language: Finnish

MURTUNEITA

Nelinäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

HENKILÖT:

ERKKI KOLJAS.
PENTTI, hänen poikansa.
EEVI, hänen tyttärensä.
ROUVA AIROLA.
AINA, hänen tyttärensä.
PALVELUSTYTTÖ.

Ensimäinen näytös.

Avara talonpoikainen arkisali. Rikkaasti sisustettu. Seinillä on muutamia maanviljelys- ja talous-seurain antamia palkintotauluja laseilla ja komeilla kehyksillä varustettuja, sekä sohvan yläpuolella upea, suuri seinäpeili. Suuri kaakeliuuni otsalla varustettu, joka on täynnä pientä tavaraa, valokuvia y.m. Ompelupöydällä on ompelukone. Karvamatot lattialla. Perällä kaksi akkunaa pihaan päin. Akkunaverhot ovat alaslaskettuina. Talvi-iltapäivä. Pesässä palaa tuli. Lamput palavat. Etehisen oven pielessä on vaatenaula.

EEVI istuu ompelupöydän ääressä ja ompelee.

PENTTI istuu keinutuolissa ja lukee sanomalehtiä. Kello lyö viisi.

PENTTI (liikahtaa äkkiä). Katsoo taakseen. Viisi jo!

EEVI. Sanoitko jotakin?

PENTTI (nousee. Heittää lehden pois). Viisi jo!

Alkaa kävellä.

EEVI (katsoo Penttiä syrjäsilmällä ja hymyilee). Isääkö odotat?

PENTTI (pysähtyy). Hm! — Eihän juna vielä — (kävelee. Pysähtyy kuuntelemaan. Menee uunin viereisen pöydän luo, ottaa papyrossin). Käykö tuo kello edellä?

EEVI. En luule. — Kunko ei Aina jo lopeta?

PENTTI (sytyttää tupakan). Niin! — Kauvanhan Aina tosiaan pitää tänään niitä lapsia.

EEVI. Sehän on hyvä se. Aina on niin tunnollinen opettaja.

PENTTI. Niinpä niin. Tietysti. Mutta eihän sitä yli ajan —

Istuu keinutuoliin.

EEVI (nauraa). Sinulle se tietysti on yli ajan jo neljältä. — Silloin sinä jo joka jumalan ilta asetut tuohon keinutuoliin odottamaan päättäjäisvirren kuulumista tuolta seinän takaa.

Nyykäyttää päätään vasemmalle.

PENTTI. Virren! Eiväthän ne mitään virsiä ole.

EEVI. Paha kyllä, etteivät ne ole niitä. Ainalle olisi edullisempaa, jos opettaisi lapsille laulujen sijasta virren veisuuta. Onhan hän saanut sen johdosta jo huomautuksiakin papistolta ja —

PENTTI. Kuuppas Eeville

EEVI. Hm?

PENTTI (hymyilee). Jos näkemättä kuuntelee sinun puhettasi, niin voisi kuvitella, että sinä olet vanha mummo, joka istuu takareen pankolla ja siitä yhä katselee taakseen. Sinä ajattelet toisinaan niin — — niin —

EEVI. Terveesti.

PENTTI (tekee kärsimättömän liikkeen). Sitä en juuri tarkottanut. —

EEVI. Tämä kouluyritys meidän kylällä on vain koetteeksi ja Ainan asema siis tilapäisenä opettajana —

PENTTI. Vaatii uhraamaan nurkka-jumalille. Tiedän, tiedän. — Ja sentähden Ainalle olisi —

EEVI. Ainalle olisi edullisempaa, asemaansa ja pitäjäläisten suosioon nähden, tehdä tehtävänsä niiden tahdon mukaan, joista hän on riippuvainen.

PENTTI (nousee). Sillä tavalla ei ikinä tulla mihinkään, jos aina katsellaan taakseppäin, aina kuljetaan silmät takaraivossa.

EEVI (tarkotuksella). Ei myöskään saa aina tähdätä tyhjään ilmaan.

PENTTI (pysähtyy kävellessään Eevin viereen). Sinä — äh! (Ottaa
sanomalehden ja istuu lukemaan. Hetken perästä.) Se on merkillistä!
Eikä sinua sentään voi sanoa tyhmäksi. Monessa asiassa päinvastoin.
Etkä sinä ole pahakaan. Omituinen sinä vaan olet.

