BOLSHEVISMI JA OLOT VENÄJÄLLÄ

Kirj.

K. N. RAUHALA

(Keskustaklubissa 18.11.1920 pidetty esitelmä jonkun verran Täydennettynä)

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Oy, 1920.

Raittiuskansan kirjapainossa helsingissä.

JOHDANTO.

Venäjän vallankumouksesta ja olojen kehityksestä Venäjällä on nyt jo tavallaan tullut yleismaailmallinen kysymys, joka liikuttaa ei ainoastaan politikkojen, vaan suorastaan kansojen mieliä Amerikaa ja Japania myöten. Mikä olisi sen vuoksi luonnollisempaa, kuin että me, jotka elämme suorastaan tämän vallankumouksen niin sanoakseni "tuulen suussa", aivan tämän "suuren arvoituksen", niinkuin Venäjän oloja on nimitetty, äärellä — että me olisimme koettaneet hankkia mahdollisimman tarkat ja luotettavat tiedot oloista ja asiain kehityksestä Venäjällä. Tähän ei mielestäni käske pelkkä teoreettinen totuuden rakkaus, vaan suorastaan oma etu. Sillä sanottakoon mitä tahansa: politiikassakin on sellainen toiminta vankinta, joka nojaa täsmällisiin tietoihin, tarkkaan harkintaan ja voimakkaaseen tahtoon. Olkoon teon takana kuinka voimakas viha, rakkaus, innostus tai halveksunta tahansa, on se aina hiedalle rakennettu, ellei sitä samalla ohjaa tieto ja kylmä harkinta, ennakkoluuloton harkinta.

Meillä on kuitenkin, ainakin julkisuudessa, esitetty kovin vähän sellaisia Venäjän oloja koskevia tietoja, joille olisi voinut luottamuksella käsityksensä rakentaa — joita ilman epävarmuuden tunnetta olisi edes ottanut vastaan. Salassa esitettänee Neuvosto-Venäjän oloista työväestöllemme erinomaisia kaunomaalauksia, julkisuudessa on taasen sanomalehdissä esiintynyt mitä järjettömämpiä juttuja, joilla muka on kuvattu Venäjän oloja, mutta jotka vain sekoittavat sen vähäisenkin varmuuden, minkä toiset tiedot olisivat voineet antaa. Asian on tehnyt vielä hullunkurisemmaksi se seikka, että samat jutut ja "tiedot" on usein toistettu aina jonkun ajan kuluttua. Mainitakseni muutamia esimerkkejä: Pietarin väestöstä on 3-4 kertaa vuodessa, ellei useamminkin, puolet kuollut nälkään. 50 matruusia on useammankin kerran ajanut takaa Pietarin kaduilla yhtä rottaa. Trotski on vangituttanut Leninin ja julistautunut diktaattoriksi ainakin kolme kertaa. Useat sellaisetkin tiedot, joita aluksi ei ole osattu epäilläkään, ovat myöhemmin osoittautuneet perättömiksi. Niinpä tuli meidänkin maahamme tieto siitä, että m.m. kreivi Kokowtsoff olisi ammuttu. Jonkun ajan kuluttua saapui kreivi itse rajan yli Suomeen ja Helsingin Sanomain kirjeenvaihtajalla oli tilaisuus häneltä itseltään tiedustella asian todenperäisyyttä. Kreivi selitti, että omaisuutensa hän on kyllä menettänyt, mutta hänelle itselleen ei ole tehty mitään muuta kuin kerran pidätetty aivan vallankumouksen alkuaikoina. Samoin tiesi joku uutinen kertoa, että bolshevikit olisivat vieneet kirjailija Gorkin Pietari-Paavalin vankilaan ja kiduttaneet häntä siellä. Tässäkään ei kaikesta päättäen ole ollut mitään perää, sillä jonkun ajan kuluttua saapui tieto, että Gorki on sangen vaikuttavassa asemassa neuvostovallan palveluksessa. Mainittakoon vielä Krapotkin-tapaus. Tuli tieto: bolshevikit ovat ampuneet Krapotkinin. Mutta sitä seurasi pian toinen tieto kirjeestä, jonka hän oli kirjoittanut Brandesille. Hän eli rauhassa lähellä Moskovaa, piti oloja kyllä raskaina ja synkkinä, mutta ei kertonut erikoista vainoa kohdanneensa.

Olen maininnut nämä esimerkit osoittaakseni vain, että tämäntapaisiin yksityisiin tietoihin ei voida paljoa rakentaa. Täytyy koettaa saada runsaampaa tietoaineistoa — jos mahdollista useampia teitä saapuneita tietoja ja, niinpaljon kuin mahdollista, sellaisia tietoja, joita bolshevikit itsekään eivät voi kieltää. Bolshevikien omat tiedonannot, heidän lehtiensä kirjoitukset ja neuvostojensa lausunnot ovat silloin, kun on kysymyksessä heidän olojensa epäkohtien esitys, siinä suhteessa luotettavia, että ne eivät ainakaan ole yleensä liian ankaria arvosteluja, eikä heitä itseänsä vastaan tähdättyjä agitatsionikuvauksia. Niillä tietysti on taasen se heikkous, että ne saattavat kaunistella ja sivuuttaa suoranaisesti järjestelmää vastaan puhuvia seikkoja. Tämän vuoksi on taasen otettava huomioon heidän vastustajansa ankarimpiakin arvosteluja. Kaikkein parasta ainesta olisivat tietysti aivan kylmät ja asialliset faktat, tosiasiat, ennenkaikkea tilasto. Valitettavaa vain on, että näitä on ollut saatavissa kovin vähän.

Näitä lausuttuja periaatteita noudattaen olen koettanut kutoa esitykseni. En pyri siinä ollenkaan aivan täydelliseen kokonaiskuvaan Neuvosto-Venäjän oloista ja koko tämän kohta kolme vuotta kestäneen mahtavan vallankumousilmiön kokonaisarvosteluun. Tyydyn siihen, että koetan tarjota arv. lukijain omalle arvostelulle seulottuja, mahdollisimman luotettavia ja runsaita kiinnekohtia.

Jotta saataisiin ensinnäkin jonkunlainen käsitys, miten laajalle pohjalle esitykseni perustuu, teen kaikkein ensimmäiseksi selkoa niistä tietolähteistä, siitä kirjallisuudesta, mikä on ollut käytettävänäni.

BOLSHEVISMIN (KOMMUNISMIN) TEORIA:

N. Lenin, Valtio ja vallankumous. Marxilaisuuden oppi valtiosta ja köyhälistön tehtävistä vallankumouksessa. I osa. Suomentanut Edv. Torniainen. Suomalaisten kommunistien sarjajulkaisu N:o 19. Painettu Moskovassa 1919.

Tässä teoksessa on löydettävissä bolshevikien valtiollisen toiminnan teoria. Se on jonkinlainen Marxin ja Engelsin lausuntojen selitysteos. Lenin esiintyy siinä melkein samalla tavalla kuin n.s. verbaali-inspiratsioniteorian kannattaja raamattua tulkitessaan. Koko oppi johdetaan Marxin ja Engelsin lauseista, niitä yksityiskohtaisesti aina eri korostuksia myöten seulomalla ja niiden puhdasoppista tulkintaa hakien. Taloustiedettä teos sisältää kovin vähän.

N. Bucharin, Das Programm der Kommunisten (Bolshewiki). Berlin 1919. Leninin kuivaan lakimiestyyliin verraten lennokkaasti ja intohimoisesti kirjoitettu esitys täydellisestä bolshevistisesta taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta ohjelmasta.

Eduard Palyi, Kommunismus. Sein Wesen — sein Ziel — seine Wirtschaft. Eduard Bernsteinin julkaisema ja jälkikirjoituksella varustama. Berlin 1919.

Palyi on unkarilainen ja vasta viime aikoina 50 vuotiaana muuttunut kommunistiksi. Hänen kommunisminsa on kuitenkin toista haaraa kuin marxilais-leniniläinen. Hän ei hyväksy yksipuolista historiallista materialismia, vaan puhuu historiallisesta idealismista. Perustelee kommunisminsa enemmän luonnontieteellisesti ja luonnonoikeudellisesti kuin marxilaisella historiallis-materialistisella dialektiikalla. Ei vaadi ehdotonta tuotannonvälineiden yhteiskunnallistuttamista, vaan niiden katasterisoimista ja täydellistä yhteiskunnallista valvontaa.

Karl Kautsky, Köyhälistöndiktatuuri. Helsinki 1919. Bolshevikien valtio- ja talousopin tietopuolinen arvostelu. Koettaa määritellä Venäjän vallankumouksen luonnetta ja Venäjän mahdollisuuksia siirtyä kommunismiin.

Kautskyn mielestä nyt vasta alkaa Venäjällä todellinen kapitalistinen ajanjakso.

Karl Kautsky; Terrorismus und Kommunismus. Ein Beitrag zur Naturgeschichte der Revolution. Berlin 1919.

Esittää kommunistisen, terroristisen ja sosialidemokraattisen suunnan välistä taistelua eri vallankumouksissa ja osoittaa, että Pariisin kommunismi ei pyrkinyt äänioikeutta supistavaan diktatuuriin, niinkuin bolshevikit väittävät. Arvostelee muutamain luotettavain tietojen perusteella hyvin ankarasti bolshevikien menettelyä.

Franz Oppenheimer, Kapitalismus, Kommunismus, wissenschaftlicher Sozialismus. Berlin und Leipzig 1919. Esittää ja arvostelee Marxin kommunismia.

Axel Freytagh-Loringhowen, Geschichte und Wesen des Bolschewismus, Breslau. Johtaa bolshevistisen ajattelutavan anarkismin kautta Hegelistä.

BOLSHEVISMI (KOMMUNISMI) KÄYTÄNNÖSSÄ:

I. Matkakertomuksia y.m.s.

Alfons Paquet, Im kommunistischen Russland. Briefe aus Moskau. Jena 1919. Paquet on ollut Moskovassa viisi kuukautta vuoden 1918 loppupuolella, nähtävästi Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtajana, ja joutunut läheltä seuraamaan Venäjän oloja ja varsinkin saksalaisten ja bolsbevikien suhteita. Tässä kirjekokoelmassa olevat 25 laajaa kirjettä ovat tiedoista rikkaita ja, sikäli kuin päätellä voi, verrattain luotettavia.

Paul Olberg, Briefe aus Sowjet-Russland. Stuttgart 1919. Edelliseen verraten paljon mitättömämpi kirjekokoelma.

W.T. Gooden matkakuvaukset ovat olleet S. Sosialidemokraatissa suomennettuina.

Cecil l'Estrange Malonen Venäjän matkaltansa antamia tietoja on ollut sekä Sosialidemokraatissa haastattelun muodossa että "Sosialistisessa aikakauslehdessä" "käsikirjoituksesta käännettyinä".

H.I. Heikel, Vaikutelmia nykyajan Moskovasta. Kirjeitä S. Sosialidemokraatille.

Edellämainittujen lisäksi olen huomioon ottanut myöskin huomattavat ja asiallisemmilta tuntuvat nimettömät kirjoitukset ja haastattelut, joita viime aikoina on sanomalehdissä ollut melko runsaasti. Erikoisesti mainittakoon The Economistissa olleet selonteot Neuvosto-Venäjän teollisuudesta, tulo- ja menoarviosta y.m.

2. Järjestelmällisiä teoksia.

W. Sombart, Sozialismus und soziale Bewegung-teoksen kahdeksannessa viime vuonna ilmestyneessä painoksessa on 50 sivua laaja esitys bolshevismista ja sen taloudellisesta järjestelmästä Venäjällä. Esitys perustuu verrattain runsaisiin tietoihin ja pyrkii se tieteelliseen objektivisuuteen.

Max Hirschberg, Bolschewismus. Eine kritische Untersuchung, über die amtlichen Veröffentlichungen der Sowjet-Republik. München und Leipzig 1919. Vasemmistososialistin verrattain myötätuntoinen esitys ja arvostelu. Antaa useita mielenkiintoisia tietoja.

Wl. Kossowsky, Das bolschewistische Regime in Russland. Olten 1918. Kossowsky on juutalaisten sosialidemokraattisen puolueen "Bundin" keskuskomitean jäsen. Verrattain runsaasti poliittisia tietoja.

Julkaisee m.m. muutamia mielenkiintoisia asiakirjoja.

Dimitry Gawronsky, Die Bilanz des russischen Bolschewismus. Auf Grund authentischer Quellen. Berlin 1919. Gawronsky on ollut Venäjän sosialivallankumouksellisen puolueen edustajana sosialistien kansainvälisessä konferenssissa. Runsaisiin varmoihin yksityistietoihin perustuva ankara arvostelu bolshevismista.

Leo Trotzki, Arbeit, Disziplin und Ordnung werden die sozialistische Sowjet-Republik retten. Berlin 1919.

Venäjän kommunistisen puolueen kaupunkikonferenssissa Moskovassa pidetyn puheen mukaan laadittu esitys. Tässä puheessaan on Trotzki antanut verrattain paljon arvostelulle tärkeitä kuvauksia ja tietoja.

Det Röda Ryssland. Ruotsissa ilmestynyt juhlajulkaisu Neuvostovallan kaksivuotispäivän johdosta. Sisältää arvostelulle arvokasta tietoa:

l) Neuvosto-Venäjän valtiosääntö.

2) Kommunistisen puolueen maaliskuussa 1919 uusittu ohjelma.

3} Muutamia artikkeleja.

Mutta yleensä julkaisu sisältää ihmeteltävän vähän faktillisia tietoja. Tilasto esim. puuttuu melkein tyysti.

MUU KIRJALLISUUS.

Muita teoksia, joista yksi ja toinen tieto ja aihe on tähän esitykseen pirahtanut, voisi luetella ehkä useampiakin. Mainittakoon vain:

Konrad Haenisch, Die deutsche Sozial-demokratie in und nach dem Weltkriege. Berlin 1919.

Nils Karleby, Kring revolutionen. Socialistiska synpunkter på händelserna i Öster. Tukholma 1918.

Adolf Törngren, Venäjän vallankumouksessa. Porvoossa 1917.

BOLSHEVISMIN (KOMMUNISMIN) TEORIA.

Karl Marx puki yhteiskunnallisen kehitysoppinsa, historiallisen materialisminsa, Hegelin dialektiikan pakkopaitaan. Marx tahtoi lausua, että yhteiskuntajärjestys ja jopa kulttuurikin on taloudellisen tuotantojärjestelmän funktio, siitä riippuvainen. Tuotantomuoto on hänen mukaansa "vapaa muuttuja" ja yhteiskunta, valtio, kulttuuri sen funktio. Kehitys tapahtuu Marxin mukaan siten, että tuotantomuoto aina luo vanhaan yhteiskuntajärjestelmään sopimattoman voiman, joka lopulta särkee kuoren ja luo uuden tuotantomuodon ja yhteiskunnan.

Hegelin dialektinen metoodihan oli lyhyesti ja puutteellisesti sanoen sellainen, että hän selitti historiallisen kehityksen tapahtuvan aatteiden keskinäisestä painiskelusta siten, että voimassa oleva aate, "teesi", luo itselleen vastakohdan, "antiteesin" ja kun nämä vaikuttavat toisiinsa, syntyy uutta, korkeampaa: "synteesi", vastakohdat teesi ja antiteesi sovittautuvat. Ja tämä ei tapahdu ainoastaan asteettain, vaan myöskin hyppäyksittäin, siten, että "paljous muuttuu laaduksi", aivankuin vesi nollapisteessä muuttuu jääksi.

Tämän dialektisen metoodin lainasi Marx, mutta käänsi sen, niinkuin hän sanoi, jaloilleen. Hegelin mielestä aatteet olivat vapaa muuttuja ja aineellinen sen funktio. Tällöin oli dialektiikka Marxin mielestä päälaellaan. Hän käänsi sen mielestään jaloilleen. Hän sanoi esim.: feodaalinen tuotantomuoto loi helmassaan porvariston, joka oli feodaalisen järjestelmän antiteesi. Se särki lopulta feodaalisen yhteiskunnan ja loi uuden: kapitalistisen. Mutta kapitalistinen tuotantomuoto luo myöskin antiteesinsä: proletariaatin, joka särkee kapitalistisen yhteiskunnan ja luo uuden. Ja Marxin mielestä se uusi yhteiskunta tulee olemaan kommunistinen. Hän todistelee, että itse kapitalistinen tuotantojärjestelmä luo tämän kommunistisen tuotantomuodon edellytykset. Se keskittää tuotannon harvojen käsiin, yksinkertaistuttaa ja koneellistuttaa äärimmäisyyteen saakka tuotannon, yhdenmukaistuttaa kulutuksen, hävittää sekasortoisen keskiluokan ja individualismin sekä kehittää proletariaatin lopuksi järjestyneeksi, kuriin tottuneeksi kansan enemmistöksi, joka kykenee valtaamaan valtiovallan ja tuotannonvälineet ja niitä käyttelemään. Toiseksi hän todistelee, että itse kapitalismi lopulta pakoittaa siirtymään kommunismiin. Se luo palkkalaisten reserviarmeijan, raskaita pulia j.n.e. joista ei päästä muuten kuin kommunismiin siirtymällä. Kapitalismi kehittää omistamattoman luokan riistämisen huippuunsa ja synnyttää vallankumouksellisen tahdon, ja kun palaaminen yksilölliseen pikkutuotantoon on mahdotonta, ei ole muuta tietä riistämisen lopettamiseen, s.o. pois kapitalismista, kuin kommunismi.

