E-text prepared by Tapio Riikonen

KREIKKALAISTEN JA ROOMALAISTEN MYTOLOGIIA

ELI

JUMALAISTARUT JA SANKARISADUT

Esittänyt

KAARLO FORSMAN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.

SISÄLLYS:.

Alkulause.

Johdanto.
Luonnonuskonto.
Kreikkalainen mytologiia.
Roomalainen mytologiia.
Jumalisuudesta ja jumalien palveluksesta.

A. Mailman ja jumalain synty.
Ihmisen synty ja alkutila.

B. Jumalat.
I. Taivaan jumalat ja haltiat.
Zevs. — Juppiter.
Hera. — Juno.
Pallas Athene. — Minerva.
Apollon.
Artemis. — Diana.
Ares. — Mars.
Afrodite. — Venus.
Hermes. — Mercurius.
Hefaistos. — Vulcanus.
Hestia. — Vesta.
Janus. Quirinus. 75.

1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä:
Helios. — Sol.
Eos. — Aurora.
Selene. — Luna.
Tähtiä, Tuulia.
Iris.

2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä.
Eros. — Amor.
Charites. — Gratiae.
Musae. — Camenae.
Themis. — Horae.
Nike. — Victoria.
Hebe. — Juventas..

3) Kohtalon voimat.
Moirat. — Parcae.
Nemesis, Ate, Tyche, damoines; genius.

4) Lääkejumalia.

II. Veden jumalat ja haltiat.
Okeanos, Tethys, Okeanidit.
Poseidon. — Neptunus.
Nerevs; Doris, Nereidit.
Triton ja Tritonit.
Thaumas, Forkys, Keto.
Harpyiat, gorgonit, graiat.
Protevs, Glaukos, Ino.
Seireenit.

III. Maan ja manalan haltiat.
Gaia. — Tellus.
Rheia. — Kybele (Magna mater).
Dionysos. — Bacchus.
Nymfat.
Satyyrit.
Sileenit.
Metsänhaltioita: Pan, Silvanus, Faunus, Fauna.
Priapos.
Saturnus, Ops.
Vertumnus, Pomona; Flora; Pales; Terminus.
Demeter. — Ceres.
Persefone. — Proserpina.
Hades. — Pluto.
Erinykset. — Furiat.
Hekate.
Uni ja Kuolo.

IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita.
Penates, Lares, Manes, Larvae, Lemures.

C. Sankarit.
Thrakian satuja.
Thessalian satuja.
Aitolian satuja.
Thebalainen satupiiri.
Attikan satuja.
Argivilaisia ja korinthilaisia satuja.
Lakonian satuja.
Satuja Kretan saarelta.
Herakles.
Argonauttain retki.
Troian sota.
Paluuretki.
Rooman sankarisatu.

Alkulause.

Muinaisklassillista runoutta lukiessa kohtaa ehtimiseen mytologisia viittauksia, joista tarvitsee olla selvillä, koska muuten kirjailijan ajatus jää enemmän tai vähemmän hämäräksi. Kipeästi ovatkin suomalaiset oppikoulumme jo kauan kaivanneet mytologista käsikirjaa, joista oppilaat vähin vaivoin löytäisivät ne tiedot mitä kulloinkin tarvitsevat. Tätä tarvetta kirjamme etusijassa pyytää tyydyttää. Koska aineen laveus on vaatinut supistelemaan erikois-kohtain esitystä, on usein viitattu klassillisiin teoksiin, joissa samat asiat jutellaan laveammin ja elävämmin, tiedonlähteihin semmoisiin kuin nuo yleisesti luetut Homeros, Virgiliuksen Aeneidi, Ovidiuksen Metamorfoosit, Horatiuksen Carmina y.m. Näin saattanee ehkä ylioppilaillakin alkuasteilla olla apua kirjastamme filologisissa opinnoissaan. — Apukeinoina olen käytellyt useita uudempia ja vanhempia mytologisia kirjailijoita — varsinkin on O. Seemannia monasti mukailtu — mutta yleensä olen koettanut käsittää ja esittää asioita niin itsenäisesti kuin suinkin. Etupäässä olen kertonut tarujen sisällyksen, niiden syihin ja syntyihin syvemmälti kajoomatta. Jos sen ohessa kuitenkin usein olen lisännyt selityksiä, mikäli tarujen tutkimus niitä on keksiskellyt, en sillä suinkaan aina ole tarkoittanut, että nämä selitykset myös ovat oikeita. Päinvastoin tiedän uudemman kritiikin noita luonnon-symbolistisia mietteitä usein pahastikin pidelleen. Enpä kuitenkaan arvannut astua tieteellisen myyttikritiikin huljuvalle maalle, jolla viisaammatkin helposti kompastuvat; eikä pait' sitä yleistajuisen oppikirjan suunnitelma sitä näyttänyt sallivankaan. Minua kehotti työhöni vain halu opastella koulunuorisoamme ja muuta yleissivistystä harrastavaa yleisöä eräälle tärkeälle muinais-sivistyksen hengenalalle, jota tuntematta ei tyydyttävästi voida tajuta m.m. veistotaiteen teoksia, eipä usein uudempiakaan runoilijoita. Hyvän tarkoitukseni takia suotakoon anteeksi ne erehdykset ja puutteet, joiden tiedän haittaavan tätä kirjallisuutemme uutukaista.

Tekijä.

Johdanto.

Luonnonuskonto.

"Se mikä taidetaan Jumalasta tuta, on heille tiettävä; sillä Jumala ilmoitti sen heille. Sillä hänen näkymättömät menonsa, nimittäin iankaikkinen voimansa ja jumaluutensa nähdään hamasta mailman luomisesta, jotka ymmärretään niistä kuin tehdyt ovat: etteivät he taitaisi itsiänsä syyttömiksi sanoa. Että he tunsivat Jumalan ja eivät ylistäneet häntä niinkuin Jumalaa, vaan vilpistelivät ajatuksissansa, ja heidän järjetöin sydämmensä on pimennyt — — niin he ovat tyhmiksi tulleet, ja ovat katoomattoman Jumalan kunnian muuttaneet katoovaisen ihmisen, lintuin ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan muotoiseksi. — Jotka Jumalan totuuden ovat valheeksi muuttaneet ja palvelleet enemmän luontokappaletta kuin Luojaa" (Rom. 1, 19-25). Jumala ei jättänyt luopunuttakaan ihmistä todistustansa vaille: hän jätti hänelle todistuksen luontoon ja omaantuntoon, vaikka synti tosin senkin pilasi. Mielen ja tahdon turmelus pimitti järjenkin. Ei oivallettu mailman yläpuolella vallitsevaa pyhää iankaikkista jumalaa, vaan jumalan käsite vedettiin alas ihmisen omalle tasalle, maan multaan matalalle. Tehtiin itselleen jumala semmoinen joka sopi turmeltuneille. Luojan asemesta palveltiin luotua mailmaa ja luontokappaleita; jumaloitiin luontoa jonakin persoonattomana elonlähteenä tai luonnon ilmiöitä ja voimia ihmismuotoisiksi käsitettyinä olentoina. Tämmöinen on pakanuus. Siinä on uskontoa, mutta harhasuuntaan eksynyttä; se ei ole epäuskoa, vaan harha- ja taikauskoa. Mutta vaikka alhaalle vajottiinkin, ei tieto Jumalasta kuitenkaan peräti sammunut koskaan. Se löytyy raaimmissakin villiheimoissa jonain hämäränä vaistona tai aavistuksena. Se on iäisyyden kipinä, joka syttyy ihmisen sieluun samalla kuin hänessä henki ja elämä viriää; perintö isänkodista, joka kohottaa häntä korkealle yli eläinkunnan. Mikään kehitys ei ole vuosituhansienkaan kuluessa sitä saattanut hänelle antaa. Uskonnonvaistoa vailla ihminen ei olisi luonut itselleen minkäänlaisia, eipä vääriäkään jumalankäsitteitä; pelkkänä luontokappaleena hän ei olisi kaivannut yliluontoisia. Mutta toisaalta on myös totta, että uskonnon käsitteet ovat ylempiä ja alempia, mikäli muu henkinen elämä on kehittynyt; niiden kanta riippuu sivistysoloista. Villin uskonnosta on jättiläisaskel sivistyneen helleenin uskoon, jolle jo oli selvä, että korkeampi henkivoima hallitsee mailmaa, että ihmissielu on kuolematon, että tuonpuolinen elämä muodostuu onnelliseksi tai onnettomaksi sen mukaan kuin täällä on eletty oikein tai väärin. Edemmäs ihminen ei omaa tietänsä käyden päässyt. Pelastaa eksyneitä ja viedä heitä takaisin isänkotiin — sen saattoi ainoastaan Kristuksessa ilmestynyt Jumala. — Onpa siis pakanan uskossakin kehitys nähtävissä.

Alimmalla kannalla ihmisen yksinomaisena huolena on ruumiinsa elättäminen, niin ettei hän ehdi eikä jaksa henkisiä asioita ajatella. Sillä kannalla ovat vieläkin villit eli raakalaiset, ja heidän kaltaisiaan lienevät myös etäisimmän ajan ihmiset olleet. He kävivät kovaa taistelua olemisensa eteen nuivaa luontoa ja julmia petoja vastaan. Vaikea olisi ihmisen ollut pitää puoliaan tässä taistelussa usein väkevämpiä vihollisia vastaan, ellei hänellä ollut kelpo liittolaisena järkensä, joka keksi keinoja ja juonia vähäisillä varoilla pääsemään voitolle. Näin tuli hän kehitelleeksi älyänsä, samalla kuin vähitellen pääsi parempiin aineellisiin oloihin, joissa ei alati tarvinnut tapella henkensä ja ruokansa edestä, vaan sai jo lomaa hengitellä. Nyt kääntyi huomio ihmisen omaan itseen, henki heräili uinuksistaan ja samalla varmaan uskonnonvaistokin alkoi elonoireita näyttää. Tällä kannalla ovat jo paimentolaiset. Mietiskelevä henki näki ihmisessä ja hänen ulkopuolellaan hämäriä, käsittämättömiä salavoimia, jotka häntä pitävät vallassaankin. Hän näki ihmisen ja eläimen olevan merkillisten vaiheitten alaisena: syntyvän, kasvavan, sairastavan, vanhenevan, kituvan, kuolevan; melkein samallaista huomasi hän kasvikunnassa tapahtuvan. Ja muussa olokunnassa näki hän yhtä suuria kummia, jotka peljättivät tai ihmetyttivät häntä. Kauniin päivän perästä, jolloin olo auringon sulolämmössä tuntuu ihanalta, nousee äkisti myrsky ja rajusää. Pauhaten lentää se maan yli, murtaen metsän puita ja mylleröiden meren aaltoja, jotka äsken hymyilivät ystävällisesti ja nyt kohisevat vihoissaan. Taivas peittyy pilviin, niistä jyrisee uhkaavasti ja salamat sälähtävät sinne tänne, särkien puita ja kallioita, tappaen ihmisiä ja eläimiä. Väliinpä maankin vankka pohja horjuu, syvyydessä jylisee ja yhtäkkiä revähtää maa auki ja sen kidasta syöksähtää ylös tulikieliä, viskellen syvyyden sisuksia ilmoille. Mikä kauhea voima nuo muuten niin elottomat esineet liikutti? Ja mikä käsi aamulla tuo taivaalle auringon luomaan valoa ja iloa ihmisille ja mikä ehtoolla sen kätkee yön helmaan. Mistä suvi ja mistä talvi, mistä lämpimä, kylmä, sade, lumi kotoisin? Näitä ja tämmöisiä kyseltiin, eikä muuta voitu ymmärtää, kuin että olokappaleissa vallitsee näkymättömiä salavoimia. Synnynnäinen uskonnonvaisto liitti tähän tietonsa: siinä se suuri kaikkivaltias henki, jota sydämmesi kaipaa. Näin syntyi varhaisin luonnonuskonto, tosin alussa vielä perin vaillinainen. Ihminen ei vielä kyennyt kohoomaan oman itsensä ahtaasta piiristä: kaikki on vain häntä varten olemassa, jopa jumalakin — ajatteli hän. Jumalan täytyy tarkoittaa vain hänen hyötyänsä tai vahinkoansa. Yleensä katselee luonnonihminen jumaliansa pelolla ja epäluulolla; ainoastaan milloin hän huomaa niiden tuottavan hänelle apua ja olevan suopeita, osottaa hän niille kiitollisuutta. Mutta epäsuopeutta hän palkitsee ynseydellä tai pelolla. Hänen katsantotapansa on itsekkäinen.

Ja missä ihminen luuli jumaluuden asuvan? Hän ei käsitä luontoa kokonaistoksi, elimistöksi, jota määrätyt lait hallitsevat, hän näkee vain äärettömän joukon kappaleita ja esineitä, joissa ilmaantuu voimaa, jota hän kokee edukseen tai vahingokseen. Aistinalaisissa luontokappaleissa asuu jumaluus; kullakin on haltiansa, joita samoin kuin kappaleita on epälukuisa joukko. Mutta aluksi nuo esineet itse, nuo puut, kivet, vuoret, joet, lähteet j.n.e. jo semmoisinaan ovat eläviä, haltioita, sisältäen tuota salaista voimaa, jonka määrä vaihtelee riippuen taiasta. Taika on se syntysana, josta voima valuu; ken taiat ja loitsut tietää, hän hallitsee voimat ja olokappaleet, jumalat ja haltiat. Kuta taiallisempi esine, sitä jumalallisempi ja pyhempi. Tällä asteella palvellaan siis taikakaluja eli lumotuita esineitä, n.s. fetishejä. Fetishmin alkunaista yleisyyttä varhaisimpina aikoina todistavat sen jäännökset, mitä niitä vieläkin löytyy aivan eri osilla maapalloamme.

Fetishmi tekee koko luonnon eläväksi. Kivet ovat maaemon lapsia; vuoret ovat jättiläisiä jotka synnyttävät pilviä ja myrskyjä; myrsky on raju, nälkäinen peto, joki on mies, syrjäjoki hänen vaimonsa. Näillä ja muilla on lisäksi omat taikavoimansa, varsinkin sisältää vesi tehokasta tenhoa, johon perustuu vanha usko veden ja terveyslähdetten lääkevoimaan. "Vesi vanhin voitehista". Tenhokas fetishi ja ihmisille perin tärkeä oli valkea — eikä ihmekään, jos muistamme, kuinka vaivalloista entisaikana tulen sytytys oli, niin että siitä syystä pidettiin muutamilla liesillä alatikin valkeaa (vieläpä Vestan alttarilla Roomassa) ja siirtokunnat veivät mukanaan emämaasta valkeaa. Salama on taivaan tuli ja semmoisena myös fetishi. Kasveissa ja puissa on taikavoimansa ja haltiansa; jos se on hyvä, voi ihminen nauttia yrttejä ja puunhedelmiä terveydekseen, jos paha (s.o. jos kasvi on myrkyllinen), sairastuu ja kuolee hän siitä. Puita on paljo palveltu. Niinpä Kreikassa oli pyhiä puita ja lehtoja, ja Dodonassa oli tammi, jonka lehtien suhina puhui syvää salaviisautta. Pyhästä puusta oli se taikkapalkki Argo laivassa joka osasi puhua; faiakilaisten laivoissa eli myös ihmeellinen taikavoima, ne kun itsestään ilman johtoa osasivat reittinsä. — Pedoissa näki raakalainen sitä rajua rohkeutta, voimaa ja suuruutta, jota hän ihaili; useissa myös ihmeellistä älyä tai viekkautta. Häntä ihmetytti kotkan terävä silmä ja vinkeä lento, niinikään kärmeen koko olento: tuo suikerteleva nopea liikunto ilman jäseniä, tuo pieni ja kuitenkin niin vaarallinen elukka. Siitä nuo jumalien "pyhät" eläimet, siitä eläinten yleinen palvelus, varsinkin Itämailla; siitä se luulo että eläimet ovat kuolemattomat sielultaan. Yleensä on eläin hyvin likellä luonnonihmistä, he ovat sukulaisia ja voivat vaihdella ruumiin muotoja keskenään. Siitä nuo eläinmetamorfoosit, joista tarut niin paljon kertovat; siitä nuo ihmisen ja eläinten yhtymistä syntyneet sekasikiöt. Samalla perusteella saivat myös linnut, erittäinkin eräät (pöllöhaukka, kotka, kyyhky) niin tärkeän sijan Kreikan ja varsinkin Rooman kultissa, niiden ääni ja lento ilmaisi tulevia asioita. — Fetishmiin perustui myös uhrieläinten sisusten tutkinto, kuten kaikki muukin ennustelu ulkonaisista merkeistä ja ilmiöistä, jommoinen taikausko viljavasti rehotteli etenkin Roomassa. Kellä oli tenhosa taikakalu hallussaan, hän itsekin välillisesti sen kautta muuttui fetishiksi, koskapa hän osasi loihtia, lumota ja taikoja tehdä. Semmoisia fetishi-ihmisiä ovat esm. indianein "lääkemiehet", ja yleensä kaikki taikurit, noidat ja poppamiehet, joiden luokkaan myös uhripapit ovat luettavat. Nämäthän tekivät tuhansia taikoja jumalankuvillaan ja taikakaluillaan ja osasivat aina hyväkseen käyttää suuren joukon herkkäuskoisuutta. — Välittömiä ihmisfetishejä, joissa salaisen taikavoiman luultiin asuvan ja antavan heille pyhyyttä, ovat n.s. riivatut ja hullut, edelleen vielä kääpiöt ja rujot, joille outo ulkomuoto loi jotain jumaluuden haikua.

Fetishiänsä pakana elättää ja ilahuttaa uhreilla — siinä uhrein alkusyy — niinkauan kun hänellä on siitä apua. Jos hän huomaa fetishin pettävän — sillä kuten hän itse, ovat hänen jumalansakin vilpillisiä, itsepäisiä, tylyjä — kurittaa hän sitä nälällä tai vitsoilla, tai, jos vika on auttamaton, myy hän sen pois tai hukuttaa muuten. Papit harjoittelivat hyvin tuotteliasta fetishikauppaa.

Raakaan fetishi-uskoon ei kehkiävä ihmishenki saattanut tyytyä. Tultuaan edistyksen uralle hän ensinnäkin valitsi suurimmat, mahtavimmat fetishit, ne luonnonalat ja esineet, jotka laajimmin ja syvimmin vaikuttivat elämään ja oloihin, niinkuin auringon, taivaan tähtineen, ukonilman, tuulen, valkean, meren ja virrat, maan kasveineen, hartaimman palveluksensa ja mietiskelynsä alaisiksi. Niissä vallitsevan elämän ja salavoimat (jotka hän jo ennestään vaistosi) varusteli hän oman sielunsa ominaisuuksilla, mikäli hänen mielikuvattinsa näki näihin vivahduksia ja vastineita ulkoluonnossa. Taivas muistutti hänelle kirkkautta, puhtautta, ylevää viisautta, ukkonen ankaraa voimaa ja väkevyyttä, myrsky sotaa ja hajanaisuutta, aurinko lempeyttä ja tulista rakkautta, meri syvää salaviisautta tai vihan pauhinaa, laineiden loiske lietoa huolettomuutta, tulenlieska levotonta häilymistä tai rajua hävittävää intohimoa j.n.e. Samanluontoisia olentoja hän nyt sijoitteli luonnonaloille. Näin elementtivoimat muuttuivat haltioiksi, jotka eivät enää liiku materiassa kuten sielu ruumissaan, vaan ovat itsenäisiä, itsetietoisia henkiolentoja, jotka tosin aluksi vielä ovat ainealaansa sidotut, mutta vähitellen irtautuvat siitä. Tämä muutos on tapahtunut luonnon personoitsemisen kautta: ihminen on jumalilleen omistanut oman elämänsä, henkensä ja ruumiinsa kaikkine kykyineen ja voimineen. Jumalat ovat ihmisten kaltaisia, mutta kaikin puolin etevämpiä, suurempia, mahtavampia, kauniimpia. Jumalat ovat ihanneihmisiä, ihmisen perikuvia, jotka ovat saaneet parasta mitä heille tiedettiin antaa; semmoisina he astuvat ihmistä lähemmäs kuin tuo entinen sokea taikavoima, oivaltavat häntä ja hänen tarpeitaan paraiten. Semmoisina he saakoot palvelusta ja hurskasta kunnioitusta — ajateltiin.

Tämmöiseen täydelliseen anthropomorfismiin pääsivät oikeastaan vain kreikkalaiset. Mutta edistysaskelen fetishmistä kauas samaan suuntaan astuivat jo ennen heitä eräät rikaslahjaiset kansat, laatien itselleen jo sangen syvämielisiä jumalanaatteita, osasta syvempiäkin kuin kreikkalaiset, nim. indialaiset, persialaiset, foinikit, egyptiläiset.