EEVI. Kunko en ajele kaikua, enkä juokse kilpaa varjoni kanssa?

PENTTI (hymyilee). Minä olen huomannut jo pitemmän aikaa, että sinulla on ollut hyvä halu sanoa minulle jotakin — läksyttää minua. — Eikö totta? — Kyllä sinulla on ollut. Ja kauvan. — Mistä ajasta sen läskisinkään? (Viekotellen). Sanoppas, mistä ajasta alkaen sinä olet taas tuntenut itsesi niin äidilliseksi?

EEVI. Siitä asti kun Aina tuli meille.

PENTTI. Oikeinpa arvasin. Koko syksyn siis. Vai sitä varvasta se kenkä pusertaakin! — Sinä et pidä Ainasta?

EEVI. Päinvastoin — En voisi pitää äänestä enemmän, vaikka hän olisi oma sisareni.

PENTTI (ihastuen). Oikeinko totta?

EEVI (nyökäyttäen). Niin! Melkein sisarena olen pitänytkin häntä. Ja onhan hänen äitinsä monessa suhteessa ollut meillekin kuin oma äitimme.

PENTTI. Niin. Pastorska Airola onkin niin harvinaisen hyvä.

EEVI. Mutta senpä tähden minä en pidäkään siitä, että sinä hakkailet Ainaa.

PENTTI. Hakk —! — Minä en ole koskaan sietänyt tuota teidän hakkailu-sanaanne.

EEVI. Onko se liian mieto?

PENTTI. Se on se, ettei se sovi tähän.

EEVI. Tähän se juuri sopiikin.

PENTTI (nousee). Eipäs!

Kävelee yhden kierroksen. Menee pesän eteen ja heittää pois papyrossinsa.

EEVI. Kohennapas uunia siellä!

PENTTI (kohentaa. Tulee Eevin viereen). Minä voin sanoa sinulle jotakin — vaikka en ole vielä isällekään — mutta minä aijon puhua hänen kanssaan heti kun hän tulee kotia.

EEVI. No?

PENTTI (istuu Eevin viereen). Minä pidän Ainasta? —

EEVI. Näetkös nyt! Sitähän minä —

PENTTI. Ei, ei! Ei sillä tavalla! Oikein toden teolla Minä tarkotan, että me rakastamme toisiamme Aina ja minä — ja —

EEVI. Se on pahempi se.

PENTTI. Mikä on pahempi?

EEVI. Aina parka!

PENTTI (katselee Eeviä pitkään). Hm! — Tiedätkö Eevi — Minä olen monena iltana tarkastellut sinua, kun sinä tässä olet ommellut ja hommaillut häävalmistuksiasi. Minä olen katsellut sinua ja ajatellut yhtä ja toista sekä sinusta, että sinun sulhasestasi Niinisalosta, joka muuten tuntuu olevan kunnon mies —

EEVI. Puhdas luonne, eikö niin?

PENTTI. Voipi olla puhdaskin, mutta pehmeä, kovin pehmeä voidakseen — Hm! — No, niin — kun minä olen ajatellut sinun lasinkirkasta ja jääkylmää luonnettasi ja sinun järkeäsi, joka on niin kauhean — kuinka sanoisin —

EEVI. Terve.

PENTTI. Vaikkapa niinkin. Se ehkä sopii. Niin silloin olen myöskin aina itsekseni — Hm! Sanoppas minulle — miksi sinä et säälittele itseäsi tai Niinisaloa yhtä paljon kuin Ainaa tai minua?

EEVI. Meitäkö? — Mehän menemme naimisiin.

PENTTI (Nousee). Ooh! Vai sitä sinä -! Etkö sinä luule, että minä aijon Ainan kanssa mennä naimisiin?

EEVI. Ainan kanssa — sinäkö?

PENTTI. Luonnollisesti.

EEVI. Näetkös nyt millainen ilmaan ampuja sinä olet! — Siihen ei isä milloinkaan suostu.

PENTTI. Hänen täytyy!

EEVI. Miksikä?

PENTTI. Minä en anna perään, ennenkun olen ajanut tahtoni läpi.

EEVI. Milloinka sinä olet ennen jaksanut ajaa tahtosi läpi?

