ja Jumalan sanan rakkauteen, ja joka usein illoin oli istunut lastensa vuoteen vieressä ja siinä rukoillut Jumalaa heidän edestään. — — Ja nyt on poika, äidin lempilapsi, mitä julmimpana pahantekiänä kärsinyt rangaistuksen rikoksesta, joka oli ollut vähällä syöstä hänet ikuiseksi Siperian syviin kaivoksiin!

Kun Jussi ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hän vielä hyvä poika. Lapsellinen oli silloin vielä hänen sydämensä ja vakaat ne lupaukset, mitkä hän Jumalan alttarin edessä teki. Ja äidin rukoukset silloin! Herran huostaan oli hän, niinkuin muinen Hanna, uskonut esikoisensa. Siitä päivästä oli nyt 18 vuotta kulunut. Äiti makaa haudassa; poika — niin — raudoissa on hän suurimman osan tästä ajasta istunut.

»Mikä sai hänet lankeemaan?» kysyin häneltä, joka ensikerran minulle
Lauvilan Jussista puhui.

»Irstaiset toverit, korttipeli ja viina», sain vastaukseksi. »Jussi oli ilomielinen ja huikentelevainen. Nuorten parissa oli hän muita enemmän suosittu. Pastorin, teidän edeltäjänne, luona oli hän saanut oppia kirjoittamaan, ja olipa vanha seksmanni, hänen isänsä, ollut aikeessa kouluttaa häntä papiksikin. Mutta Jussi rakasti tanssia ja muita huvituksia mieluummin kuin kirjaa, ja tämä huvien halu hänessä yhä eneni, kun hän mieheksi oli varttumaisillaan. Silloin kääntyi hänen mielensä yhä enemmän pois hellän äidin varoituksista; huvitukset hehkuivat hänen silmäinsä edessä ja vetivät hänet luoksensa yhä lujemmilla siteillä. Mitään pahaa hänestä ei kumminkaan tietty, ennenkuin hän eräältä markkinamatkalta tuli kotia pahasti piestynä ja tappelusta ja juopumuksesta sakoitettuna. Tämä vaikutti häneen enemmän kuin äidin varoitukset. Hän häpesi ja olikin muutamia kuukausia aivan nuhteeton. Mutta eipä aikaakaan, niin takertui hän jälleen vanhain ystäväinsä seuraan: ja nyt olivat siteet, mitkä hänet näihin sitoi, vielä entistäkin lujemmat. Arkipäivinä teki hän työtä kuin mies, mutta niin pian kuin lauvantai-ilta oli tullut, oli kuin olisi perkele häneen mennyt. Ensinnä hiipi hän salaa ulos, kun isänsä ja äitinsä olivat levolle laskeuneet; mutta vähitellen hylkäsi hän tämän valheen, ja samassa määrässä kuin poikkeukset avujen tieltä kävivät suuremmiksi, samassa määrässä kasvoi hänessä röyhkeyskin. Kirkonkylässä oli siihen aikaan pahaksi tunnettu torppa, missä salaa myytiin viinaa ja mihin illoin seurakunnan heittiöt tulivat juomaan ja korttia lyömään. Näiden joukkoon antausi Jussi, Mitä elämää siellä pidettiin, voi hyvin arvata. Viina vei järjen; korttipeli kiihoitti voitonhimoa. Kiihkein kaikista oli kapakoitsija itse, Takalan Antti, joka nyt hyvissä varoissa elää täten kootuilla tavaroillaan Takalan isäntänä. Hän ei juonut, ja siitäpä syystä osasi hän kukkaroonsa houkutella kaikki vieraittensa rahat. Pari kertaa oli hän saanut sakkoa kapakoimisestaan, ja viime kerralla olivat miltei kaikki hänen vieraansakin joutuneet kiinni tappelusta. Mutta tuo häntä ei parantanut. Voitto oli liian suuri hänen jättääksensä ilkeää ammattiaan. Mimmoiseksi mieheksi Jussi tällaisessa seurassa muuttui, ei ole vaikea ymmärtää; mutta vaikeampi oli alussa tietää, mistä hän rahoja sai korttipeliin, jossa hän usein kadotti suuriakin summia. Tulipa tuokin pian tiedoksi. Korttipöydän ääressä riitaantui Jussi ja Antti, ja tämä viimeksi mainittu ilmaisi nyt vihansa vimmassa varomattomasti, että Jussi kauan aikaa oli myynyt hänelle polkuhinnasta milloin mitäkin isänsä tavaraa. Kun tuo tuli kuuluksi — ja tieto siitä levisi pian — eipä kehdannut Jussi enää mennä kotiinsa. Hän häpesi, ja hän päätti ankarasti kostaa Antille. Seuraavan päivän aamulla, kun roistoväki, niinkuin tavallisesti, oli lähtenyt kapakoitsijan tyköä, murtausi Jussi tämän huoneesen, löi puukon hänen rintaansa ja vei, mitä torpan rahoista sai käsiinsä. 'Tämä on vaan vähäinen osa siitä, mitä olen sinulle tuonut', sanotaan hänen jäähyväisiksi Antille sanoneen. Hän karkasi nyt, mutta joutui muutaman päivän perästä kiinni ja tuomittiin raippoihin ja pitkälliseen vankeuteen. Hänen hellä äitinsä kuoli samana päivänä, jona poika kuritushuoneesen vietiin — surusta kaiketi.»

Tuommoinen oli, lyhyesti, kertojani sanoilla kerrottuna, sen miehen elämäkerta, joka nyt oli seurakunnan yhteyteen jälleen otettava.

Raskaalla mielellä olin pyhäaamuna juuri lähtemäisilläni kirkkoon, kun Jussin isä, Lauvilan vanha seksmanni astui huoneeseni. Hän eli vielä; toisen nuoremman poikansa, Lauvilan nykyisen, kunnollisen ja varakkaan isännän luona asui hän, mutta ikä oli kyyristänyt hänen kookasta vartaloaan, ja suru oli ennen aikojaan tätä ikää monilla vuosilla enentänyt. Suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas vanhuksen rypistyneitä, ajan ja huolen puremia kasvoja. Enkä tuota kummaksi pannut. Olinhan itse isä ja ymmärsin aivan hyvin, mitä ukon sydämessä liikkui.

Kului pitkä aika, ennenkuin vanhus nyyhkimisiltään sai sanan sanotuksi.
Vihdoin pani hän kätensä ristiin, vaipui alas polvilleen ja huusi:
»Herra pastori… Jussi … minun poikani…!»

Minä nostin hänet ylös, asetin hänet istumaan ja sanoin: »Toivokaamme, että ankara kurituksensa on hänet parantanut. Oletteko tavannut häntä?»

»Olen kuullut hänen äänensä, mutta en ole häntä nähnyt», änkytti vanhus. »Minä menin häntä tapaamaan Korvelan vanginvartian luo: mutta kun eteiseen seisahdin ja vapisevalla kädelläni tahdoin avata oven kuulin poikani tuvassa julmasti kiroovan ja uhkaavan … murhalla … tulipalolla. En voinut ovea avata, en voinut mennä esikoistani tapaamaan… Hän menee kadotukseen… Oi, herra pastori, neuvokaa … eikö hänelle mitään pelastusta löydy?»

Niin valitti vanhus epäilyksissään. Mitä osasin hänelle vastata?
»Rukoilkaamme, että Herra sokean silmät avaisi! Turvatkaamme Jumalaan!»

Vanhus tarttui käteeni, ja toivon valo välkkyi hänen silmistään: »Oi, rukoilkaa tekin Herraa, että Hän antaisi minulle takaisin kadotetun esikoiseni katuvaisena!» —

Jumalanpalvelus alkoi.

Mustalla tuolillaan kirkon suuren käytävän keskellä istui vanki. Vuosia oli kulunut siitä, kun hän viimeksi tässä Herran temppelissä nähtiin. Muistiko hän nyt lupauksia, joita hän tässä Herran huoneessa oli Luojallensa tehnyt? Kaikki tunsivat Lauvilan seksmannin Jussin; kaikkein silmät olivat häneen päin kääntyneet. Häpesikö hän? Ei, siltä ei hän näyttänyt. Hänen kasvonsa juonteet olivat kovat, ja katkeruutta ja vihaa asui niissä silmäyksissä, joita hän katsojiinsa heitti.

Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Huhu päivän merkillisyydestä oli levinnyt, en tiedä miten. Mutta Jussin sukulaisista ei siellä ollut muita kuin vanha seksmanni, isä, joka oli asettaunut istumaan vankia likinnä olevan penkin toiseen päähän, josta hänen sopi poikaansa katsella, tämän sitä huomaamatta, ja seksmannin pojan poika, vangin veljen poika, nuori kymmenvuotias, joka istui saman penkin suussa, aivan mustan tuolin vieressä.

Loin silmäni vankiin, synnintunnustusta kun luin. Se ei näkynyt häntä ensinkään liikuttavan. Ivahymy lepäsi hänen huulillaan.

Jumalanpalvelus kävi tavallista menoaan. Saarnavirsi oli veisattu ja saarnastuoliin nousin. Silmäni loin nyt uudelleen vankiin. En voinut olla mitä suurimmasti kummastelematta, mitä nyt näin. Suuri muutos oli seurakunnan yhteyteen otettavassa tapahtunut. Hän oli kyyristynyt luokoon ja peittänyt käsillään kasvonsa: hänen ruumiinsa värisi. Tämä liikutus eneni hänessä yhä enenemistään saarnatessani. Ja viimein, kun saarnani oli loppunut, ja minä nyt rupesin puhumaan hänelle yksityisesti, alkaen puhettani raamatunlauseella: »Vaikka syntinne veriruskiat olisi, pitää niiden lumivalkeiksi muuttuman» — nousi hän ylös, laskeusi polvilleen ja kumartui niin, että päänsä koski lattiaan. Mikä oli hänessä tapahtunut? Vaikuttiko hänessä Herran henki? Näkikö hän nyt syntinsä?

Hetki oli tullut, jona hän oli syntinsä tunnustava seurakunnan kuullen. Minä astuin alas saarnastuolista ja lähestyin häntä kirkkokäsikirja kädessäni.

