YLHÄISET JA ALHAISET.

ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA.

Kirjoittanut

K. J. Gummerus.

Edellinen osa.

Kolmas painos.

Toisin tiesin, toisin luulin, Toisin toivotin ikäni, käkesin käkenä käyä, kukahella kukkuroilla; Enpä nyt käkönä käyne, kukahelle kukkuroilla, Olen kuin alli aallokossa, Tavi laajalla lahella.

Kalevala.

Ensimmäisen kerran julkaissut Hagelberg 1870

I.

Näkymätön vieras.

Korvessa oli kotomme, Maantiellä majasijamme: Karhut kanssa-kumppanimme. Ei mieli mesiä tehnyt, Kylki kuuta kasvattanut Pahan pakkasen käsissä, Kovan ilman kouratessa, Hengen hädäss', heltehessä.

Vanha runo.

Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot kertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi tyhjäksi pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi.

Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista ihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin oli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin useat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa oli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä — siinä oli kaikki, ainakin Metsämaassa.

Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi: Metsämaa.

Pane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin, ruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää, joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue huonekaluiksi.

Metsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä kirkkoherralle ja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon lisäksi maksettiin isännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha kruunulle. Lapsia oli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18, nuorin 7 vuotinen.

Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja kaksi kappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa, väliin kahdeksan kaikestaan.

Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympärillä leiväksi.

Hallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista. Jos se ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla rakastaa ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori myllyssä käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei sydämen.

Niin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen Metsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa!

Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan asukkaat. «Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on rukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, näljästä ja kalliista ajasta?«

Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna näki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden runsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen vankkoja sirppejä.

Viikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät!

Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta ehtii.

Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, jolla hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli alkaisi puhaltaa.

Turhaan!

Taivas on selkeä, tuuli uneksii.

«Jo on toivomme hukassa!« sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.

Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.

Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö kuluu, siten valitus kuuluu.

Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.

Halla on käynyt, on runsaat kymmenykset ottanut! —

Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia; tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen-alaisia. Voiko aurinko kummeksia tätä? Se on tuohon tottunut. Se laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää se. Järven rannat ovat jäätyneet.

Näkymätön vieras on käynyt.

II.

Hallayön seuraukset.

Ruoka oli ruumenista, — — — — — — — — — — mämmi männyistä mäeltä.

Vanha runo.

Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsäänpäin näkyi lato, karjalato.

Viime yönä ei nukkunut Metsämaassa muut kuin nuorin poika.

Töllissä oli vuosi takaperin ollut useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät, — niitti olkia.

Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet tuvassaan melkein sanaa toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei tuvassa ollut; hän keikkui ruuhessa järven rannalla.

Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Mistä se on kulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämeen joku seurastaan, useampiin paikkoihin useampiakin.

Metsämaahan jätti se viime yönä: surun, nälän, epäilyksen.

Kun on suru rinnassa, nälkä vatsassa, epäilys sydämessä, ei silloin miehen mieli työhön vie.

Jaakko istui lavitsalla pöydän vieressä, nojaten käsiin kasvojansa. Anoppi ja Eeva, emäntä, olivat takalla. Lapset itkivät ja valittivat.

Ruhmo on kaadettu, on vyörynyt sairastavan lehmän jaloille; porsas on kaatanut apeastian ja heittänyt sen sisällyksen lattialle.

Tuota ei kukaan huomannut. —

«Kova on kohtalo!« sanoi viimein anoppi.

«Ei ole jyväkouraa!« valitti Eeva.

«Kova on kohtalo!« kertoi Jaakko.

Anoppi oli surullinen, Eevalla oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa. —

Lapset? Mutta lapsen suru ei ole katkera.

«Mikäs nyt neuvoksi?« lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. «En suinkaan tiedä muuta kuin että myymme lehmän ja porsaan ja uudestaan lähdemme petun keruulle«.

«Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauvan luulet niillä saatujen jyväin piisaavan? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjäinen on sittenkin karvasta«.

«Oikein, Eeva; mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan voimia?«

«Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?« huokasi vaimo —.

«En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä«, lausui Jaakko; «mutta millä aijot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä, jos vaan siemeniä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin«.

«Minä lähden palvelemaan«, sanoi jäykästi vanhin poika.

«Ja minä, ja minä, ja minä!« huusivat kaikki lapset.

«Kyösti, Sakari ja Liisa voisivat juuri palvelukseen kelvata«, sanoi isä suruisesti; «ja jos itse tahdotte, luulen sen sekä teille että meille hyödyksi«.

Äiti itki.

«Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan«, puhui Jaakko vähän ajan kuluttua.

«Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa«, sanoi Eeva.

«Vähän porsaalla saa«, lausui anoppi.

Tämänvuotinen halla sai toimeen paljon muutoksia Metsämaassa. Ensimäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan. Halla oli ollut pakottajana; se ajoi pesästä pojat kenties useampia vuosia ennemmin kuin tähän aikaan näillä seuduin muuten tavallista oli. — Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, jotta lehmä sai ovensuuhun jäädä seisomaan.

Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet. Halla oli antanut lapsenkin tuntea seurauksiaan. Porsas oli pojan paras ystävä. He söivät petäjäleipää molemmat, he hyppelivät yksissä; he rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta. Se oli ensimäinen seuraus.

Joulun edellä kuoli anoppi. — Sekin oli hallan seuraus. Petäjä ei häntä enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu; väsyi väsymistään, kunnes hänen ruumiinsa voimat loppuivat.

Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaalean keltaiset. Surullista oli nähdä köyhää perhettä! Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä vaalea kukoistus asui.

Ellei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ellei lehmää olisi ollut, olisi halla voiton voittanut.

III.

Muutamia vähäpätöisiä seikkoja.

Moni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja. Ja poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä silmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli korkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen. Hänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet kukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren kaupungin näkeminen hänessä vaikutti.

«Kuka on tuo kaunis poika?« kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät tietää saaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät, vastasi poika kohta:

»Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika«.

Johannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut valittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli hän metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan, kun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin, ruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi Johannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt. Kun anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei voinut ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja äiti panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän ei voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän vanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes raukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, — hän ei kuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta puhuttavan, mutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi. Anoppi-eukon kuolema pysyi kauvan Johanneksen mielessä.

Talvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä metsästä. Maa oli paljas.

Mutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi.

Eräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että köyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä on papinkirja köyhyyden todisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun hän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän päättänyt lähteä — hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo pyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää hänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä olisihan hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei uskonut papin sanoja — tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin olevan väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen talonpojan päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt. Suomen talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja Jaakko sai papinkirjan.

Eevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin ollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle jalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja Johanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään.

Tuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa.

Kahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan kaupunkiin tultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti hän väsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään ja koettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli, kun hän nyt sen näki, aivan toisellainen.

Eevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään sanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias tytär elossa.

Tiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti hän hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan ystävyyteen, vielä samana iltana.

Eeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi kuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi, joka tuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle.

Näinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla kummastellen mitä näki.

Tämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän uudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen mielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut aavistaa koko maailmassa löytyvän.

Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri vaatemytty mukanaan. — Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta, johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä tuskin ovesta tultuaan sanoi hän:

«Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?«

«Osaan«, vastasi poika iloisesti.

«No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri —selle, joka asuu vastapäätä kirjakauppaa. Kysy vaan majuri —sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!«

Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri —s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden.

Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin tarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta. Ukko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman tyttöä?

Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään.

«Oletteko te majuri —s?« kysyi hän.

«Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon hän sodassa oli tottunut.

«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne; maksun tulee hän itse noutamaan«.

«Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene…«

Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«.

Majuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes Marian kamariin Marian sivulla.

«Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli äitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?«

Johannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä.

«Onko sinulla nukkea ollut?« kysyi Maria.

«Ei! — — O—on!« vastasi Johannes. «Minun nukkeni osasi käydä ja puhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt«.

«Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä tämän!» — Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä minkään arvoinen enää.

«Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen«, sanoi Johannes huoaten.

»Mikä sinun nukkesi nimi oli?« kysyi Maria.

«Porsas«, vastasi Johannes.

«Hyi, kuinka ruma nimi!«

«Mutta kun se oli porsas…«

«Mutta ei porsas ole nukke«.

«Eikö se ole nukke, jolla leikimme?«

»Ei, tämä … tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole, saat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja — ja sitte saat sinä kätkyen, jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa, kun se on liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua — —. Ja sitte saat tuoda sen muassasi, kun tänne tulet«.

Majuri nauroi tytön innolla. «Mutta millä sinä sitten itse leikit, Maria?«

«Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta … mikä sinun nimesi on?«

«Johannes!«

«Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea«.

«Mistä olet sinä kotoisin?« kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut kaunista poikaa.

«Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes.

Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois.

Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne noutamaan enemmän«.

«Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana odottaen mitä Maria tuohon vastaisi.

«Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin tuon minä joka päivä leipää sinulle«.

Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät … Mariani. Mutta Johannes, nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua. Mene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja nisuleivän Marialta«.

«Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua — —«.

«Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?«

«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri, joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää. Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.

«Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi vakavasti etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa kädessä lähti pois.

Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?«

Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli, ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella.

Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen, mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä.

Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut olla kirjakauppaan menemättä.

Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä tahdot!«

«Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« — sanoi hän ja pani riksinsä kirjanmyyjän eteen.

Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä olet tuon rahan saanut?« kysyi hän.

Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että hän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä kirjoja Johannes tahtoi.

Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi:

«Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte tahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on«.

Kirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan tietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä sivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja kaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli enemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa.

Kirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin saanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän portaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää ollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä näkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut.

Ja nyt rupesi hän katkerasti itkemään.

Kirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt Johanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia.

Että äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin tulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut kokonaisen riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän olisi pannut riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi olisi hänen mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle. Uuden Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli tosin Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää mitään virkaa ollut.

Kun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri —sen luo, käski äiti hänen kohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi Maria antaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton, niin oli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän kuulla sekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai pahoilla mielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi mitä.

IV.

Siemen kylvetään.

Tuli tuo odotettu aika, jona pelto tarjousi leikattavaksi. Kesä oli kulunut, ja kauniimpia oli se ollut. Metsämaan töllissä riippui seinällä kirveen vieressä uusi sirppi, ja Jaakko silmäili sitä ilolla. Huomispäivänä leikataan jyvärikas, vaikka vähäinen pelto. Halla tuskin pystyisi jyvään enää, sillä jyvä on valmis. Mutta hallaa ei näkynyt tulevankaan, sillä ilma oli kaunis ja lämmin ja taivas yleensä pilvessä.

Johannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt vihdoin ruvennut lukemaan.

Tämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä metsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena.

Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta käsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen.

«Tämä nyt on a«, sanoi hän.

«A«, kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli.

«Ja tämä on p —«.

«P«, kertoi Johannes.

«No, mikäs tämä nyt oli?« kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta.

«P«, vastasi Johannes.

«Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?« Äiti viittasi b-tä.

«A«, sanoi Johannes.

«Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!«

«P«, sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi.

«No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin maailman loppu tulla«.

— Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa tuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut b-tä viisaampi. —

Joka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja hetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen tykö rannalle.

«Tiesi Jumala mikä pojalla on!« sanoi äiti. «Ei hänen päähänsä pysty mikään«.

Kun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä ja luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja vaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n — sillä i oli seipään näköinen, jonka päässä varis istui — oli äiti ryhtynyt «Isä meidän« rukoukseen.

«Isä meidän«, sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa.

«Isä meidän«, matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä.

»No, katso kirjaan!« huusi äiti ja käänsi tukasta Johanneksen kasvot kirjaa kohden.

«Joka olet taivaissa«.

«Joka olet taivaissa« — kertoi Johannes; mutta nyt oli vähäinen mato sattunut konttaamaan kannen ja kukkolehden välistä ylös, eikä Johannes saattanut olla sitä katselematta.

«Pyhitetty olkoon«, sanoi äiti.

«Pyhitetty olkoon«, kertoi Johannes; mutta nyt tuli veli Jaakko tupaan tuoden suuren ahvenen, joka oli tarttunut hänen onkeensa. Johanneksen silmät kääntyivät ahveneen, joka vielä kimpuroitsi ongessa, ja hänen piti nyt ajatella kävikö ahven raukan suupieluksiin kipeästi tuossa riippuessa.

«Sinun nimesi«, luki äiti.

Nyt sattui Jaakko yskimään, niin ettei Johannes kuullut oikein äitinsä sanoja.

«Mitä?« kysyi hän.

«Sinun nimesi«, kertoi äiti.

«Nimesi«, sanoi poika.

«No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes«. Ja äiti pani kiini kirjan.

Vaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun äiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla juoksemaan ahvenen luo.

«Onko poika villissä!« huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän nousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen tukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä ollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi häntä olemaan vaiti.

Mutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen «Vanha Aataminsa« oli päässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton kuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti.

«Ole karjumatta, poika!« huusi isä.

Vielä kipeämmästi itki poika.

«Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi«.

Ei auttanut.

Nyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai oppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta. Vihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja kantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta.

Johannes oli yhdeksänvuotinen silloin.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kun isä, Jaakko veli ja Kaisa sisar menivät pellolle, jäi Johannes, joka ei vielä ollut leppynyt, äidin kanssa tupaan. — Lukuhetki lähestyi, mutta äiti oli niin kovassa päänkivussa, ettei jaksanut. Hän makasi, ja Johannes istui nyrpeänä takalla.

«Tule tänne!« sanoi äiti.

Johannes ei liikkunut.

«Kuulitko, tule tänne!« kertoi äiti.

«Kuulin!« vastasi Johannes, mutta jäi istumaan.

«Tule tänne, minä puhun sinulle sadun«.

Ei vaikutusta äidin sanoilla.

«Jumala siunatkoon, mikä sinustakin tullee! Noin pahasisuista lasta en ole tässä maailmassa nähnyt!« Ja äiti itki, kuitenkin enemmän päänkivun kuin pojan uppiniskaisuuden tähden.

Katso kummaa!

Kun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui «Vanha Aatami« hänestä, ja nyt hän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. «Miksi itket, äitini?« kysyi hän.

«Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään».

«En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!«

«Jos minä jaksaisin… No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla pikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on paljo satuja; tuo se tänne!«

Johannes totteli sukkelasti.

Äiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1].

Kerran kissa kiivennynnä Oli pajahan osannut, Siellä viilan viekkahimman, Raudan rasvaisen tapasi, Jota joutu nuolemahan Kielen kanssa kiirehesti. Koska kielestä kipinät Veri viilahan vetäy, Kissa isosti iloitsi, Mieli hyvissä hyrisi, Luuli viilasta lujasti Veren ulos vetäyvän, Jonka tähden joutumalla Sitä nuoli siihen asti, Että kieli kipeneiksi Kaikki kulu ja katosi. —

[1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty Vuonna 1774.

Johannes nauroi. «Onko tuo oikein totta?« kysyi hän.

«Se on satu«, vastasi äiti.

«Onko kirjassa monta satua?«

«Kaksi neljättä«, vastasi äiti.

Johannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin rupesi hän katkerasti itkemään. «Voi, kun en osaa lukea!« Ja nyt juoksi hän aapisen luo.

«Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!«

Tiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät?

Ei, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet tietämättäsi sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä olet tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen, jonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias.

Johannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli hänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei ollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin ruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun tavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne.

Siemen oli itänyt. —

Vaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja mitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata olla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen, kumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä nukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. —

Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on pitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. —

Lumi kitisee käveliäin jalkain alla.

Mihin nyt Metsämaan asukkaat?

Lukukinkereille.

Johanneskin on muassa. Hän osaa aapisen; hän on köyristä kynttilänpäivään oppinut ulkoa katekismuksensa. Hän on viime kesästä lukenut Uuden Testamentin läpi ja omalla nuotillansa laulaa hän äitinsä kaksineljättä satua. Hän on paras lukemaan Metsämaassa. —

«Paras koko kylässä!« on äiti sanonut.

Hän on saanut yllensä anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet lakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka hikoilee. Äidin huivi, joka hänellä on päässä, on siirtynyt alas hänen kaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on neljä runsasta neljännestä. — Mutta vähät kaikista, jos hän vaan saisi hyvän lukutaitonsa tähden jonkun kirjan kirkkoherralta.

Äiti on sanonut, että hyville lukioille annetaan kirja.

Vihdoin ollaan perillä, kinkeritalossa. Johannes näkee kummakseen suuren ihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat häntä vanhempia. Vaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielestä on lähes Jumalaa suurin maailmassa; se on kirkkoherra.

Miehet ottavat nöyrästi lakin päästään. Johannes seisoo ja miettii pitäisikö hänenkin ottaa huivinsa — olipa hänkin mies. Mutta silloin näkee hän lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin suurta kirjaa ei ollut Johannes ikinä ennen nähnyt, ja kymmenvuotinen unhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. Hän seuraa lukkaria.

«Antakaa minun katsella tuota kirjaa!« sanoo hän lukkarille, ja tämä, joka ei mielellään tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, että voisi auttaa kirkkoherraa reestä, sanoo: «Vie kirja sisälle tuvan pöydälle!«

Johannes seisoi ihmisjoukossa raamattu kädessä. Hän oli avannut ensimäisen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. Hän luki kuvan alla: «Niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen poika pitää ylennettämän«. Tuo innostutti häntä; hän unhotti lukkarin käskyn. Hän meni äkkiä kirjoineen kivenheiton päässä olevaan tölliin ja rupesi lukemaan. Kuta enemmän hän luki, sitä enemmän halusi hän lukea.

Päivä oli puolessa. Vanha väki oli luetettu, lasten vuoro alkoi.

Johanneksen sisarukset, Metsämaan Jaakon poika Jaakko ja tytär Kaisa tulivat kirkkoherran eteen. Vaan näiden lukutaito oli aivan kehno. Kirkkoherra nuhteli heitä ja käski heidän tulevaksi talveksi parantaa lukuaan.

Kirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. «Teillä on vielä poika — Johannes, nuorin; onko hän saapuvilla?«

«Tuli se kanssamme aamulla«, sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta hakenut; «mutta mihin hän on kadonnut, en minä ymmärrä«.

«Johannes Jaakonpoika Metsämaa!« huusi kirkkoherra.

Ei vastausta.

«Ellei se vaan ole sama poika, joka äsken vei raamattuni ja jota turhaan olen hakenut«, sanoi lukkari.

«Kyösti-suutarin töllissä istuu poika ja lukee raamattua«, sanoi joku joukosta.

Eeva riensi kiireesti sinne. Vaan hän tapasi jo tiellä kaivatun. Kyösti-suutari oli tullut kotiin ja herättänyt lukian hänen innostaan.

Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset esillä.

«Odota!« sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei löytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois.

«Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on, vaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä«.

«Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa«, vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut.

Niin kävi Johanneksen kinkereillä.

V.

Touko on nääntyä.

Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se vuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei tahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse tuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä hänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta kun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa sitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi päivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä hän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään syitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä selvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä.

Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla. Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin ja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat.

«Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen katsantonsa.

«Minä tiedän syyn, minä tiedän!« huusi hän ja riensi kiireesti tupaan.

Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa. Mutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen, jonka hän majuri —sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin häveten. Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä noihin, jotka hänessä epäröimistä olivat herättäneet.

Hän katseli niitä, ja hän otti nekin.

«Mihin viet kirjat?« kysyi isä.

Johannes ei vastannut mitään.

«Hän kujailee taasen joutavissa«, sanoi isä.

Johannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein taaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut häntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat kädessä valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean liekki nousi kohdastaan ylöspäin.

Johannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta.

Hän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut, vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä kuumaan tuhkaan.

Johannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli päättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa mieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän kuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin takaisin.

Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt mierolle hakemaan palvelusta.

Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan.

«Mikä teidän on?« kysyi Eeva.

«Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella — «on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella.

Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja, punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa.

Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta kirjain polttamisessa keväällä!«

Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki käsiin kasvonsa.

«Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi Jumal' auta…« Ukko puristi nyrkkiään.

Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä rikkaruohoksi.

VI.

Toukoa kastetaan.

Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen, niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta, kumminkin haudan levotta.

«Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä. Minä olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ, työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi — ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni petäjäistäkään syödäkseni«.

«Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos. Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois — kauvas pois maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla iloinen, niinkuin muut«.

Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän. «Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«.

Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin.

Suru sulaa kyyneleisiin.

Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes. «Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei kumminkaan ole mihinkään«.

Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi.

Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja; takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita. Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet — missä ne olivat? Ne oli hän jättänyt kotia tahi pudottanut.

Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut.

«Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«.

Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa. Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa. Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet. Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen häneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes ollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle miehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian arka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve. Hän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän asuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo.

Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään, ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista.

Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen. Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa sielunpaimenelleen.

Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita — sillä tämän keskustelun seuraukset näkyvät pian.

Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän: «huomenna tahdon minä vastata sinulle«.

Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia. Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä salaisuuden.

Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön — ja työ kulki; mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa.

«Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat.

«Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa musta kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi somaa unta viime yönä«.

«Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka hyvällä ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa.

«Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa, Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«.

«Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«.

«Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti, vai miksi?« kysyi Kaisa.

«Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen aikanansa, ei kirkkoherra — tämä nykyinen — olisi äyriäkään ottanut«.

«Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua vaivansa ja saa lohdutusta«.

«Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko.

«Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä.

«Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen, Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«.

Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät oveenpäin, josta herrasmies astui sisään.

«Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla.

«Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä.

Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta. Tämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä todeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan kerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki odottivat kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon. Johannes yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan nähnyt.

«Katselette oudostuen minua«, sanoi kirkkoherra nauraen, «Enkö minä saisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?«

«Mutta käyden olette vaivannut itseänne…« sanoi Eeva.

«Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette«. — Ja nyt alkoi kirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan, miten Jaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon perheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista.

«Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?«

«Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa«.

«Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?«

«Tuota en ole vielä ajatellut… Minä luulen, että Johannes ei Metsämaassa menestyisi, sillä hänen halunsa ei vie työhön; hän istuu mieluummin ja lukee«.

«Niin minäkin luulen. Mikäs on sitten tehtävä Johanneksesta — annetaanko hänen mennä palvelemaan, vai miten?«

«Hm!… Jumala tiennee huolisiko kukaan hänestä!«

«No, mutta sillä tavalla tulee hänestä joutoihminen?« Kirkkoherra hymyili.

«En … minä ole tuota ajatellut…« vastasi miettien Jaakko.

«Jumala varjelkoon!« huusi Eeva.

«Teillä on oikein«, sanoi kirkkoherra nyt vakavasti. «Johanneksesta ei tässä maailmassa voi tulla työmiestä, mutta Jumala on hänet kumminkin jotakin varten luonut. Tiedättekö, mitä varten? Mihin luulette Johanneksen kelpaavan?«

Jaakko mietti kauvan. «En tiedä … ellei lukumieheksi, mutta…«

«Aivan oikein«, sanoi kirkkoherra; «muuksi kuin lukumieheksi ei Johannes kelpaa. — Totta puhuakseni olen minä täällä nyt juuri Johanneksen tähden. Minä tahdon ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle tiedon alkeet, sitten saanee hän Turussa asua maksutta tätinsä tykönä; hänen elatuksestaan kyllä Jumala murheen pitää«.

Jaakko katsoi kummastellen kirkkoherraa. Hän mietti. Mutta Johannes, joka oli kaikkia aivan tarkasti kuunnellut, ei nyt saattanut hillitä iloansa. Hänen silmistänsä virtasi kyyneleitä; hän lähestyi kirkkoherraa ja puristi hellästi tämän kättä.

Jaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun kirkkoherra sanoi: «elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän, sillä minäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää«, niin ei ollut Jaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja ajatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli puristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi. Hänessäkin oli sama ajatus herännyt.

Iltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli puolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle.

Koko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan, kun tämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen arvata.

Eilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä aika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. —

Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei mies työtänsä heitä, niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa.

Johannes oli alkanut — alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. — Ei kummaa, että luulemme touvon edistyvän.

Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle, joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan. Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän.

Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa.

VII.

Touko edistyy.

Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana, näkymättömissä.

Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä todeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet.

Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi antautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle ruotsalaisen kirjan ja sanoi:

«Lue ulkoa ensimäinen lehti!«

Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut hänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle. Hänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita hän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen, töllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja toimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta.

Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä; silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin itse kirkkoherra.

Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura. Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia. Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä, vihastui usein Johannekselle, kun tämä — tosin nöyrästi, mutta samalla miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta.

Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan, laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut tutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei hän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin liikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos maailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos kädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän nyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen mielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan viisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja hänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä viisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, — silloin hän oli onnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin taasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi — ja silloin ei onnettomampaa löytynyt.

Hän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi, mutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. — Hän ei tiennyt, että kirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra oli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi.

«Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen«, puhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. «Minun pitää päästä kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä —«.

Onneton nuorukainen!

Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni, milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«. Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«.

VIII.

Tietoja entisestä tuttavasta.

Mutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan, missä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme nähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on se hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on meidän kääntäminen silmämme toisaanne.

Keitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun Linnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän käytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua.

He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on innostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen.

Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist.

«Sano mitä sanot«, kuulemme luutnantin sanovan; «hän on kumminkin kauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa».

Kapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. «Sinä olet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!«

«Minäkö onneton? Sinä et ymmärrä! Olisit nähnyt hänet eilen!«

«Kovan, jääkylmän sydämen olen minä tavannut ennenkin kiiltävässä, loistavassa kauneudessa. Minä varoitan sinua! Jos sinulla siihen voimia on, pakene häntä, pakene niinkuin kuolemaa!«

«Häntä? Jumalan enkeliäkö minä pakenisin!«

«Häntä! Jumalan enkeliä! Vai täytyykö minun sinulle ilmoittaa, mitä ainoastaan kaksi maailmassa tietää. Sinä olet minun veljeni, ystäväni. Kuule… Minä rakastin häntä!«

«Mariaa! Sinäkö olet rakastanut häntä; sinä?«

«Minä!«

«Ja hänkö on rakastanut sinua?«

«Minä luulin niin«, vastasi kapteini hiljaa. «Minä luulin saattavani lukea sen hänen silmistänsä, samalla kuin hänen kätensä tanssissa vapisi minun kädessäni… Minä uskoin, mitä minä toivoin. Minä uskoin, että hän minua rakasti«.

«Sinä uskoit!«

«Minä uskoin sitä. Hullu olin minä; hullu, mieletön, samaten kuin sinä nyt. Vielä hullumpi, sillä minua varoitettiin, mutta minä en varoituksista huolinut; en niitä kuunnellutkaan. Minä tiesin, että hän minua rakasti … luulin tietäväni sen … luulin. Minä tahdoin näyttää varoittajalleni, että hän oli väärässä. Minä tahdoin voittaa tämän ihanan ja rikkaan neidon. Minä tunnustin Marialle rakkauteni. Mitä luulet hänen minulle vastanneen? Hän nauroi minulle; hän pilkkasi minua! Minä rukoilin… Kuule! Minä rukoilin! Minä lankesin polvilleni hänen edessänsä. Hän nauroi vielä enemmän. Nyt vasta huomasin, ettei hän minua rakastanut, että hän vaan teeskenteli. Se särki sydäntäni. Se kukisti minut, ja siitä hetkestä alkaen olen minä häntä vihannut«.

Kapteini lopetti. Toinen seisoi vaaleana hänen vieressänsä.

«Teodor! Minä uskon sinua, vaikka sydämeni on pakahtua. Mitä sanot, mitä arvelet? Huomiseksi olen minä kutsuttu pitoihin hänen isänsä luokse. Menenkö?«

«Veljeni, minä sanoin jo ajatukseni. Pakene häntä, pakene! Ja olet näkevä, että hänen sydämensä on tunteeton. Pakene häntä, kunnes voit nähdä tätä pahaa keijukaista ilman sydämen tykytystä«.

Näin puhui kaksi veljestä. Kenestä puhuivat he?

Olemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli.

Kuka on hän?

Maria, majuri —sen ainoa tytär.

IX.

Ruusu.

Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös lesken sisarenpoika Johannes.

Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein, tavattiin täällä — kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi.

Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset, ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin.

Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin; minä saan muuttaa«. — Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! —«

Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut.

Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse arkulle oven suussa. — Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän hellillä silmäyksillä katseli.

Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan, liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui.

Nuorukainen sulki kirjan.

«Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos pimeään iltaan.

«Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi hänen nimensä.

Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos.

«Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut… Kenties olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt! Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu, ettei hän enää voi palata… Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä! Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen … rupeisin ammattiin, johon luoja minut asetti!… Ei, ei! Minä olen onnellinen nyt, minulla on avain kädessäni — tiedetten lukko aukeaa — ja — aarre on minun… Anna, orpanani — hän on onnellinen, hän… Hm! Minun pitää muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«.

Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri.

«Johannes!« sanoi tyttö.

Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui.

«Anna! Oletko kauvan ollut täällä?«

«Pian kokonaisen tunnin«.

«Oletko onnistunut?«

«Olen, jos sinä vaan suostut«.

«Missä?«

«Majuri —sen talossa, kamari tallin vieressä«.

Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen.

«Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?«

«Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua ehdoista«.

«Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain serkkuni!«

«Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi; sinä tiedät sen!»

«Minä tiedän sen«.

«Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?«

«Sen tiedät kysymättäkin«.

Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin ajatuksiinsa.

«Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?… Jos eläisi kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli. Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani kirjan käteeni… Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi minua… Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni, rinnassani, jos hän saisi nähdä sen… Anna! Rakastanko minä häntä!… Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani… Minä en rakasta…«

Johannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa; hän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. — Hän luki taasen.

Johanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen, juuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen Turkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston kirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut Johanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes ollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti laskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle: «Sinä saat mennä«, oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran haudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi Turkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi hänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat loppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä kovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja ottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas, lasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän menestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt itseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat Turussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen synkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään. — Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän aamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen kamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä; mutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva asunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. —

Seuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa Johannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä pyhävaatteet — Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet.

«Nyt olen valmis«, jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven.

Töllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän omaisuutensa.

Anna istui tuvassa ja ompeli. «Tule kanssani; mennään katsomaan tullikamaria!« sanoi Johannes.

Anna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta.

«Tallikamari!« sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki. «Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä aikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia«.

Sanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli pian puolessa.

Muutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin tuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta.

Näiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat nyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen.

«Minä olen onnellinen«, kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini Teodor Leistille. «Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun tanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta«.

«Ja hän?« kysyi kapteini pilkallisesti nauraen.

«Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka hänelle annoin«.

«Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut häntä…«

«Hän rakastaa minua«, sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla äänellä, unhottaen seuransa.

«Kuka?« kysyi kapteini.

«Maria!« vastasi veli.

Pari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän puheensa aiheena oleva henkilö, majuri —sen tytär, kaunis Maria. Hän oli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän punastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä, juuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja, ikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa ruusukukkasen ja pudotti sen maahan.

Se oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen majurin tyttärelle. «Tässä! Te pudotitte kukan«, sanoi hän.

Maria loi silmänsä nuorukaiseen. «Pitäkää se!« vastasi hän.

Johannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. «Ennen annoitte minulle nuken, nyt annatte ruusun«, sanoi hän.

Nyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes ollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä, mutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään.

«Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu, sillä ne ovat kädellä tehdyt«.

Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa vasten. — Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen suosiostansa.

Kapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset.

«Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta? Tunsiko kukaan häntä?« kysyi Maria.

«Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme«, sanoi maisteri Kustaa …ll. —

Seuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen tätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa, taistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa.

X.

Kuori ja sydän.

Majuri —s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat, hänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen vanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja — äänen karkeus.

Mariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin tämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja teeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen kiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut sotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa tuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian mielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa, että hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun Maria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin ennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta, oli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. — Tuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja tätä neuvoa aina seuraamaan.

Majuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle, köyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli tullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt häntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes tiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä niinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja kutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. — Johannes kiitti, mutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän oikeassa siinä?

Jos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut, että majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon kutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli kuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja Johannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista ajattelematta.

Tämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan päin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän Marian kävelevän siellä.

«Oletkohan sinä onnellinen?« kysyi hän itsekseen.

Eräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui vähäisen arkun ääressä syöden puolistansa — kuivaa leipää, jota hän veteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden.

Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa; mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän oli tullutkin.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä.

«Kummallinen ihminen!« sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja Johannes oli nyt majurin mielessä usein.

«Anna hänen olla!« sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät rypyille. «Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!«

Mutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän vihasi tuota «kirjatoukkaa«, ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että tuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen puoleensa. «Oh, mitä minä hänestä huolin!« sanoi hän usein itsekseen. Mutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta, huomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti kovasti kostaa. —

Kevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän kostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. — Silloin vanha eukko, joka kävi Johanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä teki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla majurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta Marialle, lausui tämä: «Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä«. Majuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo, kuuli kummeksien kutsumusta.

«Minä tulen«, sanoi hän heti.

»Minä olen pettynyt«, puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä tekemän kauniin sarkatakin; «kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo Maria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät, niin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä… Hm! Kenties on hänellä aivan oikein… Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä ole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi, näkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja antoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä sanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa, sydämenkö vai kuoren —«.

Ja Johannes meni.

Kuori.

Salissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla.

Johannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän ainoastaan kerran puhunut.

Marian kanssa?

Maria ei ensin muistanut sitä. — Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs ulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu vanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä entiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä heidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten ei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän aikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen, joka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta — ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. — Maria muisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian vallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka usein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen luonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka puhteesta kova myrsky uhkasi.

Maria nousi Johanneksen lähestyessä.

«Minun tyttäreni!« esitti majuri.

«Me olemme nähneet toisemme väliin«, sanoi Johannes, ja hänen lumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus.

«Herra maisteri muistaa…« sanoi Maria.

«Muistan«, lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; «muistan tässä salissa hetken, jolloin … kaikki oli toisin kuin nyt…«

«Toisin!« kertoi Maria. «Te sanotte tuon sanan niin kummallisella äänellä«.

«Toisin», pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; «sillä nyt en minä tiedä, millä mielellä katselette minua?«

Maria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo oli Marian mielestä sopimattomasti tehty.

«Te ette vastaa!« sanoi Johannes, ja hänen silmänsä näkyivät tahtovan tunkeutua Marian sydämen pohjaan.

«Vastaa? Mihin?« Maria punastui yhä enemmän.

«Minä kysyin, millä mielellä te katselette minua täällä?«

Mutta nyt närkästyi Maria. «Mitä oikeutta teillä on tuota kysyä?« kysyi hän jotenkin kiivaasti.

«Ei mitään«, sanoi Johannes. «Saatatte vastata, ettette tahdo sitä ilmoittaa«. Eivätkä Johanneksen silmäykset eronneet Mariasta.

«Kuka te olette, ja millä oikeudella nuo kysymykset?«

«Minä olen jo vastannut —«.

«Jumalan nimessä!« huusi majuri. «Joko olette riidoin? — Minä, minä tahdon vastata, koska Maria — —«.

«Rakas isäni!« rukoili Maria.

«Suora sana paras! Maria ottaa teidät vastaan samalla mielellä kuin ennen lapsena, sillä hän on tahtonut tavata teitä«.

«Isä!« sanoi Maria ruusunpunaisena.

Johannes kumarsi.

Majuri havaitsi pian tehneensä hullusti, kun hän sekausi nuorten puheeseen, sillä puhe lakkasi nyt, eikä majuri saanut kysymyksiinsä Johannekselta muuta vastausta kuin «on« tahi «ei«, kunnes hän vihdoin otti puheeksi sen ajan, jolloin Johannes oli ensikerran käynyt tässä salissa.

Silloin katsahti Johannes ylös. «Herra majuri!« vastasi hän. «Kun täällä silmäilen ympärilleni, johtuu tuo aika muistooni, niinkuin olisi se ollut eilen. Mutta minä näin täällä silloin kauniin kasvin«.

Johanneksen ääni oli hänen tätä sanoessansa niin kummallisen viehkeä, että majuri ei tietänyt, pitikö hänen tässä lauseessa näkemän loukkausta vai leikkiä. Hän ei siis vastannut mitään. Mutta Maria ymmärsi paremmin, mitä ylioppilaalla oli mielessä, ja hän suuttui.

«Oletteko tullut tänne närkästyttämään minua? Teidän pistosananne eivät minuun pysty«, sanoi hän äänellä, jota hän koki tehdä vakavaksi.

Johannes hymyili. «Te olette suuttunut«, sanoi hän.

«No, mutta Jumalan nimeen! Mitä te puheellanne tarkoitatte?« huusi Maria, joka ei osannut enää hillitä ääntänsä.

«Minä en tarkoita mitään«, vastasi Johannes.

Maria nyykähytti päätään ja otti ompelunsa.

Kun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky puoliselle.

Johannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen ruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin, että hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan — puhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden, puhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. — «Minä tiedän ajan«, lopetti hän puheensa, «jolloin taivaan kaste viritti kasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun halla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään — palanut, tyhjä sydän«. Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen silmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili suruisesti Johannesta.

«Minä en saata olla surkuttelematta teitä«, vastasi Maria. «Jumalan ihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden kuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma sydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset muita tuomitsemaan».

Johannes hymyili. «Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä polttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi — minä puhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus — niin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä nähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi käsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet tyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi«.

«Tunteet ovat monellaisia«, vastasi Maria punastuen.

«Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi«.

Maria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut koko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa näkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään. Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai pysymään kätkössänsä. — Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin.

«Kuori ja sydän!« — jupisi Johannes. — «Idä, siemen! — hän ymmärsi«.

Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa, milloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän pelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian jäljessä.

Vähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa tallikamarissaan.

Sydän.

Kevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla rupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa ääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä ajoilla. Hän oli väitellyt «pro gradu«.

Johannes oli tuttavainsa — se on tätinsä ja Annan — mielestä paljon muuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli ollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden salassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä syksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista.

Ketä tuli Johanneksen syyttää?

Itseänsä.

Hän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa; mutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät, näkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut olla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei suurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi sen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan.

Saavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä, lähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut Johanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: «minkä hyväksi tiedät, sen mukaan elä ja ajattele!« Mutta Johannes näki kohta, ettei tieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut — vielä vähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki, kuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän eroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän.

Johannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen, mielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän hän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa jumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein maailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen ihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko täydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata hänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti pettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi kuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei suorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna niille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen mielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden opilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli joutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee jokainen, joka sitä on koettanut. — Johannes tunsi levottomuuden — tunsi sen aina yhä enenevän. — Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut tietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla — itsestään.

Eräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi silmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä kauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. «Maria!« kuiskui ääni hänen sydämessänsä: «Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo luulla enkeliksi, ja kumminkin … sinussa vallitsee paha. Sinun sydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. — Minä olen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää tekemään… Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean totuuden«.

Kellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen kerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. «Tyhjä on sinunkin sydämesi, vanhus«, puhui Johannes. «Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut tyttäresi sydämeen«.

Johannes sattui silmäilemään kirjojansa. Hän näki muiden alla erään kirjan. «Mikä tuo kirja on?« sanoi hän, nousi, otti sen esiin ja näki majurin rahoilla muinoin ostetun Uuden Testamentin.

Lapsuuden aika vilahti Johanneksen mieleen. Kirkonkellot soivat juuri nyt yhteen. Johannes tunsi halun mennä Herran huoneeseen. Hän silmäili kirjaansa, jota hän aamulla oli lukenut, laski sen kiinni, otti sarkatakin yllensä — ja meni.

«Meneekö herra maisteri kirkkoon?« kysyi majuri Johanneksen mennessä puutarhan ohitse.

«Menen«, vastasi Johannes. Nyt tervehti hän Mariaa nostaen lakkiansa.

«Ihmeellinen ihminen!« sanoi majuri ja silmäili menevää.

«Hän on onneton!« sanoi Maria suruisesti.

Vaan Johannes kulki kirkkoon. Hänen mielensä katkeruutta ei voinut kaunis, kesäinen aamuaurinko poistaa.

Hän tuli kirkkoon; hän kuunteli tarkasti kuin yliopistossa luennoita, vaan mitä hän kuuli, se ei tyydyttänyt häntä. «Töllin lapsi!« ajatteli hän, «sinulle ovat nuo sanat sanotut, sinulle ovat ne paikallansa, mutta ei viisaustieteen tutkialle, sillä ne nojauvat luonnolle, järjelle ymmärtämättömiin». Hän näki jaettavan Herran ehtoollista; hän hymyili. «Kaunis juhlameno!« sanoi hän itsekseen.

Jos olisi Johannes elänyt toisessa aikakaudessa, olisivat kentiesi hänen ajatuksensa kääntyneet toisaalle hänen tullessaan yliopistoon. Mutta ulkoakaan ei saanut hänen levoton sydämensä muuta kuin yllytystä rauhattomuuteen. Ei ollut kumma, että hänen uskonsa Jumalaan oli horjuvainen. — Niin oli laita oppineimpainkin, ja kuten ajan oppineemmat, siten heidän oppilaansa aina yhä enemmän erosivat kansan uskonnosta, vaikka he ylipäänsä teeskentelivät sitä noudattavansa. Tämä aikakausi onkin tunnettava juuri siitä uskonnon harhauksesta, joka muutamia vuosikymmeniä ennen oli Ranskanmaalla julkisesti kumonnut kristinuskon ja Kaikkivaltiaan istuimelle nostanut ihmisjärjen. Tuo uskonto, joka ulkomailla kansaankin leveni, tunkeusi vähitellen meidänkin kaukaiseen maahamme, vaikka se täällä ainoastaan sivistyneissä vaikutti — ja salaisesti.

Mutta palatkaamme takasin Johannekseen.

Kirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen ajatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän kirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen oli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut käynyt.

Hän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka ruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä.

Portailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa ruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi kuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin huoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli suututtanut Marian.

«Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru«, ajatteli hän ja vetäysi vihdoin kamariinsa.

