VELJEKSET

Kirj.

K. J. Gummerus

Helsingissä, Suomalaisen Kirjall. Seuran kirjapainossa, 1862. P. Th. Stolpen kustannuksella.

I.

Kuin joskus satut, suomalainen, kävelemään Pietarsaaren kirkkomaalla, niin silmäile itäpuolelle kirkkoa, seisahda ja ajattele — "kukahan tuollekin suurelle koivulle ruumiillaan höystettä antaa?" Mene sitten liiemmäksi, kaiva koivun juurella tuuman maahan, pyhi pois multa ja hautaa merkitsevä kivi kohtaa sinua ja sana sattuu silmiisi; sana joka tietä antaa kutka juurten alla lepäävät, sana: Veljekset. Sinä et viisastu, sinä et osaa aavistaa kutka nää veljekset ovat. Sinä katselet kiveä, se on homehtuneena, röhmyinen. Sinä ajattelet: Ei rikkaus tuota rakentanut, ei sukulaiset kiveä maahan kätkenyt; ja sinulla on oikeen. Kivi on toista sataa ajastaikaa paikkansa pitänyt, toista sataa ajastaikaa peittänyt suuren salaisuuden. — Anna heidän rauhassa levätä, älä ilmoita salaisuutta, joka jo homehen alla taltuu; niin taidat sanoa, tahi viekoittelee sinua uteliaisuus ja sinä kysyt — kutka nää ovat, nämät veljekset? Kevät-lumi sulaa jo Ebba Brahen raunioissa, istu kysyjä ja kuuntele, minä tahdon sinulle salaisuuden ilmoittaa.

Iso-vihan aikoin palatkaamme. Maamme oli suru-hunttuun puettu. Kauppamies Anströmin talossa oli hirveä rähinä ja hyppy. Kaikki jotka paeta saattivat, seisovat valmiina jo, kartanolla odottaen isäntää, joka vielä katseli kamarissaan, ettei mitään jäisi. Nää odottavat olivat: vaimonsa, Hanna hänen tyttärensä, Elias ja Aato, ottopojat, joittenka kasvatuksesta kauppamies oli tähän saakka murheen pitänyt. Elias oli jo täyttänyt 18 vuotta ja Aato, jo yli kahdenkymmenen, oli vuotta ennen saanut nimismies-viran Pietarsaaressa; näitä paitsi oli pakotuumassa monta muuta asukasta kaupungista, joittenka seassa kauppamies Ilström on mainittava, koska hänen toimella paatti, jonka oli pako-väen yli meren vieminen, jo rannalla odotti. Vihdoin tuli Anström ja itku silmin lähtivät nyt rannalle.

Pojat! sanoi kauppamies paatista rannalle seisoville Eliakselle ja Aatolle, pojat! jos meri meitä hukuttaa, jos aallot meitä syvyyteen kätkee, niin jääkäät hyvästi; rakastakat toistanne, niinkuin tähän asti petoksetta, sotikaat uutterasti vihollisia vastaan, jos tila sen teille suopi, — rakastakaatte toisianne, sanon vielä kerran, vaan enemmän kuin toisianne, rakastakaatte isänmaatamme, rakastakaatte kuolema hetkeen asti — —

Pojat seisoivat käsikädessä, kyynelsilmissä kuunnellen isänsä puhetta ja kuin viime sana oli hiljentynyt katsellen paattia, joka hiljaisesti tuulen täyttämä purjeella rannalta ulappaa haki. Vielä kauvan, kuin paatti jo oli näkyvistä kadonnut, seisoivat he samalla paikalla, käsi kädessä katsellen pilvien kulkua taivaalla.

Elias ja Aato olivat veljekset; sama äiti oli heitä synnyttänyt, sama isä heitä siittänyt, sama rakkaus oli nuoruudesta juurtunut molempain sydämmiin. Köyhyys oli heitä kohdannut elämänsä aamulla, kuolema käynyt heidän kodossansa ja net ainoat, joita toistansa enemmin rakastivat — isänsä ja äitinsä oli kuoleman enkeli samalla hetkellä hautaan saattanut. Silloin oli Anströmi haudalla kuullut orpojen valitusta, ja isänsä hautauspäivänä söivät veljekset ensikerran armo-pöydällä. Kauppamies oli ollut heille isä, isän rakkaudella heitä kasvattanut, äitin rakkaudella oli samasta hetkestä vaimonsa heitä kohdellut, sisaren helleydellä oli Hanna — kauppamiehen ainoa tytär — heidän kanssa lapsuudesta leikkiä laskenut.

Nyt oli ajat muuttuneet. Yliopistossa, jossa Elias jo oli käynyt kaksi vuotta, oli sama tyhjyys kuin koko maakunnassa. — Tyhjyys! sillä tyhjät olivat talot, metsä ja pako kaikki korjannut — ja missä elävä henki löytyi, siinä kuultiin valitus ja surun surkea huuto. Kaikki jotka paeta taisivat, hakivat piilopaikan. Kauppamies Anströmin talossa ei kukaan paennut; isäntä ei tahtonut maatansa jättää; vaan vaara eneni, päivä päivästä, ja vihdoin päätti ukko muuttaa majaansa ja Ruotsissa hakea turvaa. Elias ja Aato päättivät jäädä talon sekä maan — isän maan puollustukseksi ja päätöksensä oli luja, luja kuin kallio, jot' ei tuuli eikä myrsky voi kaataa. — —

Nyt olivat veljekset seuranneet kasvatus-vanhempiansa paattiin, he olivat nähneet paatin taivaan rannalla katoavan, — nyt seisoivat he yksin, nyt olivat he toistensa turvana.

— Veljeni — sanoi Aato — tule! työ odottaa; suru ei auta.

— Niin on, — huokasi Elias, — niin on, mennään! jätetään meniät Jumalan haltuun!

Vaan takanansa kuului huokaus!

— Kuka siellä, — sanoi Aato ja käänsi päätänsä kohdalle josta huokaus, väen keskeltä kuului; kuulinko oikeen, niin on Maria seuranut meitä, sillä Marian oli huokaus, niin ei kukan tunne kuin hän, niin ei kukaan rakasta tätä rakastettavaa isänmaata kuin tuo nöyrä-päinen, hullu tyttö! Maria, — sanoi hän, ja meni tytön luo — Maria mitä tuumaat, mitä näet?

— Surua, surkeutta … ne menivät … ne tulevat … ja ne tuovat … vaan mitä ne tuovat, sen tietää Jumala … ne tuovat … ja kamalalla äänellä kuiskutti tyttö Aaton korvaan … ne tuovat kirouksen.

Tyttö oli hullu, — hullu, siitä päivästä jona hän unessa oli nähnyt rakastetun ylkänsä kaukana Venäjässä kaatuvan — hullu, mutta kumminki tuntui Aaton sydämmessä, kun olisi miekka sen läpi käynyt. Hän huokasi nyt itse ja Jumala kuuli rukouksen: salli Herra tytön ennustuksen hulluudeksi.

— Tule! — sanoi Elias.

— Menkäät … menkäät … rakastakaat toisianne, minäkin olen rakastanut — kuolema vei minun rakkauteni, ha … ha … ha … rakastakaatte … vihaksi rakkaus muuttuu — veli verensä veljen miekalla vuodattaa.

— Kuuletko mitä tyttö sanoo? — kysyi Elias.

— Kuulen, vaan hän on hullu, — vastasi Aato, ehkä kasvonsa vaaleus kyllin näytti miten sanat olivat koskeneet.

Veljet lähtivät.

— Ha … ha … ha! — nauroi hullu, — menkäät, tuleehan vielä päivä, jona aurinko paistaa kun nytkin taivaalla … vaan tuleehan päivä jona syntymä-päiväänne kirootte … ha … ha … ha!

Nämät veljekset, joita näet kävelevän pitkin katua, olivat pulskat miehet. Posket punaiset, otsat rypyttä, rehellisyyttä merkitsevät, silmät kirkkaat, taivaan siniväriset; varreltansa suorat kuin kuusi metsissänsä, olivat he komeat katsella. He menevät nyt työhönsä takasin, Aato kirjoituspöydälleen ja Elias kirjoihinsa. Me emme heitä seuraa, sillä merellä aaltojen keskellä häilyy paatti — ja paattia me tahdomme seurata.

II.

