Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.
SISÄLLYS:.
Alkulause.
Johdanto. Luonnonuskonto. Kreikkalainen mytologiia. Roomalainen mytologiia. Jumalisuudesta ja jumalien palveluksesta.
A. Mailman ja jumalain synty. Ihmisen synty ja alkutila.
B. Jumalat. I. Taivaan jumalat ja haltiat. Zevs. — Juppiter. Hera. — Juno. Pallas Athene. — Minerva. Apollon. Artemis. — Diana. Ares. — Mars. Afrodite. — Venus. Hermes. — Mercurius. Hefaistos. — Vulcanus. Hestia. — Vesta. Janus. Quirinus. 75.
1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä: Helios. — Sol. Eos. — Aurora. Selene. — Luna. Tähtiä, Tuulia. Iris.
2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä. Eros. — Amor. Charites. — Gratiae. Musae. — Camenae. Themis. — Horae. Nike. — Victoria. Hebe. — Juventas..
3) Kohtalon voimat. Moirat. — Parcae. Nemesis, Ate, Tyche, damoines; genius.
4) Lääkejumalia.
II. Veden jumalat ja haltiat. Okeanos, Tethys, Okeanidit. Poseidon. — Neptunus. Nerevs; Doris, Nereidit. Triton ja Tritonit. Thaumas, Forkys, Keto. Harpyiat, gorgonit, graiat. Protevs, Glaukos, Ino. Seireenit.
III. Maan ja manalan haltiat. Gaia. — Tellus. Rheia. — Kybele (Magna mater). Dionysos. — Bacchus. Nymfat. Satyyrit. Sileenit. Metsänhaltioita: Pan, Silvanus, Faunus, Fauna. Priapos. Saturnus, Ops. Vertumnus, Pomona; Flora; Pales; Terminus. Demeter. — Ceres. Persefone. — Proserpina. Hades. — Pluto. Erinykset. — Furiat. Hekate. Uni ja Kuolo.
IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita. Penates, Lares, Manes, Larvae, Lemures.
C. Sankarit. Thrakian satuja. Thessalian satuja. Aitolian satuja. Thebalainen satupiiri. Attikan satuja. Argivilaisia ja korinthilaisia satuja. Lakonian satuja. Satuja Kretan saarelta. Herakles. Argonauttain retki. Troian sota. Paluuretki. Rooman sankarisatu.
Alkulause.
Muinaisklassillista runoutta lukiessa kohtaa ehtimiseen mytologisia viittauksia, joista tarvitsee olla selvillä, koska muuten kirjailijan ajatus jää enemmän tai vähemmän hämäräksi. Kipeästi ovatkin suomalaiset oppikoulumme jo kauan kaivanneet mytologista käsikirjaa, joista oppilaat vähin vaivoin löytäisivät ne tiedot mitä kulloinkin tarvitsevat. Tätä tarvetta kirjamme etusijassa pyytää tyydyttää. Koska aineen laveus on vaatinut supistelemaan erikois-kohtain esitystä, on usein viitattu klassillisiin teoksiin, joissa samat asiat jutellaan laveammin ja elävämmin, tiedonlähteihin semmoisiin kuin nuo yleisesti luetut Homeros, Virgiliuksen Aeneidi, Ovidiuksen Metamorfoosit, Horatiuksen Carmina y.m. Näin saattanee ehkä ylioppilaillakin alkuasteilla olla apua kirjastamme filologisissa opinnoissaan. — Apukeinoina olen käytellyt useita uudempia ja vanhempia mytologisia kirjailijoita — varsinkin on O. Seemannia monasti mukailtu — mutta yleensä olen koettanut käsittää ja esittää asioita niin itsenäisesti kuin suinkin. Etupäässä olen kertonut tarujen sisällyksen, niiden syihin ja syntyihin syvemmälti kajoomatta. Jos sen ohessa kuitenkin usein olen lisännyt selityksiä, mikäli tarujen tutkimus niitä on keksiskellyt, en sillä suinkaan aina ole tarkoittanut, että nämä selitykset myös ovat oikeita. Päinvastoin tiedän uudemman kritiikin noita luonnon-symbolistisia mietteitä usein pahastikin pidelleen. Enpä kuitenkaan arvannut astua tieteellisen myyttikritiikin huljuvalle maalle, jolla viisaammatkin helposti kompastuvat; eikä pait' sitä yleistajuisen oppikirjan suunnitelma sitä näyttänyt sallivankaan. Minua kehotti työhöni vain halu opastella koulunuorisoamme ja muuta yleissivistystä harrastavaa yleisöä eräälle tärkeälle muinais-sivistyksen hengenalalle, jota tuntematta ei tyydyttävästi voida tajuta m.m. veistotaiteen teoksia, eipä usein uudempiakaan runoilijoita. Hyvän tarkoitukseni takia suotakoon anteeksi ne erehdykset ja puutteet, joiden tiedän haittaavan tätä kirjallisuutemme uutukaista.
Tekijä.
Johdanto.
Luonnonuskonto.
"Se mikä taidetaan Jumalasta tuta, on heille tiettävä; sillä Jumala ilmoitti sen heille. Sillä hänen näkymättömät menonsa, nimittäin iankaikkinen voimansa ja jumaluutensa nähdään hamasta mailman luomisesta, jotka ymmärretään niistä kuin tehdyt ovat: etteivät he taitaisi itsiänsä syyttömiksi sanoa. Että he tunsivat Jumalan ja eivät ylistäneet häntä niinkuin Jumalaa, vaan vilpistelivät ajatuksissansa, ja heidän järjetöin sydämmensä on pimennyt — — niin he ovat tyhmiksi tulleet, ja ovat katoomattoman Jumalan kunnian muuttaneet katoovaisen ihmisen, lintuin ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan muotoiseksi. — Jotka Jumalan totuuden ovat valheeksi muuttaneet ja palvelleet enemmän luontokappaletta kuin Luojaa" (Rom. 1, 19-25). Jumala ei jättänyt luopunuttakaan ihmistä todistustansa vaille: hän jätti hänelle todistuksen luontoon ja omaantuntoon, vaikka synti tosin senkin pilasi. Mielen ja tahdon turmelus pimitti järjenkin. Ei oivallettu mailman yläpuolella vallitsevaa pyhää iankaikkista jumalaa, vaan jumalan käsite vedettiin alas ihmisen omalle tasalle, maan multaan matalalle. Tehtiin itselleen jumala semmoinen joka sopi turmeltuneille. Luojan asemesta palveltiin luotua mailmaa ja luontokappaleita; jumaloitiin luontoa jonakin persoonattomana elonlähteenä tai luonnon ilmiöitä ja voimia ihmismuotoisiksi käsitettyinä olentoina. Tämmöinen on pakanuus. Siinä on uskontoa, mutta harhasuuntaan eksynyttä; se ei ole epäuskoa, vaan harha- ja taikauskoa. Mutta vaikka alhaalle vajottiinkin, ei tieto Jumalasta kuitenkaan peräti sammunut koskaan. Se löytyy raaimmissakin villiheimoissa jonain hämäränä vaistona tai aavistuksena. Se on iäisyyden kipinä, joka syttyy ihmisen sieluun samalla kuin hänessä henki ja elämä viriää; perintö isänkodista, joka kohottaa häntä korkealle yli eläinkunnan. Mikään kehitys ei ole vuosituhansienkaan kuluessa sitä saattanut hänelle antaa. Uskonnonvaistoa vailla ihminen ei olisi luonut itselleen minkäänlaisia, eipä vääriäkään jumalankäsitteitä; pelkkänä luontokappaleena hän ei olisi kaivannut yliluontoisia. Mutta toisaalta on myös totta, että uskonnon käsitteet ovat ylempiä ja alempia, mikäli muu henkinen elämä on kehittynyt; niiden kanta riippuu sivistysoloista. Villin uskonnosta on jättiläisaskel sivistyneen helleenin uskoon, jolle jo oli selvä, että korkeampi henkivoima hallitsee mailmaa, että ihmissielu on kuolematon, että tuonpuolinen elämä muodostuu onnelliseksi tai onnettomaksi sen mukaan kuin täällä on eletty oikein tai väärin. Edemmäs ihminen ei omaa tietänsä käyden päässyt. Pelastaa eksyneitä ja viedä heitä takaisin isänkotiin — sen saattoi ainoastaan Kristuksessa ilmestynyt Jumala. — Onpa siis pakanan uskossakin kehitys nähtävissä.
Alimmalla kannalla ihmisen yksinomaisena huolena on ruumiinsa elättäminen, niin ettei hän ehdi eikä jaksa henkisiä asioita ajatella. Sillä kannalla ovat vieläkin villit eli raakalaiset, ja heidän kaltaisiaan lienevät myös etäisimmän ajan ihmiset olleet. He kävivät kovaa taistelua olemisensa eteen nuivaa luontoa ja julmia petoja vastaan. Vaikea olisi ihmisen ollut pitää puoliaan tässä taistelussa usein väkevämpiä vihollisia vastaan, ellei hänellä ollut kelpo liittolaisena järkensä, joka keksi keinoja ja juonia vähäisillä varoilla pääsemään voitolle. Näin tuli hän kehitelleeksi älyänsä, samalla kuin vähitellen pääsi parempiin aineellisiin oloihin, joissa ei alati tarvinnut tapella henkensä ja ruokansa edestä, vaan sai jo lomaa hengitellä. Nyt kääntyi huomio ihmisen omaan itseen, henki heräili uinuksistaan ja samalla varmaan uskonnonvaistokin alkoi elonoireita näyttää. Tällä kannalla ovat jo paimentolaiset. Mietiskelevä henki näki ihmisessä ja hänen ulkopuolellaan hämäriä, käsittämättömiä salavoimia, jotka häntä pitävät vallassaankin. Hän näki ihmisen ja eläimen olevan merkillisten vaiheitten alaisena: syntyvän, kasvavan, sairastavan, vanhenevan, kituvan, kuolevan; melkein samallaista huomasi hän kasvikunnassa tapahtuvan. Ja muussa olokunnassa näki hän yhtä suuria kummia, jotka peljättivät tai ihmetyttivät häntä. Kauniin päivän perästä, jolloin olo auringon sulolämmössä tuntuu ihanalta, nousee äkisti myrsky ja rajusää. Pauhaten lentää se maan yli, murtaen metsän puita ja mylleröiden meren aaltoja, jotka äsken hymyilivät ystävällisesti ja nyt kohisevat vihoissaan. Taivas peittyy pilviin, niistä jyrisee uhkaavasti ja salamat sälähtävät sinne tänne, särkien puita ja kallioita, tappaen ihmisiä ja eläimiä. Väliinpä maankin vankka pohja horjuu, syvyydessä jylisee ja yhtäkkiä revähtää maa auki ja sen kidasta syöksähtää ylös tulikieliä, viskellen syvyyden sisuksia ilmoille. Mikä kauhea voima nuo muuten niin elottomat esineet liikutti? Ja mikä käsi aamulla tuo taivaalle auringon luomaan valoa ja iloa ihmisille ja mikä ehtoolla sen kätkee yön helmaan. Mistä suvi ja mistä talvi, mistä lämpimä, kylmä, sade, lumi kotoisin? Näitä ja tämmöisiä kyseltiin, eikä muuta voitu ymmärtää, kuin että olokappaleissa vallitsee näkymättömiä salavoimia. Synnynnäinen uskonnonvaisto liitti tähän tietonsa: siinä se suuri kaikkivaltias henki, jota sydämmesi kaipaa. Näin syntyi varhaisin luonnonuskonto, tosin alussa vielä perin vaillinainen. Ihminen ei vielä kyennyt kohoomaan oman itsensä ahtaasta piiristä: kaikki on vain häntä varten olemassa, jopa jumalakin — ajatteli hän. Jumalan täytyy tarkoittaa vain hänen hyötyänsä tai vahinkoansa. Yleensä katselee luonnonihminen jumaliansa pelolla ja epäluulolla; ainoastaan milloin hän huomaa niiden tuottavan hänelle apua ja olevan suopeita, osottaa hän niille kiitollisuutta. Mutta epäsuopeutta hän palkitsee ynseydellä tai pelolla. Hänen katsantotapansa on itsekkäinen.
Ja missä ihminen luuli jumaluuden asuvan? Hän ei käsitä luontoa kokonaistoksi, elimistöksi, jota määrätyt lait hallitsevat, hän näkee vain äärettömän joukon kappaleita ja esineitä, joissa ilmaantuu voimaa, jota hän kokee edukseen tai vahingokseen. Aistinalaisissa luontokappaleissa asuu jumaluus; kullakin on haltiansa, joita samoin kuin kappaleita on epälukuisa joukko. Mutta aluksi nuo esineet itse, nuo puut, kivet, vuoret, joet, lähteet j.n.e. jo semmoisinaan ovat eläviä, haltioita, sisältäen tuota salaista voimaa, jonka määrä vaihtelee riippuen taiasta. Taika on se syntysana, josta voima valuu; ken taiat ja loitsut tietää, hän hallitsee voimat ja olokappaleet, jumalat ja haltiat. Kuta taiallisempi esine, sitä jumalallisempi ja pyhempi. Tällä asteella palvellaan siis taikakaluja eli lumotuita esineitä, n.s. fetishejä. Fetishmin alkunaista yleisyyttä varhaisimpina aikoina todistavat sen jäännökset, mitä niitä vieläkin löytyy aivan eri osilla maapalloamme.
Fetishmi tekee koko luonnon eläväksi. Kivet ovat maaemon lapsia; vuoret ovat jättiläisiä jotka synnyttävät pilviä ja myrskyjä; myrsky on raju, nälkäinen peto, joki on mies, syrjäjoki hänen vaimonsa. Näillä ja muilla on lisäksi omat taikavoimansa, varsinkin sisältää vesi tehokasta tenhoa, johon perustuu vanha usko veden ja terveyslähdetten lääkevoimaan. "Vesi vanhin voitehista". Tenhokas fetishi ja ihmisille perin tärkeä oli valkea — eikä ihmekään, jos muistamme, kuinka vaivalloista entisaikana tulen sytytys oli, niin että siitä syystä pidettiin muutamilla liesillä alatikin valkeaa (vieläpä Vestan alttarilla Roomassa) ja siirtokunnat veivät mukanaan emämaasta valkeaa. Salama on taivaan tuli ja semmoisena myös fetishi. Kasveissa ja puissa on taikavoimansa ja haltiansa; jos se on hyvä, voi ihminen nauttia yrttejä ja puunhedelmiä terveydekseen, jos paha (s.o. jos kasvi on myrkyllinen), sairastuu ja kuolee hän siitä. Puita on paljo palveltu. Niinpä Kreikassa oli pyhiä puita ja lehtoja, ja Dodonassa oli tammi, jonka lehtien suhina puhui syvää salaviisautta. Pyhästä puusta oli se taikkapalkki Argo laivassa joka osasi puhua; faiakilaisten laivoissa eli myös ihmeellinen taikavoima, ne kun itsestään ilman johtoa osasivat reittinsä. — Pedoissa näki raakalainen sitä rajua rohkeutta, voimaa ja suuruutta, jota hän ihaili; useissa myös ihmeellistä älyä tai viekkautta. Häntä ihmetytti kotkan terävä silmä ja vinkeä lento, niinikään kärmeen koko olento: tuo suikerteleva nopea liikunto ilman jäseniä, tuo pieni ja kuitenkin niin vaarallinen elukka. Siitä nuo jumalien "pyhät" eläimet, siitä eläinten yleinen palvelus, varsinkin Itämailla; siitä se luulo että eläimet ovat kuolemattomat sielultaan. Yleensä on eläin hyvin likellä luonnonihmistä, he ovat sukulaisia ja voivat vaihdella ruumiin muotoja keskenään. Siitä nuo eläinmetamorfoosit, joista tarut niin paljon kertovat; siitä nuo ihmisen ja eläinten yhtymistä syntyneet sekasikiöt. Samalla perusteella saivat myös linnut, erittäinkin eräät (pöllöhaukka, kotka, kyyhky) niin tärkeän sijan Kreikan ja varsinkin Rooman kultissa, niiden ääni ja lento ilmaisi tulevia asioita. — Fetishmiin perustui myös uhrieläinten sisusten tutkinto, kuten kaikki muukin ennustelu ulkonaisista merkeistä ja ilmiöistä, jommoinen taikausko viljavasti rehotteli etenkin Roomassa. Kellä oli tenhosa taikakalu hallussaan, hän itsekin välillisesti sen kautta muuttui fetishiksi, koskapa hän osasi loihtia, lumota ja taikoja tehdä. Semmoisia fetishi-ihmisiä ovat esm. indianein "lääkemiehet", ja yleensä kaikki taikurit, noidat ja poppamiehet, joiden luokkaan myös uhripapit ovat luettavat. Nämäthän tekivät tuhansia taikoja jumalankuvillaan ja taikakaluillaan ja osasivat aina hyväkseen käyttää suuren joukon herkkäuskoisuutta. — Välittömiä ihmisfetishejä, joissa salaisen taikavoiman luultiin asuvan ja antavan heille pyhyyttä, ovat n.s. riivatut ja hullut, edelleen vielä kääpiöt ja rujot, joille outo ulkomuoto loi jotain jumaluuden haikua.
Fetishiänsä pakana elättää ja ilahuttaa uhreilla — siinä uhrein alkusyy — niinkauan kun hänellä on siitä apua. Jos hän huomaa fetishin pettävän — sillä kuten hän itse, ovat hänen jumalansakin vilpillisiä, itsepäisiä, tylyjä — kurittaa hän sitä nälällä tai vitsoilla, tai, jos vika on auttamaton, myy hän sen pois tai hukuttaa muuten. Papit harjoittelivat hyvin tuotteliasta fetishikauppaa.
Raakaan fetishi-uskoon ei kehkiävä ihmishenki saattanut tyytyä. Tultuaan edistyksen uralle hän ensinnäkin valitsi suurimmat, mahtavimmat fetishit, ne luonnonalat ja esineet, jotka laajimmin ja syvimmin vaikuttivat elämään ja oloihin, niinkuin auringon, taivaan tähtineen, ukonilman, tuulen, valkean, meren ja virrat, maan kasveineen, hartaimman palveluksensa ja mietiskelynsä alaisiksi. Niissä vallitsevan elämän ja salavoimat (jotka hän jo ennestään vaistosi) varusteli hän oman sielunsa ominaisuuksilla, mikäli hänen mielikuvattinsa näki näihin vivahduksia ja vastineita ulkoluonnossa. Taivas muistutti hänelle kirkkautta, puhtautta, ylevää viisautta, ukkonen ankaraa voimaa ja väkevyyttä, myrsky sotaa ja hajanaisuutta, aurinko lempeyttä ja tulista rakkautta, meri syvää salaviisautta tai vihan pauhinaa, laineiden loiske lietoa huolettomuutta, tulenlieska levotonta häilymistä tai rajua hävittävää intohimoa j.n.e. Samanluontoisia olentoja hän nyt sijoitteli luonnonaloille. Näin elementtivoimat muuttuivat haltioiksi, jotka eivät enää liiku materiassa kuten sielu ruumissaan, vaan ovat itsenäisiä, itsetietoisia henkiolentoja, jotka tosin aluksi vielä ovat ainealaansa sidotut, mutta vähitellen irtautuvat siitä. Tämä muutos on tapahtunut luonnon personoitsemisen kautta: ihminen on jumalilleen omistanut oman elämänsä, henkensä ja ruumiinsa kaikkine kykyineen ja voimineen. Jumalat ovat ihmisten kaltaisia, mutta kaikin puolin etevämpiä, suurempia, mahtavampia, kauniimpia. Jumalat ovat ihanneihmisiä, ihmisen perikuvia, jotka ovat saaneet parasta mitä heille tiedettiin antaa; semmoisina he astuvat ihmistä lähemmäs kuin tuo entinen sokea taikavoima, oivaltavat häntä ja hänen tarpeitaan paraiten. Semmoisina he saakoot palvelusta ja hurskasta kunnioitusta — ajateltiin.
Tämmöiseen täydelliseen anthropomorfismiin pääsivät oikeastaan vain kreikkalaiset. Mutta edistysaskelen fetishmistä kauas samaan suuntaan astuivat jo ennen heitä eräät rikaslahjaiset kansat, laatien itselleen jo sangen syvämielisiä jumalanaatteita, osasta syvempiäkin kuin kreikkalaiset, nim. indialaiset, persialaiset, foinikit, egyptiläiset.
Jumalan käsitteen kehjetessä selvenivät muutkin uskonnon peritotuudet. Niinpä sielun kuolemattomuuskin, jota aina hämärästi aavistettiin. Tässäkin yleinen kehitys ja hengenviljelys vaikutti edistävästi, sillä niin kauan kuin aineellinen elämä on pääasiana, ei yliluontoisia asioita ajatella. Vaan nytpä jo saattoi tämmöinenkin kysymys vaatia vastausta: saattaakohan elämä semmoinen kuin tämä maan päällä, niin täynnä vaivaa, vaaraa, kiusaa, kärsimystä, kuolemaa, niin iloton — saattako se olla omana tarkoitusperänään? kannattaako tämä elämä elämistä, ellei se tarkoita ja valmista toista parempaa elämää? Tähän täytyi järjen kuten tunteenkin vastata kieltämällä.[1]
Kreikkalainen mytologiia.
Kreikkalaisten jumalat ovat siis alkuaan luonnonvoimain olennoimia ja toimivat vaan sillä luonnonalalla, jonka ilmiöistä ovat syntynsä saaneet. Kun nämä ilmiöt ajateltiin jumalien töiksi ja kärsimiksi; niin luontui siitä jumalille oma historia, jumalaintaruja l. myyttejä, joita mielikuvitus, kerran vauhtiin päästyään sommitteli yhä laajemmiksi, kutoi yhä kirjavammiksi, noudatellen tavallisia inhimillisiä aiheita, lähtökohtia enää muistamattakaan. Mikäli jumalat, irtautuen luonnon-aloistaan, liikkuivat vapaasti taivaassa ja maan päällä sekä erittäinkin ihmiselämän puuhissa, sikäli myyttien alkunainen luonnonmerkitys hälveni tajunnasta, häämöttäen vihdoin vain muutamista syrjäseikoista. Homerin runoissa, Hellaan hengen vanhimmassa muistomerkissä, on tämä muutos jo suoriutunut.[2] Jumalat astuvat jo ilmi-elävinä ihanne-ihmisinä esiin, päätoimenaan ihmis-elämän hallinto, samalla kuin he myös vapaina vallitsevat asianomaisilla luonnonaloillaan. Poseidon esm. yllyttää Troian edustalla achaialaisia tappeluun, sen ohessa kun hän nostaa merellä myrskyjä niillä vihatuitaan ihmisiä (esm. Odyssevsiä) vainotakseen. Mutta yleensä, kuten tässäkin, on luonnontoimi siveellisen toimen palveluksessa; vähinpä luonto tuntee kummallista jälkivaikutusta hengestä. Kun merenjumala kiihkoissaan karkaa Hektoria vastaan, tyrskähtää samalla merikin. — Jälkiä alkuperäisestä luonnonmerkityksestä näkyy siinäkin, että taruissa on paljo sellaista mikä meistä näyttää järjettömältä tai epäsiveelliseltä, mutta joka osasta selviää luonnon symboliikan kannalta katsellen. Siitä sekä mielikuvittelun rajattomasta elelystä on myös jumalien tarinoihin tullut niin paljo sekavuutta ja ristiriitaisuutta yksityiskohdissa. Näitä eivät kreikkalaiset koettaneet sovitella ja selvitellä, sillä mitään säntilleen määrättyä dogmatiikkaa eli uskonjärjestelmää he eivät koskaan laatineet itselleen. Se oli senkin takia mahdotonta, että eri seuduilla palveltiin eri jumalia,[3] toisen seudun jumalat olivat osaksi toiselle outoja. Aikaa myöten otettiin myös yhä uusia jumalia palveltaviksi eikä jumalain piiri ollut koskaan tarkalleen määrätty. Eri paikoilla vaihtelivat myös myytit melkoisesti, muuntelivatpa muutenkin pitkien aikojen kuluessa muotoaan; näin syntyi toisintoja ja niiden mukana sekavuutta eri-kohdissa. Että myyteissä on senkin verran yhteyttä ja sopua, on Homerin ansio, josta varhain tuli koko Hellaan kansan aarre, sekä vähinsä myös kultin, joka vakavoitti uskonnon käsitelmiä. Hesiodon theogonia on yrittänyt saada jumalat ja heidän välisuhteensa parempaan järjestykseen, mutta tämä ei ole kansallishengen luoma, vaan oppineen järjen spekulatsiooni.
Katselkaamme, mitä jumalien olennosta ja elämästä yleensä ajateltiin, mikäli etenkin Homeros niistä puhuu.
Jumalilla on ruumis samannäköinen kuin ihmisillä, vaikka suurempi, muhkeampi, kauniimpi. Eipä kuitenkaan ihminen saa heitä nähdä semmoisina kuin he todella ovat, sillä sitä ei kestäisi heikko kuolevainen. Tavallisesti ilmestyvät he ihmisille jonkun tutun ihmisen muodossa, tai liikkuvat he linnun haamussa täällä tai verhoo heitä pilvi eli valoutu (nimbus), taikka pysyvät näkymättöminä Mananlakin peitossa. Vasta jälkeenpäin huomataan jumalan käynti ihmeellisistä seurauksista. — Ylen väkeviä jumalat ovat ja suuria töitä he voivat tehdä. Kun Zevs ravistaa kiharapäätänsä, tärisee taivas. Poseidon survaisee kerran hankonsa kallioon, ja meri myrskyää. Ihmeitä he eivät säästä suosituitaan auttaessa. Heidän haavansa parantavat he tuota pikaa, korjaavat heitä vaaroista, nostavat myrskyn ja yön vihollisia hämmentämään. Achilleen pää verhoutuu liekkipilveen kun hän astuu leirin portille vihollisia säikyttämään (Il. XVIII). Ruumiillisuus sitoo jumalia sen verran paikkaan, etteivät ole yht'aikaa läsnä kaikkialla, mutta salaman tai aatoksen nopeudella siirtyvät he paikasta toiseen. Pallas heilahtaa maan päälle kuin säkenöivä tähti ja parissa askelessa astaisee Poseidon Samoksesta Euboiaan. — Tarkan tarkat on heillä aistit. Kaikkialta kuulevat he ihmisten rukoukset ja äärettömiin näkee heidän silmänsä. Olympin kukkulalta näkee Zevs kaikki mitä mailmassa tapahtuu. Tämä miltei antaa kaikkialla-läsnäolon edut.
Ruumiillisuutta seuraa ruoan, juoman ja unen tarve. Tosin syövät ja juovat he parempaa kuin ihmiset, nim. ambrosiaa (kuolottomuuden ruokaa) ja nektaria. Käyttävätpä myös vaatteita. Kuten luontokin, jonka henkiä he ovat, he eivät ole olleet ikiajoista asti, vaan heillä on syntynsä. Mutta ihmeen nopeasti jumal-lapsi kasvaa. Aamulla synnyttyään soittaa Hermes jo päivällä huilua ja varastaa karjaa, ja Apollon ambrosiaa imettyään tarttuu heti sota-aseihin. Ja, mikä on verraton etu, he eivät koskaan sairasta, eivät vanhene ja kuole, vaan säilyvät ikinuorina nuo "kevyt-eloiset autuaat jumalat". Tästä ei sentään seuraa, etteivät kipua tuntisi. Heitä voi miekka haavoittaa ja pistosana purra sydämmeen.[4] He tuntevat samoja mielenliikutuksia ja tunteita kuin ihmiset: iloa, surua, vihaa, rakkautta j.n.e., jopa väliin liiankin inhimillisesti, kun itsekkäiset syyt mieltä liikuttavat. Tässä onkin jumalien heikkoin puoli. He kyllä säännössä harrastavat sitä mikä on oikeaa, totta, siveää, mutta käytännössä usein suosivat valhetta, vääryyttä, haureutta, vihaavat, kadehtivat ja ovat puolueellisia. Kuinka halvasti esm. Hera vainoo troialaisia! Kuinka Athene viettelee heitä rikkomaan liittoa (Il. IV)! Mitä konnanjuonta hän käyttää Hektorin surmaksi (XXII)! Vaan kuinka voisikaan pakana jumalalleen luoda korkeampaa siveellisyyttä kuin mitä hänellä itsellään oli? Joku määrä tuota jumalien heikkoa siveellisyyttä on sentään luettava luonnonsymboolikan syyksi, jonka hämärää kuvakieltä myöhemmin muodostuneet tarut eivät enää tajunneet. Siitot, syntymät, häviöt siirrettyinä luonnonelämän alalta ihmiselämään muuttuivat helposti moraalisiksi virheiksi ja rikoksiksi. Ja kohosipa myös toisaalta ihmeen korkealle valistuneimpien pakanain käsitys jumalain pyhyydestä. Muistakaamme vain Aischylosta ja Sofoklesta!
Ehdottoman pyhiä nuo jumalat eivät siis olleet. Eivätpä myöskään olleet kaikkitietäviä, vaikka paljokin tiesivät ja heidän älynsä tunkeusi syvälle salaisuuksiin. Erehtyä saattoivat kuitenkin. Eivät he myöskään ole kaikkivaltiaita, vaikka ovatkin mahtavia varsinkin luonnonaloillaan. Helposti he tosin toiveensa täyttävät, muuttavat muotonsa, ryhtyvät mielin määrin mailman menoon ja siirtävät tapaukset uusille urille — mutta heitä ylempänä vallitsee sallimus, kohtalo, jonka alle kaikkien täytyy taipua. Tuo näköjään sokea voima vallitsee omien salaisten lakiensa mukaan, nostaa ja kaataa yhtenään ja sortaa säälimättä ihmisonnen. Jumalat panevat vaan palvelijoina toimeen sen tuomioita, jopa usein vastoin tahtoansa. Olkoonpa joku jumala kuinkakin hellästi holhonut ihmistä — jos kohtalo on sille surman säännyt, heti hylkää hän kurjan oman onnen nojiin. Niin hylkäsi Apollon Hektorin. Tämmöisen mailmanhallituksen edessä, joka ei tiedä armosta ja rakkaudesta, jähmettyy sydän kauhusta; ja saatamme arvata, millä janolla pakanat, saatuaan silmänsä avatuiksi, riensivät "hyvän sanoman" lähteelle virvoitusta saamahan. — Jonkinmoista kohtuutta tuo kohtalo sentään noudattaa siinä, ettei yhdelle anneta kaikkea hyvää, esm. pitkää ikää ja sotamainetta samalla, vaan jompaakumpaa. Achilleen lyhyttä ikää palkitsi kuolematon kunnian loiste. Ja mikä ikimaine säteilee Hektorin hurmeista ikäänkuin sovitteeksi Andromachen kyynelille!
Ja millä autuaat aikansa viettävät? Elävät ilossa, huvitellen, herkutellen. Zevs isän valoisaan juhlasaliin Olympon huipulle tullaan koolle kemuilemaan; sitte kuunnellaan Apollonin soiton säveliä ja Muusain lauluja tai pakinoidaan, jopa välisti ajan kuluksi kinataan ja rettelöidäänkin. Mailman hallinto ja ihmisten asiat antavat heille kuitenkin enimmin työtä ja puuhaa. Ihmisten taistelut jakavat heitä helposti puolueihin, kun kullakin jumalalla on omat suosikkinsa, ja Troian sodan vastakaiku kuuluu usein varsin räikeästi Olympon valokunnailta, niin että tyynempäin jumalien mielestä ei enää ruokarauhaakaan suoda. Zevs pysyy kuitenkin suhteellisen puolueetonna, toimitellen vaan sallimuksen päätöksiä. Ei Apolloninkaan arvellen kannata ihmisparkojen vuoksi niin suurta melua nostaa (Il. XXII).
Roomalainen mytologiia.
Italian kansa, ollen Kreikan kansan sukua, ajatteli samoin kuin tämäkin jumalia luonnonvoimiksi. Mutta tätä perusastetta edemmäs ei päästy. Helleenin elävä mehuisa mielikuvitus loi noista voimista haavemailman ja sen asujamiksi ihanneolennoita, jotka uhkuvat elämää ja olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa; mutta tämmöiseen "lapsellisuuteen" ei järkevällä realistisella roomalaisella ollut halua eikä kykyä. Hänen jumalansa ovat luonnonvoimista harkitsemalla saatuja aateperäisiä sielun ominaisuuksia, joiden hän arveli hallitsevan mailmaa. Minkä muotoisia ja luontoisia nuo jumalat muuten olivat, sitä ajattelemalla hän ei vaivannut päätänsä. Senpä takia nuo jumalat, yksilöiselon viehäkettä vailla, ovat jäykät ja kaikki ikäänkuin samaan kaavaan valetut. Ne edustavat vain jumaluuden yleis-käsitettä, ovat siis totisia, arvokkaita, juhlallisia, ehkäpä pyhempiäkin kuin veljeskansan lemminkäismieliset jumalat. Mutta elämää ja runollista kauneutta niissä ei ole. Eipä siis puhettakaan taruista ja mytologiiasta; semmoisia Italiassa ei luotu milloinkaan. Eipä heillä pitkiin aikoihin ollut jumalistaan kuviakaan, ainoastaan niitä näitä yksinkertaisia symbooleja, joku kivi, keihäs, (Vestan) valkea t.m.s. — Valtionjumalain ohessa oli useita maaseutujumalia, jotka suojelivat pää-elinkeinoja vainiolla, niityllä ja metsissä. Kodilla, joka roomalaiselle oli arvokkaampi kuin kreikkalaiselle, oli haltionsa. Lisäksi karttui heille epälukuinen liuma jumalaisia sen johdosta, että melkein joka esineellä (fetishillä), joka tärkeämmällä toimella ja asialla[5] heidän yksityisessä ja julkisessa elämässään, joka ihmisellä, perheellä, yhdyskunnalla, seudulla j.n.e. oli omat haltionsa. Vihdoin suuri joukko aateperäisiä käsitteitä ja ominaisuuksia käsiteltiin henkilöiksi: Pietas, Fides, Honos, Spes, Virtus, Libertas, Concordia, Pudicitia y.m. Jumalien luku eneni enenemistään, kun vieraille kulteille suvaitsevasti suotiin sija Roomassa.
Jumalien eloista ja oloista ei siis haaveksittu, mutta käytännöllisesti ajateltiin miten jumalat vaikuttavat ihmisten oloihin ja miten on meneteltävä, että heiltä saataisi apua, hyötyä ja siunausta. Monen monilla uhreilla, rukouksilla ja mutkikkailla juhlatempuilla koetettiin arkailevan tarkasti jumalia lepytellä, saattaa suosiollisiksi ja armollisiksi. Roomalaiset olivat siis kyllä tavallaan hurskaampia, kuin kreikkalaiset, mutta paljo taikauskoisempia.
Päästyään Kreikan tuttavuuteen[6] lainasivat he sieltä mytologiian, kuten niin paljo muitakin sivistystarpeita. Tämä kävi helpommin kuin olisi luullutkaan, sillä veljeskansoilla oli kuitenkin yhteisenä uskonnollisena pohjana luonnon personoiminen ja sillä useat jumalat molemmin puolin vastasivat toisiaan. Nämätpä siis mikäli mahdollista sulatettiin yhteen. Oman taiderunouden synnyttyä, joka kaikessa noudatti kreikkalaisia esikuvia, avautui Roomalle Kreikan jumalaistarusto ja sankarisadut kaikkine aarteineen.
Jumalisuudesta, hyveistä ja jumalain palveluksesta.
"Kaikki ihmiset tarvitsevat jumalia" (Od. III, 48) — sen helleenit ja antiikki yleensä, elävästi tuntien jumaluuden voimaa ja läsnäoloa, tunnusti; ihmiset ovat kurjia kuolevaisia, jotka menestyäkseen yhäti tarvitsevat armiasten antiluojain apua ja varjelusta. Tätä hartaasti pyydetään nöyrällä mielellä ja siinä ilmenee hurskaus eli jumalisuus. Se katselee jumalia pelolla ja aralla kunnioituksella, niinkuin ainakin kurja kuolevainen ikivaltoja, niinkuin alhainen ylhäistä, jonka vihaa hänen tulee välttää, jonka mieltä suostutella, saadakseen häneltä, jos mahdollista, jotain hyvää. Jumalan ja ihmisen suhde ei ole persoonallista elonyhteyttä, jossa jumalan rakkaus pyhittävästi ja ylentävästi vaikuttaa ihmiseen, herättäen hänessä vapaata vastarakkautta (jos hämäriä aavistuksia sinnepäin nähtäneekin joissakuissa syvemmissä hengissä), vaan se on orjan suhde isäntäänsä, joka pyytää itsekkäitä ajallisia etuja. Tämmöisen itsekkään hurskauden rinnalle mahtuu runsaasti ynseyttä ja pahansuontia muita ihmisiä kohtaan. Nurjan jumalankäsitteen seurausta on vielä sekin, että mateleva orjan mieli yltyy röyhkeäksi vaateliaisuudeksi isäntiänsä, jumalia kohtaan. Kun näet ihminen on antanut jumalille uhrinsa, paraat mitä hän voi, saattaa hän mielestään syystä vaatia että jumalat palkaksi myös suovat hänelle lahjojansa, ylhäistä suopeuttansa ja ajallista siunausta. Missä tätä näkyy puuttuvan, missä ihmistä vainoo kova onni, on selvä että hän, tai hänen isänsä (perinnöllisyyden lain mukaan) ovat jumalien mieltä rikkoneet kieltämällä heiltä heidän saataviansa oikeuksia. Tämmöinen katsantotapa, joka asettaa jumalan ja ihmisen välisuhteen suoran tavallisen lakioikeuden kannalle, on tietysti oikeaa uskonnonhenkeä vailla. — Puhtaasti henkinen autuus, sielun sisällinen rauha ja ilo keskellä ulkonaista tuskaa ja elon myrskyjä, taivaan kruunu jonka hohteessa maallinen risti katoo varjoon — se on antiikille outo oppi.
Yhtä ahdas ja pintapuolinen kuin antiikin hurskaus olivat myös siitä syntyvät hyveet. Sen siveellisyys on enemmän yhteiskunnallinen kuin eetillinen. Yhteiskunnan elimistö vaatii kutakin jäsentänsä, kutakin yksityisihmistä noudattamaan sen järjestystä ja säädöksiä, ja koska yhteiskuntalaitosta luultiin jumalien asettamaksi ja se semmoisena oli pyhä, saattoi ihminen juuri yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttämällä paraiten ja luonnollisimmin osoittaa hurskauttansa ja harjoitella hyveitänsä. Tuo yleinen hyöty vaatii nyt etupäässä yksilöä rajoittamaan aistiviettejänsä, halujansa, niin ettei hän niillä vahingoita yhteiskunnan muita jäseniä; ei saa ajatella yksin omia etujansa, vaan täytyy muistaa muitakin, niin että yhteiselämästä syntyy sopusointuinen, kaunis kokonaisuus. Tämä suhdan, määrän, kohtuuden noudattaminen on se siveellinen ajatus- ja elämistapa, se "kalokagathia" ("somuus ja hyvyys", säädyllisyys), josta antiikin avut ja hyveet kasvoivat. Nuo neljä kuuluisaa päähyvettä mielenmaltti, oikeus, viisaus, urhollisuus, painoivat mikä enemmän mikä vähemmän leimansa kaikkiin elonsuhteihin, kotiin, avioliittoon, vanhempain ja lasten väliin, vainajain kunnioitukseen, ystävyyteen, toveruuteen, julkisiin ja valtiollisiin toimiin; niihin kaikki kasvatus tähtäsi. Niiden harjoitus on hurskautta, niiden laiminlyönti syntiä. Synti ei ole jumalan ja ihmisen sisällisen sovun rikkomista, vaan se on ylvästelyä ( hybris ), kun ihminen ei tunnusta luonto-asemaansa, ei pysy rajoissaan, vaan ryntää niitä ulommas ja ylemmäs jumalien vallan alalle, heidän majesteettiansa solvaisemaan. Sillä vetää hän päällensä rankaisun, kunnes hänen itsekkyytensä on muserrettu, ja häiritty mailmanjärjestys saatu entiselleen. Rankaisu ei tarkoita rikkojan siveellistä parantumista, sillä eipä synnin syynä oikeastaan olekaan ihmisen paha tahto, vaan hänen järkensä jonka joku jumala on sokaissut ( ate ). Tämmöinen intellektualistinen, naturalistinen harhasuunta haittaa antiikin, lähinnä helleenein siveysoppia.[7] Siveys ei pyri ihmistä ylempänä olevan siveellisen ihanteen kaltaisuuteen, vaan se sääntelee luonnollista elämää valtion tarkoituksen mukaan, ei pyri voittamaan ja uudistamaan ihmissydäntä, vaan rajoittelee, siivoo ja suhdittelee luonnonihmistä ulkoapäin. Rajan ulkopuolella vallitsee itsekkäisyys ja synti vapaasti, puhumattakaan siitä, että ihmisyyttä tuskin tunnustetaan kansallisuuden ulkopuolella, että muukalainen luonnollisesti on vihollinen (vaikka tosia helleeninen humaniteetti jo varhain paranteli muukalaisen turvatonta asemaa). Puhdas ihmisrakkaus on yhtä tuntematonta kuin puhdas jumalan rakkaus. Oikeus on korkeinta ja parasta, mitä tunnetaan. Oikeus ja totuus on elämän peruspohja, sen uskoi antiikin mies ja antoi sentähden valalle erinomaisen pyhyyden. Tee jokaiselle oikeus, rakasta ystävää, vihaa vihollistasi — se oli hänen oppinsa. Puhdas, omaa etua katsomaton rakkaus oli harvinaista. Poikkeuksena täytyy kuitenkin mainita monta kaunista urotyötä, missä jalo sydämmen käsky vaati antamaan veren ja hengen isänmaan hyväksi, muuta palkkaa pyytämättä kuin jälkimailman mainetta.
Hurskas helleeni ja roomalainen palveli siis jumalia, kun hän oli kelpo kansalainen, hyvä isä, puoliso, lapsi, ystävä, isäntä. Suorastaan osotti hän hurskauttaan jumalille uhraten, heitä rukoillen ja palvellen, jonka ohessa hän täten paraiten takasi itselleen heidän siunaustansa ja apuansa.
Jumalanpalvelussa käyteltiin vanhastaan perittyjä tapoja ja usein eriskummaisia temppuja ja menoja, joiden hämäriä symbooleja ei enää aina ymmärrettykään. Erittäin oli roomalaisten jumalanpalvelus muotopuolinen ja tuskallisen tarkasti he sen monimutkaisia menoja suorittelivat. Valtio piti huolenaan virallisen kultin hoitoa, ottipa usein vieraitakin jumalia palveltaviksi. Tämän ohessa suvaittiin myös yksityiskultteja. Palvelus tapahtui pyhäköissä sikäläisen jumalankuvan luona joka oli hartautta herättämässä; mutta sivistymätön joukko luuli useinkin jumaluuden kuvassa asuvan ja siitä suorastaan tenhotavalla vaikuttavan (fetishmiä). Ainakin luultiin jumalan näkymätönnä asuvan pyhäkössä rukouksia kuulemassa ja uhreja vastaanottamassa. Pyhäkkönä oli alkuaan joku puisto tai puu, lähde juurellaan, joku vuori tai luola. Sitten rakettiin jumalien majoiksi vasituisia, yhä komeampia templejä, joiden pihoilla ja alttareilla uhrattiin, rukoiltiin ja kiitettiin. Pyhiä toimituksia suorittivat papit, välittäjinä ihmisien ja jumalain välillä.
Uhrit olivat joko verettömiä — hedelmiä, leipää, viiniä, maitoa, mettä, suitsukeita, kasveja — tai verisiä — härkiä, lampaita, vuohia, sikoja y.m., joita tärkeissä tiloissa uhrattiin sadottain yht'aikaa (hekatombi). Puhtain käsin, puhtain mielin piti uhrattaman. Teuraat seppelöitiin, samoin ihmiset, soitto soi ja laulu, jumalia rukoiltiin suopeasti ottamaan uhria vastaan ja teuras tapettiin monilla tempuilla. Syötiin sitte juhla-atria, jossa jumalat saivat määräosansa teuraasta (reisiluut käärittyinä rasvaan), alttarinliekissä poltettuina, ja ihmiset söivät muut lihat. Tätä paitsi annettiin jumalille aina esikoiset eli päällisteet pellon sadosta, metsän riistasta ja muusta saaliista, syötäessä saivat he aina rippeensä ruoasta hekin ja tuskinpa sitä tilaisuutta missä ei heitä jollain uhreilla muistettu. Ei siis hurskautta puuttunut, mutta tuo hurskaus pyysi palkkaa, ja vaadittiinpa usein jumalia täyttämään rukouksia ennen annettujenkin uhrien perusteella, jos kyllä luvattiin uusiakin vasta.
Tarvis oli ihmisen tietää, millä mielellä oikulliset jumalat kulloinkin olivat häntä kohtaan samoin kuin mitä heidän neuvostossaan oli. päätetty maan päällä tapahtuvaksi. Näitä tietoja toimitteli enteet ja ennustajat, tai sai ihminen tietää salaperäisiä yliluonnollisia asioita erinäisissä tiloissa, haltioissaan ollen y.m. Semmoinen tila on uni: silloin saa hän väliin ylhäisiä ilmestyksiä tai käy hänen luonaan vainajia niitä ilmoittamassa. Profeetallisia unia nähtiin templeissä ja pyhäköissä (incubatio). Niin kävi esm. Dodonassa, jos joi sen pyhästä lähteestä ja sitte nukkui sen tammen alle tai kuunteli tään lehtien huminaa. Mutta nuo unelmat olivat hämäriä ja niinpä sepiteltiin konstikkaita unenselityksiä ja unikirjoja jo silloin. Varsinaista profeetan virkaa toimittivat tietäjät, ennustellen enteistä ja ollen yhtenäisessä yhteydessä jumalien kanssa. Olipa erityisiä ennuspaikkoja (ehresteria, oracula), joissa he haltioissaan ollen jakelivat salaviisauden sanoja neuvoa kysyville. Ennustuslahja luultiin myös olevan muillakin ihmisillä eri tiloissa, etenkin kuolinhetkellä, kun he jo seisovat iankaikkisuuden kynnyksellä eikä ajan sumut pimennä silmää. — Lisäksi luultiin jumalien puhuvan ihmisille monenmoisilla merkeillä ja ilmiöillä luonnossa ja elämässä. Tämmöisiä enteitä olivat lintujen (haukkojen, kotkien y.m.) lento ja huuto, salamat, jyrinät, pyrstötähdet, kuun pimennykset, virvaliekit y.m.s. Myöskin ennusteltiin uhrielukkain sisuksista, uhriliekin palosta, sanoista jotka puhujan tietämättä omituisen sopivasti sattuivat johonkin tilaisuuteen, aivastuksesta j.n.e. Verivihma ennusti surmaa; jos joku näytti verhoutuvan mustaan utuun, oli hän pian kuoleva (Od. XX, 351 ss.). Näitä ja muita enteitä tietäjät selittivät.
Peloponneson sodan jälkeen alkoi uskonto Kreikasta rappeutua, kun filosoofien epäilys tarttui suureen yleisöön, ja isien yksinkertainen usko joutui viisastelun ja pilkan alaiseksi. Uskottomuuden mukana rehotti taikausko, jota kaikellaiset itämaiset mysteeriahaaveilut lisäsivät.
* * * * *
Me 19:n vuosisadan lapset ajattelemme toisin kuin helleenit Jumalasta ja mailmasta — ja kuitenkin luemme vielä mielellämme noita vanhoja "lapsellisia" jumalaisjuttuja ja sankarisatuja. Miksi? Helleenit loivat suurenmoisen sivistyksen, ihmishengen merkillisimpiä tuotteita, joka eli virkeänä enemmän kuin tuhannen vuotta ja vielä hyvin kauan jälkeenpäin on syvälti vaikuttanut ihmiskunnan henkiseen elämään, elvyttäen sen pyrintöjä valistukseen ja vapauteen. Heidän taiteensa ja kirjallisuutensa kelpaa osittain vieläkin esikuvaksi ja oman kulttuurimme sydänjuuret piilevät klassillisessa maassa. Hellaaseen ja Roomaan on meidän vieläkin mentävä, jos tahdomme syvemmälti ymmärtää sivistystämme ja sen kehitystä. Mutta klassillinen runous ja taide on mitä lähimmässä yhteydessä antiikin uskonnon ja mytologiian kanssa, niin että edellisistä ei saa oikeaa käsitystä jälkimmäisiä tuntematta. Runoilijat käsittelevät yhtenään myyttejä luoden niille kauneuden leiman ja nämä osaksi kommenteeravat heitä. Tästä syystä on mytologiia meille tärkeä, emme ymmärrä runojen aatteita ja erikohtia tuntematta taruja. Ja niinkuin tarujen taikamaasta runoudelle yleni ihania kukkia, samoin tarut itsessäänkin sisältävät paljo kaunista ja merkillistä, usein syviä aatteita seikkailujen kirjavassa verhossa, kohtauksia ihmissydämmen vanhasta ja yhä uudesta historiasta, jotka eivät joudu vanhanaikuisiksi.
A. Mailman ja jumalain synty.[8]
Aikojen aamukoissa syntyivät mailma ja jumalat yhdessä. Luomakunta ei esiintynyt kohta valmiina. Sen soma järjestys on vasta vähitellen saatu pitkissä kiivaissa taisteluissa epäjärjestyksen ja sekasorron valtoja vastaan, joita kuvataan häjyjen kamalain hiisien haamuilla.
Olokappalten emä on (Okeanos virran) vesi[9] tai, Alkuaine, toisen käsityksen mukaan, aava usmainen avaruus Chaos (= ammottava kita), jossa niiden siemenet sekasin kuohuivat. Tämän äidinkohdusta sukeusi ensin Maa (Gaia) sekä Maanalusta eli Manala (Tartaros) joka on yhtä syvällä maan alla kuin taivas sen päällä, ja luomishalu Eros (lempi). Maa synnytti sitten itsestään Taivaan (Uranos), Vuoret ja Meren (Pontos). Maan ja Taivaan liitosta syntyi a) 12 titaania: Okeanos, Koios, Kreios, Hyperion (ylhäinen), Iapetos (viskaaja), Kronos (täydeltäjä); Theia, Rheia, Themis, Mnemosyne, Foibe (valokki) ja Tethys (äiti), jotka kaiketi edustavat väkeviä luonnon alkuvoimia; b) kykloopit ("mulkosilmät") Brontes (jyminä), Steropes (salama), Arges (leimu), ukonilman voimia; c) satakätiöt ( hekatoncheirit ) Kottos, Briareos, Gyges, nekin maantärinäin ja myrskyjen y.m. myllertäväin voimain edustajia. Meren kanssa synnytti Maa muutamia merenhaltioita Nerevs, Thaumas, Forkys y.m.
Useat titaanit yhtyivät avioliittoihin; Okeanos ja Tethys, joista sikesi okeaniidein (merenneitojen) lavea suku; Hyperion ja Theia, joiden lapsia ovat Helios (aurinko) ja Selene (kuu), Eos (koitar). Titaanittaria ovat myös Leto (pimeä yö) ja Asteria (tähtiyö).
Mailmaa hallitsi nyt Uranos. Peljäten nuorempain lastensa vielä riistävän häneltä vallan, kätki hän heidät maan syvään piiloon. Sitä paheksi Gaia emo ja yllytti titaanit kapinaan isää vastaan. Viekkain heistä, Kronos, väijyi häntä ja silpaisi häneltä siitinvoiman sekä anasti vallan. Mutta peljäten pojiltaan samaa mitä hän oli isälleen tehnyt, nieli hän lapsensa sitä myöten kuin ne syntyivät. Hän oli jo niellyt viisi, kun puolisonsa Rheia siitä suruissaan kepposella pelasti nuorimman lapsensa, Zevsin, samasta kohtalosta. Hän kapaloitsi kiven ja työnsi sen miehensä suuhun. Pelastunutta Zevsiä vaalivat Dikten vuorettaret Kreetassa ja lapsi imi Amaltheia vuohta. Luolan suulla rämistelivät papit kuritit aseillaan, jottei epäluuloinen Kronos kuulisi pienokaisen porua. Isoksi tultuaan kapinoi Zevs isäänsä vastaan ja pakotti häntä laskemaan ilmoille nielemänsä. Muutamat titaanit taipuivat alttiisti vallan alle, mutta muut voitti hän vasta kykloopein ja satakätisten avulla ankaran sodan (titanomachian) kautta, jossa kykloopein takoma ja hälle antama salama oli aimo aseensa, ja syöksi heidät manalaan vaskitelkien taa. Iapetoksen poika Atlas tuomittiin kantamaan taivaan kantta. Sitte jakoi Zevs mailmanvallan veljeinsä kanssa niin, että itse piti taivaan, Poseidon sai meren, Hades manalan hallittavakseen. Maan jättivät he yhteiseksi omakseen. Yhteis-asuntona on heillä vuori Olympos.[10]
Satu paransi sitte Kronoksen kohtalon. Pindaros runoilee hänen valtansa menetettyään päässeen valtiaaksi "autuasten saarille" etäälle valtameren äärille. Sen ohessa oli hän vainajain tuomari. Kreikkalaista tarua muodosteli sitte roomalainen omalla tavallaan (kts. Saturnus).
Taidekuvissa on Kronos kaunis mies, vaikka vakavan ja melkein synkän näköinen, pää puolittain verhottuna. Sirppi on hänellä kädessään ilkityön takia jonka teki isälleen; mutta Saturnuksen sirppi leikkaa pellon laihoa.
Ei ollut vieläkään järjestys turvattuna. Kostaakseen lastensa häviötä pani Gaia uusia voimia liikkeellä. Hän loi Tyfoevs hiiden, jolla oli sata tultasuitsevaa kyynpäätä, ja ajoi sen sotaan, joka järkytti maan ja taivaan. Salamoillaan rusensi Zevs vihdoin hirviön ja viskasi sen manalaan, josta se vielä vimmoissaan tulivuorten (Aetnan) kidoista oksentaa liekkiä taivasta päin. — Vielä Uranoksen, maahan nokkuneista, veripisaroista syntyneet gigantit[11] nousivat kapinaan. Rajusti riehui tappelu (gigantomachia), kunnes Olympon jumalat voittivat ja Zevs syöksi gigantitkin manalaan. Nyt vasta oli mailmanjärjestys iki-ajoiksi turvattu. Ainoastaan harvoin jumalat sitte enää ase kädessä keskenään ottelivat.[12]
Gigantit edustavat alkuajan luonnonmullistuksia jotka maanpintaa myllersivät, etenkin maanalaista valkeaa, joka vilkkaasti toimii Välimeren tienoilla. Sen jälkiä nähtiin myös pohjois-Kreikassa, jonne taru näitä tapauksia sijoittaa.
Jumalien synnyn historia on samalla mailman, sillä nämä alkujumalat olivat joko ne ainekset, mistä mailina luotiin, tai ne voimat, jotka siinä olivat liikkeellä.
Gigantteja kuvataan tavallisesti käärmeiksi joilla on ihmisen pää ja yläruumis. Suuri, etevä esitys, vaikka rikkiöimenä, on se giganttitaistelu, jolla Attaliidit aikoinaan koristivat Zevsin alttaria Pergamossa (nyk. osia Berlinissä).
Ihmisen synty ja alkutila.