Jumalan käsitteen kehjetessä selvenivät muutkin uskonnon peritotuudet. Niinpä sielun kuolemattomuuskin, jota aina hämärästi aavistettiin. Tässäkin yleinen kehitys ja hengenviljelys vaikutti edistävästi, sillä niin kauan kuin aineellinen elämä on pääasiana, ei yliluontoisia asioita ajatella. Vaan nytpä jo saattoi tämmöinenkin kysymys vaatia vastausta: saattaakohan elämä semmoinen kuin tämä maan päällä, niin täynnä vaivaa, vaaraa, kiusaa, kärsimystä, kuolemaa, niin iloton — saattako se olla omana tarkoitusperänään? kannattaako tämä elämä elämistä, ellei se tarkoita ja valmista toista parempaa elämää? Tähän täytyi järjen kuten tunteenkin vastata kieltämällä.[1]

Kreikkalainen mytologiia.

Kreikkalaisten jumalat ovat siis alkuaan luonnonvoimain olennoimia ja toimivat vaan sillä luonnonalalla, jonka ilmiöistä ovat syntynsä saaneet. Kun nämä ilmiöt ajateltiin jumalien töiksi ja kärsimiksi; niin luontui siitä jumalille oma historia, jumalaintaruja l. myyttejä, joita mielikuvitus, kerran vauhtiin päästyään sommitteli yhä laajemmiksi, kutoi yhä kirjavammiksi, noudatellen tavallisia inhimillisiä aiheita, lähtökohtia enää muistamattakaan. Mikäli jumalat, irtautuen luonnon-aloistaan, liikkuivat vapaasti taivaassa ja maan päällä sekä erittäinkin ihmiselämän puuhissa, sikäli myyttien alkunainen luonnonmerkitys hälveni tajunnasta, häämöttäen vihdoin vain muutamista syrjäseikoista. Homerin runoissa, Hellaan hengen vanhimmassa muistomerkissä, on tämä muutos jo suoriutunut.[2] Jumalat astuvat jo ilmi-elävinä ihanne-ihmisinä esiin, päätoimenaan ihmis-elämän hallinto, samalla kuin he myös vapaina vallitsevat asianomaisilla luonnonaloillaan. Poseidon esm. yllyttää Troian edustalla achaialaisia tappeluun, sen ohessa kun hän nostaa merellä myrskyjä niillä vihatuitaan ihmisiä (esm. Odyssevsiä) vainotakseen. Mutta yleensä, kuten tässäkin, on luonnontoimi siveellisen toimen palveluksessa; vähinpä luonto tuntee kummallista jälkivaikutusta hengestä. Kun merenjumala kiihkoissaan karkaa Hektoria vastaan, tyrskähtää samalla merikin. — Jälkiä alkuperäisestä luonnonmerkityksestä näkyy siinäkin, että taruissa on paljo sellaista mikä meistä näyttää järjettömältä tai epäsiveelliseltä, mutta joka osasta selviää luonnon symboliikan kannalta katsellen. Siitä sekä mielikuvittelun rajattomasta elelystä on myös jumalien tarinoihin tullut niin paljo sekavuutta ja ristiriitaisuutta yksityiskohdissa. Näitä eivät kreikkalaiset koettaneet sovitella ja selvitellä, sillä mitään säntilleen määrättyä dogmatiikkaa eli uskonjärjestelmää he eivät koskaan laatineet itselleen. Se oli senkin takia mahdotonta, että eri seuduilla palveltiin eri jumalia,[3] toisen seudun jumalat olivat osaksi toiselle outoja. Aikaa myöten otettiin myös yhä uusia jumalia palveltaviksi eikä jumalain piiri ollut koskaan tarkalleen määrätty. Eri paikoilla vaihtelivat myös myytit melkoisesti, muuntelivatpa muutenkin pitkien aikojen kuluessa muotoaan; näin syntyi toisintoja ja niiden mukana sekavuutta eri-kohdissa. Että myyteissä on senkin verran yhteyttä ja sopua, on Homerin ansio, josta varhain tuli koko Hellaan kansan aarre, sekä vähinsä myös kultin, joka vakavoitti uskonnon käsitelmiä. Hesiodon theogonia on yrittänyt saada jumalat ja heidän välisuhteensa parempaan järjestykseen, mutta tämä ei ole kansallishengen luoma, vaan oppineen järjen spekulatsiooni.

Katselkaamme, mitä jumalien olennosta ja elämästä yleensä ajateltiin, mikäli etenkin Homeros niistä puhuu.

Jumalilla on ruumis samannäköinen kuin ihmisillä, vaikka suurempi, muhkeampi, kauniimpi. Eipä kuitenkaan ihminen saa heitä nähdä semmoisina kuin he todella ovat, sillä sitä ei kestäisi heikko kuolevainen. Tavallisesti ilmestyvät he ihmisille jonkun tutun ihmisen muodossa, tai liikkuvat he linnun haamussa täällä tai verhoo heitä pilvi eli valoutu (nimbus), taikka pysyvät näkymättöminä Mananlakin peitossa. Vasta jälkeenpäin huomataan jumalan käynti ihmeellisistä seurauksista. — Ylen väkeviä jumalat ovat ja suuria töitä he voivat tehdä. Kun Zevs ravistaa kiharapäätänsä, tärisee taivas. Poseidon survaisee kerran hankonsa kallioon, ja meri myrskyää. Ihmeitä he eivät säästä suosituitaan auttaessa. Heidän haavansa parantavat he tuota pikaa, korjaavat heitä vaaroista, nostavat myrskyn ja yön vihollisia hämmentämään. Achilleen pää verhoutuu liekkipilveen kun hän astuu leirin portille vihollisia säikyttämään (Il. XVIII). Ruumiillisuus sitoo jumalia sen verran paikkaan, etteivät ole yht'aikaa läsnä kaikkialla, mutta salaman tai aatoksen nopeudella siirtyvät he paikasta toiseen. Pallas heilahtaa maan päälle kuin säkenöivä tähti ja parissa askelessa astaisee Poseidon Samoksesta Euboiaan. — Tarkan tarkat on heillä aistit. Kaikkialta kuulevat he ihmisten rukoukset ja äärettömiin näkee heidän silmänsä. Olympin kukkulalta näkee Zevs kaikki mitä mailmassa tapahtuu. Tämä miltei antaa kaikkialla-läsnäolon edut.

Ruumiillisuutta seuraa ruoan, juoman ja unen tarve. Tosin syövät ja juovat he parempaa kuin ihmiset, nim. ambrosiaa (kuolottomuuden ruokaa) ja nektaria. Käyttävätpä myös vaatteita. Kuten luontokin, jonka henkiä he ovat, he eivät ole olleet ikiajoista asti, vaan heillä on syntynsä. Mutta ihmeen nopeasti jumal-lapsi kasvaa. Aamulla synnyttyään soittaa Hermes jo päivällä huilua ja varastaa karjaa, ja Apollon ambrosiaa imettyään tarttuu heti sota-aseihin. Ja, mikä on verraton etu, he eivät koskaan sairasta, eivät vanhene ja kuole, vaan säilyvät ikinuorina nuo "kevyt-eloiset autuaat jumalat". Tästä ei sentään seuraa, etteivät kipua tuntisi. Heitä voi miekka haavoittaa ja pistosana purra sydämmeen.[4] He tuntevat samoja mielenliikutuksia ja tunteita kuin ihmiset: iloa, surua, vihaa, rakkautta j.n.e., jopa väliin liiankin inhimillisesti, kun itsekkäiset syyt mieltä liikuttavat. Tässä onkin jumalien heikkoin puoli. He kyllä säännössä harrastavat sitä mikä on oikeaa, totta, siveää, mutta käytännössä usein suosivat valhetta, vääryyttä, haureutta, vihaavat, kadehtivat ja ovat puolueellisia. Kuinka halvasti esm. Hera vainoo troialaisia! Kuinka Athene viettelee heitä rikkomaan liittoa (Il. IV)! Mitä konnanjuonta hän käyttää Hektorin surmaksi (XXII)! Vaan kuinka voisikaan pakana jumalalleen luoda korkeampaa siveellisyyttä kuin mitä hänellä itsellään oli? Joku määrä tuota jumalien heikkoa siveellisyyttä on sentään luettava luonnonsymboolikan syyksi, jonka hämärää kuvakieltä myöhemmin muodostuneet tarut eivät enää tajunneet. Siitot, syntymät, häviöt siirrettyinä luonnonelämän alalta ihmiselämään muuttuivat helposti moraalisiksi virheiksi ja rikoksiksi. Ja kohosipa myös toisaalta ihmeen korkealle valistuneimpien pakanain käsitys jumalain pyhyydestä. Muistakaamme vain Aischylosta ja Sofoklesta!

Ehdottoman pyhiä nuo jumalat eivät siis olleet. Eivätpä myöskään olleet kaikkitietäviä, vaikka paljokin tiesivät ja heidän älynsä tunkeusi syvälle salaisuuksiin. Erehtyä saattoivat kuitenkin. Eivät he myöskään ole kaikkivaltiaita, vaikka ovatkin mahtavia varsinkin luonnonaloillaan. Helposti he tosin toiveensa täyttävät, muuttavat muotonsa, ryhtyvät mielin määrin mailman menoon ja siirtävät tapaukset uusille urille — mutta heitä ylempänä vallitsee sallimus, kohtalo, jonka alle kaikkien täytyy taipua. Tuo näköjään sokea voima vallitsee omien salaisten lakiensa mukaan, nostaa ja kaataa yhtenään ja sortaa säälimättä ihmisonnen. Jumalat panevat vaan palvelijoina toimeen sen tuomioita, jopa usein vastoin tahtoansa. Olkoonpa joku jumala kuinkakin hellästi holhonut ihmistä — jos kohtalo on sille surman säännyt, heti hylkää hän kurjan oman onnen nojiin. Niin hylkäsi Apollon Hektorin. Tämmöisen mailmanhallituksen edessä, joka ei tiedä armosta ja rakkaudesta, jähmettyy sydän kauhusta; ja saatamme arvata, millä janolla pakanat, saatuaan silmänsä avatuiksi, riensivät "hyvän sanoman" lähteelle virvoitusta saamahan. — Jonkinmoista kohtuutta tuo kohtalo sentään noudattaa siinä, ettei yhdelle anneta kaikkea hyvää, esm. pitkää ikää ja sotamainetta samalla, vaan jompaakumpaa. Achilleen lyhyttä ikää palkitsi kuolematon kunnian loiste. Ja mikä ikimaine säteilee Hektorin hurmeista ikäänkuin sovitteeksi Andromachen kyynelille!

Ja millä autuaat aikansa viettävät? Elävät ilossa, huvitellen, herkutellen. Zevs isän valoisaan juhlasaliin Olympon huipulle tullaan koolle kemuilemaan; sitte kuunnellaan Apollonin soiton säveliä ja Muusain lauluja tai pakinoidaan, jopa välisti ajan kuluksi kinataan ja rettelöidäänkin. Mailman hallinto ja ihmisten asiat antavat heille kuitenkin enimmin työtä ja puuhaa. Ihmisten taistelut jakavat heitä helposti puolueihin, kun kullakin jumalalla on omat suosikkinsa, ja Troian sodan vastakaiku kuuluu usein varsin räikeästi Olympon valokunnailta, niin että tyynempäin jumalien mielestä ei enää ruokarauhaakaan suoda. Zevs pysyy kuitenkin suhteellisen puolueetonna, toimitellen vaan sallimuksen päätöksiä. Ei Apolloninkaan arvellen kannata ihmisparkojen vuoksi niin suurta melua nostaa (Il. XXII).

Roomalainen mytologiia.

Italian kansa, ollen Kreikan kansan sukua, ajatteli samoin kuin tämäkin jumalia luonnonvoimiksi. Mutta tätä perusastetta edemmäs ei päästy. Helleenin elävä mehuisa mielikuvitus loi noista voimista haavemailman ja sen asujamiksi ihanneolennoita, jotka uhkuvat elämää ja olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa; mutta tämmöiseen "lapsellisuuteen" ei järkevällä realistisella roomalaisella ollut halua eikä kykyä. Hänen jumalansa ovat luonnonvoimista harkitsemalla saatuja aateperäisiä sielun ominaisuuksia, joiden hän arveli hallitsevan mailmaa. Minkä muotoisia ja luontoisia nuo jumalat muuten olivat, sitä ajattelemalla hän ei vaivannut päätänsä. Senpä takia nuo jumalat, yksilöiselon viehäkettä vailla, ovat jäykät ja kaikki ikäänkuin samaan kaavaan valetut. Ne edustavat vain jumaluuden yleis-käsitettä, ovat siis totisia, arvokkaita, juhlallisia, ehkäpä pyhempiäkin kuin veljeskansan lemminkäismieliset jumalat. Mutta elämää ja runollista kauneutta niissä ei ole. Eipä siis puhettakaan taruista ja mytologiiasta; semmoisia Italiassa ei luotu milloinkaan. Eipä heillä pitkiin aikoihin ollut jumalistaan kuviakaan, ainoastaan niitä näitä yksinkertaisia symbooleja, joku kivi, keihäs, (Vestan) valkea t.m.s. — Valtionjumalain ohessa oli useita maaseutujumalia, jotka suojelivat pää-elinkeinoja vainiolla, niityllä ja metsissä. Kodilla, joka roomalaiselle oli arvokkaampi kuin kreikkalaiselle, oli haltionsa. Lisäksi karttui heille epälukuinen liuma jumalaisia sen johdosta, että melkein joka esineellä (fetishillä), joka tärkeämmällä toimella ja asialla[5] heidän yksityisessä ja julkisessa elämässään, joka ihmisellä, perheellä, yhdyskunnalla, seudulla j.n.e. oli omat haltionsa. Vihdoin suuri joukko aateperäisiä käsitteitä ja ominaisuuksia käsiteltiin henkilöiksi: Pietas, Fides, Honos, Spes, Virtus, Libertas, Concordia, Pudicitia y.m. Jumalien luku eneni enenemistään, kun vieraille kulteille suvaitsevasti suotiin sija Roomassa.

Jumalien eloista ja oloista ei siis haaveksittu, mutta käytännöllisesti ajateltiin miten jumalat vaikuttavat ihmisten oloihin ja miten on meneteltävä, että heiltä saataisi apua, hyötyä ja siunausta. Monen monilla uhreilla, rukouksilla ja mutkikkailla juhlatempuilla koetettiin arkailevan tarkasti jumalia lepytellä, saattaa suosiollisiksi ja armollisiksi. Roomalaiset olivat siis kyllä tavallaan hurskaampia, kuin kreikkalaiset, mutta paljo taikauskoisempia.

Päästyään Kreikan tuttavuuteen[6] lainasivat he sieltä mytologiian, kuten niin paljo muitakin sivistystarpeita. Tämä kävi helpommin kuin olisi luullutkaan, sillä veljeskansoilla oli kuitenkin yhteisenä uskonnollisena pohjana luonnon personoiminen ja sillä useat jumalat molemmin puolin vastasivat toisiaan. Nämätpä siis mikäli mahdollista sulatettiin yhteen. Oman taiderunouden synnyttyä, joka kaikessa noudatti kreikkalaisia esikuvia, avautui Roomalle Kreikan jumalaistarusto ja sankarisadut kaikkine aarteineen.

Jumalisuudesta, hyveistä ja jumalain palveluksesta.

"Kaikki ihmiset tarvitsevat jumalia" (Od. III, 48) — sen helleenit ja antiikki yleensä, elävästi tuntien jumaluuden voimaa ja läsnäoloa, tunnusti; ihmiset ovat kurjia kuolevaisia, jotka menestyäkseen yhäti tarvitsevat armiasten antiluojain apua ja varjelusta. Tätä hartaasti pyydetään nöyrällä mielellä ja siinä ilmenee hurskaus eli jumalisuus. Se katselee jumalia pelolla ja aralla kunnioituksella, niinkuin ainakin kurja kuolevainen ikivaltoja, niinkuin alhainen ylhäistä, jonka vihaa hänen tulee välttää, jonka mieltä suostutella, saadakseen häneltä, jos mahdollista, jotain hyvää. Jumalan ja ihmisen suhde ei ole persoonallista elonyhteyttä, jossa jumalan rakkaus pyhittävästi ja ylentävästi vaikuttaa ihmiseen, herättäen hänessä vapaata vastarakkautta (jos hämäriä aavistuksia sinnepäin nähtäneekin joissakuissa syvemmissä hengissä), vaan se on orjan suhde isäntäänsä, joka pyytää itsekkäitä ajallisia etuja. Tämmöisen itsekkään hurskauden rinnalle mahtuu runsaasti ynseyttä ja pahansuontia muita ihmisiä kohtaan. Nurjan jumalankäsitteen seurausta on vielä sekin, että mateleva orjan mieli yltyy röyhkeäksi vaateliaisuudeksi isäntiänsä, jumalia kohtaan. Kun näet ihminen on antanut jumalille uhrinsa, paraat mitä hän voi, saattaa hän mielestään syystä vaatia että jumalat palkaksi myös suovat hänelle lahjojansa, ylhäistä suopeuttansa ja ajallista siunausta. Missä tätä näkyy puuttuvan, missä ihmistä vainoo kova onni, on selvä että hän, tai hänen isänsä (perinnöllisyyden lain mukaan) ovat jumalien mieltä rikkoneet kieltämällä heiltä heidän saataviansa oikeuksia. Tämmöinen katsantotapa, joka asettaa jumalan ja ihmisen välisuhteen suoran tavallisen lakioikeuden kannalle, on tietysti oikeaa uskonnonhenkeä vailla. — Puhtaasti henkinen autuus, sielun sisällinen rauha ja ilo keskellä ulkonaista tuskaa ja elon myrskyjä, taivaan kruunu jonka hohteessa maallinen risti katoo varjoon — se on antiikille outo oppi.

Yhtä ahdas ja pintapuolinen kuin antiikin hurskaus olivat myös siitä syntyvät hyveet. Sen siveellisyys on enemmän yhteiskunnallinen kuin eetillinen. Yhteiskunnan elimistö vaatii kutakin jäsentänsä, kutakin yksityisihmistä noudattamaan sen järjestystä ja säädöksiä, ja koska yhteiskuntalaitosta luultiin jumalien asettamaksi ja se semmoisena oli pyhä, saattoi ihminen juuri yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttämällä paraiten ja luonnollisimmin osoittaa hurskauttansa ja harjoitella hyveitänsä. Tuo yleinen hyöty vaatii nyt etupäässä yksilöä rajoittamaan aistiviettejänsä, halujansa, niin ettei hän niillä vahingoita yhteiskunnan muita jäseniä; ei saa ajatella yksin omia etujansa, vaan täytyy muistaa muitakin, niin että yhteiselämästä syntyy sopusointuinen, kaunis kokonaisuus. Tämä suhdan, määrän, kohtuuden noudattaminen on se siveellinen ajatus- ja elämistapa, se "kalokagathia" ("somuus ja hyvyys", säädyllisyys), josta antiikin avut ja hyveet kasvoivat. Nuo neljä kuuluisaa päähyvettä mielenmaltti, oikeus, viisaus, urhollisuus, painoivat mikä enemmän mikä vähemmän leimansa kaikkiin elonsuhteihin, kotiin, avioliittoon, vanhempain ja lasten väliin, vainajain kunnioitukseen, ystävyyteen, toveruuteen, julkisiin ja valtiollisiin toimiin; niihin kaikki kasvatus tähtäsi. Niiden harjoitus on hurskautta, niiden laiminlyönti syntiä. Synti ei ole jumalan ja ihmisen sisällisen sovun rikkomista, vaan se on ylvästelyä (hybris), kun ihminen ei tunnusta luonto-asemaansa, ei pysy rajoissaan, vaan ryntää niitä ulommas ja ylemmäs jumalien vallan alalle, heidän majesteettiansa solvaisemaan. Sillä vetää hän päällensä rankaisun, kunnes hänen itsekkyytensä on muserrettu, ja häiritty mailmanjärjestys saatu entiselleen. Rankaisu ei tarkoita rikkojan siveellistä parantumista, sillä eipä synnin syynä oikeastaan olekaan ihmisen paha tahto, vaan hänen järkensä jonka joku jumala on sokaissut (ate). Tämmöinen intellektualistinen, naturalistinen harhasuunta haittaa antiikin, lähinnä helleenein siveysoppia.[7] Siveys ei pyri ihmistä ylempänä olevan siveellisen ihanteen kaltaisuuteen, vaan se sääntelee luonnollista elämää valtion tarkoituksen mukaan, ei pyri voittamaan ja uudistamaan ihmissydäntä, vaan rajoittelee, siivoo ja suhdittelee luonnonihmistä ulkoapäin. Rajan ulkopuolella vallitsee itsekkäisyys ja synti vapaasti, puhumattakaan siitä, että ihmisyyttä tuskin tunnustetaan kansallisuuden ulkopuolella, että muukalainen luonnollisesti on vihollinen (vaikka tosia helleeninen humaniteetti jo varhain paranteli muukalaisen turvatonta asemaa). Puhdas ihmisrakkaus on yhtä tuntematonta kuin puhdas jumalan rakkaus. Oikeus on korkeinta ja parasta, mitä tunnetaan. Oikeus ja totuus on elämän peruspohja, sen uskoi antiikin mies ja antoi sentähden valalle erinomaisen pyhyyden. Tee jokaiselle oikeus, rakasta ystävää, vihaa vihollistasi — se oli hänen oppinsa. Puhdas, omaa etua katsomaton rakkaus oli harvinaista. Poikkeuksena täytyy kuitenkin mainita monta kaunista urotyötä, missä jalo sydämmen käsky vaati antamaan veren ja hengen isänmaan hyväksi, muuta palkkaa pyytämättä kuin jälkimailman mainetta.

