SEIKKAILUSTA SEIKKAILUUN

Sotaisia tarinoita Filippiinien saarilta

Kirj.

K. M. EADY

Englannin kielestä ["Adventurers All">[ suomentanut

Väinö Nyman

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

I. Matkamme tarkoitus.
II. Malaijilainen Kasim.
III. Manilaan.
IV. Matkustajamme.
V. Petos.
VI. Kuinka kapinallisia tehdään.
VII. Kiperä paikka.
VIII. Tumabongin mahtimiehet.
IX. Annabel Leen tuhoutuminen.
X. Kuinka kapinallisten lukumäärä enenee.
XI. Jälleen takaa-ajettuina.
XII. Pahoja uutisia Tumabongista.
XIII. Kenraali Hemingway.
XIV. Eittämätön voitto.
XV. Epäilyttävä rauha.
XVI. Taistelu maaliskuun viidentenäkolmatta päivänä.
XVII. Eräs kahakka ja odottamattomia uutisia.
XVIII. Vanha tuttu.
XIX. Luizin pelastaminen.
XX. Cavitén taistelu.
XXI. Aseveljet.
XXII. Pilviä kokoutuu.
XXIII. Järjestäytyminen.
XXIV. Myrsky puhkeaa.
XXV. Seikkailujen loppu.

I.

MATKAMME TARKOITUS.

"Legioonamme suuri ja laskematon on vielä outo ja liputon, mutta sen tuhannet osastot voivat aukaista muille tien, kun kuulat soivat."

Rudyard Kipling.

"En halua ollenkaan valehdella", sanoi perämiehemme Amos Livingston puhuen hyvin hitaasti ja harkitusti ja pyöräytellen mälliään toisesta poskesta toiseen, "mutta en luullakseni ole milloinkaan purjehtinut kurjemmassa pyykkisaavissa kuin tämä Annabel Lee on, ja minä olen sentään ollut mukana monessa myllyssä."

Laivaa ei saa kumminkaan milloinkaan moittia sen kapteenin kuullen, vaikka sen viat olisivatkin miten suuret tahansa. Tämä on totuus, jonka kokemukseni ovat osoittaneet paikkansa pitäväksi.

"Luullakseni näette siellä vielä huonompiakin", vastasi Annabel Leen kapteeni, "joita he kumminkin ylpeästi nimittävät 'sotalaivoiksi'. Peijakas, muutamat ihmiset eivät näytä ymmärtävän omaa parastaan! Muutamia viikkoja sitten, kun kerroitte minulle eronneenne entisestä laivastanne ja nähneenne viikkokausia nälkää maissa, ette voinut aavistaakaan pääsevänne Englannissa rakennetun kuunarin perämieheksi; laivan, jota —"

"Jonka rakentamiseen ei ole mennyt vuottakaan", sanoi perämies halveksivasti.

"Komentaa amerikkalainen kapteeni", jatkoi kapteeni tyynesti, "ja jonka omistaa yhtymä —"

"Puoliverisiä ja kapinoitsijoita."

"Sen miehistöön kuuluu —"

"Niin", pisti perämies vahingoniloisesti väliin, "keitä sen miehistöön oikein kuuluukaan? Sanokaahan se!"

"No niin." Kapteeni keskeytti puhaltaen sinistä taivasta kohti paru kolme savupilveä ja katseli niiden hajaantumista tarkkaavaisesti, ennenkuin hän lisäsi huomattavasti epäröiden: "Vaikka sen miehistö kieltämättä onkin hieman kirjava niin —"

"Tästä Evan Williamsista esimerkiksi, joka ei ennen elämässään milloinkaan ole ollut merellä muuten kuin hienona matkustajana, olette tehnyt toisen perä- ja päällysmiehen. Tuollainen tuhattaituri ei kykene käskemään ketään."

"Tule koettamaan!" sanoin vihaisesti, mutta hän ei välittänyt keskeytyksestäni.

"Tuki suusi, poikaseni! Puheeni on totta kuin evankeliumi etkä sinä kykene kumoamaan väitettäni."

En voinutkaan ja sen vuoksi vaikenin hämilläni, vaikka minua suututtikin vielä kovasti. Hän jatkoi entiseen tyyneen ja ärsyttävään tapaansa:

"Entä sitten tuo malaijilainen merirosvo Kasim, laivan nykyinen kirvesmies ja poosu, jolla on vyössään oikea asekokoelma? Hän sopii mainiosti juuri tällaiseen rauhalliseen kauppalaivaan, jollaiseksi tätä minulle sanottiin. Ja kiinalainen Chin, kokkimme, joka luullakseni on oppinut taitonsa vankiloissa ja kultakentillä, on, jos nyt ihmisen näöstä voidaan jotakin päättää, niin väärentämätön roisto kuin ikinä on sattunut näkyviini. Ja loput sitten: Johann Mahmud, tuo jaavalainen karkuunpäässyt taskuvaras, jota Batavian poliisit varmaankin innokkaasti etsivät, ja Froggie ja Pitkänmatkan Jussi, jotka ovat niin ujoja ja pidättyväisiä, etteivät he muista omia nimiäänkään, jos heillä nyt sellaisia on ollut olemassakaan syntymisensä jälkeen. Nuo kolme vielä mainitsematta olevaa kanakalaista poikaa ovat kyllä rauhallisia, mutta uskokaa sanojani, että he ovat synnynnäisiä tyhmeliinejä. Niin, miehistö on todellakin oikein valittua väkeä, juuri sellaista kuin tällainen vanha ravistunut nelikko tarvitseekin, joka on mädännyt niin kauan Singaporen satamassa, ettei siinä enää ole lahomatonta paikkaakaan. Muut kuin tällaiset meidänlaiset puolihullut tolvanat eivät astuisi siihen jalallaankaan, sillä siinä ei ole ehyttä lankkua eikä raakaa ja, lukuunottamatta teitä ja minua, ei yhtään kunnollista merimiestäkään."

"Onhan meillä Kasim", sanoi kapteeni tyynesti.

"Ah, pyydän anteeksi. Hän on kyllä merimies, mutta missä luulette hänen oppineen ammattinsa? Lyön vetoa, että se on tapahtunut hänen katkoessaan kurkkuja jossakin merirosvolaivassa. Jos hänellä vain olisi puhtaat paperit, ei hän olisi täällä."

"Hänen paperinsa eivät olleet niinkään huonot", vastasi kapteeni hymyillen hieman arvoituksellisesti. "Miksi hän pestautui laivaamme, en tiedä enkä halua ottaa siitä selkoakaan. Ja mitä meihin itseemme tulee, Amos, niin sanon sen sinulle, ettei ainoastaan säälimme noita köyhiä, sorrettuja ja liiaksi verotettuja filipiiniläis-raukkoja kohtaan taivuttanut sinua ja minua tähän hommaan. Tulimme tänne, koska ajat olivat huonot, ja päätimme panna henkemme alttiiksi kuljettaaksemme aseita kapinallisille. Älkäämme välittäkö Kasimin vaikutteista, kun hän vain on hyvä merimies. Ja —" kapteeni keskeytti kuullessaan perämiehen murahtavan jotakin käsittämätöntä.

"Ah, voin myöntää sen, mutta siinä onkin sitten kaikki", sanoi perämies vastahakoisesti. "Ja mitä noihin muihin tulee, niin —" Hän sylkäisi mereen tavalla, joka hyvin osoitti hänen mielipiteensä heistä.

"Luulen voivani kasvattaa heistä hyviä merimiehiä ennen heidän eroamistaan minusta", sanoi kapteeni vakavasti.

"Niin, elleivät he katkaise kurkkuanne sitä ennen!"

"Sellaista en pelkää", vastasi kapteeni nauraen. "Olemmehan olleet tällaisessa leikissä mukana ennenkin, vanha veikko, enkä ole sinun vielä milloinkaan ennen huomannut pelkäävän miehistöä, josta sinun, koira vieköön, ei tarvitse nytkään välittää. Kun pestasin nuo miehet, tiesin millaisia he ovat ja valitsin heidät juuri senvuoksi tähän tarkoitukseen. Kun tehtävämme supistuvat purjehtimiseen paikasta paikkaan ja pieneen tavaran vaihtoon näiden ja kiinalaisten kanssa, jolloin voimme näyttää niin viattomilta kuin ikinä vain ilkeämme, ei kenelläkään ole siinä puupenninkään edestä tekemistä, millaista väkeä meillä on laivassa. Asiat ovat hyvin nyt, mutta luulen liikkeemme muuttuvan toisenlaiseksi saatuamme määräyksemme ja lähdettyämme purjehtimaan saaria kohti. Olet ollut siellä pari kolme kertaa, kun olot siellä olivat rauhalliset tahi ainakin melkein säännölliset, ja sinä tiedät, millaisia he ovat. Kun sinä nuriset kaikenlaisille määräyksille aina silloin tällöin, kunnioitat sinä kumminkin oman pienen saarimaasi metsästyslakeja, jotka määräävät säästämään riistaa, määräävät suuria metsiä hirvilaitumiksi ja muuta sellaista." Perämies vaihtoi nyt levottomasti jalkaa ja punastui vihasta. Koska kapteeni tästä tiesi hänen nyt rupeavan purkamaan sisuaan, jatkoi hän nopeasti hymyillen, antamatta perämiehelle ollenkaan tilaisuutta aloittamaankaan: "Niin, luullakseni ei maailmassa nyt tällä haavaa olekaan Filippiinien saariryhmää suurempaa eläinpuistoa, jota eivät muukalaiset saa lähestyäkään ja jonka kaikki portit on heiltä suljettu. Espanjalaiset anastavat kaiken tietämättä oikein, mihin he saalistaan käyttäisivät. He eivät ole milloinkaan tehneet siellä mitään hyvää eivätkä he anna muidenkaan koettaa. Sinä et voi nousta siellä maihin luvatta eikä kukaan alkuasukaskaan voi matkustaa saarelta saarelle tahi maakunnasta maakuntaan cédulatta, eräänlaisetta lupakirjatta. Kun olosuhteet ovat tällaiset säännöllisinä aikoina, niin millaiset luulet niiden nyt olevan, kun koko Luzonin saari ja ehkäpä muutkin saaret ovat nousseet kapinaan? Ja juuri tuohon vakoilijain ja epäluulojen maahan olemme suostuneet purjehtimaan laivallamme ja viemään tavaramme maihin joutumatta kiinni. Pojat, aion antautua tuohon onnenkauppaan, kuten luullakseni tekin molemmat ja miehistökin, kunhan se vain saa selville, mistä on kysymys. Mutta meidän ei pidä kumminkaan kuuluttaa asioitamme liiaksi ja vaikka me olemmekin saaneet muutamia hurskaita, lakia pelkääviä merimiehiä laivaamme, jollaisten kanssa olen purjehtinut melkein alituisesti ja yleensä molemminpuoliseksi mielipahaksemme, hiipivät he heti ensimmäiseksi työkseen maihin, kun saavumme ensimmäiseen espanjalaiseen satamaan, juorutakseen pienistä mukavista asioista, joita he luulevat tietävänsä ja pitävät merkityksellisinä, vaatien sitten palkkansa kiemurtelematta. Ei, herra, tuollaista en aio sallia, jos vain voin sen estää."

"Mutta kuinka —?"

"Kuinkako?" sanoi kapteeni ivallisesti. "Kuulehan nyt, niin selitän. Jos otaksumme, että meillä on laivassa muutamia roistoja, niin luuletko sinä heidän omasta aloitteestaan menevän minkään maakunnan viranomaisten puheille?"

"Eivät tietystikään, sillä niin tyhmiä eivät he suinkaan ole. Luullakseni kaivataan heitä jokaista kaikissa paikoissa, joissa he joskus ovat olleet."

"Varmasti! Laivan kapteenikin tarvitsee joskus tuollaisia hurjia roistoja suunnitelmiensa toteuttajiksi ja nämä meidänkin miehemme saavat nyt näyttää, mihin he kelpaavat. Tiedän, ettei miehistöni kavalla suunnitelmiani, vaikka heidän palkkansa onkin pieni, ja, kuten jo äsken sanoin, teen heistä merimiehiä ennen eroamistamme. Muuta en heiltä vaadikaan, paitsi hieman terveellistä pelkoa kapteeniaan kohtaan. Ja mitä laivaamme tulee, en kehukaan sitä täydelliseksi enkä kiellä, että mieluummin olisin ottanut höyrylaivan tähän tarkoitukseen, mutta kerjäläisellä ei ole varaa valita, ja luullakseni ovat rahat melkein yhtä vähissä tämän omistajalla kuin sen miehistölläkin. Kuunarimme on aika näppärä laiva, eikä meidän nyt tarvitse pelätä amerikkalaisia risteilijöitä, kuten saarronmurtajien nuoruuteni aikoina, jolloin ei auttanut turvautuakaan hätätilassa purjeisiin. Mutta näiden herrain käsistä me kyllä livahdamme ja ainahan on mukava tietää, ettemme ole menettäneet rahaa. Annabel Lee on täydellisesti sen arvoinen, mitä yhtymä siitä maksoikin."

"Vai niin!" sanoi perämies vihaisesti. "Niin, hieno laivahan se epäilemättä on ja hienothan sillä on tarkoituksetkin. Ihmettelen vain, millaisia hulluja me oikeastaan olemme, kun aiomme antautua niin päättömään seikkailuun."

"Seikkailuunko?" toisti kapteeni hitaasti. "Niin, luullakseni on tuo oikea nimitys sille, vanha saapas, ja olen iloinen, että sen keksit. Siitä kehittyykin erinomainen seikkailu ja me, päällystö ja miehistö, olemme kaikki seikkailijoita. Sinä ja minä olemme tunteneet toisemme jo monta vuotta, Amos, ja kokeneet yhtä ja toista elämässämme. Mitä teit ennen tutustumistamme, et ole kertonut enkä minäkään ole milloinkaan kysynyt."

Perämiehen punakat kasvot muuttuivat yhä punaisemmiksi. "Enkä minäkään teiltä, George W. Hemingway."

"Tiedän sen!" Kapteeni ojensi pitkän ruskean kätensä, ja perämiehen päivettynyt koura tarttui siihen puristaen sitä lujasti. "Luullakseni meillä kummallakin oli omat syymme", jatkoi kapteeni, "ja pätevät olikin, poistua kodistamme ja isänmaastamme tähän kirottuun, kuohuvaan maailman nurkkaan, lähteäksemme nyt niin uskalletulle matkalle, ettei sellaista ole moni mies tehnytkään; mutta noissa syissä ei ole muilla, kuin meillä itsellämme penninkään edestä tekemistä. Sen jälkeen kuin opimme tuntemaan toisemme, olemme totta puhuen olleetkin seikkailijoita, jos vain maailmassa nyt sellaisia on olemassakaan. Ja luultavasti kuolemmekin seikkailijoina joko hukkumalla ensimmäisessä hirmumyrskyssä, johon Annabel Lee joutuu, tahi jonkun laivamiehemme puukon lävistäminä, saamalla noille saarille tultuamme iskun päähämme tahi suistumalla mereen jostakin tyrskyveneestä, riutumalla kuumeeseen jossakin likaisessa espanjalaisessa vankilassa tahi kuolemalla mukavasti kojuihimme, kuten maakravut suvaitsevat sanoa. Vanhoina hyvinä aikoina sanottiin meikäläisiä 'herrasseikkailijoiksi'. Amos, ihmettelenpä", hän paljasti harmaan päänsä katsellen hetkisen miettiväisesti sinistä merta, "saammeko mekin tuon saman nimen silloin kun muutamme maksuosoituksemme rahaksi."

"Hämärältä se ainakin nyt näyttää", vastasi perämies synkästi. Hänestä ei tänään näyttänyt mikään toivorikkaalta.

"Ei ainakaan minusta", sanoi kapteeni naurahtaen surullisesti, kuten minusta kuulosti. "Mutta kun loppu tulee, olipa se sitten millainen tahansa — ja luullakseni ei se tule niinkään pian ponnistuksistasi ja toivostasi huolimatta, vanha veikko — takaan, että kohtaat sen kuin mies, Amos, ja toivon voivani seurata esimerkkiäsi, kuten tämä nuori Williamskin, ellen suuresti erehdy."

"Koetan ainakin parastani", vastasin innokkaasti.

"No, tuohan kuulostaa jo joltakin", vastasi hän katsoen minuun ystävällisesti. "Olet ehkä liian nuori tähän hommaan, poikaseni, ja ellei kokosi osoittaisi sinua kahdeksantoistavuotiaaksi, en olisi ottanutkaan sinua milloinkaan mukaani. Nyt olet sinä kumminkin työssä kiinni ja vaikka oletkin vielä poikanen, on sinulla nyt oiva tilaisuus koettaa onneasi. Voit nimittää itseäsi myöskin seikkailijaksi, jos vain haluat. 'Seikkailusta seikkailuun!' olkoon tunnuslauseemme, ja tuottakoon se meille onnea."

Hän käveli pari kertaa edestakaisin mitättömällä kannellamme, meni sitten perään vapauttaen malajilaisen peräsimestä ja lähettäen miehen keulaan. Hän halusi ohjata silloin tällöin ehkä sen vuoksi, että hän tahtoi tuntea, miten pieni laivamme kiisi eteenpäin hänen kätensä suuntaamana pitkien, ikävien kuukausien kuluttua, jotka hänen oli ollut pakko viettää maissa.

Sillä aikaa oli meillä, perämiehellä ja minulla, aikaa ajatella äskeistä keskustelua ja tulevia tapahtumia. Olin poikamaisesti utelias saadakseni kuulla enemmän matkamme suunnasta ja sen tarkoituksesta. Vihdoin rohkaisin luontoni ruveten kyselemään vanhalta happamelta perämieheltämme.

"Noista Filippiineistä en tiedä juuri mitään", aloitin tunnustelevasti. "Olen kyllä nähnyt nuo saaret kartassa, mutta sehän on melkein sama kuin ei mitään. Purjehdimme Luzoniin, emmekö purjehdikin, saariryhmän suurimpaan? Kartassa näyttää se aivan kalalta, jolla on hyvin omituisen muotoinen pyrstö."