PENTTI. Tässä mailmassa on niin paljon seikkoja — (heittäytyy huolettomasti keinutuoliin) joita yksinkertaisesti ei viitsi ajaa loppuun asti, sitten enään kun niihin on lähemmin tutustunut.

EEVI. Mutta jos tämä olisi juuri yksi sellainen seikka?

PENTTI. Ei, ei! Sinä et tiedä kuinka paljon minä pidän Ainasta. Ja eikö Aina ole hyvä tyttö? Oh! Hän on parempi kuin hyvä. Ja sellainen äly, sellainen mielikuvitus! Ja samalla niin hento, niin naisellinen! Eikö totta?

EEVI. Kyllä, kyllä! — Mutta ajattelepas sitten itseäsi!

PENTTI. Eevi!

EEVI. Älä niin kiivastu! — Pohjaltasihan sinä olet hyvä poika. Muuta ei voi sanoa. Mutta —

PENTTI. Mutta?

EEVI. Sinä olet niin heikkoa ainesta. Mitä voit tehdä Ainan hyväksi?

PENTTI. Minä voin rakastaa Ainaa, niinkuin hän ansaitsee.

EEVI. Mitäs muuta?

PENTTI. Muuta? — (Nousee). Ylipäänsä vaikka mitä muuta. Nyt on minun aikani tullut. Kaikella on näet aikansa. Ja nyt on minun. Minä olen vaan oleksinut täällä ja odotellut. Nyt se on tullut. Ainan kanssa ja Ainan rinnalla käy kaikki kuin siivillä. Sinä et aavista miten täyteläistä elämä on! Et aavista miten tunnen innostusta —

EEVI. Innostusta kai sinussa on! Ehkä liljaksikin. Mutta juuri siksi, että sitä on niin paljon, palaakin se pikemmin ja sammuu sitten, väsähtää. Ja sitten vastassa sellainen isä, joka ei milloinkaan ole perääntynyt. Ei milloinkaan jättänyt mitään kesken.

Alkaa ommella.

PENTTI (menee tuijottamaan hiilustaan).

EEVI. Oletko lähettänyt hevosen isää vastaan asemalle?

PENTTI. Olen. (Kävelee, Pysähtyy Eevin viereen). Mutta eihän ollenkaan ole sanottu, vaikka isä suostuisikin.

EEVI. Ei ikinä.

PENTTI. Mistä sen niin varmasti päätät?

EEVI (tarkastaa Penttiä). Istuhan!

PENTTI (istuu).

EEVI. Kun olin lopettanut kouluni kaupungissa, tahdoin minä jatkaa — tahdoin lukea eteenpäin. Mutta isä ei antanut. Alkoi heti valmistaa minua naimisiin. Mutta kosijoita ei ilmestynyt — ainoastaan hakkailijoita. Silloin päästettiin sellaisia tietoja liikkeelle, että Koljaan Eevi saa myötäjäisinä viisikolmatta tuhatta. Kosijoita alkoi tulla, mutta ei kyllin rikkaita ja arvokkaita. Nyt kohotettiin myötäjäiset kolmeenkymmeneen tuhanteen. Ei vieläkään ilmestynyt se, johon isä tähtäsi. Taas korotti isä summaa. Ja vielä sittenkin kerran. Se nousi nyt viiteenkymmeneen tuhanteen. Vasta sitten se ilmestyi.

PENTTI. Niinisalo?

EEVI. Niin. Ylimaan mahtavin tilanomistaja. — Hänet tahtoi isä vävykseen, vaikka olisi ollut noustava sataan tuhanteen. Ja hän sai hänet.

PENTTI. Mutta miksikä isä tahtoi häntä niin ehdottomasti?

EEVI. Hm! Saat kai senkin aikoinaan tietää.

PENTTI. Ja tahtoiko hän häntä! Kuinka voit olla siitä niin varma?

EEVI. Minä tunnen isäni ajatukset, aivan kuin kävisivät ne omien aivojeni läpi.

PENTTI. Etkö siis myöskin tiedä, miksi isä niin itsepintaisesti tahtoi
Niinisaloa?

EEVI. Että hän tahtoi, tiedän varmaan. Seisoin ikkunassa — tuossa noin — isän vieressä, kun Niinisalo ajoi pihaan. Jos olisit nähnyt hänen kasvonsa silloin, olisit sinäkin ymmärtänyt, että se oli se odotettu, rahalla ostettu. Hm! Mutta miksi juuri hän? Sitä olen koettanut lukea isästä, mutta — se on niin sekavaa. — En ole uskonut isästä niin pikkumaista ja — siksi se on niin sekavaa.