Ihmiset ovat syntyneet maa äidistä.[13] Sanottiinpa heitä jumalienkin luomiksi ja heidän ensinnä, kulta-aikana, eläneen autuaina jumalien yhteydessä, kunnes ylpeytensä kautta menettivät autuutensa. Sitten vaipuivat he kurjaan raakuuteen, joka ei ollut elukkain oloa parempi. Tästä auttoi heidät Iapetoksen armelias poika, titaani Promethevs[14] ja ohjasi heidät sivistyksen tielle. Hän edustaa valoon ja vapauteen pyrkivää ihmishenkeä, joka edistääkseen ihmiskunnan jalostusta ja onnea ei kammoo jumalainkaan vihaa. Hän loi sivistyksen ensialkeet, jota varten hän varasti taivaasta tulta[15] ja antoi ihmisille. Nämä panivat sen liedelle ja laativat lieden suojaksi katon; näin syntyi ensimmäinen ihmistalo, kun ennen majailtiin rotkoissa ja luolissa. Kuljeksiva elämä pysähtyy vakinaisiin asuntoihin ja maanviljelys tarjoo vankan pohjan sivistysriennoille. Mutta Zevs rankaisi kovasti titaania, joka rohkeni tahrata taivaan tulta maan tomuun. Hän kytkettiin kahleilla jylhään vuoreen maan äärillä (Skythiassa), ja kotka nokki yhäti hänen maksaansa. Tästä tilasta vapahti hänet aikojen perästä Herakles, uhraten Tuonelle sovinnoksi kentaurin.
Sivistyksen mukana on sitä tätä pahaakin tullut, joka on luonnon tilassa outoa. Niinpä karkeat luonnonihmiset ovat terveempiä kuin hienostuneet, velttomaiset kulttuuri-ihmiset. Tätä opettaa Pandoran-myytti, joka on edellisen tarinan jatkoa. Kostoksi tulen ryöstöstä antoi Zevs Hefaistoksen leipoa savesta ihanan naisen, jonka nimi oli Pandora (kaikkien-lahjallinen), koska kaikki antoivat sille lahjansa, suloa, viehättävyyttä, kätevyyttä, sulavaa puhelahjaa ja mikä mitäkin. Zevs antoi hänelle lippaan, joka kantensa alla kätki kaikkia tauteja ja tuhoja, ja lähetti hänet Promethevsin typerän veljen Epimethevsin ("perästäpäin ajattelevan") luo. Kun tämä uteliasna aukaisi kannen, lentää sujahti sieltä tautien parvi ulos kiusaksemme. Ainoastaan toivo jäi lippaan pohjalle, kun Epimethevs riensi lyömään kannen kiinni![16]
Näin tämän ensimmäisen naisen kautta tauti ja kuolema tuli mailmaan, sittekun ihminen pyrki mahdottomiin ja sillä solvaisi taivaan pyhyyttä. Rikoksestaan joutui hän kärsimään tuskia, joista vasta voiton sankari, rohjeten ryhtyä taistoon tuonta vastaan, vapahti hänet sovittavalla kuolemalla. Tässä syvämielisessä tarussa helähtelee ääniä, joista pyhä raamattu puhuu paremmin ja selvemmin.
Toiseen tapaan käsittelee ihmisen alkuhistoriaa neljän aikakauden taru.[17] Ensinnä oli kultakausi, jolloin ihmiset huolta, kipua ja tuskaa tuntematta elivät onnellisina. Maa elätti heitä hedelmillään ilman työtä. Sulo-unessa uinahti ihminen täältä toiseen elämään ja muuttui ihmisten suojelushengeksi (enkeliksi — sanoisit). Huonompi oli jo hopeakausi: ihmiset olivat laiskoja ja ylpeitä jumalanhalveksijoita. Vielä alemmas vaipui vaskikausi: hurjat ja väkivaltaiset ihmiset tappelivat alati, kunnes hävisivät sukupuuttoon. Mutta rautakauden ihmissuku on jo niin langennut, ettei alemmas voi langeta: ei ole sitä kurjuutta ja pahetta jota se ei harjottaisi.
Kun ihmiskunta näin turmeltumistaan turmeltui,[18] päätti Zevs hävittää sen maan päältä. Hän lähetti suuren vesitulvan,[19] joka hukutti kaikki ihmiset ja elävät. Ainoastaan Deukalion,[20] Promethevsin poika, vältti vaimonsa Pyrrhan kera kuoleman. Isänsä neuvosta rakensi hän arkun, jossa (kuten Noak) souteli vesillä, kunnes alus ajausi Parnassos-vuorelle. Täällä uhrasi hän kiitosuhrin Zevsille. Tämä antoi hänen uudistaa ihmissukua, käskien heidän hupussa päin nakella taaksensa äitinsä luita. Kun he sen johdosta, ajatellen maata äidikseen, heittivät kiviä, syntyi Deukalionin heittämistä kivistä miehiä ja Pyrrhan heittämistä naisia. Deukalionin poika oli Hellen, josta helleenit eli kreikkalaiset saivat nimensä. Hellenin pojat olivat Aiolos (Aeolus) ja Doros sekä pojanpojat Achaios (Achaeus) ja Ion, joista Kreikan kansan pääheimot johtuvat: aiolit (eoolit), doorilaiset, achailaiset (l. akeeit) ja ionilaiset.
B. Jumalat.[21]
I. Taivaan jumalat ja haltiat.
Zevs. — Juppiter.
Ylhäisin ja mahtavin jumala on isä Zevs, taivaan, yläilmojen ja koko mailman valtias.
Taivaan ilmiöt varhaimmin herättivät ihmisiä uskomaan korkeampia henkiolennoita. Mikä onkaan mieltä valtaavampi kuin ääretön sinikorkeus ihmeineen! Sieltä aurinko lempeillä säteillään valaisee ja lämmittää maita, siellä säihkyy tuhannet tähdet, sieltä valua sade, joka lämpimän liitossa luo kasvikunnan maata kaunistamaan, siellä salamat leimuvat ja ukonpilvet ankarasti jylisevät, sieltä on syntyisin myrskyt ja lumipyryt. Eipä kumma, jos noita suuria, osasta pelottaviakin ilmiöitä nähtäissä luultiin ylhäisten olentojen niissä toimivan. Väkeväpä käsi se sieltä varmaan ukonnuolia ampui maahan; mahtava isäntä se siellä puhui pilvissä ilmain ääristä niin ääriin. Ken ei hänen vihaansa pelkäisi ja suosiotansa pyytäisi! Tämmöinen "ilmojen isäntä, taatto taivahinen, vallanpitäjä pilvissä" oli muinais-suomalaisilla Ukko ylijumala. Helleenien "Ukko", joka monissa kohden anastaa saman aseman uskonnossa ja palveluksessa, oli Zevs.[22]
Hän on lähinnä taivaan jumala, asuu ja vallitsee pilvien päällä, yläilmoissa.[23] Kaikki liike ja elonilmeet tuolla ylhäällä lähtevät hänestä, tai ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän kerää pilvien synkät sarjat,[24] joista ikäänkuin huvikseen singahuttaa salamia ja jyristää hirveän mahtavasti;[25] hän nostaa vihurit meriä myllertämään, mutta myöskin leyhkeät suvituulet merenkulkijain iloksi; hän lähettää lumet ja rankat säät, mutta lempeät suvisateetkin,[26] joiden vihmoista nääntyvä kasvikunta virkoo. Hänestä riippuu viljan kasvu ja siten ihmisten ja eläinten elo ja menestys. Hän antaa kesän ja talven; on kaiken elämän alkulähde maan päällä.
Mutta maata korkeampi on taivas, eikä Zevsin valta rajoitu vaan maan eloja ja oloja säätelemään. Hän hallitsee koko mailmaa ikitahdollansa: sen alaisina ovat jumalatkin.[27] Minkä muotoiseksi Zevsiä ajateltiin? Ukonilman ihmeilmiöissä on vilkas mielikuvatti aina halusti toiminut ja moni myytti on niistä alkunsa saanut. Niistä Zevsinkin kuvalle aiheet otettiin. Hän on ylevä, usein ankarannäköinen jumalaishahmo, joka astuu pilvien äärtä tai ajaa kolistaa nelivaljakossaan taivaan tanterilla, viskellen vihoissaan särmäkkäitä salamia. Hän salamoi ja jyristää heiluttamalla egiidiänsä,[28] joka — myrskyisen ukkospilven kuvana — on taivaansepän Hefaistoksen takoma kauhukilpi, sadan kyynpään reunustama, kamalasti tuijottava Gorgon-pää keskellään. Tällä tyrmistyttää Zevs vihollisensa ja ruhjaisee ne salamoillaan.
Luonnon alalta ulottaa Zevs valtansa hengen aloille ja kohoo siinäkin yleväksi. Niinkuin hän sääntelee vuodenaikain vaihekulkua, niinkuin hän luonnossa ja jumalien kesken valvoo järjestystä, estäen riitaisia voimia yltymästä toisiaan vastaan ja säännellen kaikki sopuisaan yhteistoimintaan korkeampia tarkoituksia varten, samoin johtaa ja järjestelee hän ihmiselämää. Zevs oli helleenein silmissä laillisen järjestyksen ilmetty perikuva, yhteiskunnan ja valtioaatteen edustaja, valtiolaitoksen suojelija, kuningasvallan perustaja. Hänelle on kuningasten tili tehtävä hallituksestaan. Älkööt siis antako valtansa hurmata itsiään ylpeästi sortamaan alempiansa, sillä ei keltään, olipa jos kuinkakin köyhä ja alhainen, saa ihmisoikeuksiansa riistää. Kerjurit ja turvattomat muukalaisetkin ovat Zevsin[29] turvan alaisia. Valtiota vaalien suopi hän suojansa myös kansan neuvottelu-kokouksille; kaikkialla valvoo hän oikeutta ja totuutta ja rankaisee siveellisten lakien rikkomista, joissa toimissa hänellä on Themis, Dike ja Nemesis apulaisinaan, valvoopa myös valan ja liittojen pyhänä pitoa.[30] Näin on hän inhimillisen yhteiskunnan tuki ja turva. Tarvittaissa astuu hän sotatanterelle, niinkuin hän muinoin oli gigantit ja titaanit taistelussa voittanut, ja jakelee kelle voittoa, kelle vauriota. Mutta isänmaan puolesta sotivaa uljasta nuorisoa hän suosii ja suojelee, sekä torjuu tämän tarmolla vainolaisten rynnäköt ja pelastaa maan.[31]
Valtion juuri on perhe, ja tämänkin terve elämä on Zevsin huolena. Hän varjelee taloa pahasta, on kodon vartia, kotilieden suojelija.[32] Siksipä jumalalla oli joka talossa alttarinsa, juuri kotiliedellä, jolla perheenisäntä hänelle uhrasi. Tämän juurella saivat muukalaiset ja maanpakolaiset turvaa, sillä Zevs oli itse säätänyt vieraanholhousta pyhäksi velvollisuudeksi — erittäin tärkeä asia aikana, jolloin vieras ja vihollinen muuten olivat synonymisiä käsitteitä.
Zevsin käsissä on ihmisten kohtalo, mikäli ei Sallimuksen ikivalta ole häntäkin ylempänä. Hänen aitassaan on kaksi ammetta, täynnä lahjoja, toinen hyviä, toinen pahoja. Näitä jakelee hän kuolevaisille, tavallisesti sekotellen jokaisen osaan kumpaakin lajia, kelle enemmän hyvää, kelle enemmän pahaa. Kurja se ken saa osansa vaan pahasta ammeesta: hän on vitsana itselleen ja muille (Il. XXIV, 527 ss.). Etupäässä Zevs kuitenkin on armollinen ja lempeä, jumalain ja ihmisten armias isä, joka suo hyvää lapsilleen. Häneltä saadaan onnen antimet, häneltä terveys sekä jalo, kelpo, urhea mieli, häneltä apua hädässä. Koko elämä suhteineen, perhe, yhteiskunta, valtio menestyy hänen armonsa turvissa.
Tahtoansa luultiin ylijumalan ilmaisevan ja tulevaisia ennustavan yläilmaisilla merkeillä, jyrinällä ja leimauksilla, lintujen lennolla, mutta myös unennäöillä y.m..[33] Ennuspaikoissa eli orakeleissa näitä hämäriä, yliluontoisia enteitä tutkittiin ja seliteltiin. Väliin Zevs myös Apollonin suun kautta (Delfoissa) julisti tahtoansa.
Zevsiä palveltiin kaikkialla Kreikan kansan asumusaloilla, joka sekin todistaa hänen palvelustansa ikivanhaksi. Häntä palvelivat jo pelasgit, joilla ammoisista ajoista oli Epeiroksen Dodonassa, hänen pyhäkkönsä ja ennuspaikkansa. Siellä kasvoi ikivanha pyhä tammi, jonka lehtien suhinasta papit, selloi, ilmaisivat jumalan tahtoa uskoville. Sittemmin pääsi muita mainiommaksi palveluspaikaksi Olympia Elis-maassa Alfeios-joen rannalla. Sen templiä koristi Feidiaan tekemä ihana Zevsinkuva, jota katselemaan matkustajia tulvi likeltä ja kaukaa, samoin kuin nuo joka neljäntenä vuonna täällä Zevsin kunniaksi vietettävät Olympian juhlakilvat, helleenien suuri kansallisjuhla, tekivät tästä koko Hellaan kansan yleisen yhtymäpaikan.
Muuten taivaan jumalaa yleensä palveltiin, ja hänelle uhrattiin kaikilla korkeilla vuorenhuipulla, joilla hänen luultiin oleskelevan. Zevsin pyhiä vuoria olivat Troian Ida, Messenian Ithome, Attikan Hymettos, Boiotian Kithairon, Fokiin Parnassos, Thessalian Pelion ja Oita, Rhodos saaren vuori y.m. Lykaionilla Arkadiassa uhrattiin hänelle ihmisiäkin vanhimpana aikana. Hänen mieluisin olinpaikkansa oli Thessalian Olympos, jossa muutkin ylijumalat asuskelivat kirkkaassa eeterinloistossa. Tuskinpa oli sitä maakuntaa tai valtiota, missä ei Zevsin juhlia vietetty. Attikassa lepytettiin vihaista jumalaa (maimáktes) talvimyrskyjen alkaessa uhrimenoilla ja niiden lopussa, kun häntä luultiin jo lempeäksi (meilikhios), kunnioitettiin häntä toisilla juhlilla. Kreetan saarella vietettiin hänen syntymäänsä, jopa kuoloansakin, asettaen näin jumalaa keväällä elpyvän ja syksyllä riutuvan luonnon kanssa yhteyteen. Vanhimmista ajoista perityissä palvelusmenoissa pidettiin aina silmällä jumalan alkunaista luontaismerkitystä ja palvelu jäi enemmin tai vähemmin luonnonuskon kannalle. Kesähelteellä, kun lehti, nurmi ja oras oli kuivuuteen nääntymäisillään, rukoiltiin ilmojen isäntää lempeillä sateilla virvoittamaan janoista maata, ja monilla loihduilla ja taikatempuilla koetettiin ikävöityä vettä pilvistä herutella. Kodin ja valtion palvelusmenoissa ilmestyi enemmin uskonnon siveellis-henkistä puolta, ja sivistyksen edistyessä tämä saikin etusijan. Koska tämä puoli Zevsin olennossa oli hyvin rikas ja syvällinen, kuten ylempänä viittasimme, saatamme arvata että kultti sen mukaan kehittyi syvämieliseksi ja monipuoliseksi. Kuinka ulkonaiset palvelusmuodot lienevätkään vaihdelleet, perusaatteena oli niissä aina Zevs kaiken hiisimäisen sekasorron, raakuuden, julmuuden häätäjänä, pimeyden poistajana, valistuksen, sivistyksen ja onnen tuottajana, jota tointa prototyypisesti kuvaa hänen voittonsa giganttien taistelussa. Inhimillisen sivistyksen alkuluojana harrastaa hän miehenkuntoa (aretae, virtus) sen tärkeänä osana ja vaikuttimena, joka taas kysyy ruumiin reippautta. Kun siis voimisteluharjotuksille annettiin pääsijä suurissa Olympian kansanjuhlissa, oli aivan kreikkalaisen uskon mukaista, että nämä asetettiin Zevsin ja Herakleen ylisuojan alaisiksi.
Zevs on puhdistaja.[34] Hänestä lähtee eeterinkirkkaus, hän poistaa varjot hengenkin mailmasta. Kun ihminen, kuten luultiin, kohtalonsa ajamana oli joutunut pahan tielle ja synti omituisella lumouksellaan häneltä hämmentää järjen ja hurmaa häntä rikoksiin ja tuhotöihin, silloin Zevs ryhtyy ilmoja puhdistamaan: rankaisee syyllistä, kostaa veren viat, mutta on myös valmis, rikosta kaduttaissa, leppymään. Tämä aate ilmestyy useammassa tarussa. Jos siis Zevs on tuomari ja kostaja, on hän sen ohessa myös leppeä isä.
"Jumalain ja ihmisten isällä" oli koko joukko puolisoita ja perillisiä. Eipä tästä kuitenkaan saa — ilvenäytelmäin tekijöiden tapaan, jotka laskivat pilaa Zevsin lempisuhteista sekä miten ne herättivät hänen oikean puolisonsa Heran mustasukkaisuutta — päättää, että kreikkalainen olisi ajatellut ylijumalaansa irstaaksi ja halpaa aistillista himoa suosivaksi. Ei suinkaan. Kun kaikki luonnonelämä vaihtelevine muotoineen käsitettiin jumalallisten olentojen elonilmiöiksi ja vaikuttamiksi, oli luonnollista, että tuon yhä nuortuvan luonnon elonvaiheet helposti kuviteltiin samojen jumalien sikiöiksi, että luonnon ja hengenkin eloa etupäässä käsiteltiin vaan siitosten ja syntymisten muodossa. Vaan koska Zevs ylipäänsä on kaiken sekä luonnon että hengen elämän juuri ja lähde, niin kellepä ellei hänelle olisi annettu suurin joukko lapsia tässä merkityksessä? Lisäksi palveltiin häntä niin monessa paikassa ja palvelustarut, kulttimuodot kehittyivät eri paikoilla riippumatta toisistaan. Zevsin puoliso sai siis eri paikoilla eri nimen, samoin kävi lasten. Näin tuli hän saamaan monta vaimoa ja lasta, vaikka nuo monet eri nimet tarkoittivat usein samoja henkilöitä ja osaksi aiheutuivat samoista luonnonsyistä. Dodonan l. pelasgien Zevsin puoliso oli Dione, Afroditen äiti. Muuten hänen vanhimmaksi aviovaimokseen mainittiin merenneito Metis (äly), josta hän sai tyttären Pallas Athenen. Toinen puolisonsa oli titaanintytär Themis, josta hänelle syntyi horat (ajattaret) ja moirat (onnettaret). Arkadian Zevsin puoliso on Maja ja Hermes on heillä poika. Demeter (maaemo) synnyttää hänelle Persefonen (kasvullisuuden jumalattaren), meretär Eurynome kariitit (sulottaret), Mnemosyne (muisto) muusat (runottaret), Leto Apollonin ja Artemiin. Nuorin jumalaissukuinen puoliso on Hera, joka lahjoitti hänelle Ares, Hefaistos ja Hebe-lapset.
Oli Zevsillä vaimoja ihmistenkin tyttärissä. Näistä mainittavin on Semele, Theban Kadmos kuninkaan tytär, josta syntyi hänelle Dionysos l. Bakchos jumala; edelleen Leda, Danaë, Alkmene, Europa ja Io nauttivat yläjumalan lempeä.
Veistokuvia oli Zevsistä muinoin ääretön joukko, kaikista kuuluisin Feidiaan (500-432) tekemä; ken sen sai nähdä, se kreikkalaisten mielestä oli onnellisin ihminen maan päällä. Korkealla istuimella mahtaili yli 40 jlk. korkea jumalaishahmo, alastomat osat muovailtuina norsunluusta, tukka, parta ja vaatteet valettuina kiiltävästä kullasta. Hänen oikeassa kädessään liehui voiton hengetär, vasemmassa oli valtikka jonka kärjessä kultakotka istui. Ylevää majesteettia säteili kasvoilta. Siinä esiintyi samalla mahtava Olymponvaltias, jolle ei kukaan vedä vertoja voimassa ja nerossa, sekä lempeä, armias jumalain ja ihmisten isä, lahjain ja siunauksen suoja. Tarmokasta voimaa osotti tuo kahdenpuolen päätä valtavissa laineissa valuva, leijonanharjan näköinen tukka, samallainen pitkä parta, korkea otsa ja vankkavartinen nenä, leveä ponteva rinta; vaan puolittain aukeevan suun ympärillä eleli lempeä lohdutuksen mieli. Monta vuosisataa ilahutti ihana taideteos vanhaa mailmaa, kunnes se vihdoin hävisi kansainvaellusten myrskyissä. — Sama käsitys on yleensä säilynyt kaikissa säilyneissä taidemuistoksissa: se on mailman armias herra, joka tuntien voimansa autuaana mahtailee Olympon ylängöllä. Hänen kuvansa lisä-esineitä on tavallisesti: valtikka, ukonnuoli, kotka, mailmanpallo istuimen juurella, Nike. Hänen suortuviaan kiertää seppele hänen pyhän puunsa tammen lehdistä.
* * * * *
Rooman Juppiter[35] taivaanvalon ja ilmakehän jumala, koko mailman valtias, jumalain ja ihmisten isä ja kaikkivaltias kuningas, vastaa kaikin puolin Kreikan Zevsiä. Sateen ja ukonilman isäntänä on hän Juppiter pluvius ja tonans, paon pysäyttäjänä tappelussa J. stator ja saaliinantajana J. feretrius.
Juppiter Latiaris oli latiolaisen liiton suojelia, jonka kunniaksi Latiumin heimot joka vuosi viettivät Albanusvuorella feriae latinae juhlan. Vihdoin Juppiteriä palveltiin Rooman valtion turvana, nimellä Optimus maximus Capitoliumin komeassa templissä, Capitolinus-vuorella, jota pidettiin ikäänkuin koko valtakunnan sydämmenä. Hänen rinnallaan palveltiin siellä myös Junoa ja Minervaa. Täällä konsulit virkaan astuessaan uhrasivat jumalalle ja sotaan lähtiessään tekivät hänelle lupauksia, tänne voittojuhlain kulkueet nousivat, tänne tulvi ääretön aarre uhrilahjoja, joita sotapäälliköt, kansalaiset, ulkomaiset kuninkaat ja kansat pyhittivät ylijumalalle. Sittekun vanhin, tasavallan ensi vuonna vihitty Juppiterin templi, jossa hänen polttosavi-kuvansa seisoi salama kädessä, 400:n vuoden perästä paloi ja uudestaan rakennettu templi, jossa jumalan kultakuva mukaili Olympian Zevsiä, vähä väliä hävisi tulipalojen kautta, rakensi Domitianus sinne Juppiterin templin joka pysyi pystyssä noin 8 vuosisataa.
Juppiterin kunniaksi vietettiin vuosittain ludi romani l. magni, joihin kuului juhla-atria, juhlakulkue, kilpaurheiluja ja näytelmiä. Juppiterin pappi oli flamen dialis.
Hera. — Juno.
Zevsin laillinen puoliso oli Hera, Kronoksen ja Rheian vanhin tytär, jonka nimi alkuaan lienee merkinnyt "keväätärtä".[36] Keväällä taivas ja maa solmivat keskenään rakkausliiton, josta kasvikunta sikiää ja versoo uuteen eloon. Tähän perustuu Zevsin ja Heran avioliitto. Toisen selityksen mukaan Zevsin puoliso naispuolena edustaa samaa luonnonalaa, taivasta ja yläilmoja, jonka miespuolinen edustaja Zevs on. Tämmöisenä taivaan jumalattaren nimi oikeastaan oli Dione (= Juno)[37] s.o. "loistotar", kun Zevs on "loistaja". Päästyään aviopuolison asemaan peri sitte keväätär Hera myös loistottaren arvon. Hän vallitsee Zevsin rinnalla taivaan kuningattarena, halliten hänkin ilmojen ilmiöitä. Herakin lähettää sumua ja myrskyä ja käyttää tarvittaissa salamia ja jyrinää. Palvelusneitoinaan on hänellä horat (vuodenajattaret) ja Iris (sateenkaaren haltia); häntäkin ihmiset palvelevat vuorilla, häneltäkin hedelmöittävää sadetta anellaan. Etupäässä hän kuitenkin on, mitä alkuaankin oli, Zevsin puoliso, ja semmoisena häntä tarut, taide ja runous useimmiten kuvaavat. Niinpä jutellaan hänen häistään, miten maaemo silloin hänen kunniakseen loi povestaan hesperiidein kultaomenia kasvavan puun, ja häitten muistoa naiset sitte aina viettivät keväisin kukilla seppelöiden jumalattaren alttaria — kaikki kajahdelmia keväänjumalattaren toimen aioilta.
Zevsin ja Heran avioelämää ei kuvata aivan kehuttavaksi. He elävät epäsovussa. Aiheen tähän luuloon antoi jo naiivinen kansanuskonto. Kun myrskyt metelöivät pilvissä, sanottiin taivaan isännän ja emännän torelevan. Tätä uskoa kehittivät runoilijat edelleen uusilla aiheilla. Kun näet juteltiin, miten Zevsillä oli monta lemmikkiä sekä taivaan tyttärissä että ihmisten immissä, oli mielikuvituksen helppo tähän luoda lisiänsä. Zevs on muka uskoton aviomies, jota Hera yhtä äkäisesti toruu ja pistelee kuin hän vimmatusti vihaa ja vainoo noita suosituita, jotka ovat häneltä varastaneet miehensä lemmen. Siitäpä sitte Zevskin joskus suuttuu ja pitelee pahasti, kurittaapa tylystikin vaimoansa (Il. XV, 18 ss.).[38] Näin autuaallisten sulorauhaa häiritsee moni ikävä rettelö ja jupakka ja jumalattaren jaloa kuvaa rumentaa ilkeän riitaisuuden ja lemmenkateuden varjo, kuitenkin vaan runoilijain mielikuvitelmissa, sillä uskossa ja veistotaiteen luomissa ne olivat hänelle vieraita. Jotenkin ihanteellinen on vielä Homeronkin hänestä luoma kuva.
Heran luonnonmerkitys unohtui jo varhain (ainoastaan joku symboolinen sivuseikka säilyi siitä). Hän on naissukupuolen lempeä, armias ja uskollinen suojelija. Hän on avioliiton säätänyt ja ankarasti hän sen pyhyyttä puolustaa. Hän on kerrassaan uskollisen ja uskollisuutta vaativan aviovaimon perikuva. Tämmöiseksi taide häntä esitteli, yhdistäen hänen kuvaansa vaimon päähyveet, miellyttäväisyyttä, arvollisuutta ja lujuutta, joka tosin vähän vivahtaa kovuuteen. Hänen kauneutensa on jalo, mutta hieman kylmä. — Tunnusesineinään on hänellä tavallisesti valtikka ja otsaripa, uhrimalja kädessä, granaattiomena hedelmällisyyden kuvana, riikinkukko, hanhi tai keväänennustaja käki lempilintuina.
Heraa palveltiin ensiltään vain Argoossa. Homerossa ovat Argos, Mykene ja Sparta hänen lempikaupunkinsa. Mikäli hänestä varttui varsinainen avioliitonjumalatar, leveni hänen palveluksensa laajemmalle. Pääpyhäkkönsä oli hänellä Argoon ja Mykeneen välillä Heraion, jossa seisoi hänen, Polykletoksen kullasta ja norsunluusta tekemä kaunis ja uhkea pystykuvansa.
Roomalaisilla Juno vastaa Heraa. Taivaan ruhtinattarena on hän regina, avioliiton suojelijana pronuba, lastensynnytysten auttajana lucina (valoon saattaja). Hänen juhlaansa matronalia (1 p. maalisk.) viettivät naiset.
Pallas. Athene. — Minerva.
Taivaan jumalia on myös Athene eli Pallas (Pallas Athene), jonka synnystä kerrotaan näin. Zevs nai Metis nimisen okeanottaren; mutta kun pelkäsi tästä syntyvän pojan itseään väkevämmän, nielaisi hän puolisonsa. Syntyipä siitä kuitenkin sikiö: Hefaistos kirveellään halkaisi Zevsin pään ja esiin karkasi täysissä sotatamineissa, välkkyvä keihäs kädessään, uljas jumalatar Pallas, meren kohistessa ja maan järistessä.
Tämä syntymätaru näkyy allegorisesti kuvaavan ukonilmaa, jonka jyrinää ja salamia täten olennoitiin. Mutta tuo luonnonvoimain purkaus puhdistaa myös ilman ja virkistää luontoa, taivas loistaa sen perästä kahta kirkkaampana, maa elpyy uudestaan, kun yläilma, eeteri, luonnonaloista korkein, entistään viljavammin uhkuu valoa, iloa, elon voimaa. Athene edustaa molempia: hän on leimuva salama ja salamain puhdistama, elähyttävä eeteri. Tästä luonnonmerkinnön kaksinaisuudesta aiheutuu hänelle sekä sotaisa että rauhaisa, lempeä puoli, ja varsinkin jälkimmäinen kehittyy edelleen rikkaaksi ja moninaiseksi, käsittäen luonnon ja hengen iloja.
Athene on siis ensinnäkin, kuten nimensä Pallas s.o. "keihään heiluttaja" osottaa, sodan jumalatar, joka innostaa urhoja tappeluun, suoden sankareille voittoa ja saalista.[39] Riehuu kyllä raju Areskin taistelun telmeessä, mutta hän harrastaa vain tappelua ja surmaa semmoisenaan. Toisin Athene. Hän taistelee tarkoitusta varten, ei ylly raivoon, vaan pysyy aina järkevänä. Niinpä hän suosii sankareita, semmenkin älykkäitä (niink. Odyssevsiä), vie heitä voittoon ja suojelee heidän linnojansa ja kaupungeitaan vainolaisilta.[40] Hän sotii rauhan hyväksi ja rauhan siunatuita lahjoja hän runsain käsin jakelee.
Eeterin eloa antavana jumalattarena hän lähinnä antaa elämää ja terveyttä sielulle ja ruumiille, torjuu tauteja, kasvattaa nuorison reimaksi; hän edistää sopivilla säillä maan viljavuutta ja kasvullisuutta, suojelee maanviljelystä ja karjanhoitoa. Hänen lempeän suojansa alla laiho kypsyy vainioilla, hedelmät puissa. Hän on ihmisille auran ja haravan antanut. Mutta maanviljelyksen perusteella on inhimillinen yhteiskunta ja sivistys syntynyt. Niinpä sama jumalatar välillisesti joutuu näitäkin holhomaan. Yhteiskuntajärjestyksen ehdot: siveellisyys ja lakisäädökset, sen hedelmät: kansan onni ja menestys, elinkeinot, jopa korkeinkin hengen viljelys, tieteet ja taiteet — kaikki Athenen mahtavan egiidin turvissa viihtyvät ja on hän siis tältäkin puolen "kaupunginsuojelija". Hän suojelee rauhaa ja rauhallisia elinkeinoja, siis ennen mainittujen lisäksi laivanrakennusta,[41] teollisuutta ja käsitöitä, etenkin naisten kotiaskareita: kehruuta, kudontaa, ompelua y.m.[42] Näin jumalattaren olento laajenee erittäin rikkaaksi ja ääretön ala aukenee hänen toiminnalleen. Voipa sanoa että hänessä on Hellaan kansa esittänyt syvimpiä elon-aatteitansa.
Kirkas, ylhäinen valo-ilma, joka ikäänkuin luo sillan näkyväisen ja näkymättömän, aineen ja hengen mailmojen välillä, kuvailee symboolisesti hengen valoa, viisautta, älyä, järkeä — ja niinpä Athene jo yksinkertaisen luonnonsymboliikankin tiellä sai henkisen merkityksensä, tuli viisauden, opin ja älyn haltiaksi. Vaikka tämä eetillinen puoli kehittymistään kehittyi ja pääsi käsityksessä ja kultissa miltei etusijaan, eipä siltä luonnollinenkaan puoli joutunut unohduksiin. Ne liittyivät kumpikin niin likitysten toisiinsa, että eeterin lempeä valtias ja älyn ylhäinen jumalatar oli vain saman jumalais-olennon eri ilmi-muotoja. Siinä on merkityksen syvyys, aatten korkeus, toimialan avaruus, joissa kohden ainoastaan Zevs ja joinkin määrin Apollon Athenelle[43] vertoja vetävät. Zevs, Apollon ja Athene käsittävätkin yhteensä kaiken jumalallisen voiman kreikkalaisen mielestä.
Näin tätä jumalatarta yleensä käsitettiin, kuvailtiin ja palveltiin varsinkin siinä kaupungissa, joka oli Kreikan henkisen elämän keskus, Atheenassa, jossa hänellä oli Akropoliin kalliokunnaalla kaksi komeaa templiä Erechtheion ja Parthenon. Hän oli Attikan pääjumalatar ja taru kertoo kuinka hän siksi tuli. Hän ja merenvaltias Poseidon kilpailivat Attikan omistamisesta: kumpi paremman lahjan loisi maalle, hän sen saisi — niin sääsi Zevs. Poseidon loi hevosen korskean, mutta Athene antoi öljypuun versoa maasta. Tämä nähtiin hyödyllisemmäksi ja niinpä Athene voitti kilpansa. — Oli hänellä muitakin palveluspaikkoja: Argos, Korintho, sittemmin Sparta, Arkadia, Rhodos y.m. Pallaan kunniaksi vietettiin joka viides vuosi suuri juhla, panathenaia, jolloin komea juhlakulkue vei hänen templiinsä lahjoja, ja urheilu- sekä soittokilpoja toimitettiin kaiken kansan nähden. Tämän ohessa oli myös vähempiä juhlia.
Taide koetti Athenen kuvauksissa etupäässä esittää hänen edustamiaan siveellis-älyllisiä aatteita, mutta ei siltä jättänyt sikseen luontais-merkitystäkään. Niinpä viisauden jumalatar kuvataan sotajumalattareksi, jommoisena hän jo syntymähetkestään asti ilmestyi, kypäri päässä, keihäs kädessä, suomushaarniska rinnan suojana. Kilpenä on hänellä alkuaan (Homerossa) egiidi (= salama), sittemmin tuijoittaa panssarin keskeltä kamala meduusanpää l. "gorgoneion", joka sai viholliset kauhusta kivettymään. Tämä muoto sopii Pallaalle taistelussa ja linnansuojeliana (Pallas prómachos, P. poliás). Se oli hänellä jo vanhimmissa esityksissään, n.s. palladioissa, jotka olivat kömpelöitä puuveistoksia; taikausko luuli niiden pudonneen taivaasta ja niitä käytettiin tehokkaina varjeluskeinoina sodanvaaroissa. Pääpiirteissään sama muoto, milloin sotainen, milloin rauhainen puoli selvemmin esiteltynä, periytyi sitten varsinaisille taideteoksillekin. Monet mestarit kuvasivat Pallasta, mutta muita mainiommat olivat Feidiaan Athenen kuvat. Hänen tekemänsä oli tuo suunnattomaan suuri, ehkä 70 jalan korkuinen, vaskesta valettu kolossikuva, joka kohoten Atheenan linnanvuorelta näkyi kauas merelle. Jäljennöksistä päättäen lienee jumalatar seisonut promachos-asemassa, kilpi vasemman käden varalla, korkealle nostettu oikea nojaten keihoon valmiina idän barbaareja torjumaan. Vielä kuuluisampi kauneudestaan ja kalleudestaan oli se Pallaankuva, Athene Parthenos, jolla Feidias koristi jumalattaren juhlatemplin samalla vuorella: 40:n jalan korkuinen kullasta ja norsunluusta tehty. "Neitsyellinen jumalatar oli seisaalta kuvattu, rauhallisena, suojaa suovana, voittoa antavana. Kultakypärä kattoi kauniin vakavan pään, rinnan peitti panssari meduusanpäineen, koko vartalon pitkä alasvaluva kultavaate; kilpi oli rauhallisesti maahan laskettu, keihäs nojausi siihen; voitotar liihotti jumalattaren kädellä, voitonseppeltä pidellen". Työ oli kaikittain aineen laadulta ja suoritukseltaan mitä etevintä ja kallisarvoisinta. "Siinä oli taiteilija ikiajoiksi määrännyt Athenen luonteen, tuon vakavan viisaudenjumalattaren, Attikan lempeän suojelijan, ja jaloimmista säilyneistä jälkikuvista tuntuu vieläkin tuon ylistetyn esikuvan heikkoa jälkikaikua" (Lübke). Yhteisenä ominaismerkkinä Pallaankuvissa on siveellinen vakavuus, ankaran puhdas neitsyellisyys. Tivissulkuiset huulet ja esiintyvä leuka osottavat pontevaa mieltä ja tahdon tarmoa, katse ja ryhti voimaa ja arvollisuutta. Neitsytjumalatar ei ole alasti, vaan viljaviin vaatteihin verhottu.
Muutamia eläimiä esiintyy jumalattaren kuvissa, symboolisesti kuvaten hänen luonteensa puolia, käärme älyä, pöllöhaukka miettiväisyyttä, kukko valpasta sotamieltä.
Athenen vanha nimitys Tritogeneia, jonka mukaan hänen isänsä olisi Triton s.o. kohiseva virta, viittaa hänen syntymäänsä vedestä, s.o. Okeanosta, josta Hesiodin mukaan kaikki jumalat ja koko mailma ovat alkunsa saaneet; sentähden häntä palveltiin Triton nimisten lampien luona, jommoisia oli useissa paikoin. Tämännimisenä hän ei kuitenkaan suurempaa huomiota herättänyt.
* * * * *
Italiassa kunnioitettiin vanhastaan Minervaa älyä ja voimaa suovana sekä salamoitsevana jumalattarena. Hän muistutti muodoltaan niin paljon Pallas Athenea, että heitä ruvettiin pitämään ihan samana. Minervan vahvin puoli oli kuitenkin äly ja kekseliäisyys, jonka tähden etenkin taideniekat ja runoilijat, mutta alhaisetkin ammattimiehet häntä ihailivat. Samoin luultiin hänen naisten värttinää ja kangaspuita suosivan. Hänen juhlansa oli quinquatrus (maaliskuussa); silloin saivat koulut lomaa, jonkatähden opettajatkin olivat hänelle kiitolliset. Niin yksinomattain edusti hän älyä ja hengen tointa, että hänen nimellään niitä suorastaan merkittiin (vrt. "pinguis Minerva, invita M."). Tieteen ja taiteen jumalaksi hän jäi vielä, vaikka runoilijat kertoilivat hänestä samoja kuin ennen oli Athenesta lauleltu. Kun Hadrianus perusti Roomaan tieteellisen opiston, antoi hän sille nimen Athenaeum, jota vieläkin käytetään semmoisten laitosten nimenä. — Muuten oli Minervalla jo varhain palveluksensa Kapitoliossa Jupiterin ja Junon rinnalla. Siellä sanottiin säilytettävän hänen pyhää kuvaansa, palladiumia, jonka Diomedes muka Troiasta ryöstettyään sitte oli lahjoittanut Aeneaalle — tarina jota roomalainen kansallisylpeys mielellään uskoi.
Apollon.
Zevsin jaloin poika on Apollon eli Foibos,[44] jonka äiti oli Leto (Latona) s.o. hiljainen yö. Taivaan eli Zevsin ja yön yhtymästä syntyy päivänvalo, armas aurinko, jonka edustaja Apollo on luonnonalallaan. Hän on valon jumala[45] kirkkain ja jaloin. Kauan hänen äitinsä kateellisen Heran vainoomana etsi paikkaa luodakseen saalaansa, kunnes löysi sen Delos saarella. Saari, siihen asti ajeltuaan meren ulapalla, seisahtui kun Foibos syntyi.
Valonvaltias, syntyään vihaten pimeyttä, lähti jo nuorena sotaan sen valtoja vastaan. Hän ampui kuoliaaksi Tityos hiiden ja Python[46] nimisen lohikärmeen ihmisiä ja eläviä ahdistamasta. Samallaista taistelua hän jatkaa edelleen, kunnes kevät valkenee maille. Talveksi lähtee hän hyperborealaisten ("pohjantakalaisten") ikivaloisaan maahan, josta taas keväisin palajaa Hellaaseen. Tämmöiset tarut kuvaavat vain sitä suurta muutosta joka keväällä tapahtuu luomakunnassa lämmön ja valon vaikutuksesta. Apollonin nuolet ovat auringonsäteet, joiden voimasta talven valta murtuu, lumet sulavat, usvat haihtuvat, eläin- ja kasvikunta virkoo iloisesti elämään. Näinpä hän myös karjaa holhoo. Mutta samat säteet kiihtyvät kesähelteellä, mätäkuulla, polttavan kuumiksi, niin että kasvikunta surkastuu[47] ja taudit tappavat eläimiä ja ihmisiä. Niinpä Apollon on kostaja, joka nuolillaan lennättää äkkisurmaa. Hän on tuo "kaukaa ampuva kuuluisa hopeajousi-mies",[48] jonka näkymätön nuoli tempaa ihmissielun tuonen tuville. Kun tuo käypi kivutta ja äkisti, pidetään väliin, tilakohdista riippuen, tämmöistä kuoloa armona eikä rankaisuna (Il. XIV 757 ss.). Jousimiehenä on jumala kaikkien jousimiesten suojelija (Il. V, 105).
Apollonin luonne on kaksinainen: sotaisa ja rauhaisa, tuima ja lempeä. Niinkuin hän tauteja lähettää, hän myös niitä suopeasti poistaa ja parantaa, ollen siten tarmokas lääkejumala.[49] Hänen poikansa Asklepios (Aesculapius) onkin yksinomaan tälle uralle antaunut. Pahan poistaja ja turmien torjuja[50] on Apollon laajimmassa merkityksessä hengen alalla. Puhdas valonvaltias harrastaa henkistä kirkkautta, siveellistä puhtautta ja yleensä kaikkien henkivoimain sopusointua ihmiselämässä; siitä syystä hän ei siedä rikoksia, vaan rankaisee röyhkeitä ylvästelijöitä — mutta etupäässä hän armolla ja lempeydellä enemmän kuin kostokeinoilla palauttaa hämmentyneen sopusoinnun. Hän on sielun vammojen parantaja. Hän puhdistaa sielun syyllisyyden tahrasta, luo mielen kirkkaaksi, keventää tunnon taakkaa sovinnon suloudella. Kostotarten vaivaamille suopi hän turvaa (vrt. Oresteen tarinaa!) ja yksin hän voi tylyn verikoston lain peruuttaa. Tätä jumalallista sovinnollisuutta lausuttiin ilmi Apollonin palvelusmenoissa; näissä käytetyt syyn sovitukset epäilemättä suuresti auttoivat lempeämpiä oikeuskäsitteitä ja tapoja pääsemään valloille sivistyneen muinaisajan ihmisissä. — Rauhallista menoa suosiessaan A. myös on teiden ja huoneiden suojelija.[51] Valtion suojaksi hän hoitaa ja vaalii nuorisoa.
Rauhattomia mieliä viihdyttelee Apollon tehokkaasti myös sävelten sulotenholla. Mestarillisesti hän kaiuttelee kitaraansa (forminx) jumalain kemuissa, runotarten kauniisti laulaessa. Hän onkin heidän johtajansa (musagetes), Orfevs, Linos y.m. taruajan virsiniekat ovat hänen poikiaan. Näinpä Apollon muita enemmin on laulun ja runoustaiteen jumala.
Vielä Apollo valollaan vähinsä väljentää sitä sumua joka peittää meiltä tulevaisuuden. Hän on ennustaidon jumala ja semmoisena hänen merkityksensä Hellaan kansanelämässä oli mitä tärkein ja syvällisin myöhäisiin aikoihin asti. Apollon ei ilmaissut tulevaisuutta ulkonaisilla merkeillä, mutta hän saattoi valituitansa hurmaustilaan, jossa hän heidän suunsa kautta julistaa viisauttansa. Nuo, enimmältään naisia, asuivat varsinaisissa ennuspaikoissa, tai yksikseen, n.s. sibylloina. Apollonin orakeleita oli useita, esm. Klaros (Kolofonin luona), didymaiolainen orakeli lähellä Miletoa, ismeniläinen lähellä Thebaa, mutta muita mainiompi oli Delfoin orakeli, joka lähes tuhannen vuotta pysyi pyhänä ja sai horjumatonta kunnioitusta, etenkin doorilaisheimolta, sitten koko antiikin mailmalta. Sen päätöksillä oli ratkaiseva valta aina ja kaikissa asioissa niin Kreikassa kuin Roomassa. Kun Pythia[52] pureksi pyhän laakerin lehtiä tai istui kolmijalka-jakkaralleen templissä maanmalon päälle, josta maanalaisia höyryjä huokui häneen, joutui hän haltioihin ja alkoi ennustella, neuvon kysyjöille salaviisauden sanoja lausua, joiden ongelmia papit ja viisaat selvittelivät. Vasta Konstantini Suuri toi Pythian istuimen pääkaupunkiinsa ja teki lopun orakeleista.
Delfoissa oli Apollonin kultin pääpesä. Siellä kohosi komea templi, jonne uskovaiset neuvonkysyjät antelivat lahjojaan, niin että niistä aikaa myöten karttui runsaat aarteet (arviolta noin 10,000 talenttia = lähes 55 milj. markkaa). Toinen kuulu palveluspaikka oli syntysaari Delos, siellä Kynthos-vuoren juurella templi, jossa juhlittiin määräaikoina. Moniaalla Kreikassa ja sen siirtokunnissa oli noita pyhäköitä juhlineen. Atheenassa vietettiin Apollonin kevätjuhlaa, delfinia, etenkin sentakia että tyyntynyt meri taas sopi laivakululle. Mätäkuun paahteessa lepyteltiin häntä muilla juhlamenoilla.
Pian roomalaisetkin huomasivat tarvitsevansa jumalaa, jolta saisivat selvempiä tietäjänsanoja kuin lintu- ja suolienteitä selitteleviltä papeiltaan, ja niinpä he lainasivat kreikkalaisilta Apollonin, jolle eivät löytäneet omaa kansallista nimeä. Häntä palvelivat myös taudinparantajana. Hänen ensimmäinen templinsä Roomassa rakettiin erään ruttotaudin johdosta (429 e.Kr.). Erittäin harrasti Augustus keisari A:n palvelusta, jonka ansioksi hän luki voittonsa Aktiumin luona, ja rakensi hänelle uhkean juhlatemplin Palatinin kukkulalle.
Veistokuvissa on Apollon varteva, jalomuotoinen, ihana, parraton nuori mies, jonka keltakutrit viljavina valuvat, kasvojen ilme ja katse säteilee tyyntä ylevää iloisuutta. Tämmöisen perisävyn loivat hänen kuvilleen etenkin Praxiteles ja Skopas (noin 390-330) mestariteoksillaan. Säilyneissä teoksissa jumala esiintyy joko sotijana ja kostajana, viini, jousi ja egiidi aseinaan, tai rauhaisana, kantelon soittajana. Ensi laatua on kauneudestaan kuuluisa veistokuva Belvederen Apollo. Jalo voittajan ylpeys loistaa ihmeen kauniista kasvoista ja koko asennosta, kun hän vasemmalla kädellään ojentaa egiidiä tuhoksi viholliselle, jota puunrunkoa kiipeävä käärme kuvallisesti merkitsee. — Naisellisen pehmeät ruumiinmuodot ja haaveksiva katse on niissä kuvissa, jotka esittävät häntä kantelensoitajaksi (kitharodos). Pitkä vaate valuu väljänä hänen yllänsä ja ihaillen näkyy hän kuuntelevan sävelten sointua.
Apollonin attribuutit ovat: jousi, viini, nuolet, kithara, laakeriseppele. Laakeri oli, niin tietää taru, alkuaan kaunis neito, Dafne, joka, kun jumala tavoitteli häntä syleilläkseen, pakeni, muuttui puuksi ja jäi Apollonille pyhitetyksi.
Artemis. — Diana.
Etelämaissa, joissa suvi enemmältään on poutaa, kuumuus pian kuihduttaisi kasvikunnan, ellei erittäin viljava yökaste sitä virkistäisi. Kirkkaina kuutamoöinä nähtiin varsinkin viljalti kastehelmiä ruohossa kimaltelevan. Siitäpä helposti luultiin tätä elonnestettä tihkuvan alas kuusta, kuten kuun muutenkin arveltiin salatenholla vaikuttavan maan hedelmällisyyteen. Tämmöisenä hedelmöittäjänä kuun haltiaa, kuutarta palveltiin etenkin Arkadiassa Artemiin nimellä, ja kun sen vuorissa elelee paljo vuohikarjoja, luultiin hänen varsinkin vuohia kaitsevan. Muuallakin Peloponneesossa "keto-Artemis"[53] nauttii kunniaa; niinpä spartalaiset taisteluun lähtiessä uhrasivat hänelle vuohen. Arkadilaiset, kun kauvan jäivät verraten alhaiselle sivistyskannalle, ajattelivat Artemistaan tuimaksi ja karkeaksi, luulivatpa hänen väliin ihmisuhriakin vaativan. Tapojen lauhtuessa kansan mielikuvitus siirsi tuommoisen tylyn Artemiin kauas pohjolaan, Taurien maahan. Tunnettuhan on, miten Agamemnonin tytär Ifigeneia, laivaston viipyessä Auliin satamassa, vähällä oli joutua taurilaisen Artemiin uhriteuraaksi, kun isänsä luvattomalla riistanajolla oli jumalattaren mielen vihoittanut. Myöskin Attikassa näytään vanhimpana aikana uhratun ihmisiä Brauronin Artemiille; tyly tapa hyljättiin sitten, ja sen verran jäi vaan vanhaa jälkeä, että neitojen naimisiin asti täytyi asua jumalattaren templissä. Samanlaatuinen, vanhanaikuinen Artemis oli spartalaisten Artemis orthia, s.o. "jäykkä" A., jonka alttarin edessä maan nuorukaiset kerran vuoteensa ruoskittiin verisiksi, ollen tämäkin jälkeä entisestä ihmisuhrista. Artemis oli kyllä pellonviljan armollinen antaja, mutta kuinka hän ilmaiseksi näin kalliita lahjoja soisi! Luultiin hänen vaativan kalliita vastalahjoja, ihmisverta. Ja kiivas hän olikin vihaan ellei saataviansa saanut; sen koki m.m. Oinevs (kts. sitä).
Artemis edusti siis ensinnä pellonviljavuutta. Mikäli tälle alalle ilmaantui muita jumalia tointa ja kunniaa jakelemaan, varsinkin Demeter, väistyi Artemis vainiolta saloihin, viljellyn luonnon alalta vapaan, viljelemättömän helmaan. Hän on metsien, laaksojen, norojen, lähdetten haltio, joka siellä pyhässä hiljaisuudessa toimii suuria. Hänen hellän hoitonsa alla ruoho rehottaa, puu lehtii, marjat punertavat, eläimet menestyvät. Koko elimillinen luonto nauttii hänen vaalivaa hoitoansa, niinpä ihmistaimetkin hentokaiset. Siksi häntä lapsensynnyttäjät avukseen huusivat.[54] Vesakot, lähdenotkot, joet, järvet ovat Artemiille pyhiä. Kerrottiinpa Alfeios-virran haltian syttyneen jumalatarta rakastamaan — mutta joutiko tämä lemmestä huolimaan! Hänellä on tärkeämpää tointa. Hänen on johdettavana luonnonimpien joukko, salottaret, norottaret ja muut jotka sinisalon sivulla, vuorten onkaloissa kehräilevät lankojaan, kutovat ihmekankaitaan; hän neitosineen hoitaa koko sitä rikasta elämää joka luonnon hiljaisessa helmassa taimii, versoo ja kukoistaa. Neitostensa parvesta loistaa Artemis muita kauniimpana, ja äitinsä Leto sen nähdessään tuntee sydämmensä ilosta värähtävän.
Näin salon jumalatar neitosineen iloissaan toimii ja luopi elämää. Usein he huvikseen kisailevat ja karkelevat kukkaisnurmella[55] tai uivat vilpoisissa puroissa ja lammissa tai uumoilevat saloja, urheasti riistaa ajellen, niin että metsä kiljahtelee riemusta ja ilohuudoista. Näin Artemis "nuolia sirotellen"[56] Taygeton tai Erymanthon rinteillä ajelee metsäsikoja ja arkoja hirviä. Häneltä metsästäjä oppii tarkasti ampumaan ja kiitollisna uhraa hän Artemiille eränsä esikoiset, hirvenpään tai karjunsorkat. Hirvenajosta Artemis sai nimen clafébolos, josta eräs kreikkalainen kuukausi nimitäiksen clafébolios. Riistanajo kysyy rohkeutta: rohkea ja uljas onkin jumalatar, samoin kuin amatsoonillinen seurueensa. Sanotaanpa joskus noiden kuuluisain nais-soturien juuri olleen Artemiin seurana.
Amatsooni on Artemis itse, sillä hän ei siedä sulhoja eikä naimisia, vaan tahtoo iäti neitona pysyä. Onneton se mies, joka hänen neitotunteitaan loukkaa. Aktaion sai metsästäessään salaa nähdä hänen neitosineen kylpevän, mutta kosto tuli: Artemis muutti miehen hirveksi, jonka omat koirat repivät kuoliaaksi. Pyhää impeyttä vaati hän myös neitosiltaan ja naispapeiltansa. Ifigeneia ei suostu Thoas kuninkaan kosintaan; Atalante (ehkäpä toisnimellä = Artemis) vaati kosioitaan kilpajuoksuun ja tappoi häviölle joutuneet; ahdistavat kentaurit hän ampui kuoliaiksi. — Itse impenä Artemis suosii ihmis-impiä sekä nuoria poikia, yleensä nuorisoa; tätä hän hoitaa ja vaalii, luoden sille soreutta ja uljuutta. Hänen erityinen suosikkinsa oli siveä Hippolytos.
Laajalti Artemista palveltiin hedelmöittävänä luonnonhaltiana. Semmoisena oli hänellä templi esm. Efesossa, jossa hänen satanisäinen kuvansa symboloitsi luonnon ikiuhkuvaa viljavuutta.
Melkeästi on siis Artemiin kasvoista alkuperäinen karmeus sulanut ja se sulaa sulamistaan, mikäli hän muuntuu siksi, jona hän on paraiten tunnettu, Apollonin sisareksi. Muunnos on jo Homerissa tapahtunut, vaikka hän sen ohessa kyllä paikalliskulteissa säilytti alkuperäistäkin merkitystään. He ovat Artemis ja Apollon saman isän ja äidin lapsia, Deloksessa syntyneet kumpikin, ja toimivat sopuisasti. Trojan edustalla sotivat he rinnakkain, Delfoissa palvellaan heitä kumpaakin. Artemis haavoittaa ja parantaa samoin kuin Apollon. Artemis ampuu hänkin jousestaan surman nuolia ja tempaa etenkin naisia äkkikuolemaan. Helppoa, kivutonta kuoloa rukoili häneltä esim. Penelope. Kun Niobe ylvästeli siitä että hänellä oli useampia lapsia kuin Letolla, niin Artemis kostoksi äkkinuolillaan ampui häneltä tyttäret, samoin kuin Apollon pojat.
Tätäkö tietä siis, kehityksen kautta, Artemiista tuli Apollonin sisar? Eikö hän ollut sitä jo alummin? Eiköhän saloissa samoileva, nuolia ampuva Artemis saanut aihettaan kuutamosta, jonka kuvat vilottelevat puiden välitse, jonka säteet vasamain tavoin välähtävät pilvien välitse? Eikö tämmöinen kuvitelma ollut yhtä likellä kuin se että auringonsäteistä syntyi Apollonille vasamia? Onhan asiaa niinkin selitelty: on sanottu, että Artemis jo kuuttarena metsästeli vuorilla, ampui petoja ja ihmisiä, torjui veljensä rinnalla pimeyden valtoja ja yleensä ilmaantui Apollonin sisarena, niinkuin kalpea kuu on kirkkaan auringon sisar. Kuinka liekään ollut, kuitenkin alkuperäinen kuuttaren merkitys aikasin jäi häneltä syrjään, kun Selene, Helena, Io y.m. tulivat varsinaisiksi kuuttariksi, ja ainoastaan muutamat seikat vielä siitä hämärästi muistuttivat. Semmoisia oli soihtu hänen kuvissaan. Edelleen Artemis Munychia Atheenan satamassa oli oikea kuutar: täysikuun aikana hänelle uhrattiin pieniä kakkuja, joihin pistetyt kynttilät mukailivat kuunvaloa, ja kilpaa juostiin soihtujen valossa. Hekate (kts. sitä) oli myös osalta kuutar, ja semmoisena hän ja Artemis usein merkitsivät samaa, sittekun Artemiille uudelleen aljettiin antaa kuuttaren merkitystä. Semmoisena häntä ja Seleneä sekoitellaan toisiinsa ja Artemis esitetään Endymionia (kts. sitä) rakastavaksi.