Kun toimeni aloin kirkkokäsikirjan sanoilla: »Rakkaat kristityt! Te tiedätte, että tämä eteen asetettu ihminen j.n.e.», kohotti hän päänsä ja silmäili minua silmillä, mitkä uivat kyynelissä. Viimeinenkin ynseys oli niistä kadonnut. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat, ja vapisevalla äänellä, tuskin kuultavasti vastasi hän kysymykseeni: »Tunnustatko, että rikoksillasi 5:ttä ja 7:ttä käskyä vastaan olet suuresti tehnyt syntiä Jumalaa vastaan ja, Hänen seurakunnassansa tehnyt suuren pahennuksen?» — »Tunnustan!» — Toiseen kysymykseen: »kadutko sitä sydämestäs ja rukoiletko rikostas anteeksi Kristuksen tähden?» — vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä: »kadun ja rukoilen.» Nyt seurasi kolmas kysymys: »Lupaatko täst'edes Jumalan armon kautta sekä tätä että muita rikoksia karttaa ja ahkeroida kristillistä elämää?» Syvin hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kaikki olivat nousseet ylös kuullakseen, nähdäkseen. Näkyvissä oli Tunnustaja, mutta tähän kysymykseen ei hän vastannut. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, hänen poskensa punottuivat ja vaalenivat vuorotellen. En tiennyt, mitä ajatella. Kovemmalla äänellä kerroin kysymykseni.

Silloin nousi hän seisaalle, loi silmänsä kädessänsä olevaan vanhaan, kansipuoliseen virsikirjaan, jota hän rintaansa vastaan puristi, ja nyt soivat kaikuvasti hänen suustansa sanat: »Lupaan, Jumalan nimeen!»

Tämä kaikki oli minulle jotakin aivan odottamatonta. Tunnustukset ja lupaukset tulivat nähtävästi hänen sydämestään, sillä mahdotonta oli, että ihminen näin saattaisi teeskennellä. —

»Mene rauhaan ja älä täst'edes syntiä tee; siihen Jumala Pyhän Henkensä armon sinulle antakoon! Amen.» — Näillä sanoilla lopetin toimituksen.

»Amen!» kuului hiljainen ääni vierimäisestä penkistä.

Synnintunnustuksensa tehnyt kuuli sen, kääntyi sinne päin, mistä ääni kuului, tunsi — isänsä ja peitti käsillään kasvonsa. —

Kun kirkosta astuin ulos, kotiin palatakseni, näin Jussin, hänen isänsä ja tuon kymmenvuotisen pojan käyvän vanhan petäjän varjossa olevalle haudalle. Kirkkoväki oli uteliaisuudesta jäänyt seisomaan Lauvilan Jussia ja hänen isäänsä katsomaan. Minuakin vaivasi uteliaisuus, ehkä se kentiesi oli vähän toista laatua kuin kirkkoväen. Minä lähestyin vanhusta ja hänen poikaansa, juuri kun tämä viimeksi mainittu heittäysi polvilleen haudalle, lausuen äänellä, joka ei ikinä muististani katoa: »Oi äitini!» —

Ääneti seisoin siinä, ääneti vanhus, jonka kasvot nyt olivat valoisat ja riemulliset, ääneti väki, joka odotti kunnes vihdoin kadonnut lapsi äitinsä haudalta nousi.

Kauan saimme odottaa.

Vihdoin nousi hän, astui isänsä eteen ja rukoili; »Isä! Voitteko minulle anteeksi antaa pahat tekoni?» Vanhus sulki hänet syliinsä. Hän ei voinut sanoilla mitään vastata.

Sitten kääntyi Jussi pieneen kymmenvuotiseen poikaan. »Kuka olet sinä?
Mistä oli sinulla antaa minulle minun oma virsikirjani?» kysyi hän.

Ja nyt saimme viimein tietää, mikä paatuneessa pahantekiässä oli muutoksen tehnyt, mitä neuvoa Herra oli pitänyt vetääkseen puoleensa miehen, joka tähän päivään saakka ei ollut muuta kuin kostoa ajatellut.

Penkissä pienokaisen edessä oli ollut vanha virsikirja, josta toinen kansi oli poissa, vieläpä useita lehtiäkin. Kirja oli ollut noita kirjanjäännöksiä, joilla ei omistajaa ole, jotka makaavat kirkon penkissä, kenenkään niistä huolimatta. Pojalla oli oma virsikirjansa, josta hän veisasi. Kun hän näki, ettei hänen sedällänsä kirjaa ollut, tarjosi hän hänelle vanhan kirjanjäännöksen, osottaen samalla virttä, mitä veisattiin. Jussi oli ajattelemattomasti ottanut vastaan kirjan, ja sanat, joita seurakunta veisasi, sattuivat samassa hänen silmiinsä: »Yks lammas eksyi laumastas.» Hän katseli likemmin kirjaa. Hän tunsi sen. Se oli kerran ollut hänen omansa. Kun hän ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hänen hellä äitinsä juuri hänen kirkkoon astuessaan sen hänelle antanut. Kirja herätti nyt Jussissa muiston tuosta hetkestä, muiston äidistä, muiston äidin rukouksista. Tulen salamana kävivät hänen sielunsa läpi autuaalliset tunteet, mitkä häntä elähyttivät silloin, kun hän kirjan sai, ja tunne siitä, mikä hän nyt oli. Ja kun hän sitten kirjan jälellä olevassa kannessa luki äidin varoituksen, minkä tämä, oli antanut pastorin kirjoittaa, luki sanat: »Tänäpänä, jos kuulet Herran äänen, niin älä paaduta sydänkäsi (Ps. 95:8), pyytää hellin ystäväsi» — oli hän kukistettu. Eletty elämänsä seisoi hänen edessään julmassa tosimuodossaan. Mitä hänelle sitten oli tapahtunut, ei hän osannut selittää. Vasta silloin, kun minä hänelle kolmannen kysymyksen tein, oli hän muistanut, missä hän oli, ja kostonpyyntö oli kuiskuttanut hänelle neuvoansa. Mutta silloin oli hänen sielussaan kajahtanut virsikirjan kanteen kirjoitettu äidillinen pyyntö, ja kuolettaakseen kiusaajan ääntä oli hän noussut ja lujalla, vakavalla äänellä luvannut muuttaa elämänsä.

Siinä siis koko salaisuus. Vanha virsikirjahylky, jolla ei mitään arvoa ollut, josta ei kukaan tiennyt, milloin taikka miten se oli kirkkoon joutunut, oli vaikuttanut, mitä kaikki minun kauniit varoitukseni ja puheeni edellisenä päivänä eivät olleet vaikuttaneet. Mutta — eipä tuo enää ollut kumma minusta: äidin antama virsikirja sisälsi äidillisen siunauksen; äidin kaikki rukoukset olivat yhdistetyt tuohon kannessa olevaan pyyntöön. Ja se oli siemen, jonka täytyi itää, ja Herra itse kylvi sen ajalla, jonka Hän soveliaimmaksi näki. —

Vuosia on kulunut siitä, kun tämä tapahtui. Vanha seksmanni on jo aikoja maassa maannut. Pieni kymmenvuotias on nyt talonisäntä, ja hänen luonansa elää setä Jussi.

Ilolla lopetan minä tämän muistiinpanon siinä tiedossa, että vanha virsikirja on tähän päivään asti pysynyt Jussin kalliimpana aarteena maailmassa, ja että äidin pyynnön täyttäminen on hänen elämänsä päätarkoitus.

Isä ja poika.

Kauppias Dallén oli jo vanhanpuoleinen mies. Hän oli ympäristöllään ja vieläpä sen ulkopuolellakin tunnettu erinomaisen rikkaaksi; ja lienee siinä ollut perääkin, sillä kauppamies oli jo muutamia vuosia takaperin lopettanut kauppansa ja ostanut likellä sitä kaupunkia, missä hän neljättäkymmentä vuotta oli kauppaa pitänyt, suuren maatalon. Siellä eli hän onnellista elämää — ainakin siltä näytti — kolmen tyttärensä kanssa, joista Sanna, nuorin sisarista, oli kihlattu maanviljeliä Malmille, nuorelle, reippaalle miehelle, minkä tilukset ulottuivat Rauhalan, kauppamiehen tilan, rajoihin asti. Oli kauppamiehellä poikakin, mutta hän ei enää kuulunut Rauhalan perheeseen, hän kun oli perinyt isänsä kaupan N——n kaupungissa.

»Hän on rikas», on mainesana, joka maailmassa tuottaa sille, josta se lausutaan, suurta kunnioitusta — olkoonpa sitten tämä rikas tavoiltaan kuinka rietas ja inhottava tahansa. Rikkaus on maailman jumala, ja tätä jumalaa kumartavat jäykimmätkin selät, vaikkapa rikkauden omistajan sydämessä piiloutuisikin vaan ahneutta ja pahuutta. »Hän on rikas», sanottiin kauppamiehestämme, ja häntä kumarrettiin siitä syystä; mutta — eipä ohjetta, josta ei olisi poikkeuksia. Löytyi, näet, niitä, jotka eivät kumartaneet kauppamiestä hänen rikkautensa tähden, vaan sen kunnioituksen tähden, jota hän heissä oli herättänyt. Näitä tällaisia ei tosin ollut monta; mutta nuo harvat tiesivät, ettei rehellisempää sydäntä Suomessa tykyttänyt, ja sen tähden kunnioittivat he häntä, muistamatta hänen rikkauttaan. Mutta suuri yleisö — se kumarsi vaan kauppamiehen rikkautta, ja senpätähden olikin sillä kauppamiehen selän takana kerrottavana juoruja ja kertomuksia, jotka eivät suuresti hänelle kunniaa tuottaneet.