Hän avasi arkun. — Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä. «Täällä on joku käynyt! — Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa hiipinyt tänne. — Jumalan nimeen! Mikä kumma!«

Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta otti, pyytäen anteeksi».

Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä kummastellen kirjelappu kädessään.

Hän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä samassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän silmäyksensä toisiaan. — Maria loi alas silmänsä.

Johannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. — Vaan taasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen sattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas silmänsä. — Vesipullossa oli viiniä.

«Sydän!« sanoi Johannes.

XI.

Syntymäpäivä.

Aamupuoli.

Tuli kesäkuun 1 päivä 18..

Johannes istui puutarhassa, ja hänen vieressänsä istui Maria.

Maria! Kaksi — vähän kolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä, jona Johannes oli ollut puolisella majurin luona. Mutta ennenkuin ryhdymme kertomaan, minkä tunnustuksen Johannes tänä päivänä, Marian seitsemäntenätoista vuosipäivänä teki itselleen, on muutama sana sanottava Mariasta.

Maria tahtoi kostaa, mutta hän tuli itse häpeään. Hän, kaupungin kauniin ruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he olivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa arvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan kiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli sen vertauksena. Oliko kummaa, että hän suuttui, että hän luuli Johanneksen tahallaan suututtaneen hänet? Kun hän aterialta kiireesti läksi, tapasi majuri hänet itkevänä. Mutta kun Maria sittemmin koetti nauraa, pudisti majuri päätään ja kirosi väliin; sillä Mariaansa ei hän enää tuntenut. Marian naisellinen ylpeys oli pahasti loukattu, ja syytä tietämättä palasivat hänen ajatuksensa aina Johannekseen, miten hän voisi tämän huulilta kuulla samat kiitoksen sanat, kuin muiltakin. Tuota ajatellessansa muisti hän aina, miten Johanneksen suuret, vakaat silmät järkähtämättä olivat katselleet häntä, ja kuta enemmän hän niitä muisti, sitä selvemmin täytyi hänen itsekseen myöntää, että ne eivät vaikuttamatta olleet.

Eräänä päivänä, kun hän oli menossa puutarhaan, tapasi hän pihalla Annan, joka tuli Johanneksen kamarista. Tytöt rupesivat puhelemaan, ja Maria sai nyt kuulla paljon Johanneksesta. Mutta se, minkä hän kuuli, synnytti hänessä halun saada yhä enemmän tietää. Maria kuuli puhuttavan Johanneksen suuresta kurjuudesta, kuuli kuinka hänen koko intonsa oli kirjat — yhä vaan kirjat. Ja tämän kuultuansa antoi Maria sydämessään Johannekselle anteeksi kaikki. Hän sekä kunnioitti että surkutteli Johannesta.

Pitkät hetket istui hän puutarhassa, kun päivät rupesivat lämpenemään, ja silmäili Johannesta, joka ajatuksissaan kirjoihinsa vaipuneena ei huomannut häntä. Kun hän näki Johanneksen lähtevän ulos, ei hän ollut häntä näkevinään; mutta kun Johannes oli mennyt hänen ohitsensa, seurasivat hänen silmäyksensä häntä. Kun majuri puhui Johanneksesta, niin ei Maria sanonut mitään, mutta itsekseen kuunteli hän ilolla majurin hyviä lauseita. Näin oli majurin tytär vähitellen ruvennut suosimaan töllin lasta.

Majuri puolestaan ei ymmärtänyt ensinkään Johannesta.

«En minä saata olla hänestä huolimatta, vaikka hän ei minusta huoli mitään«, sanoi majuri eräänä päivänä — samana pyhänä, jona Johannes kävi kirkossa. — «Jos minä tietäisin, miten saattaisin auttaa häntä — — Hm! Hän ei ota vasaan tarjottua apua, vaikka hän on pian nälkään kuolemaisillaan«. — Ja majuri mietti itsekseen keinoa, miten saattaisi Johannesta auttaa tämän tietämättä.

Tuon lauseen oli Maria kuullut.

Kuta likemmäksi kesä ennätti, sitä tukalammaksi muuttui tallikamari, jonka akkunan läpi aurinko melkein koko päivän paistoi. Johannes oli lupaa kysymättä monet kerrat vetäynyt kirjoinensa puutarhaan, monet kerrat istunut aidan varjossa vähäisellä tuolillaan, kun Maria ruohosohvassa ompeli tahi luki. Sanaa sanomatta oli hän tullut, sanaa sanomatta mennyt.

Tuli silloin, niinkuin jo mainitsimme, kesäkuun 1 päivä.

Aamuinen aurinko loisti Johanneksen otsalle. Hän silmäili ulos. Maria istui sohvassa. Hän otti kirjan käteensä, tuolin toiseen, ja meni tavalliselle paikalleen puutarhaan.

Samassa tuli majuri. Nähdessään Johanneksen tervehti hän nyykäyttäen päätään ja meni Marian luo.

«Täälläkö sinä istut, minun rakas seitsentoistavuotiseni! — Täälläkö aijot ottaa vastaan vieraitasi tänäpäivänä?«

Nuo sanat kuuli Johannes. Hän nousi; hän otti tuolin käteensä tahtoen lähteä samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin.

«No, mihin nyt, maisteri?« huusi majuri. «Ette suinkaan tahdo mennä toivottamatta onnea Marialle hänen seitsemäntenätoista vuosipäivänään?«

Maria punastui. Johannes laski tuolin maahan, taitti kukkaansa vielä ummessa kätkeväisen varren jalkainsa vierestä, lähestyi ja sanoi:

«Minä toivon, että sydämenne tämän uuden alkavan vuoden kuluessa muuttuisi kauniiksi ja puhtaaksi kuin tämä kukka«. Hän avasi kukan, taitti syrjälehdet pois ja tarjosi kukan Marialle.

«Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?« kysyi Maria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen.

«Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata vertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?« — Johannes tahtoi nyt vetäytyä pois.

«Te menette! Ettekö tahtoisi kerta jättää kirjanne ja Jumalan kauniissa luonnossa ihailla luonnon kauneutta?« kysyi Maria hiljaa, punastuneena.

Johannes jäi seisomaan. Hänen silmäyksensä lensivät ehtimiseen Mariaan. — «Te käskette«, sanoi hän vihdoin, «minä tottelen«.

«Niin, niin!« huusi majuri. «Minä tiedän nyt, mikä auttaa… Herra maisteri, minä en ole ymmärtänyt, miten voisin tuttavuuteeni houkutella teitä, jota koko kaupunki kunnioittaa. Nyt toivon minä, ett'ette tarjottua kättä heitä syrjälle«. Majuri ojensi kätensä; Johannes puristi sitä sanaa sanomatta.

«Ja nyt ehkä uskallan minä sanoa, mitä kauvan olen miettinyt«, lisäsi majuri. «Tallikamari on pieni ja vähäinen. Muuttakaa minun luokseni, siellä on sijaa kyllin!«

Johannes katseli majuria, jonka vanhoista, rehellisistä silmistä sydämen hyvyys loisti; silmäili kauvan. Vihdoin sanoi hän: «Antakaa minun miettiä illaksi!«

«Miksi niin?« kysyi majuri.

«Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä, että te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella hyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren ylioppilaan kamariin ja — — mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo kysymykset saan selville, niin tahdon vastata«.

Maria punastui. «Hm!« arveli majuri teeskentelemättä, niinkuin hänen tapansa aina oli, «tuohon on paha vastata. Minä kerran kohotin pyssyni nuorta upseeria vastaan sodassa; mutta kun piti laukaisemani, käänsin minä pyssyni suun ja ammuin vanhan kapteinin, jonka tunsin hyväksi… Miksi minä niin tein, en minä tiedä… Miksi te olette minulle mieluinen, en minä tiedä … enkä huoli sitä kysyäkään.

«Niin«, sanoi Johannes innokkaasti. «Teidän virkanne on toinen, minun toinen. Teidän vaikutusalanne oli sota, minun on tuollaisten kysymysten selvittäminen».

Johannes loi silmänsä Mariaan.

«Te olette oikein arvannut, kun minua syytätte«, sanoi Maria punastuen. «Minä sanon puolustuksekseni: Minä olisin niin tehnyt jokaiselle muullekin«.

«Te ette puhu totta nyt«, sanoi Johannes kiivaasti.

Maria punastui yhä enemmän. «Te olette omaan itseenne rakastunut, näen minä«, sanoi hän. «Vaan olisiko teidän mielestänne minun ollut velvollisuuteni auttaa yksin teitä ja jättää, jos toinen olisi sattunut saamaan tuon kamarin, hänet nälkään. Siinä pettää viisautenne teitä«.

«No?« kysyi majuri.

«Niinkuin sanoin, illalla —«, vastasi Johannes kolkosti.

Ilta.

Ilta tuli.

Tämä päivä oli aina ollut majurin talossa juhlapäivä. 1 päivänä kesäkuuta oli majurin rouvavainaja syntynyt; 1 päivänä kesäkuuta olivat majurin häät olleet; 1 päivä kesäkuuta oli Marian syntymäpäivä.

Mitä Turussa suurta ja rikasta oli, nähtiin nytkin tänä iltana majurin salissa. Rouvat ja neitoset istuivat puettuina toinen toistaan kauniimmasti sohvissa ja tuoleilla. Tanssi ei ollut vielä alkanut.

Sivuhuoneissa kävelivät herrat ja polttivat tupakkaa, jutellen Euroopan suuresta sodasta, jota paraikaa käytiin. Itse isäntä, majuri —s, istui vähäisessä sohvassa vanhan sotilaan vieressä, puristaen tämän kättä ystävällisesti. Tämä vanha sotilas oli majurin nuoruuden ystävä, vapaaherra K.. Harmaalan kartanosta. Sodan jälkeen, jota he molemmat nuoruudestaan saakka olivat käyneet ja rivissä, missä pula kovin oli, vieretysten seisoneet, olivat nämä ystävät harvoin toisiansa tavanneet. Heillä oli nyt paljon puhumista.

Pöydän ääressä samassa kamarissa seisoo kapteini Theodor Leist puhuen nuoremman, kauniin luutnantin kanssa. Heidän takanansa on koko joukko kaupungin varakkaimpia kauppamiehiä. Uunin vieressä melkein kätkössä istuu yksinäinen nuorukainen, jonka silmäykset lentävät yhdestä vierasparvesta toiseen.

«Kuka tanssin alkaa?« kysyi lihava raatimies ja nousi pöyhistellen tuolilta ikäänkuin tahtoen sanoa, ettei hän katsoisi tuota kunniaa itsellensä liian suureksi.

«Luultavasti kreivi G—«, vastasi toinen, pieni, laihakinttuinen naapuri, myöskin Turun kuuluisimpia porvareita. «Hän puhelee tuolla kapteini Leistin kanssa«.

Nuorukainen uunin ääressä loi silmänsä kapteini Leistiin ja tuohon kauniiseen upseeriin, joka nyt suunsa täydeltä nauroi. Hän otti äkkiä taskustansa vähäisen paperipalasen, johon hän kirjoitti jotakin. Tuon tehtyään istui hän taasen liikkumatta.

Nyt nousivat kaikki, jotka olivat istuneet. Nuoret herrat vetivät hansikat käsiinsä, koettivat vääntää kasvojansa onnea osoittaviksi, siirsivät huulensa puolihymyyn; ja — nyt alkoi tanssi.

Nuorukainen uunin nurkassa naurahti hänkin; mutta siinä naurussa oli halveksimista ja pilkkaa. Kun herrat olivat hajonneet mikä minnekin salissa, siirtyi hän ovelle.

Hän näki — hän näki — ja hänen poskensa menivät vaaleiksi, hänen sydämensä alkoi tykyttää rajusti.

Tuo nuori kreivi G— ja majuri —sen ihana helmi tanssivat.

Maria oli pukeunut valkoiseen hameeseen, hänen kaulallansa oli paksut kultavitjat, hänen rinnassansa erinomaisen ihana ruusu, osittain kullasta, osittain kalliista kivistä. Mutta näitä ei kukaan suuresti huolinut katsoa. Kaikki hämmästyivät, itse Harmaalan vanha paroonikin, sitä kauneutta, jonka Luoja oli antanut tälle naiselle. Kun hän kreivi G—n sivulla lensi ympäri huonetta, koskivat tuskin hänen pienoiset jalkansa lattiaan. Hän paremmin näytti ilman keijukaiselta kuin Marialta, majurin tyttäreltä.

«Sinulla on kaunis lapsi!« kuiskasi Harmaalan parooni majuri —sen korvaan. «Tietämättäkin hänen olevan pitäisi outo häntä aina päivän ruhtinattarena».

Majuri väänsi hyvillä mielin hymyillen viiksejään.

Johannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet Mariasta, ja kun kreivi G— vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen istuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa, milloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri —s ja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi:

«Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä tarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne vastaan«.

«Se on oikein!« vastasi majuri. «Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa luotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte pyöriä!«

«Minä en osaa tanssia«, sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien palasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut.

Ensimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G—, Theodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää «kurtisöreiksi«, jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa.

«Kuka on tuo nuorukainen?« kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes vakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi G— kumarteli.

Niin, kuka oli hän? Tuohon kysymykseen ei Johannes itsekään olisi osannut vastata. —

— — «Huu! Kuinka kauheaa se mahtoi olla?« kuuli Johannes Marian sanovan, kun tuli hänen viereensä. «Mutta kreivi, ettekö pelännyt teidänkin vuoronne tulevan kuulain lentäessä, kanuunain paukkuessa?«

Kreivi G— nauroi. «Jos sotilas sodassa rupeisi ajattelemaan omaa vaaraansa, niin olisi tappio valmis kaikissa sodissa — — —«.

Johannes kumarsi. Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle tuttavalle ainakin. «Kreivi G— ja maisteri Johannes», esitti hän, »elleivät herrat tunne toisiansa«.

Kreivi G— ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi.

«Kuten kuulitte«, sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä syrjälle, «on täällä kysymys sodasta. — Niin, mitä aioitte sanoa, herra kreivi?«

Johannes jäi seisomaan Marian viereen.

«Minä sanoin«, puhui kreivi, «että sodissa, olkoot ne mitä laatua tahansa, sotilas ei saa katsoa omaa vaaraansa, jos toivoo voittoa. Miten linnaan rynnistettäisiin, jos sotilas jäisi miettimään pääseekö haavatta pulasta? Miten naisen rakkauden nuori mies voittaisi, jos pelkäisi saavansa kylmyyttä tulensa palkaksi eikä tuota peläten uskaltaisi piirittää naisen sydäntä«.

Maria nauroi. «Te vertailette, kuulen minä, kanuunilla varustettua linnaa naisen sydämeen; mitä te sanotte, herra maisteri?«

Kreivi G— silmäili kylmästi Johannesta.

«Minä sanon«, vastasi Johannes, «että se, joka aikoo rynnistykseen, olkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei hän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen rynnistäessään avaa portit —«.

«Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?« sanoi Maria.

«Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu«.

«Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi aikaa piirittää?« kysyi kreivi.

«Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty«, sanoi Johannes huolimattomasti. — «Neiti Maria«, lisäsi hän, «minä olen päättänyt«.

Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen.

Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi, että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin olalle.

«Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen kreiviin.

«Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?«

Kapteini silmäili Johannesta. — «Hm! Häntä en minä tunne — — Olisiko? — — On tosiaankin! — — Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri, tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on ihanaa!«

Kreivi ei siirtynyt, vaan hän seisoi tarkastellen Mariaa ja Johannesta, ja hänen mustat silmänsä iskivät tulta.

«No, jo ymmärrän«, sanoi kapteini suruisesti; «sinäkin! Palaa, veljeni, aikanasi, sillä kohta lienee myöhäistä. Tuo tyttö, joka sinun sydämesi on tuleen sytyttänyt, oli tuskin täyttänyt viisitoista vuottansa, ennenkuin hänellä jo oli kosioita. — Kaunis kuori, kova sydän«.

«Sano, neuvo! Minä tahdon kostaa«, puhui kreivi; «hän on häväissyt minua, hän on neiti Marian läsnäollessa häväissyt minua«.

«Ole hiidessä, tulinen ihminen; luuletko sinä Marian pitävän mitään tuosta kirjapöllöstä — — ha, ha, haa!«

«Elä naura! — Vereni rupee kiehumaan; näe miten ilveillen hän tänne katselee — —. Mutta sinulla on oikein, minä olen tyhmä; korvaläiskäyksen hän ansaitsisi, tuo nokkaviisas maisterisi«.

Nyt oli uusi tanssi alkanut, ja Johannes jätti Marian tanssimaan. Hänen silmänsä loistivat ilosta; hänen sydämensä levottomuus oli hälvennyt. Hän oli sanonut Marialle: «Antakaa minulle anteeksi, mitä olen sanonut ja tehnyt teitä vastaan! Minä olin erehtynyt, kun luulin sydämenne tyhjäksi; minä tunnen nyt käytöksenne syyn. Te halveksitte sydämessänne, niinkuin minäkin, maailman turhuutta ja ihmisten ulkokultaisuutta. Tuo kreivi tuolla on suuttunut minulle, minkä vuoksi? Koska minä uskalsin antaa hänelle teidän puolestanne neuvon«.

«Minun puolestani? Mistä te tiedätte minun ajatukseni tuossa sota-asiassa?«

«Neiti Maria! Ystävällinen sana! Minua on majuri tänä iltana kutsunut tänne asumaan; minä en hylkää isänne hyvyyttä. Me tulemme useammin kuin ennen tapaamaan toisiamme; sopu meidän välillämme olisi suotava. Minä pyydän teitä puhuessamme jättämään pois kaikki turhat sanat, kaikki turhat kysymykset, joihin itse osaatte hyvin vastata. Te tunnette osaksi minun. Minä haen totuutta, enkä voi kärsiä turhuutta. Sanokaa minulle totuus, suokaa minun sanoa totuutta teille! Olkaa vakuutettu, että me molemmat voitamme enemmän, kuin jos aamusta iltaan turhia puhuisimme«.

Maria kummeksui tätä puhetta. «Kuka on sanonut, että me toisiamme tapaamme, kuka on sanonut, että minä aion teidän kanssanne puhua?« Näin oli hän kysyä, mutta kysymykset jäivät kysymättä. Hän vastasi vakavasti: «Siihen minä suostun, mutta luvatkaa, että sanoessanne minulle totuutta puette sananne keveään pukuun, ja ettette vertauksilla, vaan suoraan sanotte mitä ajattelette. — Muistakaa, että minä olen nainen!«

Tuon puheen jälkeen luuli Johannes saaneensa kyllin tanssista ja pidoista. Hänen sydämensä oli täynnä, hän tahtoi päästä rauhassa ajattelemaan, miten nyt oli hänen sydämensä laita ja miksi elämä tuntui hänelle nyt niin kokonaan oudolta.

«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« sanoi hän kreiville, joka ovensuussa seisoi.

Kreivi ei ollut kuulevinaan.

«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« kertoi Johannes kovemmalla äänellä.

Kreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta seisoi kumminkin liikkumatta.

Johannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi ollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin.

«Herra!» huusi kreivi tulisen vihaisena.

Johannes oli tullut lähelle pöytää, jolla oli monenlaatuisia viiniä; hän tarttui lasiin, ja kreiville, joka kiiruhti hänen jälkeensä, sanoi hän kumartaen: «Maljanne, herra kreivi!«

«Herra!« huusi kreivi. «Te olette kolme kertaa peräksyttäin häväissyt minua, te olette loukannut minun kunniaani ja…«

«Antakaa anteeksi!« vastasi Johannes vakavasti. «Se on tapahtunut tietämättäni. Jos loukkasin teidän kunniaanne, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi!«

«Kuka te olette?« huusi kreivi semmoisella äänellä, joka vaikutti, että kamarissa olevat kokoontuivat riitaisten ympärille.

«Se, minkä näette«, vastasi Johannes.

Yhä enemmän suuttuneena astui kreivi pari askelta likemmäksi riitaveljeään.

«Ja minkä näen minä? Kehtaatteko sen ihmisten kuullen sanoa?»

Johannes ei ennättänyt vastata, sillä majuri samosi nyt kiroten riitaisten välille. «Herra kreivi, maisteri Johannes! Mitä tuhannen perhanaa riitelette? Eikö maisteri Johannes kehtaa sanoa kuka hän on, herra kreivi? — Minä tahdon sanoa, että hän asuu minun luonani ja kuuluu tästä päivästä minun perheeseni«.

Kreivi G— kumarsi. «Se ei estä minua vaatimasta häneltä anteeksipyyntöä«.

«Minä olen sen jo tehnyt«, sanoi Johannes.

«Te olette talonpoika!« huusi kreivi yhä enemmän vihastuneena.

Kaikki kamarissa olevat kokoontuivat heidän ympärilleen.

«Jumal'auta, herrat!« huusi majuri ja hyppäsi kohoksi vihasta. «Minun luonani tämmöistä! Te olette, herra kreivi, häväissyt minun huonettani — — —«.

«Kuullaan ensin, mistä riita on alkunsa saanut«, sanoi Harmaalan parooni, joka metelin lopulla oli saapuville tullut. «Herra kreivi, arvonne antaa teidän ensin puhua«.

Kreivi G— oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän änkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli:

«Hän on talonpoika!»

Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi.

Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet. Kun kreivi G— pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi häneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka majuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen.

«Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme«, jatkoi Johannes. «Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee suututtanut kreiviä«. Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli tapahtunut, ja vetäysi sitten saliin.

Majuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä naurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. «Mitä me nuorten riidoista, me vanhat miehet —«.

Kreivi G— tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen vakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.

Kreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän näki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. — Hän jätti sanaa sanomatta seuran.

«Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli«, sanoi Harmaalan parooni. «Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti katuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki«.

«Hm!« mumisi majuri. «Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua«.

Nyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli tapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan, sillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin pitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi moni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut, että kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan, koska majuri antoi hänen kieltämättä mennä.

Oli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että kreivi G—n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän ymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: «Sinun tähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!« Eikä nainen sitä ottanut pahakseen.

Tämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä on se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan aiheena nuorten miesten välillä? —

Tämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata. Tanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen. Tapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä tapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja väännöksiä keskisäätyläisten seuroissa.

Aamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri puhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön kätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä, mitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen paroonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä heidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: «Maria«.

Vaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden päivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen silmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt. Hänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien muuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti niinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen tunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen. Hän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu yhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu yhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«.

Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän vapisevalla äänellä.

«Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti.

Mutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja huomasi, että hän nukkui.

Anna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen silmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. «Ole onnellinen, armaani, rakastettu!« sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen.

Mutta Maria! Hän oli iloinen. Hän nauroi Johannekselle. Hän näki unessa, miten kreivi G— riiteli Johanneksen kanssa. Hän taputti käsiänsä.

XII.

Uusi päivä, uusi mieli.

Vielä nukkui Johannes sikeässä unessa, kun majuri astui hänen kamariinsa. Nukkuvan nuorukaisen kasvoilla lepäsi rauha, hänen huulensa hymyilivät jollekulle, jota hänen sielunsa katseli. Hän oli tuossa sangen suloinen ja kaunis. Majuri seisoi hänen vuoteensa vieressä kauvan herättämättä häntä.

«Hm!« Ja majuri kirosi itsekseen. «Mikä piru minulla on, että minä tuota nuorukaista noin rakastan? Vieras, outo on hän. Kummallinen on hän ja kiittämätönkin, ja kumminkin pidän minä hänestä. Kunpa sen ymmärtäisi —«.

Hän oli juuri herättää Johannesta, kun tämän huulet taasen hymyilivät, ja majuri kuuli nukkuvaisen sanovan: «Maria«.

Majuri säpsähti; hän hieroi silmiänsä… «Kiitos Jumalan, että se on päätetty!« sanoi hän itsekseen, ja nyt laski hän kätensä Johanneksen otsalle.

«Herätkää!«

Johannes avasi silmänsä, ja nähtyään majurin hypähti hän äkkiä ylös. «Antakaa anteeksi!« sanoi hän.

«Se oikein; ei sotilas sukkelampi… Minä tulin jatkamaan eilistä puhettamme«.

«Kreivistä?«

«Ei, vaikka minä teidän tähtenne suututin maamme korkeimpia sukuja ja oman virkaveljeni. — Teidän kamarinne on valmis; saatte muuttaa sinne milloin teitä haluttaa. Minä tahdon myös ilmoittaa, että me, Maria ja minä, aiomme lähteä Harmaalaan. Maria lähtee huomenna, minä pääsen vasta tämän kuun lopulla. Minä pyydän teitä poissa ollessani hoitamaan isännän tointa.

Johanneksen katse kadotti kirkkaan valonsa. «Harmaala! — — Eikö se kartano ole K—n pitäjässä minun syntymäpitäjäni naapuripitäjässä?« kysyi hän.

«On, mutta mitä vastaatte? Saanko teidät isännäksi?« kysyi majuri kummastellen mitä Johanneksella oli Harmaalan kanssa tekemistä.

«Minä kiitän teitä luottamuksestanne, mutta en saata käyttää hyvyyttänne. Minä olen kesäsydännä aikonut käydä vanhempaini luona«, sanoi Johannes. Itsekseen liitti hän: «Ja Metsämaasta ei ole penikulmaakaan metsän poikki Harmaalaan«.

Tämä Johanneksen lause ei ollut majurille mieleen. »Kenen saan minä nyt taloni vartiaksi, kenen, johon uskallan luottaa?« kysyi hän.

«Minä tiedän«, lausui Johannes äkkiä. «Täällä asuu serkkuni, joka mielellään ottaa katsoakseen taloanne ja johon saatte luottaa pelotta«.

«Hyvä!« sanoi majuri. «Minä luotan myöskin häneen ja jätän pelotta taloni hänelle«.

Tosin tämä majurin lähteminen Harmaalaan oli jo kauvan ennen päätetty, mutta Harmaalan paroonin tulo ja äskeisen illan tapaukset kiiruhtivat sen pikaista toteuttamista, semminkin kun majuri nyt havaitsi, mitä hänen olisi pitänyt osaaman aavistaa, mutta mitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nimittäin nuori nainen, ihana kuin Maria, ja nuorukainen, kaunis kuin Johannes, harvoin kauvan ovat yksissä, ennenkuin he toisissaan sytyttävät tuon tunteen, joka kerran oli majurinkin onnelliseksi tehnyt, vaikka hän sen ajan oli vähitellen unhottanut. Majuri tunsi tyttärensä kevytmielisyyden rakkausasioissa; majuri oli kuullut hänen pilkkaavan kosioitaan ja ilvehtien puhuvan lemmestä, ja nyt, kun majuri huomasi Johanneksen sydänsalaisuuden, oli hän iloinen, luullen eron pian sammuttavan alkavat tunteet.

Majuri meni hyvillä mielin Johanneksen kamarista. Hän ei nähnyt silmäyksiä, joilla Johannes seurasi häntä. Hän ei vielä tuntenut Johannesta.

Tuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt Johanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle punastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli tyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että Johannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein.

Anna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat vaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli pöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä.

«Minä lähden huomenna kotia«, sanoi Johannes istuessaan Annan viereen. «Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?«

Anna hymyili. «Ei minua vaivaa mikään«.

«Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi«, sanoi Johannes iloisesti; «ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla kuin — — sinä tiedät!«

Anna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat oudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä.

«Jumalan nimeen! Mikä sinun on?« kysyi Johannes nyt vakavasti.

«Ei mikään. — Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?«

«Mariaa?« — Johannes punastui.

«Niin, Mariaa, armastasi?«

«Armastani?«

«Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat majurin tytärtä. — Se oli oma sanasi«.

«Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. — — Se on totta —«, sanoi hän hiljaisella äänellä. »Sinä tiedät sen. Rakas Anna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa — —. Vaan minulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät Harmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan«.

Anna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta kalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. «Ei, en minä voi … en minä voi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut«.

«Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä pelotta aukaista sydämesi«, sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. — «Sinä et voi! — — Miks'et voi? — Minä olen sinun kumminkin luvannut majurille hänen talonsa katsojaksi.«

«Sinä olet luvannut — — sinä tahdot! — — No, minä lupaan, minäkin. Saat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun«. — — — —

Johannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli Annan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet elämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä Maria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa herättäjää. — —

Jo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta.

Vaan töllin lapsi ei sitä tietänyt.

Hän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut. Lainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta vähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes selityksen.

«Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus, jota kohden olen pyrkinyt. Maria — nyt olen kuullut, ettet minua halveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. — Maria! Nyt on levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi —«.

«Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut sinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle — jos tahdot välttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi! Kun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana paistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa… Johannes, Johannes, silloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä haaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan». — Näin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi elänyt. — Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt.

Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa — ja Johanneksen elämän alus riensi kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea alas. — Anna seisoi rannalla ja itki.

XIII.

Lehti Marian päiväkirjasta.

«Minä olen vielä liian nuori«, — sanoo Harmaalan parooni, — «ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. — Kaikki — sanoin minä! Ei. — Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni yksin tallentakoon —«.

«Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän saarnaa huomenna. — Tuliko hän — uskallanko sanoa — minun tähteni? Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? — Niin, kun hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi rauhallisempi … ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. — Mutta nyt olen minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän… Ei, Johannes on suuri, ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että — miksi punastutte, poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? — Minä tiedän, että minä ra—. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä tunnen, mitä minä tunnen«.

«Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi. Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut vastata. — Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta —. Jokainen luulee, — luulette tekin, herra parooni, löytäneenne totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa, että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista. Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka se on ijäti muuttumaton. — Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. — Johannes! Aina Johannes! — Eikö minulla ole muusta puhumista kuin hänestä! — Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että Johannes… Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!«

Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona.

* * * * *

Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. —

Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän itse ei uskonut — —.

Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis teeskentelemään.

XIV.

Juhannus-aatto.

Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan. Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta, pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki kaikissa Marian.

Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan, kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty. Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä, vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« — Tuollaiset rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen: Kuka on tuo nuori pappi? — Se on minun poikani! — Mutta kun Eeva kuuli Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä vihdoin otollinen.

Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«. Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus on semmoinen aine«. —

Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? — Siinä myöskin perustus Johanneksen mielestä.

Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen, vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen — on hänen kuvansa.

Kummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes osasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni sai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla hiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin miellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui entisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan Johanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin, näki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun — ja kun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka tähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset ajatuksensa hänestä.

Juhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa iloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena laskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä, suuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se kehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. —

Harmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on vanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin samassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan yksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän, vanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan. Hänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti katsellen hänen ystävällisiin silmiinsä.

Vanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian vieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut, hänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän paraikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt naurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän ystävyyden sitovan lapset yhteen.

«Missä on meidän maisterimme?« kysyi Maria äkkiä. «Lupasihan hän tulla tänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna olla vielä tekeillä… Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus, Johannes maisterista?«

«Hm! Minä en tunne häntä. — Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas vaan —«.

«Varokaa vain!« sanoi Maria naurahtaen. «Te muistatte, miten kävi kreivi G—lle —. Ette tekään näy kärsivän maisteria«.

«En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että —. Vaan nyt on seppele valmis«. Klaus laskeusi polvilleen. «Täyttäkää nyt lupauksenne!«

«Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa«.

«Minä lupaan sen«, vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen otsallensa.

Pitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan herrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan näkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla säikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä oksain suojasta hänen eteensä. —

Kaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka sanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle seppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä — mutkassa, aivan lähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen. Ei huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei huomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi puiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa värisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: «Maria! Nyt on Klaus sinun ikuinen vankisi —«.

«Saanko olla sinun vankisi?« kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea nuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei tuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut sen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata.

Mutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea nuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen muotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei aavistanutkaan. «Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun ympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on se ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä on jo vuosia kulunut —«.

Klaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: «Joka kauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa tahdon minä tanssiin mennä«.

«Jos minä olisin nuorempi«, huusi parooni, «niin näkisit, Klaus! — No, no! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä —«.

Puutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon toisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin kaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat sieltä — olivathan ne kauniita! —

Käytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin lumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi taasen sitä kiireemmin.

«Mene!« jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin poistaakseen jonkun julman ajatuksen.

«Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee hän tanssiin« — kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän Klausta, mutta raskailla askelilla. —

Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren.

«Kauniin on tämä«, jupisi hän —.

Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei maisteria vielä näy«.

«Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli levinnyt. «Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin«.

«Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä», sanoi Maria ja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään nyykäyttäen: «Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa? Tämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se syynä teidän valintaanne«.

Johannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä vastasi hän: «Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä syntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin annettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan. Tuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni. Mutta, neiti, — minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei minusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen puhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän — puhtaalla sydämellä elinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle, ettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää«.

Maria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen vaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt miksi. Hän vastasi: «Kiitoksia, herra maisteri!« — «Vaan«, lisäsi hän, «parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat«.

Johannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi taasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan käytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä puutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt, että valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma M.

«Tässä ovat kilpakukkani«, sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle Marialle. «Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä löytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt«.

Maria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa Johanneksen: «No, ja näiden merkitys?«

«Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä«.

«Mitä ne näyttävät?«

«Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien keskellä —«.

Maria hymyili. «Valitseminen on vaikea«, sanoi hän, «sillä minä en ymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen kumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla«.

Johannes vaaleni yhä enemmän. «Tappiolla! Jo näen sen«, virkkoi hän.

Mutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat kauas kädestään: «Huu!« huusi hän.

Kauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota punaista M—ää ryömien lähestynyt Marian kättä.

Johannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle sanoen Klaus herralle: «Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli niiden sydän«, — lähti hän nuorison luo kentälle.

Parooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat ruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo.

XV.

Tunnustus.

R—vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on viheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko lämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää peläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee alkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut tuhansittain laulavat ja visertelevät. — Kaikki on kaunista, suloista R—vedellä ja R—veden seuduilla. — Mutta tämä aamu onkin — juhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä.

Souda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle selälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä, kussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat tunteesi selitykseksi — ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja kaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi pohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, — niin ajatteli eräs nuorukainen R—veden rannalla seisoessaan erään juhannuspäivän aamuna.

Niin ajatteli hän. — Ajatteliko vaan?

Tänään tahi ei koskaan!

Puolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R—järvellä, kulkee lähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy Harmaalaan.

Ei ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset ikäänkuin kutsuvat: «Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat siimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä ruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!«

Vaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt saaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui.

Kalat hyppelivät iloisina vedessä: «Katso tänne! Täällä on iloa ja riemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon säteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän kanssamme Jumalaa!«

Vaan nainen katseli nuorukaista, joka souti.

Hiljaa kulki vene. — Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa — —.

Ympäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei häirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta.

Alangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla poimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä istujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten loi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä.

Rannalla oli huone.

«Näettekö huonetta saarella?« kysyi nuorukainen.

«Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?« — vastasi neito.

«Lasketaanko maalle?« kysyi nuorukainen.

«Lasketaan. — — Mutta milloin — —?«

«Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä pyytänyt«.

«Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme Harmaalaan takaisin«.

Nuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. —

«Joko kadutte, että minua seurasitte? — Te olette alakuloinen, te ehkä oudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?« kysyi nuorukainen sitoen venettä rantapuun oksaan.

«Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi«, sanoi nainen nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen huoneen luo.

Nuorukainen seurasi häntä.

«Kuinka ihana on täältä näköala!« ajatteli nainen; mutta kuuluvasti kysyi hän: «Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte näyttää minulle?«

Nuorukainen huokasi. «Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä, ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt: kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen antura vesipinnan kuohulla halkaisee. — Mutta kaste ei ole vielä kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen —«.

He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston saarella seisoo.

«Neiti Maria!« sanoi nuorukainen.

«Johannes!« sanoi nainen hymyillen. — «No nyt?«

«Maria!« kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. «Te olette kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte syyn«.

«Minä? En!« vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa toiset.

«Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan, outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein vihasin? — Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. — Maria, minun silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt, Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt, kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? — — Saako?«

«Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?» kysyi Maria nauru huulillaan. — «Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi puhtaaksi. — Sinä rakastat minua… Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. — — Aina samaa, samaa, niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!«

Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen vieressään.

Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä morsiamenaan. —

Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. — Hänen olisi pitänyt havaita Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä sinuksi nimitti.

«Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.«

Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä suurempi on hänen ilonsa sitten. — Mariakaan ei tuntenut Johannesta.

«Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut kuulevinaan Johanneksen sanoja. —

Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää tahtonut. — Maria oli onnellinen. —

Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään. Parooni näki Johanneksen, näki Marian. «Kevytmielinen, ajattelematon lapsi!« sanoi hän. «Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua onnettomuuteen vielä!« —

Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa, oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria. Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle, samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. —

Parooni Klaus naurahti. «Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko yön valvonut ja tanssinut!« — sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt, että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. —

XVI.

Saarna.

Ken voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka silmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen valtakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? — Ken voi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon säteitä?

Ken voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät tirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista viimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen katsoneet?

Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen.

Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan Jaakon poika!«

Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu. — Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti.

«Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!« sanoi pieni rippikoulutyttö.

«Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt«, kuiskasi pappilan rouva naapurilleen. «Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa! Suloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen«.

Niin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen katsonut!

— «Kuule!«

"Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta sammuttaa, ei virrat sitä upottaa".[1]

[1] Kork. Veisu 8: 6, 7.

«Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla tavallista saarnaa«.

Nuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan hän hymyili.

Nuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden, hän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan ja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen salaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen, Kaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän näytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden.

«Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene usein kuultu«, sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa lopetti. —

Kiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden.

«Mikä on oikea rakkaus?«

«Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi, sekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka tietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö riemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin, maallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä oikea, todellinen?«

«Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi rakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas, olla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun sydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle, josta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja joutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin ei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee niinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole mikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa tähden«.

«Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi Jumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä sitä«.

«Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen«. —

«Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. — Onko hänen rakkautensa oikea? — Meille sanotaan: «Älkää maailmaa rakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!«

«Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa, sitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet tuomitsee«.

«Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus«.

«Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua — niin on tämä rakkaus ijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen tiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: «Minun ystäväni on minun, ja minä olen hänen«.

«Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä — rakkaus Jumalaan«. —

Vaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden sanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin sanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä.

Johanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen. Mimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin Maria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä enemmän tunsi Maria oman itsensä.

Vaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi. Hänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun hänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä.

«Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa olennossa. — Me luulemme!«

Hän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta; rakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä.

«Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?«

«Ei ainoastaan voi, mutta on, — Jumala yksin näkee mitä sydämessä on«.

«Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä. Epäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä huudat: «Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä vastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme«.

Jo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan saarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. —

«Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun ihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi — mikä olet sinä? Ruoko ja kaisla olet sinä — vaan ruoko ja kaisla katoo«.

«Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi ylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa — mikä olet sinä? — Mitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut ulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä merellä«.

«Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! — Amen«.

Kyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi liikutettu. «Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla«, sanoivat he toisilleen.

Mariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru oli nyt kaukana hänen huuliltaan.

Sanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean saarnatuolissa; mutta kun hän oli «amen, amen« sanonut ja hän yhtä vaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he: «Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!« —

Mariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät Herran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä olen pahasti tehnyt!« — näin ajatteli hän.

Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän odotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon. Heistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka viimeisenä tuli. —

Vaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän kulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan.

Maria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen silmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti kirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla mielellä. «Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken puhutella« — ajatteli hän.

Nyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa Johannekseen. —

Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä jätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri —s häntä niin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä selvität samalla päivän evankeliumin: Minkä luulet tästä lapsesta tulevan? »

«Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja«.

«Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden kummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään meidänkin maassamme», sanoi apulainen; «mutta se, joka näin saarnaa kuin tämä, ei saata Jumalan oloa kieltää«.

«No mitäs Kärmälä piti saarnasta?« kysyi kirkkoherra kääntyen talonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki.

«Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle«, vastasi ukko.

»Mitä saarnaaja käski rakastaa?«

«Pirua«, ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa ahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: «Jumalaa, senhän jokainen tietää ennenkin«.

«Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?«

«Olipahan tavallinen«, mumisi Kärmälä.

XVII.

Kirkkomaalla.

Johannes oli jäänyt kirkkomaalle seisomaan väen joukkoon. Johannes seisoi siinä, koska väkikin seisoi, siirtymättä eteenpäin tahi takaisin.

Äkkiä hän ikäänkuin unesta heräsi. Hänen edessänsä, pari syltä siitä paikasta, missä hän seisoi, oli avonainen hauta. Hän lähestyi sitä ja silmäili sinne.

Haudassa oli musta ruumisarkku.

«Kuka on se, joka tässä viimeisen leponsa löytää?« kysyi hän.

«Kärmälän torpparin poika«, vastasi joku joukosta. Eräs kristillinen vanhapiika, kuuluisa jumalinen, lisäsi: «Hän kuoli rakkaudesta maallisiin; hän oli helläsydäminen, melkein naisellinen, mutta mitä se auttoi häntä! Hänen olisi pitänyt olla kirkossa tänäpäivänä, niin ei paha henki olisi saanut häntä valtaansa«.

«Kuka olet sinä, joka häntä tuomitset?« sanoi Johannes kiivaasti, ja kääntyen mieheen, joka ensin oli kysymykseen vastannut, kysyi hän: «Nuorukainen siis rakasti! Mitä?«

«Hän rakasti isännän tytärtä; mutta hän oli köyhän torpparin poika, niinkuin minä, hänen veljensä. Isäntä on rikas, mutta ahne mies. Antti-vainaja, jonka haudan peitämme, kun isä tänne ehtii, ei kärsinyt nähdä, miten isäntä naitti tyttärensä miehelle, jota tytär ei rakastanut; ja miten olisi saattanut rakastaakaan, kun hän Anttia rakasti! Antti sai tästä kuoleman, niin sanoi hän ainakin itse. Keväällä sairastui hän, ja rakastettunsa hääpäivänä viime viikolla, meidän ollessamme morsianta katsomassa, hiipi hän vuoteeltaan Kärmälään, jonka saunassa hän saman päivän iltapuoleen tavattiin kuolleena«.

«Rakastiko tyttö häntä? Miten sanoit?«

«Saatte itse nähdä; tuossa hän tulee«.

