language: Finnish

KOSKEN TARINA

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Toinen, korjattu painos (näytelmästä "Herran ääni")

Seuranäytelmiä N:o 210

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

HENKILÖT:

MARGARETA VUORENPÄÄ. AHTI. VELLAMO. HOVINEUVOS KARILA. SVANTE ALHORANTA. YÖVARTIJA VARIS. LAINA. ANNI.

Omistettu Kaarlo Bergbomin muistolle.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Vuorenpään arkisali. Keskellä lattiaa mallijalusta ja maalausteline. Perällä kaksi ikkunaa ja lasiovi, joiden läpi näkyy kuistin aitaus, puisto ja etäämpänä tehtaan savupiippuja.

Harmaa, sateinen kesäpäivä.

VELLAMO maalaamishommissa telineen ääressä. Laina, köyhästi puettu pieni tyttö, istuu jalustalla mallina.

LAINA. Ja sitten he —

VELLAMO. Odotapa hiukan! (Menee Lainan luo.) Koetahan katsoa tuonne katonrajaan! Hetkinen vain! — Noin! — Joko Laina-pikkua alkaa väsyttää?

LAINA. Ei vielä.

VELLAMO. Vieläkös! — Eihän Laina toki vielä —! Kohta saammekin työmme valmiiksi. (Menee takaisin telineen luo.) Nyt olemme aivan hiljaa — pikkuruisen hetken vain! — Yksi ainut viiva — korkeintaan pari — viisi sekuntia — silmänräpäys enää! — Odotahan! — Katsotaanpas ensin! — Mainiota! — Nyt Laina-tytti saa taas istua vapaammin. Sillä lailla! — No, kumman tehtävä on tällä kertaa sadun kertominen? Onko minun vuoroni?

LAINA. Eikä! Minunhan jäi kesken —

VELLAMO. Niinpä niinkin! Lainan satuhan keskeytyi.

LAINA. Niin. — Kääpiöt saivat sitten Avaruuden meressä erään saaren asuttavakseen. Toiset asettuivat vuorelle, ja toiset jäivät rotkoon, vuoren juurelle. Vuorelle paistoi aurinko lämpimästi — siellä oli kirkas ilma — sieltä kantoi silmä kauas avaruuteen — paljon ihmeellistä ja kaunista näkivät vuorelaiset. He näkivät senkin, että vuorella oli mukavampi ja parempi olla kuin rotkossa.

VELLAMO. No eivätkö rotkon kääpiöt sitä huomanneet?

LAINA. Eivät. Rotkossa oli ilma tummaa, usvaista ja paksua. Se sokaisi, ahdisti ja painoi heitä — yhä alemmas — niin alas, että lopulta he kaikki tulivat vuorelaisten orjiksi. Nyt oli vuorelaisilla vielä parempi ja mukavampi olla, sillä rotkolaiset toimittivat kaikki heidän askareensa. Eivät vuorelaiset maan eivätkä puitten hedelmiäkään voineet itse korjata, vaan —

VELLAMO. Miksi eivät voineet?

LAINA. No, kun pensaat pistelivät ja — ja kun maan multa oli niin kovin mustaa — ja — ja likaista. — Nyt tulee sellainen kohta, jota en oikein muista. Siinä puhutaan niin paljon vuorelaisten sydämettömyydestä ja rotkolaisten kärsimyksistä ja — ja — vuorelaisten hengen kuolemasta —

VELLAMO. Voi, voi sinua, pikku-rukka! Kuinka sinä sellaista muistaisitkaan!

LAINA. Mutta sitten taas muistan —. Vuorelaiset rupesivat pelkäämään, että rotkolaiset hyökkäisivät anastamaan heidän asuinsijojansa. Sentähden he lähettivät rotkoon erään mustan kääpiön sanomaan, että kaikkien on siirryttävä pois tältä saarelta sadan vuoden kuluttua, ja että siellä uudella saarella pääsevät rotkolaiset vuorelle — ja vuorelaisten täytyy mennä rotkoon. Rotkolaiset olivat tyytyväisiä nyt, kun kerran vuorotella saataisiin. Ja niin elettiin taas edelleen.

VELLAMO. Juttusi ei tunnu oikein luistavan tänään.

LAINA (arasti). Niin — kun se on niin vaikea ja — minä muistan niin huonosti. Lopetanko?

VELLAMO. Ei, ei — älä nyt paina päätäsi alas — jatka sinä vain!

LAINA (yrittää parastaan). Kerran tuli suurilta tuntureilta, auringon noususta päin vieras —

VELLAMO. Käännäpäs nyt vähän päätäsi oikealle — kas niin! Hyvä on! —
No, se tunturi-vieras —? Oliko se vuoren-väkeä vai —?

LAINA. Ei. Se oli Auringon maasta kotoisin. Päivänpoika oli hänen nimensä.

Hän kokosi rotkolaiset Avaruuden meren rannalle — ja rotkolaiset hämmästyivät ja ihmettelivät joukkonsa paljoutta.

Heidän sydämensä paisui ja heidän katseensa terävyys puhkaisi paksun usvan. He näkivät auringon kajastuksen idässä ja kuulivat lauhkean länsituulen huminan puitten latvoissa.