* * * * *
Italiassa palveltiin Dianaa[57] vesakkojen, norojen ja lähdetten haltiana. Hänellä oli pyhiä lehtoja, m.m. Algidus vuorella, jonka siimeksessä roomalaiset vilvottelivat paahtavalla kesähelteellä. Tästä syystä sai hän lisänimen nemorensis. Uskottiinpa hänen väljemmällekin vaikuttavan, suovan maalle viljavuutta, suojelevan metsää, sen eläimiä ja karjoja, josta hyvästä hänelle uhrattiin lehmiä. Tätä Dianaa palvelivat semminkin sabiinit, ja vielä sittenkin kun heistä Rooman ikeen alla muodostui plebeijein säätyluokka, jäi Diana näiden vasituiseksi jumalattareksi. Aventinus vuorella oli kansanmielisen kuninkaan Servius Tulliuksen rakentama Dianan templi, jonka perustajaisia plebeijit ja orjat yhdessä viettivät iloisesti. Karanneet orjatkin nauttivat demokraatisen jumalattaren suojaa, jolloin heitä kutsuttiin "servi cervi" s.o. "hirvi-orjat", kuvaten siten sitä hellää hoivaa, jonka jumalatar soi heille, ikäänkuin salojen haltia hirvillensä. Dianan ja erään Virbius sankarin suhteista juteltiin samanlaisia vähän kuin hänen ja Hippolytuksen seikoista.
Kun v. 399 e.Kr. Hellaan Apollon pääsi Rooman jumalain joukkoon, seurasi mukana sisarensa Artemis, joka nyt kokonaan suli yhdeksi entisen Dianan kanssa, perien tältä vaan kansallisen nimen. Uusi Diana sai juhlatemplin Roomassa v. 179 e.Kr. ja hänestä kerrottiin nyt aivan samoja kuin Artemiista. Koska siis esim. uutta vuosisataa aljettaissa Apollonia kunnioitettiin komealla juhlalla ja Dianakin sai siitä osansa, rukoili Horatius juhlarunossaan (carmen seculare), että Phoibon kanssa Diana tuo "salojen suoja ja taivaan kirkas kaunistus varjelisi valtakuntaa, kasvattaisi uuden uljaan sukupolven ja varsinkin vaalisi äsken syntyneitä lapsia". Olihan pikkulapset Dianan suosituita, niinkuin muutkin vesat metsässä ja nurmen nuori kukkaisväki.
Taiteessa on Artemis nuori, solakka, reipas neito, usein metsästäjän asussa, viini ja joutsi aseinaan, helmat käärittyinä ylös, voidakseen ketterämmin viidakossa liikkua. Kuuluisin säilynyt pystykuva on n.s. Versaillesin Diana. Siinä suojelee hän turviinsa paennutta naarashirveä, koppaa viinestä nuolen, uhkasilmin tähystäen vainoojata. Toisissa kuvissa esiintyy hän siinä silmänräpäyksessä, kun nuolen juuri ammuttuaan tähystää miten se lienee osunut saaliiseen. Eräässä kuvassa katselee hän hellästi ainokaista lemmittyänsä Endymionia.
Artemiin tunnustimet ovat: joutsi, viini vasamoineen, keihäs, soihtu; pyhät eläimensä hirvi, karhu, karju, koira.
Ares. — Mars.
Ares on kreikkalaisten sotajumala, Zevsin ja Heran poika. Hän tuli enemmän äitiinsä kuin isäänsä, ollen yrmeä ja kiukkuinen riitapukari, joka sopimattomalla käytöksellään usein suututti olympolaisia.[58] Varsinkin Athene ja Ares aina olivat kahakassa keskenään. Hänen kotimaakseen mainittiin Thrakiaa. Tuolla talvimyrskyjen maassa, missä tuimat raakalaiskansat mellakoivat, Ares paraiten viihtyi ja siellä hänelle suurinta kunniaa osotettiin. Vuolaat Hebros ja Strymon virrat siellä kerskailivat olevansa hänen poikiaan. Onpa arveltukin, että Ares alkuaan merkitsee myrskyjen myllertämää pilvitaivasta. Rajuksi hänen ilmiötänsä ainakin Iliadissa kuvaillaan. Sota on hänen elämänsä; mutta ei hän suunnittele taistelua järkiperäisesti, silmämäärää myöten, kuten Athene, ei huoli siitä kumpi puoli voiton vie; sota sotana on hänelle pääasia, miekan melske, tappelun pauhina, kamala surma on sotajumalan riemuna. Hän on verenhimoinen: tappelussa kaatunut "juottaa verellään Aresta". Ares on itse ilmetty taistelun telme, elävä sotahuuto ( Enyalios ). Kiiltävässä vaski-asussaan, aseet käsissä, ajaa jyristää hän rajusti veritannerta pitkin seurassaan poikansa Fobos ja Deimos (pelko ja kauhu), sisarensa Eris (tora) ja sodatar Enyo (= Bellona), ja murtaa allensa kaikki. Mutta hänen väkevyytensä on samalla hänen heikkoutensa: hän on väkevä ja nopea, mutta huimuudessaan lyhytmielinen; silmitön vimma sokaisee hänen järkensä, joten hän joutuu alakynteen Athenea vastaan — viittaus siihen että raaka, jos kuinkakin tavaton voima ei auta ilman älyn ohjausta. Taistellessaan troialaisten puolella ottelee hän usein Athenen ja tämän suojanalaisten sankarien kanssa. Kun Diomedes kerran haavoitti häntä, karjui Ares tuskissaan kuin kymmentuhatta miestä.[59] Toisella kertaa Athene heitti hänet kumoon suurella paadella, jolloin hän ruumiillaan peitti tynnyrinaloja maata. Voittipa hänet myös Herakles y.m.
Vaikka kaikki vihaavat ja kauhulla katselevat tuota häviön, taudin, surman ja surkeuden tuojaa, on kuitenkin yksi joka häntä rakastaa — lemmenjumalatar Afrodite, joka muuten esiintyy Hefaistoksen puolisona. Tällä piirteellä on kaiketi tahdottu lieventää sotajumalan tuimaa ilmiötä, tajuten tehoisaa vaikutusta joka syntyy vastakohtain, karkean ja suloisen yhtymästä. Tästä lempiliitosta syntyi Harmonia (Sopu), joka peri äitinsä lempeyden, Eros ja Anteros sekä isäänsä tulleet pojat Fobos ja Deimos. Muitakin morsiamia oli Areella.
Aresta Kreikassa ei aivan yleisesti palveltu. Thebassa häntä rukoiltiin rutonjumalana. Theban perustaja Kadmos nai Harmonian; olipa siis thebalaisilla, joiden suonissa juoksi sotajumalan verta, syytä häntä palvella. Atheenassa oli Ares, sikäläisen tarun mukaan surmattuaan Poseidonin Halirrothios pojan ja saatuaan syynsä sovitetuksi, antanut aihetta Areiopagin murhaoikeuston perustamiseen.
* * * * *
Tärkeämpään arvoon ja asemaan pääsi roomalaisten sotajumala Mars l. Mavors. Mutta alkuaan Mars isä eli Mamers ei ollenkaan näyttänyt sotaisalta, vaan oli hyvänsävyisä keväänjumala, joka soi kauniita säitä, suojeli suopeasti metsää ( Silvanus ), kasvikuntaa ja karjaa laitumella, sekä varjeli ihmisiä vahingolta. Semmoisena häntä Italiassa palveltiin niillä näillä maalaisjuhlilla. Näitä oli ambarvalia, jolloin juhlakulussa kierrettiin peltoja kolmeen kertaan ja rukoiltiin Marsia niitä siunaamaan. Näitä myös mamitralia (alussa maaliskuuta), jolloin paksuun pukuun tyrsystetty ukko Mamurius Veturius, s.o. "vanhentunut Mars", lyönneillä ja iskuilla ajettiin pois ihmisten ilmoilta, ja siten kuvattiin nuoren kevään, eloisan Marsin voittoa talvesta ja vanhasta vuodesta.[60] Voittoa vietettiin juhlajuomingeilla ja saliot (salii = "hyppelijät") ilmaisivat ihmisten iloa kevään tulosta hypellen ja juosten pitkin katuja, käsissään Marsin-kilpi, ancile, jota lyödä rämistelivät. Näitä kilpiä oli 12, joista yksi alkuperäinen. Se oli taivaasta pudonnut, kertoi hurskas taru, Numa kuninkaan käsiin ja hän sai tiedon että sen säilymisestä riippuisi valtakunnan onni. Estääkseen ancile'n varastamista teetti hän mestari Mamurius Veturiuksella 11 muuta aivan yhdennäköistä kilpeä. Kilpien luku osottanee, että ne oikeastaan tarkoittivat vuoden kuukausia ja koko juhla oli varmaan vaan yksinkertainen kevään vietto, jossa Marsilla ei ollut mitään valtiollis-sotaista merkitystä. Numa saattoi kyllä sitten uudistaa juhlan ja antaa sille toisen mielen.
Rauhallinen jumala oli siis Mars alkuansa. Sotaisa taimi piili hänessä, mikäli kevään jumala taistelee talvea vastaan, jota taistelua juhlamenoissa kuvailtiin. Tämän toimen sitte sotaisa, vallanhimoinen Rooman kansa kasvatti suureksi, niin että Marsista tuli yksinomaan sodan julma jumala ja samalla valtakunnan ylin suojelija, Jupiterin jälkeen arvoisin. Rooman perustaja Romulus oli hänen poikansa, kertoi taru, ja siten Mars oli Rooman kansan kanta-isä, kansa oli syntyään sotainen. Jo Numa kohotti sotajumalan palvelun entistään ylempään arvoon, johon viittaa taru Marsin-kilvistä, hän myös sääsi sitä varten erityisen pappisviran (flamen martialis). Aikaisin rakettiin Roomaan Marsille templi; sinne meni sotaan lähdettäissä päällikkö ja jumalan kuvapatsaan edessä rämisti keihästä ja pyhää kilpeä huutaen: "Mars vigila!" (valvo Mars!) Ja Marsin uskottiin astuvan näkymätönnä sotajoukon edessä, seurueinaan Pavor, Pallor (kauhu, kalpeus) ja Bellona (vrt. Aresta) vieden sitä voittoon, josta hän sai nimen Gradivus. Hänelle pyhä oli Campus martius, Mars-kenttä Roomassa, jonne nuoriso kerääntyi urheilemaan ja sotakuntoinen väestö saapui tarkastettavaksi. Tänne myös Augustus keisari, voitettuaan ottoisänsä Julius Caesarin murhaajat, asian muistoksi rakensi templin mitä muhkeimman "Marti ultori" (Mars kostajalle).
Kun Roomalaiset tutustuivat Kreikan jumaliin, muuttui heidän Marsinsa yhä enemmän Areen kaltaiseksi. Silloin hänelle keksittiin Venus puolisoksi ja lapsia Areen lasten vastavertaisia. Kun sitte aljettiin uskotella Aeneaan äitiä Venusta Julion-suvun kanta-äidiksi, kostui siitä Marsille uutta kunniaa. Hän tehtiin uuden keisarikunnan ja -suvun taivaalliseksi holhojaksi ja varsinkin Augustus kunnioitti häntä loistavasti.
Taiteessa Ares (ja Mars) kuvataan rotevaksi soturi-nuorukaiseksi; tukka lyhyt, kähärä, silmät pienehköt, nenä vankka, sieraimet aukinaiset, ilmaisten kiihkoa. Paraimpia säilyneitä veistokuvia on n.s. Mars Ludovisi, jossa jumala näkyy levähtävän tappelusta ja tuumivan suloisempia seikkoja, siitä päättäen että pikku Eros veitikka leikittelee hänen jaloissaan.
Tunnusesineitä: hurtilla ja väinönkotkilla koristeltu kilpi ja keihäs. Eläimiä: susi, hevonen, palokärki.
Afrodite. — Venus.
Kauneuden ja lemmen jumalattaren Afroditen synnystä on eri kertomuksia. Homeros mainitsee hänen vanhemmikseen Zevsin ja Dionen; mutta vanha on myös Hesiodon kertomus, että Afrodite syntyi Uranos jumalan verellä hedelmöittyneestä merenvaahdosta,[61] yleni aalloista[62] Kypron rannalle[63] tai, toisin muunnellun jutun mukaan, ui näkinkengässä Kytheran saarelle.[64] Kaksi jälkimmäistä syntytarua näyttää että tässä jumalattaressa on yhtynyt helleenisiä ja itämaisia aineksia. Etäisistä ajoista oli useilla Välimeren saarilla, jopa Kreikan rannikoillakin, siellä täällä foinikilaisia siirtokuntia, jotka sinne olivat tuoneet itämaista uskontoa ja kulttia. Siirtokuntain kreikkalaistuessa säilyi vielä uskonnollisia katsantotapoja ja palvelusmenoja, joskin muuttuneilla nimillä. Nyt tiedetään että Itämailla muinoin palveltiin erästä suurta naisjumalaa, joka, minkä nimen missäkin lienee saanut — Assyriassa Mylitta, Egyptissä Isis, Frygiassa Kybele, Efesossa Artemis, Foinikiassa Astarte y.m. — kuitenkin tarkoitti ja olennoitsi samaa luomiston mahtavasti hedelmöitsevää elinvoimaa. Samaa taisi Kreikan Afroditekin alkuaan edustaa. Kun siis mainituissa siirtoloissa huomattiin Afrodite ja Astarte hengenheimolaisiksi, sulivat he vähitellen ihmisten käsityksessä yhdeksi jumalattareksi, joka peri kreikkalaisen nimen Afrodite. Hän oli lähinnä "taivaallinen" (Aphrodite ourania), sillä taivaasta päin Astartekin hallitsi luomakuntaa. Näin Afroditea kauan palveltiin varsinkin Kytheran saarella ja Kyprossa, jossa hänellä oli kuuluisa templi Pafos-vuorella.[65] Saarilta merisyntyisen jumalattaren palvelus levisi Kreikan manterelle, jopa kaukana Siciliassakin oli hänellä — ehkä jo foinikilaisten perustama — pyhäkkönsä Eryx-vuorella, josta roomalaiset tunsivat hänet nimellä Venus Erycina.
"Taivaallinen" Afrodite ilmaisi olennossaan taivaan rakkautta maata ja sen asukkaita kohtaan, ja tämähän kaikkialla luo elämää ja kauneutta muodoiltaan mitä vaihtelevinta. Tuskin oli Afrodite rannalle astunut, kun maa hänen jalkainsa juuressa vihoittaa, kukkasia versoo, kevään sulohenki puhaltelee, kaikki uhkuu eloa ja iloa. Ja missä ikänä hän liikkuu, nähdään samat ilmiöt: horat (vuodenajattaret) pukevat ylleen juhlavaatteensa, sulokit ja luonnottaret karkeloivat hänen ympärillään nuorella nurmella, linnut helistelevät säveliään lehdikoissa. Afrodite on siis suloinen suvetar, kevään henki joka nuorentaa luonnon.[66] Mutta keväällä elpyy merikin vilkkaaksi. Siellä joutsenet joikuen uivat, delfiinit telmivät, valkopurjeet viiltävät sinipintaa. Tästäpä Afrodite joutui "merettäreksi",[67] ja merimiehet sekä merenkulkijat rukoilivat häneltä onnea matkoilleen.
Mutta kevään iloa ei kestä kauan; luonto surkastuu taas ja kuolee, ja siitä suru valtaa Afroditen sydämmen. Tähän tosiasiaan perustuu runollinen Adonis-tarina.[68] Adonis on uljas, kaunis nuorukainen, Afroditen lemmitty. Yhdessä he saloa käyvät, saalista ajavat, ilakoivat, kun — vihainen metsäkarju karkaa päälle ja tappaa nuorukaisen. Jumalatar on murheeseen murtumaisillaan ja lähtee synkkään manalaankin armastansa etsimään; silloin Zevs heltyy. Hän sallii sulhon puolen vuotta, kevään ja kesän, viipyä morsiamensa luona, mutta syys- ja talvikaudeksi on hänen palattava varjojen maille. Tarun mieli on selvä: peto on kolkko talvi joka kuolettaa eläin- ja kasvikunnan, Adonis on luonto joka vuoroin virkoo eloon ja kuihtuu kuoloon, Afrodite on luonnon henki ja haltia.
Eloa uhkuva suvetar on samalla kaiken kauneuden ja lemmen jumalatar. Lemmen suloisen ikeen alle taipuvat kaikki: puut, kukat, eläimet, ihmiset, jumalatkin. Afroditen valta ulettuu kaikkialle maan ääristä äärihin, hän on "kaikenkansainen" (Pandemos). Tämä nimitys tarkoittaa siis alkuaan hyvässä mielessä melkein samaa kuin "urania", mikäli ajatellaan jumalattaren avaraa valtaa. Semmoisena hän herättää rakkautta, solmii kihlauksia ja avioliittoja[69] ja voipi perhe-elämän onnella rakentaa yhteiskuntaa. Myöhemmin sana sai perin halvan merkityksen, tarkoittaen sitä olentoa joka edustaa aistillista, irstailevaa lemmiskelyä (= Venus vulgivaga).
Lemmen taikavoimaa ei voi kukaan vastustaa, semminkin kun se ilmestyy kauneuden viehättävässä puvussa. Afrodite on ilmetty ihanuus ja sulous, jota runoilijat eivät väsy ylistämästä. Hän on "kultainen", "sulosti hymyilevä" ja hänellä on uumenillaan taikavyö joka kerrassaan hurmaa katsojan. Sen hän väliin lainaa muillekin, etenkin naisille jotka valittavat kultiansa kylmenneiksi. Hänellä on seurueena Eros, Pothos, Himeros (lemmenlintu, sulokaipuu, lemmen halu) ja Hymen (hääilo, "Kirki"). Kova kivihän sen täytyisi olla, jonka sydän ei sulaisi, joka ei lemmen syliin vaipuisi! Niinpä lumoo hän julman pedonkin, että se on kesy ja laupias kuin lammas. Mutta eipä jumalatar myöskään suvaitse valtansa vastustelua. Sen todistavat Narkissos, Hippolytos ja muut lemmen halveksijat.
Jos siis jumalatar ilokseen sytyttelee sydämmiä lempeen, on hän itsekin herkkä syttymään. Olihan niitä useitakin, joille hän sydämmensä antoi: Adonis, Paris, Anchises y.m. Ares on väliin esitetty hänen puolisokseen, väliin vaan lemmityksi. Lapsia heillä oli useita (kts. Ares). Ehkä tämä liitto on vain keksitty näytteeksi että lempi lumoo julman soturinkin. Ei Afrodite muuten juuri mallisankareita ihailtavaksensa etsinyt, hän kun rakasti Pariksenkin moista velttoa teikaria. Mutta Paris olikin kauneuden kilpailussa julistanut hänet voittajaksi. Siitä hän ihastui ikihyväksi, antaen suositulleen palkaksi naisista ihanimman eikä ollut näkevinään hänen vikojansa. On Afroditella laillinenkin puoliso ja juuri se jumala joka ei ollut kaunis — ontuva, hoikkasääri, nokinaama Hefaistos. Mikä omituinen huumori, asettaa moinen olento ihanimman jumalattaren viereen! Ehkäpä osasi pajajumala vaimolleen sieviä koristeita taoskella. Heidän liitostaan ei mainita perillisiä.
Muuten on lemmen jumalattarelle mieluisaa kaikki mikä on somaa, siroa, suloista: kyyhkyset, jänes, kani, joutsen, varpunen, ruusu, myrtti, omena y.m. — Taistelun telmeessä hän ei tule toimeen. Jos hän sinne joskus joutuu, yrittäessään suojella suositultaan, säikähtyy hän pian ja pakenee. Pienestä naarmusta kirkui hän surkeasti.
Mutta Afroditen puuhat käyvät helposti ihmisille vahingoksi, kun intohimo sokaisee järjen ja mielenmaltin. Pariin ja Helenan rikollinen liitto siitti Troian sodan ja äärettömän sarjan surkeutta kansoille ja perheille. Didon saattoi hurja lempi itsemurhaan. Anchises sai salalempensä sovittaa halvatuilla jäsenillään. — Säädyttömän lemmen suojissa ei viihdy kodillinen onni, joka vaatii siveyden vankkaa pohjaa.
* * * * *
Astarten-luontoisen Afroditen tulivat roomalaiset tunteneiksi, kun he (249 e.Kr.) ottivat haltuunsa Sicilian sekä siinä jumalattaren templin Eryxin vuorella. Koska luulivat valtionsa siitä hyötyvän, siirsivät he tämän Venus Erycina'n, kuten häntä nimittivät, kotimaahansa palveltavaksi. Tämä omaksuminen kävi helposti, kun Italiassa vanhastaan palveltiin Venus nimistä puistojen ja viinitarhojen haltiatarta, keväätärtä, jolle huhtikuu, kukkasilmujen aukeamisaika (Ap[e]rilis) oli pyhitetty. Olipa Roomassa 3:kin kotimaisen Venuksen pyhäkköä: yhdessä sai palvelusta Venus murcia l. myrtin (siveän aviorakkauden symboolin) jumalatar, toisessa V. cloacina muistoksi sabinitarten ryöstöstä ja sitä seuranneesta sovinnosta, kolmannessa V. libitina kalmanjumalattarena (kuolema ja elämä asuvat likitysten!). Ulkomaisen lainan kautta Venuksen merkitys ja kultti melkeästi rikastui. Hänestä luotiin, samoin kuin Hellaassa, lemmenjumalatar ja kreikkalaiseen malliin hänelle annettiin puolisoksi Mars. Trasimenon kovan häviön jälkeen, jumalien vihaa lepyteltäissä, sijoitettiin uhripöytien ääreen Mars ja Venus vierekkäin samalle patjalle (lectisternium). Tämmöisessä liitossa Venuksesta kehkesi valtakunnan suojelushenki. Vielä hartaammin ruvettiin häntä kunnioittamaan, kun roomalaisille selkeni että Troian sankari Aeneas, Venuksen poika, oli heidän kansakuntansa esi-isä ja valtionsa perustaja ja runoojat kertoilivat, miten Aeneas harharetkillään oli saapunut Siciliaan ja siellä Eryx-vuorelle rakentanut äidilleen pyhän palvelusmajan. Nytpä Venuksen templejä ilmaantui pääkaupunkiin yhä uusia ja komeampia. Niitä rakentelivat jo tasavallan mahtimiehet, semmoiset kuin Sulla, Pompejus, Caesar. Kussakin templissä Venuksella oli eri nimensä: Venus felix, victrix, genetrix. Ennestään löytyi jo V. verticordia'n templi. Kun Augustus keisari rakensi komean templinsä Marsille, asetti hän tämän kuvan viereen Venuksen kuvan templin cellaan. Vielä laati Hadrianus komean kaksoistemplin Venus ja Rooma jumalattarille (Veneri et Romae).
Kuvaustaiteelle oli Afrodite erittäin haluttu aihe. Houkuttelevalta tuntui tehtävä luoda ilmimuotoon samalla korkein naisellinen kauneus ja lumoava lemmensulous. Lemmettären omituisilmeinä oli: sirot, solakat ja samalla rehevät muodot, soikeat kasvot, pyöreän muheat posket ja leuka, silmä kohtalaisen suuri, lausuen hehkuvaa, hiukeevaa lemmenhalua. Säilyneistä veistokuvista verrattoman arvokkain on n.s. Melolainen Venus (Parisin Louvressa), luonnollista suurempi marmoripatsas, yläruumis alaston, kupeilta alas asti verhottu keveään vaippaan. Ihmeteltävä on pään ylevä ilme, muotojen tuore vehmaus, jäsenten kaunis sopusuhta. Kova-onni on särkenyt kuvalta käsivarret ja kädet, niin, että on miltei mahdoton arvata, mitä hän lienee käsillään tehnyt, mitä niissä pidellyt (omenaako vai Marsin kilpeäkö vai mitä?), eikä siis sitä aatetta jota taiteilija on tahtonut ilmikuvata. Kasvojen ele ilmaisee iloista, uljasta itsetuntoa. — Mediciläinen Venus (Florens'issa) on "anadyomene", esittää siis jumalattaren alastonna. Siinä nähdään vallan nuori neitonen, muodot sillä erinomaisen säännölliset ja somat, mutta äskenmainitun kuvan jumalallista ylevyyttä ei jäljeksikään.
Hermes. — Mercurius.
Zevsin ja Maian poika Hermes on varsin monipuolinen olento, mutta millainen hän oli alkuperäisesti? Siihen viittaavat muutamat tarut. Kun Zevs lempi Io neittä, muutti kateellinen Hera neidon lehmäksi, jolle pani satasilmäisen Argoon vartiaksi. Silloin Zevs lähetti Hermeksen tappamaan tuon paimenen. Hermes suoritti toimensa siten että hän soitolla uuvutti uneen Argoksen ja tappoi hänet.[70]
Argos on, niin arvellaan, joko aurinko tai tähtitaivas ja Io on maa, jota väliin kuvaillaan kaikkia mehullaan elättäväksi lehmäksi (toisten mukaan Io on = kuu); Hermes on pilvi, joka peittää näkyvistä taivaan, pilvitaivas. Se taru taas, joka kertoo hänen ryöstäneen auringonjumalan karjaa vetämällä sitä hännistä takaperin luolaansa, osottaisi pikemmin että hän on ehkä ukkossäällä käyvä myrskytuuli joka vetää pilvet puoleensa, niin että ne vastoin tavallisuutta näkyvät kulkevan vastatuuleen.[71] Olkoon nyt pilvi tai tuuli Hermeen alkuperäinen merkitys, eihän ne kaukana toisistaan ole. Pilvijumala virkistää maan mantua hedelmöittävällä sateellaan, antaen siten karjan rehua, viljaa ja välillisesti kaikenlaista hyvää. Hän on tosiaan "perin hyödyttävä" ( épioúnios ). Lähinnä elättää ja kaitsee hän karjaa. Siinä toimessa hän paraiten oleskelee saloissa ja niityillä, kisaten luonnonimpien kanssa. Eksyneet karitsat kantaa hän lempeästi kotia. Tämmöisenä palveltiin Hermestä erittäinkin Arkadian vuorimaassa, jonka asukkaat parhaasta päästä elivät karjanhoidosta. Siellä sanottiin hänen syntyneenkin Kyllenen vuorella. Kun paimenilla siellä oli toinenkin, ehkä ala-arvoisempi, jumala, kauriinjalkainen Pan, tehtiin tämä Hermeen pojaksi. Kellä oli paljo karjaa, hänpä rikas; karjan menestys tuotti auvoa ja onnea. Niinpä Hermes välillisesti edisti kaikkia elinkeinoja ja yrityksiä, erittäinkin kauppatoimia. Hänestä saatiin elinkeinojen, kaupan ja kauppiasten jumala, ei sentään vielä Arkadian yksinkertaisissa paimenkansan oloissa, joissa semmoista jumalaa ei tarvittu, vaan vasta myöhemmin kun hänen palveluksensa muualle levinneenä jo oli alkuperästään paljo muuttunut. Vaan ennenkuin etenemme H:n muita puolia kehittelemään, kerrottakoon eräs hänen lapsuutensa seikkailu, joka elävästi näyttää, minkä luontoiseksi Hermestä ajateltiin. Sitä kertova runo on tosin verrattain myöhempi, mutta sen mytolooginen perusta on vanha. Pikku Hermes ei ollut vielä montakaan tuntia päivän valoa nähnyt, kun hän karkasi kehdostaan Kyllenen luolassa; näki luolan suulla kilpikonnan ja teki sen kopasta soittokoneen. Mutta kun poikaa kovin halutti syödä tuoretta lihaa, hiipi hän iltahämyssä Apollon veikkonsa lehmikarjaan, varasti 50 härkää, ajoi ne syrjempään, josta niitä ei ollut helppo löytää, sitoipa vielä hännänpäihin risuja, jotka lakaisivat sorkkain jäljet näkymättömiin. Teurasti sitten, paistoi ja söi makeaan suuhunsa kaksi härkää, jonka tehtyään palasi kotiin ja pani maata kehtoonsa olematta näillänsäkään. Mutta Apollon kaipasi härkiänsä, ja aavistaen juonen tuli Maian majalle. Pikku varas oli vaan nukkuvinaan viattoman unta, kunnes Apollon — vaikka nulikan viisastelu ja vehkeet jo naurattivatkin häntä — pakotti hänen tulemaan Zevsin käräjiin ja tuomaan takasin varastamansa. Nyt tehtiin sula sovinto, Hermes lahjoitti Apollonille kantelonsa, jonka sävel tätä niin ihastutti, että hän antoi pojan pitää härät, vieläpä lahjoitti hänelle taikasauvan. — Tässä jutussa ilmaantuu Hermeen ominaisuutena sukkeluus, viekkaus. Hän edustaa jokapäiväistä käytöllistä elämänälyä, kuten Apollon korkeampaa, aatteellisempaa hengen tointa.
Näillä lahjoilla on Hermes oikein omansa niihin tehtäviin, joita hänelle kansanuskonto omaksui. Hän on siis ensinkin jumalain, etenkin Zevsin airut ja asianajaja, eikä mikään tavallinen sanansaattaja, kuten Iris, vaan tärkeitä, vaikeita toimia hänelle uskotaan. Niinpä hän kävi varottamassa Aigisthosta tappamasta Agamemnonia ja naimasta tämän puolisoa; hän taivutti Kalypson laskemaan Odyssevsin luotansa — vaikea tehtävä, joka kysyi sukkelaa päätä ja liukasta kieltä. Näiden lahjain lisäksi on hän nopsa ja sukkela. Heti käskyn saatuaan hän sitaisee jalkoihinsa taika-anturat tai (kuten myöhemmin sanottiin) siipikengät ja tuulen vihuria[72] tai kalalokkia nopsemmin hän kiitää yli maiden ja merten asioita ajamaan. Hän on siis paljo matkoilla, hän tietää matkojen vaivat ja vaarat kuolevaisille, voipa niistä myös armiaasti auttaa. Niinpä matkustajat pyysivät Hermeen apua ja suosiota. Tien varsilla näki monin paikoin kivikasasta kohoavan pylvään ja sen päässä Hermeenpään; nämät "hermai" seisoivat siinä muistuttamassa matkajumalan läsnäoloa ja apua. Kiviröykkiöt olivat vähitellen kohonneet kummuiksi, kun jokainen ohikulkija heitti kiven läjän lisäksi kunnioittaakseen Hermestä.[73] Hermespylväitä seisoi myös katujen varsilla ja avoimilla kaupunginkentillä.
Enimmin matkustelivat silloin kauppiaat, joita Kreikassa tavataan jo vanhimpina aikoina, sillä Kreikan kansalla on aina ollut luontainen taipumus kauppaan ja keinotteluun. Hermeessä ilmestyykin varsin selvinä kauppiaan ominaisuudet, arvioimis-äly, sukkela pää, jopa, jos tarvitaan viekkauskin. Olipa siis kauppiaalla kaksinkertainen syy turvata Hermeen suosioon. Ja kun voitonhimo saattaa vietellä keinottelijaa peijaamaan ja varastamaan, niin saatiin helposti kauppiasten jumalasta varkaillekin jumala. Olihan Hermes itsekin jo paitaressuna tuossa ammatissa näppäryyttänsä näyttänyt. — Vielä nykypäivinäkin pidetään Hermeensauvaa kauppiasten leimana. Se on kahden kärmeen kietoilema, usein siipiparilla sirottu raippa.
Jumalain-airuella oli eräs varsin vakava tehtävä. Jos hän muutenkin ihmisiä opasteli maallisilla matkoilla, tuli hänen vielä opastaa heitä viimmeisellä ja vaarallisimmalla retkellä, tuonen tuville. Hän on "sielujensaattaja" (psychopómpos). Kun tapettujen kosijain haamut kuulivat Hermeen kutsun ja hän koski heitä sauvallaan, "jolla hän sulkee silmät uneen ja herättää unesta", niin seurasivat ne häntä hyristen kuten yölepakot vuorenkolossa, ja niin sitä kuljettiin tiheässä parvessa usmatietä alaspäin (Od. XXIV). Kreikassa olikin tapana pystyttää haudoille hermeenpylväitä, siinä toivossa että hän lempeästi opastelisi vainaita. Mutta kuolo ja uni ovat veljeksiä. Sentähden Hermes myös on unenantaja, nukuttaja. Makuulle mentäissä iltasin rukoiltiin Hermeeltä hyvää unta ja hauskoja unelmia. Hänen kunniaksi viimmeinen malja juotiin illallispöydässä — iltarukous sekin!
Tämmöiseksi Hermeen kuva vähitellen muuttui yleisessä käsityksessä, ehkäpä runoilijainkin vaikutuksesta. Olipa kuvan ulkomuotokin muuttunut. Vanhimman ajan Hermes oli partasuu jörö, — nyt hänestä oli sukeunut soma, siloposkinen, lempeä, vilkassilmäinen nuorukainen, jota nuoriso ihaili ja asetti esikuvakseen. Ja kukas olisikaan ollut siksi soveliaampi kuin taivaan norja, liukasjalkainen, sukkelasuinen sananlennättäjä? Juostakoon kilpaa, heitettäköön kiekkoa, oltakoon painisilla tai nyrkkisillä — yhtä verraton oli hänen taitonsa kaikessa. Ja älyllään keksi hän keinot ja sanat joka kohtaan, selvisi joka pulasta. Hermeen suojan alla olivat siis palestrat l. volmistelupaikat ja niitä koristettiin hänen kuvillaan. Mikäli nuorison opetusta uusilla aineilla laajennettiin, luultiin hänen nämätkin keksineen, niinkuin kirjoituksen, kielten tulkinnan, kaunopuheisuuden (Hermes logios). Puheenkyky oli saatu häneltä, sentähden uhrattaissa annettiin hänelle uhrielukan kieli. Henkikyvyt Hermeessä vievätkin etusijan ruumiillisista, niinkuin sielun sukevuus on norjaa vartaloa arvokkaampi. Häneltä saatiin sukkelat puheet ja sattuvat sanasutkat. Jos joku seura äkkiä vaikeni, puheenjuoni katkesi, sanottiin: "Hermes on huoneessa". Häneltä olivat myös arvaamattomat löydöt ja keksinnöt.
* * * * *
Roomalaisten Mercurius oli, kuten nimikin näyttää (mercari = tehdä kauppaa), alkuaan vain kaupanjumala ja edusti siis pientä osaa Hermeen alasta. Kauppiasten yhtiö kunnioitti häntä suojelijanansa, uhraten hänelle sekä Maia äidilleen (Maia = äiti) toukokuun 13 p. (idibus Majis). Sitten kun tulivat Hermeen tunteneiksi, siirsivät tälle kaikki Mercuriuksen tavat ja toimet. Runoilijat ylistelivät siis Mercuriusta ihmiskunnan sivistäjäksi, kielen luojaksi, laulun ja soittimen keksijäksi, jopa lauloivat varkaaksikin.[74] Horatius kehuu olevansa "Mercuriuksen miehiä" (mercurialis)[75] ja sanoo tämän turvissa pelastuneensa elävänä Filippin tappelusta.
Hermeen plastillinen esitys kehittyi samassa määrin kuin itse jumalan käsittämistapa. Vanhanaikuisista, usein kömpelöistä pylväs-Hermeksistä lähtivät ensimmäiset taide-esitykset, joissa hän ilmestyi milloin paimenena, milloin jumalain-airuena, mutta aina vankkana partaisena miehenä. Sittemmin aljettiin kuvata Hermestä nuorukaiseksi: hän on parraton, kiharapäinen, sorja, uljas; korvat, suu, silmät pienet, joten jumalan ulkoilmiössä ihmeesti yhtyy voimaa ja miellyttävää somuutta. Lisäksi huomattakoon suun ympärillä liehivä lempeä hymy ja hieman eteenpäin kallistuvan pään älykäs, tutkiva katse — ja siinä on Hermeen pääsävyt kaikki. Tämmöisenä esittää hänet etevin säilyneistä teoksista, eräs Herkulanosta löydetty luonnollisen suuri pronssikuva. Siinä on jumalain airut istahtanut kalliolle levähtämään. — Painiskelun johtajaa esittää kaunis marmorikuva. Sen hienoilla kasvoilla viipyy vieno surun varjut, ehkä siitä että hänen vielä täytyy tuota kukkeaa nuorisoneloa manalle saatella. Erittäin kaunis, vaikka pahimmoiksi särkynyt veistokuva löytyi Olympiasta kaivettaissa, arvokas siitäkin että se luullaan Praxiteleen tekemäksi. Jumala pitää Bakchos-lasta käsivarrellaan, kaunis pää haaveksivasti kallellaan poikaseen päin. — Kaupan jumalana rahakukkaro kourassa esiintyy hän muutamissa siroissa kuvissa.
Hermeen tunnusesineet ovat: siipipari jaloissa, päässä tai matkahatussa, airuensauva (caduceus), uhrimalja, kukkaro.
Hefaistos. — Vulcanus.
Tulen ja pajojen jumalaa Hefaistosta ei kiitetä kauniiksi. Jos kasvot olivat kuta kuinkin välttävät, oli muu ruumis, etenkin alaosa, rujo ja epäsuhtainen, sääret hoikat, lyhyet, toinen lyhempi, joten käynti oli ontuva. Kun hän lisäksi työnsä takia oli nokinen ja tavallisesti aina hääri ja puuhasi ähisten, oli koko hänen ilmiönsä naurettava. Kun jumalain perheessä väliin riidan rähinä hämmentää yhdyselämän hauskuutta, ei tarvita paljo sovun palauttamiseksi: ukko Hefaistos ryhtyy vain juomanlaskijan touhuun; ja kun hän siinä puuhaa ja kiireesti astua nilkuttaa kunkin maljaa täyttelemään, säyseästi toruen joutavia riitelijöitä, niin ennen pitkää koko olympinen seura nauruun remahtaa. Sovittajaksi sopii hän sitä paremmin, kun itse on hyvänsävyinen.
Taru tietää hänen syntyneen taivaassa, mutta väkivallan kautta joutuneen maan päälle. Kun näet äitinsä Hera näki saaneensa noin viallisen ja vaivaisen sikiön, heitti hän häpeissään sen alas mereen. Mutta merenneito Thetis korjasi lapsi raukan ja hoiteli sitä hellästi yhdeksän vuotta luolassa meren pohjalla Lemnos saaren alla, josta hoidosta Hefaistos suureksi tultuaan palkaksi takoi hänelle paljo kauniita koristeita. Toinen tarina kertoo taivaasta putoomisen näin. Kun Hera ja Zevs kerran taaskin kiivaasti kinastelivat keskenään, rupesi Hefaistos äitiänsä puolustelemaan; vaan silloinpa Zevs julmistuen sieppasi pojan säärestä ja paiskasi hänet alas avaruuteen. Koko päivän putosi hän putoomistaan, kunnes illalla tömähti maahan Lemnokselle, jossa asukkaat, Sintit, hoitivat hänen ruhjovammojaan niin että hän parani.[76]
Näiden tarujen hajapiirteistä näkyy se päätös johtuvan, että Hefaistos alkuaan merkitsi tulen elementtiä. Tuli näytti olevan syntyisin taivaasta; se on salama joka pilvistä putoo maahan tai mereen, vajoutuu maan alle ja syöksähtää sieltä taas ylös tulivuorien kuiluista. Tätä ilmiötä nähtiin monissa paikoin, esim. Kreikan saarilla, semminkin Lemnoksella. Siellä maanalainen tuli usein puhkaisee kalliokattonsa ja suitsevia lieskoja leimahtaa esiin, hehkuvia savuisia Hefaiston-haamuja. Ja niinpä tosiaan tulenliekki leijaa levotonna, horjahtelee jalatonna, niinkuin Hefaistos itse.
Tulivuorissa tai niiden tienoilla Hefaistos asui; erittäin Hefaistos. viihtyi hän Lemnoksessa. Siellä on hänellä vuoren sisässä pajansa, ja kipinät singahtavat ahjosta, kuona valuu vellinä, kun korkea seppä vasaraansa paukuttaa ja pajarengit, kabiriit — Aetnassa kykloopit[77] — painelevat palkeita. Näin taru kuvaa maanjäristystä ja tulivuoren purkausta yhdessä. Tulijumalan muoto muuntuu ja säysenee siinä yhä enemmän siihen suuntaan, että hän edustaa tulta työn ja sivistyksen palveluksessa, ahjon ja pajan tulta, joka sulattaa metallit niin että niistä sepän taitavien käsien alla syntyy hyödyllisiä tarvekaluja ja siroja taideteoksia. Hefaistos on seppien seppä, joka keksii ja takoo taitehikkaita, kauniita metalliteoksia, kaikkien maallisten seppien päämies ja suojelija. Näin hän toimialallaan lähenee likelle Athenea. Atheenassa heitä molempia palveltiinkin yhdessä. — Erittäin mainittiin Hefaistoksen pajasta lähteneiksi nämä teokset: hänen oma talonsa Olympilla pajoineen sekä sikäläiset muidenkin jumalain upeat majat; eräät pöydät jotka itsestään pyörähtivät jumalien eteen, kun he istuivat atrialle; ne puhekykyiset, liikkuvaiset kultatytöt, joihin H. kävellessään nojausi; Zevsin, Athenen ja Apollonin aigis-kilvet; yläjumalan valtikka, merenjumalan kolmihaarahanko, Heran kultasohva, Herakleen kilpi, Achilleen aseet, semminkin kauniista, koko silloista elämää esittävistä kuvistaan merkillinen kilpi,[78] Alkinooksen palatsi[79] y.m. Juonikas oli tuo Heran istuin; niin mukavasti siihen vaipui, että oli vaikea enää päästä ylös omin voimin. Kerrankin tarvittiin Hefaistosta auttamaan ylhäistä rouvaa sohvasta ylös, mutta hän ei olisi viitsinyt tulla. Silloin Dionysos viinimaljalla viekotteli häntä tulemaan perässään, sillä seppä maisteli mielellään rypäleen mehua. Tällä hän osasi omaa ja muidenkin huolia huojennella. Tuskinpa hän muuten olisikaan niin juomanlaskijan virkaan mielistynyt, ellei tiennyt siitä omaankin suuhunsa pisaroivan. Hyvissä väleissä hän ainakin on viininjumalan kanssa. Tämä seikka viitannee siihen, että tulivuorten rinteillä viinirypäleet, maanalaisen lämmön vaikutuksesta, hyvin menestyvät ja aikasin kypsyvät, Lemnos-saarelta saivatkin kreikkalaiset Trojaa piirittäessään viininsä.
Tulen käytäntöön liittyy ihmissivistyksen ensi alkeet, sillä tulta tarvitaan aina elämän tarpeihin, eikä löytyne niin raakaa ihmisheimoa, joka ei osaisi tulta virittää. Valkean suuri hyöty ja merkitys saattoi sille aikasin suurta kunnioitusta. Sen henkeä palveltiin jumalana jo muutenkin loistavan, väkevän, tehoisan ja tuhoisankin luontonsa takia, niin tietenkin tulivuori-seuduilla, esim. Hefaistoksen kotisaarella. Yhä suurempaan valtaan pääsi tämä palvelus, kuta enempää merkitystä tulen käyttö sai ihmisten oloissa, niin että m.m. opittiin metalleja sulattamaan ja niistä valamaan tai takomaan kaluja ja aseita jos jonkillaisia. Näin Hefaistoksesta vähitellen tuli arvoisa ja huomattu jumala, etenkin siinä kaupungissa, joka oli metallitakeiden ja yleensä teollisuuden pääpesä, Atheenassa. Siellä kunnioitettiin ihmiskunnan hyväntekijöinä Athenea, Promethevsiä ja Hefaistosta, ja atheenalaiset osottivat heille kiitollisuuttansa jokavuotisen tulisoihtujuhlan vietolla, jolloin nuorukaiset, palavat soihdut käsissään, juoksivat kilpaa ja se palkittiin, ken ensin ehti perille soihtunsa sammumatta. Kaunis juhla muistutti alkunaista tulen ryöstöä ja samalla tuo elämän arkitouhuissa alkunaisen pyhyytensä pilannut tuli jälleen ikäänkuin kirkastettiin.
Kun valkea tuotti näin perin suurta hyötyä ihmislapsille, kehittyi käsitys, että tämä kallis taivaanlahja oikeastaan oli luvattomasti meille saatu. Tuli oli muka taivaasta varastettu ja varas oli kuuluisa titaani Promethevs. Hänen ja Hefaistoksen välillä on olennossa ja toimissa paljon yhtäläistä. He tarkoittanevatkin alkuaan samaa tulenhaltiaa, jota eri heimot palvelivat eri nimellä. Vähitellen Hefaistos sai valta-aseman, yleni jumalaksi ja Promethevs aleni herokseksi, kun voitollinen heimokunta korotti omat jumalansa valtaan ja voitettu jumalineen väistyi halvempaan asemaan.
* * * * *
Oli roomalaisillakin alkuperäinen tulenhaltio Volcanus, sekä hyödyn että tuhon tuottaja. Taajaan asuttua Roomaa raiskasi tulipalot usein pahasti ja koetettiinpa sentähden kaikin tavoin lepyttää jumalaa, varjella tavaraa ja taloja hänen vihaltansa. Hänelle pyhitettiin patsaita, annettiin polttouhriksi kaloja ja sotasaalista. Mutta muistettiin tulen tuottamaa hyötyäkin, tiedettiin ihmisten vasta sen avulla kohonneen metsäläisten ja paimentolaisten alhaisesta tilasta maanviljelijöiksi, jotka asuvat paikoillaan ja elävät paremmissa oloissa. Se on Vulcanus jumalan ansio, joka kotiliedeltä loimottaa auvojansa, hän on kodin, kaupungin, yhteiskunnan perustaja. Semmoisena häntä palveltiin. Kun Servius Tullius lakisäännöillään järjesteli Rooman yhteiskuntaa, kehuttiin häntä Vulcanuksen pojaksi ja hänen hiuksillaan nähtiin välisti välähtävän isänsä lieskoja. Tulen jumalalla oli pyhä paikka Volcanal, ikivanha uhriliesi Comitiumin kokouspaikalla, jossa hänelle vietettiin volcanalia juhlaa.
Kun Roomalaiset tulivat tuntemaan Hefaistoksen, omittivat runoilijat tämän toimia ja luonnetta Vulcanukselle. Tästä varttui m.m. vaskikalujen, esm. torvien valaja Mulciber ("vaskuri"), jolla muka oli pajansa Aetnassa tai Liparein saarilla. Nyt hänelle annettiin puolisoksi Venus, koska Hefaistos nai Afroditen.
Taideteoksissa on Hefaistoksen (Vulcanuksen) kuva tämä: partainen, rotevarintainen, kovakätinen, ontuva mies; sukkelasti tirkistävä katse, suu tiviisti sulkeissa; kädessä pihti ja vasara, työmiehen mekko yllään.
Hestia. — Vesta.
Tulen jumala tavallaan on myös Hestia, Kronoksen ja Rhean tytär, jota luultavasti ei aivan aikasin yleensä palveltu, koska Homeros ei vielä häntä mainitse. Nimi, samoin kuin latinainen vastine Vesta, merkitsee takkaa l. liettä, ja kotilieden ja sillä palavan uhriliekin jumalatar kumpikin oli. Kotiliedellä perheen ruoka valmistettiin; siellä myös perheen-isä teki uhrit omaistensa onneksi, sillä kotilieden valkia on muita tulia parempi, sen loisteessa liikkuu näkymättöminä kotihaltiain haamut, joiden kuvilla lieden ympärystää koristeltiin. Tämä usko pyhitti lieden perheen keskustaksi. Mutta vielä samainen liesi kuvaannollisesti osotti kiintonaista asuntoa sekä siihen perustuvaa järjestettyä yhteiskuntaa ja sivistystä. Hestialle ja Vestalle uhrattaissa lausuttiin siis kiitollisuutta kodin sulosuojasta sekä kiintonaisen asunnon eduista.
Tämä koskee kumpaaki klassillista kansaa, mutta varsinkin roomalaisia, joiden käsitys perhe-elämästä oli puhtaampi ja jalompi kuin liiallista yksilöis-vapautta suosivain helleenien. Roomassa oli isän valta kodissa rajaton ja valtiossa ei yksilön mieliä kyselty yhteistä hyvää ajateltaissa. Tämän mukaan Hestia oli vähäpätöisempi olento kuin mahtava, ankaravaltainen Vesta.
Kodin suojelushenki varjelee myös valtiota, tuota laajempaa, kansalaisten yhteiskotia. Tästä syystä oli Kreikan valtioissa hallituksen sija, prytaneion, Hestialle pyhitetty ja hänelle paloi siellä liedellä ainainen liekki. Tältä alttarilta siirtolaiset muille maille lähtiessään ottivat mukaansa pyhää tulta virittääkseen sitä uusilla liesillään, jolla tavalla kauniisti kuvattiin emämaan ja siirtokuntain välillä pysyvää hengen yhteyttä. Vaikka Kreikka oli hajautunut moniin pikkuvaltioihin ja heimokuntiin, vaistosivat nämä kuitenkin kansallisen ja henkisen yhteisyytensä, tajusivat olevansa saman kodin lapsia. Tälle tunteelle antoivat he ilmimuodon silläkin, että heillä Delfoissa, joka muutenkin oli kansan keskus, oli Hestian uhriliesi ihan sen orakelin ääressä, missä maan navan luultiin olevan.
Puhdas ja kirkas kuin valkean lieska on Hestian olento. Hän ei suostunut menemään häntä kosineille Poseidonille ja Apollonille, vaan pysyi pyhänä impenä. Immet hänen palvelustansa hoitavat.
* * * * *
Italiassa ja Roomassa palveltiin kotilieden ja perhe-elämän valtiaana Vestaa, ja häntä palveltaissa muistettiin myös uhreilla ja rukouksilla noita hilpeitä, ystävällisiä kotihaltioita penaateja ja lareja (kts. niistä).
Vielä tärkeämpi oli Vestan valtiollinen merkitys. Kun valtakuntaa katsottiin yhdeksi suureksi taloksi, oli Vesta tämän talon vartia. Oman templin rakensi hänelle Numa Pompilius Palatinon-mäelle. Se oli ympyriäinen ja alkuaan aiottu vain katoksi sille tulisijalle, jolla pidettiin vireillä "Vestan ikuista tulta". Tämä ei saanut koskaan sammua, sillä siitäpä tuho tulisi valtakunnalle, koska Vestan-valkea symboolisesti kuvasi valtion elonlieskaa. Tulta hoiteli kuusi ylimmän papin (pontifex maximus'en) vartavasten valitsemaa neitoa. Noilta "vestaaleilta", jotka jo lapsina otettiin virkaansa, kerittiin takka, he verhottiin valkopukuun ja huntuun. Kolmekymmentä vuotta kesti vestanneidon palvelus-aika. Hunnutonna ei vestaali saanut koskaan näyttäytyä, sillä häneltä vaadittiin mitä ankarinta immellistä puhtautta ja kainoutta, jota ei epäluulo saanut varjoksikaan himmentää. Ankarasti rangaistiin rikkonutta vestaalia. Jos hän huolimattomuudessa oli heittänyt liesitulen sammumaan ja siten keskeyttänyt jumalien ja ihmisten välisen yhteyden, piestiin hän vitsoilla ja pantiin viralta; mutta jos hän siveyden lupauksensa rikkoi, silloin ei vitsat eikä teloituskirves riittäneet rangaistukseksi. Onneton raukka muurattiin elävältä seinän sisään ja valtio koki jos joillakin keinoin sovitella jumalattaren vihaa. Syyttömästi soimattua vestanneitoa auttoi itse jumalatar. Todistaakseen viattomuuttansa kantoi Tuccia seulalla vettä Tiberistä templiin ja eräs toinen neito liehtoi huntunsa nipukalla sammuneen tulen viriämään.
Jumalattaren taidekuvissa ilmaistaan immen kainoutta, ankaraa siveyttä, arvokasta vakavuutta. Semmoinen on n.s. Giustinianin Vesta, jonka vakavan lempeä katse ja ylöspäin viittaava käsi osottavat hänen luonnettaan.
Janus. Quirinus.
Janus on yksinomattain roomalainen, Kreikalle aivan outo jumala. Mistä nimi johtuu, ei ole aivan varma. Ehkä se alkuaan on samaa kuin Dianus (vrt. Diana, Jana, Juno), siis joku taivaallinen valon henki. Kumminkin häntä näkyy palvellun aurinkona, joka ehtoolla laskiessaan sulkee taivaan ja valon oven ja aamulla noustessaan taas aukaisee sen. Janus on siis taivaan portinvartia. Sittekun luonnon merkitys unohtui, tuli hänestä muidenkin porttien vartia, lähtökohtain vartia ajassa ja paikassa, alotteen jumala töissä ja toimissa. Samalla kun hänen silmänsä vielä katsahtaa taaksensa menemäisillään olevaan aikaan, tähystää hän jo eteenpäin tulevaisuutta kohden. Tätä kaksipuolisuutta kuvattiin antamalla Janukselle kaksoiskasvot (J. geminus, bifrons), joilla myös alkuaan lienee merkitty auringon kaikkinäkevää silmää.
Taivaan ovenvartia tuopi joka aamu esiin uuden päivän, samoin kuin hän ikuisuuden hämäristä taluttaa ajan radalle uuden vuoden vierimään. Siksi ensi kuukausi, Januarius, sai nimensä hänestä, ja uudenvuodenpäivä (Kalendae Januariae) oli jumalan juhlapäivä. Silloin huoneet ja ovipielet seppelöittiin laakerilehvillä, joilla luultiin voitavan puhdistaa syyt ja saastat, poistaa pahat, silloin ystävät, kuten vieläkin on tapana, toivottelivat toisilleen onnea alkavalle vuodelle ja antoivat toisilleen lahjoja ja makeisia. Janusta tietenkin muistettiin myös makeilla uhriantimilla. Alku työn kaunistaa, hyvästä alusta seuraa hyvä päätös. Näin ajateltiin ja sentähden aina aljettaissa, tärkeämpiin toimiin ruvettaessa rukoiltiin Janusta. Niinpä sotaan lähdettäissä uhrattiin hänelle, ja hänen templiinsä, Janus Numae (Numan perustama), jätettiin ovet auki merkiksi että jumalakin oli lähtenyt mukaan; vasta rauhan palattua templin ovet suljettiin.[80] Mutta miltei alituista sotaa kestikin Rooman valtakunnalle koko sen olemis-ajan. Ainoastaan kahdesti mainitaan Januksen templin olleen suljettuna, toisen kerran silloin kun rauhan ruhtinas Jesus Kristus syntyi mailmaan. Virkaan astuessaan virkamiehet anoivat Janukselta siunausta, samaa tehtiin kansankokouksia alotettaissa; ja yksityisetkin ihmiset, maanviljelijät, kauppiaat, merimiehet y.m. hakivat aina toimiinsa ryhtyessä, retkilleen lähtiessä siunatuksi aluksi Januksen suosiota rukouksilla ja lupauksilla.