"Hm, omituinen kala se onkin", vastasi hän. "Luullakseni saat siitä enemmän kuin tarpeeksesi, ennenkuin olemme selviytyneet asiasta. Luzonin pinta-ala on viidettäkymmentätuhatta peninkulmaa ja siellä asuu useamman rotuisia ihmisiä kuin missään muualla maailmassa samanlaisessa paikassa, tietääkseni. Espanjalaiset sanovat koko saarta omakseen, mutta kaikkialla on vielä paljon itsenäisiä heimoja, pieniä mustia kääpiöitä vuoristossa, puoli- ja täysiverisiä malajilaisia, kiinalaisia ynnä muita, sanalla sanoen miehiä, jotka haluavat katkaista pääsi ensi näkemässä lisätäkseen sillä roskakokoelmiaan. He asuvat kumminkin vuoristossa, etkä luultavasti joudu tekemisiin heidän kanssaan. Etelässä taasen, Manillassa ja sen ympäristöillä, asuu tagalogilaisia, jotka aina näihin asti ovat totelleet espanjalaisia lakeja, maaherroja ja pappeja ja jotka ovat paksuja kuin heinäsirkat ja yhtä nälkäisiäkin. Lyhyesti sanoen, espanjalaiset ovat sortaneet heitä niin, että heidän kurjuutensa on ollut ääretön, heidän voimatta estää sitä enempää kuin lampaat, jotka eivät ymmärrä mitään. Mutta nyt ovat he, ymmärrettyään vihdoinkin asian, ryhtyneet kapinaan, ja mekin olemme matkalla pistääksemme sormemme tuohon piirakkaan polttaaksemme ne ehkä siinä, koska sekaudumme sotaan, jossa meillä ei ole hiventäkään tekemistä."

Tämä kuulosti ilahduttavalta ja minä kuuntelinkin kunnioittavasti vaitiollen. Sanoakseni kumminkin totuuden olivat tunteeni niin erilaiset ja hämmentyneet, etten luultavasti olisi voinut pukea niitä sanoiksikaan, vaikka olisin koettanutkin. Muutamia päiviä aikaisemmin olin iloinnut saadessani vaihtaa korkean tuolini eräässä Singaporen tukahduttavan kuumassa liikekonttorissa tulevaan paikkaani Annabel Leessä, vaikka kapteeni tarjotessaan sitä minulle ei tarkoin selittänytkään laivan laatua ja matkan tarkoitusta. Nyt tiesin oikeiksi perämiehen huomautukset, joita ei kapteeni olisi suvainnut kuunnellakaan keneltäkään muulta. Laivamme oli jonkun kerran maailmassa mainiona pidetyn pienen kuunarin madonsyömä jäännös, jossa ei ollut enää muuta jäljellä tuosta sen aikuisesta loistosta kuin solakka runko ja pari vaskitykkiä. Sen miehistö oli kirjaimellisesti ala-arvoinen, koottu kun se oli satamain huonoimmista aineksista, joiden ainoa halu oli päästä maasta karkuun, sanalla sanoen, se oli sellaista joukkoa, jota ei joku toinen kapteeni olisi ottanut laivaansa maksustakaan, kuten perämiehemme huomauttikin. Kuten kaikki nuo muutkin, Livingstonkin mukaan luettuna, olivat hekin tulleet laivaan aavistaen hieman vaaroja, jotka heitä odottivat ja joihin he antautuivat epäilemättä mieluummin kuin entisiin. Niin, olimme kaikki seikkailijoita, jotka olimme iloisia saadessamme purjehtia vapaasti satamasta ja entisestä elämästämme. Millaista kapteenin ja perämiehen edellinen elämä lienee ollutkaan, en tiedä, mutta heidän yhteiset kokemuksensa kuulostivat hyvinkin kovilta. Tiesin niiden sisältävän useamman kuin yhden haaksirikon ja kapinan, ja olin kuullut puhuttavan ajoista, jotka olivat olleet kovempia kuin ne, jolloin laivanomistajat olivat epäröineet ottaa palvelukseensa kovaonnista kapteenia tahi pestata perämiestä, jonka luonne oli niin ärtyisä. Sellaista olivat aina seuranneet puute ja kieltäytymiset maissa, neekerien työ nälkäpalkoilla ja joskus aivan työttömätkin ajat. Arvasin heidän läpäisseen ne, toinen katkeran ivallisesti ja toinen alituisesti muristen, mikä vain peitti hyvän joukon rehellistä luonnetta ja lannistumatonta rohkeutta.

Oma elämäni, vaikka olinkin vasta kuudentoistavuotias, ei ollut niinkään helppo. Vuosi sitten tulin Malaccaan isäni luo, joka oli kauppiaana siellä. Hänen pääsyynsä kutsuessaan minut luokseen lienee ollut hänen kykenemättömyytensä suorittamaan minun kouluttamisesta aiheutuneita kustannuksia Englantiin ja ehkä sekin, että hän toivoi liittämällä nuorta voimaa liikkeeseensä saavansa sen jälleen elpymään rappeutuneesta tilastaan. Mutta kuinka sen asian laita nyt lienee ollutkaan, eivät hänen suunnitelmansa kumminkaan toteutuneet. Hänen kauppansa oli lamautumassa, kuten hän itsekin, vaikka emme kumpikaan sitä silloin varmasti tienneet. Seuraava huono kausi tappoi hänet jättäen minut taistelemaan elämäni puolesta vararikkotilassa olevin liikkein, mitättömin tuntemuksin kauppa-asioista ja muutamin ystävin, jotka eivät olleet paremmissa varallisuussuhteissa kuin minäkään, sillä vanhan paikan merkitys kauppamaailmassa väheni vähenemistään, ja aivan rahoitta. Vähässä ajassa ennätin kiertää maat ja mannut koettamassa onneani, ennenkuin suopea kohtalo saatti minut omituisen sääliväisyyden edustajan, kapteeni George Washington Hemingwayn, Amerikan Yhdysvalloista kotoisin olevan seikkailijan yhteyteen. Muutamien viikkojen, tuttavuuden jälkeen uskoin hänelle niin paljon elämästäni kuin luulin tarpeelliseksi, ja kun hän sai kuulla minun vain kuluttavan aikaani elääkseni, vaikka minun nuoret jäseneni ja innokas mieleni ikävöivätkin jotakin jännittävämpää ja seikkkailurikkaampaa, tarjosi hän minulle paikan pienessä laivassaan, jonka päällikkyyden hän oli juuri ottanut haltuunsa.

Sellainen oli laivan päällystö, mutta entä miehistö? Malaijilainen, jonka kapteeni oli vapauttanut ruorista, tervehti meitä ohimennessään, ja nähtyäni hänen ilkeät ja viekkaat kasvonsa tiesin millaisia muutkin miehemme olivat. Esimerkiksi Froggie, eräs jostakin ranskalaisesta siirtokunnasta kotoisin oleva mustalainen, joka puhui omituista ranskan, englannin ja malaijin kielten sekoitusta, oli hyvin vaitelias entisyydestään. Hän oli kumminkin siksi kokenut kalastaja, että toivoimme hänestä hyvää merimiestä, eikä hänen luonteensa, niin paljon kuin me sitä tunsimme, ollut sen huonompi kuin muidenkaan, semminkin kun otetaan huomioon eräs toinen malaijilainen, joka makasi keulassa purjeen suojassa ja jolle toinen sanoi jotakin ohimennessään. Häntä oli Singaporessa sanottu paljon pahemmaksi mieheksi kuin tuota toista. Kasimista taasen, tuosta solakasta ja jäntevästä malaijilaisesta ystävällisine käytöksineen ja hymyineen, oli liikkeellä hyvin perusteltuja huhuja, jotka viittasivat merirosvoiluun ja hurjiin väkivaltaisuuksiin, mutta syntyperäisen viekkautensa ja muutamien vaikutusvaltaisten suojelijain avulla oli hän onnistunut välttämään rangaistuksen alkuasukasvaltioissa, eikä häntä vastaan englantilaisissa siirtomaissa ollut vielä ilmennyt mitään niin raskauttavaa, että hänet sen perusteella olisi voitu vangita. Muista miehistä näyttivät Pitkänmatkan Jussi ja Chin suurimmilta roistoilta, vaikka emme tienneetkään mitään oleellista heistä. Johann Mahmud oli liukas, öljytty ja hyvin kohtelias javalainen ja loput olivat kesyjä kanakapoikia, jotka olivat erinomaista merimiesainesta, mutta joilla ei vaaran hetkellä tehnyt mitään.

Sellaisella laivalla sellaisine miehistöineen purjehdimme nyt itäänpäin juuri niihin aikoihin, jolloin monsuunituulet muuttivat nämä aurinkoiset itäiset meret oikeiksi vaaran paikoiksi, pois kaikesta sellaisesta, jota tavallisesti sanotaan sivistykseksi, laiksi ja järjestykseksi, maihin, joissa enemmän kuin milloinkaan ennen voima oli ainoa oikeuden mittapuu. Ja kun epäilyksiemme ja turvattomuutemme lisäksi tiesimme vielä risteilymme kokonaan kansainvälistä lakia rikkovaksi ja kun olimme varmat, ettei tahtilippu, jonka suojassa purjehdimme, eivätkä vallat, joiden alamaisia me muutamat olimme, voineet eivätkä tahtoneetkaan suojella meitä ollenkaan vaaran sattuessa, oli yrityksemme todellakin oikea seikkailu.

Sillä lastiruumaamme oli viekkaasti kätketty manchesteriläisten palttinapakkain, metallitavarain ja kaikenlaisen rihkaman alle halpoja pyssyjä, ampumatarpeita ja ja muuta sotatavaraa kapinoitsijoille, jotka tahtoivat lopettaa espanjalaisten vallan Filippiineillä.

II.

MALAIJILAINEN KASIM.

"Hän oli lempein mies, mikä milloinkaan on upottanut laivoja ja katkonut kauloja."

Byron.

Muutamia öitä myöhemmin, ollessani vahdissa kannella, juttelin malaijilaisen Kasimin kanssa, joka oli ruorissa. Olin alkanut hieman aavistaa, mitkä syyt olivat tuoneet hänet Annabel Leehen; ja mitä jo tiesin ja vielä enemmänkin arvailin, muuttivat hänet hyvin mielenkiintoiseksi olennoksi silmissäni. Huolimatta siitä, mitä perämies oli kertonut hänestä, tahi ehkäpä juuri sen vuoksi, minua huvitti suuresti keskusteleminen hänen kanssaan, sillä kaikissa tapauksissa ei joka päivä suoda tilaisuutta jutella useimmista asioista taivaan alla ja muutamista sen yläpuolellakin epäillyn merirosvon ja vielä epäillymmän salamurhaajan kanssa.

Malaijilaisilla merillä harjoitettu merirosvous ei ole aivan samaa kuin tuo, joka on tehnyt kapteenien Kiddin ja Morganin nimet kuuluisiksi. Sille eivät suoneet romantiikan hohdetta mitkään kätketyt aarteet eivätkä puheet erinomaisesta onnesta, vaan se oli julmaa, tavallista ja hyvin kauhistuttavaa taistelua, jossa oteltiin rakkaan hengen ja kansallisen olemassaolon puolesta säälimättömän raivokkaasti. Olin kuullut siitä jotakin jo ennenkin ja nyt sain kuulla enemmän ymmärtääkseni sitä paremmin.

Perämies arvosteli malaijilaisia, ja heidän keinojaan valkoisen miehen kannalta, mutta minä olin syntynyt heidän joukossaan ja viettänyt lapsuuteni saman sinisen taivaan alla heidän toverinaan. Olin sitten palannut heidän luokseen, ennenkuin poikavuosieni vaikutteet olivat kokonaan haihtuneet, ja viettänyt sitten vuoden heidän keskuudessaan sellaisten olosuhteitten vallitessa, että olin oppinut katselemaan vaikutteiden ja aloitteiden pintaa syvemmälle, oppien siten tuntemaan heidät paremmin. Ruskeitten miesten tavat eivät ole samat kuin valkoisten, ja teot, jotka mielestämme ovat julmat, ovat heidän mielestään ainoat jonkun rikoksen kunnialliset rangaistukset. Verikosto on heidän mielestään oikeutettu ja kaikki keinot ovat luvalliset sen saavuttamiseksi.

Kun hänen epäilystensä ja pidättyväisyytensä kuori kerran vain oli puhjennut, selitti Kasim minulle tämän ja paljon muuta lisäksi nähtyään, että halusin oppia ja omaksua hänen opetuksensa ivatta, jota tuo arkatunteinen malaiji enimmän pelkäsi. Hän opetti minulle purjehdustaitoa ja merenkulkua paremmin kuin moni muu olisikaan voinut, miekkailua pitkällä miekalla ja keihäänkäyttöä, ilmaisten minulle, sitten kuin hän oppi minut paremmin tuntemaan, alkuasukasten tapoja ja liikkeitä, jotka sittemmin olivat minulle suureksi hyödyksi. Omituisimmat ja kaameimmat olivat kumminkin hänen minulle lempeässä tähtienvalossa kertomansa jutut, tähystäjän seistessä paikoillaan suoraan edessämme keulassa ja vahdin torkahdellessa kannella, vanhan laivamme kyntäessä tietään tuonne kaukaiseen itään, josta useimmat hänen kertomuksistaan olivat kotoisin.

Ja omituisia olivatkin nuo puheet idän viekkaudesta ja hämärästä lännen tuntemuksesta, vanhan maailman taikauskosta ja epäilyksistä, kun ne kaikki oli kummallisesti sekoitettu toisiinsa jutuiksi, joissa puhuttiin ahneudesta ja uteliaisuudesta, rohkeudesta ja pelosta, kostosta ja julmuuksista, taisteluista, murhista ja nopeasti sattuneista käsittämättömistä kuolemantapauksista, taikuuksista, asioista, joita ei voitu selittää eikä nähdä, mutta jotka värisyttivät selkää pimeydessä ja vapisuttivat hieman mieltä vielä päivänkin valossa. Omituisimpia näistä jutuista oli kertomus hänen omasta maanpakolaisuudestaan maissa, jotka sijaitsevat kaukana hänen syntymäseutunsa ihanista saarista. Osan siitä sain kuulla juuri tänä erikoisena yönä.

"Miehet ovat keskustelleet keskenään, tuan", sanoi hän katsellen kirkkain silmin minuun, koettaen nähtävästi lyhdyn himmeässä valossa nähdä kasvojeni ilmeet, "ja sanoneet olevansa uteliaat saamaan selville, mihin tämä laiva suuntaa kulkunsa poistuttuaan tältä rannikolta, tietysti vain senvuoksi, että nyt on sota. Muutamat ovat arvailleet Kiinaa, muutamat Acheenia ja eräs sanoi meidän varmasti olevan matkalla Manillaan." Koetin olla niin totinen, ettei mikään kasvojeni ilmeiden muutos ilmaisisi mitään. "Jos määräpaikkamme on Manilla", jatkoi hän tyynesti, "on se mielestäni hyvä. Me Sulun malaijit vihaamme noita lempeitten valkoisten miesten pohjoisesta tuomia orjia, mutta muutamat meistä ovat kumminkin asettuneet sinne asumaankin. Minullakin on ystäviä kaupungissa, ja mikä on vielä parempi, minulla on siellä vihamiehiäkin. Toivon erittäinkin tapaavani erään, ja jos hän on siellä, ovat asiat oikein hyvin."

"Kuka hän on ja miksi niin erikoisesti tahdot juuri häntä tavata?" kysyin, koska sekä hänen sanansa että käytöksensä kiihdyttivät uteliaisuuttani.

"Luulen sinua ystäväkseni, tuan. Mikä kummallinen ajatus, että valkoinen mies on Sulusta kotoisin olevan malaijin ystävä! Harmittaako se sinua, tuan?"

"Ei!" vastasin suoraan. "Minulla on ollut hyviä ystäviä malaijien joukossa ennenkin."

"No, se on hyvä", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ja totta puhuen ei se harmita minuakaan. Sanon sinulle kumminkin, tuan, että jos olisit espanjalainen englantilaisen asemesta, katkaisisin kurkkusi ennen tikarillani kuin sanoisin sinua tuaniksi eli ystäväkseni. Oletko kuullut puhuttavan meistä Sulun malaijeista?"

"En paljonkaan", oli minun pakko vastata. "Tiedän saarenne olevan Filippiinien saariryhmän eteläisimmät. Espanjalaiset sanovat niitä kaikkia omikseen, mutta te haluatte olla itsenäinen, oman sulttaaninne hallitsema kansa. Olette senvuoksi taistelleet —"

"Ah, olemme tapelleet ensimmäisestä valkoisten sinne-tulopäivästä alkaen. Viekkauksin ja petoksin ovat he pakottaneet muutamia sulttaanejamme tunnustamaan heidät herrakseen; ja nyt ovat he suurine teräslaivoineen ja tykkeineen hävittäneet kaupunkimme ja saaneet vanhat miehemme pelon valtaan. Mutta joukossamme on vielä monta, jotka ovat vannoneet profeetan parran nimessä tahtovansa olla vapaat, ja sellaisina haluamme joko elää tahi kuolla. Useat meistä ovat vannoneet tappavansa niin monta espanjalaista kuin suinkin ja kuolla taistelussa. He ovat todellakin onnellisemmassa asemassa kuin minä, jolla on yksityinen kosto suoritettavana ensin. Tiedätkö, tuan, että minäkin, vaikka olenkin päällikön poika ja olen ollut päällikkö itsekin, olen myöskin ollut valkoisten miesten vankina. Olen hikoillut katutyössä naisten ja lasten ivaillessa minua — minua — ja vahtien ja asestettujen sotilaitten seisoessa vieressä. Silloin, jos milloinkaan, teki mieleni kääntyä päin ja tappaa, tullakseni vain tapetuksi, ellen olisi halunnut kostaa miehelle, joka oli saattanut minut sinne. Senvuoksi odotin kärsivällisesti, söin vankien riisiä, taivutin pääni ja tottelin niin nöyrästi noita valkoisia miehiä, että he luulivat minun, Moro-merirosvon, kuten he minua nimittivät, tulleen jo niin lannistetuksi kuin nuorena viidakosta vangitun pukin. Kun olin siten saanut heidän valppautensa vähenemään, pakenin muutamalla kanootilla Borneoon englantilaisten turviin. Siellä menin laivaan ja olen sittemmin nähnyt monta maata, mutta en omaani, ja monta vierasta kansaa, mutta en heimoani. Nyt palaan vielä kerran, mutta ennenkuin matkustan kotiin ystävieni luo, on minun löydettävä tuo, joka kavalsi minut. Kysyit äsken, kuka hän on. Hän on eräs sukulaiseni ja entinen ystäväni. Yhdessä purjehtivat isämme ryöstämään Palawanin rannikoita, jonne he lopulta asettuivat asumaankin. Siellä me synnyimme ja kasvoimme luottaen toisiimme kuin rakkaat veljet. Sitten sattui tapaus, joka muutti hänet vihollisekseni. Rakastuin ja tyttö vanhempineen oli niin suostuvainen liittoon, että kaikki näytti käyvän hyvin. Mutta Muhamed, ystäväni, melkeinpä veljeni, Muhamed Kasim Tubay, rakasti tyttöä myöskin, vaikka en sitä silloin tiennyt. Hän meni salaisesti suuren espanjalaisen päällikön luo ilmiantaen minut muutaman milloinkaan suunnittelemattomankaan salaliiton johtajaksi, ja minut saatiin viekkaudella vangituksi. Silloin ystäväni huomasivat hänen petoksensa alkaen ahdistaa Muhamedia, jolloin hän pakeni, ja me olemme ajaneet häntä takaa paikasta paikkaan. Katsohan, tuan", ja hän veti kapean tikarin vyöstään, "takaa-ajo oli kerran niin hurja ja hän pakeni niin nopeasti, että tämä jäi hänen vuoteelleen, joka oli vielä kuuma hänen ruumiinsa lämmöstä. En saanut häntä silloin kiinni, mutta me tapaamme vielä toisemme jonakin päivänä. Olen säilyttänyt hänen tikarinsa tappaakseni hänet silloin. Siitä tulee mainio kosto, eikö tulekin?"