Johannes näki haamun, lumivaalean naisen lähestyvän hautaa. Johannes vetäysi sivulle. Nainen meni haudan partaalle, loi alas silmänsä ja näki arkun. Sanaa eivät sanoneet hänen huulensa, kyyneltä eivät vuodattaneet hänen silmänsä. Hän seisoi liikkumatta kuin patsas, jota vastaan hän nojausi.

Kuolleen isä tuli tuoden lapioita. Isä ja veli rupesivat kätkemään haudan syvyyteen, mikä haudan oli. Kun ensimmäinen lapiollinen multaa saavutti arkun, säpsähti nainen; hänen rintansa vetäysi kokoon. Liikkumatta seisoi hän sitten, katsellen miten arkku multaan vähitellen katosi.

Jo oli arkku kätkettynä; lapiollinen multaa vielä, eikä näkyisi mitään enää.

Isä heitti sen lapiollisen, mikä puuttui.

Nuorukainen oli ijäksi maan päältä kadonnut.

Nyt liikkui nainen. Hän vaipui maahan, hän pyörtyi; hän olisi pudonnut hautaan, ellei Johannes olisi tarttunut häneen.

«Tyttö rakastaa!« sanoi Johannes itsekseen. —

Veneitä oli paljon kirkkorannalla, useampia jo järvelläkin.

Johannes lähestyi rantaa. —

Harmaalan pieni vene, millä pehtoori aamulla oli tullut, kulki Harmaalaan päin. Sitä souti yksinäinen.

Tämä soutaja oli Johannes. Kuusiston saarelle silmäili hän surullisesti. «Minun onneni hauta!« jupisi hän.

Nyt ei hän ihaillut seudun kauneutta. Kun oli Kuusiston saari näkyvissä, katseli hän sitä. Kuu se katosi, loi hän katseensa alas, veneen pohjaan.

«Mikä maisterilla on? Onko hän sairas?« oli kirkkomaalla suntio kysynyt lukkarilta; tämä samaa Johannekselta.

«En!« oli Johannes vastannut.

«Hän on tottamaarian sairas«, oli väki kirkkomaalla sanonut; niin hän on kuin haudasta noussut«. —

«Mikä hänen nyt on? — Muut herrat menivät niinkuin ainakin pappilaan kirkkoherran nimipäivää viettämään; mihin maisteri menee?« kysyttiin.

«Harmaalaan«, oli Johannes vastannut.

«Antakaa minun tulla soutamaan teidän venettänne?» oli vanha ukko pyytänyt. —

«Minä pääsen yksinkin«, vastasi Johannes hänelle.

«Oho!« mörisi itsekseen ukko. «Kirkossa hän puhui niin suloisia sanoja, nyt ärkkyy hän kuin suuttunut. —«

Mitä hänelle oli sanottu, mitä hän oli vastannut, siitä ei Johannes tietänyt mitään.

Hän oli kuin mielipuoli.

XVIII.

Kevytmielisyyden ensimäinen hedelmä.

Louhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä maasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole; ei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla kasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita koivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma. Sinne on R—järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella kokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu.

Nyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla kaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä lattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu näillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka jo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään nuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa toistensa ajatuksia.

Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet, siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He puhuivat ensimäisestä Napoleonista.

«Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus se oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva. Ijankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty, ennenkuin saari perustettukaan oli«.

«Mutta sen sanon minä «, huusi innossaan parooni, «että Helenan saaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän ei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei kestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja silloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä Vapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa».

«Hän on ihminen ja — —«.

«Ja«, huusi parooni, «ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin Napoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos Jumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän Elbaankaan jäänyt«.

«Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani kumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta Jumala varjelkoon meitä!«

«Hiljaa! Vaiti!« huusi parooni ja hypähti seisaalle.

Näin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni Klaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli hyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä järvelle.

Parooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen Louhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta käytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet vuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären, kanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli tinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan, mutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui hän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt, että Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria nauroi, hänen sydämensä itki.

«Kenellä on sormus?« kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä.

«Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria ei täällä ole, niin«… neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili ympärilleen.

«Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt«, sanoi apulainen.

«Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla… Kuulitte sen itse«.

«Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi«, virkkoi apulainen.

Parooni Klaus punastui… «Kenellä on sormus?«

«Ha ha!« nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen sanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. «Ha, ha! Parooni Klaus pitää itse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi«.

Klaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli hän siirtänyt sen omaan sormeensa.

«Ellen tulee! Vene tulee!« huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut.

Kaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä istui, ei silmä vielä eroittanut.

Klaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli luvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui airoihin ja lähti odotettua vastaan.

Päivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä kauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos olisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi siellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni.

Vanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen päätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän ikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka puolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita eivät laisinkaan ymmärrä.

«Älä suutu, veli kirkkoherra!« lausui hän rannalle tullessaan, kuiskaten. «Neiti Maria tulee ja — tuolla on Klaus — —«.

«Häntä vastassa!… Niin, minä ymmärrän«. Kirkkoherra hymyili. — «Se olisi sinun mieleesi..?«

«Minä ja majuri —s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat sotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys lapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin suoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja Maria… Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet tuolla —. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria… Minä Klauksena en välittäisi suuresti tuosta maisterista«, jupisi parooni itsekseen.

«Jos minä olisin Klaus«, lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia oli lähestynyt, «niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha, ha!«

«Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten eteen«, sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi apulaisen saaneen rukkaset«.

Apulainen punastui ja huokasi. «Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti Mariaa?«

«No, kuka sitten… Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi tappiolle… Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras, sanoo sananlasku —«.

Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä naisen.

«Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra.

«Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni.

Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan.

Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena seurasi Klaus veneellään.

«Missä Maria!« huusi vanha parooni pelästyneenä.

Ellen huokasi. «Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan toisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut minulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä katsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen Kuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen silmistänsä. «Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!« sanoi hän vihdoin, ja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt, viittasi hän saarelle päin ja sanoi: «mennään sinne!« Kun tulimme sinne, istui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta. «Maria!« huusin minä. «Mikä sinun on?« Silloin pudotti hän alas kätensä, nauroi ja sanoi: «Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja Louhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene sinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä«. Tuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli niin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. «Ei, ei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille«, vastasi hän. Minä koetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan kanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja uhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä tahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. «Jos teet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla murheetonna. Minulla on vaan ikävä«. Näin hän sanoi lähteissään.

Parooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. «Tietääkö kukaan, mihin maisteri Johannes meni?« kysyi hän.

«Vene, vene!« huusi vanha parooni. «Minä olen onneton, jos jotakin sattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta«.

Nyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä hän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen sai kaikki uudesti kertoa.

«Mikähän tuli Marialle?« — «Ja niin äkkiä!« ihmettelivät kaikki.

Parooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään ymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi mantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä kauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään. Kirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä, mutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi suu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman.

«Herra Jumala!« huusi vanha parooni. «Maria on sairas. Maria kuolee! Mitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin ovat soutajat joutuneet?« —

Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen, hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä olen onneton!«

«Oletko hullu! Eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut«, sanoi kirkkoherra tuskin saattaen nauramatta olla. «Maria meni Harmaalaan, siinä on koko asia«.

Tunti kului; soutajia ei kuulunut. Parooni oli yhä levottomampi. Klaus ja apulainenkin olivat lähteneet hakemaan kadonneita palvelioita.

Tämän ajan kuluessa oli ilta tullut. Tuo vähäinen musta pilvi oli levinnyt yli taivaan, ja kun Klaus soutajain kanssa vihdoin tuli, kävi jo ankara tuuli ja ukkosen ensi jyrähdykset kuuluivat.

Nelihankainen oli vene, neljä miestä oli sitä soutamassa; mutta tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja se oli vastainen. Kirkkoherran viehättävät koetteet saada paroonia jäämään, kunnes oli ukkonen ohitse mennyt, olivat turhia. «Minä tulen nytkin myöhään — minä onneton!« huusi hän.

«Hän on hullu!« mumisi apulainen. «Ennen puolta yötä ei hän Harmaalaan ennätä, ja silloin on hän vesiliekona märkä«.

Parooni Klaus ei puhunut mitään. Näkyi hyvin, että rauha oli hänen sydämestään kadonnut.

XIX.

Ukkos-ilma.

Kala laskee leikkiä ja ui iloisena verkon vieressä. Kärpänen lentelee hämähäkin verkon syrjällä. Kumpanenkaan ei ymmärrä, että paula on vaarallinen, etteivät heidän voimansa ulotu silmää rikkomaan. Kidukset tarttuvat kiini paulaan, ja taistellessaan kiertyy kala verkkoon. Siivet koskevat kinaan, ja kärpänen on hukassa.

Älä koske valkeaan, valkea polttaa! Älä leikittele tunteiden kanssa, tunteet kostavat! Pidä pyhänä toisen sydämen syvyydet; jos syvyys sydämen nielee, kuka auttaa silloin?

Jos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran suuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut.

Ihmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta.

Mitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo.

Maria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse kauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän, jos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut kuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle antaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se oli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria, olleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän.

Mainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka juuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian kevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei mitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian luonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän olisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka näihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan vakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei tosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä; mutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui.

Maria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja uhrasi samalla oman onnensa.

Johanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin; hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut, jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei vienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa Louhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo kuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi.

Maria rakasti töllin lasta.

Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi, olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus, ennenkuin hän heräsi.

Marialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi yhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa.

Hän pettyi.

Löytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha sana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa verelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa ihmis-ikuisen katumuksen matkaan.

Kun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja haavoittaa heittäjänsä. —

Harmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut. Aamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä vaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin. Lintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat nukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut, pakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma leikin häiritsi.

Tavan takaa kuului jyrinää. Se kiihtyi sen mukaan kuin yö kului. —

Se oli ukkosen ääni.

Yö joutui, myrsky alkoi.

Harmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan edessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä.

Hän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi tullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan henki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee tuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät hiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä katkerammasti.

Hänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se on kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä uusilla kyynelillä.

«Mitä olen, kurja, tehnyt!« huokailee hän kerta toisensa jälkeen. «Jumala! Mitä olen tehnyt! Tuon hyvän, tuon kauniin, tuon ylevän Johanneksen sydämen olen haavoittanut sanoillani! Oi, minä en ole tietänyt paljaiden sanojen saavan niin paljon matkaan. Johannes, Johannes! Jos sinä tietäisit, miten tämä sydän sinua rakastaa ja on jo kauvan rakastanut! Tuuli, vie minun sanani hänelle; vie sydämeni sanat! Missä olet sinä … minne sinä menit? Oi, jos joku sen minulle sanoisi! Minä tahtoisin polvillani pyytää sinulta anteeksi, ja jos sydämesi minusta nyt on luopunut, tahtoisin ikäni sinun onneksesi Jumalaa rukoilla«.

Maria tarttui taasen kirjeesen. Hän luki:

«Maria! Nyt on lumous kadonnut, jolla sinä minun sydämeni sidoit. Elämäni kauniin uni on loppunut, minä olen herännyt! Sinä olit minun elämäni; sinä olet ehkä minun kuolemani, vaan — minä en sinua syytä. Rakkautta ei voi kukaan herättää. Sinun sydämesi on kylmä; sinä et ymmärrä minua, sentähden tunteeni eivät löydä vastinetta sydämessäsi. Sentähden minä lähden — mihin, en itse tiedä. Elä onnellisena, toivoo Johannes«.

Yö kului, ja sen kuluessa koveni yhä ilma. Vuoret kaikuivat ukkosen jyrinästä; sade valui taivaan täydeltä.

Maria oli vetänyt akkunan kiini.

«Nyt ne muut iloitsevat Louhensaarella«, puhui hän, unhoittaen ilman hirmuisuuden. «Minäkin olisin saattanut olla iloinen ja riemuita siellä; minun iloni olisi saattanut suurin olla! Minä olisin istunut hänen vieressään, pitänyt hänen kättänsä kädessäni! Minä olisin saattanut olla onnellinen!… Vaan nyt! — Nyt on kaikki toisin! Minä, minä itse olen niin tahtonut! Voi minua tuhmaa, vaivaista!«

Salamat ympäröivät hänen; rakeet rikkoivat akkunan.

Maria säikähtyi. Huone oli kuin valkeaa täynnä.

Maria seisoi keskellä lattiaa. Hän oli katumuksen tuskassa niin murheeseen uupunut, että unhoitti missä hän oli. Salama ja hirmuinen tärähdys herätti hänet. Rikkoutuneesta akkunasta tirskusi vettä hänen kasvoilleen. «Oi, kiivas Jumala!« huusi hän.

Juhannusyö Harmaalassa oli kamala.

Pilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt olevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi.

Taasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys entistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat.

Silloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla Johanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen kasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä.

«Jumala! Jumala! Sinä rankaiset«, — jupisi hän.

Ja vielä kirkkaampi salama leimahti.

Nyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan seisoi hän.

Hän näki kumminkin!

Hän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän suuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten nuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten huulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta juoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta vähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli juossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa hymyili. — Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi Mariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi sanan: Maria!

Maria riensi avattuun syliin. «Johannes! Johannes!« huusi hän. —

Salama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi järähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt, ei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa sylissä. —

«Herra, Herra Jumala!« kuului ääni pihalta. «Mikä kauhea yö, mikä hirmuinen yö! Missä, missä on Maria!«

Se oli vanha parooni, joka näin puhui. Vaivoin oli hän yhä kiihtyvässä ilmassa saavuttanut Harmaalan.

Hän havaitsi akkunat pirstana. Hän näki taittuneen koivun, joka vielä savusi. Hän samosi epäilyksen alaisena huoneesen.

«Maria, Maria!« huusi hän. —

Kalman karvaisena Klaus jätti isän huutamaan ja meni suoraan Marian kamariin.

Hän kolkutti ovelle, ja vapisevalla äänellä sanoi hän: «Maria!»

Hän kertoi tuon sanan kovemmalla äänellä, vaan hän ei vastausta saanut.

Hän meni sisälle.

Keskellä lattiaa makasi Maria, veden ja lasipalasien keskellä. Hänen otsassansa oli haava, josta juoksi verta.

Ei epäilemistä enää.

Maria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt.

Sanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi hänet saliin. —

Tunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi?

* * * * *

Juhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti ukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko seuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan herrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki kokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui liikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä Marian otsaa.

Maria makasi yhä vaan tainnuksissa.

Heti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi majurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen tyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti.

Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa, missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille.

Kirje oli ollut tällainen:

«Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa, täytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä niistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes«.

Tuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo yöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. —

«Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!« oli silloin parooni huutanut.

«Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?« ihmetteli ukko, ja Klaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi.

Puolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä liikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina hiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli tuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä, nauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat jääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei näyttänyt ensinkään kauhistavalle.

«Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!« änkytti parooni, väännellen käsiään. «Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa minulta vaatii?«

«Hän elää, hän liikkuu!« sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut Mariasta eroittanut.

«Hän elää!« huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. «Hän elää, niinkö sanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!« —

Klaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin olisivat sanoneet jotakin.

Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti hän: «Maria!«

Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä. Hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo peloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi jälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä.

Vanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. «Hän elää, hän elää! Jumalalle kiitos, hän elää!«

Maria eli — mutta minkälaista elämää! —

XX.

Anna.

Sillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen serkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen, joka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta oli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä aamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna tietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva astunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen juurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin juuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin tytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä maasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan poskilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat nyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli onnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet.

Aamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta sydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen saada.

Hänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti — sitä runsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen sydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa, oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka tietää pian kuivettuneena kuolevansa.

Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi; mutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän siunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin.

Maailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta.

Tapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja kumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret.

Majuri —sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona viimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään Harmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. — Anna lupasi uudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen silmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset.

Juhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin kukilla. — Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä iltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa oli juhlapuvussa.

Juhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili Johanneksen puolesta.

Mutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri —s hänen luoksensa. Anna peitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen hänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta nähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään onnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen.

— «Huomenna lähden minä Harmaalaan«, puhui majuri. «Hyvä, jos teidän sopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni«. —

«Minä tulen«, vastasi Anna.

Kuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna juhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän ajatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa ottanut, — sano sinä se, rakastava nainen. — Ja kun vihdoin majuri rupesi valmistaumaan matkalle — mitä mietti Anna, kun hän, silmissä kyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa puutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan?

Anna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan.

Ja aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä hyvästi sanoen kysyi: «Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle, jonka ehkä tapaan?« — mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana vastasi: «Sanokaa, että minä voin hyvin«. — Majuri oli mennyt. Anna oli asukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli suonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä olivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna tämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa, kenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa talossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään. Hän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja mieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut Marian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta tiedosta, mitä hänellä oli — että Johannes rakasti Mariaa.

Anna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi tiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut onnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen oman sydämensä haavoittamisellakin.

Marian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka majuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä, ja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan havaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli jo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä seisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin, jonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen sydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille oli kirjoitettu ainoastaan:

«Varo sydäntäsi, Maria!«

Anna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se totta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä Johanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan sydämeen. — «Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta — — —«. Ensin oli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti samalla kipeästi — «silloin olisi Johannes onneton«.

Vielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen pihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän paperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus tällä varoituksella oli.

Vielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja majuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen majurin lähteneen Harmaalaan.

Mutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen voimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen sanomantuoja Harmaalasta.

«Ettekö majuria tavannut tiellä?« kysyi Anna vavisten.

«En«.

«Onko maisteri Johannes Harmaalassa?« kysyi hän sitten hiljaisella äänellä.

«Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin lähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta«.

«Puhuiko hän mitään silloin?«

«Ei minun tietääkseni, enkä minä hänen tähtensä ole tänne tullut. Olkaa hyvä ja etsikää lääkäri, joka lähtisi kanssani Harmaalaan! — — Luullaan viime yön ukkos-ilman vahingoittaneen neiti Mariaa…«

«Jumala! Ja Johannes oli silloin jo poissa, eikä tiedetä mihin hän on mennyt?«

«Ei! Hän oli poissa, eikä hänestä tiedetä mitään. Mutta parooni käski minun kiireesti kulkea«.

Anna pani huivin päähänsä ja käski miehen seurata häntä. Hän kyseli tiellä Johanneksesta, Mariasta ja kaikista mitä mieluimmin halusi tietää; mutta aivan vähän tiesi Harmaalan palvelia vastata. Anna ei saanut minkäänlaista todellisempaa tietoa. Hän sai päättää näistä vaillinaisista mitä tahtoi. Hän päättikin. —

Kahden tunnin kuluttua istui Anna taasen Marian kamarissa. Hän ei nyt ommellut. Tuo äskeinen paperitilkku oli pöydällä hänen edessänsä, ja itkevin silmin Anna sitä katseli. Anna oli levoton, eikä se kummakaan. Hänen ajatuksensa kuvailivat hänelle, niinkuin ainakin, mitä hän ei varmaan tietänyt. Hänen sydämensä oli nyt melkein kuin vaaka, joka oli jommoiseenkin tasapainoon tullut, kun hän oli kuullut uutisen: «Maria on kuoleman käsissä, ukkosen uhri«. Jos Maria kuolisi, ei Johannes enää saattaisi häntä rakastaa; se polttava ajatus, että Johannes olisi toisen kuin hänen, Annan, olisi Marian kuoleman kautta liekkinsä kadottanut. Kentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan. Mutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen kaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen onnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli Mariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen onnellisuutensa rinnalla! Nuo kaksi ajatusta asuivat Annan sydämessä hetken. —

Annakin oli ihminen. Ihmisen itsekkäisyys ei ollut kokonaan Annasta luopunut. Mutta niinkuin aina ylevissä hengissä, ei tämä taistelu pitkällinen ollut. Parempi puoli voitti, ja vaaka oli tasapainonsa kadottanut. Anna ymmärsi nyt, ettei hän missään tapauksessa saanut eikä saattanut olla Johannekselle muu kuin ystävä. Anna tutki sydäntänsä ja havaitsi olevansa erehtymäisillään. «Varo sydäntäsi!« huokasi hän ja puhkesi katkeraan itkuun.

Vaan Anna parka huomasi jo, ettei sydämensä varominen ollut niin helppo enää. Varomisen aika oli mennyt ohitse; varominen ei nyt enää auttanut. Hän tunnusti katkerasti tuon itselleen. —

Hän oli tuota ruusua, jonka hän ennen oli Johannekselta saanut, silmäteränään tallentanut. Hän otti, niinkuin tapansa oli suruisina hetkinä, ruusunsa esiin, ja rintaansa vasten painoi hän kukkaa. Hän itki nyt katkerammasti.

Näitä kyyneliä ei nähnyt kukaan.

Annan kasvot olivat vaalenneet. Tämä vaaleus oli laskenut hänen poskilleen jotakin kaunista, hänen otsalleen jotakin ylevää, hänen silmiinsä jotakin viehkeää. Kun hän ennen oli kaupungilla kulkenut, ei kukaan ollut häntä huomannut; nyt jos olisi Anna silmäillyt ympärilleen, kun hän kadulla kulki, olisi hän havainnut, kuinka moni kaupungin nuorista herroista tarkasti silmäili häntä.

Näin eräänä päivänä, kun hän turhaan odottaessansa uutisia Harmaalasta levottomana meni äitinsä luo, seisoivat kadulla muitten herrain joukossa kreivi G. ja luutnantti Kaarle Leist. He puhuivat kapteini Leististä, joka eilen oli lähtenyt vähäiselle maatilalleen ja joka luultavasti samalla matkalla kävisi Harmaalassa. Kun Anna sivumennessään kuuli Harmaalaa mainittavan, seisahtui hän, ja herrat kääntyivät kaikki häneen päin. Vaan kun puhe heidän välillänsä samassa loppui, lähti Anna taasen matkalleen.

Kreivi G. ja luutnantti Leist olivat nähneet Annan. «Kuka oli tuo nainen? Hänellä oli jotakin kummallista silmissä«, sanoivat he molemmat yhtaikaa. —

Palatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein samalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut nytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään Harmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä. Hän huokasi ja meni — itkemään Marian kamariin.

Kun hän sinne tultuaan katseli ulos kadulle, seisoi luutnantti Leist hänen akkunansa alla ja näki hänet. —

Päivät kuluivat. Anna parka eli tunteissaan. Hänelle olivat hetket aamusta iltaan pitkät, illasta aamuun melkein loppumattomat. Hän kysyi, vaan ei kukaan vastannut; hän itki, vaan kyyneleet kuivuivat hänen poskillensa. — Harmaalasta ei kuulunut mitään. Niin onnellinen oli majuri —sen kotimies.

XXI.

Aaveko vai ihminen?

Oli viikko kulunut siitä päivästä, jona luutnantti Leist ensikerran oli nähnyt Annan. Viikon päivät oli Anna alati ollut luutnantin mielessä. Aamuin ja illoin seisoi hän Annan akkunan edessä…

Aurajoen laineet lainehtivat. Kiivas tuuli puhalsi, ja taasen jyrisi ukkonen pilvissä.

Hampunkehrääjä-kadulle on luutnantti Leist seurannut Annaa tämän tietämättä. Hän seisoi tirkistellen vähäistä huonetta, johon oli nähnyt Annan katoovan.

«Se olisi pirua, jos en tänäänkään onnistuisi saamaan häntä puhutella«, ajatteli hän ja kirosi ilmaa, joka sateella uhkasi. —

Kauvan on hän jo tuossa seisonut tahi kävellyt edestakaisin, aina tarkoin silmällä pitäen porttia, josta Annan pitäisi tulla.

«Tuhannen perhana! Eikö hän jo tule! Ukkonen lähestyy jyryinensä… Ellei hän vaan jäisi tuonne nyt!« Hän katsoi kelloansa. «Kohta on aika mennä kreivin luo… Siellä odottaa hupainen ilta«.

Anna raukka ei tiennyt, kuinka häntä odotettiin, kun hän viimein tuli kotoansa. Hän kulki kiireesti, melkein juoksemalla, päästäkseen majurin taloon ennen pilvien puhkeemista. Mutta yht'äkkiä seisahtui hän. Hän tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olalleen.

Hän kääntyi ja tunsi luutnantti Leistin.

«Suokaa anteeksi«, alkoi luutnantti, «että minä näin pelotan teitä! Mutta minä en saattanut olla teitä puhuttelematta, kun näin teidät. Minä tiedän, että te asutte majuri —sen kartanossa ja olette hänen talonsa vartia. Te tiedätte kenties miten Harmaalan parooni voi ja miten on neiti Marian laita? Minulla on teille uutisia sieltä, sillä minä sain vastikään kirjeen veljeltäni, joka tätä nykyä on Harmaalassa… Mutta minun aikani ei myönnä nyt pitkiä puheita; sallikaa siis, että myöhemmin, kun joudun, tulen teidän luoksenne«.

Anna oli ensin vähän pelästynyt. Mitkä sanomat luutnantilla olivatkin, niin varma tieto parempi kuin vaivaava tietämättömyys. Anna ei huomannut mitään kummaa luutnantin pyynnössä. Hänellä oli edessään lähettiläs Johannekselta.

Havaitsematta, että hän pian oli päästää ilmi sydämensä salaisuuden, kysyi hän innokkaasti: «Onko maisteri Johannes Harmaalassa? Miten voi neiti Maria?«

Illan hämärä esti Leistiä tarkoin näkemästä, miten Anna meni kalman vaaleaksi, kun hän vastasi, tietämättä, minkä jänteen hän Annan sydämessä piukoitsi: «Tuo Johannes, josta kysytte, on surmannut itsensä. Mutta minulla ei ole nyt aikaa pitemmältä puhua; minä tulen illalla teidän tykönne«.

Ja luutnantti meni matkaansa, meni kreivi G—n luo. Hän nauroi mennessään: «Hyvä on alku!«

Luutnantin sanoma lankesi Annan sydämelle niinkuin olisi koko vuori kaatunut sen päälle. Anna tunsi sydämensä vetäytyvän kokoon; hän painoi käsiään rintaansa vastaan, ja hän luuli sielunsa kirpoovan kahleistaan. Anna, Anna parka! —

Aurajoen laineet vaahtosivat; kiivas tuuli puhalsi kiivaammasti, ukkonen jyrisi likempänä.

Kun luutnantti kadulta poikkesi kreivi G—n asuntoon, tuli häntä vastaan mies. Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään luutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä.

Sama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun hän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi.

* * * * *

Naurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G—n asunnosta. Kreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä. Hän oli itse ilo ja riemu; hän nauroi, joi itse ja kehoitti vieraitansa juomaan. Hän kulki salin, jossa joukko sota- ja kaupungin herroja löi korttia, ja kamarien välillä, joissa toiset istuivat tupakoiden ja juoden. Hän huoli yhtä vähän kuin hänen vieraansa sateesta, joka tulvanaan valui alas, ja ukkosesta, joka jyrisi leimuten pilvissä; hän korotti ääntänsä, jotta kuuluisi. Hän huusi ukkosen jyrinää kovemmin.

Täällä hänen luonaan tapaamme monta herraa, jotka viimeksi näimme majuri —sen salissa Marian syntymäpäivänä. Täällä on tuo lihava raatimieskin.

«Hi, hi, hi, hoo!« kuului nauru salista, ja pian astui kamariin, missä kreivi nyt oli, tuo laihakinttuinen raatiherra. Hän taputtaa takkinsa taskua; hän on sinne vastikään laskenut 100 riksiä kortilla voitettua rahaa.

«Missä hiidessä on Leist?« kysyi kreivi. «Sija meidän pöytämme ääressä on tyhjä. Leist on aina ennen ollut ensimmäisiä tällaisissa menoissa. Onko kukaan teistä tänään nähnyt häntä?«

«Hi, hi, hi … hoo! Leist, hi, hi!«

«Niin Leist!«

«Hän pitää enemmän naisista kun herrain nimipäivistä; hi … hii!…«

«Se on pelkkää valhetta«, lausui lihava raatimies. «Puolustakaa itseänne, luutnantti!«

Kaikki kääntyivät. Luutnantti Leist seisoi oven suussa, vaaleana kuin kuolema.

«Leist!« huusi kreivi. «En minä näe mitään savun tähden; mutta sen sanon, että jos se olisi Leist, ei hän tulisi noin hiljaa kuin hiiri«.

«Onnea, kreivi!« sanoi tullut liikutetulla äänellä.

«Mitä perhanaa nyt, Leist? Sinä, joka ennen olit itse virvatuuli siellä, missä Jumalan vetisiä lahjoja löytyi, mikä sinun nyt on?«

Luutnantti ei puhunut mitään. Hän otti kirjeen taskustaan ja luki:

«Veljeni!«

«Minä olen nyt Harmaalassa. Minä näen mitä täällä tapahtuu, mutta minä en tosiaankaan ymmärrä mitään. Vanha parooni ja majuri ovat nyt mykkiä. Klaus on vaalea kuin kuolema; hänen sisarensa itkevät — ja neiti Maria! Hän on syypää kaikkiin. Hän on, minä arvaan sen, rakastunut tuohon maisteriin; mutta maisteri on kadonnut, kukaan ei tiedä mihin. Asia on lyhykäisesti puhuen tällainen: Juhannus-iltana oli Maria jostakin syystä yksin kotona Harmaalassa; muu herrasväki oli Louhensaarella, jonka muistanet. Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria verissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti iskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa Johannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen jäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä, rientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan. Majuri tulee Harmaalaan. Maisteria haetaan uudestaan, vaan yhtä turhaan. Se on nyt varmaa, että tuo maisteri on surmannut itsensä, vaikkei ole hänen ruumistaan vielä löydetty. Maria ei sano sanaakaan. Aamusta iltaan, illasta aamuun hän vuoteessaan istuu ja tirkistelee eteensä. Lääkäri, joka täällä on käynyt, sanoo, että ellei kohta muutosta tapahdu, on hän kuoleman oma. Ymmärtänetkö majurin surua? Parooni itse on kuin puolihullu. Hän syyttää tästä onnettomuudesta itseään. Juokaa Johanneksen malja! Hän ei enää tee kiusaa kreiville. Tämä on kiireessä kirjoitettu. Muutaman päivän kuluttua olen minä Turussa. Terveisiä! Veljesi Theodor!«

Kirjeen luettuaan laski luutnantti sen hiljakseen taskuunsa.

«Tapahtukoon Theodorin tahto!« huusi kreivi. «Maisteri Johanneksen malja! Hän on surmannut itsensä! Vai niin! Hän teki oikein. Hänestä ei ollut elämään«.

«Mutta minä olen vastikään nähnyt hänen«, sanoi luutnantti kolkosti.

«Sinä nähnyt! Tästä tulee hupainen juttu! Luutnantti Leist uskoo aaveita«, nauroi kreivi.

«Hi, hi, hi, hoo!« nauroi raatimies.

«Minä olen hänen nähnyt, ja se, joka minua valehteliaksi sanoo, saa minun kimppuunsa!«

«Milloin näit sinä hänen?« kysyi kreivi vakavammasti.

«Tänne tullessani. Hän kulki tästä kiireesti ohi«.

Hirmuinen tärähdys kuului nyt. Se rikkoi salissa akkunan. Leimaus seurasi samassa.

«Jumala siunatkoon!« änkytti lihava raatimies.

«Olkoot aaveet arvossansa!« lausui kreivi. «Nyt, herrat, kädet suoriksi, malja käteen; sanovathan oppineet, että lasi suojelee ukkos-ilmaa vastaan«.

Vastahakoisesti tottelivat vieraat kreivin käskyä. Luutnantti vapisi, kun hän joi. «Minä en tiedä, mikä minun on; minussa sanoo joku, ettei minun pitäisi juoman«, puhui hän kreiville.

Kreivi nauroi. «Juo sitä enemmän, että tuo joku sinussa saisi vähän hänkin!«

«Kenties sinulla on oikein«, lausui alakuloisella äänellä Leist. «Viini on ennen maistunut. Kummaa ettei se nyt maistu«. —

Ilta kului, ja sen kuluessa yhä iloisemmiksi muuttuivat vieraat. Ukkonen oli lakannut jyrisemästä, ja kuta etemmäs se vetäysi, sitä enemmän melskettä nousi kreivin asunnossa. Luutnantti Leistkin oli aaveensa unhottanut. Hän nauroi nyt itselleen.

Vähän ennen puolta yötä otti kreivi maljansa. «Ystäväni!« sanoi hän. «Toivokaa minulle, että se onnistuisi, mikä minulla on tekeillä!«

Maljoja kilistettiin yhteen. «Onnea, onnea!« kuului.

Luutnantti Leist katsahti kelloaan. «Nyt on aika«, jupisi hän itsekseen, nosti maljansa ja puhui: «Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun poismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan teitä«.

Turha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä muutamia viinilasia ja jätti seuran.

Leistin mentyä nousi ilo yhä suuremmaksi. Melskeen keskellä kuulemme kreivin kuiskaavan erään upseerin korvaan: «Minä olen taitavasti laskenut koukkujani; olisi kumma, jos ei kala tarttuisi«.

«Onnellinen sinä!« vastasi upseeri. «Sinua kaikki naiset suosivat; sinä olet, tottamari, onnen lapsi!«

«Semmenkin kun te minulle olette onnea toivottaneet«. —

Kun aamu koitti, olivat herrat saaneet kyllänsä. He vetäysivät pois, miten parhaiten voivat. Kello löi kolme, kun kreivi oli saattanut ulos viimeiset.

«Hi, hi, hi, hoo! Hupainen, hauska ilta!« virkkoi laiha raatimies mennessään.

«Uh! Sinulla on tänään ollut onnen päivä!« vastasi lihava.

Kreivi G. käveli yksin jääneenä pari kertaa salinsa poikki. Hänen poskensa olivat punaiset, hänen silmänsä loistivat, hänen huulensa nauroivat. Viini oli vaikuttanut tuon.

«Saas nähdä, saas nähdä!« lauloi hän.

* * * * *

Marian kamarissa istui Anna.

Sanotaan ajan lievittävän surun, ja totta se onkin. Niinkuin aika parantaa haavan, parantaa aika myöskin usein sydämen haavat. Ajan tuulet puhaltavat kiini haavan laidat, ja aina vähitellen, melkein huomaamatta, paranee haava syvemmältä. — Mutta sydämessä löytyy haavoja, joita aika ei voi parantaa, jotka aina ovat haavoja, vaikka paranemaan päin. Tätä laatua ovat semmenkin ne, jotka aika itse on syönyt. Ne menevät tosin umpeen, mutta ellei riennä auttamaan se ainoa auttaja, joka auttaa voi, on varsinainen apu hukassa; haavan pohja on aina verinen, auki.

Annan sydämessä tiedämme semmoisen paranemattoman haavan olevan. Teräase ei sitä ole tehnyt; aika kasvatti sydämeen kasvin; hetki repäsi sen juurineen ylös, mutta juuret ulottuivat sydämen pohjaan. Tämä kasvi sisälsi Annan onnen; ei kumma siis, etteivät juurten sijat pohjasta umpeen kasva.

Anna läksi suruisena äitinsä luo. Hän itki kamarissa, missä hän ennen oli arkulla istunut, silloin iloisin mielin silmäillen nuorukaista, joka pöydän ääressä työtä teki. Hän muisteli itsekseen, mitä tämä nuorukainen oli hänelle puhunut, ja sen jälkeen sanoi hän hyvästi äidilleen, joka turhaan kysyi häneltä, miksi hän suri, ja sitten hän taas palasi majurin taloon. Tiellä tapasi hän luutnantin, ja tämän sanat kaasivat katkeraa tulta hänen sydämeensä. Annan kyyneleet eivät nyt juosseet; ne olivat kuivuneet lähteisiinsä. Hän vapisi kuin haapa tuulen käsissä; hänen onnettomuutensa nousi partaittensa yli ja oli kokonaan niellä hänen. Kun luutnantti hänen jätti, seisoi hän muutaman minuutin rauhassa liikkumatta niinkuin patsas, ja vihdoin, kun hän rupesi kääntymään kotiinsa päin, ei hän tiennyt, että hän kulki. Silloin, kun hänen silmänsä eivät muuta nähneet kuin kuolleen rakastettunsa haamun, kun hänen sydämensä ei muuta tiennyt kuin Johanneksen, tuli pitkillä askelilla kävellen tämä rakastettu hänen vastaansa. Anna näki hänen. Anna seisahtui; hän yritti mainitsemaan Johanneksen nimeä. Mutta ennenkuin ääni pääsi hänen huuliltansa, olivat hänen tunteensa aaveet syleilleet rautakourilla häntä ja saatettuaan hänen vaivoista tainnuksiin, jättäneet hänen suruista vapaana pyörryksiin.

Taakseen katsoessaan oli luutnantti nähnyt Annan kaatuvan. Hän palasi silloin Annan luo. Hän luuli olevansa syypää tähän onnettomuuteen. Hänen omantuntonsa ääni kuului. Kuolleista nousneen näky oli saanut luutnantin vapisemaan. Hän unhotti aikeensa; hän otti syliinsä Annan ja kantoi hänet majurin taloon. Kun hän pääsi pihalle, avasi Anna silmänsä. — Luutnantti havaitsi tuon; mutta vasta sitten, kun hän Marian sohvalle oli hänen laskenut, vetäysi hän takaisin. — Leist meni nyt kreivin luo; hänen himonsa olivat sammuneet; hänessäkin oli Johanneksen näkeminen herättänyt jotakin — itse hän ei tietänyt, mitä se oli.

Anna makasi kauvan osaamatta mitään ajatella. Tuo hirmuinen ukkosenjärähdys herätti hänen. Muisto rupesi vähitellen palaamaan takaisin, ja kuta enemmän muisto heräsi, sitä enemmän rupesi haava sydämessä kihelmöitsemään. Monet tunnit makasi hän sohvalla silmät ummessa, kädet rintaa vastaan puristettuina, ja vasta silloin, kun päivän alkava koi heitti ensi säteensä hajaantuneiden pilvien välistä, hän silmänsä avasi.

Hänen pöydällänsä oli Johanneksen antama ruusu. Hän otti sen käsiinsä; hän suuteli kukkaa.

Silloin luuli hän kuulleensa salin oven aukenevan. Hän kätki rintaansa vastaan kukan; hän muisti hämärästi, että luutnantti oli luvannut tulla hänen luoksensa. Hän silitti hiuksiansa ja meni tulevaa vastaan,

Vaan Anna ei luutnanttia nähnyt. Hänen edessänsä oli herrasmies; mutta tämän miehen kanssa ei ollut Anna sanaakaan ennen puhunut.

Tämä mies, joka nyt Marian kamarissa seisoi, oli Annalle outo.

«Antakaa anteeksi rohkeuteni!« alkoi herra suloisella äänellä. «Minä en tahdo nuhdella teitä; mutta mikä hirmuinen vaara teille, jättää kaikki ovet auki yöksi. — Minä hain teitä, juuri teitä. Minä havaitsin ovet olevan auki; en luullut löytäväni teitä täällä, ja — — Vaan te ette vastaa?«

Anna tirkisteli vaan tuntematonta vierastaan.

«Se on totta«, alkoi herra taasen; «te ette tunne minua. Mutta, neiti, minun sydämeni tuntee teidän, vaikken minä teistä muuta tiedä kuin nimenne. Minä olen nähnyt teidän, ja minun sydämeni on syttynyt. Tiedättekö, neiti Anna, mitä todellinen rakkaus on? Jos sen tiedätte, niin tiedätte miten minä teitä rakastan. Anna, minä olen tunnustanut sydämeni salaisuuden; minä lasken teidän jalkainne eteen tämän sydämen. Astukaa sen päälle, musertakaa se, tahi antakaa sille elämän henki ja ilo! Tuo on, Armas Anna, teidän vallassanne. Minä odotan tuomiotani«.

Kuulla muiden puhuvan rakkaudesta, jonka ymmärtää turhaksi, kun itse omassa sydämessään tuntee samallaisen rakkauden — antaa kummallisen lohdutuksen. Anna ei ollut valhetta elämässään vielä havainnut. Hän ei tiennyt, että petosta maailmassa löytyi. Hän kuuli herran kauniit, innokkaasti puhutut sanat, ja hän uskoi niitä todeksi. Anna ei tuntenut herraa. Hän oli ainoastaan joskus nähnyt hänen kadulla.

Sanottuaan viime sanansa odotti herra taasen vastausta. Anna painoi rintaansa vastaan vapisevat kätensä; mutta hän ei nytkään puhunut mitään.

«Kylmä sydän!« jatkoi herra innokkaasti ja suruisella äänellä. «Mitä parasta ihmisellä on, sydämeni rauhan, olen minä sinulle uhrannut, ja sinä et vastaa?«

«Herra, jättäkää minut!« pyysi Anna hiljaisella, äänellä.

«Jättää sinut! Sinut, josta elämäni onni riippuu! Ei, en ikinä! Minun olet sinä, kaunis enkeli! Minun olet sinä, puhdas sydän!« Ja levittäen sylinsä tahtoi herra siihen sulkea Annan.

«Herra!« huusi Anna työntäen hänen luotaan suuremmalla voimalla kuin olisi luullut Annassa löytyvän.

Silmänräpäyksen seisoi herra liikkumatta.

«Vastusta sinä! Minun sydämeni lempi on suurempi, on palavampi kuin sinun kylmyytesi. Anna, Anna!« Hän koitti taasen syleillä neitoa, mutta vielä kovemmasti työnsi tämä häntä tyköään.

«Hullu lapsi!« lausui herra. «Sinä olet itse jättänyt ovesi auki; tänne ei nyt tule ketään. Sinä näet, että olet minun vallassani«. Herra seisoi selin oveenpäin, jottei hänen uhrinsa karkaisi.

«Minä vallassanne! Herra, armahtakaa vaivaista, jonka sydän on musertunut! Minä en koskaan saata rakastaa teitä. Menkää, menkää Jumalan tähden!«

Annan ääni oli rukoilevaisen, mutta niinkuin rukoilevaisen, sydämellinen ja hellä. Hän ehkä nyt ymmärsi herran aikomuksia, tahi sanoi hänen aavistuksensa, ettei herralla ollut hyvää mielessä.