Tätä marxilaista teoriaa tulkitaan nyt kuitenkin sangen suuresti eriävin tavoin. Revisionistit selittävät, että Marx on puhdas kehitysteoreetikko ja siirtyminen kommunismiin on oleva orgaaninen tapahtuma eikä väkivaltainen kumous. Se tapahtuu nykyaikaisen kansanvallan puitteissa. Samalla nämä huomauttavat, että kommunismi ei ole oleva täydellistä, ainoastaan tuotantovälineiden yhteisomistuksesta voidaan puhua. N.s. puhtaat marxilaiset taasen selittävät, että kehitys ei ole tapahtuva aivan jatkuvasti, vaan on oleva vallankumous. Se voi tosin tapahtua nykyisen kansanvallan puitteiden muodollisesti särkymättä. Mutta on oleva proletariaatin diktatuuri, s.o. sellainen olotila, jolloin enemmistöön päässyt proletariaatti sanelee kansanvallan puitteissa tahtonsa ja muuttaa yhteiskuntarakenteen. Mutta tämä kaikki tapahtuu vasta sitten kun on olemassa edellytykset: taloudelliset edellytykset, työväen parlamenttaarinen enemmistö ja tarpeeksi "luokkavoimaa". Bolshevikit eli varsinaiset kommunistit vihdoin selittävät, että yleinen äänioikeus on "työväenluokan kypsyyden määrän osottaja, enempää se ei voi olla, eikä tule koskaan olemaan nykyisessä valtiossa" ja että vallankumoukseen kypsän köyhälistön tulee särkeä, räjäyttää ilmaan porvarillinen valtio, olkoot se kuinka kansanvaltainen tahansa porvarillisessa mielessä, sillä sen puitteissa ei päästä pois kapitalistisesta tuotantotavasta. Jokainen valtio on luokkavaltio, se on erään luokan järjestäytymä, jolla on käytettävänään toista luokkaa vastaan sorron välikappaleet, sotaväki ja virkamiehistö. Näihin aseisiin liittyy vielä koulu ja kapitalistinen opetus. Bucharin vertaa kapitalistisen valtion menettelyä, kun se muka aina treenaa köyhälistön aivoja määrättyyn, itselleen suosiolliseen suuntaan, sikojen kehittämiseen määrätyllä ravinnolla määrättyyn suuntaan.

Vapaa kansanvaltio, josta sosialistitkin ovat joskus puhuneet, on, lausuu Lenin, järjettömyyttä. Sillä silloin kun on valtio, ei ole vapautta ja kun vapaus saapuu, kuolee valtio. Nykyinen demokraattinenkin valtio on porvarillista demokratiaa, joka ei laajentamallakaan muutu proletariaatin demokratiaksi. Sen vuoksi on nykyinen valtio ja sen aseet sotajoukko ja virkamiehistö särettävä ja luotava vallitsevaksi luokaksi järjestyneen köyhälistön demokratia, joka sortaa ja hävittää porvariston ja luo kommunistisen tuotantomuodon. Tässä siis demokratian "määrä muuttuu laaduksi", lausuu Lenin, käyttäen oikein Hegelin dialektiikan muotoa. Kapitalistinen valtio taasen särjetään siten, että porvarillinen sotajoukko hävitetään ja asestetaan köyhälistö. Täten on hävinnyt toinen kapitalistisen valtion ase. Toinen, virkavalta, taasen hävitetään siten, että kaikki virkamiehet tehdään asestetusta köyhälistöstä riippuviksi, proletariaatin luokkavaltion palvelijoiksi. Uuden virkavallan syntyminen tahdotaan estää siten, että virkamiehille annetaan täydellinen tavallisen työmiehen leima. Bolshevikit olivat rakentaneet ohjelmansa tässä suhteessa seuraavalle Engelsin lauseelle: "Tätä, kaikissa tähän saakka olleissa valtioissa välttämätöntä valtion ja valtioelimien muuttamista vastaan yhteiskunnan palvelijoista yhteiskunnan herroiksi käytti (Pariisin) Kommuni kahta varmaa keinoa. Ensiksikin se täytti kaikki virat, hallinnolliset, oikeuslaitosta, kansanvalistusta palvelevat, käyttämällä yleisiä vaaleja, joissa oli yleinen äänioikeus kaikilla osallisilla, ja samalla se otti käytäntöön oikeuden kutsua nämä valitut henkilöt pois viroistaan minä hetkenä hyvänsä valitsijaansa päätöksen nojalla. Ja toiseksi se maksoi kaikille virkahenkilöille, sekä ylemmille että alemmille, ainoastaan sellaisen palkan, minkä työläiset yleensäkin saivat."

Lenin ja Bucharin selittävät nimenomaan, että hallintotehtävät ovat kapitalistisen kehityksen kautta niin yksinkertaistuneet, että ne ovat pelkkiä laskemis- ja kontrollitehtäviä, joita jokainen kommunistisen yhteiskunnan kansalainen voi suorittaa. Ja siihen on pyrittäväkin, että kaikki kansalaiset vuoronperään vedetään hallintotehtäviin. Tällöin on virkavalta muserrettu.

Tällaista asestetun proletariaatin pystyttämää valtiota nimittävät bolshevikit köyhälistön diktatuuriksi. Se on se väliaste, joka Marxin mukaan on oleva kapitalistisen valtion ja kommunistisen yhteiskunnan välillä. Nimikin on Marxilta peräisin. Neuvostovallan valtiosäännössä ovat bolshevikit antaneet tälle diktatuurille ulkonaisen muodon. Tästä valtiosäännöstä myöhemmin enemmän.

Tämän diktatuurin avulla tahtovat bolshevikit toteuttaa yhteiskunnallisen ja taloudellisen ohjelmansa: ensin tuotannonvälineiden yhteiskunnallistuttamisen, kapitalistiluokan hävittämisen ja kommunistisen tuotantomuodon, jolloin tuotteiden jakoa vielä ohjaa kapitalistinen periaate "kullekin ansionsa mukaan" — tämä on kommunismin ensimmäinen aste — ja sitten vihdoin tuotteiden jaon kommunistisen periaatteen mukaan "kullekin tarpeensa mukaan", jolloin valtio kokonaan vähitellen kuolee ja kaikki luokkaerot häviävät — tämä on kommunismin toinen korkeampi aste.

Vallankumous tapahtuu ja sen tulee tapahtua silloin kun tärkeimmät tuotannon haarat ovat keskittyneet, rengastuneet ja trustiutuneet niin, ettei keskittyminen kapitalismin puitteissa enään juuri voi jatkua ja kun köyhälistön luokkavoima on kasvanut niin suureksi, että se voi vallata valtiovallan. Vallankumous puhkeaa siellä, missä sorto on ankarin ja leviää sitten muihin maihin.

Tämä on bolshevikien käsitys n.s. tuotannon kypsyyskysymyksestä.

Koko tähän saakka esittämäni ohjelma johdetaan Marxin ja Engelsin lauseista, tulkiten niitä vain toisin kuin revisionistit ja kautskyläiset. On suorastaan huvittavaa ajatella, että kokonaiselle ihmiskunnan kehitykselle koetetaan rakentaa horoskooppia riitelemällä muutamain Marxin lauseiden tulkinnoista. Otan tähän erinomaisen kuvaavan kohdan Leninin esityksestä. Hän kirjoittaa teoksessaan "Valtio ja vallankumous" (s. 97) näin: "Erityisesti Bernsteinin huomiota kiinnittää se Marxin väite, jonka Marx on myöhemmin alleviivannut vuoden 1872 esipuheessaan Kommunistiseen Manifestiin ja joka kuuluu: 'työväenluokka ei voi yksinkertaisesti vallata valmista valtiokoneistoa ja panna sitä liikkeelle omissa tarkoituksissaan'. Bemsteinia siinä määrin 'miellytti' tämä lausunto, että hän vähintäin kolme kertaa on toistanut sitä kirjassaan, tulkiten sitä mitä väärennetyimmässä opportunistisessa mielessä. Marx, kuten olemme nähneet, tahtoo sanoa, että työväenluokan on särettävä, rikottava, räjähytettävä (Sprengung, räjähdyttäminen — Engelsin käyttämä lausuntotapa) koko valtiokoneisto. Mutta Bernsteinin mukaan käy niin, ikäänkuin Marx mainituilla sanoillaan varottaisi työväenluokkaa liiallisesta vallankumouksellisuudesta vallan anastamisen aikana. Törkeämpää ja kunnottomampaa Marxin ajatusten väärentämistä ei voi kuvitellakaan. Kuinka menetteli Kautsky mitä yksityiskohtaisimmin bernsteiniläisyyttä kumotessaan? Hän vältti opportunismin tekemän marxilaisuuden väärentämisen koko syvyyden käsittelyä tässä kohdassa. Hän esitti ylempänä siteeratun otteen Engelsin esipuheesta Marxin 'Kansalaissotaan' sanoen, että Marxin mukaan työväenluokka ei voi yksinkertaisesti vallata valmista valtiokoneistoa, mutta yleensä voi sen vallata, siinä kaikki. Siitä, että Bernstein on lukenut Marxin omaksi kokonaan Marxin todelliselle ajatukselle päinvastaisen ajatuksen, että Marx vuodesta 1852 alkaen on aina esittänyt köyhälistön vallankumouksen tehtäväksi 'särkeä' valtiokoneiston, tämän esittämiseksi ei Kautskyllä ole sanaakaan." Huomaamme siis, että Bernstein, Kautsky ja Lenin käsittävät ihmiskunnan kehityksen tapahtuvan sen mukaan, miten tuo Marxin lause on korostettava.

Ei ole sattuma, että dogmaattisratsionalistisin marxilaisuuden haara on pesiytynyt juuri Venäjälle. Venäläinen ajattelutapa on jo siinä suhteessa itämaisen sukua, että se rakastaa enemmän logiikkaa, kuin kokemusta ja tilastoa. Itämainen filosofiahan on tunnettu juuri rohkeasti rakennetuista täydellisistä ajatusrakennuksistaan ja loppuun saakka viedystä dialektiikastaan. Vapaa-herra Freytagh-Loringhowen huomauttaakin, että myöskin anarkisti Bakunin omisti Hegelin filosofiasta sen jyrkimmän muodon, joka voitaisiin lyhyesti sanoa: ainoastaan järjellinen, s.o. järjestelmän mukainen on todellista ja järjestelmänvastainen on huonoa, valheellista. Se on se ajatustapa, mikä välähtää tuossa kuuluisassa Hegelin vastauksessa luonnontieteilijöille, jotka hänelle huomauttivat, että hänen järjestelmänsä kiertotähtiin nähden ei pidä yhtä tosiasioiden kanssa, koskapa kiertotähtiä on enemmän kuin hänen järjestelmänsä mukaan saisi olla. Hegel vastasi: "Sitä pahempi tosiasioille". Tämän mukaan on yhteiskunnallinen elämäkin oikeata vain silloin, kun se on järjestelmän mukaista. Tämä sisältää kumouksen uskontunnustuksen. Ja Lenin on tässä suhteessa aito itämaalainen ja Bakuninin henkinen sukulainen. Tämän lisäksi tulee Venäjän onnettomat yhteiskunnalliset olot, jotka ovat kestäneet vuosisatoja ja luoneet edellytykset rajulle yhteiskunnalliselle maanjäristykselle. Esitän muutaman tiedon näistä oloista tuonnempana.

Tarkastakaamme nyt lyhyesti bolshevikien taloudellista ohjelmaa.

Ohjelman tärkeimmät kohdat ovat seuraavat:

1. Yhteiskunnallistuttaminen aletaan pankeista, jolloin ne samalla keskitetään siten, että syntyy yksi suuri kansankeskuspankki, jolla on haarakonttoreja ympäri maata. Se muodostetaan samalla sosialistisen, osuustoiminnallisen tuotannon yhteiskunnalliseksi kirjanpitolaitokseksi. Bucharin tahtoo erikoisesti osoittaa, että tämän kautta jo saadaan tärkeä ote tuotantoelämään, sillä kapitalismi on kerännyt jo tuotantoelämän nyörit itse asiassa muutamain harvojen pankkiirien käsiin.

2. Sitten yhteiskunnallistutetaan rengastuneet teollisuudenhaarat: työväenluokan tulee ajaa pomot ja pankkiirit tiehensä, asettaa kaikkialla omia miehiänsä tilalle; he voivat käyttää hyväkseen vain sitä koneistoa, jonka kapitalismi on luonut. Sen jälkeen seuraa muun suurteollisuuden vuoro. "Suurteollisuuden siirtyessä työläisvaltion käsiin joutuu pikkuteollisuuskin siitä riippuvaksi."

3. Samalla kertaa on maa yhteiskunnallistutettava ja luotava kommunistinen viljelysjärjestelmä — siis ei ainoastaan yhteisomistus, vaan myöskin yhteisviljelys. Viljelystä on harjoitettava suuressa mittakaavassa. Entisiä suurtiloja on viljeltävä osuustoiminnallisesti ja pikkutiloja yhdistettävä viljelyskommuuneiksi.

4. Bucharin esittää sitten verrattain yksityiskohtaisesti, miten tuotanto on organisoitava, jotta ei palattaisi kapitalismista taaksepäin anarkismin nurkkakuntaisuuteen, vaan kehityttäisiin eteenpäin kommunismin koko yhteiskuntaa silmällä pitäen suunniteltuun tuotantoon. Jokaisen tuotantolaitoksen johdossa, neuvostossa, tulee olla kokonaistuotantojärjestelmää, s.o. valtiota edustavilla enemmistö. Samoin muissakin neuvostoissa.

5. Tämän keskitetyn tuotanto-organismin jäsenet ovat

a) kansantaloudelliset piiri- ja alueneuvostot;

b) kansantalousneuvostot ja koko tuotannon ja kaupan alaa edustavat komiteat, kuten "sentrotekstili", "sentrometalli" j.n.e.;

c) ylin kansantalousneuvosto, johon kaikki langat keskittyvät, maan taloudelliset aivot, suunnaton rekisteri- ja laskukoneisto.

Nämä taloudelliset neuvostot ovat alituisessa yhteydessä työläisneuvostojen ja neuvostovallan kanssa.

6. Työvelvollisuus pannaan toimeen, aluksi vain henkilöille, joiden kuukausitulot ovat suuremmat kuin esim. 500 tai 600 ruplaa, myöhemmin kaikille. Jokainen saa "kulutustyökirjan" ja saa jotain ostaa vain, jos tähän kirjaan on merkitty, että hän on tehnyt "työtä". Työläiset eivät saa palkkaansa rahassa, vaan luonnossa: "Kulutus-työkirjaan tehtyjen merkintöjen mukaan annetaan yhteiskunnallisesta tuotteiden varastosta työläiselle hänen tarpeensa, ilman rahaa, yksinkertaisesti sitä todistusta vastaan, että hän tekee työtä."

7. Työläisten jättiläisarmeijaa johdetaan työpaikoille keskuksista käsin yleisen työkatasterin mukaan. "Työvoiman valvonta, rekisteröiminen, jako, kaikki tuo on työläisjärjestöjen asia. Vaihto kaupungin ja maaseudun välillä käy ilman rahaa, samoinkuin eri teollisuudenhaarojen välinen vaihtokin."

8. Keinottelu ja kauppa poistetaan; "tuotteiden säännöllinen jako tapahtuu tarpeiden ja varastojen rekisterin pohjalla". Jotta tämä voisi tapahtua tuloksellisesti, yhdistetään väestö n.s. kulutus-kommuuneihin, jollaisia muodostetaan esim. yksi jokaiseen kaupunkikortteliin. Sitten jaetaan tuotteet ensinnäkin näille kulutuskommuuneille, jotka edeltäpäin laskevat, paljonko he tarvitsevat ja luottamushenkilöittensä kautta jakavat tuotteet yksityisille kuluttajille. Sen ohella käytetään hyväksi olemassaolevia kulutusyhdistyksiä.

9. Jotta tuotteiden jako voitaisiin suorittaa paremmin ja nainen vapautettaisiin orjuudestaan, on yksityistalous korvattava yhteiskunnallisella kotitaloudella (keskuskeittiöillä).

10. Kaupunkitalot pakkoluovutetaan ja annetaan paikallisten työläisjärjestöjen haltuun, asunnot sekisteröidään ja jaetaan tarvitsijoille.

11. Ulkomaan kauppa yhteiskunnallistutetaan. Se merkitsee sitä, että ainoastaan neuvostovalta voi olla kauppasuhteissa ulkomaisten kapitalistien kanssa.

Pakkoluovutukset tapahtuvat yleensä ilman korvausta.