Nyt puhui Päivänpoika heille ja sanoi, että sadan vuoden kuluttua kyllä täytyy tältä saarelta muuttaa, mutta kukaan ei tiedä minne. Eikä kukaan tiedä onko siellä uudella saarella ollenkaan vuoria ja rotkoja. Vuorelaiset vain narrailevat rotkolaisia, saadakseen rauhassa pitää paikkansa vuorella. Tästä rotkolaisten mieli kovin katkeroitui — ja suruissaan he rupesivat toisiltaan kyselemään, ja keskustelemaan keskenään. —

Taas puhui Päivänpoika heille ja sanoi: »Katsokaa ympärillenne ja uskokaa mitä näette ja tunnette ja mikä olevaista on, älkääkä sokkoina juosko virvatulien perässä, mustaan pimeyteen!»

Rotkolaiset katselivat ympärillensä — he näkivät läikehtivän meren, elinvoimaa uhkuvan maan — ja vuorelaisten loisteliaan ylängön. — He näkivät — toistensa kuihtuneissa muodoissa oman kurjuutensa alastomuuden, ja — hämmästyivät.

»Tarttukaa toisianne kädestä kiinni, lujasti ja varmasti!» huusi
Päivänpoika kääpiöille.

He etsivät toistensa kohmettuneet kourat ja pusersivat niitä lämpimästi, luottavaisesti. Jokainen tunsi voimansa kasvavan, vartensa vahvistuvan. Ihmeellisen turvalliselta tuo tuntui. Niin he seisoivat hiiskumattomina. Aavistuksen oraat tekivät terää heidän sydämissään. Jotakin käsittämätöntä oli tulossa! —

»Katsokaa toisianne silmiin, suoraan ja syvästi!» huusi Päivänpoika kaikuvalla äänellä. — Kääpiöt tekivät niin. —

Aurinko nousi nyt pilvettömästä idästä, lännen tuuli tuoksui tunturi-ilmaa, nuppunsa aukaisivat kukat, laineet läikkyivät, ja linnut virtensä virittivät. Nopeana kuin salama syöksyi lämmön virta kääpiöjoukon läpi, sytyttäen elämän tulen jokaisen rintaan. Koko luonto vavahti: ihminen oli syntynyt.

VELLAMO (on Lainan viimeisen sanelman aikana tullut yhä tarkkaavaisemmaksi ja vihdoin lopettanut maalaamisensa). Mitä sanoit? Ihminen oli syntynyt?

LAINA (viattomasti). Niin. Rotkon kääpiöissä, Avaruuden meren rannalla.

VELLAMO. Oliko siis jo vuoren kääpiöissä ennen —?

LAINA (varmasti). Ei. Ne jäivät kääpiöiksi.

VELLAMO (pyyhkii siveltimiään). Hm! Sinun satusi on kovin tulipunainen.
Mutta — kyllähän se kuljettaa ajatuksia. — On siinä paljon —

LAINA. Paljon siinä on muistamista.

VELLAMO (nauraa). On todellakin. — Missä olet sen oppinut?

LAINA. Ihmisyyskoulussa.

VELLAMO. Ihmi —? Taas! Sinähän olet tänään ihan täynnä yllätyksiä. —
Mikä koulu se on?

LAINA. Se on — se on kaupungissa — me käymme siellä aina iltasilla. — Tule kerran katsomaan, niin saat leikkiä ja oppia satuja! Mutta tule minun osastolleni! Meille kerrotaan kaikkein hauskimmat sadut. Isojen ihmisten sadut ovat vähän ikäviä. Tämä oli isojen satu — luullakseni.

VELLAMO. Käykö siellä isojakin ihmisiä?

LAINA. Etkö sitä tiedä?

VELLAMO. En.

LAINA. Herranen aika! Ethän sinä sitten tiedä mitään. Minä luulin, että sinä jo olet käynyt ihmisyyskoulusi loppuun. (Vellamo purskahtaa nauramaan ja menee suutelemaan Lainaa.) Ihastuitko noin kovin, kun minä lupasin ottaa sinut mukaani?

VELLAMO. Ihastuin — ihastuin! (Nauraa.) Minä ihastuin niin kovin sinun ihmisyyskoulustasi. — Kas niin! Nyt me olemme lopettaneet. Tulehan nyt alas! — Odotapas! (Tuo pöydältä hedelmävadin.) Otahan nyt tästä! Katsos, noin kauniita omenoita!

LAINA (ottaa omenan). Oletko ravistanut näin paljon omenoita?

VELLAMO. Ravistanutko? — Millä tavalla?

LAINA. Oletko itse ravistellut nämä puusta alas?

VELLAMO. Niinkö? — En ole. Palvelusväki on tietysti —

LAINA. Oletko sinä sitten vuorelainen?

VELLAMO. Vuorelainenko? (Ajattelee.) Tosiaankin — niin! (Hymyilee.) Vuorelainen kai — mikäpä minä muukaan voisin olla. — Sinähän olet älykäs tyttö, sinä.

LAINA. Tuletko ihmisyyskouluun minun kanssani, jos tulen hakemaan sinua?

VELLAMO. Tule vain hakemaan! Mennään sitten yhdessä. — Sinä saat olla minun pikku opastajani. (Rouva Vuorenpää tulee vasemmalta, hattuun ja päällysviittaan puettuna, menee suoraapäätä keskiovesta kuistille, nyökäyttää mennessään Vellamolle, tähystelee oikealle.) Kas, äiti! Pianpa palasit kaupungista! — Nyt pikku Laina saa mennä kotia. Miksi et syö omenaasi?

