Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

YLHÄISET JA ALHAISET.

ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA.

Kirjoittanut

K. J. Gummerus.

Edellinen osa.

Kolmas painos.

Toisin tiesin, toisin luulin, Toisin toivotin ikäni, käkesin käkenä käyä, kukahella kukkuroilla; Enpä nyt käkönä käyne, kukahelle kukkuroilla, Olen kuin alli aallokossa, Tavi laajalla lahella.

Kalevala.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Hagelberg 1870

I.

Näkymätön vieras.

Korvessa oli kotomme,
Maantiellä majasijamme:
Karhut kanssa-kumppanimme.
Ei mieli mesiä tehnyt,
Kylki kuuta kasvattanut
Pahan pakkasen käsissä,
Kovan ilman kouratessa,
Hengen hädäss', heltehessä.

Vanha runo.

Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot kertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi tyhjäksi pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi.

Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista ihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin oli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin useat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa oli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä — siinä oli kaikki, ainakin Metsämaassa.

Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi:
Metsämaa.

Pane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin, ruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää, joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue huonekaluiksi.

Metsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä kirkkoherralle ja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon lisäksi maksettiin isännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha kruunulle. Lapsia oli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18, nuorin 7 vuotinen.

Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja kaksi kappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa, väliin kahdeksan kaikestaan.

Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympärillä leiväksi.

Hallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista. Jos se ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla rakastaa ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori myllyssä käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei sydämen.

Niin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen
Metsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa!

Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan asukkaat. «Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on rukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, näljästä ja kalliista ajasta?«

Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna näki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden runsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen vankkoja sirppejä.

Viikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät!

Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta ehtii.

Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, jolla hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli alkaisi puhaltaa.

Turhaan!

Taivas on selkeä, tuuli uneksii.

«Jo on toivomme hukassa!« sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.

Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.

Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö kuluu, siten valitus kuuluu.

Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.

Halla on käynyt, on runsaat kymmenykset ottanut! —

Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia; tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen-alaisia. Voiko aurinko kummeksia tätä? Se on tuohon tottunut. Se laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää se. Järven rannat ovat jäätyneet.

Näkymätön vieras on käynyt.

II.

Hallayön seuraukset.

Ruoka oli ruumenista, — — — — — — — — — — mämmi männyistä mäeltä.

Vanha runo.

Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsäänpäin näkyi lato, karjalato.

Viime yönä ei nukkunut Metsämaassa muut kuin nuorin poika.

Töllissä oli vuosi takaperin ollut useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät, — niitti olkia.

Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet tuvassaan melkein sanaa toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei tuvassa ollut; hän keikkui ruuhessa järven rannalla.

Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Mistä se on kulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämeen joku seurastaan, useampiin paikkoihin useampiakin.

Metsämaahan jätti se viime yönä: surun, nälän, epäilyksen.

Kun on suru rinnassa, nälkä vatsassa, epäilys sydämessä, ei silloin miehen mieli työhön vie.

Jaakko istui lavitsalla pöydän vieressä, nojaten käsiin kasvojansa.
Anoppi ja Eeva, emäntä, olivat takalla. Lapset itkivät ja valittivat.

Ruhmo on kaadettu, on vyörynyt sairastavan lehmän jaloille; porsas on kaatanut apeastian ja heittänyt sen sisällyksen lattialle.

Tuota ei kukaan huomannut. —

«Kova on kohtalo!« sanoi viimein anoppi.

«Ei ole jyväkouraa!« valitti Eeva.

«Kova on kohtalo!« kertoi Jaakko.

Anoppi oli surullinen, Eevalla oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa. —

Lapset? Mutta lapsen suru ei ole katkera.

«Mikäs nyt neuvoksi?« lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. «En suinkaan tiedä muuta kuin että myymme lehmän ja porsaan ja uudestaan lähdemme petun keruulle«.

«Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauvan luulet niillä saatujen jyväin piisaavan? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjäinen on sittenkin karvasta«.

«Oikein, Eeva; mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan voimia?«

«Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?« huokasi vaimo —.

«En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä«, lausui Jaakko; «mutta millä aijot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä, jos vaan siemeniä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin«.

«Minä lähden palvelemaan«, sanoi jäykästi vanhin poika.

«Ja minä, ja minä, ja minä!« huusivat kaikki lapset.

«Kyösti, Sakari ja Liisa voisivat juuri palvelukseen kelvata«, sanoi isä suruisesti; «ja jos itse tahdotte, luulen sen sekä teille että meille hyödyksi«.