Hurskas helleeni ja roomalainen palveli siis jumalia, kun hän oli kelpo kansalainen, hyvä isä, puoliso, lapsi, ystävä, isäntä. Suorastaan osotti hän hurskauttaan jumalille uhraten, heitä rukoillen ja palvellen, jonka ohessa hän täten paraiten takasi itselleen heidän siunaustansa ja apuansa.

Jumalanpalvelussa käyteltiin vanhastaan perittyjä tapoja ja usein eriskummaisia temppuja ja menoja, joiden hämäriä symbooleja ei enää aina ymmärrettykään. Erittäin oli roomalaisten jumalanpalvelus muotopuolinen ja tuskallisen tarkasti he sen monimutkaisia menoja suorittelivat. Valtio piti huolenaan virallisen kultin hoitoa, ottipa usein vieraitakin jumalia palveltaviksi. Tämän ohessa suvaittiin myös yksityiskultteja. Palvelus tapahtui pyhäköissä sikäläisen jumalankuvan luona joka oli hartautta herättämässä; mutta sivistymätön joukko luuli useinkin jumaluuden kuvassa asuvan ja siitä suorastaan tenhotavalla vaikuttavan (fetishmiä). Ainakin luultiin jumalan näkymätönnä asuvan pyhäkössä rukouksia kuulemassa ja uhreja vastaanottamassa. Pyhäkkönä oli alkuaan joku puisto tai puu, lähde juurellaan, joku vuori tai luola. Sitten rakettiin jumalien majoiksi vasituisia, yhä komeampia templejä, joiden pihoilla ja alttareilla uhrattiin, rukoiltiin ja kiitettiin. Pyhiä toimituksia suorittivat papit, välittäjinä ihmisien ja jumalain välillä.

Uhrit olivat joko verettömiä — hedelmiä, leipää, viiniä, maitoa, mettä, suitsukeita, kasveja — tai verisiä — härkiä, lampaita, vuohia, sikoja y.m., joita tärkeissä tiloissa uhrattiin sadottain yht'aikaa (hekatombi). Puhtain käsin, puhtain mielin piti uhrattaman. Teuraat seppelöitiin, samoin ihmiset, soitto soi ja laulu, jumalia rukoiltiin suopeasti ottamaan uhria vastaan ja teuras tapettiin monilla tempuilla. Syötiin sitte juhla-atria, jossa jumalat saivat määräosansa teuraasta (reisiluut käärittyinä rasvaan), alttarinliekissä poltettuina, ja ihmiset söivät muut lihat. Tätä paitsi annettiin jumalille aina esikoiset eli päällisteet pellon sadosta, metsän riistasta ja muusta saaliista, syötäessä saivat he aina rippeensä ruoasta hekin ja tuskinpa sitä tilaisuutta missä ei heitä jollain uhreilla muistettu. Ei siis hurskautta puuttunut, mutta tuo hurskaus pyysi palkkaa, ja vaadittiinpa usein jumalia täyttämään rukouksia ennen annettujenkin uhrien perusteella, jos kyllä luvattiin uusiakin vasta.

Tarvis oli ihmisen tietää, millä mielellä oikulliset jumalat kulloinkin olivat häntä kohtaan samoin kuin mitä heidän neuvostossaan oli. päätetty maan päällä tapahtuvaksi. Näitä tietoja toimitteli enteet ja ennustajat, tai sai ihminen tietää salaperäisiä yliluonnollisia asioita erinäisissä tiloissa, haltioissaan ollen y.m. Semmoinen tila on uni: silloin saa hän väliin ylhäisiä ilmestyksiä tai käy hänen luonaan vainajia niitä ilmoittamassa. Profeetallisia unia nähtiin templeissä ja pyhäköissä (incubatio). Niin kävi esm. Dodonassa, jos joi sen pyhästä lähteestä ja sitte nukkui sen tammen alle tai kuunteli tään lehtien huminaa. Mutta nuo unelmat olivat hämäriä ja niinpä sepiteltiin konstikkaita unenselityksiä ja unikirjoja jo silloin. Varsinaista profeetan virkaa toimittivat tietäjät, ennustellen enteistä ja ollen yhtenäisessä yhteydessä jumalien kanssa. Olipa erityisiä ennuspaikkoja (ehresteria, oracula), joissa he haltioissaan ollen jakelivat salaviisauden sanoja neuvoa kysyville. Ennustuslahja luultiin myös olevan muillakin ihmisillä eri tiloissa, etenkin kuolinhetkellä, kun he jo seisovat iankaikkisuuden kynnyksellä eikä ajan sumut pimennä silmää. — Lisäksi luultiin jumalien puhuvan ihmisille monenmoisilla merkeillä ja ilmiöillä luonnossa ja elämässä. Tämmöisiä enteitä olivat lintujen (haukkojen, kotkien y.m.) lento ja huuto, salamat, jyrinät, pyrstötähdet, kuun pimennykset, virvaliekit y.m.s. Myöskin ennusteltiin uhrielukkain sisuksista, uhriliekin palosta, sanoista jotka puhujan tietämättä omituisen sopivasti sattuivat johonkin tilaisuuteen, aivastuksesta j.n.e. Verivihma ennusti surmaa; jos joku näytti verhoutuvan mustaan utuun, oli hän pian kuoleva (Od. XX, 351 ss.). Näitä ja muita enteitä tietäjät selittivät.

Peloponneson sodan jälkeen alkoi uskonto Kreikasta rappeutua, kun filosoofien epäilys tarttui suureen yleisöön, ja isien yksinkertainen usko joutui viisastelun ja pilkan alaiseksi. Uskottomuuden mukana rehotti taikausko, jota kaikellaiset itämaiset mysteeriahaaveilut lisäsivät.

* * * * *

Me 19:n vuosisadan lapset ajattelemme toisin kuin helleenit Jumalasta ja mailmasta — ja kuitenkin luemme vielä mielellämme noita vanhoja "lapsellisia" jumalaisjuttuja ja sankarisatuja. Miksi? Helleenit loivat suurenmoisen sivistyksen, ihmishengen merkillisimpiä tuotteita, joka eli virkeänä enemmän kuin tuhannen vuotta ja vielä hyvin kauan jälkeenpäin on syvälti vaikuttanut ihmiskunnan henkiseen elämään, elvyttäen sen pyrintöjä valistukseen ja vapauteen. Heidän taiteensa ja kirjallisuutensa kelpaa osittain vieläkin esikuvaksi ja oman kulttuurimme sydänjuuret piilevät klassillisessa maassa. Hellaaseen ja Roomaan on meidän vieläkin mentävä, jos tahdomme syvemmälti ymmärtää sivistystämme ja sen kehitystä. Mutta klassillinen runous ja taide on mitä lähimmässä yhteydessä antiikin uskonnon ja mytologiian kanssa, niin että edellisistä ei saa oikeaa käsitystä jälkimmäisiä tuntematta. Runoilijat käsittelevät yhtenään myyttejä luoden niille kauneuden leiman ja nämä osaksi kommenteeravat heitä. Tästä syystä on mytologiia meille tärkeä, emme ymmärrä runojen aatteita ja erikohtia tuntematta taruja. Ja niinkuin tarujen taikamaasta runoudelle yleni ihania kukkia, samoin tarut itsessäänkin sisältävät paljo kaunista ja merkillistä, usein syviä aatteita seikkailujen kirjavassa verhossa, kohtauksia ihmissydämmen vanhasta ja yhä uudesta historiasta, jotka eivät joudu vanhanaikuisiksi.

A. Mailman ja jumalain synty.[8]

Aikojen aamukoissa syntyivät mailma ja jumalat yhdessä. Luomakunta ei esiintynyt kohta valmiina. Sen soma järjestys on vasta vähitellen saatu pitkissä kiivaissa taisteluissa epäjärjestyksen ja sekasorron valtoja vastaan, joita kuvataan häjyjen kamalain hiisien haamuilla.

Olokappalten emä on (Okeanos virran) vesi[9] tai, Alkuaine, toisen käsityksen mukaan, aava usmainen avaruus Chaos (= ammottava kita), jossa niiden siemenet sekasin kuohuivat. Tämän äidinkohdusta sukeusi ensin Maa (Gaia) sekä Maanalusta eli Manala (Tartaros) joka on yhtä syvällä maan alla kuin taivas sen päällä, ja luomishalu Eros (lempi). Maa synnytti sitten itsestään Taivaan (Uranos), Vuoret ja Meren (Pontos). Maan ja Taivaan liitosta syntyi a) 12 titaania: Okeanos, Koios, Kreios, Hyperion (ylhäinen), Iapetos (viskaaja), Kronos (täydeltäjä); Theia, Rheia, Themis, Mnemosyne, Foibe (valokki) ja Tethys (äiti), jotka kaiketi edustavat väkeviä luonnon alkuvoimia; b) kykloopit ("mulkosilmät") Brontes (jyminä), Steropes (salama), Arges (leimu), ukonilman voimia; c) satakätiöt (hekatoncheirit) Kottos, Briareos, Gyges, nekin maantärinäin ja myrskyjen y.m. myllertäväin voimain edustajia. Meren kanssa synnytti Maa muutamia merenhaltioita Nerevs, Thaumas, Forkys y.m.

Useat titaanit yhtyivät avioliittoihin; Okeanos ja Tethys, joista sikesi okeaniidein (merenneitojen) lavea suku; Hyperion ja Theia, joiden lapsia ovat Helios (aurinko) ja Selene (kuu), Eos (koitar). Titaanittaria ovat myös Leto (pimeä yö) ja Asteria (tähtiyö).

Mailmaa hallitsi nyt Uranos. Peljäten nuorempain lastensa vielä riistävän häneltä vallan, kätki hän heidät maan syvään piiloon. Sitä paheksi Gaia emo ja yllytti titaanit kapinaan isää vastaan. Viekkain heistä, Kronos, väijyi häntä ja silpaisi häneltä siitinvoiman sekä anasti vallan. Mutta peljäten pojiltaan samaa mitä hän oli isälleen tehnyt, nieli hän lapsensa sitä myöten kuin ne syntyivät. Hän oli jo niellyt viisi, kun puolisonsa Rheia siitä suruissaan kepposella pelasti nuorimman lapsensa, Zevsin, samasta kohtalosta. Hän kapaloitsi kiven ja työnsi sen miehensä suuhun. Pelastunutta Zevsiä vaalivat Dikten vuorettaret Kreetassa ja lapsi imi Amaltheia vuohta. Luolan suulla rämistelivät papit kuritit aseillaan, jottei epäluuloinen Kronos kuulisi pienokaisen porua. Isoksi tultuaan kapinoi Zevs isäänsä vastaan ja pakotti häntä laskemaan ilmoille nielemänsä. Muutamat titaanit taipuivat alttiisti vallan alle, mutta muut voitti hän vasta kykloopein ja satakätisten avulla ankaran sodan (titanomachian) kautta, jossa kykloopein takoma ja hälle antama salama oli aimo aseensa, ja syöksi heidät manalaan vaskitelkien taa. Iapetoksen poika Atlas tuomittiin kantamaan taivaan kantta. Sitte jakoi Zevs mailmanvallan veljeinsä kanssa niin, että itse piti taivaan, Poseidon sai meren, Hades manalan hallittavakseen. Maan jättivät he yhteiseksi omakseen. Yhteis-asuntona on heillä vuori Olympos.[10]

Satu paransi sitte Kronoksen kohtalon. Pindaros runoilee hänen valtansa menetettyään päässeen valtiaaksi "autuasten saarille" etäälle valtameren äärille. Sen ohessa oli hän vainajain tuomari. Kreikkalaista tarua muodosteli sitte roomalainen omalla tavallaan (kts. Saturnus).

Taidekuvissa on Kronos kaunis mies, vaikka vakavan ja melkein synkän näköinen, pää puolittain verhottuna. Sirppi on hänellä kädessään ilkityön takia jonka teki isälleen; mutta Saturnuksen sirppi leikkaa pellon laihoa.

Ei ollut vieläkään järjestys turvattuna. Kostaakseen lastensa häviötä pani Gaia uusia voimia liikkeellä. Hän loi Tyfoevs hiiden, jolla oli sata tultasuitsevaa kyynpäätä, ja ajoi sen sotaan, joka järkytti maan ja taivaan. Salamoillaan rusensi Zevs vihdoin hirviön ja viskasi sen manalaan, josta se vielä vimmoissaan tulivuorten (Aetnan) kidoista oksentaa liekkiä taivasta päin. — Vielä Uranoksen, maahan nokkuneista, veripisaroista syntyneet gigantit[11] nousivat kapinaan. Rajusti riehui tappelu (gigantomachia), kunnes Olympon jumalat voittivat ja Zevs syöksi gigantitkin manalaan. Nyt vasta oli mailmanjärjestys iki-ajoiksi turvattu. Ainoastaan harvoin jumalat sitte enää ase kädessä keskenään ottelivat.[12]

Gigantit edustavat alkuajan luonnonmullistuksia jotka maanpintaa myllersivät, etenkin maanalaista valkeaa, joka vilkkaasti toimii Välimeren tienoilla. Sen jälkiä nähtiin myös pohjois-Kreikassa, jonne taru näitä tapauksia sijoittaa.

Jumalien synnyn historia on samalla mailman, sillä nämä alkujumalat olivat joko ne ainekset, mistä mailina luotiin, tai ne voimat, jotka siinä olivat liikkeellä.

Gigantteja kuvataan tavallisesti käärmeiksi joilla on ihmisen pää ja yläruumis. Suuri, etevä esitys, vaikka rikkiöimenä, on se giganttitaistelu, jolla Attaliidit aikoinaan koristivat Zevsin alttaria Pergamossa (nyk. osia Berlinissä).

Ihmisen synty ja alkutila.

Ihmiset ovat syntyneet maa äidistä.[13] Sanottiinpa heitä jumalienkin luomiksi ja heidän ensinnä, kulta-aikana, eläneen autuaina jumalien yhteydessä, kunnes ylpeytensä kautta menettivät autuutensa. Sitten vaipuivat he kurjaan raakuuteen, joka ei ollut elukkain oloa parempi. Tästä auttoi heidät Iapetoksen armelias poika, titaani Promethevs[14] ja ohjasi heidät sivistyksen tielle. Hän edustaa valoon ja vapauteen pyrkivää ihmishenkeä, joka edistääkseen ihmiskunnan jalostusta ja onnea ei kammoo jumalainkaan vihaa. Hän loi sivistyksen ensialkeet, jota varten hän varasti taivaasta tulta[15] ja antoi ihmisille. Nämä panivat sen liedelle ja laativat lieden suojaksi katon; näin syntyi ensimmäinen ihmistalo, kun ennen majailtiin rotkoissa ja luolissa. Kuljeksiva elämä pysähtyy vakinaisiin asuntoihin ja maanviljelys tarjoo vankan pohjan sivistysriennoille. Mutta Zevs rankaisi kovasti titaania, joka rohkeni tahrata taivaan tulta maan tomuun. Hän kytkettiin kahleilla jylhään vuoreen maan äärillä (Skythiassa), ja kotka nokki yhäti hänen maksaansa. Tästä tilasta vapahti hänet aikojen perästä Herakles, uhraten Tuonelle sovinnoksi kentaurin.

Sivistyksen mukana on sitä tätä pahaakin tullut, joka on luonnon tilassa outoa. Niinpä karkeat luonnonihmiset ovat terveempiä kuin hienostuneet, velttomaiset kulttuuri-ihmiset. Tätä opettaa Pandoran-myytti, joka on edellisen tarinan jatkoa. Kostoksi tulen ryöstöstä antoi Zevs Hefaistoksen leipoa savesta ihanan naisen, jonka nimi oli Pandora (kaikkien-lahjallinen), koska kaikki antoivat sille lahjansa, suloa, viehättävyyttä, kätevyyttä, sulavaa puhelahjaa ja mikä mitäkin. Zevs antoi hänelle lippaan, joka kantensa alla kätki kaikkia tauteja ja tuhoja, ja lähetti hänet Promethevsin typerän veljen Epimethevsin ("perästäpäin ajattelevan") luo. Kun tämä uteliasna aukaisi kannen, lentää sujahti sieltä tautien parvi ulos kiusaksemme. Ainoastaan toivo jäi lippaan pohjalle, kun Epimethevs riensi lyömään kannen kiinni![16]

Näin tämän ensimmäisen naisen kautta tauti ja kuolema tuli mailmaan, sittekun ihminen pyrki mahdottomiin ja sillä solvaisi taivaan pyhyyttä. Rikoksestaan joutui hän kärsimään tuskia, joista vasta voiton sankari, rohjeten ryhtyä taistoon tuonta vastaan, vapahti hänet sovittavalla kuolemalla. Tässä syvämielisessä tarussa helähtelee ääniä, joista pyhä raamattu puhuu paremmin ja selvemmin.

Toiseen tapaan käsittelee ihmisen alkuhistoriaa neljän aikakauden taru.[17] Ensinnä oli kultakausi, jolloin ihmiset huolta, kipua ja tuskaa tuntematta elivät onnellisina. Maa elätti heitä hedelmillään ilman työtä. Sulo-unessa uinahti ihminen täältä toiseen elämään ja muuttui ihmisten suojelushengeksi (enkeliksi — sanoisit). Huonompi oli jo hopeakausi: ihmiset olivat laiskoja ja ylpeitä jumalanhalveksijoita. Vielä alemmas vaipui vaskikausi: hurjat ja väkivaltaiset ihmiset tappelivat alati, kunnes hävisivät sukupuuttoon. Mutta rautakauden ihmissuku on jo niin langennut, ettei alemmas voi langeta: ei ole sitä kurjuutta ja pahetta jota se ei harjottaisi.

Kun ihmiskunta näin turmeltumistaan turmeltui,[18] päätti Zevs hävittää sen maan päältä. Hän lähetti suuren vesitulvan,[19] joka hukutti kaikki ihmiset ja elävät. Ainoastaan Deukalion,[20] Promethevsin poika, vältti vaimonsa Pyrrhan kera kuoleman. Isänsä neuvosta rakensi hän arkun, jossa (kuten Noak) souteli vesillä, kunnes alus ajausi Parnassos-vuorelle. Täällä uhrasi hän kiitosuhrin Zevsille. Tämä antoi hänen uudistaa ihmissukua, käskien heidän hupussa päin nakella taaksensa äitinsä luita. Kun he sen johdosta, ajatellen maata äidikseen, heittivät kiviä, syntyi Deukalionin heittämistä kivistä miehiä ja Pyrrhan heittämistä naisia. Deukalionin poika oli Hellen, josta helleenit eli kreikkalaiset saivat nimensä. Hellenin pojat olivat Aiolos (Aeolus) ja Doros sekä pojanpojat Achaios (Achaeus) ja Ion, joista Kreikan kansan pääheimot johtuvat: aiolit (eoolit), doorilaiset, achailaiset (l. akeeit) ja ionilaiset.

B. Jumalat.[21]

I. Taivaan jumalat ja haltiat.

Zevs. — Juppiter.

Ylhäisin ja mahtavin jumala on isä Zevs, taivaan, yläilmojen ja koko mailman valtias.

Taivaan ilmiöt varhaimmin herättivät ihmisiä uskomaan korkeampia henkiolennoita. Mikä onkaan mieltä valtaavampi kuin ääretön sinikorkeus ihmeineen! Sieltä aurinko lempeillä säteillään valaisee ja lämmittää maita, siellä säihkyy tuhannet tähdet, sieltä valua sade, joka lämpimän liitossa luo kasvikunnan maata kaunistamaan, siellä salamat leimuvat ja ukonpilvet ankarasti jylisevät, sieltä on syntyisin myrskyt ja lumipyryt. Eipä kumma, jos noita suuria, osasta pelottaviakin ilmiöitä nähtäissä luultiin ylhäisten olentojen niissä toimivan. Väkeväpä käsi se sieltä varmaan ukonnuolia ampui maahan; mahtava isäntä se siellä puhui pilvissä ilmain ääristä niin ääriin. Ken ei hänen vihaansa pelkäisi ja suosiotansa pyytäisi! Tämmöinen "ilmojen isäntä, taatto taivahinen, vallanpitäjä pilvissä" oli muinais-suomalaisilla Ukko ylijumala. Helleenien "Ukko", joka monissa kohden anastaa saman aseman uskonnossa ja palveluksessa, oli Zevs.[22]

Hän on lähinnä taivaan jumala, asuu ja vallitsee pilvien päällä, yläilmoissa.[23] Kaikki liike ja elonilmeet tuolla ylhäällä lähtevät hänestä, tai ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän kerää pilvien synkät sarjat,[24] joista ikäänkuin huvikseen singahuttaa salamia ja jyristää hirveän mahtavasti;[25] hän nostaa vihurit meriä myllertämään, mutta myöskin leyhkeät suvituulet merenkulkijain iloksi; hän lähettää lumet ja rankat säät, mutta lempeät suvisateetkin,[26] joiden vihmoista nääntyvä kasvikunta virkoo. Hänestä riippuu viljan kasvu ja siten ihmisten ja eläinten elo ja menestys. Hän antaa kesän ja talven; on kaiken elämän alkulähde maan päällä.