LAINA. Minä vien sen siskolle.

VELLAMO. Onko sinulla paljon siskoja?

LAINA. Yksi.

VELLAMO. Ja äitisi on jo parantunut — niinkö?

LAINA. On.

VELLAMO. Entä isäsi? Sinä et koskaan ole maininnut häntä. Elääkö hän?

LAINA. Hän on yövartijana tehtaalla.

VELLAMO. Voi pikku ressua! — Tässä on siskollesikin. No, helma levälle! (Tyhjentää hedelmävadin Lainan helmaan.) Kas noin! — Älä nyt pudota niitä matkalla! — Sano äidillesi terveisiä! — Minun täytyy tulla jonakin päivänä katsomaan häntä. Missä te asutte?

LAINA. Me olemme asuneet keväästä asti myllärin halkovajassa. Mutta kun äiti parani ja jaksaa taas mennä tehtaaseen, niin me muutimme toiselle puolelle koskea, Karpalosuon vaarin mökkiin. Oikeaan huoneeseen.

VELLAMO. Miksi te sellaisessa paikassa olette asuneet? Sanoithan, että isäsi —

LAINA. Isä on taas kaupungin — rannassa.

VELLAMO. Mitä hän siellä tekee?

LAINA (hiljaa). En minä tiedä. — Isä juo kaikki äidinkin ansiot. Eilen hän taas tuli kaupungista sinne Karpalosuolle, mutta vaari saarnasi hänet ulos.

VELLAMO. Saarnasi? Millä tavalla?

LAINA (naurahtaa). Etkö tiedä mitä saarna on? Etkö ole koskaan käynyt kirkossa? Se on sellaista, joka kauheasti pelottaa. Ja vaari on niin iso, harmaapartainen —

VELLAMO. Saarnaako hän niinkuin pappi?

LAINA. Ihan kuin ilmeinen pappi. Äsken hän seisoi tuolla kosken rannalla ja saarnasi — koskelle. (Nauraa.)

VELLAMO. Minäpä käyn teillä jonakuna päivänä.

LAINA. Et sinä sinne löydä — Karpalosuolle asti. — Minä tulen sitten hakemaan sinua ihmisyyskouluun. Tulenko tänä iltana?

VELLAMO (ohjaa Lainan ovesta vasemmalle). Tule vain! Tule vaikka tänä iltana! (Palaa mietteissään keskilattialle. Seisahtuu. Menee sitten maalausta tarkastelemaan.)

ROUVA VUORENPÄÄ (tulee kuistilta). Vellamo!

VELLAMO. Mitä, äiti?

ROUVA VUORENPÄÄ. Tulehan tänne! (Viittaa ulos oikealle.) Tunnetko tuota miestä — tuolla — tienristeyksessä? (Vellamo menee kuistille.) Hän seisoo risteyksessä ja katselee tännepäin. — Tunnetko?

VELLAMO (tulee sisään). En tunne. Kuka hän on?

ROUVA VUORENPÄÄ. En tiedä — ajattelin vain — hän seisoi tuolla käytävällä, kun ajoin lehtokujaa — minusta tuntui — lie joku tehtaamme uusista virkamiehistä. (Vellamo on mennyt maalauksen luo. Rouva Vuorenpää, katseltuaan vielä hetken ulos, sulkee oven.) Hän on jo mennyt. (Painaa soittokellon nappulaa ja alkaa riisua päällysvaatteitaan.) Oletko muuttanut atelieesi pois Uhmakalliolta?

VELLAMO. Vain täksi kerraksi. Paviljonki oli niin kolkko ja kostea.

ROUVA VUORENPÄÄ. Mitenkä voit ollenkaan maalata tällaisella säällä?

VELLAMO. Tämä oli jo melkein valmis —

ANNI (tulee). Soittiko kauppaneuvoksetar?

ROUVA VUORENPÄÄ. Tässä! (Antaa hattunsa ja vaippansa.) Kävikö täällä äsken joku — outo herra?

ANNI. Ei käynyt. (Menee.)

ROUVA VUORENPÄÄ (menee sohvan luo ja ottaa sen selkänojalta liinan hartioilleen, istuutuu). Luulin huomanneeni täällä äsken pienen tytön?

VELLAMO (menee kirjoituspöydän luo, repäisee pienen paperipalan ja kirjoittaa siihen). Hän oli minun mallini.

ROUVA VUORENPÄÄ. »Paimentytön» malli?

VELLAMO. Olen muuttanut tauluni nimen.

ROUVA VUORENPÄÄ. Milloin?

VELLAMO. Nyt juuri. (Menee telineen luo ja kiinnittää paperipalasen taulun reunaan.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Miksikä?

VELLAMO. Tule katsomaan!

ROUVA VUORENPÄÄ (aikoo nousta, mutta nojautuu hermostuneesti takaisin sohvaan). Sano vain!

VELLAMO (pitkäveteisesti). »Satu.»

ROUVA VUORENPÄÄ. Mikä? — »Satu»? Muotokuvan nimeksi?

VELLAMO (nyökäyttää). Hm!

ROUVA VUORENPÄÄ (nousee ja menee kuvan luo, hämmästyy). Tämähän on aivan kuin elävä ihminen! — Sinähän olet koko mestari. Onko tämä myöskin aivan mallisi näköinen?