Lopuksi vielä sananen bolshevikien kirkko- ja kouluohjelmasta. Kaikki yhteys kirkon ja valtion välillä on katkaistava. Valtio sallii uskonnonvapauden, mutta kommunistinen puolue puolueena taistelee kaikkea uskontoa vastaan. Tämänkin periaatteen Lenin johtaa eräästä Engelsin lauseesta, jossa tämä lausuu, että uskonto on valtion suhteen yksityisasia ja jossa hän on alleviivannut sanat "valtion suhteen". Lenin tekee tästä sen johtopäätöksen, että puolue ei enään voi pitää uskontoa yksityisasiana. Viime vuonna uusitussa kommunistisen puolueen ohjelmassa on 11 kohtaa sisältävä luku kouluoloistakin. Sen sisällöstä mainittakoon vain, että "pakollinen, maksuton, yleinen sekä polyteknillinen kasvatus (jonka tulee sisältää käytännölliset ja teoreettiset tiedot tuotannon päähaaroissa) on pantava toimeen kaikille 17 vuotta nuoremmille". "Työkoulut" ja "kansanyliopistot" ovat ne käsitteet, jotka näyttelevät suurta osaa bolshevikien ohjelmassa.

Kansallisuus- ja ulkopoliittisen ohjelman pääpykälä oli aluksi "yleismaailmallinen vallankumous" ja ainakin yleiseurooppalainen neuvostovalta. Niinpä Bucharinkin huudahtaa bolshevikien ohjelmaa kirjoittaessaan: "Kommunistisen puolueen ohjelma on oleva proletaarisen maailmanvallankumouksen ohjelma!". Myöhemmin on bolshevikien ulkopolitiikka, kuten tunnettua, omaksunut enemmän tosi oloja vastaavan ohjelman. Litwinoff vastasikin 1919 vuoden lopulla Kööpenhaminassa sangen vältellen erään haastattelijan kysymykseen yleismaailmallisesta vallankumouksesta.

Olen tässä kuvaillut vain venäläisen kommunismin ohjelmaa. Aikaisemmin mainitsemani Eduard Palyin hahmoittelema ohjelma on luonteeltaan hiukan toinen ja tärkeissä kohdissa venäläisestä eroava. En puutu siihen lähemmin.

BOLSHEVISMI (KOMMUNISMI) KÄYTÄNNÖSSÄ.

Venäjän yhteiskunnallisten olojen kehnoushan on kauan ollut sananpartena länsimaissa. Palautettakoon tässä mieliin muutamia tosiasiallisia tietoja, jotka kuvastavat näitä oloja. Venäjä oli viime vuosisadan loppuun saakka melkein puhdas maatalousmaa. Vasta viime aikoina alettiin sinne, erikoisesti suurpiirteisen valtiomiehen kreivi Witten ohjelmaa seuraten, luoda teollisuutta. Väestöstä oli kuitenkin vielä ennen sotaa n. 80 % maanviljelysväestöä. Tämän maatalousväestön yhteiskunnallinen kokoonpano, asema ja suhde tuotantovälineeseensä maahan oli kuitenkin suuressa määrin onneton. Aikaisemminhan vallitsi maaorjuus ja maa-aateliston mielivalta. Ja vapautuessaan saivat talonpojat yleensä riittämättömän määrän maata ja vielä hintaan, joka Gawronskyn mukaan oli kolmenkertainen maan todelliseen arvoon verraten. N.s. jaetuista yhteismaista oli talonpojalla toisin paikoin viljeltävänänsä vain 3-4 sylen levyinen kaistale (Antti Vesikivi, "Maaseudun Tulevaisuus" 1917, s. 419). Tosin oli talonpoikaisviljelmäin keskimääräinen laajuus suurempi, kuin esim. Ranskassa ja Saksassa. Mutta palstojen sijoitus oli nurinkurinen ja viljelys, talonpoikain tietämättömyyden, kehittymättömän viljelystavan, karjan ja lannoitusaineiden puutteen vuoksi, niin takapajulla, että se tuotti paljon vähemmän, kuin Länsi-Europassa. Venäjän vehnä-sato hehtaaria kohti ei ole ollut edes puolta Ranskan ja Saksan satotuloksista. Sama on ollut laita kauran ja ohran satotulosten. Rukiin ja perunan sadot ovat olleet hiukan parempia. Ja Stolypinin maareformikaan, vaikka sen kautta 7 vuodessa 1906-1913 1,787,000 talonpoikaa erosikin Venäjän 40 kuvernementissa maayhdyskunnasta ja sai maata yksityisomaisuudeksi, ei paljoa parantanut yhteiskunnallista asemaa. Sillä ensinnäkin näiden saama maa, lähes 13 milj. desjatinaa (1 desj. = 1.09 ha) teki vain 11.4 % yhteismaista ja toiseksi olivat nämäkin maapalat usein surkean pieniä. Niinpä kertoo Antti Vesikivi (Maaseudun Tulevaisuus 1917 s. 420), että Kostroman kuvernementissa kullakin talonpojalla oli ennen sotaa yleisesti 1/2 desjatinaa, s.o. n. 1/2 ha:n suuruinen peltotilkku. "Talonpojat huomauttivat siellä, että jos heillä olisi maata neljäkin desjatinaa kullakin, niin he olisivat suuria pohatoita ja vallan hämmästyivät kuullessaan, että Suomessa sanotaan 'pienviljelijäksi' talonpoikaa, jolla on 10 desjatinaa peltoa!" Ja kuitenkin oli Europan-Venajalla v. 1905 kaikkiaan (50 kuvernementissä, Puola poisluettuna) maaomaisuutta 395,000,000 desjatinaa. Tämä maa jakaantui seuraavasti:

"Jaettuja talonpoikaismaita" 139,000,000 desj. eli 35 % Valtion apanaasi- y.m. maita 154,000,000 " " 39 % Yksityisomistuksessa "maatiloja") 102,000,000 " " 26 % Yhteensä 395,000,000 desj. eli 100 %

Yksityisomistuksessa olevasta maasta omistivat

talonpojat 25,000,000 desj. eli 24.1 % aateliset 53,000,000 " " 52.3 % muut 24,000,000 " " 23.6 %

Suurimmat maatilat, varsinaiset latifundiot, käsittivät prof. Migulinin laskujen mukaan 17 milj. desjatinaa.

V. 1905 oli siis talonpoikain hallussa kaikkiaan maata

"jaetuita talonpoikaismaita" 139,000,000 desj. yksityisomist. olevaa maata 25,000,000 " Yhteensä 164,000,000 desj.

Jos siis pidämme mielessä että 80 %:lla Venäjän kansasta oli maata vain 164 milj. desjatinaa, kun sen sijaan suurtilalliset, "aateli", jotka olivat kansasta vaihtuvan pieni prosentti, vielä 1905 omistivat 53 milj. desjatinaa ja vielä sen, että 154 milj. desjatinaa valtion maata oli byrokraattisen valtion herrain, s.o. aatelin määrättävissä, niin saamme todellisen kuvan kauheista yhteiskunnallisista oloista. Tuotannollisesti olivat suurtilat etevämpiä, kuin talonpoikaisviljelmät, mutta yhteiskunnallisesti oli tämä järjestelmä onneton. Gawronsky mainitseekin, että maatalousväestöstä oli 10 % täydelleen omistamatonta luokkaa (tämä prosentti on kuitenkin pieni meidän oloihimme verrattuna) ja 60 % omisti sangen vähän maata. Nämä ryhmät olivat pahoitettuja vuokraamaan maata. Jälellä olevasta 30 %:sta oli vain 10 % täysin itsenäisiä hyvinvoipia talonpoikia, ja muut 20 % voivat vaivoin tulla toimeen omasta maastansa ja vuokrasivat mielellään lisää. Gawronsky antaa myöskin seuraavan hämmästyttävän bilanssin Venäjän talonpojan elämästä: "Jos oletamme, että venäläinen talonpoika tarvitsee inhimillisesti elääkseen kaiken kaikkiaan 424 kiloa viljaa (jolloin kaikki tarpeet ovat tähän luetut), niin 10 %:lla ei ollut edes 300 kiloa, 80 %:lla oli 300 kiloa mutta ei 424 kiloa ja vain 10 %:lla oli tuo vähin välttämätön määrä. Tämä merkitsi suuren kansan täydellistä fyysillistä rappeutumista. Lasten kuolevaisuus saavutti maalla kulttuurikansoilla kuulumattoman määrän 30-35 %. Ihmiset vanhenivat nopeasti, kuolivat aikaisin ja kun heikontunut organismi ei voinut taistella tauteja vastaan, raivosivat kylissä kaikenlaiset tarttuvat taudit — aasialainen rutto, koleera j.n.e."

Kun olot vielä vuosisadan vaihteessa olivat tällaiset, niin mitä sitten aikaisemmin. Muodollisen vapautuksen ohella oli hiljaista taloudellistakin talonpoikain vapautumista tapahtunut. Aateli oli vuodesta 1815 lukien menettänyt maastansa 50 %. Mutta kun olot kuitenkin jäivät noin surkealle kannalle, vaikutti tämä talonpoikain itsenäistyminen vain jännitystä kehittävästi ja vallankumouksellista mieltä herättävästi. Vallankumouspuuhia on Venäjällä ollutkin koko viime vuosisadan. Aluksi ne olivat vain pienemmän älymystö joukon yrityksiä, joihin kansanjoukot eivät tietoisesti ottaneet osaa. Sellainen yritys oli dekabristien kuuluisa yritys. Vallankumous ei saanut voimaa hajallaan asuvista talonpojista. Mutta toiseksi muuttui asia, kun Venäjälle syntyi teollisuus ja vielä sellainen teollisuus, kuin sinne syntyi. Venäläinen teollisuus ei kehittynyt nim. elimellisesti pien- ja suurliikkeiden kilpailuksi, vaan se synnytettiin puolittain valtion toimesta ja sen suurin avustuksin sekä suoraa päätä jättiläismuodoissa. Venäjän teollisuus on alusta pitäen ollut suurteollisuutta: koko suuren valtakunnan aluetta hallitsevia syndikaatteja. Ja sitä on valtio elättänyt ja paisuttanut tekohengityksellä, korkeilla suojelustulleilla. Gawronsky kuvailee venäläistä teollisuutta näin: "Venäläinen teollisuus otti jo ensimmäisillä askeleillaan — — — suunnattomia voittoja siten, että se käytti hyväkseen valtion apua, erikoisoikeuksien, valtion avustusmaksujen ja valtion tilausten muodossa ja samalla riisti työläisiään rajattomasti. Se suojasi itsensä kaikkea ulkomaista kilpailua vastaan korkealla suojelustullien muurilla. Sen ei tarvinnut sen vuoksi parantaa tuotantotapojaankaan. Kun teollisuudella oli niin mahtava suosija, kuin venäläinen valtiomahti, joka vainosi ja hävitti kaikkia työväenjärjestöjä järjestelmällisesti ja vastusti niitä osittain aseellisellakin vallalla, niin voi se luoda työväelle sellaiset elämänehdot, jollaisia ei ollut tavattavissa minkään kulttuurikansan keskuudessa." Joskin Gawronsky ehkä liioitteleekin, on kuvaus kuitenkin pääasiassa oikea. Mutta samalla teollisuus myöskin takoi vallankumouksen edellytyksiin viimeisen renkaan: joukkoliikkeisiin ja kuriin tottuneen proletariaatin etujoukon sekä joukon, joka selvitti ja levitti Venäjällä sosialidemokratian aatteita sekä järjesti varsinaisen työväenliikkeen.

Jo aikaisemmin viime vuosisadan jälkipuoliskolla oli Venäjällä syntynyt vallankumouksellisia seuroja ja liittoja. Mutta niillä oli usein puhtaasti terroristinen ja anarkistinen luonne ja taktiikka.

Vasta v. 1896 perustivat Plehanow ja Axelrod Minskissä sosialidemokraattisen puolueen. Marxilaisuus levisi Venäjälle nopeasti. Entinen vallankumouksellinen salaseura Narodnaja Wolja järjestäytyi sen sijaan sosialivallankumoukselliseksi puolueeksi. Aluksi oli jälkimmäinen taktiikassaan radikaalimpi. Sosialidemokraatit hylkäsivät yksityiset terroriteot hyödyttöminä ja ryhtyivät kasvattamaan "luokkavoimaa". Erikoisesti Lenin on ollut mukana tätä taktiikan muutosta aikaansaamassa. Hänen vanhempi veljensä Aleksanteri kuului vielä Narodnaja Woljaan ja oli m.m. järjestämässä murhayritystä Aleksanteri III vastaan Newskin Prospektilla 13.III.1887. Yritys paljastettiin ja m.m. Leninin veli hirtettiin 20.IV.1887. Lenin (Vladimir Iljitsch Uljanoff, kansakoulutarkastajan poika Simbirskistä, synt. 10.IV 1870) oli vielä koulupoika kun tämä tapahtui. Hän opiskeli sittemmin Kasanin yliopistossa, suoritti lainopillisen tutkinnon, tuli Pietariin, missä alkoi järjestää ja agiteerata työläisjoukkoja, vangittiin ja karkoitettiin Siperiaan. Vuosisadanvaihteessa pääsi hän ulkomaille, johtaen täältä käsin sosialistista liikettä Venäjällä.

Mutta sosialidemokraattisessakin puolueessa syntyi pian erimielisyyttä periaate- ja taktiikka-kysymyksissä. Syntyi revisionismiin kallistuva siipi ja äärimmäisen jyrkkä siipi. Jälkimmäisen johtajana oli juuri Lenin. Lontoon kongressissa v. 1903 pääsivät jälkimmäiset enemmistöön ja ovat siitä lähtien nimittäneet itseänsä "enemmistöläisiksi", bolshevikeiksi. Toiset taas nimittivät itseään "vähemmistöläisiksi", menshevikeiksi. Nämä nimitykset eivät siis ole missään suoranaisessa yhteydessä ohjelman kanssa. Bolshevikien ohjelma kehittyi ja kiteytyi sitten sellaiseksi, kuin edellä on esitetty.

Jo 1905 vuoden vallankumouksessa esiintyivät bolshevikit. Leninkin kiiruhti Venäjälle, vaikka ei uskaltanutkaan esiintyä julkisesti. Trotski toimi tällöin Venäjällä, oli Pietarin ensimmäisen työmiesneuvoston puheenjohtaja. Hän ei tällöin ollut vielä virallisesti liittynyt bolshevikeihin. Pietarissa ja Moskovassa yritettiin jo tällöin ottaa valta neuvostojen käsiin, mutta se epäonnistui. Pietarin neuvosto vangittiin, m.m. Trotski joutui Siperiaan. Lenin pakeni Suomeen. Myöskin Trotski oleskeli myöhemmin Suomessa. Meikäläiset aktivistit auttoivat näitä vallankumouksellisia myyräntyössänsä. Smirnoff kertoo, että Lenin Suomessa ollessaan kirjoitti lentokirjasen vapaamielistä puoluetta, kadetteja vastaan ja että tämän lentokirjasen kirjoittivat puhtaaksi Mechelinin laillisessa senaatissa lainkuuliaiset konekirjoittajat. Vielä kertoo hän, että Lenin opetteli nopeaan ruotsinkielen, saadakseen valtiollisia tietoja Hbl:sta. Väittääpä hän, että Trotskikin sai "lainata" pakoansa varten passin eräältä suomalaiselta aktivistilta.

Tuli sitten maailmansota. Nyt laskivat bolshevikit maailmanvallankumouksen ajan tulleen. Alkupuoli sota-aikaa ei tosin siihen viitannut. Kävi aivan päinvastoin, kuin mitä bolshevistisen taktiikan kehittäjä Saksassa Anton Pannekook (Pannekoek, saksalaiset kirjoittavat nähtävästi -kook, muualla: -koek) oli väittänyt; kun hän väitellessään Kautskya vastaan "Leipziger Volkzeitung'issa" 1912 selitti, että proletariaatti ei sodan syttyessä ole peräytyvä kansalliseen kiihkoon, vaan nouseva vallankumoukseen ja että proletariaatille olisi helppoa, kerran valtaan tultuaan, luoda 48 tunnissa valmis koneisto julkisten asiain hoitoa ja johtoa varten. Mutta jota kauemmin sota kesti ja jota pahempaan pulaan porvarilliset yhteiskunnat ajautuivat, sitä selvemmältä alkoi bolshevikien mielestä näyttää yleismaailmallisen vallankumouksen tulo.

Ensiksi romahti Venäjä. Gawronsky selittää, että sodan ensi vuosina tsarismin syvä vääryys ja ryöväriolemus keskittyi polttopisteeseensä. Kehittymättömät jä huonosti varustetut työläis- ja talonpoikaisjoukot ajettiin suurina laumoina saksalaisten tekniikkaa vastaan, raskasta tykistöä ja myrkkykaasuja vastaan. Ja rintaman takana vietti sotakeinottelu bakkanaalioitaan. Virkamiesten lahjottavuus oli jo kauan ollut sananpartena, nyt hävisi viimeinenkin hävyn tunne. Huonot kulkuneuvot ja huono organisatsioni loi elintarvepulan. Rikkaita koski mobilisointi vain paperilla. Viimeisen sysäyksen lienee kumoukselle antanut se seikka, että byrokraattinen Venäjä kurotti kättänsä n.s. demokraattisen Venäjän, s.o. kultasiteillä länsivaltoihin sidottujen teollisuuden ja kaupan harjoittajain päiden yli Saksan byrokratialle, Oli hankkeissa keisarillinen erikoisrauha. Muistetaanhan sitten vielä nuo häpeälliset paljastukset hovista, Rasputinin jutut j.n.e.