Herra ei enää vallastansa puhunut. Hänen sanansa olivat taasen hunajan makuiset; mutta nyt soi niiden suloisuus inhokkaasti Annan korvissa.

Vaan vielä kerran koetti Anna pyynnöllä ja nöyrällä rukouksella saada vierasta jättämään hänet. Anna parka ei tuntenut tätä herraa.

«Sinä uppiniskainen nainen, pilkkaatko sinä minua!« Ja nyt oli Anna, jonka voimat olivat loppuneet, herran sylissä.

«Viattomuuden apu, orpoin auttaja, joko jätät lapsesi!« huokasi Anna.

Anna ei viattomain apua turhaan huutanut; orpoin auttaja lähestyi jo.

«Sinä olet minun, minun olet sinä!« sanoi herra ja tahtoi suudella vaaleaa naista.

Vaan kynnyksellä seisoi jo auttaja, vaikka häntä ei herra eikä Anna nähnyt.

«Jumala! Johannes! Auta minua!«

Silloin liikkui auttaja; hän lähestyi hiljaa. Hän tuli herran taakse; hän otti häntä kauluksesta kiini, ja yhdellä heittämällä heitti hän hänen suoraksi lattialle.

«Kunnoton heittiö!« sanoi hän.

Ukkosen lyönnistä ei olisi herra niin hämmästynyt kuin nyt tästä. Hän luuli näkymättömän käden tarttuneen häneen. Hän nousi häveten hiljoilleen, ja kun hän loi silmänsä odottamattomaan vastustajaansa, seisoi parooni Klaus hänen edessänsä.

»Klaus!« huusi hän. «Sinä täällä!«

«Sinä täällä, kreivi!« huusi Klaus, joka nyt vasta tunsi herran. «Sinä neiti Marian kamarissa!«

«Ha, ha! Nauraa saa! Enpä todellakaan ole kummemmassa ollut!« ilveili kreivi.

«Mene katsomaan kummempaa! — Luutnantti Leist oli luultavasti illalla luonasi. Mene katsomaan kummempaa! Hän vedettiin vastikään ylös Aurajoesta. Hän on hukkunut«.

Nyt vaaleni kreivi. Hän ei puhunut mitään. Kiireesti samosi hän ulos taaksensa katsomatta. Kun hän kadulle tuli, näki hän paljon ihmisiä joen toisella puolen. Hän mieli päästä niiden sivu. Hän pääsikin; mutta kun hän oli taaksensa jättänyt enimmät, näki hän vähäiset rattaat edessänsä; niitä veti kaksi yövartiaa. Niillä makasi sinisenä luutnantti Leist.

Miten hän oli hukkunut ei tiennyt kukaan.

«Turhaan ei hän elävin silmin ollut nähnyt kuolleitten elävän«, sanottiin.

XXII.

Maria.

Ei ole lepoa lehossa, Eikä onni oksapuiden Asu mustan varjon alla. Vaiva vaivuttaa levolle, Vaiva vaivaapi uneni, Vaiva herättää valolle, Uuden päivän paistehelle.

Vanha runo.

Me leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat haihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä laatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset iloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät mukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä, iloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme. Me sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi hillitä niiden valtaa; — se on kaikki.

Suurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja.

Tunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat hirmuvaltiaista hirmuisimmat. —

Me palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme tunteiden vallan.

On ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla. Molempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta väliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän ääressä istuu ja kirjoittaa.

«Nyt on elokuun toinen päivä«, sanoi vihdoin vanha parooni.

Majuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan.

Kului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin ikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä tämän päälaelle sanoi hän: «Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni pitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. — Sinä sanoit tavanneesi kreivin?«

«Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan teidän talossanne«.

«Te kuulustelitte Johannesta?«

«Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli turhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on samana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin kaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat«.

«Kummallista!« jupisi majuri.

Samalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. — «Miten on Marian laita?« kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa.

«Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan kumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta…«

«Mitä«, huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei parasta ollut toivomista.

«Mutta mitä?« huusivat Klaus ja majuri.

«Hän olisi kuollut, ellei parooni Klaus olisi aikanansa saanut minua hänen luoksensa. Nyt minä vakuutan, ettei hän kuole. Tuleeko hän entiselleen enää, sitä en minä takaa«.

«Maria ei kuole! Maria ei jätä vanhaa isäänsä! Kiitos Jumalalle tästä sanomasta!« Ja majurin silmistä juoksivat kirkkaat kyyneleet.

Lääkäri kuiskasi muutaman sanan Klaus herran korvaan, ja Klaus, joka tähän asti oli istunut kirjoituspöydän vieressä, nousi hirmustuneena ylös.

«Niin, ellei maisteri Johannesta löydetä« — lisäsi lääkäri. «Ja minä…«

Mutta nyt kääntyivät kaikkein silmät ovelle päin. Kummallinen näkö! Maria, jonka lääkäri juuri oli jättänyt nukkumaan, seisoi siinä. Hänen hivuksensa olivat hajallaan, hänen poskensa paloivat kuumeesta, hänen silmänsä tirkistelivät kummallisesti. «Haa, petturi! Sinä istuit minun vieressäni; sinä luulit minun nukkuvan. Sinä lupasit estää nuo mustat aaveet karkaamasta minun päälleni. — Sinä menit pois«. Näin huusi hän.

Majuri oli vaipunut alas sohvalle; hän kätki käsiin kasvonsa.

«Maria! En minä mennyt pois; minä olen tässä«, sanoi nuori lääkäri, ja lähestyen neitiä, joka liikkumatta kynnyksellä seisoi, otti hän hänet syliinsä ja kantoi hänen kamariin.

«Johannes, Johannes! Minä tiesin, ettet sinä minua hyljää«, lausui Maria iloisella äänellä.

«Johannes pitää löytymän! Minä vannon, että vaikka hän olisi maailman ääressä, hän pitää löytymän!« huusi Klaus, joka Marian nähtyään vapisi liikutuksesta.

«Kiitos, kiitos, rakas Klaus!« vastasi majuri. «Sinä olet minulle antanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen jo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait lääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!« Ja majuri riensi kamariin Mariansa luo.

Klaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän istui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen.

«Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä, menettää Maria järkensä«, sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä, mitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä.

«Herra Jumala; tähän olen minä syypää!« voivotti parooni.

Marian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin tyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat antauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa enemmän kuin vuorokauden oli houraillut.

Nyt nukkui Maria. —

Kaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat, joiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla ja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa seisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se tylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan sama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka saa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän itsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin olemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi, seuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. —

Saarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän kevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi se jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli kirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona hirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon liittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta rehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt väärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi kerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi, kuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan partaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän voimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä heikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja sanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus ympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin hänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää tätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä murhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti muotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa oli.

Tässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi Maria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet muuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen sydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja varsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan herätä.

Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen.

«Johannes! Johannes!« huusi hän.

Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä oli ollut ilon kuva!

Kun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja lääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja joka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten niissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja muistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja vihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä — ei enää surun, vaan epäilyksen leimaukset.

Näin lepäsi hän muutaman minuutin.

«Isäni«, sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi hän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he jättivät hänen isänsä kanssa kahden.

Isälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla äänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän ajattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja vasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän rauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian luo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä.

Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa.

Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä entiselleen. — Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei kuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli Marian toivo voimissaan.

Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan — tulevan yksinään. Hän nousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: «Turhaa on hakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa«.

Nämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa ainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa. Hänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha, joka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja — tunnotonna kannettiin Maria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut. Silloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet hänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan samaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta toivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen aamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti Annan.

Lääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli hirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti makasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli hän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti hänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana huutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi ilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen ruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen sielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä sen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat päästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja eräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo näimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle.

Klaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä olisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen sydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin hän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan oven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä, ennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän väliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa väliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä näkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa selkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta.

Klaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma onnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen.

Klaus oli mennyt. — Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö unetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa lääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut iloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän oli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos katkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen menisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut.

Aamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko valaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita kasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos, jota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti sitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki Marian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa silmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen silmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi; mutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi ilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän:

«Pelastettu!«

Maria oli kovaa sotaa käynyt.

«Onko se totta, mitä minä unessani näin?« kysyi hän. «Onko Johannes mennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni kevytmielisyyttä?«

«Olisiko se totta?« kysyi lääkäri hiljaa.

«Se on totta, se on totta… Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä Johannes!… Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt, miten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja kuolemaani saakka rakastan«.

Marian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti.

«Kiitos Jumalan!« huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen viereen.

«Kiitos Jumalan!« huokasi parooni.

Kirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli turha. Se kirkkaus puhkesi — puhkesi kuumiin kyyneleisin.

Ja kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta hänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja kun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten vieryivät alas — silloin oli hän pelastettu. — Ja kun majuri hellästi pudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: «Sinä olet saanut takasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen käydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata«.

* * * * *

Katsoi aamun, katsoi illan, Ei tiennyt mihin katosi.

Kalevala.

On päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen sydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa.

Klaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli suuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo kartanon pihalla. — Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä Klaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä. Että Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen kanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän hänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti kumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan Johanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä, kysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin ikäänkuin unesta heräsi ja lausui: «Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä olin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?« —

Mutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta itseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita hänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan.

Maria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun takasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi hyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa, ei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin saavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän Harmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli Marian vieressä ollut niin onnellinen.

Mutta parooni Klaus ei puhunut mitään.

Lähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa. Viimeinen ilta oli käsissä.

«Me olemme jo vanhoja miehiä«, sanoi majuri. «Meillä pitäisi olla kokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme, täytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana olisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne lähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että Johannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin aikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei eroita heidän välinsä pituus«.

«Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta talooni, kun tiesin tuon asian!«

«Hm!« mumisi majuri. «Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi tuli«.

«Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä olisi nähty semmoisia kuin nyt«.

Näin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä silmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä levitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas kyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä ajassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän heräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin istunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä aina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta aina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän oli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin hän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen.

Töllin lasta muisti Maria näinä hetkinä.

Muistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut juhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän esiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin oli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski kirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: «Kuinka tyhmä minä olin!«

Hän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa:

«Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat tallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit minun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt loppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä on kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni ovat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni on muistikirjani toinen osa. — Ja tämä osa alkaa näin: «Harmaala, Harmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin kaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus: Johannes! Mutta — hän katosi«.

«Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja sydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama sydän: Löydät. — Minä tiedän, että minä sen löydän — muistoissani. Minulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä kaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt puhkeemattomain pilvien taakse«. —

«Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi kukaan nostanut pois? Ei — etkä kumminkaan uuvu painon alle! — Et, sillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle, ylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen ylös«.

«Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! — Mutta, Johannes! Sinä et kironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino minun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa onnetonta Mariaansa!«

Maria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi hän ylös ja lähti kamaristansa.

Pihalla näki hän Klaus paroonin.

«Minä pyydän, älkää kieltäkö!« rukoili Maria.

«Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?«

«Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!«

Ja kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä huomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut.

Siinä itki hän.

Kun Klaus puheli hänelle, sanoi hän: «Älkää häiritkö minun ajatuksiani!«

Kauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt sanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä oli tapahtunut.

«Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt«, sanoi hän. «Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala rangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä puolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen kevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan elämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja hänen muistonsa minun rinnassani. — Minä olen ylkäni uskollinen morsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää«.

Klaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria viimeksi mainitsi.

Kun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. — «Hurja tyttö!« sanoi majuri. «Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä —?«

«Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän rukkaset, mutta ahkera voittaa« — sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja lausuessaan silmäillen Klausta.

Maria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa.

Vielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He näkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta.

«Paha vieköön!« sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. «Sinä olet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus ihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?«

«Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita, jotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa keväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi vastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin saatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä«.

«Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen tiennyt!« huusi parooni.

«Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran rakastanut!«

«Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti«.

«Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos minut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian«.

«Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä kiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein…«

«Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt…«

«Surmannut itsesi!«

— «Jättäkäämme tämä puhe«, sanoi majuri. «Niinkuin arvasit, on Johanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti lupasin salassa pitää… Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut itseni«.

«Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en ymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun surmaamaan itseni«. —

«Sinua? Mutta Johannes rakasti… Maria… Kas nyt, houkuttelia, sait salaisuuteni«.

— «Rakasti Mariaa!« huusi parooni. — «Kuules, veljeni, nyt on jompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on vielä salaisempi kuin ennen«.

Kun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan.

XXIII.

Pirullisia aikeita.

Väsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat kattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin.

Vaan vaivattu sydän, särjetty sielu — missä ne lepoa löytävät? Tokko unen helmassa? —

Metsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella mieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi.

Hiljaisuudessa keskustellaan salaisia asioita; hiljaisuuden pimeydessä puhutaan pimeyden töistä. Hiljaisuus kuulee, vaan se ei näe. — Kun semmoisia salaisia asioita puhutaan, ei silloin siedetä seudussa liikaa korvaa. —

Metsän hiljaisuudessa, suuren kuusen suojassa seisoo kaksi miestä. Vesi tippuu heidän vaatteistansa. Heidän tänne tullessaan on satanut. — Eikä sade ole lakannut.

Heistä on toinen vanhempi, toinen keski-ikäinen. Toinen heistä on pitkä, laiha; toinen lyhyt — vielä laihempi. Hän seisoo oksain alla miettien. —

«No, Kyösti, vieläkö mietit?« kysyi lyhyempi, vääntäen vettä lakistaan.

Kyösti, pitempi, katsoi kolkosti eteensä. «Kuulkaa, kuinka ankarasti ukko jyrisee; nyt on oikein Jumalan ilma!« —

«Ilma! Se on minun mieleeni. Kuta julmempi, sitä parempi! Nyt ei ainakaan kukaan kuule meitä. No, mitä mietit? Viisisataa riksiä ja aika oivallinen torpanmaa Kärmälän vainion takana; viisi tynnyrinalaa niittyä, kymmenen tynnyrinalaa peltoa. Hullu, ellet siihen tyydy!« —

«Mutta mitäs te saatte! Suuren kartanon, viisikymmentätuhatta riksiä! — Minä kalvavan omantunnon ja kiinitulemisen pelon hyvässä torpassani«. —

«Ha, haa, kalvavan omantunnon! Sitä sanaa en ole kuullut sinun maininneen, sittenkun minun tyköni tulit, ja siitä lienee jo toistakymmentä vuotta. Kuule, Kyösti! Minun täytynee nyt, koska sinä noin olet epäileväinen, sanoa, mitä aijoin sanoa vasta työsi tehtyä:

Tee työ, ja sinä saat Leenan vaimoksesi!« —

«Sanasta miestä, sarvesta härkää! Jos Leenan saan, niin en torpasta pidä lukua — —«.

«Sinä et enää epää! Se on oikein! Nyt olet taasen mies. Mutta muista, että kaikki käy omalla vastuullasi! Jos tulet kiini, niin on se sinun oma asiasi — minä olen syytön. Sinä olet luvannut, ettet minun nimeäni kertaakaan mainitse, jos noin hullusti kävisi«.

«Minä olen luvannut, ja minä pidän lupaukseni, sen olette jo ennen nähnyt«.

«No niin! Tässä erkanee tiemme. Niinkuin puhe oli äsken, rikot sinä tuulen puolisen akkunan; serkkuni luulee sen ukkosen ja tuulen syyksi. Jonkun aikaa sen jälkeen, kun sade ja ukkonen lakkaa, hiivit sinä saliin ja — sitten — — — No, kun on työsi tehty, sytytät sinä huoneen tuleen heitettyäsi pihalle raha-arkun ja paraimmat kalut. — Ennenkuin palkolliset heräävät, on tuli huoneessa saanut semmoisen vallan, ettei sitä kukaan tuumaakaan sammuttaa, ja sillaikaa pakenet sinä. — Minä, arvaat sen, valvon kamarissani, ja vasta silloin, kun naputat akkunalleni, olen minä näkevinäni valkean. Ymmärrätkö! Siten ei sinua kaivata, eikä sinua siis voi kukaan aavistaa syylliseksi«.

«Mutta, isäntä! Saattaisittehan odottaa jonkun vuoden. Vääpeli on jo vanha ja kivuloinen. Hän voisi ehkä pian kuolla«.

«Hullu, joko taasen epäät! Olenhan minä odottanut. Vääpeli tulee tosin päivä päivältä huonommaksi, mutta juuri sitä pelkään; jos hän olisi terve, en sanoisi mitään; silloin voisin toivoa hänen äkkipikaa kuolevan. Vaan nyt on hän jo usein puhunut antikirjan teettämisestä. Tuo entinen kirkkoherra mokoma otti häneltä sen lupauksen. Pitäjän köyhät saisivat silloin kaikki«.

«Mutta jos olisi semmoinen kirja jo tehtynä?«

«Ei, lempo vie, olekaan! Semmoinen mammonan orja on vääpeli, ettei hän velkakirjainsa seassa tallentaisi paperia, joka niin muistuttaisi hänen kuolemaansa. Mutta ei ole varmaa, ettei hän kuoleman käsissä sellaista kirjaa tekisi. — Vaan ilma kiihtyy. Nyt on aika sinun mennä«.

«Hyi perhana! Nyt on julmempi ilma kuin tarvittaisiin. Minä luulen akkunain olevan rikottuina, minun sitä tekemättäni«.

— «Onko sinulla…« kysyi isännäksi mainittu hiljaa kuiskahtaen — — «ymmärrät!…«

«On!« vastasi Kyösti kolkosti ja löi kädellään tuppeansa, josta puukon pää näkyi.

«No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on serkkuni…«

«Helvetissä…«

«Ha, haa! Oikein sanottu! No, — Jumalan haltuun!«

«Tahi pirun!« mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen.

Silloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä.

«Mitä nyt! — — Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?«

«En — etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. — Hyvästi nyt! — Onnea!«

Kyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän kulkemaan jupisten itsekseen:

«Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!» —

Kun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti hämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista. Yltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat paukkuen jyrisivät.

Semmoinen yö on mustan pimeydentyön tekiälle toivottu. Silloin onnistuisivat aina rikokset, ellei eläisi hän, joka tietää ihmisten vehkeet tyhjäksi tehdä.

Kyösti kulki eteenpäin metsäpolkua. Hän ei seisahtanut, ei taakseen katsahtanut.

Mutta hänen takanansa! — Kun Kyösti lähti puun suojasta, nousi vierestä, ikäänkuin maasta, haamu, ihmisen muotoinen kumminkin. Tämä ei ollut maannut minkään puun suojassa. Pienen pensaan vierestä nousi hän, Märällä, vetisellä sammalella oli hän maannut. Hän kulki hiipien Kyöstin jäljessä metsäpolkua, ja leimaukset osoittivat hänelle tietä. —

«Piru!« jupisi Kyösti kulkiessaan. «Jo saat sinä minun työtä tekemään! Mutta ei syy ole minun. Miksi pitäisi minun elinaikani palveleman muita! Miksi on rikkaita? Meidän vaivaisten täytyy elää niinkuin linnut ilmassa; meidän täytyy rakentaa pesämme nyt sinne, nyt tänne ja joka taholla nähdä puutetta. Ei!… Julma on työ. se on totta; mutta se on pian tehty, ja sitten on Leena minun, viisisataa riksiä rahaa, torpanmaa, ja kun Kärmälä kuolee, niin…«

Tällaiset olivat hänen mietteensä, kun hän metsän halki kulki.

«Saakelin heittiö, isäntä! Luulit minun purkavan kauppamme, ja sinun täytyi itse saattaa minua tielle. Kas nyt! Tuolla on kartano… Hiljaisuus, urhous, voimaa!«

Kyösti hyppäsi aidan yli ruispellolle. Kun hän oli kymmenkunta askelta kulkenut, kuului hänen takanansa järähdys, joka ei ollut ukkosen. Aidanseiväs oli taittunut. Nyt seisahtui Kyösti, pelästyi ja silmäili taakseen.

Vaan ei hän mitään nähnyt. Hän huusi: «Onko siellä kukaan?« Hän ei vastausta saanut. Hän jupisi: «Jos se oli ihminen, ei saattanut se olla muu kuin isäntä. Hän tahtoo ehkä nähdä, uskallanko mennä«.

Kyösti lähti kulkemaan.

Mutta nyt kuului syvä huokaus, syvempi kuin äsken metsässä. Kyösti huusi kovemmalla äänellä: «Onko siellä ketään? Vaan kun hän pitkän aikaa seisottuaan ja silmäiltyään ympärillensä ei mitään nähnyt, ei mitään, kuullut, rupesi pelko tuntuvammasti tunkeumaan häneen. Hän muisti, mitä hän oli kuullut puhuttavan aaveista ja männinkäisistä, ja hän lähti kiireesti juoksemaan. —

* * * * *

Vähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko.

Hänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut sodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta sodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja lainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut rahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää!

Hän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on ovi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä, joiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän umpeen. — Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause:

«Raha on hänen elämänsä«.

«Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä panetin!« mumisi hän. «On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne rikkuvat«.

Ei ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli särkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi…

Ukko nousi ja veti kiini salin oven.

Huone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja akkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta akkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle konttaamaan. —

Siinä onkin jo mies.

Hän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan kynnyksellä. — Vaan silloin…

«Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi«, puhui vanhus kamarissaan. «Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat, eivätkä jaksa aikanaan mennä työhön… Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku huusi! Vait! — — Ei, ne lähtivät jo«.

Vaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies selällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku voimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä takasin.

Haamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki tuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. — Kummallinen näky, kun leimaukset valaisivat näitä molempia!

«Pelkää, vapise!« olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli.

Ei niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin.

Vaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi vuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut:

«Johannes, veljeni!«

Vuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat. Molempain asema oli kummallinen.

«Pettynyt!« sanoi Johannes liikutetulla äänellä. «Sinun julma aikomuksesi ei onnistunut«.

«Jos sinä olet minua seurannut, jos huokaus metsässä oli sinun«, sanoi Kyösti, joka nyt oli tointunut ja noussut seisaalle, «niin tiedät syyn, miksi minä tähän työhön ryhdyin. Sinä tiedät, että minä olen köyhä ja siis onneton«.

«Minä tiedän syyn; mutta onnettomampi sinä olisit, jos olisi työsi onnistunut. Nyt mene, sano isännällesi, että ilman tätäkin työtä hänen on tili tehtävä nuorukaisesta, siitä nuorukaisesta, joka tänään haudattiin. Mene ja sano, että tapasit minun; mene ja pysy ammatissasi, palkollisena! Muista, että tänä yönä olet tavannut veljesi! —«

Tuon sanottuaan Johannes jätti Kyöstin.

Metsämaan Eevan nuorin ja vanhin poika — koska tapaavat he jälleen toisensa?

Kärmälän isäntä odotti tulisoihtua kesäyönä. Hän näki aamupuolella katuvaisen Kyöstin. Hän kirosi. Kyösti ei sanonut oikeaa syytä, miksi hän työnsä kesken jätti; hän sanoi vaan: «Minä tiellä tapasin pirun; piru vahtii kartanoa, ei sinne uskalla mennä«.

Johannes kulki eteenpäin, kulki kartanon ohitse. Hän ei suojaa hakenut. Hän kääntyi ja antausi uudelleen metsäpolulle. — Johannes tuskin muisti, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä ihmisen pelastukseksi. Johannes kulki kuin elävänä kuollut. —

Se polku, jota Johannes seurasi, vei Metsämaahan. Hän ei ajatellut, että hän syntymäkotoansa lähestyi. Hän ei ajatellut mitään. Hänen sydäntänsä poltti. —

XXIV.

Johannes.

Kalajärven laineet kävivät vaahtoisina. Ruuhi rannalla nousi ja laskeusi laineiden läikkyessä. Kalajärven rannalla olevassa pirtissä olivat ihmiset valveilla. —

«Nyt en minä enää köyhyyttä pelkää«, sanoi vanha Eeva. «Jos ukkonen polttaisikin pirttimme, niin ei sekään sanottava vahinko olisi. Kyllä Johannes meistä murheen pitää, hän kun on kohta valmis pappi… Vai mitä luulet, ukkoseni?«

«Kyllä!«

«Johannes mahtaa itse nyt olla oikein onnellinen. Kirkkoherra vainaja ymmärsi paremmin kuin me, ettei Johanneksesta ollut työhön. — Hänestä tulee, usko se, ukkoseni, oikein oiva pappi, jota kaukaa käydään kuuntelemassa. Kuulitko, kuinka paljon hän taisi raamattua?«

«Ja sitten nai hän«, lisäsi Eeva, «jonkun rikkaan papin ihanan tyttären, ja häissä me saamme istua hänen appensa vieressä…!« — —

«Ole nyt jo vaiti!« lausui ukko Jaakko hiljaa, mutta huomattavasti hyvillä mielin.

Näin oli Eeva kirkosta tultuaan yhäti kiittänyt Johannesta. Jaakko oli väsynyt. Hän halusi nukkua; mutta Eeva ja ukkosen ilma eivät sitä sallineet. —

Puheen oli kuullut nuori mies, joka oli seisonut harvan oven takana. Hän oli laskenut kätensä ovelle. Mutta hän veti kätensä takasin. Hän käveli rannalle. Ruuhta silmäili hän vähän aikaa. Sitten läksi hän menemään metsään —.

Hän kertoi itselleen äitinsä sanat: «Johannes mahtaa nyt olla onnellinen!« — — «Ha, haa!« Nauru oli kamalaa; kauhea iva oli naurajan äänessä. — Hän kulki polkua etemmäs muistamatta, että se vei yksinäiseen tölliin, metsän sydämeen, penikulman korpeen isänsä asunnosta.

Olet kait nähnyt kellon! Se vedetään, ja se käy niin kauvan kuin vitjat riittävät. Kun ne käyvät viimeistä kerrostaan, irvistelee pyörän selkä aina enemmän ja enemmän, kunnes luoti on matkansa päähän joutunut. Ellei kelloa vedetä uudestaan, lakkaa se käymästä. Heiluri väsyy, napsahdukset kuoleutuvat; kellon viisarit eivät enää näytä ajan kulkua.

Me muistamme, ettei Johannes viime yönä silmiänsä ummistanut, ja että hän juhannuspäivänä oli paljon kokenut.

Hän kuulee lähteen porinan. Hän näkee nevan syrjässä töllin. Hän menee lähteen luo; hän juo siitä. Hän seisahtuu töllin ovelle; hän kuuntelee. — Ei mitään kuulu. Ukkonen on lakannut jyrisemästä; päivä koittaa. Hän menee tölliin. Töllissä ei ole ketään. Korven Tahvana on mennyt eukkoinensa kylään juhannukseksi.

Täällä on hiljaisuutta; täällä menestyy onneton. Täällä saa hän purkaa sydämensä, jos hän voi.

Paadella istui hän; siihen nukkui hän, ja siinä uneksi hän unelmiaan. —

Puolessa oli päivä, kun hän heräsi. Hän olisi antanut paljon, jos olisi saanut muiston sammumaan, ja jos tuo olisi ollut hänen vallassansa, ei hän kuitenkaan olisi sitä tahtonut.

Hämärästi muisti hän ensin. Mutta hänen muistonsa selkenivät, ja takkapaadella istui hän, kasvot käsiin kätkettyinä. Oi, hänen rauhaton sydämensä oli nyt kiehuva koski! —

Hän oli paljon toivonut; toivo oli häntä elähyttänyt. Epätoivon käsissä on hän nyt. Minkä arvoinen on elämä, minkä arvoinen henki epäileväiselle?

Epäileväiselle! Mutta Johannes ei saattanut epäilläkään.

Hän riisui nyt yltään märät vaatteensa. Niinkuin aave istui hän sitten liikkumatta.

Eilen aamulla oli hän viimeksi syönyt. Nyt iltapuoleen hän kaipasi ruokaa. Kun hän sen tunsi, nauroi hän kamalasti:

«Haa, minä olen ihminen!«

Hän haki ruokaa, ja hän löysi leivän. Hän nouti lähteestä vettä; veteen kasti hän leivän. —

Jos joku on niin kylmä, että luulee tunteiden surua ja vaivaa ruumiin tautiin verrattuna mitättömäksi, katselkoon tätä nuorukaista! Sanat eivät voi kuvata hänen sydämensä tilaa. Hänen tunteillaan ei ole kieltä; ne tuntevat vaan. Mutta niitä voi osoittaa hänen ulkomuotonsa.

Johannes oli kuoleman vaalea; se merkitsee hänen sisällänsä olevan talven.

Hänen silmänsä ovat laskeuneet syvälle hänen päähänsä, ja niiden valo on sammunut — se merkitsee, että hänen toivonsa on kuollut,

Hänen nivuksensa ovat hajallaan — se näyttää, että myrsky on käynyt.

Hänen otsaansa on ilmaantunut syviä ryppyjä — se osoittaa, että sielu on kärsinyt.

Hänen paljas rintansa nousee ja laskee kiireesti — se merkitsee, että sydämessä on tuska. —

Tämäkö tässä on se kaunis nuorukainen, se Luojan rakastettu Johannes!

Hän kärsii sanomattomasti. Hän ei kuitenkaan ole ajatellutkaan surmata itseänsä. Hän on levottomuutensa päivinä ennen miettinyt, mitä itsensä surmaaminen on; hän on ymmärtänyt, että ainoastaan pelkuri surmaa itsensä, ei mies; eikä Johannes ole pelkuri. Hän kärsii; mutta kuta kovempi hänen tuskansa on, sitä rauhaisempi on hän. Kun hänen tuskansa uhkaa partaittensa yli kohota, silloin nauraa hän.

Sydänmaassa kaikuu kamalasti: «Ha, haa!«

Kun hän lähteen rannalla istui, näki hän korpin lentävän töllin yli. Silloin lausui hän: «Musta mustaa rakastaa«. Vaan korppi lensi matkaansa. Silloin huokasi Johannes: «Korppi ei eroita oikeaa mustaa; minun tilani on sitä mustempi!« — —

Kerran mainitsi hän, itse sitä huomaamatta, Marian nimen. Silloin heittäysi hän maahan ja puristi kätensä rintaansa vastaan.

Kaksi leipää oli hän töllissä löytänyt, ja ne oli hän syönyt. Hän haki enempää, vaan ei löytänyt. Silloin puki hän vaatteet yllensä. Hän silitti käsin hivuksiansa, ja sitten huokasi hän:

«Matkalle!«

Iltapuolessa oli päivä, kun hän matkansa alkoi. Ehtoo oli ennättänyt, kun hän kulki Metsämaan ohitse. Yö oli tullut, kun hän saavutti maantien. Hän ei sietänyt ihmisiä nähdä. Nälkä kalvoi häntä. Hän istuikse maantien viereen ja silmäili pappilaa. Hän nauroi nauruansa taas.

Vaan kuta kauemmin hän pappilaa silmäili, sitä enemmän hiljeni nauru. Viimein välkkyi viehkeä katse hänen silmistään, ja yksinäinen kyynel haki kellastuneita poskia myöten tiensä maahan.

«Totuus, onni!« puhui hän hiljaa vähän aikaa siinä istuttuaan. «Totuus ja onni! Siinä kaksi sanaa, joita ei maailma tarvitse, sillä niitä ei kumpaakaan maailmassa löydy«.

Nyt voi hän ajatella.

XXV.

Johannes. (Lisää).

Korkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto näyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä. Tölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on katajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri koivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken ollut.

Pikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka vastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen.

«Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia«, puhuu poika.

Etuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat arvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet piippunsa, joista valkea on sammunut.

«Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?« sanoi töllin isäntä, nuori, iloinen Aappo. «Etkö näe, että Herran siunaus meitä seuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet takasin, köyhempänä kuin lähdet. — Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö sinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?«

Liisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän kuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi hän: «Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin nuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy«.

«Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla osaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua vielä kiität… Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on maalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti eläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme varaksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen, olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. —

«No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen. Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä pitämään«.

Sakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan. Nyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän miettien: «Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä houkuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä, onko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?«

«Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt tahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena Turussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun toimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun olen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään niinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja, joka et uskalla lähteä onneasi etsimään! — Kun tuuli vinkuu ja laineet pieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet niinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä. Laivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille, nyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa kulkea ja köysissä riippua — se merimiehen ilo«. —

«Saapa tuota nähdä! Jos merellä on puoleksikaan niin hupaista kuin sinä kerrot, en totta tosiaan katuisi. Mutta kun muistan, miten Tiina tätini miehen kävi, niin vähän pelottaa«. —

«Kuoleehan maalla kumminkin enemmän väkeä, sinä narri!… No, kävitkö eilen Metsämaassa? Mitä isäsi sanoi?«

«Perhana! Isä oli pahalla tuulella, eikä äidistä ollut mihinkään. Sinä tiedät, että minulla on nuorempi veli, Johannes, hän, joka saarnasi juhannuspäivänä K—n kirkossa, jota saarnaa kaikki ihmiset sanovat aivan erinomaisen kummaksi. Toissa päivänä oli Metsämaahan tullut Harmaalan nuori parooni itse ja kysellyt Johannesta, joka Harmaalasta äkkiä oli kadonnut. Eilen parooni taasen vähää ennen minua oli siellä ollut ja sanonut Johanneksen kadonneen koko maailmasta. Lienee varmaan surmannut itsensä, niin luuli isäni. Johannes oli niin metsämaalaisten mielessä, etteivät liene ymmärtäneetkään, mitä minä sanoin merillemenostani«. —

Nyt tulivat Aapon rattaat pihalle.

Liisa ja pikku Sakku kättelivät Sakaria ystävällisesti… «Saas nähdä, miten asiat ovat, kun takasin tulet«, sanoi Liisa. «Kolme vuotta on pitkä aika«.

«Tuoko tetä makeitia pikku Takulle?« kysyi poika.

«Tuon, ja vielä päälliseksi aika suuren rinkelin«, vastasi Sakari setä. —

He lähtivät. Metsämaan Jaakon toinen poika, Sakari, lähti merimatkalle, Aappo, hänen lankonsa, häntä saattamaan Turkuun.

«Jumala suokoon Sakarille onnea! Hän on paras veljistäni«, jupisi Liisa. —

* * * * *

Aamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan Lassin, Harmaalan torpparin, luota.

Miehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan ensiksi tahtovan ruveta puheelle. — Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi he kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin lanko, ikäänkuin itsekseen: «Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä merimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä taloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia jään?«

«Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi«, sanoi Sakari.

«Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole sama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän on nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu mitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin; mutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen kulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän mukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei ole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa kuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden käsiinsä«.

»Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!« sanoi Sakari. «En ikinä voi uskoa, että hän olisi surmannut itsensä… Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on hän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt, olisi hän surmannut itsensä!… Se on pelkkää valhetta«.

«Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin hirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit kahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi kaivaa järviä«.

«Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat«, sanoi Mikko. —

Puolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. — Meri tuli taasen puheeksi. —

«Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa kaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää… Minusta on kumma, miks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä siellä itse ollut — —?«

«En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että meri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on ruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina kaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja paikalla, muuten…« Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden.

«Tpruu! Aappo, pysäytä! Hitto vieköön, tuossa makaa mies, herra, päihtyneenä tahi kuollunna. Häntä ei saa siihen jättää«.

Aappo pysäytti. Miehet hyppäsivät alas rattailta. Sakari meni herran luo ja laski kätensä hänen päälleen.

«Hän elää; hän nukkuu, hän on humalassa«.

«Maatkoon siinä, kunnes herää!« sanoi Mikko.

«Älä vielä, katsotaan kuka se on! Hän makaa pahasti silmillään; hän joutuu aika kohmeloon, kun herää Käännetään hän, saamme nähdä tunnemmeko häntä«.

Sanottu, tehty.

«Herra siunatkoon!« huusi Sakari silmäiltyään makaavaa. «Herra siunatkoon, tottamari Johannes, veljeni!«

«Veljesi! Jumala nähköön, kuinka on Harmaalan väki hakenut? Tässä hän tien syrjässä makaa, kun häntä yltympäri haetaan… Mitäs nyt tehdään?«

«Paras olisi viedä hänet Harmaalaan«, vastasi Aappo; «mutta sinne on metsän poikki toista virstaa ja tietä penikulmaa pitempi matka«.

«Koitetaan saada henkiin ensin! Olipa kummaa nähdä Johannes humalassa!« Ja Sakari töyttäsi nukkuvaa kelpolailla.

Johannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään miehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. —

«Mitä nyt!« olivat hänen ensimäiset sanansa.

«Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne tien syrjään maata laskeut?«

Johannes siveli käsin kasvojansa. — «Sakari, sinäkö se olet? — Jos sinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä«.

«Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen, olet ollut? — Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä on kiire«.

«Harmaalassa!« kertoi Johannes. «Harmaalaan en ikinä enää mene!«

Miehet silmäilivät toisiaan. «Hän ei ole selvinnyt vielä«, sanoi Mikko.

«Hän on sairas«, arveli Aappo. «Ei terveen ihmisen kasvot ole tuollaiset«.

«Minun on nälkä!« kertoi Johannes.

Alkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten maantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes ahnaasti kuoletti nälkäänsä.

«Mikä sinun on; missä olet ollut?« kysyi toistamiseen Sakari. «Miks'et mene Harmaalaan enää? — Oletko käynyt Metsämaassa?« —

Sakari sai kysyä. Kun hän kysyi, silmäili Johannes häntä mitään vastaamatta. Vihdoin sanoi hän:

«Minä seuraan teitä«.

Taasen katselivat miehet toisiaan, ja Sakari sanoi: «Sinä olet sairas«.

Nyt vastasi Johannes. «Minäkö sairas? En? Minä olen terve, terveempi kuin sinä. — Minä olen ollut sairas … pitkä tauti on koko elämäni ollut«. Ja Johannes huiskutti kummallisesti päätään.

«Hän on mielipuoli«, jupisi Mikko Sakarin korvaan.

Johannes kuuli Mikon sanat.

«Minäkö mielipuoli? En! Minulla on täysi järki, täydempi kuin sinulla«.

«Mitä tehdä?« — Pappilaan ei ollut pitkältä — ja kivenheittämä tieltä oli paja, jossa olemme kerran ennen nähneet Johanneksen. — «Viedäkö Johannes pappilaan, vai sepälle, vai ottaako hänet mukaan?«

«Voit ainakin sanoa, missä olet ollut?« kysyi Sakari silmäillen tarkasti veljeään.

«No, jos sen varmaan tietää tahdot, niin minä olen ollut Korvessa, Korven Tahvanan töllissä«.

«Otetaan hänet Turkuun. Majuri —s pitää hänestä kyllä huolen«, sanoi Aappo Sakarille. —

Se oli päätös. Johannes vietiin Turkuun. —

Tiellä ei Johannes puhunut mitään. Miehet päättivät, ettei hänen laitansa ollut niin aivan oikea; mutta sen he näkivät, ettei hän ollut hullu eikä humalassa. «Hän on muistaakseni aina ollut tuollainen«, sanoi Sakari Aapolle syöttötalossa. —

Kun he myöhään illalla olivat Turkuun pääsemässä, sanoi äkkiä Johannes, joka oli ymmärtänyt miesten puheet, vaikka ei ollut niitä kuulevinaan: «Ottakaa minut kanssanne merelle; meri-ilma ehkä tekisi hyvää minulle«. —

Taasen silmäilivät miehet toisiaan, vaan Aappo vastasi vihdoin: «Siitä ei nyt ainakaan tule mitään. Te ette saa olla hullu, tekin, niinkuin Sakari«. —

Ja siihen se puhe jäi.

Miehet jäivät yöksi erään merimiehen luo, jonka hyvä ystävä Mikko oli. Heillä oli ollut aikomus mennä Jonstonille, jonka leski oli Johanneksen ja Sakarin täti, mutta ehtoo oli jo kulunut ja ukkonen jyrisi uhaten kovalla sateella. — «Huomenaamuna, kun kapteeni tulee laivaan, olemme me siellä. Ollaan täällä tulevan toverimme luona tämä yö!« oli Mikko sanonut. —

Vaan kun Aappo oli riisunut hevosen valjaista, tuli Johannes tuvasta. «Minä menen kaupunkiin, majurin luo«, sanoi hän. —

Aappo pudisti päätään arvellen, ettei Johanneksen järki kumminkaan ollut oikein selvä. Hän antoi hänen kumminkin mennä, luvaten seuraavana päivänä tulla katsomaan häntä.

Johannes meni.

Hän meni suoraan majuri —sen luo; hän silmäili Marian kamarin akkunaa. Hän löi kädellään otsaansa ja lähti kulkemaan kiireesti tätinsä luo.

Tällä tiellään tapasi hän luutnantti Leistin ja Annan.

Kun Aappo, Mikko ja Sakari seuraavana päivänä tulivat kaupunkiin, ei Johannesta löytynyt mistään. Tätinsä luona ei hän ollut käynyt.

«Hän oli sittenkin hullu«, sanoi Aappo, «ja nyt minä varmaan pelkään, että hän on mennyt viimeiselle retkelleen.«

Juuri kun Aappo Jonstonin Tiinalle tätä puhui, tuli Mikko kaupungilta.

«Mitäs minä sanoin!« huusi hän. «Johannes oli hullu; hän on hukuttanut itsensä. Eräs herra on löydetty tänä aamuna joesta. — Eukko, joka sitä minulle puhui, sanoi hukkunutta sotaherraksi; sen lienee hän valehdellut. Hukkunut ei saata olla kukaan muu kuin Johannes«. —

Seuraavana päivänä lähti Turun satamasta suuri laiva. Aappo seisoi rannalla katsoen, miten kauniisti se levitti suuret, valkoiset purjeensa tuulelle. —

Vaan mihin Johannes oli kadonnut, sitä ei tiennyt kukaan. —

* * * * *

Kun Maria tuli kotia Turkuun, päätettiin, ettei hänelle mainittaisi mitään Johanneksesta. Maria saisi luulla, että Johannes oli juhannusyönä ijäksi kadonnut. Klaus kuuli kummastellen Aapon puhuvan Johanneksesta. Hän ei sanonut mitään siihen.