Ison vihan aika on vielä maineen kautta suomalaisen muistossa. Tää armas maa oli siihen aikaan aivan toisellainen kuin nyt. Missä sinä lukiani nyt istut, siinä oli 1713 kentiesi vielä neva ja synkkä sydänmaa, ja jos talorakennuskin siellä täällä löytyi, niin oli se kumminkin näinä vuosina, ainakin rantamaille jätetty, sillä Venäläiset täyttivät maakunnan, marseivat paikasta paikkaan ja mistä eivät ihmiset olleet pakoon lähteneet, siinä nähtiin, vihollisten kulettua, verta ja ruumiita. Ja missä yksi eli toinen uuttera poika uskalsi ruveta vastakynttä panemaan, siinä näkyi susien käyntöä, siinä savusi kylät ympärillä, siinä, niinkuin Ylikannuksessa, Hankinevan ja Räättyän kyläin välillä, latoon nauloilla isketty tyttö raiskattuaan kuolema kivuissa käppyröitsi. Pellot, josta nyt elantoasi saat, olivat siihen aikaan nurmikasvossa, pahnatut vihollisten askeleilta; sana-suoralla, Suomen maa oli näinä vuosina kokonaan synkkä sydänmaa. Älä siis kummastele, että jokainen jolla vara oli haki meren toisella puolen turvansa. Turun akademia oli tyhjänä, rohvessorit, mitkä sen tehdä taisivat, olivat paossa, kirkot olivat lukitut pyhinä, pappilat asumattomat, koko pitäjät autiot; ja niinkuin muinen Hirmu-kuolema mustassa muodossa kulki Suomen poikki, mitään säästämättä, niin samoin nyt ikään riensivät Venäläiset joka haaralta tähän onnettomaan maahan, jonka puolustajat eivät saaneet aluksi sitä puolustaa ja kuin viimein saivat, Isonkyrön kentällä uhrata henkensä maamme hyväksi — vaikka verivuotonsa ei auttanut. Mutta miksi kerron minä näitä, miksi muistutuksillani vaivaan langenneita veljiämme — ei levätköön he rauhassa, jotka työnsä uskollisesti tekivät.

Aamu-rusko koitti taivaalla ja tyvenneessä lepäsi laiva, jossa pakolaiset unen helmassa makaavat. Yksi ainoastaan laivan kannella kävelee, ukko harmaa-päinen vuosi-painosta kyyristynyt; yksin hän katselee taivasta, nousevaa aurinkoa ja hän huokaa Jumalallen, rukoilee maansa edestä, rukoilee asukasten edestä, rukoilee Eliaksen ja Aaton edestä. Tämä ukko oli Pietarsaaren vanha kauppamies Erikki Anström. Hän mietti Jumalan kummallisia töitä, hän surkutteli isänmaansa surkeaa onnettomuutta ja auringon ensi säteet näkevät kirkkaan kyyneleen ukon silmästä putoavan aavaan mereen.

— Nyt on sauva katkaistu, — sanoi hän — Jumala maatansa unhottanut. Uutteruus on Suomalaisten povista kadonnut. Suomalaiset — ne totiset — ovat Saksaan haudatut, ja heidän lapset … he eivät huoli. — Ruotsalaiset vetävät poikiamme kuolemaan muilla mailla. — Voi onnetoin isänmaa…

Ukko oli syvissä tuumissa. Näin puheli hän itsekseen eikä havainnut että Hanna, tyttärensä, seisoi selkänsä taa! Kyynel vierei tytönkin silmässä, kuin hän kuuli isänsä sanat, ne tekivät kipeää sydämessään — hän laskee kätensä ukon olalle ja sanoo valittavalla äänellä: Isäni, vielä ei Suomi ole loppunsa nähnyt, koska tyttöjenkin povessa rakkaus palaa!

Ukko kääntää päätään ja sanoo huo'aten: Oi! jos olisi Jumala mulle suonut poikia — vaan samassa muistaen Eliasta ja Aatoa pysähtyy hän puheessaan. Hanna pyhkii pienoisella kädellään harmaat hivukset ukon silmiltä, katselee häntä vakavasti silmiin ja sanoo: Puhu isäni! mitä tahdot? heikko on tytön voima, vaan ei niin heikko kuins luulet. Ukko suuteli häntä itku silmiin. — Sinä olet minun, — sanoo hän ja nostaa silmänsä kiitollisuudella taivasta kohden.

Neljä pitkää viikkoa kesti matka. Ruoka-aineet olivat loppuneet, kuin vihdoin paatti pääsi satamaan.

Kauppamies Anström oli Ruotsista nainut, ja oli miettinyt pakoon lähteissään suoverinsa taloon ottaa turvansa. Mutta tämä suoveri asui Malmarissa, kaukana merimaasta, Ruotsin sisuksessa. Tuskin oli siis päässyt maalle, ennenkuin jo otti pitkittääkseen matkansa, päästäkseen mitä pikemmästi perille. Vaan toisin oli hänelle sallittu.

Vaimonsa, joka kiusauksillaan oli häntä, enemmän kuin pelko tai hätä, pakoon ajanut, sairastui tiellä Liden'issä ja nyt ei sopinut muu, kuin hiljaisuudessa kärsivällisesti odottaa parantamistaan. Vieraassa, oudossa maassa tuli tämä odottaminen ukolle, jonka koko mieli ja sydän oli Suomessa, tuskalliseksi ja pitkäksi. Hän kulki kesä-iltoina usein ympäri luulleen olevansa Suomessa, hän vanheni päivä päivältä ja kuin suoverinsa tuli sisartaan katsomaan, ei hän enään nuoruutensa ystävää tuntenut. Hän kuuli tuon tuostakin puhuttavan Suomesta, vaan hän ei kuullut muuta kuin onnettomuutta; kuin joskus pakolaisten kanssa kirje Eliakselta tai Aaatolta tuli, huokasi ukko sitä avaten, hyvin tietäen sen ei muuta kuin surua sisältävän — ja niin olikin enimmiten. Hanna, tuo korea helläsydäminen, ylevä neito istui päiväkaudet äitinsä vuoteella, vaan hänenkin sydän oli kaukana Suomessa; siellä oli hän ajatuksillaan, kuin tauti sallei hetken lepoa sairaalle. Äitiään hän rakasti, rakasti hellästi ei ainoastaan sen vuoksi, että se oli äiti, vaan paljota enemmin koska äiti oli itsessään ihmisnä rakastettava. Johanna Anström oli myöskin tavallisia vaimoja ylevämpi, ehkä hän ei koskaan Suomeen rakastanut — ja mikä muukalainen taisi rakastaa sitä. — Hän ei koskaan ollut — ei nuoruudessakaan — mikään kauneus, vaan hänessä asui korkea-mielinen, kaunis sydän, joka ei lukenut vaivaksi seurata miestään rikkaasta kodostaan köyhään Suomeen. Nyt makasi hän kärsivällisesti sairaus vuoteella.

Syys aurinko loisti akkunasta eräänä iltana sairashuoneessa. Sairas oli unesta vasta herännyt. Hän silmäili ympärilleen. Vuoteensa laidalla istui tyttärensä, jonka kauneuden jo yö-valvominen uhkasi kukistaa.

— Hanna! — sanoi äiti — tee minulle mieleksi ja hae kylästä joku tyttö, joka valvoo vuoteeni vieressä; minä näen ja tunnen että päiväni ehtoolle raukee, vaan vielä kestää voimani kentiesi viikot; minun käy surkeaksi nähdä sinun vaalenevan. Hanna tee minulle mieleksi.

— Äitini! — vastasi tyttö, — kasvoni vaalenee ja sydämmeni kuivuu, ei senvuoksi että tässä istun päivät ja yöt valvoen, vaan senvuoksi että Suomi on surkeassa tilassa. Eilen kirjeessä Eliakselta, luin miten päivä päivältä talot jää asukkaitta, miten kohta, kuin luontokappaleet Suomalaiset eivät muita kuin itseään muista, miten isän-maani menee peri katoon ellei pikainen apu tule; senvuoksi äitini kasvoni vaalenee…

— Sitä suurempi syy on minulla pyyntööni — sanoi äiti. — Hanna! jos minua rakastat, niin tee kuin olen sanonut.

— Jos se on teidän käskynne niin tapahtukoon.

III.

Talvi peitti jo valkealla hunnullaan maan. Johanna Anströmin vuoteella istuvat miehensä, tyttärensä ja nuori 19 vuotinen erinomainen kaunis tyttö. Sairas nostaa sammuvaiset silmänsä taivaalle päin, laskee laihat kätensä yhteen ja huokaa.

— Miten on kanssasi? — kysyi miehensä.

— Nyt on loppu käsissä, — sanoi sairas matalalla äänellä.

— Suokoon Jumala, että minä saikin seurata sinua, — sanoo ukko ja lankeaa polvilleen peittäen käsillä kasvonsa.

— Ja minä! — sanoo Hanna sydämmessään, vaikka ei huulet liikkuneet.

Kaunis tyttö laskee kätensä Hannan olalle ja sanoo: et sinä ainakaan tahdo kuolla ja jättää minua?

Hanna puristaa tytön kättä; — Emma! — sanoo hän — mitä vasten minä soisin itselleni elonaikaa, kuin vanhempani mullassa makaavat?

— Mitä vasten? Enkö minä ole mitään sinulle?

— Emma! Emma! — torusi Hanna, — sinä tiedät, miten minä rakastan sinua!

Emma syleili Hannaa.

— Tulkaat tänne rakkaani, — sanoo sairas, ja Hanna lankeaa polvilleen isänsä viereen, vaan Emma jäi seisomaan.