Miehen äänessä oli niin verenhimoinen sävy, että se täytti mieleni kauhulla. Tuo oli todellakin vihaa, sellaista, jollaisesta en milloinkaan ennen ollut tiennyt enkä olisi voinut kuvitellakaan.

Hän ymmärsi kai vaistomaisesti ajatukseni, koska hän sanoi hitaasti: "Valkoisten miesten veri on erilaista kuin ruskeitten. Et voi ymmärtää tunteitani, tuan, etkä käsittää, miten vihaan noita espanjalaisia, jotka ovat sortaneet meitä ryöstäen maamme omakseen, ja miten sammumaton kostonjanoni on tuota omaan heimooni kuuluvaa kavaltajaa kohtaan. Ja kumminkin, tuan, ilmaisevat sinunkin silmäsi joskus, että ne voivat sekä vihata että tappaa."

Hänen sanansa muistuivat mieleeni kerran kauan tämän jälkeen.

Hetken kuluttua jatkoi hän synkästi: "Viholliseni voi tuskin aavistaakaan minun olevan valkoisen miehen laivassa, ja senvuoksi ei hän nyt ehkä osaakaan paeta. Jos voin löytää ja tappaa hänet, eivät näiden pitkien vuosien odottaminen ja hakeminen merkitse mitään. Veri verestä! Tappaa — tappaa?- tappaa!"

Hänen äänensä kohosi ja hänen mielentilassaan tapahtui tuollainen nopea, heidän rodulleen ominainen muutos. Silmien välähdellessä ja käsien höltyessä lujasta otteestaan rattaasta mumisi hän itsekseen hurjia lauseita koraanista ja hyräili pätkiä vanhoista lauluista, joissa kerrottiin syttyneestä vihasta ja tyydytetystä kostosta. Tuollainen luonne on hirveä, tiesin sen kokemuksesta, sillä olin sen useammasti kuin kerran nähnyt johtavan murhiin.

Tiesin hänen pitävän minusta omalla omituisella tavallaan luottaen siihen, että olin hänen ystävänsä, mutta olin nähnyt heikäläisten kääntyvän lähimpiään ja rakkaimpiaan vastaan tappaen sokeasti, silloin kun tuollainen raivokohtaus oli saanut heidät valtaansa. Hänen ystävyytensä ei suojelisi minua nytkään, jos hän vaipuisi tuohon tilaan. Muistaen tuon pienen tikarin olisin nyt halunnut olla kaikkialla muualla, paitsi nykyisellä paikallani. Mutta ei mikään olisi ollut vaarallisempaa kuin osoittaa pelkoa ja koettaa paeta. Vahti nukkui, eikä siellä niin ollen ollut ketään, lukuunottamatta tähystäjää keulassa, jonka olisin voinut huutaa avukseni. Minun oli siis lannistettava hornanhenki hänessä yksinäni ja aivan heti.

Laskin käteni ruorirattaalle, katsoin Kasimia suoraan silmiin ja sanoin hitaasti: "Olet ohjannut laivan pois suunnastaan. Etkö milloinkaan voi oppia ohjaamaan?"

Hetkisen katsoi hän minuun vaitiollen, naurahtaen sitten. "Ah, ja minä kun olen opettanut sinut, tuan. Olin — ehkä nukuksissa", lisäsi hän sivellen kädellään silmiään. "Mutta nyt olen hereilläni ja tiedän velvollisuuteni." Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten: "Jos olisit paennut, tuan, olisin tappanut sinut ja sitten nuo röhkivät siat", hän viittasi kädellään nukkuviin miehiin. "Lopuksi olisin surmannut itseni enkä olisi milloinkaan voinut tyydyttää kostoani. Olet pelastanut minut siitä, tuan, ja minä kiitän sinua. Nyt on sinun herätettävä vahti, ja neuvoni on, että kutsut kapteeninkin kannelle. Noissa pilvissä tuolla on niin paljon tuulta, että työtä riittää meille kaikille, mikä onkin hyvä."

Hänen sanansa kaikuivat korvissani, sillä olin hyvin iloinen hänen mielensä muutoksesta, vaikka saimmekin työskennellä kovasti kolme seuraavaa tuntia. Emme ennättäneet muuta kuin reivata purjeet ja kiinnittää köydet keulassa, kun hurja vihuri syöksyi ylitsemme. Sitä seurasi pian toisia, ja jokainen mies sai työskennellä kaikin voimin Kasimin ollessa ruorissa koko ajan tarmokkaana, valppaana ja varuillaan, kuten hyvä merimies ainakin. Kaikki vaara hänen puoleltaan oli sillä hetkellä ohi.

"Ja hänkö siis on paras miehemme, tuo hurjimus!" huudahti perämies seuraavana päivänä kuultuaan mitä oli tapahtunut. Sillä ottaen huomioon, että tuollaisia kohtauksia voi ehkä sattua Kasimille tulevaisuudessakin, olin kertonut kaikki kapteenille, ja pienessä omituisessa tasavallassamme, jossa vain muutamia valkoisia oli kaikenvärisiä miehiä vastaan, oli asioista keskusteltava vapaasti meidän kolmen kesken. "Siunatkoon, mehän tanssimme aivan toimivan tulivuoren laella."

"Luullakseni ei tässä tanssiminen paljonkaan auta, ainakaan mitä sinuun tulee", sanoi kapteeni katsellen meidän happamiin naamoihimme.

"Tanssia tahi kiroilla, se on samantekevää eikä se meitä liikuta. Mutta miten luulette tämän kaiken loppuvan?"

"Meidän on annettava kaiken vain mennä menojaan. Nykyään on päähuolemme nykyisyys, joka ei näytä niinkään synkältä kuin sinä sen luulet olevan. Pieni laivamme osoitti viime yönä, miten se voi suoriutua kovastakin tuulesta. Se on tarpeeksi merikelpoinen näille leveysasteille huolimatta hirmumyrskyistä, joita eivät Atlantilla kulkevat postilaivatkaan voisi kestää. Ja Kasim, jos hän tulee raivoon, kuten voi tapahtua, niin tietysti —"

"Luullakseni ei meidän tarvitse pelätä sellaista enää", sanoin nopeasti väliin.

"Hyvä, toivokaamme parasta", sanoi hän hitaasti, hymyillen perämiehen epäilevälle ilmeelle. "Ja kaikesta huolimatta on hän paras merimies, mitä milloinkaan olen hänen heimostaan tavannut, eikä se ole mikään vähäarvoinen asia."

Tähän mielipiteeseen yhdyin minäkin sydämestäni, vaikkakin itsekseni, sillä tietoni meriasioista olivat vielä hyvin mitättömät, asia, jota perämies ei sallinut minun niinkään pian unhottaa.

III.

MANILLAAN.

"Satain polvien ajan on meitä tuuditettu rakkauden ja vihan harhakuviin kummiin, mutt' jokaisest', jok' valvoo nukkuessa veljen, on totuus pahempi, kun verrataan sit' näkemyksiin tummiin."

Shelley.

Sellaiset, jotka osaavat niitä hakea, löytävät varmasti "idästä" pieniä satamia, joissa tapahtuu paljon kummallisia asioita.

Ne voidaan helpommin löytää sieltä, missä Euroopan holhous tahi Kiinan tahi Siamin yliherruus painavat keveimmin kuninkaitten ja rajahien, mahtavien tahi vähäpätöisten, enimmäkseen vähäpätöisten, valtaa, hallitsijain, jotka ovat itsenäisiä kaikissa muissa suhteissa paitsi nimellisesti, kunhan he vain vuosittain lähettävät lähetystöjä ja veroja, joita sanotaan tavallisesti "lahjoiksi", Singaporeen, Pariisiin, Pekingiin tahi Bangkokiin. Tuollaisiin satamiin tulee kaikenlaisia laivoja monenlaisin omituisin tarkoituksin, ollen täynnä tahi hakien kaikenlaista omituista lastia, ja varustettuina paperein, jotka mitä häpeämättömimmin valheellisuuksin vievät voiton kaikesta, mitä milloinkaan on esitetty poliisituomioistuimien ratkaistavaksi kotona.

Tuollaisesta pienestä satamasta olimme mekin saaneet lastimme, jota oli sukkelasti nimitetty "maanviljelysvälineiksi", "rautapumpuiksi" ynnä muuksi ja joka oli huolellisesti sullottu pitkiin, vastenmielisesti ruumisarkkuja muistuttaviin lautalaatikkoihin. Ne oli tuotu, se ei kuulu asiaan miten, eräästä erityisestä puolueettomasta valtakunnasta, jonka välit Espanjan kanssa olivat nähtävästi mitä parhaimmat, mutta saatuamme ne laivaamme olimme myös saaneet ohjeita Annabel Leen isännistöltä — salamerkki sähkösanoman eräässä paikassa, johon eräs kaapeli loppui — että purjehtisimme erääseen toiseen pieneen paikkaan odottamaan "matkustavaisia" ja lopullisia ohjeita. Sittemmin poikkesi pari sotalaivaakin sinne täydellisesti ystävällisin aikein tutkiakseen jotakin merikarttaa tahi ottaakseen selville, olivatko heidän ilmahavaintonsa oikeat, tahi jossakin muussa merkityksellisessä ja tärkeässä asiassa. Sitten kuin kapteeni oli ovelasti tyydyttänyt kaikenlaisten erisuuruisissa veneissä luoksemme tulleitten kohteliasten meriupseerien uteliaisuuden ja kuten hän itse sanoi "heiluttanut tähtilippua heidän silmiensä edessä niin kauan kunnes heitä oli alkanut pyörryttää", oli hänen pakko myöntää, että oli aika lähteä jo liikkeelle.

Mutta tuo liikkeellelähtö ei ollutkaan niin helppoa kuin olisi voitu luulla, sillä kolme kertaa emme saaneet muita ohjeita kuin "tehdä joku kauppa ja matkustaa" — johonkin muualle. Vihdoin saimme hyvin huonoja uutisia. Odotettuja merkityksellisiä matkustajiamme, joiden läsnäollessa eivät tuon maakunnan, johon olimme matkalla, kapinallisten liikkeet tulisi onnistumaan, oli kielletty lähtemästä eräästä kaupungista, joka oli vielä liian kuuma, jotta he olisivat voineet olla siellä turvassa. Meidän oli pantava kaikki vaaralle alttiiksi ja mentävä sinne heitä noutamaan — lähdettävä Manillaan, joka oli Filippiinien ja espanjalaisen vallan pääkaupunki idässä.

"Suoraa hulluuttahan sellainen on! Sehän on aivan sama kuin pistäisimme päämme leijonan kitaan ja pyytäisimme sitä puremaan sen poikki", sanoi perämies vihaisesti.

"Kyllähän se on hieman onnenkauppaa", vastasi kapteeni miettiväisesti, "mutta juuri senvuoksi voi se juuri onnistuakin. He eivät voi milloinkaan uneksiakaan, että julkeamme purjehtia heidän satamaansa silloin, kun ruumamme on täynnä aseita kapinallisille, ja sitäpaitsi ei sotaa ole vielä julistettukaan, eivätkä he milloinkaan tule näkemään tähtilipulla huomattavammasti pöyhkeiltävän kuin tässä kuunarissa. Luullakseni eivät he uskalla tarkastaa laivaamme, ja kaikissa tapauksissa on meidän toteltava määräyksiä."

Arvailin, kuka miehistämme oli ennustanut meidän olevan matkalla Manillaan. Oliko se vain onnellinen sattuma, vai oliko se jonkun tietävän varma ennustus? Jos asian laita oli niin, niin kuinka se oli tullut hänen tietoonsa, ennenkuin kapteenikaan oli kuullut siitä mitään? Koetin saada urkituksi sen Kasimilta, mutta hän sanoi unhottaneensa koko tuona yönä tapahtuneen keskustelumme, ja tietysti olin minäkin niin varovainen, etten ilmaissut mitään kysymyksilläni. Hämmästyin ensin hetkeksi, mutta päätin ottaa asiasta selvän jolloinkin myöhemmin.

Tällä välin purjehdimme Keltaisen meren poikki lounaisesta puhaltavan monsuunin hännän kuljettamina ja saavuimme asianomaisesti Manillan satamaan. Sitten me ankkuroimme ulommaksi, vaikka laivamme tarvitsi todellisuudessa niin vähän vettä, että hyvin olisimme voineet purjehtia jokeenkin. Satamaviranomaiset tulivat laivaan ja heitä seurasi tuo tavanmukainen alkuasukasten veneitten joukko myytäväksi tuomineen hedelmineen, kasviksineen ja monenlaisine muine kauppatavaroineen. Meidän tavaton tulomme ei herättänyt kumminkaan mitään huomiota. Viranomaiset eivät olleet erikoisemmasti uteliaita eivätkä varustajammekaan olleet lähettäneet meille mitään erikoisia ohjeita, joten kapteeni jälleen tiesi, että hänen oli pysyttävä paikoillaan, odotettava eikä kysyttävä mitään.

Omasta puolestani suostuin mielelläni odottamiseen. Katselin tuota kaunista, outoa ja aina vaihtelevaa taulua arvostelevin silmin, taulua, joka oli täynnä tuon idän päihdyttävää tuoksua, jolle me kaikki murisemme, mutta jonne me kaikki ikävöimme takaisin kuollaksemme. Näin tuon kaiken hyvin ruusunhohteisten silmälasien värittämänä.

Kuten aina ennenkin koetti perämies nytkin parhaansa haihduttaakseen innostukseni.

"Vanhanaikainen luola, eikö olekin?" murisi hän katsellessaan suurta satamaa, kaupungin matalia taloja ja sen läpi virtaavaa täyteenahdettua jokea. "Ihmettelenpä, onko täällä ollut maanjäristystä sen jälkeen kuin olin täällä viimeksi. Ah, ne ovat täällä hyvin tavallisia", sanoi hän vastaukseksi kysyvään katseeseeni. "Etkö ole milloinkaan ollut täällä ennen? Vai et. Jos pääset täältä hengissä poistumaan, mikä ei ole ollenkaan luultavaa, et halua tänne milloinkaan enää, jos sinulla on vain hiemankaan järkeä, mitä suuresti epäilen. Nuo muhkeat maanjäristykset", hän katsahti halveksivasti muutamiin lähellämme ankkurissa oleviin suuriin laivoihin, "ovat varmaankin yhtä suuressa pulassa kuin mekin, sillä muuten ne eivät olisi täällä. Kun otetaan huomioon tulli- ja satamamaksut, kaikenlaiset viekkaudet ja sakot, joita ei kukaan ihminen maailmassa voi aavistaakaan, mitättömät rahdit, joille ei kukaan kunniallinen ihminen kallista korvaansakaan, tällaiset pienet laivat kuin tämä meidän on, joka voi purkaa lastinsa laiturille, on kunniallisen ansion saaminen hankala silloinkin, kun kauppa täällä on vilkas, saati sitten nyt, jolloin kapina on lopettanut sen kokonaan. Sitten voi myrsky saavuttaa sinut joko sisään tahi ulos purjehtiessasi, etkä ole aina suojassa siltä, vaikka sattuisit olemaan ankkurissa täälläkin, sillä tämä lahti on liian suuri suojellakseen varmasti. Jos olet täällä liian kauan, voi sattua, että miehesi sairastuvat koleraan, rokkoon tahi johonkin tuollaiseen, ja nyt tietysti liittyy näihin vielä pelko, että mahtavat ystävämme, kapinalliset, sytyttävät kaupungin ja laivat tuleen jonakin yönä, ja kun he kerran vain pääsevät kaupungin herroiksi, katkaisevat he jokaisen vangiksi ottamansa valkoisen miehen, naisen ja lapsen kurkun, olipa hän sitten espanjalainen tahi joku muu."

Hänen murinansa ei tehnyt minuun kumminkaan minkäänlaista vaikutusta. "Toivoakseni säästymme tuolta kaikelta sen ajan kuin olemme täällä. Paikka on hieno, vanhanaikainen kaupunki, joka näyttää hyvin mielenkiintoiselta", sanoin toivovasti silmieni seuratessa ympärillämme liikkuvien omituisten alusten liikkeitä. Laivojen — vierillä oli paljon proomuja, joihin joko purettiin tahi joista otettiin tavaraa, omituisesti rakennettuja lotjia, jotka olivat neliskulmaisia ja hyvin raskaita perässä olevine korkeine bamburuo'oista ja palmunoksista rakennettuine suojuksineen, ilmavasti puettuine alkuasukkaineen ja läheisistä kylistä tahi saarista tuotuine kaikenlaisine tavaroineen; monella tavalla rikattuja tahi rikaamattomia purjeveneitä, soutuveneitä ja keveitä kanootteja, jotka liukuivat sinne tänne kuumassa auringonpaisteessa lukemattomien eri kielten suristessa ilmassa. Taempana oli pieniä mitä erilaisimpia purjeveneitä täynnä oleva joki, jonka molemmin puolin kaupunki sijaitsi. Tuolta näkyivät vanhan linnoituksen harmaat vallit ja lujat tornit, ja kauempana uuden kaupunginosan poimuiset tiilikatot puitten ja puistojen vihreyden keskeltä. "Se näyttää hyvin mielenkiintoiselta", toistin lopullisesti.

"Mielenkiintoiseltako? Voi täti parkaani!" murisi perämies. "Taidat ollakin oikea 'oi voi, kuinka ihanaa!' naismatkustaja", lisäsi hän kiusoittavasti mennen tiehensä. Mutta minä vain nauroin. Idän loisto oli lumonnut minut, ja halusin maihin saadakseni lähempää tarkastella tämän minulle aivan oudon maan elämää.

Pienessä kuunarissamme oli kumminkin tarpeeksi salaperäisyyttä ja jännitystä pitämään yllä tuota tunnetta paljon senkin jälkeen kuin kaukaisten ihastusten unelmat olivat sulautuneet sataman näköalojen ja meren tavalliseen todellisuuteen. Kapteeni, ollen näennäisesti kauppa-asioissa toisten kauppiasten kanssa, myyden ja ostaen tahi ollen myyvinään tahi ostavinaan, miten milloinkin sattui, niin kylmästi ja välinpitämättömästi, että jokainen pettyi, odotti vieläkin, kuten sen hyvin tiedän, jotakin sanomaa tahi odotetun matkustajamme tuloa. Ei kukaan mies, olipa hän sitten valkoinen, ruskea, keltainen, virkamies, kauppias tahi joku muu, lähestynyt laivaa herättämättä jonkunlaista toivoa sydämessämme. Kumminkaan ei sanottu sanaakaan eikä tehty merkkiäkään, jottei salaisuutemme olisi joutunut julki.