Äiti itki.

«Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan«, puhui
Jaakko vähän ajan kuluttua.

«Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa«, sanoi Eeva.

«Vähän porsaalla saa«, lausui anoppi.

Tämänvuotinen halla sai toimeen paljon muutoksia Metsämaassa. Ensimäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan. Halla oli ollut pakottajana; se ajoi pesästä pojat kenties useampia vuosia ennemmin kuin tähän aikaan näillä seuduin muuten tavallista oli. — Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, jotta lehmä sai ovensuuhun jäädä seisomaan.

Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet. Halla oli antanut lapsenkin tuntea seurauksiaan. Porsas oli pojan paras ystävä. He söivät petäjäleipää molemmat, he hyppelivät yksissä; he rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta. Se oli ensimäinen seuraus.

Joulun edellä kuoli anoppi. — Sekin oli hallan seuraus. Petäjä ei häntä enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu; väsyi väsymistään, kunnes hänen ruumiinsa voimat loppuivat.

Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaalean keltaiset. Surullista oli nähdä köyhää perhettä! Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä vaalea kukoistus asui.

Ellei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ellei lehmää olisi ollut, olisi halla voiton voittanut.

III.

Muutamia vähäpätöisiä seikkoja.

Moni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja. Ja poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä silmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli korkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen. Hänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet kukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren kaupungin näkeminen hänessä vaikutti.

«Kuka on tuo kaunis poika?« kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät tietää saaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät, vastasi poika kohta:

»Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika«.

Johannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut valittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli hän metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan, kun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin, ruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi Johannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt. Kun anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei voinut ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja äiti panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän ei voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän vanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes raukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, — hän ei kuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta puhuttavan, mutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi. Anoppi-eukon kuolema pysyi kauvan Johanneksen mielessä.

Talvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä metsästä. Maa oli paljas.

Mutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi.

Eräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että köyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä on papinkirja köyhyyden todisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun hän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän päättänyt lähteä — hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo pyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää hänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä olisihan hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei uskonut papin sanoja — tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin olevan väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen talonpojan päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt. Suomen talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja Jaakko sai papinkirjan.

Eevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin ollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle jalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja Johanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään.

Tuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa.

Kahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan kaupunkiin tultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti hän väsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään ja koettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli, kun hän nyt sen näki, aivan toisellainen.

Eevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään sanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias tytär elossa.

Tiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti hän hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan ystävyyteen, vielä samana iltana.

Eeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi kuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi, joka tuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle.

Näinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla kummastellen mitä näki.

Tämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän uudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen mielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut aavistaa koko maailmassa löytyvän.

Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri vaatemytty mukanaan. — Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta, johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä tuskin ovesta tultuaan sanoi hän:

«Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?«

«Osaan«, vastasi poika iloisesti.

«No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri —selle, joka asuu vastapäätä kirjakauppaa. Kysy vaan majuri —sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!«

Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri —s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden.

Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin tarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta. Ukko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman tyttöä?

Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään.

«Oletteko te majuri —s?« kysyi hän.

«Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon hän sodassa oli tottunut.

«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne; maksun tulee hän itse noutamaan«.

«Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene…«

Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«.

Majuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes Marian kamariin Marian sivulla.

«Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli äitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?«

Johannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä.

«Onko sinulla nukkea ollut?« kysyi Maria.

«Ei! — — O—on!« vastasi Johannes. «Minun nukkeni osasi käydä ja puhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt«.

«Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä tämän!» — Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä minkään arvoinen enää.

«Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen«, sanoi Johannes huoaten.

»Mikä sinun nukkesi nimi oli?« kysyi Maria.

«Porsas«, vastasi Johannes.

«Hyi, kuinka ruma nimi!«

«Mutta kun se oli porsas…«

«Mutta ei porsas ole nukke«.

«Eikö se ole nukke, jolla leikimme?«

»Ei, tämä … tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole, saat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja — ja sitte saat sinä kätkyen, jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa, kun se on liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua — —. Ja sitte saat tuoda sen muassasi, kun tänne tulet«.

Majuri nauroi tytön innolla. «Mutta millä sinä sitten itse leikit,
Maria?«

«Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta … mikä sinun nimesi on?«

«Johannes!«

«Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea«.