VELLAMO. Jotenkin — luulisin. — Silmät olivat pahimmat! Katselepa niitä! Onko niissä mielestäsi kaukaista kaihoa?

ROUVA VUORENPÄÄ (ikäänkuin säpsähtäen). Mitä? Kaukaista kaihoa?

VELLAMO. Niin. Hänen silmänsä olivat sellaiset.

ROUVA VUORENPÄÄ (varjostaa kädellään nähdäkseen vain silmät).
Ihmeellistä!

VELLAMO. Mikä niin?

ROUVA VUORENPÄÄ. Nuo silmät! — Katsopa niitä näin — ainoastaan silmiä!

VELLAMO. Mitä sitten?

ROUVA VUORENPÄÄ. Etkö tunne niitä? — Veljesi silmät!

VELLAMO. Ahdinko? — Ei mutta — tosiaankin! Sepä omituista!

ROUVA VUORENPÄÄ (puoliääneen). Se on sittenkin — aivan varmaan —

VELLAMO (tarkastelee äitiään). Mitä tarkoitat? Mikä on varmaa?

ROUVA VUORENPÄÄ. Mikä oli — kuka oli sinun mallisi?

VELLAMO. Yövartijan pikku Laina.

ROUVA VUORENPÄÄ (pyyhkii hermostuneesti otsaansa). Peitä se! (Menee sohvaan istumaan.)

VELLAMO (peittäessään kuvaa, seuraa katseellaan äitiään). Arveletko,
että Ahti olisi —? (Rouva Vuorenpää tuijottaa eteensä eikä vastaa.
Vellamo rientää äitinsä viereen ja suutelee häntä hellästi poskelle.)
Äiti! — Voihan se olla yhtä hyvin erehdystä — tai sattumaa — tai —

ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei, ei! (Nousee ja menee perälle. Katselee puistoon.)

ANNI (tulee). Insinööri pyysi neitiä telefooniin. (Menee. Vellamo poistuu vasemmalle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (katselee ympärilleen, menee sitten kuvan luo, heittää peitteen syrjään ja puhuu puoliääneen). »Satu»! Satu! Hänen silmänsä! Myöskin hänen! — Kaukaista kaihoa —

VELLAMO (tulee, hämmästyy, kun huomaa äitinsä kuvan vieressä, menee hiljaa hänen luokseen). Äiti! — Pannaan tämä peittoon! (Johtaa äitinsä istumaan.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Ahtiko soitti?

VELLAMO. Niin. (Koettaa lohduttaa.) Se oli sittenkin pelkkää mielikuvitusta.

ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, Vellamo! Ei se ole.

VELLAMO. Mutta vaikka otaksuisimme sen todeksikin, niin eihän asiaa enää voi auttaa. Ja onhan se jo siksi vanha juttu, että —

ROUVA VUORENPÄÄ. Onhan se vanha. Oikeastaan sangen vanha. Mutta sen ääni soi herkeämättä. On jo soinut kauvan. Jumala tiesi katkeaako milloinkaan. Ja jos katkeaa, niin — mitä tapahtuu silloin?

VELLAMO. Etköhän sinä ole tänään kovin hermostunut? Entistä enemmän — minun mielestäni.

ROUVA VUORENPÄÄ. Kyllä kai olenkin. Minun on — niin vaikea olla.

VELLAMO. Oh! Tuo onneton kuva —

ROUVA VUORENPÄÄ (hymyilee heikosti). Sinun »Satusi» — niin — (Nousee.) Eikö mitä! (Menee toiselle puolen huonetta.) Se vain taas herätti ja — ja vakaannutti — (Äänettömyys.)

VELLAMO. Missä oli Lainan äiti — silloin? Oliko hän meillä palveluksessa?

ROUVA VUORENPÄÄ. Oli. Katri oli meillä samana keväänä, jolloin — isäkin kuoli. (Istuutuu.)

VELLAMO (hämmästyy). Isäkö —?

ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Sinä ehkä et sitä muista — olithan siihen aikaan ensimmäistä vuottasi Pariisissa — ja tulit kotia vasta isäsi hautajaisiksi — joiden jälkeen Katri heti muutti pois — ja meni naimisiin yövartija Variksen kanssa. — Varis oli jo silloin juoppo ja muuttui sen jälkeen yhä juopommaksi — sai tietysti liiaksi rahoja — palkkioksi. — Tämä naiminenhan katkaisi silloiset epäilyni ja —. Nyt en enää epäile.

VELLAMO (menee katselemaan kuvaa). Mutta — eiväthän nämä ole — isän silmät —

ROUVA VUORENPÄÄ (vavahtuu). Isäsikö? Ei — Ahdinhan —

VELLAMO. Niin — niin — Ahti — Ahdin ovat — minä ymmärsin väärin —. Isä-vainajallahan olikin kylmät, teräsharmaat silmät — ei näissä ole mitään yhtäläisyyttä — (Peittää kuvan ja tulee alas.)

ROUVA VUORENPÄÄ (raskaasti). Ei — ei niissä ole.

VELLAMO (pysähtyy hämmästyneenä; arasti). Mitä tarkoitat —?

ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Hänellä oli kylmät, teräsharmaat — ei mitään — ei mitään yhteyttä Ahdin —

VELLAMO. Äiti! (Rouva Vuorenpää lopettaa äkkiä ja katsoo pelästyneenä Vellamoa. Vellamo katselee liikahtamatta äitiään. Rouva Vuorenpää hämmentyy, painaa päänsä alas. Vellamo pyyhkii otsaansa, menee hitaasti telineen luo, järjestelee maaleja ja siveltimiä. Rouva Vuorenpää nousee raskaasti, katselee Vellamoa, hermostuu, menee perälle, katselemaan ulos. — Äänettömyys.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä Ahti soitti?

VELLAMO. Sanoi tulevansa tänne — hetken perästä.

ROUVA VUORENPÄÄ (kääntyy). Sinun taulullasi on hyvä nimi. »Satu!»
(Vellamo ei vastaa. Rouva Vuorenpää menee hitaasti istumaan sohvan
nurkkaan, lähelle Vellamoa.) Se on hyvin sattuva. (Katsahtaa
Vellamoa.) Sattuvampi kuin luuletkaan.

VELLAMO (neuvottomana). Hm!

ROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneesti). No — ei siten kuin sinä ajattelet.

VELLAMO. Minä — minä en ajattele mitään.

ROUVA VUORENPÄÄ. Sinussa heräsi äsken eräs ajatus — epäilys — minuun —

VELLAMO. Minä ymmärsin tietysti väärin. Ei puhuta siitä!

ROUVA VUORENPÄÄ. Luuletko, että vaiti oleminen olisi minulle eduksi.

VELLAMO (menee äidin luo). En minä sitä tarkoittanut. — En usko sinusta mitään pahaa.

ROUVA VUORENPÄÄ. Mistä sait tuon nimen taulullesi?

VELLAMO (istuu jakkaralle). Se oli vain mielijohde. Minä olen antanut
Lainan kertoa satuja, istuessaan mallina.

ROUVA VUORENPÄÄ. Mielijohdeko?

VELLAMO. Päähänpisto — tai sattuma.

ROUVA VUORENPÄÄ. Sitä en usko. — Rengas liittyi toiseen — edelliseen — ja kohtalo takoo jo uutta —

VELLAMO. Oletko ruvennut taas mietiskelemään?

ROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et usko? — Kyllä minä tiedän. Tähän sinun »Satuusi» liittyy toinen satu eräästä maahovin tytöstä, joka eli kerran perintökodissaan — kohisevan kosken rannalla. Minun tarinani, kosken tarina siihen liittyy.

VELLAMO. Äiti!

ROUVA VUORENPÄÄ (katselee Vellamoa). Tyttö oli tuollainen tummakiharainen. Hyvin sinun näköisesi — hyvin.

VELLAMO. Kyllä tiedän. Tuolla vanhassa hovissa — kauniin kosken rannalla.

ROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et tiedä, kuinka kaunis ja kiehtova tuo koski oli. (Raskaasti.) Nyt se ei enää ole samanlainen kuin silloin. Sen voima vangittiin sulkuihin ja telkimiin. Sen voimakas ääni tukahutettiin hammasrattaitten kalinaan. Kaksi vierasta miestä sen teki. Niin kävi tytön kosken. Ja niin kävi — hänen itsensäkin. Tietysti. Olihan hän kosken kasvatti.

Tehtaanrakentajista oli toinen tumma, toinen vaalea.

Hovin tyttö vihasi heitä kumpaistakin — aluksi. Mutta Tumma kertoili hänen koskestaan kauniita tulevaisuudenkuvia, ja hovin tyttö luuli lukevansa Tumman silmissä ymmärtämystä ja anteeksipyyntöä..- Yhä syvemmälle katsoivat nuo silmät — yhä syvemmälle —

Kaunis unelma oli syntynyt hänen sielussaan — vielä kauniimpi kuin se, jonka koski oli synnyttänyt —: Mutta se oli vain unelma —! Muutamana sumuisena ja synkkänä syyskuun päivänä — hän heräsi siitä. (Kiihkoisesti.) Tumma matkusti pois maasta. Oli irtautunut liikkeestä, kaikesta — kaikesta — sanottiin. — Eikä hän milloinkaan enää palaa — sanottiin myöskin.

Näin heräsi hovin tyttö harmaana syyskuun aamuna — harmaaseen todellisuuteen. Ainoastaan muisto jäi jäljelle — ja sielunsa sisimpään — Tumman silmät. (Hengittää epätasaisesti.) Nopeasti toimivat tämän jälkeen tytön omaiset ja — Vaalea. Yksinäisenä, välinpitämättömänä seisoi tyttö.

Koskikaan ei ollut enää sama kuin ennen. Raiskatut olivat sen kuusikkoäyräät, ja uoma meurusi tuskaisen toivottomasti.

Kaukaista kaihoa!

Kihlajaiset — häät — heittäytyivät ulvahtavana laineena kaiken yli —

Laineen kylki kimmelsi kylmää kiiltoaan — aivankuin — ei koskaan olisi — ainuttakaan lämmintä sydäntä sen alle hautaantunut. Mutta sinne hautaantui paljon lämmintä, koska sieltä kasvoi hovin tytön esikoiselle — Tumman silmät — »Satusi» silmät —

VELLAMO (hellästi). Rakas — rakas hovin-tyttö raukka! — Nyt minä ymmärrän kaikki — sinun koskesi, Ahtisi ja Vellamosi — kaikki.

ROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneesti). Olen aina aavistanut — minä pelkään —

VELLAMO. Mitä, rakas äiti?

ROUVA VUORENPÄÄ. Että tapausten verkko alkaa kutoutua umpeen. Kosken tarina jatkuu.

VELLAMO. Äiti rakas! Sinä olet sairas — kovin hermostunut ja kiihtynyt.

ROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy maksaa kesän-lyhyt onneni elämän pituisella kärsimyksellä — ehkä vieläkin pahemmalla. Sellaista on elämä. (Nousee, kävelee hermostuneena.) Kaikesta pitää maksaa. (Pysähtyy.) Toisinaan ajattelen sitäkin, että minä olen rikollinen — ja että — rikos on rangaistava.

VELLAMO (nousee). Mikä rikos?

ROUVA VUORENPÄÄ. Se — hm — en oikein tiedä — ehkä se, että annoin tuon laineen upottaa itseni ja — niin — se kai se lienee. — Toisinaan olen siitä vakuutettu —

VELLAMO. Minä en sitä usko. Minä en usko, että olet mitään rikkonut.

ROUVA VUORENPÄÄ (istuu pöydän luo). Toisinaan en minäkään sitä usko — ja silloin on hyvä olla. Mutta taas toisinaan — oh, minun mielessäni liikkuu joskus kauheita asioita.

VELLAMO. Kuule, äiti! Meidän täytyy matkustaa täältä.

ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Minä ajattelen, että Ahdissa on kaksi vastakkaista voimaa, jotka vaanivat toinen toistaan — että hänessä on — kuinka sanoisin — osa kahdesta miehestä — kahdesta verivihollisesta —

VELLAMO. Olivatko he verivihollisia?

ROUVA VUORENPÄÄ. En ole koskaan saanut tietää, mitä heidän välillään tapahtui. — Mutta ilman syytä ei Tumma matkustanut. Hänhän rakasti minua, minä tunsin sen.

VELLAMO. Minkätähden luulet hänen matkustaneen?

ROUVA VUORENPÄÄ. Jotakin kieroa — petosta — valhetta tai rikosta on ollut mukana -. Olipa miten tahansa, niin heidän on täytynyt olla verivihollisia — ja heidät minä olen yhdistänyt samaan henkilöön —

VELLAMO. Mitä sinä tarkoitat?

ROUVA VUORENPÄÄ. Ahdissa minä olen heidät yhteen liittänyt. Se juuri on minun rikokseni. (Nousee kiihkeästi). Minä en olisi saanut mennä naimisiin toisen miehen kanssa, kun kerran minun sieluni oli juuriaan myöten kiintynyt toiseen. — Se on luontoa vastaan. Siksi se on rikos. Hänen ruumiinsa ei ole hänen henkensä oikea asuinsija. Hänen sielunsa on vangittuna vastenmielisessä paikassa, josta se kaikin voimin pyrkii vapautumaan. Juuri sen tähden hänen silmistään loistaa —

VELLAMO (vie äitinsä sohvaan istumaan). Meidän täytyy tosiaankin matkustaa täältä pois. — Vuosikausia sinä olet kiduttanut itseäsi noilla kauheilla ajatuksilla ja saanut itsesi ihan sairaaksi. — Meidän täytyy ryhtyä vakaviin toimiin. Tästä pitää keskustella lääkärin kanssa.

ROUVA VUORENPÄÄ (hervahtaen). Olenhan minä senkin tehnyt.

VELLAMO. Ja hän —?

ROUVA VUORENPÄÄ. Hän on kehoittanut minua muuttamaan muualle.

VELLAMO. Etkä ole siitä maininnut mitään. — Hyi sinua, äiti! Miksi olet sen salannut?

ROUVA VUORENPÄÄ. Jos olisin matkustanut täältä, niin olisit sinä seurannut mukana. Ja sitä en tahtonut, kun tiesin sinun viihtyvän täällä. Keväällä aioin sitä ehdottaa, mutta kun sinä silloin niin innokkaasti aloit hommata uuden atelieen rakentamista, niin en hennonut sitä tehdä.

VELLAMO. Sinä herttainen äiti kulta! Siinä olet menetellyt aivan väärin. — Tällä seudulla ei millään tavalla ole minulle mitään erikoisviehätystä. Viihdyn yhtä hyvin muuallakin. — Kuinka sinä olet mahtanutkaan kärsiä!

ROUVA VUORENPÄÄ. Täällä on sentään ollut parempi kuin tuolla vanhassa kartanossa. Tämä on vähän kauvempana. Tehtaan jyrinä ja jyskytys vaivasi minua. En voinut siihen tottua. Se tuntui minusta koskeni voihkimiselta tuskallisen taakan alla. — Sunnuntait, jolloin tehdas seisoi, olivat minulle juhlahetkiä. Niitä aina odotin. Silloin menin Uhmasaaren paviljonkiin katselemaan kosken vapaata, hurjaa huppelehtimista. — Istuin siellä tuntikausia ja riemuitsin. Me riemuitsimme molemmat toistemme näkemisestä. — Täällä uudessa huvilassa kuluu viikon kuusi päivää sentään rauhallisemmin, sillä tänne ei kuulu tuo tuskan voihkiminen. — Kun Ahti vielä saa oman huvilansa valmiiksi ja muuttaa sinne, niin silloinhan pääsen irti kaikesta, joka minua kiusaa.