Ainoastaan meidän kolmen valkoisen miehen piti oikeastaan tietää asiasta, mutta epäilin usein, että nuo laivassamme olevat terävät tummat silmät näkivät enemmän kuin olimme tarkoittaneet niiden nähtäväksi. Välttääksemme epäluuloja käytiin maissa niin vähän kuin suinkin. Ainoastaan kapteeni teki tuon matkan joka päivä kauppa-asioittensa vuoksi, mutta perämies ei milloinkaan. Minä kumminkin sain mennä ja tulla niin vapaasti, että se ihmetytti itseänikin, mutta huvitti minua äärettömästi huolimatta levottomuudestani, että sanoma tulee ja pakottaa meidät heti toimimaan.

Tämä hiljainen valppaus ei ollut kumminkaan ainoa kiihoittimeni. Kasim, jota perämies sanoi "eläväksi asevarastoksi", kuljeskeli, saatuaan luvan mennä maihin, joka paikassa, milloin kiinalaisten milloin alkuasukasten kaupunginosissa. Kaupungin ympäristöillä olevan maakunnan häiriytyneet olot, siellä kun alkuasukkaat joko olivat tahi luultiin olevan ilmi kapinassa, olivat aiheuttaneet ankarat määräykset, ettei saanut kantaa aseita eikä liikkua pimeän tultua ulkona. Muinakin aikoina kohdistivat morojen, joiksi espanjalaiset yleisesti nimittivät saarten muhamettilaisia alkuasukkaita, turbaanit ja jakut espanjalaisten epäluulon niiden kantajiin. Kumminkin olen nähnyt Kasimin selvästi näkyvine tikareineen ilmestyvän hiljaa ja varovaisesti milloin mistäkin etukaupungin pienestä bambumajasta tahi hiipivän ohitseni juuri silloin, kun jonkun pienen hämärän, mielestäni mitä mielenkiintoisimpia esineitä täynnä olevan kaupan varastelevalta kiinalaisomistajalta ostelin jotakin kapinetta. Eräänä iltana törmäsin häneen pimeässä ja vältettyäni töin tuskin hänen tikarinsa iskun oli meidän molempien pakko lähteä kiireesti pakoon kadulla käyskentelevää patrullia. Koska tiesin hänen pyrkimyksensä, odotin päivittäin saavani kuulla jotakin hänen ja hänen vihollisensa välillä sattuneesta yhteentörmäyksestä tahi taistelusta jonkun hänen omaan heimoonsa kuuluvan petturin kanssa, sitä seuraavasta kiinniottamisesta ja joutumisesta linnaan, koska hän oli uskaltanut häiritä maailman katolisimman hallitsijan antamia määräyksiä.

Sattui kumminkin niin omituisesti, että nuo molemmat odottamani tapahtumat — kapteenin toivomat ohjeet ja Kasimin ja hänen vihollisensa tapaaminen — yhtyivät ja minä sekauduin niihin molempiin. Poikkesin nimittäin kerran erääseen pieneen kiinalaiseen kauppaan ostaakseni muutaman kauniisti koristetun veitsen, johon muutamia päiviä ennen olin suuresti kiintynyt, mutta jonka viimeinen hinta oli kumminkin silloin kohonnut suuresti yli silloisten varojeni. Minulla oli tuo veitsi toisessa kädessäni ja toisella tarjosin juuri erilaisia hopearahoja sen maksuksi, kun käsivarteeni nopeasti tarttui joku kolmas henkilö, jota en siihen asti ollut kaupan hämärässä huomannutkaan. Rahat putosivat kädestäni vierien pitkin lattiaa. Pyydettyään nöyrästi anteeksi alkoi häiriön tekijä auttaa minua niiden hakemisessa. Ollessamme kumarruksissa toistemme vieressä kuiskasi hän: "Odotan teitä muutamia minuutteja ulkopuolella. Haluan jutella kanssanne." Sitten, ennenkuin ennätin vastatakaan, pisti hän muutamia dollareita kouraani, luullakseni enemmän kuin olin pudottanutkaan, ja poistui vaitiollen kaupasta.

Lukuunottamatta sitä, että hän oli kiinalainen, en ollut juuri nähnyt hänestä sen enempää, mutta uteliaisuuteni oli herännyt ja kaikki haluni enempään kaupantekoon olivat rauenneet. Minua kiukutti niiden muutamien minuuttien menetys, jotka kauppias pakotti minut viipymään, sillä nyt kun en enää halunnut veistä, oli hän innokas päättämään kaupan. Vihdoin hän hyväksyi ensimmäisen tarjoukseni, jolloin heitin rahat tiskille, pistin veitsen taskuuni ja poistuin kaupasta.

Tunsin noiden kavalien mongolien tavat siksi hyvin, etten toivonutkaan saavani tavata uutta tuttavaani heti. Kävellessäni katua alaspäin ilmestyi hän kumminkin muutamasta oviaukosta ja yhtyi vaitiollen seuraani. Katselimme toisiamme hetkisen luullakseni hyvin epäluuloisesti. —

En tiedä, miksi tunnuin hänestä vastenmieliseltä jo ensi katsaukselta, mutta luultavasti olin hänen mielestään vielä liian nuori käsillä olevaan tehtävään. Minulla puolestani, ainakin mitä näöstä voi päättää, oli hyvät syyt vastenmielisyyteeni häntä kohtaan, sillä hän oli epäilemättä roistomaisimman näköinen itämaalainen, mitä milloinkaan olin nähnyt, vaikka perämiehen sanojen mukaan meillä oli jo suurenmoinen kokoelma sellaisia laivassa.

Ensiksikin oli hän menettänyt toisen silmänsä luultavasti miekan iskusta, ja huonosti parantunut haava, jotka oli sen muistona, antoi niin veitikkamaisen ilmeen hänen kasvoilleen kuin olisi hän alituisesti iskenyt silmää pahaaennustavasti. Hänen niskapiiskansa oli varmaankin sitten myöhemmin leikattu poikki, sillä hänen kalottinsa alta pisti vain esiin muutamia takkuisia hiustupsuja eikä siihen kiinnitetty pitkä palmikko ollut nähtävästi hänen omansa. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi sitäpaitsi hyvin huonoa luonnetta, sillä tutustuminen lain peloittaviin kouriin kuvastui siitä selvästi, ja sitäpaitsi oli hänen hartioissaan ja selässään kyttyröitä, jotka viittasivat toisenlaisiin rangaistuksiin.

Hänen pukunsa oli aivan tavallinen kulin puku, ja puheessaan käytti hän tuon saman ihmisluokan huonoa englannin kieltä, mutta hänen äänensä ja käytöksensä olivat hyvän kasvatuksen saaneen sivistyneen miehen — miellyttävät, viehkeät ja hyvin kohteliaat.

"Oletteko", hän kumarsi, "tuon pienen kuunarin, Annabel Leen, perämies?"

"Olen", vastasin lyhyesti.

"Tahdotteko olla niin hyvä ja viedä pienen ilmoituksen kapteenillenne?"

"Kyllä", vastasin jälleen. Tiesin kumminkin silmieni ilmaisseen mielenkiintoa ja hämmästystä, koska hänen muotonsa synkistyi paheksuvasti.

"Olette vielä niin nuori, ettette voi pitää suutanne kiinni."

"Tiedän milloin puhun ja milloin olen vaiti", sanoin vihaisesti. "Ilmaiskaa minulle asianne, niin ilmoitan sen suoraan kapteenille. Ettekö ymmärrä?" kysyin, sillä en tiennyt, johtuiko hänen jatkuva epäröimisensä sanojen ymmärryksen puutteesta vai epäluottamuksesta minua kohtaan. "Vien ilmoituksenne suoraan kapteenille, ilmaisematta sitä kenellekään muulle", toistin vielä kerran.

"Ymmärrän", sanoi hän omituisesti hymyillen ja kohauttaen olkapäitään.
"Kapteeni on varmaankin lähettänyt teidät tänne kuulemaan ilmoitustani?"

"Ei minua ole kukaan lähettänyt", aloitin, mutta nähdessäni tuon omituisen hymyn jälleen puhetoverini huulilla keskeytin äkkiä. Oliko minut lähetetty? Senkövuoksi siis, että satuin osaamaan useita malaijilais-murteita ja voin niin ollen ymmärtää hieman Manillan filippiiniläisten kieltä, tagalogiakin, vai senkötähden, että nuoruuteni ja vähäpätöisyyteni tekivät minusta luotettavan välittäjän, minun oli sallittu kierrellä kaupungissa niin vapaasti, olipa perämies monesti vapauttanut minut töistänikin, jotka olivat osa velvollisuuksistani, ja lähettänyt minut maihin muristen hyväluontoisesti pojista ja huvituksien paljoudesta, joitta he eivät voi elää?

"Kapteeni näyttää olevan viisaampi kuin olen osannut aavistaakaan", sanoin itsekseni puoleksi vihoissani, puoleksi hyvilläni, lisäten sitten ääneen: "No sanokaa nyt asianne!"

"Sanokaa hänelle, että hän valmistautuu lähtemään millä hetkellä hyvänsä Tumabongiin. Hänen tietämänsä miehet tulevat huomenillalla laivaan matkustaakseen sinne. Ymmärrättekö?"

"Tuleeko miehiä huomenna laivaamme matkustaakseen kanssamme
Tumabongiin?"

Hän nyökäytti päätään. "Sanokaa hänelle myöskin, että Cavitéssa oleva pieni tykkivene pitää silmällä Annabel Leetä, joten sen on tämä sivuutettuaan jatkettava matkaansa Kiinaan päin jonkun matkaa ja palattava sitten Tumabongiin. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, Annabel Leen on petettävä Cavitéssa oleva tykkivene ja palattava sitten Tumabongiin. Onko vielä muuta?"

"En tiedä enempää. Eräs mies, eräs hyvin mahtava mies", sanoi hän halveksivasti hymyillen, "tulee laivaanne ja kertoo enemmän, kun kapteeninne vain sanoo tagalogin kielellä: 'Ne viisikolmatta haluavat matkustaa Tumabongiin.' Älkää vain unhottako tätä ja erittäinkin on teidän muistettava tuo sana 'viisikolmatta'. Ei, ei ollenkaan!" huudahti hän huomatessaan, että aioin kirjoittaa nuo sanat muistiin taskukirjaani. "Älkää kirjoittako, sillä se voi olla hyvin vaarallista." Hän vilkasi pelokkaana yli olkansa taakseen kuiskaten sitten: "Ehkä meitä vahditaan, ja jos joudutte kiinni, takavarikoidaan kirjanne ja kaikki tulee ilmi. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", vastasin ja katsoin vuorostani taakseni,, sillä hänen ilmeinen vaaranpelkonsa oli tarttunut minuunkin. Tulla äkkiä yllätetyksi ja ryöstetyksi ei ollut mitään tavatonta tähän aikaan, ja minulla oli yksinäinen pitkä matka edessäni hämäriä kapeita katuja pitkin satamaan, ja ilta alkoi jo pimetä. Pistin siis kirjan jälleen taskuuni ja käännyin sanoakseni jäähyväiset toverilleni.

Mutta hän oli hävinnyt yhtä äänettömästi kuin hän oli ilmestynytkin, jättämättä mitään jälkeä, luullakseni johonkin oviaukkoon, joita oli kummallakin puolellani. Tällainen ilmeinen pelko hänen puoleltaan vahvisti jollakin tavoin omaakin säikähdystäni ja senvuoksi aloin kiiruhtaa niin nopeasti kuin suinkin laivaa kohti. Matkani kulki erään kaupunginosan kautta, joka ei milloinkaan ennenkään liene ollut hyvässä maineessa, saati sitten nyt, jolloin ilma oli täynnä häivyttäviä huhuja ja jolloin kerrottiin, että kapinalliset pääsivät silloin tällöin tuntemattomina kaupunkiin ryöstämään ja murhaamaan vihaamiansa valkoisia miehiä, heidän itsensä joutumatta juuri milloinkaan kiinni. Niin ollen oli epävarmuus niillä tienoin suuresti lisäytynyt.

Rientäessäni eteenpäin olin silloin tällöin kuulevinani, takaani varovaisia hiipiviä askelia, jotka lisäsivät vauhtia silloin kun minäkin ja loittonivat silloin kun seisahduin kuuntelemaan, jota, tunnustan sen suoraan, en tehnyt usein. Sitten ilmautui vielä toinenkin toivottomuuden syy. Suoraan edessäni olevalta kadulta, jonka kautta minun nyt oli kuljettava, kuului meteliä, huutoja, kirouksia ja lyöntejä. Siellä ryöstettiin varmaankin parhaillaan jotakin, joten sinne meno oli ilmeisesti vaarallista, mutta takaa päin uhkaava vaara oli ehkä vieläkin suurempi. Seisahduin hetkeksi miettimään tilannetta, mutta kiiruhdin sitten eteenpäin tietäen kaikissa tapauksissa jokaisen askeleen vievän minua lähemmäksi laivaani.

Kierrettyäni nurkan voin hämärästi erottaa muutamia yhdessä kasassa kieriskeleviä olentoja, mutta tultuani lähemmäksi huomasin siinä olevan noin puoli tusinaa turbaanipäisiä malaijeja, joista eräs oli pitkänään maassa toisen seisoessa kahareisin hänen päällään nähtävästi puolustaen häntä ja muitten koettaessa hurjasti pistellä heitä tikareillaan. He pitivät pahempaa elämää kuin milloinkaan olin kuullut malaijien tapellessaan saavan aikaan — tarkoitan kaupungissa, jossa viranomaiset ovat kieltäneet katutaistelut. Mielestäni aiheuttivat tuon melun kumminkin vain nuo neljä ahdistajaa eivätkä nuo pari puolustajaa, jotka vaitiollen näyttivät vain tappelevan henkensä puolesta.

Koettaessani sivuuttaa heidät huusi kumminkin maassa makaava nopeasti: "Tuan, tule auttamaan!" jolloin huutajan äänestä tunsin hänet laivatoverikseni Kasimiksi. Vai hän siinä olikin, ja epäilemättä oli hän juuri kostotoimenpiteissään saanutkin aikaan tuon kahakan, vaikka näyttikin siltä kuin tässä erityisessä tapauksessa osat olisivat kokonaan vaihtuneet.

Tehtäväni ei kumminkaan ollut nyt tuomita, kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä. Kasim kuului miehistöömme, ollen muutamissa suhteissa ystävänikin, ja oli nyt joutunut hyvin hankalaan asemaan. Senvuoksi tartuinkin juuri äskettäin ostamaani veitseen ja syöksyin joukkoon päästäen varmasti yhtä hurjan ja äänekkään sotahuudon kuin nuo toisetkin.

Kuultuaan sen hajautuvat viholliset hieman, kuten olin toivonutkin. Hyökkäsin lähimmän miehen kimppuun ja paiskasin toisen menemään kaikin voimin. Muudan heistä, en tiedä kuka, sillä en silloin vielä tiennyt olevani haavoitettu, löi takaisin viiltäen poskeni pahasti, mutta taisteluinto oli heissä sammunut, ja arvattavasti luulivat he minulla olevan tovereitakin. Kaikissa tapauksissa he pakenivat huudellen mennessään ja koettaen siten, kuten sitten jälkeenpäin huomasin, lähettää patrullin niskaamme, sillä en ennättänyt muuta kuin nostaa Kasimin maasta ja silmätä hänen haavojaan, kun huomasin sotamiesosaston ympäröineen meidät, ja eräs lihava luutnantti selitti espanjan kielellä meidät vangituiksi, koska olimme tapelleet kadulla.

No niin, sitä emme voineet kieltääkään, eivätkä he voineet tahi sitten eivät tahtoneet ymmärtää selityksiäni, että olin sekautunut asiaan puolustaakseni erästä miestämme. Ajatellessani sanomaa, joka minun oli toimitettava kapteenille heti, yritin pakoon, mutta lyönti miekanlappeesta palautti minut jälleen järkiini ja minun oli seurattava heitä hiljaa ja katkerin mielin vankilaan.

Koska en ollut milloinkaan ennen ollut vankilassa, tuntui tämä ensimmäinen tutustumiseni siihen hyvin vastenmieliseltä, semminkin kun sanoma poltti aivojani ja olin juuri huomannut haavani. Tilanne tuntui minusta perin sietämättömältä, sillä en tyhjän vuoksi ole tulinen walesilainen. Tietysti oli minun suunnattava vihani jotakin kohtaan, ja haukuttuani tarpeeksi oven toisella puolella olevaa tyhmää ja puhettani ehkä aivan ymmärtämätöntä vahtia käännyin Kasimin puoleen, joka sitoi omiaan ja ystävänsä haavoja ja kiroili kovaa onneaan, joka oli auttanut vihollisen pakoon hänen kostoltaan.

Lausuin hänelle mielipiteeni hänen kostostaan vihaisesti ja säästelemättä sanoja. "Ja tämän mielettömyytesi johdosta on meidät nyt teljetty tällaiseen likaiseen ja mitättömään koppiin, joka on liian kurja englantilaisille sioillekin, sen sijaan että meidän pitäisi olla töissämme Annabel Leessä, jonne meitä juuri kiihkeästi odotetaan!" lisäsin raivoissani. "Kauniiseen loukkuun olet sinä nyt saattanut sekä itsesi että minut."

Hän kuunteli moitteitani hämmästyttävän nöyrästi. "Olen pahoillani, tuan. Tämä paikka ei todellakaan sovi valkoiselle miehelle, mutta en voi sitä todellakaan nyt auttaa. Tällä kertaa en hakenut vihollistani, vaan hän ystävineen väijyi minua, tahi jotakin toista, en tiedä varmasti. Tiedän ainoastaan, että kun Abdulrahman, tämä ystäväni, ja minä, kiersimme kulman, huusi joku heistä, ei Muhamed Asim Tubay, viholliseni, vaikka hänkin oli siellä: 'Täällä on eräs Annabel Leestä', jolloin he hyökkäsivät muitta mutkitta kimppuumme. Taistelimme henkemme puolesta emmekä kostaaksemme. Olin jo kaatunut muutaman iskusta ja minut olisi tapettu, ellet olisi tullut avukseni."

Tämä hämmästytti minua. "Mikä syy heillä oli hyökätä jonkun Annabel
Leen miehen kimppuun?"

"Kukapa sen tietää, tuan? En minä ainakaan."