Mutta maata korkeampi on taivas, eikä Zevsin valta rajoitu vaan maan eloja ja oloja säätelemään. Hän hallitsee koko mailmaa ikitahdollansa: sen alaisina ovat jumalatkin.[27] Minkä muotoiseksi Zevsiä ajateltiin? Ukonilman ihmeilmiöissä on vilkas mielikuvatti aina halusti toiminut ja moni myytti on niistä alkunsa saanut. Niistä Zevsinkin kuvalle aiheet otettiin. Hän on ylevä, usein ankarannäköinen jumalaishahmo, joka astuu pilvien äärtä tai ajaa kolistaa nelivaljakossaan taivaan tanterilla, viskellen vihoissaan särmäkkäitä salamia. Hän salamoi ja jyristää heiluttamalla egiidiänsä,[28] joka — myrskyisen ukkospilven kuvana — on taivaansepän Hefaistoksen takoma kauhukilpi, sadan kyynpään reunustama, kamalasti tuijottava Gorgon-pää keskellään. Tällä tyrmistyttää Zevs vihollisensa ja ruhjaisee ne salamoillaan.

Luonnon alalta ulottaa Zevs valtansa hengen aloille ja kohoo siinäkin yleväksi. Niinkuin hän sääntelee vuodenaikain vaihekulkua, niinkuin hän luonnossa ja jumalien kesken valvoo järjestystä, estäen riitaisia voimia yltymästä toisiaan vastaan ja säännellen kaikki sopuisaan yhteistoimintaan korkeampia tarkoituksia varten, samoin johtaa ja järjestelee hän ihmiselämää. Zevs oli helleenein silmissä laillisen järjestyksen ilmetty perikuva, yhteiskunnan ja valtioaatteen edustaja, valtiolaitoksen suojelija, kuningasvallan perustaja. Hänelle on kuningasten tili tehtävä hallituksestaan. Älkööt siis antako valtansa hurmata itsiään ylpeästi sortamaan alempiansa, sillä ei keltään, olipa jos kuinkakin köyhä ja alhainen, saa ihmisoikeuksiansa riistää. Kerjurit ja turvattomat muukalaisetkin ovat Zevsin[29] turvan alaisia. Valtiota vaalien suopi hän suojansa myös kansan neuvottelu-kokouksille; kaikkialla valvoo hän oikeutta ja totuutta ja rankaisee siveellisten lakien rikkomista, joissa toimissa hänellä on Themis, Dike ja Nemesis apulaisinaan, valvoopa myös valan ja liittojen pyhänä pitoa.[30] Näin on hän inhimillisen yhteiskunnan tuki ja turva. Tarvittaissa astuu hän sotatanterelle, niinkuin hän muinoin oli gigantit ja titaanit taistelussa voittanut, ja jakelee kelle voittoa, kelle vauriota. Mutta isänmaan puolesta sotivaa uljasta nuorisoa hän suosii ja suojelee, sekä torjuu tämän tarmolla vainolaisten rynnäköt ja pelastaa maan.[31]

Valtion juuri on perhe, ja tämänkin terve elämä on Zevsin huolena. Hän varjelee taloa pahasta, on kodon vartia, kotilieden suojelija.[32] Siksipä jumalalla oli joka talossa alttarinsa, juuri kotiliedellä, jolla perheenisäntä hänelle uhrasi. Tämän juurella saivat muukalaiset ja maanpakolaiset turvaa, sillä Zevs oli itse säätänyt vieraanholhousta pyhäksi velvollisuudeksi — erittäin tärkeä asia aikana, jolloin vieras ja vihollinen muuten olivat synonymisiä käsitteitä.

Zevsin käsissä on ihmisten kohtalo, mikäli ei Sallimuksen ikivalta ole häntäkin ylempänä. Hänen aitassaan on kaksi ammetta, täynnä lahjoja, toinen hyviä, toinen pahoja. Näitä jakelee hän kuolevaisille, tavallisesti sekotellen jokaisen osaan kumpaakin lajia, kelle enemmän hyvää, kelle enemmän pahaa. Kurja se ken saa osansa vaan pahasta ammeesta: hän on vitsana itselleen ja muille (Il. XXIV, 527 ss.). Etupäässä Zevs kuitenkin on armollinen ja lempeä, jumalain ja ihmisten armias isä, joka suo hyvää lapsilleen. Häneltä saadaan onnen antimet, häneltä terveys sekä jalo, kelpo, urhea mieli, häneltä apua hädässä. Koko elämä suhteineen, perhe, yhteiskunta, valtio menestyy hänen armonsa turvissa.

Tahtoansa luultiin ylijumalan ilmaisevan ja tulevaisia ennustavan yläilmaisilla merkeillä, jyrinällä ja leimauksilla, lintujen lennolla, mutta myös unennäöillä y.m..[33] Ennuspaikoissa eli orakeleissa näitä hämäriä, yliluontoisia enteitä tutkittiin ja seliteltiin. Väliin Zevs myös Apollonin suun kautta (Delfoissa) julisti tahtoansa.

Zevsiä palveltiin kaikkialla Kreikan kansan asumusaloilla, joka sekin todistaa hänen palvelustansa ikivanhaksi. Häntä palvelivat jo pelasgit, joilla ammoisista ajoista oli Epeiroksen Dodonassa, hänen pyhäkkönsä ja ennuspaikkansa. Siellä kasvoi ikivanha pyhä tammi, jonka lehtien suhinasta papit, selloi, ilmaisivat jumalan tahtoa uskoville. Sittemmin pääsi muita mainiommaksi palveluspaikaksi Olympia Elis-maassa Alfeios-joen rannalla. Sen templiä koristi Feidiaan tekemä ihana Zevsinkuva, jota katselemaan matkustajia tulvi likeltä ja kaukaa, samoin kuin nuo joka neljäntenä vuonna täällä Zevsin kunniaksi vietettävät Olympian juhlakilvat, helleenien suuri kansallisjuhla, tekivät tästä koko Hellaan kansan yleisen yhtymäpaikan.

Muuten taivaan jumalaa yleensä palveltiin, ja hänelle uhrattiin kaikilla korkeilla vuorenhuipulla, joilla hänen luultiin oleskelevan. Zevsin pyhiä vuoria olivat Troian Ida, Messenian Ithome, Attikan Hymettos, Boiotian Kithairon, Fokiin Parnassos, Thessalian Pelion ja Oita, Rhodos saaren vuori y.m. Lykaionilla Arkadiassa uhrattiin hänelle ihmisiäkin vanhimpana aikana. Hänen mieluisin olinpaikkansa oli Thessalian Olympos, jossa muutkin ylijumalat asuskelivat kirkkaassa eeterinloistossa. Tuskinpa oli sitä maakuntaa tai valtiota, missä ei Zevsin juhlia vietetty. Attikassa lepytettiin vihaista jumalaa (maimáktes) talvimyrskyjen alkaessa uhrimenoilla ja niiden lopussa, kun häntä luultiin jo lempeäksi (meilikhios), kunnioitettiin häntä toisilla juhlilla. Kreetan saarella vietettiin hänen syntymäänsä, jopa kuoloansakin, asettaen näin jumalaa keväällä elpyvän ja syksyllä riutuvan luonnon kanssa yhteyteen. Vanhimmista ajoista perityissä palvelusmenoissa pidettiin aina silmällä jumalan alkunaista luontaismerkitystä ja palvelu jäi enemmin tai vähemmin luonnonuskon kannalle. Kesähelteellä, kun lehti, nurmi ja oras oli kuivuuteen nääntymäisillään, rukoiltiin ilmojen isäntää lempeillä sateilla virvoittamaan janoista maata, ja monilla loihduilla ja taikatempuilla koetettiin ikävöityä vettä pilvistä herutella. Kodin ja valtion palvelusmenoissa ilmestyi enemmin uskonnon siveellis-henkistä puolta, ja sivistyksen edistyessä tämä saikin etusijan. Koska tämä puoli Zevsin olennossa oli hyvin rikas ja syvällinen, kuten ylempänä viittasimme, saatamme arvata että kultti sen mukaan kehittyi syvämieliseksi ja monipuoliseksi. Kuinka ulkonaiset palvelusmuodot lienevätkään vaihdelleet, perusaatteena oli niissä aina Zevs kaiken hiisimäisen sekasorron, raakuuden, julmuuden häätäjänä, pimeyden poistajana, valistuksen, sivistyksen ja onnen tuottajana, jota tointa prototyypisesti kuvaa hänen voittonsa giganttien taistelussa. Inhimillisen sivistyksen alkuluojana harrastaa hän miehenkuntoa (aretae, virtus) sen tärkeänä osana ja vaikuttimena, joka taas kysyy ruumiin reippautta. Kun siis voimisteluharjotuksille annettiin pääsijä suurissa Olympian kansanjuhlissa, oli aivan kreikkalaisen uskon mukaista, että nämä asetettiin Zevsin ja Herakleen ylisuojan alaisiksi.

Zevs on puhdistaja.[34] Hänestä lähtee eeterinkirkkaus, hän poistaa varjot hengenkin mailmasta. Kun ihminen, kuten luultiin, kohtalonsa ajamana oli joutunut pahan tielle ja synti omituisella lumouksellaan häneltä hämmentää järjen ja hurmaa häntä rikoksiin ja tuhotöihin, silloin Zevs ryhtyy ilmoja puhdistamaan: rankaisee syyllistä, kostaa veren viat, mutta on myös valmis, rikosta kaduttaissa, leppymään. Tämä aate ilmestyy useammassa tarussa. Jos siis Zevs on tuomari ja kostaja, on hän sen ohessa myös leppeä isä.

"Jumalain ja ihmisten isällä" oli koko joukko puolisoita ja perillisiä. Eipä tästä kuitenkaan saa — ilvenäytelmäin tekijöiden tapaan, jotka laskivat pilaa Zevsin lempisuhteista sekä miten ne herättivät hänen oikean puolisonsa Heran mustasukkaisuutta — päättää, että kreikkalainen olisi ajatellut ylijumalaansa irstaaksi ja halpaa aistillista himoa suosivaksi. Ei suinkaan. Kun kaikki luonnonelämä vaihtelevine muotoineen käsitettiin jumalallisten olentojen elonilmiöiksi ja vaikuttamiksi, oli luonnollista, että tuon yhä nuortuvan luonnon elonvaiheet helposti kuviteltiin samojen jumalien sikiöiksi, että luonnon ja hengenkin eloa etupäässä käsiteltiin vaan siitosten ja syntymisten muodossa. Vaan koska Zevs ylipäänsä on kaiken sekä luonnon että hengen elämän juuri ja lähde, niin kellepä ellei hänelle olisi annettu suurin joukko lapsia tässä merkityksessä? Lisäksi palveltiin häntä niin monessa paikassa ja palvelustarut, kulttimuodot kehittyivät eri paikoilla riippumatta toisistaan. Zevsin puoliso sai siis eri paikoilla eri nimen, samoin kävi lasten. Näin tuli hän saamaan monta vaimoa ja lasta, vaikka nuo monet eri nimet tarkoittivat usein samoja henkilöitä ja osaksi aiheutuivat samoista luonnonsyistä. Dodonan l. pelasgien Zevsin puoliso oli Dione, Afroditen äiti. Muuten hänen vanhimmaksi aviovaimokseen mainittiin merenneito Metis (äly), josta hän sai tyttären Pallas Athenen. Toinen puolisonsa oli titaanintytär Themis, josta hänelle syntyi horat (ajattaret) ja moirat (onnettaret). Arkadian Zevsin puoliso on Maja ja Hermes on heillä poika. Demeter (maaemo) synnyttää hänelle Persefonen (kasvullisuuden jumalattaren), meretär Eurynome kariitit (sulottaret), Mnemosyne (muisto) muusat (runottaret), Leto Apollonin ja Artemiin. Nuorin jumalaissukuinen puoliso on Hera, joka lahjoitti hänelle Ares, Hefaistos ja Hebe-lapset.

Oli Zevsillä vaimoja ihmistenkin tyttärissä. Näistä mainittavin on Semele, Theban Kadmos kuninkaan tytär, josta syntyi hänelle Dionysos l. Bakchos jumala; edelleen Leda, Danaë, Alkmene, Europa ja Io nauttivat yläjumalan lempeä.

Veistokuvia oli Zevsistä muinoin ääretön joukko, kaikista kuuluisin Feidiaan (500-432) tekemä; ken sen sai nähdä, se kreikkalaisten mielestä oli onnellisin ihminen maan päällä. Korkealla istuimella mahtaili yli 40 jlk. korkea jumalaishahmo, alastomat osat muovailtuina norsunluusta, tukka, parta ja vaatteet valettuina kiiltävästä kullasta. Hänen oikeassa kädessään liehui voiton hengetär, vasemmassa oli valtikka jonka kärjessä kultakotka istui. Ylevää majesteettia säteili kasvoilta. Siinä esiintyi samalla mahtava Olymponvaltias, jolle ei kukaan vedä vertoja voimassa ja nerossa, sekä lempeä, armias jumalain ja ihmisten isä, lahjain ja siunauksen suoja. Tarmokasta voimaa osotti tuo kahdenpuolen päätä valtavissa laineissa valuva, leijonanharjan näköinen tukka, samallainen pitkä parta, korkea otsa ja vankkavartinen nenä, leveä ponteva rinta; vaan puolittain aukeevan suun ympärillä eleli lempeä lohdutuksen mieli. Monta vuosisataa ilahutti ihana taideteos vanhaa mailmaa, kunnes se vihdoin hävisi kansainvaellusten myrskyissä. — Sama käsitys on yleensä säilynyt kaikissa säilyneissä taidemuistoksissa: se on mailman armias herra, joka tuntien voimansa autuaana mahtailee Olympon ylängöllä. Hänen kuvansa lisä-esineitä on tavallisesti: valtikka, ukonnuoli, kotka, mailmanpallo istuimen juurella, Nike. Hänen suortuviaan kiertää seppele hänen pyhän puunsa tammen lehdistä.

* * * * *

Rooman Juppiter[35] taivaanvalon ja ilmakehän jumala, koko mailman valtias, jumalain ja ihmisten isä ja kaikkivaltias kuningas, vastaa kaikin puolin Kreikan Zevsiä. Sateen ja ukonilman isäntänä on hän Juppiter pluvius ja tonans, paon pysäyttäjänä tappelussa J. stator ja saaliinantajana J. feretrius.

Juppiter Latiaris oli latiolaisen liiton suojelia, jonka kunniaksi Latiumin heimot joka vuosi viettivät Albanusvuorella feriae latinae juhlan. Vihdoin Juppiteriä palveltiin Rooman valtion turvana, nimellä Optimus maximus Capitoliumin komeassa templissä, Capitolinus-vuorella, jota pidettiin ikäänkuin koko valtakunnan sydämmenä. Hänen rinnallaan palveltiin siellä myös Junoa ja Minervaa. Täällä konsulit virkaan astuessaan uhrasivat jumalalle ja sotaan lähtiessään tekivät hänelle lupauksia, tänne voittojuhlain kulkueet nousivat, tänne tulvi ääretön aarre uhrilahjoja, joita sotapäälliköt, kansalaiset, ulkomaiset kuninkaat ja kansat pyhittivät ylijumalalle. Sittekun vanhin, tasavallan ensi vuonna vihitty Juppiterin templi, jossa hänen polttosavi-kuvansa seisoi salama kädessä, 400:n vuoden perästä paloi ja uudestaan rakennettu templi, jossa jumalan kultakuva mukaili Olympian Zevsiä, vähä väliä hävisi tulipalojen kautta, rakensi Domitianus sinne Juppiterin templin joka pysyi pystyssä noin 8 vuosisataa.

Juppiterin kunniaksi vietettiin vuosittain ludi romani l. magni, joihin kuului juhla-atria, juhlakulkue, kilpaurheiluja ja näytelmiä. Juppiterin pappi oli flamen dialis.

Hera. — Juno.

Zevsin laillinen puoliso oli Hera, Kronoksen ja Rheian vanhin tytär, jonka nimi alkuaan lienee merkinnyt "keväätärtä".[36] Keväällä taivas ja maa solmivat keskenään rakkausliiton, josta kasvikunta sikiää ja versoo uuteen eloon. Tähän perustuu Zevsin ja Heran avioliitto. Toisen selityksen mukaan Zevsin puoliso naispuolena edustaa samaa luonnonalaa, taivasta ja yläilmoja, jonka miespuolinen edustaja Zevs on. Tämmöisenä taivaan jumalattaren nimi oikeastaan oli Dione (= Juno)[37] s.o. "loistotar", kun Zevs on "loistaja". Päästyään aviopuolison asemaan peri sitte keväätär Hera myös loistottaren arvon. Hän vallitsee Zevsin rinnalla taivaan kuningattarena, halliten hänkin ilmojen ilmiöitä. Herakin lähettää sumua ja myrskyä ja käyttää tarvittaissa salamia ja jyrinää. Palvelusneitoinaan on hänellä horat (vuodenajattaret) ja Iris (sateenkaaren haltia); häntäkin ihmiset palvelevat vuorilla, häneltäkin hedelmöittävää sadetta anellaan. Etupäässä hän kuitenkin on, mitä alkuaankin oli, Zevsin puoliso, ja semmoisena häntä tarut, taide ja runous useimmiten kuvaavat. Niinpä jutellaan hänen häistään, miten maaemo silloin hänen kunniakseen loi povestaan hesperiidein kultaomenia kasvavan puun, ja häitten muistoa naiset sitte aina viettivät keväisin kukilla seppelöiden jumalattaren alttaria — kaikki kajahdelmia keväänjumalattaren toimen aioilta.

Zevsin ja Heran avioelämää ei kuvata aivan kehuttavaksi. He elävät epäsovussa. Aiheen tähän luuloon antoi jo naiivinen kansanuskonto. Kun myrskyt metelöivät pilvissä, sanottiin taivaan isännän ja emännän torelevan. Tätä uskoa kehittivät runoilijat edelleen uusilla aiheilla. Kun näet juteltiin, miten Zevsillä oli monta lemmikkiä sekä taivaan tyttärissä että ihmisten immissä, oli mielikuvituksen helppo tähän luoda lisiänsä. Zevs on muka uskoton aviomies, jota Hera yhtä äkäisesti toruu ja pistelee kuin hän vimmatusti vihaa ja vainoo noita suosituita, jotka ovat häneltä varastaneet miehensä lemmen. Siitäpä sitte Zevskin joskus suuttuu ja pitelee pahasti, kurittaapa tylystikin vaimoansa (Il. XV, 18 ss.).[38] Näin autuaallisten sulorauhaa häiritsee moni ikävä rettelö ja jupakka ja jumalattaren jaloa kuvaa rumentaa ilkeän riitaisuuden ja lemmenkateuden varjo, kuitenkin vaan runoilijain mielikuvitelmissa, sillä uskossa ja veistotaiteen luomissa ne olivat hänelle vieraita. Jotenkin ihanteellinen on vielä Homeronkin hänestä luoma kuva.

Heran luonnonmerkitys unohtui jo varhain (ainoastaan joku symboolinen sivuseikka säilyi siitä). Hän on naissukupuolen lempeä, armias ja uskollinen suojelija. Hän on avioliiton säätänyt ja ankarasti hän sen pyhyyttä puolustaa. Hän on kerrassaan uskollisen ja uskollisuutta vaativan aviovaimon perikuva. Tämmöiseksi taide häntä esitteli, yhdistäen hänen kuvaansa vaimon päähyveet, miellyttäväisyyttä, arvollisuutta ja lujuutta, joka tosin vähän vivahtaa kovuuteen. Hänen kauneutensa on jalo, mutta hieman kylmä. — Tunnusesineinään on hänellä tavallisesti valtikka ja otsaripa, uhrimalja kädessä, granaattiomena hedelmällisyyden kuvana, riikinkukko, hanhi tai keväänennustaja käki lempilintuina.

Heraa palveltiin ensiltään vain Argoossa. Homerossa ovat Argos, Mykene ja Sparta hänen lempikaupunkinsa. Mikäli hänestä varttui varsinainen avioliitonjumalatar, leveni hänen palveluksensa laajemmalle. Pääpyhäkkönsä oli hänellä Argoon ja Mykeneen välillä Heraion, jossa seisoi hänen, Polykletoksen kullasta ja norsunluusta tekemä kaunis ja uhkea pystykuvansa.

Roomalaisilla Juno vastaa Heraa. Taivaan ruhtinattarena on hän regina, avioliiton suojelijana pronuba, lastensynnytysten auttajana lucina (valoon saattaja). Hänen juhlaansa matronalia (1 p. maalisk.) viettivät naiset.

Pallas. Athene. — Minerva.

Taivaan jumalia on myös Athene eli Pallas (Pallas Athene), jonka synnystä kerrotaan näin. Zevs nai Metis nimisen okeanottaren; mutta kun pelkäsi tästä syntyvän pojan itseään väkevämmän, nielaisi hän puolisonsa. Syntyipä siitä kuitenkin sikiö: Hefaistos kirveellään halkaisi Zevsin pään ja esiin karkasi täysissä sotatamineissa, välkkyvä keihäs kädessään, uljas jumalatar Pallas, meren kohistessa ja maan järistessä.