Kauppamiehen rehellisyyteen yhtyi, näet, suoruus semmoinen, »joka ei valetta, ei teeskentelemistä eikä kujeita kärsinyt.» Maailman koulussa oli häntä — varsinkin nuorempana — lukemattomia kertoja petetty, semminkin, kun hänellä oli sananpartena: »Usko jokaista, kunnes hän sinut pettää!» Tuo sananparsi oli ollut ukon ohjenuora, ja hän oli sitä koko elinaikansa seurannut, Mutta tällä sananparrella oli myöskin vastakohtansa, jota kauppias yhtä tarkasti seurasi, ja se kuului: »Pettäjääsi älä usko koskaan!» Kun nyt lisäämme, että kauppamies käsitti sanat petos ja pettäjä jotenkin laajalta, ja että maailmassa suurin osa ihmisiä koettaa, missä vaan taitaa, selityksillä ja syillä, jotka ovat kaukaa tuotuja, antaa milloin millekin työlle, joka ei niin aivan rehelliseltä näytä, rehellisyyden ulkomuodon, niin ymmärrämme myös, minkätähden kauppias ei ollut kaikkein suosiossa. »Rehellisyys maan perii», oli kauppiaan kolmas tunnussana: ja hänessä itsessään näkyi se toteutuvan. Hän oli köyhästä alkanut, mutta järkähtämätön rehellisyytensä oli antanut hänelle luottamusta, jonka vertaista ei monella kauppiaalla ole ollut. Mutta tällä rehellisyydellään ja suoruudellaan oli hän — varsinkin kun hänellä aina oli vakinaiset hinnat, jotka olivat määrätyn prosenttivoiton mukaan lasketut ja aina halvemmat kuin muitten — närkästyttänyt kaupungin muita kauppiaita siihen määrään, että nämä olivat kaksi kertaa koettaneet saada hänet häviöön, he kun olivat luulotelleet niitä, jotka kauppiaamme asioita kysyivät ja jotka olivat hänelle luottamuksensa antaneet, että Dallénin asiat olivat aivan rappiolla ja että hän helpompaan kuin muut möi tavaransa, voidaksensa ne rahaksi muuttaa ja sitten kentiesi — karata. Ensikerralla, kun tätä keinoa hänen sortamisekseen koetettiin — se oli keisarikesänä 1819 — oli Dallénin täytynyt suin päin matkustaa Saksaan. Täällä oli hän osannut selvästi näyttää juorujen perättömyyden ja vieläpä lujentaa entistä luottamustaan. Toisella kerralla, noin 10 vuotta edellisen jälkeen, horjui hänen kauppahuoneensa, hän kun sai maksaa mahdottoman takaussumman erään ystävän edestä, »joka ei minun ystäväni ollut» — oli Dallén'illa sittemmin tapa sanoa. Epäiltävä onkin, miten silloin olisi käynyt, ellei Dallén jo olisi ollut tunnettu ulkomailla. Saamamiehet säälivät häntä ja suostuivat mielellään hänen esitykseensä, että hän takaussummansa neljän vuoden kuluessa maksaisi — 25 prosenttia vuosittain. Sitoumuksensa suoritti Dallén kuin mies. Mutta siitä päivästä, jona hän tämän suostumuksen teki, ei hän enää mihinkään takaukseen mennyt panematta milloin mihinkin talteen sitoumuksensa suuruisen rahasumman mahdollista maksua varten. Jos sitä vastoin summa, jota häntä vaadittiin takaamaan, oli hänen varojansa suurempi, antoi hän takauksen pyytäjälle suoran kiellon. Hänen jäykkyytensä semmoisissa tapauksissa oli sitä laatua, että toiset sitä kiittivät, toiset taasen tunsivat itsensä suuresti loukatuiksi. Ukko näyttikin silloin hyvin omituiselta siinä, missä istui, rahaa tahi takausta pyytävä edessänsä. Silmälasit nenähuipullansa kuunteli hän esitystä, »syöden pyytäjää pienillä, harmailla silmillään» sanaakaan sanomatta, kunnes pyytäjä oli puheensa lopettanut. Silloin, kun ukko oli esityksen kuullut, sanoi hän vaan: »minä luotan teihin;» ja se oli sama kuin myönnytys, tahi: »menkää muualle, herra!» ja se oli jotenkin selvä kielto. Ja ukon päätökset tällaisissa asioissa olivat järkähtämättömät. Syytä kieltoonsa ei hän sen likemmin selvittänyt, ja mitä tuollainen kielto pyytäjässä vaikutti, sitäpä ei ole juuri vaikea ymmärtää.

N——n kaupungissa oli tuskin ainoatakaan, joka ei ollut ukon apua tarvinnut, ja useimmat olivatkin tätä apua saaneet. Mutta ukon suoruus ja yksitoikkoisuus teki sen, että hänen luokseen vasta viimeksi mentiin.

Sopii tässä vielä mainita, että Dallén asioimistoimensa aikana oli oppinut ihmisiä tuntemaan. Mutta sittenkin, vaikka hän luuli avunpyytäjän kasvoista voivansa lukea, ettei tähän ollut luottamista, seurasi hän vanhaa sananparttansa: »Usko jokaista, kunnes hän sinut pettää!» Tästä voitaisiin päättää, että kaikki, mitkä ensikerran tulivat kauppiaan luo, saivat apua; niin ei kumminkaan ollut laita. Ukko tunsi, niinkuin jo sanoin, ihmisiä, ja sattuipa usein, hyvinkin usein niin, että avun-pyytäjä jo pyyntöönsä pani valeita ja — oli samalla sanonut oman tuomionsa; sillä »joka yhdessä valehtelee, voi toisessakin valehdella.»

Ja samallainen kuin ukko kauppiaana oli ollut, oli hän maanviljeliänäkin. Omituista vaan, että hänen kuntalaisensa, palkollisensa ja torpparinsa hänestä pitivät paljon enemmän kuin hänen kauppatoverinsa. Lieneekö sitten asia semmoinen, että maanviljeliät ovat rehellisempiä kuin kauppiaat. —

Vielä ukon luonteen kuvaukseen lisättäköön, että hän oli harvapuheinen. Liikoja sanoja, varsinkin jos niillä tahdottiin jotakin asiaa kaunistaa, inhosi hän, ja senpätähden kuultiin hänen usein parilla kolmella sanalla lausuvan, mitä toinen olisi pitkällä puheella kertonut.

Ukko Dallén'in poika, Ernst, oli jo isän eläessä perinyt hänen kartanonsa kaupungissa, hänen kauppansa ja hänen luottamuksensa. Poika oli kasvatettu »ukon sananparsiin», mutta — niinkuin usein nähdään — pojasta ei tullut isän kaltaista. Ensinnäkin olivat heidän luonteensa aivan erilaiset. Aika oli siihen lisäksi aivan toinen kuin ukon nuoruudessa. Nyt käytiin kauppakoulua ja pidettiin suuria, mutkaisia kauppa-kirjoja, jommoisista ei vanha Dallén tietänyt mitään; hän halveksi sekä kauppakouluja että asioimiskirjoja. »Kauppa kauppiaan opettaa, rehellisyys on paras kirja», oli hänellä tapana sanoa. Hän myönsi kumminkin, että kauppiaan on hyvä osata kieliä; mutta »niitä oppii paremmin ulkomaalla kuin kouluissa.» Ernst Dallén oli tästä syystä saanut oleskella kokonaisen vuoden Saksassa.

Jo lapsuudesta saakka oli Ernst oppinut pitämään isäänsä mitä suurimmassa kunniassa; vanhemmaksi kun tuli, liittyi tähän kunnioitukseen vähän pelkoakin, jonka laatua Ernst ei voinut itselleen selittää. Ernst oli virkku — yhtä virkku kuin ukko jäykkä — elävä ja innokas, mutta isän läsnäollessa meni häneen — hän ei tiennyt mikä, joka sai hänen totiseksi, hiljaiseksi, jöröksi. Ikäistensä kanssa oli hän aivan toinen.

Ukko oli helläsydäminen. Hänen ilonsa oli auttaa, vaikka hänen suoruutensa kielsi auttamasta semmoisia, jotka itse olivat puutteesensa syypäät. Ernst oli isän helläsydämisyyden perinyt, mutta ei sitä mielenmalttia, joka ohjasi ukkoa kaikissa hänen töissään. Ernst uskoi jokaista ihmistä, vieläpä niitäkin, jotka olivat häntä pettäneet. Suuri erotus oli siis nykyisen kauppias Dallénin ja entisen välillä. Entisen luona käytiin harvoin ja tuskin koskaan asiatta. Ernstin luona nähtiin sitä vastoin usein herroja, jotka vilkkaasti keskustelivat milloin mistäkin. Ja seurauksena tästä oli, että kauppa Ernstin luona kävi, ainakin ulkopuolisesti päättäen, vilkkaammasti, kuin muinen hänen isänsä luona.

Isä kun oli antanut kaupan pojallensa, ei tämän asioihin vähintäkään sekaantunut. »Niinkuin kylvät, niin saat niittää», sanoi hän; »mutta jos neuvoja tarvitset ja niitä minulla on antaa, tule luokseni!» Isä ei myöskään koskaan tiedustellut, miten Ernstin asiat edistyivät, ellei tämä itse ruvennut niistä puhumaan. Tämä tapahtui alussa hyvinkin usein, sitten aina yhä harvemmin eikä ukko ollut sitä huomaavinaan.

Näytti kumminkin väliin siltä, kuin olisi ukko odottanut, että Ernst hänelle puhuisi asioitaan. Tuo tapahtui siitä syystä, että Ernst oli ruvennut osalliseksi erityisiin yhtiöihin, ja yhtiöt eivät olleet ukon mieleen. Mutta kun Ernst ei ottanut niitä puheeksi, ei isäkään niistä mitään maininnut.

N——n kaupungissa oli Ernstin ikäinen nuori kauppamies, jotenkin Ernstin luonteinenkin. He olivat yhdessä oleskelleet Saksassa ja siellä nähneet kauppaa toisellaista kuin heidän pienessä kaupungissaan. Innokkaat kun olivat, olivat he tuumailleet jos jotakin keinoa kaupan kohottamiseksi. Mutta suurempiin kauppoihin ja yrityksiin tarvittiin suuria varoja, ja varoja ei ollut Hahlgrénilla ollenkaan, hän kun vielä oli isänsä kauppapalvelia, ja Ernstilläkin oli niitä suhteellisesti vähän, hän kun vaan oli saanut isänsä kauppavaraston semmoisena kuin se oli, kun merikulku syksyllä 18— loppui. Mutta nyt kuoli vanha Hahlgrén, ja poika, seitsemän nuoremman sisaruksen veli, vastaanotti isänsä kaupan. Ei sitten aikaakaan, ennenkuin nuoret kauppiaat jo jatkoivat kauppatuumailujaan, joita Saksassa olivat alkaneet. He kävivät liittoon, ja jotta tuuma paremmin voisi edistyä, tehtiin semmoinen sopimus, että yhteiset asiat aluksi kävisivät Hahlgrénin nimessä, joka tästä syystä lisäsi kauppanimeensä: »ja kumppani.»

Minä olin tähän aikaan kappalaisena siinä pienessä kappelissa, jossa se tapaus tapahtui, minkä näissä muistelmissa »Vanhaksi virsikirjaksi» olen nimittänyt. Kauppatavaraa, mitä tarvitsin ostaa, ostin Dallénilta, ensinnä isältä, sitten pojalta. Ja ottamatta lukuun, että rouva Dallén, Ernstin äiti, ja minun äitini olivat serkukset, oli minulla syytä pysyä tässä kauppahuoneessa, sillä parempia tavaroita ei saatu mistään eikä niin huokealla hinnalla — tullen tähän vielä lisäksi sekin, että pienoiseni kotona aina saivat runsaita tuliaisia, jotka eivät isälle olleet maksaneet mitään. Minä tunsin siis »setä Dallénin ja Ernsti-serkun» aivan hyvin, samaten kuin Sannan, Lauran ja Marian, Ernstin sisaret; ja minulla oli syytä olla ylpeä tästä sukulaisuudesta sekä erittäin kiitollinen vanhukselle, joka monta kertaa oli pienillä raha-avuilla minua auttanut koulu- ja yliopisto-aikanani. Mutta vaikka setää kunnioitin, enemmän rakastin kumminkin Ernstiä, jossa ukon hyvät avut paremmin astui näkyviin.