Tämä oli oudoksuttavaa ja merkillistä antaen aihetta monenlaisiin ajatuksiin. Miten tuo lihava luutnantti miehineen oli juuri parahiksi ennättänyt siihen meitä vangitsemaan? Olivatko he ajaneet minua takaa aina siitä asti, jolloin erosin kiinalaisesta, ja miksi? Kuumuuden, itikoiden, lian ja muun sellaisen johdosta en voinut nukkua juuri ollenkaan sinä yönä, joten minulla oli kylliksi aikaa tuumailla tätä hämmästyttävää arvoitusta, jolle en kumminkaan keksinyt minkäänlaista ratkaisua. Vasta seuraavana päivänä sain sen selville.

Ennenkuin vangitsijamme olivat sulkeneet meidät pieneen koppiimme, olivat he tarkastaneet meidät hyvin huolellisesti, varovaisuustoimenpide, joka ei ollut niinkään tarpeeton, kuten minun oli tunnustaminen itselleni nähtyäni Kasimin ja hänen ystävänsä asevaraston koottuna yhteen eräälle penkille. Sellaista määrää tikareita, miekkoja, pamppuja ja kaikenlaisia veitsiä en ole nähnyt missään sekalaistavarain kaupassakaan. Vasta ostamani veitsi, muutamat taskuissani olevat kolikot ja muut arvoesineeni, niiden joukossa taskukirjanikin, otettiin minulta ja taskukirjani annettiin tuolle lihavalle luutnantille, joka näytti käsittelevän sitä jonkinlaisella kunnioituksella.

Aamulla tulivat vankilaan kapteeni ja englantilaisen ja amerikkalaisen konsulaatin virkamiehiä. Kun mitä valheellisimpia selityksiä oli annettu puolelta jos toiseltakin, laskettiin meidät suureksi hämmästykseksemme vapaiksi maksettuamme pienen sakon. Aseitamme ei luovutettu meille takaisin, sillä meille selitettiin, ettei meillä ollut oikeutta kantaa sellaisia, mutta muut tavaramme, osa rahoistammekin, luovutettiin meille kullekin. Muistikirjani oli kumminkin mitä kummallisimmalla tavalla hävinnyt, sillä sitä ei voitu löytää mistään. Kysyessäni sitä luutnantilta pyysi hän kohteliaasti anteeksi syyttäen rottia, jotka hänen sanainsa mukaan tekivät hirmuista vahinkoa, ja tarjoutuen jalomielisesti ostamaan minulle toisen sijaan. Ymmärsin silloin, etten omaani mitenkään enää voisi saada takaisin.

Muistin silloin kiinalaisen varoituksen: "Älkää kirjoittako, sillä kirjanne voidaan varastaa."

Mitä olinkaan kirjoittanut? Ainoastaan sanan "Viisikolmatta", ensimmäisen osan tuosta salaperäisestä tunnuslauseesta, jonka avulla saisimme lisää ohjeita tuolta suurelta mieheltä, jota silmäpuoli tuttavani oli ivannut. Paikan nimeä, jonne meidän piti mennä ja joka varmasti oli sanoman tärkein osa, en ollut kirjoittanut muistiin. Ihmettelin senvuoksi, muodostaisivatko nuo muutamat kirjaimet sellaisen johtolangan, että ne, jotka halusivat estää kapteenia ja hänen varustajiaan toteuttamasta suunnitelmiaan, voisivat niiden avulla toteuttaa tuumansa.

IV.

MATKUSTAJAMME.

"Keskinäinen viha on ollut monen pysyvän ystävyysliiton alku."

Shelley.

Vankilan ulkopuolella oli meidän kuunneltava noiden ehkä ei suotta harmistuneitten konsulaatin virkamiesten isällisiä varoituksia. He painostivat meille, että juuri nykyään oli välttämättömämpi kuin milloinkaan ennen espanjalaisten järjestyksenpito kaduilla, ja viittasivat siihen, että erittäinkin Amerikan lipun turvissa purjehtijain oli kaikin mokomin vältettävä rauhattomuuksia, lisäten vielä, ettei käytöksemme sopinut kenellekään arvossapidetystä maasta kotoisin olevalle merimiehelle. Sisällä, siitä tarvinnee tuskin huomauttaakaan, olivat he tehneet kaikkensa saadakseen espanjalaiset viranomaiset uskomaan, että Kasim ja hänen rauhallinen ystävänsä olivat joutuneet aivan odottamattomalle hyökkäykselle alttiiksi, mutta täällä ulkona noiden molempien hurjain veitikoiden katsellessa välinpitämättömästi nuhtelijoita, jotka olivat nähneet heidän suuren asekokoelmansa, ei siitä asiasta mainittu juuri sanaakaan.

Minulle sanottiin, että kun otettiin huomioon kaikki asianhaarat, voin pitää itseäni hyvin onnellisena, että olin päässyt vapaaksi niin helposti.. Voin todellakin huomata, että sekä kapteeni että nuo molemmat herrasmiehet olivat hyvin hämmästyneet viranomaisten lempeydestä. Ja mitä noihin molempiin malaijeihin tulee, oli heidän vapauttamisensa vielä hämmästyttävämpi, sillä vaikka Kasim olikin ylpeästi maininnut, että hän oli syntynyt jossakin Sumatralla, ja vielä lisännyt, että tämä oli hänen ensimmäinen käyntinsä Filippiineillä, olisi hänen murteensa oikeastaan pitänyt ilmaista hänet, vaikka hän valehtelikin niin taitavasti ja sujuvasti kuin ainoastaan hyvin kasvatettu malaiji kykenee. Abduirahmanilla taasen, tuolla hänen ystävällään, sattui olemaan taskussaan oleskelulupa, jossa hänen sanottiin olevan kotoisin Palawanista ja oleskelevan nykyään vain satunnaisesti Manillassa kauppa-asioissa. Palawanin muhamettilaiset malaijit ovat hurjimpia saariston lannistumattomista alkuasukkaista. Sulu-saarilta, jossa ikuinen sota vallitsee alkuasukkaiden ja heidän espanjalaisten vartijainsa välillä, kotoisin olevain omituisten siirtolaisten kauppaa pohjoisten saarien asukkaiden kanssa on aina ennenkin seurattu epäluuloisin katsein, saati sitten nyt, jolloin jokainen mies voi olla vakoilija, joka vain tarkastaa, eikö Luzonin kapina ja uhkaava sota Amerikan kanssa vihdoin suo hyvää tilaisuutta eteläisillekin saarille nousta kapinaan. Kaikki tämä olisi ollut tarpeeksi pätevä syy jokaiselle espanjalaiselle tuomioistuimelle lähettää nämä molemmat malaijit johonkin pieneen joko oikeaan tahi luuloteltuun kapinallisjoukkoon, jonka mestaus soiton kaikuessa Lunetalla, kaupungin enimmän käytetyllä kävelypaikalla, lisäisi sinne kokoontuneen ylhäisen ja arvokkaan yleisön huvia.

Niin, olimme päässeet vapaiksi menettämättä sen enempää kuin muutamia vaikeasti hankittavia aseita, joista Kasimin tiesin sydämessään kaipaavan tuota pientä käärmemäistä tikaria, jota hän sanoi "kostonpuukoksi", vähän rahaa ja muistikirjani.

Olin tietysti innokas kertomaan kaiken kapteenille ja hän yhtä innokas kuulemaan. Hän kielsi kumminkin minua merkillä sanomasta mitään juuri silloin, ja kiitettyämme sopivin sanoin konsulaatin virkamiehiä pääsimme melkein vaitiollen laivaamme, jonne Kasim ystävineen meitä myöskin seurasi. Mutta niin pian kuin olimme päässeet kajuuttaan ja sulkeneet oven, kerroin kaikki, mitä oli tapahtunut, mitä tiesin ja paljon sellaista, jonka vain arvasin, kapteenin kuunnellessa ajattelevin ilmein ja perämiehen muristessa silloin tällöin jotakin. Muistikirjani menettäminen järkytti heitä molempia hieman pannen perämiehen huomauttamaan, että olin nuori tyhmeliini.

"Tuki suusi!" sanoi kapteeni tyynesti. "Kuinka poika olisi voinut sen arvata? Luullakseni on minun pääasiassa syytettävä tästä itseäni, koska en kertonut hänelle, mihin tarkoitukseen häntä käytimme, ja varoittanut häntä suoraan, että häntä varmasti vakoiltiin. Kuulehan, poikaseni, en menetellyt niin senvuoksi, etten olisi luottanut sinuun, vaan siksi, että olet vielä poikanen ja kokematon toimimaan. Jos olisit tiennyt, että sinun oli odotettava erästä sanomaa, olisit tuskin voinut olla tiedustelematta sitä, ja se varmaankin olisi kiinnittänyt huomion sinuun. Olin melkein aivan varma, että nuoruutesi ja tietämättömyytesi pettäisivät kaikki vakoilijat, joita mahdollisesti olisi läheisyydessä, mutta jos otaksumisesi on oikea, että nuo miehet seurasivat sinua ja että tuo Kasimia vastaan tehty hyökkäys olikin aiottu sinulle, vaikka se ei onnistunutkaan hänen ja hänen vihollisensa riidan vuoksi, on suunnitelmani mennyt myttyyn. En kumminkaan käsitä, miten tuo ainoa sana voisi ilmaista heille mitään."

"Mitä tuo sanoma tarkoittaa, kapteeni?"

"En tiedä. Viimeiset B:ssä saamani ohjeet olivat jo tarpeeksi salaperäiset: 'Purjehtikaa Manillaan odottamaan niitä viittäkolmatta!' sanottiin siinä vain. Saamme sen kumminkin tietää tänä iltana, luullakseni. Noiden 'viidenkolmatta' täytyy kumminkin olla oikeita kultapaloja, jos ne ovat niin arvokkaat kapinallisille, että he niiden vuoksi ovat panneet laivassamme olevan lastin vaaralle alttiiksi tuomalla sen tänne. Toivokaamme kuitenkin että saamme sen turvallisesti pois täältä. Ilmoitukseni sisältää kummikin purjehdusmääräyksen. Tuli papereita tai ei — luullakseni emme saa sellaisia — lähdemme illalla, Amos."

"Entä matkustajat?"

Kapteeni irvisti. "Ne tulevat laivaamme telakan luota. Luulen kohtaavamme ne lahdella illalla pimeän tultua."

Perämiehen murahdus ilmaisi hämärästi hänen mielipiteensä odotetusta lisäyksestä kuunarin miehistöön. Kuten lordi Burleigh'n nyökkäys oli sekin hyvin sisällysrikas. Sitten antoi kapteeni hänelle lopulliset määräyksensä laittaa kaikki valmiiksi lähtöä varten ja käski hänen karttaa kaikkea turhaa hälinää ja hämminkiä laivassa,, Raa'at hinattiin paikoilleen ja purjeet kiinnitettiin, mutta ainoastaan "harjoituksen vuoksi"; kaikki laiturilla olevat meille varatut tavarat, joita ei ollutkaan paljon, tuotiin laivaan sillä aikaa kuin kapteeni oli maissa koettaakseen, kuten hän sanoi, "puhaltaa hieman sumua viranomaisten ja muiden asiallisten silmiin". Jos maatuuli vain puhaltaisi tasaisesti tänä iltana, toivoimme pääsevämme kunnollisesti lähtemään, sillä tässä "mananan" (huomiseksi lykkäämisen) maassa eivät viranomaiset pitäneet kiirettä eivätkä siis luultavasti ehtisi ryhtyä mihinkään meidänkään vuoksemme. Jos joku olisi sattunut kysymään, milloin matkustamme, olimme päättäneet vastata: "Ensi viikolla."

"Tänään ei saa päästää ketään maihin", sanoi kapteeni lähtiessään.

"Eipä tietenkään", vastasi perämies sellaisin ilmein, ettei se tiennyt hyvää kenellekään miehellemme, joka vain uskaltaisi pyytää sitä..

Tultuamme kannelle huomasimme heti Kasimin ystävineen tyynesti odottamassa saadakseen puhutella kapteenia.

"Mitä asiaa sinulla on?" kysyi kapteeni lyhyesti.

"Tämä mies, hyvin hyvä mies, tuan, haluaa jäädä laivaan", alkoi Kasim murteellisella englannin kielellään, mutta nähtyään minut rupesi hän puhumaan omaa murrettaan, jota ei kukaan muu laivassa oleva valkoinen mies kuin minä voinut ymmärtää. "Ole niin ystävällinen, tuan, ja sano kapteenille, että Abdulrahman on hyvä merimies, melkein yhtä hyvä kuin minäkin", sanoi hän anteeksi annettavalla turhamaisuudella. "Hän tulee palvelemaan kapteenia uskollisesti ja hyvin, jos hän vain saa jäädä laivaan, Hän ei halua mitään palkkaa, ainoastaan valkoisten miesten suojaa, sillä viimeöisen tapahtuman jälkeen ei Manilla ole mikään terveellinen oleskelupaikka hänelle."

Käännettyäni Kasimin pyynnön purskahti perämies kaikuvaan nauruun. "Toinen täydellinen merirosvo luullakseni! Minkähänlainen seuraava onkaan?"

Mutta kapteeni katsoi miettiväisesti tuohon harvasanaiseen mieheen, joka tuijotti häneen takaisin todellisin malaijilaisin välinpitämättömyyksin, ikäänkuin hänen ystävänsä kiihkeä pyyntö ei olisi häneen ollenkaan koskenutkaan.

"No olkoon", sanoi kapteeni vihdoin. "Hän saa jäädä laivaan ja minä maksan hänelle saman palkan kuin Pitkänmatkan Jussille ja noille muille."

"Mitä?" huudahti Livingston hyvin levottomasti alkaen tehdä huomautuksiaan matalin äänin.

"Etkö osaa antaa arvoa vapaaehtoisille, Amos? Mutta minäpä osaan. Meillä on sellainen työ edessämme, joka vaatii uskollisuutta kaikilta miehiltämme, ja tästä parista voimme olla kaikissa tapauksissa aivan varmat."

Ainoastaan Abdulrahmanin suun hermostuneet liikkeet ilmaisivat; että hän oli hieman liikutettu, sillä hänen kiitoksensa oli tyyni ja sovinnainen. Kasim katsahti minuun kumminkin niin, että tiesin kapteenin olleen oikeassa. Hän voi nyt olla aivan varma näistä miehistä, mutta olisi ollut heidän luonteensa ja tapojensa vastaista, jos he olisivat lausuneet sen monin sanoin. Tervehdittyään nöyrästi poistuivat he keulaan päin.

Aamun kuluessa lähestyi Kasim minua sanoen joitakin sanoja kiitokseksi ja lisäten luottavaisesti: "Tulen varoittamaan sinua, tuan. Pitäkää Chinin hommia silmällä."

Hän hiipi pois, ennenkuin ennätin kysyä mitään, mutta ymmärsin tuollaisen vihjauksen arvon ja varoitin perämiestä sellaisin seurauksin, että kokki sai olla ahkerasti toimessa koko päivän.

Iltapäivällä tuli luoksemme hyvin unisen näköinen tullivirkamies, jonka kysymyksiin perämies vastasi lyhyesti ja happamesti. Aioimme purjehtia ensi viikolla eikä meillä ollut laivassa muita kuin oma väkemme. Kun kapteeni tuli laivaan luullen maissa ollessaan tyynnyttäneensä viranomaisten uteliaisuuden, annoimme laivamme kuin sattumalta ajautua muutaman kaapelinmitan etemmäksi niin, että se joutui erään englantilaisen höyrylaivan ja muutaman saksalaisen prikin väliin, mutta kumminkin niin kauaksi niistä molemmista, etteivät laivassamme tehdyt varovaiset työt voineet herättää naapuriemme huomiota, eikä niitä voitu huomata rannaltakaan, koska nuo molemmat laivat estivät sen.

"Sitäpaitsi", huomautti kapteeni, "eivät he uskalla ampua meitä tänä iltana senvuoksi, etteivät he halua suututtaa paria ystävällistä valtaa, ja me olemme jo kaukana, ennenkuin he voivat koettaakaan. Toivon ainoastaan, ettei tuo tykkivene osaa odottaa meitä Cavitén edustalla."

Yö oli kirkas, vaikkakin pimeä, ja maatuuli puhalsi niin tasaisesti, että se oli hyvin suotuisa aikeillemme. Ensimmäinen vahtivuoro oli minun ja olin valinnut miehikseni Kasimin, Abdulrahmanin ja erään kanaka-pojan, joka ei osannut puhua espanjan kieltä eikä mitään malaijilaismurrettakaan. Juuri ennen keskiyötä kuulin käärittyjen airojen hiljaista loiskinaa ja tuijottaessani kiinteästi laidan yli pimeyteen huomasin suuren nähtävästi miehiä aivan täynnä olevan veneen ilmestyvän saksalaisen prikin perän takaa sen unisen vahdin sitä huomaamatta. Kun vene tuli lähemmäksi, huusin sille hiljaa, jolloin minulle vastattiin myöskin hiljaa tagalogin kielellä: "Annabel Lee, olemme tulossa laivaan."

"Odottakaa hieman", sanoin tyynesti ja lähetin Kasimin herättämään kapteenia, joka lupasi yhden miehen tulla laivaan. Sitten hän kysyi hitaasti espanjan kielellä:

"Mitä tekemistä teillä täällä on?"

Kysymys oli nähtävästi jo ennakolta määritelty, koska vastaus tuli nopeasti ja päättävästi: "Ne viisikolmatta haluavat matkustaa Tumabongiin."

"Hyvä on!" sanoi kapteeni lyhyesti. "Kuinka monta miestä teitä on?"

"Poikani, veljeni ja kymmenen muuta, yhteensä kolmetoista, sillä tuosta viidestäkolmatta ei ole enempää jäljellä. Oli hyvä, että lopultakin pääsimme tulemaan."

"Niin, hyvähän se oli", sanoi kapteeni hitaasti. "Käskekää niiden tulla laivaan."

Kasim ja Abdulrahman seisoivat tyynesti vieressäni, kanakapojan maatessa keulassa käppyrässä kuin koira ja kuorsatessa rauhallisesti koko ajan. Kannella ei niin ollen olisi pitänyt olla muita kuin luettelemani ja sitten vasemmalla puolellani oleva kapteeni ja tuo vastatullut, joka nojaten laivan partaaseen keskusteli hiljaa toveriensa kanssa. Mutta Kasim pyörähti äkkiä ympäri, ikäänkuin hän olisi huomannut jotakin liikettä takanamme. Minä puolestani en ollut kuullut mitään, mutta katsoin kumminkin taakseni tuijottaen pimeään, sillä tulemme oli sammutettu jo tunteja aikaisemmin. En kuitenkaan voinut nähdä mitään ja kaikki oli hiljaista. Kasim hiipi pois hiljaa kuin kissa, ja minä, koska luulin hänen erehtyneen, palasin paikoilleni kapteenin viereen tarkastelemaan veneestä juuri laivaan kiipeävien miesten tummia vartaloita. Seisoessani siinä kuulin kuiskauksen, joka ilmaisi Kasimin palanneen entiselle paikalleen.