Tämä syntymätaru näkyy allegorisesti kuvaavan ukonilmaa, jonka jyrinää ja salamia täten olennoitiin. Mutta tuo luonnonvoimain purkaus puhdistaa myös ilman ja virkistää luontoa, taivas loistaa sen perästä kahta kirkkaampana, maa elpyy uudestaan, kun yläilma, eeteri, luonnonaloista korkein, entistään viljavammin uhkuu valoa, iloa, elon voimaa. Athene edustaa molempia: hän on leimuva salama ja salamain puhdistama, elähyttävä eeteri. Tästä luonnonmerkinnön kaksinaisuudesta aiheutuu hänelle sekä sotaisa että rauhaisa, lempeä puoli, ja varsinkin jälkimmäinen kehittyy edelleen rikkaaksi ja moninaiseksi, käsittäen luonnon ja hengen iloja.

Athene on siis ensinnäkin, kuten nimensä Pallas s.o. "keihään heiluttaja" osottaa, sodan jumalatar, joka innostaa urhoja tappeluun, suoden sankareille voittoa ja saalista.[39] Riehuu kyllä raju Areskin taistelun telmeessä, mutta hän harrastaa vain tappelua ja surmaa semmoisenaan. Toisin Athene. Hän taistelee tarkoitusta varten, ei ylly raivoon, vaan pysyy aina järkevänä. Niinpä hän suosii sankareita, semmenkin älykkäitä (niink. Odyssevsiä), vie heitä voittoon ja suojelee heidän linnojansa ja kaupungeitaan vainolaisilta.[40] Hän sotii rauhan hyväksi ja rauhan siunatuita lahjoja hän runsain käsin jakelee.

Eeterin eloa antavana jumalattarena hän lähinnä antaa elämää ja terveyttä sielulle ja ruumiille, torjuu tauteja, kasvattaa nuorison reimaksi; hän edistää sopivilla säillä maan viljavuutta ja kasvullisuutta, suojelee maanviljelystä ja karjanhoitoa. Hänen lempeän suojansa alla laiho kypsyy vainioilla, hedelmät puissa. Hän on ihmisille auran ja haravan antanut. Mutta maanviljelyksen perusteella on inhimillinen yhteiskunta ja sivistys syntynyt. Niinpä sama jumalatar välillisesti joutuu näitäkin holhomaan. Yhteiskuntajärjestyksen ehdot: siveellisyys ja lakisäädökset, sen hedelmät: kansan onni ja menestys, elinkeinot, jopa korkeinkin hengen viljelys, tieteet ja taiteet — kaikki Athenen mahtavan egiidin turvissa viihtyvät ja on hän siis tältäkin puolen "kaupunginsuojelija". Hän suojelee rauhaa ja rauhallisia elinkeinoja, siis ennen mainittujen lisäksi laivanrakennusta,[41] teollisuutta ja käsitöitä, etenkin naisten kotiaskareita: kehruuta, kudontaa, ompelua y.m.[42] Näin jumalattaren olento laajenee erittäin rikkaaksi ja ääretön ala aukenee hänen toiminnalleen. Voipa sanoa että hänessä on Hellaan kansa esittänyt syvimpiä elon-aatteitansa.

Kirkas, ylhäinen valo-ilma, joka ikäänkuin luo sillan näkyväisen ja näkymättömän, aineen ja hengen mailmojen välillä, kuvailee symboolisesti hengen valoa, viisautta, älyä, järkeä — ja niinpä Athene jo yksinkertaisen luonnonsymboliikankin tiellä sai henkisen merkityksensä, tuli viisauden, opin ja älyn haltiaksi. Vaikka tämä eetillinen puoli kehittymistään kehittyi ja pääsi käsityksessä ja kultissa miltei etusijaan, eipä siltä luonnollinenkaan puoli joutunut unohduksiin. Ne liittyivät kumpikin niin likitysten toisiinsa, että eeterin lempeä valtias ja älyn ylhäinen jumalatar oli vain saman jumalais-olennon eri ilmi-muotoja. Siinä on merkityksen syvyys, aatten korkeus, toimialan avaruus, joissa kohden ainoastaan Zevs ja joinkin määrin Apollon Athenelle[43] vertoja vetävät. Zevs, Apollon ja Athene käsittävätkin yhteensä kaiken jumalallisen voiman kreikkalaisen mielestä.

Näin tätä jumalatarta yleensä käsitettiin, kuvailtiin ja palveltiin varsinkin siinä kaupungissa, joka oli Kreikan henkisen elämän keskus, Atheenassa, jossa hänellä oli Akropoliin kalliokunnaalla kaksi komeaa templiä Erechtheion ja Parthenon. Hän oli Attikan pääjumalatar ja taru kertoo kuinka hän siksi tuli. Hän ja merenvaltias Poseidon kilpailivat Attikan omistamisesta: kumpi paremman lahjan loisi maalle, hän sen saisi — niin sääsi Zevs. Poseidon loi hevosen korskean, mutta Athene antoi öljypuun versoa maasta. Tämä nähtiin hyödyllisemmäksi ja niinpä Athene voitti kilpansa. — Oli hänellä muitakin palveluspaikkoja: Argos, Korintho, sittemmin Sparta, Arkadia, Rhodos y.m. Pallaan kunniaksi vietettiin joka viides vuosi suuri juhla, panathenaia, jolloin komea juhlakulkue vei hänen templiinsä lahjoja, ja urheilu- sekä soittokilpoja toimitettiin kaiken kansan nähden. Tämän ohessa oli myös vähempiä juhlia.

Taide koetti Athenen kuvauksissa etupäässä esittää hänen edustamiaan siveellis-älyllisiä aatteita, mutta ei siltä jättänyt sikseen luontais-merkitystäkään. Niinpä viisauden jumalatar kuvataan sotajumalattareksi, jommoisena hän jo syntymähetkestään asti ilmestyi, kypäri päässä, keihäs kädessä, suomushaarniska rinnan suojana. Kilpenä on hänellä alkuaan (Homerossa) egiidi (= salama), sittemmin tuijoittaa panssarin keskeltä kamala meduusanpää l. "gorgoneion", joka sai viholliset kauhusta kivettymään. Tämä muoto sopii Pallaalle taistelussa ja linnansuojeliana (Pallas prómachos, P. poliás). Se oli hänellä jo vanhimmissa esityksissään, n.s. palladioissa, jotka olivat kömpelöitä puuveistoksia; taikausko luuli niiden pudonneen taivaasta ja niitä käytettiin tehokkaina varjeluskeinoina sodanvaaroissa. Pääpiirteissään sama muoto, milloin sotainen, milloin rauhainen puoli selvemmin esiteltynä, periytyi sitten varsinaisille taideteoksillekin. Monet mestarit kuvasivat Pallasta, mutta muita mainiommat olivat Feidiaan Athenen kuvat. Hänen tekemänsä oli tuo suunnattomaan suuri, ehkä 70 jalan korkuinen, vaskesta valettu kolossikuva, joka kohoten Atheenan linnanvuorelta näkyi kauas merelle. Jäljennöksistä päättäen lienee jumalatar seisonut promachos-asemassa, kilpi vasemman käden varalla, korkealle nostettu oikea nojaten keihoon valmiina idän barbaareja torjumaan. Vielä kuuluisampi kauneudestaan ja kalleudestaan oli se Pallaankuva, Athene Parthenos, jolla Feidias koristi jumalattaren juhlatemplin samalla vuorella: 40:n jalan korkuinen kullasta ja norsunluusta tehty. "Neitsyellinen jumalatar oli seisaalta kuvattu, rauhallisena, suojaa suovana, voittoa antavana. Kultakypärä kattoi kauniin vakavan pään, rinnan peitti panssari meduusanpäineen, koko vartalon pitkä alasvaluva kultavaate; kilpi oli rauhallisesti maahan laskettu, keihäs nojausi siihen; voitotar liihotti jumalattaren kädellä, voitonseppeltä pidellen". Työ oli kaikittain aineen laadulta ja suoritukseltaan mitä etevintä ja kallisarvoisinta. "Siinä oli taiteilija ikiajoiksi määrännyt Athenen luonteen, tuon vakavan viisaudenjumalattaren, Attikan lempeän suojelijan, ja jaloimmista säilyneistä jälkikuvista tuntuu vieläkin tuon ylistetyn esikuvan heikkoa jälkikaikua" (Lübke). Yhteisenä ominaismerkkinä Pallaankuvissa on siveellinen vakavuus, ankaran puhdas neitsyellisyys. Tivissulkuiset huulet ja esiintyvä leuka osottavat pontevaa mieltä ja tahdon tarmoa, katse ja ryhti voimaa ja arvollisuutta. Neitsytjumalatar ei ole alasti, vaan viljaviin vaatteihin verhottu.

Muutamia eläimiä esiintyy jumalattaren kuvissa, symboolisesti kuvaten hänen luonteensa puolia, käärme älyä, pöllöhaukka miettiväisyyttä, kukko valpasta sotamieltä.

Athenen vanha nimitys Tritogeneia, jonka mukaan hänen isänsä olisi Triton s.o. kohiseva virta, viittaa hänen syntymäänsä vedestä, s.o. Okeanosta, josta Hesiodin mukaan kaikki jumalat ja koko mailma ovat alkunsa saaneet; sentähden häntä palveltiin Triton nimisten lampien luona, jommoisia oli useissa paikoin. Tämännimisenä hän ei kuitenkaan suurempaa huomiota herättänyt.

* * * * *

Italiassa kunnioitettiin vanhastaan Minervaa älyä ja voimaa suovana sekä salamoitsevana jumalattarena. Hän muistutti muodoltaan niin paljon Pallas Athenea, että heitä ruvettiin pitämään ihan samana. Minervan vahvin puoli oli kuitenkin äly ja kekseliäisyys, jonka tähden etenkin taideniekat ja runoilijat, mutta alhaisetkin ammattimiehet häntä ihailivat. Samoin luultiin hänen naisten värttinää ja kangaspuita suosivan. Hänen juhlansa oli quinquatrus (maaliskuussa); silloin saivat koulut lomaa, jonkatähden opettajatkin olivat hänelle kiitolliset. Niin yksinomattain edusti hän älyä ja hengen tointa, että hänen nimellään niitä suorastaan merkittiin (vrt. "pinguis Minerva, invita M."). Tieteen ja taiteen jumalaksi hän jäi vielä, vaikka runoilijat kertoilivat hänestä samoja kuin ennen oli Athenesta lauleltu. Kun Hadrianus perusti Roomaan tieteellisen opiston, antoi hän sille nimen Athenaeum, jota vieläkin käytetään semmoisten laitosten nimenä. — Muuten oli Minervalla jo varhain palveluksensa Kapitoliossa Jupiterin ja Junon rinnalla. Siellä sanottiin säilytettävän hänen pyhää kuvaansa, palladiumia, jonka Diomedes muka Troiasta ryöstettyään sitte oli lahjoittanut Aeneaalle — tarina jota roomalainen kansallisylpeys mielellään uskoi.

Apollon.

Zevsin jaloin poika on Apollon eli Foibos,[44] jonka äiti oli Leto (Latona) s.o. hiljainen yö. Taivaan eli Zevsin ja yön yhtymästä syntyy päivänvalo, armas aurinko, jonka edustaja Apollo on luonnonalallaan. Hän on valon jumala[45] kirkkain ja jaloin. Kauan hänen äitinsä kateellisen Heran vainoomana etsi paikkaa luodakseen saalaansa, kunnes löysi sen Delos saarella. Saari, siihen asti ajeltuaan meren ulapalla, seisahtui kun Foibos syntyi.

Valonvaltias, syntyään vihaten pimeyttä, lähti jo nuorena sotaan sen valtoja vastaan. Hän ampui kuoliaaksi Tityos hiiden ja Python[46] nimisen lohikärmeen ihmisiä ja eläviä ahdistamasta. Samallaista taistelua hän jatkaa edelleen, kunnes kevät valkenee maille. Talveksi lähtee hän hyperborealaisten ("pohjantakalaisten") ikivaloisaan maahan, josta taas keväisin palajaa Hellaaseen. Tämmöiset tarut kuvaavat vain sitä suurta muutosta joka keväällä tapahtuu luomakunnassa lämmön ja valon vaikutuksesta. Apollonin nuolet ovat auringonsäteet, joiden voimasta talven valta murtuu, lumet sulavat, usvat haihtuvat, eläin- ja kasvikunta virkoo iloisesti elämään. Näinpä hän myös karjaa holhoo. Mutta samat säteet kiihtyvät kesähelteellä, mätäkuulla, polttavan kuumiksi, niin että kasvikunta surkastuu[47] ja taudit tappavat eläimiä ja ihmisiä. Niinpä Apollon on kostaja, joka nuolillaan lennättää äkkisurmaa. Hän on tuo "kaukaa ampuva kuuluisa hopeajousi-mies",[48] jonka näkymätön nuoli tempaa ihmissielun tuonen tuville. Kun tuo käypi kivutta ja äkisti, pidetään väliin, tilakohdista riippuen, tämmöistä kuoloa armona eikä rankaisuna (Il. XIV 757 ss.). Jousimiehenä on jumala kaikkien jousimiesten suojelija (Il. V, 105).

Apollonin luonne on kaksinainen: sotaisa ja rauhaisa, tuima ja lempeä. Niinkuin hän tauteja lähettää, hän myös niitä suopeasti poistaa ja parantaa, ollen siten tarmokas lääkejumala.[49] Hänen poikansa Asklepios (Aesculapius) onkin yksinomaan tälle uralle antaunut. Pahan poistaja ja turmien torjuja[50] on Apollon laajimmassa merkityksessä hengen alalla. Puhdas valonvaltias harrastaa henkistä kirkkautta, siveellistä puhtautta ja yleensä kaikkien henkivoimain sopusointua ihmiselämässä; siitä syystä hän ei siedä rikoksia, vaan rankaisee röyhkeitä ylvästelijöitä — mutta etupäässä hän armolla ja lempeydellä enemmän kuin kostokeinoilla palauttaa hämmentyneen sopusoinnun. Hän on sielun vammojen parantaja. Hän puhdistaa sielun syyllisyyden tahrasta, luo mielen kirkkaaksi, keventää tunnon taakkaa sovinnon suloudella. Kostotarten vaivaamille suopi hän turvaa (vrt. Oresteen tarinaa!) ja yksin hän voi tylyn verikoston lain peruuttaa. Tätä jumalallista sovinnollisuutta lausuttiin ilmi Apollonin palvelusmenoissa; näissä käytetyt syyn sovitukset epäilemättä suuresti auttoivat lempeämpiä oikeuskäsitteitä ja tapoja pääsemään valloille sivistyneen muinaisajan ihmisissä. — Rauhallista menoa suosiessaan A. myös on teiden ja huoneiden suojelija.[51] Valtion suojaksi hän hoitaa ja vaalii nuorisoa.

Rauhattomia mieliä viihdyttelee Apollon tehokkaasti myös sävelten sulotenholla. Mestarillisesti hän kaiuttelee kitaraansa (forminx) jumalain kemuissa, runotarten kauniisti laulaessa. Hän onkin heidän johtajansa (musagetes), Orfevs, Linos y.m. taruajan virsiniekat ovat hänen poikiaan. Näinpä Apollon muita enemmin on laulun ja runoustaiteen jumala.

Vielä Apollo valollaan vähinsä väljentää sitä sumua joka peittää meiltä tulevaisuuden. Hän on ennustaidon jumala ja semmoisena hänen merkityksensä Hellaan kansanelämässä oli mitä tärkein ja syvällisin myöhäisiin aikoihin asti. Apollon ei ilmaissut tulevaisuutta ulkonaisilla merkeillä, mutta hän saattoi valituitansa hurmaustilaan, jossa hän heidän suunsa kautta julistaa viisauttansa. Nuo, enimmältään naisia, asuivat varsinaisissa ennuspaikoissa, tai yksikseen, n.s. sibylloina. Apollonin orakeleita oli useita, esm. Klaros (Kolofonin luona), didymaiolainen orakeli lähellä Miletoa, ismeniläinen lähellä Thebaa, mutta muita mainiompi oli Delfoin orakeli, joka lähes tuhannen vuotta pysyi pyhänä ja sai horjumatonta kunnioitusta, etenkin doorilaisheimolta, sitten koko antiikin mailmalta. Sen päätöksillä oli ratkaiseva valta aina ja kaikissa asioissa niin Kreikassa kuin Roomassa. Kun Pythia[52] pureksi pyhän laakerin lehtiä tai istui kolmijalka-jakkaralleen templissä maanmalon päälle, josta maanalaisia höyryjä huokui häneen, joutui hän haltioihin ja alkoi ennustella, neuvon kysyjöille salaviisauden sanoja lausua, joiden ongelmia papit ja viisaat selvittelivät. Vasta Konstantini Suuri toi Pythian istuimen pääkaupunkiinsa ja teki lopun orakeleista.

Delfoissa oli Apollonin kultin pääpesä. Siellä kohosi komea templi, jonne uskovaiset neuvonkysyjät antelivat lahjojaan, niin että niistä aikaa myöten karttui runsaat aarteet (arviolta noin 10,000 talenttia = lähes 55 milj. markkaa). Toinen kuulu palveluspaikka oli syntysaari Delos, siellä Kynthos-vuoren juurella templi, jossa juhlittiin määräaikoina. Moniaalla Kreikassa ja sen siirtokunnissa oli noita pyhäköitä juhlineen. Atheenassa vietettiin Apollonin kevätjuhlaa, delfinia, etenkin sentakia että tyyntynyt meri taas sopi laivakululle. Mätäkuun paahteessa lepyteltiin häntä muilla juhlamenoilla.

Pian roomalaisetkin huomasivat tarvitsevansa jumalaa, jolta saisivat selvempiä tietäjänsanoja kuin lintu- ja suolienteitä selitteleviltä papeiltaan, ja niinpä he lainasivat kreikkalaisilta Apollonin, jolle eivät löytäneet omaa kansallista nimeä. Häntä palvelivat myös taudinparantajana. Hänen ensimmäinen templinsä Roomassa rakettiin erään ruttotaudin johdosta (429 e.Kr.). Erittäin harrasti Augustus keisari A:n palvelusta, jonka ansioksi hän luki voittonsa Aktiumin luona, ja rakensi hänelle uhkean juhlatemplin Palatinin kukkulalle.

Veistokuvissa on Apollon varteva, jalomuotoinen, ihana, parraton nuori mies, jonka keltakutrit viljavina valuvat, kasvojen ilme ja katse säteilee tyyntä ylevää iloisuutta. Tämmöisen perisävyn loivat hänen kuvilleen etenkin Praxiteles ja Skopas (noin 390-330) mestariteoksillaan. Säilyneissä teoksissa jumala esiintyy joko sotijana ja kostajana, viini, jousi ja egiidi aseinaan, tai rauhaisana, kantelon soittajana. Ensi laatua on kauneudestaan kuuluisa veistokuva Belvederen Apollo. Jalo voittajan ylpeys loistaa ihmeen kauniista kasvoista ja koko asennosta, kun hän vasemmalla kädellään ojentaa egiidiä tuhoksi viholliselle, jota puunrunkoa kiipeävä käärme kuvallisesti merkitsee. — Naisellisen pehmeät ruumiinmuodot ja haaveksiva katse on niissä kuvissa, jotka esittävät häntä kantelensoitajaksi (kitharodos). Pitkä vaate valuu väljänä hänen yllänsä ja ihaillen näkyy hän kuuntelevan sävelten sointua.

Apollonin attribuutit ovat: jousi, viini, nuolet, kithara, laakeriseppele. Laakeri oli, niin tietää taru, alkuaan kaunis neito, Dafne, joka, kun jumala tavoitteli häntä syleilläkseen, pakeni, muuttui puuksi ja jäi Apollonille pyhitetyksi.

Artemis. — Diana.