PENTTI. Mitä et ole uskonut?

EEVI. Mutta kun muistelen kaikkia niitä aikoja, jolloin edusmiesvaalit olivat kiihkeimmillään, niin —

PENTTI. Edusmiesvaalit! — Odotahan! (Ajattelee. Lyö otsaansa) Siinä se onkin!

EEVI. No?

PENTTI. Sehän on selvä, kuin päivä! — Katsos — Niinisalon suku on Ylimaan mahtavin ja laajin. Sieltähän on aina edusmies valittu. Ei koskaan täältä. Aina sieltä. Ei isä, enempää kuin muutkaan täältä, ole koskaan saanut kannatusta. Sentähden siis juuri Niinisalo! Voittaakseen Ylimaan mahtavat puolelleen ja saadakseen kannatusta.

EEVI. En minäkään muuta selitystä ole keksinyt.

PENTTI. Eikä muuta olekaan. — Vai niin! Vai niin! Mutta — kuinka hän olisi uskaltanut kohota sellaiseen summaan? Sataan tuhanteen!

EEVI. Kysy yhtä hyvin, kuinka voi hän maksaa viisikymmentä tuhatta!

PENTTI. Se on totta. Minun tietääkseni ei hänellä ole rahoja juuri sanottavasti säästössä, kun aina vaan on tilaa paranneltu ja laajenneltu. Eikä metsää ole myyty koskaan. Hm! Nämä ajatukset ovat toisinaan kyllä välähtäneet päässäni, mutta en ole niistä sen enempää välittänyt. — Tosiaankin! Mistä isä —?

EEVI. Sinulta tietysti.

PENTTI (hypähtää ylös). Minulta!

EEVI. Sinun pitää naida Koljaalla se summa, joka minussa menetetään.

PENTTI (jähmettyneenä). Naida? Mistä?

EEVI. Myöskin Ylimaasta. Emma Liinaharju on rikas.

PENTTI. Hänkö? Luuletko että isä tällä matkalla — luuletko?

EEVI. Luulen.

PENTTI. Mutta sehän on kamalaa, kun oma isä sillä lailla viitoittaa lastensa tulevaisuuden. Kamalaa!

EEVI. Kamalaa on aina, kun vanhuus nuorille tietä aitaa.

PENTTI (nousee). Mutta tällä tavalla! Tällä tavalla! — Eihän se ole meidän tulevaisuutemme, joka — Sehän on hänen. Hänen!? — Mehän olemme kuin pelinappuloita. Herra Jumala! Mehän olemme vain häntä varten. Vain häntä —! Emme itseämme varten — emme! Emme hengitä, emme elä itsellemme! Vaan muille — muille! Oh! Tällaista —! Ja kuinka sinäkin voit —!

EEVI. Kun täytyy. — Ja niin täytyy sinunkin.

PENTTI. Mutta siitä ei seuraa hyvää! Ei! Siitä ei voi seurata hyvää!

EEVI. Jos aita kestää, niin —

PENTTI (pysähtyy). Mutta jos ei, jos ei —

Koululasten laulu (kuuluu seinän takaa).

Päivä paistaa korkealta, tuuli lämmin läikähtää, kaikki voittaa kevään valta, hanget haihtuu, murtuu jää. Lehdot helkkää, lehtii salo, nurmi, viita vihannoi. Terve vapaus ja valo! kautta kaiken ilman soi.

[Sanat kirjoittanut Eino Leino.]

PENTTI (laulun loputtua kertoo loppusäkeet).

"Terve vapaus ja valo!
kautta kaiken ilman soi."

Kuulitko tuota laulua? Kuinka ihanaa! — Nyt ymmärrän, että isä pienenä ollessaan ei ole tuollaista laulanut. Ei ole! Muuten —

EEVI. Ei ole. — Mutta — emme mekään.

PENTTI (katsoo Eeviä pitkään).

EEVI. Vasta tuolta mahdollisesti alkaa oman tien aloitus — meidän avullamme.

PENTTI. Niinkö luulet?

EEVI. Mutta sitä ennen täytyy paljon murtua välillä.