— Tule sinäkin tyttäreni! — rukoilee sairas, ja Emma tuli. — Minun päiväni loppuvat, räpäykset ovat luetut, minä kuolen; … kuin multa on peittänyt kangistuneet jäseneeni, niin palatkoot Suomeen takasin. Sanokaat terveykset Eliakselle ja Aatolle; sanokaat, että minä olen heitä rakastanut … että minä odotan heitä haudan toisella puolen. —Älkäät itkekö, … rakas Erikkini! kiitos sinulle hyvyydestäsi… Sinä Hanna! pidä huolta isästäsi, hoida häntä, niinkuin olet minua hoitanut … rakasta Emmaa kuin sisartasi… Ja sinä Emma! pidä Hannan isää omana isänäsi — seuraa heitä Suomeen… Jumala siunatkoon teitä… Mitä vielä olisi sanonut ei ihminen tiedä, esirippu putosi, henki oli majansa heittänyt ja ainoastaan ruumis oli jälillä. Ulkona oli myrsky. Mustana juoksivat pilvet idästä länteen, niinkuin olisivat tienneet, mikä suru, mikä murhe huoneessa oli, jonka yli kulkivat. Suru oli Anströmin sydämmessä, suru oli Hannan, suru oli Emman, ainakin näytti se siltä. Polvillaan he makasivat kuolleen edessä — makasivat kauvan.

— Siinä hän lepää! — huokasi ukko.

— Siinä hän lepää! — huokasi Hanna.

Emma itki kuolleen yli.

Mutta taidat jo kysyä kuka oli Emma? — Hän oli orpolapsi. ** Hanna, kuin eräänä iltana, kuukausi ennen äitinsä kuolemaa, oli isänensä mennyt hakemaan siaislastaan, tapasi Lidenin pappilassa, johon ensiksi meni, kauniin kukoistavan tytön. Ennen ketään taloon kuuluvata tavattuan oli hän Emmaa kohdannut. Hän oli puhunut asiansa Emmalle, ja tuskin puhuttuaan oli Emma syleillyt ja suudellut häntä, luvaten itseään ystäväksensä ja sairaan hoitajaksi. Hanna suostui ilolla-mielin ja isänsä laski siunauksella kätensä Emman päälle, sitte vasta kysyen kuka hän oli. Emma sanoi olevansa itä-Ruotsista, sodassa kaatuneen upsierin tytär, joka suosio-kirjeen kautta kohta vuotta tätä ennen oli tullut pappilaan, vaan ei tässä mielistynyt oloaan, sillä sanoi hän: ystävää minä haen, helleydellä on minua kohtaaminen, vaan täällä kaipaan minä molempia. Pastori vaimonensa suostuivat ilolla Emman muuttoon, — sillä, — sanoi pastori kahden kesken Anströmille — tosiaan minä en tiedä kuka tuo tyttö on, hän ei tahdo puhua suvustaan, eikä myöskään sanoa isänsä sukunimeä; tuo — lisäsi pastori — ei itsessään tee sinne eikä tänne, vaan salaisuutta minä en kärsi; sillä minä olen kerran pahasti petetty; sitä paitsi on Emma usein uppiniskanen, mahdanpa kohta sanoa pahakin. Tukholman kaupungissa sanoo hän ainoan tätinsä elävän taikka eläneen 2 vuotta tätä ennen. — Mutta kysyi Anströmi — mitenkä tuli hän teidän tykönne? — Pastori huokasi. Siitä on tulevassa kuussa 2 vuotta kuin ainoa lapseni, rakastettu Emmani tuli kotia Tukholmasta, jossa oli tätinsä tykönä käynyt. Molemmat Emmat olivat tavanneet toisiaan jossa kussa tanssissa ja siellä tulleet ystäviksi. Minun Emmani kotia tultuaan sai hän kohta kirjeen tältä Emmalta, että hänen äitinsä oli kuollut ja hän nyt ypö yksin, orpo mailmassa. Samassa kirjeessä oli myös nöyrä pyyntö ystävänsä vanhemmille ottaa taloonsa mailmalta hylättyä. Luottaen Emmamme sanoihin, joka kiitti ystäväänsä varsin erinomaiseksi, suostuimme me, ja tämä Emma tuli taloon. Ensi vuoden eli hän kuin hyvästi kasvatettu lapsi — ja lapsi oli hän myös — erkanemattomassa ystävyydessä tyttäremme kanssa, vaan — jos tämä oli kutjailus eli totuus sitä selvittäköön Jumala — kaikki muuttui. Iso Emma, niin ne eroitettiin toisistaan, sai eräänä aamuna kirjeen, jonka hän luettuaan tapa-turmassa jätti esiin, ja meidän Emmamme luki; samassa tuli toinen, näki kirjeensä toisen kädessä, vaaleni ja sanoi hätä-naurulla: "Oletkos kummempata kuullut eläissäsi, tuon kirjeen lähetti ystäväni Tukholmasta näyttääkseen minulle miten eräs nuori tyttö taisi kuvitella, ehkä oli paha kuin paha henki; mutta annasta tänne se." Emma antoi kirjeen, josta ei sanonut sanaakaan ymmärtävänsä, toisena päivänä lankesi hän tautiin, joka kahden viikon kuluttua lopetti elämänsä. Kuolema vuoteellaan rukoili hän että ottaisimme ison Emman hänen siaan tyttäreksemme — me lupasimme ja teimme niin. Vaan Emmamme hautaan laskettua oli toinen Emmakin kadonnut, ei ruumiillisesti, sillä sama muoto söi pöydästämme, Vaan hän oli kaiken niin muuttunut. Otto-lapsi oli tyttärenä paha ja itsepäinen — oli ja on siitä myöden ollut. — Minä tahdon antaa teidän tietää kaikki mitä minä hänestä tiedän, saatte sitten ottaa hänen jos tahdotte, sillä minun huonessani hän ei saa kuukautta enään tuollaisena asua. Minä en tiedä mikä minulle välistä tulee kuin muistan Emma-vainajani viimeistä terve-päivää ja tuota kirjettä, josta jo puhuin. Siinä on, olen itsekseni sanonut, syvä salaisuus kätkössä … ja … mutta tehkäätte niinkuin tahdotte.

Anströmi oli hämmästyksellä kuullut pastorin puhetta. Hän kyseli itseltään, miten niin nuori, niin erinomainen kaunis tyttö saattaisi olla niin kakslainen. Vaan hänen täytyi luottaa pastorin sanoihin ja epäilemättä olisi Emma jäänyt pappilaan vielä, ellei hän pastorin puhuttua olisi itku-silmin yhtäkkiä rientänyt sisään, nakannut itseään pastorin helmaan ja vuotavilla kyynelillä anonut anteeksi pahankurisuudestaan, luvaten kaikenniin uudessa tilassaan muuttua siivoksi ja kuuliaiseksi. Pastori kyllä puisti päätään, vaan Anström löi kohta Emmasta saadut pahat ajatuksensa tuuleen — ja viikko jälkeen oli Emma sairaan vuoteella valvomassa vuorottain Hannan kanssa. Emma oli viikossa voittanut kaikkein sydammet; jokainen rakasti häntä, ja Hanna olisi mennyt kuolemaan edestänsä; sairaskin tytyi häneen samalla mielisuosiolla kuin Hannaan. — Sairas kuoli ja pääsi näkemästä kenestä niin paljon piti.

IV.

Kesä tuli. Kauniina loisti aurinko levolle mennessään eräänä Toukokuun iltana, kuin kaksi nuorukaista käyskelivät Pietarsaaren meri-rannalla ehtimiseen katsellen ulapalle, eikö jo purje näkyisi; vaan, turhaan. Tunti tunnista kului, auringon viime säteet sanoivat jo jää-hyväiset kuluneelle päivälle, pitkät varjot levenivät levenemistään, lintujen viserrys oli jo kauvan sitte la'antunut, ihmisetkin, jotka vast'ikään täyttivät rannan, olivat jo vetäyneet kaupunkiin.

— Palatkaamme jo — sanoi toinen nuorukaisista — ne eivät ainakaan tule tänä päivänä enään.

— Odotetaan vielä Elias! ehtoo on kaunis, kentiesi tulevat.

— Luotatko sinä hopero Maijan sanoihin? Näet jo itsekin, näky-sia on täältä lavea, mutta en näe muuta kuin hyöky-laineita niin kauvas kuin silmä kantaa; sanokoon Maija mitä tahansa, ne eivät tule enään.

— Et sinä niin puhunut Maijasta viime kesänä; salli minun nyt vuorossani luottaa hänen ennustuksiin.

Aato ei vastanut mitään.

Veljekset, joita viimen näimme samalla paikalla, olivat muuttuneet. Samat sydämmistä olivat ruumiinsa vuoden vanhenneet, ja vuosi ei ole vähäinen osa ihmisen elämästä. Aato oli jo 21 ja Elias 19 vuotinen. Iho-karva Eliaksenkin leu'alla oli jo mustaksi, komeaksi parraksi kasvanut — kirjansa oli nuorukainen jättänyt, ja miekkaan tarttunut. Ehkä veljekset eivät olleet mitkään urot, tiesivät he kumminkin tehtävänsä, ja moni vanha vihollinen oli miekka otsassa tai keihäs sydämmessä Suomen kentoilla hautansa löytänyt. Pitkä arpi oli Aaton poskella vasta kasvanut umpeen ja syvä haava Eliaksen kainalossa todisti ett'ei hän sota-meteliä pelännyt. Eilispäivänä oli vähäinen joukko, joittenka lukuun veljekset luettiin, tulleet Pietarsaareen; kirjeen saatua jo lumi-sulalla oli heillä tietoa äitinsä kuolemasta ja isänsä kotia tulemisesta saattanut. Nyt oli meri jo jäästä puhdas; Maija, jonka ensiksi olivat tavanneet, oli sanonut kasvatus-isänsä toisena päivänä takasin tulevan; ei siis kumma että nyt tässä löydämme veljekset odottamassa.