«Mistä olet sinä kotoisin?« kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut kaunista poikaa.

«Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes.

Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois.

Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne noutamaan enemmän«.

«Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin
Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana odottaen mitä
Maria tuohon vastaisi.

«Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin tuon minä joka päivä leipää sinulle«.

Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät … Mariani. Mutta Johannes, nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua. Mene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja nisuleivän Marialta«.

«Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua — —«.

«Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?«

«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri, joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää. Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.

«Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi vakavasti etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa kädessä lähti pois.

Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?«

Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli, ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella.

Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen, mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä.

Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut olla kirjakauppaan menemättä.

Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä tahdot!«

«Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« — sanoi hän ja pani riksinsä kirjanmyyjän eteen.

Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä olet tuon rahan saanut?« kysyi hän.

Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että hän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä kirjoja Johannes tahtoi.

Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi:

«Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte tahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on«.

Kirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan tietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä sivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja kaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli enemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa.

Kirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin saanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän portaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää ollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä näkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut.

Ja nyt rupesi hän katkerasti itkemään.

Kirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt
Johanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia.

Että äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin tulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut kokonaisen riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän olisi pannut riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi olisi hänen mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle. Uuden Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli tosin Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää mitään virkaa ollut.

Kun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri —sen luo, käski äiti hänen kohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi Maria antaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton, niin oli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän kuulla sekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai pahoilla mielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi mitä.

IV.

Siemen kylvetään.

Tuli tuo odotettu aika, jona pelto tarjousi leikattavaksi. Kesä oli kulunut, ja kauniimpia oli se ollut. Metsämaan töllissä riippui seinällä kirveen vieressä uusi sirppi, ja Jaakko silmäili sitä ilolla. Huomispäivänä leikataan jyvärikas, vaikka vähäinen pelto. Halla tuskin pystyisi jyvään enää, sillä jyvä on valmis. Mutta hallaa ei näkynyt tulevankaan, sillä ilma oli kaunis ja lämmin ja taivas yleensä pilvessä.

Johannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt vihdoin ruvennut lukemaan.

Tämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä metsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena.

Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta käsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen.

«Tämä nyt on a«, sanoi hän.

«A«, kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli.

«Ja tämä on p —«.

«P«, kertoi Johannes.

«No, mikäs tämä nyt oli?« kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta.

«P«, vastasi Johannes.

«Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?« Äiti viittasi b-tä.

«A«, sanoi Johannes.

«Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!«

«P«, sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi.

«No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin maailman loppu tulla«.

— Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa tuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut b-tä viisaampi. —

Joka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja hetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen tykö rannalle.

«Tiesi Jumala mikä pojalla on!« sanoi äiti. «Ei hänen päähänsä pysty mikään«.

Kun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä ja luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja vaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n — sillä i oli seipään näköinen, jonka päässä varis istui — oli äiti ryhtynyt «Isä meidän« rukoukseen.

«Isä meidän«, sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa.

«Isä meidän«, matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä.

»No, katso kirjaan!« huusi äiti ja käänsi tukasta Johanneksen kasvot kirjaa kohden.

«Joka olet taivaissa«.

«Joka olet taivaissa« — kertoi Johannes; mutta nyt oli vähäinen mato sattunut konttaamaan kannen ja kukkolehden välistä ylös, eikä Johannes saattanut olla sitä katselematta.

«Pyhitetty olkoon«, sanoi äiti.

«Pyhitetty olkoon«, kertoi Johannes; mutta nyt tuli veli Jaakko tupaan tuoden suuren ahvenen, joka oli tarttunut hänen onkeensa. Johanneksen silmät kääntyivät ahveneen, joka vielä kimpuroitsi ongessa, ja hänen piti nyt ajatella kävikö ahven raukan suupieluksiin kipeästi tuossa riippuessa.

«Sinun nimesi«, luki äiti.

Nyt sattui Jaakko yskimään, niin ettei Johannes kuullut oikein äitinsä sanoja.

«Mitä?« kysyi hän.

«Sinun nimesi«, kertoi äiti.

«Nimesi«, sanoi poika.

«No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes«. Ja äiti pani kiini kirjan.

Vaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun äiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla juoksemaan ahvenen luo.

«Onko poika villissä!« huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän nousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen tukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä ollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi häntä olemaan vaiti.

Mutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen «Vanha Aataminsa« oli päässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton kuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti.

«Ole karjumatta, poika!« huusi isä.