PENTTI. Murtua? — Sinussa, Eevi, on toisinaan jotain niin kolean kylmää, joka saattaa värisemään. Mutta sinun ajatuksissasi on samalla jotakin ihmeellistä, joka hämmästyttää ja — ikäänkuin tempaa mukaansa. (Menee hänen luokseen). Sinä olet pelottavan voimakas luonne. (Hivelee kädellä otsaansa). Pelottavan järkevä!

EEVI (hymyilee raukeasti). Kun kulkee valjaissa vanhalla, korkealla maantiellä — syvät ojat molemmin puolin ja — niiden takana aidat, niin — voi pillastuminen tuottaa turmiota.

PENTTI (itsekseen matalasti). Tuottaa turmiota — — — Äh!
(Koettaa riuhtaista itseään irti ajatuksista). Hm! (Katselee siskoaan).
Hm! (Alkaa kävellä kädet selän takana).

EEVI (on ottanut työnsä ja ompelee rauhallisena). Ylihuomenna, kun koulu loppuu, niin —

PENTTI (kävellessään). Niin?

EEVI. Sitten on hänellä joululoma.

PENTTI (ei vastaa).

EEVI. Se kestää kokonaisen kuukauden. — Siksi ajaksi on Aina luvannut matkustaa isävainaansa sukulaisiin Vesikansan puolelle.

PENTTI. Onko hän sanonut sinulle?

EEVI. On.

PENTTI. Milloin?

EEVI. Aivan äskettäin — muistaakseni.

PENTTI. Äskettäin? —

EEVI. Sinun ei pitäisi millään tavalla estää hänen matkaansa.

PENTTI. Hm! (Menee perälle ja heittäytyy nojatuoliin).

EEVI (ompelee koneella).

Iloisia ääniä kuuluu ulkoa ompelukoneen pysähdyttyä.

AINA (ulkona. Nauraa iloisesti). Kas niin! Se sattui. Tuossa viimeinen!
— Hyvästi, hyvästi! Laulakaa vähän mennessänne kuun ukolle! Ukko on
siitä niin mielissään. Ja katsokaa, ettei Liisu pudota kirjojansa.
Hyvästi, hyvästi!

Tulee nauraen sisään.

PENTTI (on noussut ylös). Aina!

AINA. Hyvää iltaa!

PENTTI (menee iloisena Ainaa vastaan). No, vihdoinkin sinä lopetit!
Luulin, ettei sinua tänään saisi nähdä ollenkaan. (Ottaa häntä kädestä).
Mitä tämä on? Sinun kätesi ovat aivan kylmät ja märät! Mistä —?

AINA. Olin pikkuisen lumipallosilla lasten kanssa. Tuossa portilla heitimme viimeiset hyvästit.

PENTTI. Tuolla tavalla puettuna! Kuinka varomatonta! Ja kädet aivan jäässä! — Tulehan nyt tänne lämmittelemään!

AINA. Kyllä, kyllä! (Menee Eevin luo. Ottaa häntä päästä). Iltaa sinä morsian-mummo!

PENTTI. Sano mummon isoäiti!

EEVI. Kylläpä ovatkin kätesi kylmät.

AINA. Ovat ne vähän. — Pitää lämmittää. (Menee lämmittelemään). Voitte uskoa, että lapset olivat iloisia äsken päästyään viimeiseltä tunnilta.

PENTTI. He eivät siis enään tule huomenna?

AINA. Huominen päivä menee kouluhuoneen siivoamiseen.

PENTTI. Niinpä niin. — Istuhan nyt! Kai sinä jo olet väsynytkin, kun niiden lasten kanssa —

AINA. Eikös mitä!

Istuu keinutuoliin.

EEVI. Lämmintä kahvia sinun pitää saada. Minä menen heti katsomaan.

PENTTI (istuu uunin kulmalle, tuolille). Tuon äskeisen laulunko ylihuomennakin tulette laulamaan päättäjäisiksi?

AINA. Eikö se mielestäsi ole hyvä?

PENTTI. Tietysti. Tiedäthän, että pidän siitä. Se on ihana. — Mutta
Eevi sanoi pappien olevan pahoillaan, kun et veisaa virsiä lasten kanssa.

AINA. Ai, pappi! (Kaivelee taskuaan). Niin ovatkin. Pahoillaan ovat.
Tässä se on. (Vetää taskustaan kirjeen). Sain tänään kirjeen rovastilta.