Janus on myös paikallinen alottaja. Näimme hänen jo päivän kuljettajana vartioivan taivaan ovia. Hän vartioitsee ihmistenkin ovia. Ovien viereen ja porttikujiin roomalaiset panivat tuon kahtaalle katsovan jumalan kuvan suopein silmin seuraamaan tuloa, menoa ja toimiin lähtöä. — Vielä panee hän liikkeelle virtojen lähteet, sanotaanpa kerran tyrskähyttäneen maasta kuohuvan rikkilähteen vasten vihollisten silmiä kun he Roomaa ahdistivat. Lähteenneitoja mainitaan hän ottaneen vaimoiksi ja hänen poikiaan olivat Fontus ("lähdemies") ja Tiberinus.[81]
* * * * *
Quirinus on niinikään yksistään italialainen jumala, alkuaan merkitykseltään sama kuin Mars, sodanjumala, jota sabinit tällä nimellä kunnioittivat. Quirinus merkitsee näet keihäänjumala. Luulivatpa roomalaiset että heidän kansallissankarinsa Romulus oli Marsin poika ja semmoisena kutsuivat häntä Quirinukseksi. Jupiter, Mars ja Quirinus kolminaisliitossa varjelivat Roomaa. Q:n pyhäkkö oli Quirinalis-kukkulalla. Häntä ja Romulusta ei sittemmin enää toisistaan erotettu.
* * * * *
Edellä mainittujen taivaanjumalien rinnalla on joukko heidän laatuisiaan, vaan arvoltaan alempia olentoja. He esittävät täydentelevästi pääjumalain mikä minkin eri puolia ja ominaisuuksia, ovat heidän palvelijoitaan tai seuralaisiaan. Ne ovat:
1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä.
a) Helios, auringonjumala, titaani Hyperionin ("ylhäisen") ja Theian ("jumalallisen") poika, Selenen ja Eoksen veli, kuuluu Apollonin piiriin. Hän lähtee joka aamu idän ääriltä Aithiopiasta ajamaan neljän tulta-suitsevan, virman hevosen vetämää valjakkoa taivaanlaelle; tuli säihkyy pyöristä ja valo ja lämpö leviää kautta avaruuden jumaloille ja ihmisille. Ehtoolla riisuu hän varsat valjaista etäällä lännessä kultalinnansa portilla, hesperiidein (lännetärten, illatarten) ihanain puutarhojen vieressä. Yöllä palaa hän Hefaistoksen tekemässä kultapurressa pohjolan ääritse itään lähtöpaikalleen. Kerran pyysi hänen poikansa Faethon[82] saada ajaa isän vaunuja; mutta kun hän ei osannut ohjata virmoja hevosia, jotka karkasivat oikealta tieltä, oli koko mailma syttyä palamaan, kunnes Zevs salamallaan iski taitamattoman ajajan kuoliaaksi. Toisia lapsia Helioksella oli okeanottaren Persen avioliitosta Aietes ja noita Kirke.[83] — Helios näkee kaikki, häneltä ei jää salaisetkaan rikokset huomaamatta. Sentähden häntä pyydettiin todistajaksi valantekoihin ja vakuutuksiin. Hänelle uhrattiin valkeita hevosia. Thrinakiassa oli hänellä Faetusa ja Lampetie neitojen kaitavana kaunis karja, jota hän ilokseen katseli, laumaa, kussakin 50 nautaa tai lammasta — selvästi tarkoittaen vuosikauden viikkoja päivineen.
Roomassa Sol kaikin puolin vastaa Heliosta; saipa myös osakseen runoilijain toimesta kaikki seikkailut mitä Helioksesta juteltiin. Sittemmin Sol'in ja Apollonin asioita usein sekoiteltiin keskenään. Sol'ia ja Lunaa huudettiin avuksi (Hor. Carm. sec. 9 ss. 35 ss.).
Heliosta kuvailtiin helosilmäksi, kultakutriseksi nuorukaiseksi, joka, päässään kultakypäri tai 12-säteinen (kuukausien luvun mukaan) kruunu, uljaana ajaa nelivaljakossa.
Rhodoksessa, jossa häntä palveltiin, seisoi satamassa hänen 70 kyynärän korkuinen kuvapatsaansa, Chareksen tekemä. Tuo kuuluisa kolossikuva, yksi mailman seitsemästä ihmeestä, sortui kuitenkin jo 66 vuoden perästä maanjäristyksessä kumoon. Perätön on juttu, että se hajasäärin seisoi satamasalmen suulla, niin että laivain täytyi kulkea sen jalkojen välistä.
b) Eos, Koitar, aamuruskon hengetär. Rakastaen troialaista Tithonos prinssiä, pyysi hän tälle Zevsiltä kuolemattomuutta ja saikin; mutta kun unohti pyytää myös ikinuoruutta, vanheni lemmitty vanhenemistaan ja kuihtui vihdoin heinäsirkaksi.[84] Ei ollut hänellä pojastaankaan iloa. Tämä, Memnon, Aithiopein kuningas sai Troian sodassa kuoloniskun Achilleeltä. Siitä alkain Eos alati suree poikaansa ja hänen kyynelensä putoilevat maahan yökastepisaroina.
Runoissa ylistellään rusosormista, kaunokutrista aamutarta, joka vilpasna kavahtaa vuoteeltaan ja, valjastettuaan virmat hevosensa, kiitää valkeavaunuissa auringon jumalan edellä hänen tuloansa ilmoittamaan, sirotellen ruusuja hänen tiellensä.
Eosta vastaa kaikin puolin roomalainen Aurora, niinkuin nimetkin ovat samaa sukujuurta.[85] Aamutar toisella nimellä on Mater matutina.
c) Selene, kuutar. Häntä ei taittu palvella, mutta runoilijat kyllä kiittelivät hänen valkoisia käsivarsiaan ja valkokutriansa, joiden päältä sädekehä kiilteli. Iltasin nousee hän valtameren aalloista ja suistaa valko-valjakkonsa taivaalle. Hän on lempeä ja kaino; ainoastaan salavihkaa suutelee hän lemmittyänsä, kaunista Endymionia, yön ja unen haltiaa, joka nukkuu Latmos vuoren vinkalossa. Häntä sekoiteltiin paljon Artemiseen, Hekateen ja Persefoneen, samoin kuin hänen latinalaista vastavertaansa, Luna jumalatarta. Tämä sai Servius Tulliukselta oman templinsä.
Taidekuvissa kuuttarella on puolikuu päälaella, huntu sidottu takaraivolle, kädessä tulisoihtu.
d) Personoittuja tähtiä oli Fosforos ja Hesperos, koin- l. aamu- ja iltatähti, joita ei luultu samaksi, kaksi sorjaa soihtukätistä nuorukaista; — Orion,[86] hurja metsästäjä, myrskyjen nostaja, oli Eoksen puoliso, kunnes hän, solvaistuaan Artemista, sai surmansa tämän nuolesta ja siirrettiin tähdeksi taivaalle; — hänen koiransa Seirios (Sirius), jonka nousu tuo mätäkuun paahteiset päivät; — Hyudit, sateettaret, jotka ilmoittavat sateitten ja tuulten aikaa; — Pleiadit, merenkululle otollisen ajan alkajat (toukokuulla).
e) Neljä päätuulta, Boreas (pohjoinen), Notos (etelä), Euros (itä), Zefyros (länsi), sanottiin Eoksen pojiksi, koska aamunkoitosta tuuletkin tavallisesti heräävät henkiin. Tuulten luultiin asuvan Aiolian tuulivuoren koloissa, jossa Aiolos kuningas niitä hallitsee ja pitää kurissa.[87] Rajuja huimapäitä ne ovatkin, erittäinkin kalsea Boreas; hän ryösti Erechthevs kuninkaan tyttären Oreithyian,[88] joka synnytti hänelle Kleopatra tyttären sekä Kalais ja Zethes pojat. Lempeänluontoinen Zefyros, kevään airut, horain puoliso, suosii kasvikunnan menestystä, josta syystä hänen nimensä Roomassa myös oli Favonius (favere = suosia).
Atheenassa säilynyt 8-kulmainen rakennus, "tuulten torni", esittää räystäslistassaan neljä pää- ja neljä välituulta omituisissa, hauskoissa korkokuvauksissa.
f) Iris on taivaankaari personoittuna. Kun tuo kirjava taikakaari sillan tavoin liittää maan ja taivaan toisiinsa, aiheutui siitä taivaan airut, joka nopeana kuin "pilvistä putoova lumi tai raesade kiitää mailman ääristä ääriin taivahisten sanomia saattelemaan" (Homeros). Etenkin Hera lennättelee häntä toimillaan.
Iris taiteessa: siivekäs neito, airuensauva (caduceus) kädessään.
2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä.
a) Eros, latinaksi Amor l. Cupido, Lempi, Afroditen poika ja seurakumppali, on lumoavan kaunis nuorukainen tai poika veitikka, joka ilokseen ammuskelee sydämmiin suloisesti kirveleviä haavoja. Eipä ylijumalakaan vältä hänen nuoliaan, sillä lemmen valtaavan voiman alle taipuu kaikki mikä luotu on. Runoilijat keksivät Erokselle veljen Anteros (vastarakkaus). Hän luotiin leikkitoveriksi veljelleen, ja hänen seurassaan tämä viihtyy hyvin, mutta jos toveri katoo näkyvistä, on toinen suruissaan. Rakkaus sytyttää tavallisesti vastarakkauden, kuten liekki liekin, mutta vastaamatta jääneenä on se onneton. — Eros ei ainoastaan ole sukupuolten lempeä, vaan tarkoittaa myös lämmintä ystävyyttä nuorukaisten ja miesten välillä. Sen tähden seisoi gymnasioissa (voimistelusuojamissa) E:n kuva Hermeksen ja Herakleen kuvien rinnalla, ja taisteluun mennessään spartalaiset uhrasivat hänelle, siten ilmaisten tahtovansa hädässä auttaa ystävä ystäväänsä.
Amorin ja Psychen (sielun) lempisuhteista tarinoivat runoilijat kauniita juttuja.
Eroksen taidekuvista kuuluisin oli Praxiteleen Eros. Se on hävinnyt, mutta muita on säilynyt useita. Niissä hän tavallisesti on näköjään soma, siivekäs poikanen, aseinaan nuoli ja joutsi tai soihtu, lemmentulen viritin. Väliin on hän ruusuin seppelöitty.
Pothos, Himeros, Hymenaios kuuluivat myös Afroditen seuraan, mutta ne olivat melkein vain allegorisia kuvitelmia joita ei ajateltu eläviksi henkilöiksi.
b) Chariitit (Charites), sulokit, Zevsin tyttäret Aglaia, Eufrosyne, Thalia, ovat tavallisesti lemmenjumalattaren joukkiota, jota he pukevat ja somistelevat; liikkuvatpa usein näissä touhuin muidenkin jumalain ympärillä. Yleensä on sulokkien toimena luoda elämään suloutta ja hauskuutta. Eipä jumaliakaan haluta istua kemuilemaan, elleivät chariitit ole mukana, ja heidän esimerkkiään ihmiset mukailevat. Juhlatiloissa kutsuivat he sulokit vieraikseen ja soivat heille ensi maljan. Ei laulu laululle tuntunut eikä soitto soitannolle, ei puhe somasti sujunut, ellei sulokit henkäyksellään niitä elähyttäneet. Heiltä jalot hyveetkin saavat miellyttävän leiman. — Näitä kaikin puolin vastaa roomalaiset Gratsiat (Gratiae). (Hor. I, 4, 6 s. 30, 6. III, 21, 27).
Taiteessa sulokit ovat sorjia, viehkeitä, viattoman iloisia neitoja. Kukiteltuina pitelevät he kädestä tai syleilevät toisiaan. Puku on kevyt, ovatpa usein alastikin.
c) Musat l. runottaret, Apollonin seuruetta. Voitettuaan titaanit siitti Zevs Mnemosynelle (muistolle) yhdeksän runotarta ikuistamaan omia ja muiden jumalain suuria töitä. Sen tekevät he runon voimalla. He laulavat entisiä, nykyisiä, tulevia asioita ja lauluillaan, joita Apollon soitollaan säestää, ilahuttavat he taivaallisten mieliä Olympon saleissa. Luultavasti olivat he alkuaan lähdeneitoja, joita palveltiin vuoriseuduilla lähteitten luona, niinkuin Pieriassa Olympon itärinteellä Pimpleia-lähteen luona, Helikonilla Aganippe ja Hippokrene lähteillä, Parnassos-vuorella Kastalian vuolteella. Lähdetten solina ja lorina vuorisalon siimeksessä kuului kuin soitolta ja niin syntyi itsestään laulavain lähteettärien kuvitelma. Alkuaan muusat kaikki 9 edustivat laulua yleensä, vasta myöhemmin, ehkäpä aleksandrinilais-ajalla, runoilun ja tiedetten toimet jaettiin heidän välillään ja he saivat kukin oman alansa. Niinpä nyt Kalliope edustaa kertoma- l. sankarirunoa (tunnuskaluna taulu tai käärö ja piirrin), Klio historiaa (t. käärö ja kynä, väliin kirjalipas), Euterpe laulurunoa (kaksoishuilu), Erato lemmenlaulua (kielisoitin), Terpsichore hyppyä (lyyra ja soittopuikko), Melpomene murhenäytelmää (sankarinnaamari, miekka, nuija), Thaleia ilvenäytelmää (ilvenaamari, murattiseppele, käyräsauva), Polyhymnia uskonnollista virttä, Urania tähtitiedettä (t. taivaanpallo). Muusain palvelijoina runolaulajat hoveissa (Femios, Demodokos Odysseiassa) ylistävät sankarien urotöitä. Korkean laululahjan ovat usein saaneet maksaa sokeudella.
Roomalaiset kunnioittivat eräitä laulavia ja ennustelevia lähdeneitoja camenoja (camena), joista etevin Egeria auttoi Numa kuningasta neuvoillaan (Ov. Met. XV). Runoilijat eivät sitten tehneet erotusta näiden ja muusain välillä (Hor. I, 12, 39. II, 16, 38).
d) Themis ja Horat — Horat, Zevsin ja Themiin tyttäret, Dike (oikeus), Eunomia (laillisuus), Eirene (rauha), edustavat vuodenaikoja ja niiden säännöllistä vaihekulkua, jopa juuri tuon vaihekulun tarkkaa säännöllisyyttä, ja yleensä järjestystä. Samoin heidän äitinsäkin Themis on ilmetty mailmanjärjestyksen ikilaki joka jo oli mukana ilman pieltä pistettäissä. Hän on vanhinten jumalain Uranoksen ja Gaian tytär. Hän valvoo järjestystä jumalain ja ihmisten kokouksissa ja suojelee vierastenkin oikeutta. — Muuten äiti ja tyttäret ovat ylijumalain palvelijoita. Semmoisina horat vartioivat taivaan ovia, joita he sulkevat pilvisalvoilla tai aukovat siirtämällä syrjään pilvet. Järjestyksen valvojina suosivat ja suojelevat he kaikkea jaloa, kaunista ja hyvää.
Atheenalaiset palvelivat vaan kahta horaa, joita he kutsuivat nimillä Thallo, kukinnon ajatar, ja Karpo, kypsynnän. Eirene oli heillä valtiollisen rauhan jumalatar.
Kuvaustaiteessa on Themiillä vaaka ja palmunoksa käsissä. Hoorat ovat tanssivia, kukilla ja hedelmillä koristettuja impiä. Myöhemmin annettiin heille eri merkkiesineitä eri vuodenaikain mukaan.
e) Nike, "voitotar", personoitsi sitä valtavoittoa jonka Zevs vei salamallansa; siitä syystä voitotar liehuikin ylijumalan kämmenellä, esm. hänen kuvassaan Olympiassa. Mutta voiton hengetär on Athenellakin, sillä hänkin on sotaisa ja voittoisa.
Sotaisa Rooman kansa antoi vielä suuremman arvon voitottarelle, Victorialle, jonka vanhin kansallinen nimitys oli Vica Pota, "mahtava voittava". Hänelle voitolliset sotapäälliköt urotöidensä muistoksi pyhittivät pystykuvia Kapitolion kummulle. Komein niistä oli Augustuksen asettama Actiumin voittopäivän muistoksi.
Taiteessa voitotar on siivekäs neito koristettu palmuoksilla ja laakereilla, urhouden palkinnoilla, kädessään hermeensauva. Mainioin on Paionioksen veistämä Nike, kauniisti ja rohkeasti sommiteltu lentoon lähdön asentoon; pahimmoiksi vaan kovin rikkiöimenä meille tullut.
f) Hebe, "hemmetär", Zevsin ja Heran tytär, kuvaa oikeastaan luonnon nuorta hempeyttä. Enimmiten esiintyy hän kuitenkin vain yläjumalien palvelusneitona, joitten maljoihin hän laskee nektarin mehua. Hänen puolisonsa on Herakles, sillä sankarivoiman rinnalle soveltuu hyvästi hento sulous.
Roomalaisilla Hebeä vastaa Juventas l. -tus (nuoruus), jossa he kunnioitsivat valtakunnan ikinuorta, kuihtumatonta voimaa.
Vaasimaalauksissa ja korkoveistelmissä on suosittuna aiheena Heben ja Heraklen häät. Tavallisesti hän kuvataan suloiseksi kainoksi immeksi, joka laskee viiniä kannusta. Semmoinen on esm. italialaisen Canovan Hebe.
Jumalain juomanlaskija on myös Ganymedes, josta vasta enemmin.
3) Kohtalon voimia.
Ylijumala hallitsee — niin uskottiin — mailmaa, sallimuksen muuttumattomia ikilakeja noudattaen, jotka siis alkuaan ovat jumalan tahdon ilmauksia. Mutta vähitellen ne käsitetään siitä erillään oleviksi, eläviksi kohtalon voimiksi, joita Zevs tosin välisti käyttää välikappaleikseen, mutta jotka myös usein vallitsevat itsenäisesti, hänen tahdostaan huolimatta. Nämä kohtalon hengettäret, nimeltään:
a) Moirat, lat. Parkat (onnettaret, osattaret) vallitsevat mielin määrin ihmiselämässä. Kukin ihminen on syntyessään saanut vastaisen kohtalonsa määrätyksi, saanut osattarensa, joka saattelee häntä elon vaihetten läpi kehdosta hautaan asti. Näin on onnettaria epälukuinen määrä. Mutta tuon paljouden osottivat kreikkalaiset pyhällä kolmeluvulla. Onnettaret ovat siis nämä kolme: Klotho (onnen l. elonlangan "kehrääjä"), Lachesis ("arpominen"), Atropos ("torjumaton, väistymätön"). Myöhempää keksintöä on käsitys, että Klotho kehrää elämänlangan, Lachesis mittaa siitä kullekin hänen pätkänsä, ja Atropos leikkaa sen poikki.
Taiteilijat tavallisesti, tuosta käsityksestä väliä pitämättä, antavat Klotholle tosin värttinän, mutta Lachesiille kirjakäärön ja Atropoolle vaakapuntarin tai antavat hänen sormellaan näyttää kellontauluun kuolinhetkeä.
Moirat ovat ikijärjestyksen puolueettomat edustajat ja semmoisina Zevsin ja Themiin tyttäriä; mutta koska he sen ohessa useinkin näyttävät tylysti ja kateellisesti sortavan toiveemme ja aikeemme, sanottiin heitä synkän Yön ja kamalain Tuonetarten (kerain) nuiviksi sikiöiksi. — Parcae'n asemesta annettiin heille myös nimi Fata, josta on johtunut uudenaikainen nimitys "Fee".
b) Näiden sukua ovat myös Nemesis, Ate ja Tyche. Nemesis ("määräjakelu") valvoo kohtuullista onnen ja onnettomuuden osan jakoa kullekin, ettei kukaan saisi ylenmäärin kumpaakaan, ja pitää täten mailman menoa tasapainossa, siveellistä mailmanjärjestystä voimassa. Ken ylpeydellä ja rikoksilla tätä tasapainoa häiritsee, sitä Nemesis kurittaa, masentaa ylpeät. Näin toimii hän samaan suuntaan kuin Erinykset l. Furiat. Hän sai myös nimen Adrasteia ("välttämätön").
Taide-esitys: vakavannäköinen impi, jolla on mitan, hillityksen, kurituksen ja nopeuden tunnustimina kyynärä, ohjat, ies, miekka, ruoska; siivet, pyörä y.m.
Zevsitär Ate, hurmaa ja sokaisee pahan tielle eksynyttä tekemään tuhotöitä ja jouduttamaan oman perikatonsa.[89] — Hänen vaurioitansa Zevsin tyttäret Litat (litai = rukoukset), jotka tulevat perästä ontuen, parantavat, jos syyllinen heiltä nöyrästi armoa anoo.
Tyche l. Fortuna, sattuman ja varsinkin onnellisen sattuman hengetär. Fortunalle perusti jo Servius Tullius templin; Antiumin fortuna oli myös arvossa pidetty.[90] Sen lisänimet vaihtelivat mikäli tarkoitettiin yksityisen tai valtion onnea (F. populi Romani). Onnettaren merkitys kasvoi kasvamistaan, siitä tuli mahtavimpia yli-inhimillisiä voimia, mikäli vanhoja jumalia lakattiin uskomasta. — Sen tunnustimet: peräsin, runsaudensarvi, rahahenki, ja huikentelevaisuuden merkkinä pyörä. — Felicitas on sulan onnen ja menestyksen haltio.
c) Vielä kuuluvat tähän sarjaan daimonit (daimones) ja roomalaisten niistä vähän eriävät geniot (genii). Edelliset ovat kulta-aikakaudella eläneitten ihmisten henkiä, jotka ylijumala sääsi kaitsemaan ihmisiä täällä maan päällä, jonkinlaisia enkelintapaisia väliolentoja jumalan ja ihmisen vaiheella. Joka ihmisellä on daimoninsa, joka suojellen saattelee häntä läpi elämän. Muuten daimonin käsitys vaihteli, niin että luultiin kullakin olevan niitä kaksi, hyvä ja paha, tai saman daimonin antavan meille milloin hyvää milloin pahaa. Eri olento on Agathodaimon ("hyvä d.") peltojen ja viinitarhojen suosijahenki.
Genio (genius)[91] on kunkin ihmisen sisimmässä löytyvä jumalallinen elinhenki, itse elonperuste, joka määrää hänen itselöisyytensä ja vaistomaisesti ohjaa häntä hyvään. Se on hänen sisällinen suojahenkensä, hänen häviämötön ikuinen osansa. Ihmisen syntymäpäivä on hänen genionsa juhla; silloin sopii siis kemuilla ja iloita (siitä syntymäpäivänvietto). Genio on mielissään, kun elämän iloja nautitaan,[92] pahoillaan kun niitä halveksitaan. (Siitä puheentapa: genio indulgere, suositella geniotansa = elää hauskasti). Ihmisten kuoltua heidän genioistaan tulee manes ja lares. — Lisäksi on kullakin perheellä, valtiolla, paikalla (gen. loci) oma genionsa l. haltiansa.
4) Lääke-jumalia.
Jumalien lääkäri on Paieon l. Paian, jolla myös tarkoitetaan Apollonia parantajana. Tämän poika Asklepios, lat. Aesculapius, on Homerissa vielä vaan sankari ja taitava haavalääkäri. Sittemmin ylenee hän jumalaksi, jota palveltiin kaikkialla lehdoissa, vuorilla ja terveyslähteillä. Hänen pyhäköissään, joista kuuluisin oli Epidauroksessa, sairaita parannettiin incubationilla (kirkkounella), s.o. noudattamalla neuvoja, joita sairaat, uhrien ja rukousten jälkeen, templissä nukkuessaan saivat jumalalta.
Kuvissaan Asklepios on jalon, lempeän ja älykkään näköinen mies, kädessään sauva jota myöten kärme kiemuroitsee, nuortuvan elinvoiman merkkinä. Väliin on hänellä paperikäärö (resehti?).
Hygieia on personoitu terveys, terveyden hengetär, jota samaa roomalaiset tarkoittivat nimillä Salus l. Strenia. Eileithyia (joita on useampiakin), synnytyskivutar, Heran tytär, edistää, kuten Herakin, lasten päästöä. — Roomalaisten Carna l. Cardea varjeli vastasyntyneitä häjyiltä veren-imiöiltä aaveilta. Anna Perennalta, rukoilivat roomalaiset lujaa terveyttä ja pitkää ikää.
II. Veden jumalat ja haltiat.
Maanpiirin kiertää ylt'ympärinsä ääretön valtameri Okeanos, joka on kaikkien olokappalten, jopa jumalainkin esi-isä, samoin kuin hänen puolisonsa Tethys on niiden esiäiti. Tuo lempeä vanhus pysyy erillään mailman puuhista ja asuu iäkkään puolisonsa kanssa perimmässä lännessä. Lapsia heillä on tuhansittain, nimittäin Okeaninit l. -nidit, "merettäret" sekä virrat, joet, järvet, lähteet. Virroilla oli kullakin oma haltiansa, jonka ajateltiin asuvan virran pohjalla tai jossain luolassa lähellä sen lähdettä. Näitä palveltiin tuottamansa hyödyn takia, mutta kutakin vaan omalla seudullaan; ainoastaan Acheloos, Kreikan virroista suurin, näkyy saaneen yleisempää kunnioitusta. Samanlaista virtain palvelusta tapaamme roomalaisilla. Pontus oli yleensä lähdetten jumala, mutta kullakin joella oli oma haltiansa; näistä etevin on Tiberin haltia Tiberinus.
Virran haltioita ajateltiin ja kuvattiin eläinten (kärmeen, härän) tai ihmisenmuotoisiksi, jolle sentään pantiin härän pää tai ainakin sarventyngät; lisäkapineita on virranhaltioilla urnoja ja runsaudensarvia, kuvaillen heistä lähtevää auvoa. Lähteille annettiin naisellisia haltioita.
Mailman jaossa sai Poseidon meret ja vedet osakseen. Hän on alkuaan vetisen elementin, kaiken veden valtias, siis jokien, järvien ja lähteittenkin. Dorilaiset nimittivät häntä Poteidan'iksi, joka näyttää olevan samaa juurta kuin joen kreikkal. nimi.[93] Näinpä häntä palveltiin sisämaissakin, esim. Argoliissa ja Arkadiassa, ja sanottiin hänen hangollaan iskeneen maasta lähdesuonia valumaan, jos suosi jotain seutua ja tahtoi sen viljavuutta edistää.[94]
Pian pääsi kuitenkin voitolle se käsitys, että hän on meren jumala. Puolisonsa Amfitriten kanssa asuu hän (Homeron mukaan) syvällä meressä hohtavassa kartanossaan Aigain luona, jonka arveltiin olevan jossain Peloponneson pohjoisrannalla.[95] Täältä lähtee hän toimilleen, avaraa valtakuntaansa katselemaan. Ajaen vaunuissa, joiden eteen on valjastettu korskat, kultaharjaiset, vaskikavioiset orhit, kiitää mahtava, tummatukkainen,[96] leveärintainen[97] merenvaltias hyrskyviä laineita pitkin, ja pyöräin ympärillä kirmaa iloissaan merenelukoita. Vihoissaan myllertää hän kolmikärkisellä hangollaan merta, pirstoo kallioita, peittää maan ja taivaan pimeän verhoon, josta kuuluu vaan myrskyn ulvona ja aaltojen pauhina. Onneton se ihminen joka silloin sattuu vesiä kulkemaan! Olipa syytä kyllä merille lähtiessä ensin uhreilla ja rukouksilla pyytää Poseidonin suosiota. Isän tylyyttä ovat myös hänen poikansa perineet, semmoiset kuin Polyfemos, Orion, Kyknos, Antaios, Busiris, Amykos, Kerkyon ynnä muut rajut jättiläiset. Hänenhän sikiöitään olivat myös jättiläiset Otos ja Efialtes (joita äitinsä laillisen puolison Aloevsin mukaan tavallisesti nimitetään Aloideiksi), jotka pitivät Areen vankina vaski-ammeessa, kunnes Hermes varasti vangin heidän hallustaan, jopa uhkasivat rynnäköllä anastaa taivaankin, latomalla Olympin päälle Ossa vuoren, tämän päälle Pelionin, kunnes Apollon nuolillaan ampui heidät (Od. XI, 305-320).
Mutta eipä Poseidon aina vihoissaan yrmyile. Hänen sydämmensä leppyy, tuima katseensa lempenee, hän asettaa aallot, ja rauhaa hymyilee maa ja taivas.[98]
Poseidon ajelee hevosilla ja hevonen on hänen suosittunsa eläinten joukosta. Hevosilla kuvailtiin kai laineita, jotka yletysten kupliessaan ja valkoharjaisina vieriessään muistuttavat mieleen laukkaavia hevosia; taikka — ehkä niinkin — hevonen kiitää eteenpäin kuin aalto vihurilla pitkin meren vihervää kenttää. Saman kuvitelman aiheen antanevat myös pilvet jotka myrskyllä ajelevat ulapalla. Vieläpä laivatkin ovat runokielessä merihevosia (Od. IV, 708). Sanottiin Poseidon alkuaan luoneenkin hevosen; se oli "Areion", siivekäs orhi, mielellinen ja kielellinen. Semmoinen ihmehevonen hänen luomansa oli myös Pegasos, joka toi salaman Zevsille. Kun se potkaisi maahan, hyrskähti lähde kavion alta, samoin kuin Poseidonin hangon pistämästä vuotaa lähteitä. Pegasos on ukonpilvi, jonka sateesta syntyy puroja ja lammikoita.
Koska meri syleilee maata ja kreikkalaisen käsityksessä kannattaa maata sylissään, on Poseidon "maankannattaja l. maansyleilijä";[99] mutta kun meressä myös asuu tuliperäisiä hirmuvoimia joiden luultiin veden mukana virtaavan maan alle, sen syvimpiin koloihin ja loukeroihin, ja irti päästyään tärisyttävän maata, on Poseidon myös "maanjärisyttäjä",[100] joka vimmoissaan jyskyttää maan perustuksia. Yleensä luultiin maanjäristysten, tulivuorten purkausten ja meren myrskyjen olevan likeisessä syyn yhteydessä keskenään. Niinpä Poseidonia palveltiin seuduilla, joissa maanjäristyksiä usein tapahtui esm. Spartassa; ja missä maanrepeämiä ja kallionhalkoja (Akropoliin vuoressa) oli syntynyt, sanottiin merenvaltiaan siihen survaisseen aseellansa. Maanjäristys luo väliin uutta maata eli luotoja mereen. Siitä syystä ylistettiin Poseidonia Thessalian Tempe laaksossa, jonka jumala näytti luoneen maanjäristyksellä avaamalla Peneus joelle väylän meren. Samanlaisesta syystä sai alkunsa luulo, että Poseidon rakentelee kaupungin (esm. Troian) muureja; mutta helposti saattoi hän myös rakennuksensa repiä maahan, sillä meri ja maanjäristys havittelee pian omat rakentamansa. Tähän yhteyteen kuuluu myös tarinat siitä, kuinka Poseidon riiteli eräiden maiden omistamisesta seudun jumalain kanssa, kuten hän Argoossa kiisteli Heran, Korinthissa Helioksen, Naksossa Dionysoksen, Delfoissa Apollonin, Attikassa Athenen kanssa. Kaikkialla hänen täytyy väistyä, niinpä Attikassakin, kun Kekrops arvosteli Athenen lahjaa olivipuuta maalle hyödyllisemmäksi kuin merehisen antamaa hevosta. Suuttuneena väistyi Poseidon, mutta pani tulvan alle Eleusiin kentän. Nämä tarut näyttävät, miten maat ovat syntyneet kohoomalla merestä ja vasta vähitellen, ikäänkuin taistelulla, päässeet vesitulvien alta kuiville ja viljeltäviksi.
Merenvaltiaan suosiota tarvitsee merenkulku, kauppa, kalastus, jopa merisotakin.[101] Kreikassa ei ole missään meri kaukana, ja jo vanhimmista ajoista asti harjotteli kansa merenkulkua lavealti. Niinpä Poseidonin palvelus oli levinnyt laajalle Kreikkaan, sen saariin ja siirtokuntiin. Jo Troian sodan saduissa esiintyy Poseidon. Hän taistelee achailaisten puolella troialaisia vastaan, joille hän oli leppymättömästi vihastunut heidän entisen kuninkaansa Laomedonin petollisen menettelyn tähden. Kreikkalaisia hän suosi muita paitsi Odyssevsiä, jota vainosi poikansa Polyfemoksen puolesta. Erittäin suosittu kansa oli hänelle satu-aikana faiakilaiset. Lintuina liukuivat heidän aluksensa tuoden kotiin rikkautta, ja onnellisesti kului heidän elämänsä, soitossa ja ilossa, merenjumalan turvissa. Herttainen taru näistä Scherian asukkaista on varmaan syntynyt kansan kesken, joka oli ihastunut merielämään ja harjotteli sitä alinomaa. Kaikista päättäen nämä olivat ionilaisia, joiden tärkeimpiä jumalia oli juuri Poseidon. Aasiaan veivät siirtokunnat hänen palveluksensa. Hänellä oli templi Mykalen niemellä, jonne ionilaiset kokoontuivat kansallisjuhlaansa, panionia, viettämään. Taru tietää että Thesevs siirsi hänen palveluksensa Korinthiinkin. Siellä vietettiin taipaleella jumalan nimen suojissa suurta isthmia-juhlaa kilpoineen joka 3:s vuosi, ja persialaisista saamansa merivoiton muistoksi pystyttivät kreikkalaiset sinne suuren Poseidoninpatsaan. — Mutta muuallakin, missä merellä kuljettiin ja kauppaa harjotettiin, sai merenjumala kunnioitusta. Hänen templinsä rakennettiin tavallisesti nienten päihin ja vuorille jotka näkyivät kauas merille. Hänelle uhrattiin hevosia ja mustia härkiä,[102] näitä nähtävästi sentähden että aallot pauhatessaan muistuttavat mylviviä härkiä, aallot ovat Poseidonin karjaa, olkootpa hevosia tai härkiä. Edelleen hänen kunniakseen paikoin pidettiin härkätaisteluita tai laivain leikkisotia (Sunion'issa), mutta varsinkin kilpa-ajoa hevosilla.
Poseidonia kuvataan hyvin veljensä Zevsin näköiseksi. Hän on siis mahtava, voimakas. Mutta häneltä puuttuu veljensä lempeä tyyni ylevyys; hänen ilmeessään on jotain yrmeää, rajua, kolkkoa. Tukka ja parta on tuulen tuivertama, kasvojen piirteet kulmikkaat, katse ankara, suu hymytön. Toinen jalka nostettuna ylemmäs, käsi kyljessä, toinen hangonvarressa, tähystää hän etäälle uhkaavan näköisesti. — Eräs kaunis Poseidonin kuva löydettiin meidän aikoinamme Pergamossa kaivettaessa.
Roomalaiset eivät olleet merimiehiä, vasta myöhän oppivat he etruskeilta ja kreikkalaisilta merenkulun taidon. Ei heillä siis omasta takaa ollut Poseidonin vertaista jumalaa. Mieluisampi oli heille Portunus, sataman lempeä haltia, joka soi heille suojansa, kun lyhkäisiltä vesiretkiltään palasivat kotio. V. 399 e.Kr. siirrettiin valtion toimesta Poseidonin palvelus Roomaan. Siinä siirrossa menetti jumala kreikkalaisen nimensä, ja Poseidonin kultin ja tarinat peri Neptunus (l. Nevtunus), joka kaiketi alkuaan oli joku juoksevan veden haltia. Tietysti Poseidonin ja Neptunuksen välille kuitenkin aina jäi melkoinen erotus, koska proosallisten roomalaisten oli mahdoton sulattaa kaikkia niitä runollisia asioita mitä Poseidonista juteltiin.
Neptunuksen kunnia karttui vasta kun Rooman aseet saivat mainetta merisodissa, joka tapahtui jokseenkin myöhän. Vasta Augustuksen amiraali Agrippa saattoi syystä vaatia itselleen merisankarin kunniaa. Hän rakensikin Actiumin voiton muistoksi Neptunukselle basilikan Mars-kentälle. Sitten runoilijat maalailivat Neptunuksen kuvaa Poseidonin väreillä.
Meri ei ole autio. Sen syvänteissä eli, helleenien luulten, summalta ihmeellistä väkeä, monenmuotoista, monenlaatuista, niinkuin veden ilmiöt itsekin vaihtelevat. Kaikissa yhteistä on kuitenkin, missä enemmän missä vähemmän, veden lieto, levoton, huikenteleva luonto. Toiset vetehiset ovat vilppaita, hilpeitä, täynnä viatonta vallattomuutta; toisissa tyrskyy intohimo, kuohuu viha, kahta kamalampi, kun se kavalasti salaa surmaa hymyilevän kiiltävän kalvon alle. Mutta onpa niitäkin, joiden silmistä loistaa vilpitön lempi, sopu ja rauha, suloinen kuin ilta-auringon säteissä uinaileva aaltonen.
Tämmöinen on tavallisesti Nerevs, tuo viisas, ihmisrakas vanhus, joka tyttärineen asuu Egean meren sinisalmissa. Hän osaa ennustaa[103] ja on opastanut monen eksyvän merenkulkijan oikealle uralle, on pelastanut monen haaksirikkoisen karilta. Eipä hän kuitenkaan ole kaikille yhtä suopea. Kun Herakles retkellään hesperiidein taikamaille tiedusteli häneltä neuvoa, miten paraiten pääsisi perille ja saisi kultaomenat haltuunsa, empi Nerevs, veteli verukkeita ja koetti milloin mihinkin haamuun muuttumalla pujahtaa toisen käsistä, joka kuitenkaan ei onnistunut, vaan oli hänen pakko antaa halutut tiedot. Hänen puolisonsa on Doris. Heillä on 50 tai 100 tytärtä,[104] nereiidit (nereittäret), lempeitä, suloisia merenneitoja, jotka Poseidonin ja Amfitriten ympärillä iloissaan telmivät ja hyppelevät laineissa tai mukavasti kelluvat delfiinein selässä tai istuvat vesikivillä hiuksiaan kuivellen ja sukien.
Nereitärten parvesta mainittavimmat ovat Thetis, Achilleen äiti, kaunis Galatea, jolta Polyfemos surmasi Akis sulhon kun ei itse immelle kelvannut,[105] ja Amfitrite, meren kuningatar. Tämän ja Poseidonin poika on Triton, ihala otus, jonka muuten ihmismuotoinen ruumis päättyy kalanpurstoon. Hän puhaltaa säveliään käiverällä simpsukalla, mielin määrin nostellen ja asetellen aaltoja. Vähitellen helleenein mielikuvitus kansoitti koko Vellamon valtakunnan vallattomilla tritoneilla, jotka tyrskivät ja telmivät; usein huimasti ajellen merihevosilla. Välisti tritoni itsekin on puolittain hevosen muotoinen (kentaurotriton). Nekin ovat kaikki Poseidonin seuruetta, samoin kuin merenneidot. Hevosia on heillä yhtä monta kuin vaahtosuisia, valkoharjaisia laineita kiitelee ulapalla. Heidän hevosiaan ohjaa usein veitikkamaiset pikkulemminkäiset. Iloista, surutonta menoa siellä pidetään aavalla sinikentällä, jota aurinko kultailee.
Meren ihmeellistä ihanuutta esittävät myöskin Nerevsin veli Thaumas ("ihmeellinen"), tämän puoliso Elektro ("kiiltoisa"), heidän tyttärensä Iris (taivaankaari). Mutta harpyia -tyttärissä tuo ihmeellisyys näyttää nurjan puolensa, he ovat ihalat vaan ei ihanat. He ovat siivekkeitä, höyhenverhosia, haukankynsisiä naisia, kasvot kalpeat ja laihat. Nälissään ovat aina, vaikka kuinkin saalista sieppaavat.[106] Luonnetta kuvaa nimet: Podarge ("vinkeäjalka"), Aello (myrskytär), Okypete ("kiivaslento"), Kelaino ("musta").. Nähtävästi ovat ne myrskytuulia (toisten mukaan surmattaria). "Harpyiain vieraaksi" sanottiin tietämättömiin hukkunutta. Kamalia vesihiisiä ovat myös Thaumaan veli Forkys ja sisar Keto, joissa kuvautuu meren kamaluus. Samoin tämän pariskunnan lapset gorgonit ja graiat. Edellisiä on kolme: Stheno ("väkevä"), Euryale ("lavealti leijuva"), Medusa ("vallitseva"). He asuvat lännen äärellä, yön ja hesperiidein rajamailla, ovat kamalat nähdä, kun tukassa kiemurtelee kärmeitä; heillä on vaskikynnet, torahampaat, kivetyttävä katse. Graiat ("harmaat ämmät") ovat edellisten sisaria eivätkä nekään juuri suloisennäköisiä, he kun ikänsä ovat olleet harmaita, ja heillä on vain yksi hammas ja yksi silmä, joita vuorotellen käyttävät. Heidän nimensä — Pefredo, Enyo, Deino — osottavat kammoa ja kauhistusta.
Halvemman-arvoisia merehisiä ovat:
Protevs, viekas, ennuslahjainen, mutta auttelemaan haluton "meren-äijä". Kun Menelaos Troiasta palatessaan, suunnaltaan eksyneenä, tiedusti omia ja muiden retkiä ja kuinka kunkin oli palatessa käynyt, yritti ukko vehkeillä ja eri eläinten haamuun muuttumalla livahtaa pois, vaikka turhaan.[107] — Glaukos ("kiiltävä") oli alkuaan halpa kalastaja, mutta syötyään jotain taikayrttiä, jonka näki virkistävän puolikuolleita kaloja, joutui hän hurmoksiin ja hyppäsi mereen, jossa merenväki otti hänet seuraansa ja teki kuolemattomaksi.[108] Glaukoksen puoleen köyhät kalastajat mielellään kääntyivät, hän kun kokeneena tunsi heidän tarpeensa. — Yhtä onnellisen hyppäyksen teki Ino. Hän oli Semelen sisar, tuon joka synnytti Zevsille Dionysoksen. Kun Semele sai surkean loppunsa (kts. Dionysoksen tarua), otti Ino hoitaakseen pienokaista, mutta Heran mustasukkaisuus vaati vielä sisartakin kostonsa uhriksi. Hän kiihotti Inon miestä Athamasta[109] raivoon, jossa tilassa tämä murskasi kallioon kuoliaaksi Learchos poikansa, mielipä vielä surmata nuoremmankin poikansa Melikerteen. Äiti rukka pakeni edellä lapsi sylissään ja kun tuli meri eteen, karkasi kalliolta syvyyteen. Täällä nereittäret ottivat hänet lempeästi vastaan ja äiti ja poika pääsivät kuolemattomiksi muutetuin nimin: Ino Leukothea ("valkojumalatar") ja Melikertes Palaimon. Uudet merenhenget hoitavat hellästi haaksirikon tehneitä.
Merehisiä ovat vielä sireenit, nuo Odyssevsin retkiltä tunnetut naiset, jotka hurmaavilla lauluillaan viekoittelevat matkustajia perikatoon. Heidän vanhemmikseen mainitaan Acheloos virta ja joku runotar, toisten mukaan Forkys ja Keto. Heitä oli luvultaan 2, 3 tai 4.
Kuvaustaiteessa Nerevs tavallisesti on harmaahapsinen vanhus, valtikka kädessä. Hänen tyttärensä alastomina tai ohutpukuisina ratsastelevat delfiinein, tritonein tai muiden haavekuvaisten otusten selässä. Amfitrite istuu usein puolisonsa vieressä vaunuissa, ja tehosalta tuntuu vastakohta nuoren suloisen vaimon ja jäykän merenvaltiaan välillä. Eräs ihana relieviryhmä, ehkä Skopaan mukaan tehty, esittää heidän häitänsä. Tritonein kuvia käytettiin usein kaivoja ja suihkulähteitä, koristamaan. — Protevs saa kuvissa tavall. tritonin muodon. Samoin Glaukos, joka muuten on pörrötukkainen. — Sireenit kuvataan linnuiksi, joilla on neidon pää ja kädet, millä soittelevat.
III. Maan ja manalan haltiat.
Maan emonpovesta taimii ihmeen rehevä ja vilkas elämä keväisin, kun ruohot ja kukkaset verhovat sen kirjovaipallaan ja kaikkialla vilisee, vilkkuu, välkkyy ja soipi. Mutta tuskin on kesä hedelmänsä kypsyttänyt, kun kylmä syysviima jo hyytää veren luonnon suonissa ja talvi kaataa kuihtuneen kasviston siihen hautaan, jonka maa povessaan avaa kaikelle elävälle. Maa-jumalat suovat siis elämää ja iloa, mutta luovat myös surmaa ja synkkää surua; niillä on samalla elonhenkien viehättävä iloisa katse ja tuonelaisten kamala haamu. Maasta on ihmisenki ruumis syntyisin ja palajaa sinne. Salaperäinen, kuin se henkivoima, joka maan uumenissa elää ja toimii, on ihmisenkin olemus täällä, hämärä pulma hänelle itselleen: hänen henkensä tähystää iankaikkisuuden valomajoja ja kohottelee siipiään sinne heilahtaakseen, mutta mullan kahleet painavat jalkaa, ja kuolossa näkyy kaikki raukeavan tyhjäksi. Tämän kaksinaisuuden ja ristiriidan jo kreikkalaiset tajusivat; sen mukaan he kuvailivat maan haltiahenkiä ja loivat sille ilmimuodon näiden haltiain palvelusmenoissa, joissa keskenään vaihteli remuisaa riemua ja synkkää surua. Siinä käytettiin merkillisiä salatemppuja ja mystillisiä symbooleja, jotka syvämielisesti kuvailivat elämän ja kalman kaksoisvaltaa luonnossa ja ihmisessä.
Maajumalista mahtavin on Gaia l. Ge, maaemä, emo maa. Hän on alkuvoimista vanhin, sillä hän syntyi suoraan Chaoksen helmasta ja loi itsestään taivaan, vuoret ja meren sekä sitten eri avioliitoissa pitkän sarjan olennoita. Eikä hänen luomiskykynsä vieläkään ole väsynyt; joka kevät uhkuu se uudelleen orasten korsista palmujen latvoihin asti. Maa on kaikkien äiti, eläintenkin. Äidin huolella hän hellästi vaalii korkeampaakin elämää, ihmisen elämää. Atheenassa häntä jumaloitiin lapsien ja nuorison menestyksen edistäjänä.[110] Mutta hän on myös kolkko tuonetar, joka armottomasti vaatii takasin kaikki sikiönsä ja kätkee ne öiseen helmaansa iki-uneen. Gaia on siis mahtava valtias. Sentähden otettiin hän valoja vannottaissa taivaan jumalain ja tuonelaisten mukana todistajaksi. Delfoin orakeli oli alkuaan hänen hallussaan, sillä hänpä povensa höyryillä innostutti Pythiaa ennustelemaan. Siitä Gaiaa kunnioitettiin tietäjänä. — Muuten Gaialle yleensä ei ajateltu persoonallista hahmoa, koska hänen alallaan oli muita, Rhea, Hestia, Demeter, jotka sen pikemmin saivat. Jos häntä kuvattiin taiteessa, esiintyi hän naisena, jonka yläruumis kohoo maasta ja alaosia ei näy.
Roomassa oli maaemona Tellus Mater, jolle juhlittiin kylvöaikana ja uhrattiin emäsika tai lehmä, siten kuvaten maan hedelmällisyyttä. Hänen ja Cereksen juhlat yhdistettiin. — Muuten Tellus ja Gaia muodoltaan pian sulivat yhteen.
Rheia-Kybele. Rheia oli Uranoksen ja Gaian (taivaan ja maan) tytär, Kronos veljensä vaimo, Zevsin ja muiden olympilaisten äiti. Hänen vanhimpia palveluspaikkojaan oli Kreetan saari. Siellä taru tiesi hänen synnyttäneen Zevsin, jota hänen palvelijansa, kureetit, hoitelivat piennä. Jo aikaisin kreetalainen Rheia suli yhdeksi aasialaisen Kybelen kanssa, jota jumaloitiin Frygian ja Lydian vuoristossa. Tämä edusti ja kultissaan kuvaili luonnon uhkeaa hedelmällisyyttä, jommoisena hän oli muka alkuun pannut maanviljelyksen ja viinin-istutuksen sekä siten opettanut ihmisille sivistyksen alkeita, perustanut kaupunkeja. Jumalatarta palveltiin parhaastaan Pessinuksen kaupungissa ja nimitettiin Dindymos vuoren mukaan "dindymolaiseksi", Dindymene. Siellä oli hänen vanhin pyhäkkönsä ja kuvansa, eräs raanakivi. Siellä myös näytettiin hänen Attis l. Atys lemmittynsä hautaa. Tämä oli aikoinaan ihana frygiläisnuorukainen, jonka jumalatar valitsi sulhokseen. Mutta uskoton Attis rakasteli Pessinuksen prinsessaa ja mieli häntä vaimokseen. Silloin vihastui jumalatar ja kosti. Vieraat olivat jo hovissa häitä viettämässä, kun Kybele kaikkien kauhuksi ilmestyi sinne. Attis houreissaan surmasi itsensä. Hänen sielunsa piileysi petäjään, jonka juurelta hänen verestään versoi orvokkeja. Kun Kybele yhä lempi ja itki uskotontakin, suostui Zevs hänen rukoukseensa ettei Attiksen ruumis koskaan mätänisi. Itse sääsi Kybele Attiksen muiston juhlaa vietettäväksi keväällä päiväntasauksen aikana. Silloin Kybelen templiin vietiin orvokeilla seppelöitty kuusi Attiksen symboolina ja vainajaa etsittiin ja itkettiin, huumaavan soiton pauhatessa ja raivoisan surun vallitessa. Vihdoin kolmen päivän päästä oltiin löytävinään Attis, ja nytkös Kybelen papit, korybantit (= kureetit) riemuissaan remusivat, hyppelivät hurjasti torvien rämistessä[111] ja pistelivät itsiään puukoilla, matkien Attista.
Kybelen palvelus levisi länsipuolelle Hellespontia Troian seudulla asuvain helleenein välityksellä ja eteni etelään päin, Kreikkaan, liittyen Rheian palvelukseen. Jo persialaissotain jälkeen tavataan se Atheenassa, ainakin alaluokkien harrastamana, vaikkei se orgiastillisten hullutustensa takia saanutkaan valtion hyväksymystä.
Roomaan pääsi Magna mater Idaea[112] l. Phrygia v. 204 e.Kr., jolloin koetettiin saada Hannibal maasta karkoitetuksi, ottamalla useita vieraita jumalia valtion omaksi. Silloin Pergamoksen kuningas Attalus ystävällisesti lähetti Roomaan kuuluisan Pessinuksen taikakiven, joka otettiin vastaan hurskaalla uskolla, juhlallisesti. "Suuren maaäidin" juhlaa, megalesia, vietettiin sitte aina tuon tapauksen muistoksi (huhtik. alussa) juhlakulkueilla, jolloin uhria toimitti frygiläiset papit, galli.
Dionysos l. Bakchos on laajan luontoinen jumala, jonka palvelukseen yhtyy vento-kreikkalaisia aineksia sekä vieraita, Frygiasta Thrakian kautta tulleita.[113] Kreikkalainen Dionysos edustaa maankasvullisuutta ja koska tämä viljavinna uhkuu viinipuussa, on hän erittäin viinin jumala. Frygiläisthrakilainen Dionysos on taas kaksoisluontoinen maajumala, joka tämmöisten tapaan edustaa kasvikunnan sekä kuoloa että virkoomista. Katselkaamme Dionysoksen elämäntarinaa.
Hän syntyi Thebassa ja äitinsä oli Kadmos kuninkaan tytär Semele. Zevs rakastui impeen ja otti hänet omakseen; vaan siitäpä kateellisen Heran kosto kohtasi tätä. Hän tuli Semelen luoksi tämän vanhan imettäjän Beroen haamussa ja uskotteli Semeletä ettei hänen sulhonsa muka ollutkaan Zevs, vaan joku petturi. Semele alkoi epäillä asian laitaa. Kun siis Zevs tapansa mukaan kävi hänen luonaan, vaati hän, Zevsiä koetellakseen, tätä vannomaan että hän täyttäisi Semelen pyynnön, mitä pyytäisikin. Zevs vannoi sen, varomattomasti kyllä, tietämättä edeltäpäin mitä häneltä vaadittiin. Semele vaati nyt häntä ilmestymään täydessä jumalan majesteetissa. Zevs ei päässyt valastaan eikä toinen luopunut tuhmasta tahdostaan. Täytyi siis täyttää pyyntö. Zevs jyrisi ja salamoi — ja Semele parka paloi poroksi. Kuollessaan hän synnytti poikasen. Zevs kätki keskoisen lonkkaansa ja jätti sen sitte Nysan salottarille (tai Semelen siskolle Inolle) kasvatettavaksi ja Heran vainolta varjeltavaksi. Dionysos — se oli tuo kasvatti — varttui vahvaksi otteluissa metsän petojen kanssa. Hän istutti viinipuun vesan, joi ja juopui rypäleen mehusta, juotti ja juovutti myös hoitajansa, Nysan nymfit, satyyrit, sileenit ja muut metsänhaltiot, ja läksi sitte seurueineen saloja samoamaan, jotka kaikuivat heidän ilohuudoistaan ja riemulauluistaan. Riemastus valtaa luonnonkin, se uhkuu eloa. Missä jumala väkineen kulkee, siellä purot vuotavat mettä ja maitoa, ja metsän eläimetki iloissaan yhtyvät hänen seuraansa. Jalopeura lauhtuu lempeäksi ja leikkisäksi. Hän jatkaa retkeänsä etäisille maille palvelustansa levittämään. Missä häntä ystävällisesti kohdellaan, siellä antaa hän viinin lahjaksi ja opettaa viiniköynnöksen viljelystä. Näin saivat hänen suosionsa ja viljelivät viiniä Ikarios Attikassa ja Oinevs Aitoliassa. Missä vastusteltiin, siellä jumalan ankara kosto nähtiin. Kun Penthevs[114] Thebassa ja äitinsä eivät huolineet Dionysosta kunnioittaa, hurmasi tämä tuon äidin ja muita naisia niin, että he vimmoissaan, luullen Penthevsiä pedoksi, repivät hänet kuoliaaksi. Ja kun edonilais-prinssi Lykurgos hätyytti Dionysosta, sokaisi jumala hänen silmänsä ja mielensä niin että hän silpoi jäsenet omalta pojaltaan, luullen viinipuun oksia karsivansa, ja itse sai äkkisurman.[115] — Tämänkaltaiset tarinat viittaavat siihen, että tuota hurjistelevaa, vallatonta kulttia vastusteltiin toisin paikoin, missä jumalia vakavammalla tavalla palveltiin. — Dionysoksen tenhovoimaa kertoo vielä tämäkin taru. Hän oli matkalla saaristoon levittämässä palveluansa, kun tyrrheniläiset merirosvot ottivat kiinni ja sitoivat hänet, myydäkseen hänet orjaksi. Dionysos ei ollut näillänsäkään tästä, hymyili vaan hiukan, kunnes hänen vihjeestään yht'äkkiä kahleet kirpoivat hänen päältään, laivan masto ja purjeet kietoutuivat viiniköynnöksiin ja nymfain laulu helähti ilmassa. Hädissään rosvot hyppäsivät mereen ja muuttuivat delfiineiksi. — Kreikan saaristossa menestyi muutoin viininjumalan palvelus, kuten viininviljelyskin, oivasti. Kultin pääpaikkoja oli Naksos, jossa Dionysos vietti häänsä Ariadnen kanssa. Tämä, Minoksen tytär, oli auttanut Thesevsiä selviämään labyrintin sokkeloista, josta hyvästä sankari vei hänet morsiona mukanaan, mutta jo Naksos-saarelle päästyä hylkäsi hän naisen hänen nukkuessaan. Hyljätyn surkea epätoivo muuttui riemuksi, kun Dionysos Indian retkeltään palatessaan saapui saarelle sekä nähtyään neidon ihastui ja nai hänet. Näin ylentyneelle naiselle soi Zevs kuolottomuuden[116] ja ihmisiltä sai hän jumalallista kunnioitusta. Naksolaiset viettivät Ariadnen muistoa, milloin valittain hyljätyn surua, milloin iloiten häistä. Atheenassa iloittiin pariskunnan kunniaksi: hedelmäin kypsymisaikana kannettiin juhlasaatossa köynnöksiä rypäleineen.