Ja maaliskuussa 1917 kaikki romahti.

Nyt olisi ollut sitten aika demokraattisten voimien tarttua peräsimeen.

Mutta ensinnäkin oli tilanne erinomaisen vaikea. Hajaannus ja sekasorto oli jo kaikilla aloilla suuri. Maa, jonka vielä ennen sotaa tarvitsi saada 60 % teollisuustavaroistaan ulkomailta, oli jokseenkin eristettynä. Kulkuneuvot pilalla. Ja oltiin sidottuja länsivaltojen sotaohjelmaan. Tämän lisäksi huomattiin pian, että todellista demokraattista ainesta, kansanvallan aatteille kouliintunutta voimaa oli kovin vähän. Talonpojat olivat kehittymättömiä ja suureksi osaksi proletaarista ja anarkistista ainesta. Varsinaista keskiluokkaa ei juuri ollenkaan löytynyt. Ei ollut pikkuteollisuutta, ei todellista talonpoikaisluokkaa länsimaiseen malliin, ja virkamiehistö oli mätää. Ja kävikin niin, että kun demokratian hallituselimet ja johtomiehet oli asetettu paikoilleen, lähtivät kansanjoukot omille teilleen. Gawronsky kuvaa väliaikaisen hallituksen asemaa samaksi, kuin perämiehen sellaisen laivan ruotelissa, joka on rikotuin konein joutunut myrskyyn.

Tätä hajaantumista, nurkkakuntaisuutta ja penseyttä edistämään saapuivat vielä holshevikijohtajat ulkomailta. Huhtikuussa sivuuttivat Lenin, Sinovjev, Radek y.m. Tukholman matkalla Venäjälle. Fredrik Ström kertoo, että kun hän meni, matkustajain levätessä Tukholmassa muutaman tunnin, Leninin luo, tapasi hän hänet Pohjois-Europan karttaa tutkimassa. "Hän mittaili sormillaan matkaa Pietariin ja sitten hän kääntyi minuun:

"— Olemme 48 tunnissa Pietarissa. Matkustamme tänä iltana. Jokainen tunti on kallis. Venäjän vallankumous alkaa nyt. Meidän täytyy tehdä selväksi laskumme porvariston ja imperialistien kanssa, muuten on vallankumous hukassa. Kuljemme nyt maailmanvallankumousta kohti."

Ja niin tuli Lenin Pietariin. Edellisestä tunnemme jo, että hänen teoriaansa kuului suunnata kaikki hajoittavat ja hävittävät voimat porvarillista hallitusta vastaan, jollaisena hän piti myöskin Kerenskin hallitusta. Taistelun vaiheet ovat vielä kaikkien muistissa. Ensimmäinen yritys temmata valta neuvostoille heinäkuussa ei onnistunut. Mutta Kornilowin päinvastainen yritys joudutti kehitystä. Ja marraskuussa kaappaus onnistui bolshevikeille.

Tarkastelemme nyt ensinnäkin heidän yli kaksi vuotta kestäneen hallitusaikansa ulkonaista puolta: järjestysmuotoa ja taistelua sen puolesta.

Aluksi näyttivät bolshevikit olevan epäselvällä kannalla perustavaan kansalliskokoukseen nähden. Bucharin selittää, että tämä johtui siitä, että ei ollut vielä aika oikein kypsä neuvostovallalle, mutta ei suinkaan periaatteellisesta epäselvyydestä. Pian sitten hajoittivatkin bolshevikit perustavan kokouksen, "lörpöttelyseuran", niinkuin he parlamenttia yleensä nimittävät, ja julistivat neuvostovallan. Tammikuussa 1918 antoi kolmas yleisvenälämen neuvostojen kongressi "työtätekevien ja riistettyjen luokkien oikeuksien julistuksen", jonka heinäkuussa 1918 pidetty viides neuvostojen yleisvenäläinen kongressi liitti perustavana asiakirjana säätämänsä Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan valtiosäännön alkuun. Tämä valtiosääntö kokonaisuudessaan otettuna julistaa yksityisomistuksen poistetuksi ja säätää periaatteessa tuotannon välineiden siirron "koko kansan" omaisuudeksi ja niiden jakamisen "työtätekeväin" käytettäväksi sekä säätää neuvostovallan rakenteen. Panemme tästä valtiosäännöstä ensinnäkin merkille, että sen toisessa artiklassa lausutaan:

"Ensimmäiseksi iskuksi pankki- ja finanssipääomaa vastaan katsoo neuvostokongressi lakia tsaarihallituksen ja porvariston ottamain lainain annulloimisesta (pätemättömäksi julistamisesta), ja on vakuutettu, että neuvostohallitus yhä edelleen jatkaa tätä tietä, kunnes kansainvälinen työläisvallankumous on vienyt pääoman lopulliseen voittamiseen." Huomautettakoon tässä jo, että tästä huolimatta neuvostohallitus oli valmis maksamaan keisarilliselle Saksalle vanhoja saatavia, tosin eri nimillä, ja että jos on totta, mitä ranskalainen sotakirjeenvaihtaja Ludovic Naudeau kertoi viime vuonna "Temps'issa" keskustelustaan Leninin kanssa, olisi neuvostovalta nyttemmin valmis tunnustamaan ententenkin lainat, jotka perustuslaissa ovat julistetut mitättömiksi. [Sen jälkeen, kun ylläoleva kirjoitettiin, on neuvostohallitus ilmoittanut julkisesti, että kysymys lainojen maksamisesta, ainakin osittain, ratkaistaan rauhanneuvottelujen yhteydessä.] Jokaisessa maassa, missä kansa herkästi seuraa hallituksensa toimia, olisi hallitus tällaisista käänteistä kukistunut. Saamme tästä jo yhden langan käsiimme arvioidaksemme neuvostohallituksen suhdetta kansaan.

Tämä valtiosääntö ottaa porvareilta pois kansalaisoikeudet. Äänioikeus neuvostoihin oli ainoastaan "työtätekevillä joukoilla". "Vallitsevaksi luokaksi järjestäytynyt köyhälistö" on siis teoreettisesti ottanut vallan käsiinsä. Kommunistinen aate lausutaan valtiosäännön 5 artiklassa näin:

"Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan, tämän ylimenokauden voimassaolevan valtiosäännön päätehtävänä on rakentaa kaupunki- ja kyläproletariaatin sekä pikkutalonpoikain diktatuuri mahtavan yleisvenäläisen neuvostotasavallan muodossa, täydellisesti musertamaan porvariston, hävittämään ihmisiltä mahdollisuuden riistää toistansa ja luomaan sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän, jossa ei ole sijaa eri luokille eikä minkäänlaiselle valtiomahdille." Itse neuvostovallan valtio-muodon rakennetta en ryhdy yksityiskohtaisesti kuvailemaan. Koetan antaa siitä vain yleiskuvan.

Proletariaatti luovuttaa valtansa tämän valtiosäännön mukaan yhä ylemmille ja ylemmille ja keskitetyimmille valtaelimille kollektiivisuuden pohjalla. Siinä on yksi peruseroavaisuus länsimaiseen parlamenttarismiin verrattuna. Sen sijaan, että valitsijat yksilöllisillä äänillään valitsisivat parlamentin, ylimmän vallan haltijan, valitsevat he paikallisjärjestöinä edustajia aluejärjestöihin ja nämä aluejärjestöt valitsevat edustajia koko maata käsittävään järjestöön, kongressiin, joka kokoontuu vähintään kaksi kertaa vuodessa. Tämä tuhatpäinen kongressi on neuvostotasavallan ylin vallan haltija. Se valitsee 200-jäsenisen yleis-venäläisen toimeenpanevan keskuskomitean, joka on kongressien väliajoilla korkein vallanpitäjä ja vastuunalainen kongressille. Toimeenpaneva keskuskomitea asettaa kansan valtuutettujen neuvoston ja kansankomissariaatteja eri hallinnon haaroja varten. Huomautettakoon, että kaupungeille on myönnetty 5 kertaa suurempi vaikutusvalta kuin maaseudulle, sillä yleiseen kongressiin lähettävät kaupunkilaiset yhden edustajan jokaista 25,000 valitsijaa kohti, mutta maaseutu yhden jokaista 125,000 valitsijaa kohti.

Paikallisten järjestöjen käsiin on keskitetty myöskin mahdollisimman suuri itsehallinto- ja toimeenpanovalta. Kun länsimaissa toimeenpanoelimet ovat kokonaan erillisiä valitsijain järjestöistä, yleensä valitsijain välittömästä vallasta, on Neuvosto-Venäjällä asia toisin. Näiden paikallisten järjestöjen rinnalla ovat kyllä ylempien orgaanien komissaarit, mutta heille kuuluu, ainakin teoreettisesti, vain yleisetujen valvominen. Niinpä esim. tehtaan tuotannon järjestelystä, sen kansantalousteknillisestä puolesta määrää komissaari. Mutta kaikki tehtaan ja työläisten suhdetta koskevat asiat ovat yleisten lakien puitteissa työväen järjestön määrättävissä. Se valvoo kaiken n.s. sosialipoliittisen puolen, määrää — ainakin toisten tietojen mukaan — työläisten ottamisesta ja erottamisesta j.n.e. Toisten tietojen mukaan ei tämä jälkimmäinen seikka kuitenkaan ole selvä.

Edustajien valtuudet kylä- ja kaupunkineuvostoissa kestävät kolme kuukautta. Ylempiin neuvostoihin valittujen edustajien valtuudet päättyvät tosiasiallisesti samalla kun näiden istunnotkin. Toimeenpanevan keskuskomitean jäsenen valtuudet kestävät luonnollisestikin puoli vuotta.

Valitsevalla järjestöllä on milloin hyvänsä oikeus kutsua edustajansa pois neuvostosta tai muusta edustuksesta ja valita uusi.

Mitä voitaisiin sanoa teoreettisesti tällaisen valtiosäännön luonteesta ja vaikutuksesta?

Se käsittelee kansaa järjestöinä. Sillä saattaa voimakkaiden johtajain käsissä olla mahtava vaikutus. Sen avulla voidaan joukot saada kulkemaan nuottien mukaan.

Sen sijaan näyttää tämä valtiosääntö teoreettisesti katsoen, mitä tulee korkeimman vallan käyttöön, lainsäädäntöön y.m.s., erinomaisen harvainvaltaiselta. Ensiksikin valitaan edustajat korkeampiin elimiin välillisesti, jopa muutamiin kaksin-, kolminkerroin välillisesti. Tämä johtaa siihen, että ne voidaan pitää "puhtaina", s.o. niihin voidaan valita vain yhden puolueen edustajia, jos tämä puolue pääsee vain väliasteissa enemmistöön. Ajatelkaamme, että meidän kunnanvaltuustomme valitsisivat kokouksissaan eduskunnan. Jos jollakulla puolueella olisi jokseenkin kaikissa kunnanvaltuustoissa pieni enemmistö, voisi se panna eduskunnan kokoon puhtaasti omista puoluelaisistaan. Jos vielä kunnanvaltuustojenkin vaali olisi joidenkuiden epämääräisten paikallisten järjestöjen vallassa, niin olisi sen puolueen, jolla on aineellista voimaa, verrattain helppo saada enemmistö kunnanvaltuustoissa. Näin näyttää asia olleen ainakin alkuaikoina Venäjän paikallisissa neuvostoissa. Mutta vielä toinen tärkeä seikka. Jos meikäläinen edusmies toimii niin, että hän menettää valitsijainsa luottamuksen, niin voivat valitsijat ilmaista mielipiteensä yksinkertaisesti olemalla äänestämättä häntä tulevissa vaaleissa. Mutta ajatelkaamme millaisia suunnattomia ponnistuksia täytyisi valitsijain tehdä ja millainen koneisto olisi pantava liikkeelle, jos Venäjän toimeenpanevasta keskuskomiteasta, joka vastaa eduskuntaa, tahdottaisiin valtiosäännön oikeutta käyttäen "kutsua takaisin" joku edustaja, tai estää hänen uudelleen valitsemisensa. Tätä varten täytyisi saada enemmistö asian puolelle tuhatpäisessä kongressissa, joka edustaa koko maata. Tämä taas ei ole teoreettisesti varmaa muuten, kuin että alueneuvostoissa saadaan enemmistö asian puolelle, ja tämä taas vaatii enemmistön paikallisneuvostoissa. Saadakseen tahtonsa läpi, pitäisi edustajaan tyytymättömäin saada syntymään liike koko maassa ja edustajia valitessa olisi tämä seikka pidettävä ratkaisevana ja jätettävä muut näkökohdat syrjään. Tuntuu siltä, kuin tämä kaikki olisi käytännössä mahdotonta. Korkeimmat elimet ovat siis jokseenkin täydellisesti turvatut valitsijain välittömältä vaikutukselta. Valitsijain yritys saada mielipiteensä sähköaallot tuntumaan keskuskomiteaan saakka on jokseenkin yhtä vaikeata kuin sähköttäminen täältä Marsiin — varsinkin kun vielä kokoontumis- ja sanavapaus on niin rajoitettu, kuin se Venäjällä on ollut. Sen sijaan voidaan ylhäältä päin vaikuttaa sangen helposti alaspäin, mieluisia edustajia valituttamalla j.n.e. Tämä valtiosääntö johtaa siis vaikutukset ylhäältä alaspäin, mutta ei juuri alhaalta ylöspäin. Se on diktatuurikoneisto. Kerran vallan saavuttanutta ryhmää on sen puitteissa yleensä sangen vaikeata syöstä vallasta. Ja vähemmistöjen vaikutuksen se tukahduttaa kokonaan. Sen mukaan kuin näin teoreettisesti voi asiaa arvostella, pitäisi yksihenkisillä listoilla valittu parlamentti olla paljon herkempi valitsijain tulkki kuin tämä neuvostojärjestelmä. Sen sijaan lienee neuvostojärjestelmän puitteissa mahdollinen tuntuva paikallisen itsehallinnon vapaus ja teoreettisesti katsoen on myöskin kaikenlainen toimeenpano- ja valvontaoikeus laajentanut valitsijain valtaa. Mutta näillä aloilla ovat taasen käytännölliset seuraukset paikallisten neuvostojen vallasta olleet niin onnettomat, että bolshevikijohtajat ovat jo aikoja sitten aloittaneet taistelun sitä vastaan.

Jo ennen, ennenkuin valtiosääntö heinäkuussa 1918 hyväksyttiin, oli käyty ankaraa taistelua neuvostojen vallasta.

Erityisen komitean johtomies Peters (tätä henkilöä kai tarkoitettiin nimityksellä "mustamaalari", joka kierteli meikäläisessäkin lehdistössä) on esittänyt tämän taistelun vaiheita norjalaiselle sosialistille Michael Puntervoldille seuraavaan tapaan: (Sanomalehtiselostus Puntervoldin kirjasta "Leninin maassa". Itse teosta en ole onnistunut saamaan käsiini.) "Ensimäinen näytös vallankumouksen läheisin aika — oli taistelua rosvolaumoja vastaan. Rappiolle joutuneet sotilaat olivat muodostaneet järjestettyjä rosvolaumoja, jotka käyttivät anarkistien taistelutapoja. Moskovassa olivat 'anarkistit', kuten he nimittivätkin itseään, oivaltaneet saavuttaa jonkunlaisen kansanomaisuuden siten, että he jakoivat osan rosvoamastaan omaisuudesta köyhille. Sittemmin kuitenkin miehitettiin rosvolauman pääkortteri kokonaan ja pakotettiin heidät tykkitulella antautumaan. 500 vangitusta ammuttiin kuitenkin ainoastaan 2. Me haluamme nimittäin", selitti Peters, "poliittisista syistä osottaa mahdollisimman suurta lempeyttä, koska vangitut olivat toimineet anarkismin poliittisen lipun varjossa".