PENTTI. Mitä hän? Virsistäkö —?

AINA. Ei tällä kertaa juuri niistä, mutta — melkein. (Välinpitämättömästi).
Hän sanoo tulevansa päättäjäisiin ylihuomenna.

PENTTI. Sehän on hyvä! Sittenhän hän saa nähdä tulokset sinun työstäsi ja —

AINA (kiivaasti). Tulokset — niin! Hm! Hän sanoo kuulleensa paljon moitteita minusta.

PENTTI (äkkiä). Mitä moitteita?

AINA. Arvaat kai sen. Että kristillismielinen henki puuttuu. Että minun kouluni vain kasvattaa pakanoita. Että minun lapseni ovat liian iloisia ja vapaita j.n.e., j.n.e. Oh! (Nousee. Rutistaa kirjeen ja heittää pesän eteen).

PENTTI. Amen! (Nauraa).

AINA. Sitten lupaa hän tulla päättäjäisiin. Ja sanoo että siellä hän toivottavasti huomaa kaiken tämän ilkeäksi parjaukseksi.

PENTTI. Niinkö? Sehän on kokonainen uhkaus, se!

AINA (vähän hermostuneesti). Jota seuraa minun eroamiseni.

PENTTI. No, ei nyt sentään.

EEVI. Kyllä sitä se voi seurata.

AINA. Näetkös nyt! — Se siitä tulee. — Ellei ole jumala toisessa suupielessä joka sanaa sanottaessa, niin se ei käy.

PENTTI. Niin — ja kaikki apostolit korvan takana.

AINA (nauraa ja istuu keinutuoliin).

EEVI (hymyilee). Mutta jos nyt tosiaankin eroisit — niin mitä sä sitten aijot?

AINA (keinuu kiivaammin). Hm. Täksi kevääksi jään ehkä tänne maalle ja rupean lukemaan.

EEVI. Se kyllä käy. Entäs sitten?

AINA (pitkään). Sitten — (katsoo Penttiä) Hm! menenpähän vaikka kauppakouluun.

EEVI. Sehän olisi suuri vahinko.

AINA. Mikä niin?

EEVI. Jos sinä jättäisit opettajatoimen. Sinulla on siihen suuret taipumukset.

AINA. Mutta eihän se käy — (osottaa kirjettä) tuolla tavalla.

EEVI. Ei, ei! Ei siten. — Mutta miksikä sinä myöskin teet yhtäkkiä niin suuren hypyn, niin suuren erotuksen entisistä tavoista.

AINA (katsoo Eeviä. Nousee hermostuneesti). Suuren hypyn? Hm! — Tosiaankin!

EEVI. Oletko hermostunut?

AINA (ei vastaa. Pyyhkii otsaansa ja kävelee ylöspäin).

PENTTI. Aina onkin viime aikoina tehnyt niin paljon työtä.

AINA (tulee alas). Jos olisin mies, niin sanoisin ehkä, että vakaumuksiensa kanssa ei saa tinkiä. Mutta — Totta kyllä! Miksi tehdä hyppyjä!

Menee ylöspäin.

PENTTI (liikahtaa hermostuneesti). Älä nyt suotta kuvittele mitään ikävyyksiä! kaikkihan voi vielä korjata.

EEVI. Niin. Voithan sinä muuttaa opetussuuntasi pappien mieliksi ja —

AINA (äkkiä). Sitäkö? — En milloinkaan! Upottaisinko itseni juuri siihen suohon, jota — Hm! (Seisahtuu jonkun palkintotaulun eteen. Hiljemmin), Suo siellä — vetelä täällä!

EEVI. Mitä sanoit?

AINA (hymähtää). Saatte nähdä vaan, että minusta vielä aikaa voittaen tulee innokas suon polttaja!

EEVI. Suon polttaja?

PENTTI. Henkisesti — niin. Se on oikein! Se on juuri tuo tapojen ja taantumisen ikuisesti hallaa höyryävä suo, joka paleltaa kaikki uudet oraat ja hävittää uutisviljelykset.

AINA. (kääntyy). Ja siksi se on poltettava — perujaan myöten poltettava!

EEVI (nousee, mennäkseen ulos). Hyvästi ojitettava — ympäri ojitettava se on ensin!