Dionysoksen palvelus levisi laajalle Kreikan rajain ulkopuolelle viinimaihin, missä vain joku ennestään löytyvä sukulais-haltio tarjosi sille sopivaa liitekohtaa. Näin vallitsi vihdoin Bakchos Italiassa, Thrakiassa, Makedoniassa, Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Egyptissä. Sadut kertoivat hänen rauhallisista voittoretkistään, miten hän innostuneen mainaadi- ja satyyrijoukkonsa johtajana, aseina köynnöksillä ja murateilla kiedotut thyrsos-sauvat, valloitti maita ja kansoja palvelukselleen ja sivistykselle. Noudattain esikuvanaan Aleksanteri Suuren mainiota valloitusretkeä, koristelivat myöhemmät runoilijat näitä retkiä kaikilla kumman seikkailuilla ja ulotuttivat niitä Indian tarumaille Gangesvirralle asti. Näin pantuaan mailman valtansa alle, nousee hän Olympin valokunnaille (jossa Homeros häntä ei vielä mainitse) ja tuopi sinne äitinsäkin.
Tähän asti olemme katselleet Dionysosta pääasiallisesti viinin jumalana, voitollisna ilonantajana. Mutta olihan hänellä toinenkin puolensa, siitä johtuva että hän edustaa maan kasvullisuutta, joka vuoroin virkoo ja surkastuu. Kun köynnös syksyllä kuihtui ja rypäleen mehu ehtyi, sanottiin Dionysoksen piilevän vihollisiltaan, jopa pakenevan Heran vainoa manalaan asti ja kuolleenkin, josta hänellä oli nimi Zagrevs, "revitty", ja Delfoissa näytettiin hänen hautaansakin. Mutta hän virkosi taas henkiin; keväällä nousee hän nuortuneena kasvien taimissa ja viinipuun vesoissa valoon, mailmaa elähyttämään. Tämän aiheesta liittyi Dionysoksen kulttiin tuo tärkeä kysymys elämän ja kuoleman olennosta yleensä, josta lausuttiin mietelmiä ja aavistuksia syvämielisissä mysterioissa. Näissä kuolosta herännyttä jumalaa palveltiin nimellä lakchos.
Tätä syvempää käsitystä Dionysoksen luonteesta, tätä hänen kaksoisolentoansa koettivat aasialais-thrakilaiset palvelusmenot lausua ilmi. Siksi vietettiin hänen juhlaansa vuoden lyhyimpänä päivänä, jolloin pimeys voittaa tai on voittamaisillaan valon, sillä valo alkaa samalla jos heikostikin sarastaa. Juhla oli yksistään naisten vietettävä, joiden nimitys mainadit, thyadit, "raivottaret l. hurjat naiset", osottaa juhlimisen tapaa. Rumpujen päristessä ja huilujen helistessä he tulisoihtuja tai murattisauvoja heiluttaen, hajalla hiuksin, milloin surkeasti parkuen, milloin riemusta kiljuen ja karkeloiden, kuljeksivat maita ja saloja. Teurasteltuaan uhrieläimiä repelivät he niitä ja söivät lihaa verekseltään, kuten Zagrevsiä oli revitty. Näin hurjan intohimoisesti ilmaisivat he suruansa Dionysoksen kuolosta ja riemuansa hänen ylösnousemisestaan. Tämmöisten kunnioitusten esineenä sai nyt jumala toisnimiä: Bromios ("Rymynen") ja Euios.[117] Hurjimman muotonsa nämä juhlat saivat Thrakiassa ja Makedoniassa ja varsinkin Frygiassa ja Lydiassa, jossa niihin niin läheisesti liittyi Kybelen ja Attiksen kultti. Kreikassa niitä harrastettiin parhaastaan Parnassin seuduilla, Boiotiassa Kithaironin vuorella, Argoossa, Lakoniassa Taygetoksella sekä saarilla.
Attikassa oli Dionysoksen juhlilla paremmin tuo ventohelleeniläinen, järjellisempi ja siivompi luonne. Siellä ajateltiin vaan, että Dionysos maan hedelmöittäjänä on edistänyt ihmisten sivistystä ja onnea, että hän rypäleen mehussa on suonut lahjan, joka taiten nautittuna antaa terveyttä, hilpeyttä ja huolten lievikettä — siitä hänen nimensä Lyaios "huojentaja" — lähentelee ihmiset toisiinsa ystävällisesti tunteita ja tuumia vaihettelemaan. Dionysos nostaa mielen lenteelle ylempiin ilmoihin, missä kauniit kuvat ja ylevät aatteet sarastavat sielulle. Näin hän (kuten Apollon) luopi runollisen innostuksen ja hänen palveluksensa on se maa, josta Kreikan draamallinen runous, sekä murhe- että huvinäytelmä on itänyt. Se tapahtui dithyrambin, sen lyyrillisen laulun kautta, jossa jumalan töitä ja kärsimyksiä esitettiin ja jolle aikasin annettiin yksinkertainen dialoogin muoto. Samaa asiaa edisti niissä tiloissa käytetyt naamiohuvit. — Muuten runo suorastaankin mielellään laulaa Bakchoksesta ja hänen virittämästään elonvoimasta (Hor. II, 19).
Dionysoksen juhlia vietettiin Atheenassa pitkin vuotta, milloin viininvalmistus oli päässyt jonkun asteen eteenpäin. Niitä vietettiin loka- ja marraskuussa ( oschoforia ) rypäleitten kypsyttyä; joulukuussa nuorta mehua maisteltaissa ( pikku- l. maakuntais-dionysiat ); tammi- ja helmikuussa mehua puserrettaissa, rypäleen verta vuodatettaissa ( lenaia ); helmi- ja maaliskuussa tynnyreitä avattaissa ( anthesteria ). Juhlain ohjelmana oli: kilpajuoksua, jolloin voittaja sai viinimaljan; juhlakulkuja jumalan templille; kemuja, joihin kuului niitä näitä ilveitä ja piloja: hypeltiin säkin päällä yhdellä jalalla, improvisoitiin naamio- ja huvinäytelmiä y.m. Väliin heitettiin säätyerotus pois ja isännät ja orjat naukkivat yhdessä. Vainajillekin muistettiin panna ruoka-astioita. Tietysti vallitsi iloinen mieliala. Pääjuhla ja Atheenan varsinainen kevätjuhla oli n.s. isot l. kaupungin dionysiat maaliskuussa, jolloin Hellaan sivistyksen päämaja esiintyi täydessä loistossaan, vilisten vieraita likeltä ja kaukaa. Silloinpa muiden juhlallisuuksien lisäksi myös esitettiin noita kuuluisia draamoja teatereissa ja voittajat neron kilpatantereilla, runoilijat, palkittiin.
Vanhemmassa taiteessa on Dionysoksen kuva arvokkaan näköinen, aina parrakas, vaikka ylevä ilo ilmeneekin kasvoissa. Myöhemmin luotiin luonnonilon herralle nuorekkaan kauniimmat ruumiinmuodot, ja senaikuiset (Skopaan ja Praxiteleen aioilta) Dionysoksen kuvat tuntee helposti kasvojen melkein naisellisesta ilmeestä, ruumiinmuotojen pyöreydestä ja liikuntojen keveästä somuudesta. Suloinen haaveilu elelee myös väliin kasvoilla. Luonteenomaista on jumalalla pehmeä, kauniissa kiemuroissa hartioille valuva tukka, johon usein on pujotettu viiniköynnös- tai murattiseppele; edelleen on hänellä thyrsossauva, päänauha, eläimen-talja vinossa rinnan yli, juomamalja kädessä. Eläimiä hänen seurassaan: jalopeura, tiikeri, pantteri; kauris hälle pyhä.
Italiassa oli vanhastaan viininjumala Liber, jonka nimellä roomalaiset sitte merkitsivät Bakchusta, samoin kuin puolison Liberan nimellä Persefonea.
* * * * *
Dionysoksen seuraan kuuluvista olennoista mainittiin jo Nymfat, luonnottaret. Nämät hilpeät, hyvät immet edustavat luonnon hiljaista herkeämätöntä elontointa ja liikkuvat niitten jumalien seurassa, jotka etupäässä vallitsevat ja vaikuttavat luonnonelämässä, siis Dionysoksen, Afroditen ja Artemiin. Nymfain toimialana on koko avara luomakunta; metsissä, vuorilla, kedoilla, lähteissä, kaikkialla he askaroivat, kehräävät, kutovat. Heidän ahkerain kättensä alla valmistuu yhä uusia vihreitä vaippoja, kirjavia, hohtavia maaemolle puvuiksi. Lomahetkillä he laulavat suloisesti ja karkeloivat keskenään tai uivat vilpoisen virran vesissä. Harvoin ihmissilmä saa nähdä noita vienoja vartaloita, sillä he karttelevat ihmisten melua ja oleksivat itsekseen salojen siimeksessä, luolien katveessa.[118] Missä sentään lehdon hiljainen humina, lähteen lorina, laineen läike salatenholla lumoo sieluasi ja luonto näkyy rauhassa uneksivan, siellä voit tajuta heidän hiljaista kuiskettaan ja ahkeraa touhuansa.
Eri luonnonalain mukaan on nymfejä eri luokkia: a) Najaadit, vedenneitoset, jotka asuvat lähteissä. Lähdetten reunoilla, notkoissa vesipurojen varsilla versoo runsaasti ruohoja, kukkia, pensaita, puita. Näitä najaadit kasvattelevat ja suovat siis välillisesti ravintoa eläimille ja ihmisille. Noita lempeitä naisia ihmiset rakastavat ja kiittävät. — Osaavatpa nuo vielä parantaa kipuja ja ennustella tulevia. Lähdevedellä nähtiin näet väliin olevan lääkitsevä voima, jopa innostavakin, niin että sitä juonut rupesi runoille. Olivathan Muusat alkuaan lähdeneitoja. — Najaadeille sukua ovat okeaniidit ja nereiidit.
b) Oreaadit, vuorenneidot, eivät juuri edellisistä eriä muuta kuin nimeltään. Vuoriltahan lähteetkin vetensä saavat ja oreaadit ja najaadit syleilevät usein toisiaan samoissa vuolteissa. Kuuluisa oli vuorenneito Ekho (kaiku), joka rakasti Narkissos nuorukaista, saamatta tältä vastalempeä. Onnetonta impeä poltti lemmenliekki, niin että hän vihdoin riutui olemattomaksi, luunsa kivettyivät, ja ainoastaan ääni jäi jälelle, joka vastaten vuorissa huutaville turhaan etsii lemmittäväänsä. Mutta Narkissos, kun halvassa itsensä ihailussa hylkäsi hellän neidon, sai kokea Afroditen koston. Kun hän kerran metsästysretkellä janoissaan kumartui maahan juomaan lähteestä, näki hän veden hopeakalvossa kauniin kuvansa ja ihastui tähän äärettömästi. Hän koetti ihannettansa syleillä, mutta se pakeni aina käsistä. Siitäpä tyydyttämätön poltto jäi hänen rintaansa kalvamaan. Narcissi-kukka on hänen jälkeensä tullut sydämmettömän kauneuden kuvaksi.
c) Dryaadit eli Hamadryaadit, puiden neitoset. Kullakin puulla oli oma naishaltiansa, kuten suomalaisillakin oli tuomettaret, hongattaret y.m. Koska näiden neitojen olemus kiintyi heidän puihinsa, elivät he ainoastaan sen aikaa minkä heidän kunkin puunsa, saattoivat siis päästä korkeaankin ikään, mutta eivät olleet kuolemattomia, yhtä vähän nämät kuin muutkaan nymfit. — Luonnottarille ei alkuaan rakenneltu templejä, vaan heille uhrailtiin pyhillä lähteillä, luolissa, lehdoissa vuohia, maitoa, karitsoja.
Taide kuvasi heitä somiksi impyeiksi, kevyt puku yllään tai alasti, kukkia koruina viljalti. Najaadit nähdään ammentavan vettä tai on heillä uurna kädessä.
Nymfain miehiset vastaverrat ovat satyyrit, sileenit ja panit, jotka hekin kuuluvat Dionysoksen jonoon sekä metsänhenkinä edustelevat luonnonelämää. Satyyrit ovat raakoja ja irstaita. Juovuspäissään he kisailevat hurjasti, ajelevat takaa nymfejä, tekevät jos joitakin hassuja ilveitä naurattaakseen itsiään ja muita. Viinijumalan retkillä pitävät he pahinta menoa. Heidän ulkomuotonsa on aistillisen luontonsa mukainen: tylpäkkä nenä, leveät leukaperät, ulkonevat posket, vuohenkorvat, vuohensaparo. Aikaa myöten taide sieventeli tätä kuvaa, niin että tapaa oikein kauniitakin satyyrinkuvia.
Silenos (Silenus) oli alkuaan joku ennuskykyinen metsänhaltia, jota kuvaillaan satyyrein luontoiseksi, melkein kuin olisi heidän vanhempi veljensä. Hänkin on kovin viinaan menevä, melkein aina vähä päissään, jonka tähden, kun hän aasinsa selässä ajelee, satyyri tukee ukkoa molemmilta puolin putoomasta. Muuten on hän kaljupäinen, typpänokka, rinta ja reidet karvaiset, isovatsainen, seikka sekin joka estää häntä kävelemästä. Mutta hän on viisas ja oppinut, mielensä hilpeä, naljakas. Siksipä hän kelpasi nuoren Dionysos jumalan opettajaksi. — Vähitellen siirtyi sileeni koko lajin nimeksi. Sileenien tai satyyrien joukkoa näkyvät olleen Marsyas ja Midas.[119]
Marsyas, niinkuin muutkin kumppalinsa, oli taitava huilunsoittaja, mutta luullen liikoja kyvystään rohkeni hän ruveta itse Apollonin kanssa kilvoille soitossa. Apollon voitti ja käytti voittonsa niin julmasti, että nylki Marsyas raukan ja ripusti hänen nahkansa lehtoon Marsyas-joen rannalla Frygiassa. Vieläkin sävelten soidessa vavahtelee tuo nahka. Mutta Frygian kuningas Midas, joka kilpailussa julisti Marsyaan voittaneeksi, sai jumalalta aasinkorvat huonon taideaistinsa merkiksi. Midas koetti piilottaa korvansa lakin alle, jota aina piti päässään. Eikä niistä kukaan muu tiennytkään kuin parturi. Mutta tämän oli kovin vaikea pitää asiaa salassa. Kun hän ei uskaltanut sitä mailmalle kielitellä, kaivoi hän maahan kuopan ja huusi sen sinne. Kuopasta kasvoi kaisla, joka suhisi julki salaisuuden: "Midaksella on aasinkorvat!" — Muuten Midas oli kuuluisa rikkaudestaan ja ahneudestaan. Kun Silenos juovuksissaan oli eksynyt hänen puutarhaansa (toisen tarun mukaan Midas sai hänet kiinni juovuttamalla häntä lähteeseen sekoitetulla viinillä) ja Midas, kuulusteltuaan häneltä tulevia asioita, laski hänet jälleen rauhassa Dionysoksen luo, niin tämä kiitollisna siitä suostui Midaksen toivoon, että kaikki hänen käsissään muuttuisi kullaksi. Mutta kun ruoka ja juomakin, hänen kajotessaan niihin, hyytyi kullaksi, peljästyi ahne kuningas ja pyysi jumalaa peruuttamaan tuhoisan lahjansa. Dionysos neuvoi häntä kylpemään Paktolos-virrassa, joka siitä päivin tuli kullalliseksi. Midas näkyy nyt mieltyneen hyväntekijäänsä ja liittyneen sileenien seuraan.
Kreikkalaisia ja roomalaisia metsänhaltioita.
a) Pan on vanha kreikkalainen vuoren, metsän ja laitumen haltia, jota paimenet palvelivat Arkadiassa y.m.
Kun hänen äitinsä, nymfi Penelope, synnytettyään säikähtyi saalaansa ulkonäkyä, sen sarvia, kauriinjalkoja ja karvaista ihoa,[120] näytti isänsä Hermes lasta olympilaisille, joiden mielestä se oli hupaisen näköinen. Pan suojeli karjaa, ja siitä kunniottivat häntä paimenet pyhissä luolissa, jommoisiin karjaa vietiin rajusäiltä suojaan. Sellaisia Panin luolia näytettiin useissa vuorissa. Pan on iloinen, laskee pilaa ja harrastaa soittoa. Illalla, tultuaan karjaa kaitsemasta ja riistaa ajamasta, soittelee hän heleästi vuorettarille jotka säestellen laulavat jumalain urotöistä tai hyppelevät. Hänen soittimensa on itsekeksimänsä syrinks eli paimenpilli. Pan rakasti näet kiihkeästi Syrinx impeä saamatta tuota kuitenkaan itseensä suostumaan. Kun Pan taaskin kerran tavoitteli kiinni Syrinxiä, niin tämä hädissään paeten anoi Maa-emolta apua. Maa muutti neidon kaislaksi. Pan suruissaan siveli kaislaa, leikkasi siitä seitsemän putkea l. pilliä ja liitti ne rinnakkain. Siten syntyi soitto sorea. Pan kisailee vuorenneitojen parissa nurmikolla ja naurattaa heitä hullunkurisilla keikkauksillaan ja pukinhyppäyksillään. — Metsäläisenä osaa hän myös ennustella. — Koska aution metsän pimennoissa ja vuoren rotkoissa on jotain kolkkoa, jossa herkkä mielikuvitus pian on näkevinään ja kuulevinaan kummituksia, sanottiin Panin kummituksilla ja kamalilla äänillä säikähdyttävän yksinäisiä kulkijoita. Äkillistä kauhistusta sanottiin sentähden hänen vaikuttamakseen, josta on tullut puheentapa "paanillinen peljästys". Semmoinen valtasi persialaiset Marathonin tappelussa. Atheenalaiset luullen saaneensa Panilta apua ottivat siitä alkaen hänet palveltavakseen.
Panin merkitys laajeni, kun hän liitettiin Bakchoksen kulttipiiriin ja hänestä saatiin luova luonnonvoima, jopa, nimen merkinnöstä erehdyttäissä ( pan = kaikki), mailmanluoja. Dionysoksen parvessa sai hän runoojilta joukon veikkoja, paneja ja pikku paneja, joita ei enää olennaisesti eroteltu satyreistä ja sileeneistä.
b) Silvanus on Panin roomalainen vastine, vaikka vähän eriäväkin. Niinkuin nimi näyttää (silva = metsä), on hän metsän haltia. Hän antaa puiden ja kasvien menestyä, suojelee karjaa ja on ihmisille ystävällinen. Huvikseen hän myös väliin peikkona peljättelee yksinäisiä kulkijoita. Hän edistää vielä hedelmäpuistojen kasvua. Hänelle uhrattiin viljain ja hedelmäin esikoiset.
c) Faunus ja Fauna. Silvanukseen verrattava on Faunus, eräs Italian vanhimpia ja suosituimpia jumalia, salojen, laidunten ja nurmien hyvä henki,[121] paimenten ystävä, joka teki karjan hedelmälliseksi ( Inuus ) ja varjeli sitä pedoilta ( Lupercus ). Hänkin elää metsissä ja säikähdyttelee ihmisiä. Hiipiipä heidän majoihinsakin, vaivaamaan pahoilla unilla ja painajaisella (Incubus). Unissa ilmoittaa hän tulevia tapauksia. Olipa hänellä oma orakelinsakin Tiburissa (Faunus fatuus). — Vähitellen Faunus ja Pan ajateltiin samaksi henkilöksi, faunien lukumäärä karttui suureksi ja ne ajateltiin satyrien ja panien kaltaisiksi. Faunukselle vietettiin juhlia, faunalia, jolloin ilo laskettiin irralleen ja orjillekin sallittiin monellaista vapautta, ja lupercalia (15 p. helmik.), jolloin Faunuksen papit, luperci, pukunaan ainoastaan uhratun kauriin nahka, esiliinaksi sidottuna, juoksivat jumalan pyhäköstä (Lupercal) ja löivät vastaantulijoita verisillä, uhriteuraan taljasta leikatuilla hihnoilla. Lapsettomat vaimot asettuivat silloin tahallaan lyötäviksi, koska siten muka saisivat apua lapsettomuuteensa. Saman juhlapäivän nimi oli myös "dies februatus" puhdistuspäivä, josta koko kuukausi sai nimensä.
Faunuksen naisellinen vastaverta on Fauna, myös nimitetty Maja ja Bona Dea. Häntä naiset yksinomaan palvelivat.
Priapos (Priapus), Dionysoksen ja Afroditen poika, uhkean siitinvoiman haltio, jonka turvissa kasvit vehmaasti versovat ja eläimet sikiävät, suojeli varsinkin kasvitarhoja ja viinipuistoja, joihin hänen puusta veistetty kuvansa asetettiin puutarhaveitsellä ja nuijalla varustettuna.
Dianan seuraan kuuluu metsänhaltia Virbius.[122]
Vielä oli Roomalaisilla muutamia omituisia maanviljelyn ja karjanhoidon jumalia, joilta puuttuu kreikkalaisia vastineita. Mainitkaamme ne tässä.
Saturnus ja Ops olivat Italian vanhimpia jumalia. Saturnus oli tuonut maahan pellonviljelyksen, hedelmäin ja viinin istutuksen sekä siten edistänyt varallisuutta, pannut sivistyksen alkuperusteet ja ollut ihmisten hyväntekijä. Tutustuttuaan Kreikan jumaliin rinnastivat roomalaiset Saturnuksen ja Kronoksen, pitivätpä samana molemmat, ja niin syntyi satu, että Saturnus menetettyään valtansa oli paennut Italiaan ja löytänyt siellä turvasijan Januksen luona. Hän oli sitten koonnut ihmiset, jotka vielä kuljeskelivat vakinaisia asuntoja vailla, valtiollisen yhteyden turviin ja hallinut heitä kauan. Ja onnellinen oli ihmislasten elämä ollut tuona "kultaisena aikakautena", huoli ja murhe kaukana.[123] Sen ajan muistoa viettivät roomalaiset 17, 18 ja 19 p. joulukuuta ( saturnalia ). Silloin oli kaupunki täynnä riemua, kemuja, kisoja, pilat ja vallattomat ilveet irrallaan, virastot, koulut ja kauppakojut kiinni, sirkukset tulvillaan katsojia. Säätyerotus näytti hävinneen, varsinkin kolmantena päivänä, jolloin orjia ei nähty Roomassa ollenkaan. Herrainsa vaatteet yllään kemuilivat he herkkupöydissä mielin määrin ja isännät passailivat heitä. Saivathan raukat edes yhtenä päivänä vuodessa unohtaa kurjuutensa. Koetettiin kaikissa jäljitellä kulta-aikakauden autuutta.
Saturnuksen templin alaisessa holvissa säilytettiin Rooman valtion rahasto. Hän, varallisuuden antaja, vartioi paraiten tuota.
Hänen puolisonsa oli Ops, naisolennoksi personoittu varallisuus, kylvöjen ja satojen jumalatar, avioliiton suojelija.
Vertumnus ("vaihtelevainen") vaalii viinitarhojen ja puistojen hedelmiä, jotka niin moneksi muotonsa muuntelevat, ennenkuin kukkasilmusta kypsä hedelmä kehkiää. Näin näyttää haltia lahjojansa vaihtelevan. Siitä nimi. Luultiin hänen Protevsin tavoin osaavan omaakin haamuansa muutella ja siten saaneen puolisonsa Pomonan omakseen. Tämä on omenain (pomum) ja muiden hedelmien naispuolinen haltia.
Vertumus kuvataan puutarhuriksi, joka, pää kiedottuna tähillä t. seppeliin, helmassaan hedelmiä, pitelee karsinveistä.
Flora oli alkuaan sabinilainen kevään ja kukkain jumalatar, jolta pyydettiin menestystä kukkiville hedelmäpuille ja peltokasveille. Hänelle vietettiin floralia juhla, jolloin ihmisiä ja elikoitakin kukiteltiin ja ruusuteltiin, naiset kävivät kirjavissa puvuissa ja ilo oli ylimmillään.
Floran kuva: viehkeä impi, kukiteltu, kukkavihko kädessään.
Pales, vanha italialainen karjanjumala, jolta paimenet rukoilivat terveyttä ja onnea karjoillensa. Hänelle pidettiin kevätjuhla palilia l. parilia (Rooman perustuspäivänä 21 p. huhtik.), jossa paimenet ja karja sovittivat syntinsä juoksemalla palavien olkien läpi.
Terminus on rajojen haltia, joka vaatii kutakin pysymään alallaan eikä kajoomaan toisen omaan. Semmoisena on hän myös ketojen haltia, joilla rajapyykit (termini) seisoivat. Näitä pystytettäissä noudatettiin uskonnollisia menoja; niiden kiskominen maasta tai siirtäminen rangaistiin kuolemalla. Terminalia juhlassa tulivat rajanaapurit perheineen rajapyykkiä seppelöimään ja T:lle uhraamaan; sitten syötiin yhdessä ateria. — Terminus suojelee myös valtakunnan rajoja. Siksi oli hänellä Kapitoliolla kappeli, ja pyhä kivi oli olevinaan hänen kuvansa.
* * * * *
Demeter ja Persefone. Viljellyn ja viljeltävän maan haltia on Demeter;[124] Kronoksen ja Rhean tytär. Vainion jumalatar antaa toukojen kasvaa ja tuleentua, hän suojelee maanviljelystä kaikkine toimineen, hän on sen ensin ihmisille opettanut. Metsäläisten ja paimenten alhaisista oloista on hän vienyt ihmiset paremmille päiville, kohottanut korkeammalle. Pellon partaalle nousi koti, kodin suojissa solmittiin pyhä avioliitto, perheet yhtyivät yhteiskunnaksi, kodin rakkaus laajeni käsittämään koko heimoa ja isänmaata, yhteiskunnallinen ja valtiollinen järjestys syntyi lakien turvissa, entinen raakuus väistyi siivompain tapojen, valistuneemman mielen tieltä. Näin koko inhimillinen sivistys perustuu Demeterin antamaan lahjaan, maanviljelykseen. Demeter on siis sivistys-jumalatar ja liittyy semmoisena läheisesti Dionysokseen.
Miksi Plutos'ta. (rikkautta) sanottiin Demeterin pojaksi,[125] on selittämättäkin selvä. Hänen tyttärensä Zevs isästä oli Persefone eli Kora (tytär). Tästä kerrottiin kummia. Tyttö leikitteli kerran nurmella ikäistensä meretärten kanssa, poimien kukkia ja sitoen seppeliä, kun yht'äkkiä manner revähti halki ja syvyydestä syöksähti esiin mustilla oriilla ajava manalan herra Hades, joka tempasi tytön ja hänen hätähuudoistaan ja pyristelemisistään huolimatta vei hänet mukaansa pimeään taloonsa emännäksi. Äiti kaivaten lastansa lähti häntä hakemaan. Palava soihtu kädessään, samoili hän lepäämättä, ruokaa maistamatta, yhdeksän yötä ja päivää maanpiirin kauttaaltansa, kunnes kaikkia näkevä Helios ilmaisi hänelle, mihin tytär oli joutunut sekä samalla sanoi ryöstön tapahtuneen Zevsin suostumuksella. Sydän synkkänä jätti Demeter taivaallisten seuran ja meni yksinäisyyteen huoliansa hautomaan. Hän lakkasi toimistaan, — mutta samalla lakkasi maakin vihannoimasta, kato vei viljan, ihmiset ja eläimet olivat nääntyä nälkään. Zevs pyysi Demeteriä malttamaan mieltänsä, mutta suuttunut jumalatar ei luvannut leppyä, ellei saisi lastaan takasin. Niinpä Hermes lähetettiin manalaan Persefonea noutamaan. Tämä ihastui, kun sai palata valon maille, mutta Hades, joka ei tahtonut laskea hempukkaansa, syötti hänelle granaatiomenan s.o. sitoi hänet itseensä naimisilla, niin ettei Persefone voinut kokonaan eikä ainiaksi hänestä päästä. Tehtiin siis sopimus sellainen, että Persefone sai viipyä kaksi kolmannesta vuotta äitinsä luona maan päällä, vaan kolmasosa vuotta oli vietettävä aviomiehen luona tuonelassa.[126]
Tarun mieli on selvä. Siinä kerrotaan tuota joka vuosi nähtävää elon ja kuolon vaihtoa kasvikunnassa. Talven tullen se riutuu, sen hempeys kuolee ja luonto näkyy surevan. Silloin suloinen Kora vaipuu varjojen maille ja Demeter peittää kasvonsa suruharsoon itkien kadonnutta lastansa. Mutta kevään valjetessa elpyy luonto, uusi oras versoo, ja Maa-äiti riemuissaan pukeutuu juhlaverhoon tervehtien manalasta palannutta tytärtään. Tätä elon ja kuolon vaihtoa luonnossa kuvailee Kora, mutta hänen tarunsa soveltuu myös ihmiselämään ja saapi siitä syvemmän, ihanamman sisällyksen. Niinkuin jyvä kylvetään maahan ja näyttää multaan mätänevän, mutta kevään tultua itää, virkoo ja nousee oraalle, samoin käy ihmisenki. Kolkko kuolo vie hänet saaliikseen, mutta uusi elämä jatkuu tuolla puolen hautaa ja haudan yöstä nousee kerran ruumiimmekin kirkkaampaan elämään. Koran tarulla kuvattiin siis sielun kuolemattomuuden ja tulevaisen elämän aatetta, jota varsinkin mysteriain salaperäiset palvelusmenot esittivät syvällisten allegoriain verhossa. Näissä aavistettiin korkeampaa kuolemattomuutta kuin tuo varjomainen olemus manalassa, jota tavallinen kansanusko otaksui.
Mysteriain pääpesä oli Eleusis ja Demeterin sanottiin ne säätäneen. Kun hän näet tytärtään etsiessään vanhan naisen haamussa saapui sinne ja istui kaivonkivelle, tulivat Keleos ruhtinaan tyttäret vettä noutamaan ja pyysivät vierasta heille palvelijaksi. Jumalatar suostui ja sai pienen Demofon prinssin hoidettavakseen, johon hän niin mieltyi että olisi antanut hänelle kuolemattomuuden, ellei ymmärtämätön äiti estänyt. Hän ilmoitti itsensä kuitenkin Keleokselle ja käski hänen rakentaa itselleen templin. Olympiin palatessaan hän palkaksi vieraanvaraisuudesta, jota oli saanut kokea, lahjoitti kuninkaalle viljansiemenet, opetti hänelle viljelystavan ynnä pyhät palveensa. Eleusiläisen Triptolemoksen lähetti hän levittämään kaikkialle maanviljelystä ja siitä syntyvää auvoa. Useat kiitollisuudella ottivat taivaan lahjan vastaan, mutta oli kiittämättömiäkin. Niitä (Lynkevs, Erysichthon) kohtasi Demeterin kosto.[127] — Näin hänen palveluksensa levisi kauas, Siciliaan ja muualle. Pääpaikkana pysyi kuitenkin Attika ja siellä Eleusis, jonka vainioilla vilja kasvoi rehevästi. Täällä vietettiin jumalattarelle eleusinia juhlaa, jolloin komea kulkue tuli Atheenasta Eleusiiseen. Toinen juhla oli thesmoforia, sillä lainsäätäjänä ja avioliiton asettajana oli Demetrin nimi "thesmoforos". Näissä juhlissa kumarreltiin äidin kanssa myös tytärtä, Koraa. Mysterioissa yhdistettiin heihin Iakchos -Dionysos. Sittemmin muillekin olennoille, etenkin Hekatelle, tuolle luonnon yöelämän hengettärelle, suotiin kultissa sija Koran rinnalla.
Omituinen kaksoishaamu on Demeterin tyttärellä ja sen mukaan eri nimensäkin. Äitinsä suloisena tyttärenä ja apulaisena, luonnon tihkuvana elinvoimana joka luo kasvimailman reheväksi ja kauniiksi, on hän Kora, "impi"; mutta Hadeksen puolisona, manan kolkkona kuningattarena[128] on hän Persefone eli Persefassa, josta roomalaiset mukavakseen muunnellen vierasta sanaa saivat Proserpina'n.[129] Tämmöisenä on hän kaiken elollisen armoton maahan murtaja, josta syystä hautoja sanottiin "Persefassan kammioiksi".
Kuvaustaide erottaa sekin nuo kaksi muotoa, esittäen viehkeää impeä kukilla ja tähkäpäillä koristettua, taikka jäykkää komeasti koristettua manan ruhtinatarta.
Demetriä vastaa täydellisesti roomalainen Ceres, joka alkuaan oli muinaisitalialainen viljan jumalatar ja pian suli Demeteriin, samoin kuin Kora Liberan yhteyteen. Hänen juhlansa, cerealia, vietettiin keväällä Liber'in ja Libera'n juhlan yhteydessä, ja silloin oli kaikki valkovaatteissa.
Demeter kuvataan arvokkaan ja lempeän näköiseksi. Hänellä on soihtu, tähkävihko, kukkakoppa, tähkäseppele tukassa.
Hades (Pluto). Syvällä maassa on voima, joka työntää kylvöt oraille ja antaa maanmiehelle viljaa ja rikkautta (ploutos). Se oli rikkaudenjumala Pluton. Tämä voima ilmaantuu kuitenkin suloisampana Demeterin lempeässä muodossa kuin Plutonissa, joka samalla myös on tuonen tuima valtias. Jos hän antaakin viljan orastaa, taittaa hän taas kukat mustaan multaan ja peittää kaikki elävät hautaan. Näin menetti Pluton pian viljan-antajan valtansa Demeterille ja jäi yksistään kuolon ruhtinaaksi, joka asuu pimeässä manalassa. Tästä sai hän nimensä Hades,[130] "näkymätön". Hänen valtakuntansa on vankoilla porteilla suljettu manala eli tuonela, josta ei kukaan pääse sinne kerran tultuaan. Vainajat eivät palaa kertomaan eikä kukaan siis tiedä, millainen tuo hämärä maa on. Eipä sen isäntääkään kukaan ollut elävin silmin nähnyt. Mutta kolkko hän kaiketi on kuin kuolema, synkkä muoto, tukka tumma, katse kamala. Säälimätön ja tyly hän on. Ei kukaan hänen kynsistään pääse. Ainoastaan Herakles arvasi ruveta hänen kanssaan tappeluun ja löi häneen haavan, jonka Paieon paransi. Muut kuolevaiset eivät voi muuta kuin peljätä ja vavista häntä. Niin peljätty oli Hades, ettei häntä uskallettu edes varsinaisella nimellään mainita ja ehkä siten varomatta hereille huutaa, vaan käytettiin hänestä puhuttaissa viattomampia, yleisiä nimityksiä, semmoisia kuin "masentumaton", "kaikenkorjaaja", "kaikkivaltias". Ja kaikkivaltias hän tosiaan on, maan alla yhtä mahtava, kuin Zevs maan päällä. Synkässä majesteetissa upeilee hän istuimellaan, kolmipäinen[131] manan koira Kerberos jalkainsa juuressa. Missä olevaksi ja millaiseksi ajateltiin vainajien valtakunta? Kaukana mailman äärillä, valtamerien takana, ikiyön ja pimentolan tienoilla, kimmerialaisten rajoilla. Taikka — toisen käsityksen mukaan — sijaitsee manala maan alla, syvällä maan povessa, ihmisten mailma katteenansa. Muodoltaan mukailee se maata, mutta on kaikinpäin huonompi, kurjempi, on tämän elämän irvikuva ja yöpuoli. Ikävä, kolkko, ruma on tuonela. Sen koleita vuoria peittää aina paksu usma, sen kenttä on autio erämaa, jolla kasvaa vaivaispajua ja surkeita asfodelos-kukkia. Persefonen lehdossa kasvaa kalmapuita poppeleita; kalman karva on kaikella. Virrat ovat kiehuvia vihaisia koskia, tai jokia joista löyhkää kalmaa. Siellä virtaa mutkikas Styx, tulinen Pyriflegethon, itkevä Acheron, parkuva Kokytos. Ne estävät haamuja poispääsöstä, kun kerran lautturi, nuiva Charon äijä, on ne sinne tuonut ja soutajaisiksi saanut lanttinsa (obolos), joka pistettiin kuolleen suuhun ennenkuin hän haudattiin.[132] Noilla mailla vainajain haamut haihattelevat, viettäen tajutonta varjoelämää ikäänkuin unissaan. Muodoltaan ovat muuten entisensä näköisiä.[133] Odyssevs pääsi niin lähelle, että näki niitä häikältä, jopa tunsikin muutamia, mutta ne leijailivat tajuttomina hänen ohitsensa. Vasta uhriverta juotuaan virkosivat he "vaskiunestaan" sen verran että esm. Odyssevsin äiti tunsi poikansa; mutta kun tämä yritti syleillä äitiään, hälveni haamu hänen käsistään. Näki hän suuren Achilleenkin, jota vainajat kunnioittivat; mutta Achilles virkkoi synkästi ennemmin olevansa halvin päiväpalkkalainen eläväin maassa kuin manalan kuningas.
Vähitellen kreikkalaiset älysivät, ettei viisas Luoja ole saattanut luoda ihmistä noin kurjaa ja ilotonta eloa varten. Ja niinpä aljettiin ajatella tuonpuolista elämää vähän valoisemmaksi. Eipä kuitenkaan kaikki siellä joutuisi onnettomiksi, vaan tila tulisi parempi tai huonompi sen mukaan kuin täällä on eletty hurskaasti tai pahasti. Siellä maksetaan palkka oikeuden mukaan. Kuoltuaan joutuu ihminen manalan tuomarien eteen; he — Radamanthys, Aiakos, Minos — tutkivat, onko hän täällä elänyt hyvin vai pahoin, ja lausuvat tuomion. Hurskaat pääsevät "autuasten saarille" (elysion), jossa heillä Kronoksen valtikan alla on ijäinen, ikivaihteleva ilo. Mutta jumalattomille maksetaan paha palkka tuonelassa. Noita kurjia mainitsee taru muutamia. Tantalos oli, epäillen jumalain kaikkitietävyyttä, koetteeksi pannut heille oman poikansa lihaa syötäväksi. Hän tuomittiin iäti nälkää ja janoa kärsimään. Hänen päänsä päällä riippuu mehuisia hedelmäterttuja, mutta kun hän tavoittaa niitä, tempaa tuuli oksat saatavista; hänen jalkainsa juuressa solisee kirkas lähde, mutta kun hän kallistuu alas juomaan, tyrehtyy vesi kuiviin. Sisyfos, jouduttuaan kujeillansa jumalain vihoihin, rangaistiin manalassa siten että hänen alati täytyy vierittää vuorentöyryä ylös raskasta kallionjärkälettä, joka aina vieriä jyrähtää alas. Ixion. kun oli Heraa himosilmin vaaninut, kytkettiin käsistä ja jaloista iäti pyörivään rattaasen. Danaoksen tyttärien täytyi, kun olivat hääyönä tappaneet miehensä, iäti ajaa vettä pohjattomaan astiaan.[134]
Roomalaisten Pluto eli Dis[135] pater on aivan sama kuin Hades l. Pluton. Lisäksi tavataan heillä Orcus. joka tempaa manalaan ja itsekin merkitsee tätä paikkaa.
Erinykset (Furiat), kostottaret, joita on kolme, Tisifone (murhan kostaja), Alekto (hellittämätön),[136] Megaira (kateellinen), ovat Hadeksen ja Persefonen palvelijoita ja syntyivät jo ensi rikoksesta mailmassa. Kun Kronos jumala kapinoiden isäänsä Uranosta vastaan silpaisi häntä sirpillä, syntyivät noista veripisaroista kostottaret.[137] Tämä syntytaru viittaa heidän merkitykseensä. Missä siveellistä mailmanjärjestystä rikotaan, varsinkin jos saman perheen jäsenet vainoovat toisiaan, siellä kostottaret rankaisevat rikosta. Kun tämmöisiin rikoksiin usein perustuu mitä vaikeimmat ristiriidat ja säälittävimmät kovanonnen kohtaukset, ovat traagilliset runoilijat erittäin käsitelleet erinysten toimia ja kehitelleet niiden kuvaa valtavaksi ja hirveäksi. Terävällä silmällä kostottaret vaanivat rikosta; niiden vaskijalat eivät väsy vainoamasta syyllistä, he löytävät hänet pimeimmästä piilosta. Lennossa kiitävät he häntä saavuttamaan, surmanhimo kiiluu heidän katseistaan, heidän hiuksistaan käärmeet sihisevät kiukkua ja surmaa. Eikä vaino herkeä, ennenkuin sen vimmattu uhri menettää mielensä tai henkensä. Näin on verenvika sovitettu, jumalan pyhyys, jonka puolesta erinykset taistelevat, tyydytetty.
Tämä vanhempi ankara käsitys erinyksistä kesti niin kauan kuin verikoston "silmä silmästä, henki hengestä" oli ainoa sovituskeino. Mutta kun järjestetty yhteiskunta alkoi suojella jäseniänsä mielivallan hyökkäyksiltä ja otti rikosten koston ja sovituksen omaan käteensä, kun sen ohessa katsannot ja tavat lauhtuivat lempeämmiksi, silloin pääsi myös koston hengettäristä lempeämpi käsitys valloilleen. He näyttävät ikäänkuin leppyneen ja armollisilta. Taru on pannut tämän muutoksen sen yhteyteen kun areopagin tuomioistuin perustettiin Atheenassa ja Orestes siellä sai tekonsa sovitetuksi. Kauan oli hän kostotarten vainonalaisena ollut pakosalla, kunnes Apollon ja Athene auttoivat häntä. Toinen puhdisti häntä verenviasta, toinen äänesti hänen hyväkseen oikeustossa ja sai hänet vapautetuksi. Suuttuneet erinykset uhkasivat Attikan maalle häviötä, mutta leppyivät kun heille rakettiin pyhäkkö Areopagin kummulle. Siitä alkain olivat he " Semnai " (arvoisat) ja " Eumenides " (suopeat), jotka tosin vieläkin kovistelivat pahantekijöitä, mutta armahtivat katuvaisia ja suojelivat kunnon ihmisiä.
Hekate oli luultavasti alkuaan vieras jumalatar. Homeros ei häntä mainitse. Hesiodos sanoo m.m. hänen saaneen Zevsiltä vallan osuutta ilmassa, maassa ja meressä ja kykenevän auttamaan ihmisiä monissa toimissa. Kenties hänellä tarkoitettiin jumalien näkymätöntä, mutta kuitenkin aina läsnäolevaa voimaa. Kun hänen olentonsa kreikkalaisista ehkä tuntui epämääräiseltä, liittivät he hänet selvemmäkseen muihin jumaliin, joissa oli jotain häneen vivahtavaa. Ne olivat Artemis, Selene, Persefone. Hekate nimitys, joka näytti tietävän "etäistä, etäältä toimivaa", antoi kenties aiheen pitämään häntä kuuttarena; siitä saatiin Selene. Sama nimitys saattoi myös johtaa "nuolia ampuvaan" Arteniiseen.[138] Kuulle on aina omaksuttu jotain kummallista taikavoimaa, kuutamolla manan haamut leijailevat, vieläpä kuun itsekin näkymätönnä ollessaan luultiin manalaan vaipuneen, josta se taas nousi Persefonen tavoin. Nuo ja sellaiset seikat aiheuttivat ajattelemaan Hekaten ja Persefonen samaisuutta. Manalattarena Hekate nostaa peikkoja (Empusa y.m.) maan päälle yöllä kummittelemaan, joiden parvessa hän itsekin mellastelee haudoilla ja kolmentien-haaroissa. Tästäpä roomalaiset, tultuaan Hekaten tunteneiksi, antoivat hänelle nimen Trivia (trioditis). Semmoisena häntä tarvitaan loihduissa, ja hän on noitien (Medean) emäntä ja opettaja. Hankkiakseen Hekaten suosiota sekä suojaksi kummajaisilta asetettiin hänen pieni kuvansa huoneen etuseinälle, ja tienhaaroihin pantiin hänelle syötävää jne.
Hekate kuvattiin kolmihaamuiseksi ( triformis ), katsoen hänen kolmea jumalatarta yhdessä esittävää olentoansa, kaiketi myös katsoen kuun kolmea muodonvaihetta, uusi-, puoli- ja täysikuuta. Nuo kolme henkilöä seisovat selitysten, yhteenkasvaneina, kullakin omat tunnusesineensä: avain, nuora (tuonelan vartiana); kumipyörä; soihtu, puolikuu (Selene), lootoskukka, frygiläismyssy, sädepäähine, veitsi, kärme.
Uni ja kuolema ovat kaksoisveljiä, Yön lapsia. Kotoaan manalasta hiipivät he ihmisten ilmoille, toinen lempeänä, toinen tylynä. Luotiin muitakin kuolon kuvitelmia. Personoiden kuolon eri tapoja saatiin joukko surmattaria l. manattaria nimeltä keerit (kaeres). Kullakin ihmisellä on oma keerinsä.[139] Surman nuolia ampuvat myös Apollon ja Artemis; mutta vasituiset kuolon jumalat ovat Hades ja Persefone. Taide teki parastaan lieventääkseen kuolon kuvaa ja luodakseen hänestä jotain untamon tapaista tuskista päästäjää, niinkuin eufeemisesti sanotaan kuolossa iki-uneen uinahdettavan. — Unelmat, yön tai unen lapsia, asuvat loitolla lännessä manalan likellä. Heidän kodissaan on kaksi porttia: norsunluinen, josta mairesuiset valheelliset, ja sarvinen, josta kuivat tositietoiset unennäöt tulevat.[140] Runoilijan keksimä on unikuningas Morfevs (= "Nukkumatti").
Kaksoiskuvassaan kuolo elon sammuttaja kääntää soihdun liekin maahan päin; Unella on valmokukka tai valaa se uinuttavaa nestettä maljasta.
IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita.
Roomalaiset katselivat yleensä maan ja taivaan suuria jumalia arastelevalla kunnioituksella eivätkä juljenneet heitä lähestyä ja avukseen huutaa jokapäiväisen elämän moninaisissa pikkutarpeissa, vaan pitivät heitä joinakin virallisina jumalina, joiden palvelus jäi valtion huoleksi. Omissa yksityisissä asioissaan he mieluimmin turvasivat eräihin alempiin jumalais-olioihin, joiden kanssa he tuttavallisemmin seurustelivat. Tarkoitamme penateja ja lareja.
Penaatit, ruokavaraston (penus) l. aitan vartiat, ovat hyviä, hilpeitä kotihaltioita, jotka tuovat leipää taloon, antavat askarten ja töitten menestyä ja kaikessa valvovat talon parasta. Tavallisesti asuvat he talossa parittain, saattaa olla useampiakin. Penaatien pyhäkkö on pirtin eli salin (atriumin) liesi, joka on perheen alttari ja keskusta. Siellä palaa valkea Vestan ja penaatien kunniaksi, siellä takan sivussa oli heidän kuvansa, nukkemaisen pienet, usein vaan puusta veistetyt. Heille kuten laareille annettiin osansa perheen ateriasta: leivoksia ja suolakupponen. Mitä ikänä talossa sattui iloista tai surullista, siihen nämätkin osaa ottivat. Niin penaatien ja kodin käsite suli aivan yhdeksi.
Valtio, tuo kansalaisten yhteinen koti, elää sekin penaatiensa turvissa. Niiden paikka oli Vestan templi, valtion kotiliesi; sinne ylin-pappi tuli heille uhraamaan. Siellä olivat heidän pyhät kuvansa jotka Aeneas toi Troiasta; vaan niitä ei ollut kukaan vihkimätön silmä nähnyt — emmekä siis tiedä kertoa niiden ulkonäköä.
Laarit (lar = isäntä) ovat samoin kuin penaatitkin Laarit, hyviä kotitonttuja, jonkatähden ne usein mainitaan rinnakkain ja joutuvat vaihdoksiin. Niitä luultiin esi-isäin hengiksi, jotka näkymättöminä vielä viipyivät entisillä majoillaan,[141] suojellen ja valvoen perillistensä onnea ja menestystä.[142] Kullakin kodilla oli oma laarinsa, jonka puu- tai vahakuva seisoi molempain penaatien välissä säiliössään (lararium) lieden vieressä. Niitä kunnioitettiin samoin kuin penaatteja; niille piti perheenisäntä lapsineen aamurukouksen, ja kuukauden pää-päivinä oli laarin-juhla. Samoin oli omat larinsa suvuilla, kaupungeilla (lares praestites), jopa valtiollakin. Rooman laarit olivat sen perustajat Romulus ja Remus sekä genius Augusti.
Penaatit kuvataan hyppeleviksi, kohollaan juomasarvi, josta viiniä pirahtelee.
Mainitsimme jo ennen geniukset (genii), joista kuollessa tulee manes ("hyvät"). Nämä ovat vainajain henget, jotka ruumiin kuoltua säilyvät kuolematta, jopa muuttuvat korkeammiksi olennoiksi (dii manes). He asuvat kyllä maan alla vainajien majoilla, mutta tulevat sieltä aiottaisin ylös. Määräaikoina manattiin heitä uhrimenoilla tulemaan ja sitä varten oli monessa kaupungissa syvä suppilokas manan kuoppa, jonka pohjasta nostettiin kivi sulkemasta heiltä tietä. He suojelevat jälkeenjääneitä omaisiaan ja muuttuvat siten laareiksi. Vainajia varten pidettiin julkisia juhlia, parentalia (feralia). — Vastakohtana näille ovat larvae vainajien henkiä, jotka eläissään pahan työn tehtyään tai veristä vääryyttä (murhaa t.m.s.) kärsittyään eivät saa rauhaa manalassa, vaan kummittelevat maan päällä luurankoina tai muissa hirmuhaamuissa, peloitellen ihmisiä hulluiksi. Sellaisia yöaaveita ja menninkäisiä kutsuttiin myös lemureiksi (lemures) ja määräpäivinä koetettiin niitä karkoittaa noitatempuilla ja mahtisanoilla (lemuria-juhlassa).
C. Sankarit.
Kun tuntui tarpeelliselta selvittää hämärää historiantakaista aikaa, jolloin aavistettiin ihmisten seisoneen jumalallista alkujuurtansa lähempänä ja siitä sittemmin eksyneen oman kurjuutensa poluille, alkoi mielikuvitus täytellä tuota etäistä väliaikaa satusankarien ihmeellisillä mainetöillä. Näin syntyivät sadut, jotka sisältävät sekaisin tosia ja perättömiä.
Sankarit eli herokset ovat jumalien ja ihmisten välisiä olioita. Heillä on tavallisesti toinen vanhuksistaan jumala toinen ihminen, ja niin ovat he osaksi perineet kummankin luontoa. Kuolonalaisia ovat tosin, mutta jalompia, kauniimpia, suurempia, väkevämpiä, urhollisempia kuin muut ihmiset. He ovat tehneet jaloja urotöitä, havitelleet hirmupetoja, hiisiä, rosvoja, voittaneet vihollisia, kuivanneet soita, raivanneet korpia pelloiksi ja muilla tavoin edistäneet ihmisten onnea. Paljon on heidän elämässään ihmeellistä, jommoista vain jumalain sukuisille saattaa sattua. Suuria tehtäviään eivät aina kykenisi yksin suorittamaan, hätäpaikoista eivät aina omin voimin selviäisi, mutta tarvittaissa tulee apu ylhäältä. Niinpä heidän elämänsä ylenee ihmemailmaan, jonka utuilmoja ylhäältä kajastava taikavalo kirjailee. Omituisen viehättävänä hämärä satuaika kajevalossaan kangastaa ja halusta runoilijat sitä käsittelevät, muutellen ja somistellen noita kansanhengen tuotteita mielin määrin. Niinpä Kreikan ja sen jäljissä Roomankin runous parhaastaan satujen pohjalta taimi ja versoi viljavaksi.
Satu on historian edeltä-valmistusta, ja varmaan on kansan saduissa joku määrä tosiperääkin. Kunkin kansan ensiaikoina on elänyt eteviä miehiä, uuden uran avaajia kansalle, sen tilan parantajia, jotka kuoltuaan ovat säilyneet jälkeisten kiitollisessa muistissa. Heidän mainetöitään ylisteltiin pilviin asti ja heidän ruumiista eronneita henkiänsä palveltiin, kunnes he kohosivat jumalien arvoon. Ainakin Kreikassa jokainen heimokunta, jokainen maakunta, kaupunki, siirtokunta, otaksui itselleen jonkun heimosankarin, maaheeroksen, perustajan, jolle kultinkunniaa suotiin. Tälle kuten yleensä historiallisena aikana hyvin levinneelle heerosten kultille[143] lienee ensiaiheen antanut vainajien palvelus — uskonnon vanhimpia ilmaisumuotoja — ja niinpä saanemme uskoa että noilla sankareilla on jotain historiallistakin perää. Mutta satuun sekaantuu myös myytillisiä aineksia. Sankarit personoitsivat osaksi myös jumaloituja luonnonvoimia, mutta syrjäytettyinä voimallisempain kulttien tieltä nurkkakulteiksi eivät enää voineet ylläpitää jumalanarvoaan, vaan alenivat puolijumaliksi eli sankareiksi, jommoisina elelivät edelleen rahvaan uskossa. Mahdotonta on tietysti nyt enää satujen eri aineksia tarkoin erotella, sanoa mikä niissä on satua, mikä myyttiä, mikä historiaa.
Sankarien ja heidän sukunsa vaiheet ovat siis satujen sisällyksenä. Mainetöillään ja ansioillaan nuo saivat itselleen ja jälkeisilleen ruhtinasvallan heimonsa keskellä; ruhtinaat edustivat kansaansa sodassa ja rauhassa ja heidän historiansa oli koko kansan historia. Näin sadut genealogisen langan liittäminä luonnollisesti ryhmittyvät eri maakuntien mukaan.
Thrakian satuja.
Olympon rinteellä Pierian maakunnassa palveltiin muusoja ja sieltä heidän kulttinsa levisi muuallekin Hellaaseen. Tämän kultin yhteydessä syntyi satu Orfevs'ista, jonka Kalliope runotar synnytti Hebros-virran rannalla. Poika peri äidiltä laulun lahjan. Sävelillään hän tenhosi metsän petoja, viehätti puita, seisahutti virtoja, saipa kovat kalliotkin heltymään.[144] Vasta suru viritti kuitenkin hänen kantelensa kauniimmat kielet, samoin kuin Suomenkin kansalla:
Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu.
Orfevs rakasti Eurydike nymfaa. Kun kärme pisti tämän kuoliaaksi, lähti soittoniekka manalasta puolisoansa hakemaan; ja niin suloisesti kaikui hänen surusävelensä siellä, että ankarat erinyksetkin apeutuivat itkulle ja manalan tyly isäntä taipui laskemaan Eurydiken valon ilmoille. He olivat jo paluutiellä, kun Orfevs, vasten kieltoa, ei hennonnut olla katsahtamatta taakseen puolisoonsa. Eurydiken täytyi palata varjojen maille.[145] Synkkänä mieli harhaili Orfevs sitte yksinään saloissa, kunnes muutamat menaadit hurmoksissaan repivät hänet kuoliaaksi.[146] — Tässä tarussa on kaiketi kuvattu soiton ja laulun tenhovaltaa, ajateltakoon sitä asuvaksi loitsulaulun salaisissa henkivoimissa tai sävelten suloudessa, jota sivistymätön luonnonihminenkin on herkkä tajuamaan. Tässä kohden suomalainen kansanrunous tarjoo hauskan vertauskohdan.
Thessalian satuja.