Etelämaissa, joissa suvi enemmältään on poutaa, kuumuus pian kuihduttaisi kasvikunnan, ellei erittäin viljava yökaste sitä virkistäisi. Kirkkaina kuutamoöinä nähtiin varsinkin viljalti kastehelmiä ruohossa kimaltelevan. Siitäpä helposti luultiin tätä elonnestettä tihkuvan alas kuusta, kuten kuun muutenkin arveltiin salatenholla vaikuttavan maan hedelmällisyyteen. Tämmöisenä hedelmöittäjänä kuun haltiaa, kuutarta palveltiin etenkin Arkadiassa Artemiin nimellä, ja kun sen vuorissa elelee paljo vuohikarjoja, luultiin hänen varsinkin vuohia kaitsevan. Muuallakin Peloponneesossa "keto-Artemis"[53] nauttii kunniaa; niinpä spartalaiset taisteluun lähtiessä uhrasivat hänelle vuohen. Arkadilaiset, kun kauvan jäivät verraten alhaiselle sivistyskannalle, ajattelivat Artemistaan tuimaksi ja karkeaksi, luulivatpa hänen väliin ihmisuhriakin vaativan. Tapojen lauhtuessa kansan mielikuvitus siirsi tuommoisen tylyn Artemiin kauas pohjolaan, Taurien maahan. Tunnettuhan on, miten Agamemnonin tytär Ifigeneia, laivaston viipyessä Auliin satamassa, vähällä oli joutua taurilaisen Artemiin uhriteuraaksi, kun isänsä luvattomalla riistanajolla oli jumalattaren mielen vihoittanut. Myöskin Attikassa näytään vanhimpana aikana uhratun ihmisiä Brauronin Artemiille; tyly tapa hyljättiin sitten, ja sen verran jäi vaan vanhaa jälkeä, että neitojen naimisiin asti täytyi asua jumalattaren templissä. Samanlaatuinen, vanhanaikuinen Artemis oli spartalaisten Artemis orthia, s.o. "jäykkä" A., jonka alttarin edessä maan nuorukaiset kerran vuoteensa ruoskittiin verisiksi, ollen tämäkin jälkeä entisestä ihmisuhrista. Artemis oli kyllä pellonviljan armollinen antaja, mutta kuinka hän ilmaiseksi näin kalliita lahjoja soisi! Luultiin hänen vaativan kalliita vastalahjoja, ihmisverta. Ja kiivas hän olikin vihaan ellei saataviansa saanut; sen koki m.m. Oinevs (kts. sitä).

Artemis edusti siis ensinnä pellonviljavuutta. Mikäli tälle alalle ilmaantui muita jumalia tointa ja kunniaa jakelemaan, varsinkin Demeter, väistyi Artemis vainiolta saloihin, viljellyn luonnon alalta vapaan, viljelemättömän helmaan. Hän on metsien, laaksojen, norojen, lähdetten haltio, joka siellä pyhässä hiljaisuudessa toimii suuria. Hänen hellän hoitonsa alla ruoho rehottaa, puu lehtii, marjat punertavat, eläimet menestyvät. Koko elimillinen luonto nauttii hänen vaalivaa hoitoansa, niinpä ihmistaimetkin hentokaiset. Siksi häntä lapsensynnyttäjät avukseen huusivat.[54] Vesakot, lähdenotkot, joet, järvet ovat Artemiille pyhiä. Kerrottiinpa Alfeios-virran haltian syttyneen jumalatarta rakastamaan — mutta joutiko tämä lemmestä huolimaan! Hänellä on tärkeämpää tointa. Hänen on johdettavana luonnonimpien joukko, salottaret, norottaret ja muut jotka sinisalon sivulla, vuorten onkaloissa kehräilevät lankojaan, kutovat ihmekankaitaan; hän neitosineen hoitaa koko sitä rikasta elämää joka luonnon hiljaisessa helmassa taimii, versoo ja kukoistaa. Neitostensa parvesta loistaa Artemis muita kauniimpana, ja äitinsä Leto sen nähdessään tuntee sydämmensä ilosta värähtävän.

Näin salon jumalatar neitosineen iloissaan toimii ja luopi elämää. Usein he huvikseen kisailevat ja karkelevat kukkaisnurmella[55] tai uivat vilpoisissa puroissa ja lammissa tai uumoilevat saloja, urheasti riistaa ajellen, niin että metsä kiljahtelee riemusta ja ilohuudoista. Näin Artemis "nuolia sirotellen"[56] Taygeton tai Erymanthon rinteillä ajelee metsäsikoja ja arkoja hirviä. Häneltä metsästäjä oppii tarkasti ampumaan ja kiitollisna uhraa hän Artemiille eränsä esikoiset, hirvenpään tai karjunsorkat. Hirvenajosta Artemis sai nimen clafébolos, josta eräs kreikkalainen kuukausi nimitäiksen clafébolios. Riistanajo kysyy rohkeutta: rohkea ja uljas onkin jumalatar, samoin kuin amatsoonillinen seurueensa. Sanotaanpa joskus noiden kuuluisain nais-soturien juuri olleen Artemiin seurana.

Amatsooni on Artemis itse, sillä hän ei siedä sulhoja eikä naimisia, vaan tahtoo iäti neitona pysyä. Onneton se mies, joka hänen neitotunteitaan loukkaa. Aktaion sai metsästäessään salaa nähdä hänen neitosineen kylpevän, mutta kosto tuli: Artemis muutti miehen hirveksi, jonka omat koirat repivät kuoliaaksi. Pyhää impeyttä vaati hän myös neitosiltaan ja naispapeiltansa. Ifigeneia ei suostu Thoas kuninkaan kosintaan; Atalante (ehkäpä toisnimellä = Artemis) vaati kosioitaan kilpajuoksuun ja tappoi häviölle joutuneet; ahdistavat kentaurit hän ampui kuoliaiksi. — Itse impenä Artemis suosii ihmis-impiä sekä nuoria poikia, yleensä nuorisoa; tätä hän hoitaa ja vaalii, luoden sille soreutta ja uljuutta. Hänen erityinen suosikkinsa oli siveä Hippolytos.

Laajalti Artemista palveltiin hedelmöittävänä luonnonhaltiana. Semmoisena oli hänellä templi esm. Efesossa, jossa hänen satanisäinen kuvansa symboloitsi luonnon ikiuhkuvaa viljavuutta.

Melkeästi on siis Artemiin kasvoista alkuperäinen karmeus sulanut ja se sulaa sulamistaan, mikäli hän muuntuu siksi, jona hän on paraiten tunnettu, Apollonin sisareksi. Muunnos on jo Homerissa tapahtunut, vaikka hän sen ohessa kyllä paikalliskulteissa säilytti alkuperäistäkin merkitystään. He ovat Artemis ja Apollon saman isän ja äidin lapsia, Deloksessa syntyneet kumpikin, ja toimivat sopuisasti. Trojan edustalla sotivat he rinnakkain, Delfoissa palvellaan heitä kumpaakin. Artemis haavoittaa ja parantaa samoin kuin Apollon. Artemis ampuu hänkin jousestaan surman nuolia ja tempaa etenkin naisia äkkikuolemaan. Helppoa, kivutonta kuoloa rukoili häneltä esim. Penelope. Kun Niobe ylvästeli siitä että hänellä oli useampia lapsia kuin Letolla, niin Artemis kostoksi äkkinuolillaan ampui häneltä tyttäret, samoin kuin Apollon pojat.

Tätäkö tietä siis, kehityksen kautta, Artemiista tuli Apollonin sisar? Eikö hän ollut sitä jo alummin? Eiköhän saloissa samoileva, nuolia ampuva Artemis saanut aihettaan kuutamosta, jonka kuvat vilottelevat puiden välitse, jonka säteet vasamain tavoin välähtävät pilvien välitse? Eikö tämmöinen kuvitelma ollut yhtä likellä kuin se että auringonsäteistä syntyi Apollonille vasamia? Onhan asiaa niinkin selitelty: on sanottu, että Artemis jo kuuttarena metsästeli vuorilla, ampui petoja ja ihmisiä, torjui veljensä rinnalla pimeyden valtoja ja yleensä ilmaantui Apollonin sisarena, niinkuin kalpea kuu on kirkkaan auringon sisar. Kuinka liekään ollut, kuitenkin alkuperäinen kuuttaren merkitys aikasin jäi häneltä syrjään, kun Selene, Helena, Io y.m. tulivat varsinaisiksi kuuttariksi, ja ainoastaan muutamat seikat vielä siitä hämärästi muistuttivat. Semmoisia oli soihtu hänen kuvissaan. Edelleen Artemis Munychia Atheenan satamassa oli oikea kuutar: täysikuun aikana hänelle uhrattiin pieniä kakkuja, joihin pistetyt kynttilät mukailivat kuunvaloa, ja kilpaa juostiin soihtujen valossa. Hekate (kts. sitä) oli myös osalta kuutar, ja semmoisena hän ja Artemis usein merkitsivät samaa, sittekun Artemiille uudelleen aljettiin antaa kuuttaren merkitystä. Semmoisena häntä ja Seleneä sekoitellaan toisiinsa ja Artemis esitetään Endymionia (kts. sitä) rakastavaksi.

* * * * *

Italiassa palveltiin Dianaa[57] vesakkojen, norojen ja lähdetten haltiana. Hänellä oli pyhiä lehtoja, m.m. Algidus vuorella, jonka siimeksessä roomalaiset vilvottelivat paahtavalla kesähelteellä. Tästä syystä sai hän lisänimen nemorensis. Uskottiinpa hänen väljemmällekin vaikuttavan, suovan maalle viljavuutta, suojelevan metsää, sen eläimiä ja karjoja, josta hyvästä hänelle uhrattiin lehmiä. Tätä Dianaa palvelivat semminkin sabiinit, ja vielä sittenkin kun heistä Rooman ikeen alla muodostui plebeijein säätyluokka, jäi Diana näiden vasituiseksi jumalattareksi. Aventinus vuorella oli kansanmielisen kuninkaan Servius Tulliuksen rakentama Dianan templi, jonka perustajaisia plebeijit ja orjat yhdessä viettivät iloisesti. Karanneet orjatkin nauttivat demokraatisen jumalattaren suojaa, jolloin heitä kutsuttiin "servi cervi" s.o. "hirvi-orjat", kuvaten siten sitä hellää hoivaa, jonka jumalatar soi heille, ikäänkuin salojen haltia hirvillensä. Dianan ja erään Virbius sankarin suhteista juteltiin samanlaisia vähän kuin hänen ja Hippolytuksen seikoista.

Kun v. 399 e.Kr. Hellaan Apollon pääsi Rooman jumalain joukkoon, seurasi mukana sisarensa Artemis, joka nyt kokonaan suli yhdeksi entisen Dianan kanssa, perien tältä vaan kansallisen nimen. Uusi Diana sai juhlatemplin Roomassa v. 179 e.Kr. ja hänestä kerrottiin nyt aivan samoja kuin Artemiista. Koska siis esim. uutta vuosisataa aljettaissa Apollonia kunnioitettiin komealla juhlalla ja Dianakin sai siitä osansa, rukoili Horatius juhlarunossaan (carmen seculare), että Phoibon kanssa Diana tuo "salojen suoja ja taivaan kirkas kaunistus varjelisi valtakuntaa, kasvattaisi uuden uljaan sukupolven ja varsinkin vaalisi äsken syntyneitä lapsia". Olihan pikkulapset Dianan suosituita, niinkuin muutkin vesat metsässä ja nurmen nuori kukkaisväki.

Taiteessa on Artemis nuori, solakka, reipas neito, usein metsästäjän asussa, viini ja joutsi aseinaan, helmat käärittyinä ylös, voidakseen ketterämmin viidakossa liikkua. Kuuluisin säilynyt pystykuva on n.s. Versaillesin Diana. Siinä suojelee hän turviinsa paennutta naarashirveä, koppaa viinestä nuolen, uhkasilmin tähystäen vainoojata. Toisissa kuvissa esiintyy hän siinä silmänräpäyksessä, kun nuolen juuri ammuttuaan tähystää miten se lienee osunut saaliiseen. Eräässä kuvassa katselee hän hellästi ainokaista lemmittyänsä Endymionia.

Artemiin tunnustimet ovat: joutsi, viini vasamoineen, keihäs, soihtu; pyhät eläimensä hirvi, karhu, karju, koira.

Ares. — Mars.

Ares on kreikkalaisten sotajumala, Zevsin ja Heran poika. Hän tuli enemmän äitiinsä kuin isäänsä, ollen yrmeä ja kiukkuinen riitapukari, joka sopimattomalla käytöksellään usein suututti olympolaisia.[58] Varsinkin Athene ja Ares aina olivat kahakassa keskenään. Hänen kotimaakseen mainittiin Thrakiaa. Tuolla talvimyrskyjen maassa, missä tuimat raakalaiskansat mellakoivat, Ares paraiten viihtyi ja siellä hänelle suurinta kunniaa osotettiin. Vuolaat Hebros ja Strymon virrat siellä kerskailivat olevansa hänen poikiaan. Onpa arveltukin, että Ares alkuaan merkitsee myrskyjen myllertämää pilvitaivasta. Rajuksi hänen ilmiötänsä ainakin Iliadissa kuvaillaan. Sota on hänen elämänsä; mutta ei hän suunnittele taistelua järkiperäisesti, silmämäärää myöten, kuten Athene, ei huoli siitä kumpi puoli voiton vie; sota sotana on hänelle pääasia, miekan melske, tappelun pauhina, kamala surma on sotajumalan riemuna. Hän on verenhimoinen: tappelussa kaatunut "juottaa verellään Aresta". Ares on itse ilmetty taistelun telme, elävä sotahuuto (Enyalios). Kiiltävässä vaski-asussaan, aseet käsissä, ajaa jyristää hän rajusti veritannerta pitkin seurassaan poikansa Fobos ja Deimos (pelko ja kauhu), sisarensa Eris (tora) ja sodatar Enyo (= Bellona), ja murtaa allensa kaikki. Mutta hänen väkevyytensä on samalla hänen heikkoutensa: hän on väkevä ja nopea, mutta huimuudessaan lyhytmielinen; silmitön vimma sokaisee hänen järkensä, joten hän joutuu alakynteen Athenea vastaan — viittaus siihen että raaka, jos kuinkakin tavaton voima ei auta ilman älyn ohjausta. Taistellessaan troialaisten puolella ottelee hän usein Athenen ja tämän suojanalaisten sankarien kanssa. Kun Diomedes kerran haavoitti häntä, karjui Ares tuskissaan kuin kymmentuhatta miestä.[59] Toisella kertaa Athene heitti hänet kumoon suurella paadella, jolloin hän ruumiillaan peitti tynnyrinaloja maata. Voittipa hänet myös Herakles y.m.

Vaikka kaikki vihaavat ja kauhulla katselevat tuota häviön, taudin, surman ja surkeuden tuojaa, on kuitenkin yksi joka häntä rakastaa — lemmenjumalatar Afrodite, joka muuten esiintyy Hefaistoksen puolisona. Tällä piirteellä on kaiketi tahdottu lieventää sotajumalan tuimaa ilmiötä, tajuten tehoisaa vaikutusta joka syntyy vastakohtain, karkean ja suloisen yhtymästä. Tästä lempiliitosta syntyi Harmonia (Sopu), joka peri äitinsä lempeyden, Eros ja Anteros sekä isäänsä tulleet pojat Fobos ja Deimos. Muitakin morsiamia oli Areella.

Aresta Kreikassa ei aivan yleisesti palveltu. Thebassa häntä rukoiltiin rutonjumalana. Theban perustaja Kadmos nai Harmonian; olipa siis thebalaisilla, joiden suonissa juoksi sotajumalan verta, syytä häntä palvella. Atheenassa oli Ares, sikäläisen tarun mukaan surmattuaan Poseidonin Halirrothios pojan ja saatuaan syynsä sovitetuksi, antanut aihetta Areiopagin murhaoikeuston perustamiseen.

* * * * *

Tärkeämpään arvoon ja asemaan pääsi roomalaisten sotajumala Mars l. Mavors. Mutta alkuaan Mars isä eli Mamers ei ollenkaan näyttänyt sotaisalta, vaan oli hyvänsävyisä keväänjumala, joka soi kauniita säitä, suojeli suopeasti metsää (Silvanus), kasvikuntaa ja karjaa laitumella, sekä varjeli ihmisiä vahingolta. Semmoisena häntä Italiassa palveltiin niillä näillä maalaisjuhlilla. Näitä oli ambarvalia, jolloin juhlakulussa kierrettiin peltoja kolmeen kertaan ja rukoiltiin Marsia niitä siunaamaan. Näitä myös mamitralia (alussa maaliskuuta), jolloin paksuun pukuun tyrsystetty ukko Mamurius Veturius, s.o. "vanhentunut Mars", lyönneillä ja iskuilla ajettiin pois ihmisten ilmoilta, ja siten kuvattiin nuoren kevään, eloisan Marsin voittoa talvesta ja vanhasta vuodesta.[60] Voittoa vietettiin juhlajuomingeilla ja saliot (salii = "hyppelijät") ilmaisivat ihmisten iloa kevään tulosta hypellen ja juosten pitkin katuja, käsissään Marsin-kilpi, ancile, jota lyödä rämistelivät. Näitä kilpiä oli 12, joista yksi alkuperäinen. Se oli taivaasta pudonnut, kertoi hurskas taru, Numa kuninkaan käsiin ja hän sai tiedon että sen säilymisestä riippuisi valtakunnan onni. Estääkseen ancile'n varastamista teetti hän mestari Mamurius Veturiuksella 11 muuta aivan yhdennäköistä kilpeä. Kilpien luku osottanee, että ne oikeastaan tarkoittivat vuoden kuukausia ja koko juhla oli varmaan vaan yksinkertainen kevään vietto, jossa Marsilla ei ollut mitään valtiollis-sotaista merkitystä. Numa saattoi kyllä sitten uudistaa juhlan ja antaa sille toisen mielen.

Rauhallinen jumala oli siis Mars alkuansa. Sotaisa taimi piili hänessä, mikäli kevään jumala taistelee talvea vastaan, jota taistelua juhlamenoissa kuvailtiin. Tämän toimen sitte sotaisa, vallanhimoinen Rooman kansa kasvatti suureksi, niin että Marsista tuli yksinomaan sodan julma jumala ja samalla valtakunnan ylin suojelija, Jupiterin jälkeen arvoisin. Rooman perustaja Romulus oli hänen poikansa, kertoi taru, ja siten Mars oli Rooman kansan kanta-isä, kansa oli syntyään sotainen. Jo Numa kohotti sotajumalan palvelun entistään ylempään arvoon, johon viittaa taru Marsin-kilvistä, hän myös sääsi sitä varten erityisen pappisviran (flamen martialis). Aikaisin rakettiin Roomaan Marsille templi; sinne meni sotaan lähdettäissä päällikkö ja jumalan kuvapatsaan edessä rämisti keihästä ja pyhää kilpeä huutaen: "Mars vigila!" (valvo Mars!) Ja Marsin uskottiin astuvan näkymätönnä sotajoukon edessä, seurueinaan Pavor, Pallor (kauhu, kalpeus) ja Bellona (vrt. Aresta) vieden sitä voittoon, josta hän sai nimen Gradivus. Hänelle pyhä oli Campus martius, Mars-kenttä Roomassa, jonne nuoriso kerääntyi urheilemaan ja sotakuntoinen väestö saapui tarkastettavaksi. Tänne myös Augustus keisari, voitettuaan ottoisänsä Julius Caesarin murhaajat, asian muistoksi rakensi templin mitä muhkeimman "Marti ultori" (Mars kostajalle).

Kun Roomalaiset tutustuivat Kreikan jumaliin, muuttui heidän Marsinsa yhä enemmän Areen kaltaiseksi. Silloin hänelle keksittiin Venus puolisoksi ja lapsia Areen lasten vastavertaisia. Kun sitte aljettiin uskotella Aeneaan äitiä Venusta Julion-suvun kanta-äidiksi, kostui siitä Marsille uutta kunniaa. Hän tehtiin uuden keisarikunnan ja -suvun taivaalliseksi holhojaksi ja varsinkin Augustus kunnioitti häntä loistavasti.

Taiteessa Ares (ja Mars) kuvataan rotevaksi soturi-nuorukaiseksi; tukka lyhyt, kähärä, silmät pienehköt, nenä vankka, sieraimet aukinaiset, ilmaisten kiihkoa. Paraimpia säilyneitä veistokuvia on n.s. Mars Ludovisi, jossa jumala näkyy levähtävän tappelusta ja tuumivan suloisempia seikkoja, siitä päättäen että pikku Eros veitikka leikittelee hänen jaloissaan.

Tunnusesineitä: hurtilla ja väinönkotkilla koristeltu kilpi ja keihäs.
Eläimiä: susi, hevonen, palokärki.

Afrodite. — Venus.

Kauneuden ja lemmen jumalattaren Afroditen synnystä on eri kertomuksia. Homeros mainitsee hänen vanhemmikseen Zevsin ja Dionen; mutta vanha on myös Hesiodon kertomus, että Afrodite syntyi Uranos jumalan verellä hedelmöittyneestä merenvaahdosta,[61] yleni aalloista[62] Kypron rannalle[63] tai, toisin muunnellun jutun mukaan, ui näkinkengässä Kytheran saarelle.[64] Kaksi jälkimmäistä syntytarua näyttää että tässä jumalattaressa on yhtynyt helleenisiä ja itämaisia aineksia. Etäisistä ajoista oli useilla Välimeren saarilla, jopa Kreikan rannikoillakin, siellä täällä foinikilaisia siirtokuntia, jotka sinne olivat tuoneet itämaista uskontoa ja kulttia. Siirtokuntain kreikkalaistuessa säilyi vielä uskonnollisia katsantotapoja ja palvelusmenoja, joskin muuttuneilla nimillä. Nyt tiedetään että Itämailla muinoin palveltiin erästä suurta naisjumalaa, joka, minkä nimen missäkin lienee saanut — Assyriassa Mylitta, Egyptissä Isis, Frygiassa Kybele, Efesossa Artemis, Foinikiassa Astarte y.m. — kuitenkin tarkoitti ja olennoitsi samaa luomiston mahtavasti hedelmöitsevää elinvoimaa. Samaa taisi Kreikan Afroditekin alkuaan edustaa. Kun siis mainituissa siirtoloissa huomattiin Afrodite ja Astarte hengenheimolaisiksi, sulivat he vähitellen ihmisten käsityksessä yhdeksi jumalattareksi, joka peri kreikkalaisen nimen Afrodite. Hän oli lähinnä "taivaallinen" (Aphrodite ourania), sillä taivaasta päin Astartekin hallitsi luomakuntaa. Näin Afroditea kauan palveltiin varsinkin Kytheran saarella ja Kyprossa, jossa hänellä oli kuuluisa templi Pafos-vuorella.[65] Saarilta merisyntyisen jumalattaren palvelus levisi Kreikan manterelle, jopa kaukana Siciliassakin oli hänellä — ehkä jo foinikilaisten perustama — pyhäkkönsä Eryx-vuorella, josta roomalaiset tunsivat hänet nimellä Venus Erycina.