AINA (nauraa). Onko niin — sinä suur-viljelijä?

EEVI (mennessään). Ja tarkasti vartioitava, ettei kulo pääse tekemään turmiota.

Menee vasemmalle, perälle.

PALVELUSTYTTÖ (tulee ovelle). Pastorska Airola on täällä.

EEVI (mennessään). Hyvä, hyvä!

AINA (hämmästyneenä jäänyt paikalleen. Ei ole kuullut Eevin ja palvelustytön kohtausta. Heidän mentyään katsoo Eevin jälkeen). Mitä hän sillä tarkotti?

PENTTI (hämillään). Tuolla viimeisellä?

AINA. Niin.

PENTTI. Kukapa niin tarkoilleen osaa ymmärtää Eevin ajatuksia. Tiedäthän hänet!

AINA (kärsimättömästi). Minusta tuntui, että —

PENTTI. Pian menemme kuulutuksille ja näytämme Eeville — (Menee aivan lähelle). Mutta minä ajattelin, että sentään odotan isän kotiatuloa. Vielä tänä iltana teen asian selväksi hänen kanssaan.

AINA (hiljaisesti). Pitäisi äidillekin sanoa. Ajatteles, että hän ei vielä tiedä mitään. Senkin tähden pitäisi kiirehtiä —

PENTTI (vetää Ainan lähelleen). Totta kai! Tietysti.

AINA (ujosti). Ja sitten —

PENTTI (hellästi). Aina! Katso minua silmiin! — Herra varjele! Kyynelkö?
Minä pyydän, älä Aina kulta —! Tiedäthän sinä kuinka minä sinua rakastan.
— Miksi et ole yhtä kirkas ja iloinen kuin ennenkin? Tiedäthän sinä,
että sinut minä tahdon. Sinut yksin! Ainoastaan sinun kanssasi on onni.
Sinut, sinut, sinut! Sinä minun oma Ainani!

Suutelee tulisesti Ainaa, jonka tukka putoaa auki.

AINA. Pentti!

Kiertää käsivartensa Pentin kaulaan.

PENTTI. Kas noin! Noin tahdon sinun silmäsi säteilemään. Tuolla tavalla läikkyy niistä minulle taivas!

AINA. Nyt taas tunnen itseni onnelliseksi ja olen rauhallinen.

PENTTI. Etpäs hymyllekään!

AINA (hymyilee). Enkö?

PENTTI. Etpäs naurakaan!

AINA. Päästähän irti! Eevi voi tulla. — Ai tukka! Laskehan pian!

Irtautuu.

PENTTI (leikillään). Annas kun autan —

AINA (väistyy keinutuolin taa). Vielä vai — sinä! (Nauraa). Etsi neuloja lattialta!

PENTTI. Tässä. Annas kun —

AINA (kiertää tuolin nauraen). Ei, ei! Anna tänne!

PENTTI (perässä). Enkä — anna minun —

AINA. Arvaas — saatkos — saatkos — (juoksee nauraen ulos oikealle).

PENTTI (löytää lattialta vielä pari neulaa. Aikoo heittää ne pöydälle, mutta menee Ainan perässä).

PALVELUSTYTTÖ (tuo kahvitarjottimen, jonka asettaa sohvapöydälle.
Aikoo mennä, mutta kääntyy sulkemaan pesän pellit).

EEVI (aukasee oven rouva Airolalle. Palvelustytölle). Tuo kahvi sisään!

PALVELUSTYTTÖ. Kyllä. (Menee).

ROUVA AIROLA. Vai vasta kesällä sinun hääsi pidetään? Saamme pitää siis sinut koko talven. Se on meidän onnemme, se. — Eikö Pentti ole kotona?

EEVI. Pentti? (Katsoo ympärilleen). Oli tässä juuri äsken Ainan kanssa.
(Viittaa Pentin ovea). On ehkä tuolla huoneessaan.

ROUVA AIROLA. Kyllä suureen taloon joudut emännäksi, Eevi kultani.
Olisin iloisempi sinun puolestasi jos talo olisi pienempi.

EEVI (istuu). Olenhan minä tässä jo vähin tottunut. Äidin kuoleman jälkeen on täytynyt yritellä. Mutta istuhan nyt, täti hyvä!