Eräänä päivänä kolisivat puiset rattaani N——n kaupungin katuja pitkin. Olin, näette, tavallisella joulumatkallani kaupungissa. Ernst Dallénin luona kävin kortteriin, niinkuin aina ennenkin. Olin aina ollut tervetullut, sen tiesin; mutta niin iloisesti, kuin nyt, ei ollut Ernst minua koskaan vastaanottanut. Syyn sain pian tietää, Muuan jyväkauppa, »oikein suuri», sanoi Ernst, oli hänelle onnistunut paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli muutamia päiviä takaperin saanut tiedon siitä. Tuo oli hänen ensimäinen suurempi kauppayrityksensä, vaikka jo viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän oman kauppansa sai. »Minä tiedän», lisäsi hän, »että isä olisi ollut koppinaan vastaan tätä kauppaa, se kun olisi voinut viedä minut häviöön, jos ei se olisi onnistunut; mutta nyt — — kun palatessasi käyt Rauhalassa, voit isälle siitä puhua.» Ja sitten pani hän samaan hengähdykseen toisen uutisen, joka minusta oli edellistä paljoa tärkeämpi ja joka ilmaisi, että hän aivan nykyään oli saanut — morsiamen, neiti Hanna Hahlgrénin.

Kun näin tämän nuoren miehen tässä, näin hänen onnensa ja kuulin hänen loistavat mietteensä tulevaisuudesta, eipä ollut paljoa vailla, etten kadehtinut häntä, Hän ansaitsi päivässä enemmän kuin minä vuodessa. — No, tuo oli saiturisuutta, Aatamin koukkuja, ja todisti vaan, kuinka heikko minäkin olin, vaikka minulle oli uskottu kalliin virka maailmassa. —

Ernstin luona näin minä Hahlgrénin, joka oli yhtä innokas kuin serkkuni. He puhuivat vaan kauppa-asioista, joista minä sangen vähän ymmärsin, mutta sen vain, että he niin olivat asioissansa kiinni, jottei heillä mihinkään muuhun aikaa ollut. Ja miten oli — mieleeni johtui raamatun lause: »Joka lihassa kylvää, se lihastansa turmeluksen niittää.»

»Mutta mitä aiot sinä tehdä noilla äärettömillä rikkauksilla, joita toivot voittavasi?» kysyin illalla, kun Hahlgrén oli lähtenyt.

»Laajentaa kauppaani — yhä laajentaa», vastasi hän innokkaasti.

»Entäs sitten, kun olet miljoonaan päässyt — jos pääset?»

»Sitten … en tiedä; mutta kauppa on minun elämäni.»

»Mutta muista toki, että elämäsi ei ole ikuinen.»

»Älä nyt rupea saarnaamaan!» sanoi hän, ja selvästi näkyi, ettei hän tahtonut kuulla mitään semmoista kuin kuolemaa edes mainittavan. Hänen intonsa oli kumminkin minun muistutuksistani vähän asettunut. Hän sanoi nyt äkkiä hyvää yötä ja jätti minun.

Seuraavana päivänä lähdin minä, ja Ernst kiitti minua »hyväntahtoisista varoituksistani», täytti kärryni kaikenmoisilla pusseilla ja paperikääryillä — »tuliaisia pienille pastoreille» — ja käski minun viedä terveisiä Rauhalaan, johon hän jouluksi saapuisi.

Vanha setä otti minut vastaan yhtä sydämellisesti kuin Ernst edellisenä päivänä, mutta toisella tavailla. Hän puristi kättäni, taputti olkaani ja koetti vetää kankeat huulensa hymyilyyn. Minä tiesin että ukko piti minusta.

Me puhelimme kaikenmoisista asioista, ja kun vihdoin kerroin Ernstin onnistuneesta kaupasta, avautuivat ukon pienet silmät niin suuriksi kuin taisivat, ja hänen kasvonsa kovettuivat: »Hm! hm!» mumisi hän vaan. Muuta hän ei sanonut. Näytti kuin ei ukko olisi vieraan kanssa tahtonut puhua poikansa asioista, vaikka tämä vieras olikin sukulainen.

Kului sitten muutamia kuukausia. Pienessä kappelissani työskentelin hiljaisuudessa, tietämättä mitään maailman riennoista ja melskeistä. Pari kertaa olin kuullut Ernstistä. Hän oli käskenyt sanoa minulle terveisiä. Hänen kauppansa suuresta edistymisestä puhuivat kaikki, jotka N——ssä kävivät.

Seuraavana syksynä tuli minun pitää käräjäsaarna emäkirkolla, johon kappelistani oli kolme penikulmaa. Hyvästi sopi minulle tämä, sillä seuraavana keskiviikkona oli Sanna Dallénin häät. ja ukko oli ystävyyden ja sukulaisuuden vuoksi kutsunut minut nuoria vihkimään. Tultuani käräjätaloon, josta oli kaksi penikulmaa Rauhalaan kuulin varsin odottamattomia puhuttavan. Sanottiin, että Dallén oli saanut halvauksen, että Ernst oli sitä ennen siellä käynyt ja kiiruusti sieltä lähtenyt. Mitä tuo tiesi? Oliko puheessa perää? Asiain näin ollen olivat Sannan häät aivan epätietoiset.

Käräjäsaarnan saarnasin maanantaina, ja huolimatta tuomarin puolipäiväis-tarjoumuksesta lähdin kiiruusti Rauhalaan.

Sanna tuli itkusilmin minua vastaan etuhuoneessa. »Jumalan kiitos, että tulit», sanoi hän; »en tiedä, mikä isän on. Hän ei ole kohta kahteen vuorokauteen mitään syönyt; hän kulkee yöt päivät edestakaisin, ja hänen hiuksensa ovat käyneet aivan valkeiksi.» Sitten kertoi Sanna, että Ernst viime perjantaina oli heillä käynyt. Hänellä oli ollut jotakin salaista ukolle sanottavaa, jota ei saanut kukaan muu kuulla. Tuntikauden olivat he kahden kesken olleet ukon kamarissa; sitten oli Ernst hirveän näköisenä törmännyt sieltä ulos. Ukko oli — niin luultiin — tullut halvatuksi. Hän oli pudonnut tuoliltaan lattialle, ja lattialla makasi hän vielä, kun tyttäret Ernstin huudosta riensivät sisään. »Mutta, Jumalan kiitos», lisäsi Sanna; »se ei ollutkaan halvausta; isä oli vaan pyörtynyt. Hän tointui ja puhui sitten taasen vähän aikaa kahden kesken Ernstin kanssa; mutta siitä saakka ei hän ole sanaakaan sanonut, ei mitään syönyt, ei silmänräpäystä istunut. Me olemme arvanneet, että tähän kaikkeen on syypää Ernstin uutinen; mutta mikä tämä uutinen on, sitä emme ole saaneet tietää. Ernst, joka vielä samana päivänä kiiruusti lähti pois, ei sitä sanonut, ja lähtiessään oli hän kalpea kuin ruumis.»

Minä menin ukon kamariin.

Sanna oli oikeassa. Minun oli vaikea tuntea vanhaa setääni, niin muuttunut oli hän. Hän kiiruusti kulki edestakaisin huoneessansa, mutta ei niin jäykästi nyt kuin ennen; ei, ruumiillinen väsymys ja sielun tuska olivat lannistaneet hänet. Hän kulki kuin houreissa, ja hänen askeleensa olivat epävakaiset. Hän ei ollut minua huomannut; hän ei kuullut tervehdystäni; hän kulki vaan kulkuansa.

Minä seisoin vähän aikaa häntä katsellen. Jokin jänne oli katkennut, jollekin salakarille oli laiva törmännyt…

Minä astuin hänen eteensä. Hän seisahtui ja silmäili minua — kuinka omituisesti! Sitten pudisti hän päätään ja tahtoi taasen lähteä ijankaikkiselle kululleen. »Setä!» sanoin minä kovalla äänellä. Hän seisahtui taasen; hän iski silmänsä uudelleen minuun, ja sitten alkoi hän hoiperrella, kuten juopunut, Minä tartuin kiinni häneen. Hän vaipui hiljaa alas lattialle, ennenkuin olin ehtinyt hänet sohvalle taluttaa.

Sannan ja Lauran avulla kannoin vanhuksen sohvalle, ja ensimäinen toimemme oli lähettää kaupunkiin lääkäriä ja Ernstiä noutamaan. Me pelkäsimme, että uni, johon vanhus nyt näkyi vaipuneen, olisi kuoleman. — Kaupunkiin oli Rauhalasta kaksi penikulmaa; kului siis jommoinenkin aika, ennenkuin voimme lääkäriä odottaa ja lääkärin kanssa Ernstiä.

Pitkä oli yö, joka nyt seurasi ja jonka me vietimme vanhuksen vuoteen vieressä. Maria, vanhin kauppiaan lapsista, tuo hiljainen olento, josta toisten tahdon enemmän kertoa, valmisti minulle illallisen. Mutta syömättä jäi se. Aamupuoleen yötä palasi kaupunkiin lähetetty takaisin, ja hänen kanssaan Akseli Malm, Sannan sulhanen. Mutta suruksemme ei lääkäri häntä seurannut. Hän oli ennen Akselin tuloa kaupunkiin muualle viety.

»Miten on Ernstin laita?» kysyimme yksin suin, Sanna ja minä, ennenkuin
Akseli vielä oli ehtinyt meitä tervehtiä.

»Sen tietää yksin Jumala», vastasi Sannan sulhanen, morsiantansa lähestyen. »Hän on salvannut itsensä kamariinsa Hahlgrénin kanssa. Minun kanssani puhui hän ainoastaan pari sanaa. Mutta hän lupasi tulla tänne tänään ennen aamiaista.»

Vanhus nukkui; mutta oliko tämä uni luonnollinen? Aamiais-aika tuli; Ernstiä ei kuulunut, ja yhä nukkui ukko. Päivä kului kulumistaan; ilta oli tulossa. Ernstiä odotimme turhaan, eikä vanhuskaan herännyt unestaan. Uudelleen oli Akseli lähtenyt kaupunkiin. —

Syksyinen päivä oli mailleen mennyt. Me istuimme, kuten ennenkin, vanhuksen vuoteen vieressä. Silloin juuri, kun salin kello löi 10, avasi hän äkki-arvaamatta silmänsä ja katseli meitä kummastellen. Sitten lienevät hänen muistinsa heränneet, sillä ihmeellisesti muuttuivat hänen kasvonsa, ja hän huudahti: »Se ei siis ole unta…» Kun me kysyimme hänen vointiansa ja eikö hän halunnut ruokaa? kohousi hän istumaan. Hän näkyi miettivän. Kylmät hikihelmet nousivat hänen otsallensa. Sitten käski hän tyttärensä mennä ulos, ja kun nämä vastahakoisesti olivat hänen käskynsä täyttäneet, loi hän silmänsä minuun, ja sanomaton tuska paloi niissä.