Kun Korven Tahvana tuli tölliinsä, nosti hän hirmuisen melskeen nähdessään siellä kaikki heitetyksi mullin mallin. Ei ollut kumminkaan viety muuta kuin leivät. Mutta Korven asukkaat pelkäsivät ensin kovasti. He luulivat paholaisen mellastaneen töllissä, semminkin kun orrella oli ollut punainen liinanen, jota ei Korvessa ennen ollut.

Metsämaan Jaakko ja Eeva olivat Johanneksen katoamisesta hyvin surulliset, semminkin Eeva, joka ei koskaan saattanut unhottaa että hänellä oli ollut poika, joka papiksi tullessaan oli surmannut itsensä. He kuolivat molemmat kahden vuoden kuluttua tästä onnettomasta tapauksesta.

«Olisi totellut viisaamman neuvoa«, sanoo Aappo, kun oli kysymys Sakarista, josta ei vuosikausiin ollut kuulunut mitään.

Sakarin sanottiin, näet, Mikon kanssa Lontoossa karanneen.

YLHÄISET JA ALHAISET.

ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA.

Kirjoittanut

K. J. Gummerus.

Jälkimäinen osa.

Kolmas painos.

Uituansa yön ja päivän, Melkein melottuansa Näki pilven pikkuruisen, Pilven longan luotehessa, Sepä maaksi muuttelihe, Niemeksi panettelihe.

Kalevala.

I.

Lemmon luola.

V—n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on saaria — niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta ne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan.

Semmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin löytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret tunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden nimitetään Lemmon luolaksi.

Ennen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon luola on antanut heille suojaa.

Lemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole viittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on paljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu pystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin luonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa syrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut, näkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. — Se on Lemmon luola.

Tätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja luolasta käy, näet, kummallinen satu.

Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla, rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa. «Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. — «Kävivät«, vastasi Ruhmo. «Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa, joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se tulee, joka antaa kastaa itsensä«. — «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. — oikein, Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä olisi nähnyt kotoasi enää«.

— Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät kaikki!« — Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan — ja tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan vettä pojan päähän. — Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« — ja poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. —

Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei tee sinne mieli kenenkään mennä.

Ennen muinoin kävi V—n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo saanut hänet käsiinsä. — Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. — Ja tämä puhe yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja miehiä kulkevan rannoilla. — —

On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet. Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. —

Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi puhuimme.

Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan? — Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin, kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme itsekin.

Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja vaimo. — Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. —

Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet, eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta.

Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika — Kyösti.

Hän on nyt eronnut ihmiskunnasta. — Me olemme nähneet hänen valmiina työhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut kumota hänen sydämensä himoja. — —

«Katri! Laita valkea!« huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli ruveta.

«Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!« —

«Laita valkea tahi… Lempo vieköön…«

«Tuo puut tänne veneestä!« sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. — «Älä nyt ole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee sinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen«…

«Kärmälä! Se mokoma!« ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä noudetut puut. «Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta piru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!«

«Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon suurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään«.

«Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin semmoista herraa. — Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta«.

«Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. — — Sinä! No, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä, vaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta kuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan…«

«Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa, että Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti minua! — Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa kuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä, vaikka en onnistuisikaan. — En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini joutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet… No, entäs Leena, sen se peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan«. — —

«Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan kymmentä Leenaa«. —

«Ha, haa!« —

«Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun Antintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa odottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa«. —

«Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! — kuka, häh!«

«No, mitä turhia nyt puhumme! — Sano mitä nyt aiot tehdä!«

«Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen«.« —

«Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan sinua?«

«Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun taasen vannoa?«

«No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta jos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!« — —

«Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet olevinasi«.

Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! — Sinä voinet arvata, ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. — No, sano, mitä nyt aiot?«

«Minä! — Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan vaiti. — Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee päivämies lepoa — oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!«

Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan.

Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin olisi unensa viattomuuden? — Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan. —

Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. —

Mikä langetti hänen? —

Se on hänen salaisuutensa, jota hän ei Kyöstillekään ole puhunut. —

Kolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme Metsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi. Mutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli Katri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli luoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin papit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä perhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin maailmassa — taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon kristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka leipää huusivat, oli vieras tyttö — oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja tahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan kuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään. Hän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan meni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai hän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren tytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä kristitty voi.

Katri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa kasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden kuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa. Pastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää hänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai asiatytön ammatin. — Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri raukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa vaikutti. — Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka päivä päivältä yhä eneni.

Isäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta himmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli talonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina rouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti.

Aika kului. Katri ihastutti kauneudellaan ihmisiä, ja moni nuori herra kävi teeskenneltyä asiaa leipurilla, kun oli Katri ehtinyt viidenteentoista vuoteensa. — Vaan Katri, joka elämänsä kovassa koulussa oli runsaan läksyn lukenut, kohteli heitä, niinkuin muitakin, kylmästi. Hänen sydämensä oli jo elämänsä aamuna saanut päällensä sen jääriitteen, joka tosin kerran suli — kun ei enää auringon säteet voineet sydäntä lämmittää. —

Katri luuli itseänsä väkeväksi ja — niinkuin useimmiten silloin aina käy, kun ei nainen hae väkevyyttä juuri viattomuudestaan — hän lankesi. Toinen, enemmän koeteltu kuin Katri, olisi myös langennut. — Katri ei ollut viekas, päinvastoin itse rehellisyys. Hän ei osannut aavistaa petosta tuossa kauniissa, kiiltävässä sotaherrassa, joka ensin niin kylmästi kohteli häntä, että hän suuttui, mutta joka sittemmin aikaa voittaen leppyi ja vihdoin ujosti tarjosi Katrille vähäisiä lahjoja. Kun Katri ensimäisen näistä otti vastaan, näki hän unessaan isänsä, joka kyynelsilmin viittasi lahjaan ja sanoi rukoillen: «Polta se!« Vaan kun Katri aamulla heräsi, huusi hän innossaan: «Isä, sinä et tunne rakastettuani!« Katri tunnusti jo silloin itselleen, mitä hän vähän ajan takaa punaposkisena tunnusti sotaherralle. Tämä — kreivi G. — oli voittanut voiton, viattoman sydämen.

Kun Katri pian huomasi, mitä hän ei ensimältä tahtonut uskoa — että hän oli petetty — kun leipurin kisällit, jotka kaikki, mutta turhaan, olivat Katria suosineet, pilkaten kutsuivat häntä kreivinnaksi, silloin tapahtui Katrissa suuri muutos. Hän vaaleni, niinkuin kukka, joka huonelämpimään tottuneena heitetään ulos kylmään; hän itki, vaikka hän ei kyyneliään kenellekään näyttänyt, ja hänen sydämessään rupesi nyt ensimäiset kostontunteet nousemaan. — Kun hän sittemmin havaitsi, minne hänen luottamuksensa kreiviin oli hänen saattanut, oli hänellä elämänsä maali maan päällä tiedossa. — Ja kun hän kaikki ihmistunteet kuolettaen eräänä pimeänä yönä heitti äsken syntyneen nuoren lapsensa Aurajoen laineisin, oli hänen elämänsä ovi hänen takanansa isketty kiini. — Hän eli tosin vielä, mutta hänen elämänsä tarkoitus oli yksin kosto, kosto! Se häpeä, joka häntä oli kohdannut, jota hän oli hyvin osannut salata, oli saanut ensimäisen ja samalla hirmuisimman rikoksen matkaan. Se rikos ei näkynyt häntä rasittavan; hän eli niinkuin ennenkin leipurin luona. Hän nauroi, hän puhui, mutta helvettiä kantoi hän sydämessään.

Miten kostaa? Se kysymys oli aina Katrin mielessä. Miten saada kreivi siihen vaivaan, johon hän itse oli joutunut?

Katri tapasi auttajan jonkun aikaa sen jälkeen, kun Johannes oli kadonnut, kun kosto oli jo hänen sydämessään vallan saanut. Katri tapasi Kyöstin. Miten he tutuiksi tulivat, ei tässä tarvinne kertoa. Jonstonin Tiinan luona, jonne Kyösti, kun Kärmälä hänen ensikerran petti, oli tullut hakeakseen Turussa työtä, tapahtui tuo ensi tuttavuus. Turussa lisäytyi se, Kyöstin siellä palvellessa. Vaan Kärmälän isäntä kutsui luoksensa taasen Kyöstin, luvaten hänelle runsaan voiton, jos hän vaan vääpelin surmaisi. Silloin unhotti Kyösti, jota Kärmälä viekkailla sanoilla osasi houkutella, entiset vääryydet ja meni Kärmälään. Kun hänen voittonsa taasen tyhjään raukesi ja Kyösti tuli yleisön mielessä kanteen alaiseksi, vaikka todistajain puutteessa häntä ei voitu kiini panna, ajoi Kärmälä hänen pois «kotorauhan tähden, vaikka syyttömäksi Kyöstin tiesi«. Kyösti tuli nyt takaisin Turkuun ja sai palveluspaikan saman raatimiehen luona, jota Katri nyt palveli. —

Vaan Kyöstin mieli ei enää työhön vienyt. — Hän ajettiin syksyllä pois palveluspaikastaan varkauden tähden. Nyt kun Kärmälän «kävi sääliksi« vanhaa palkollistaan, jotta otti Kyöstin uudestaan kirjoihinsa, lupasi hän hänelle suuria antimia, jos kerta vielä ottaisi koettaakseen saada hengiltä vääpeli. — Kyösti nyt ei tosin suuresti uskonut Kärmälää, mutta paikan puutteessa suostui hän kumminkin kauppaan, ja kun hän Kärmälään muutti, seurasi Katri — Kyöstin vaimona. — Jouluaamuna lähti Kyösti täyttämään surmalupaustaan, ja Katri seurasi häntä. Vaan tämä retki sai Kyöstin rautoihin. Vuoden kuluttua pääsi hän irti, ja nyt oli hänen kostonsa kääntynyt Kärmälään. Tekisimme Kyöstille väärin, ellemme sanoisi tässä, että hän ei itsestään olisi kolmatta kertaa seurannut Kärmälän kutsumusta, ellei Katri olisi häntä siihen kehoittanut. Katri tarvitsi Kyöstiä ja teki kaikki mitä voi, yllyttääkseen hänessä toimeen kaikki ne pahat henget, jotka jo Kyöstissä olivat saaneet suuren vallan. — He antausivat nyt kulkusalle. Kyösti teki työtä missä milloinkin, mistä milloinkin varasti hän. Katri oli häntä kaikissa auttamassa. — Katri ei kaikella tällä tahtonut muuta, kuin saada Kyösti aivotun julman rikoksen alaiseksi. Katri oli surmannut lapsensa, jota tekoa ei kukaan osannut aavistaakaan, Kyöstin piti surmaaman vääpeli tahi Kärmälä — sama Katrille, kumpi niistä saisi murhaajan nimen Kyöstille. Kerran surman tehtyään ei saattaisi Kyösti kieltää apuansa Katrilta kreiviä vastaan. Syvä, pirullinen ajatus! Mutta Katri antoi kaikki alttiiksi, saadakseen nähdä pettäjänsä onnettomuuden. — He hakivat Kärmälän likeisyydessä tuntemattoman asuntopaikan; he löysivät semmoisen penikulman päässä Kärmälästä. He löysivät semmoisen Lemmon saarella. — Kärmälä tiesi heistä, että he valvoivat, että heillä oli paha mielessä. — Hän pelkäsi sitä enemmän, kun hän tiellä oli nähnyt Katrin ja Kyöstin, joka yllytettynä kohotti varastetun pyssyn häntä vastaan ja ampui — vaikka Katrin mielipahaksi ei osannut.

Tämä työ oli tehty samana päivänä, jona nämä onnettomat näemme Lemmon saarella. He nukkuvat nyt. Huomenna miettivät he uusia.

Vaan sinä, lukiani, olet ehkä hämmästyen lukenut näitä katkelmia väärälle tielle joutuneiden ihmisten elämäkerrasta. Saattaako semmoista ihmistä, kuin Katri on, löytyä maailmassa? Saattaa, sen pahemmin. Hänen elämänsä voisi yksikseen antaa ainetta julmimpaan hirmujuttuun, mitä olla saattanee. Kahdeksan vuoden kuluessa on hän muuttunut semmoiseksi, kuin hän nyt on. Minä olen kertonut muutamia ulkonaisia tapauksia hänen elämästään. Hänen sydämensä oli se ahjo, jossa hänen työnsä mietteet syttyivät; se ahjo — ennen puhtauden — oli nyt muuttunut pirujen pesäksi. — Minä olen koettanut saada nämä hänen julmat elämänsä tapaukset supistetuiksi niin kokoon kuin olen voinut, jotta tulisi ilmi vaan se, miten hän voi tehdä ne työt, joita hän mielessänsä kostona pitää, omaa turhaan kulunutta elämäänsä vastaavana. —

Ja nyt, kun Lemmon luolan salaisista pimeyksistä olen vähäisen väreen antanut tulla päivänvaloon — käy vielä nukkuvaisen naisen luo ja näe, mitä hän unessa näkee! Hän lentää mustana lintuna yli maailman. Kaikilta, joita hän tapaa, kysyy hän: «Oletteko kreiviä nähneet? Hän on käsistäni kadonnut! Minun kostoni ase on kohta terävä; nyt minä tahtoisin tietää, missä kostoni esine on?« — Ja taasen muuttuu hänen unensa. Hän näkee surmatun lapsensa, joka häntä vastaan nostaa pienet kätensä, mutta joka hirmustuneena kääntyy pois, kun äiti tahtoo häntä syliinsä ottaa ja rintaansa vastaan painaa. Silloin kiristää Katri hampaitaan ja huutaa: «Kohta, kohta saan minä sinua syleillä! Minä tahdon nyt ruveta hakemaan sitä, joka sinun surmasi. Minä en ole surmaajasi, vaikka minun käteni surman teki«.

* * * * *

Kun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta. Kyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä.

«No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia keksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin merelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. — Mutta jos vielä menisin sinne?…«

«Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!« huusi Katri ikäänkuin unesta heräten. «Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla, miten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta surmayritykseen —«.

«Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja…«.

«Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. — Sinä et enää Leenaa kaipaa«.

Puhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. — «Ei, miten kanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!« —

«Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte … sitte lähdetään Turkuun«.

«Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: lähdetään, kun vaan olisi maantie minulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun. Sinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini«.

«Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? —«

Kyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin.

Tunnin kuluttua lykättiin vene luolasta järvelle.

Tunnin kuluttua oli Lemmon saari autio. Ihmisten jälkiä ei siellä näkynyt. —

II.

Kaksi todellista ystävää.

Kysy häneltä, jonka tänään kuulet kyynelsilmin sanovan: «Minun suruni on ikuinen, en minä lohdutusta löydä!« kysy häneltä vuosien kuluttua, mikä on saanut hänen surunsa sulamaan, koska hän taasen iloisena nauraa? Hänen täytynee myöntää, että hänen surunsa on sulanut, ja sanoa: Aika sen teki. — Kysy häneltä, jonka tänään näet vaaleana istuvan, kysy häneltä sitä vuosien kuluttua, kun näet hänen melkein samallaisena, kysy: Eikö aika ole parantanut sydämesi haavaa? Hän vastaa suruisesti hymyillen: «Ei, aika lääkkeillään ei voi tunkeutua minun sydämeeni«.

Aika voi lievittää surun, tekee sen enimmiten aina. — Ei aina kuitenkaan.

Kahdeksan vuotta on kulunut. 1 päivä kesäkuuta on taas tullut. —

Salissaan kulkee majuri —s edestakaisin. Hän on nyt supistunut kokoon pikkuiseksi äijäksi. Hänen viiksensä, hänen poskipartansa, hänen hivuksensa ovat valkoiset kuin sydäntalven lumi; mutta hänen uskollisissa silmissään liikkuu sama leppyinen katse kuin aina ennenkin. —

Akkunan edessä istuu kaksi naista. He kuuntelevat majurin puhetta. Me tunnemme nämät naiset. He ovat Maria ja Anna. —

«Niin!« jatkaa majuri puhettaan. «Kun minä ajattelen elämäni päiviä, miten kummallisesti ne ovat kuluneet, ovat kyyneleet astua vanhan sotilaan silmiin. Kun minä muistan Johannesta, joka sinuun niin paljon vaikutti, en minä tiedä, mitä sanomani pitäisi. Sinä olit iloinen perhonen ennen hänen tänne tuloaan. Hän tuli, hän tuli kuin tuuliaispää; hän katosi pian, mutta aina, kun minä Mariani näen, muistan minä häntä. Hän sai Mariani muuttumaan. Kahdeksaan vuoteen ei ole minun huoneissani Marian syntymäpäivää vietetty. — Mikä pitkä aikakausi on tämän ja viimeisen syntymäpäiväjuhlasi välillä! Vanha Harmaalan parooni on poissa, siinä maassa, johon minulle on jo portti aukaistuna. Minä olen valmis jättämään kaikki. Mutta mitä minä muutoksista puhun! Te tiedätte ne paremmin kuin minä, jonka muisti rupee himmenemään! — Yhden muutoksen tahtoisin vielä nähdä, ja se olisi tieto, että Marialla on turva, on sauva, joka suojelee hänen elämäänsä, kun minä olen poissa«.

Muistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet harvapuheisen majurin puhujaksi. —

Maria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti.

— «Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun ei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että minulla on hellä isä ollut. — Ja onhan minulla Anna, joka ei minua jätä« — lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. —

«Hm hm!« mumisi majuri. «Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni kuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt Harmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa…« —

Maria vastasi katsellen alas lattiaan: «Ei, isäni, ei! Minä en saata, vaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte hyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne«. — Ja nyt, samoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat viikset syrjälle ja suuteli häntä.

«No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua«, sanoi majuri. —

Nyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili kävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi kirkas kyynele.

Annalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut täynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö, tarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo.

«Tässä, isäni, on Anna!« sanoi hän. «Jos te tietäisitte niinkuin minä, mikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja puristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin äiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen murehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen aina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua, — ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun…

«Maria!« sanoi Anna väsyneellä äänellä. «Minun salaisuuteni, josta ei tiedä kukaan!«

«Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen ymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!… Mariasi on saanut monta kyyneltä Annan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta«.

«Anna!« huusi Majuri. «Sinäkin!« Ja enemmän seuraten oman sydämensä helleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä punastuneen neidon. «Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama, mikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!« Ja tätä sanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. — «Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. — Maria, Anna! Minä olen onnellinen nyt!« —

Vähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin alas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se ylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille ystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin ennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille koulupojille koulumestariksi — ei ollut Johannes.

«Noin istui Johanneskin ja katseli tänne«, sanoi surullisesti Maria. »Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä — ja kumminkin näki hän!«

«Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui«, lisäsi Anna. «Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle ilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa«.

— Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi lakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan vuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi? Ja niin on kumminkin nyt.

Suruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä Harmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä muuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen äitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa Metsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä lujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei väsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna tunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se uutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon vihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään toisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun ei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus, sammuu viha, jos semmoista on ollut. — Anna, joka ennen Marian näki surunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän sisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat heidän väliltään lyönyt alas.

Talvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset hangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista. Maria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja Annalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. — Eläen kokonaan näin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi; se olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta, ellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän sydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän Turussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja vielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen haltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein nähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä, mitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin kuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa minkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän kumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. — Näistä vieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli tullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista hänen piti suuremmasti kunnioittaman.

Niin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt Turussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: «Luuletko sinä sen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt yksin emännättä asut?« — Klaus oli tuohon vastannut: «Te tiedätte syyn, rakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule«.

Silloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: «Sinä tiedät, kuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota sinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä saata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini«.

— Klaus oli silloin tarttunut majurin käteen ja sanonut: «Koettakaa saada Maria myöntämään, että hänen syntymäpäiväänsä vietettäisiin tänä vuonna niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Jos niin käy, etten silloin voi saada Mariaa taipumaan, niin tahdon minä, vaikka se kipeästikin minuun käy, luopua hänestä ja kääntää silmäni toisaallepäin. — Teillä on oikein, Harmaala ei menesty emännättä; vaan koko maan päällä ei löydy ketään muuta kuin Maria tahi tuo toinen hänen vertaisensa ylevyydessä, joka minulle voi onnea maailmassa antaa«.

Majuri, koetti nyt saada Marian myöntymään paroonin pyyntöön, sanomatta kumminkaan, että hän puhui hänen puolestaan. Maria soti kauvan vastaan, mutta viimein hän myöntyi. Ja tämän päivän illaksi on kaikki, mitä Turussa kuuluisaa siihen aikaan oli, kutsuttu majurin luokse.

Majuri toivoi vielä.

«Vaan kuule, Anna!« sanoi Maria jatkaen puhettaan puutarhassa. «Sen teit väärin ja samaten teki väärin isäni«, lausui hän lyöden isäänsä hiljaa polvelle, «että te minulta niin kauvan salassa piditte Johanneksen ilmaantumisen Turussa, kun minä hänen kuolleen luulin. Se oli väärin niinkuin sekin, että me nyt niin varmaan pidämme häntä kuolleena kuin itse olisimme olleet hänen hautajaisissaan. Ehkä elää hän vielä; eipä Aurajoki antanut mitään, kun häntä haettiin. Jos olisi Aurajoki hänet niellyt, olisi hänen ruumiinsa pitänyt tulla näkyviin, niinkuin tuon vähäisen lapsen luuranko, jonka vanhemmista ei tietoja saatu. — Ei, ehkä elää Johannes vielä jossakin, jossa hän meitä muistaa«. —

«Sitä en minä toivokaan!« sanoi Anna. «Kahdeksan vuotta on kohta kulunut siitä päivästä, jona hän katosi. Kahdeksaa vuotta ei hän olisi saattanut kateissa olla«.

III.

Millainen mies majuri on.

Annan tätä puhuessa tulivat suuret, komeat vaunut kartanon pihalle.

Majuri, joka ne ensin havaitsi, hymyili ja huusi iloisella äänellä: «Parooni Klaus!« —

Maria ja Anna nousivat; mutta ennenkuin he ennättivät ryytimaasta, seisoi parooni Klaus heidän vieressään, tarjosi Marialle kauniin ruususeppeleen ja sanoi: «Nyt ovat kukat valitut, niin ettei…«

«Niissä matoa ole«, lisäsi Maria suruisesti hymyillen. «Kiitoksia, herra parooni, terve tultua Turkuun!«

«Onnea, ikuista onnea toivotan minä sydämestäni! Nyt saattanen myöskin toivoa, että teidän elämänne … vaan te muistanette sanojani, koska mielessänne vielä näkyy olevan juhannusaatto-illan tapaukset Harmaalassa —«. Ja parooni istuikse naisten viereen ruohosohvalle.

«Mitä uutta, parooni? Kaikkiko entisellään: järvi kaunis, kukat ihanat?« kysyi majuri, kun vihdoin hänelle annettiin puheen vuoroa.

«Kaikki entisellään… Se vaan uutisena on meidän paikkakunnalta, että siellä viime viikolla tapahtui hirmuinen rikos, joka on kamalasti kauhistuttanut kaikkia. Lienette tekin tunteneet Kärmälän isännän. Hän sai elämälleen surkean lopun. Kymmenen kuolettavaista haavaa on hänet surmannut«.

Naiset kauhistuivat. «Ja kuka on murhaaja?« kysyi Maria; vaan Anna vaaleni.

«Kyösti!« sanoi hän hiljaa.

«Johanneksen veli! Suuri Jumala! Johanneksen veli«, — huusi Maria.

«Sen pahemmin, lienee teidän aavistuksenne oikea. Minä en olisi tahtonut sitä sanoa«, vastasi parooni Klaus.

«Miten murha tapahtui?« kysyi majuri liikutettuna.

«Niin, miten se tapahtui, se on kysymys, johon ei kukaan osaa vastata. Te tiedätte, että Kyösti on ollut kiini ennen murhayrityksestä, vaikka hän silloin todistajain puutteessa päästettiin irti. Luullaan nyt varmaan, että Kärmälä toivoi saavansa periä vääpelin ja houkutteli Kyöstin häntä surmaamaan, mutta että joku eripuraisuus Kärmälän ja Kyöstin välillä on syntynyt, kun ei Kyösti onnistunut, ja että tuo eripuraisuus on saanut Kyöstin kostamaan. Kärmälä oli tunnettu varsin ahneeksi ja saituriksi, ja se on kaikkein ihmeellisintä tässä, että vääpeli, Kärmälän serkku, nyt perii hänen, kun kuusi vuotta takaperin hänen vanhin ja tänä kevännä nuorin tyttärensä — ainoat lapsensa — kuolivat. Varmuutta, että Kyösti on tehnyt surman, ei saatu, mutta kumminkin on se luulo yleinen, semminkin kun ei Kyöstiä sitten kevään ole missään nähty«. —

«Mutta, Jumala paratkoon!« huusi Klaus, kun näki Marian vaalistuneena. «Mitä olen tehnyt! Ajattelemattomuudessani olen teidät murheelliseksi saattanut, neiti Maria; antakaa minulle anteeksi, jos voitte!«

«Te olette sanonut, mitä minä olisin ennen tahi myöhemmin saanut tietää. Parempi kuulla tuo julma sanoma teidän suustanne, kuin jonkun toisen« — vastasi Maria.

Paroonilla oli oikein, kun hän sanoi Mariaa murheelliseksi. Maria oli murheellinen, ja iloton oli hänen syntymäpäivänsä aamu.

Annakin oli tullut surulliseksi paroonin uutisesta; vaan hänen surunsa, vaikka sen olisi pitänyt sukulaisuudenkin tähden olla suurempi kuin Marian, ei kuitenkaan niin syvälle mennyt.

Anna puhkesi itkuun.

Surullisesti kului aamupäivä. Kun oli päivällinen syöty, kulkivat parooni ja majuri salissa edestakaisin. Maria ja Anna istuivat siellä, missä aamullakin. Klaus oli osannut kuvauksillaan kesän ihanuudesta Harmaalassa saada vähäksi osaksi naisten alakuloisuuden poistetuksi. Hän oli kovasti vaatinut majuria tulemaan sinne. Ja kun majuri nauraen oli sanonut sopimattomaksi naisten tulla taloon, joka emäntää kaipaa — nuoren naimattoman herran luo, niin silmäili parooni Mariaa, mutta Maria katseli maata, ja parooni punastui, kun hän havaitsi Annan nähneen ne silmäykset, joilla hän Mariaa katseli.

«Mitä uutta Turussa?« kysyi hän majurilta, vastaamatta mitään majurin puheeseen hänen naimattomuudestaan.

«Niin, se on oikein, että muistutit minua. Minä, unhotin sanoa teillekin, tyttäreni, että me saamme tänään vieraan, joka ei kahdeksaan vuoteen ole täällä käynyt«.

«Kenen?« kysyivät Maria ja Anna uteliaasti.

«En tiedä, ilahuttaako tuon vieraan tulo teitä, tyttöni«, vastasi majuri. «Mutta se oli enemmän paroonin tähden, jonka tiesin tulevan tänään tänne, että eilen kadulla tavatessani kutsuin vanhan kumppalinsa tervehtimään teitä, tyttöseni. «No, arvatkaa kuka hän on?«

«Majuri Leist!«, sanoi Maria.

«Ei! —«

«Eihän vaan kreivi G., jonka tiedän tulleen ulkomailta?« sanoi Klaus ajattelemattomasti.

«Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen hyvät ystävät!«

«En juuri saata sanoa«, vastasi Klaus. — «Kyllä me toisemme tunsimme, vaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut«.

Nyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita asioita.

«Onpa kummallista«, sanoi hän majurille, kun naiset olivat vetäyneet pois tanssipukuun pukeumaan — «onpa kummallista, että minä tänä päivänä olen niin onneton puheissani. Minä olen aamulla loukannut Mariaa, ja nyt muistutti puheeni Annalle tapausta, jonka olisi pitänyt olla ikuisesti unhotettuna. — Saas nähdä, miten tämä päivä loppuu. Te teitte pahasti, kun kreivin tänne kutsuitte«.

«Kuinka niin? Minä luulin tekeväni niin hyvästi. — Nyt en teitä ymmärrä. Millä olisitte Annaa loukannut, en sitäkään ymmärrä«.

«Se on itsessään vähäpätöinen asia, mutta teidän täytynee se myöntää, että vähäiset asiat väliin saattavat olla suuriakin. — Nimismies K. ei ikinä olisi saanut rovastin Elleniä, ellei Ellen olisi sattunut saamaan tietää, että nimismies kerran ryöstöllä ollessaan maksoi ryöstettävän velan. — Asia oli pieni ja suuri samalla«.

«Niin, rupee sinäkin filosoofiksi!«, nauroi majuri, joka samoin kuin kaikki muut paitsi Maria oli tietämätön paroonin ja Annan ensimäisestä tuttavuudesta. — sen sanon nyt sinulle suoraan: elä toivokaan Mariaa! Minä olen viimeksi nyt aamulla puhunut hänen kanssansa«. —

Klaus huokasi. Hän astui sanaa sanomatta pari kertaa salin poikki. Sitten seisahtui hän äkkiä majurin eteen ja sanoi, vakavasti katsellen häntä: «Minä olen jo kauan sitä aavistanut; enemmän kuin ennen muistaa Maria nyt Johannesta. Mutta Anna! —«

«Anna!« huusi majuri ja hypähti kohoksi. «Sinä, Harmaalan parooni, naisit Annan, murhamiehen serkun! — Jo nyt rupeaa korkea muuri kaatumaan!«

«Vaikka hänen sisarensa, jos murhamiehellä olisi semmoinen sisar kuin Anna. Mutta mitä te sitä kummeksutte? Olisittehan te vastustamatta antanut Marianne Johannekselle«.

«Se on toista. Johannes oli oppinut mies, ja hänestä olisi saattanut tulla suuri mies maailmassa. En minä ole niin itsepäinen, että katsoisin korkeaa ja halpaa sukuperää. Olenhan itse semmoisen isän poika, jonka iso-isä lantaa ajoi. Nero ja työ miehelle kunnian antavat. Mutta sittenkin vaadin minä välttämättömästi suvun puhtautta. Vai luuletko korvani sietävän kuulla sanottavan: Tuossa menee se ja se, jonka serkku surmasi isäntänsä! Ei, ei!«

«Nyt kumootte omat sananne. Olisitte antanut Johannekselle Marianne, ja Johannes oli kuitenkin Kyöstille lähempi kuin serkku — oli veli«.

«Olisin antanut! Niin olisin, se on totta. Vaan jos nyt tulisi toinen Johannes, jonka veli olisi linnassa, luuletko, että minä hänelle antaisin Mariani ja vävyn nimen?«

Klaus nauroi. «Niin on teidän nyt hyvä sanoa! Te tunnette Marian, eikä Johannes tulee enään«.

«Niinkö! Eipä niinkään. Jos sama Johannes tulisi, minun saliini hän ei tulisi. Minä tiedän, että isäsi olisi samaa sanonut, samoin tehnyt«.

«Minäkin en ainoastaan luule, että isäni niin olisi sanonut ja niin tehnyt, vaan minä varmaan tiedän sen. Mutta onko kaikki oikein, mitä te ja isäni sanotte? Ajatelkaa vähän: Onko Johannes sillä huonompi, sillä halvempi, että hänellä on veli, joka ei hänen jälkiänsä käy? Pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Mutta se ei ole teidän ajatuksennekaan. Te puhutte vaan leikkiä«.

«Minäkö leikkiä? Luulen sinua riivatuksi!« huusi majuri innostuneena. «Milloin olen minä tällaisissa asioissa leikkiä puhunut! — Sinä kysyit: pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Saman kysymyksen teen minä sinulle. Mitä olen minä tehnyt, että minulle kaikki ihmiset nauraisivat ja sanoisivat: tuossa menee majuri —s, jonka vävyn veli on saanut raippoja varkauden tähden ja vihdoin kuoleman mestauspaikalla!«

«Te kiivastutte. Mutta jos olisi teillä itsellänne ollut sellainen veli, mitä olisi majuri —s silloin tehnyt?«

«Ja sitä kysyt sinä! Hän ei olisi tiennyt semmoisesta veljestä mitään«.

Ja siinäkö hän olisi tehnyt oikein? Mutta entäs nyt… Anna on teidän luonanne, sen tietää koko kaupunki, ja koko kaupunki sanoo: tuossa on Anna, sen serkku, joka Kärmälän surmasi. — Te ette kumminkaan aja pois Annaa«.

«Ole vaiti! Se on toista… Anna on nainen, ja päälliseksi ken sen tietää, että Anna on semmoisen miehen sukulainen?«

«Minä esimerkiksi«.

«Sinä! Se ei tee mitään«.

«Minä, enkö minä saattaisi sanoa Annan salaisuutta kenelle tahtoisin?«

«Mutta et sinä sitä sano«.

«Mutta jos sanoisin?« —

«Niin sanoisin minä sinua konnaksi ja panisin Annan…«

«Marian syliin ja sanoisitte: Sinä olet hyvä, yleväsydäminen neito! Ole aina Marian ystävä!«

«Hm, hm!« mumisi majuri. «Nyt ei ollut kysymystä Annasta. — «Sinulla on siinä oikein, että Marian…«

«Tahto on teidän, ja tietäen Marialla olevan samat ajatukset ihmisen arvosta kuin minullakin saatan minä varmaan sanoa, että jos Johannes tulisi, niin majuri —s panisi hänen käteensä tyttärensä käden ja siunaisi heitä. Sillä Marian onni on majurin silmissä suuremmasta arvosta kuin kunnottomain, tyhmäin ihmisten tuomio«.

«Hm!« mumisi taasen majuri. «Se ei ole nähtynä vielä; mutta tästä sinun lauseestasi näkyy selvästi, että Harmaalan kuuluisan suvun pää ei ole sama kuin ennen«.

«Korkea muuri kaatuu, sanoitte äsken, ja siinä lauseessa oli enemmän totuutta kuin luulittekaan. Muuri kaatuu, kun se liian korkeaksi rakennetaan. Perustus pettää. Se mullistuu, ja jos kivet muurin ylimmissä kerroksissa ovat ylpeilleet, saavat ne nyt nähdä, etteivät nekään kiviä parempia ole. Kivi pysyy kivenä, ihminen ihmisenä, parooni ja tölliläinen, kuningas ja kerjäläinen, kaikki ovat ihmisiä, ja ainoastaan se ihminen on ihmisarvossa toista ylevämpi, joka on avujen tiellä etemmäs ennättänyt — se on minun uskontunnustukseni tässä asiassa«.

«Herra Jumala siunatkoon! Kuningas ja kerjäläinen samanarvoisia!« huusi majuri ja löi saappaansa korkoa kiivaasti lattiaan. «Kiitä onneasi, parooni, ettet ole päätäsi poikki puhunut; kiitä Jumalaa, ettei ollut täällä muita kuin minä tuota kuulemassa«.

Klaus nauroi majurin innolle. «Oletteko kuuro?« kysyi hän iloisesti. «Vai kiellättekö, että kuningas ja kerjäläinen ovat molemmat ihmisiä, että hurskas kerjäläinen on ihmisenä parempi kuin konna kuningas?«

«Jumala nähköön! Silmäimme edessä on esimerkki mihin sellaiset opetukset vievät. Vaan nuoruus on aina myöntymätön nuoruus. — Sinä muistat tapaukset Ranskanmaalla, etkä kumminkaan ole viisaampi!«

«Ja vanhuus on aina vanhuus. Kuuluu, että olette Kustaa kolmannen miehiä, vaikkei hänen aikakautensa turhuus ole teihin tarttunut. Heitetään nyt riitamme tähän; me emme kumminkaan tule päätökseen«.

«Myönnä kuitenkin, että minulla on oikein!«

«Minä myönnän sen, koska koko Ranskan valtakunnan saitte näyttämään mietteenne oikeaksi«, sanoi Klaus hymyillen.

«Uh!« puhalsi majuri hyvillä mielin. «Sinun ei olisi pitänyt ottaa tätä asiaa puheeksi; minä olen saarnannut ääneni niin karkeaksi, että ihmiset pelästyvät.«

»Kun korkea muuri kaatuu, kuuluu se ylt'ympäri«. Ja Klaus nauroi. Majuri loi silmänsä häneen. Hänkin nauroi. Hän ei tiennyt tällä puheellaan näyttäneensä sydäntänsä.

IV.

Mitä tanssihuvissa majurin luona tapahtui.

Illalla lainehti väkeä majurin huoneissa. Majuri oli sama hyvä isäntä kuin aina ennenkin. Hänen karkea äänensä kuului ylt'ympäri. —

Parooni Klaus, joka näitten kahdeksan vuoden kuluessa oli tullut miehekkäämmäksi ja vakavaksi, kävi huoneesta huoneesen. Hän kaipasi jotakin. Hän ei nähnyt, miten häntä moni äiti hyvillä mielin silmäili, kun hän silloin tällöin seisahtui puhumaan jonkun nuoren neidon kanssa. Ja kun hän aina väliin vetäysi kamariin, missä Maria mustiin puettuna istui, kun hän Marian kanssa kauvan jutteli, ei hän huomannut, miten moni nainen, joka vielä toivoi saavansa toverin ja johtajan, vaikka aika jo kauvan sitten oli ollut tuossa asiassa petollinen, kadehtien silmäili Mariaa, joka vaaleudessaan oli yhtä kaunis ja suloinen kuin ennenkin. —

Tanssisoitto alkoi nyt, Parooni Klaus seisoi Marian vieressä, jonka kanssa hän oli paljon puhunut, kun kreivi G., joka ennen oli ollut kauniimpia nuorukaisia Turussa, tuli heidän luokseen. — Kreivi G. oli nyt oman itsensä varjo. Hänen mustat, kiherät hiuksensa olivat jo aikoja sitten antauneet uhriksi hänen irstaiselle elämälleen. Hänen päälakensa oli nyt paljas. Hänen poskensa olivat saaneet keltaista muistuttavan värin. Sanalla sanoen: hän oli elävä ihmisraunio.

Kreivi G. oli useammat vuodet elänyt Ruotsissa sukulaistensa tykönä. Hän oli jo aikoja sitten ottanut sotaväestä eronsa, ja isänsä jättämillä varoilla oli hän himojensa orjana elänyt, kuten aika kului, sitä irstaisemmasti. Nähtyään tavaransa supistuneen kokoon, oli hän velaksi elänyt Ruotsissa, aikoen aina rikkaalla naimisella parantaa asemaansa; vaan kun hän tuota todella rupesi miettimään, oli jo mennyt ohitse se aika, jona kreivi G. oli kaikkein suosiossa. Hänen elämänsä oli jo niin tunnettu, ettei hänen ylhäinen nimensäkään enää voinut parantaa, mitä hän ihmisenä oli rikkonut. Silloin, havaiten aikansa kuluvan turhaan Ruotsissa, palasi hän Suomeen varmasti päätettyään, ettei hän enää kihlaamattomana viettäisi nimipäiväänsä. Kreivi G. oli luullut, että mies avioliitossa joutuu orjuuteen, johon ei hänen sovi antautua, ennenkuin täytymys pakoittaa.

Kreivi-nimensä tähden oli hän majurin vieraista etevin. Hänen tuli nyt, niinkuin kahdeksan vuotta ennen, majurin salissa alkaa tanssit. Hän lähestyi Mariaa hymyillen ja ajatellen hänessä löytävänsä sen asemansa parantajan, jota hän oli kauvan takaa ajanut.

«Kuinka hän on vanhentunut!« puhui naapurilleen kreivin sivumennessä moni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen.

«Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon puhuttavan?« kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet näkivät.

Tietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet kreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo.

«Kreivi G!« kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. — «Hän tulee pyytämään teitä tanssiin«.

«Tulkoon!« vastasi Maria.

«Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?« kysyi kreivi suloisella äänellä, kumartaen Marian edessä.

«Minä en saata muistaa nähneeni teitä«, vastasi Maria, ja teeskennellen uteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: «Mutta parooni Klaus saattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen tavanneet toisiamme«.

Tämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta hän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin surullista: «Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta takaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän vieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria kreivi G—n«.

«Kreivi G—n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta niinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki«. Maria silmäili tätä sanoessaan kylmästi kreiviä. «Vaan«, lisäsi hän, «minä olen syytön, minä en tiennyt teidän olevan nyt Turussa«.

«Minä tulin vasta eilen aamulla«, sanoi kreivi.

Tanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat odottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut.

«Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin ette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti Maria, alkaa illan iloa«.

«Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään kysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa«.

«Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?« kysyi kreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä hänestä vapaaksi.

«Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä en tanssi kenenkään kanssa tänä iltana«.

«No, mutta Maria!« lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi heitä.

«Isä!« vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei sanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri harvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. «Antakaa anteeksi, kreivi!« sanoi hän. «Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me miehet emme ymmärrä«.

Kreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla tämän illan tanssimatta.

«Missä Anna on?« kuiskasi majuri tyttärensä korvaan.

«Hän ei tule näkyville tänä iltana«, vastasi Maria, «ja minä sanon teille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä hänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani«.

Klaus loi hymyillen silmänsä majuriin. «Neiti Marialla on tuossa asiassa, josta äsken puhuimme, samat ajatukset kuin teillä«.

«Mutta minä tahdon näyttää, ettei minulla ole semmoisia ajatuksia, jotka kieltäisivät Marian ystävää tanssimasta Marian syntymäpäivänä. Mene, Maria, ja sano Annalle, että hän tulee tänne«.

«Älkää, isä, häntä pakoittako, hän ei tulisi kumminkaan; ja nyt, isä, menkää hänestä huolimatta vierastenne tykö, ne kaipaavat teitä«.

Sanaa sanomatta meni majuri. Maria oli komentosanan sanonut; majuri ei ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi sanoa tällaista sanaa vastaan.

Klaus ja Maria istuvat taasen kahden. He jatkavat taasen puhetta, joka jo ennen vierasten tuloa on alkanut.