"Siellä oli joku kuuntelemassa, tuan, mutta en saanut häntä kiinni. Perämies on tulossa kannelle, mutta muuten tuntuu alhaalla olevan kaikki hiljaista. Tulin takaisin sellaisin luuloin, että minua tarvitaan, elleivät nämä miehet voi todistaa olevansa niitä, joita he uskottelevat olevansa."

Sama ajatus oli juolahtanut minunkin mieleeni ja käteni oli puristautunut taskussani olevan revolverin perän ympärille. Olin myöskin iloinen huomatessani, että nuo molemmat malaijit, jotka olivat jotenkin kummallisin tavoin uudistaneet asestuksensa, olivat tarttuneet tikareihinsa. Kun perämieskin tuli kannelle, oli hänenkin toinen kätensä epäilyttävästi takin taskussa. Kapteeni sitävastoin seisoi tyynesti ja aseitta kannattaen kannelle tuomaansa lyhtyä niin että se valaisi ainoastaan laivan partaan kannen puolta, ja tarkastellen jokaisen laidan yli laivaan kapuavan miehen kasvoja vähintäkään hämmästymättä muutamien uusien matkustajiemme jotensakin roistomaisesta näöstä.

Perämiehen kasvoja kannatti kumminkin tarkastella silloin kun hän katseli tulijoita. Ensimmäiseksi tullut oli solakka keski-ikäinen puolikastilainen, tyyni ja herrasmiehen näköinen, ja mies, jonka hän esitti veljekseen, tohtori Matteo Valdeziksi, ei eronnut suuresti hänestä käytökseltään eikä näöltään. Hänen poikansa Luiz, joka oli seuraava, oli noin minun ikäiseni kirkassilmäinen nuorukainen. Nämä kolme olivat epäilemättä Filippiineillä asuvain sivistyneitten säätyläisten tyypillisiä edustajia. Mutta kymmenen seuraavaa — äärettömän likaisia, ryppyisiä, nääntyneitä ja masentuneita raukkoja, jotka näyttivät meistäkin jo hyvin epäilyttäviltä sidottuine ja silvottuine jäsenineen, hurjine toivottomine ulkomuotoineen ja hyvine aseineen — ei ollut mikään toivottava lisä minkään rauhallisen kauppalaivan miehistölle. Jokaisen kasvoista, olipa hän sitten alkuasukas tahi puolikastilainen, voitiin huomata, että niiden omistaja oli joko kapinallinen tahi hylkiö. Nuo miehet olivat kokeneet puutetta ja vastoinkäymisiä, nälkää ja janoa, voittoja ja tappioita, useammasti näitä viimeksimainittuja kuin kukaan oikeastaan voi kuvitellakaan, vaikka muutamat oli saanutkin valtaansa tuollainen kerskaileva rauhattomuus, joka, kuten sittemmin olen tullut huomaamaan, on ainoastaan sellaisille ominaista, jotka ovat saaneet maistaa voiton suloisuutta silloin tällöin. Toisia taasen, heidän vaihtelevista ja salaisista kasvojensa ilmeistä päättäen, oli jo ahdistettu henkeen ja vereen asti, eivätkä he tunteneet olevansa missään turvassa. Kuinka he olivat löytäneet turvallisen kätköpaikan Manillasta tähän aikaan, en oikein voinut ymmärtää, mutta heidän huomattavaa haluaan saada nyt poistua sieltä ei voitu epäilläkään.

"Halloo, Moses, millaisia päättömiä tyhmeliinejä me sentään olemme!" huudahti perämies. "Jos me joudumme myrskyn kynsiin näiden miesten ollessa laivassamme, on perikatomme melkein varma." Sydämeni sisimmässä olin minäkin valmis myöntämään, ettei hän ollut niinkään väärässä.

Kun viimeinen oli päässyt laivaan ja kanootti kadonnut jälleen äänettömästi pimeyteen, kutsui perämies hiljaa kaikki miehet kannelle nostamaan purjeita. Raa'at oli jo kiinnitetty paikoilleen ja jokainen väkipyörä, kiila ja reikä oli hyvin rasvattu illalla, samalla kun kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon, ettei purjeiden levittäminen synnyttäisi tuota sen työn tavallisesti aiheuttamaa hälinää. Mutta vaikka kaikki määräykset annettiinkin kuiskaavin äänin ja kaikki oli hiljaista meidän kiiruhtaessamme paljasjaloin töihimme, tuntui kumminkin hermostuneista korvistamme kuin jokainen köysien läjähdys, purjeiden lepattaminen ja köysistössä viuhuva tuuli ilmaisisivat meidät.

Kaikki oli kumminkin hiljaista ympärillämme. Kummaltakin puoleltamme, erottautuen hämärästi kuin mustat varjot yön tummaa taustaa vasten, näkyivät nuo molemmat turvalaivamme keinuen pehmeästi aalloilla, ja kauempana näkymättömällä, julmien tykkien takana olevalla rannalla oli hiljaista kaupungin asukkaiden nukkuessa rauhallisesti. Tuuli pullisti purjeemme ja me liu'uimme piilopaikastamme huomaamatta ja häiritsemättä kuin joku suuri harmaa aave. Niin pitkälle oli siis siis kaikki hyvin, mutta meillä oli vielä vältettävänä kaksi vaaraa: tykkivenhe, jonka kiinalainen oli luullut odottavan meitä Cavitéssa, hallintopiirin satamassa ja asevarastossa noin seitsemän peninkulmaa alempana lahden rannalla, sekä Corregidor-saarella aivan lahden suussa olevat patterit, jotka hallitsivat tuon kapean salmen molempia rantoja. Oliko niitä varoitettu laivamme epäilyttävästä laadusta ja aiotusta poistumisestamme, vai torkkuivatko niiden sotilaat, kuten ennenkin, tietämättä ollenkaan, millainen vaara uhkasi lippua, jota he palvelivat?

"No sen saamme nähdä ennen aamua kaikissa tapauksissa", sanoin itsekseni, hymyillen toivovasti tälle lohduttavalle ajatukselle.

V.

PETOS.

— "Tahdon teille huomauttaa suorin, selvin sanoin: Pimeyttä karttakaa ja turhaa kaikin tavoin! Kiinalaispakanat ovat omituisia."

Bret Harte.

Lukuunottamatta kanakapoikia, jotka nukahtivat mukavasti ja välittämättä mistään heti kun he saivat olla työttöminä hetkisenkään, eivät muut Annabel Leessä olevat saaneet sinä yönä nukkua ollenkaan. Silloin kun emme tehneet työtä nojauduimme laivanpartaaseen tahi kiipesimme rikiin tuijottaaksemme pimeyteen, ja otaksumisia lausuttiin erikoisesta asemastamme ja suoranaisista mahdollisuuksistamme.

Luonnollisesti olivat matkustajammekin yhtä levottomat kuin mekin. Molemmat vanhemmat Valdezit olivat kapteenin kanssa, näyttäytyen hyviksi luotseiksi heidän molempain niin hyvin tuntemallaan merellä. Nuori Luiz oli yhtynyt minuun ollen ystävällinen ja utelias, mutta hyvin hiljainen ja seuraten kaikkia toimiani poikamaisin mielenkiinnoin. Muut filippiiniläiset olivat kokoutuneet keulaan, jonne kiinalainen kokkimmekin oli mennyt heitä palvelemaan parhaansa mukaan. Milloin toi hän jollekin jotakin virvoittavaa, milloin hautoi hän jotakin ärtynyttä haavaa puhellen koko ajan ystävällisesti omituista mongerrustaan, jossa oli sanoja kymmenistä kielistä.

Abdulrahman ei ollut milloinkaan kaukana kiinalaisesta, lähestyen kumminkin silloin tällöin ruorissa olevaa Kasimia. Kerran sattuessani aivan heidän lähelleen kuulin palasen heidän keskustelustaan.

"Jos vain uskaltaisin käyttää tikariani, ei meillä olisi nyt eikä vastakaan mitään pelättävää häneltä", kuului Abdulrahman sanovan kiihkeästi.

"Sellainen ei käy nyt laatuun", vastasi Kasim synkästi. "Valkoisten miesten tapa ei ole sellainen, ja me olemme nyt heidän palvelijoitaan."

"Halloo, mitä tämä on?" ajattelin itsekseni. "Ketähän tuo villi malaiji haluaisi nyt pistää tikarillaan? Onko perämies sittenkin oikeassa, että olemme ottaneet laivaamme pari verenhimoista roistoa, jotka ovat valmiit pahoihin töihin?" Minut kutsuttiin kumminkin kokkaan, ennenkuin ennätin saada näihin kysymyksiin tyydyttävät vastaukset.

Tuuli pysyi aina vain samanlaisena, se kuljetti laivaa noin kuuden solmun nopeudella, ja Manilla oli jäänyt jo kauas taaksemme. Olimme niin ollen sivuuttaneet patterin, joka oli näkymättömänä mutta uhkaavana Cavitén vieressä, jossa olimme luulleet tuon pelätyn tykkiveneen odottavan meitä. Suurin vaara oli kumminkin vielä jäljellä. Aivan Manillan lahden kaulamaisessa suussa oli pieni Corregidor-niminen saari pattereineen, ja me lähestyimme juuri sen ja mantereen välistä kapeata salmea. Olimme kyllä kuulleet, että saaren tykit olivat vanhanaikaiset ja pienireikäiset, mutta se ei vaikuttanut suuriakaan asiaan. Meillä ei ollut mitään syytä pelätä, että espanjalaiset tykkimiehet koettaisivat tähtäämistaitoaan meihin, mutta jos he kerran avaavat tulen meitä vastaan, tehottomankin, heräävät mantereen puolella olevat vihollisemme ja sähköttävät Cavitésta tykkiveneen tahi pari ajamaan meitä takaa. Tämä oli meistä kohtalokkainta, sillä vaikka me hyvällä tuulella voimmekin uhmata noita pieniä aluksia, jotka oli luultu tarpeeksi päteviksi näille vesille, niin voittavat ne meidät kumminkin yhteisvoimin, jos tuuli sattuu tyyntymään.

Olimme kuulleet kerrottavan, että etelänpuoleisen salmen mantereen puoleiselle rannalle oli rakennettu toinen patteri, joten kapteeni päätti purjehtia pohjoisesta salmesta, pysytellen niin lähellä manteretta ja niin kaukana saaresta kuin suinkin. Nyt oli alituinen luotaaminen aivan välttämätön, ja perämies rupesi hommiin ottaen Abdulrahmanin avukseen. Saari tyynnytti hieman tuulta ja minä olin juuri mastossa kiinnittämässä koortinkeja, kun kuulin nopean loiskahduksen aivan kuin joku mies tahi joku muu raskas esine olisi pudonnut laivasta mereen.

"Putosiko raaka vai mikä se oli?" huusivat sekä kapteeni että perämies hiljaa. Jälkimmäisen matala ääni ilmaisi kumminkin sellaista suuttumusta, ettei se ennustanut hyvää moisen laiminlyönnin aiheuttajalle.

"Ei, läiskähdys kuului sieltä alhaalta", vastasin, ja lopetettuamme nopeasti työmme laskeuduin miesten kanssa kannelle.

Siellä vallitsi täydellinen hillitty sekasorto ja hämmennys kaikkien kokoutuessa perään ja tuijottaessa pimeyteen, josta ei voitu erottaa muuta kuin laivan vanaveden valkoiset vaahtokuplat. Tehtiin kysymyksiä, joihin ei saatu vastausta, ja ensimmäiset sanat, joihin kiinnitin tarkempaa huomiota, lausui ruorissa oleva Kasim.

"Abdulrahman, veljeni, sano minulle totuus! Tapoitko hänet ja heititkö ruumiin mereen?"

"En, veljeni. Tiedäthän heidän kieltäneen sellaista tekemästä ja minun on toteltava määräyksiä."

"No niin. Mutta missä hän nyt on?"

"Ah!" Abdulrahman tunkeutui joukkoon katsellen jokaisen kasvoja tarkasti. Sitten hän huudahti: "Ehkä alhaalla. Valkoiset miehet ovat luultavasti lähettäneet hänet sinne", lisäsi hän kiiruhtaen kannen alle.

"Onko joku mies pudonnut mereen?" kysyi kapteeni kärsimättömästi alkaen lukea miehiään ja käskien herra Valdezin tekemään samoin. Mutta ennenkuin puoletkaan miehistä oli huudettu esiin, tuli Abdulrahman hengästyneenä ja vapisten takaisin ollen melkein hulluna jännityksestä ja raivosta ja syyttäen itseään.

"Voi! Nyt se on tapahtunut! Hän on paennut! Syökööt hait hänen ruumiinsa ja viekööt meripeikot hänen sielunsa. Unhotin hänet hetkeksi, tyhmä ja hullu kun olen, ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen paetakseen."

"Hän? Ketä tarkoitat?" huusin, sillä päällikköni käskivät minun tulkita miehen sanat. Molemmat malaijit olivat nimittäin niin kiihdyksissä, etteivät he voineet puhua muuta kuin omaa kieltään.

"Chin, tuo petturi", vastasi Kasim. Sitten hän sanoi vihaisesti ystävälleen: "Otaksuin, että pidit häntä silmällä, Abdulrahman, mutta petit luottamukseni."

"Niin, se on totta", sanoi Abdulrahman jälleen, ja riisuen jakkunsa yritti hypätä mereen. Kapteeni sai kumminkin häntä käsivarresta kiinni.

"Mitä aiot tehdä?" kysyi hän ankarasti.

"Haluan seurata häntä. Tahdon tappaa hänet tuolla mustassa vedessä!" raivosi malaiji.

"Se on liian myöhäistä, et saa häntä enää kiinni, sillä hän on jo päässyt turvaan", sanoi kapteeni vetäen hänet pois laivan partaalta. Kasim, jolla aina näytti olevan suuri vaikutusvalta kansalaiseensa, toisti hänen sanansa.

"Miksi et antanut minun tappaa häntä silloin kun halusin?" huusi
Abdulrahman katkerasti.

"Senvuoksi, ettei se saanut tapahtua. Kapteeni ei olisi sallinut sellaista. Valkoiset miehet olisivat sanoneet sitä murhaksi, ja niin sai tuo petturi elää kavaltaakseen meidät kaikki. Luulin sinun kumminkin pitävän häntä silmällä, veljeni."

"Ei se minunkaan syyni kokonaan ollut", vastasi Abdulrahman nöyrästi. "Tämä valkoinen herra tässä lähetti hänet kannen alle huolimatta varoituksestani."

"No, mitä hän sanoo?" kysyi vanha Livingston tiukasti, ymmärrettyään, että hänestä puhuttiin. Sitten kuin olin selittänyt hänelle, mitä oli kerrottu, sanoi hän peittelemättä: "Peijakas, kuinka ihminen sentään voi olla tyhmä! Unohdin varoituksesi ja lähetin tuon roiston hakemaan silmälasejani alhaalta. Toivon, että voisin ampua palan lyijyä hänen nahkaansa!" lisäsi hän sormitellen revolveriaan uhkaavasti.

"Ja kohdistaa patterin tulen meihin", vihjaisi kapteeni kuivasti. "Onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, mutta luulen haikalojen hienontavan hänet, ennenkuin hän ehtii maihin. Otaksutko hänen tietävän, minne olemme matkalla?"

"En, jollei hän saanut kuulla sitä joltakin noista kirotuista filippiiniläisistä tuolla. Hän on häärännyt, hitto hänet vieköön, heidän ympärillään koko yön, paitsi silloin kun pidin häntä luonani", ja tuo vanha tulinen mies alkoi kiroilla ja sadatella kokkia, matkustajia, laivaa ja kaikkia siihen kuuluvia.

"Sinun ei tarvitse enää ollenkaan kiroilla", sanoi kapteeni tyynesti. "Tykkivenheet lähtevät vasta aamulla ajamaan meitä takaa, sillä espanjalaiset eivät viitsi tänä yönä ryhtyä mihinkään, semminkin kun Lubangin ja mantereen välillä on paljon kareja, joille he saattaisivat ajaa. Meidän on senvuoksi hyödyttävä tästä yöstä niin paljon kuin suinkin. Olemme sivuuttaneet Corregidorin nyt, joten voimme nostaa ylimmät purjeemme." Olimme nimittäin tähän asti purjehtineet ainoastaan alimmilla purjeilla, jottei laivaamme voitaisi huomata tummaa maata vasten. "Kun nostamme kaiken vaatteen, jonka laivamme kestää, niin on vauhtimme avoimelle merelle päästyämme melkoinen."

Tuuli puhalsi vinhasti maista, ja huojuen purjeittensa painosta pisti pieni hyvä laivamme keulansa aaltoihin kiitäen hurjasti tuulessa ja hypellen kuin elävä eläin pelastuttuaan vaarasta. Olimme jättäneet nukkuvat tykit ja vahdit kauas taaksemme, ja rannikon tummien ääriviivojen näkyessä toiselta puoleltamme pääsimme lopultakin lahdesta eteläisen mantereen edustalla aaltoilevalle avonaiselle merelle, kiitäen eteenpäin ainakin vapauden, ellei elämämme puolesta.

VI.

KUINKA KAPINALLISIA TEHDÄÄN.

"Kapinoida tyranneja vastaan on Jumalan tahto."

(Erääseen vanhaan Jamaikasta löydettyyn tykkiin kaiverrettu tunnuslause.)

Pitäen kiinni entisestä kuvauksestani Luzonista, jolloin vertasin sitä omituisella pyrstöllä varustettuun kalaan, on minun nyt todettava, että määräpaikkamme oli juuri lähellä tuota kohtaa, jossa pyrstö yhtyy muuhun ruumiiseen kapealla vuorisella kannaksella.

Ennen kapinan alkua eivät ketkään muut, paitsi sen muutamat tusinat alkuasukkaat, jotka kaikki olivat puolikastilaisia, ja sen piiripäällikkö olleet kuulleet puhuttavankaan Tumabongista. Se oli likainen kalastajakylä, jota eräs Laguimano-särkän ulkoneva nokka suojeli myrskyiseltä mereltä. Sen pohjoisella puolella oleva kukkulajono oli melkein yhtä tarpeellinen varjelemaan sitä niiden takana olevan maakunnan puolueriidoilta. Särkän maanpuolella oleva vesi oli täynnä kaloja ja kylän takana olevat pellot hankkivat sen asukkaille toista tukevaa ravintoa, riisiä. Bamburuo'oista ja palmuista rakennettiin taloja, huonekaluja, veneitä ja muita välttämättömiä kapineita. Kylän läpi virtasi vielä leveä joki, ikäänkuin vartavasten tuodakseen sen asukkaille riittävästi juomavettä. Niin, heillä oli kaikkea, mitä he tarvitsivatkin, ja voiko ihminen silloin pyytää enempää.