Vielä kipeämmästi itki poika.

«Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi«.

Ei auttanut.

Nyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai oppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta. Vihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja kantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta.

Johannes oli yhdeksänvuotinen silloin.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kun isä, Jaakko veli ja Kaisa sisar menivät pellolle, jäi Johannes, joka ei vielä ollut leppynyt, äidin kanssa tupaan. — Lukuhetki lähestyi, mutta äiti oli niin kovassa päänkivussa, ettei jaksanut. Hän makasi, ja Johannes istui nyrpeänä takalla.

«Tule tänne!« sanoi äiti.

Johannes ei liikkunut.

«Kuulitko, tule tänne!« kertoi äiti.

«Kuulin!« vastasi Johannes, mutta jäi istumaan.

«Tule tänne, minä puhun sinulle sadun«.

Ei vaikutusta äidin sanoilla.

«Jumala siunatkoon, mikä sinustakin tullee! Noin pahasisuista lasta en ole tässä maailmassa nähnyt!« Ja äiti itki, kuitenkin enemmän päänkivun kuin pojan uppiniskaisuuden tähden.

Katso kummaa!

Kun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui «Vanha Aatami« hänestä, ja nyt hän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. «Miksi itket, äitini?« kysyi hän.

«Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään».

«En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!«

«Jos minä jaksaisin… No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla pikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on paljo satuja; tuo se tänne!«

Johannes totteli sukkelasti.

Äiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1].

Kerran kissa kiivennynnä
Oli pajahan osannut,
Siellä viilan viekkahimman,
Raudan rasvaisen tapasi,
Jota joutu nuolemahan
Kielen kanssa kiirehesti.
Koska kielestä kipinät
Veri viilahan vetäy,
Kissa isosti iloitsi,
Mieli hyvissä hyrisi,
Luuli viilasta lujasti
Veren ulos vetäyvän,
Jonka tähden joutumalla
Sitä nuoli siihen asti,
Että kieli kipeneiksi
Kaikki kulu ja katosi. —

[1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty Vuonna 1774.

Johannes nauroi. «Onko tuo oikein totta?« kysyi hän.

«Se on satu«, vastasi äiti.

«Onko kirjassa monta satua?«

«Kaksi neljättä«, vastasi äiti.

Johannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin rupesi hän katkerasti itkemään. «Voi, kun en osaa lukea!« Ja nyt juoksi hän aapisen luo.

«Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!«

Tiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät?

Ei, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet tietämättäsi sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä olet tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen, jonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias.

Johannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli hänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei ollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin ruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun tavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne.

Siemen oli itänyt. —

Vaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja mitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata olla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen, kumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä nukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. —

Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on pitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. —

Lumi kitisee käveliäin jalkain alla.

Mihin nyt Metsämaan asukkaat?

Lukukinkereille.

Johanneskin on muassa. Hän osaa aapisen; hän on köyristä kynttilänpäivään oppinut ulkoa katekismuksensa. Hän on viime kesästä lukenut Uuden Testamentin läpi ja omalla nuotillansa laulaa hän äitinsä kaksineljättä satua. Hän on paras lukemaan Metsämaassa. —

«Paras koko kylässä!« on äiti sanonut.

Hän on saanut yllensä anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet lakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka hikoilee. Äidin huivi, joka hänellä on päässä, on siirtynyt alas hänen kaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on neljä runsasta neljännestä. — Mutta vähät kaikista, jos hän vaan saisi hyvän lukutaitonsa tähden jonkun kirjan kirkkoherralta.

Äiti on sanonut, että hyville lukioille annetaan kirja.

Vihdoin ollaan perillä, kinkeritalossa. Johannes näkee kummakseen suuren ihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat häntä vanhempia. Vaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielestä on lähes Jumalaa suurin maailmassa; se on kirkkoherra.

Miehet ottavat nöyrästi lakin päästään. Johannes seisoo ja miettii pitäisikö hänenkin ottaa huivinsa — olipa hänkin mies. Mutta silloin näkee hän lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin suurta kirjaa ei ollut Johannes ikinä ennen nähnyt, ja kymmenvuotinen unhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. Hän seuraa lukkaria.