VELLAMO. Ei suinkaan hän —?

ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei — ei oikeastaan hän. Vaan kaikki se elämän pinta, kaikki ne tuhannet pikku jokapäiväisyydet, jotka ikäänkuin roikkuvat kiinni hänen käsissään, tukassaan, vaatteissaan — uh!

VELLAMO. Me matkustamme, me kaksi. Se on päätetty asia.

ROUVA VUORENPÄÄ. Mutta sinun uusi atelieesihan —

VELLAMO. Samantekevää! Saavat keskeyttää rakentamisen tai käyttää senkin — tehtaaksi tai miksi vain tahtovat. Sinun on lähdettävä — ja minä seuraan mukana.

ROUVA VUORENPÄÄ (raskaasti). Voiko kohtaloaan paeta! — Etkö muista tarinaa Vuorenpään harmaasta kummituksesta, joka nähdään aina suurien onnettomuuksien edellä —?

VELLAMO. Menneitten aikojen mielikuvituksen kummitus — tiedäthän sen.

ROUVA VUORENPÄÄ. Mikä liekin —! Mutta minä olen nähnyt sen.

VELLAMO. Missä?

ROUVA VUORENPÄÄ. Kosken niskalla — sulkutelineillä. (Nousee.) Tuo pato vaivaa minua — kiusaa. Tekisi mieleni räjähdyttää se auki.

VELLAMO. Niin, niin! — Minä ymmärrän — kummituksesi — koskesi painajainen —

ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei! Siellä oli myöskin harmaa — vanha mies —

VELLAMO. Karpalosuon vaari lie ollut — hupelo vanhus — liikkuu usein kosken äyräillä.

ROUVA VUORENPÄÄ (kuuntelee). — Hss! — siellä tulee joku — varmaankin
Ahti — olkaamme vaiti tästä nyt —!

ANNI (tulee). Siellä etuhuoneessa on yövartija Varis. Hän tahtoo kivenkovaan päästä neidin puheille.

VELLAMO. Mitä hän minusta tahtoo?

ROUVA VUORENPÄÄ. Rahaa hän tahtoo. Hän on taas juomatuulella, olen kuullut — poissa paikastaankin. Hänelle ei saa antaa rahaa — se vain vajottaa hänet yhä syvemmälle. — Älä laske häntä sisään!

ANNI. Minä jo sanoin — mutta hän ei —

YÖVARTIJA VARIS (täydellinen jätkä, ennen aikojaan vanhentunut, kuihtunut, törkeä ja puoli-humalainen olento, tunkeutuu sisään). Kyllä, kyllä piika sanoi. Mutta minulla on sellainen käsitys — muutamanlaisista ryökkynäpiioista, että ne valehtelevat. —

ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä yövartija nyt niin välttämättömästi —?

YÖVARTIJA VARIS. Minä olen ollut viime aikoina pienillä matkoilla. — Minulla on suuria — suuria — asioita. Mutta ne tulevat sitten vasta — kaikki samoille markkinoille.

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä olen kieltänyt yövartijaa käymästä täällä — päihtyneenä.

YÖVARTIJA VARIS. Minulla on sellainen käsitys päihtymisestä, että —

VELLAMO. Anni sanoi, että teillä on minulle asiaa. Mitä se on?

YÖVARTIJA VARIS. Asioista minulla on sellainen käsitys, että — hiljaksensa — noin — noin — jetsullensa —

ROUVA VUORENPÄÄ. Menkää nyt, rakas yövartija — ainakin tällä kertaa —

YÖVARTIJA VARIS. Miksi minä olisin tullut, jos minä noin vain heti menisin. Katsokaas —

ROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneena). Minä en voi teidän kanssanne keskustella. En tänään. Ehkä huomenna —

YÖVARTIJA VARIS. Huomisesta on minulla sellainen käsitys —

ROUVA VUORENPÄÄ. Vaietkaa nyt, ihminen! (Ottaa kukkarostaan rahaa ja antaa Varikselle.) Tuossa — menkää!

YÖVARTIJA VARIS. Kiitos ja kunnia. Pikkuinen alkusuoritus! — Rahasta on minulla sangen hyvä käsitys. — (Kääntyy menemään.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Anni! — Suoraan kuistin kautta!

ANNI (avaa kuistin oven). Tästä!

YÖVARTIJA VARIS (mennessään). Herrasväen piioista on minulla sangen huono käsitys. (Menee.)

VELLAMO. Jätä ovi vähän auki!

ANNI. Kyllä. (Menee.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä tein taas suuren rikoksen, antaessani hänelle rahaa. — Oh, tätä kurjuutta! Tätä inhoittavaa kurjuutta!

VELLAMO. Onko hän ennenkin — käyttäytynyt noin törkeästi? Hänhän uhkaili —

ROUVA VUORENPÄÄ. On kehittynyt tietysti yhä julkeammaksi. — Häneltä nähtävästi voi odottaa jo mitä tahansa. — Ja nyt — kun minä tiedän varmaan mistä syystä hän —

AHTI (tulee vasemmalta). No —? (Katselee ympärilleen.) Eikö hän vielä ole tullutkaan? (Rouva Vuorenpää tuijottaa Ahtia melkein kammoksuen. Ahti nyökäyttää tervehdykseksi.)

VELLAMO. Kenen olisi pitänyt tulla?