Punainen terrori on kuitenkin ensi sijassa suunnattu vastavallankumouksellisia kohtaan — ja näille ei suinkaan ole osoitettu liiallista lempeyttä. Peters nimittää tätä taistelua "toiseksi näytökseksi" ja Puntervold kuvailee hänen lausuntoaan seuraavasti:

"Vastavallankumouksellinen liike bolshevikeja vastaan alkoi saada yhä kireämpiä muotoja, ja pian keksittiinkin kokonainen järjestö, jonka johtajana oli sosialivallankumouksellinen Sawinkow… Kaikki bolshevisminvastaiset puolueet, menshevikejä lukuun ottamatta, olivat tässä vastakumoushankkeessa mukana. Liikkeen sieluina olivat kyllä oikeistososialivallankumoukselliset. Joukko neuvoston omia virkamiehiä, jotka olivat sekaantuneet kapinahankkeisiin, olivat ensimmäiset ammutut. Sitten keksittiin vastakumouksellinen hallitus Kasanissa, jonka piti ottaa valta käsiinsä bolshevikien kukistuttua. Me vangitsimme 100 tsaarivallan aikuista upseeria Moskovassa ja 80 Kasanissa, näistä ammuttiin 50-60…

"Kolmas näytös vallankumouksen kehityksessä alkoi, kun vihollisen vastakumouksellisten joukot alkoivat liikehtiä eri rintamilla. Porvarit alkoivat tällöin tulla rohkeammiksi. Meidän täytyi nyt tehdä voimakaita vastavetoja. Kasanissa harjotettiin runsaasti terroria ja nyt joudumme joukkoterrorin aikaan. Pääkomitea ei vastaakaan näistä teoista. Joukkoteloituksia toimittivat kansanjoukot itse, Leniniä ja Uritskia vastaan tehtyjen murhayritysten jälkeen. Joukkojen katkeruus oli niin painostava, että Pietarin neuvoston täytyi antaa joukoille myöten. Kahtena yönä ammuttiin Pietarin vankiloissa 500 vangittua vastavallankumouksellista. Me annoimme Moskovasta määräyksen lopettaa joukkoteloitukset sekä Pietarissa että ympäristöllä."

Mutta myöskin itse neuvosto-orgaanien piirissä kävi taistelu ylivallasta bolshevikien ja sosialivaliankumouksellisten kesken. Heinäkuun alussa pidetyssä neuvostokongressissa olivat sosialivallankumoukselliset enemmistönä. Ja Paquet kertoo, että tiedettiin heidän valmistelevan vaikeuksia bolshevikeille. He tahtoivat rikkoa hinnalla millä hyvänsä Brest-Litowskin rauhan. Maria Spiridonowa viittaili tuossa kongressissa puheessaan "ihmeeseen", joka on tapahtuva. Ja samoina hetkinä tapahtuikin Saksan lähettilään Mirbachin murha. Kaksi erityisen komitean sosialivallankumouksellista jäsentä tunkeutui väärällä passilla huoneeseen ja ampui hänet. Tällöin oli tilanne bolshevikeille hyvin kriitillinen. Kaikkinainen hajaannus jatkui yhä. Mitään erikoisen innostunutta bolshevikien kannatusta ei ollut. Sekasorto ja alituiset kapinat ympäri maata olivat pahimmillaan. Kossowsky luettelee 16 mielenosoituskokousta, lakkoa ja avointa kapinaa eri puolilta maata kevään ja kesän kuluessa 1918.

Suunnattomia ryöstöjä tehtiin elokuussa Moskovassa ainakin 5 kpl. Työttömyysavustuskassa, 400,000 ruplaa, ryöstettiin 15. elokuuta Moskovan vilkasliikkeisimmällä paikalla. Osuuskuntien keskuskassasta ryöstettiin 5 milj. ruplaa. Kurskin aseman kassa, 1 1/2 milj. ruplaa, ryöstettiin kadulla, kun sitä kuljetettiin pääkassaan. Itse sotakomissariaatista ryöstettiin yöllä 19. elok. vasten kassa. Vasemmistososialivallankumouksellisten puoluekassa niinikään (Paquet). Gawronsky luettelee suuren joukon kavalluksia ja väärennyksiä, jotka hän on poiminut Neuvosto-Venäjän lehdistöstä, lopuksi tapahtui komissari Uritskin murha Pietarissa ja murhayritys Leniniä vastaan Moskovassa. Yleensä nämä murhat ja muut tihuteot pantiin "vastavallankumouksellisten" ja eritoten sosialivallankumouksellisten tilille. Mitenkä yksityisten tapausten laita lieneekin — se ainakin on varmaa, että bolshevikien vastustajat aikoivat "sisäisellä" rintamalla toimien tehdä heidän hallituksensa mahdottomaksi. Tuolloin Mirbachin murhan jälkeen piti sosialivallankumouksellisten nähtävästi alkaa päärynnäkkö. Mutta bolshevikit taistelivat, kuten Paquet sanoo, niinkuin jalopeurat. Häikäilemättä he asestivat korkeimmilla paikoilla olevien talojen katot ja ullakot Moskovassa, vangitsivat sosialivallankumouksellisten johtajat, hajoittivat puolueen ja kukistivat aseelliset kapinaan nousseet joukot. Kaikkialla rekisteröitiin upseerit ja 15,000 à 20,000 epäiltyä upseeria suljettiin keskitysleireihin (Paquet). Vallankumoustribunalit ja erikoiskomiteat tekivät työtä, tuomitsivat ja teloittivat vastavallankumouksellisia keinottelijoita ja saboteeraavia. Ei ole tiedossa kuinka paljon tämä sisäinen "rauhoitus" on maksanut ihmishenkiä. Edellä mainitsin jo Petersin Puntervoldille ilmoittamia numeroita.

Jatkan tässä Punterwoldin kuvausta:

"Kysyin Petersiltä, onko tsaari ammuttu. — On. Se tapahtui sotakomitean määräyksestä, koska hänen poistamistaan pidettiin välttämättömänä vallankumouksen jatkuvalle menestykselle. (Sotakomiteaan kuului 30 miestä, mukana Lenin, Trotski, Peters y.m.) Useimmat tsaariperheen jäsenistä, joukossa myöskin perintöruhtinas, ja useimmat tsaarin ministereistä ovat ammutut." [Tästä on myöhemmin ollut sanomalehdissä eriäviä tietoja.]

Kaikkiaan arveli Peters noin 6000 vastakumouksellista teloitetun. Hän oli saanut ilmoitukset 26 piiristä ja oli näissä teloitettujen lukumäärä 4300. 10 piiristä tiedot puuttuvat, mutta arveli hän kaikkiaan murhatun, kuten sanottu, 6000 henkeä. Peters arveli, että näistä noin 60 prosenttia on pahantekijöitä. Loput olivat poliittisia rikollisia.

Saadakseni joitakin tietoja muiltakin kuin komitean jäseniltä, kertoo Puntervold, etsin käsiini menshevikien johtajan Martowin. Tämä selitti, että ainakin 10,000-15,000 teloitusta oli jo siihen mennessä toimitettu. "Kaikkiaan on ollut yli 500 teloituskomiteaa, eikä niistä yksikään ole ollut työttömänä." — Pietarissa yksinään on ainakin 1,500 vastakumouksellista ammuttu. Petarin kumouksellisten komitea on itse tunnustanut, että sen toimesta yksistään elokuussa 1918 (joukkoteloituksen aikana) teloitettiin yli 800 ihmistä. Lisäksi on huomattava, että sotakomitean toimesta myöskin jatkuvasti toimeenpantiin teloituksia. — Heinäkuussa 1918 surmattiin Jaroslavissa kaupungin valloituksen jälkeen niinikään yli 800 henkilöä. Pensan kuvemementissa tapahtuneen talonpoikaiskapinan kukistamisen jälkeen teloitettiin noin 600 vastakumouksellista.

Tammikuun loppuun mennessä 1919 toimi siis 500 paikalliskomiteaa ja 36 piirikomiteaa, jotka jokainen toimeenpanivat teloituksia. Näin Puntervold.

Prof. Goode ilmoittaa epämääräisesti vallankumoustribunalien tuominneen kuolemaan n. 3000. Erikoisten komiteain toimeenpanemista teloituksista hän ei puhu mitään.

Luku 6000 näkyy esiintyvän usein ulkomaalaisissa tiedonannoissa.

Kun sosialivallankumoukselliset kärsivät tappion tällä "sisäisellä rintamalla", siirtyivät he kuuluisan johtajansa Sawinkowin johdolla tsekkoslovakien rintaman taa ja alkoivat järjestää Siperian oloja.

Tällöin (tai oikeastaan jo kevättalvella 1918) alkoi Trotski luoda vakinaista puna-armeijaa. Myöhemmällä kesällä Paquet ilmoittaa sen lukumäärän 400,000:ksi mieheksi. Kun tuli tieto Bulgarian romahduksesta ja vallankumouksesta Itävalta-Unkarissa, osoitti Lenin toimeenpanevalle keskuskomitealle kirjelmän, jossa hän vaati puna-armeijan mieslukua lisättäväksi 3 miljoonaan, jotta se voisi Keski-Europan työläisten kanssa taistella ententen inperialisteja vastaan. Näihin aikoihin suunniteltiin, Paquet:n kertoman mukaan, Berliniä jo Europan neuvostovallan pääkaupungiksi. Trotski puuhasikin armeijansa kanssa väsymättä. Paquet kertoo, että hän hävisi joskus kuukausmääriksi päivän politiikasta, niin että syntyi juttuja hänen vangitsemisestaan. Hän matkusteli junassansa, agiteerasi, järjesti, moitti ja tuomitsi. Opettelipa lentämäänkin. Ja jo viime vuoden alussa lienee puna-armeijan miesluku ollut miljoonan vaiheilla (m.m. Nörregaard'in mukaan), pikemmin yli kuin alle. Ja kuri ja järjestys oli luotu. Bolshevikit olivat voittaneet toistaiseksi pulakautensa. Neuvostovallan vuosipäivänä marraskuussa 1918 lausui Lenin Paquet'n mukaan: "Meillä on nyt kova aallonkäynti. Olemme kenties huomenna aallon harjalla ja ylihuomenna aallon laaksossa; mutta me emme huku nyt enään."

Mutta varmaa on, että tuskinpa bolshevikit olisivat selviytyneet ilman saksalaisten myötävaikutusta. Ainoastaan se seikka, että he jaksoivat säilyttää välinsä Saksan kanssa rikkoutumattomina, pelasti heidät. Jos sosialivallankumouksellisten olisi onnistunut rikkoa Brestin rauha, niinkuin he yrittivät, niin kehitys olisi saanut — jollei juuri kokonaan toista suuntaa, niin ainakin toisen muodon. Myöhempää taistelua Koltshakia, Denikiniä ja Judenitshia vastaan auttoi kaksi seikkaa: sisärintama ja näiden kenraalien taantumuksellisuus. Sosialivallankumoukselliset olivat esim. Siperiassa järjestäneet verrattain hyvän kansanvaltaisen järjestyksen. Mutta Koltshak kaappasi vallan, muodosti sotilasdiktatuurin — ja kaikki meni lopulta viimeiseen sekamelskaan.

Useiden silminnäkijäin kuvaukset ovat viime aikoina olleet yhtäpitäviä siinä, että Neuvosto-Venäjällä nyt vallitsee verrattain hyvä ulkonainen järjestys ja että se sotilaallisesti on verrattain vahva.

Mutta tämä kaikki on saavutettu siten, että on suuressa määrin poikettu pois alkuperäisen bolshevistisen ohjelman puitteista. Niinpä ensiksikin: puna-armeija on aivan toista kuin "asestettu kansa". Se ei ole mikään proletaarimiliisi, vaan vakinainen sotajoukko. Sen johdossa ovat, niinkuin tiedot ovat tienneet kertoa, monet tsaarinaikaiset upseerit.

Kuvaava on Viron sosialidemokraattien johtajan K. Astin lausunto, jonka hän antoi Viron ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvottelujen aikana. Hän kirjoitti m.m.: "Vanhat kenraalit, entisen sotakamarillan edustajat, jotka alussa suhtautuivat bolshevikeihin suurella pidättyväisyydeilä, ovat nyttemmin omaksuneet kokonaan uuden katsantokannan. Hyvillä mielin he astuvat nyt bolshevikien sotaväkeen saaden siellä heti merkityksellisiä toimia. Ja koskapa he ovat suuria mestareita kasarmimaisen sotilashengen synnyttämisessä, vahvistavat he liittymisellään moninkertaisesti Neuvosto-Venäjän sotilaallista voimaa ja syventävät sitä juopaa, minkä neuvostomilitarismi jo ennestään on luonut sotilas- ja sivilisäädyn välille." Äskettäinhän on kerrottu, että m.m. joukkojensa säälimättömästä tuhoamisesta kuulu kenraali Brusilow olisi puna-armeijan ylimpiä päälliköitä — ellei suorastaan ylin. Ellen väärin muista, piti hänen toiselta puolen olla niiden kenraalien joukossa, joiden ampumisesta aikaisemmin kierteli sanomalehdissä yksityiskohtainen kuvaus. Kumpiko tieto on totta tai onko kumpikaan?

Teollisuustuotanto ja sen tuotteiden jako on se ala, jolla bolshevikit ovat johdonmukaisimmin koettaneet toteuttaa ohjelmaansa. Millä menestyksellä? Että teollisuustuotanto ja tavarain jakelu on huonolla tolalla, sitä ei ole epäilemistä. Mutta missä määrin se on järjestelmän syy, sitä on vaikea tosiasioihin perustuen: ratkaista.

Esitettäköön tässä muutamia tietoja asiain tilasta.

Ensinnäkin bolshevikien oman tilaston mukaan tuotanto 1918 muodostui seuraavaksi (Hischberg, Bolschewismus s. 77.):

VARASTO, TUOTANTO JA VÄHIN TARVITTAVA MÄÄRÄ. MILJOONAA PUUTAA.

1918 Vuodelta käytet- Vähin Tavara 1917 jäänyt tävissä tarvit- yhteiskunn. Lisäys oleva tava Puuttui varasto. 1918 varasto. määrä. Kivihiiltä ja antrasiittiä 0 45.6 45.6 210.0 164.9 = 78.9 % Naftaa 20.0 123.0 143.0 343.0 200.0 = 58.2 % Puu (milj. kuut.) 0 9 9.9 15.6 6.6 = 42.3 % Raakametalli 15.0 10 25.0 210.0 185.0 = 88.1 % Liinaa 10.9 12.6 22 7 Yli tarpeen 15 Villaa 1.6 0.1 1.7 4.1 2.4 = 58.6 % Kutomatuotteita (milj. arshinaa) 0 1.4 1.4 2.8 1.4 = 50 % Turkiksia 4.6 4.2 9.0 12.0 3.0 = 25 % Kalosseja (milj. paria) 0 16.0 16.0 30.0 l4.0 = 46 % Sokeri 2.3 3.0 5.3 64.8 59.5 = 91.1 % Tee 0.6 0 0.6 1.07 1.37 = 69.5 % Kahvi ja kakao 0.25 0 0.25 0.90 0.65 = 72.2 % Riisi 0 0 12.6 12.6 = 100% Tupakka ja sikaarit (milj. venäl. naulaa) 6.4 6.4 7.9 1.5 = 18.9 % Tulitikkuja (1000 laatikkoa) 50.0 50.0 590.0 2820.0 2230.0 = 79.9 % Suolaa 2.0 58.0 60.0 64.0 4.0 = 0.3 % Kalaa 0 10.0 10.0 32.4 22.4 = 69.8 %

Kuten näkyy, on yhteiskunnallistutettu koneisto tuottanut enimmäkseen vain pienen murto-osan kulutukseen tarvittavasta vähimmästä määrästä.

Prof. I.V. Isajeff on "Economistissa" (1919 vuoden elok. s. 235) julkaissut arvostelun, joka perustuu numerotietoihin. Otan siitä tähän muutamia tietoja.

Yksistään sentrotekstilissä, eli tekstiliteollisuuden keskuksessa, oli 1918 tarkkailua varten 6,000 virkamiestä. Saapuvien asiain luku oli päivittäin keskimäärin 500, lähtevien 207. Yksi sihteeri käsitteli päivittäin keskimäärin 10 tulevaa ja 4 lähtevää asiaa, yksi konekirjoittajatar 2 lähtevää asiaa. 1918 vuoden toisella puoliskolla tarvitsi sentrotekstili yhteensä 1,349,619,000 ruplaa etulainaa ja kuitenkin valmistettiin tavaroita vain 143,716,000 ruplan arvosta, siis tuskin 10 %. Heinäkuussa sai työmies 6,000 ruplaa kuussa, vaikka maksimipalkka oli määrätty 3,000 ruplaksi. Tämän saman ilmiön toteaa myöskin Heikel sekä vielä joku muu. Tämä tapahtuu siten, että jos jonkun esineen valmistamiseen menee 3 tuntia, niin merkitsee tehtaan johto sen 6 tunniksi. Työtehon alenemista osoittavat seuraavat luvut, jotka ovat otetut erikoiskomitean kertomuksesta (tammik. 1919): Työläisten lukumäärä Moskovan rautatiekonepajassa oli 1916 1192; 1917 1179; 1918 1772. Arviolaskun mukaan valmisti yhtä rautatievaunua, joka konepajassa valmistettiin, 1916 0.44, 1917 13.2 ja 1918 41.5 työläistä. Komitea arvelee työtehon alenemisen syiksi elintarvevaikeuksia, väärää vapaus-käsitettä työmiehillä, työmiesten osanottoa kaikenlaisiin komiteoihin j.n.e. Hiilentuotannossa oli tuotanto työläistä kohti kuukaudessa 1916 614 puutaa, 1917 448 puutaa ja 1918 242 puutaa. Normaalimäärä on 750 puutaa. Niiden tavaroiden arvo, jotka työläinen valmisti 8-tuntisessa työpäivässä ja ottaen 1916 vuoden hinnat perusteeksi, oli 1916 100, 1917 75 ja 1918 40 %. Työtehon alennus vaihtelee eri aloilla 20-68 %. Näin Isajeff.