— Turha on odottaminen, sanoi Aato. Jäseneni kaipaavat lepoa, lähdetään pois.

— Mikäs tuolla, purje taivaan rannalla … en näe, — virkkoi Elias, kuulematta veljensä puhetta.

— Mitä! missä? … älä odotakaan, tuuli vääntää vahto-laineita … ei, totta mar' onkin purje! Olisiko Maijalla oikein!

— Viimein tulevat — lausui Aato ja hypähti ilosta.

— Nyt saamme nähdä tuon Emman josta Hanna niin paljon on kirjoittanut; onko hän vaan puolenkaan niin kaunis kuin Hanna kehuu, niin tiesi miten käy.

— Noh! jopa kummaa, — sanoi Aato. Minä takaan että vaikka se olisi kaunis kuin tuo Venus, jonka kauneutta muinan luku-aikanasi kehuit, niin ei sydämmesi siitä enempää pitäsi kuin esimerkiksi hopero Maijasta.

— Ha … ha … ha — kuului nauru metsästä.

— Kuka se on! — kysyivät veljekset yht'aikaa.

— Minä vaan … ha … ha … ha — oli vastaus.

— Se on Maija — sanoi Aato hirmustuen.

— Maija! — lausui Elias; — no, mitä nyt sanot, oliko ennustuksessaan perää?

— Ha … ha … ha… Veljekset! … veti verensä veljen miekalla vuodattaa … ha … ha … ha… Mitä kauhistutte? En minä tee mitään pahaa ha, ha! Jo tulee laiva! Ettekö näe? Musta lintu istuu kokassa … ettekö näe! silmänsä loistavat kuin tuli-liekki helvetissä … ha … ha … ha … ha…

— Kuka tuon hullun aina tuo tiehemme, — sanoi Elias kauhistuen.

— Ha, ha, ha, lörpötti hullu, ettekö säädä minua? No, Jumala siunatkoon, en minä tahdo pahaa kenellekään… Ha, hamutta kuin makaatte haudassanne… Saanko silloin vuodatta kyyneleni multanne päälle… Hyvästi hyvästi … ha … ha … ha…

— Ei hän ollut niin riivattu eilen — sanoi Elias.

— Mitä me hänestä huolimme, laiva on totisesti tulossa — on kuin onki ja Ilströmin vielä onki; — vastasi Aato.

— Älä salaa ajatuksiasi, veljeni! Sinä pelkäät hullua, sinä ainakin kauhistut häntä.

— Ole vaiti! minä akkoja! älä puhu.

— Ha, ha, ha, kuului kaukaa ja tionot ympärillä vastasivat kaikkuen … ha … ha … ha…

Ehtoo oli jo yöksi muuttunut. Viileä yö-tuuli ja hyökylaineitten kuohu rantaa vasten häirittivät yö-hiljaisuuden. Aato istui syvissä ajatuksissaan ja Elias katseli katselemistaan laivaa, joka ehtimiseen likeni.

— Näin istua yö-hiljaisuudessa muuttaa ajatukset. Elias muisti lapsuuttaan, jonka rajalta vasta oli ennättänyt; hän muisti Hannaa, jota oli veli-rakkaudella rakastanut. Toiset halut olivat syntyneet sotamiehen povessa; veli-rakkaus ei enää kylläksi ollut. Hanna! sinä tulet, sinä tulet ajatteli hän.

Aato taasen oli ajatuksillaan metelissä.

Yö kului ja jo vaaleni taivas, laivan kannella sopii jo veljien nähdä yksinäisen miehen.

Tämä mies oli Anströmi. Ukko oli kouristunut, päänsä valkea kuin lumi, ja kätensä, jolla hän piti laivan partaasta kiini, vapisivat. — Tää on minun maani, isäni maa huokasi hän. Kiitos Jumalalle, joka sallei sen povessa vaivatulle makuu-siaan. — Hänen himeät silmänsä katselivat rantaa, ne näkivät Veljekset.

— Hanna, Emma! tulkaat, tulkaat!

Ja tyttäret kiiruttivat kannelle.

Hannan silmät eroittivat kohta kutka rannalla istujat olivat. — Tuolla Emmani, tuolla isäni odottaa meitä Elias ja Aato.

V.

Kesä oli jo käsissä, sota ei ensinkään loppumaisillaan. Kumminkin mitkä pakoon oli lähteneet tulivat taasen toinen toistansa jälkeen takaisin; mitkä tavaransa maahan oli kaivanneet, kaivoivat tavaransa maasta, mitkä tähän päivään olivat elänee tulivat taloonsa jälleen. Vaan tuliat eivät olleet monta; tauti, nälkä ja vihollisten luodit elikkä keihäät olivat surmaneet ison osan asukkaista. Suomalainen, joka tätä luet, sinun esivanhempasi elivät siihen aikaan! Tiedätkö sinä, eikö niistä joku nälässään väännellyt käsiään, eikö niistä joku ruttoon 1710 kaatunut, eikö niistä joku veressään maannut keihäs sydämmessä? Ei, aika on kulunut, vuodet kuluneet ja suru-huntu, silloin levitettynä maamme yli, on nyt poissa.

Jos jollonkin kulet Pietarsaareen, niin ennen Sundbystä kaupunkiin tultuasi noin venäjän virstan paikkoin emäkirkosta, poikene tieltä vasemmalle puolen. Riihen sivuitse menee polku, seuraa sitä ja pienen pellon yli kulettuasi, tulet erään koivikkoon jonka kaupunkilaiset tähän aikaan kutsuvat Mamren lehdoksi (Mamres lund). Missä pelto nyt on siinä oli tähän aikaan herras talo — kauppamies Anströmin kesä-asunto. Pienet koivupensaat istutetut Emmalta ja Hannalta eivät silloin siimestä auringon paisteessa antaneet. Kelleri, lahden pohjais puolella ei vielä löytynyt — kaikki oli toisin kuin tähän aikaan. Vaan lahden toisella puolen, jossa muinan Ebba Brahe oli asuntonsa rakentanut, seisoivat vielä, ehkä vaan rapistuneena, linnan kiviset muurit. Aseta itsesi sata viisikymmentä seitsemän vuotta ajassa ta'apäin.

Missä nyt rauniosta ei vähäistäkään näe, suuren koivun alla, joka jo kauvan on lakastuneena maanut, istuivat Elias ja Hanna eräänä kesä-iltana.

— Miksi sinä olet niin hiljainen? — kysyi Hanna veljeltään — miksi on ilosi kadonnut, miksi väijyt sinä ihmisiä, semmoinen et sinä ennen ollut?

— Hanna — sanoi nuorukainen, — oletkos sinä minun ystäväni?

Neito katseli vakavasti hänen silmiinsä.

— Sinä olet, minä sen tunnen sydämmessäni; minä tahdon sinulle sen ilmoittaa, minä tahdon kertoa sinulle mitä ei kukaan, ei veljenikään tiedä; sydämmeni puhkeaa ellen saa salaisuuteni ilmottaa.

— Kuin te lähditte pakoon, kuin me jäimme rannalle seisomaan teidän mentyä, sanoin minä itsekseni: Oletko sinä huonompi veljeäsi? Minä päätin, kuin laiva katosi näkymättömiin, päätin tarttua miekkaan ja uhrata vereni maamme edestä. Minä menin Aaton kanssa vapa-ehtoollisena sota-väkeen. Minä kulin paikasta paikkaan, minä ha'in vihollisia, piilo-paikoista minä ammuin ketä niistä näkyviini tuli! Minä olin silloin tekeväni velvollisuuteni.

Helmikuun 19 päivänä mennyt vuonna Isossa kyrössä oli tuo suuri tappelus, jossa yhden tähden koko Suomen armeija lyötiin; minä tappelin tässä Aaton vieressä. Venäläisten kolonnia näin joen pohjais-puolelta, jäältä, nousevan, tämä kolonni yhdistettyään metsästä tulleen toisen kolonnin kanssa rynnistävät vasempaa sota-rinnan puoltamme (flygel). Samassa tuli Turpalan talosta Venäläiset, talon ensin poltettua. Taivas, joka oli ollut sumunen, rupesi nyt lunta varistamaan, itä-tuuli toi sekä saven että lumen suomalaisten silmiin, että töin tuskin taisivat eteensä nähdä. Tästä mitään huolimatta jalkaväki vasemmalta rinnaltamme rynnistivät vihollisia vastaan ja vasta kymmenen askelta liki tultuaan ampuivat he. Minä kuulin kajahuksen, minä näin, kuin savu oli hajonnut, sumussa hirveän nävön; koko rivet olivat kaatuneet ja mitkä ei kuolleena tai haavoitettuna maassa maaneet vetäytyivät äkkiä takasin. Vaan kohta olivat he taasen valmiit uudistamaan rynnistöänsä. Täll'aikaa oli Suomalaisten oikea-puoli jään yli ennättänyt, vasemman avuksi. Toinen rynnistö ei siis entistä enempää onnistunut. Nyt riensivät Suomalaiset vuorostaan vihollisten päälle, ottivat 6 tykkiä, jotka kohta käänsivät suin heitä vastaan. Turhaan ratsastivat kasakat päällemme, turhaan kokivat hevoskavioissa meitä turmioon saada; moni komea partaukko tärisköitsi Ison kyrön ahteella kuoleman käsissä.