Oitan ja Pelionin vuorten rinteillä asui muinoin kentaurien roteva, mutta hiisimäisen hurja ja raaka heimo. Kun likitienoilla asuvain lapithein ruhtinas Peirithoos ja Hippodameia viettivät häitänsä, kutsuttiin niihin vieraiksi myöskin kentaurien ruhtinaita. Vaan hääilo häiriytyi, kun juopunut kentauri Eurytion yritti väkisin raastaa morsianta ja muutkin kentaurit tekivät väkivaltaa lapithein naisväelle. Syntyi verinen tappelu, jossa kummaltakin puolen kaatui paljo väkeä, lapitheiltä m.m. sankari Kainevs, jonka viholliset, kun ei teräase pystynyt häneen, survoivat kivien ja pölkkyjen alle. Lapithein puolella taistelivat Thesevs ja Nestor; vihdoin kentaurit joutuivat häviölle ja he karkoitettiin asumasijoiltaan.[147] Homeros ei puhu mitään kentaurien eläinmuodosta. Tämä keksittiin joitakuita aikoja myöhemmin, siten elävämmin osottaakseen heidän alhaista aistillisuuttansa. He kuvattiin näet alaruumis hevoseksi, pää, käsivarret ja runko vyötäisiin asti ihmiseksi (ensiksi vaan mieheksi; myöhemmin sepittiin myös naiskentaureja). Oli heidän joukossaan kuitenkin yksi jaloluontoinen mies, viisas, lääketaitoinen Cheiron, "hurskain, oikeamielisin kaikista kentaureista" (Hom.). Hänen opetustansa nautti moni sankari: Iason, Kastor, Polydeikes, Achillevs y.m. Kun hänen täytyi kansansa mukana paeta maasta, lähti hän Malean niemelle. Siellä ystävänsä Herakles vahingossa ampui häntä myrkkynuolella. Promethevsin eduksi luopui silloin kentauri kuolemattomuudestaan.
Monta urotyötä teki vielä Peirithoos. Rohkein kaikista oli se, kun hän yritti ryöstää Persefonen manalasta. Mutta se ei onnistunut, vaan uro jäi sille tielle.
Kentauritappelun kohtauksia esittävillä relieviryhmillä koristeltiin usein templien (Parthenon, Theseion Ateenassa, Zevsin templi Olympiassa y.m.) räystäsreunamia ja päätyjä, kuten melkoiset, osaksi vielä hyvin säilyneet jäännökset todistavat. Näillä on useilla suuri taidearvo. On myös erinäisiä kentaurinkuvia säilynyt. Myöhempi runous liitti kentaurit Bakchoksen joukkioon, satyyrien y.m. parveen. Sentähden nähdään kuvia, joissa kentauri, amoriini selässään, vetää viinanjumalan ja Ariadnen valjakkoa. Kentauriin liitettiin vielä tritoonein ja kalojen haamu uusiksi sekasikiöiksi.
Aitolian satuja.
Kalydonin kuningas Oinevs ("viinuri") korjasi viinisatonsa, mutta jätti — tahallaan vai huomaamattako, ei tiedetä — Artemiin yksin kiitosuhreista osattomaksi. Siitä suuttui jumalatar ja lähetti kostoksi kauhean karjun, joka pahasti raiskasi Oinevsin viljelyksiä, tonki pellot, kaasi puut hedelmineen. Maanvaivan torjumiseksi kutsuttiin monen maan miehet avuksi, sankarit mainiot semmoiset kuin Kastor ja Polydeikes, Thesevs ja Peirithoos, Admetos, Iason, Ifikles, Telamon, Pelevs, naismetsästäjä Atalante, ja miehissä käytiin otuksen kimppuun. Ankarasti oteltiin ja monta miestä karju kaasi, kunnes sen vihdoin tappoi Oinevsin uljas poika Meleagros.[148] Mutta Artemiin kosto valvoi vielä. Syntyi aitoolein ja kureetein välillä riita, kumpi puoli voitonpalkan saisi, karjun pään ja taljan, ja riidasta syttyi verinen taistelu. Niinkauan kuin Meleagros oli mukana, olivat aitoolit voitolla. Mutta kun hän taistelun telmeessä tappoi enonsa (joka kuului kureetein kansaan) ja hänen oma äitinsä Althaia siitä raivoissaan kirosi poikansa ja takoen käsin maata huusi manalaisia viemään poikaa surmille, silloin Meleagros, mieli katkerana, pysyi erillään sodasta. Aitolein alkoi käydä huonosti ja kureetit ryntäilivät jo Kalydonin muureille. Hädissään Kalydonin vanhimmat ja papit pyytämällä pyysivät Meleagrosta rientämään avuksi vihollista torjumaan — mutta turhaan. Turhat olivat myös isän, sisarten, jopa katuvaisen äidinkin rukoukset. Sankari pysyi, kuten Achillevs kerran Troian edustalla, leppymätönnä. Saipa vihdoin hänen vaimonsa, suloinen Kleopatra, rukouksillaan yrmeän mielen voitetuksi. Meleagros pelasti kotimaansa, mutta erinys, äidin kirous, ei sallinut hänen hengissä sodasta palata.
Näin kertoo sadun Homeros.[149] Traagikot, saadakseen siitä otollista näytelmän aihetta, muuntelivat satua. Moirat ilmaisivat muka Althaialle heti Meleagroksen synnyttyä, että tämä kuolisi, jos eräs liedellä kytevä puupalikka palaisi tuhaksi. Äiti sieppasi silloin kekäleen tulesta ja pani sen säilyyn. Sitte tuli vuosien päästä Kalydonin jahtiretki, jolla Meleagros ihastui reimaan Atalanteen ja luovutti voittopalkkansa hänelle, joka muka oli ensi haavan otukseen ampunut. Siitä Meleagroksen kaksi enoa kateellisina ryöstivät Atalantelta saaliin. Mutta Meleagros surmasi heidät vihoissaan. Veljiensä kuoleman kuultuaan Althaia ensi tuskansa vallassa työnsi tuleen puupalikan ja Meleagros kuoli äkkipäätä; sitte äiti tunnon vaivoissa hirtti itsensä. Samaan surmaan vei murhe Kleopatrankin.
Tämän tarun kuten niin monen muunkin, on luultu alkuaan kuvaavan talven ja kesän, kuolon ja elon taistelua luonnon omistamisesta. Kun alkuaan aivan yksinkertaisen luonnonmyytin merkitys haihtui, koristeltiin sitä monella vieraalla lisäpiirteellä.
Thebalainen satupiiri.
Foinikian kuninkaalla Agenorilla[150] oli tytär Europe. Kun tämä kerran muitten tyttöjen kanssa kirmaili meren rannalla, ilmaantui sinne Zevs upean sonnin muodossa. Laupiaalla naamallaan viekoitti tuo tytön istumaan selkäänsä, ja samassa se saaliineen loikkasi meren ja ui poikki ulapan Kretan saarelle.[151] Europen isä pani poikiansa etsimään kadonnutta ja kielsi heitä ilman häntä palaamasta. Yksi heistä, Kadmos[152] joutui etsiessään Delfoihin ja sai siellä käskyn heittää siskon sikseen, vaan sen sijaan kulkemaan kunnes kohtaisi kuunkuvaisilla pilkuilla kirjatun lehmän: mihin tämä pysähtyisi, siihen olisi hänen perustettava kaupunki. Kadmos noudatti neuvoa, kohtasi kirjon ja seurasi sitä. Se lyykistyi levolle Boiotiassa[153] eräälle kunnaalle ja Kadmos ryhtyi perustuspuuhiin. Ensin oli hänen orakelin neuvon mukaan lehmä uhrattava. Kun hän sitä varten lähetti miehiänsä likeisestä lähteestä vettä noutamaan, surmasi heidät kaikki sikäläinen Arekselle pyhä lohikärme. Kovan ottelun jälkeen tappoi Kadmos kärmeen ja kylvi Pallaksen käskystä sen hampaat peltoon. Kylvöstä yleni kamala vilja: haarniskoituja hiisiä. Onneksi Kadmokselle he kuitenkin heti joutuivat tappeluun keskenään ja surmasivat toisensa, niin että ainoastaan viisi jäi jälelle. Näiden "spartien" (kylvettyjen) avulla rakensi Kadmos Kadmeian linnan. Sitte nai hän Harmonian ja tuli onnettoman suvun isäksi. Erittäin kohtasi kova onni tyttäriä tai niiden lapsia. Agauen poika oli tuo Penthevs, Autonoen Aktaion, joiden surullisen lopun olemme ennen kertoneet, samoin kuin Semelen kuoleman (kts. Artemis- ja Dionysos kappalista) sekä Inon vaiheet (merenhaltioista puhuttaissa). Paljo näki Kadmoskin kohtalon kovuutta elämänsä varrella. Vanhoilla päivin täytyi hänen vielä paeta linnastaan poikansa luo Illyriaan, jossa hän ja puolisonsa Zevsin tahdosta muutettiin kärmeiksi ja sitte pääsivät Elysionin autuuteen.
Kadmos on Theban kansallis-heeros, joka perusti Boiotiaan ensimmäisen järjestetyn yhteiskunnan, loi sille sen vanhimman sivistyksen. Taru antoi hänen tulla Foinikiasta, koska vaistottiin kulttuurin itämaista syntyperää, ja kun sitten kuultiin kirjoitustaidon tulleen foinikialaisilta, sanottiin juuri Kadmoksen tuoneen sen Kreikkaan. Muuten Kadmoksen taru kuvaa taisteloa, jota viljelyksen oli kestettävä raakoja luontaisvaltoja vastaan Boiotiassa. Niitä edustavat nuo haarniskoidut jättiläiset. Antamalla niiden syntyä maasta, on taru osottanut theebalaisten uskoa että olivat alkuasukkaita (avtochthones).
Kadmeian linnan ympäri kasvoi Theban kaupunki, Amfion jonka veljekset Amfion ja Zethos varustivat muurilla. Heidän äitinsä Antiope ihastutti neitona Zevsiä niin että tämä satyyrin muodossa hyväili häntä; siitä täytyi tytön lähteä isänsä vihaa pakoon. Isän kuoltua haki Antiopen eno Lykos hänet väkisin hänen tyyssijastaan Thebaan, ja kun hänelle matkalla syntyi kaksoiset Amfion ja Zethos, heitätti hän nämä metsään surmille. Vankeudessa kärsi Antiope sitte monta vuotta tylyä rääkkäystä Lykoksen pahalta vaimolta Dirkeltä. Vihoin onnistui hän kuitenkin karkaamaan ja tapasi metsässä ihmesattumasta poikansa, jotka joku armelias paimen oli pienokaisina korvesta pelastanut ja miehiksi kasvattanut. Nämä eivät kuitenkaan vielä äitiänsä tunteneet. Samalla saapui metsään Dirke seuroineen Bakchos-juhlaa viettämään. Nähtyään karanneen orjansa käskee hän sitoa sen raivoisan sonnin sarvista laahattavaksi ja veljekset aikovat jo toimittaa tylyn käskyn, kun he vielä ajoissa tuntevatkin äitinsä — ja osat vaihtuvat. Antiope kertoo kärsimänsä tuskat pitkäin vuosien kuluessa ja kiihottaa sillä poikansa semmoiseen kiukkuun, että he antavat Dirken kärsiä saman rankaisun jonka hän oli toiselle aikonut. Vimmattu elukka raahaa ja runtelee hänet kallioissa kuoliaaksi ja ruumis heitettiin lähteesen, joka siitä sai nimen Dirkenlähde. Tultuaan Theban kuninkaiksi rakensivat veljekset laajan kaupungin ympäri muurin. Väkevä Zethos vieritti kivet paikalle; Amfion liitti ne toisiinsa ja järjesteli rivitysten, sormellakaan koskematta, ainoastaan soittimensa tenhosävelillä, ja näin kohosi Theban ympärille korkea muuri, josta aukeni 7 porttia.[154]
Dirken rankaisua kuvaa kuuluisa Apollonios ja Tauriskos mestarien veistämä marmoriryhmä n.s. "farnesilainen härkä" Neapolissa (3:lta vuosisadalta e.Kr.). Kuten näkyy, rukoilee kurja turhaan Amfionia (jonka tunnemme kanteleesta maassa vieressä), Dirken päästä on pudonnut murattiseppele, jota hän piti viinijumalan juhlassa. Juhlaseurueesta nähdään seppelöitty paimenpoika.
Amfion nai Nioben, Tantaloksen tyttären, joka oli ylpeä kuin isänsä ja sillä saavutti turmionsa.[155] Kun hän avioliitossaan sai sarjan kauniita lapsia, kerskaili hän ja julkesipa vertailla itseään jumalattareen Letoon: "Tuolla on vain kaksi lasta, minulla monta poikaa ja tytärtä, kuusi kumpiakin. Olenpa onnellisempi äiti!" — Tämä ylvästely ärsytti Letoa. Hänen käskystään Apollon ja Artemis virittivät joutsensa, näkymättömät nuolet singahtivat ja ennen pitkää Nioben kaunis lapsiparvi makasi maassa kuolleena. Siinä venyivät monta päivää hautaamatta, kunnes jumalat ne hautasivat, Zevs kun oli muuttanut kaikki ihmiset kiviksi. Amfion murhasi itsensä. Niobe muuttui Sipylon vuoressa kivipatsaaksi, mutta ei hän kivenäkään unohda sydämmensä tuskaa. Yhä vielä itkee hänen silmänsä.[156]
Tämänkin tarun pohjana on luonnollinen olokohta. Nioben lapset ovat kevään hento kukkaisjoukko, joka etelän auringon sädetten alla kuihtuu ja surkastuu — ilmiö joka ainakin liikuttaa hellää ilmismieltä ja jonka helleenin fantasia puki moneen kaunokuvaan. Nioben taru sisälsi siveellisiäkin kohtia, jotka tarjosivat runoudelle otollista aihetta. Niinpä traagikot ovatkin sitä käsitelleet.
Kuvanveistotaide on esittänyt sitä eräässä ryhmässä (alkuteos ehkä Skopaan?), joka elävästi lausuu sielun sisimpiä tunteita, tulista tuskaa, pelkoa, epätoivoa. "Tässä murhenäytelmässä pakenee silmämme lasten mukana ylevän äidin puoleen — — Hänehen raukee paon mieletön kiiru; hellästi kätkee hän helmaansa nuorimman tyttösensä, jonka hentoutta ei koston vasama armahda. Mutta samalla kuin hän äidin tuskassa pusertaa puoleensa pakenevaa lasta, kääntää hän ylpeän päänsä ylöspäin, ja katseella, missä haikea suru ja korkea sielun jalous ihmeellisesti yhtyvät, etsii hän kostavaa jumalatarta, ei armoa rukoillakseen, ei uhmaa lausuakseen, vaan sankarin tavoin, vaikka tuskasta ytimiin asti vavisten, alistuakseen välttämättömyyden alle." (Lübke, Taiteen historia.)
Ei ollut Zethoskaan kotielämässään onnellinen. Hänen vaimonsa Aedon kadehti kälyänsä Niobea, kun tällä oli niin monta lasta eikä hänelle ollut suotuna kuin yksi, Itys (l. Itylos). Kateus vei rikokseen. Aedon yritti kerran yöllä tappaa kälynsä vanhimman pojan, mutta —- voi surkeaa! tapaturmassa hän surmasi oman ainokaisensa. Siitäkös surkea suru. Zevs säälien kurjaa, muutti hänet satakieleksi (aédon = satak.) ja lintunakin hän vielä valittelee Ityksensä kohtaloa.[157]
Nousi sitte taas Theban valtaistuimelle Kadmoksen suvun vesa, Labdakoksen poika Laios. Hänestä asti kova onni pahoin vainosi labdakiidein sukua. Orakeli oli ennustanut hänelle, että jos hänelle poika syntyisi, tämä tappaisi oman isänsä ja naisi äitinsä. Estääkseen näin kauheita tapahtumasta, heitätti hän poikansa, heti tämän synnyttyä, korpeen kuolemaan. Mutta pienokaisen, joka makasi tuolla lävistetyin jaloin ja siitä sai nimen Oidipus ("paisujalka"), pelastikin sinne sattunut paimen ja vei Korinthiin Polybos kuninkaan huostaan, joka kasvatti ja holhoi häntä kuin omaa lasta. Näin eli hän kauan siinä luulossa, että Polybos ja Merope olivat hänen vanhempansa. Kun hän sitte sattumoisin sai kuulla, mitä kamalia töitä hän oli ennustettu tekemään, lähti hän tuota välttääkseen Korinthista kotoaan. Mutta mitäpä kykenee ihminen sallimuksen tahtoa vastaan! Oidipus ohjasi kulkunsa Theban tielle ja meni oieti sen surman suuhun, jonka luuli välttäneensä. Kapealla polulla kohtasi hän miehen, jonka kanssa riitautui. Kinasta kiihtyi tappelu, jossa Oidipus tappoi tuntemattoman. Se oli hänen isänsä Laios, joka oli lähtenyt tiedustelemaan Delfoista neuvoa, miten päästäisiin raskaasta maanvaivasta, jonka Hera, tiesi mistä, vihoissaan oli lähettänyt. Se oli sfinksi, sekasikiö puolekseen nainen, puolekseen jalopeura, joka istuen kalliolla kaupungin ääressä kysyi ohikulkijoilta arvoituksia, ja ken ei osannut niitä selvittää, sen hirviö tappoi. Kun ei pulmasta muutoin selvitty, julisti Laioksen lanko Kreon, että ken sfinksille osaisi oikein vastata, hän perisi kuninkaan kuoltua avoimeksi joutuneen valtaistuimen ja saisi samalla häneltä jääneen lesken Iokasten. Ja kukahan tuo miekkonen olikaan, ellei Oidipus! Kun sfinksi taas kysyi: "kuka kävelee aamulla nelin, puolipäivän aikana kaksin, ehtoolla kolmin jaloin?" vastasi hän oikein: "ihminen", ja hirviö hävisi maata kiusaamasta. Näin Oidipus pelasti maansa, tuli sen kuninkaaksi ja sai vaimokseen Iokasten — äitinsä!
Vuosikausia eli hän sitte sulorauhassa, nauttien kunniaa ja mainetta, ja siitti pahaa aavistamatta, sukurutsaisessa naimisliitossa neljä lasta kaunokaista. Mutta vihdoin kohtalon synkkä pilvi, kauan kohottuaan taivaalle, leimahti ja murskasi valeonnen. Kauhea salaisuus tuli ilmi ja tuskissaan Oidipus puhkaisi silmänsä. Iokaste päätti päivänsä hirttopaulassa. Vanha sokea kuningas, jolle omat pojat eivät suoneet suojaa luonansa ja jota kaikki itsevanhurskaina inhosivat, lähti mieron tielle. Suloisena lohdutuksena oli hänellä kuitenkin jalo, rakastava tyttärensä Antigone, joka seurasi isää hänen retkillään. Ne päättyivät vihdoin, kun vanhus, tultuaan erinysten pyhään lehtoon Kolonoksessa, sai sovinnon ja kallisti elon taakan alle painuneen harmaan päänsä ikuiseen lepoon.
Oidipuksen jälkeen hallitsi Thebassa hänen poikansa Eteokles ja Polyneikes yhdessä. Mutta isän kirous painoi poikiakin. Heiltä rikkoutui sopu ja Polyneikes pakeni maasta. Hän pääsi Argokseen Adrastos kuninkaan turviin ja nai hänen tyttärensä. Vävyn kehotuksesta ryhtyi Adrastos suurta sotaretkeä puuhaamaan asettaakseen hänet Theban valtaistuimelle. Retkikunnan johtajiksi rupesivat Adrastos ja Polyneikes sekä viisi muuta Kreikan ruhtinasta: Amfiaraos Argoksesta, Tydevs[158] Aitoliasta, Kapanevs Messenestä, Hippomedon ja mainion metsästäjättären Atalanten kaunis poika Parthenopaios. Amfiaraos ei tahtonut lähteä retkelle, sillä perineenä isoisänsä Melampuksen tietäjälahjan aavisti hän, ettei hän elävänä kotiin palajaisi. Puolisonsa Erifyle,[159] jonka Polyneikes oli kalliilla kaulavitjalla lahjonut, sai hänet vihdoin suostumaan, ja niin lähdettiin huonoilla enteillä. Seitsemän ruhtinaan retken kävi kuten tietäjä oli ennustanut. Koettaessaan rynnäköllä valloittaa kaupungin, saivat he verilöylyssä loppunsa kaikki, paitsi Adrastos joka pääsi pakoon nopealla hevosellaan. Amfiaraoksen nielaisi maa hevosineen valjakoineen; Eteokles ja Polyneikes kaatuivat mitellen miekkoja keskenään. Theban uusi vallanpitäjä Kreon määräsi nyt Eteokleen, tuon isänmaata puoltaessa kaatuneen, pyhillä juhlamenoilla haudattavaksi; mutta Polyneikeen, joka toi vihollisen kotimaahansa, tuon ruumiin käski hän heittää hautaamatta petojen ja lintujen haaskaksi. Mutta vainajan sisaren Antigonen jalossa sydämmessä soi rakkauden käsky ja siveellisen lain ääni valtiaan käskyä kuuluvammin, ja hän hautasi veljensä ruumiin pyhillä uhreilla. "Pyhä rikoksensa" täytyi hänen kyllä kuolemalla sovittaa, kun julmistunut itsevaltias määräsi hänen elävältä suljettavaksi hautaholviin. Mutta häntä seurasi kuolemaan Kreonin oma poika Haimon, joka rakastaen morsiantansa iski kalvan rintaansa. Näin löi kosto Kreoniakin vieläpä kipeimpään kohtaan. — Näitä tapauksia on Sofokles ylevässä "Antigone" näytelmässään ikuistuttanut.
Kymmentä vuotta perästäpäin lähtivät 7:n ruhtinaan pojat, n.s. Epigonit, Thebaa vastaan kostoretkelle[160] joka onnistui paremmin. Theban kuningas Eteokleen poika Laodamas sortui taisteluun, kaupunki valloitettiin ja valtiaaksi asetettiin Polyneikeen poika Thersandros. Voitettujen pakoretkellä kuoli vanha tietäjä Teiresias.
Attikan satuja.
Attikan ensi kuninkaaksi mainitaan Kekrops'ia, joka antoi sille sivistyksen ensi alkeet. Hän kokosi asukkaat valtion yhteyteen, sääsi lakeja, rakensi Atheenan linnan Kekropian. Athenen ja Poseidonin kiistatessa Attikan omistamisesta hän ratkaisi riidan Athenen eduksi (kts. lukua Athenesta). Hänen tyttärensä Agraulos, Herse, Pandrosos, joiden nimien merkitys koskee kastetta ja kasvullisuutta, ovat oikeastaan maanviljelyksen haltioita. Pandrosokselta nimenomaan rukoiltiin poutahelteellä kastevirvoketta. Mahdollisesti Kekropskin alkuaan oli joku maanviljelyksen haltia, joka sitten muiden kulttien tieltä väistyi sankarin arvoon. Hänen kuvansa, kärmeen purstoon päättyvä ihmisruumis, osotti häntä alkuasukkaaksi (avtochthon'iksi). Myöhempää perää on juttu että hän oli tullut Egyptistä. — Seurasi sitte sarja kuninkaita, joista mainittakoon Erechthevs (l. Erichthonios). Hänen äitinsä oli "viljan-antoisa vainio" l. maa (Il. II 548), joka jätti lapsensa Athenelle kasvatettavaksi. Eräänä päivänä Kekropsin tyttäret, jotka olivat Athenen palvelusneitoja, uteliaisuudesta avasivat sen kirstun, missä lasta säilytettiin ja kun näkivät sen ihalan muodon, joka alapuolelta päättyi kärmeen purstoon, säikähtyivät he niin että mielettöminä syöksyivät linnakallion jyrkkämältä maahan. Synty maasta ja kärmeen muoto todistavat taaskin vaan autoktonisuutta. Muuten Erechthevs jatkoi Kekropsin sivistystyötä. Hän järjesteli valtiolaitosta, vahvisti uskonnon asemaa, rakensipa m.m. kaupunginsuojelijalle Pallas Athenelle Erechtheion'in templin, jossa myös Poseidonia palveltiin. Erechthevsilla oli tytär Prokris, jonka metsästäjä Kefalos otti puolisokseen. Mutta Eos ihastui uljaan riistankävijän kauneuteen ja ryösti hänet, voimatta kuitenkaan vietellä häntä uskottomaksi omaa vaimoa kohtaan. Prokrista vaivasi kuitenkin epäilys, joka tuotti turmion. Kerran vakoili hän viidan piilosta Kefalosta, odotellen näkevänsä jos jotakin. Mies, joka kuuli lehden kahinaa, luuli siellä metsän otuksen piilevän ja ampui vaimonsa kuoliaaksi.[161]
Edelleen oli Pandion[162] kuninkaalla Attikassa tytär Prokne, jonka puoliso oli Therevs Thrakiassa. Heillä oli poika Itys. Kun Therevs häpäisi kälynsä Filomelan ja estääkseen häntä kellekään kertomasta, leikkasi häneltä kielen suusta, niin siskot kostoksi tuosta teurastivat Ityksen ja panivat hänen lihansa isälle syötäväksi. He muutettiin: Therevs haukaksi, Prokne kertuksi, Filomela pääskyksi (vrt. Aedon-tarua).[163]
Vihdoin hallitsi Atheenassa ionilaisen heimokunnan taruperäinen kantaisä Ion. Tällä tiedolla osotetaan vaan että pelasginen aikakausi Attikassa oli loppunut ja ionilaisen heimon valta alkanut.
Atheenan kansallissankari, urotöissä Herakleen vertainen on Thesevs. Hänen isänsä oli Aigevs (= Poseidon), äitinsä Aithra Troizenesta. Palatessaan täältä häitänsä viettämästä Atheenaan, kätki Aigevs kenkänsä ja miekkansa ison kiven alle, käskien Aithran antaa vastasyntyneen Thesevs poikansa, niinpian kuin tämä iältään siihen kykenisi, vierittää kiven, ottaa sen alta nuo isän kapineet ja lähteä Atheenaan isäänsä tiedustamaan. 16-vuotias nuorukainen työnsi helposti paaden paikoiltaan ja läksi tielle käsketylle. Matkalla joutui hän moneen seikkailuun ja vaaraan, joista hän pelottomuudellaan onnellisesti selvisi. Hänen oli taisteltava kauheita rosvoja ja hirviöitä vastaan. Semmoisia oli Perifetes (korynetes = nuijamies) joka rautanuijalla löi kuoliaaksi ohikulkijoita; Sinis, joka taivutellen joustavia kuusen latvoja niillä ponnahutti ihmisiä ilmaan niin että he maahan pudotessaan rusentuivat; Damastes, tuo kamala "venyttäjä" (prokrustes), joka makuutti ihmisiä vuoteellansa. Harvalle vuode sopi: mikä oli liian pitkä, mikä liian lyhyt. Mutta sissi tiesi keinon: pitkiltä hakkasi hän sääret poikki, lyhyet kiskoi ja venytti hän niin pitkiksi, että täyttivät vuoteen mitan. — Edelleen Skiron, joka pakotti matkustajia pesemään jalkojansa ja samassa potkaisi pesijän mereen nälkäisen kilpikonnan syötäväksi. Näitä ja muita ilkiöitä kohtasi Thesevs ensi retkellään, mutta hän tappoi ne kaikki. Täten vapautti hän maansa suurista rasituksista ja edisti yhteistä hyvää, samalla kuin hän kartutti itselleen kunniaa ja mainetta.
Näin tuli hän Atheenaan, jossa Aigevs juuri oli nainut Medean. Häijy äitipuoli koetti yllyttää miestänsä tappamaan muukalaisen myrkytetyllä ruualla, mutta ajoissa Aigevs tunsikin poikansa, kun tää kävi paistia leikkaamaan isänsä miekalla. Silloin Medea näki hyväksi lentää tiehensä.
Monta muuta mainetyötä toimitti sankari, mutta mainioin oli se, josta Atheenan lapset ja vanhemmat häntä kiittivät. Kun Minos kuninkaalta Kretassa poika oli murhattu Atheenassa, pakotti hän atheenalaisia tämän rikoksen sovitteeksi joka yhdeksäntenä vuonna lähettämään Kretaan 7 poikaa ja 7 tyttöä Minotaurolle syötäväksi. Tämä "Minoksen sonni" oli sarvipää peto, sonninpäällä varustettu ihmisruumis,[164] jonka asuntona oli labyrintti, iso rakennus täynnä eksyttäviä salakujia ja käytäviä, joiden sokkelosta oli vaikea osata ulos, vaikka sinne pääsikin helposti sisälle. Kun taas joutui aika lähettää tuo hirveä ihmisvero Kretan sarvipäälle, tarjousi Thesevs vapaaehtoisena menemään mukaan petoa vastaan tappelemaan. Perille päästyä sai hän hyvää apua Minoksen tyttäreltä, Ariadnelta, joka rakastui häneen — sai lankakerän. Langanpäästä pitäen tunkeusi hän labyrintin sisään, kunnes löysi sarvipään; tämän hän tappoi ja palasi sitten, saman tien kuin oli tullut, lankansa ohjeella. Näin päästi hän isänmaansa surkeasta rasituksesta ja palasi pelastettujen nuorukaisten kanssa kotio. Matkalle seurasi häntä myös morsiammensa Ariadne, mutta tämän Thesevs petollisesti jätti Naksos-saarelle (kts. Dionysos). Kotirannalla odotti Aigevs levottomasti poikansa tuloa, tähystellen merelle, nousisiko sieltä näkyviin musta vai valkoinen purje. Mustin purjein oli laiva lähtenyt murhematkalleen, mutta poikansa kanssa oli isä sopinut että valkopurje nostettaisiin, jos Thesevs elävänä palaisi onnella matkansa suoritettuaan. Mutta sankari ei silloin kiireissään muistanutkaan sopimusta; mustin purjein läheni laiva rantaa, ja Aigevs sen nähdessään sydän synkkänä hyppäsi mereen, joka siitä sai nimensä Aigevsin l. Egean meri.
Thesevs peri hallitusvallan ja ryhtyi kelpo toimiin, m.m. yhdistäen Attikan maalaiskunnat yhdeksi valtioksi, jonka pääkaupungiksi hän sääsi Atheenan. Tämän asian muistoksi vietettiin siitä alkain satoja vuosia eteenpäin panathenaia l. Attikan yhdistysjuhlaa. Mutta tähän ei sankarin sotaura vielä päättynyt. Hän läksi mukaan Argonautain retkelle, Kalydonin riistanajoon, Herakleen sotaan amatsoneja vastaan, tuota kuuluisan sotaisaa naiskansaa Mustanmeren tienoilla. Ystäväänsä Peirithoosta autteli hän tarmoisasti tappeluissa, samosipa tämän kanssa manalaan asti rohkealle ryöstöretkelle, ja joutui siellä pulaan, josta vasta Herakleen (kts. sitä) avulla selvisi. Sotatoverinsa täytyi hänen jättää sinne.
Retkeltä amatsonein maahan toi Thesevs saaliinansa kauniin Antiopen. Tämä antoi hänelle Hippolytos pojan, josta varttui jalo metsämies. Leskeksi tultuansa nai sitte Thesevs entisen morsionsa Ariadnen sisaren Faidran. Tätä ei miellyttänyt harmaa sankari; mutta hänessä syttyi palava lempi nuoreen sankariin, omaan poikapuoleensa. Siveä nuorukainen torjui kuitenkin inhoten rikollisen halun viekotuksia ja nytkös äitipuolen sydämmen valtasi vastainen tunne, kurja kostonhimo. Hän uskotteli Thesevsiä että nuorukainen tahtoi häntä siveettömiin vietellä. Uskoen valheen pyysi Thesevs isäänsä Poseidonia hukuttamaan herjan. Hippolytos ajeli vaunuillaan pitkin meren rantaa, kun merestä syöksähti puhiseva hirviö (= tyrskylaine), joka säikähytti hevoset, niin että ajopelit särkyivät ja Hippolytos runneltui kuoliaaksi kallioihin[165] — Hippolytoksen kohtaloa ovat traagikot (Euripides) käsitelleet.
Vielä vanhana karkoitettiin Thesevs valtakunnastaan ja päätti päivänsä maanpaossa Skyros-saarella. Kimon toi hänen luunsa Atheenaan. Kimon rakensi myös sen Thesevsin templin, Theseion, joka vielä nähdään Atheenassa.
Taiteessa ja runoudessa esiintyy Thesevs jonakin ionilaisena Herakleena. Mutta niinkuin ionilainen rotu oli doorilaista sorjempi, jousevampi, hengeltä ja ruumiilta, niin ionilaisten kansallissankari on henkielämältään etevämpi, ruumiiltaan solakampi, norjempi, koko ilmiöltään henkevämpi ja älykkäämpi kuin doorilaisten sankari. — Amatsoneja suosi satu ja runous suuresti. Tuskin sitä retkeä missä he eivät olleet mukana. Heikäläisiä oli m.m. Penthesileia joka Trojan edustalla hätyytti kreikkalaisia. Taidekuvissa esiintyy amatsoni uljaana, miehekkäänä impenä, usein hevon selässä, aseinaan puolikuukilpi, kaksiterä-tappara, keihäs, joutsi.
Argivilaisia ja korinthilaisia satuja.
Argoon vanhin valtias oli sikäläisen virran haltia Inachos. Tällä oli tytär Io, jonka suloutta Zevs syttyi lempimään. Hera sen havaittuaan muutti Ion lehmäksi, jonka paimeneksi pani Argos nimisen kummallisen olion. Tämän oli ruumis silmiä täynnä, joista toinen puoli ummistui uneen sill'aikaa kuin toinen valvoi. Zevsin toimesta Hermes taikasauvallaan sekä soitolla nukutti tuon satasilmäisen "kaikennäkijän" ja tappoi hänet sitten miekallaan, josta teosta Hermes luultiin saaneen nimensä Argeifontes = Argontappaja. Vaan eipä Heran vaino vielä Ioa jättänyt. Hän lähetti vihaisen ampiaisen Ioa ajamaan. Tuskan vimmassa juoksi Io maasta maahan läpi Euroopan, siitä Aasian puolelle poikki salmen joka tästä sai nimen Bosporos (s.o. lehmän kahlamo), samoili edelleen, kunnes kohtasi toisen jumalain vihaa kärsivän olennon, Promethevs titaanin, kahlehilla kytkettynä Kaukason vuoreen,[166] ja sai vasta Egyptissä rauhan ahdistajaltansa. Siellä hän sai takasin ihmismuotonsa ja synnytti Zevsille Epafos pojan. — Tätä myyttiä on siten selitetty että Io tarkoittaisi kuuta, jonka kummallisia muodonvaiheita muka kuvailtiin noilla vaelluksilla; kuun sarvista eli sakaroista saatiin Iolle lehmänmuoto, satasilmäinen vartia on tähtitaivas. Täten Io olisi sama kuin egyptiläisten kuunjumalatar Isis. Ontuvalta näyttää tuo vertaus.
Ion jälkeisiä olivat veljekset Danaos ja Aigyptos. Näiden välillä syntyi riita, jonka johdosta Danaos päätti palata sukunsa entisille kotimajoille Argooseen. Viidenkymmenen tyttärensä kanssa hän lähti vesille laivassa, joka ensimmäisenä Välimerta kynteli, ja päästyään perille otti haltuunsa Argoonmaan, jonka parasta hän edisti viisailla hallitustoimilla. Hän saattoi kuivan maan hedelmälliseksi juoksuttelemalla siihen vettä ojia ja kanavia myöten, maan turvaksi rakensi hän linnoja ja jumalaintemplejä. Mutta Danaoksen perässä saapuivat sinne hänen veljensä pojat, joita myös oli viisikymmentä, ja tahtoivat väkisin pakottaa serkkujansa naimisiin. Häitä vietettiinkin, mutta hääyönä morsiamet isänsä käskystä pistivät ylkänsä kuoliaiksi (josta synnistä sitten saivat ennen mainitun kovan rankaisun tuonelassa), kaikki paitsi Hypermnestra joka säälistä auttoi ylkänsä pakenemaan. Vieläpä tämä, Lyrikevs, sovittuaan appensa kanssa, peri häneltä valtakunnan. Tämän avioliiton jälkeisiä oli kaksi suurta sankaria Persevs ja Herakles.
Hypermnestran pojanpoikia olivat kaksoiset Akrisios ja Proitos, jotka vihasivat toisiaan jo ennen syntymistään. Vallan jaossa sai Proitos osakseen Tirynsin, mutta veljensä ajoi hänet sieltä pois. Lykiassa nai hän sitte sikäläisen kuninkaan Iobateen tyttären Anteian (Stheneboian) ja anasti appensa avulla takaisin valtakuntansa, jossa kykloopit rakensivat hänelle jykevän Tirynsin linnan. Jumalain pilkasta rangaistiin Proitoksen tyttäret (Proitidit) taudilla ja hulluudella, josta heidät paransi Melampus tietäjä, saaden siitä hyvästä yhden heistä, Iflanassan, vaimokseen.
Sankarit eivät tule mailmaan yhtä yksinkertaisesti kuin muut kuolevaiset. Ihmeellinen oli ainakin Persevs'in synty. Akrisios oli kuullut ennustajalta saavansa surman tyttärensä pojalta. Tuota välttääkseen sulki hän tyttärensä Danaen sulhasilta vaskityrmään kätköön. Mutta ei auttanut varovaisuuden keino taivaallista kosiaa vastaan. Zevs rakastuneena ihanaan impeen muuttihen kultasateeksi, joka vihmoi tyrmän katosta sisään.[167] Lemmen hedelmä oli Persevs. Nytpä Akrisios salpasi äidin ja pojan kistuun, jonka heitätti mereen aaltojen ajeltavaksi. Vaan eipä kistulaiset hukkuneetkaan märkään hautaan, vaan aalto uitti heidät Serifos saaren rantaan, josta kalastaja Diktys vei heidät veljelleen Polydekteelle, saaren kuninkaalle. Siellä poika varttui uljaaksi nuorukaiseksi, sill'aikaa kun kuningas turhaan kosi äitiä. Polydektes, nähden Danaen vastustelussaan saavan tukea pojaltaan, päätti salajuonella toimittaa tämän tieltänsä. Hän tarjosi hänelle tehtävän, siksi seikallisen ja hauskan että se viehättäisi nuorukaisen haavemieltä, mutta siksi vaikean että hän siihen sortuisi — niin luuli kuningas. Hän kehotti häntä lähtemään Medusanpäätä hakemaan (kts. Gorgoneista). Persevs pahaa aavistamatta suostui ilomielin tehtävään ja lähti retkelle lännen perille, pimentolan maille. Mutta mikäs vaara saattoikaan Zevsin suosilasta sortaa! Hänelle ilmestyi avuksi Athene ja Hermes, joilta hän sai kirkkaan kilven ja timanttimiekan. Ensinnä oli hänellä asiaa graioille; onneksi nuo louhet harvahampaat hänen tullessaan makasivat unessa, joten hän helposti sai heiltä siepatuksi heidän ainoan silmänsä ja hampaansa. Ollen hänen vallassaan täytyi heidän totella häntä, jos mieli saada silmää ja hammasta takasin. Säyseinä neuvoivatkin hänelle tien "Lännen impien" luo. Näiltä hän lainasi siipikengät, näkymättömäksi tekevän mananlakin ja hopeasalkun. Näin täysissä tamineissa kiiti sankari ratsullaan halki ilmojen gorgonein sumu-saareen. Taaskin tapasi hän asukkaat nukuksissa. Hän tiesi jo että Medusaa ei saanut katsoa silmiin, sillä siitä seurasi kivettyminen. Sentähden hän otti Medusan kuvan kilpensä peilipintaan ja katse sivuun käännettynä leikata sivalsi siltä sirppikalvallaan pään poikki, jonka sitte kiireesti pisti laukkuunsa. Medusan verisestä ruhosta syntyä singahti siipihepo Pegasos, joka kaviollaan potkaisten Helikonin vuoresta lähteen (Hippokrene) solahtamaan, karkasi Persevsin perään, saavuttamatta kuitenkaan häntä, joka jo riensi pitkiä taipaleita edellä.[168] Turhaan muut gorgonit herähtäessään pyristivät siipiään ja vimmoissaan kurottivat kynsiään rohkeaa rosvoa repiäkseen. Mananlakin peitossa liiteli hän jo etäällä sarastavaa valoa kohden. Euroopan ja Afrikan välisalmelle tultuaan mieli hän väsyneenä levähtää Atlas titaanin majassa siellä, mutta tämä, jonkun huhun johdosta perättömiä peläten, että tuo muka oli se Zevsin poika joka ryöstäisi hänen tyttäriltään hesperiideiltä kultaomenat, kielsi häneltä majansa suojaa. Silloin Persevs kostoksi ojensi gorgonpään titaania vastaan, joka heti kangistui vuoreksi kannattamaan taivaan kantta. Täältä lensi hän Libyan halki kädessään vielä verinen pää, josta sirahteli pisaroita maahan pitkin matkaa. Niistä sikesi kärmeiden parvi, joita Afrikassa vielä vilisee. Täällä, Aithiopiassa, oli uusi seikkailu tarjona. Maata peitti vesitulva, vedestä kohosi kallio, jonka rosokylkeen Kefevs kuninkaan tytär Andromeda oli sidottuna sovittamaan vanhempainsa rikosta. Nämä olivat näet kerskailleet, että heidän tyttärensä oli merenneitojakin kauniimpi. Siitä nyt Poseidon suuttuneena vaivasi maata. Hirveä meripeto oli juuri hyökkäämäisillään neidon päälle, kun sankari siitä sivutse sujahtaessaan ehti hätään, tuntien samalla sääliä ja lempeä onnetonta kohtaan. Ojentamalla taikapään hirviötä vastaan muutalsi hän sen kiveksi ja toi pelastuneen neidon iloisten vanhempien syliin. Näiden suostumuksella nai hän sitte Andromedan ja vei hänet mukanaan kotia.
Siellä oli asiat vielä ikävällä kannalla. Ei ollut Polydektes vieläkään jättänyt Danaeta kosimiseltansa rauhaan. Vaan kohta muuttui tila. Kuningas kemuili par'aikaa hovimiehineen linnassa, kun Persevs tuli sinne ja oikopäätä muutti kiviksi koko seuran. Serifon hallituksen jätti hän Diktykselle. Näin tehtävänsä suoritettuaan toimitti hän siipikengät ja mananlakin takasin Lännen-immille, kiittäen lainasta; Medusanpään hän kiitollisena lahjoitti Pallakselle joka kiinnitti sen kilpeensä tai rintahaarniskaansa ja käytti sitä sitte menestyksellä.
Nyt oli aika lähteä Argokseen Akrisios vaaria katsomaan; he läksivätkin kolmisin: poika, äiti ja vaimo. Mutta ei tavattu vanhusta kotona. Kuultuaan tyttärenpoikansa elävän oli hän tätä pakoon mennyt etäiseen Larissaan. Persevs lähti perään saadakseen vanhukselle vakuuttaa ystävällistä mieltänsä ja poistaa hänen pelkoansa. Larissassa vietettiin juuri juhlaa kilpaleikeillä. Näihin otti Persevs heti osaa vielä ehtimättä isoisäänsä nähdäkään. Kiekonheitossa hänen kiekkonsa tapaturmasta lennähti syrjään ja sattui Akrisiosta niin pahasti jalkaan, että hän kuoli haavaansa. Näin siis perältäkin kohtalon päätös meni toteen. Persevs hautasi isoisänsä. Mutta tuommoisen tapaturman jälkeen häntä ei haluttanut hallita isoisänsä valtakuntaa, sentähden vaihtoi hän sen pois Tirynsiin, jonne rakensi mahtavan Mykenan. Andromedan kanssa siitti hän useita poikia, joista toisessa polvessa syntyi Herakles.
Myöskin Persevsin myytille on etsitty selityksiä luonnosta. Danae tarkoittaa muka maata, erittäin Argolista, jonka synkkä, pilvinen talvitaivas sulkee ikäänkuin tyrmään. Mutta kultainen kevättaivas säteineen sateineen syleilee lemmellisnä maata, ja niin syntyy armas aurinko, valonsankari joka ryhtyy voitolliseen taisteloon talven, yön ja manan valtoja vastaan — siis sama asia jota moni muukin myytti kuvailee.
Korinthon (= Efyran) perustajana esiintyi tarussa Aioloksen poika Sisyfos. Olemme ennen kertoneet, miten hänen tuonelassa iäti täytyy vierittää kiveä, joka ollen juuri mäen harjulle nousemaisillaan siitä pyörähtää alas. Mistä rikoksesta häntä noin rangaistiin? Siitä juttelee satu näin. Kun virranhaltia Asopos etsi Zevsin ryöstämää tytärtään, lupasi Sisyfos ilmoittaa mihin tyttö oli kadonnut, sillä ehdolla että Asopos loisi lähteen varustamaan vedellä Korinthon kaupunkia. Zevs lähettää tästä kuoleman Sisyfoksen kimppuun, mutta hän sitoo sen, niin että lakataan kuolemasta, kunnes Ares taas vapautti surman ja heitti S:n sen haltuun. Kuollessaan kieltää Sisyfos vaimoansa häntä hautaamasta, ja manalaan tultuaan viekoittaa hän manalaisia laskemaan itseään maan päälle muka kurittamaan lemmetöntä puolisoaan joka ei viimeistä palvelusta hänelle toimittanut. Näin peijaa hän kuolon toistamiseen. Vasta Hermes vie hänet väkisin tuonen tuville rangaistavaksi. — Näin oli Sisyfos ilmetyn viekastelun kuva ja semmoisena omansa olemaan Korinthon viekastelevan kauppiaskansan ihailtavana. Korinthon taipaletta ympäröi kahtaalta aava aaltoava meri, jolla kansa liikkuu kauppatoimissaan, josta se sai elantonsa. Meri oli tavallaan Korinthon kaupungin äiti. Ehkäpä siis Sisyfos, kaupungin myytillinen perustaja, tarkoittaakin vaan merta. Ja kun laineet lakkaamatta vyöryvät rannalle ja siitä tyrskähtävät takasin, niin näyttää luonnolliselta, että juuri tätä ilmiötä kuvataan tuolla kiven vierityksellä tuonelassa, jolle sitte, kun keksittiin tarut Sisyfoksen rikoksista, annettiin syvempi, eetillinen merkitys.
Sisyfoksen poika oli Glaukos, tämän poika Bellerofontes, joka siveytensä tähden sai kuten Persevs kestää hänkin koetteluksia. Hänen tarunsa oli seuraava.[169] Hän oli kaunis, uljas nuorukainen, ja Proitos kuninkaan puoliso rakastui kiihkeästi häneen. Kun siveä nuorukainen vastasi toisen tuleen kylmällä, niin loukattu nainen herjasi häntä Proitoksen edessä muka hänen siveyttänsä väijyväksi. Kuningas vihastui ja päätti hukuttaa Bellerofonteen. Vaan kun ei itse halunnut surmatoimeen ryhtyä, viritti hän hänelle salaisen surmanansan, samaan tapaan kuin Persevsille tehtiin. Hän pani Bellerofonteen viemään Lykiaan apellensa Iobateelle salamerkeillä kirjoitetun taulun. Kun kirjeen viejä saapui perille Xanthosvirran vuolteille, holhoi häntä Iobates ystävällisesti yhdeksän päivää. Sitten luki hän kirjeen ja näki että siinä pyydettiin häntä tappamaan kirjeentuojaa. Vaan kun ei Iobateskaan tahtonut suoraan surmata vierastaan, määräsi hän hänelle uhkatöitä tehtäväksi, joissa hänet surma tapaisi. Ensiksi lähetettiin hän tappelemaan Chimairaa vastaan, joka oli hirveä peto, edestä leijona, keskeltä vuohi, takaa lohikäärme, ja pyrskyi tulta. Saatuaan taivaallisilta siivekkään pegasos hevosen sai sankari pedon tapetuksi. Tuli sitte toiseksi sotia solymein urheaa vuorikansaa vastaan; ankara oli ottelu, mutta voitolla sankari siitä suoriutui. Samoin sai hän loistavan voiton amatsoneista. Vielä vartoi kova koetus neljäntenä. Palatessaan voittoretkiltään näki hän äkkiä valitun joukon Lykian miehiä väijyksistä karkaavan kohti miekat tanassa; mutta nämätkin kaasi hän kaikki. Nyt älysi kuningas, että hänellä oli jumalain sukuinen sankari edessään; lausuen kunnioitustaan pyysi hän häntä jäämään luokseen ja antoi hänelle tyttärensä sekä puolet valtakuntaansa. Kolme lasta syntyi siitä avioliitosta, joista tytär Laodameia Zevsin lemmissä synnytti Sarpedonin.
Mutta Bellerofonteenkin elämän ehtoopuoli pimeni ja jumalain suosio luopui hänestä. Syyksi selitetään (Pindaros) hänen ylpeyttänsä, kun hän pyrki ylijumalain verroille. Hän kannusti jo siipihepoansa singahuttaakseen itsensä taivaan majoille, kun Zevs lähetti ampiaisen pistämään hevosta. Hurjana heitti se selästään sankarin joka sai surmansa. Toisen tarunkäänteen mukaan (Hom.) hän kyllä eli, mutta harhaili mieli synkkänä "harha-arolla" ikävöiden ollutta onneaan. — Korinthon kaupunki kunnioitti häntä heroksenaan.
Bellerofontesta on arveltu oikeastaan auringonhaltiaksi. Jos Sisyfos on meri, niin sopineehan hänen pojanpoikansa auringoksi, jonka korinthilaiset näkivät joka päivä syntyvän meren sylistä. Taistelu Chimairaa vastaan merkitsisi siten aurinkoa joka lämpösäteillään kuivaa viljelyksille haitallisia tulvavesiä tai vuoripuroja (= chimaira). Jos taas, kuten toiset väittävät, tuo tulta purskuva hirviö tarkoittaa tulivuoren purkausta, silloin ei päästä pitkälle Bellerofonteen auringonmerkityksellä. Muuten vivahtaa sankarin olento myös auringonjumalaan Apolloniin. Onpa heillä sekin yhtäläisyys, että Apollonia nimitetään "Lykios" ja Bellerofontes pääsi Lykian valtiaaksi.
Lakonian satuja.
Amyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsi Tyndareos ja Leda, joilla oli neljä perillistä: Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra. Näiden kaikkien äiti oli Leda, mutta muutamain isä ei ollut Tyndareos, vaan itse Zevs, ja nämä ollen jumalain sukua perivät kuolemattomuuden. Zevs oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta ketkä tuon hanhen sikiöitä olivat, siitä on taruissa eri tiedot. Klytaimnestra kyllä — siitä on yksi mieli — oli Tyndareoksen tytär, samoin kuin Helena Zevsin tytär; mutta veljeksiä sanotaan milloin molempia kuolevaisiksi ja siis Tyndareoksen pojiksi (Homeros), milloin vain Kastoria Tyndariidiksi, mutta Polydeikestä Zevsin pojaksi, milloin molempia Zevsin pojiksi, jota nimitys Dioskurit (Dios kouroi) merkitsee.
Kelpo urhot heistä sukesi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla, Polydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina ei puuttunut kummaltakaan tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä tempasivat he pienen siskonsa Thesevsiltä valloittamalla Afidnain linnan. Sitten ottivat he tarmokasta osaa Argonautain retkeen, jolloin Polydeikes nyrkkitaistelussa voitti kuulun Amykoksen, samoin olivat mukana Kalydonin karjun ajossa. Merkillisin oli heidän loppukohtalonsa. Veljekset tulivat naimapäälle; ja kun Messenian Leukippos kuninkaalla oli kaksi sievää tytärtä, päättivät he, kuten tapana oli, ryöstää neidot morsiamikseen. Mutta näillä olikin ennestään sulhaset Afareoksen pojat Idas ja Lynkevs, eivätkä nämä tappelutta neidoistansa luopuneet. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja, vaan härkiä ja siitä riidan alkaneen. Mikä lie sen syynä ollutkaan, Tyndariidit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja. Mutta Lynkevsillä oli haukan silmä, joka näki vuoren halki manalaan asti. Urkkien Taygeton kukkulalta vihollisiaan, keksi hän heidät puun kolosta. Hiljaa hiipi hän sinne veljensä kanssa ja pisti peitsensä lahon puun läpi Kastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Raivoissaan syöksyi Polydeikes esiin ja surmasi Lynkevsin, samalla kun Zevsin salama ruhjaisi Idaksen maahan. Surren veljensä surmaa rukoili Polydeikes kuolemaa itselleenkin. Zevs viisaudessaan täytti pyynnön puoleksi, siten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan veljellensä ja heillä oli kummallakin puolinainen kuolottomuus. Niinpä he viettävät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalain kanssa taivaissa. Siitä johtui sitte se luulo, että Zevs pani heidät kahdeksi tähdeksi taivaalle.
Jo varhain nauttivat Dioskurit jumalallista kunniaa sekä kotonaan Spartassa että muuallakin Hellaassa, jopa etäällä Italiassakin, ja täällä eritoten sittekun roomalaiset eräässä tappelussa latineja vastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja juottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun telmeessä he ajelevat siipiratsuillaan, mutta pian he niillä heilahtavat merenkin aavikolle. Merihätään ja haaksirikkoon häätyneitä lentävät he salaman nopeina auttamaan. Heidän luultiin ilmestyvän noiden sähköliekkien muodossa, joiden kieliä vieläkin välistä sanotaan myrskysäällä liehuvan laivanmastojen nenissä ja ennustavan ilman kaunistumista ("Elmsfeuer").[170] Merenhaltioina heitä palveltiin satamissa (Ostiassa y.m.). Spartassa heitä erittäin esitettiin urhollisuuden mallina nuorisolle. Muuallakin oli heillä palvelusta, pyhäköitä ja juhlia (Atheenassa oli heidän kunnianimensä "anakes", herrat). Olympian kilpaleikit olivat heidän suojansa alaisina ja kilpa-ajoilla heitä siellä kunnioitettiin. — Italiassa oli heillä nimet Castor ja Pollux.
Taide koetti esittää noiden veljesten rakkautta, joka oli kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa, heidän tuskallista eroansa sekä elon ja kuolon, valon ja pimeän välillä vaihtelevaa oloansa. Vierekkäin kuvataan kaksi päätä, toinen katsoen ylös-, toinen alaspäin; tai kättelevät he toisiaan hyvästi jätellen, tai ratsastavat he eri suuntiin. Tähti kummankin pään yläpuolella on jumalain kunniaan pääsön merkki. Muuten on heillä valko-ratsut, spartalainen hattu ja keihäs. Usein kuvataan heitä vaan hillitseviksi pystyyn karkaavaa hevosta. Paras heistä säilynyt muinaisaikainen esitys on n.s. Monte Cavallon kolossi Roomassa.
Satuja Kretan saarelta.
Kretan saaren vanhin kuningas oli Minos, Zevsin ja thebalaisesta sadusta tunnetun Europan poika. Hän oli kuuluisa lainsäätäjä, ja lakisäännöksillään, jotka hän sai Zevs isältään,[171] teroitti hän ihmismieliin vapauden-rakkautta, urheutta ja yksimielisyyttä. Kun Lykurgos laati lakeja Spartalle, sanotaan hänen niissä noudatelleen esikuvanansa Minoksen lakeja. Oikeamielisyytensä takia pääsi hän samoinkuin veljensä Radamanthys kuoltuaan manalan tuomariksi.
Tämän Minoksen pojanpoika oli nuorempi Minos, sotaisa valtias joka hätyytti rosvot meriltään ja laajensi valtansa itäisen Välimeren saarille ja rannikoille, jopa jonkun aikaa piti Attikaakin hallussaan. Nautiten alkuaan hänkin ylhäisten armoa menetti hän sen vilpillisyydellään.[172] Kun epäiltiin hänen oikeuttansa valtikkaan, lupasi hän sen todistaa ihmeellä. Hänen rukouksestaan nosti Poseidon meren kuohuista suuren upean sonnin maalle. Mutta kun Minos mielistyen mullikkaan unohtikin lupauksensa uhrata sen merenherralle ja mieli sillä jalostuttaa sarvikarjansa rotua, kasvoi hänelle siitä turmio. Hänen vaimonsa Pasifae ihastui otukseen liiaksikin. Se kyllä hävisi, mutta sijaan ilmestyi kamala sikiö, sarvipää Minotauros, josta ennen olemme kertoneet, Thesevsista juteltaissa. Tämä raiskasi raivoissaan koko saaren, kunnes Herakles sai sen kytketyksi. Kuuluisa taideniekka Daidalos rakensi sitte labyrintin satasokkeloisen kartanon, jonka sisään sarvipää teljettiin. Kun sitä ei uskallettu eikä voitu tappaa, täytyi sitä elättää, vieläpä ihmislihalla, koska muu ruoka ei häjylle kelvannut. Ensinnä otettiin nuo syötävät ihmisraukat itse kretalaisten joukosta, sitten täytyi Attikan asukasten elättää petoa, kunnes Thesevs, kuten jo luimme, vapautti kansansa tukalasta ihmisveri-verosta.