Otan vielä seuraavat otteet Gawronskyn lukuisista Neuvosto-Venäjän lehdistä ja virallisista kertomuksista poimimista tiedoista. (On huomattava, että G:n kirja on ilmestynyt alkupuolella vuotta 1919 ja "nyt" tarkoittaa siis sitä aikaa.)

Moskovan piirin metalliteollisuus:

Jo 1/IV 1918 suljettiin 211 rekisteröidystä tehtaasta 79 s.o. 38 %, ja jälelle jääneissäkin on tuotanto suuresti alentunut. Työläisten lukumäärä on alentunut 60 %:lla.

Tekstititeollisuudessa suljettiin lokakuussa 1918 161 liikettä, s.o. 18 %.

Sementtiteollisuus: 14 tehtaasta, jotka ovat Neuvosto-Venäjän rajojen sisällä, ei ainoakaan ole käynnissä.

Kummiteollisuus: Ylimmän kansantalousneuvoston julkisen tiedonannon mukaan työskenteli tällä alalla vielä joitakin aikoja siten 32,000 työläistä. Nyt vain 7,500.

Naftateollisuutta kuvasi naftateollisuustyöläisten kongressi seuraavasti: Naftateollisuuden asema on sangen surullinen. Polttoaineita ei ole, petrolia riittää ainoastaan helmikuuhun. Nafta-destilleerauksessa uhkaa ankara työttömyys puuttuvan raaka-aineen takia.

Gawronsky osoittaa, että sellainenkin teollisuus, jolla on kaikki tarpeensa saatavissa, on lamassa. "Taloudellinen elämä" niminen lehti (11, 12) on kirjoittanut: "Teollisuutemme nykyinen tila voidaan ilmaista sanalla romahdus."

Bolsheviki-johtajat ovat itse lausuneet, mikä tähän kaikkeen oli suurena syynä. Trotski lausuu puheessaan 28.III.1918 ("Arbeit, Disziplin und Ordnung"), tosin pääasiassa armeijaa tarkoittaen: "Mistä kehittyy mielivalta, epäjärjestys ja suora kunniattomuuskin? Suoraan sanoen siitä, että määrääville paikoille on joutunut ihmisiä, jotka eivät niitä pysty hallitsemaan." Hän sanoo, että itse ministeriöissäkin oli tovereita, jotka työskentelevät vain 4-5 tuntia, eikä sitäkään aikaa kunnolla.

Eräässä kohdassa hän lausuu:

"Valitut kolleegiot, jotka ovat kokoonpantuja kyllä työväenluokan parhaista edustajista, mutta joilta puuttuu välttämätön teknillinen asiantuntemus, eivät voi korvata ainuttakaan teknikkoa, joka on käynyt läpi ammattikoulun ja tietää miten erikoisasioissa on meneteltävä. Ylitsekuohuva toverillisuus, joka meillä on kaikilla aloilla huomattavissa, osoittautuu kyllä aivan luonnolliseksi vastavaikutukseksi nuoren vallankumouksellisen, äskettäin sorretussa asemassa olleen luokan taholta, joka poistaa äskeisten käskijäin, herrojen ja komentajain yksilöllispersoonallisen aloiteoikeuden ja asettaa kaikkialla sijaan valittuja edustajiansa. Tämä on, sanon, aivan luonnollinen ja pohjaltaan aivan terve vallankumousilmiö. Mutta tämä ei ole köyhälistöluokan taloudellisen rakennustyön viimeinen sana. Seuraavan askeleen tulee johtaa toverillisuuden rajoitukseen, työväenluokan terveeseen pelastavaan itserajoitukseen, niin että työväenluokka tietää, missä työläisten valitsemain edustajain on lausuttava ratkaiseva sana, missä taasen on välttämätöntä antaa tilaa teknikoille, spesialisteille, joilla on määrättyjä tietoja, joille voidaan asettaa suurempi vastuu ja jotka ovat asetettavat valppaan poliittisen valvonnan alaisiksi. Mutta on välttämätöntä jättää ammattimiehille vapaan toiminnan, vapaan luomisen mahdollisuus, koska kukaan vähänkään kykenevä lahjakas ammattimies ei voi toimia alallaan, jos hän on alistettu erikoistyössään kolleegiumin alaiseksi, joka ei tätä alaa tunne."

Kuvaava on kulkulaitoskomissarin Krassinin "Prawdassa" julkaisema käsky. Otan tähän kohtia siitä.

1. Vallitseva järjestelmä on sodan luoman tilanteen yhteydessä saattanut kulkulaitokset täydelliseen rappioon, mikä lähentelee täydellistä kulkulaitosten seisahtumista.

2. Rappio ei ole ainoastaan väärän järjestömuodon, väärän hallinnon, ei ainoastaan henkilökunnan alenneen työtehon syy, vaan se on myöskin hallinnon vaihtelevaisuuden syy.

3. Kollegiaalisen, todellisuudessa vastuuttoman hallinnon sijasta on toteutettava yksilöllinen, vastuunalainen hallinto. — — — Uudistukset on peruutettava ja palattava entisiin asemiin, vanha teknillinen koneisto otettava käytäntöön — —

6. Urakkatyö on välttämätön.

Lopullisena käännekohtana virallisessa neuvostojen politiikassa on vihdoin pidettävä Leninin puhetta "Neuvostovallan lähimmistä tehtävistä" toimeenpanevassa keskuskomiteassa 29.IV.1918. "Tässä vaikuttavassa puheessaan Lenin osoittaa, että sillä tavalla kuin siihen saakka on toimittu, ei päästä eteenpäin, vaan että talouselämän koko organisatsioni on saatettava perinpohjin uudelle pohjalle ja koetettava rakentaa eräänlainen kapitalistis-sosialistinen kompromissitalous" (Sombart). Hän lausuu m.m., "että meidän työmme… on jäänyt kovasti jälkeen siitä, mitä on tapahtunut kansan riistäessä entistä riistäjää, kapitalisteja ja maanomistajia." Tämä merkitsee suoraan sanottuna: entinen talouselämä oli hävitetty — uusi on jäänyt rakentamatta.

Ja Leninkin tulee siihen tulokseen, että yksilöllinen käskyvalta on palautettava ja kollegiaalinen järjestelmä säilytettävä vain valvovana ja edustavana. Hän lausuu m.m.: "Toisesta kysymyksestä, nim. yksityisten henkilöiden diktatorisesta vallasta on nykyhetken erikoistehtävien kannalta lausuttava, että jokainen koneellinen suurteollisuus — s.o. juuri aineelliset tuotannonlähteet ja sosialismin perustus — vaatii ehdotonta ja ankarinta sen tahdon yhtenäisyyttä, joka ohjaa satojen, tuhansien ja kymmenientuhansien ihmisten yhteistä työtä. Niinhyvin teknillisesti kuin myöskin taloudellisesti ja historiallisesti on tämä välttämättömyys ilmeinen, ja sen ovat kaikki, jotka ovat sosialismia tutkineet, tunnustaneet ensimmäiseksi ehdoksi. Mutta miten voidaan taata ankarin tahdon yhtenäisyys? Alistamalla tuhansien tahto yhden tahdon alle. Tämä alistus voi aatteellisen tiedon ja kurin vallitessa tuntua yhteiseen työhön osallisista vain ikäänkuin orkesterinjohtajan lievältä ohjaukselta. Se voi pukeutua diktatuurin ankaroihin muotoihin, — jos ei ole olemassa mitään aatteellista tietoa ja kuria. Mutta tapahtukoon se kummalla tavalla hyvänsä, joka tapauksessa on vastaansanomaton alistuminen ehdottoman välttämätön työn menestymiselle, joka on järjestetty koneellisen suurteollisuuden tapaan. — — — Jota päättävämmin meidän nyt tulee puolustaa armahtamattoman ankaraa mahtia, yksilön diktatuuria määrätyissä työprosesseissa puhtaasti toimeenpanevissa laitoksissa ja määrätyissä tilanteissa, sitä moninaisempia täytyy alhaalta päin suoritettavan valvonnan muotojen ja keinojen olla, jotta karkotettaisiin neuvostovallan väärentämisen mahdollisuuden varjokin, jotta jumitettaisiin pois yhä uudestaan ja väsymättömästi virkavallan rikkaruoho." Lenin toistaa toistamistaan tässä puheessa ehdottoman alistumisen välttämättömyyttä.

Puheessa esitetyn ohjelman on Sombart pukenut seuraaviin kohtiin:

1. Työn tehon ja tuottavuuden kohottamiseksi eri liikkeissä katsotaan välttämättömäksi:

a) korkeammat palkat liikkeen johtajille;

b) ankara kuri liikkeissä;

(ammattimiehiä saadaksemme "on meidän turvauduttava vanhaan porvarilliseen keinoon ja myönnettävä sangen korkea maksu porvarillisten ammattimiesten palveluksista")

c) Taylor-järjestelmän käytäntöönotto;

d) urakkapalkan käytäntöönotto;

e) palkkojen järjestely yleisten työntulosten mukaan tehtaissa tai kuljetusvälineiden liiketulosten mukaan;

f) kilpailu yksityisten tuotanto- ja kulutuskommuunien välillä.

2. Jotta tuotanto ja kulutus saataisiin sopusointuun ja jako voitaisiin toimittaa oikein, on järjestäytyminen kulutuskuntiin välttämätön. Tämä on mahdollista vain kiinteässä yhteistyössä porvarillisten osuuskuntien kanssa. Senvuoksi on neuvostovalta tehnyt näiden kanssa sopimuksen, jossa on täytynyt syrjäyttää joukko sosialistisia periaatteita. [Maist. Heikel on kirjeissään Suomen Sosialidemokraatille kertonut, että tämä sopimus rikottiin dekreetillä 20 p:ltä maaliskuuta 1519. (Kirjoituksessa oli 1918, mutta sen täytyy olla virhe.) "Tämän dekreetin mukaan liitetään ko-operatiiviin (osuustoiminnalliseen järjestöön) koko väestö sekä kaupungeissa että maaseudulla ja että kaikenlaiset sisäänkirjoitusmaksut lakkautetaan. — Täten siis ko-operatiivi etupäässä väestön porvarillisten ryhmien yhtymästä on, elettyään väliaikaisen puolueettomuusaikajaksonsa, muuttunut neuvostojärjestelmäksi, joka kannattaa hallituksen tarkoitusperiä, näkee vihollisia ja ystäviä siellä, missä hallitus niitä näkee, ja tekee hallituksen kanssa jokapäiväistä uutta yhteiskuntaa luovaa työtä."]

3. Kysymys siitä, missä määrin yksityiselle pääomalle on annettava sijaa kommunistisen tuotannon rinnalla, olisi otettava pohdittavaksi.

Mitä tuloksia on ollut tästä sosialistiskapitalistisesta politiikasta ja porvarillisten asiantuntijain, ammattimiesten, insinöörien, kenraalien y.m.s. ottamisesta suurilla palkoilla neuvostovallan palvelukseen ja yksilöllisen diktatuurin, käskyvallan, luovuttamisesta aktiivisen toiminnan aikana heille ja muille liikkeen johtajille?

Tähän kysymykseen vastatessa pitäisi tarkoin tuntea olojen viimeaikainen, etenkin juuri vuoden 1919 aikainen kehitys Venäjällä. Tältä ajalta tuntuvat tiedot olevan vieläkin niukempia, kuin kuvatuilta alkuajoilta.

Mitä ensinnäkin neuvostovallan yhteiskunnalliseen kokoonpanoon tulee, on siinä kaikesta päättäen tapahtunut tämän politiikan kautta suuri tosiasiallinen muutos, vaikkakin muodot ovat pysyneet entisellään. Ensinnäkin neuvostovallan ruumiiseen on pesiytynyt runsaasti "porvarillisia" soluja, joita on mahdoton sieltä pois kaivaa. Niiden poiskaivamista estävät samat yhteiskunnalliset lait, jotka niiden sinne istuttamisenkin pakoittivat. Bolshevikien rakentaessa teoriansa yksinomaan taloudellisen kuvittelun varaan, tulevat sosiologiset lait nyt ja rankaisevat tämän yksipuolisuuden. Näistä sosiologisista laeista yksi toteutuu nyt Venäjällä karkeimmissa muodoissaan. Tämän lain on Robert Michels (hänen teoksensa ilmestyy piakkoin Kansallisen Edistyspuolueen kirjasarjassa) nimittänyt "harvainvallan rautaiseksi laiksi". Ja sen sisältö on lyhyimmittäin sanottuna: "välittömällä joukkotoiminnalla" ei voida luoda, rakentaa mitään yhteiskunnallista — sillä voidaan vain särkeä.

Venäjällä on syntynytkin jo uusi luokkajako. On olemassa kolme luokkaa: 1) kaikkia yhteiskunnallisia oikeuksia vailla oleva "porvaristo", joka on sorrettu luokka, jolla on ollut vain työvelvollisuus, mutta ei mitään oikeuksia sen vuoksi, että se ei tee työtä (!), 2) yhteiskunnallisia oikeuksia nauttiva työväki ja talonpojat sekä 3) virkavaltainen johtajaluokka, jolla on diktaattorin käskijävaltuudet. Tätä luokkajakoa ylläpitää ja kehittää taloudellinenkin elämä: sangen suuresti eriävät palkkaluokat, jotka synnyttävät ja kehittävät taloudellista eroavaisuutta. Uuden virkavallan syntyminen tunnustetaan viime vuonna uusitussa kommunistisen puolueen ohjelmassakin. Siinä sanotaan nim.: "Laajojen kerrosten sivistyksen puute, välttämättömän hallinnollisen tottumuksen puute, mikä ilmeni joukkojen vastuunalaisille paikoille valitsemissa toimihenkilöissä, välttämättömyys kiirehtiä sekä nykyisinä kovina aikoina kiinnittää palvelukseen vanhan suunnan spesialisteja sekä vielä korkealle kehittyneen työläisluokan pakollinen käyttö sotateollisuudessa, kaikki tämä johti byrokratian osittaiseen uudistumiseen neuvostojärjestelmässä." Ohjelmassa mainitaan muutamia keinoja tätä virkavaltaa vastaan taisteltaessa, mutta ne ovat vanhoja, kauan sitten epäkäytännöllisiksi ja tehottomiksi havaittuja keinoja.

Erään sanomalehtitiedon mukaan piti Lenin lausuneen viimeisessä 1919 vuoden lopulla pidetyssä neuvostojen kongressissa: "Me emme voi luoda hallintokoneistoa ilman vanhojen asiantuntijain apua. Kaikilla aloilla m.m. sotilaallisella, ei vanhoja erikoistuntijoita saada mistään muualta kuin kapitalistisesta yhteiskunnasta. Kun otamme huomioon, että näistä henkilöistä 9/10 on vanhain porvarillisten katsantokantain läpitunkemia, en ihmettele sitä, että johtopaikoissa ja keskusasemissa on entisiä tilanomistajia. Mutta tätä ei voida nykyään auttaa."

Taloudellisen elämän väittävät bolshevikit aikaisemmin mainitussa juhlajulkaisussaan viime aikoina kohonneen. Mutta tiedot ovat niin ihmeteltävän niukkoja, että niihin ei voida paljoa perustaa. Mainittakoon kuitenkin se ainoa tosiasiallinen tieto, joka voi jotain sanoa. Pietarin yhdistyneet automobiilitehtaat ovat julaisseet katsauksen tehtaiden tuottavaisuuteen tammikuusta toukokuuhun 1919. Jos otetaan tuotantoyksiköksi yhden automobiilin valmistus, niin esittävät tehtaat seuraavan tuotantotaulukon:

Tuotanto Suhde- Tuotanto yks. Tuotanto- yks. luvut kohti työpäiviä suhdeluvut

Tammik. 99 100 83.0 0.012 Helmik. 179 180.8 45.5 0.022 Maalisk. 260 262.6 28.5 0.036 Huhtik. 285 287.8 24.5 0,041 Toukok. 301 305.0 21.5 0.046

Liitettäköön näihin tietoihin muutamia englantilaisen "Economistin" tietoja.

Lokak. 4 päivän "Economistissa" on kirjoitus, jossa tahdotaan osoittaa, että tuotanto on tosiaan Neuvosto-Venäjällä viime aikoina eräillä aloilla elpynyt. Niinpä 24 kansallistutetun paperitehtaan tuotanto laski ensin 65 %. Mutta kappalepalkka Pietarin tehtaissa on saanut tuotannon nousemaan 22 %. Samoin johtui kappalepalkasta 50 %:n nousu päätä kohti lasketussa tuotannossa Tulan sotatarvetehtaassa. Moskovan puolittain yhteiskunnallistetuissa Prokhorowin tekstilitehtaissa johti palkkiojärjestelmä 76 % kasvaneeseen tuotantoon. Toisiakin samanlaisia esimerkkejä esitetään kirjoituksessa. Loppuarvostelu kuitenkin on: "Neuvostolehtien selostukset kuitenkin osoittavat, että yleistä teollisuuden nousua ei ole tapahtunut."