— Tähän saakka olen itse nähnyt, mitä kertonut olen, vaan tässä oli kanssa loppu tulossa; minä tunsin, jossa kokoon-käskyläisten parissa tappelin, niinkuin olisi kuuma rauta yht'aikaa aivoilleni ja käsivarrelleni laskettu — ja minä kaaduin.

Kaikki olisi, niin olen sitten kuullut, onnestunut, ellei hevosväen päällikkö De la Barre, kuin näki kentraali Brucen neljällä hevos-rykmäntillä tulla vastaansa, olisi miehineen pötkinyt tiehensä, ennenkuin olivat ainoaa luotiakaan ampuneet. Tämä konna-työ paljasti jalkaväkemme sivun, ja kenraali Bruce, joll' ei ollut tuumissakaan De la Barren kanssa rynnistölle ruveta, vaan ainoastaan pidättää häntä ahdistamasta, sai nyt käskyn karata, trakonain hevoistensa selästä astuttua, jalkaväkemme oikeata sivua vastaan. Talonpoikien kanssa johon hän ensiksi sattui, tuli kova pula, vaan Bruce onnistui ne saada ahdistukseen. Samassa kääntyi Venäläisten jalkaväki takasin ja hyökkäsi kolmannen kerran Suomalaisten päälle, jotka nyt olivat ihan ympäröityt. Ja mikä sitten seurasi sen arvaa jokainen — verisauna, jonka muistoa ei ajat voi lievittää.

— Kuin minä heräsin oli yö ympärilläni; unen nä'öksi näkyi kaikki mitä tapahtunut oli, pääni oli painava ja maa jonka päällä makasin verestä livakka ja märkä. Minä kuulin ympärilläni valitus-huutoja vaan itse minä en kipua tuntenut. Minä haperoitsin maatessaani käsin ympärilläni ja taittunut kasakka-keihäs tapasi käteni, mutta nyt tunsin hirmuisen kivun vasemmassa kainalossani. Minä tulin vimmaan ja vimmaus antoi voimaa; minä nousin jalkeelle, otin askeleen ja — kaaduin. Säästä henkeni! kuului äänen sanovan — minä olin langennut kaatuneen Suomalaisen yli. Vaan veli ja vihollinen olivat minusta nyt yksi, kipu kainalossani oli hirveä. Säästä henkeni, sanoi ääni toisen kerran, vaan samassa tunsin jonkun kaikin voimin purevan reiteeni. Mitä nyt tein, sen tunnen tulisesti sydämmessäni. Piru vieköön sinut, huusin minä ja löin, reiteni äkisti revettyä pakanan hampaasta, keihän Suomalaisen rintaan. Sen Jumala sinulle kostakoon körisi kuolevainen. Jeptsujumat kuului ääni jalkaini alta. Tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon kuuluu aina korvissani. Aamulla minä puolikylmettynä käydä kopotin sota kentältä ja sanomattomalla vaivalla ja Aaton auttamalla pääsin vihdoin kotia, tänne. Mutta tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon, ei lähde mielestäni. — Minä olen murhamies! … murhamies!

Hanna oli tarkastavasti kuunnellut kertoelman tästä onnettomasta tappeluksesta, jonka monta monituista kertaa ennen sekä Aaton että Eliaksen suusta oli kuullut, vaan näin innollisena ei Elias koskaan ennen kertonut. Venäläisestä, joka oli purrut häntä oli hän nauraen ennenkin puhunut, vaan toisesta jonka tappoi, ei hän koskaan ollut sanaa virkkanut. — Hanna otti hänen kätensä. — Kuin karhu — sanoi hän — ryhtyy lammas-joukkoon, lukeeko kukaan karhun syyksi että luontonsa on niitä repiä; kuin houraava houriossaan tekee töitä, josta ansaitsisi kuolema rangaistuksen, rohkeneeko kukaan tuomari langettaa kuolema tuomion? Ei suinkaan. Niin sinunkin laitasi, Elias, on. Se mies, jot'ei Jumala sallinut, ehkä vihollisten käsistä päästyä, elää, oli ainakin suuri pahan tekiä … ja…

— Hanna! Hanna! sen miehen nimi, jonka verta käteni vuodatti, sen miehen nimi oli Lind.

— Lind!

— Ja luultavasti Emman veli, — Emman, jota minä … rakastan… Nyt tiedät minun elämäni, Hanna.

— Sinä rakastat Emmaa! — sanoi Hanna ja kasvonsa vetäytyivät lumen vaaloseksi.

— Minä olen sen nyt sanonut, kätke ystävä sydämmeesi tunnustukseni, rakas Hannani!

— Se on kätkössä, syvemmässä kuins luulet. — Tule, ehtoo tulee ja pilvet nousevat jo mustana.

— Ja sinä pidät minua murha-miehenä?

Hanna ei ensin sanonut mitään. — Minä! sanoi hän vihdoin niinkuin olisi herännyt unesta. — Minä! et sinä tiedä mitä teet.

— Tiedä! enkö minä tiedä mitä olen tehnyt?

— Sinä et tienyt, mitä teit — piti minun sanomaan.

Elias ei tienyt mikä totuus näissä Hannan viimeissä sanoissa löytyi.

He astuivat veneesen; Elias tarttui airoon.

— Ha … ha … ha, kuului rannalta josta olivat lähteneet.

— Maija on kuullut puheeni — sanoi Elias.

Nauru oli la'annut, ja laulu kuului rauniosta.

Mun veljeni, voi kultainen Jo lepää muoto multainen Jo murtunut on sauva, Mun elämäni katoaa, Mun hautani jo aukeaa Ja suopi vihdoin rauhaa!

Mun sydämmeni suruinen, Mun miekkani on verinen, Ja sota, surma pauhaa — Ei kentällä, mun povessaan' Vaan kuolio kohta ovensa Mull' avaa, suopi rauhaa.

— Ha … ha … ha … Elias ja Hanna! ha, ha, ha…

VI.

Syksy tuli myrskynensä. Lahti jonka yli viimes näimme Hannan ja Eliaksen soutavan oli jää-pukuun puettu. Rauniot, lumen peittämät nyt, silmäilivät kolkosti, niinkuin muinais-aika aina nykyistä katselee, toisella puolen jäätä olevaa taloa. Mikä liike tässä talossa? Kello on 4 ehtoopuolella päivää. Reki toisensa perään seisahtuu portaan eteen, vieras vieraan perään tulee; palveliat pyhä-vaatteissa hyppivät e'es takaisin.

Häät on kauppamiehen Anströmin talossa.

Rannalla istuu yksinäinen neito; hänen kasvojansa ei lumen valkeudesta eroita, vaan silmänsä ovat ehtoo-hämärässä punaiset — hän on itkenyt.

Hän painaa kätensä kovasti rintaansa vasten, niinkuin pelkäisi sydämmensä puhkeavan. Toivottomuuden tuska loistaa silmistään.

— Mitä olen minä onnetoin tehnyt — puhuu hän itsekseen. — Miksi toin minä Emman tänne? Voi minua onnetointa … onnetointa — hän otti kätensä rinnalta ja väänteli ne tuskallisesti. — Elias! minun ystäväni, minun ylkäni, minun kultani, kaikki kadotan minä yhdellä kertaa.

— Hanna! Hanna! — kuului huuto kartanolta.

Hanna hypähti ylös.

— Minua huuetaan. Jumala anna minulle voimaa kärsiä.

— Hanna! Hanna, missä sinä olet?

— Se on Aato, joka minua huutaa. Aato! — Hän läksi käymään kartanolle. — Minä tulen — vastasi hän.

— Mitäs suret, — sanoi Aato kuin tapasi kasvatus-sisartaan.

— Minä! En minä mitään sure, minun pääni on kipeä, minä menin jähdyttämään… Mutta sinä olet itse niin kumman näköinen, Aato!

— Hanna! — sanoi Aato — minun sydämmeni puhkeaa, minun rakas veljeni! Miten saatan minä estää sinun onnettomuuttas.

— Eliaksen! — huusi Hanna ja värisi kun haavan lehti tuulessa.

— Eliaksen! Tule kentiesi tiedät sinä keinon, joka voi onnettomuuden estää; tule, tule!