Daidalos oli älykäs kuvanveistäjä ja rakentaja ja keksi monta kalua ja keinoa käytöllisellä alalla, niinkuin kirveen, mastot, purjeet y.m. Kun vanhimmat kuvat olivat kömpelöitä kivikönttiä tai pölkköjä, joihin oli uurrettu jotain kasvojen tapaista, oli Daidalos ensimmäinen joka selvästi ja luonnonmukaisesti erotti ruumiin osat ja jäsenet toisistaan, jonka tähden hänen kehuttiin tehneen "käveleviä kuvia". Atheenasta, jossa hän ensin asui, täytyi hänen paeta tehtyään rikoksen. Kadehtien etevää oppilastaan Talosia, joka keksi savenvalurin-vehkeitä, sahan ja sorviraudan, murhasi Daidalos hänen, mutta rikos tuli ilmi ja ainoastaan nopealla paolla vältti hän kuoleman, johon areopagi hänet tuomitsi. Hän tuli Kretaan ja saavutti siellä sepitelmillään kuninkaan suosion. Pasifaelle teki hän koneellisen puulehmän, tyttärelle Ariadnelle tanssivia marmorinukkeja[173] ja Minokselle labyrintin. Mutta kun Thesevs eheänä selvisi seikkailustaan minotaurin kanssa, epäili kuningas taiteilijan salaa maamiestään avustelleen, suosio kääntyi vihaksi ja Daidalos ynnä poikansa Ikaros teljettiin labyrinttiin. Mutta eipä äly jäänyt neuvottomaksi. Daidalos teki siivet itselleen ja pojalleen; ja mistä lävestä rakennuksen katossa lienevätkään päässeet ulos, pakoon he lensivät halki ilmojen, kauas yli merten. Pojasta tuntui lento hauskalta, ja huolimatta isän varotuksista pysymään kohtuuden kultatiellä, kiitää heilahti hän rohkeasti ylös ja alas, ristin ja rastin, kunnes nousi liian likelle aurinkoa. Kuumuudesta suli vaha, joka liitti sulat siiviksi, sulat hajosivat ja poika parka syöksähti pilvien päältä meren syvyyteen. Sen jälkeen kutsuttiin sitä Välimeren osaa Ikarilaiseksi mereksi.[174]
Sureva isä pääsi hengissä Siciliaan, jossa Kokalos -kuningas soi hänelle tyyssijan. Kun Minos vähän jälkeen saapui sinne ja kiristi karkulaistansa takasin, kutsui Kokalos Minoksen vieraakseen. Vieras vietiin kylpyyn, jossa kuninkaan tyttäret hukuttivat hänet. Tästä avusta kiitollisna rakensi taiteilija kuninkaalle linnoja, templejä ja kylpylaitoksia.
Toinen, kuin äskenmainittu, oli se Talos, vaskimies, jonka Hefaistos lahjoitti Minokselle ja jota tämä käytti saarensa vartiaksi. Kolmasti päiväänsä kiersi hän saaren. Milloin näki outoja lähenevän, juoksi hän tuleen, kunnes oli hehkuvan kuuma, ja painalsi sitte vieraat vaskirintaansa vastaan, kunnes ne kamalasti ("sardonisesti") nauraen heittivät henkensä. Kun hirveä vartia koetti kivenheitolla estää argoretkeläisiä nousemasta maalle, keksi Medean juoni sille surman. Taloksella oli yksi ainoa, päästä jalkoihin menevä verisuoni, jonka yläpäähän oli tulppa pistetty. Tämän tulpan sai Medea vikkelästi vedetyksi pois, joten Talos kuoli verenvuotoon.
Herakles.
Herakles on Kreikan etevin satusankari, joka suoritti suurempia ja useampia urotöitä kuin kukaan muu. Niiden ala ei Homerissa vielä sanottavasti uletu Kreikkaa ulommas, mutta vähitellen väljenee se käsittämään koko vanhan mailman, kun tämän sankarin piiriin liitettiin muidenkin samallaisten koti- ja ulkomaisten sankarien mainetöitä jotka esitetään hänen tekemikseen. Alkutarun ytimen ympäri kuontuu yhä vahvemmalti vieraita, semitiläisiä ja itämaisia lisiä, sulaen niin yhdeksi, että alkuperäistä ja vierasta vihdoin on mahdoton toisistaan erotella. Täten Herakleen taru on muita moniseikkaisempi ja laajempi. Jos se alkuaan syntyikin doorilaisten kesken, ei se lopuksi enää ole minkään erityisen heimokunnan, vaan koko Hellaan oma. Herakles on koko Kreikan kansallissankari. Hänen tarunsa pääpiirteet, nim. Heran viha, palvelusaika ansiotöineen sekä muutamat sotaretket, tavataan jo Homerissa; mutta jumaltumisensa ei ole vielä tapahtunut. Se tuli uskonkappaleeksi vasta noin 700 e.Kr.
Ihmeellinen oli tietysti tämmöisen miehen synty ja jumalista hänen täytyi johtaa sukuperänsä. Zevs itse lempineen liikkui ihmisten kesken. Tirynsissä olivat serkukset Amfitryon ja Alkmene, joiden kummankin isoisä oli Persevs, menneet kihloihin, mutta murhan takia täytyi sulhasen paeta Thehaan Kreonin luo, jonne morsiankin seurasi häntä. Amfitryonin sotaretkellä viipyessä pistäysi Zevs sulhon haamussa ihanaa Alkmeneä hyväilemässä, jolloin ylhäinen isä antoi kolmen vuorokauden pituisen yön peittää maan. Päivän vihdoin valjettua tuli oikea sulho sodasta kotia ja vietti häänsä. Kun Zevsin sikiön syntymähetki läheni, julisti ylijumala,[175] että heti syntyvä Persevsin taimi oli hallitseva muita sukulaisiaan. Hera kun vihasi kilpailijansa lasta jo syntymätönnäkin, vannotti Zevsiä pysymään tuossa sanassa ja riensi maan päälle puuhiin. Hän viivytti Alkmenen synnytysyötä, mutta joudutti erään toisen, Persevsin sukua olevan emon toimia, niin että tämän poika Eurysthevs syntyi mailmaan viikkoa varemmin kuin Zevsin lapsi Herakles. Keskensyntyneen, kurjan pelkurin ikeen alle täytyi siis virkeän, voimaisen taivaan lapsen nöyrtyä. — Samalla kertaa kuin Herakles avasi hänen velipuolensa, Amfitryonin poika Ifikles silmänsä päivän valolle.
Peläten Heran vihaa heitti Alkmene pikku Herakleensa korpeen surmille, mutta eipä korkean poika niin hevin kuollut. Sattuipa siitä astumaan itse Hera, joka säälien outoa lapsi raukkaa otti sen rinnoilleen imemään. Mutta poika vesa imaisikin niin rajusti, että Hera kirkaisten repäisi sen rinnoiltaan ja viskasi menemään, jolloin maitoa pirahti pitkä virta taivaalle. Siitä on "linnunrata" (vrt. "Milchstrasse") saanut alkunsa. Hyvän lisän jumalis-tarmoa ehti sankarinalku kumminkin tuosta siemaista, ja omin voimin hän taisi kontata metsästä kotiin. Mutta Hera saatuaan tietää, kuinka äidinhellyytensä oli nurjasti osunut, raivostui kahta tulisemmaksi ja hautoi vaan surmantuumia. Puolenvuotias poikanen lepäsi kehdossa kaksoisveljensä vieressä, kun yhtäkkiä ilmestyi sinne kaksi Heran lähettämää kyykärmettä. Vanhemmat kauhistuivat, mutta Herakles ikäänkuin leikiten kuristi kärmeet kuoliaiksi. Kun Amfitryon aavisti pojassa piilevän neron, hankittiin hälle kelpo kasvatus ja oivat opettajat. Näin oppi hän pian hevosia ohjaamaan, painimaan, miekkailemaan, ampumaan. Soitanto yksin ei sujunut häneltä, kannel ja miekka eivät sopineet samoihin kouriin. Kun soiton opettaja Linos kerran koetti korvatillikalla paremmin innostaa oppilastansa jaloon taiteeseen, niin tämä suuttuen sieppasi kantelen ja mäjähytti sillä opettajansa kuoliaaksi. Tuosta tuhmantyöstä lähetti isä hänet maalle karjoja paimentaessa parempaa mieltä oppimaan. Hiljaisen luonnon keskuudessa varttui hän kaikin puolin. Hänen luonteensa lujeni voittamaan halpoja viettelyksiä, pitämään ylinnä silmämääränä siveellistä hyvää, totuutta ja hurskautta. Sen sai hän todistaa juuri täällä saloissa. Hän sattui kerran tulemaan kahden tien haaraan eikä tiennyt, kummalle kääntyisi. Siinä seisoi kaksi haltiatarta, kumpikin tietänsä nuorukaiselle suositellen. Mairesuinen hekuma lupasi taluttaa häntä ruusupolkuja pitkin hurmaavien huvien helmaan. Hyveen kaino impi ei okaisella tiellään luvannut muuta kuin työtä ja taisteloa, mutta matkan perällä saisi hän kuolematonta mainetta autuasten luona. Herakles käänsi selkänsä hekuman hekotuksille ja päätti pyrkiä kunnian koleaa polkua.[176] Hän oli vasta 18-vuotias, mutta täysi mies, jonka koko olento ilmaisi ylhäistä sankariuutta. Sydämmessä kuohui suurten mainetöiden halu, siitä silmäkin uljaana loisti, leveä rinta, roteva, viidettä kyynärää pitkä vartalo, jäntevät jäsenet paisuivat kukistumatonta jättiläisvoimaa. Kohta sai hän sitä näyttää, kun raju jalopeura raateli hänen isänsä karjaa. Hän tappoi pedon ja nylki siltä nahan, jota hän siitä aikain aina piti pukunaan, samoin kuin öljypuun rungosta veistämää nuijaa aseenansa. Heti perästä pelasti hän Theban sadan härän verosta, jota se maksoi Orchomenon kaupungille. Joutuivatpa orchomenolaiset maksamaan saman veron takasin kaksin kerroin; mutta isäpuolensa Herakles siinä taistelussa kadotti. Kiitollisena veron pääsöstä, antoi Kreon kuningas tyttärensä Megairan urholle puolisoksi. Heille syntyikin useita lapsia, mutta eipä avioliiton onnea kauan kestänyt — siitä Hera huolta piti. Hän yllytti Eurysthevstä vaatimaan, että Herakles vihdoinkin rupeisi syntymästä säättyä palvelustansa hänelle toimittamaan. Ajatellessaan että hänen täytyisi tuota raukkamaista miestä orjailla, raivostui sankari, ja Hera osasi tuota mielentilaa kiihotella, niin että hän ajoittain oli aivan hullu. Mielenhäiriössä tappoi hän lapsensa ja — muutamat sanovat — vaimonsakin. Selvittyään järjilleen katui hän katkerasti ja pakeni mieli synkkänä ihmisten ilmoilta. Sovintoa etsiessään tuli hän Delfoihin ja kysyi, täytyisikö hänen todella nöyrtyä Eurysthevstä palvelemaan, oliko tämän vaatimus oikea. Orakeli vastasi, että hän suoritettuaan määrän ansiotöitä pääsisi palveluksesta vapaaksi, saisipa vielä ikimaineen niistä ja uuden nimen "Herakles" ("Heran kunnia"), sillä hänen nimensä olikin vielä oikeastaan Alkaios eli Alkides. Nämä tiedot eivät juuri lohduttaneet sankaria, joka alakuloisena astui isäntänsä määräämiä töitä suorittamaan. Eräät suopeat jumalat antoivat hänelle aseita niissä kestettäviin taisteloihin. Näin varustettuna ryhtyi hän vaikeihin, uhallisiin tehtäviinsä, jotka olivat seuraavat:
1) Nemean leijonan tappo. Pedon nahkaan ei nuoli pystynyt, sen otsaa ei nuija murskannut; kovan ottelun perästä kuristi Herakles sen kuoliaaksi. Uhrasi sitte kiitosuhria Zevsille ja vei isännälleen nahat näytteeksi voitosta. Pelästyen pyysi tämä, ettei sankari vasta itse tulisi voittojansa ilmoittamaan, vaan lähettäisi etumiehen. Tähän toimeen rupesi Koprevs. (Il. XV, 639).
2) Lernan soissa elamoi 9-päinen lohikärme, hätyytellen ihmisiä. Tämä oli tapettava. Sankari kävi pedon kimppuun, vaikka se kietousi hänen jalkoihinsa, ja silpoi siltä päitä poikki. Eipä hän kuitenkaan sillä pitkälle päässyt, sillä jokaiselta päältä vesoi kaulan kannasta kaksi uutta päätä esiin sylkien myrkkyä. Vasta kun Iolaos, hänen veljensä Ifikleen poika, setänsä neuvosta palavilla puilla korvensi päättömiä kauloja, lakkasivat ne päitä kasvamasta. Viimmeisen kuolemattoman pään painoi sankari ison kallion alle. Paloitti sitte kärmeen ja kastoi vasamansa sen myrkkyyn tuhoksi vihollisillensa ja vihdoin välillisesti itselleenkin.
3) Kerynian kukkulalla oleskeli Artemiille pyhä naarashirvi, kultasarvi, vaskisorkka. Se oli kiinni saatava. Koko vuoden juoksi Herakles nopean otuksen perässä, saavuttamatta sitä. Se onnistui vasta kun hän nuolella ampui sitä jalkaan, niin että se ontui. Artemis, älyten asian tarpeelliseksi, antoi sankarille anteeksi.
4) Arkadiassa Erymanthon seuduilla menosteli kamala metsäkarju. Tämä oli elävänä tuotava Eurysthevsin eteen. Mennessään paikalle poikkesi Herakles ystävänsä Folos kentaurin luo, jolla hänen varallaan oli tynnyri hyvää viiniä. Viinin tuoksu lemahti ympäristön kentaurien nenään ja he tulivat paikalle saamaan hekin ilolientä maistaa. Mutta kun väkisin aikoivat viedä viiniastian ja tappaa muukalaisen, nousi huima tappelu, jossa Herakles sai yksin otella melkein koko kentaurijoukkoa vastaan. Ja nämä kun vielä saivat apua äidiltään Nefeleltä (= pilvi). Sateena laskeusi emo alas tehden maan niljakkaaksi, niin että Herakles ehtimiseen luiskahteli, vaan kentaurit neljällä jalallaan pysyivät hyvin pystyssä. Voittipa sankari sentään vihdoin, surmattuaan melkein kaikki vastustajansa. Mutta mylläkässä menettivät myös viisas Cheiron ja Folos henkensä. Verisen alkunäytöksen jälkeen ryhtyi Herakles karjua kiinni tapaamaan. Ankaran ponnistuksen jälkeen sai hän sen ajetuksi lumisen metsän sisään, jossa peto syvässä lumessa rähmiessään väsyi. Niinpä voittaja sitoi sen ja kantoi hartioillaan — välimiehiä käyttämättä — suoraan kuninkaan eteen, joka siitä niin säikähtyi, että, naurettavasti kyllä, kömpi piiloon ammeeseen.
5) Augeias kuninkaalla Eliissä oli isossa navetassaan tuhansittain lehmiä, joiden jälkiä ei ollut vuosikausiin korjattu, niin että sinne oli kasaantunut tavattomat tunkiot. Tämä navetta oli nyt yhdessä päivässä siivottava. Miten sankarimme menetteli? Hän johdatti kaksi läheistä virtaa navetan läpi; eikä aikaakaan, niin vesi huhtoi loat pois ja pesi paikat puhtaiksi. Augeias oli luvannut maksaa siivoojaisia 10:nnen osan karjastaan. Mutta sitten hän ei ollut lupauksestaan tietävinään. Tämän petollisuuden Herakles jälestäpäin rankaisi.
6) Sitten tappoi hän parven Stymfalon seuduilla rähiseviä häijyjä petolintuja, jotka vasamasulillaan pistelivät ihmisiä ja elukoita kuoliaiksi. Säikytellen linnut ylös rämeestä niiden pesistä, ampui hän niistä osan lennosta ja karkoitti muut kuuluvilta.
7) Puhuimme jo Poseidonin sonnista, joka Minoksen mieliksi nousi merestä Kretan saarelle ja miten se merijumalan vihan aseena rajusi koko saaren kauhuksi. Tämän sonnin Herakles kytki ja talutti Mykenan edustalle, sillä niin oli määrätty. Siellä hän päästi sen irti. Se riehui sitte koko Kreikassa, kunnes Thesevs Marathonin kentällä löi sen kuoliaaksi.
8) Seuraavaksi toimekseen sankari toi Thrakiasta Diomedeen ihmisiä syövät hevoset. Hän oli ne jo haltuunsa saanut, kun Diomedes saavutti hänet väkineen. Tappelun ajaksi jätti hän hevoset ystävänsä Abderoksen huostaan. Mutta kun hän palasi viholliset karkoitettuaan, olivat hevoset syöneet väliaikaisen vartiansa. Tämän muistoksi perusti hän Abderan kaupungin. Vei sitte hevoset Mykenaan, josta Eurysthevs ajatti ne kauas vuoriin.
9) Sitte oli tuotava Eurysthevsin tyttärelle amatsonien kuningattaren Hippolyten vyö. Tätä varten läksi sankari, mukanaan joukko vapaaehtoisia, etäiseen Skythiaan amatsonein aloille. Hippolyte, ihmetellen kuuluisaa sankaria, osotti heille ystävällisyyttä ja mieli jo antaa vyönsä, kun Hera saapuen amatsonin haamussa yllytti naissotureita vihollisuuteen. Eipä enää lahjoista puhettakaan. Ratsujen selässä karkasivat naiset vierasten päälle. Ja vasta kovan taistelun jälkeen sai sankari heidät torjutuiksi. Hippolyte joutui voittajan haltuun, joka antoi hänet asetoverilleen Thesevsille. Siitä avioliitosta syntyi jalo Hippolytos. Korukalun saatuaan läksi Herakles kotimatkalle purjehtimaan. Sillä tiellä tuli hän Troian rantaan ja pelasti Hesionen, samoin kuin Persevs kerran oli pelastanut Andromedan. Asian laita oli tämä. Poseidon ja Apollon olivat rakentaneet Troialle muurin, mutta sen valmistuttua vilpillinen Laomedon kuningas ei mielinyt maksaa heille työstä sovittua palkkaa, jonka tähden he kostoksi nostivat kamalan meripedon maata hävittämään. Siitä päästäkseen täytyi kuninkaan, orakelin neuvoa noudattaen, antaa tyttärensä hirviön syötäväksi.[177] Hetki oli täpärä, kun onni ihmeesti ohjasi sankarimme sinne: hän tappoi pedon ja pelasti ihanan Hesionen. Mutta Laomedon, vieläkään vahingosta viisastumatta, kieltäysi nytkin hänen hyväkseen nähtyä vaivaa palkitsemasta. Herakles säästi kostonsa sopivampaan aikaan.[178]
10) Vaikea tehtävä sälytettiin sankarille, kun häntä määrättiin hakemaan Geryonin karjaa tavattoman pitkän, vaivalloisen ja vaarallisen matkan takaa aina länsi-Hispaniasta asti. Tämän sekä seuraavan retken juttua on taru ehkä enämmin kuin muita aikaa myöten koristellut syrjäseikoilla, jotka vain löyhästi liittyvät pääjuoneen. Sankarin matka kävi Libyan kautta raakain villiheimojen läpi, lännen äärille, missä maankannas silloin vielä yhdisti Euroopan ja Afrikan maanosat. Tämän puhkaisi hän halki, avasi siitä salmen sekä pystytti muistoksensa "Herakleen patsaat". Saatuaan lainata Heliokselta nopeakulkuisen kultahaahden, purjehti hän Erythian saarelle (nykyisen Cadiz'in kohdille), missä noita kullankellerviä karjoja kaitiin, ja tappoi niiden vartiat, kaksipäisen koiran ja jättiläisen. Alkoipa jo ajaa karjaa pois, kun Geryon riensi hätään. Tämä, Medusan verestä syntyneen Chrysaorin poika, oli kolmiruhoinen hiisi, jolla oli kuusi jalkaa ja kättä. Herakles kaasi hiiden nuolillaan, haavoittipa itse Heraakin joka pyrki apuun. Siitä ajoi hän karjan Iberian ja Gallian läpi Alppien yli, Italian ja Sicilian kautta Kreikkaan, tapellen pitkin matkaa milloin mittenkin kanssa, joita himotti somaa sarvikarjaa. Niinpä Massilian tienoilla hätyytti häntä niin suuri joukko vihollisia, että hän ampui nuolensa loppuun ja olisi joutunut pulaan, ellei Zevs tullut hänelle avuksi kivisateella. Siitä kuuluu vieläkin jälkiä näkyvän — yksinäisiä kallioita hajallaan kentällä. Italiassa sai sankari auttaa jumalia Giganttitappelussa. Rooman tienoilla surmasi hän Cacus rosvon,[179] Siciliassa Eryx kuninkaan, Korinthon taipaleella Alkyonevs hiiden, kaikki lehmävarkaita. Vihdoin vielä Hera pistävillä pannoilla kiusasi karjaa, niin että se tuskan vimmassa karkaili kaikkialle. Mutta kaikkien vastusten läpi saattoi sankari sen vihdoin perille. — Ja nyt oli kaiketi Eurysthevs tyytyväinen? Eipä suinkaan. Pikkusielua huvitti tirannoida suurta miestä ja jatkaa joutavaa kiusaa. Hän ei mielestään voinut hyväksyä Lernan hydran tappoa, koska Herakles siinä oli käyttänyt toisen miehen apua, eikä navettain siivoamista, koska hän oli tingannut siitä palkkaa itselleen. Tarvittiin siis vielä kaksi työtä, vaikka edellisiin jo oli kulunut 8 vuotta ja kuukausi.[180]
11:s työ oli Hesperiidein kultaomenien nouto. Sankari ei tiennyt, missä hesperidein maa olikaan, ja sitä etsiessään harhaili ja taisteli hän kauan. Vihdoin sai hän käsiinsä Nerevs ukon, jolta väkisin kiristi tarpeelliset tiedot. Nuo puutarhat olivat lännen äärillä, taivaankantajan Atlaan lähimailla, ja niitä vartioitsi satapäinen lohikärme Ladon. Monimutkainen oli sankarimme retki, syrjähtyipä usein määrästään aivan toisaalle päin, liekö hänellä ollut heikko paikanvaisto vai — mikä on luultavampi — viehättivätkö kaikellaiset seikkailut häntä syrjäteille. Näyttipä hän väliin näiltä unohtaneen itse päätehtävänsä. Libyassa paini hän Antaios jättiläisen kanssa, joka langetessaan aina sai uusia voimia äidiltänsä, maalta; vasta nostettuaan hänen ilmaan sai Herakles hänen kuristetuksi. Egyptissä tappoi hän muukalaisia surmaavan Eusiris kuninkaan. Kulkien sitten taaskin Helioksen purressa valtameriä myöten tuli hän Kaukasos-vuorelle ja pelasti Promethevsin tuskista, ampumalla kotkan, joka jyrsi sen maksaa, ja päästämällä kahleet, jotka sen kallioon kytkivät. Titaani palkitsi pelastajaansa hyvällä neuvolla. Hän varotti häntä itse lähtemästä omenia poimimaan ja neuvoi toimittamaan siihen työhön Atlasta (jonka Persevs jo oli kiveksi loihtinut?!). Niin kävikin. Atlas suostui sankarin pyyntöön; ja sill'aikaa kuin hän kävi omenia noutamassa, kannatti toinen ilmankantta. Mutta saatuaan maistaa vapauden suloutta, olisi Atlas halusta eteenkinpäin jättänyt raskaan kuormansa sijaisen niskoille. Hän tarjousi viekkaasti viemään nuo omenat Mykenaan asti, mutta Herakles älysi juonen ja oli vielä viekkaampi. Ollen suostuvinaan toisen tuumaan, pyysi hän häntä vain sen verran kannahuttamaan kantta, että saisi jonkun patjan hartioillaan vähä mukavammin sovitetuksi… Kuorma siirrähti Atlaan olalle, ja Herakles omenoineen kieppasi tiehensä.
12) Vihdoin täytyi hänen lähteä tuonelaan manankoiraa Kerberosta ilmoille tuomaan. Sitä varten oli ensin saatava puhdistus veren viasta, jonka kentaurien murha oli tuottanut. Sen toimitti pappi Eumolpos. Syystä puhtaana mennä huilahti nyt sankari alas varjojen maille eräästä maankuilusta Tainaronin lähellä. Tuonelan ovien suulla tapasi hän Thesevs ja Peirithoos ystävykset kallioon sidottuina. Thesevsin hän päästi, mutta toista ei voinut, kun maa järähti häneen kajotessa. Juottamalla haamuille uhriverta sai hän heidät tajulleen. Mahtavan, sankarin tieltä kaikki väistyivät, itse Pluton salli suopeasti hänen koettaa vangita manankoiraa, käyttämättä kuitenkaan mitään aseita, paljain käsin vaan. Siinä syntyi kova temmellys. Herakles pusersi koiran päät polviensa väliin ja sitoi sen, vaikka se kyypyrstöllään vimmatusti huiski, tuiski ja puri ympärilleen. Sitte laahasi hän sen ylös maan päälle. Päivänvalo iljetti konnaa niin, että se oksensi myrkkyä koko kosken. Tästä versoi myrkyllinen aconitum kasvi. Nähtyään hirviön käski Eurysthevs heti viedä sen takasin tuonelaan, ja niin täytyi Herakleen tehdä sama retki toistamiseen.
Näin vihdoinkin taisteltuaan itsensä sortajan vallasta vapaaksi palasi sankari Thebaan.
Kuten näimme ja huomautimme, liittyy näihin päätöihin useita syrjäseikkoja, pienempiä urotöitä, joita sankari sivumennen suoritteli päämäärään pyrkiessään. Näistä ovat tarujen tiedot kuitenkin usein riitaiset keskenään, niitä kun eri tavoin sovitellaan noihin päätöihin, tai liitetään vaan osa niistä päätöihin, muut niiden jälkeisiin tapauksiin. Ylimalkaan tahdottiin antaa tuon ylistetyn urhon tehdä niin paljo kuin suinkin mainetöitä. Siksi hän on melkein aina mukana sankarikauden suurissa puuhissa, niin argonauttain retkellä, Kalydonin jahdissa y.m. Edelliseltä retkeltä palattuaan hän vielä kerran kävi manalassa ja toi sieltä takasin elämään ystävänsä, Thessalian kuninkaan Admetoksen vaimon Alkesten, joka rakkaudesta meni miehensä edestä kuolemaan.
Tästä voimme lukea sankarin elämän toisen puolen, jonka vaiheita lempisuhteet ja naimiset näkyvät ratkaisevasti suunnanneen. Vaimostaan Megairasta päästyään (joko murhalla tai avioerolla — tiedot ovat riidassa) oli hän joutilas uusiin naimisiin. Oichalian kuningas Eurytos[181] julisti naittavansa kauniin tyttärensä Iolen sille, ken joutsikilvassa voittaisi. Herakles sinne, ampui ja voitti; mutta kun hän impeä vaati, tehtiin vastusta. Ei tahdottu antaa semmoiselle, joka oli lapsensa surmannut ja orjuuden iestä kantanut. Eipä auttanut, vaikka Iolen oma veli Ifitos kosijaa puolusti. Koston tuumissa poistui Herakles, ja mielipahansa yltyi hulluuteen, jossa tilassa hän taas tuli tehneeksi turkatyön. Kun Ifitos kävi häntä tapaamassa Tirynsissä, syöksi hän tämän ystävänsä alas korkealta linnankalliolta.[182] Katumapäällä kulki hän sitte etsimässä puhdistusta, mutta ei ollut sitä saatavissa ihmisiltä eikä jumalilta. Kun sovitusta kiellettiin, raivostui kiivas sankari hurjiin töihin, joilla lisäsi verivelkaansa ja sielunsa pimennystä. Surkuteltavassa tilassa saapui hän Delfoihin puhdistusta hakemaan, mutta Apollon ei laskenut häntä pyhään templiinsä. Silloin hurja mies väkisin ryntäsi sisään ja ryösti käsiinsä kolmijalan, ominpäin ottaakseen, mitä häneltä kiellettiin. Vihastunut jumala tempasi joutsensa, ja kamalia olisi tapahtunut, ellei Zevs ehtinyt singahuttaa salamansa kiistelijäin väliin. Nyt Pythia ilmoitti, että Herakleen sovittaakseen syntinsä täytyisi kolmeksi vuotta myydä itsensä orjaksi ja maksaa hintansa Eurytokselle. Orjamarkkinoilla osti hänet Lydian kuningatar Omfale.[183] Tämän palveluksessa sankarin täytyi toimitella naisten askareita. Punervassa harsopuvussa hän kehräili lankoja, sillä välin kun Omfale reipasteli hänen leijonantaljassaan, nuija olkapäällään. Väliinpä sentään urhostelun halu ajoi sankarin liikkeelle toimettomuudesta. Niin kuritti hän kerkoopit ja tappoi Sylevs sissin, matkamiehiä hätyyttämästä. Palveluksestaan päästyänsä hän muiden uroitten seurassa kävi kostamassa Laomedonille vanhaa vääryyttä. Siinä Laomedon poikineen, paitsi Priamos, menetti henkensä; Hesionen hän antoi vaimoksi Telamonille. Sitte tuli Augeiaan vuoro. Sotajoukolla ryntäsi Herakles Elikseen, voitti ja tappoi sitkeän vastarinnan perästä Augeiaan, jota uljaat Aktoridit ja Molionidit puolustivat. Tällä retkellä sanotaan hänen säätäneen Olympian kilpaleikit. Samalla tiellä oli kolmaskin vääryys kostettava. Kosto kohtasi Pyloksen Nelevsiä,[184] joka kerran kielsi onnettomalta sankarilta puhdistusta. Tappelussa kaatui Nelevs kaikkine poikineen (toisten mukaan Nelevs itse jäi eloon), paitsi Nestor, joka silloin oleskeli Gereniassa (siitä saaden nimensä "gerenilainen").
Tähän sotaan liittyy retki Lakedaimoniin Hippokoon kuningasta vastaan, joka oli tappanut Herakleelta jonkun sukulaisen. Liitossa Tegean Kefevsin kanssa teki sankari kostoretken, jolla Hippokoon poikineen sortui surmaan. Valtikan peri surmatun veli Tyndareos. Liittolaisensa siskolle Augelle, Athenen naispapille, siitti sitte Herakles pojan, Telefos nimisen. Rankaisuksi siveyden rikoksesta lähetti jumalatar maahan nälänhädän. Sen sovitteeksi Augen isä heitti sikiön metsään surmille ja naitti äidin vieraaseen maahan. Mutta Telefos, joka sai imeä metsähirven nisiä, elpyi eloon, kasvoi ja löysi monen vaiheen perästä äitinsä, joka sill'aikaa oli päässyt Mysian Teuthras kuninkaan puolisoksi. Tämä Herakleen poika kuuluu olleen hyvin isänsä näköinen. Troian sodassa haavoitti häntä Achilles.
Laveihin seikkoihin oli siis Iolen juttu saattanut sankarimme. Sotapuuhiensa jälkeen näkyy hän taas jonkun aikaa eläneen rauhallista, vaimon ja lasten sulostamaa perhe-elämää. Uusi puolisonsa oli Deianeira, Kalydonin Oinevsin tytär, jota myöskin virranhaltio Acheloos oli kosinut ja siitä Herakleen kanssa tappeluun jouduttuaan muutellut muotoansa moniksi, sillä vaikeuttaen taistelua. Viimmein Herakles katkasi kilpailijaltaan sarven ja sillä oli voitto saatu.[185] Jonkun aikaa elettyään rauhassa appensa luona, jolloin hänelle syntyi poika Hyllos, täytyi hänen taaskin tulisuudessaan miestapon tehtyään lähteä pakosalle. Hän sai suojaa ystävänsä Keyxin luona Trachis linnassa Oitavuorella. Tällä matkalla oli eräs virta poikki mentävä: itse ui hän edellä, Hyllos sylissään, perässä tuli Deianeira Nessos kentaurin lautalla. Matkalla kuuli Herakles vaimonsa kirkaisevan: hän kääntyi taakseen ja näki kentaurin syleilevän häntä. Tuota pikaa lennätti hän surman nuolen riiviön kylkeen. Kuollessaan kuiskasi kentauri naiselle ottamaan hänen vertansa talteen pieneen pulloon: se olisi muka mainio keino virittämään aviomiehen rakkautta, jos se joskus kylmenisi. Tämän perästä kului taas vuosia rauhassa ja perhe lisääntyi. Ainoastaan muutamilla pikkuretkillä käväisi Herakles täältä Trachiista päin, kun huima miekkamieli joskus ei oikein viihtynyt hiljaisessa kotipiirissä. Tämmöinen oli kaksintaistelu Kyknoksen kanssa lähellä Pagasan lahtea (josta Hesiodoksen nimellä käyvä runo "Herakleen kilpi" kertoo). Kyknos sortui ja apuun tuleva Areskin sai voittajalta haavan.
Mutta Herakleen mielessä kyti vielä Iole, kyti viha ettei impeä hänelle annettu. Loukattu ylpeys laati kostoa. Kerättyään väkeä ryntäsi hän Oichaliaan, valloitti sen, tappoi Eurytoksen poikineen ja vei Iolen vankinansa. Viettääkseen voittoa kiitosuhreilla Zevsille rakensi hän alttaria Euboian jollekin vuoriniemelle. Tästä kaikesta sai Deianeira tiedon ja alkoi epäillä puolisonsa uskollisuutta. Nytpä siis oli kentaurin keino paikallaan! Vaimo ompeli puolisolleen uhrijuhlaa varten komean puvun ja hieroi siihen, pahaa aavistamatta, kentaurin nuolenmyrkyllä sekoitettua verta. Hyvää tarkoittaen lähetti hän sitten juhlapuvun Herakleelle. Tämä otti sen ylleen, mutta tuskin se ehti lämmetä iholla, kun häntä alkoi hirveästi polttaa ja kirveliä. Hän yritti repiä yltään hornan hameen, mutta se oli ihoon juuttunut eikä erinnyt muuten kuin repien mukanaan lihasta siekaleita. Tuskien vimmassa viskasi Herakles tuholahjan viattoman tuojan Lichaan mäsäksi kallioon, siitä vietättää hän itsensä Trachikseen, jossa onneton Deianeira jo on epätoivossaan päivänsä päättänyt itsemurhalla. Saadakseen samalla pikaisen ja loistavan kuoleman käskee sankari latoa itselleen rovion korkealle Oitan vuorelle. Hän laskeutuu roviolle, jonka ystävä Poias sytyttää, lieska leimuaa korkealle ja siinä kohoo sankarin sielu yläilmoihin. Samalla laskeuu taivaasta leimuten ja jyristen Athenen ohjaama nelivaljakko häntä kohden, ja niin ajaa, tuskien liekissä syntiharhoistaan puhtaaksi poltettuna, sankari taivaaseen, jossa jumalat riemuiten ottavat häntä vastaan. Jo Herakin leppyy ja antaa hänelle ikihempeän Heben puolisoksi. Kuitenkin täytyi sankarin vainajanvarjon vaipua tuonelaan.[186]
Sankarin nuolet ja joutsen peri Poias ja häneltä poikansa Filoktetes, joka käytti niitä Troian sodassa.
Tämä on Herakleen satu pääkohdissaan. "Sen selvittäminen, sen yksityiskohtain pohjalla olevain aatetten esittäminen on tässä yhteen kasvaneitten koti- ja ulkomaisten satujen suureen joukkoon nähden melkein mahdoton. Lukuun ottamattakaan niitä kuvitelmia, joita Kreikan Herakles on omaksunut Tyroksen ja Egyptin Herakleelta, on epäilemättä jo Kreikan Herakleessakin luonnontaruja kohtaamassa historiallisia ja allegorisia taruja. Historiallisia aineksia nähdään selvästi esm. sotatöissä dryopeja, Augeiasta, pylolaisia, Hippokoonia vastaan. Ne ovat doorilaisheimon sotatoimia heimosankarin omaksi siirrettyinä. Sitä vastoin noissa sankarin palvelustöissä esiintynee enimmästään luonnonmyyttiä. Herakles näkyy alkuaan symbolisesti merkinneen auringon voimaa, kun se kukistaa pimeät luonnonvallat, mutta sitten, väistyen Argoosta tulleen Heran kultin tieltä, vaipuneen heeroksen l. puolijumalan arvoon. Kun sitten tuli aika, jolloin Kreikan jumalilta miltei järjestään luonnonmerkintö hälveni, niin Heraklestakin, vaikka jälleen jumaloituna, käsitettiin vaan eetilliseltä puolelta. Hän esiintyy nyt korkeimman siveellisen tarmon kuvana, tarmon joka loistavasti voittaa esteet ja vastukset. Runoilijat ja filosofit kokivat kilvan esitellä häntä siinä kohden loistavana esimerkkinä nuorisolle, näyttääkseen miten siveellisen tahdon pontevuus, tuhansista esteistä huolimatta, kestää kaikki ja omasta itsestään kykenee jos mihin. Tässä mielessä sommiteltiin myös tarina Herakleesta tienristeyksessä. Sentähden Heraklesta kunnioitettiin gymnasioiden suojelijana. Toinen peruskäsite jumaloidun sankarin olennossa on se, että hän oli kansansa hyväntekijä ja pelastaja, joka ponnisteli ja näki vaivoja maan päällä, havitellen hiisiä ja petoja ihmisiä vaivaamasta, hilliten turmiollisia luonnonvastuksia, hävittäen ihmisuhreja ja muita raakalaistapoja, joka vielä taivaastakin päin suopeana jumalana auttelee hädästä ja ahdingosta".[187] (O. Seemann.) Häntä palveltiin melkein kaikkialla, milloin puoli-, milloin täysi-jumalana. Hänen kunniakseen vieteltiin juhlia, herakleia, kilpataistoilla. Kreikkalaisten siirtolain kautta levisi Herakleen taru ja kultti Italiaan kaikkialle. Kreikan sankari liittyi samanlaisiin kotimaisiin tarusankareihin, perien heiltä työt ja tavat, ja antaen heille oman nimensä, josta italialaisella maaperällä muodostui Hercules. Semmoinen oli Cacuksen voittaja, alkuaan väkevä paimen Garanus, semmoinen italialainen heros Sancus l. Dius Fidius. Näihin nojaten muodostui Herculeesta jumala, joka suo siunausta kototoimissa pellolla ja niityllä, suojelee sodassa, on totuuden ja uskollisuuden vartia. Rooman härkätorilla oli hänen vanhin alttarinsa, jolta hän sai kymmenykset rauhan ja sodan antimista; hänen nimeensä vannottiin liittoja. Lisäksi sai hän kulttimenoja kreikkalaisen mielensä mukaan. Erittäin ihailivat Herculesta soturit ja miekkailijat; hänen templiinsä ripustivat he aseensa palveluksestaan erottuansa.
Taide on etupäässä koettanut kuvata Herakleen jättiläisvoimia. Hänelle luodaan lyhyt, paksu, jänterikäs niska, joka muistuttaa härkää; vahvat, jäntevät käsivarret, sääret ja reidet, joissa jänteret paisuvat ihon alla. Lisäksi mahtavan leveä, kuperias rinta. Jättiläisvartalon suhteen on pää pieni. Sitä peittää lyhyt kutrikas tukka. Kasvojen ilmeenä usein tyyni voima ja voiton varmuus; toisinaan rinnoille vaipunut pää ja vakava, miltei synkkä katse puhuu vaivoihin väsynyttä mieltä. Semmoinen on mainio n.s. farnesilainen Hercules, jonka alkutyypin Lysippos lienee veistänyt. — Theseion'in metoopikuvat, Atheenassa, ovat säilyttäneet hauskoja kohtauksia noista 12:sta työstä.
Argonauttain retki.[188]
Minyilaisten kuningas Athamas Orchomenossa hylkäsi puolisonsa Nefelen, jonka avioliitosta hänellä oli poika Frixos ja tytär Helle, ja nai Inon. Kun aviorikoksen takia maata rangaistiin kuivuudella, kehotti Ino, sillä muka Zevsin vihaa lepyttääkseen, uhraamaan Frixosta. Mutta Nefele pelasti lapsensa pahan emintimän käsistä hankkimalla Hermekseltä heille kultataljaisen siipioinaan, jonka selässä lapset lensivät pakoon kauas maiden ja merien yli. Ilmaretkellä putosi Helle mereen, joka siitä sillä kohtaa sai nimen Hellespontos, "Hellenmeri", mutta veli saapui onnellisesti (Aiaan 1.) Kolchiiseen Aietes kuninkaan luo. Naituaan tämän tyttären uhrasi hän oinaan Zevsille ja antoi taljan apellensa, joka ripusti sen Areksen tammistoon erään nukkumattoman lohikärmeen vartioitavaksi.[189]
Thessalian Iolkos kaupungissa hallitsi Athamaan veljenpoika Aison, kunnes velipuolensa Pelias riisti häneltä vallan. Varjellakseen poikaansa Iasonia Peliaan vainolta lähetti Aison hänet Pelion vuorelle Cheironin kasvatettavaksi. Uljaana kahdenkymmenvuotiaana palasi Iason Peliaan eteen ja vaati isälleen takasin vääryydellä anastettua valtaa. Pelias, kun ei uskaltanut väkisin torjua tieltään ikävää vierasta vaatimuksineen, turvasi kavaluuteen. Hän lupasi luopua valtakunnasta, jos Iason hänelle toimittaisi kultataljan Kolchiista. Maan menestys vaati muka sen, mutta itse ei hän iältään kyennyt vaivalloiseen toimeen. Iason suostui mielellään ehdotukseen. Hän rakennutti Pelionin petäjistä Athenen avulla 50-soutuisen laivan, joka rakentajansa Argoksen mukaan sai nimen Argo. Suopeana Herakin sovitti sen kupeeseen puhekykyisen tammilaudan Dodonasta, Väkeä varustettiin laivaan sama luku kuin airopariakin, 50 miestä. Ne olivat oikeastaan Iasonin kotiseutulaisia, niinkuin Akastos, Admetos, Erginos y.m., mutta sadun levitessä joutui retkeen osallisiksi melkein kaikki sen ajan kuuluisat sankarit, jotka elivät miespolven iän ennen Troian sotaa, siis Herakles, Dioskuurit, Idas ja Lynkevs, Kalais ja Zetes, Pelevs, Meleagros, Amfiaraos, Tydevs, Orfevs y.m. Iasonin johdolla lähti laiva etäistä määräänsä kohti samoamaan, eikä seikkailuja sen retkeltä puuttunut. Tultiinpa ensinnä Lemnon saarelle, jossa naisväki vähää ennen oli tappanut kaikki miehet. Täällä viipyi retkikunta melkoisen ajan naimahommissa; Iasonin kainaloiseksi kanaksi joutui prinsessa Hypsipyle, joka lahjoitti hänelle pari lastakin. Siitä tultiin Hellespontin läpi Kyzikoon, jossa retkeläisiä ensin kohdeltiin hyvin; mutta kun myrsky uudelleen ajoi heidät sinne, luultiin heitä merisisseiksi ja syntyneessä kahakassa tapettiin kyzikolaisten kuningas. Mysiassa nousi Herakles rannalle veistämään itselleen uutta airoa metsästä, nuori ystävänsä Hylas mukanaan, joka meni juomaan lähteestä. Mutta vedenneidot vetivät nuorukaisen syvyyteen; ja sillä välin kun Herakles turhaan etsii ja huutelee kadonnutta, jätti laiva hänet. Bithynian rannalla tahtoi nyrkkisoturi Amykos estää vedennoutoa lähteestä, mutta Polydeukeen nyrkki kaasi hänet maahan. Thrakian Salmydessossa tavattiin sokea tietäjä Finevs, jolta saatiin suurta apua. Finevs oli näkönsä menettänyt siitä kun hän, totellen pahan vaimonsa (Idaian) yllytystä oli sokaissut silmät pojiltaan[190] edellisistä naimisista. Toisena vitsauksena oli hänellä Harpyiat, jotka likasivat tai veivät häneltä kaiken ruuan. Nytpä tuli vaivatulle apu, kun hänen edellisen vaimonsa veljet Kalais ja Zetes karkoittivat Harpyiat. Kiitollisena neuvoi Finevs Argolle tietä Symplegadein lävitse. Langot päästivät vielä Finevsin ensimmäisen puolison poikineen irti tyrmästä johon paha vaimo oli heidät sulkenut, jonka jälkeen pojatkin vielä jumalain armosta saivat näkönsä. — Symplegadit olivat kaksi kalliota Mustan meren suulla, jotka alati lyödä luskuttivat yhteen. Näiden välitse täytyi kulkea, kun muuta väylää ei ollut — mutta miten laiva pääsisi musertumatta väliin? Finevs käski ensin laskea kyyhkysen siitä lentämään, sen jäljissä lähteköön laivakin, jos lintu ehjänä ehtii lävitse. Kyyhkyseltä meni vain pari peräsulkaa hukkaan; laiva laskea sujahti perässä ja ainoastaan peräsin särkyi siltä kallioiden väliin. Siitä päivästä seisovat Symplegadit liikkumatta, mutta Argo laski Mustaan mereen. Kulkien sen etelärannitse, niitä näitä seikkailuja kohdaten, saapuivat argoretkeilijät määränsä perille Kolchiin-maahan, Fasis-joen suulle.
Iason[191] puhui asiansa Aieteelle. Tämä lupasi antaa kultataljan, jos Iason ottaisi kiinni tulta tuiskivan härkäparin, sillä kyntäisi kyypellon, kylväisi vakoihin kyynhampaita ja tappelussa voittaisi siitä kylvöstä kasvaneet miekkamiehet. Tehtäväin tukaluus arvelutti urhoa, mutta hänelle ilmaantui arvaamaton apu. Kuninkaantytär Medeia (lat. Medea) rakastui häneen, ja ollen synnystään loihtutaitoinen — m.m. oli Kirke hänen tätinsä — terästeli hän taioillansa Iasonin miekkaa. Hän antoi hänelle voiteen, joka suojeli häntä härkäin tulihöngältä, antoi voimaa valjastaa härät ja neuvoi häntä heittämään hiisien parveen taikakiven, josta he riehaantuivat tappelemaan keskenään. Mutta eipä Aietes vieläkään taljaa antanut. Silloin Iason Medeian avulla uuvutti kärmeen, ryösti taljan ja pakeni neiden kanssa, joka suostui hänelle morsioksi, laivallaan merille. Aietes lähti karkulaisia takaa ajamaan, mutta Medeia, joka oli mukaansa vienyt pienen Absyrtos veljensä, tappoi ja palotteli tämän sekä sirotti peräänsä pitkin vesitaivalta teuraansa palasia; näitä jäi sureva isä poimimaan eikä enää saavuttanut pakolaisia.[192]
Argoretkeläisten paluumatkasta tarinoitiin eri tavoin. Vanhin taru tiesi heidän kulkeneen Fasis-jokea myöten itäiseen valtamereen, sieltä Punaisen meren kautta Libyan rannalle, josta he laahattuaan laivaa maata myöten 12 päivää pääsivät Tritonin järvelle ja sieltä Välimeren kautta kotia. Toiset sanoivat heidän palanneen entisiä jälkiänsä. Vielä toiset sekoittivat vanhoihin retkitaruihin Odysseian juttuja. Niin oli muka Argo Tonavan latvoja myöten päässyt Adrian mereen. Korkyran luona olisi hukuttu myrskyssä, ellei Dodonan tammi tiennyt neuvoa etsimään Kirkeltä sovitusta Absyrtoksen taposta. Niin kuljettiin Eridanoa myöten Rhodanoon, sieltä Tyrrhenien merelle Kirken puheille. Siitä mentiin sovitettuina sireenien sivutse, joiden loihdut Orfevs laulullaan teki tehottomiksi, Skyllan ja Charybdiin ohi, Scheriaan, jossa Iason ja Medeia viettivät häänsä. Sitten eksyttiin vielä Tritonin järvelle, kunnes monien mutkien kautta päästiin kotia.
Iasonin poissa ollessa oli Pelias tappanut häneltä isän ja veljen, ja äiti oli omin käsin henkensä lopettanut. Medeia ryhtyi kostoon. Teeskennellen ystävyyttä ilmaisi hän Peliaan tyttärille keinon, jolla he voisivat isänsä nuorentaa. Hän paloittaa vanhan pukin ja keittää sitä kattilassa; ja kuinka hän noitapataansa sekoittaakaan, nousee siitä nuori pukki ilmi elävänä esiin. Ihme oli tietysti vain silmäin lumetta, mutta Peliaan tyttäret uskoivat sen todeksi ja käyttivät samaa keinoa — isällensä. He leikkasivat ukko paran paloihin, keittivät niitä, mutta isä jäi kun jäikin padan pohjaan. Peliaan pojan karkoittamina pakenivat Iason ja Medeia Korinthoon, jossa elivät useita vuosia onnellisessa avioliitossa. Tästä teki miehen uskottomuus lopun, kun hän mielistyi Kreonin tyttäreen Kreusaan (tai Glaukeen). Medeian rajuus laati kauhean koston. Myrkytetyillä häälahjoilla surmasi hän morsiammen ja sen isän; sitte tappoi hän Iasonin nähden heidän omat molemmat lapsensa ja pakeni siipikärmeiden valjakossa ilmojen halki Athenaan Aigevsin luo. Heidän välillään solmeutui avioliitto, josta syntyi Medos. Kun Thesevs väjyi Medeian henkeä, pakeni tämä kotia Kolchiiseen isänsä luo, jonka veli oli valtaistuimelta syössyt. Medeia tappoi setänsä ja asetti isänsä uudestaan valtaan. — Medos oli kreikkalaisten luullen mediläisten esi-isä. — Medeiassa ilmaantuu raju intohimon voima niin vihassa kuin rakkaudessa. Sentakia oli hän Kreikan traagikkojen käsiteltäväksi otollinen luonne. Julmista rikoksistaan huolimatta nautti hän jumalallista kunniaa Korinthossa y.m.
Argo-laiva pystytettiin Korinthon rannalle kuuluisan retken muistomerkiksi. Kun Iason kerran makasi sen suojissa, sortui siitä laho peräpuoli ja tappoi hänet allensa.
Argonauttain satu on luultavasti alkujuureltaan yksinkertainen luonnonmyytti: kuivuuteen nääntyvä Thessalian maa kaipasi virkistävää sadepilveä, jota kultataljalla kuvattiin. Tähän näkyvät myös muutamat nimet viittaavan: Nefele = pilvi, Helle = päivänvälke, Prixos = sadekuuro. Meteorologinen merkitys unohtui, kuten tavallista, ja sadun kudelma venyi yhä pitemmäksi, kirjavoittui kaikellaisista, eikä enää koskenut yksityistä maakuntaa — vaan koko Hellasta.
* * * * *
Troian retki, sankarikauden viimeinen suuri puuha, on tullut muita mainiommaksi syystä että Homerin nimellä käyvät suuret kansallis-epokset Iliadi ja Odysseia sitä, sen tapauksia ja seurauksia käsittelevät. Tosin Iliadiin sisältyy vain lyhytläntä episoodi sodan viime-vuodelta; sen alkua, edellisten 9 vuoden tapauksia ja sodan loppua Homeros ei varsinaisesti esitä, paitsi mitä hän siellä täällä sivumennen sattuu niitä koskettelemaan. Mutta Troian retken tarusto joutui jo varhain (noin 8:lla ja 7:llä vsd.). eepillisten runoilijain käsiteltäväksi, jotka osaksi runoillen samoista, osaksi eri aineista, tyhjensivät tarupiirin ja täydentelivät toisiaan, niin että he yhteensä sulkeuvat ikäänkuin renkaaksi (cyclus epicus). Näiden teokset ovat kyllä meiltä hävinneet, mutta niistä Kreikan ja Rooman suureksi osaksi meille säilynyt runous, lyriikka, draama ja eposkin, ovat aineitaan ottaneet. Reheväkasvuinen runous on varmaan aikojen varrella paljo muutellut ja lisillään koristellut alkuaan yksinkertaisia satuja, niin tältä kuin muiltakin aloilta. — Kerromme aivan lyhyesti päätapauksia, neuvoen lukijaa tarkemmin asioita katselemaan Homerista, joka niitä kertoilee ihmeen luontevasti, tuoreesti ja hauskasti.
Ensin selvitelkäämme hiukan päähenkilöitä, niiden sukusuhteita ja perheoloja.
Pelopidein suvun kantaisä Tantalos, Frygian kuningas, oli alkuaan onnen mies. Linnastaan Sipylos-vuorella näki hän viljavia alueitansa ulettuvan pitkältä aina Propontiin rantaan ja Idan juurille asti. Jopa jumalatkin suopeina kutsuivat häntä pöytäänsä vieraaksi. Mutta eipä kurja osannut onneansa kantaa, vaan yltyi ylpeyteen ja rikoksiin. Hän kielitteli mailmalle jumalain salaneuvoja, varasti heiltä nektaria ja ambrosiaa tarjotakseen vierailleen, ja — kaikkein kauheinta — epäillen heidän kaikki tietävyyttänsä, antoi heille syötäväksi oman teurastamansa Pelops poikansa lihaa. Jo ehti Demeter syödä siitä toisen olkapään, kun kamala teko havaittiin. Heti herätettiin poika henkiin ja sai uuden olan norsunluusta. Mutta jumalattoman isän survaisi Zevs maahan Sipyloksen huipulta ja sääsi hänelle tuonelassa kovan vaivan. — Mutta isän pahat teot jättävät vielä lapsille kirousta. Nioben kohtalon olemme kertoneet. Pelopsin karkoitti Troian kuningas Ilos kotoa. Hän läksi länteen Apian niemimaalle, joka sitte hänen mukaansa sai nimen Peloponesos l. Pelopsinniemi. Siellä oli samaan aikaan Elis-maan kuningas Oinomaos luvannut antaa tyttärensä Hippodameian sille ken hänet kilpa-ajoissa voittaisi; vaan tappio tuottaisi kuoleman. Jo oli Oinomaoksen keihäs lävistänyt 13 kilpakosijaa, kun Pelops tarjousi vävynkokeita suorittamaan. Voiton tuotti hänelle Poseidonin antamat virjat hevoset sekä kuninkaan ajurin Myrtiloksen juoni. Tämä oli, ehkä Hippodameian pyynnöstä, ennen ajoa vetänyt navan nappulat pois Oinomaoksen vaununpyöristä, joten ne kesken tulisinta vauhtia pääsivät irti, vaunut särkyivät ja kuningas hengetönnä vierähti radalle.[193] Pelops peri morsiamen mukana valtakunnan. Mutta Myrtiloksen, joka pyysi palkkaa avustaan, hän viskasi mereen, joka siitä sai nimensä ("mare Myrtoum"). Kuollessaan Myrtilos kirosi häntä. — Pelops pani uuteen kuntoon Olympian kilpaleikit. Elonsa ehtoon samensi hän aviorikoksella.