»Hän on häväissyt minun nimeäni!» huokasi ukko vihdoin. »Hän on minulle valehdellut, hän — minun poikani!»

Sitten, oltuansa vähän aikaa ääneti, viittasi hän suureen, Kaarle XII:nen Raamattuun, joka vähäisessä kirjakaapissa oli etevimmän sijan saanut — ja nyt välkkyi suuri, kirkas kyynele silmässä, joka ukon nuoruudesta saakka ei ollut itkenyt. »Tuo minulle tuo kirja!» sanoi hän.

Minä kiiruhdin ilolla ukon käskyä täyttämään. »Näinkö, Herra, olet tämän jäykän miehen sydämen murtanut?» puhuin itselleni. Ukko ei jaksanut kirjaa kädessään pitää; hän pani sen vuoteeseen viereensä ja avasi kannen.

»Ja nyt — tuo minulle mustetta ja kynä!» käski hän, ja hänen äänensä oli aivan soinnuton.

Kirjan alussa oli niinkuin tavallisesti tyhjä lehti. Se oli täyteen kirjoitettu. Sukuraamattuihin oli ennen muinen isällä tapana kirjottaa lasten nimet siinä järjestyksessä kuin lapset syntyivät, syntymä- ja ristimäpäivät ynnä lasten kummit. Vanha Dallén oli tätä tapaa noudattanut. Marian, Ernstin, Lauran ja Sannan nimet olivat ukon raamattuun kirjoitetut, ja kunkin nimen jälkeen oli herttainen toivon sana piirretty.

Hiljaa luki ukko, mitä hän tähän alkulehteen muinen oli kirjoittanut. Hänen väsynyt, vanha ruumiinsa vapisi. Kyyneliä valui hänen silmistään; ne putosivat alas ja kastivat lehden kirjoituksen.

Kauan itki hän siinä kuin lapsi. Sitten tarttui hän hiljaa kynään, ja kädellä, joka ylönarmottomasti vapisi, pyyhkäsi hän poikansa nimen suurella, paksuviivaisella ristillä. Sen tehtyään työnsi hän tyköään raamatun, joka putosi lattialle.

Liikuttavampaa hetkeä kuin tätä tässä en ole koskaan elänyt. — Isä hylkäsi poikansa!

Ukko vaipui takaisin vuoteeseensa. Vapisevilla käsillään peitti hän kasvonsa. Minä kiiruhdin nostamaan ylös raamatun, ja kun sen pöydälle panin, näin minä että Ernstistä kirjoitetun kirjoituksen alla oli piirretty sanat: minun toivoni! Mutta pois pyyhityt olivat ne sanat nyt. Mitä tällainen teko isälle on maksanut, sen olen minä nähnyt; mutta en hänen sydämensä sotaa. —

Vuoteen vieressä seisoen laskin käteni kasvojansa yhä peittävän vanhuksen päälaelle ja sanoin hiljaa; »Anna meille anteeksi meidän syntimme, niinkuin mekin ne anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.» Ja näyttipä siltä kuin olisi ukko nyt vasta huomannut, että vieras silmä oli nähnyt hänen tuskansa, hänen tekonsa. Hän katseli minua kauan, ääneti, silmäilyksillä, jotka osoittivat, miten hänen tunteensa vaihtelivat. Sitten tarttui hän minun käteeni ja puhui: »Lähde entisen poikani luo ja sano hänelle, etten tahdo muistaa, mitä hän on tehnyt; käske hänen lähteä Amerikaan ja palata vasta sitten, kun hän rehellisesti on ansainnut sen summan, jonka — — — hän kyllä itse tietää, minkä. Sano että minä uudelleen tahdon ruveta kauppatoimiin, että otan vastaan hänen asiansa semmoisina kuin ne nyt ovat. Käske — lisäsi ukko, ja minä näin, että isällinen rakkaus ja vanhat ennakkoluulot nyt kävivät hänen sydämessään kovaa sotaa — käske … minun nimessäni hänen palata, kun hän voi astua eteeni ja sanoa: 'isä, minä olen täyttänyt ehtosi.' Mutta sitä ennen … en tahdo kuulla hänen nimeänsä mainittavan, en nähdä häntä… Vie tämä sana hänelle, mitä pikemmin sitä parempi! Ja nyt kaikesta, mitä on tapahtunut ei puolta sanaa enää — ei kenellekään — ymmärrätkös?» — lisäsi ukko äänellä, josta tunsin entisen vanhan setäni.

»Mitä on Ernst tehnyt?» uskalsin hiljaa kysyä.

»Näinkö vähän sinä käskyistäni pidät!» huudahti ukko ja iski minuun kovan silmäilyn. Minä siis en nyt saanut Ernstin rikosta tietää.

»Anna minulle minun vaatteeni, ja kiitos siitä, että olet minua hoitanut», sanoi vanhus sitten. Ja suurimmaksi ihmeekseni nousi hän — hän, jonka heikkoutta vastikään olin nähnyt, jonka loppua olin odottanut.

Tyttäriensä luo meni hän. Hän koetti käydä reippaasti; mutta selvästi näkyi, että hän tähän ponnistukseen viimeiset voimansa pani. »Sanna!» huudahti hän, kun nuorimman tyttärensä näki, »missä on sinun ylkäsi, häntä en ole kaukaan aikaan nähnyt… Eipä uskoisi, että sinun häitäsi huomenna vietetään, ei siltä näytä.»

Tytöt tuskin uskoivat silmiänsä, kun isänsä näkivät, ja suuri oli heidän ilonsa, kun huomasivat, että ukko oli parantunut — varsinkin Sannan, kun hän kuuli, että häät huomenna todellakin vietettäisiin.

Puoliyön aikaan tulivat Akseli ja Ernst Rauhalaan, ja heillä oli nyt tohtori mukanansa. Tämä viimeksi mainittu pudisti päätään, kun minä kerroin ukon sairauden ja lopuksi ilmoitin, että ukko pienen aterian syötyänsä oli mennyt levolle ja nyt nukkui makeasti. Hän ei tahtonut kertomustani uskoa ja halusi mennä vanhusta katsomaan.

Sillaikaa kutsuin minä Ernstin kamariini ja kerroin hänelle ukon tervehdyksen. Ernst oli lunta vaaleampi. Hän seisoi siinä kuten tuomittu.

»Sanoiko isä minun rikokseni sinulle?» kysyi hän viimein hiljaa.

»Ei», vastasin minä.

»Niin, se on hänen tapojansa; minun olisi se pitänyt tietämän», mumisi hän. Sitten lisäsi hän: »Mutta sinä kaiketi tahdot sen tietää. Minä kirjoitin hänen nimensä hänen tietämättänsä… Siinä ei vaaraa… Meillä oli suuri, suuri asia tehtävänä, varma voitto … minä en tahtonut isälle siitä mitään puhua … asia ei onnistunut… Vekseli oli maksettava… Minun täytyi kaikki isälle tunnustaa… Nyt tiedät minun rikokseni, jota en ajattelemattomuudessani rikoksena pitänyt; tiedät minun rangaistukseni… Minä tahdon isää vielä kerran nähdä ja … huomenna, kun hääväki minua kysyy, voit valehtelematta sanoa, että minun on täytynyt äkkiarvaamatta lähteä pitkälle asiamatkalle.» — Sen sanottuaan syleili hän minua, kuiskasi sanat: »koeta lohduttaa vanhusta ja poistaa hänestä rikokseni katkeruus!» hiipi sitten hiljaa ovelle, jonka takana vanhus makasi, avasi sen, katseli muutamia minuuttia isää, uskaltamatta huoneeseen astua, ja — oli valmis lähtemään.

Sisarilleen hän ei mitään sanonut; sen jätti hän minun huolekseni. Ja kun Sanna, Laura ja Maria luulivat hänen nukkuvan syvää unta, oli hän isälliselle asumalle sanonut pitkät jäähyväiset ja oli kaukana kodistaan, matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden.

Suurta hämmästystä ja kummastusta herätti Ernstin katoaminen; ei vaan kaupunkilaisissa, vaan koko ympäristössä. Mietteitä, selittäviä syitä — jos jonkunlaisia — ei puuttunut, mutta vanhuksen ja minun ilokseni ei mikään näistä oikeaa suuntaa käynyt. Suurta ihmettelemistä herätti sekin, että ukko Dallén uudelleen ryhtyi kauppa-asioihin, että hän kaupunkiin muutti ja antoi Rauhalan vävylleen. »Ukko on niin kauppaansa piintynyt, ettei hän voi siitä erillänsä toimeen tulla» — sanottiin. Kului sitten muutamia vuosia, joina ei mitään erityistä tapahtunut. Vanhasta Dallénista ja hänen kadonneesta pojastaan, jonka muutamat merimiehet olivat nähneet kauppamiehenä New-Yorkissa, puhuttiin aina väliin ja ihmeteltiin suuresti, varsinkin, että ukko, kuta vanhemmaksi hän eli, näkyi ikäänkuin nuoremmaksi muuttuvan. Tuossa ihmeessä olikin tavallansa perää, sillä ukko oli todellakin kauppa-asioissaan entistä virkumpi.

Taasen lähestyi joulu, ja taasen kolisivat kelirikosta rattaani N——n katuja pitkin. Vanhan kortteeripaikan pihalla pysäytin ne; mutta nyt ei vanha setä tullut minua vastaanottamaan. Sen sijaan tuli Sanna minun luokse ääneensä itkien: »Isä on tullut halvatuksi», oli hänen tervehdyksensä.

Minä menin vanhuksen kamariin. Siinä makasi hän vuoteellansa. Hän ojensi vasemman kätensä minulle, kun minut tunsi. »Nyt on vanhuksesta vaan puoli jälellä», sanoi hän tervehdykseksi. Hänen äänensä oli iloinen, hänen sanansa leikilliset.

Viikko takaperin oli hän saanut ulkomaalta kirjeen. Kun hän sen oli lukenut, oli hän pannut ristiin kätensä, huudahtanut kovasti ja kaatunut, aivan niinkuin kerta ennen — Rauhalassa. Mutta tästä kaatumisestaan ei vanha Dallén enää noussut. Kun hän tunnottomuudestaan heräsi, oli koko hänen oikea puolensa hervoton — halvattu.