Vaan Emmansa vieressä komeasti pyntätyssä kamarissa istui Elias; hän oli iloinen, iloinen kuin lapsi, joka ensikerran on avutta, lankeamatta kulkenut yli lattian, ja syy oli hänellä iloon. Vieressään istui neito, jonka kauneuden arvoista ei kukaan ollut nähnyt. Hänen poskensa on punaiset, kuin ruusu kesä-auringon loisteessa. Hoikka on hän varreltaan kuin kevät-istuttama pensas — ja silmänsä! Niistä loisti rakkauden valkea ja sydämmen ylävyys. Kuin hän nojaten laski päänsä Eliaksen olkapäätä vastaan ja suurilla sinisillä silmillään rakkaasti katseli Eliasta, niin kävi sanomatoin ihanuuden tunto sydämmeensä ja hän syleili suloista morsiantaan. Elias oli luonostaan viehkeä ja hellä, ei kumma siis jos koko olentonsa rakkauteen sulasi, kuin sylissään piti tätä suloista tyttöä, jonka kohta sai kutsua omakseen.

Anströmin ääni kuului ovesta: — Elias, hääväkeä tulee ehtimiseen, anna anteeksi jos minä erotan teidät vähäksi aikaa. — Elias hypähti ylös ja seurasi kasvatus-isäänsä.

Ukko Anström oli vanhennut, hän oli kuin kuoleman kannella käviä, joka tietää kannen kohta puhkeavaan ja nielevän ruumiinsa. Vapisevilla käsin ja horjuvilla jaloin kulki hän Eliaksen edellä.

Muinan olivat tavat nykyisiä aivan toisellaiset: ehkä rakkaus aina on ollut ja tästedeskin pysyy yhdenlaisena; vaan Eliaksen kanssa ei niin tiukasti luettu koska morsiamensa oli omassa kodissaan. Muuten olivat vanhemmat tähän aikaan uutterat varoomaan tyttöjänsä ylkäinkin edestä ja vasta vihkemisen jälkeen saivat kihlatut toisiaan estämättä tahtonsa jälkeen tavata.

Elias seurasi ukkoa. Hääsalin ovella tuli Hanna ja Aato heitä vastaan.

— Minulla on sinulle vähän puhumista — sanoi Aato kolkolla äänellä.

— Sano! sanoi Elias ilo-loistavilla silmillä.

— Seuraa minua luhti-kamariin.

[Luhdiksi kutsuttiin muinan niinkuin vielä tänäpäivänä missä semmoista enään löytyy, kesä asu-huoneet; erinomattain sellaiset rakennukset, joissa puoteja ali-kerannossa löytyi ja niiden päällä takattomat nukkuma-kamarit kesällä. Tavallisesti, missä tie talon liki kävi, tultiin talon pihalle tämmöisen luhdin läpi, jonka tähden keski huoneessa, puodi-sivuilla yksi oli jätetty pituus-seinittä. Tällaisia löytyi viime-aikoina näillä seuduin mutta missä taloja uudesta rakennetaan jäävät ne tavallisesti pois ja puodit itsekseen kuin myös erinäiset kamarit tuvan perässä tekevät niitä liikanaisiksi.]

— Mitä nyt — lausui ukko. — Hääväki ja pappi odottavat jo, onhan teillä aikaa sitten puhua.

— Anna heidän mennä isäni; — rukoili Hanna.

— Mitä tuommoinen tietää! Noh, menkäät mutta muistakaat että kohta tulette takasin.

— Ennenkuin luulette, — sanoi Elias ja seurasi hypäten Aatoa.

Kamariin tultua Aato surullisesti silmäili veljeään.

— No, nyt olen tässä, sano sanottavasi.

— Elias! lupaa että maltat mielesi!

— Minä lupaan, sano, sano pian.

— Lue tätä kirjettä.

— "Neito Emma Ruthströmille!" — mistä olet sen kirjeen saanut, miksi minä sitä lukisin? kuka sitten tuo Emma Ruthströmi on?

— Lue, lue.

Elias avasi kirjeen ja luki.

"Vihdoin olen saanut tietä missä sinä olet, mutta älä luule että niin kätköistä paikka mailmassa löydät, jossa en minä sinua löytäisi. Lapsesi elää, suuri lihava ja vanka poika, joka jo puhuu aikaa lailla, mutta jolla ei ole muuta kuin ryysyjä peitteeksi ja tilkkuja vaatteeksi. Niinkö Emma lupauksensa pitää? senkö vuoksi etten minä mitään pastorille ilmoittanut ja en nytkään, ehkä sopisi, hiiskua sanaa Anströmille. Missä ovat ne 15 riksiä vuodessa joita lupasitte ja joita en ole muuta kuin kerran saanut, ehkä jo 3 vuotta on kulunut. Minä olen Pietarsaarilais-merimiesten kautta kuullut, ettäs olet naimiseen menossa kauppamies Anströmin nuoremman pojan kanssa! Silläkö lailla tuummaat lupauksestasi päästä. Luutnantti Lindin murhasta puhutaan vielä ja veljensä sanotaan Suomessa jossakussa tappeluksessa kaatuneen. Varokaas itsenne vaan! Muistakaat etten minä tarvitse muuta kuin avata suutani ja sanoa: Minä tiedän kuka sen murhan teki ja syyn siihen, niin saisitte nähdä enkö saisi enemmän kuin viisitoista riksiä! Vielä odotan minä 3 kuukautta, ellei raha sillä aikaa tule, niin käyköön kuin olette itse tahtoneet. Ystävällisesti Maria Bohm."

— Mistä olet saanut tuon kirjeen, huusi Elias hirmuisella äänellä?

— Muistatkos että lupasit malttaa mieltäsi — sanoi Aato hiljaisesti.

— Mistä olet saanut tuon kirjeen? — huusi Elias vielä hirmuisemmalla äänellä.

— Emmalta — sanoi Aato.

— Emmalta! sinä valehtelet, sinä valehtelet — Emmalta! — ei, se on mahdotointa — sanoi Elias hiljemmalla äänellä; — Emma murhaaja ha, ha, ha, miten saatin räpäystäkään uskoa sitä. Ei, Veljeni! tuon kirjeen on joku, joka kadehtii onneani kirjoittanut…

— Se on Emmalla ollut, älä luota häneen, veljeni … älä!…

— Ole vaiti, hääväki odottaa, mennään sisään.

Sitkeä kuin Suomalainen on sanan parsi, mutta kuka olisi Eliaksena uskonut Emmasta jotain pahaa.

VII.

Häät olivat pidetyt, ensi lumi peitti jo maan, Anströmi perheenensä olivat muuttaneet kaupunkiin. Aurinko oli koko päivän — se oli 1 päivä Joulukuussa — kätkenyt itseään, ilma oli sumunen ja valkea lumi — kuollon kaltainen — käärei niityt, pellot ja kadut. Ilta-valkean edessä istuivat Elias ja Emma, syleillen toisiaan.

— Rakas mieheni, sanoi Emma, lupaatko täyttää anomukseni?

— Olenko koskaan mitään sinulle kieltänyt?

— Et ole, ja juuri se sytytti toivon rinnassa, että sinä nytkin täytät tahtoni.

— No sano kultani?

Emma loi silmänsä alas ja rukoili: Anna minun lähteä Ruotsiin jouluksi.

— Oletko vimmassa, kuka nyt talven tullessa lähtee matkalle.

— Minä arvasin jo että kieltäisit.

— Mutta mitä sinä siellä tekisit?

— Minä sain tän'aamuna kirjeen tädiltäni — hän pitää paljon minusta — nyt on hän sairas, eikä kukaan hoida häntä niin, kuin hän ansaitsee ja tarvitsee. Hän rukoilee minua ja käskee tulla tykönsä. Elias, et sinä ole kova, minä sen tunnen. Ehkä hullulta pyyntöni näkyy, niin et sinä raski kieltää, rakas Eliakseni! — Ja Emma löi kätensä Eliaksen ympäri ja katseli rukoilevilla silmillä häntä.

— Kuka voi kieltää mitä sinä pyydät, — sanoi hän ja pyhki Emman silmistä käherän. Mutta kuin oikeen ajattelen niin on se joulun edellä mahdotoin — minun pitäisi seurata sinua, mutta minulla ei olisi aikaa. — Tuo ei nyt kumminkaan tulisi kysymykseen, sillä Aato saattaisi lähteä puollustajaksi, mutta jää ei kanna vielä kaukaan aikaan ja ympäri meren meneminen Oulun kautta viivyttää sinun kuukausia.

— Mutta sinä päästät minua heti kuin se kantaa?

— Päästän ja tulen itse kanssasi.

— Kiitoksia, monta tuhatta kiitosta, minä tiesin, että hellä sydämmesi ei suo tätini kuolevan outoin käsiin.

Samassa tuli poika ja käski Eliasta ulos.

Emma oli yksin.