«Se on siis varma päätöksenne! Minä en voi sitä estää, vaan sanon suoraan, ettette kiellollanne minua onnelliseksi tee«.

«Älkää luulko minua itsekkäiseksi«, vastasi Maria kokonaan toisella äänellä kuin äsken kreiville; «minä en saata enää sitoa sydäntäni keneenkään. Johannes sai sen, sai kokonaan, ja Johanneksen on se kuolemaan saakka. Minä tekisin väärin teille, jos minä ottaisin teidän nimenne; minä tekisin väärin omalle sydämelleni, ja minä tekisin väärin Johannekselle, joka siinä elämässä, missä hän nyt on, saattaa minulta vaatia, että palkitakseni mitä rikoin minä häntä muistaen elän ja kuolen. Vaan ystävättären rakkauden minä annan teille koko sydämestäni; minä en valehtele, kun sanon teitä ystävänä rakastaneeni aina. Vaan Anna sopii teille; Annan kanssa te eläisitte onnellisena, ja minä luulen, että Annaa odottaisi sama onni teidän sivullanne«.

Klaus huokasi syvään. «Olkoon sitten niin!« sanoi hän surullisesti. «Annaa minä kunnioitan, kunnioitan suuresti, vaan yksin teitä minä rakastan. Olkoon niin kuin tahdotte; minä olen asiani sanonut, te olette vastannut. Me olemme, minä uskon sen, molemmat puhuneet sydämemme pohjasta. Mitä muuta sitten, kuin jättää tämä asia sillensä«.

«Kiitoksia näistä sanoistanne! Vaan minä tiesin jo edeltäpäin teidän niin vastaavan. — No, Anna…!«

«Älkää Annasta puhuko! — Vaan muistoksi minulle tästä illasta nimittäkää minua, niinkuin te muitakin ystäviänne nimitätte, sinuksi!«

«Mielelläni minä sen teen; sinä muistat myös, että minun nimeni on Maria«.

He olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli majuri kiireesti heidän luoksensa. «Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et tanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään«.

Klaus nousi. «Jos Maria suvaitsee niin — — muuten en tanssi«.

«Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville« — sanoi majuri, mutta tuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo Marian tanssiin.

«Jo nyt jotakin!« mumisi majuri. «Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä meteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin«. Koettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri kiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan pöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut. Hän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä kirjettä.

Syytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea ja vapisi.

Ja syytä oli kreivillä siihen.

Kun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin Marian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut valmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin palvelia sinne kysyen kreiviä.

«Mitä sinä tahdot?« huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä.

«Tässä olisi kirje teille«, vastasi palvelia kummastellen, miten niin loistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. «Kyökkiin tuli vast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille; se kuuluu olevan varsin tähdellinen«.

«Anna se tänne!« huusi kreivi. «Onko se tähdellinen, sinä et sitä ymmärrä«. Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille kirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. —

«Hyvä!« sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. «Saat mennä«.

Ja palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt tapasi.

«Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää! — Lapsi Aurajoesta huutaa. — Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et ijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut, vaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä kovempi se on. Muista Katria!«

Semmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko asian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi ollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: «Lapsi Aurajoesta huutaa«, hirmustutti kreiviä. —

«Piru!« jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. «Mitä olet sinä tehnyt!«

Hän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja luullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata, kumarsi kreivi majurille sanoen: «Suokaa anteeksi, että minun nyt jo täytyy jättää teidät; minä en voi hyvin«.

«Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole syytä sitä niin pahaksi ottaa«, sanoi majuri sovinnon äänellä.

Mutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän näki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen, ja hän kiristeli hampaitaan.

Kenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena kesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan päin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa seisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi nimittää, poltti hänen rintaansa.

Vaan neito puutarhassa — Anna se oli — oli nähnyt, oli tuntenut kreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. —

Kun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää mielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä, kun heidän välillään nousi puhe kreivistä.

«Luuletko että hän tuntee minun?« kysyi Anna.

«Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä«, vastasi Maria.

Tästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa mietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin tähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät auttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta olisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut olla käyttämättä. Anna saattoi tuon. — Kun rupesi vieraita kokoontumaan ja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli soma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis. Anna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli saavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään malttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän näki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus: «Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin«.

Vaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki puutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan: «Nyt, paha henki, auta minua!« Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin, jälkeen. — Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan.

Nämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin niihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän pauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän alus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin rikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen.

Mitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin kreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti pois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt, että kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin ihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen lännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan kukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen tultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa ja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta Anna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta, vaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se kärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen.

Anna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi kreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat sanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana kosto sisältää.

Tuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan.

Tällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa.

Parooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä onnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon. Se oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä kevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että hän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi kiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja luuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni hänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään ei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria vielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. — Hänessä ei nyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut.

Mutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja kun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän luuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille sanonut: «Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on näyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin oikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät ne hyvää tarkoittaneet«. — Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi paremmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli loppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa arvoa, seisoi hänen edessään.

Näin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. — Siihen aikaan, kun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi kuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui unessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa tilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin kovasti, että se saliin kuului: «Hi, hi, hoo«. —

Kaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui ja katseli ulos.

«Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!«

Herrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät kolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään, seisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella.

Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa. Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi, nähdäkseen paremmin.

«Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?« kysyivät naiset, ja pian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He seisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin mokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä, miten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he odottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa, väsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. — «Olisi hupaista tietää saavatko hänen kiini«, sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä tapausta hupaisena.

Kun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi. Hänellä oli syytäkin siihen.

Klaus oli heti miehen tuntenut Kyöstiksi, Johanneksen veljeksi. —

Muistaen aamullista puhettaan neiti Marian kanssa pelkäsi Klaus jonkun muunkin tietävän, kuka tämä mies oli, jota takaa ajettiin. Hän tiesi, miten Marian herkkä luonne ottaisi pahaksi sanoman, että mies oli Metsämaan Kyösti. Hän pelkäsi Marian saavan tuon tietää. Mutta toiselta puolen ei hänen uteliaisuutensa sallinut hänen jäädä kamariin. Hän halusi saada tietää saatiinko Kyösti kiini, vai onnistuisiko hän karkaamaan. Hän halusi etenkin saada tietää, mikä oli syynä siihen, että Kyösti nyt oli Turussa, jossa kiinitulemisen vaara oli hänelle suurin. Klaus ei ensinkään epäillyt, ettei Kyösti ollut juuri se, joka oli Kärmälän surmannut.

Klaus riensi kiireesti ulos. Vaan ei hän porttia etemmäs tullut. Portilla seisoi Anna. Ja nähtyänsä Annan seisahtui Klaus. «Te tiedätte, mitä kadulla on tapahtunut«, sanoi hän.

«Minä tiedän sen«, vastasi Anna surullisesti. «Tänään on Kyösti viimeisen kerran kulkenut vapaana. Hän lähti juoksemaan, vaan kompastui, lankesi, saatiin kiini ja vietiin juuri nyt. — Tuolla näette hänet vielä«.

Klaus silmäili katua pitkin. Annalla oli oikein; Kyöstiä vietiin. «Älkää ilmoittako tätä Marialle!« rukoili Klaus.

«Minä aioin samaa teiltä pyytää«, vastasi Anna, ja hiljemmällä äänellä lisäsi hän: «Minä ehkä olen syypää Kyöstin kiinitulemiseen. Minä istuin puutarhassa ja ajattelin tapausta, joka siellä äsken tapahtui«. Ja nyt jutteli Anna, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äsken. «Äkkiä kuului puhetta kadulta. — Mitä siinä seisot? kuulin minä sanottavan. Mitä tuohon kysymykseen vastattiin, sitä en kuullut. Mutta kun samalla akkuna rikkoontui ja sama ääni kiljasi: «Minä tunnen hänen, häntä on täällä ennenkin takaa ajettu varkaudesta«, luulin minä kuulleeni Johanneksen äänen vastaavan: «Menkää hiiteen!« Ja samalla alkoi melske. Minä pelästyin, istuin muutaman silmänräpäyksen voimatta lähteä katsomaan mitä mieleni teki, mutta vihdoin nousin ja kiiruhdin portille. Minä tulin juuri nähdäkseni, miten joku kyynäspäällään oli rikkonut akkunan ja siitä ehkä pelästyen lähtenyt pakoon. Hän olisi juossut meidän pihalle, mutta juuri tullessaan portillemme näki hän minun, ja hän aikoi silloin kääntyä, vaan tuossa kompastui hän; samassa olivat vahtimiehet hänen päällänsä, ja vielä silmänräpäyksen kuluttua olivat he matkalla linnaan. Kyösti raukka!«

«Ettekö, neiti Anna, osaa aavistaa, mitä varten hän täällä on?« kysyi Klaus, joka kummastellen oli kuullut naisesta puutarhan aidan takana.

«En enemmän kuin tekään. — Nyt kääntyvät he Linnan kadulle… Jumala auttakoon häntä!«

«Neiti Anna surkuttelee Kyöstiä; ette olisi suonut hänen kiini tulevan?«

»Jos hän on syyllinen, niin kärsiköön töittensä mukaan, vaikka se minun sydämeeni kipeästi pistää. Hän on kumminkin minun orpanani«.

«Ylevä neiti!« lausui parooni.

Näin olivat he puhelleet ison aikaa, kun Anna kuuli jonkun hiljaa tulevan. Pikaisesti kiiruhti hän puutarhaan, jonka veräjälle hän paroonin kanssa oli tullut. Vaan se, joka lähestyi, ei ollut kukaan muu kuin majuri, joka Marian käskystä tuli hakemaan Annaa, ilmoittaen, että kreivi oli mennyt. Majuri ei mitään pitänyt miehestä; se oli hänen mielestänsä vaan huvikki huvituksen keskellä, sillä hän ei tiennyt miestä syylliseksi. Hän näki paroonin ja hän näki Annan kiiruhtavan puutarhaan, ja hänen ensimäiset sanansa eivät olleet Annalle, vaan paroonille, eikä ollut kysymys miehestä — vaan kysymys oli: «Joko nyt on korkea muuri kaatunut?« Sen kysyi hän hymyillen.

«Jo«, vastasi Klaus. «Surmaaja ei enää surmaa. Kyösti on saatu kiini. Vaan sitä älkää Marialle puhuko«.

«Noo!« mumisi majuri. «Vai oli se Kyösti; sitä en minä tiennyt«.

V.

Petetty.

Olisin kuollut, kurja raukka. Olisin katkennut katala — — — — — — — — — — — Nämät kummat kuulematta, Haikeat havaitsematta.

Kalevala.

Kontiosaarella on Lemmon luola autio. Lakeinen on kiini, paasi suulla paikallaan. Lemmon luolan asukkaat ovat lentäneet ulos. Mutta lemmon ovat he luolasta mukaansa vieneet.

Ihmisen sydäntä ja naisen semminkin — kuka on niitä tutkinut? — Se ylevyys, joka sitä voi täyttää, ulottuu taivaasen saakka; se julmuus, joka sitä voi täyttää, ulottuu aina manalan mustimpiin majoihin asti. — Ylevyyden ja julmuuden henget, ne eivät sovinnossa voi elää samassa sydämessä. Toinen voittaa tahi toinen. Tahi jakavat he sydämen, kukin osaansa halliten. Jos ne näin molemmat alallansa asuvat, toinen toista voittamatta — siinä on tavallisen ihmisen kuva.

Vaan jos toinen voittaa, mikä siitä syntyy? Kiitos tahi viha. Niin lähellä toisiansa ovat nämä, ja kumminkin niin kaukana.

Mutta tietääkö siemen itäessään, mimmoinen sen hedelmä tulee?

Ei!

Miten siementä hoidetaan, mimmoiseen maahan se on kylvetty, siitä riippuu sen tulevaisuus. —

Niin on ihmisenkin laita.

Minä näin kerran kolme siementä laskettavan maahan. Ne olivat yhtäläisiä; ei toista saattanut toisesta eroittaa. Kolmen nuoren hallussa olivat nämä siemenet. Samana päivänä ne kylvettiin. Ne kasvoivat, mutta niitä hoidettiin eri tavalla. Ensimäinen kasvoi maassa, jota kuivana kastettiin, ruohottuneena perkattiin, aikaa voittaen mullattiin ja siivottiin. Toinen kasvoi ohdakkeiden keskellä, kuivana, nääntyväisenä. Pouta sai taimen keltaiseksi, sade sai sen vetiseksi ja rumaksi — se kasvoi kumminkin. Kolmas kasvoi huoneiden suojassa, myös hoidotta, roskaruohojen keskellä. — Niin tuli syksy. Nuoret menivät taimiaan katsomaan. Ensimäisen seisoi kauniina, se kantoi runsaat saaliit; sen istuttaja iloitsi. «Sinä olet palkinnut vaivani«, sanoi hän. Toisen oli keltainen, lehdetön. Suruisesti kallisti se päätänsä maahan päin, ja ainoan hedelmän kantoi se; mutta sekin oli kuiva ja huono. Sen istuttaja nauroi. «Et sinä istutus-vaivaani palkinnut«, sanoi hän ja repi taimen juurineen maasta. — Me menimme nyt kolmannen luo. Minä ajattelin: jos toinen on korjuutta kasvanut, vielä enemmän korjuutta kolmas. Mutta kummaa! Taimi seisoi entistä ihanampana; mehiläiset lentelivät sen ympärillä, sen oksat olivat täynnä suuria, ihania hedelmiä.

Istuttaja seisoi taimensa vieressä. Hän ei ollut iloinen. «Minä en saata ilolla nauttia hedelmiäsi; minulla ei ole ollut mitään vaivaa sinusta«, — sanoi hän.

Minä läksin syviin ajatuksiin vaipuneena pois. Että ensimäinen palkitsi istuttajansa ja ettei toinen sitä tehnyt, sen ymmärsin minä. Mutta miksi kolmas oli kaikkein ihanin, sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän minä sen. —

Vertaa noita siemeniä ihmisiin! — Tuolla leikkii vähäinen lapsi; hänen vanhempansa hoitavat häntä. Häntä varotaan niin, ettei mikään vahinko saa kohdata häntä, ja vasta silloin, kun hän on kasvanut mieheksi, jätetään hän omiin valtoihinsa. Ja hän kantaa silloin runsaasti hedelmiä. — Mihin lapsuudessa on oppinut, sitä vanhana tekee. — Tuolla hyppelee pienokainen kedolla; häntä ei seuraa vanhempainsa silmät; vanhemmat kurittavat häntä väliin ja huutavat hänelle kovia sanoja. Pienokainen tulee mieheksi. Jätettynä omiin valtoihinsa iloitsee hän siitä. Hän ei ole oppinut mitään hyödyllistä, Hän on niinkuin lintunen ilmassa. Niin kauan kuin luonto häntä elättää, elää hän; mutta kun aika talveksi joutuu ja kysymys tulee: mitä olet latoihisi talveksi tallentanut? — kas silloin ei siellä ole mitään muuta kuin kuiva hedelmä, jonka nimi on nälkä. Hänen täytyisi nyt nääntyä, mutta sitä ei hän tahdo. Hän hakee elatusta ja hänelle on samanarvoista, mistä hän sen saa. — Mutta tuolla hyppelee myös pienokainen järven rannalla; hän tietää, että hän on yksin maailmassa. Hänellä on tosin vanhemmat, vaan ne eivät hänestä huoli mitään. Hän on elämänsä aamusta aikain oppinut itse ohjaamaan ajatuksiansa; hän tietää, että hänen tulevaisuutensa onni tahi onnettomuus riippuu hänestä itsestään. Sen tietää hän, ja asiat maailmassa auttavat häntä. Hän kulkee tietä, minkä hän tietää vievän onnen satamaan. Hän on lapsuudesta vaivoihin tottunut; hän kulkee tietään pelkäämättä. Hän kasvaa mieheksi, ja hänestä on miehenä mieheksi. — Maailma kuulee silloin vasta hänen tähän saakka oudon nimensä, kun se hedelmät näkee. Ja maailma kiittää häntä,

Missä ihminen kasvaa, miten hän on kasvatettu, siitä riippuu kaikki. — Mutta ei kaikki kaikissa kumminkaan. Niitä löytyy, jotka tietämättä, missä kasvavat, kasvatuksetta miehistyvät. Näissä riippuu kaikki siitä, mikä puoli henkien sotiessa heidän sydämessään voittaa — sodassa, jossa ei mikään hellä äiti eikä mikään hurskas isä ole voittoa kummallekaan valmistanut. — Näistä tulee väliin neroja, väliin riettaimpia ihmisiä maailmassa.

Mutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja verraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti paremmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus ollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras; hän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa. Mutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja ymppäsi siihen oksan toisesta puusta. — Oliko se taimen syy, ettei se hyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen juuria myöten pilasivat koko puun? —

Vaan ken tuntee ihmisen sydämen?

* * * * *

Olen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen voittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen että niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei elinkauden aika voi enää saada entiselleen. — Ne soivat surullisesti epäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö irvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä nousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään kiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee. Muistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee se ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan saakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon. Mutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin myrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se kiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. —

Myrskyn nimi sydämessä on epäilys; sataman nimi on kosto. —

Tämän myrskyn vallan alaisena, satamaan päästäksensä, hymyilevät neidon huulet; hänen sanansa ovat usein suloiset ja kauniit; mutta niinkuin tyynen, kauniin, kesäisen meren pinta voi allansa kätkeä olennoita julmia julmempia, kätkeyypi epäileväisen sydämessä sitä hirmuisempi epäilys. Hänen sydämensä katkaistut jänteiden jäännökset ovat vielä soivinaan; vaan se soitto on petollinen. Ja itse huultenkin hymy ja nauru, ne eivät ole muuta kuin päivän kuuma, auringon väsyttävä loiste ennen alkavaa ukkosen myrskyä. —

Aningaisten mäellä Turussa oli vähän matkaa maallepäin siitä, missä siihen aikaan porvari Hellman asui, vähäinen mökki, josta aika ja ilma olivat vieneet kukin osansa. Se oli autioksi jätetty; se oli määrätty hävitettäväksi, mutta sen hävityksen päivä ei ollut vielä tullut. Sen lattia oli lahonnut, sen seinät olivat mädänneet, sen akkunat olivat pirstaleina. Se oli raunio. Siinä ei ollut kukaan moniin aikoihin enää asunut. Ei kerjäläinenkään siinä suojaa hakenut. —

Tämä mökki suojaa nyt kesäisenä yönä ihmistä. Vaan se ihminen on itse raunio. Hänestä on asukas muuttanut pois.

Hän ei nuku, vaikka yö on tullut; hän ei makaa, vaikka väsymys vaivaa; hän ei hae ruokaa, vaikka nälkä kalvaa.

Jo olet arvannut. Hän on Katri.

Kaksi tuntia on hän näin istunut. —

Miten istuu hän?

Kädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät tirkistelevät ylöspäin.

Hän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. — Mutta silmäile hänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? —

Yövartia huutaa vakavalla äänellä: «Kello on 12 lyönyt!« Keskiyön hetki herättää naisen. — Onko hän nukkunut? — Ei.

Hän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa syrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut… Hänen silmänsä iskevät tulta.

«Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi, vielä — — mutta vielä et ijäksi«.

Kuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, — vaan epäilyksen.

Keskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat sanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen sanovan.

Hän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli luullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän havaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se epätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. — —

Katri oli saanut Kyöstin kokonaan puolelleen. Hän oli saanut Kyöstin niin kauvas pahuuden tiellä, ettei hän enää pelännyt hänen palaavan. Nyt oli Katri valmis kostoonsa ryhtymään.

Hän tuli Turkuun.

Hän haki kreiviä. Hän olisi ollut valmis maailman ääriin saakka kulkemaan tavatakseen häntä.

Silloin tuli Turkuun juuri se, jota hän odotti. Katri näki hänen ensi kerran lankeemuksensa jälkeen, kun kreivi majuri —sen pitoihin meni. Hän kirjoitti silloin kirjeen, jolla oli määrä herättää hirmua kreivissä. Kyösti kuljetti kirjeen sille, jolle se oli tuleva. Kyöstillä oli käsky, kun näki kreivin majurin luo poikkeevan, talon edessä odottaa, kunnes tämä sieltä palaisi. Vaan Kyösti ei huomannut kreivin lähtöä eikä Katrin, joka innossaan seuraten kreiviä ei muistanut apumiestään. Kahden kulkivat he siis, pettäjä tosin sillä mielellä, mikä kirjeellä oli ollut määrä herättää, mutta samassa vihan kuohuvalla tunnolla, ja petetty seurasi häntä.

Lähellä mökkiä, minkä Katri oli asunnokseen ottanut, asui kreivi talossa, minkä rakennukset yhdistyivät tuon äsken mainitun porvarin taloon. Katri samosi kreivin jälkeen, kun kreivi astui kamariinsa. Ja kun kreivi heittäysi sohvalleen, kuuli hän Katrin kimeän äänen:

«Tunteeko kreivi G. vielä minua?«

Kreivi hypähti ylös. Hän oli pelästynyt.

«Lapsensa surmaajan kanssa ei ole minulla mitään tekemistä«, sanoi hän kiireesti, kiivaasti, kolkosti. —

Tuollaista vastaanottoa ei ollut Katri odottanut. Hänen huulensa menivät sinisiksi. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Hän tunsi kuuman tulen polttavan rinnassaan. Hän kuuli itseänsä ensi kerran mainittavan lapsensa surmaajaksi. Kreivi silmäili häntä kolkosti. Se oli Katrista kuin olisi hän seisonut tuomarin edessä.

Asema oli muuttunut.

Katri ei voinut kärsiä kreivin katsetta; hän kiirehti pois; hän juoksi majaansa, ja siellä kohtasi häntä se tuska, joka olisi saanut hänen lopettamaan vaivaloisen elämänsä, ellei himmeä käsitys siitä, että monen vuoden vaivat silloin olisivat olleet turhat, olisi estänyt häntä.

Katri oli alkanut kostonsa; vaan tästä ei hänellä iloa ollut. Hän ei saanut nähdä, miten hän juuri pakenemisellaan kreivin tyköä oli kreivin nukkuvan omantunnon herättänyt paatumuksen unesta. Hän ei tiennyt, että kreivissäkin rikoksensa julmuus tuli ilmi, nyt kun hän näki, mitä hänen muutamat sanansa Katrissa olivat vaikuttaneet. — Mutta ei antanut kukaan Katrille sitä iloista sanomaa, että kreivi vääntelihe ja kääntelihe vuoteellaan, koettaen unen helmaan nukuttaa kipeät tunteensa. Ei ollut Katrille suotu tietää, että kreivi, kun keskiyön hetki oli tullut, juuri näki hänen kuvansa, näki miten hän, Katri, vaalein kasvoin, tuulessa liehuvin hiuksin rannalla seisoi ja lapsensa Aurajoen aaltoihin upotti. — Ei ollut sitä suotu Katrille tietää. Molempain oli suotu kärsiä toisestaan tietämättä. —

Uuden päivän koitteessa nousivat he molemmat.

Kreivi koetti kirouksilla poistaa mielestään kaikki, mutta turhaan. —

Katri seisoi vilustuneena mökissään, viluansa kumminkaan tuntematta, ja silmäili ulos. Katri muisti nyt Kyöstiä. Hän ei tiennyt, että Kyöstikin oli unettoman yön viettänyt Turun linnassa.

«Olisiko Kyösti pettänyt minut?« — kysyi hän itseltään. «Olisivatko ne siteet, joilla hänen itseeni kiinnitin, olleet niin kehnot, että katketa olisivat voineet; vai olisiko häntä onnettomuus kohdannut?« Näin kysyi hän, ja varhain aamulla, kun Turku vielä nukkui, hiipi hän ulos tiedustelemaan. Hän kulki sen talon sivu, joka ei salli asujantensa kulkea ulos ja sisälle oman tahtonsa mukaan. Hän silmäili raudoitettuja akkunoita ja kah! Siinä särkyi yksi, ja siitä tirkistelivät Kyöstin vaaleat kasvot.

Katri oli saanut kyliänsä siitä näöstä.

Hän palasi nyt mökkiinsä takaisin, ja siellä huokasi vaivattu sielu ensi kerran: «Miksi olen minä syntynyt?« —

Kolmen kuukauden ja viiden päivän kuluttua Katri tuon sai tietää.

VI.

Taikauskoinen.

Kesä oli kulunut. Syksyn sateet ja myrskyt olivat alkaneet. Harmaalan isossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin kertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli, se puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen ollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan. Hän oli nyt vakava, hiljainen mies, joka oli oppinut näkemään, mitä niin harva hänenä olisi nähnyt, että kansallakin on arvonsa. Vanhan paroonin kuoltua viisi vuotta takaperin oli hänen pyrintönsä ollut, kun nyt isäntävirka laskettiin hänen niskoilleen, olla isä — ei ainoastaan isäntä — alamaisilleen. Tuossa toimessa olivat kaikki ylhäisyyden ajatukset, joita vielä hänen isällään oli jotenkin runsaasti ollut, kokonaan kadonneet. Hän ei pitänyt itseään parempana työmiestä, joka pellolla kynti. Ja kun hän väliin halusi seurustella jonkun kanssa, jonka järki ulottui etemmäksi kuin talonpojan, meni hän kirkkoherran luo. Siellä oli suloinen Ellen aina iloisesti häntä vastassa. —

Näin oli Klaus paroonista vähitellen tullut talonisäntä, joka parooni-nimensä heitti selkänsä taakse, tuskin muistaen, että hänen sukunsa vaakuna ritarihuoneessa meren tuolla puolen riippui. Hänen rakkautensa Mariaan oli tehnyt hänen alakuloiseksi; mutta kun nyt ne vuodet olivat kuluneet, joiden kuluttua tavallisesti nuoruuden into muuttaa muotonsa, kun Klaus nyt pyytäessään Marian sydämen rakkautta, sai hänen sydämensä ystävyyden, oli Klaus tyydytetty. Hänen luonteisensa ei voinut rakastaa niinkuin Johannes Mariaa eikä niinkuin Anna Johannesta.

Nyt on tullut syyskuun 4 päivä. Klaus istuu pöytänsä edessä. Niinkuin toimellinen maapatrooni ainakin lukee hän nyt muistikirjastaan, mitä hänen peltonsa edellisinä vuosina ovat antaneet. Hän vertailee, paljoko siitä riihestä, joka tänään puitiin, tuli viime ja edellisinä vuosina, ja arviolta laskee hän tulonsa ylipään tänä vuonna. Tuota juuri tehdessään kuulee hän kamarinsa oven aukenevan ja kääntyen näkee kummastellen miehen, jonka kanssa hän eläessään on tuskin sanaa puhunut. Ulkonäöltään tunsi hän kumminkin miehen.

«No, mikäs nyt on saanut vääpelin matkaan?« kysyi Klaus, kättä antaen tulleelle ja kehoittaen häntä istumaan.

Vääpeli, tuo Kärmälän serkku, yksi niitä miehiä, joihin ei aika näy pystyvän, puristi kovasti paroonin tarjottua kättä. —

«Mikä minun sai matkaan, häh? — Luulen, että minä kuolen«.

Klaus säpsähti. Hänellä ei ollut vastaamista tuohon muuta kuin kysyä: «Kuinka niin?«

«Minä tunnen sen. Te olette viisas, olen kuullut sen. Minä luulen, että minä kuolen; mitä tekisin, etten kuolisi?«

«Olenko minä Jumala? Jumalan kädessä on elämä ja kuolema«.

«No, sitten ei auta mikään. Minä kuolen — minua ei sure kukaan. Häh!«

«Oletteko sairas vai mistä niin varmaan tiedätte kuolevanne?« kysyi Klaus yhä enemmän kummastellen. «Kuollahan meidän kaikkein pitää!«

«Häh? Kaikkein? Valhe! Jos löytäisin elämänkiven — enpä kuolisi«.

«Elämänkiven?«

«Niin, elämänki—kiven. Luulisin teidän tietävän siitä. Häh? Ette tiedä? — Tiedätte kai. Se on musta. Korpit sen ovat munineet… Se tekee näkymättömäksi terveen ihmisen, sairaalle antaa se terveyden… Häh? Tiedätte kai siitä?

Klaus ei tiennyt, oliko hänellä hullu vai taikauskon kahleisiin sidottu ihminen edessänsä. Hän ei vastannut mitään.

«Häh! Tiedätte, kosk'ette vastaa!… Mietitte paljoko teidän pitää siitä tahtoman? Minä maksan, määrätkää hinta! Paljoko?« — huusi vääpeli kiihkoisena. Hänen soinnuton äänensä oli kuin haudasta tuleva.

«Olkaa vaiti!… Elämänkivi, se on yksin Jumalalla, ja Jumala ei ole sitä ihmisille antanut, ei pyhimmällekään«, sanoi Klaus vakavasti.

«Teillä se on, teillä se on! Minä maksan, minulla on rahaa. Häh? Piisaako Kärmälän maa? Se on hyvä maa«.

«Olkaa vaiti, hulluttelematta… Kuka on teitä opettanut uskomaan tuollaisia?«

«Kuka… Häh? Minä olen vanha mies. Minä olen paljon kokenut. Minulla on tässä kivi; sen omistaja elää kaksi vertaa niin kauan kuin Vapahtajamme ja puolen hänen elämänsä ajan lisäksi, se on: 82 ja puoli vuotta… Häh? — Mutta silloin sen voima loppuu. Uskovaisilleen jakoi Vapahtaja noita kiviä; 10 kappaletta niitä on maailmassa. Mutta eräälle juutalaiselle Vapahtaja antoi elämänkiven, vaikk'ei tiedetä mistä syystä. Sen omistaja elää niin monta tuhatta ajastaikaa kuin Vapahtaja vuosia; sitten hän otetaan ylös taivaasen. Häh! Se kivi on useammasta kappaleesta; sen voi jakaa osiin, ja kullakin osalla on kokonaisen kiven voima. Häh? Kuka sen minulle antoi, tämän aikakausien kiven?… Sen antoi isäni. Häh! Ja isäni sai sen isältään; tämä taasen isältään. Se on yksi niistä kymmenestä maailmassa«.

«Ja ovatko kaikki sen omistajat eläneet 82 vuotta?« kysyi Klaus, joka ei ensinkään ollut aavistanut noin paljon keskiajan taikauskoa elävän hänen likeisyydessään.

«Kaikki, paitsi isäni… Hän ei elänyt enempää kuin 60 vuotta, sillä kivestä oli, sen ollessa hänen hallussaan, kulunut pois tämä kulma…« Vääpeli osoitti kulmaa, joka oli paikattu…

«Ja te paransitte sen? Millä?«

«Kun kymmenen korppilintua keittää, saa niistä oivallista lääkerasvaa. Häh! Ulkomaalla asuu tohtori, joka osaa rasvaa kovaksi keittää ja liittää kiveen. Mutta kiveä on varovasti pitäminen, ettei liite putoa pois«.

«Ja te kävitte ulkomaalla?«

«Minä kävin ja tapasin tohtorin Ruotsinmaalla… Hän oli vanha pappi. Häh! Hän keitti rasvaa kiinni kiveen«.

«Ja otti siitä aika maksun?«

«Otti«, sanoi vääpeli huoaten.

Klaus naurahti. «Heittäkää nyt tuo kivi järveen!« sanoi hän.

«Häh!« huusi vääpeli. «Se on kallis kivi, se maksaa paljon. Minä annan sen teille, ja mitä tahdotte väliä, jos te minulle elämänkiven annatte?«

«Teitä on petetty«, sanoi Klaus, joka ei saattanut olla surkuttelematta ukkoa. «Teitä on petetty. Se, joka esi-isillenne antoi kiven, oli konna; tohtori, joka rasvan kiini keitti, oli konna. Uskokaa se!…«

«Minä olen sitä tallentanut silmäteränäni. En ole siitä muille kuin tohtorille puhunut, sillä silloin olisi kivi kadottanut voimansa, häh! Huomenna täytän minä 82 ja puoli vuotta, ja huomenna, ellen saa teiltä elämänkiveä, minä kuolen. Kivi kadottaa voimansa nyt, sillä minä olen siitä puhunut; mutta kun kivi voimansa kadottaa, niin tapahtuu samalla jossakin hirmuisen suuri vahinko«.

«Kuka on sanonut teille, että tuo elämänkivi on minulla, ja jos minulla se olisi, miten luulette minua niin hulluksi, että sen teille antaisin?«

«Kuka on sanonut? Minä olin 21 vuoden vanha, kun minä aikakausien kiven sain. Se on minulla nyt ollut 61 ja puoli vuotta. — Se tohtori, joka kiven paransi, sanoi: «Mihin sinä asuntosi rakennat, siinä asuu likeisyydessäsi oiva aatelisherra, hänellä on elämänkivi. Sen kiven voima on ääretön, mutta se vaatii monen kovan ehdon täyttämistä pitääkseen voimansa. — Luopuuko hän siitä kivestä, sitä en minä voi sanoa. Hän ei ole itse uskovinaan sen voimaa… Jos hän sen antaa, ei anna hän sitä kumminkaan ennen kuin sinä olet 82 vuoden, 5 kuukauden ja 29 päivän vanha. Silloin antaa hän, jos antaa«.

«Viisas veitikka!« mumisi Klaus.

«Ja hän sanoo sinulle ehdot, mitkä kiven voimassa pitävät« — «niin puhui minulle tohtori«. — Vääpeli lopetti ja silmäili rukoilevaisesti paroonia.

«Sokea vanhus!« sanoi Klaus. «Teitä on suuresti petetty!«

«Minuako petetty? Häh! Niin sanoi tohtorikin teidän sanovanne«.

Klaus kulki kamarissaan edestakaisin miettien. Vääpelin silmäykset seurasivat häntä, ikäänkuin tahtoen lukea, mitä hän ajatteli. Vihdoin seisahtui Klaus vääpelin edessä: «Te olitte muistaakseni kerran heikkona sairaana?«

«Sairaana, häh! Olin, olin! Siitä on nyt puolen seitsemättätoista vuotta; silloin luulin minä kuolevani, mutta kivi auttoi. Häh!«

«Ja te kutsutitte silloin luoksenne kirkkoherran?«

«Niin, minä pelkäsin kuolemaa«.

«Menkää nytkin kirkkoherran luo! Hänellä on ehkä elämänkivi«.

«Kirkkoherralla! Häh? Ei — — Ei, teillä se on, teillä se on?«

«Minulla ei ole. Sitä elämänkiveä, josta puhutte, ei ole maailmassa«, sanoi Klaus. «Mutta näyttäkää minulle tuota aikakauden kiveä!«

Peläten antoi vääpeli kiven. «Pitäkää sitä varovasti; se on kallis kivi, minä olen sitä seitsemättäkymmentä vuotta kaulallani pitänyt«.

Klaus otti kiven. Se oli neliskulmainen, tasainen. Sen sivulla oli kummallisia piirtoja ja merkkejä. Se oli musta, mutta tuo musta väri oli yhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti äkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan naurusuin lähestyi Klaus häntä. «Tuossa on kivi«, sanoi hän. «Se on hyvää lyijyä«.

Vääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa sinertyivät. Painaen hellästi kiveä rintaansa vastaan huokasi hän vihdoin: «Elämänkiven, annatteko — häh? Kaikki, mitä minulla on, on teidän«.

Klaus näki, miten ukko oli vaivattu. «Sinä vanhus, sinulla ei ole mitään maailmassa muuta kuin tavarasi; ne olisit sinä valmis uhraamaan henkesi pelastukseksi kuolemasta«, sanoi hän. «Minä olen jo sanonut, teitä on petetty. Menkää kirkkoherran luo!«

Vääpeli ei kuullut muuta kuin ensimmäiset sanat. Hän nousi, hänen huulensa sinertyivät yhä enemmän. «16 vuotta takaperin, kun olin 66 ikäinen, sairastuin minä, luulin tohtorin avun mitättömäksi, lupasin sieluni pelastukseksi tulevassa elämässä tavarani. Häh! Lupasin tavarani pitäjän köyhille. Vaan minä paranin. Häh! Kirjoittakaa minun testamenttini; minä annan kaikki köyhille. Luulen, että minä jo kuolen!«

Klaus hämmästyi. Vääpeli oli kuolevaisen näköinen. «Heittäkää tyköänne tuo kivi, niin ette kuole!« sanoi hän.

Vääpeli silmäili häntä kolkosti. «En!« huusi hän. «Se on kallis kivi; en minä kuole ennenkuin huomenna… Kirjoittakaa!«

Klaus istui pöydän ääreen. «Minä kirjoitan«, sanoi hän.

«Minä, joka tämän testamentin alle nimeni puumerkin panen, annan kaikki omaisuuteni tämän pitäjän köyhille. — Häh, joko sen kirjoititte? — — mutta 1000 riksiä puhdasta rahaa annan minä Sakari Sakarinpojalle, joka nyt on vasta 12 vuoden vanha, Raisolassa, koska hänen isänsä isä minulle kerran ilman edestä antoi kymmenen korppia. — Häh, joko se on?«

Klaus oli ensimmäiset ukon lauseet kirjoittanut, kun hän sattui katsahtamaan ulos. Kynä ei enää lähestynyt paperia. Klaus oli nähnyt ylioppilaan, joka majuri —sen kamarissa asui, vaahtoisella hevosella tulevan ratsastaen kartanolle.

«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi vääpeli.

Mutta Klaus, joka näki ylioppilaan kiireesti säntäävän hevosensa selästä, ei enää ukkoa kuullut. «Mikä tuo ylioppilasta niin kiireesti nyt tänne?« kysyi Klaus itseltään.

Ylioppilas kysyi kartanolla paroonia. «Hän on kamarissaan«, sanottiin, ja ennenkuin Klaus ennätti mennä tullutta vastaan, kuuli hän ylioppilaan tulevan ylös kamariin.

«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi ukko kolmannen kerran. Mutta silloin avasi ylioppilas kamarin oven ja astui sisälle.

Vääpeli kätki kiireesti kiven rintataskuunsa.

«Mitä, Jumalan nimeen, on tapahtunut? Te tulette juuri kuin tuuliaispää«, huusi Klaus, lähestyen tullutta.

«Majuri —s on tullut halvatuksi«, vastasi hengästynyt nuorukainen. «Hänellä ei ole monta hetkeä jäljellä enää; hän kuolee, vaan ennen kuolemaansa tahtoo hän tavata teitä. Jos teillä on tilaisuutta, niin älkää silmänräpäystäkään viipykö!« Ja ylioppilas antoi paroonille vähäisen kirjeen.

Klaus repäsi silmänräpäyksessä sinetin auki. Hän näki kirjeessä nimen «Maria«. Hän luki:

«Klaus! Ystäväni! Jos on sinulle mahdollista, niin tule tänne; isäni tahtoo tavata sinua. Hän kuolee… Tule Jumalan tähden, pyytää Maria«.

«Minä lähden, minä lähden heti!« huusi Klaus. Hän kiiruhti ulos; mutta ovella tarttui häneen vääpeli. Te jätätte testamenttini tekemättä. Häh?«

«En minä jouda, en minä jouda«, huusi parooni. «Menkää kirkkoherran tahi nimismiehen luo, he osaavat paremmin!« Ja ulos kiiruhti parooni Klaus.

Vääpeli seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. Hän katsoi pitkään ylioppilasta, joka väsyneenä sohvalle oli vaipunut. Hän avasi suunsa pyytääkseen ylioppilasta kirjoittamaan, mutta samalla samosi Klaus kamariin takaisin.

«Menkää nimismiehen tahi kirkkoherran luo!« huusi hän, nähdessään vääpelin. «Minä lähden heti Turkuun«.

«Noo! Lähdette! Luulen teidän jäävän, aion teillekin antaa vähäsen; häh?«

«Menkää!« ärjäsi Klaus. «Kuulette, ettei minulla ole aikaa«.

Vapisevin askelin vetäysi vääpeli kamarista, vielä kerran silmäiltyään ympärillensä. «Minä menen, minä menen!« jupisi hän.

Puolen tunnin kuluttua istuivat Klaus ja ylioppilas hevosten selässä ja riensivät kiireesti Turkuun päin.

VII.

Marian kirjeen syy.

Vaahtoiset hevoset laukkaavat lentäen, niiden rautaiset kaviot iskevät tulta; ratsastajat hikoilevat ja kehoittavat, itse väsyneinä, väsyneitä hevosiaan. Paroonin mieli palaa Turkuun, mutta sinne on matkaa vielä; se näkyy hänelle nyt loppumattomaksi. Ylioppilaan silmät ovat hiekkaa ja tomua täynnä; hän on nääntyä, mutta hän on nuori; hän tahtoo voimiansa koittaa, mitä ne kestävät. Kello on jo lähes 8 ehtoolla.

Me kiiruhdamme heidän edellään Turkuun. Päivä on ollut jotenkin lämmin. Syys-aurinko on aina väliin heittänyt helliä säteitänsä hattarapilvien välistä. — Ihmiset ovat tänään tehneet töitään niinkuin aina ennenkin, mitään pahaa aavistamatta.

Majuri, Maria ja Anna ovat kukin nousseet iloisella mielellä varhain, niinkuin heidän tapansa aina on ollut. Majuri on kulkenut edestakaisin salinsa lattialla ja puhunut puheitaan, tuollaisia yksinäisiä sanoja, joita Maria ja Anna väliin kuuntelivat, väliin olivat kuuntelematta.

«Minä haluan mennä puutarhaan; seuraatteko minua?« kysyi majuri, seisahtuen Annan ja Marian eteen. «Aamu on tosin vähän kylmä, mutta te olette nuoret eikä minuun ilma pysty«.

«Minä tulen«, vastasi Anna ja oli kohta valmis seuraamaan majuria, jonka silmistä hän aina koitti lukea, mitä hän tahtoi, saati silloin, kun hän sanoilla jotakin vaati.

«Entä sinä, Mariani?«

«Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä«.

«Tee sitten niin!« vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas puutarhaan.

Aurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. — «Nyt on aamu kaunis«, puhui majuri. «Mutta, Anna, etkö luule monen nyt unhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa päivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin linnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes vainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?«

«On onnettomia«, vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. «On onnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme onnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia vielä vähemmin«.

«Se on totta«, lausui hiljaisesti majuri, «se on totta«. — «Vaan kuules, Anna«, — alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä, josta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi silmänsä häneen. — «Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin onnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän väliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa kumminkin aina häneen… Maria on onnellinen, minä olen onnellinen. Mutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä tiedät, että sinä puhut hellälle isälle«.

«Minä olen onnellinen«, vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas kyynele, kun hän majuria katseli.

«Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?«

«En. Ellei se ole Jumalan tahto«.

Majuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan selkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa.

Muutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän pelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri Marian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan.

Mutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi Anna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös, hän oli nähnyt hirmustuttavan näön.

Majurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat siniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi, niinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään tiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. —

Anna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan kamariin ja sitten ylös Marian luo.

Ja Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt tainnoksiin. —

Tohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat hänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan takaa tunsi hän ympärillään seisovaiset.

«Isä! Voitteko puhua?« — huusi Maria iloisella äänellä kyynelten keskeltä.

Majuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen.

«Maria!« sanoi hän.

Tohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään, sanoi majuri:

«Kohta olet sinä yksin. Jos minä vielä saisin Klausta tavata! Onko ketään, jonka voisi Harmaalaan lähettää — —«.

VIII.

Petetyn kosto.

Vaan majurin sairasvuoteen viereen emme nyt saa jäädä, emmekä myöskään mennä vastaan niitä, jotka kiireesti Turkua lähestyvät. — Emme myöskään saa jäädä sillalle katsomaan laivaa, joka kauan odotettuna nyt vihdoin ulkomaalta tulee.

Riennämme kiireesti suuren herrasjoukon läpi, jonka keskuudesta kuulemme tutun äänen huutavan: «Hi, hi, hi, hoo!« — Laiva, joka tulee, on tuon laihan raatimiehen

Kiiruhdamme erään lihavan rouvan sivu; hän on ollut saattamassa miestään vähäiselle alukselle, jolla mies jälkeen puolenpäivän on lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään.

Kiiruhdamme erään sotaherran sivutse — majuri Leist on hänen nimensä — joka aikoo mennä maalle huvittelemaan.

Minne niin kiire? —

Kello on kohta kahdeksan. Pimeä on tulossa, ja tapaukset tänä iltana ajavat kiireesti toisiaan.

Meidän on kiire, ennättääksemme seurata niiden virtaa. —

Kello on kohta kahdeksan. — Kreivi G. kulkee edestakaisin kamarissaan. Hän on saanut kirjeen, joka hänelle ei ole mieluinen… Kirje uhkaa ryöstöllä.

Kreivi kiroilee. —

Linnassa istuu raudoitettu mies. Hänen hiuksensa ovat harmaat, eikä hän kumminkaan ole vanha.

Hän on siis kärsinyt paljon?

On! —

Porvari Hellmanin talossa on päivällä teurastettu. Hellman itse on lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään; hänen rouvansa seisoo leivintuvassa pihan toisella puolella. Palvelustyttö keittää siellä talia.

Tuo leivintupa ja kamari, missä kreivi G. asuu, ovat vieretysten. Kreivin akkuna on Hellmanin pihalle päin. Kaksikymmentä syltä hänestä kiehuu tali. — —

Mutta tuohan on kaikki tavallista? — — On.

Vaan mökissä vähän matkaa Hellmanista on asukas. — Se ei ole tavallista. Me olemme tosin kesällä nähneet hänen siellä, vaan hän on sittemmin melkein kolme kuukautta ollut poissa. Nyt on hän tullut kotiinsa, jos mökkiä hänen kodiksensa voi nimittää.

Katri tuo on.

Vaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren naisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi eukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt — se ei ole tavallista.

Että hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; — ei sekään ole tavallista. —

Hän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään, jonka kattona taivas on. —

Päivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut kaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. —

Vaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita.

Katri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen elämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei kukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan kaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne tulevat näkyviin. — Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja nyt hän varjona maata mataa.

Paljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan saalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut — on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana pesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin vielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät enää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän on nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti.

Katri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän melkein koko kesän on ollut.

Ja nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei tarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee; hän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää asetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli, hän tietää, että — terä vie.

Mitä ajattelee hän? — Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta iskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? — Ajatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä hän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää, että hän on paljon kärsinyt. —

Varovasti kulkee hän; hänen silmäyksensä lentävät milloin oikealle, milloin vasemmalle puolelle; vaan eteenpäin kulkee hän. Hän ei näe mitään, joka häntä voisi häiritä. Hän ei tiellään tapaa ketään. Ne, jotka eivät ole ammattinsa toimissa, ovat vetäyneet katsomaan komean laivan tuloa.

Turku on tänä iltana varsin rauhallinen.

Hän seisahtuu porvari Hellmanin talon pihalla. Hänen huulensa vetäyvät julmaan nauruun, joka ei ääneen kuulu.

Hän on nähnyt kynttilän valon huoneesta, johon hän silmäilee.

Hän lähtee kadulle pihalta. Vaan kohta on hän kadonnut lähimmästä portista. —

Kreivi G. istuu nyt sohvallaan. Pöydällä palaa kynttilä. Siinä on myös kirje. Toinen akkunaverho kätkee puoleksi akkunan.

«Se on harmillista!« huutaa kreivi väliin. «Huomenna rahaa! 300 riksiä! Ei niitä niin pian saa. Hullu, kun tulin tänne vielä! — — No, no!… Ehkä saan raatimiehen odottamaan, kun näytän hänelle tämän sormuksen ja sanon: «Tätä seuraa 20,000 riksiä ja vanha eukko!« Ha, ha!… Kreivi G. menee naimisiin! Hänen koukkuunsa tarttui viimein kala. — — — «Minun suloinen Josefani! Ha, ha, haa! Karsassilmäinen, punatukkainen, neljänkymmenen vanha neiti! Mutta itsepäinen kuin paholainen… Jos hän näkisi tämän kirjeen, hyvästi silloin aviosatamani rakastettu syli, johon olen aikonut upottaa, en itseäni, mutta kaikki karhulaiseni ja sitten rahojen jäännöksillä jättää… No, noh! — Se aika tulee, kun joutuu. Joka nääntymäisillään on, kiittää paholaistakin, kun hän apua tarjoo! — Hm! Majuri Leist saa mennä takaukseen… Mutta se peto ei mene; sen on hän minulle suoraan sanonut. — No … nero keinon keksii. Huomenna on myöskin päivä. Ei hätääkään!«…

Kreivi loi silmänsä pöydälle päin. Siellä oli kirje, ja sen nähtyään hän taasen rupesi kiroilemaan. — Mutta äkkiä hän nousi. «Niin! Huomenna lähtee posti. Pitäähän toki sulhasen kirjoittaa morsiamelleen, että hän onnellisesti on kotonaan ja että hänen sydämensä palaa rakkaudesta!«

Silloin kolkutti joku ovelle. Kreivi säpsähti.

Kuka paholainen se on? kysyi hän itseltään. Kovasti huusi hän: «Astukaa sisälle!« —

Ja kolkuttaja totteli käskyä. Hän tuli.

Katri seisoi kreivin edessä.

Kreivi hämmästyi. Hän oli vetäynyt takaisin. Hän odotti Katrin sanovan jotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin:

«Kuule!«

Hellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla, kutoi ja lauloi:

«On minullakin kulta, vaan Ei tiedä siitä hän. Sen kullan, jos sen kerran saan, Kuin olen iloinen!«

Laulu vaikutti kummallisesti kreiviin.

«Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria? Muistatteko sanoja, jotka taivas ja maa kuuli?«

«Mitä sinä täällä teet? Eikö lapsesi surma minua päästä ajattelemattomasta valastani?«

Naisen silmät iskivät tulta.

«Lapseni surma!« kertoi hän. — «Niin, surmattu on lapsi; vaan ken oli hänen surmaajansa?«

«Kuule, Katri!« sanoi kreivi leppeästi. «Ole viisas! Mitä kerran on tapahtunut, se on tapahtunut. Siihen emme enää voi mitään. Sano, paljonko tahdot, ja minä olen valmis maksamaan«.

Katri astui askeleen kreiviä lähemmäksi. Verisellä kädellään pyyhki hän kasvoiltaan hivukset. —

«Rahaako?« huusi hän. «Rahaa! Sinä tarjoot minulle rahaa!«

«Niin!« sanoi kreivi, joka ei ymmärtänyt Katrin sanoja.

«Ja minäkö olisin rahasta surmannut lapseni?« huusi hän kimeästi ja surkeasti.

«No, mutta mitä sinä tahdot; ymmärtänethän, että minulla on muuta tehtävätä kuin tässä jutella sinun kanssasi. — Sano, mitä sinä tahdot!«

«Ja sitäkö kysyy kreivi G. Katrilta? Mitä hän tahtoo, hän, joka kahdeksatta vuotta on kärsinyt enemmän kuin tuomittu helvetissä!«

Kreivi pelästyi. Katrin ääni oli hänen ytimiinsä saakka tunkeunut. Kreivi silmäili häntä tarkemmin. Pirullinen ilo loisti Katrin silmissä.

«No, mutta Jumalan nimeen, mitä sinä tahdot?« huusi kreivi, vetäytyen vielä etemmäs Katrin tyköä.

«Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen pohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni… Mitä minä vaadin?… Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin«.

«Hullu!« sanoi kreivi. «Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin puolisokseni?«

«Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. — — Ja jos nyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä nyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty? Luuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä tyydytetty!«

«Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!« änkytti kreivi vavisten. — «Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki«. — —

«Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla aikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman kuolemasta«.

Tätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään.

Kreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle huutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden.

Silloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä akkunaverhon.

Vaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian ollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt.

«Nyt on sinun kaunis kuolla!« sanoi Katri.

Kreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin ase oli puhkaissut sen.

Kostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana ja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi.

Kello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa huutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta veitsen vei hän muassaan.

Kosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden vuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa — kosto oli tehty. —

Katri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi.

IX.

Turku palaa.

Laiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha raatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. «Hi … hi … hoo!« nauraa hän. —

Silloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin:

«Valkea on irti!«

«Sammutettakoon!« sanoi raatimies kun sai kuulla Aningaisten mäellä saakka vaaran olevan. —

Majuri —s makasi liikkumatta sairasvuoteellaan. Hän puhui väliin muutamia sanoja; hän oli tajullansa.

«Eikö jo Klaus tule?« kysyi hän aina väliin.

«Ei vielä«, vastasi Maria huoaten, ja hänen kyyneleensä valuivat alas majurin kädelle.

«Älä itke!« sanoi majuri silloin.

Lääkäri ja Anna sekoittivat rohtoja lähimmäisessä huoneessa. «Mitä luulette?« kysyi Anna, jonka silmät myös olivat kyynelistä punaiset.

«Että majuri on kuollut ennen aamun koittoa«.

Silloin rupesi kello olemaan 9 paikoilla, ja nyt kuului huuto kadulta:

«Valkea on irti«.

Sen sanoman kuulivat kaikki, majurikin. «Missä?« kysyivät he kaikki yhtaikaa.

«Aningaisten mäki palaa«, huudettiin kadulla.

Majuri, Anna ja Maria sanoivat: «Kiitos Jumalan! Ei ole meillä vaaraa«.

Nuori lääkäri hämmästyi. Hän antoi muutamia käskyjä Annalle ja riensi kiireesti pois. Hänen kotinsa oli Aningaisten mäellä; siellä oli hänen vanha äitinsä.

Mutta Aningaisten mäellä ei nyt kiitetä Jumalaa. Porvari Hellmanin ja lähimäiset talot ovat yhtenä tulipesänä.. Tulen liehuva, moniteräinen nuoli lipoo jo kieltänsä, ja ympäri Hellmanin pihaa juoksee kiehuva, sihisevä tali.

Hätä on käsissä. Hädän keskellä kuullaan monen kiroovan sitä, joka tähän hätään on syyllinen. Syyllisenä pidetään palvelustyttöä.

Onko hän syyllinen?

Kiehuvan talipatansa vieressä on hän istunut; hän on rouvan mentyä vaipunut somiin unelmiin. Hiljaisessa syys-illassa on hän lauluansa laulanut. Hän on muistanut lähestyvän Köyrin; silloin hän saa rakentaa oman pesänsä sen kanssa, jolle sydämensä antoi. Silloin on hän avannut leipomahuoneen oven, istunut kynnykselle ja siellä laulanut omalle sydämelleen. Hän unhotti silloin tehtävänsä. — Ja nyt, nyt kuulee hän kummallisia sanoja kreivin kamarista, Hän hämmästyy, hän kuuntelee tarkemmin. Ja hän näkee valkeanvaaran. Hän näkee kynttilän sytyttävän akkunaverhon, samalla kuin hän kuulee kovan kolahduksen. — Hän huutaa silloin. Hän odottaa, että kreivi sammuttaisi tulen, vaan kun kamarin akkuna silmänräpäyksessä kokonaan joutuu tulen valtaan, silloin säntää hän rouvan luo.

Tyttö raukka! Jos hän olisi jättänyt kreivin kamarin sillensä, jos hän olisi tointansa hoitanut, niin ei häntä ihmiset sittemmin olisi syyttäneet. Hän luuli tekevänsä oikein, kun hän emäntänsä luo juoksi; vaan kun hän tuli takaisin pihalle, kauhistui hän. Valkea oli omiin haltuihinsa jätettynä päässyt leipomahuoneessa valloilleen. Kiehuva tali oli syttynyt, oli halkaissut padan ja kastaa nyt kuumilla pisaroillaan lakastumaisillaan olevaa piharuohoa.

Nyt ei enää huomattu tulta kreivin kamarissa. Se siellä rauhassa syö seinät ja huonekalut — syö ahnaasti.

Lähimäiset naapurit kuulivat huudon. He tulivat apuun; he pelkäsivät omia huoneitaan. Vaan mikä voi sammuttaa tulimeren, jonka laineet ulottuvat huippuinensa huoneiden korkeudelle saakka. Silmänräpäyksen ratisee tuli vihoissaan, kun on joku uskaltanut ruveta sitä häiritsemään. Sitten yltyy se yltymistään, näyttäen voimattomille ihmisille valtansa suuruuden.

Mikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista laulua?

Tuomiokirkon kellot soivat!

Jo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy tuli.

Jo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen kantavat he tulen edestä kapineitaan.

Vaan kiireesti seuraa heitä tuli! —

Joen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella puolen on kaluja, on tavaroita!

Eihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin lainehtivaa virtaa! —

Kauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. — Siellä juoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja Virsikirjan. — Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat muassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla lepyttää surmaavaa voimaa! — Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä taloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo huoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa toisessa, hiilihanko toisessa kädessään. — Siellä huutaa joku: «Missä ovat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?« Toiset huutavat: «Missä on äitini?«

Vaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin tietävät ihmiset oman henkensä pelastaa.

Mikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat tuulen käsissä! — Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka nousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. — Ne ovat Akatemian kirjaston aarteita, joita tuli lainaa.

Tuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut Auran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon pistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti seuralaisensa — kiivaita tulinuolia — ympäri. — Silloin lakkasi kaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa kilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta tuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret, Mätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku joi samasta pikarista.

Tuli oli yleinen.

Tänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat koettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä poikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein kymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku on palanut poroksi!

Vaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä kertomuksessa olemme seuranneet.

Majurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet, etteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean päässeen irti.

Kun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen syntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa, jonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri itse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse olisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen vuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen hänen molempia käsiään.

Anna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina väliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään saattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena.

«Kuule, kuinka soitetaan!« puhui hän hiljaisella äänellä. «Älä itke, Maria! Kohta olen minä päässyt!«

Mutta Maria itki sitä katkerammasti.

Huuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin.

«Valkea on irti!… Mene … katsomaan, Anna … eikö … sammu!« puhui majuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua.

Anna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos, juoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina lähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut hirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja yhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin.

«Tuli on valloittanut kaikki!« huusi hän hengästyneenä. »Onnettomat ihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä«.

Neljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä. Rattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus nähtävästi.

«Mene vieläkin katsomaan, Anna!« sanoi hän. «Eikö jo Klausta … kuulu?«

Ja Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin. «Herra Jumala!« huusi hän. «Valkea, on päässyt yli sillan. Professori Hällströmin talo palaa!«

Maria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli hän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: «Herra Jumala! Koko Turku palaa!«

«Palaa!…« kartoi majuri syvästi huoaten. «Eikö Klausta … kuulu?«

«Ei … ei!« vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän.

Vaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat tavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo näyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan hänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan hänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi väen joukkoon, ja vihdoin — vihdoin onnistui hän.

Anna tapasi kaksi miestä, joiden kanssa hän ennen oli tuttu ollut, ja niiden — kahden nuoren miehen kanssa — samosi Anna majurin taloa kohden. Anna parka luotti näihin; hän ei tiennyt, että nämä miehet toisen hädässä ainoastaan omaa etuansa katsoivat. Anna luuli saavansa majurin pelastetuksi.

Mutta majurin palveliat? Niistä ei ollut kysymystä; sillä majurilla ei ollut, siitä saakka kun Maria oli täysikasvuiseksi tullut, muuta kun yksi ainoa palvelustyttö; mutta hänkin oli nyt poissa maalla, ja se, joka majurilla oli sijaisena, oli tulen syntyessä mennyt vanhempainsa luo.

Apumiesten kanssa tuli Anna pian majurin portille. Aika oli kallis; tulimeren laineet lähestyivät.

«Joka auttaa tämän arkun viennissä talteen, saa 25 riksiä«, kuului huuto siitä talosta, josta Johannes ennen oli kirjoja ostanut. Anna kuuli huudon, vaan hän ei arvannut sanojen arvoa. Hän huusi samalla: «Tänne!« ja vetäysi majurin taloon.

Vaan miehet silmäilivät toinen toistaan. «25 riksiä, kuulitko?« sanoi toinen.

«Kuulin«, vastasi toinen. Ja kun Anna katsahti taakseen, hän ei apumiehiä enää nähnyt.

Anna oli unhottanut puhua palkasta.

Silloin heittää tuuli suuren tulisen liisteen majurin talon katolle. Siinä seisoo Anna, seisoo kuin patsas. Minne mennä, mitä tehdä?

Tuomiokirkon kellot olivat soittaneet loppusoittonsa. Ei enää kuulunut niiden ääntä. Tuli oli kellojen vaiettua saanut vastustamattoman vallan. Tuuli kiihtyi samassa, ja vielä Annan seisoessa kartanolla leimusi katolla ilmi valkea.

Aavistamatta vaaran suuruutta lepäsi majuri. Mutta yhä enemmän pelkäsi Maria, kuta enemmän Anna viipyi. Hän puristi hellästi isän kättä, ja isä puristi oikealla kädellään Marian.

«Minun päiväni loppuvat, Maria!…« puhui Majuri hiljaa. «Minun ystäväni ovat kaikki nukkuneet… Minä menen niiden tykö… Anna minun kuolla siinä tiedossa … ettet Klausta … minun kuoltuani enää … hylkää.

Maria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään vastannut.

«Sitä olen … minä kauan … toivonut. Älä … viimeistä … lohdutusta … isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä … olet yksin … turvatta maailmassa … kun minä kuolen«.

Suruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä. Kyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän:

«Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta! Sallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden kuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian«.

«Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta missä viipyy Klaus? Missä on … Anna? Valkea kiihtyy… Kuule … kuinka se … pauhaa!«

Marian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet häntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi silmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto jo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti.

«Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!«

Juuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat.

Maria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät toisiaan sanoilla: «Jumala, mistä apu?«

Mitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja voi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka väkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle vähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. — Epätoivoon joutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei ainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen.

He koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on jännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan he eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa.

«Meidän talomme palaa, palaa!« huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän nyt enää itkenyt.

«Älä sure … Maria! Kuolla minun kumminkin pitää… Tulessahan minä nuoruuteni olen elänyt… Minä olen sille tuttu… Menkää… Jumalan tähden… Pelastakaa itsenne!… Jättäkää minut!… Maria … suudelma vielä! Hyvästi!…«.

Vaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin painaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan.

Epätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli leimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot:

«Auttakaa, auttakaa! Majuri —s palaa!«

Vaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. — — Ei, he kuulivat sen — väärin minä sanoin — vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli omistansa tekemistä.

Oli yksi, joka kuuli huudon; «Majuri —s palaa«, vaan hän oli vielä kaukana. —

Ei ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on kiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa majuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä.

Jo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein on kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa; jo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli.

Rätinä ympärillä on hirmuinen.

Polvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on kätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei enää puhu.

Ei! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. — Hän on kuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut elämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! —

«Isä!« huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää.

Hän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut pois murheen laaksosta. — Majurin viimeiset sanat olivat:

«Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa«.

Vaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa. Maria ja Anna eivät näy siitä huolivan.

Nyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on turmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää auttanut.

Katsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät enää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää valkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on hänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä murheista tiedä.

Huuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa mitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin talosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki.

Vaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja Anna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään.

Mutta auttaja tulee.

Valkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu täyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin tultuansa seisahtuu hän.

«Maria! Maria!« huutaa hän epätoivon äänellä.

Hän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa.

Hurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää täällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian kamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä ihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit nähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi ajatus: «Ne ovat pelastetut«.

Vaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti rientää hän majurin kamariin — — ja siellä! — —

X.

Pelastus.

Minne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei esteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei tulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset, jotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy, perille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta.

Näin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin. Lyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee kannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen ajatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa. Kentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen sydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa syliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään kantanut.

Ylioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen ajatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan vaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää häntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon voimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta tämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat liikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy.

Hänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän paroonille: «Minä en voi teitä enää seurata«.

Vaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat hevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen seisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän vielä olekaan Turussa.

«Näettekö?« kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa asemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. — «Näettekö? Minä luulen valkean olevan irti Turussa«.

Ylioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla, ennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti:

«Herra armahtakoon, valkea on irti«.

Nyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan perille, oli nyt kysymyksenä.

Ja ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää ollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran suuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se kannus, joka hänen väsymyksensä voittaa.

Jo lähestyvät he kaupunkia; jo kuulevat he kellojen soimista. Kylmä hiki juoksee pitkin paroonin kasvoja. Hänen korvissaan soi ääni, vääpelin ääni: «Ellette anna kiveä, tapahtuu onnettomuus«. — Hän näkee nyt, että vääpeli oli ollut oikeassa. — Hän pelkää vielä suurempaa onnettomuutta.

«Me emme enää pääse perille«, sanoi ylioppilas, kun he Pyhän Maarian kirkon seuduilta silmäilivät tulipesää. «Kaikki tällä puolella on yhtenä leimuna. Paras ehkä olisi, että kohta täällä laskeutuisimme joelle.

Klaus ei kuullut mitään. Niin kuin henkeänsä rakastava kuoleman edestä rientää pakoon, samoin riensi hän, heiluvin hiuksin, hevonen melkein suorana pitkin maata. Marian hätä oli hänen silmäinsä edessä.

Vaan mitä nyt? Miksi ei hän enää mene, miksi ei hän siirry paikastaan? Onko hän unhottanut, mitä hän äsken muisti?

Ei, vaan hän ei voi; hänen väsynyt hevosensa on kuolemaan saakka ollut uskollinen. Ikäänkuin olisi se tiennyt vaaran suuruuden, on se viimeiset voimansa pannut; nyt ovat ne loppuneet. Hevonen kompastuu, nääntyy, kaatuu.

Ylioppilaan avulla pääsi Klaus kuolleen hevosensa alta. Hän oli pudotessaan vähän tyrmistynyt, mutta nyt on hän taasen jalkeilla, ja nyt esittää hän samaa kuin ylioppilas äsken.

Ylioppilaan hevonen oli vankempi; molemmat istuvat he sen selkään, ja vähän ajan kuluttua pysähtyvät he Auran rannalle.

Paroonin vahinko on viivyttänyt heitä. Yhä kylmempi hiki valuu pitkin paroonin kasvoja, yhä enemmän kiiruhtaa hän; vaan Aura, vaikka se tyynikin on, nielasee kitaansa ylioppilaankin hevosen. —

Päästyänsä Aurajoen toiselle puolelle huiskutti Klaus märkää ruumistaan. «Kiitos Jumalan! Me olemme kohta perillä«, sanoi hän.

Mitä he nyt näkivät edessänsä, se oli hirmuista.

Vaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti eteenpäin huutaen: «Onko kukaan nähnyt majuri —s'tä?«

Hän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen matkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät hänen kulkuansa. —

Hän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. — «Oletko hullu, kun sinne vielä palaat?« huusivat hänelle maalaiset.

Mutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä; vaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi huolinut. Majuri on sairas, — sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä melskeessä hänet pelastaisi! —

Vihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei ole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään.

Vaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa kukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin.

Salin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. — Ne ovat tyhjät ihmisistä.

Hän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa vuoteen. — Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria! Missä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet oman henkensä. — —

Mitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa katto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti.

Peitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin sydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt täältä. Niin hän arvelee.

Kuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta kysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin vastausta saanut.

Tietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on, joka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä kulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi turha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä paikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on liikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut.

Yltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska, kaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut sidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee murhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka haaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon, täällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin rientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua täynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan on hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta sinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein kummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain takaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa vankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän ruumista kantaa. — Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän silloin?

Nyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on mennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita katsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy:

«Onko kukaan nähnyt majuri —sen tytärtä Mariaa?«

Vihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun ympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole tännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt majurilta kysymyksen. — Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee, että hän on kantanut ruumista.

Silloin huutaa hän kolkosti:

«Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?« — Hän silmäilee taakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se, joka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee tuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista poissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. — Väsyneenä vaipuu hän maahan majurin viereen. —

Turku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi.

Lieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee. Auran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei kummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie taivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista pyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää.

Katso! Itää kohden kääntyy kirkas lieska, itäänpäin tupruaa savu.

Kun Turku herää tuhasta, on nuori kaupunki Suomen lahden rannalla vienyt sen kruunun; kun se herää, ei ole se enää Suomen ensimäinen kaupunki!

Vaan palatkaamme sankarimme luo! —

Klaus on väsyneenä heittäynyt lepäämään yhä katsellen tulta. Tuollaisia vasta lausuttuja ajatuksia ei tosin liiku hänen aivoissaan, mutta kumminkin saa leimuava tulimeri hänen mielikuvituksensa liikkeelle. «Noin katoovat minunkin nuoruuteni ihanat unelmat«, ajattelee hän. «Minun toiveeni ovat nousseet korkealle, ovat olleet mahtavat; ne haihtuvat ilmaan kuin mahtava savu; ja kun savu on haihtunut, mitä on jälellä! Tuhkaa vaan!«

Ihmisten huudot ja melske hänen ympärillään eivät häirinneet hänen mielikuvituksensa juoksua, sillä ihmiset olivat hänelle outoja. Mutta nyt, nyt kuulee hän tutun äänen. Keskellä itkua ja valitusta täytyy hänen naurahtaa.

«Hi.. hi.. hi.. hoo! Jumalan kiitos, että sain arkkuni pelastetuksi! Ei hätää!«

Klaus nousi ylös. Hän oli tuntenut naurusta raatimiehen. Vaan raatimiestä eivät hänen silmänsä kauan katselleet; ne olivat nähneet jotakin oudompaa…

Vähäisen pensaan suojassa, suuren kalukasan takana näkee hän valkean loisteessa ihmisen, jonka muoto oli hänelle tuttu, vaikkei hän muistanut, missä ja milloin hän ennen oli hänet nähnyt. Kummallinen tunne heräsi hänen sydämessään; aavistus sanoi hänelle, ettei tämä mies hänen ystävänsä ole. — Tämä tuntematon seisoi nojaten erästä arkkua vastaan, ja hänen silmänsä katselivat maahan, esineesen, jota Klaus ei voinut nähdä. —

Paroonin mieli muuttui; hän ei itse tietänyt miksi. Hän koetti tirkistellä arkun taakse, nähdäksensä, keitä sen suojassa kätkeysi, vaan hän ei voinut. Arkku oli korkea. Taasen luo hän silmänsä tuohon mieheen, ja yhä selvemmin muistaa hän nähneensä hänet ennen — ja kumminkin on mies pukeutunut ulkomaalaisen pukuun — vaan missä, sitä ei Klaus muista.

Silloin kuulee hän äänen, joka saa hänet unhottamaan vieraan, äänen arkun takaa, Marian äänen. Paroonin sydän tykyttää kovemmasti; hänen mielensä muuttuu iloiseksi. —

«Isäni, isäni!« kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta säntää parooni sinne, mistä ääni kuului.

Ja Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi hän haetun, löysi hän Marian.

«Maria!« huusi hän naisen luo tultuaan. «Jumalan kiitos! Te elätte!« —

Maria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: «Parooni Klaus! — — Isäni, minun onneton isäni!« —

«On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä«, lisäsi Klaus. «Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on pelastanut, — sinut ja Annan?«

Anna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut ulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. — «Tuossa on pelastajamme!« sanoi hän.

Taasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen tunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan.

«Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen luokseen; hän on sairas!« huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa loppui pian.

«Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas«, lausui vakavalla äänellä vieras. «Teidän isänne on kuollut«. —

Klaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta.

«Mistä teillä se tieto on?« oli hän kysyä, vaan hän ei saanut tilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman.

Vaan hän jäi ihmetellen seisomaan.

Maria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon pelastajaansa. Maria vapisi. — Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut? —

Paroonin huulilla kuolivat sanat.

«Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä istuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten olivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta askele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut heidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. — Outo vieras oli kuullut Annan huudon kadulla: «Majuri —s palaa«. Sitten oli hän tuulen nopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin taloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli tavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli voimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa, oli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria vironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka heitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin kolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja syksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat naiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat majuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia vieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut.

Kun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen sydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman äänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen vuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen.

Tunsiko hän vierasta?

Oi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin äkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla, joka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei ennätä!

Maria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut, kenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. — —

«Johannes! Johannes!« huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen nuoren pelastetun naisen.

Kummallinen tapaus häviön keskellä!

Kaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat todistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. —

Kuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli saanut pelastaa lapsuutensa morsiamen.

XI.

Vähän itsekkäisyyttä; paljon rakkautta.

Syksyn puvussa on Harmaala. Lehdet puistossa kellastuvat, kukat ovat jo lakastuneet. Peltomies on niittänyt, mitä on kylvänyt, ja taasen kylvänyt, valmistaen uudelle vuodelle niittämistä. Puut eivät vielä ole hedelmiään antaneet; runsaine lahjoineen ne seisovat Harmaalan puutarhassa — ja siitä näemme, ettei syksyn päivät vielä ole kauas ehtineet. —

Talonpojat toimittavat askareitaan; he tekevät tehtäviänsä, he menevät töihinsä; vaan he eivät nyt juttele toimistaan, he eivät puhu päivän vähäisistä asioista. Heidän mielessään on se onnettomuus, joka on kohdannut Suomen etevintä kaupunkia. He tietävät, että Harmaalan parooni on eilen ehtoolla Turusta tullut, että hän on sieltä myötänsä tuonut kaksi naista, jotka vähää ennen ovat rikkaita olleet, mutta jotka nyt ovat köyhiä. He sanovat: «Niin pian voi kaikki muuttua«.

Mutta kuka on tuo herra, joka paroonia seurasi?

Hän on ulkomaalainen. Hän on pitkä, kaunis mies. Hän olisi erinomaisen kaunis, ellei tuo hänen pitkä, paksu partansa melkein hänen koko kasvojansa kätkisi. Parooni puhuttelee häntä tohtoriksi. Totta lienevät he tutut. —

«Minä tiedän, minä tiedän kuka hän on«, — sanoo eräs palvelustyttö. «Arvatkaa nyt! Hän ei ole ulkomaalainen, hän on täysi suomalainen; hän on ennenkin ollut Harmaalassa«.

«Se ei ole totta«, vastaa vanha voutiukko. «Minä olen viidettäkymmentä vuotta täällä ollut, ja minä voin vakuuttaa, ettei hän ole täällä ennen käynyt«.

«Teillä on huono muisti«, vastasi tyttö. «Ette muistane maisteria, joka saarnasi silloin, kun minä ensikerran kävin Herran ehtoollisella?«

«Mitä! Olisiko vieras maisteri Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan nuorin poika? Se on mahdotonta! Näissä ei ole mitään yhtäläistä. Maisteri Johannes kulki kuin unissa; tämä on virkku ja elävä kuin kevätlintu«.

«Saattaa Miina olla oikeassa«, lausui toinen palvelustyttö. «Miksi olisikaan hän muuten eilen kohta tultuansa kysynyt niin tarkoin Metsämaan Jaakosta, Kärmälän Kyöstistä ja Raisolan Aaposta! Ei, tottamari! Hän on maisteri Johannes, joka ulkomaalla on tehty tohtoriksi«.

«Sitä sanon vieläkin valheeksi!« ärjäsi ukko. «Maisteri Johanneksen hivukset olivat mustat, kiherät; tämän ovat jotenkin vaaleat ja suorat. — — Sanalla sanoen niissä ei ole mitään yhtäläistä!«

«Onkohan siinä perää, että Kyösti paloyönä on hirttänyt itsensä linnassa?« kysyi toinen palvelustytöistä, «ja että Kärmälän entinen Katri on palanut?«

«Mitäpä niistä, jos he hirttivät tahi polttivat itsensä, paholaisen he olivat. Hän kyllä ne muutenkin olisi korjannut«, ärjäsi ukko. «Mutta miten on kultasepän ja suutari Stenströmin laita; paloikohan heiltä kaikki? — — — Kas tuossa tulee parooni ja ulkomaalainen kamarista. — — — Vai niin! Talolan vaari juttelee heille, luulen, vääpelin kuolemasta. Kukahan hänetkin saa periä? Saakohan Talola kaikki?«

«Mene kysymään, Miina, paroonilta, kuka tuo vieras on«, sanoi toinen palvelustyttö silmäillen herroja, jotka saattoivat ulos talonpoikaista miestä

«Mene itse, minä sen jo tiedän! Joka ei sanojani usko, kysyköön itse!«

«Jos tuo herra olisi Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan poika, tottamari tietäisi Sakku siitä«, puhui nuori renki, joka oli Miinan ylkä. «Mitä sinä sanot, Sakari, onko tuo herra sinun setäsi?«

«En suinkaan tiedä«, vastasi vähäinen, kahdentoista vuotinen poika, joka väen puhuessa oli renkituvasta heidän luoksensa tullut. «Vastahan minut eilen illalla tänne kutsuttiin«.

«Noh! Ei enää joutavia, olkoon kuka hyvänsä, nyt väki riiheen!« lausui ukko. «Olemme jo turhilla puheillamme kuluttaneet hukkaan paljon aikaa«.

Vaan väki ei totellut isäntärengin käskyä.

Talolan vaari tuli portaita alas, ja kaikki tahtoivat häneltä tietoja. Vaan he saivat niitä, ennenkuin vaari ennätti heidän luokseen tulla.

«Tule tänne Sakku!« huusi parooni. «Tule tänne setääsi tervehtimään!«

Sakku juoksi paroonin luo, ja Miina arveli ivallisesti nauraen ukolle:

«Kas nyt, oliko minulla oikein; kuka on nyt ulkomaalainen?«

«Ole vaiti, en usko sittenkään! Enkö minä maisteri Johannesta muistaisi!« ärjäsi ukko. «Mitä tuo meihin koskee; työhön nyt!«

«Näette nyt itse«, vastasi Miina, kun vieras lempeästi syleili poikaa. «Tuota ei hän tekisi, ellei Sakku olisi hänen sukulaisensa«.

«Ole vaiti, lipokieli!« lausui ukko. Hän kehoitti työhön, mutta jäi seisomaan yhtä uteliaana kuin muutkin.

Vaan katsellen ulos järvelle istuu kamarissa nainen. Hänen poskillansa lepää vaaleus, jonka takaa väliin puhdas ruusu pistää esiin. Hänen silmänsä ovat kyyneliä täynnä, mutta kumminkin niistä loistaa autuas hohde. Hän on syviin ajatuksiin vaipunut.

Maria on tuo nainen.

Eikö hänellä ole syytä miettiä, eikö ole syytä, että hänen silmänsä kyynelillä täyttyvät!

Hän istuu samassa huoneessa kuin kahdeksan vuotta ennen, ja kuinka toisin ovat nyt kaikki asiat! Silloin elivät vanhukset. Hänen isänsä lempeä silmäys oli silloin häneen kääntynyt; vanha parooni istui hänen vieressään. Vaan Marialla oli silloin polttava rauhattomuus rinnassaan. Nyt on isän lempeä silmäys sammunut, vanha parooni on poissa, ja nyt asuu viehkeä rauha Marian sydämessä. Paljon on Maria kadottanut; enemmän on hän saanut sijaan. Tässä samassa huoneessa on hän tuntenut ja kärsinyt mitä kovinta ihminen saattaa kärsiä, tässä on hänen nuori henkensä taistellut kuoleman kanssa, tässä saa hän nyt lohdutuksen. Hän muistaa kaikki, ja se on tämä muisto, joka kyyneleet on hänen silmiinsä saanut.

Hän on saanut Johanneksensa takaisin.

Hänen unelmansa silloisena myrsky-yönä tässä huoneessa ei ole valhetta ollut. Johanneksen sydämestä on juossut veri; mutta kun se on lakannut juoksemasta, hymyilee puhdas kuva, Marian kuva samassa sydämessä. Maria ei nyt ole iloinen, vaan hän on onnellinen.

Sohvalla, jossa Maria unelmissaan muinen näki Johanneksen, istuu Anna. Hän ei virka sanaistakaan. Mutta hänen vaaleat poskensa, se kummallinen silmäys, jolla hän Mariaa katsoo, sanoo mitä hänen sydämessään liikkuu. Kateuden tunne siellä ei vallitse nyt enemmän kuin ennenkään, mutta syvä suru, joka tietää, ettei sille lohduttajaa tule.

«Anna, rakas Anna, sinä kärsit! Hän on tullut, sinä olet nähnyt hänen. Mutta, oi, kadottaaksesi hänen kohta taasen!« puhui vihdoin Maria ja silmäili rakkaasti, mutta samalla suruisesti Annaa.

Anna ei vastannut mitään. Karvas kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän käänsi kasvonsa pois Marian puolesta.

«Jumala! Näinkö pitää minun palkita kaikkea sinun rakkauttasi… Ei, Anna, ei! Sinä olet ylevä, parempi kuin minä. Kun Johannes oppii tuntemaan sinun suuruutesi, näkee hän tuon. Anna, minä luovun Johanneksesta; hän on oleva onnellisempi sinun kanssasi«.

Olisiko Maria voinut luopua Johanneksesta?

Ken tietää?

Nyt nousi Anna. Hän meni Marian luo. Hän syleili Mariaa hellästi. «Mitä sanoit sinä? Sinä luopua Johanneksesta, jonka Jumala niin ihmeellisesti toi tiellemme! Ei, Maria, orpanaa lähemmäksi Johannesta minä en ikinä tule, mutta sinä… Sinun onnesi on minun onneni!«

«Oi, rakas Anna!« lausui Maria hiljaisella äänellä. «Anna anteeksi minulle, minä en tiennyt, mitä minä sanoin. — Luopua Johanneksesta, se olisi minun kuolemani«.

Syvään huokasi Anna. — «Yhtä pyydän minä«, sanoi hän puristaen Marian kättä ja silmäillen vakavasti hänen silmiinsä. «Yhtä pyydän minä; sinun täytyy se minulle luvata. Kun joskus tulen luoksenne, ota vanhana ystävänä minut vastaan! Älä luule, että minä pian tulen. Kun on aikoja kulunut ja minä voin nähdä teidän onneanne, silloin, Maria, silloin muista, että Anna, köyhän vaatepesiän tyttö, on ollut sinun ystäväsi?«

«Anna!« sanoi Maria, ja hänen äänessään oli paljon nuhdetta. «Anna, mitä sinä puhut! Voisinko koskaan unhottaa sinua! Oi, minä luulin sinun paremmin tuntevan Mariaasi. Jättää meidät! Sitä et koskaan saa!«

Taasen nousi kyynele Annan silmiin. Hän koetti estää sitä, vaan hän ei voinut; kyynele juoksi, putosi alas ja poltti Marian kättä. Se sanoi enemmän kuin sanat; se sanoi: «Kaikki olet sinä minulta vienyt, ja tahdot minun jäämään onnesi todistajaksi!« —

Maria ymmärsi, mitä kyynele kertoi; hän huokasi syvään.

«Sinulla on oikein, sinun tulee jättää meidät«, sanoi hän.

«Kiitoksia näistä sanoista!« lausui Anna hiljaisella äänellä.

Syys-auringon aamu-valo pisti nyt esiin paksujen pilvien läpi; se näki, mitä harvoin maailmassa saa nähdä.

Sankarien ylevyys on kiitoksen ansainnut; mutta ylevyys, semmoinen kuin Annan, joka kadehtimatta, vihatta toisen helmaan vie elämänsä ainoan, suurimman onnen, joka näin voi luopua rakkaimmista toiveistaan mitä ansaitsee ylevyys semmoinen, verraton! —

Kaikki kiitos, mitä maan päällä on, ei kyllin palkitse sitä. Luoja tietää sen, ja sen vuoksi ei hän ole täällä maan päällä palkkaa Annalle antava muussa kuin Annan omassatunnossa, joka sanoo hänen tehneen oikein.

Ymmärtäneekö kukaan, mitä Anna nyt tunsi; ymmärsikö Maria, kuinka suuri Annan ystävyys ja rakkaus häneen oli?