Mutta ukko näytti minusta kumminkin iloisemmalta nyt kuin koskaan ennen. Eikä se näky pettänyt, sen sain pian tietää. Tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli hänen suuri raamattunsa. Hän viittasi siihen. Minä avasin sen. Siinä oli kannen ja nimiluettelolehden välissä kirje ja avattu kynäveitsi, ja mitä tämä viimeksi mainittu tiesi, sen sanoivat minulle kohta nuo viivat, joilla isä muutamia vuosia takaperin oli pyyhkäissyt pois poikansa nimen, mutta jotka hän nyt oli melkein näkymättömiksi pois raapinut. »Tätä työtä teen minä joka päivä», sanoi hän iloisesti, tarttui terveellä kädellään kynäveitseen ja alkoi hiljaa ja varovasti viivoja raapia. Sitten tarjosi hän minulle paperin, joka kynäveitsen vieressä oli ollut, ja sanoi: »lue se minulle!»

Se oli kirje — kirje Ernstiltä. Jo arvasin syyn ukon iloon. Se oli pitkä kirje. Ernst tunnusti siinä mutkistelematta rikoksensa. Sitten kertoi hän käynnistänsä Rauhalassa, puhui kaikista, mitä häntä oli kohdannut, puutteista, joita hän oli kärsinyt, vaaroista, joissa hän oli ollut, miten hän oli päättänyt ansaita isänsä anteeksiantamisen, ansaita rehellisesti; miten hän monissa kiusauksissa oli ollut, mutta miten hän Jumalan avulla oli ne voittanut. Sitten kertoi hän, miten hän erään kauppamiehen luona New-Yorkissa oli saanut pienen tavaranpakkaajan ammatin, miten hän vähitellen oli voittanut isäntänsä luottamuksen, miten hän tälle isännälle, jota hän toiseksi isäkseen kutsui, oli koko elämänsä kertonut ja sillä saavuttanut hänen täydellisen ystävyytensä ja luottamuksensa, ja miten hän nyt oli tämän isäntänsä ensimäinen kassööri. Sitten kertoi hän, kuinka säästävästi hän eli, kuinka hän vuosittain pani suurimman osan palkastansa isäntänsä liikkeeseen, kunnes summa, johon hän väärin oli isänsä nimen käyttänyt, alkoi vähitellen täyttyä — kertoi koti-ikävästään ja kuinka raskaana kuormana isän viha painoi häntä. Viimein pyysi hän Jumalan laupeuden tähden, että isä katuvaisen pojan jälleen pojaksensa ottaisi.

Kirje oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton pidättää kyyneleitäni. Ukon ilon käsitin nyt täydellisesti. Ja että hän pojalleen oli kaikki anteeksi antanut, sen sanoi sanoja paremmin Ernstin nimi Raamatussa, jossa sanoihin: minun toivoni oli liitetty sanat ja iloni ja jota eivät enää viivat mustanneet.

»Ja nyt, pastori», sanoi ukko, kun kirje oli loppuun luettu, »avaa nyt raamattu ja lue minulle kertomus tuhlaajapojasta. Näet sinä, semmoisia heittiöitä kuin Ernst kerran oli, olemme me kaikki Jumalan edessä; me väärennämme hänen nimeänsä joka päivä. — —»

Kun ukon mieliksi olin lukenut kertomuksen tuhlaajapojasta, makasi vanhus vähän aikaa ääneti. Hänen pienistä silmistään loisti autuaan ilo.

»Minä olen melkein vakuutettu siitä, etten tässä maailmassa saa nähdä Ernstiä; mutta sano sinä hänelle, kun hän palaa, että minä olen hänelle kaikki, kaikki anteeksi antanut… Minun pöytälaatikossani on kirje hänelle … kun hän tulee…» —

Kului sitten muutamia viikkoja.

Puolipaaston pyhänä kun kirkosta kotiin tulin, oli minun vastassani kirje — surukirje. Jo aavistin, mitä se tiesi, siinä kun ei postimerkkiä ollut. Aavistukseni toteutui. Vanha Dallén oli nukkunut viimeiseen uneensa. Kirjeessä, joka vaan sisälsi muutamia sanoja, pyysi Akseli minun tulla vanhusta hautaamaan. Vanhus oli itse sitä toivonut. Ja minä kiiruhdin tätä vainajan toivoa täyttämään.

Sanna tuli minua vastaanottamaan, kyyneleet silmissä nytkin. Mutta nyt tiesin minä syyn niihin. Ukko oli rauhallisesti tästä maailmasta eronnut. Mutta että ilo oli likeisin syy hänen kuolemaansa, sitä en tiennyt, ja siitä kertoi minulle Sanna.

Kolme päivää ennen kuolemaansa oli ukko saanut kirjeen herra Clarkilta, Ernstin isännältä New-Yorkissa. Hän ilmoitti siinä, että Ernst lyhytaikaiseen kuumeeseen oli kuollut; että hän sitä ennen oli kirjoittanut isälleen kirjeen, minkä kauppias nyt tähän kuolonsanomaan liitti. Sitten lausui kauppias muutamia lohdutuksen sanoja, kiittäen Ernstiä kaikin puolin hyväksi ja kunnolliseksi. »Uskollisempaa palveliaa ei minulla koskaan ole ollut», kirjoitti hän muun muassa, »ja hänen sydämensä helleyttä todistaa sanoja paremmin rakkaus, joka sitoi häntä hänen isäänsä, jonka anteeksi antamista hän viimeistä hengenvetoa vetäissään käski minun pyytää. Onnellinen te, jolla semmoinen poika oli» — lopetti herra Clark. Sitten seurasi luettelo Ernstin omaisuudesta, minkä herra Clark oli rahaksi muuttanut ja nyt lähetti Hampurissa maksettavassa vekselissä. Omaisuus nousi ummelleen siihen summaan, minkä Ernst oli isänsä ehdon mukaan velkapää kokoomaan. — Ernstin kirje oli kirjoitettu samana päivänä, jona hän tunsi tautinsa olevan kuolemaksi. Se sisälsi vaan muutamia riviä; mutta niissä ilmautui hänen rakkautensa isään, jolta hän nyt, kun isän tahto oli täytetty, toivoi saavansa paremmassa elämässä kuulla anteeksi annon sanan. »Isä, pahoitettu isä; siunaa poikaasi, ennenkuin kuolet!» olivat Ernstin viimeiset sanat.

Vanha Dallén oli kirjeet luettuansa kauan tirkistellyt vekseliä. »Ja rehellisesti on hän tämän summan ansainnut!» oli hän sitten sanonut, ummistanut silmänsä, laskenut vasemman kätensä hervottomaan oikeaan käteensä ristiin, ja huulien liike oli näyttänyt, että hän hiljaa rukoili. Maria oli kumartunut häneen ja kuuli hänen hiljaan lausuvan sanat: — — »oli kuollut virkosi jälleen … oli kadonnut ja on taas löytty.» Sitten eivät enää hänen huulensa olleet liikkuneet; oikea käsi oli irtaunut vasemmasta, ja — uusi halvaus oli uuvuttanut vanhuksen kuoleman pitkään uneen. —

Kaukana, kaukana merentakaisessa maassa makaa poika, kotimaan armaassa povessa isä. Mutta heidän tulo- ja menolaskunsa on se tarkastaja tutkinut, joka kaikki tietää, ja minä olen varma siitä, että he ovat saaneet ijankaikkisen tilivapauden.

Uhalla.

Miksi pelkäämme vainajien ruumiita? Eihän ruumis mitään voi; siinä makaa se ja maatuu. Elävää ihmistä on usein syytä pelätä, ruumista ei koskaan, sanoo järkemmekin. Luonnollista on, että ihmisessä, kun hän ruumiin vieressä seisoo, herää vakavia tunteita. Kuollut puhuu, näet, äänettömällä kielellä; sen näkö sanoo elävälle: »näin olet sinäkin makaava.» Mutta mistä tulee pelko, joka tavallisen ihmisen valtaa, kun hän esim. äkkiarvaamatta astuu huoneesen, missä äsken kuollut makaa? Kaiketikin — niin arvelen — on siihen syynä jyrkkä vastakohtaisuus, mikä on elämän ja kuoleman välillä; en voi asiaa lyhykäisyydessä paremmin selittää. Tavallisesti poistuu pelko, kun sen syy on selville saatu. Kuollutta ei kenenkään tarvitse pelätä, ja kumminkin pelkää tavallinen ihminen kuollutta, pelkää suotta. Ihminen ei tiedä pelkonsa syytä, sentähden pelkää hän. Kuolema salaa syyn, sentähden ei sen perille päästä.

Mäellä tuolla seisoo kirkkomme. Ken uskaltaa sinne yksin yön pimeydessä mennä? Ja kumminkin on kirkko Jumalan huone, jota ihmisen vähimmän kaikista pitäisi pelkäämän. Miksi pelkää hän? Kasvatuksessa on usein syy haettava tähän luonnottomuuteen; tarut aaveista, männinkäisistä ja kirkonväestä, joita lapsina ollessamme kuulimme, joita vanhat kertoivat ja joita he itse uskoivat, painuivat lapsen taipuvaan mieleen — painuivat niin syvälle, ettei niiden vaikutus siitä häviä, ennenkuin häntä itseä, joka äsken elävänä kuollutta pelkäsi, ruumiina pelätään. Suotava olisi sentähden, ettei lapsiin istutettaisi tällaisia ja muita heidän mieliänsä kiihottavia lorujuttuja, mitkä heidän elävän kuvitusvoimansa ohjaavat peräti väärään.

Paljon olisi tästä asiasta sanottavaa; mutta sielutieteelliset tutkimukset eivät kuulu näihin muistelmiin. Olen tullut yllä olevia, eri suunnille vivahtavia mietteitä lausuneeksi erään tapauksen johdosta, joka kuudetta kymmentä vuotta takaperin herätti yleistä kauhistusta siinä seurakunnassa, missä silloin nuorena pappina palvelin, ja joka, vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan kuin sen olisi pitänyt vaikuttaman, monissa sanankuulioissani lujeni uskon kirkonväkeen.

Vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin käytiin kaukaa, aina Etelä-Savosta ja Karjalasta, Kokkolan talvimarkkinoilla. Savon ukkojen tie kävi pappilani ohitse. Noin puolen virstaa pappilasta oli suntion asunto, ja hänen talossaan oli markkinamiehillä tapana syöttää hevosiaan. Aamusta iltaan oli sentähden päivinä ennen ja jälkeen markkinoita suntion piha täynnä hevosia ja tupa täynnä ihmisiä. Suurissa eri parvissa matkusti tämä ihmispaljous. Ajasta vaarinpitävät palasivat markkinoilta ensimäisinä; löysä väki ja ne, mitkä markkinoille olivat lähteneet »huvitusta» etsimään, tulivat usein monta päivää ensimäisten jälkeen.