— Haa — puhui hän itsekseen — Elias, et sinä tiedä ketä syleilet, et sinä tiedä että vaimosi on murhaaja, että hän on mustilaistyttö. Sinä vaadeit minun sanomaan sukunimeäni; — semmoista ei ole minulla omaa koskaan ollut … ha … ha … minä sanoin kuin kysyit, minä sanoin Lind — sinä vaalenit … ha … ha … ha. Lind! sanoit sinä, niin oli senkin nimi, jonka minä vimmassani tapoin isossa Kyrössä, ha … ha … ha… Sinä murhasit toisen, vaimosi toisen … me olemme yhtäläiset… — Emma tukisteli takaan. — Ei — sanoi hän — sinä olet enkeli, minä olen piru, minä laskin puukkoni, minä löin sen sydämmeesi … no niin … miksis petit sinä minun — minun joka rakasti sinua enemmän kuin Jumalaa… Mutta olenko nyt onnellinen?… silmänsä, jotka vakavasti katsoivat minua vielä kuolemassa … hyi … vereni jäähtyy, pois paha, hirveä muisto, sinä kuoletat minua. Mutta jos tuo akka, jonka hallussa lapseni on, pettää minua, jos hän, joka seisoi vuoteen vieressä kuin terä puhkasi sydämmen, ei pidä valansa… Oh … Jumala! hän uhkaa kaikki ilmoittaa, ellen viimestään uudeksi vuodeksi laita hänelle rahaa … ha … ha! ilmoittakoon — kuin uusi vuosi tulee makaat sinä mullassa, sillä Elias vie minun tykösi, — minun lapseni! sen minä … ei, sen minä otan omakseni, minä sanon sen olevan tätini… — Emman katsanto oli hirveä ja hirveni vielä enemmin. — Jumala — sanoi hän — miksi minä sen työn tein, miksi en antanut kukoistavan tytön kukoistaa — miksi katkasin minä elämänuoransa … haa … minun täytyi se niin tehdä — minun täytyi … hän tiesi osan salaisuudestani ja … joka sen tietää sillä on hauta valmis…

Vaimon kasvot olivat kauheat, silmistään loisti helvetin tuli. Hän nousi, hän kohensi hiileksi palannutta valkeaa takassa.

Ovi aukeni, Aato tuli sisään, Emma ei häntä havannut.

— Niin se on — sanoi hän — tehty on tehty, tietä jonka jälkeen ihminen käy, tie, joka ihmisen takana katoo, … tietä … tätä tietä täytyy jokaisen käydä perille saakka; miksi minä siis suren … ei … eteenpäin — eteenpäin. — Onko se minun syyni että minä olen tämmöinen, että minä olen murhaaja … ei, miksi hän petti minua … miksi toi sattuma kirjeeni pikku Emman käteen…

— Emma! — sanoi ääni takanansa. Emma käänsi äkisti silmänsä puhujaa kohden.

Valkean edessä poskessaan nousneet ruusut pakenivat ja lumivaaleana kysyi Emma: Aato oletko kuullut mitä olen puhunut.

— Olen, onnetoin tyttö! Minä…

— Sinä olet kuullut … sinä olet kuullut … mikä toi sinun tänne … sattumus … sattumus.

— Ei Emma! Minä tulin puhumaan kanssasi. Minä tiedän, kauan olen tietänyt että sinä salaat jonkun hirveän tapauksen elämässäsi… Sinä sait aamulla kirjeen, sinä tahdot lähteä Ruotsiin, minä tiedän mitä vasten.

— Sinä tiedät … sinä tiedät … ethän sinä niin sanonut.

— Emma minä tiedän, minä olen Eliakselle sanonut, mitä minä tiedän, vaan hän ei usko minua.

— Sinä olet sanonut… Elias ei usko!…

— Emma, — sanoi Aato vakaisesti, — uskotko yhden Jumalan päälle.

Emma ei vastanut.

— Uskotko että yksi kaikkivaltias löytyy, jonka edessä ihmisten pimeämmätkin ajatukset ovat selvät ja tiedyt, uskotko Emma?

— En usko — vastasi Emma hiljaa.

— Mutta Jumala löytyy. Jumala tietää ajatuksemme, hän näkee tekomme … hän sallii meidän tehdä, sillä hän on mieleemme istuttanut lakinsa ja tahtonsa. Hän on sanonut: Tee se, niin saat elää. Hän on meitä auttava kuin me tyköönsä rukouksessa tulemme… Oletkos sinä koskaan rukoillut?

— Olen, — vastasi Emma ja viime veripisare katosi kasvoistaan.

Aato ei tietänyt, ei osannut aavistaa miten viime sanansa olivat käyneet Emmaan. Jos hän olisi nähnyt Emman ajatukset niinkuin ne Jumala näki; mitä olisi hän ajatellut?… Emma ajatteli… Minä olen rukoillut: Jumala! salli kädelleni voimaa, salli sydämmeensä puukkoni käydä, minä olen ainoan kerran rukoillut — Lindin vuoteella…

— Onko Jumala kuullut rukouksesi? — kysyi Aato, Emman vastattua.

— On, — vastasi Emma hirveällä äänellä.

— Ja sinä et kumminkaan usko Jumalan päälle.

— En… Mikä on ihminen? Luontokappale, joka ajattelee, joka elää, joka kuolee… Mikä on Jumala? ihmisen luoja … ha, ha, ha … minunkin luojani.

— Älä häväise, Jumala elää, hän pitää murheen meistä, hän kulkee sivullamme; hän on sinunkin luonut.

— Sinä tiedät kuka minä olen … sanoitko äskön niin?

— Niin.

— Haa! saas nähdä elääkö, löytyneekö Jumala.

— Emma! Me olemme ihmiset, me emme saa määrätä Jumalan tehtäväksi mitään. Jumala viipyy usein apunsa kanssa, vaan se tapahtuu niinkuin hän tahtoo, se tapahtuu meidän hyväksi, ehkä välistä emme ymmärrä miksi se tapahtuu toisin kuin me rukoilemme…

— Sinä tiedät, sinä tiedät … että minä olen murhaaja! — Emma oli nousnut ylös, hänen ryövöstä vapisi Aato.

— Murhaaja, sanoi hän hirveällä äänellä. Mene, sano … sano; minä olen kaksinkertainen murhaaja … minun käteni laski puukon … Aato, tämä käsi laski puukon pettäjän sydämmeen. Silloin rukoilin minä Jumalaa, minä rukoilin: Jumala salli minun osata sydämmeensä… Minä löin ja minä osasin, pettäjä kuoli… Niin kuulee Jumala rukouksemme … ha … ha … ha.

Aato oli yhtä vaalea kuin Emma.

— Ja sinä olet veljeni Eliaksen vaimo. Oi Jumala, mikä kirous makaa sukumme yli… Miksi on kätesi niin kova…

Koko Aaton ruumis värisi… Hän oli usein puhunut veljelleen kirjeestä, jonka hää-iltana oli saanut käsiinsä, vaan Elias ei uskonut mitään.

— Emma, — sanoi hän — oletko sinä ihminen vai paha henki?

Emma ei vastanut mitään. Hän tointui niinkuin unesta, kasvoinsa muuttuivat entiselleen; hän näki Aaton, meni hänen tykönsä. — Mitä olen minä sanonut? — kysyi hän suloisella äänellä.

— Voi suuri Jumala! mikä hirveä petos. Niin nuori ja jo tuommoinen.

— Aato, — sanoi Emma, — sinä et vastaa, mitä olen minä puhunut? Minun mieleni muuttuu välistä niin kummaksi… Minä näen välistä näköjä, niin hirmuista että järkeni katoaa … niin oli nytkin… Aato! huomena saat kuulla koko elämäni.

Huomen tuli — vai mimmoinen!

Sillä aikaa kuin Emma ja Aato näin haastelivat, istui ukko Anströmi tyttärensä sivulla kamarissaan. Ukko oli vielä — jos sen saattaa sanoa — vanhenut, hänen silmänsä olivat jo hämärät ja korvansa milt'ei lukossa, hän tunsi vanhuutensa hyvin, hän tiesi että elämänsä loppu oli käsissä. Viime viikkoon ei hän ollut kyennyt mihinkään. Sivullansa istui Hanna, valkea kuin liinavaate kesä-auringon paisteessa.

— Isäni! — sanoi Hanna, minä olen luvannut sinulle salaisuuden ilmoittaa, mutta lupaa minulle vuorostasi ett'ei kukaan saa aavistaakaan mitä sanon — tämän sanoi tyttö suunsa pitäen isänsä korvaa niin likellä kuin taisi.

— Minä lupaan sen.

— Se on sanottu kolmella sanalla — hän kuiskutti isänsä korvaan — Minä rakastan Eliasta!

— Eliasta!

— Minä rakastan Eliasta — lisäsi Hanna niinkuin olisi itsekseen puhunut. — Minä rakastan — olen rakastanut.

Ukko puisti päätänsä ja suuri kirkas kyynel lankesi Hannan jääkylmälle kädelle.

— Lapsi raukkani! — ja syleili sydämmellisesti tytärtänsä.

— Nyt tiedät salaisuuden, älä ilmoita sitä? — ei e'eskään kuin hauta minun pitää ja multa peittää.

Nää viime sanat sanoi Hanna hiljan, hän ei tahtonut murehuttaa vanhusta.

Hautaa sinä rakastit, hauta sun nyt kätkee, vaan hautasi on … onko mullassa, kirkkomaassa? — ei, vedessä — aalloissa.

VIII.

Mitkä työt eikö ole yön pimeydessä tehdyt! Mitkä rikokset! Varas kuin hän varastaa, murhamies kuin hän murhaa — jokainen valitsee yön. Oi suuri päivä, jona kaikki kaikkivaltiaan suusta kuullaan, jona kaikki tutuksi tulee.

Emma! sinun työsi ei jää unohdukseen.