Ei! —

Maria ei tullut ajatelleeksi, että jos olisi Johannes Annaa rakastanut, Anna olisi tehnyt samaten kuin hän nyt teki; sillä Annan luonne oli itsensä kieltävän ystävyyden. Hylätty rakkaus ei olisi Annassa koskaan voinut vihaksi muuttua, sillä Annan sydämessä oli parempi puoli voittanut.

Vaan tämä puhe naisten välillä ei ilahuta heitä. He istuvat taasen kumpikin paikallaan sanaa sanomatta.

Maria ei ollut iloinen. Miten olisi hän saattanut olla iloinen! Hän tiesi, että Anna, joka hänelle oli rakkaampi kuin sisar, kärsi; hän muisti isäänsä, joka vielä hautaamatta oli Turkuun jätetty — mutta hän oli kumminkin nyt onnellinen. Näissä ajatuksissa, jotka lensivät milloin sinne, milloin tänne, istuu hän, kun hän kuulee jonkun lähestyvän kamarinsa ovea. Silloin katoovat kaikki hänen suruiset ajatuksensa, hänen poskensa kukoistavat.

Anna taasen vaalenee yhä enemmän. —

«Onko lupa astua sisään?« kysyy ääni oven toiselta puolen.

Se ääni ei ollut Johanneksen, se oli paroonin.

Maria nousi ja meni avaamaan ovea.

«On lupa«, vastasi hän, ja nähtyään paroonin silmäili hän saliin nähtävästi luullen saavansa nähdä jonkun toisenkin.

Vaan hän pettyi; Klausta ei seurannut kukaan. —

«Sinä odotat erästä toista«, sanoi Klaus suruisesti hymyillen, nähdessään Marian silmäyksiä. «Hän, tämä toinen, tulee kohta; hän jäi puhumaan sisarensapojan kanssa, joka eilisestä saakka on Harmaalassa ollut. — Maria, minulla olisi kanssasi vähän puhumista«.

Maria seurasi Klausta tykyttävin sydämin saliin.

«Minä tiedän nyt, mitä minulla on odotettavana, kun Johannes on ilmaantunut«, sanoi Klaus hiljaisella äänellä. «Sinä tiedät, Maria, mitkä tunteet sinua kohtaan ovat minussa eläneet. Minä koetan nyt ne tukahuttaa; mutta anna minulle anteeksi, että pyydän sinua vastaamaan kysymykseen: Oletko, Maria, nyt onnellinen? Minä kysyn isäsi nimessä, koska minä hänelle olen luvannut olla sinulle isän sijassa, ellen saisi olla muuna. Vastaa nyt, rakas ystävä, oletko onnellinen?«

Kyyneleet valuivat alas Marian poskilta: «Jos Johannes minulle antaa kevytmielisyyteni anteeksi, niin minä olen onnellinen« — vastasi hän.

«Sitten ei ole minulla muuta tehtävänä kuin yhdistää teidät«, sanoi Klaus huoaten. «Elä onnellisena, niinkuin sinä ansaitset!«

Ovi aukeni, ja nuoren Sakarin kanssa tuli Johannes sisään.

«Minä olen kuullut sanasi Maria, ja minä kiitän sinua! Kaikki, kaikki on unhotettu. — Sinä olet nyt minun, elämässä ja kuolemassa«. Ja Johannes syleili hellästi lapsuutensa morsianta.

Vaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan epätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama nuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa?

Ei! —

Kovaa koulua on hän käynyt, tutkintonsa elämässä on hän suorittanut ja voitonseppeleen on hän voittanut.

Hänen innokas tiedonhalunsa ei tosin ole tyydytetty; mutta hän ymmärtää nyt, että ihmisen tulee oppia koko elämänsä ajan; hänen tiedonhalunsa ei enää ole mikään tauti.

Ja hänen rakkautensa?

Se on maailman myrskyssä puhdistunut. Se sairas viehkeys, se luuleva itsekkäisyys, joka nuoressa innostelijassa aina pisti esiin, joka sai hänen halveksimaan ihmissukua, sai hänen valehteliaksi itseänsä kohtaan, on nyt kokonaan poissa. Maailma on ollut se tahko, joka hänen luonteensa terävät syrjät on tasoittanut.

Johannes on miehistynyt, hänen ulkomuotonsa on muuttunut samalla kuin hänen sydämensä. Hänen poskensa ovat punaiset, hänen huulensa hymyileväiset. — Semmoinen hän ei ollut ennen! Toinen meni, toinen tuli.

«Minun täytyy sanoa, että tämä on Jumalan tahto«, sanoi Klaus nähden Johanneksen syleilevän Mariaa. — «tunnen morsiamenne, ja minä sanon teille, Johannes, että te saatte aarteen. Pitäkää se hyvästi!« —

Maria hymyili ja loi rakkaudesta loistavat silmänsä Johannekseen. —

Ovi oli tällä välin kamariin mennyt raolleen.

Ei huomannut kukaan Annaa, joka siellä lunta vaaleampana seisoi. Mariakaan ei häntä muistanut. Tänä hetkenä oli Maria unhottanut senkin, että hänellä ei enää isää ollut. Marian onni oli tällä hetkellä täydellinen.

Uteliaana pyysi Maria Johannesta kertomaan matkoistansa, vaan Johannes vastasi hymyillen: «Minä olen itselleni luvannut elämäni tapaukset kertoa ainoastaan istuessamme eräässä vanhassa huoneessa jollakulla saarella; arvannet, Mariani, missä!« —

XII.

Kostajan loppu.

Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen.

He kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä aukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se nähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin Klauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän:

«Tuletteko Turusta?«

«Turusta«, vastasi ylioppilas. «Siellä on surkeus yleinen«.

«Onko isäni arkku valmis?« kysyi Maria suruisesti.

«On. —«

«Mitä muuta kuuluu?« kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron.

«Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä on palanut«.

«Herra Jumala! Elävinä!« huusi kauhistuen Maaria. «Mutta«, lisäsi hän surullisesti, «niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi tullut«.

«Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista« — lisäsi ylioppilas. «Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä. Jos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan vuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti kostanut houkuttelialleen kreivi G—lle«.

Anna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. «Herra Jumala! Luultavasti sama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!« huusi hän.

«Minä jo aavistan«, lausui kolkosti parooni. «Työväkeni jutteli aamulla hänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri«.

»Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato« — lisäsi ylioppilas. «Hänen omallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli tapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt itsensä«.

«Minun setäni!« huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi.

Johannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi.

«Onneton veljeni!« huokasi hän. «Sinä et palannut pahoilta teiltäsi. Sinä sait töittesi palkinnon, sinä vietelty, onneton veli! — Vaan jatkakaa julmaa kertomustanne, herra!«

«Hän oli vietelty, sen sanoitte oikein«, sanoi ylioppilas. «Katri tunnusti olevansa syypää hänenkin onnettomuuteensa, tunnusti kehoittaneensa Kyöstiä tuota tekemään. Kun Turku paloi, oli Katri seisonut linnan edessä ja viittauksillaan kehoittanut Kyöstiä itsemurhaan«.

«Elääkö Katri vielä?« kysyi kolkosti Klaus.

«Ei. Hän kuoli pahat tekonsa tunnustettuaan. Hän oli koettanut pelastaa erästä vanhaa rouvaa, jonka luona hän ennen oli saanut hyvää nauttia. Hän onnistui, mutta poltti samassa pahasti itsensä. Hän kuoli julmimman kuoleman«.

«Jumala olkoon hänelle armollinen!« sanoi Anna hiljaa. — «Hän onneton eli pahasti, vaan uhraten henkensä hyväntekiänsä pelastukseksi todisti hän samalla, ettei hänen omatuntonsa ollut kokonaan uupunut paatumukseen«.

«Vaan mikä oli hänellä syynä, että hän petti Kyöstin ja hauet viekoitteli?« kysyi Johannes. «Olivatko he liittolaisia?«

«Siltä näyttää«, sanoi ylioppilas. «Katri ei paljon tuosta syystä puhunut. Hän mainitsi vaan, että olisi paremman koston saanut, jos ei olisi Kyösti joutunut kiini«.

«Ja kreivi G?« kysyi Johannes.

«On luultavasti nyt toisessa elämässä. Ei ole epäilemistä, ettei Katri kuoleman kourissa olisi totta puhunut. Varmaa on, ettei kreiviä ole missään nähty, vaikka majuri Leist ja tuo naurava raatimies, jolle kreivi oli velassa, ovat tehneet mitä ovat voineet löytääksensä hänet«.

«Jumala, Jumala, missä ajassa elämme!« huokasi Maria ja painoi päänsä Johanneksen rintaa vastaan.

Parooni Klaus kulki edestakaisin salinsa lattian poikki. Vihdoin seisahtui hän.

«Tällä aamulla näkyy olevan ilmoitettavana meille ihan julmia; kuulkaa nyt vähän, mitä minullakin on sanomista. Minäkin olen pikaisuudessani tehnyt pahasti«.

Kaikki loivat silmänsä kummastellen parooniin.

«Niin! Te olette uteliaita. Kuule, pieni Sakari, tahdotko ruveta lukemaan? Ehkä tulee sinusta yhtä oppinut mies kuin sedästäsi?«

Poika hypähti kohoksi ilosta. «Voi, voi! Jos saisin ruveta lukemaan!» huusi hän.

«Niin sinä saatkin«, vastasi Johannes. «Se on minun velvollisuuteni«…

«Ei! Minun se on«, lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin testamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä hänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. «Vääpeli olisi sinulle, Sakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman. Talolan ukko, joka kaukaa on sukua vääpelin kanssa, perii kaikki —«.

«Hän on siis kuollut, tuo vääpeli, jonka hengen minä kerran pelastin?« sanoi Johannes, joka kummastellen oli kuullut paroonin juttelevan vääpelin omituisesta taikauskosta.

«Niin, kuollut samana ehtoona, jona Turku paloi«, vastasi Klaus.

«Hänellä oli niinmuodoin oikein ennustaessaan ja siinäkin, että hänen kuolemaansa seurasi onnettomuus« — sanoi Johannes. — «Vaan, herra parooni! Minä en vieläkään myönny. Sakaria tahdon minä opettaa. Tehkää te hänelle mitä hyvää muuten tahdotte«. —

«Onneton Kyösti, onneton Katri!« huokasi Anna itsekseen, huolimatta vääpelistä.

XIII.

Johannes ja Maria.

On ilta, kaunis, ihana, vaikka syksyinen ilta. Tyyni kuin peili on järven pinta, ja kirkas, sininen on taivaan laki. Olisi luullut kesän vielä olevan, ellei kaikki luonnossa olisi näyttänyt kesän jo kuluneeksi. Huone Kuusiston saarella, vanha, rapistunut, seisoo autiona, itse syksyn kuvana.

Tyynen järven pintaa soutaa vakava mies. Hän soutaa vähäistä venettä, jossa myöskin nainen istuu. Hän soutaa Kuusiston saarelle. Hän ei puhu mitään, vaan hänen silmäyksensä osoittavat, että hänellä on paljon puhumista, että hänen sydämensä on sanoja täynnä.

He laskevat maalle. Nainen ei nyt kukkakenttää polje. Kukat ovat lakastuneet. Nainen ei nyt nuoruutensa ilossa juokse, ei jätä toveriaan. Ei, käsi kädessä vieretysten he kulkevat ja lähestyvät vanhaa huonetta saarella.

«Olemme tässä ennen näin istuneet«, sanoi hiljaisella äänellä Johannes, sillä hän soutaja oli. «Maria! Sinä muistat tuon juhannuspäivän aamun! — Silloin paistoi aurinko kuumasti, alkaen uutta päivää; sininen oli silloin taivas, mutta sen sinen kätkivät pian mustat, sumuiset pilvet. Ne ovat nyt haihtuneet. Taasen paistaa aurinko, mutta sen paiste ei nyt polta«.

Maria puristi ylkänsä kättä; hän ymmärsi, mitä Johannes tarkoitti.

«Suruiset ovat päiväni olleet«, jatkoi Johannes. «Mutta, Jumalan kiitos, ne puhdistivat ilman, ne antoivat minun vielä nähdä elämäni auringon, sallivat minun omanani syleillä sydämeni omaa. Niin! Anna kätesi minulle; minä kertoessani elämäni vaiheita muistan silloin, ettei tämä ole mitään unennäköä, mikään valekuva, että sinä, sinä Maria, nyt olet minun«. —

Maria ei paljon näitä Johanneksen sanoja kuullut; hänen sydämensä, hänen sielunsa läpi lensivät ajatukset entisistä ajoista, jolloin hau iloisena, kevytmielisenä täällä oli juossut. Vaan kun nyt Johannes rupesi kertomaan, mitä kaikkia tämä kevytmielisyys oli saanut matkaan, silloin kuunteli Maria tarkasti, ja kyyneleet valuivat usein hänen poskiansa pitkin.

«Minun elämäni sopii jakaa kahteen jaksoon« — alkoi Johannes — «kahteen jaksoon, joilla ei ole toistensa kanssa mitään yhtäläisyyttä. Musta, kolkko, kamala oli edellinen, jossa sinun kuvasi, Maria, hetken aurinkona loisti, mutta joka, kun tuo aurinko pilveen kätkeysi, yhä enemmän musteni. Siihen ei sovi verrata taistelua ja meteliä luonnossa, joka hirmuisesti valtasi kaikki, silloin kun tuon auringon sammuneeksi luulin. Ei! Elävänä olin minä silloin kuollut. Se aika on muistossani nyt kuin julma, hirmuinen unelma. Mutta, Jumalan kiitos! Minä olen herännyt tästä unesta«. Ja kummastuneelle Marialle puhui Johannes nyt, minkä jo tiedämme. —

«Minä tulin Aapon ja Sakari veljeni kanssa Turkuun«, jatkoi Johannes kertomustansa. «Miten sinne tulin, sitä en itsekään tiedä. Oman itseni varjo olin minä. — Olisin tahtonut paeta pois koko maailmasta. Minun täytyy tunnustaa, ettei paljon puuttunut, etten surmannut itseäni. Minä kulin, Maria, kahdesti sinun kotisi luo; ensi kerralla tapasin luutnantti Leistin ja serkkuni Annan; toisella kerralla juoksi luutnantti Leist minun edelläni, ja minä näin, miten hän horjui siltapuuta vastaan, miten hän vaipui Aurajokeen. Minussa ei ollut miestä häntä pelastamaan, vaan minä huudollani herätin väkeä. Juuri kuin olisi omallatunnollani luutnantin surma ollut, riensin minä Auran rantoja alaspäin. Siellä näin laivan, joka oli valmiina lähtemään; minä löysin veneen vesillä ja soudin laivalle. Ei liikkunut, ei näkynyt ketään laivan kannella, kun sinne tulin. Tynnyrien väliin kätkeysin minä kokkaan, ja kun aamulla laiva purjeitaan tuulelle antoi, ei tiennyt kukaan minusta«.

«Oi Maria! Nämä päivät olivat hirmuiset«. —

«Veljellisesti hoitivat Sakari, Mikko ja vieläpä kapteinikin minua, kun vihdoin kummakseen saivat nähdä oudon laivassa. Minä olin sairas, minä olin kuolemaisillani. Kaikki sisällinen vaivani oli ruumiilliseksi taudiksi puhjennut. Tästä meriretkestä en muista mitään. — Me tulimme Englantiin. Ei ollut minussa paljon henkeä silloin. Minut jätettiin sairashuoneesen. Laiva meni matkaansa, meni, niinkuin vuosia jälestäpäin sain kuulla, perikatoonsa; minä jäin elämään«.

Johannes laski päänsä Marian olkaa vasten. —

«Minä jäin elämään. Minä paranin; mutta mitä oli elämäni! Minut päästettiin sairashuoneesta; minun oli elättäminen henkeäni maassa, jossa ei kukaan minua kieltäni ymmärtänyt, jossa ei minulla ystävää ollut. Vaaleana, horjuvana, nälkäisenä kulin Lontoon suuren kaupungin katuja. Suomeni ja sinä, Maria, olitte mielessäni. Kumminkin kiitin Jumalaa, että olin teistä eroitettu. Koetin eroittaa teidät mielestänikin; vaan turhat olivat semmoiset koetukset. Muistot eivät sydämestäni siirtyneet«. —

«Olin nälkään nääntyä; rukoilin ruokaa, vaan ei ymmärtänyt kukaan minua. He katsoivat kummastellen kerjäläistä; he tekivät pilkkaa hänestä. Ja kerjäläinen! Hän kärsi, hän luuli nyt vihdoin kuoleman saavuttavan hänen. — Vaan silloin, kun oli hätä suurin, oli apu lähinnä. Kuulin puhuttavan ruotsin kieltä; minä heräsin surullisista unelmistani. Menin puhujan tykö. Kerjäläiselle, joka tunkeusi herran tykö, naurettiin, vaan kerjäläinen ei siitä huolinut. Auttakaa minua, jos voitte, sanoin minä oudolle, joka ymmärsi minun kieltäni. Hän ja se, jota hän puhutteli, silmäilivät pitkään minua. — Te katsotte kummaksi täällä tavata tämmöistä miestä, sanoin minä, te ehkä tahtoisitte päästä minusta. No, antakaa minulle leipämuru, ja te pääsette. — Oi, väärin tein minä näille rehellisille ihmisille. — He eivät minulle leipää antaneet, vaan he veivät minut sinne, missä he asuivat; he kysyivät, mistä minä olin, he kysyivät nimeäni, säätyäni, ja he saivat tietää tuon. — Ja nyt! Ei hätää enää. Rakas kuin veli olin minä heille. — Arvaa, arvaa, Mariani, kuka tämä herra oli! — Ei vähäarvoisempi kuin Ruotsin ministeri«. —

«Vaan tässä alkaa elämäni ensi osa loppua. Sen sumuiset pilvet rupeevat nyt haihtumaan, ja uuden päivän koite nousee. Tämän ylevän ministerin luona tapasin minä miehen, jota minun tulee ijäti kiittää, jos on minussa mitään muutosta tapahtunut. Hänen nimensä oli Marthany, ja hän oli sukuperää puolalainen. Hän oli vanha mies. Innon myrskyt eivät häntä enää ajaneet sillä merellä, jossa minä olkena olin heilunut. Mitä kovinta elämä saattaa vastahakoisuutta antaa, oli langennut hänen osalleen. Hänen perheensä oli miekka vienyt kuolemaan, suvustansa oli hän yksin jälellä; vaan hän ei nääntynyt tämän surukuorman alle. Valkeat kuin lumi kirkkaana jouluyönä Suomessa olivat hänen harvat hivuksensa, koukkuiseksi olivat vuodet saaneet hänen niskansa; mutta se tuli, joka paloi hänen suurissa, aina ystävällisissä silmissään, näytti hänessä asuvan sielun, jota tämän maailman vastatuulet eivät olleet voineet karille heittää. — Marthany yksin ymmärsi minun tilaani, ja isänä tarttui hän melaan, ohjaten satamaan minun elämäni kuohussa melkein haaksirikkoon joutuneen alukseni. Jo ensi kerran nähdessäni hänet oli kuin olisi sieluni kauan tuntenut häntä. Hän näytti minulle avun, joka silloin maata kämpii ja kärsii, kun into mustilla suurilla siivillänsä sydämessä lentää. Minä juttelin hänelle elämäni vaiheet, ja hän hymyili ystävällisesti. «Sinä olet kärsinyt enemmän kuin minä«, sanoi hän; «vaan kuule nyt, mitä minua on kohdannut!« Ja hän levitti eteeni nähtäväksi elämän kohtalon niin kauhean, että minun hivukseni kauhusta kohosivat. Hän jutteli nuoruutensa innosta, jonka rinnalla minun oli aivan mitätön; hän näytti, miten tämä into vähitellen sammui ja miten hänelle nyt oli mahdollinen onnellisena elää. Minä häpesin itseäni; mitä olivat minun kärsimiseni tämän miehen surujen rinnalla! Hän hymyili minulle, niinkuin ainoastaan ylevä saattaa hymyillä, kun tämän hänelle tunnustin. «Sinä olet kovan koulun käynyt, sinäkin; mutta Jumalan kiitos, minä näen, mitä näen«, sanoi hän, ja laskien kätensä päälleni lisäsi hän kyyneleet silmissä: «Minä vihin sinut elämään«.

«Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen vuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä yhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi kiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että yksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti minulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että ainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa, joissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja hänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan — minun sydämeeni. — Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli katoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten opetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla päivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei väkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin oli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja pojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset toiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena alakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle, sanoi hän: «Nyt muistaa Maria sinua! — «. Sanalla sanoen: Marthany oli kaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko olentooni. — Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta ymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa, joilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen kanssansa yhteen tulee. — Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua tuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät olivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä luonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen enempää siitä asiasta puhunut. — Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen sanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme lepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat lauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi alkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat ympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa enemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun koite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen silmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä katselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän muisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty. Kauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. «Minä muistan maan«, sanoi hän. «Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen vanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin ihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä aurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo silmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja hänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität. Nuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä ollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut, yhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina! Vaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu puolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen maastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi kaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen kulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut luottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa Johannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä. — Älä epäile, anna ajan kulua! Minä en saa enää tässä elämässä takaisin sydämeni helmeä, sillä hän ei täällä maan päällä enää ole; vaan sinä — sinä saat helmesi, kun on aika kulunut ja kun olet oppinut tuntemaan oman sydämesi! Ole vakuutettu siitä!… Silmäile ylöspäin!« puhui hän oltuaan hetken aikaa ääneti. «Taivas on puhdas. Semmoinen on kerran jokaisen ihmisen sydän ollut. Vaan nuoruuden yhä kasvava into sumustaa pian sydämen. Nuorukainen ei tyydy omaan onneensa; hän ei ymmärrä, että hänen sydämensä on täynnä, kun se puhtautta täynnä on. Nuorukainen tahtoo vaikuttaa elämässä. Niinkuin tämä kaunis taivas pian on pilviä täynnä, niin on pian myös nuorukaisen sydän ajatuksia täynnä, ja niinkuin pilvet vetäyvät kokoon, niin nuorukaisen ajatuksetkin. Vaan hän näkee pian erehtyneensä. Kuka silloin poistaa pilvet hänen sydämestänsä, kuka voi hallita niiden paljoutta? Myrsky nousee; kuka voi sitä tyynnyttää? Silloin on sota ihmisen sydämessä, kova sota. Vaan niinkuin luonnossa myrskyn jälkeen ilma väliin lämpiää, väliin jähtyy, niin on ihmisenkin sydämen laita. — Sinun sydämesi, Johannes, on tuntenut syvyydessään sotaa sodittavan; vielä ei ole sota loppunut; loppumaisillaan se on. Jo välkkyy auringon ensi säteet pilvien raosta. Varo itseäsi! Pilvet voivat jälleen vetäytyä kokoon, ja silloin! Sinä sanoit, että elämäsi aamu oli sumuinen; olkoon niin! Mutta oletko miettinyt, mitä ne pilvet olivat, jotka sinun aamusi sumuun saivat? Ne olivat hattarapilviä vaan; ne vetäysivät sivulle, kun Mariasi näit, ja kun sinä luulit hänen hylänneen sinut, silloin musteni koko sydämesi taivas. Miksikä? Sen vuoksi, ettet sinä voinut näitä pilviä hallita, että luottamus itseesi, sinun suuri itsekkäisyytesi, silloin tyhjään raukeni sen vuoksi, että näit voimasi loppuvan, näit oman itsesi mitättömyyden. Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään nuorukaista maailmassa, olen koettanut puhdistaa sinun sydäntäsi; mutta en tiedä, miten olen onnistunut. Jumala tietää sen. Minä tiedän, näetsen, Johannes, minä tiedän, että sydämen sota on terveellinen, mutta tiedän myöskin, että myrskyinen sydän on suuriin töihin voimaton, että puhtaasta sydämestä vuotavat puhtaat työt. Tuon tiedän minä, ja jos olen tuon tiedon voinut istuttaa sinun sydämeesi, kun on sydämesi puhdistunut, silloin, Johannes, jos Jumala antaa minun elää, tahdon minä viedä sinun Mariasi helmaan. — Sinä et usko minua! No niin, se on luonnollista! Mutta saat kerran nähdä minun aavistaneen totta. Minä tunnen kertomuksistasi Mariasi; hau rakastaa sinua. Sinä olit ihminen; sinä luulit hattarapilviä ukon pilviksi. Niin voi ihminen erehtyä; mutta Mariasi rakastaa sinua«. —

Minä kuuntelin vanhusta melkein hengittämättä. Minä ymmärsin, mitä hän tarkoitti, ja minä tiedän nyt, että hän on onnistuva. Hän ei katsonut maailmaa matalalta katsantokannalta; hän avasi minunkin silmäni, ja viisaasti paljasti hän minun vikojani. —

«Sinun mielestäsi, Johannes«, puhui Marthany kerran, «on rakkaus suurin kaikista voimista maailmassa. Se on totta. Mutta ei semmoinen rakkaus kuin sinun. Sinun rakkautesi rakastaa tuota ulkonaista kuvaa; sinä rakastat Mariaa. Sinä et ole eroittanut, mitä hänessä on rakastettavaa, mitä ei; sinun rakkautesi on sokea. Ja kumminkin on se juuri rakkaus, jonka pitäisi tehdä meidät näkeviksi! Sinä olet puhunut minulle, mitä sinä rakkaudesta saarnasit. — Kuule! Kuka sai sinun saarnaamaan? Luuletko, että se oli sinun rakkautesi, että se rakkaus oli todellinen. Ei, ei! Itsekkäinen oli se, vaikka en saarnasi sanoja vääriksi sano. Sinä et itse tiennyt, kuinka totta sinä puhuit; mutta valhetta sinun sanoissasi oli se, ettet sinä niin olisi puhunut, ellet olisi luullut Mariasi hylänneen sinut. Sinä aavistit olevan rakkautta, joka on tätä maallista korkeampi, ja kumminkin olit sinä ainoastaan tähän maalliseen rakkauteen sidottu. Johannes, etkö jo ymmärrä? Sinä näet rakkautta, onnellisuutta maailmassa, ja kumminkin, kuinka kaukana on maallinen rakkaus tuosta autuaasta, taivaallisesta! Sinä olet itse maallista rakkautta kokenut; kun sen perusta vaipui jalkaisi alta, olit sinä nääntyä. — Näe nyt jo eroitus! Todellinen rakkaus ei näänny koskaan. Minä myönnän, että se kärsii; sillä ihminen on ihminen niin kauan kuin hän elää; mutta se ei kärsi, niinkuin sinä kärsit. Itse hylättynäkään ei se hylkää. Todelliselle rakkaudelle on sama, saako se maalliselta kannalta katsoen nimittää rakastettua omakseen tahi ei. — — Sinä et usko minua. Minä myönnän, että hylätty kärsii; mutta se on ainoastaan ihmisen maallinen, itsekkäinen osa, joka kärsii. — — Rakastaahan Jumala meitä, vaikka emme häntä rakasta; ei hän sure itsensä tähden, niinkuin me suremme, kun rakkautemme hylätään, vaan hän suree meidän tähtemme. — — Sinä pudistat päätäsi, Johannes! Se on mahdotonta ihmiselle, tuo, sanot sinä. Minä myönnän, että tämmöinen rakkaus maailmassa on mahdoton; mutta onko rakkaus siis maallinen? Taivas on rakkauden koti, ja juuri rakkaudella opimme me tuntemaan rakkauden isää, Jumalaa. Ja hänen rakkautensa mukaan pitäisi meidän rakkautemme muodostua«.

Näin oli Marthanyn tapa puhua, ja kun hän näin puhui, oli taivaan kirkas loiste hänen silmissään. — Niinkuin rakastettua lasta seurasi hän minua. Hän vei minut sinne, missä riettautta näimme; siellä näytti hän minulle riettauden julmuuden. Toiste puhui hän ylevyydestä, jonka vertaista ei maan päällä löytynyt kenessäkään muussa kuin hänessä itsessään.

Ja tämmöisen miehen opetuksen johdolla on Johannes muuttunut semmoiseksi kuin hän nyt on. — Kaksi vuotta kulettuamme ympäri Euroopassa palasimme Englantiin takaisin. Siellä sain minä sen arvonimen, joka minulla nyt on. Usein pyysin minä Marthanya seuraamaan minua tänne sinun luoksesi, Mariani. Vaan aina hän hymyillen vastasi: «Ei vielä; kun aika tulee, niin seuraan minä sinua mielelläni Suomeen«. Ja mielellänsä on hän seurannut minua tänne, vaikka ei siinä tarkoituksessa kuin minä toivoin. Hän on nyt elämänsä lopun saavuttanut. Hän on poissa. Kaunis unelma on minun matkani maailmassa hänen rinnallaan ollut. — Minä sanon vieläkin kerran: tämmöisen miehen johdatuksella on Johannes muuttunut semmoiseksi kuin hän nyt on. —

Vaan Mariani! Sinä tahtoisit ehkä tietää minun retkistäni, niistä tapauksista, jotka ovat minua kohdanneet. Sinä ehkä tahtoisit tietää, miten Marthany askelittain johdatti minua paremmalle tielle? — Me olemme nyt yhdistetyt; elämäni kuluessa tulee ehkä tilaisuutta vielä kertoa tuosta. Minä tahdon nyt vaan mainita, että niinkuin kiusaaja muinen vei Vapahtajamme korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian, niin vei Marthany minut; mutta hän ei mikään kiusaaja ollut. Hän ei käskenyt minun kumartaa maallisia; hän käski minun nostaa silmäni ylöspäin. Hän käski minun vuorelta silmäillä alas, ei tarttua maailman mutaan, vaan koettaa nostaa maailmaa voimani mukaan ylös Herran luo».

«No, Mariani, mitä sanot nyt Johanneksesta; onko hän tehnyt oikein vai väärin seuratessaan Marthanyn opetuksia? Tekeekö hän väärin siinä, että hän omakseen koettaa saada nämä opetukset, vaikka hän tosin havaitsee olevansa kaukana siitä, mihin hänen pitäisi ennättää?« —

Maria ei vastannut sanaakaan; hän oli vaalea, ja kyyneleet juoksivat hänen poskiansa myöten. Vihdoin nousten ja painaen kädet rintaansa vastaan lausui hän: «Johannes! Mitä minä olen sinulle! Oi, ennen olisit sinä saattanut rakastaa minua; nyt et enää voi… Mutta, Johannes! Yksi maailmassa löytyy, joka sinua rakastaa niin kuin sinä tahdot olla rakastettu — se yksi, se ainoa on … Anna. —«

«Anna!« huusi Johannes hämmästyen. — «Nyt ymmärrän minä. Niin, Anna on ylevä, jalosydäminen tyttö. — — Mutta, Maria, onneni maan päällä voin minä ainoastaan sinun rinnallasi löytää. Hän, joka oli minun isäni, hän sanoi, kun minä viimeisen kerran hänen kättänsä puristin: «Mene, mene nyt Mariasi luo!« —

«Sinä luulet, että minä olen sinua parempi nyt« — lisäsi Johannes, kun eivät Marian kyyneleet lakanneet vuotamasta; «mutta sinä luulet väärin. — — Minä olen ainoastaan näyttänyt vähän sitä tietä, jonka perillä minä tiedän rauhan ja varsinaisen onnen löytyvän; minä tiedän, että Mariani tahtoo minua seurata, minua johdattaa sillä tiellä. —«

Nyt painoi Maria kasvonsa Johanneksen rintaa vastaan. Johanneksen rinnalle vuotivat hänen kyyneleensä.

«Minä seurasin Marthanyn lupausta; minä astuin laivaan ja sain onnen pelastaa sen, joka minulle rakas on. — — Nyt, nyt olen minä maallisen sataman, maallisen onneni saavuttanut; kahden pyrimme nyt siihen satamaan, jossa onnen koti löytyy«. —

«Paljon olet kärsinyt minun tähteni, rakas Johannes«, sanoi Maria ja katseli ylkäänsä silmäyksillä, joista loisti suurin onnellisuus. «Oi, jos sillä, että sinua tahdon seurata elämäni viimeiseen hetkeen saakka, voin mielestäsi luovuttaa entisen ajan katkeruuden, niin, Johannes, tässä on minun käteni; ohjaa sinä horjuvaista siihen satamaan, johon itse pyrit. — — —«

«Maria!« vastasi Johannes innokkaasti. «Kiitoksia näistä sanoistasi! — Sinä olet ollut rikas; sinä olet nyt köyhä. Kaikki mitä sinulla oli, on tuli ottanut. Kuule! Ennen aikoina eli viisas mies; Sadi oli hänen nimensä, Persian maa hänen kotimaansa. Tällä miehellä oli hyvä ystävä. Tämä ystävä tuli kerran Sadia tervehtimään, ja kun hän muutaman päivän kuluttua oli poismenossa, näki Sadi hänen kokoilleen ruusuja, narsisseja ja muita ihania kukkia kaupunkiin vietäviksi. Sadi sanoi hänelle: «Ruusuilla ei ole pitkällistä ikää, sen sinä tiedät, ja ruusutarhaston kauneus katoo pian! Viisaat ovat sanoneet: «Sillä, joka katoo, ei ole suurta arvoa«. Hänen ystävänsä kysyi: «Mitä sillä tahdot sanoa?« «Minä tahdon«, vastasi Sadi, «kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan, jonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky pysty«. Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme tyhjinä maallisista maailmassa. Mutta niinkuin Sadi tahdon minä kasvattaa ruusuja, valmistaa ruusutarhan, jonka kukat eivät koskaan lakastu, jonka ruusuihin ei syksyn myrsky pysty. Tämä ruusutarha on meidän sydämemme. Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa voittaa on suurin voitto. Jos luulet minun saavuttaneeni tuon viisauden, voittaneen tuon voiton, niin sinä petyt. Vielä olen kaukana siitä; mutta minä toivon kerran omistavani tuon viisauden, voittavani tuon voiton. —«

«Johannes!« huokasi Maria. «Nyt en minä sinua ymmärrä; mutta ehkä tulee aika, jolloin minulle selvenee, mikä nyt on pimeydessä. Silloin, vasta silloin on Mariasi oikein sinun. — «

XIV.

Totuuden hetki.

Syys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat takaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän tulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He eivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään.

Johannes ja Maria tulivat saliin.

«Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus — sallikaa, että minä näin teitä nimitän — oletteko vihoissanne minulle, kun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä minä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin Mariaa rakastitte«.

«Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden hetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä kohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian onnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu kaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti pois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin sammunut«.

«Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä minua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. — Nyt on totuuden hetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla sana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna rakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä tiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua; Maria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata muulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun tekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido kohtalosi toiseen!«

Johannes silmäili Klausta.

Kummalliseen ahdinkoon saivat nämä Johanneksen sanat kaikki. Johannes tunsi tuon; hän näki sanoillaan koskeneensa Annan arimpaan sydänpaikkaan; mutta hänessä oli nyt miestä hillitsemään niitä voimia, joita hän kutsui esiin. Klaus loi vakavasti silmänsä Johannekseen. Nuhtelevaisella äänellä sanoi hän:

«Tekisittekö te Annana niin?«

«Nyt on totuuden hetki, sen olette itse sanonut«, vastasi Johannes. «Tämä ilta ei siis saa kulua suorittamatta kaikkia, mitä meidän välillämme on. Kummalliseen tilaan on kohtalo saanut meidät. Me kaksi, minä ja Maria, olemme onnelliset. Te taasen tunnette paremmin kuin minä sydämenne tilan. Minä sanoin toivovani, ettei niin olisi, vaan että kaikki voisimme olla onnelliset; minä olen näyttänyt välikappaleen onneen, mutta sinuna, Anna, en minä voisi tehdä, mitä sinulle olen esittänyt«. —

«Sinulla on oikein, Johannes«, lausui nyt Anna suruisesti. «Tämä hetki on totuuden hetki, minä tunnen sen. Minä! Minä en sido kohtaloani keneenkään«.

Klaus ei sanonut mitään.

Maria lähestyi Annaa. Hän syleili häntä. Hämärä oli salissa, vaan Maria tunsi kuuman kyyneleen polttavan poskeansa, kun hän Annaa suuteli.

«Ihmissydänten tiet ovat kummalliset«, sanoi vihdoin Klaus. «Intojen myrskyt eivät enää pauhaa minun sydämessäni, niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Minä tiedän, että sinä, Maria, olet onnellinen, se minun onneni. Ole minulle niinkuin tähänkin saakka ystävä, enkä minä muuta pyydä. Te, neiti Anna, jääkää te tänne, minun luokseni! Me emme voi toinen toistamme rakastaa niinkuin sulhanen ja morsian toisiansa rakastavat; veljen rakkauden tarjoon minä teille, antakaa sisaren rakkaus minulle, ja ehkä saavutamme mekin hiljaisen onnen täällä«. —

Seuraavana hetkenä olivat kaikkien kädet yhdistetyt.

Kuu kumottava nousi taivaalle. Se näki, mitä tällä totuuden hetkellä tapahtui, ja kun yön hiljaisuudessa sali vihdoin tyhjäksi jätettiin, näki se vanhan paroonin kuvan seinällä ikäänkuin hymyilevän. —

XV.

Vuosien kuluttua.

Päivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen ruusutarha — tahdotteko silmäillä niitä? —

Joko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on — sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo —?

Vuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. — Jos, arvoisa lukiani, olet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien varjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset sanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen ensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle.

Toisin on siellä nyt kaikki.

Metsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha tölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole tahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo soma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä. Siinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria.

Ihmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle on rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua vaikka Helsingissä, sanottiin.

Astummeko taloa likemmäksi? — Ne, joita tavata tahdomme, istuvat puutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän läheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! —

«Hän tulee«, sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja puitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle vanhuksien luo. — «Hän tulee, isä tulee!«

Ruohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme ennen ole nähneet. —

Ja Anna —?

Annaa ei nyt enää maa kanna. Majuri —s'en vieressä lepää hän; hän on jo kauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden tutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut enää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen laakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien kuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt viisikolmatta vuotta maan omana ollut.

Mutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen syliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät he toinen toistaan. —

Nainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut on — Sakari, hänen puolisonsa. —

Me olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset nuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. —

He istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja lapsinensa.

He ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen.

«Kiitos, Sakari, että tulit!« lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt entinen Mariamme. — Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin nuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria, vaikka toisella tavalla kumminkin.

«Ei kiittämistä, rakas täti«, vastasi Sakari. «Teidän syntymäpäivänne on minulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne«.

«Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi sielua«, lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui.

Ja kuka on tämä ukko?

Ei kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen hivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa onnellisuus.

«Niin, oppiakseni sitä«, vastasi Sakari. «Vaikka melkein tahtoisin sanoa, etten siihen opetusta tarvitse«. Ja Sakari katseli lempein silmin puolisotaan, nuorempaa Mariaa.

«Sakari!« sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan. «Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen ei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa kaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä«.

«Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä täydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet synniksi kutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti«.

«Niin! — Sen minä nyt tiedän, ja se on minun suruni, että niin on«.

«Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon« — lausui nuorempi Maria. «Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti maailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa toisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella sietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa«.

«Niin, oikein, tyttäreni!« — vastasi Johannes. «Sinä tarkoitat Annaa, minä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä merkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt. Puhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman lähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri kärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani ollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin rakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen usein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa harhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman rakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut kukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni, ellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi minua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa olla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla täydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä selkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli«.

«No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa kerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet tietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään«.

Johannes hymyili.

»Niin! Vasta nykyään olen saanut tietää, että niin on. Sinä, Sakari, tiedät tuon, enkä kumminkaan usko, että itse ymmärrät mitä tiedät. Tieto on, näet, kahtalainen: järjen ja sydämen«.

Sakari ei puhunut mitään.

«En minä sinun tietojasi ymmärrä«, sanoi vähän ajan kuluttua Klaus. «Mutta sen minä ymmärrän, ettei hyvää paremmaksi ihminen voi tulla. Harmaalassa eli Anna, Harmaala näki, mitkä avut hänessä vallitsivat. Hän oli suurempi, ylevämpi kuin kukaan muu ihminen maailmassa«.

«Niin! Alhainen olen minä hänen rinnallaan« — lausui hiljaa Johannes.

Silloin tuli puutarhaan kymmenvuotinen poika. Hän oli vähäisten rattaiden eteen asettanut porsaan.

Kaikki rupesivat nauramaan; pieni kuusivuotinen Anna taputti ilosta käsiään.

»Älkää naurako!« sanoi Johannes itse nauramasta lakaten. «Pieni Aappo saa muistooni elämäni aamun. Näillä samoilla paikoilla olen minä porsaan kanssa leikkinyt, ja sinä, Mariani, kun Turussa sinut ensi kerran tapasin, pyysit sitä omaksesi, saman ikäisenä kuin Anna nyt on«.

Johannes taputti Aappoa, sisarensa Liisan nuorinta poikaa, ystävällisesti poskelle. «Kiitoksia, Aappo!« sanoi hän. «Sinä olet tätisi syntymäpäivänä hyvän lahjan sedällesi antanut. Sinä olet saanut minun selvästi muistamaan elämäni vaiheita«.

«Niin oikein, pieni veljeni!« sanoi Sakari.

Mutta Maria, tuo entinen riehakas, vallaton Maria nojausi Johanneksen rintaa vastaan, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät hänen silmissään. Hänenkin muistiinsa nousi tapauksia, joita hän lapsuudestansa saakka oli elänyt. Ei imartelua, vaan sydämen vakaumus ilmaantui niissä sanoissa, jotka hän lausui hiljaa puristaen Johanneksen kättä:

«Sinä olet taistellut ja olet voittanut«.

«Minäkö voittanut?« huudahti Johannes. «En, en vielä, ennenkuin tuolla. Siellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa sen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla on hän voittonsa voittanut!« Ja Johannes viittasi taivaaseen päin.

«Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu« — lisäsi vanha rouva hiljaisella äänellä.

«Niin, siellä, siellä!«

«Ja siellä on jo neiti Anna!« lausui nuori kuusivuotias.

«Siellä, — siellä hän on!« sanoi parooni Klaus.