Oli lauantai-ilta. Akkunani ohitse oli torstaista saakka matkustanut väkeä, likempää ja kauempaa, kaksi-, kolme- ja neljäkymmentä hevosta parvessa. Perjantaipäivän ehtoopuolella alkoi ohitse kulkevien luku vähetä, ja lauantaina oli seurueissa ainoastaan joitakuita matkustavia. Suntion emäntä aikoi jo ryhtyä tuvan siivoamiseen, joka kylläkin oli tarpeeseen; sillä olkikuvot lattialla muistuttivat paremmin karsinan pahnoja kuin ihmisten makuusijoja. Silloin illan hämärtäessä saapuivat pihaan viimeiset markkinoilta palaajat: kaksi viipurilaista — isä ja poika — ja pari kolme seurakuntaani kuuluvaa henkilöä. Hevoset riisuttiin ja kylmästä tulleille viritettiin aika tuli tuvan suuressa takassa. Se olikin sangen tarpeeseen, sillä viime päivät olivat olleet erinomaisen kylmiä. Tulleet toivat eväs-arkkunsa tupaan ja istuivat takan ääreen, missä sulattivat jäätynyttä leipäänsä ja mitä muuta heillä arkuissansa syötävää oli.

Samaan aikaan, jona matkustajat suntion luona söivät ateriaansa, saapui pappilaan vieras, pitäjän nimismies. Minä tervehdin häntä ystävällisesti, mutta hän, pikapäinen ja vilkas luonteeltaan, ei nyt ensinkään malttanut mieltänsä. Riisuessaan turkkia yltään, kirosi hän markkinoita eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä hyvää niistä on. Kysymykseeni, mikä hänet oli näin äkäiseksi saanut, vastasi hän: »Oletko koskaan kuullut mainittavan markkinoita, joihin ei liittyisi jotakin onnettomuutta? Varmaan et: eivätkä nämä viimeiset tee tässä suhteessa edellisistä mitään poikkeusta. Tapulisi on taasen saanut asukkaan.»

»Tapulini, asukkaan!» huudahdin minä hämmästyen.

»Niin, ruumiin!» vastasi nimismies kolkosti. »Minä tulen juuri tapulista. Aamupäivällä, noin kello 10, sain sanan, että Riutan kankaalla mies on tapettu. Tietysti lähdin kohta asiasta selkoa saamaan. Malkolan lautamiehen luona poikkesin; hän tuli mukaani. Salomaan Tapani osoitti meille paikan. Niin oikein! Keskellä Riutan kangasta makasi noin pari kyynärää tieltä mies kuolleena ja jääseipääksi jo kangistuneena. Kuka oli hän? Emme häntä tunteneet. Mistä oli hän? Emme sitä tienneet. Milloin oli hän kuollut, mitenkä tuonne tien syrjään joutunut? Siihen ei osannut kukaan mitään vastata. Varmaa vaan, että hän siinä jo jonkun aikaa oli maannut, sillä jälkiä ei tieltä hänen luokseen näkynyt. Kummaa, sangen kummaa, ettei häntä ollut kukaan tätä ennen huomannut! Minä annoin kantaa ruumiin Salomaahan. Siinäkös vastusta, ennenkuin Tapani antoi riihensä kuolleen maata! Läksin tietoja hankkimaan kaupunkiin päin olevista kylistä. Mutta turhat olivat tiedustelemiseni. Miestä, sellaista kuin hangesta löydetty, ei ollut kukaan nähnyt. Palattuani Salomaahan oli sinne väkeä kosolta kokoontunut, mutta ei yksikään sanonut ennen nähneensä vainajaa. Muuta siinä ei saatu selville, kuin että hän ei ollut meidän seurakuntalaisiamme ja tuskinpa minkään naapuriseurakunnankaan miehiä. Hänen pitkä partansa ja outo vaatepukunsa osoittivat, näet, kaukana meidän paikoiltamme asuvaa. Ei näkynyt hänessä haavaa, ei edes mustelmaa, jotta mahdotonta on sanoa, onko hän tapettu vaiko tautiin tai viluun kuollut. Pinspakkikuorinen kello ja retuinen kukkaro, joka sisälsi muutamia rossia, ynnä piippupahanen löydettiin hänen taskuistansa, muuta ei mitään… Anna minulle paperia, niin kirjoitan paikalla ilmoitukseni asianomaisille!»

»Oliko mies vanhakin?» kysyin, surkumielin kuunneltuani, mitä ystäväni kertoi.

»Noin viiden- tahi kuudenkymmenen vaiheilla, kukapa sen niin tarkoin tietää», vastasi nimismies ja lisäsi sitten, kirjoituspöytään istuessansa: »Voit sanoa suntiollesi, että hän toiste jättää tapulin avaimen kotiinsa, eikä ota sitä mukaansa, kun kylään menee. Siinä saimme tapulin edustalla puolen tuntia odottaa häntä. Hän oli ottanut avaimen mukaansa, sanoen lähtevänsä pyhää soittamaan, mutta olikin sitä ennen poikennut Väyrilän taloihin. Muuten en tiedä», mumisi pahalla tuulella oleva nimismies, »eikö tapulin niinkuin kirkonkin avaimet sietäisi olla pappilassa.»

»Luuletko täältä avaimen pikemmin saavasi?» vastasin minä, hymyillen ystäväni kiukulle. »Suntio asuu ihan likellä kirkkoa, ja täältä on sinne toista neljännestä.» — Kun nimismies viimein oli saanut ilmoituksensa kirjoitetuksi, oli jo ilta myöhäinen. Hän ei sentähden pannut vastaan, kun minä kehoitin häntä yöksi jäämään pappilaan. Hänen »paha tuulensa» oli mennyt ohitse, ja puoleen yöhön istuimme jutellen maailman asioita, ennenkuin viimein menimme levolle.

Mutta siitäpä levosta ei sanottavaa tullut! Tuskin olin ehtinyt ensimäiseen uneeni päästä, kun ovelleni kovasti kolkutettiin. Luullen että minua sairaan luo vaadittiin, nousin ja avasin oven kolkuttajalle. Mutta sairaan luo ei minua nyt vaadittukaan… Kaikissa turvautuu maalainen pappiinsa. —

»Mikäs on hätänä?» kysyin, kun näin Männistön Sakarin, erään seurakuntani hiljaisimpia miehiä, astuvan sisään.

Sakari näytti perin säikähtyneeltä. Hän hieroi lakkiansa ja pyyhkäsi pois härmän turkkinsa hihoista, ennenkuin hän sai puhumaan. Sillaikaa, kun nimismies ja minä maailman asioita tuumailimme, oli jotakin toista tuumailtu suntion mökissä.

* * * * *

Uutinen vieraan, tuntemattoman miehen kuolemasta oli levinnyt yltä ympäri kirkonkylässä. Totta on, niinkuin nimismies sen jo oli sanonutkin, että markkinat aina saavat aikaan onnettomuuksia; mutta tällaiset onnettomuudet olivat harvoin kaupunkia etemmäksi ulottuneet. Viinaa oli tähän aikaan viljalta. Sitä oli joka talossa, ja paljon pahennusta se synnytti. Mutta eipä minun seurakunnassani markkina-aika ollut tähän nähden muita aikoja pahempi. Ne, jotka olivat viinaan meneviä, olivat markkinoilta palatessansa tavallisesti joko kohmelossa tahi monipäiväisestä juomisesta niin riutuneita, etteivät halunneet torailla eikä tapella. Tuntemattoman miehen kuolema herätti sentähden erinomaisen suurta huomiota. Kaikkialla, minne tieto siitä ehti, puhuttiin ja keskusteltiin siitä, ja olletikin suntion mökissä, johon iltasella yövieraiden luku oli lisääntynyt ja johon naapuristakin joukko ihmisiä, olletikin eukkoja, oli kokoontunut kuulemaan, mitä suntio asiasta tiesi, hän kun Malkolan lautamiehen ja Salomaan Tapanin kanssa oli kantanut ruumiin tapuliin.

Siinä puhuttiin jos jotakin, ja erinomattain vanhempi viipurilainen, isä, tiesi tapauksia, mitkä saivat tuvassa olevan väkijoukon kauhistumaan. Kummia juttuja kummituksista ja kummittelevista kuolleista siinä kuultiin; aaveista, jotka ilmaisivat salaisia asioita; kirkonväestä, joka pakoitti varkaita tuomaan takaisin, mitä olivat varastaneet — ja kuulijain jännitys kiihtyi yhä, kauhistuksen kohotessa. Vireä valkea ratisi takassa, ja puita ja risuja syydettiin sinne yhä; pelottavaa olisi, näet, hämärässä ollut kauhistuttavia juttuja kuulla.

Kuten jo mainitsin, oli viipurilaisten seurassa suntion tupaan saapunut muutamia seurakuntaani kuuluvia miehiä, näiden joukossa Saralan isäntä, nuori, pöyhkeilevä ja itseään rakastava mies, jolle, hänen omasta mielestään, ei kukaan vertoja vetänyt. Tämä, riisuttuaan hevosensa, oli lähtenyt asialle johonkin naapuriin ja oli sillä matkallaan viipynyt iltaan saakka. Ei hän juuri ollut mikään juomari, mutta ajan tavan mukaan olivat häntä hänen tuttavansa ja ystävänsä siihen määrään kestinneet, että hän palatessaan majataloonsa oli jotenkin »hyvällä päällä», jommoisessa tilassa ollen hänen lempisyntinsä, ylpeys ja kerskaileminen, yhä selvemmin tulivat ilmi. Viipurilainen oli juuri, Saralan astuessa tupaan, kertomaisillaan hirvittävän jutun eräästä Suomenveden Pohjaan hukkuneesta miehestä, joka öisin, vieläpä joskus päivälläkin oli käynyt entisiä omaisiansa ja naapureitaan häiritsemässä, uhaten mitä pahinta niille, elleivät pian toimittaisi hänen ruumistansa siunattuun maahan. Ruumista oli kyllä etsitty, etsitty suurimmalla huolella; koko kylä oli ollut sitä etsimässä, mutta vesi piti saaliinsa; turha oli etsiminen ollut. Ruumista ei löydetty. »Huolimatta tästä» — kertoi viipurilainen — »kummitteli hukkunut yhä, kulki talosta taloon, rauhatonna uhkasi yhä ankarammin ja alkoikin pian uhkauksiansa täyttää.»

»Kuka kulki, kuka uhkasi?» huusi Sarala, joka hetken aikaa oli viipurilaisen juttua kuunnellut. »Veteen hukkunutko kulkee?! Ole horisematta, vanhus! Suoriu jo oljille ja jätä hukkunut rauhaan! Ei se kuollut mitänä voi!»

»Kah, en minä horise», vastasi viipurilainen närkästyneenä. »Kuulin hänen valittavan. Näin hänen kostonsa. Tuli rutto kylään, tappoi viisi lehmää, hevosia kaksi. Kuoli ruttoon Pietikäinen, kuoli Kiljutar, vanha vaimo, kuoli kolme Hyttisen lasta. Paloi Miettisen pirtti. Silloin pappi siunasi veden, johon rauhaton oli hukkunut, ja rauhaton sai rauhan.»