«Antakaa minun katsella tuota kirjaa!« sanoo hän lukkarille, ja tämä, joka ei mielellään tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, että voisi auttaa kirkkoherraa reestä, sanoo: «Vie kirja sisälle tuvan pöydälle!«

Johannes seisoi ihmisjoukossa raamattu kädessä. Hän oli avannut ensimäisen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. Hän luki kuvan alla: «Niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen poika pitää ylennettämän«. Tuo innostutti häntä; hän unhotti lukkarin käskyn. Hän meni äkkiä kirjoineen kivenheiton päässä olevaan tölliin ja rupesi lukemaan. Kuta enemmän hän luki, sitä enemmän halusi hän lukea.

Päivä oli puolessa. Vanha väki oli luetettu, lasten vuoro alkoi.

Johanneksen sisarukset, Metsämaan Jaakon poika Jaakko ja tytär Kaisa tulivat kirkkoherran eteen. Vaan näiden lukutaito oli aivan kehno. Kirkkoherra nuhteli heitä ja käski heidän tulevaksi talveksi parantaa lukuaan.

Kirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. «Teillä on vielä poika — Johannes, nuorin; onko hän saapuvilla?«

«Tuli se kanssamme aamulla«, sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta hakenut; «mutta mihin hän on kadonnut, en minä ymmärrä«.

«Johannes Jaakonpoika Metsämaa!« huusi kirkkoherra.

Ei vastausta.

«Ellei se vaan ole sama poika, joka äsken vei raamattuni ja jota turhaan olen hakenut«, sanoi lukkari.

«Kyösti-suutarin töllissä istuu poika ja lukee raamattua«, sanoi joku joukosta.

Eeva riensi kiireesti sinne. Vaan hän tapasi jo tiellä kaivatun.
Kyösti-suutari oli tullut kotiin ja herättänyt lukian hänen innostaan.

Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset esillä.

«Odota!« sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei löytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois.

«Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on, vaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä«.

«Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa«, vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut.

Niin kävi Johanneksen kinkereillä.

V.

Touko on nääntyä.

Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se vuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei tahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse tuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä hänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta kun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa sitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi päivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä hän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään syitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä selvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä.

Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla. Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin ja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat.

«Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen katsantonsa.

«Minä tiedän syyn, minä tiedän!« huusi hän ja riensi kiireesti tupaan.

Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa. Mutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen, jonka hän majuri —sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin häveten. Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä noihin, jotka hänessä epäröimistä olivat herättäneet.

Hän katseli niitä, ja hän otti nekin.

«Mihin viet kirjat?« kysyi isä.

Johannes ei vastannut mitään.

«Hän kujailee taasen joutavissa«, sanoi isä.

Johannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein taaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut häntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat kädessä valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean liekki nousi kohdastaan ylöspäin.

Johannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta.

Hän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut, vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä kuumaan tuhkaan.

Johannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli päättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa mieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän kuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin takaisin.

Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt mierolle hakemaan palvelusta.

Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan.

«Mikä teidän on?« kysyi Eeva.

«Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella — «on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella.

Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja, punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa.

Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta kirjain polttamisessa keväällä!«

Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki käsiin kasvonsa.

«Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi Jumal' auta…« Ukko puristi nyrkkiään.

Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä rikkaruohoksi.

VI.

Toukoa kastetaan.

Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen, niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta, kumminkin haudan levotta.

«Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä. Minä olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ, työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi — ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni petäjäistäkään syödäkseni«.

«Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos. Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois — kauvas pois maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla iloinen, niinkuin muut«.

Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän. «Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«.

Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin.

Suru sulaa kyyneleisiin.

Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes. «Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei kumminkaan ole mihinkään«.

Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi.

Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja; takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita. Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet — missä ne olivat? Ne oli hän jättänyt kotia tahi pudottanut.

Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut.

«Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«.

Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa. Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa. Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet. Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen häneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes ollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle miehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian arka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve. Hän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän asuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo.

Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään, ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista.

Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen. Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa sielunpaimenelleen.

Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita — sillä tämän keskustelun seuraukset näkyvät pian.

Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän: «huomenna tahdon minä vastata sinulle«.

Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia. Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä salaisuuden.

Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön — ja työ kulki; mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa.

«Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat.

«Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa musta kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi somaa unta viime yönä«.

«Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka hyvällä ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa.

«Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa, Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«.

«Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«.

«Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti, vai miksi?« kysyi Kaisa.

«Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen aikanansa, ei kirkkoherra — tämä nykyinen — olisi äyriäkään ottanut«.

«Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua vaivansa ja saa lohdutusta«.

«Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko.

«Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä.

«Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen,
Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«.