Hänellä ja Hippodameilla oli pojat Atrevs ja Thyestes, joiden konnantyöt ovat antaneet runoilijalle paljon puhuttavaa. Ensiksi tappoivat he yhdessä äpäräveljensä. Kun isä siitä ajoi heidät kotoa, pakenivat he Mykenaan Eurysthevsin luo, jonka kuoltua perivät Persiidein vallan siellä. Mutta pian veljesten väliin syttyi riita vallasta, tulinen viha ja vaino. Atrevs ajoi Thyesteen maasta. Kostoksi ryösti tämä mukaansa karkoittajan pojan Pleistheneen, jonka hän kasvatti ikäänkuin omaksi pojakseen, ja sittemmin lähetti Mykeneen Atrevsiä tappamaan. Salamurhaaja saatiin kiinni ennenkuin ehti toteuttaa aikeensa, ja sovitti sen hengellään. Kun Atrevs sai tietää tappaneensa oman poikansa laati hän kamalan koston. Teeskellen sovinnollisuutta pyysi hän veljeä vieraakseen, jotta sovittaisiin vanhat vihat. Toinen tuli perheineen. Mutta Atrevs teurasti salaa veljensä pojat ja pani ne vieraalleen syötäväksi. Aurinkokin käänsi kasvonsa mointa kauheutta katselemasta. Mutta lastensa lihaa syönyt Thyestes huusi kostoa ja kirousta paetessaan Epirokseen. Sieltäpäin sai hän Aigisthos poikansa avulla Atrevsin murhatuksi, ja pääsi vielä Mykenen kuninkaaksi. Atrevsin pojat Agamemnon ja Menelaos pakenivat julmaa setäänsä Spartaan Tyndareos kuninkaan turviin, jonka tyttäret he naivat, toinen Klytaimnestran, toinen Helenen. Appensa avulla valloitti Agamemnon takasin valtakuntansa, tappoi Thyesteen ja karkoitti Aigisthoksen, mutta Menelaos jäi Spartaan appensa vallanperijäksi. Aigisthos hautoi maanpaossa kostoa, jonka hän aikojen takaa toteutti — turmiokseen. Näin Tantaloksen onneton suku kulki rikosten rataa, jolle jo esi-isä oli astunut, kooten päällensä kirousta ja perikatoa. Sen loppukohtalot liittyvät Troian sodan tapauksiin.
Troian sodassa oli ylipäällikkyys Agamemnonilla, joka ei oikein sopinut siihen toimeen, koska hän, jos kyllä muuten tavallisen urhea taistelussa, kuitenkin vastoinkäymisissä helposti hämmentyi ja oli epäröivä, mutta toisaalta oli ylpeä ja arvostansa arka.
Kunnialla taistelivat achaialaisten rinnalla Troian edustalla myöskin Fthian helleenit ja heidän johtajansa aiakidit. Tämän ruhtinassuvun kantaisä Aiakos hallitsi Aiginassa ja hänellä oli pojat Pelevs ja Telamon. Velipuolensa tapettuaan täytyi näiden paeta kotoa. Pelevs pääsi setänsä Eurytionin turviin Thessalian Fthiassa sekä kotivävyksi. Kalydonin retkellä tuli hän vahingossa tappaneeksi appensa, ja pakeni Iolkokseen (Peliaan pojan) Akastos kuninkaan luo, joka puhdisti hänet verenvelasta. Täällä kävi hänen samoin kuin Bellerofonteen. Emäntä koetti vietellä häntä, ja kun se ei onnistunut, panetteli hän Pelevsiä puolisolleen, joka suuttui ja vaani vieraansa henkeä. He metsästivät kerran yhdessä, kun Pelevs väsyi ja nukkui. Akastos lymytti hältä miekan ja jätti hänet alttiiksi kentaurien rynnäkölle. Vaivoin sai sen uro torjutuksi, mutta miekkansa löydettyään hän surmasi Akastoksen vaimoineen. Palkaksi siveydestään sai hän jumalilta Nerevsin ihanan tyttären Thetiin vaimokseen. Thetis synnytti hänelle Achillevs (lat. Achilles) pojan, josta tuli Troian sodan kuuluisin sankari.
Achillevs kasvoi yhdessä toisen nuorukaisen Patrokloon kanssa, josta tuli hänen paras ystävänsä.[194] Foinix ja Cheiron opettivat heitä taitaviksi asetten käytössä ja soittelussa. Tehdäkseen poikansa kuolemattomaksi, voiti äiti häntä ambrosialla ja koetti tulessa polttaa hänestä kuolevaisen puutteet, mutta yllätettiin ja täytyi jättää työ kesken. Varjellakseen häntä sodan surmalta, kastoi hän poikasen Stygin virtaan; ainoastaan kantapää, josta äiti piti kiinni, jäi haavalle alttiiksi. Pojasta yleni uljas, väkevä nuorukainen, joka ilokseen otteli metsän petojen kanssa. Kun kutsu tuli lähteä sotaan, meni hän mielellään, vaikka tiesi sieltä ei palaavansa. Myöhempää tekoa on juttu, että Thetis suojellakseen poikaansa ennenaikaiselta kuolemalta, piilotti häntä Skyros-saarella Lykomedes kuninkaan luona, jonka tytärten kanssa hän oleskeli. Mutta Odyssevs tuli muka, etsien häntä, sinne kauppiaana, ja kaupitteli tytöille korutavaraa, jonka joukossa myös oli miekka ja kilpi. Äkkiä soida rämähti torvi, jolloin tytöt säikähtyen juoksivat pakoon, mutta Achillevs ilmaisi itsensä, kun riemastuen sieppasi aseet käteensä.
Sodassa oli hän pääsankari: uljas, väkevä, vikkelä, rohkea äärettömiin asti. Hänet nähdessään viholliset pakenevat, ei kukaan uskalla häntä miekkakäsin kohdata. Mutta hänen sydämmessään asuu myös lempeyttä ja hyvyyttä; hellästi rakastaa hän äitiänsä ja kasvinkumppaliansa, jalosti säälii hän voitettua vihollistakin. Suuri on hän vihassa ja rakkaudessa, kunniastaan peräti arka ja sentakia usein jäykkä ja tyly. Hänessä yhtyy kylmää kalahtava rauta ja sula vaha. Omituisen viehättävästi varjostaa häntä vieno surumielisyys siitä tiedosta, että hänen loistava uransa oli niin lyhyeksi säätty. Mutta hän oli itse sen valinnut, sillä mainetta pyytämättä olisi hän saanut elää kauan. Nöyrästi alistuu hän nuorena kuolon kohtaloon.[195]
Paettuaan kotoa pääsi Telamon Salaminin kuninkaan vävyksi ja peri häneltä valtakunnan. Herakleen kanssa kävi hän Troian retkellä (kts. Herakl.) ja sai palkakseen Hesionen, josta syntynyt Teukros (l. Teucer) oli Troian sodassa etevä joutsenampuja. Edellisestä avioliitostaan oli hänellä poika Aias (Ajax), aimo sankari kuten isänsäkin. Jättiläisen kokoinen ja väkevä on hän norjan Achilleen rinnalla kankea ja kömpelö. Kuitenkin pyrkii hän tämän verroille töissä ja maineessa.
Vanha viisas Nestor Pyloksesta oli sen Nelevsin poika, jolle Herakleen viha toi turmion. Nuorempana Nestorkin kyllä oli osannut miekkaa käytellä, sen taisivat arkaadit, elilaiset ja epeiot vaurioillaan todistaa.[196] Olipa hän myös ollut mukana Argolaivan retkellä ynnä muissa sotapuuhissa; mutta nyt kun hän jo hallitsi kolmatta ihmispolvea, oli käsi hervahtunut. Mutta kieli ja mieli pysyivät vielä virkeinä, ja kokemusta oli runsaasti. Niinpä hän viisailla neuvoillaan enemmin edisti asioita kuin moni muu miekallaan, Urhea oli hänen poikansa Antilochos.
Aias Oilevsin poika Lokriista oli aimo soturi, vikkelä jaloistaan, sukkela keihästäjä. — Diomedes Tydevsin poika riehui rajusti tappelukentällä ja oli aina valmis uhkarohkeihin tekoihin. Jo epigonein retkellä kosti hän isänsä kuoleman.
Näistä suurista sankareista eriää omituisesti Laerteen poika, ithakalaisten isäntä Odyssevs (lat. Ulixes). Hänen luonteenaan on selväpäinen järki, joka toimii ajallaan ja puhuu paikalleen, sukkela äly, joka ei milloinkaan jää pulaan, vaan selviää "palavasta tulestakin" (Il.), keksii juonen joka paikkaan, useinkaan turvaamatta väkivaltaan tai suuriin aineellisiin apuihin. Sukkela kieli ja vikkelä mieli käyvät käsityksin. Osaapa hän tarvittaissa tapella aseillakin ja on yhtä urhollinen kuin kukaan muu. Kummako, jos näin älykäs soturi on Athenen suosikki. Hän on kreikkalaisen luonteen perikuva.
Troian kuningasperheen kanta-isä oli Dardanos,[197] joka siirtolaisena asettausi Hellespontin äyräälle Idan juurelle, saatuaan siellä maata Teukros kuninkaalta, ja perusti Dardanian kaupungin. Hänen poikansa oli Erichthonios, jolla oli nuo virmat Pohjoisvihurin varsat.[198] Tämän poika oli Tros. Hänen pojistaan Ganymedes kauniin muotonsa takia pääsi jumalain juomanlaskijaksi;[199] Assarakos oli Anchiseen iso-isä ja Ilos perusti Ilionin l. Troian. Kun kaupunki oli valmis, pyysi hän taivaasta suosion merkkiä; silloin putosi sieltä puinen Pallaan kuva, palladion, jota sitte säilytettiin pyhänä, ollakseen onnen takeena Troialle. Iloksen jälkeen hallitsi Laomedon, (kts. Herakleen satua). Sodan syttyessä istui valtaistuimella tämän poika Priamos, jo silloin ikäloppu vanhus, samoinkuin puolisonsa Hekabe (Hecuba). Heidän lukuisasta perheestään — 50 poikaa ja 50 tytärtä[200] — olivat etevimmät Hektor, Paris, Helenos, Polydoros, Troilos; ennustaja Kassandra, Polyxena y.m.
Hektor jalo ihmisenä ja suuri sankarina. Hellästi hän rakasti omaisiaan, mutta palava isänmaanrakkaus ja velvollisuudentunto ajaa häntä aina miekkoja mittelemään sinne, missä taistelu kuuminna riehuu, vihollista torjumaan, vaikka hän arvaakin isänmaansa perikadon ja oman kuolonsa. Ei kysy hän enteitä linnuilta eikä muilta; paras enne on hänelle "isänmaan puolustaminen".
Omalla tavallaan kuuluisa on Paris, sodan surkeuden syy. Kun hänen äitinsä näki unta, että synnyttäisi tulikekäleen, heitätti hän vastasyntyneen poikasen surmille. Mutta tuo jäi eloon. Karhun nisiä poika imi, kunnes joku paimen korjasi hänet. Hän kasvoi paimenten kanssa ja torjui urheasti petoja, josta sai nimensä Aleksandros (miestenpuolustaja l. torjuja). Karjaa hän paimenteli Ida vuorella, kun häntä pyydettiin tuomariksi kuuluisaan kauneuden kiistaan. Kotia ilmaantui hän arvaamatta, juuri kun hänen muistoansa vietettiin kuolinuhreilla. — Sodassa on hän huikenteleva, milloin huiman rohkea, milloin arka pelkuri, jota vain soimaus ajaa liikkeelle. Kansalaisensa vihaavat häntä syypäänä kurjuuteensa.
Muita troialaisten urhoja mainittakoon Pandaros, Sarpedon, Glaukos, Polydamas.
Troian sota.
Pelevsin ja Thetiksen häihin oli kaikki muut jumalat kutsuttu vieraiksi paitsi Eris,[201] riidatar. Loukkauksen kostoksi heitti hän hääseurueen keskelle omenan, päällekirjoitettuna "kauniimmalle". Omenan omistuksesta syntyi Athenen, Heran ja Afroditen välillä kiista, jonka tuomariksi pyydetty Paris ratkaisi määräämällä omenan ja kauniimmuuden arvon Afroditelle. Tästä jumalatar lupasi hänelle palkaksi ihanimman ihmisten tyttäristä. Lähtien meren taa tuota "ihaninta" etsimään saapui Paris Spartaan Menelaoksen hoviin ja löysi Afroditen avulla mitä oli etsinyt. Helenassa syttyi heti hehkuva rakkaus vieraaseen, joka lumosi häntä loisteellaan ja kauneudellaan, ja puolisonsa poissa ollessa karkasi hän viettelijänsä kanssa Troiaan.[202] Kostaakseen solvausta yllytti Menelaos koko Kreikan sotaan Troiaa vastaan, varsinkin kun vietyä naista ei luvattu antaa takasin. Näin keräytyi suuri sotajoukko ja laivasto — 100,000 miestä ja lähes 1,200 laivaa — Auliin satamaan lähteäkseen Agamemnonin johdolla kostoretkelle.[203] Lähtöuhria toimitettaissa ilmestyneestä enteestä — kärme joka söi varpusen kahdeksine poikineen ja kivettyi — päätti uhripappi Kalchas sotaa kestävän 9 vuotta ennenkuin kaupunki kaatuisi. Toisen tarun mukaan (jota Homeri ei mainitse) viivytti vastatuuli kauan laivastoa satamassa, syystä että Agamemnon oli ampunut Artemiilta hirven, josta jumalatar vaati hänen tytärtänsä sovintouhriksi. Jo välkkyi veitsi Ifigenian pään päällä, kun Artemis tuulessa tempasi hänet Tauriaan papittarekseen. Nyt päästiin lähtemään. Tenedokseen täytyi jättää Filoktetes, jota kärme pisti jalkaan; hänen kanssaan jäi myös Herakleen joutsi ja nuolet. Troialaiset eivät voi estää kreikkalaisia maalle astumasta, vaikka Protesilaos, joka ensinnä hyppäsi rantaan, heti kaatuukin heidän iskujensa alle ja Kyknos ankarasti ottelee, kunnes Achilleen koura hänet kuristaa. Varustettuaan laivaleirin ryhtyvät kreikkalaiset piiritykseen. Vaan siinäpä eivät saa suuriakaan toimeen; sillä kun troialaisia on vähän — tuskin kymmenes-osa vihollisten lukumäärästä — eivät nämä useinkaan uskalla astua kentälle taistelemaan, olletikkin jos Achilles on näkyvissä, vaan peräytyvät vahvojen muuriensa turviin, ja niitä eivät piirittäjät kykene valloittamaan. Täytyy siis tyytyä havittelemaan maakuntaa, väijyilemään, käymään lähiseuduilla ruokavaroja hankkimassa. Näin kului yksitoikkoisesti ilman mainetöitä yhdeksän vuotta, niin tulee ratkaiseva kymmenes vuosi.
Asioille antaa uuden käänteen Achilleen ja Agamemnonin riita — ja siitä alkaa Iliadi, käsittäen 51 päivän tapaukset. Agamemnon vie väkisin Briseis neiden Achilleltä, joka siitä niin vihastuu että vetäytyy erilleen sodan toimista. Turhaan toiset koettavat häntä lepyttää, eikä auta, vaikka Agamemnon sitte katuen tarjoo loistavaa hyvitystä. Hän tahtoo nähdä vastustajansa tomuun asti nöyrtyneenä eikä lepy, ennenkuin itse saa katkerasti kokea vihansa seuraukset. Hän on koko sotaan suuttunut. Ei kannata muka Atriidein kunnian tähden itseään kuoliaaksi kiusata. Ei kannata nähdä vaivaa yöt päivät, kun sama kuolo korjaa urhon ja pelkurin. — Pojan kunnian loukkaus koskee yhtä kipeästi äitiä, joka rukoilee Zevsiä suomaan vihollisille voittoa, kunnes Agamemnon oppisi paremmin arvossa pitämään suurimman sankarinsa kuntoa. Ja todella Achilleen kanssa voitto hylkää achaialaisten aseet. He ponnistavat kyllä voimansa, rajusti taistelun laineet vyöryvät edes takaisin ja loistavia mainetöitä suoritellaan kaksintaisteluissa ja muutoin, jolloin varsinkin Diomedes uljastelee[204] — mutta lopuksi kuitenkin troialaiset ovat voitolla, Heitä innostaa uusi rohkeus ja Hektorin johdolla ryntäävät he eteenpäin ajaen vihollisiaan laivaleiriin asti. Hankkivatpa jo polttamaan tätä, kun Patroklos saa Achiileelta luvan hänen asepuvussaan rientämään avuksi hätääntyneille. Troialaiset luullen näkevänsä itse Achilleen, väistyvät peloissaan, mutta Patroklos ahdistaen liian likeltä pakenevia joutuu kahakkaan Hektorin kanssa ja saa surmansa. Kauheasti suree Achilles ystävänsä kuolemaa ja miettii vaan kostoa. Saatuaan Hefaiston takomat uudet komeat sota-aseet ja sovittuansa yläpäällikön kanssa, hän ryntää taisteloon. Summalta kaataa hän vihollisia, jotka pakenevat hänen edessään kuin akanat tuulessa, ja vihdoin Hektorinkin. Patrokloksen juhlallisiin peijaisiin ja liikuttavaan kohtaukseen, kun Priamos käy pyytämässä poikansa ruumista murhaajalta, sekä Hektorin hautajaisiin ja kuolinkaihoon päättyy Iliadi.
Mitä sitten tapahtui, tunnetaan muista lähteistä.[205] Hektorin kuoltua toi amatsoni-ruhtinatar Penthesileia apua troialaisille ja urhokas naiskansa pani jo kreikkalaiset pulaan, kun Achilles taistelussa kaataa P:n. Uutta apua toi Troiaan Eoksen poika Memnon Ethiopiasta, mutta hänenkin kaasi saman sankarin miekka. Poikansa katoa suree siitä päivin Eos (= aamurusko) itkien maahan kastekyyneliä.[206] Mutta jopa tuli senkin sortua, joka niin monta oli sortanut. Achilles ahdisti kovalla rynnäköllä Skaialaisporttia, kun hänen kantapäähänsä lensi Pariksen ampuma ja Apollonin suuntaama surman nuoli. Kaatuneen ruumiin ympärillä riehuu hurja taistelu, kunnes Kreikan soturit saivat sen korjatuksi. Sydäntä särkevästi itki Thetis merenneitoinen kaunokaisensa poismenoa. Mutta sankarin haudalla riidellä rähisivät Aias ja Odyssevs siitä, kumpi hänen aseensa saisi; kun ne joutuivat Odyssevsin omaksi, pahaksui Aias sitä niin kovin, että mielenhäiriössä tappoi itsensä (josta Sofokles on tehnyt tragedian[207]).[208]
Tästä lähtien Odyssevs älyllään ohjasi asiain menoa. Hän otti vangiksi Helenos tietäjän ja kiristi hänestä sen salatiedon, että Troia vasta voitaisi valloittaa Herakleen asetten avulla. Niinpä tuotiin haavaansa vielä poteva Filoktetes paikalle ja hän ampui tuolla taikajoutsella Pariksen kuoliaaksi. Edelleen Odyssevs valepuvussa Diomeden kanssa hiipi Troiaan ja varasti palladion kaupunkia suojelemasta. Toipa hän sitte taistelutanterelle Achilleen pojan Neoptolemoksen isän hengellä innostamaan kansaansa.[209] Vihdoin hänen tuumansa mukaan Epeios rakensi sen kuuluisan puuhevosen,[210] joka vasta tehot teki, ja hän sen juonen keksi, johon konia käytettiin. Kolmekymmentä miestä piilousi koljon kupuun; sotajoukko hävitti itse leirinsä ja oli kotiin lähtevinään, jätettyään muka hevosen jumalien lepyttimeksi ja onnellisen matkan takeeksi. Kavala Sinon uskotteli troialaisille tuommoisia hevosella tarkoitettavan, että sen hävitys toisi turmion heille, mutta sen säilyttäminen kaupungin linnassa turvaisi tuleviksi ajoiksi Aasian voittoa Euroopasta. Tyhmistyneet raukat uskoivat valheen, etenkin nähtyänsä Laokoon papin kohtalon. Tämä varotti kansalaisiaan vihollisten salajuonilta, vakuuttaen hevosellakin vain pahaa mielittävän; mutta kun hän paraikaa uhrasi, nousi merestä kaksi kärmettä ja tappoivat hänen poikineen.[211] Siinäpä Troialaiset luulivat että viisastelevaa jumalain lahjan herjaajaa oli ansion mukaan rangaistu. Riemuiten vetävät he surmakoneen kaupunkinsa sisään. Mutta yöllä astuivat piiloutuneet soturit siitä ulos, samaan aikaan kuin saaren takana lymynnyt laivasto palasi ja väki siitä auki jätetyistä porteista ryntäsi sisään. Uneen uupunut tai iloissaan mässäilevä kaupunki joutui hirveän murhan, ryöstön ja häviön alaiseksi. Miekka ja tuli tekivät lopun Aasian uljaimmasta kaupungista, kuten Kassandra aikaa oli ennustanut, vaikkei kukaan häntä uskonut. Priamos itse miehineen sai siinä surmansa. Naiset, lapset ja äärettömän saaliin vei voittaja. Kurjuuden alkusyy Helena vältti kuin ihmeen kautta kuoleman ja palasi Menelaoksen kanssa vanhaan kotiinsa.[212]
Paluuretki.
Harvojen sankarien suotiin vaurioitta päästä kotia tai tavata kotiolot ehjinä.[213]
Agamemnon ehti juuri päästä Mykeneen, kun uskoton Klytaimnestra yksissä juonin rakastajansa Aigisthevsin kanssa murhasi hänen sekä Kassandran, jonka kuningas toi vankina. Mutta kosto valvoi. Fokiissa eli Agamemnonin poika Orestes turvassa, johon hänen oli äitinsä vainolta kätkenyt hellä sisko Elektra; täältä palasi hän aika miehenä ystävänsä Pyladeen kanssa ja kosti isänsä kuolon Aigisthoksen verellä. Mutta kun hän samassa surmasi äitinsäkin, joutui hän Erinysten vihaan. Harhailtuaan kauan rauhatonna, sovitti hän vihdoin rikoksensa tuomalla Attikaan Artemiin kuvan Tauriasta. — Pelopiidein surkeita kohtaloita käsittelee usea vanha murhenäytelmä: Aischyloksen Agamemnon, Choeforoi, Eumenides; Sofokleen, Elektra; Euripideen Ifigeneia Tauriissa y.m.
Menelaoksen ajoi myrsky Kretan ja Egyptin puolille, josta hän vasta seitsemän vuoden mentyä osasi kotia. Sitte eli hän onnellisena Helenansa kanssa.
Lokriin Aias oli Troiaa valloitettaissa tehnyt törkeitä rikoksia: sysännyt kumoon Pallaksen kuvan ja tukasta raastanut papitarta Kassandraa. Siitä merelle tultua salama särki hänen laivansa; itse ui hän paljaalle kallioille. Mutta kun hän vieläkin ylvästeli Poseidonia vastaan, särki tämä hangollaan kallion ja Aias hukkui aaltoihin.[214]
Diomedeen, Filokteteen ja Idomenevsin karkoitti kapinat kotoa Italiaan, jossa Diomedes perusti kaupunkiloita. Kun Teukros palasi veljetönnä, veljen kuolemaa kostamatta, ei isänsä Telamon tahtonut nähdäkään häntä. Hän siirtyi Kypron Salamiiseen.[215]
Enemmän kuin kukaan muu koki Odyssevs onnen vaiheita. Niistä on syntynyt laaja, hauska Odysseian epos. Moniin mutkiin hän retkeili. Eksyttyään ensin kikonein maalle ja siellä monta miestä menetettyään, läheni hän jo omia vesiä; vaan Maleian niemen luona yllätti myrsky ja heitti laivat aina Afrikan puolelle. Lotofagein maassa söivät hänen miehensä makeaa lootos-hedelmää, josta koti unohtui, ja ainoastaan pakolla sai hän heidät merelle lähtemään. Tultiin sitte kykloopein maahan, jossa Polyfemos[216] oli vähällä syödä heidät kaikki; vasta kun Odyssevs juovutti hirviön ja hänen nukkuessaan uursi häneltä ainoan silmän otsasta, pääsivät he pakoon hänen luolastaan. Mutta tästäpä Poseidon, poikansa Polyfemoksen puolesta vihoissaan, yhäti vainosi retkeilijöitä ankarasti. Odyssevs on jo kotirantaan tulemillaan ja vaipuu sulo-uneen, kun toverit uteliaina avaavat Aiolokselta saadun tuulisäkin, aarteita siitä urkkien, ja nyt viimat ja vihurit päästen pussista irralle ajavat laivat kauas harhateille. Laistrygoni-hiidet ja Antifates ruhjoivat sitte 11 laivaa, niin että jäi vain yksi. Tällä tuli sankari Kirken luo, joka loihti useimmat miehet sioiksi. Vasta Hermeen avulla pakotti Odyssevs noitaa antamaan heille takasin ihmismuodon. Täällä vuoden viihdyttyä ja käytyä manalassa Teiresias tietäjän puheilla lähdetään taas matkalle ja vältetään monta vaaraa. Turhaan koettavat seireenit, nuo sydämmettömät haukkakyntiset neidot, lauluillaan lumota heitä perikatoon: miehet, joilta on korvat vahalla tukitut, eivät kuule mitään; Odyssevs kuulee ja ihastuu, mutta ei pääse mihinkään, ollen omasta käskystään mastoon sidottuna. Onnella päästään haukkuvan Skyllan ohi, joka luolastaan kurkottaa kuutta pedon päätä siepatakseen ohikulkevia; eipä myöskään hukuta Charybdin muuten kaikki nielaisevaan kuiluun. Vältetään nuo kaksi surman paikkaa, vaikka ne ovat niin likekkäin, että:
"Incidit in Scyllam, qvi vult evitare Charybdin".[217]
Mutta surma vaanii toisialla. Thrinakiassa pakottaa nälkä Odyssevsin tovereita teurastamaan ja syömään Helioksen karjaa, rikos, jonka pahuutta kamalat enteet osottavat, kun nyljetyt nahat ryömivät ja liha mylvii paistinvartaissa. Siitä salama pirstoo laivan ja miehet suistuvat meren pohjaan, paitsi Odyssevs, joka laivan pirstaleella uipi Ogygian rantaan. Täällä Kalypso neito viivyttää häntä luonaan 7 vuotta, luvaten ikinuoruutta ja kuolottomuutta, jos Odyssevs jäisi hänen omakseen. Mutta tämä istuu ikävissään rannalla, kyynelsilmin katsellen kaukaista kotoa kohden, ajatellen vaimoaan ja poikaansa. Vihdoin Athene saa muut jumalat suosiollisemmalle mielelle kärsivää sankaria kohtaan, ja Hermes pakotta Kalypson laskemaan hänet luotansa. Itse laatimallaan lautalla hän luovii merta, kunnes Poseidon pirstoo sen häneltä myrskyssä ja hän hädin uiden Inon vaipalla pelastuu Scherian rantaan, josta herttainen Nausikaa korjaa hänet kotiinsa isänsä, Alkinoos kuninkaan loistolinnaan. Herttaisesti holhotaan sankaria täällä onnellisen faiakilais -kansan luona, joka ei surupäiviä tunne, ja sitte saatetaan hänet kotia tuommoisella ihmelaivalla, joilla he kuljeksivat, jotka kenenkään ohjaamatta osaavat matkansa ja tekevät sen nopeana kuin kotka tai aatos. Nukkuen saapuu sankari kotirantaan oltuaan poissa kaksikymmentä vuotta.
Mutta vieläkin vaaditaan taistelua saattamaan koto-olot oikealle kannalle. Odyssevsin kodissa elämöi joukko nuoria ylpeitä ylimyksiä, jotka, ollen Penelopea kosivinaan ja hänen vastaustaan vartovinaan, kuluttavat talon tavaraa alituisiin kemuihin ja pitävät pahaa vallatonta menoa. Uskollinen aviovaimo reputtaisi koko parven, mutta kun ei uskalla, viivyttelee hän ja vetelee verukkeita. Hän tahtoo muka ensin saada appensa hautavaipan kudotuksi — mutta kangas ei valmistu ikinä, sillä minkä hän päivällä kutoo, sen hän yöllä pärvöttää. Juoni joutuu ilmi ja vaaditaan varma vastaus. No, hän lupaa mennä sille sulholle, joka kilpa-ammunnassa voittaisi Odyssevsin jousella. Määräpäivä on käsissä, kun Odyssevs, joka tähän asti outona on oleskellut rehellisen Eumaios paimenen majassa, kerjäläisenä saapuu paikalle ja joutuu röyhkeän pilkan alaiseksi. Kun ei kukaan kykene jousta virittämään, virittää hän sen ja ampuu pilkkuun. Samalla heittää hän ryysyt yltään ja hämmästyneiden kosijain edessä seisoo sankari, jonka luulivat aikaa sitte kuolleeksi. Kosto alkaa Athenen avulla. Sateena vinkuu vasamia salissa kaadellen ilkivaltaisia, ja koston työssä avustelee Telemakhos, hiljan palattuaan isäänsä peräämästä mannermaalta. Surman jäljet puhdistetaan ja riemulla syleilevät puolisot toisiaan oltuaan niin kauan erillänsä. Näin koki Odyssevs toisen onnen kuin Agamemnon kotiin tultuaan.
Läpi vilkaseloisen, vaihtelevan runoelman käy elähyttävänä henkenä harras rakkaus kotoon ja kotimaahan,[218] antaen sankarille voimaa taisteluissa kestämään.
Myöhempi satu tiesi kertoa Odyssevsin saaneen surmansa pojaltaan, jonka äitinsä Kirke oli lähettänyt isää etsimään. Tuntematta toisiaan joutuvat he kahakkaan, jossa poika kalanluisella vasamalla ampuu isänsä. Odysseiassa on vaan hämärä viittaus hänen loppuvaiheisiinsa (XXIII 265-284).
Satuaika on lopussa. Sen puolihämäristä astuu Kreikan kansa vähitellen historian valoon.
Rooman sankarisatu.
Sankareita semmoisia kuin kreikkalaisilla, jotka urotöillään loivat kokonaisen taikamailman jumalain ja -ihmiskunnan välille, ei roomalaisten järkevä mieli ja köyhä kuvatti kypsynyt luomaan. Sankarintapaisia olentoja oli heillä kuitenkin muutamia, joiden luultiin kuninkaina hallinneen Latiumissa ja joita sitten palveltiin pellon ja viljelyksen haltiahenkinä. Semmoinen oli Saturnus, josta jo on puhuttu. Samoin hänen pojakseen oletettu Picus (= "tikka"), joka oli sotaisa ja hyvin rikas ja kun ei huolinut Kirken lemmestä — kuten myöhempi tarina sanoi — loihdittiin tikkalinnuksi.[219] Tämän poika oli Faunas (kts. s.), hänkin Lation kuningas. Hänen ja Marica nymfin poika oli Latinus kuningas.[220]
Aeneaan (l. Aineiaan) satu on alkuaan kreikkalainen, mutta sovitellen siihen roomalaisia aineksia saatiin siitä vähitellen roomalaisten sankarisatu, jolle Virgilius loi taiteellisen kansallisepoksen muodon, mukaillen alkuosassa Odysseiaa, loppuosassa Iliadia.
Aeneaan isä oli Dardanian kuningas Anchises, äiti Afrodite. Kun Anchises julkisesti kerskasi jumalattaren suosiosta, halpasi hänet Zevs salamalla, ja Aeneas sai hallituksen. Sukulaistaan Priamusta hän tuli auttamaan, kuin Achilles ryösti hänen karjansa. Ollen hurskas, viisas ja rohkea sai hän kunnioitusta ja mainetta, ja jumalain armo suojeli häntä. Troian häviöstä hän ja Antenor yksinään pelastuivat, kun hän joko urheasti murtausi vihollisrivien lävitse tai nämä ehdollaan päästivät hänen menemään, hän kun aina oli tahtonut rauhaa ja Helenan takaisin antamista. Vanhempi satu jättää hänet Dardaniaan, kansansa lopuista luomaan uutta valtakuntaa. Vasta Homeron jälkeen syntyi satu että hän lähti meren taa valtaa perustamaan. Alussa nähtävästi ei luultu hänen kauaskaan siirtyneen; vasta aikaa myöten ulotettiin, Odyssevsin retkien esikuvaa noudattaen, hänen matkansa yhä loitommas länteen. Stesichoros runoilija (600 e.Kr.) tietää jo hänen tulleen Italiaan. Mikäli Rooman valta paisui ja levisi kreikkalaistenkin asuma-aloille, syntyi ja vakautui luulo että Aeneas oli siirtynyt Tiberin rannalle ja että hän oli Rooman kansan kantaisä. Jo 3:lla vuosisadalla oli tuo luulo yleinen Kreikassa ja roomalaiset antoivat sille pian virallisen vahvistuksen. Ahkerasti koetettiin ajan ja paikan puolesta järjestellä tiedot Aeneaasta, niihin sovitellen sopivia italialaisia muinaisjuttuja. Virgiliuksen Aeneidin taru on tää:[221]
Aeneas pakenee penaatteineen palavasta Troiasta, kantaen hartioillaan isäänsä, taluttaen Ascanius poikaansa, puolisonsa Creusan kanssa Ida vuorelle. Täältä lähtee hän, mukanaan jäännös maanmiehiään, 20 laivassa, poiketen Thrakiaan ja Delokseen, Kretan saarelle, jossa erehtyen luuli Apollonin määränneen heille kotimajat. Mutta ruttotauti karkoitti sieltä ja unessa käskettiin häntä pyrkimään Italiaan. Myrsky ajoi hänet kuitenkin Epirukseen ja sieltä Siciliaan, jossa Anchises kuoli. Tästä yrittää sankari tulla Italiaan, kun troialaisia leppymättömästi vihaava Juno myrskyllä ajaa hänet Afrikaan. Täällä Carthagon kuningatar Dido rakastuu sankariin, ja avioliitto on jo syntymäisillään Junon juonista, joka täten tahtoo estää uuden, hänen suositulleen Carthagolle turmioksi tulevan valtakunnan syntyä; mutta Aeneas saa Jupiterin käskyn heittämään lemmen viehätykset sikseen ja pyrkimään suuren tehtävänsä perille. Salaa jättää hän Didon, joka onnetonna tappaa itsensä, ja monien harharetkien perästä — jolloin hän m.m. Cuman sibyllan ohjeilla käy manalassakin — saapuu hän Tiberin suulle Latiumiin. Latinus ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja antaa hänelle tyttärensä Lavinian puolisoksi. Tämän johdosta Lavinian entinen sulho, Rutulien kuningas Turnus Junon yllyttämänä nostaa sodan, mutta joutuu häviölle. Latinus kaatuu myös tappelussa, jonka jälkeen Aeneas saa valtakunnan.
Tämän lisäksi kerrottiin että Aeneas ei kuollut kuten tavallisesti, vaan katosi tietämättömiin, jonka jälkeen hän Jupiter indiges (koti-Jup.) nimisenä nautti jumalain kunnioitusta.[222] Hänen ja Lavinian tytär Ilia synnytti Mars jumalalle pojat Romulus ja Remus, joten Aeneasta melkein tuli Rooman perustaja. Mutta kun sitten nähtiin, että Rooman perustus täten joutui ajaltaan liian lähelle Troian sotaa, täytettiin ajanaukko olettamalla sarjan albanilaisia kuninkaita.
Rooman perustamisesta kertoo satu vielä seuraavat asiat:[223]
Aeneas rakensi kaupungin, jolle puolisonsa mukaan Rooman antoi nimen Lavinium. Täällä hallitsi hänen kuoltuaan poikansa Ascanius eli Iulus,. julilaisen suvun tarumainen esi-isä. Jonkun ajan kuluttua perusti Ascanius Albanus-vuorelle uuden kaupungin Alba longan, jonne hän muutti majansa. Siellä hallitsi sitte sarja albalaisia kuninkaita ja sarjan päässä Numitor, jonka nuorempi veljensä Amulius työnsi valta-istuimelta. Estääkseen Numitorin tytärtä Rea Silviaa, eli Ilian naimisilla laittamasta itselleen ja suvulleen vallankiistelijöitä teki hän tämän Vestan neidoksi. Mutta kuinka olikaan, synnytti neito Mars jumalalle Romulus ja Remus kaksoiset. Lapset heitettiin kuninkaan käskystä Tiberiin, mutta ajautuivat rantaan, jossa sotajumalan pyhä peto susi ruokki niitä maidollaan. Sieltä korjasi ne sitten paimen Faustulus, joka vaimonsa Acca Larentia'n kanssa kasvatti heitä. Nuorukaisiksi vartuttuaan ja saatuaan syntyperästään tietoa, tappoivat he Amuliuksen, asettivat Numitorin jälleen hallitukseen ja perustivat sitten Palatiini-vuorelle Rooman kaupungin. Sitä perustaessaan riitautuivat veljekset: Romulus tappoi Remuksen ja tuli yksin uuden kaupungin valtiaaksi. Toimittaakseen uuden kaupunkinsa asujamille, jotka olivat pelkkää miesväkeä, vaimoja, kutsui hän lähiseutujen asukkaat juhlaan, jossa Rooman miehet ryöstivät haltuunsa nuoret naiset. Tästä syttyi sota naapurien, sabinilaisten kanssa, joka kuitenkin päättyi sovinnolla ja liitolla. Sabinilaiset siirtyivät Roomaan asumaan ja molemmat kansat sulivat yhdeksi. Kuoltuaan jumaloitiin Romulus nimellä Quirinus.
Viitteet:
[1] Antiikin ajatuksia kuolemattomuudesta nähdään vielä kappaleessa Hades y.m.
[2] Joskus näkyy vielä personoiminen olevan ensi asteellaan, henkilön toimi vaan luonnon liikettä, kun esm. Boreas, Pohjoinen, vaan osaa vonkua ja puhista — mutta tämä on runoilijan kuvittelua enemmän kuin uskontoa.
[3] Ei Zevsillekään kaikkialla annettu pääsijää kultissa, vaan usealla paikalla oli vanhastaan valtiojumalansa sitä saamassa: Athenassa Pallas, Argossa Hera, Delfoissa Apollon, Rhodos-saarella Helios y.m.
[4] Viepä ihminenkin väliin voiton heiltä, koska esm. Otos ja Efialtes sitoivat Areen, Diomedes haavoitti hänen ja Afroditen (Il. V, 381); mutta tämmöisissä tapauksissa ihmiset tavallisesti eivät ajakaan omaa asiaansa, vaan tappelevat toisien jumalien puolesta (Diomedes Atheneen ja Heran) tai ainakin heidän suojanalaisinaan. Tämä lieventää muuten törkeää jumalia vastaan sotimisen rikosta.
[5] Näitä toimijumalia karttui suunnattomasti, kun esm. lapsen kehitysasteilla oli kullakin omat haltionsa: ensi seisomiskokeita valvoi Statanus, ensi kävelyä Adeona ja Abeona, puheen jokellusta Fabulinus, kouluun johti lasta Iterduca, kotia Domiduca j.n.e.
[6] Kreikan sivistys alkoi syvemmin juurtua Roomassa toisen punilaissodan perästä.
[7] Vrt. Luthardt, Antike Ethik.
[8] Etupäässä Hesiodin theogonian mukaan. Vrt. Ovid. Metamorph. I 5-75.
[9] Génesis theon te kai pánton. Homer.
[10] = a) vuori Thessaliassa, jonka huipulla senseutuiset luulivat jumalien asuvan; b) jumalain koto, taivas.
[11] Ov. Met. I 151-162. Yksi gigantti oli Enkelados, josta Virgil. Aen. III 578 ss.
[12] Troian edustalla yltyivät he ihmisten puolesta tappeluun, jonka muistomerkiksi jäi kentälle isoja kallionjärkäleitä. Il. XXI, 405.
[13] Ov. Met. I, 76 ss.
[14] Jonka myös sanotaan luoneen ihmisiä — ehkä ison tulvan perästä — savesta, johon Athene puhalsi henkeä. Hor. I, 16, 13 ss.
[15] Maan tuli on taivaan tulen, salaman sikiö. Promethevs on alkuaan tulen jumala.
[16] Hor. I, 3, 25-33.
[17] Ov. Met. I, 89-150.
[18] Met. I, 163-243.
[19] Hor. I, 2, 5 ss. Ov. Met. I. 253-312.
[20] Met. I, 313-437.
[21] Yläjumalain nimet, jättäen synkän manalan jumalan pois, on roomalainen runoilija Ennius sulkenut näihin muistisäkeihin:
Juno, Vesta, Minerva, Ceres, Diana, Venus, Mars. Mercurius, Jovis, Neptunus, Vulcanus, Apollo.
[22] Zeus = Dieus, gen. Dieos, vrtl. div loistaa: "taivaan loiston jumala".
[23] ypsizygos, aitherios, aitheri naion.
[24] nephelegerétes, kelainephaes.
[25] asteropetaes, tertikéraunos, — epigdoupos, barubremétes y.m.
[26] Dios 'ombros. Zeus 'uei.
[27] theon 'upaios kai 'aristos. Vrt. II. VIII, 12 ss.
[28] Zeus aigiokhos. Egiidiä (aigis) ajateltiin väliin myös karvaiseksi nahaksi, joka sopi sotasuojaksi. Sitä asetta käyttävät myös Apollon ja Athene.
[29] Z. ikesios, ksenios.
[30] 'orkios.
[31] sotér, eleutherios.
[32] èrkeios, èphéstios.
[33] Od. II, 216 s.
[34] katharsios.
[35] = Iovis (Diovis) pater, div vartalosta. Vrt. Zevsin etymologiaa.
[36] Vrtl. vasr valostaa: Fesra, Fera, Faera, 'Hra = "Valotar". Persian kielessä on kevät hera s.o. valoisa. (Steinthal).
[37] Vrtl. div loistaa: divan, divan, difone, dione; div-ina, Dju-none, Juno(ne). Vrt. Zeus.
[38] Lisäksi tulee eri poliitillinen kanta, kun Hera esm. vihaa troialaisia ja Zevs on neutraali.
[39] laetis, ageleie.
[40] érysiptolis, álalkomeneis.
[41] Il. XV, 412. Od. VIII, 493.
[42] Il. XIV, 178. Od. VII, 110.
[43] Hor. I, 12, 19.
[44] Foibos Apollon. — Foibos ehkä sukua sn:lle phaos, phóos (phos) valo. — Apollon ehkä alk. 'Apellon, 'Apeljos, 'Apelios = 'Hélios, 'Hlios.
[45] "Lykios" (lux valo); tai Lykian jumala.
[46] Ov. Met I, 438-451.
[47] Siitä syntynyt soma Hyakinthos-taru kts. Ov. Met. X, 162-219.
[48] ékataebolos, ékatos, klytótokhos, argurótokhos.
[49] Paiéon, Paián.
[50] álekhíkakos.
[51] águieus.
[52] S.o. Pytholais-nainen, kuten Apollon itse on Pythius, Pythios, nimellä joka johtuu orakelin vanhasta nimestä Pytho, tai Pythonista jonka hän voitti.
[53] Artemis agrotéra.
[54] Artemis l. Diana eilethyia.
[55] Virg. Aen. I. 498 ss.
[56] iokhéaira.
[57] Merkinnee oikeastaan "taivaallinen, loistava". Diana = Divore Dodonan Jupiterin puoliso, vrtlsta div josta Zevs, Jupiter.
[58] Hera itse pilkkaa hänen hullua raivoansa ja huikentelevaisuuttansa Il. V, 830 ss.
[59] Il. V, 860. Vrt. 381-400.
[60] Roomalaisten uusi vuosi alkoi maaliskuussa.
[61] Aphrodite s.o. áphrodúte, "vaahdosta sukeunut".
[62] Siitä nimi ánaduoméne, (merestä) "ylös kohoava".
[63] Kypris kyprotar.
[64] Kythereia.
[65] Siitä nimi Paphia, Pafotar.
[66] Hor. I, 4, 5.
[67] Pontia.
[68] Ov. Met. X, 524-551. 705-739.
[69] Il. V, 428 s.
[70] Siitä Hermestä on ruvettu sanomaan "Argoontappajaksi", näin kääntäen liikanimeä árgeiphóntes. Luultavasti tämä kreikkal. sana kuitenkin merkitsee jotain muuta, ehkä "salamassa l. valossa ilmestyvä, salamia l. valoa välkkyvä".
[71] Vrt. árgeiphóntes sanan selitystä ylempänä!
[72] Muistettiin vielä hämärästi alkuperäistä tuulissa ja pilvissä kiitävää Hermestä!
[73] "Hermeskumpuja" mainitaan Odysseiassa.
[74] Hor. I, 10.
[75] Hor. II, 17, 29.
[76] Il. I, 590 ss.
[77] Hor. I, 4, 7.
[78] Il. XVIII, 483-508.
[79] Od. VII, 81 ss.
[80] Virg. Aen. VII, 601-622.
[81] Virg. Aen. VIII, 31 ss.
[82] Ov. Met. I, 748-779. II, 1-366. 381-408.
[83] Od. X, 133-574.
[84] Hor. II, 16, 30.
[85] aurora pro auso-sa; cf. aús-o, aú-o, av-o, aúos, aeos, éos.
[86] Virg. Aen. X, 763 ss. I, 535 ss. Od. V, 121 ss. Hor. I, 28, 21.
[87] Od. X, 1-75. Virg. Aen. I, 52-63.
[88] Ov. Met. VI, 679-721.
[89] Il. XIX, 91 ss.
[90] Hor. I, 35.
[91] Naisen genius tavall. eri nimellä Juno.
[92] Hor, III, 17. 14.
[93] potamós; vrt. potós juoma, potizein juottaa.
[94] Tämmöisillä paikoilla hän leikitteli lähteetärten kanssa, oli nymphogétes, kun muutenkin oli krenouchos, épilimnios ("suvannon sulho").
[95] Aigai merkinnee vaan merta, ollen nähtävästi samaa juurta kuin usea muu merta tai tyrskyä tarkoittava sana ja nimi, vrt. Aigeus, Aigaian-meri, Aigina, aigialós, aiges aallot.
[96] kuanochaites.
[97] eurysternos.
[98] Vrt. Virgil. Aen. I, 142 ss. Aaltojen asettajana on P. ásphálios.
[99] gaiéochos.
[100] énosichthon, énnosigaios.
[101] Poseidon trapaios.
[102] Od. III, 5 s.
[103] Hor. I, 15.
[104] 33 nimitellään Il. XVIII, 39 ss.
[105] Ov. Met. XIII, 732-897.
[106] Virg. Aen. III. 211 ss.
[107] Od. IV, 365-480.
[108] Ov. Met. XIII, 917-963.
[109] Ov. Met. IV, 416-562.
[110] kourótrophos.
[111] Hor. I, 16, 8. 18, 14.
[112] "Idalainen", Frygian Ida-vuoren mukaan.
[113] Hor. III, 25, 8-12.
[114] Ov. Met. III, 336-340. 513-733.
[115] Il. VI, 130-140. Sofokl. Antigone 955 ss. — Minyaan tytärten rangaistus kts. Ov. Met. IV, 389 ss.
[116] Hor. II, 19, 13.
[117] Euios riemuhuudosta eioi, "hei hoi!" — Bakchos näyttää olleen tutunomaisempi, Dionysos juhlallisempi nimi. jolla jumalaa puhuteltiin.
[118] Nymfiluola kalustoinen on kerrottu Od. XIII, 103 ss.
[119] Ov. Met. VI, 382-400. XI, 85-193.
[120] Satu on nuori. Vanhemmissa kuvissa on Panilla olkea ihmismuoto paitsi pieniä sarventynkiä.
[121] Hor. III, 18.
[122] Virg. Aen. VII, 761 ss.
[123] Virg. Aen. VIII, 314-325.
[124] Demeter, "Maa emo".
[125] Plutoksen isä oli Iasion, josta Od. V 125 ss.
[126] Ov. Met. V 341-571. 642-661.
[127] Ov. Met. VIII 725-878.
[128] Despoina.
[129] Proserpina on myös viljan siementä idättävä jumalatar.
[130] Aides, juurista a priv. Aidein. — Laajennut nimenmuoto Aidoneus.
[131] Hor. II 13, 34 centiceps bellua; II 19, 29 ss.
[132] Hautaus antaa vainajalle rauhaa; sitä ennen harhailee hän levotonna Manan ovien ulkopuolella, virran yli pääsemättä. Il. XXIII 71 ss.
[133] Ibid. v. 65 ss.
[134] Od. XI 576-600. Hor. III, 11, 21 ss.
[135] Dis = dives, rikas.
[136] Virg. Aen. VII 324-356. 374 ss.
[137] Hesiod. Theog. 185. — Toisin sanotaan heitä Yön tyttäriksi.
[138] Vrt. Apollo ékatós, ékatebólos, ékaergos.
[139] Il. VIII 70 ss.
[140] Od. XIX 562 ss. — Unelma (Oneiros) liehuu myös ihmishaamussa nukkuvan luo hyviä tai pahoja neuvoja kuiskimaan. Il. II 6 ss.
[141] Vanhimpana aikana haudattiin kuolleet talon alle.
[142] Hor. III 23.
[143] Heerosten arvoon korotettiin kuoltuaan vielä historiallisenakin aikana miehiä semmoisia kuin Leonidas, Harmodios ja Aristogeiton y.m. Heerosten luultiin kuoltuaan viettävän elämäänsä "autuasten saarilla".
[144] Hor. I 12, 7 ss.
[145] Ov. Met. X 1-77.
[146] Ov. Met. XI 1-84.
[147] Od. XXI 295-304. Vrt. Ov. Met. XII 210-517.
[148] Ov. Met. VIII 260-546.
[149] Il. IX 529-596.
[150] Homeros ei vielä puhu Foinikian Agenorista, kertoo vaan Poinix nimisestä miehestä.
[151] Hor. III 27, 25 ss.
[152] Ov. Met. III 1-137. IV 563-603.
[153] Lehmäjuttu näkyy syntyneen selittämään Boiotian nimeä, joka näyttää johtuvan sanasta bous lehmä, härkä: siis = "lehmälä, härkämaa".
[154] Od. XI 262 ss.
[155] Il. XXIV, 602-617. Ovid. Met. VI 146-312.
[156] Sipylos-vuorella likellä Smyrnaa kuuluu olevan ihmisenhaamuinen kallion muodostus, tai liekö louhittu ihmiskäsin. Sen yläpuolelta noruu lähde, joka kastelee kuvan kasvoja niin että se näyttää itkevän. Tästä siis on Nioben kuva saanut yhden lisäpiirteen, tuon kivettyneenä itkevän äiti paran.
[157] Od. XIX 518-523.
[158] Il. IV 378-398.
[159] Od. XV 245 s. XI 326 s.
[160] Il. IV 406 ss.
[161] Ov. Met. VII 665-699. 753-865.
[162] Sofokl. Ant. 966 ss.
[163] Hor. IV 12, 5 ss.
[164] Taitaa olla foinikilaisten Baal-Moloch, jota kuvattiin tuonmuotoiseksi ja palveltiin ihmisuhreilla. Kreikan saarilla oli vanhimpina aikoina paljo foinikilaisia siirtokuntia, jopa mannermaankin rannikoilla. Luultavaa on, että foinikilaiset ryöstelivät ihmisiä kreikkalaisilta sodissaan ja uhrasivat niitä jumalallensa, jonka palveluksen pääpaikkoja oli Kreta. Molochin kultin sysäsi syrjään helleeniläinen sivistys, jota Thesevs edustaa.
[165] Vrt. Virg. Aen. (= Virbius) VII 761 ss.
[166] Kts. Aischylon Promethevs näytelmää.
[167] Hor. III 16, 1 ss. Sofokl. Ant. 944 ss.
[168] Paluumatkan seikoista Ov. Met. IV 615-764. V 1-249.
[169] I. VI 155-220. Hor. III, 7, 13 ss.
[170] Hor. I 12, 25 ss.
[171] Hor. I, 28. 9.
[172] Tämä mielenlaatu yksistään todistaa, ettei tämä Minos saata olla sama kuin tuo vanhempi, niinkuin heitä tavallisesti sekotellaan, vaan täytyy otaksua kaksi Minosta, vanhempi ja nuorempi.
[173] Il. XIX, 592.
[174] Ov. Met. VIII 157-259.
[175] "Aten" lumoomana Il. XIX 95-133.
[176] Tarun kauniin runollisen muodon on vasta sofisti Prodikos, Sokrateen aikalainen, sommitellut. Xenoph. Mem. II, 1, 21-33.
[177] Il. XXI 442-457. XX 147.
[178] Ov. Met. XI 194-220.
[179] Virg. Aen. VIII 190 ss.
[180] Alkuaan luullaan tarun tietäneen vain 10:stä työstä. Luku kasvoi 12:ksi, sittekun foinikilainen auringonjumala Melkart, jota palveltiin "tyrolaisen Herakleen" nimellä, identifioitiin kreikkalaisen Herakleen kanssa. Puhuttiin näet Melkart'in 12:sta taistelusta taivaalla.
[181] Od. VIII 224 ss.
[182] Od. XXI 13-41.
[183] Tässä on satuun pujotettu itämainen piirre, nojautumalla lydialaiseen auringonsankariin Sandon, joka monessa kohdin muistutti Heraklesta. Jutun itämaisuus ilmenee siinäkin, että kreikkalainen sankari nyt aito orientaliseen makuun hervahtuu hempeyteen ja hekumaan. Kreikan koomikot tätä puolta vielä lisäilivät liikoihin asti, miten Herakles muka irstaili ja juopotteli ja oli hirmuinen syömäri, niin että hän aivan näytti unohtaneen ne korkeat periaatteet jotka hän nuorena tuolla tienhaarassa kerran otti elämänsä ohjeiksi.
[184] Ov. Met. XII 522-587.
[185] Ov. Met. VIII 879-884. IX 1-97.
[186] Herakleen kuolemasta y.m. Ov. Met. IX 98-272. Od. XI 601 ss. II. XVIII 117 ss.
[187] Siitä hänen nimensä sotér ja álechíkakos (pelastaja, pahanpoistaja).
[188] Tätä käsittelee Apollonios Rhodolaisen (synt. 260 e.Kr.) vielä säilynyt kertomaruno "Argonautika".
[189] Athamaasta ja Inosta kts. vielä Inon tarua edellä.
[190] Plexippos ja Pandion; äiti Kleopatra oli Boreaan ja Oreithyian tytär — näistä esm. Sofokl. Antig. 966-987.
[191] Iasonista ja Medeasta Ov. Met. VII 1-353.
[192] Cicero de imp. Cn. Pomp. § 22.
[193] Tästä kilpa-ajosta löytyy Olympian Zevsin templin päätyyn kuuluva, tosin pirstautunut, Paionioksen tekemä veistokuvaryhmä, jolla on suuri taidearvo.
[194] Il. XXIII 85-90.
[195] Hänen kuvansa elävästi esiintyy Il. lX:ssä.
[196] Il. XI 670-760
[197] Il. XX 215-240.
[198] Il. XX 221 ss.
[199] Il. XX 232 ss.
[200] Priamolla oli myös jalkavaimoja.
[201] Hänestä kuvaus Il. IV 440 ss.
[202] Hor. I, 15.
[203] Ov. Met. XII 1-38. Ibid. XII 39-145.
[204] II. V.
[205] Troian valloituksen kertoo esm. Virgilius Aen. II kirja.
[206] Ov. Met. XIII 576-622.
[207] Vrt. Od. XI 543 ss.
[208] Od. XXIV 36-94. Ov. Met. XII 580-628. XIII 1-398.
[209] Od. XI 508-536.
[210] Od. VIII 500-520.
[211] Tätä tapausta säilynyt antiikinen veistokuva etevästi esittää.
[212] Troian häviöstä Virg. Aen II. Siitä ja Hekabesta Ov. Met. XIII 399-575.
[213] Od. III 130-200. 255—312. IV 499-537. XI 405-434
[214] Virg. Aen I 39 ss.
[215] Hor. I 7, 21.
[216] Vrt. Virg. Aen. III 616 ss.
[217] Vrt. Od. XII 59-110 "Planktai" kallioista, jotka leukojensa väliin musertavat kaikki.
[218] "Ei ihanampaa suotuna oo kuin syntymäseutu. Armas äiti ja taattosi. Ei vedä vertoja näille Vainio viljavakaan, jota niität vieraalla maalla".
Od. IX 33 ss.
[219] Virg. Aen. VII 187-191.
[220] Ibid. 45 ss.
[221] Vrt. Ov. Met. XIV.
[222] Ov. Met. XIV 582-608.
[223] Ibid. XIV 608-633. 772-851.