Prof. Isajeff edellämainitussa kirjoituksessaan, joka oli juuri vastausta äsken selostettuun kirjotukseen, huomauttaa, että yhteiskunnallistutettu teollisuus tuotti 1919 vuoden ensi puoliskolla 5 miljardia ruplaa vajausta, s.o. 44.5 % (budjetti 11 miljardia). Ja rautatiet tuottivat tappiota 4 miljardia 5 miljardin budjetista.

Lopuksi on syytä kiinnittää huomiota Neuvostovallan 1919 vuoden ensi puoliskon raha-sääntöön (tulo- ja menoarvioon), josta on verrattain tarkka selostus "Economistin" viime elokuun 23 päivän numerossa. Rahasäännön tulot tekevät yhteensä 20 miljardia ruplaa ja menot 50 miljardia ruplaa, joten vajaus on 30 miljardia ruplaa. Tuloista ovat huomattavimmat välilliset verot (!) 2.5 miljardia ja muuan hämärä summa "valtion omaisuudesta ja pääomasta" lähes 18 miljardia. Menoista ovat tärkeimpiä sotamenot 12 miljardia ja elin-tarvemenot 8 miljardia.

Että tuotannon yleistulos ei sittenkään, muutamilla aloilla mahdollisesti tapahtuneista parannuksista huolimatta, taida olla läheskään tyydyttävä, osoittaa sekin, että järjestetään työarmeijaa, s.o. pannaan toimeen sotilaallinen komento työssä. Tämänkin voimakeinon onnistumista täytyy epäillä. Aluksi pantiin voimaan 8 tunnin työpäivä, josta kaksi tuntia piti käyttää opiskeluun. Kesäkuussa 1919 pidennettiin varsinainen työaika 8 tuntiin. 48 tunnin ja 66 tunnin työviikko on toimeenpantu teollisuudessa ja maataloudessa. Onpa myöskin näkynyt tietoja siitä, että yritettäisiin saada käytäntöön 12-tuntista työpäivää ainakin toisilla työaloilla. Näiden tietojen todenperäisyys ei ole kuitenkaan taattu. Sen sijaan selostettiin "Economistissa" 13/XII 1919 yhteiskunnallistuttamista ja neuvostojärjestelmää, talouselämän alalla vieroksuvia bolshevikien lausuntoja, joissa suoraan esitettiin yksilöllisessä johdossa olevan tuotannon etevämmyyttä.

On yksi valtava talouden ala, josta varmasti voimme sanoa, että kommunismi ei ole sillä ottanut ollenkaan menestyäkseen. Ja se on maatalous.

Kuten muistamme oli bolshevikien ohjelma alkuaan maatalouteenkin nähden kommunistinen. s.o. heidän mielestään oli, ei ainoastaan yksilöllinen omistus, vaan myöskin yksilöllinen viljelys hävitettävä ja luotava suurviljelyksiä n.s: viljelyskommuunien, jonkunlaisten viljelysosuuskuntien muodossa. Mutta venäläisen talonpojan kannatus ei ollut tällaisella ohjelmalla voitettavissa. Sen vuoksi bolshevikit omaksuivat sosialivallankumouksellisten ohjelman maan ottamisesta valtion huostaan ja sen jakamisesta talonpojille viljelysoikeudella. Lenin on itse eräässä esitelmässään selittänyt:

"Me bolshevikit olimme maan sosialisoimislakia vastaan, mutta me kirjoitimme sen alle kuitenkin, koska me emme tahtoneet asettua vastustamaan talonpoikaisväestön enemmistön tahtoa. Enemmistön tahto on meille aina velvoittava, ja tämän tahdon vastustaminen olisi — vallankumouksen pettämistä. Me emme tahtoneet tarjota talonpojille sille vierasta ajatusta maan tasaisen jaon merkityksettömyydestä. Ajattelimme, että on parempi jos työtätekevät talonpojat saavat omassa nahassaan tuntea, että tasainen jako on hulluutta." Lenin on sitä mieltä, että kun viljelyskommuuneja perustetaan ympäri maata ja talonpojat huomaavat niiden edut, niin alkavat he kannattaa varsinaista kommunistista ohjelmaa ja kehitys kommunistiseen maatalouteen käy nopeasti. Ja neuvostovalta koettaakin kaikin keinoin jouduttaa tätä kehitystä. Sen maatalouspolitiikan pääpiirteet ilmaisee ohje, jota noudatetaan maata viljeltäväksi luovutettaessa. Maata luovutetaan ensi sijassa viljelysyhteisöille, kuten 1) maatalouskommuuneille, 2) maatalouskollektiiveille, 3) kyläyhteiskunnille ja vasta viimesijassa yksityisille perheille ja henkilöille. Erimielisyyttä on ollut olemassa, kumpiako valtion tulisi enemmän suosia: viljelyskommuuneja vaiko suuria kollektiivisia, valtion taloudellisen keskushallinnon johdolla toimivia "leipä-tehtaita". Toistaiseksi lienee kumpaisiakin koetettu synnyttää. Jälkimmäisiä on pyritty järjestämään pääasiassa neuvostovallan domeeneille, joita ilmoitetaan olevan 1 1/2 miljoonaa hehtaaria. [Jos on, niinkuin näyttää, että neuvostovallan hallussa on enään vain 1 1/2 milj. ha niistä 154 milj. ha:sta, jotka olivat tsaarillisen valtion hallussa Europan Venäjällä, Puolaa lukuunottamatta, ja jos vielä otetaan huomioon, että myöskin aatelistilat (53 milj. ha.) ovat enimmäkseen joutuneet talonpoikain käsiin, niin voidaan käsittää millainen mullistus maaoloissa on tapahtunut. Vallankumous on jakanut Venäjän talonpojille maata n. 200 milj. ha. Tämä mullistus ei ole kuvatuissa oloissa ja lyhyenä aikana voinut käydä millään tavalla suunnitelmallisesti — sen tajuaa jokainen, joka hiukankin tuntee maaolojen järjestelyssä tarpeellista työtä. Tuskinpa Neuvosto-Venäjän voimilla olisi esim. ennätetty näistä maista mitata edes murto-osaa. Joten prof. Gooden puheen siitä, että "jakaminen ei ole tapahtunut summamutikassa, vaan sellaisella ehta bolshevistisella tarkkuudella ja järjestelmällisyydellä, mikä on välttämätöntä niin suunnatonta suunnitelmaa toteutettaessa", täytyy olla pötyä.]

Mutta ainakin kommuuneja on syntynyt kovin vähän. Bolshevikien omien tietojen mukaan oli Venäjällä maatalouskommuuneja 1918 heinäk. 1 päivänä 242, syyskuun 1 p:nä 52.3, lokak. 15 p:nä 700, marrask. 1 p:nä 912, joulukuun 1 p:nä 1,384. Voimme huoletta sanoa, että näistäkin monet ovat vain paperilla, sillä numerot perustunevat perustamisilmoituksiin ja maa-anomuksiin. Maan luovuttaminen "kommuunille" ei vielä merkitse sitä, että sille syntyy elinvoimainen maatalous. Ja mitä merkitsee sitten muutama tuhat kommuunia kymmenien miljoonien talonpoikaisviljelmien rinnalla? Kommunismi on silloin vielä kaukana.

Tämä tosiasia on täytynyt ottaa huomioon uudessa maaliskuussa 1919 hyväksytyssä kommunistipuolueen ohjelmassakin. Siinä lausutaan nimenomaan: "Siihen katsoen, että talonpoikainen pienviljelys tulee vielä kauan säilymään, pyrkii Venäjän kommunistinen puolue useilla toimenpiteillä kohottamaan maatalouden tuottavaisuutta." Ja sen jälkeen luetellaan joukko meilläkin varsin tuttuja ja "porvarillisia" toimenpiteitä (parempi siemen, apulannat, eläinjalostus, ammattitiedot, agronominen opastus, sopiva luotto, koetoiminta j.n.e.)

Mutta jos kerran Venäjällä tulee säilymään 40-50 miljoonaa itsenäistä talonpoikaa, niin mikään mahti maailmassa ei voi sijoittaa heidän talouttansa kommunistiseen talouteen. He tulevat aina myymään tuotteensa, sikäli kuin sitä myytäväksi on, yksityistaloudellisten lakien mukaan enimmän maksavalle. Mitkään kommunistiset säännöstelyt eivät tehoa. Ne pitävät yllä vain yhteiskuntaa jäytävän alituisen sotatilan. Tämä on nyt jo ehditty huomata.

Seuraavat neuvostovallan virallisesta tilastosta poimitut numerot kuvaavat sitä tilaa, mihin talonpoika joutui kommunismia yritettäessä teollisuudessa (Hirschberg).

Puuta leipää maksoi ruplissa

1914 1918 hinnannousu

talonpojalla 2 ruplaa 30 ruplaa 15-kert. komissionäärillä 2.05 " 50 25 myllärillä 2.40 " 80 33 tukkukaupp. 2.60 " 110 42 leipurilla 3.00 " 150 50

Huimaavat summat välikäsille!

Jos verrataan näitä numeroita seuraaviin, elintarvekomissariaatin antamiin, niin ymmärretään, miksi talonpoika ei luovuttanut viljaa:

Arshina (= n. 2/3 m) kattuunikangasta maksoi:

1914 1918 hinnannousu

tehtaassa 7 kop. 70 kop. 10-kert. tukkukaupassa 10 210 21 vähittäiskaupassa 14 450 32 kyläkaupassa 18 600 34

Taas suuret summat välikäsille!

Leivän hinnan suunnattomasta kallistumisesta huolimatta ei talonpoika voinut ostaa tehdastavaroita — jos niitä olisi ollut saatavissakin — sillä ne olivat kallistuneet vielä enemmän. Talonpojan tulot ja menot muodostuivat virallisen laskelman mukaan seuraaviksi:

1914 1918

Menot ruplaa 80 2,720 Tulot 100 1,500

Ylijäämä 20 Vajaus 1,220

Oli näinollen luonnollista, että talonpojan talous ei ollenkaan sopinut uuteen järjestelmään. Hän lakkasi tuottamasta muuta kuin omiksi tarpeikseen, tai möi salakauppaan, josta sai paremman hinnan. Kaupungista lähetettiin konekiväärikomennuskuntia hakemaan viljaa ja kyliin järjestettiin kyläköyhälistön neuvostoja pitämään viljantuottajatalonpoikia silmällä. Mutta tästä ei ollut sen parempaa tulosta.

Lenin onkin lausunut eräässä puheessaan, että kesällä 1918 työläiset saivat lähes puolet elintarpeistaan elintarvekomissariaatilta, mutta toinen puoli heidän täytyi hankkia itselleen vapaasta kaupasta Suhkarewkalta (muuan tori Moskovassa), jolloin he edellisestä puoliskosta suorittivat kymmenennen osan palkastaan, mutta jälkimmäisestä täytyi heidän maksaa jälellä olevat yhdeksän kymmenesosaa.

Tämä kysymys, se seikka, että Venäjä on talonpoikaismaa, tulee ratkaisevimmin määräämään kommunismin kohtalon.

Kautsky selittää ankarassa bolshevikkien politiikan arvostelussaan, että bolshevikit ovat käsittäneet täydelleen väärin Venäjän vallankumouksen luonteen. Venäjän vallankumous merkitsee vasta siirtymistä feodalismista kapitalismiin. Ja sosialismi voidaan toteuttaa vasta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa tuotanto on jo pääasiassa kehittynyt teollisoituneeksi kapitalistiseksi tuotannoksi. "Vallankumous on pikemminkin tehnyt Venäjällä sen, minkä se 1789 teki Ranskassa."

Tämän saman seikan lausui Maklakow syksyllä 1918 Dagens Nyheterin haastattelijalle: "Ei voi tehdä sen luonnonvastaisempaa olettamusta kuin että kaksivuotias saisi viikset ja toimittaisi lapsia maailmaan. Valtioiden kehitys käy aivan yhtä vankkojen lakien mukaan kuin yksilönkin."

Muista oloista mainittakoon vielä valistus- ja kouluolot. Tästä alastahan ovat puhuneet paljon sekä prof. Goode että maist. Heikel. Valistuskomissaria Lunatsharskia kiitetään innosuneeksi, aloiterikkaaksi, hienosti sivistyneeksi mieheksi. Täytyy myöntääkin, että monet aloitteet tällä alalla osoittavat rohkeata ja lennokasta suunnittelua. Onhan esim. propagandatyössä otettu käytäntöön ameriikkalaiset valistusjunat j.n.e. Mutta toiselta puolen on sanottava, että prof. Gooden kuvaukset ovat enemmän peräperää ladattuja ylisteleviä laatusanoja, kuin tosiasioita. Milloin tosiasia puikahtaa esitykseen, kompastuu hän heti. Hänestä on esim. suuremmoista, kun Moskovaan on kerätty 300 kansanopettajaa jonkunlaisille kursseille. Kolmesataa! Kun meidän pikkuruisessa Suomessamme käy lomakursseilla opettajia tuhatlukuisesti! Samoin hän kertoo: "Tehtiin yrityksiä (!) opetuksen antamiseksi itse talonpojille." Ja sitten hän kuvaa "työkoulua". "On helppoa kuvitella (!), että talonpojat, ovat alkaneet, vaikkakin hitaasti, kiintyä laitokseen, josta heillä on niin paljon hyötyä." Eräässä toisessa tapauksessa hän esittää kuitenkin pätevämpiä todistuksia, kuin tuon "on helppoa kuvitella". Näin: "Lisäksi järjestettiin yltympäri maata noin 600 siemenviljan y.m. jalostusasemaa. Näiden tulokset jätettiin vapaasti talonpoikien käytettäväksi. (Otetaanko yleensä missään maassa siemenjalostuksen tiedoista maksua?) Omin silmin olen nähnyt talonpoikain alkavan niitä käyttää." Siihen, joka voi näin naivisti kirjoittaa, ei voi oikein turvallisesti luottaa.

Maist. Heikelin kuvauksissa on hiukan enemmän tosiasiallisia tietoja — miten luotettavia, sitä on vaikea sanoa. Otan tähän muutamia kohtia:

"Venäjällä ei enää ole olemassa n.k. alempia ja keskiasteikkokouluja. Löytyy vain yhtenäisen koulun kaksi asteikkoa: toinen lapsia varten 8-12 vuoteen ja toinen puolikasvuisia varten 13-16 ikävuoteen. Koulun säätyerotuksista riippuva luonne on täten kerrassaan hävitetty. Oletetaan, että koulun toisen asteikon päättänyt oppilas — 17-vuotias nuorukainen tai neitonen, voi vapaasti valita opintojensa jatkamisen jossakin erikoisalaisessa, korkeammassa oppilaitoksessa."

Yhtenäisen koulun täydellisen toiminnan luonnollisena ehtona on, että valistus on kaikille avoinna. Tämän periaatteen toteuttamista tarkoittavatkin kansanvalistuskomisariaatin dekreetit, koskevat alkeisopin pakollisuutta, opin saannin maksuttomuutta kaikissa tasavallan kouluissa poikkeuksetta, lämpimän suuruksen antamista oppilaille, näiden varustamista valtion laskuun kaikilla koulutarpeilla, sekä vaatteiden ja kenkien varaamista sellaisille oppilaille, joiden vanhemmat eivät siihen kykene. Paitsi sitä pyrkii hallitus lisäämään kaikin tavoin internaattien lukua, ja vaikkakin se ei pyri hävittämään perhettä, niin se kuitenkin koittaa pitää huolta niistä lapsista, jotka perheen luonnollisen höltymiskehityksen takia eivät enää perheen piiriin sovellu.

Että tällaisen suunnitelman toteuttaminen käytännössä kohtaa miltei yliluonnollisia vaikeuksia lienee sanomattakin selvä. Ensiksikin rahallinen puoli. Kansanvalistuskomisariaatin menoerä kuluvaa vuotta varten on määritelty 13 miljaardiksi ruplaksi. Jos laskemme, että ruplan ostokyky verrattuna vanhaan hopearuplaan on laskenut 15 kertaa — mikä suhde ainakin viime kesänä oli todellisuutta varsin lähentelevä — niin saamme tulokseksi, että ruplan normaaliarvossa laskettuna Neuvosto-Venäjä käyttää kansanvalistukseen 800 miljoonaa ruplaa vuodessa, sensijaan kun tämä menoerä tsaarin aikaan oli korkeintaan vain 280 miljoonaa vuodessa. Nämä menot ovat siis lisääntyneet kolmenkertaisiksi.