"Taivaallinen" Afrodite ilmaisi olennossaan taivaan rakkautta maata ja sen asukkaita kohtaan, ja tämähän kaikkialla luo elämää ja kauneutta muodoiltaan mitä vaihtelevinta. Tuskin oli Afrodite rannalle astunut, kun maa hänen jalkainsa juuressa vihoittaa, kukkasia versoo, kevään sulohenki puhaltelee, kaikki uhkuu eloa ja iloa. Ja missä ikänä hän liikkuu, nähdään samat ilmiöt: horat (vuodenajattaret) pukevat ylleen juhlavaatteensa, sulokit ja luonnottaret karkeloivat hänen ympärillään nuorella nurmella, linnut helistelevät säveliään lehdikoissa. Afrodite on siis suloinen suvetar, kevään henki joka nuorentaa luonnon.[66] Mutta keväällä elpyy merikin vilkkaaksi. Siellä joutsenet joikuen uivat, delfiinit telmivät, valkopurjeet viiltävät sinipintaa. Tästäpä Afrodite joutui "merettäreksi",[67] ja merimiehet sekä merenkulkijat rukoilivat häneltä onnea matkoilleen.

Mutta kevään iloa ei kestä kauan; luonto surkastuu taas ja kuolee, ja siitä suru valtaa Afroditen sydämmen. Tähän tosiasiaan perustuu runollinen Adonis-tarina.[68] Adonis on uljas, kaunis nuorukainen, Afroditen lemmitty. Yhdessä he saloa käyvät, saalista ajavat, ilakoivat, kun — vihainen metsäkarju karkaa päälle ja tappaa nuorukaisen. Jumalatar on murheeseen murtumaisillaan ja lähtee synkkään manalaankin armastansa etsimään; silloin Zevs heltyy. Hän sallii sulhon puolen vuotta, kevään ja kesän, viipyä morsiamensa luona, mutta syys- ja talvikaudeksi on hänen palattava varjojen maille. Tarun mieli on selvä: peto on kolkko talvi joka kuolettaa eläin- ja kasvikunnan, Adonis on luonto joka vuoroin virkoo eloon ja kuihtuu kuoloon, Afrodite on luonnon henki ja haltia.

Eloa uhkuva suvetar on samalla kaiken kauneuden ja lemmen jumalatar. Lemmen suloisen ikeen alle taipuvat kaikki: puut, kukat, eläimet, ihmiset, jumalatkin. Afroditen valta ulettuu kaikkialle maan ääristä äärihin, hän on "kaikenkansainen" (Pandemos). Tämä nimitys tarkoittaa siis alkuaan hyvässä mielessä melkein samaa kuin "urania", mikäli ajatellaan jumalattaren avaraa valtaa. Semmoisena hän herättää rakkautta, solmii kihlauksia ja avioliittoja[69] ja voipi perhe-elämän onnella rakentaa yhteiskuntaa. Myöhemmin sana sai perin halvan merkityksen, tarkoittaen sitä olentoa joka edustaa aistillista, irstailevaa lemmiskelyä (= Venus vulgivaga).

Lemmen taikavoimaa ei voi kukaan vastustaa, semminkin kun se ilmestyy kauneuden viehättävässä puvussa. Afrodite on ilmetty ihanuus ja sulous, jota runoilijat eivät väsy ylistämästä. Hän on "kultainen", "sulosti hymyilevä" ja hänellä on uumenillaan taikavyö joka kerrassaan hurmaa katsojan. Sen hän väliin lainaa muillekin, etenkin naisille jotka valittavat kultiansa kylmenneiksi. Hänellä on seurueena Eros, Pothos, Himeros (lemmenlintu, sulokaipuu, lemmen halu) ja Hymen (hääilo, "Kirki"). Kova kivihän sen täytyisi olla, jonka sydän ei sulaisi, joka ei lemmen syliin vaipuisi! Niinpä lumoo hän julman pedonkin, että se on kesy ja laupias kuin lammas. Mutta eipä jumalatar myöskään suvaitse valtansa vastustelua. Sen todistavat Narkissos, Hippolytos ja muut lemmen halveksijat.

Jos siis jumalatar ilokseen sytyttelee sydämmiä lempeen, on hän itsekin herkkä syttymään. Olihan niitä useitakin, joille hän sydämmensä antoi: Adonis, Paris, Anchises y.m. Ares on väliin esitetty hänen puolisokseen, väliin vaan lemmityksi. Lapsia heillä oli useita (kts. Ares). Ehkä tämä liitto on vain keksitty näytteeksi että lempi lumoo julman soturinkin. Ei Afrodite muuten juuri mallisankareita ihailtavaksensa etsinyt, hän kun rakasti Pariksenkin moista velttoa teikaria. Mutta Paris olikin kauneuden kilpailussa julistanut hänet voittajaksi. Siitä hän ihastui ikihyväksi, antaen suositulleen palkaksi naisista ihanimman eikä ollut näkevinään hänen vikojansa. On Afroditella laillinenkin puoliso ja juuri se jumala joka ei ollut kaunis — ontuva, hoikkasääri, nokinaama Hefaistos. Mikä omituinen huumori, asettaa moinen olento ihanimman jumalattaren viereen! Ehkäpä osasi pajajumala vaimolleen sieviä koristeita taoskella. Heidän liitostaan ei mainita perillisiä.

Muuten on lemmen jumalattarelle mieluisaa kaikki mikä on somaa, siroa, suloista: kyyhkyset, jänes, kani, joutsen, varpunen, ruusu, myrtti, omena y.m. — Taistelun telmeessä hän ei tule toimeen. Jos hän sinne joskus joutuu, yrittäessään suojella suositultaan, säikähtyy hän pian ja pakenee. Pienestä naarmusta kirkui hän surkeasti.

Mutta Afroditen puuhat käyvät helposti ihmisille vahingoksi, kun intohimo sokaisee järjen ja mielenmaltin. Pariin ja Helenan rikollinen liitto siitti Troian sodan ja äärettömän sarjan surkeutta kansoille ja perheille. Didon saattoi hurja lempi itsemurhaan. Anchises sai salalempensä sovittaa halvatuilla jäsenillään. — Säädyttömän lemmen suojissa ei viihdy kodillinen onni, joka vaatii siveyden vankkaa pohjaa.

* * * * *

Astarten-luontoisen Afroditen tulivat roomalaiset tunteneiksi, kun he (249 e.Kr.) ottivat haltuunsa Sicilian sekä siinä jumalattaren templin Eryxin vuorella. Koska luulivat valtionsa siitä hyötyvän, siirsivät he tämän Venus Erycina'n, kuten häntä nimittivät, kotimaahansa palveltavaksi. Tämä omaksuminen kävi helposti, kun Italiassa vanhastaan palveltiin Venus nimistä puistojen ja viinitarhojen haltiatarta, keväätärtä, jolle huhtikuu, kukkasilmujen aukeamisaika (Ap[e]rilis) oli pyhitetty. Olipa Roomassa 3:kin kotimaisen Venuksen pyhäkköä: yhdessä sai palvelusta Venus murcia l. myrtin (siveän aviorakkauden symboolin) jumalatar, toisessa V. cloacina muistoksi sabinitarten ryöstöstä ja sitä seuranneesta sovinnosta, kolmannessa V. libitina kalmanjumalattarena (kuolema ja elämä asuvat likitysten!). Ulkomaisen lainan kautta Venuksen merkitys ja kultti melkeästi rikastui. Hänestä luotiin, samoin kuin Hellaassa, lemmenjumalatar ja kreikkalaiseen malliin hänelle annettiin puolisoksi Mars. Trasimenon kovan häviön jälkeen, jumalien vihaa lepyteltäissä, sijoitettiin uhripöytien ääreen Mars ja Venus vierekkäin samalle patjalle (lectisternium). Tämmöisessä liitossa Venuksesta kehkesi valtakunnan suojelushenki. Vielä hartaammin ruvettiin häntä kunnioittamaan, kun roomalaisille selkeni että Troian sankari Aeneas, Venuksen poika, oli heidän kansakuntansa esi-isä ja valtionsa perustaja ja runoojat kertoilivat, miten Aeneas harharetkillään oli saapunut Siciliaan ja siellä Eryx-vuorelle rakentanut äidilleen pyhän palvelusmajan. Nytpä Venuksen templejä ilmaantui pääkaupunkiin yhä uusia ja komeampia. Niitä rakentelivat jo tasavallan mahtimiehet, semmoiset kuin Sulla, Pompejus, Caesar. Kussakin templissä Venuksella oli eri nimensä: Venus felix, victrix, genetrix. Ennestään löytyi jo V. verticordia'n templi. Kun Augustus keisari rakensi komean templinsä Marsille, asetti hän tämän kuvan viereen Venuksen kuvan templin cellaan. Vielä laati Hadrianus komean kaksoistemplin Venus ja Rooma jumalattarille (Veneri et Romae).

Kuvaustaiteelle oli Afrodite erittäin haluttu aihe. Houkuttelevalta tuntui tehtävä luoda ilmimuotoon samalla korkein naisellinen kauneus ja lumoava lemmensulous. Lemmettären omituisilmeinä oli: sirot, solakat ja samalla rehevät muodot, soikeat kasvot, pyöreän muheat posket ja leuka, silmä kohtalaisen suuri, lausuen hehkuvaa, hiukeevaa lemmenhalua. Säilyneistä veistokuvista verrattoman arvokkain on n.s. Melolainen Venus (Parisin Louvressa), luonnollista suurempi marmoripatsas, yläruumis alaston, kupeilta alas asti verhottu keveään vaippaan. Ihmeteltävä on pään ylevä ilme, muotojen tuore vehmaus, jäsenten kaunis sopusuhta. Kova-onni on särkenyt kuvalta käsivarret ja kädet, niin, että on miltei mahdoton arvata, mitä hän lienee käsillään tehnyt, mitä niissä pidellyt (omenaako vai Marsin kilpeäkö vai mitä?), eikä siis sitä aatetta jota taiteilija on tahtonut ilmikuvata. Kasvojen ele ilmaisee iloista, uljasta itsetuntoa. — Mediciläinen Venus (Florens'issa) on "anadyomene", esittää siis jumalattaren alastonna. Siinä nähdään vallan nuori neitonen, muodot sillä erinomaisen säännölliset ja somat, mutta äskenmainitun kuvan jumalallista ylevyyttä ei jäljeksikään.

Hermes. — Mercurius.

Zevsin ja Maian poika Hermes on varsin monipuolinen olento, mutta millainen hän oli alkuperäisesti? Siihen viittaavat muutamat tarut. Kun Zevs lempi Io neittä, muutti kateellinen Hera neidon lehmäksi, jolle pani satasilmäisen Argoon vartiaksi. Silloin Zevs lähetti Hermeksen tappamaan tuon paimenen. Hermes suoritti toimensa siten että hän soitolla uuvutti uneen Argoksen ja tappoi hänet.[70]

Argos on, niin arvellaan, joko aurinko tai tähtitaivas ja Io on maa, jota väliin kuvaillaan kaikkia mehullaan elättäväksi lehmäksi (toisten mukaan Io on = kuu); Hermes on pilvi, joka peittää näkyvistä taivaan, pilvitaivas. Se taru taas, joka kertoo hänen ryöstäneen auringonjumalan karjaa vetämällä sitä hännistä takaperin luolaansa, osottaisi pikemmin että hän on ehkä ukkossäällä käyvä myrskytuuli joka vetää pilvet puoleensa, niin että ne vastoin tavallisuutta näkyvät kulkevan vastatuuleen.[71] Olkoon nyt pilvi tai tuuli Hermeen alkuperäinen merkitys, eihän ne kaukana toisistaan ole. Pilvijumala virkistää maan mantua hedelmöittävällä sateellaan, antaen siten karjan rehua, viljaa ja välillisesti kaikenlaista hyvää. Hän on tosiaan "perin hyödyttävä" (épioúnios). Lähinnä elättää ja kaitsee hän karjaa. Siinä toimessa hän paraiten oleskelee saloissa ja niityillä, kisaten luonnonimpien kanssa. Eksyneet karitsat kantaa hän lempeästi kotia. Tämmöisenä palveltiin Hermestä erittäinkin Arkadian vuorimaassa, jonka asukkaat parhaasta päästä elivät karjanhoidosta. Siellä sanottiin hänen syntyneenkin Kyllenen vuorella. Kun paimenilla siellä oli toinenkin, ehkä ala-arvoisempi, jumala, kauriinjalkainen Pan, tehtiin tämä Hermeen pojaksi. Kellä oli paljo karjaa, hänpä rikas; karjan menestys tuotti auvoa ja onnea. Niinpä Hermes välillisesti edisti kaikkia elinkeinoja ja yrityksiä, erittäinkin kauppatoimia. Hänestä saatiin elinkeinojen, kaupan ja kauppiasten jumala, ei sentään vielä Arkadian yksinkertaisissa paimenkansan oloissa, joissa semmoista jumalaa ei tarvittu, vaan vasta myöhemmin kun hänen palveluksensa muualle levinneenä jo oli alkuperästään paljo muuttunut. Vaan ennenkuin etenemme H:n muita puolia kehittelemään, kerrottakoon eräs hänen lapsuutensa seikkailu, joka elävästi näyttää, minkä luontoiseksi Hermestä ajateltiin. Sitä kertova runo on tosin verrattain myöhempi, mutta sen mytolooginen perusta on vanha. Pikku Hermes ei ollut vielä montakaan tuntia päivän valoa nähnyt, kun hän karkasi kehdostaan Kyllenen luolassa; näki luolan suulla kilpikonnan ja teki sen kopasta soittokoneen. Mutta kun poikaa kovin halutti syödä tuoretta lihaa, hiipi hän iltahämyssä Apollon veikkonsa lehmikarjaan, varasti 50 härkää, ajoi ne syrjempään, josta niitä ei ollut helppo löytää, sitoipa vielä hännänpäihin risuja, jotka lakaisivat sorkkain jäljet näkymättömiin. Teurasti sitten, paistoi ja söi makeaan suuhunsa kaksi härkää, jonka tehtyään palasi kotiin ja pani maata kehtoonsa olematta näillänsäkään. Mutta Apollon kaipasi härkiänsä, ja aavistaen juonen tuli Maian majalle. Pikku varas oli vaan nukkuvinaan viattoman unta, kunnes Apollon — vaikka nulikan viisastelu ja vehkeet jo naurattivatkin häntä — pakotti hänen tulemaan Zevsin käräjiin ja tuomaan takasin varastamansa. Nyt tehtiin sula sovinto, Hermes lahjoitti Apollonille kantelonsa, jonka sävel tätä niin ihastutti, että hän antoi pojan pitää härät, vieläpä lahjoitti hänelle taikasauvan. — Tässä jutussa ilmaantuu Hermeen ominaisuutena sukkeluus, viekkaus. Hän edustaa jokapäiväistä käytöllistä elämänälyä, kuten Apollon korkeampaa, aatteellisempaa hengen tointa.

Näillä lahjoilla on Hermes oikein omansa niihin tehtäviin, joita hänelle kansanuskonto omaksui. Hän on siis ensinkin jumalain, etenkin Zevsin airut ja asianajaja, eikä mikään tavallinen sanansaattaja, kuten Iris, vaan tärkeitä, vaikeita toimia hänelle uskotaan. Niinpä hän kävi varottamassa Aigisthosta tappamasta Agamemnonia ja naimasta tämän puolisoa; hän taivutti Kalypson laskemaan Odyssevsin luotansa — vaikea tehtävä, joka kysyi sukkelaa päätä ja liukasta kieltä. Näiden lahjain lisäksi on hän nopsa ja sukkela. Heti käskyn saatuaan hän sitaisee jalkoihinsa taika-anturat tai (kuten myöhemmin sanottiin) siipikengät ja tuulen vihuria[72] tai kalalokkia nopsemmin hän kiitää yli maiden ja merten asioita ajamaan. Hän on siis paljo matkoilla, hän tietää matkojen vaivat ja vaarat kuolevaisille, voipa niistä myös armiaasti auttaa. Niinpä matkustajat pyysivät Hermeen apua ja suosiota. Tien varsilla näki monin paikoin kivikasasta kohoavan pylvään ja sen päässä Hermeenpään; nämät "hermai" seisoivat siinä muistuttamassa matkajumalan läsnäoloa ja apua. Kiviröykkiöt olivat vähitellen kohonneet kummuiksi, kun jokainen ohikulkija heitti kiven läjän lisäksi kunnioittaakseen Hermestä.[73] Hermespylväitä seisoi myös katujen varsilla ja avoimilla kaupunginkentillä.

Enimmin matkustelivat silloin kauppiaat, joita Kreikassa tavataan jo vanhimpina aikoina, sillä Kreikan kansalla on aina ollut luontainen taipumus kauppaan ja keinotteluun. Hermeessä ilmestyykin varsin selvinä kauppiaan ominaisuudet, arvioimis-äly, sukkela pää, jopa, jos tarvitaan viekkauskin. Olipa siis kauppiaalla kaksinkertainen syy turvata Hermeen suosioon. Ja kun voitonhimo saattaa vietellä keinottelijaa peijaamaan ja varastamaan, niin saatiin helposti kauppiasten jumalasta varkaillekin jumala. Olihan Hermes itsekin jo paitaressuna tuossa ammatissa näppäryyttänsä näyttänyt. — Vielä nykypäivinäkin pidetään Hermeensauvaa kauppiasten leimana. Se on kahden kärmeen kietoilema, usein siipiparilla sirottu raippa.

Jumalain-airuella oli eräs varsin vakava tehtävä. Jos hän muutenkin ihmisiä opasteli maallisilla matkoilla, tuli hänen vielä opastaa heitä viimmeisellä ja vaarallisimmalla retkellä, tuonen tuville. Hän on "sielujensaattaja" (psychopómpos). Kun tapettujen kosijain haamut kuulivat Hermeen kutsun ja hän koski heitä sauvallaan, "jolla hän sulkee silmät uneen ja herättää unesta", niin seurasivat ne häntä hyristen kuten yölepakot vuorenkolossa, ja niin sitä kuljettiin tiheässä parvessa usmatietä alaspäin (Od. XXIV). Kreikassa olikin tapana pystyttää haudoille hermeenpylväitä, siinä toivossa että hän lempeästi opastelisi vainaita. Mutta kuolo ja uni ovat veljeksiä. Sentähden Hermes myös on unenantaja, nukuttaja. Makuulle mentäissä iltasin rukoiltiin Hermeeltä hyvää unta ja hauskoja unelmia. Hänen kunniaksi viimmeinen malja juotiin illallispöydässä — iltarukous sekin!

Tämmöiseksi Hermeen kuva vähitellen muuttui yleisessä käsityksessä, ehkäpä runoilijainkin vaikutuksesta. Olipa kuvan ulkomuotokin muuttunut. Vanhimman ajan Hermes oli partasuu jörö, — nyt hänestä oli sukeunut soma, siloposkinen, lempeä, vilkassilmäinen nuorukainen, jota nuoriso ihaili ja asetti esikuvakseen. Ja kukas olisikaan ollut siksi soveliaampi kuin taivaan norja, liukasjalkainen, sukkelasuinen sananlennättäjä? Juostakoon kilpaa, heitettäköön kiekkoa, oltakoon painisilla tai nyrkkisillä — yhtä verraton oli hänen taitonsa kaikessa. Ja älyllään keksi hän keinot ja sanat joka kohtaan, selvisi joka pulasta. Hermeen suojan alla olivat siis palestrat l. volmistelupaikat ja niitä koristettiin hänen kuvillaan. Mikäli nuorison opetusta uusilla aineilla laajennettiin, luultiin hänen nämätkin keksineen, niinkuin kirjoituksen, kielten tulkinnan, kaunopuheisuuden (Hermes logios). Puheenkyky oli saatu häneltä, sentähden uhrattaissa annettiin hänelle uhrielukan kieli. Henkikyvyt Hermeessä vievätkin etusijan ruumiillisista, niinkuin sielun sukevuus on norjaa vartaloa arvokkaampi. Häneltä saatiin sukkelat puheet ja sattuvat sanasutkat. Jos joku seura äkkiä vaikeni, puheenjuoni katkesi, sanottiin: "Hermes on huoneessa". Häneltä olivat myös arvaamattomat löydöt ja keksinnöt.