Aato oli vasta mennyt; Emma on taasen yksin; hän lukee — mitä? Hän lukee — Uutta Testamenttia.

— Niin tässä seisoo!… Ei, se on valhe. — Ei, hänen pitää kuoleman — se on päätetty.

Nyt tuli Elias.

Parikunta lepäsivät jo syvässä unessa, Elias nukkui. Emma oli nukkuvinaan, mutta hän ei nukkunut, miten olisi hän saattanut sitä! Hänen sydämmensä tykytti kovasti.

Yö kului — keski yö oli jo sivu. Näe, mikä haahmo hiipii tuolla! hänellä on terävä puukko kädessä, hän seisoo alus-hameessa laattialla — hän miettii.

— Ei, se pitää tapahtuman.

Emma avaa oven, hiljaan kuin hiiri lähtee hän huoneesta, vaan saranat rutisee, hän ei voi estää sitä.

Yö oli kolkko ja pimeä. Yks ja toinen tähti loistaa suruisesti pilvien välistä; tuuli pauhaa hirmuisesti.

— Miksi vapisee minun käteni, miksi värisee minun jäseneni, kysyy haamu, joka kartanon yli hiipii.

Toisella puolen kartanoa pienessä kamarissa lepää Aato, hän uneksii, hän vääntää tuskallisesti kätensä. Painajainen on kauniin tytön muodossa hänen rinnalla, hän tekee hi'issään työtä päästääkseen unesta. — turhaan.

Ovi, jossa ei lukkoa ollut, aukenee — haamu jonka kartanolla havaitsimme lähenee vuodetta, jossa Aato nukkuu, kätensä on nostettu ja pimeydessä välkkyy terävä ase.

— Jumala! — sanoo haamu hiljaisella äänellä — kerran olet minua auttanut, jos sinä elät, jos näet minua tässä — auta, salli puukkoni Aaton sydämmeen, — minä rukoilen sinua toisen kerran.

Emma — sinä olet jo lukiani arvannut kuka haamu on — kallistaa itsensä vuoteen yli, hän nostaa peitteen, hän kuulee makaavan sydämmen tykytyksen. Kätensä laskee hän Aaton sydämmelle.

— Tässä on sydän — nyt auta minua Jum… piru.

Kätensä, jolla puukkoa piti, putosi voimallisesti — puukon terä oli ummessa — Aaton sydämmessä.

Aato huokasi — se oli kaikki — se oli loppunsa, hän ei liikahtanut.

Kuu kävi pilvistä ja paisti kuolleen kasvoille, ne olivat vaaleat.

Emma on työnsä tehnyt, hän ei säädä kuun valoa — hän avaa jo oven lähteäksensä pois.

Vaan miksi ei hän mene, miksi seisoo hän samalla paikalla, miksi tirkistelee hänen silmänsä, lyökö häntä oman tunnon nuhde? — katuuko hän työtänsä?

Ei, oma tunto nukkuu, katumus ei ole koskaan siaa löytänyt Emman sydämmessä.

No, miksi ei hän mene, miksi seisoo hän, mitä miettii hän.

Elias seisoo hänen sivulla. Kuun valo näyttää työn, puukonpää haavan, verinen käsi murhaajan.

Mutta kuka toi Eliaksen nyt keski yönä tänne?

Tuskin oli Emma avannut Aaton oven kuin Hanna hirmu-äänellä huusi Eliaksen vuoteen vieressä: Herää Elias, herää Emma, isäni on tullut halvatuksi. Elias oli heti jalkeella, hän riensi ukon vuoteelle ja näki — ruumiin.

— Mutta missä Emma on — oli hän kysynyt, hänestä ei kukaan tienyt mitään.

Elias riensi Aatoa herättämään, hän tuli kartanolle, tuuli vinkui lehdettömissä oksissa.

— Ha … ha … ha — kuului kadulta — nyt on pimeyden hetki, nyt vuotaa viaton veri, sen tunnen … ha … ha … ha … veli verensä veljen verisellä miekalla vuodattaa, ha … ha.

— Hullu Maija! jupisi Elias ja juoksi terävämmästi; hän huusi mennessään palkollisille, joista jo muutama oli kuullut rähinän ja hypyn, hän avasi Aaton oven ja hän näki — Aaton ja Emman.

Mitä nyt seuraa siihen ei kynäni pysty, minä kysyn vaan: Oletkos koskaan tuntenut tuskan, hirveän tuskan ei ruumiissasi, kuin sielussasi. Onko ylkäsi onko rakastettu morsiammesi pettänyt sinun. — Vaan mitä minä kysyn, se tuska ei ole mikään Eliaksen tuskan suhteen. Hän näkee rakastetun ystävänsä, veljensä murhattuna ja murhaaja on — oma vaimonsa — rakastettu puolisonsa.

Hän seisoo kuin kiini-isketty, hänen huulensa ovat siniset, hänen silmänsä ovat päästänsä pudota.

Vaan hän ei seiso kauvan. Tietämättömänä, sanaa sanomatta menee hän vakaisilla askeleilla Aaton luo, ottaa puukon haavastansa — se on verinen — punanen.

— Lyö — sanoo hän, avaa paitansa ja paljastaa rintansa — lyö!

Mutta Emma ei enään huoneessa ollut, kuin Elias käänsi silmänsä hänestä, kuin hän kallistui kuolleen yli oli Emma rientänyt ulos.

Elias ei nähnyt ketään; ulkoa kuuli hän äänen: Yksi Jumala löytyy joka kaikki tietää.

— Hän on pakennut… No, yks asia — hänen kätensä olivat veriset… Haa! … kuu!… Ja Elias laski puukon kaiken voimin omaan sydämmeensä.

— Ha … ha … ha kuului kadulta… Veli verensä veljen verisellä miekalla vuodattaa. Ha … ha.

Niin ennusti hullu-Maija, niin sanoi hän kuin Eliaksen veri ja Aaton lattialla juoksivat yhteen.

* * * * *

Vuosi jälkeen on Kruununkylän selänneellä hirveän suuri väki-joukko.

— Joko ne kohta tulevat — kysyi kauppamies Ilströmi toveriltaan, vanha harmaa-päinen, lihava ukko.

— Kohta … tyttö on tehnyt tunnustuksensa … hän on murhanut kaksi ihmistä ennen, luutnantti Lindin ja pastor Arnerin tyttären Ruotsissa.

— Onko hän tunnustanut miksikä niitä murhasi?

— Lind oli ollut hänen rakastajansa, hän oli pettänyt tyttöä ja tyttö kosti — ja pastori Arnerin…

— Se tulee, se tulee, — kuului nyt tuhansien suusta.

Ja Emma tuli.

Hän oli kaunis vielä nytkin; pukunsa oli valkea kuin lumi, jonka päällä käveli. Sivullansa kulki Kruununkylän kappalainen Johan Pihlkaw ja Pietarsaaren Elias Teliin. Emma oli itkenyt; kyyneleet vieryivät vielä poskea myöden.

— Yksi Jumala löytyy, sanoo hän hiljaisella äänellä, ja tätä Jumalaa minä olen vihoittanut … armoa, armoa…

Hän näkee mestaus-lavan, jonka vieressä teloittaja seisoo — hän vapisee.

— Kohta tapaan minä molemmat … Eliaksen ja Aaton… Voi Jumala miksi loit sinä minun? — Vaan kohta selkenee silmänsä ja korkealla äänellä huutaa hän — Jumala löytyy ja minä olen armon saanut, minä tunnen rauhan sydämmessäni, Aaton ja Eliaksen haahmot eivät enää irvistele minulle.

Hän nousee lavalle, silmänsä sidotaan huivilla, päänsä vyöryy…

Se oli loppunsa.

Telottaja nosti pään tukasta, näytti sen katsojille…

— Noin kaunis ei hän ikänä elossaan ollut, — sanoi Ilströmi.

* * * * *

Samana iltana seisoo Pietarsaaren kirkkomaalla kuun valossa kaksi vaimonpuolta.

He hakkaavat kivellä kiveen ja sana "Veljekset" näkee kuu taivaaltaan.

— Ha … ha … ha! — nauraa toinen — työ on tehty … ha … ha … ha!

— Elias! Elias! — huutaa toinen, — Elias! Elias!

— Anna hänen maata kammiossaan, älä kuollutta huudollasi herätä — sanoo toinen.

— Elias, Elias! Tässäkö loppusi on…

— Niin on … veli verensä veljen verisellä miekalla vuodattaa … ha … ha … ha!

— Elias! Elias! Elias!

Kutka ovat nämät vaimot?

Hanna ja Maija — molemmat hulluna.

* * * * *

Peitä jo kivi mullalla, anna kuolleen maata, missä makaavat; — nyt olen salaisuuden, jonka sana "Veljekset" kätkee, ilmoittanut; peitä jo kivi mullalla ja kätke salaisuuden sydämmeesi. Paina syvään muistoosi: Yksi Jumala löytyy, joka pikemmin eli myöhemmin — yks kaikki — kostaa rikoksen, varo itsesi ett'et tätä Jumalaa häväise — sillä ehkä hän ajan kärsii, sattuu vihdoin kätensä ja kostonsa on vanhurskauden — kova ja ijankaikkinen.

Loppu.