Kertomuksista, jotka ensimmäiseen päivään tammik. kuluvaa vuotta (1919) julaistiin, huomaamme, että ensimmäisen asteikon koulujen luku oli lisääntynyt kymmenellä tuhannella ja toisen asteikon noin kolmella tuhannella. Kostroman kaupunkiin nähden esim. oli v. 1916 kaupungin alkeiskouluissa: 81 opettajaa ja 3,600 oppilasta, v. 1917 ja 1918 — 145 opettajaa ja 5,000 oppilasta; 1918-19 — 280 opettajaa ja 6,479 oppilasta. Oppilaiden lukumäärä kasvoi siis 79 pros. ja opettajain 245 pros. Pääesteenä koulun kehitykselle siinä suunnassa. ja siinä laajuudessa, josta ylempänä olemme huomauttaneet, ilmenee ei varojen puute, vaan mahdottomuus hankkia riittävässä määrässä tarvittavia välineitä tavaran puutteen vuoksi ylimalkaan maassa.

Sanomattakin on selvää, että uuden koulun ehtoihin kuuluvat vielä kaksi vaatimusta: maallisuus ja yhteisopetus.

Vaikka uskonto onkin koulusta karkoitettu, niin on sen opettaminen sallittu papeille yksityisessä huoneustossa. On merkille pantava, että siitä huolimatta tätä opettamista harjoitetaan varsin vähän. Tätä seikkaa kuvaavana mainittakoon seuraava esimerkki: Kostroman kuv. Galitschkin kihlakunnan 150:stä koulusta annettiin vain 15:ssa yksityisopetusta uskonnossa. Tämä ilmiö saanee selityksensä siitä, että huolimatta kaikesta oikeauskoisesta innostuksestaan papit kieltäytyivät opettamasta talonpoikaislapsia maksutta ja että talonpoikaisisät huolimatta kiintymyksestään vallitsevaan uskontoon kieltäytyivät maksamasta rahoja opetukseen. Voitaneen näin ollen sanoa, että seuraava sukupolvi tulee kasvamaan kokonaan vapaana kaikista "uskonnollisista ennakkoluuloista." — — — — —

"Paljon työtä omistetaan tietysti opettajaseminaarien uudestimuodostamiseksi uuden koulun tarkoitusperää vastaaviksi. Mutta paitsi sitä järjestetään opettajiston valmistamiseksi miltei lukemattomia sekä lyhempi- että pitempiaikaisia kursseja. Tilastollisten tietojen puutteessa ei ole mahdollista määrätä näiden kurssien lukumäärää koko Venäjällä Kansanvalistuskomisariaatin olemassaolon aikana. Voimme esimerkkinä vain mainita, että kesällä 1918 n.k. pohjoisella alueella, johon kuuluu vain 6 kuvernementtia, järjestettiin 200 lyhytaikaista kurssia. Pietarissa oli kurssilaisten luku 2,000. Kurssien läpikäyneiden opettajien lukumäärä nousi 10,000."

Kuten huomataan, ovat nämäkin tiedot hyvin puutteellisia, mutta ilmaisevat kuitenkin jotakin.

Lopuksi olisi varmaan mielenkiintoista saada jonkinlainen vastaus kysymykseen: onko kommunismi Venäjällä voinut toteuttaa kaiken todellisen yhteiskuntapolitiikan ainoata oikeata ohjelmaa, joka on laajojen kansankerrosten aineellisen ja henkisen aseman parantaminen? Millaiseksi on muodostunut työstänsä elävän ihmisen asema?

Jos olettaisimme Heikelin tiedonannon oikeaksi, että rahan arvo on alentunut 1/15:ksi, niin voimme sanoa, että 3,000-6,000 ruplan palkka kuussa, jollaisia palkkoja on viimeisten tietojen mukaan maksettu 10 eri palkkaluokassa, vastaa 200-400 ruplan palkkaa ennen sotaa. Ja tämän mukaan realipalkka olisi kyllä noussut. Mutta täytyy epäillä, että Heikelin tieto ei pidä paikkaansa, vaan että rahan arvo itse asiassa on alentunut paljon enemmän.

Tämä rahan arvon arvio perustuu ehkä "virallsiin" hintoihin. Mutta kun tiedetään, että elintarvekomissariaatti ei ole voinut toimittaa edes ensimmäisen luokan kuluttajille riittäviä annoksia, vaan käy virallisen jakelun rinnalla yksityiskauppa ja salakauppa suunnattoman korkeista hinnoista, niin muuttuu asia. M. Winkelsstein on kuvannut hintoja seuraavasti: [Kuluttajat olivat jaetut Venäjällä neljään luokkaan: 1. Punakaartilaiset ja raskaan työn tekijät, 2. valtion ja yksityisten palvelijat, 3. muut palvelijat ja vapaiden ammattien harjoittajat ja 4. porvarit. Annokset pienentyivät aina luokan mukaan. Äskettäin on näkynyt tieto, että tämä järjestelmä on Pietarissa lakkautettu ja ainoastaan raskaan työn tekijät ovat erikoisasemassa.]

Hintojen noususta esim. Moskovassa antavat käsityksen seuraavat numerot. Siellä maksoi:

1919 vuoden 1919 1914 1916 1918 alussa 30/III

1 naul. ruisleipää 2.15 5.1 652 1250 2200 kop, 1 " pöytävoita 53 112 2710 9000 14000 " 1 " raavaslih. 22 78 852 2000 2750 " 1 " sokeria 12 205 244 5000 10000 "

Vastaavat luvut olivat syyskuun keskipaikoilla 1919: leipä 50 ruplaa, voi 360 ruplaa, sokeri 230 ruplaa.

Jo vuoden 1919 alussa oli leivän hinta 500 kertaa korkeampi kuin rauhan aikana, mutta sen jälkeen ovat vapaiden markkinoiden hinnat huimaavasti kohonneet eikä ole ollenkaan tavatonta, että leivästä maksetaan 50 jopa 60 ruplaa naulalta ja enemmänkin.

On tehty useampia laskelmia elintason kallistumisesta. Petarissa esim. sen todettiin olevan 200-kertaisen rauhanaikaiseen verrattuna. On itsestään selvää, että hintojen kohotessa näin suunnattomasti täytyy palkkojen todellisen arvon laskeutua. Ja todellisuudessa onkin Petarissa päiväpalkkalaisen rahapalkka noussut vain 20-kertaiseksi. Moskovan kuvemementissa oli tavallisen kutomotyöläisen palkka 50 ja kutojan 25 kertaa korkeampi kuin ennen sotaa, Orjehowo-Lugan alueella 25-à 30-kertainen. Ihmekö sitten, että työväestö ei jaksa hankkia itselleen tarpeeksi ruokatarpeita.

Työläisten menoista tehdyt laskelmat ovat osoittaneet tämän seikan aivan selvästi ja eittämättömästi.

Moskovan asukkaat käyttivät ennen sotaa päivässä keskimäärin 1.75-naulaa leipää, 1916 korkeintaan 1.2, 1918 1.25 ja vuoden 1919 alussa sai työläinen jopa vain 0.92 ja virkailija 1.01 naulaa.

Vielä vähäisempi on muiden elintarpeiden käytäntö. Kun ennen sotaa perunain kulutus teki keskimäärin 3 1/2 naulaa päivässä, oli se 1919 työläiselle 0.90, virkailijalle 0.85 naulaa päivässä. Lihankäyttö laski 1/2 naulasta 0.115 naulaan työläiselle ja 0.154 naulaan virkailijalle.

Venäjällä oletetaan, että kevyessä työssä tarvitsee työläinen, riippuen ruumiin koosta, 2,102-2,631, raskaassa taas 2,472-3,094 kaloriaa vastaavan määrän erilaisia ravintoaineita. Todellisuudessa sai Pietarissa työläinen 1,839:ää ja Moskovassa 1,970:ta kaloriaa vastaavan määrän elintarpeita, s.t.s. ei edes niin suurta määrää, minkä joutilas ihminen tarvitsee terveytensä säilyttämiseksi.

Seurauksena on luonnollisesti ennenaikainen voimien väheneminen, työkyvyn heikkeneminen, mikä on suorassa suhteessa ravinnon saantiin, ja tautien leveneminen, jota tuskin voidaan estää katsoen yleiseen verenvähyyteen.

Yhtä ikäviä ovat tämän kurjuuden seuraukset henkisellä ja yhteiskunnallisella alalla. Työläisten on suorastaan pakko hankkia itselleen lisätuloja ja niihin tarjoaa keinottelu tilaisuuden. Useammin kuin muilla on työläisillä tilaisuus matkustaa maaseudulle hankkimaan ruokatavaroita. Osan mäistä he myövät saadakseen lisäansiota. Nämä tulolähteet eivät kuitenkaan, kuten tutkimuksista on ilmennyt, ole kovinkaan suurena tekijänä työläisten tuloarviossa. Noin 10 % tuloista johtunee senkaltaisista lisäansioista. Pikemminkin tekee työläinen kaiken voitavansa kyetäkseen elämään päivästä toiseen. Mutta mikään ei auta, työläisen täytyy nähdä nälkää tämän sanan täydessä kammottavassa merkityksessä.

Koko tilanteen vaikeus selviää täydellisesti siitä seikasta, että kansankomissarioidenneuvosto voi tyydyttää vain mitättömän pienen osan viljan tarpeesta. Niinpä jaettiin korteilla: heinä-syyskuussa 1917 0.689 naulaa päivää kohti, mikä teki 54,2 % kulutuksesta, loka-joulukuussa 0.54 naulaa päivässä (43 %), tammi-maaliskuussa 1918 0.25 naulaa (22%), huhti-kesäkuussa 0.28 ja heinä-syyskuussa vain 0.11 naulaa.

Kun elintarvetilanne oli näin epätoivoisen raskas, niin ryhdyttiin tähän nähden luokittelemaan kansaa ryhmiin. Lokakuusta alkaen jaettiin ensimmäiseen ryhmään kuuluville 0.59, toiseen 0.375 ja kolmanteen 0.25 naulaa leipää päivässä. Vuoden 1919 alussa vähennettiin taaskin kortti-annosta. Kesäkuussa 1919 saivat ensimmäiseen ryhmään kuuluvat työläiset keskimäärin 0.41 ja virkailijat 0.59 naulaa, päivässä. Tilanne on siis edelliseen vuoteen verrattuna jonkun verran parantunut, mutta pysyy silti perin vaikeana.

On todettu, että esim. Pietarissa saivat erilaisessa taloudellisessa asemassa olevat henkilöt ruokatarpeita kalorioissa lausuttuna seuraavasti:

Kuukausitulot Kalorimäärät henkilöä kohti Korteilla Vap.kaup. Yhteensä

korkeintaan 75 ruplaa 1018 662 1680 76-150 1012 928 1940 151-250 996 1104 2100 251-350 5017 1507 2524 351-450 880 1564 2447 vähintäin 451 1144 2447 3591 Keskimäärin 1002 1100 2100

Pietarin virallinen "Isvestija"-lehti viime joulukuun 23 p:ltä julkaisee tärkeimpien ruokatarpeiden torihinnat. Joulukuun 19 p:nä oli Sennoilla, Andrejewskin ja Kliuskin toreilla Pietarissa joku määrä elintarpeita myötävänä seuraaviin hintoihin naulalta (400 grammaa): leipä 210-250 ruplaa, jauhot 250-300 r., raavasliha 450-600 r., hevosliha 180-200 r., perunat 85-90 r., rasva-aineet 1,600 r., kasvisöljyt 1,000-1,400 r., voi 2,000 r., sokeri 1,800 r., kananmunat 100 r. kappale, maito 140 ruplaa pullo (2/3 litraa), suola 360-400 r. naula, suolakala 210-260 r. naula, tuore kala 450 r. n., sillit 270-370 rupl. kappale, sianliha 1,000-1,200 r. n., vasikanliha 700 r. n., kohopiimä 300 r. n., hapankerma 900 r. n., erilaiset ryynit 350-400 r. n., ruis (jyvinä) 220-270 r. n., kaura 120-140 r, n., nisujauhot 500 r. n., öljykakut 160 r. n., kanat ja teerit 750 r. n., kuivat vihannekset 240 r, n.

Jos laskisimme hintasuhdeluvun vain ruisleivän, voin, raavaslihan ja sokerin hinnan perusteella, niin huomataan, että hinnannousu on maaliskuun lopussa 1919 321-kertainen ja noiden "Iswestijan" tietojen mukaan vapaassa kaupassa viime joulukuussa n. 4,500-kertainen. Nämä ovat tietysti vallan pintapuolisia arvioita. Mutta sen kaikki edellä sanottu osoittaa, että työläisten palkan ostokyky on alentunut tavattoman paljon enemmän kuin 1/15:ksi. Tarvittaisiin runsaita aivan yksityiskohtaisia tilastollisia tietoja, ennenkuin voitaisiin sanoa jotain täsmällistä työväestön ja talonpoikain realipalkasta ja elintasosta.

Lukijat saavat itse tehdä johtopäätöksensä siihen nähden, tokko on luultavaakaan, että parannusta on tapahtunut — edes suhteellisessa mielessä, s.o, sodan vaikutukset, saarron y.m.s. huomioonottaen. Arvelen esitettyjen tietojen riittävän sellaisen johtopäätöksen tekoon.

Pysyn niissä rajoissa, jotka olen tehtävälleni asettanut ja jätän yleiset arvostelut ja johtopäätökset. Jätän ne lukijan itsensä tehtäväksi.

* * * * *

J. K.

Juuri tämän esityksen loppuarkkeja painoon pantaessa ilmestyi Karjalan Aamu-lehdessä neuvostolehtien mukaan tehty selostus niistä yleiskatsauksellisista neuvostovaltakunnan taloudellista tilaa koskevista tiedoista, joita ylimmän kansantalousneuvoston puheenjohtaja Rykow on viime tammikuun lopulla antanut. Saakoot eräät selostuksessa esitetyt kaikesta päättäen jokseenkin luotettavat ja samalla valaisevat tiedot tässä sijansa:

Kulkulaitokset. Kun ennen sotaaa ei pahimpina aikoinakaan "sairaiden" veturien luku noussut yli 15 % veturien luvusta, on tätä nykyä yhä edelleenkin n. 60 % vetureista käyttökelvottomia. Joka kunkausi menee vetureita pilalle 200 kappaletta enemmän, kuin mitä niitä ennätetään korjata. Uralin metallin kuljettamiseen on käytettävissä yksi juna kuukaudessa. Turkestanin puuvillan kuljettamiseen Moskovan tehtaille 13 kuukaudeksi menisi nykyisillä kuljetusneuvoilla kymmeniä vuosia. Keski-Venäjänkään raaka-aineita: pellavaa, viljaa, hamppua ja nahkoja ei ennätetä kuljettaa riittävästi.

Teollisuus. Vuoden 1919 lopulla oli yhteiskunnallistutettu n. 4,000 tehdasta. Näistä toimii n. 2,000. Toinen puoli seisoo kylmillä. Teollisuustyössä on n. 1 milj. työläistä. [Krassin esitti Ruotsissa eräässä haastattelussa luvun jonkunverran suuremmaksi.]

Tehtaiden työtehoa kuvaavat seuraavat numerotiedot. 1,194 metallitehtaasta oli käynnissä 614, joille v. 1919 annettiin lupa 40 miljoonan metallipuudan jalostukseen. Tämä määrä on 30 % valtakunnan vuotuisesta metallitarpeesta. Mutta siitäkin suorittivat tehtaat vain puolet, eli 15 % maan metallitarpeesta. Hallituksen ja sen natsionalisoiman teollisuuden käsissä oli 25 miljoonaa puntaa mustaa metallia, 5 miljoonaa värillistä, 6 miljoonaa nauloja ja 3 miljoonaa puutaa muita metallituotteita.

"Se on — sanoo Rykow — alle yhden neljänneksen siitä, minkä maa tarvitsee pahimman metallinälkänsä tyydyttämiseksi ja metalliteollisuutensa hengissä pysyttämiseksi".

Veturitehtaat suorittivat vain 40 % siitä, mitä v. 1913 suoritettiin. Vaunuja tehtiin vain 10 %. Yleinen konetuotanto v. 1919 oli 30 % vuoden 1913 tuotantoon verraten. Maanviljelyskoneiden ja työkalujen tuotanto osottaa 43 % auroja ja 26 % äkeitä.

"Kutomateollisuuden alalla osottaa natsionalisoitujen tehtaiden työteho 10 % normaalituotannosta", sanoo Rykow. 164,000 kutomakoneista oli v. 1919 työssä 10 % ja 7 miljoonasta kehruulaitteesta vain 7 %. V. 1919 nousivat lankavarat 723 tuhanteen puutaan, mutta v. 1920 alkuun supistuivat ne 467 tuhanteen puutaan.

"Moskovassa, Venäjän kutomateollisuuden keskuksessa, joka Englannin ja Saksan kutomateollisuuden jälkeen oli ennen kolmannella sijalla, ilmeni täydellinen seisaus".

Ammattitaitoisesta työväestä on kova puute.

Maataloudesta ei anneta muita tietoja kuin että pellavan tuotanto on alentunut 30 %:iin entisestään.

Nämä tiedot täydentävät sangen merkitsevästi edellä esitettyä kuvaa kahdessa suhteessa; ne koskevat viimeisimpiä aikoja ja antavat jonkinlaisen kokonaiskäsityksen.