Eräänä kylän asukkaille onnettomana hetkenä sattui muudan kapinanjohtaja tulemaan sinne, ja huomattuaan paikan aseman strateegisesti merkitykselliseksi päätti hän tehdä siitä ympäröivään maakuntaan kohdistuvien liikkeiden tukikohdan. Vuoristo suojattuine solineen sopi hyvin pitämään espanjalaiset yhtä helposti loitolla kuin espanjalaiset olivat tähän asti pitäneet alkuasukkaita sisäänsuljettuina. Särkän sisäpuolella oli erinomainen satama olipa sitten ilma millainen hyvänsä pienille alkuasukasten laivoille, ja ulkopuolella suotuisilla ilmoilla voi suurikin laiva purkaa sellaisen lastin, johon ei sisältynyt suuria tykkejä, etu, jolle kapinalliset osasivat antaa arvoa, suuriin veneihin, joilla se sitten tuotiin maihin. Sellaiset asukkaat, joita ei oltu pakotettu liittymään kapinallisiin tahi joita ei ennen oltu kutsuttu sotapalvelukseen kuninkaallisiin joukkoihin, rakensivat varastohuoneita, purkivat rahtilaivoja niiden saavuttua satamaan, leikkasivat viljaa, kuivasivat kalaa vallankumoukselliselle armeijalle ja vahtivat alituisesti läheisyydessä risteilevien hallituksen laivain liikkeitä.

Kapinallisten joukkojen keskinäisestä yhteydestä, niiden asiamiesten toimista maalla ja salaisten välittäjäin hommista Manillassa ja Iloilossa pidettiin huolta vakoilijoiden avulla, eikä voitu epäilläkään, että juuri sellaisilta oli tuo silmäpuoli kiinalainenkin kuullut, ettei Tumabongia juuri silloin pidetty silmällä, joten me voimme turvallisesti purkaa lastimme ja viedä matkustajamme sinne. Olimme huomanneet itsekin, miten huolimattomasti Manillan lahden rannoilla olevat patterit ja vahtilaivat suorittivat tehtäväänsä, ja ellei kiinalainen kokkimme olisi kavaltanut meitä, olisi ollut melkein varmaa, että tehtävämme olisi onnellisesti suoritettu maakunnan viranomaisten siitä mitään tietämättä. Varmaa on kumminkin, että tuhansia pyssyjä, suuria määriä ampumatarpeita ja muita tarpeellisia tavaroita ja paljon maastakarkoitettuja vietiin maihin saaren eri osiin viranomaisten siitä mitään tietämättä ja huolimatta monista sotalaivoista ja muista saaristossa olevista sotilaallisista laitoksista.

Tiesimme kumminkin, etteivät meidän suunnitelmamme olleet niin helposti toteutettavissa, vaan että ne koetettaisiin tehdä tyhjiksi kaikin mahdollisin keinoin, sillä ei ainoastaan lastimme maihinsaanti olisi ainoa suuri kolaus espanjalaisten vallalle saarilla, vaan vaarallisempi olisi kostonhimoisten matkustajiemme hajautuminen maissa olevien tyytymättömien eri joukkoihin. Sellaiset, jotka eivät olleet vielä tarttuneet aseihin sortajiaan vastaan, olivat jo valmiit kapinaan, johon heitä kehoittivat hyvittämättömät julmuudet ja täyttämättömät lupaukset. He tarvitsivat vain kipinän räjähtääkseen melkein yht'aikaa. Tulin pian huomaamaan, etteivät ketkään muut olisi sopineet paremmin eivätkä olisi olleet innokkaammat sytyttämään tuota kipinää kuin laivassamme olevat kolmetoista filippiiniläistä.

Hieman ennen auringonnousua voimme jo hämärästi erottaa ympärillämme olevat esineet, ja alituinen luotaaminen ei niin ollen ollut enää tarpeen. Ilmassa oli kumminkin vielä niin paljon sumua, ettemme voineet huomata, ajettiinko vai eikö meitä vielä takaa. Seisoin kannella toimetonna muutamia minuutteja nuoren Valdezin pysytellessä vierelläni. Katsoimme molemmat pohjoiseen koettaen nähdä sumun läpi ja ajatuksiemme luonnollisesti kohdistuessa mustaan savupatsaaseen, joka milloin tahansa voi tulla näkyviin.

"Otaksun niiden ryhtyneen jo takaa-ajoon", sanoi nuori Valdez niinkuin hän olisi odottanut kieltävää vastausta.

"Varmasti!" vastasin, voimatta saada ääneeni sellaista myötätuntoa kuin hän ehkä oli odottanut. En nimittäin vielä tuntenut minkäänlaista henkilökohtaista kiintymystä tähän kapinaan enkä kapinallisiin, ja vaikka tietysti toivoin, että pääsisimme turvallisesti pakoon, olisin tuntenut pettymystä, ellei meitä olisi ajettukaan takaa. Kujanjuoksu on kuulemma jännittävää urheilua ja tämä näytti hyvin lupaavalta.

Luiz huokasi katsoen jälleen entiseen suuntaan.

"Pelkäätkö sinä niitä?" kysyin hieman halveksivasti.

"Ketä? Noitako epanjalaisia?" Hänen silmänsä säkenöivät ja otsa vetäytyi ryppyihin. "En sodassa enkä silloinkaan, kun heillä on suuria tykkejä ja kun heitä on kaksi yhtä vastaan, kuten viime lokakuussa, jolloin he saivat selkäänsä. Voi", lisäsi hän nauraen, "miten me heitä juoksutimmekaan!"

"Sinäkö?" Katsoin häneen epäluuloisesti. "Et suinkaan sinä ollut tuossa taistelussa mukana?"

"Olin tietystikin!" vastasi hän ylpeästi, ja minä aloin katsella häntä enenevin kunnioituksin. "Johdin omaa komppaniaani isäni divisioonassa, ja urhoolliset mieheni taistelivat hyvin. Toivoakseni saan johtaa komppaniani jäännöksiä vielä kerran. Ei, herra englantilainen, en pelkää heitä kentällä enkä missään muuallakaan, missä saa taistella mies miestä vastaan, vaan pelkään vankeutta, jossa meitä kidutetaan likaisissa luolissa ja vihdoin ammutaan naisten ja lasten seisoessa vieressä meitä ivaamassa. Niin, sellaista pelkään. Luuletko, että jos joku tykkivene saa meidät kiinni ja vaatii kapteenimme luovuttamaan meidät heille, hän sen tekee?"

"En osaa sanoa", vastasin katsoen samalla kapteeniin, joka näytti yhtä tyyneltä ja maltilliselta kuin jos vanha laivamme olisi ollut ankkurissa Singaporen satamassa. Hän kohotti kiikarin vakavin käsin silloin tällöin silmilleen tarkastaakseen asteettain kirkastuvaa taivaanrantaa, ja puhui rauhallisesti molempien hänen vieressään seisovien Valdezien kanssa. Minulla oli kuitenkin omat epäilykseni ja senvuoksi toistin vielä kerran hitaasti. "En osaa sanoa", toivoen kuitenkin, että olisin osannut.

"Jos hän luovuttaa meidät ja lastin, niin luullakseni pääsee hän sekä te asiasta ehein nahoin?" vihjaisi Luiz.

"Älä usko! Vankilaan meidät heti pistettäisiin, joka sorkka, aivan varmasti", vastasin hieman kiivaasti, sillä en ollut unhottanut tuota siellä viettämääni yötä. "Luultavasti sakottaisivat he kapteenia enemmän kuin hän voisi maksaa, takavarikoisivat hänen laivansa tietysti lastineen ja tuomitsisivat hänet sitäpaitsi pitkäaikaiseen vankeuteen. Meitä kahta, vanhaa Livingstonia ja minua, kohtelisivat he luultavasti melkein samoin, vaikka mitään suuria sakkoja eivät he meiltä voisi kiristääkään, eivätkä miehiltämmekään, lukuunottamatta Kasimia ja Abdulrahmania, jotka luultavasti ammuttaisiin. Eikö sellainen mielestäsi olisi jo vääryyttä? Jupiter vieköön", lisäsin toivovasti, "luullakseni jokainen laivassa oleva mies, lukuunottamatta ehkä noita kanakapoikia, haluaa taistella, ennenkuin antautua!"

"Mitä? Panisitteko henkenne alttiiksi meidän puolestamme?" ja pojan silmiin ilmestyi äkkiä aivan toisenlainen ilme.

"No ei aivan juuri niinkään. Luullakseni kapteeni menettelisi niin ja vanha Livingston tekee aina, kuten hänkin, vaikka hän kiroileekin koko ajan. Mutta loput meistä, no niin, me tappelisimme omasta puolestamme, ymmärrät kai sen? Minä taistelisin kumminkin, jos nyt saan siihen tilaisuuden, vain innostuksesta, ja ellei Kasimin eikä Abdulrahmanin tarvitse tapella henkensä puolesta, kuten on luultavaa, tappelevat he kuitenkin vain tapellakseen. Muut malaijit ovat aina valmiit sellaiseen ja uhraavat paljon mieluummin henkensä kuin menevät vankilaan, ainoa asia muuten, jota he pelkäävät. Ja he tietävät kaikki yhtä hyvin kuin mekin, etteivät he, koska laivamme on täynnä kiellettyä sotatavaraa ja koska tuo Manillaan karannut kiinalaisroisto tuntee meidät kaikki ollen valmis vannomaan, että me kaikki olemme tienneet matkan tarkoituksen, voi mitenkään päästä vapaiksi, jos he vain kerran joutuvat kiinni. Kuulkaahan Livingston", sanoin perämiehelle, joka sattui silloin juuri kulkemaan sivu, "mitä teemme, jos joku tykkivene saa meidät kiinni?"

"Lennämme ilmaan!" murahti tuo vanhus.

"Hyvässä seurassa toivoakseni, espanjalaiset ynnä muut mukanamme", vihjaisin kainosti.

Perämies katsoi minuun melkein ystävällisesti hetkisen ja silmäsi sitten kapteeniin. "Se aiheuttaisi kysymyksiä kansainvälisistä oikeuksista, lipusta ja — hitto sinut vieköön, poika, tietysti siinä ensin syntyisi taistelu." Sanottuaan sen läksi hän tiehensä murahdellen kuuluvasti mennessään.

Nauroin. "Perämies sanoi meidän saavan pian ehkä tapella", huudahdin filippiiniläisille, "vaikka luullakseni hän ei tiedä sen enempää kuin minäkään, miksi sellaiseen ryhtyisimme. Espanjalaiset eivät ole tehneet meille sen suurempaa vääryyttä, ainakaan en minä ole kuullut sellaisesta, kuin että se voidaan maksaa takaisin mustalla silmällä tahi parilla, emmekä me Englannissa paljonkaan vaivaa aivojamme kapinoilla ja kapinallisilla, mutta —"

"Jos te vain Englannissa, Ameriikassa tahi missä muussa vapaassa maassa tietäisitte, miksi taistelemme, olen varma, että auttaisitte meitä", keskeytti poika kiivaasti. "Sinä et tiedä, sillä mitenkäpä sinä voisitkaan. Olette olleet vapaat niin kauan, ettette ymmärräkään, mitä orjuutetulla kansalla tarkoitetaan. Tahtoisitko elää maassa, omassa synnyinmaassasi, muista se, ja esi-isiesi maassa erotettuna omaisistasi väkivalloin tahi väärien ilmoitusten ja petoksen perusteella, niin, tahtoisitko elää sellaisissa olosuhteissa, sanon sen vieläkin kerran, semminkin kun et uskalla lausua julki omia ajatuksiasikaan? Sillä voit menettää rahasi, tavarasi, vapautesi ja vieläpä henkesikin tutkinnotta ja tuomiotta jostakin ajattelemattomasti lausutusta sanasta tahi luulotellusta sanasta, jonka joku vakoilija on sattunut kuulemaan. Tahi toisin, jos maatilanne, joka on ollut sukunne hallussa vuosisatoja, riistettäisiin teiltä pala palalta, ei omien velkojenne maksuksi, vaan sen vuoksi, ettei köyhä naapurisi nälänhädän tahi tulvan köyhdyttämänä tahi sentähden, että perheen ainoa työhönkykenevä mies on viety sotaväkeen, voi maksaa hänelle määrättyjä veroja. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinut veljinesi olisi määrätty työskentelemään yleisillä teillä tahi kanavien ja siltojen rakentamisessa vierekkäin omien alustalaisiesi ja heidän poikiensa kanssa senvuoksi, että olet loukannut maaherraa tahi pappia, jolla on vaikutusvaltaa?"

"Ei suinkaan herrasmiehiä sellaiseen pakoteta?" huudahdin.

"Kyllä. On olemassa laki, joka pakottaa kaikki, jotka eivät ole pappeja eivätkä virkamiehiä, tekemään niin ja niin monta päivää vuodessa työtä maakunnan hyväksi, vaikka sitä ei tavallisesti sovellutetakaan muualla kuin hyvin etäisissä paikoissa tyydyttämään jonkun maaherran tahi muun viranomaisen vallanhimoa. Kaupungeissa ei se luonnollisesti käy laatuun, mutta maakunnissa ovat paikalliset maaherrat yksinvaltiaat."

"Eivätkö sellaiset saa joskus kuulaa kalloonsa?"

"Kyllä joskus", myönsi nuori Valdez, "mutta ei yleisesti, ennenkuin he ovat köyhdyttäneet koko maakunnan rikastuakseen. Eivätkä maaherrat ole ainoat syylliset, vaikka hekin ovat kyllä tarpeeksi pahat. Ehkä olet onnistunut maksamaan kaikki verot, oikeudenmukaiset ja väärät, ja voinut säästää hieman tupakkasi, sokerisi, kakaosi, hamppusi ynnä muun myyntihinnasta, kun luoksesi ilmestyy joku pappi kauniine puheineen pyhän kirkon suuresta hädästä ja ottaa viimeisen dollarisi, hevosesi ja puhvelisi. Sinä et uskalla vastustaa, sillä hänen valtansa on melkein rajaton ja hänen vaikutusvaltansa melkein uskomaton. Sen vuoksi jotkut meistä ovat nyt tarttuneet aseihin. Toiset, sellaiset kuin me —" hänen äänensä katkesi eikä hän muutamiin minuutteihin voinut jatkaa. Sitten hän kysyi: "Oletko kuullut, mitä tapahtui vankilassa elokuun kolmantenakymmenentenä päivänä 1896?"

"Olen kuullut useistakin vangitsemisista Manillassa, jos niitä tarkoitat."

"Tarkoitan ainoastaan tätä yhtä, jota me syystä kyllä sanomme 'Vangitsemiseksi'," sanoi hän surullisesti. "Manillassa oli paljon sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä maaherraan, ja kun kenraali Aguinaldo ensin kutsui maakunnan aseihin, kokoutuivat muutamat keskustelemaan asiasta. Toiset? olivat tunnettuja kapinallisia, kuten te sellaisia nimitätte, toiset taasen halusivat käyttää lievempiä menettelytapoja, kuten lähetystöjä, vetoamisia kuninkaaseen ja kuningattareen, ennemmin kuin aseihin turvaamista. Silloin vangittiin heidät kaikki nopeasti erotuksetta, vietiin San Sebastianin linnoitukseen ja sullottiin kaikki, satakuusikymmentäyhdeksän luvultaan, erääseen vedenpinnan alapuolella olevaan koppiin, johon ei päässyt valoa eikä ilmaa. Aamulla oli heistä jo kuollut viisikymmentäneljä, tukehtunut suoraan sanoen, niiden joukossa veljeni, seitsemäntoistavuotias nuorukainen ja ylioppilas Manillan yliopistossa. Jäljellä olevat taasen, niiden joukossa serkkuni, tuon setäni poika, vietiin aamulla Lunetaan mitään tutkimatta ja ammuttiin kuin kapinalliset tahi petturit. Veljeni ja serkkuni eivät olleet kapinallisia. He olivat menneet tuonne ystävämme taloon uteliaisuudesta kuuntelemaan muiden keskustelua ja olivat olleet siellä sanomatta mitään. Mutta tuo tapahtuma teki meistä kapinallisia. Ihmetteletkö sitä?"

"En todellakaan", vastasin lämpimästi.

"Meitä oli sitten viisikolmatta, jotka yhdyimme kostaaksemme", jatkoi Valdez. "Meistä oli jokainen menettänyt jonkun omaisemme tuona kauhun yönä ja aamuna, ja me vannoimme kostavamme, vaikka kuolisimmekin yrityksessä. Kaksitoista on jo kaatunut, toiset taistelussa, toiset Lunetalla, mutta useimmat saivat jollakin tavalla tyydytystä ennen kuolemaansa. Ja me, me elämme vielä tuo ainoa päämäärä silmiemme edessä, tahi oikeammin sanoen kaksi: kostaaksemme murhat ja hankkiaksemme maallemme vapauden. Senvuoksi olemme nyt täällä. Meillä on paljon salaisia ystäviä Manillassa ja sitä ympäröivissä vallankumouksellisissa joukoissa. Olemme nyt matkalla Tumabongiin järjestämään siellä olevia joukkoja, ennenkuin ne yhtyvät Aguinaldon armeijaan, Sellainen on tehtävämme, ja —"

"Williams", kuulin silloin kapteenin huutavan, "sinullahan on tarkka näkö! Kiipeä mastoon katsomaan, näkyykö pohjoisesta mitään."

Hän ojensi minulle kiikarinsa ja minä kiipesin nopeasti mastoon katsellen levottomasti osoitettuun suuntaan. Sumu oli nyt jo haihtunut, aurinko noussut ja ilma oli ihmeellisesti kirkas. Pohjoisella taivaanrannalla ei näkynyt pilkkuakaan ja tiesin voivani erottaa höyrylaivan savun noin kahdentoista tahi kolmentoista peninkulman päähän, Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin, olimme heistä hyvän matkaa edellä. Jäin maston nokkaan joksikin ajaksi, kunnes joku miehemme vapautti minut, jolloin laskeuduin kannelle syödäkseni aamiaisen. Sen oli valmistanut eräs hurjimman näköinen mies noista filippiiniläisistä, mutta joka tohtori Valdezin sanojen mukaan oli erinomainen kokki.

VII.

KIPERÄ PAIKKA.

"Nopeus oli nyt ainoa tarinamme."

Bret Harte.

Syötyäni aamiaisen kiipesin jälleen mastoon jääden sinne joksikin ajaksi. Tuijotin etäisyyteen levottomin mielin, kunnes joku luotettava vahti vapautti minut.