AHTI. Enkö sitten —? Unohdin kai äsken sanoa, että hovineuvos Karila soitti kaupungista —

ROUVA VUORENPÄÄ (koettaa tyynnyttää itseään). Onko eno uskaltanut ulos tällaisella ilmalla?

AHTI (heittäytyy istumaan). Lienee jotakin tärkeätä uuden —

VELLAMO (paheksuen). Etkö sinä koskaan voi lakata tuosta hovineuvos-ivastasi?

AHTI. — uuden arvonsa johdosta. — Tähän asti hän on ollut vain meidän perheemme hovineuvos, mutta nyt hän on — yleinen hovineuvos.

VELLAMO. Millä tavalla?

ROUVA VUORENPÄÄ. Olisiko eno —?

AHTI (sytyttää tupakan kotelostaan). Palkinnoksi siitä, että hän on eronnut yliopettajan-toimestaan, on kaikkein korkein suosio nimittänyt hänet — hovineuvokseksi.

VELLAMO. Nytpä sitten saat tosissasi nimittää häntä siten. Pahuus sai palkkansa.

AHTI (naurahtaa). Niin — johdonmukaiset ovat Herran tiet.

VELLAMO. Mutta — tällainen sää — vierashuoneisiin on toimitettava tulta. (Aikoo mennä.)

ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo pitkään Ahtia). Anna olla — menen itse katsomaan. (Menee vasemmalle.)

AHTI. Mikä äitiä vaivasi?

VELLAMO. Kuinka niin?

AHTI. Hän oli niin — hm — jäykkä.

VELLAMO. Hän loukkaantui ehkä, kun sinä — Miksi et voi sanoa eno
Karilaa enoksi?

AHTI. Hänhän on äidin eno, eikä minun.

VELLAMO. Onko se mikään syy?

AHTI. Hm! Jos hän ei olisi tehtaan osakas, niin kernaasti minun puolestani. Mutta asioimismaailmassa ei tunneta mitään enoja eikä orpanoita. Niistä on vain haittaa. (Nousee.) Ja kylmentääkseni herra hovineuvoksen liiallista sukulaisuutta —

VELLAMO. — puhuttelet häntä arvonimillä.

AHTI. Se pitää loitompana.

VELLAMO. Ja se on tarpeellista?

AHTI. Tietysti.

VELLAMO. Miksi niin?

AHTI. Huvittaisiko neiti taiteilijatarta —?

VELLAMO (naurahtaa). Oliko sekin arvonimi — loitolla pitämistä varten?

AHTI (kävelee ylöspäin ja huomaa taulun). Maalaile sinä vain ja sekoittele värejäsi — äläkä sekaannu liikeasioihin! — Joko työsi on valmis? (Aikoo taulun luo.)

VELLAMO (kiirehtii telineen luo). Ei vielä — se on puolivalmis —. minä en näytä sitä vielä!

AHTI. En ole utelias. (Kuuntelee.) Nyt ajetaan lehtokujalla. (Menee perälle.) Siinä on hovineuvos-eno. (Seisahtuu hetkiseksi mietteisiinsä.)

VELLAMO. Kuulehan, Ahti!

AHTI. Hm? (Menee alas.)

VELLAMO (istuu pöydän luo). Tuosta atelieesta minä tahtoisin —

AHTI (heittäytyy sohvaan). Tosiaan! Niin minäkin. — Olisiko mielesi paha, jos atelieesi rakentaminen keskeytyisi — joksikin aikaa?

VELLAMO. Keskeytyisi? Mitä tarkoitat?

AHTI. Työn lopettamista minä tarkoitan.

VELLAMO. Minkätähden? Onko äiti ehkä —?

AHTI. Äiti? Mitä äidillä olisi tämän asian kanssa tekemistä? — Työväkeä vain pitäisi vähän — no, se ei kuulu tähän -. Mitä arvelet?

VELLAMO. Voisiko rakennusta käyttää joksikin muuksi, jos —?

AHTI. Mitä?

VELLAMO. Jos minä en sitä tarvitsisikaan?

AHTI. Niinkö?

VELLAMO. Olen ajatellut asettua kaupunkiin asumaan.

AHTI. Kaupunkiin? — Mitä järkeä siinä olisi? Tämähän on melkein kaupungissa. Tuskin neljännestunnin matka.

VELLAMO. Johonkin toiseen kaupunkiin. Pääkaupunkiin esimerkiksi.

AHTI. Vai niin?

VELLAMO. Niin. Mutta Uhmasaaren paviljonkia voin sentään vielä tarvita. — Paneta siis parempi vetoköysi uomaan, ettei virta vie lauttaa mukanaan!

AHTI (nousee). Olihan se oikeastaan hassua! Minua onkin jo alkanut hävettää koko homma. Ruveta syytämään rahoja taiteellisiin yrityksiin!

VELLAMO. Sinä et ole juuri erittäin taiteellinen!

AHTI. Taiteellinen? Minäkö? Pyh! (Nauraa.)

VELLAMO (vakavasti). Ei sinua nähtävästi liiallinen henkisyys rasita.

AHTI. Ei. Minä olen vapaa sellaisista — höyryistä.

VELLAMO. Sielusta.

AHTI (heittää pois tupakan; hyväntuulisesti). Mikä se on?

VELLAMO (puoliääneen). Ei kahta vastakkaista — ainoastaan puolikas —

AHTI. Mitä sanoit?