»Ole turhia pakisematta!» huudahti Sarala. »Hukkunut kummitteli yhtä vähän kuin kuollut partasuu, joka tapulissa makaa.»

Viipurilainen teki ristinmerkin. »Älä, veli kulta, puhu tapulissa makaavasta!» rukoili hän.

»Ja minkätähden ei hänestä saisi puhua? Tiedätkö kuka hän on? Olisiko hän tuo hukkunut, joka taasen kummittelee?» lisäsi hän ääneensä nauraen.

Viipurilainen, joka näkyi kauhistuvan Saralan herjausta, risti uudelleen kasvojansa ja heitti nuoreen isäntään pelkäävän silmäyksen.

Samassa kuului tuvan perältä kova jyskäys. Takan ympärillä olevat hypähtivät ylös. »Mikä se?» kuultiin muutamien huutavan.

Nuori isäntä, joka jyskäyksestä myös oli säpsähtänyt, rohkaisi mieltänsä ja meni tuvan perälle, paikalle, mistä jyskäys oli kuulunut. »Tässä se kummitus on!» sanoi hän ja nosti lattialta kaljahaarikon, joka oli pöydältä pudota kolahtanut.

Kaiketi oli haarikko ollut pöydän äärimmäisellä laidalla ja jonkun liikunnosta, aivan luonnollisista syistä, pudonnut maahan. Mutta sepä selitys ei mennyt kenenkään päähän. Kummituksia uskova väki ei ensinkään tahtonut tässä tapauksessa mitään luonnollista nähdä. Että kuollut heille merkin antoi, se oli heidän mielestänsä silmin nähtävä, korvin kuultava. Sanoipa vanha Lassin Liisa, että haarikko oli seisonut keskellä pöytää.

»Ja kun minä äsken join, oli se melkein täynnä kaljaa», sanoi viipurilaisen poika; »nyt on se typö tyhjä, eikä pisaraa lattialla!»

»Kai on kuollut kaljan suuhunsa särpinyt», ilveili Sarala, jonka päähän naapurissa otetut lähtöryypyt alkoivat — tupa kun oli kuuma — yhä enemmän nousta.

Sanoja siinä vaihdettiin, ja kaikki pitivät viipurilaisen puolta, joka tiesi, ettei kuollut häväistystä kärsi ja ettei tuvassa olijat aaveelta rauhaa saisi, ennenkuin herjaaja oli häntä lepyttänyt. »Katso vaan, miten sinun käy!» mumisi vanha Lassin Liisa tarkistellen Saralaa.

Saralan isäntä nauroi ääneensä vanhuksen varotusta. Ylpeän öykkärin oli viina yhä ylimielisemmäksi tehnyt. Tuvan perässä olevan kammarin seinällä oli hän nähnyt tapulin avaimen riippuvan, kun hän haarikon lattialta nosti. Hän tunsi sen aivan hyvästi. Hän oli vuoropyhinänsä kelloja soittanut ja sitä varten usein itse noutanut avaimen suntion luota. Näyttääksensä, mitä miehiä hän oli, pistäysi hän kammariin, jossa suntio jo makasi, sieppasi avaimen seinältä, heilutti sitä kädessä ja huusi röyhkeällä äänellä: »Onko kukaan, joka uskaltaa tulla tapuliin katsomaan, eikö partasuu makaa paikoillansa?»

Takan ympärillä istuvat kalpenivat. Sellainen ajatuskin jo väristytti heitä. Viipurilainen risti ristimistään kasvojansa.

Olisi luullut, että pelko ja kauhistus, mikä kuvautui kaikkien läsnäolijain kasvoilla, olisi jotakin nuoressa isännässä vaikuttanut. Päinvastoin. Tämä pelko, tämä kauhistus näkyi yhä enemmän yllyttävän häntä. Hänellä oli tässä erinomainen tilaisuus näyttää, mikä verraton mies hän oli. Hän katsoi ylpeästi ympärilleen, ja kun kaikki ihmetyksellä katselivat häntä, sai hänen itserakkautensa siitä yhä enemmän aihetta ylvästelemiseen.

»Niin, tämä mies ei pelkää!» jatkoi hän ja aikoi juuri panna tapulin avaimen pöydälle. Mutta silloin muuttuivat asiat vähän toiselle kannalle, kuin hän oli osannut ajatellakaan.

Tuvan ja kammarin välillä oleva ovi oli ollut auki, ja suntio, joka vähää ennen Saralan tuloa naapurista oli maata pannut, oli kuullut kaikki, mitä tuvassa puhuttiin — sen verran kuin hän huoli sitä kuulla, sillä markkina-aikoina puhetta kyllä piisasi hänen asunnossaan. Suntion muori sitä vastoin istui tuvassa tulen vieressä, ja hän se tulen vireillä pitikin. Kertomukset ja jutut, semmoiset kuin tänä iltana tiedettiin, olivat eukon mieleen, ja olipa hänkin tietänyt yhtä ja toista kertoa.

Saralan ylimielisyys oli suututtanut suntiota, joka hyvin tunsi nuoren isännän. Suntio oli järkevä mies ja siihen lisäksi vielä pieni veitikka; mutta, pahapa kyllä, hän ei ollut ihan vapaa aikansa taika-uskosta. Kun hän kuuli Saralan pöyhkeän kysymyksen, juohtui hänen mieleensä tuuma, jolla hän luuli saattavansa öykkärin häpeään ja osottavansa, että nuoren isännän koko urhous ei hänen sanojansa etemmäksi ulottunut.

»Vai niin, vai et sinä, mies, pelkää!» huudahti hän vuoteeltansa. »Kyllin kyllä nyt, Vilppu! Kehua itseäsi, kerskata osaat, sen olemme kuulleet. Pane avain seinälle paikallensa ja anna ihmisten nukkua! Vai sinä uskaltaisit sydänyönä tapuliin mennä!» Ja suntio naurahti.

Jos suntio, niinkuin arvata sopii, tällä ivallaan mitään tarkoitti, niin voitti hän tarkoituksensa. Iva kiihoitti nuorta isäntää, lienee vähän käynyt hänen sapellensakin. »Mitäs annat, jos tuon kammariisi tapulilaisen?» kysyi hän.

»Sen hän kyllä on mies tekemään sillä päällä kuin hän nyt on», mumisi Männistön Sakari, Saralan naapuri, joka markkinoilla oli myynyt hevosensa ja nuoren isännän rekitoverina palasi.

Saralainen kuuli sanat, ja ne yhä enemmän yllyttivät häntä.

»Viisi kolikkaa, suntio, kun annat ja hyvät lähtö- ja tuloryypyt, niin saat nähdä, minkä veroinen tämä mies on», huudahti hän.

»Olkoon menneeksi!» sanoi outo vieras, joka tähän saakka oli ääneti tuvan perimmäisellä penkillä maannut. »Uskomme sinun tapulissa käyneen, kun tuot sieltä tänne vainajan partaa kourallisen ja naulaat toisen puolen tapulin lattiaan.»

Vakavuus, jolla vieras sanansa lausui, pani Saralan arvelemaan. Viisi ruplaa oli siihen aikaan koko raha, ja hän oli ollut varma, ettei suntio hänen ehdotukseensa suostuisi.

»Ja viisi ruplaa saan, kun palaan?» kysyi hän.

»Tässä on:» ja vieras otti esiin ja näytti uuden viiden ruplan setelin.
»Kun palaat, on tämä sinun.»

Saralaa rupesi yhä enemmän arveluttamaan. Hän oli tahtonut ylpeillä pelkäämättömyydestään; hän oli tahtonut herättää ihmetystä — muuta ei mitään. Että asiasta voisi tosi tulla, sitä hän ei ollut ajatellutkaan. »Joko Vilppua jänistää?» ilveili suntio, joka samassa astui kamaristaan tupaan.

Ihmisen luonto on todellakin kummallinen! Saralan röyhkeä uhkarohkeus oli vastikään saanut aikaan yleistä hämmästystä. Nyt näyttivät kaikki oikein kiihkossa toivovan, että hän täyttäisi, mitä oli luvannut. Saralaa kun rupesi arveluttamaan, alkoi ilvelauseita kuulua. Öykkäri huomasi olevansa kadottamaisillaan luullun suuren maineensa, olevansa joutumaisillaan pilan ja pilkan alaiseksi. Hänessä taisteli ylpeys ja, sanokaamme se suoraan, pelko — sillä hänen urhoutensa, josta hän kehui, oli melkein vähäinen. Hän huomasi, että hän joutuisi koko seurakunnan naurettavaksi, jollei hän täyttäisi lupaustansa. Pelko ja ylpeys taisteli. Ylpeys voitti.

»Anna Männistön Sakarille raha talteen!» sanoi hän. »Ja kaada minulle ryyppy, niin saat partasi!»

Pilapuheet hiljentyivät. Vieras nousi ja antoi Sakarille setelin. Tulen ääressä sitä tarkasteltiin ja huomattiin oikeaksi.

Vieras, joka sillä välin oli eväslaukkunsa avannut ja sieltä ottanut esiin ja pöydälle asettanut viinapullon, kääntyi nyt Vilpun puoleen: »Tästä ota lähtöryyppy, nauki määräsi!» kehoitti hän.

Sarala otti aika kulauksen, otti toisen ja sitten, jotakin sanoakseen ja viivyttääksensä aikaa, kysyi hän, oliko tapulin lukko kylläkin kankea — niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt.

»Eikä ole; kaksi pyöräystä vaan, ja ovi aukeaa», vastasi suntio, jonka huulet vetäysivät hymyyn. Hän huomasi, näet, varsin hyvin, mitä nuorukaisen miehuus iällä haavaa maksoi. »Mutta ethän sinä vielä tiedä, missä kuollut makaakaan», lisäsi hän. »Kirkkomaalle vievän oven vasemmalla puolella olevassa kommakossa — sieltä tapaat tavattavasi…»

»Ja parran», tuumaili joku tulen vieressä istuja.

Kulaukset, mitkä Sarala oli vieraan pullosta ottanut, alkoivat vaikuttaa. Röyhkeydestään haki hän tukea ylpeydelleen.

»Aivan niin!» huudahti hän. »Mutta millä minä parran lattiaan isken? Suntio, lainaa minulle vasara ja pari naulaa! Huomenna voit ne itse käydä perimässä.»

»Kovassa istuu», ajatteli suntio; »mutta älähän huoli, kyllä polvesi vielä tutisevat, ennenkuin tapulissa olet!» Sitten meni hän kammarissa olevan arkkunsa luo, avasi sen ja toi tuvan pöydälle vasaran ja pari kolme kolmituumaista naulaa.