Aamulla oli maatuuli kokonaan tyyntynyt, mutta pian kumminkin alkoi säännöllinen monsuuni puhaltaa. Vuodenaika oli kumminkin niin myöhäinen, ettei se enää ollut oikein tasainen. Sitäpaitsi tiellämme olevat lukemattomat saaret ja Mindoro-nimisen suuren saaren pohjoisrannikolla olevat vuoret vaimensivat sen voimaa muuttaen sen myrskyiseksi ja puuskaiseksi, merivirtojen vielä siinä sivussa häiritessä kulkuamme, mutta itse asiassa edistyi matkamme kumminkin melko nopeasti. Koko matkallamme oli vauhtimme ollut keskimäärin noin viisi solmunväliä tunnissa, ja me tiesimme, etteivät tykkiveneet, koska ne olivat vanhat ja korjauksien tarpeessa, vaikeasti lämmitettävät ja riittämättömästi miehitetyt, voineet kulkea tuota matkaa puolta nopeammassa ajassa, tahi sinne päinkään. Kun olimme ottaneet huomioon kaikki asiat — pitkän etumatkamme, heidän tavallisen hitautensa matkalle lähtiessä ja heidän epäilyksensä välittömistä aikeistamme — arveli kapteeni, ettei nopeinkaan niistä ilmesty näkyviimme ennen keskipäivää. Sitäpaitsi ei se tällaisen hyvän tuulen meitä auttaessa saisi meitä kiinni, ennenkuin kolmen tahi neljän tunnin kuluttua siitä, jolloin se saa meidät näkyviinsä. Senvuoksi jatkoimmekin samaan suuntaan niin täysin purjein kuin kuunarimme suinkin vain voi sietää.

Aamupäivällä hätyytettiin meidät kumminkin turhaan monta kertaa. Joskus luuli nimittäin jännittynyt tähystäjämme jotakin saarta, hiekkamatalikkoa tahi vesilintuparvea joksikin sotalaivaksi. Kello oli kuitenkin jo kaksi, ennenkuin mastonhuipussa oleva mies ilmoitti takanamme olevalla taivaanrannalla näkevänsä pilkun, joka todellakin näytti leviävän pitkäksi savujuovaksi.

Nyt kiipesi kapteeni itse mastoon käskien minun tulla mukaan.
Tarkasteltuaan huolellisesti tuota mitätöntä mustaa juovaa huokaisi hän.

"Luullakseni on se muudan niistä", sanoi hän hitaasti. "Jää sinä tänne, Williams, ja pidä sitä tarkasti silmällä puolisen tuntia. Tule sitten ilmoittamaan minulle, miksi sitä arvelet. Älä huuda, sillä on turha hälyyttää miehistöä vielä. Menen nyt alas keskustelemaan asiasta Valdezien kanssa."

Tein kuten hän käski, tarkastellen hänen kiikarillaan tuota takaamme näkyvää pientä pilveä. Asteettain ja kieltämättä lyheni välimatka ja lopulta luulin voivani nähdä laivan itsensä. Tosiasiaa, että se ajoi meitä takaa, ei voitu kieltää, sillä se seurasi meitä hieman suuntamme sivulle ja luonnollisesti saavutti meitä aina silloin kun meidän oli käännyttävä. Määrätyn ajan kuluttua laskeuduin kannelle ilmaisten kapteenille huomioni, jota hän kuunteli hyvin tyynesti.

Hän piti perää herra Valdezin seisoessa hänen vieressään, perämiehen miehinemme, niihin luettuina tohtori Valdez ja nuori Luiz, joille ei merimiesammattikaan ollut aivan outo, hääriessä purjeiden kimpussa. Ne valettiin vedellä, että ne pysyisivät tiheinä, ja muutenkin käsiteltiin niitä niin taitavasti ja tottuneesti kuin suinkin oli mahdollista. Ja palattuani kapteenin määräyksestä tähystyspaikkaani huomasin, että aloimme olla tasaväkiset nopeudessa. Jos tuuli vain olisi jatkunut tasaisena, olisimme kyllä pysyneet tarpeeksi edellä pimeään asti, jolloin sen suojassa ehkä olisimme päässeet pakoon, mutta kun tuuli vähitellen heikkeni meidän joutuessa pois suunnastamme ja päästessä jälleen eteenpäin jonkun matkaa vain vihurien hetkisen pullistaessa purjeitamme ja sitten jälleen tyyntyessä, tiesin ponnistelumme turhiksi. Laivojen välinen matka oli jo supistunut kuudeksi peninkulmaksi, ja ellei joku sattuma muuttaisi tykkiveneen suuntaa, pääsisi se ampumamatkalle noin tunnin kuluttua, ja auringonlaskuun oli vielä neljä tuntia.

Palatessani kannelle, ilmoittaakseni viimeiset ikävät huomioni, näin kapteenin, perämiehen ja noiden molempien Valdezien keskustelevan melko kiihkeästi keskenään. He olivat levittäneet jonkun kartan eteensä katsellen milloin sitä, milloin takaa-ajajaamme ja luoden silloin tällöin silmäyksen alihangan puolella olevaan maahankin, jolloin he näyttivät hyvin toivorikkailta. Kapteenin kasvot näyttivät todellakin niin julman tyytyväisiltä, ettei se ollenkaan sopinut yhteen tukalan asemamme kanssa.

"Luullakseni saavat he kumminkin pitkän nenän", sanoi hän kuultuaan ilmoitukseni. "Tämä suo niille vielä tunnin välillämme olevan matkan lyhentämiseen ja vie meidät niin lähelle heitä, että he ovat valmiit melkoisiin uhrauksiin, ennenkuin he suostuvat luopumaan meistä. Hyväksyn suunnitelmanne hyvin mielelläni, herra Valdez. Luuletteko voivanne varmasti luotsata meidät tuosta kanavasta läpi?"

"Tunnen jokaisen tuuman siitä", vastasi herra Valdez varmasti. "Asuin tässä lähellä muutamia vuosia ja olen kalastellut kaikilta näiltä kareilta, en ainoastaan uivia kaloja, vaan —"

"Helmiäkinkö?"

Herra Valdez hymyili. "Ainoastaan muutamia — ei tarpeeksi tekemään miestä rikkaaksi, mutta kumminkin miellyttävä lisä silloisiin pieniin tuloihini. Nyt olen kumminkin jo irti siitä. Maaherra alkoi tiedustella, ja minun olisi pitänyt maksaa enemmän lupakirjoista, oikeudesta ja hänen minulle tekemästä palveluksesta kuin noista helmistä sainkaan. Niin, siten loppuvat melkein kaikki yritykset tässä maassa", lisäsi hän huokaisten. "Mutta palatkaamme jälleen tuohon kanavaan. Joen suu on vielä noin viiden peninkulman päässä kauempana rannikolla, ja näin pienet laivat kuin tämä kuunarikin voivat purjehtia jokea jonkun matkaa ylöspäin. Sen suussa on kumminkin ilkeä matalikko, jonka yli ei voida päästä muuten kuin nousuveden aikana, ja ellen tietäisi vuoksen alkavan heti sen jälkeen kuin kuljemme sen yli, en rupeaisi ollenkaan luotsaamaan Annabel Leetä jokeen. Tykkiveneen päällikkö ei ihmettele luullakseni ollenkaan, että olemme valmiit mihin tahansa välttääksemme vangiksijoutumisen, ja kun hän huomaa meidän suuntaavan kulkumme jokea kohti, luulee hän varmasti meidän koettavan päästä särkän yli. Hänen karttansa ilmaisevat hänelle, ettei hän voi seurata meidän esimerkkiämme eikä seurata meitä joelle, joten hän koettaa kaiken voitavansa sulkeakseen tiemme tahi tuhotakseen meidät kokonaan ennen lopulliseen turvapaikkaan pääsemistämme."

"Mutta hänhän voi lähettää veneensä jälkeemme", huomautti kapteeni.

"Kyllä", vastasi Valdez miettiväisestä. "Mutta hän tietää teillä olevan pari pientä tykkiä laivassanne", Valdez viittasi niihin, "ja luulee teitä hyvin toivottomiksi. Sitäpaitsi ei hän tiedä, kuinka lähellä lähimmät vallankumouksellisten joukot ovat. Kun ajattelen asiaa, niin luullakseni on hänestä parempi hyökätä kimppuumme avoimella merellä, vaikka se olisikin onnenkauppaa."

"Varmasti! Niin minäkin tekisin hänen sijassaan."

"Pitkin tätä rannikkoa suojellen joen suuta — näette sen selvästi tästä kartasta — on kuin ketjussa pieniä saaria, joiden ja mantereen välinen meri on täynnä kareja, paitsi yhdessä kanavassa."

"Niin, näen sen olevan merkityn tähän", vastasi kapteeni, seuraten sormellaan siihen merkittyä kanavaa, jonka syvyys vaihteli puolestatoista sylestä kahteen syleen.

Herra Valdez hymyili jälleen. "Mittaukset tätä karttaa varten tehtiin maakunnan viranomaisten toimesta monta vuotta sitten melko tarkasti, mutta sen jälkeen melkein heti ja ehkä muutamien pienien paikallisten maanjäristysten vaikutuksesta, muuttui meren pohja näillä paikoin omituisesti. Toisin paikoin maa kohosi ja toisin paikoin taas laskeutui sellaisin seurauksin, että tämä kanavakin kokonaan muuttui." Sanottuaan sen otti hän taskustaan muistikirjan, käänteli sen lehtiä, kunnes hän löysi hakemansa muistiinpanon ja sanoi sitten tyynesti: "Luvallanne teen tähän karttaan pieniä korjauksia", alkaen nopeasti muutella kanavan varrella olevia kuvioita toisenmuotoisiksi.

Kapteeni katseli hänen työtään tarkasti ja perämies hyvin hämmästyneenä. Selän takana nimitteli tämä viimeksimainittu Valdezien veljeksiä neekereiksi huolimatta siitä, ettei heidän ihonvärinsä ollut paljonkaan tummempi kuin monen muunkaan hänen saarilla tapaamansa espanjalaisen. Ei sekään, että nuorempi oli saavuttanut tohtorin arvon Pariisin ja Madridin yliopistoissa, ollut voinut kumota hänen ennakkoluulojaan. "Hän tulee vielä hulluksi jonakin päivänä, kuten kävi eräälle länsi-afrikalaiselle neekerille, joka oli lukenut tohtoriksi Edinburghin yliopistossa", selitti hän vain. Mutta nähdessään nyt tuon toisen veljen, joka ei voinut vedota mihinkään yliopistossa saavuttamaansa sivistykseen eikä milloinkaan ollut purjehtinut perämiehenäkään saaristoaluksessa, haluavan ja osaavankin korjata karttoja, tietävän vuoksen, luoteen ja merivirtojen ominaisuudet, joutui hän kokonaan ymmälle. "No, vie sinun!" mumisi hän vain tuijottaen suurin silmin ja avoimin suin.

"Nyt", sanoi filippiiniläinen täydennettyään työnsä, "olen varma, ettei tykkiveneen kapteeni tiedä mitään tästä kanavan muutoksesta, vaan ajaa meitä takaa sinne täydellä vauhdilla. Ellei hän silloin joudu karille niin pitkäksi aikaa kuin toinen tykkivene irroittaa heidät siitä, hämmästyn suuresti."

"Mainiota!" sanoi kapteeni, ja minä unhottaen hänen läsnäolonsa ja alotetun laivan upseerin arvoni hurrasin äänekkäästi.

Hän vain hymyili lempeästi, sillä miestemme katseet olivat kiintyneet meihin, ja hän oli epäilemättä hyvin mielissään, että he saivat nähdä ja kuulla uudistuneen toivomme. Sitten hän käski minun palata tähystyspaikalleni ja heti ilmoittaa takaa-ajajamme muuttuneista liikkeistä ja jonkun muun höyrylaivan mahdollisesta ilmestymisestä näkyviin. Ollessani tässä toimessa muutti hän laivan suuntaa hieman maihin päin.

Tykkiveneestä huomattiin kumminkin heti tämä liikkeemme. Sen piipusta tupruava paksu savu ja huomattava vauhdin lisäys ilmaisivat, että sen kapteeni oli tehnyt toivomamme johtopäätöksen siitä. Hän näytti varmasti luulevan, ettei tuhoamisemme enää ollut kuin muutaman tunnin asia, jos nyt laskuihin ollenkaan voi luottaa, ja nähtävästi peläten, että vaaralliset matkustajamme pääsevät pakenemaan rannalla oleviin viidakkoihin, jos nimittäin laivamme joutuu haaksirikkoon virran suussa olevalle matalikolle, koetti hän saada meidät tykkiensä kantomatkan sisäpuolelle, jos suinkin sellainen voi olla mahdollista, ennen meidän turvaan pääsemistämme.

Sen takana oleva taivaanranta oli puhdas. Jos nyt toinenkin tykkivene ajoi meitä takaa, täytyi sen olla kaukana jäljessä, ja niin ollen kuluisi monta tuntia, ennenkuin se voi ruveta ahdistamaan meitä toverinsa sijasta tahi ryhtyä hinaamaan tätä, jos se nimittäin täyttäisi toivomme ajamalla karille. Nyt voin jo maston huipusta erottaa tuon pienistä saarista muodostuneen ketjun tuulen puolella olevine mataloine ruskeine vesineen ja petollisine vihreine juovineen. Manner oli metsäinen, mutta näytti aivan asumattomalta, ulottuen kaukana siniseltä kajastavan vuoriston juurelle asti, joen kiemurrellessa sen läpi kuin valkoinen nauha. Tykkiveneen tähystäjä huomasi sen myöskin, jolloin piipusta rupesi tupruamaan yhä enemmän savua. Veneen keulaan äkkiä ilmestyvä valkoinen savupilvi ilmaisi kuulan tuloa ja se putosikin veteen kauas taaksemme kehoittaen meitä pysähtymään.'

Tempasin lakkini päästä ja kumarsin hurraten. Luiz Valdez vastasi kannelta toisella hurraahuudolla, joka kuulosti aivan kukon kimeältä kiekumiselta, jollaista luulen hänen otaksuneen minun tahtoneen jäljitelläkin. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt englantilaisen hurraahuudon tarkoitusta ollenkaan. Näin kolmen kanakapoikamme rientävän keulaan käsivarret kohotettuina ylös, ikäänkuin suojellakseen itseään kuulilta, joiden he epäilemättä luulivat lentelevän laivan yli. Muut laivassa olevat eivät näyttäneet ollenkaan välittävän koko ampumisesta. Ohjaten entiseen suuntaan lähenimme vähitellen maata.

Tykkivene lähestyi kumminkin lähestymistään ampuen silloin tällöin nähtävästi vain peloittaakseen meitä, sillä olimme vielä ampumamatkan ulkopuolella. Se saavutti kumminkin meitä joka hetki. Minuutit tuntuivat aivan tuntien pituisilta, ennenkuin todellakin pääsimme kanavaan, ja silloin, vaikka tiesinkin tavattoman hyvän näköni vuoksi olevani enemmän hyödyksi täällä ylhäällä, halusin laskeutua kannelle ottamaan tehokkaammin osaa muiden hommiin.

Sillä tietysti ei kulkumme tuon kanavan kauttakaan ollut aivan vaaraton. Vaikka Annabel Lee ei näin lastissakaan ollessaan tarvinnut kuutta jalkaa enempää vettä ja kanavan matalimmassa kohdassa oli sanottu olevan kahdeksan jalkaa, oli ehkä sen jälkeen kuin herra Valdez oli purjehtinut siitä niin usein, joko toinen vaipuminen tahi kohoaminen voinut tapahtua, ja niin ollen voimme odottaa, että laivamme keula milloin tahansa raapaisee pohjaa. Eikä se ollut ainoa vaara. Tuuli oli niin puuskainen ja kieppuva, että pieninkin erehdys ohjaamisessa ja purjeiden hoitamisessa voi aiheuttaa pienen, hyvän laivamme tuhon.

Vihdoin saavuimme virran suuhun ja tykkivene oli tullut kanavaan jäljessämme. Näimme sen miehistön kokoutuvan keulaan, kuulimme sen koneiden jyskytyksen ja miesten huudot, sen ampumien kuulien putoillessa vaarallisesti lähellemme. Muutamia satoja metrejä vielä eteenpäin ja se ajaisi matalikolle, joka nyt oli sen karttaan merkityn kanavan sijalla. Voidakseen paremmin kestää mahdollisesti siihen osuvat luodit oli kuunarin keula käännetty suoraan rantaa kohti. Nyt ryhtyi tykkivene hyökkäykseen tullen meitä kohti hirmuista vauhtia ja ampuen samalla kuulan isonpurjeemme läpi osumatta kumminkaan köysistöön. Silloin kääntyi kuunari jälleen tuuleen, ja tuulen alkaessa pullistaa sen lepattavia purjeita huusivat miehemme äkkiä riemusta, sillä tykkivene oli heiluttuaan hetkisen pysähtynyt, hypähdellyt hetkisen paikoillaan ja linkoutunut sitten taasen muutamia jalkoja pysähtyäkseen lopulta kokonaan.

"Hurraa, hurraa!" huusin. "Nyt se on kiinni!"

Kuulimme sen koneiden työskentelevän hurjasti propellien myllertäessä mutaa pohjasta, mutta siinä se vain pysyi avutonna ja liikkumatonna, kunnes joku ystävällinen höyrylaiva nousuveden aikana hinaisi sen syvälle vedelle jälleen. Ja Annabel Lee tervehdittyään lipullaan ivallisesti purjehti turvallisesti tiehensä.

Tykkivene ampui muutamia laukauksia jälkeemme repien purjeitamme ja köysistöämme hieman, saamatta kumminkaan mitään suurempaa vahinkoa aikaan. Siihen se jäi paikoilleen ikävöimään kostoa ja lähettelemään merkkejä yhä vieläkin näkymättömissä olevalle toverilleen.

VIII.

TUMABONGIN MAHTIMIEHET.

"Heille suotu valta oli lyhytaikainen."

Saavuimme Tumabongiin enemmittä seikkailuitta ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna, ja ankkuroimme melkein parin sylen vedelle sopivan matkan päähän särkästä. Siinä oli kyllä aukko muutamien upoksissa olevien kallioiden vieressä, mutta särkän sisäpuolella oleva tyyni lannas ei sopinut niinkään pienten laivain kuin Annabel Leen ankkuripaikaksi, ja meidän oli siis tyydyttävä ulkopuolella olevaan, hieman vaaralliseen satamaan. Pieninkin olettaminen myrskyn alkamisesta tahi tuulen kääntyminen voivat milloin tahansa pakottaa meidät nostamaan ankkurin ja purjehtimaan merelle. Tähystäjän piti siis tarkastaa ilmaa ja pitää silmällä mahdollisesti näkyviin ilmestyviä tykkiveneitä.