ROUVA AIROLA. Kiitos, kiitos! (Istuu). Ja isäsi on yhä vielä sinun tulevaa kotiasi tarkastelemassa? Niinkö?

EEVI. Minä pelkään, että isän matka Ylimaahan on tarkottanut muutakin.
Sieltä ehkä hommataan Koljaalle emäntää. Emma Liinaharjua.

ROUVA AIROLA. Niinkö? No! Rakastaako Pentti häntä?

EEVI. Ei.

ROUVA AIROLA. No, mutta —

EEVI. Siitä huolimatta.

ROUVA AIROLA. Vasten Pentin tahtoako? Pitäisi koettaa estää sellaista —

EEVI. Estää? Isääkö estää?

ROUVA AIROLA

Se on totta. Sitä ei voi. Tunnelihan minä herrastuomarin. Tumienhan minä hänet —

EEVI. Mutta se ei ole pahinta. Pahinta on — Hss!

PALVELUSTYTTÖ (tuo kahvikannun pöydälle ja menee sitten).

ROUVA AIROLA. Vieläkö pahempaa? Onhan jo kylliksi pahaa tämäkin. Pentti rukka! — Ymmärtäähän sen, että onnettomuus siitä vaan tulee. Ihan ilmeinen onnettomuus.

EEVI. Hm! Jos ei mitään muuta olisi, niin voisihan se joten kuten käydä.

ROUVA AIROLA. Muuta? Herra siunatkoon — vieläkö muutakin?

EEVI. Ei Emma Liinaharjun tähden. Mutta muuten.

ROUVA AIROLA. Mitä tarkotat? Millä tavalla muuten?

EEVI. On niin paljon muuta välillä, ennenkun päästään Emmaan asti.

ROUVA AIROLA. Minä en ollenkaan ymmärrä sinua. — Onko se pahaa?

EEVI. Hm! Mitenkä asian ottaa.

ROUVA AIROLA. Sinä saatat minut ihan vapisemaan. Olen näet pitänyt teistä niin paljon, sekä Pentistä että sinusta —

EEVI. Niin — sen kyllä kaikki tiedämme, rakas täti.

ROUVA AIROLA. No, mitä se nyt on sitten?

EEVI. Pentin mieli on jo sidottu toisaalla. — Mutta ei ole mitään toivoa saada isän suostumusta. Tyttö ei ole varakas.

ROUVA AIROLA. Ei! Sitten ei ole. Sen tiedän. — Pentti rukka! —
Todellakin voi sanoa sitten: Pentti rukka!

EEVI. Niin — ja entäs se toinen sitten?

ROUVA AIROLA. Kuka toinen?

EEVI. Pentin mielitietty.

ROUVA AIROLA. Niinpä kyllä! Mutta hän ei sentään ole minulle niin läheinen kuin Pentti.

EEVI. Hm! — Mutta kahvi jäähtyy. Minäpä kutsun niitä toisia. (Menee Pentin huoneen ovelle, jonka aukasee). Pentti! Oletko siellä? — Hän on ehkä mennyt ulos.

(Menee työpöytänsä luo ja ottaa lampun käteensä.
Ainan ja Pentin nauru kuuluu oikealta).

EEVI (äänet kuultuaan, rypistää paheksuvasti kulmiaan).

ROUVA AIROLA. Mitä se oli? — Onko Ainalla vieraita?

EEVI (hämillään. Vie lampun sohvapöydälle). En usko.

ROUVA AIROLA (nousee). Ja missä Pentti on?

EEVI. Pentti —

ROUVA AIROLA. Se oli Pentin ääni — ja Ainan ääni — Eevi! Onko — Pentti siellä? (Viittaa Ainan huoneeseen).

EEVI (nyykäyttää).

ROUVA AIROLA. Onko se Ainaan, kun Pentti on — Onko — Aina — se toinen?

EEVI. On.

ROUVA AIROLA (vaipuu istumaan). Aina! — Sellainen onnettomuus! —
Sellainen kuin Ainan luonne on.

EEVI. Täti!

ROUVA AIROLA. Minä tunnen pikku Ainani. Hän ottaa aina kaikki niin syvästi ja täyteläisesti. Jos hän on rakastunut, niin on hän aivan sydänjuuriaan myöten. — Mitä on — mitä on nyt tehtävä?

EEVI. Hiljaa! Siinä he tulevat.

Alkaa kaataa kahvia.