* * * * *

Roomalaisten Mercurius oli, kuten nimikin näyttää (mercari = tehdä kauppaa), alkuaan vain kaupanjumala ja edusti siis pientä osaa Hermeen alasta. Kauppiasten yhtiö kunnioitti häntä suojelijanansa, uhraten hänelle sekä Maia äidilleen (Maia = äiti) toukokuun 13 p. (idibus Majis). Sitten kun tulivat Hermeen tunteneiksi, siirsivät tälle kaikki Mercuriuksen tavat ja toimet. Runoilijat ylistelivät siis Mercuriusta ihmiskunnan sivistäjäksi, kielen luojaksi, laulun ja soittimen keksijäksi, jopa lauloivat varkaaksikin.[74] Horatius kehuu olevansa "Mercuriuksen miehiä" (mercurialis)[75] ja sanoo tämän turvissa pelastuneensa elävänä Filippin tappelusta.

Hermeen plastillinen esitys kehittyi samassa määrin kuin itse jumalan käsittämistapa. Vanhanaikuisista, usein kömpelöistä pylväs-Hermeksistä lähtivät ensimmäiset taide-esitykset, joissa hän ilmestyi milloin paimenena, milloin jumalain-airuena, mutta aina vankkana partaisena miehenä. Sittemmin aljettiin kuvata Hermestä nuorukaiseksi: hän on parraton, kiharapäinen, sorja, uljas; korvat, suu, silmät pienet, joten jumalan ulkoilmiössä ihmeesti yhtyy voimaa ja miellyttävää somuutta. Lisäksi huomattakoon suun ympärillä liehivä lempeä hymy ja hieman eteenpäin kallistuvan pään älykäs, tutkiva katse — ja siinä on Hermeen pääsävyt kaikki. Tämmöisenä esittää hänet etevin säilyneistä teoksista, eräs Herkulanosta löydetty luonnollisen suuri pronssikuva. Siinä on jumalain airut istahtanut kalliolle levähtämään. — Painiskelun johtajaa esittää kaunis marmorikuva. Sen hienoilla kasvoilla viipyy vieno surun varjut, ehkä siitä että hänen vielä täytyy tuota kukkeaa nuorisoneloa manalle saatella. Erittäin kaunis, vaikka pahimmoiksi särkynyt veistokuva löytyi Olympiasta kaivettaissa, arvokas siitäkin että se luullaan Praxiteleen tekemäksi. Jumala pitää Bakchos-lasta käsivarrellaan, kaunis pää haaveksivasti kallellaan poikaseen päin. — Kaupan jumalana rahakukkaro kourassa esiintyy hän muutamissa siroissa kuvissa.

Hermeen tunnusesineet ovat: siipipari jaloissa, päässä tai matkahatussa, airuensauva (caduceus), uhrimalja, kukkaro.

Hefaistos. — Vulcanus.

Tulen ja pajojen jumalaa Hefaistosta ei kiitetä kauniiksi. Jos kasvot olivat kuta kuinkin välttävät, oli muu ruumis, etenkin alaosa, rujo ja epäsuhtainen, sääret hoikat, lyhyet, toinen lyhempi, joten käynti oli ontuva. Kun hän lisäksi työnsä takia oli nokinen ja tavallisesti aina hääri ja puuhasi ähisten, oli koko hänen ilmiönsä naurettava. Kun jumalain perheessä väliin riidan rähinä hämmentää yhdyselämän hauskuutta, ei tarvita paljo sovun palauttamiseksi: ukko Hefaistos ryhtyy vain juomanlaskijan touhuun; ja kun hän siinä puuhaa ja kiireesti astua nilkuttaa kunkin maljaa täyttelemään, säyseästi toruen joutavia riitelijöitä, niin ennen pitkää koko olympinen seura nauruun remahtaa. Sovittajaksi sopii hän sitä paremmin, kun itse on hyvänsävyinen.

Taru tietää hänen syntyneen taivaassa, mutta väkivallan kautta joutuneen maan päälle. Kun näet äitinsä Hera näki saaneensa noin viallisen ja vaivaisen sikiön, heitti hän häpeissään sen alas mereen. Mutta merenneito Thetis korjasi lapsi raukan ja hoiteli sitä hellästi yhdeksän vuotta luolassa meren pohjalla Lemnos saaren alla, josta hoidosta Hefaistos suureksi tultuaan palkaksi takoi hänelle paljo kauniita koristeita. Toinen tarina kertoo taivaasta putoomisen näin. Kun Hera ja Zevs kerran taaskin kiivaasti kinastelivat keskenään, rupesi Hefaistos äitiänsä puolustelemaan; vaan silloinpa Zevs julmistuen sieppasi pojan säärestä ja paiskasi hänet alas avaruuteen. Koko päivän putosi hän putoomistaan, kunnes illalla tömähti maahan Lemnokselle, jossa asukkaat, Sintit, hoitivat hänen ruhjovammojaan niin että hän parani.[76]

Näiden tarujen hajapiirteistä näkyy se päätös johtuvan, että Hefaistos alkuaan merkitsi tulen elementtiä. Tuli näytti olevan syntyisin taivaasta; se on salama joka pilvistä putoo maahan tai mereen, vajoutuu maan alle ja syöksähtää sieltä taas ylös tulivuorien kuiluista. Tätä ilmiötä nähtiin monissa paikoin, esim. Kreikan saarilla, semminkin Lemnoksella. Siellä maanalainen tuli usein puhkaisee kalliokattonsa ja suitsevia lieskoja leimahtaa esiin, hehkuvia savuisia Hefaiston-haamuja. Ja niinpä tosiaan tulenliekki leijaa levotonna, horjahtelee jalatonna, niinkuin Hefaistos itse.

Tulivuorissa tai niiden tienoilla Hefaistos asui; erittäin Hefaistos. viihtyi hän Lemnoksessa. Siellä on hänellä vuoren sisässä pajansa, ja kipinät singahtavat ahjosta, kuona valuu vellinä, kun korkea seppä vasaraansa paukuttaa ja pajarengit, kabiriit — Aetnassa kykloopit[77] — painelevat palkeita. Näin taru kuvaa maanjäristystä ja tulivuoren purkausta yhdessä. Tulijumalan muoto muuntuu ja säysenee siinä yhä enemmän siihen suuntaan, että hän edustaa tulta työn ja sivistyksen palveluksessa, ahjon ja pajan tulta, joka sulattaa metallit niin että niistä sepän taitavien käsien alla syntyy hyödyllisiä tarvekaluja ja siroja taideteoksia. Hefaistos on seppien seppä, joka keksii ja takoo taitehikkaita, kauniita metalliteoksia, kaikkien maallisten seppien päämies ja suojelija. Näin hän toimialallaan lähenee likelle Athenea. Atheenassa heitä molempia palveltiinkin yhdessä. — Erittäin mainittiin Hefaistoksen pajasta lähteneiksi nämä teokset: hänen oma talonsa Olympilla pajoineen sekä sikäläiset muidenkin jumalain upeat majat; eräät pöydät jotka itsestään pyörähtivät jumalien eteen, kun he istuivat atrialle; ne puhekykyiset, liikkuvaiset kultatytöt, joihin H. kävellessään nojausi; Zevsin, Athenen ja Apollonin aigis-kilvet; yläjumalan valtikka, merenjumalan kolmihaarahanko, Heran kultasohva, Herakleen kilpi, Achilleen aseet, semminkin kauniista, koko silloista elämää esittävistä kuvistaan merkillinen kilpi,[78] Alkinooksen palatsi[79] y.m. Juonikas oli tuo Heran istuin; niin mukavasti siihen vaipui, että oli vaikea enää päästä ylös omin voimin. Kerrankin tarvittiin Hefaistosta auttamaan ylhäistä rouvaa sohvasta ylös, mutta hän ei olisi viitsinyt tulla. Silloin Dionysos viinimaljalla viekotteli häntä tulemaan perässään, sillä seppä maisteli mielellään rypäleen mehua. Tällä hän osasi omaa ja muidenkin huolia huojennella. Tuskinpa hän muuten olisikaan niin juomanlaskijan virkaan mielistynyt, ellei tiennyt siitä omaankin suuhunsa pisaroivan. Hyvissä väleissä hän ainakin on viininjumalan kanssa. Tämä seikka viitannee siihen, että tulivuorten rinteillä viinirypäleet, maanalaisen lämmön vaikutuksesta, hyvin menestyvät ja aikasin kypsyvät, Lemnos-saarelta saivatkin kreikkalaiset Trojaa piirittäessään viininsä.

Tulen käytäntöön liittyy ihmissivistyksen ensi alkeet, sillä tulta tarvitaan aina elämän tarpeihin, eikä löytyne niin raakaa ihmisheimoa, joka ei osaisi tulta virittää. Valkean suuri hyöty ja merkitys saattoi sille aikasin suurta kunnioitusta. Sen henkeä palveltiin jumalana jo muutenkin loistavan, väkevän, tehoisan ja tuhoisankin luontonsa takia, niin tietenkin tulivuori-seuduilla, esim. Hefaistoksen kotisaarella. Yhä suurempaan valtaan pääsi tämä palvelus, kuta enempää merkitystä tulen käyttö sai ihmisten oloissa, niin että m.m. opittiin metalleja sulattamaan ja niistä valamaan tai takomaan kaluja ja aseita jos jonkillaisia. Näin Hefaistoksesta vähitellen tuli arvoisa ja huomattu jumala, etenkin siinä kaupungissa, joka oli metallitakeiden ja yleensä teollisuuden pääpesä, Atheenassa. Siellä kunnioitettiin ihmiskunnan hyväntekijöinä Athenea, Promethevsiä ja Hefaistosta, ja atheenalaiset osottivat heille kiitollisuuttansa jokavuotisen tulisoihtujuhlan vietolla, jolloin nuorukaiset, palavat soihdut käsissään, juoksivat kilpaa ja se palkittiin, ken ensin ehti perille soihtunsa sammumatta. Kaunis juhla muistutti alkunaista tulen ryöstöä ja samalla tuo elämän arkitouhuissa alkunaisen pyhyytensä pilannut tuli jälleen ikäänkuin kirkastettiin.

Kun valkea tuotti näin perin suurta hyötyä ihmislapsille, kehittyi käsitys, että tämä kallis taivaanlahja oikeastaan oli luvattomasti meille saatu. Tuli oli muka taivaasta varastettu ja varas oli kuuluisa titaani Promethevs. Hänen ja Hefaistoksen välillä on olennossa ja toimissa paljon yhtäläistä. He tarkoittanevatkin alkuaan samaa tulenhaltiaa, jota eri heimot palvelivat eri nimellä. Vähitellen Hefaistos sai valta-aseman, yleni jumalaksi ja Promethevs aleni herokseksi, kun voitollinen heimokunta korotti omat jumalansa valtaan ja voitettu jumalineen väistyi halvempaan asemaan.

* * * * *

Oli roomalaisillakin alkuperäinen tulenhaltio Volcanus, sekä hyödyn että tuhon tuottaja. Taajaan asuttua Roomaa raiskasi tulipalot usein pahasti ja koetettiinpa sentähden kaikin tavoin lepyttää jumalaa, varjella tavaraa ja taloja hänen vihaltansa. Hänelle pyhitettiin patsaita, annettiin polttouhriksi kaloja ja sotasaalista. Mutta muistettiin tulen tuottamaa hyötyäkin, tiedettiin ihmisten vasta sen avulla kohonneen metsäläisten ja paimentolaisten alhaisesta tilasta maanviljelijöiksi, jotka asuvat paikoillaan ja elävät paremmissa oloissa. Se on Vulcanus jumalan ansio, joka kotiliedeltä loimottaa auvojansa, hän on kodin, kaupungin, yhteiskunnan perustaja. Semmoisena häntä palveltiin. Kun Servius Tullius lakisäännöillään järjesteli Rooman yhteiskuntaa, kehuttiin häntä Vulcanuksen pojaksi ja hänen hiuksillaan nähtiin välisti välähtävän isänsä lieskoja. Tulen jumalalla oli pyhä paikka Volcanal, ikivanha uhriliesi Comitiumin kokouspaikalla, jossa hänelle vietettiin volcanalia juhlaa.

Kun Roomalaiset tulivat tuntemaan Hefaistoksen, omittivat runoilijat tämän toimia ja luonnetta Vulcanukselle. Tästä varttui m.m. vaskikalujen, esm. torvien valaja Mulciber ("vaskuri"), jolla muka oli pajansa Aetnassa tai Liparein saarilla. Nyt hänelle annettiin puolisoksi Venus, koska Hefaistos nai Afroditen.

Taideteoksissa on Hefaistoksen (Vulcanuksen) kuva tämä: partainen, rotevarintainen, kovakätinen, ontuva mies; sukkelasti tirkistävä katse, suu tiviisti sulkeissa; kädessä pihti ja vasara, työmiehen mekko yllään.

Hestia. — Vesta.

Tulen jumala tavallaan on myös Hestia, Kronoksen ja Rhean tytär, jota luultavasti ei aivan aikasin yleensä palveltu, koska Homeros ei vielä häntä mainitse. Nimi, samoin kuin latinainen vastine Vesta, merkitsee takkaa l. liettä, ja kotilieden ja sillä palavan uhriliekin jumalatar kumpikin oli. Kotiliedellä perheen ruoka valmistettiin; siellä myös perheen-isä teki uhrit omaistensa onneksi, sillä kotilieden valkia on muita tulia parempi, sen loisteessa liikkuu näkymättöminä kotihaltiain haamut, joiden kuvilla lieden ympärystää koristeltiin. Tämä usko pyhitti lieden perheen keskustaksi. Mutta vielä samainen liesi kuvaannollisesti osotti kiintonaista asuntoa sekä siihen perustuvaa järjestettyä yhteiskuntaa ja sivistystä. Hestialle ja Vestalle uhrattaissa lausuttiin siis kiitollisuutta kodin sulosuojasta sekä kiintonaisen asunnon eduista.

Tämä koskee kumpaaki klassillista kansaa, mutta varsinkin roomalaisia, joiden käsitys perhe-elämästä oli puhtaampi ja jalompi kuin liiallista yksilöis-vapautta suosivain helleenien. Roomassa oli isän valta kodissa rajaton ja valtiossa ei yksilön mieliä kyselty yhteistä hyvää ajateltaissa. Tämän mukaan Hestia oli vähäpätöisempi olento kuin mahtava, ankaravaltainen Vesta.

Kodin suojelushenki varjelee myös valtiota, tuota laajempaa, kansalaisten yhteiskotia. Tästä syystä oli Kreikan valtioissa hallituksen sija, prytaneion, Hestialle pyhitetty ja hänelle paloi siellä liedellä ainainen liekki. Tältä alttarilta siirtolaiset muille maille lähtiessään ottivat mukaansa pyhää tulta virittääkseen sitä uusilla liesillään, jolla tavalla kauniisti kuvattiin emämaan ja siirtokuntain välillä pysyvää hengen yhteyttä. Vaikka Kreikka oli hajautunut moniin pikkuvaltioihin ja heimokuntiin, vaistosivat nämä kuitenkin kansallisen ja henkisen yhteisyytensä, tajusivat olevansa saman kodin lapsia. Tälle tunteelle antoivat he ilmimuodon silläkin, että heillä Delfoissa, joka muutenkin oli kansan keskus, oli Hestian uhriliesi ihan sen orakelin ääressä, missä maan navan luultiin olevan.

Puhdas ja kirkas kuin valkean lieska on Hestian olento. Hän ei suostunut menemään häntä kosineille Poseidonille ja Apollonille, vaan pysyi pyhänä impenä. Immet hänen palvelustansa hoitavat.

* * * * *

Italiassa ja Roomassa palveltiin kotilieden ja perhe-elämän valtiaana Vestaa, ja häntä palveltaissa muistettiin myös uhreilla ja rukouksilla noita hilpeitä, ystävällisiä kotihaltioita penaateja ja lareja (kts. niistä).

Vielä tärkeämpi oli Vestan valtiollinen merkitys. Kun valtakuntaa katsottiin yhdeksi suureksi taloksi, oli Vesta tämän talon vartia. Oman templin rakensi hänelle Numa Pompilius Palatinon-mäelle. Se oli ympyriäinen ja alkuaan aiottu vain katoksi sille tulisijalle, jolla pidettiin vireillä "Vestan ikuista tulta". Tämä ei saanut koskaan sammua, sillä siitäpä tuho tulisi valtakunnalle, koska Vestan-valkea symboolisesti kuvasi valtion elonlieskaa. Tulta hoiteli kuusi ylimmän papin (pontifex maximus'en) vartavasten valitsemaa neitoa. Noilta "vestaaleilta", jotka jo lapsina otettiin virkaansa, kerittiin takka, he verhottiin valkopukuun ja huntuun. Kolmekymmentä vuotta kesti vestanneidon palvelus-aika. Hunnutonna ei vestaali saanut koskaan näyttäytyä, sillä häneltä vaadittiin mitä ankarinta immellistä puhtautta ja kainoutta, jota ei epäluulo saanut varjoksikaan himmentää. Ankarasti rangaistiin rikkonutta vestaalia. Jos hän huolimattomuudessa oli heittänyt liesitulen sammumaan ja siten keskeyttänyt jumalien ja ihmisten välisen yhteyden, piestiin hän vitsoilla ja pantiin viralta; mutta jos hän siveyden lupauksensa rikkoi, silloin ei vitsat eikä teloituskirves riittäneet rangaistukseksi. Onneton raukka muurattiin elävältä seinän sisään ja valtio koki jos joillakin keinoin sovitella jumalattaren vihaa. Syyttömästi soimattua vestanneitoa auttoi itse jumalatar. Todistaakseen viattomuuttansa kantoi Tuccia seulalla vettä Tiberistä templiin ja eräs toinen neito liehtoi huntunsa nipukalla sammuneen tulen viriämään.

Jumalattaren taidekuvissa ilmaistaan immen kainoutta, ankaraa siveyttä, arvokasta vakavuutta. Semmoinen on n.s. Giustinianin Vesta, jonka vakavan lempeä katse ja ylöspäin viittaava käsi osottavat hänen luonnettaan.

Janus. Quirinus.

Janus on yksinomattain roomalainen, Kreikalle aivan outo jumala. Mistä nimi johtuu, ei ole aivan varma. Ehkä se alkuaan on samaa kuin Dianus (vrt. Diana, Jana, Juno), siis joku taivaallinen valon henki. Kumminkin häntä näkyy palvellun aurinkona, joka ehtoolla laskiessaan sulkee taivaan ja valon oven ja aamulla noustessaan taas aukaisee sen. Janus on siis taivaan portinvartia. Sittekun luonnon merkitys unohtui, tuli hänestä muidenkin porttien vartia, lähtökohtain vartia ajassa ja paikassa, alotteen jumala töissä ja toimissa. Samalla kun hänen silmänsä vielä katsahtaa taaksensa menemäisillään olevaan aikaan, tähystää hän jo eteenpäin tulevaisuutta kohden. Tätä kaksipuolisuutta kuvattiin antamalla Janukselle kaksoiskasvot (J. geminus, bifrons), joilla myös alkuaan lienee merkitty auringon kaikkinäkevää silmää.

Taivaan ovenvartia tuopi joka aamu esiin uuden päivän, samoin kuin hän ikuisuuden hämäristä taluttaa ajan radalle uuden vuoden vierimään. Siksi ensi kuukausi, Januarius, sai nimensä hänestä, ja uudenvuodenpäivä (Kalendae Januariae) oli jumalan juhlapäivä. Silloin huoneet ja ovipielet seppelöittiin laakerilehvillä, joilla luultiin voitavan puhdistaa syyt ja saastat, poistaa pahat, silloin ystävät, kuten vieläkin on tapana, toivottelivat toisilleen onnea alkavalle vuodelle ja antoivat toisilleen lahjoja ja makeisia. Janusta tietenkin muistettiin myös makeilla uhriantimilla. Alku työn kaunistaa, hyvästä alusta seuraa hyvä päätös. Näin ajateltiin ja sentähden aina aljettaissa, tärkeämpiin toimiin ruvettaessa rukoiltiin Janusta. Niinpä sotaan lähdettäissä uhrattiin hänelle, ja hänen templiinsä, Janus Numae (Numan perustama), jätettiin ovet auki merkiksi että jumalakin oli lähtenyt mukaan; vasta rauhan palattua templin ovet suljettiin.[80] Mutta miltei alituista sotaa kestikin Rooman valtakunnalle koko sen olemis-ajan. Ainoastaan kahdesti mainitaan Januksen templin olleen suljettuna, toisen kerran silloin kun rauhan ruhtinas Jesus Kristus syntyi mailmaan. Virkaan astuessaan virkamiehet anoivat Janukselta siunausta, samaa tehtiin kansankokouksia alotettaissa; ja yksityisetkin ihmiset, maanviljelijät, kauppiaat, merimiehet y.m. hakivat aina toimiinsa ryhtyessä, retkilleen lähtiessä siunatuksi aluksi Januksen suosiota rukouksilla ja lupauksilla.

Janus on myös paikallinen alottaja. Näimme hänen jo päivän kuljettajana vartioivan taivaan ovia. Hän vartioitsee ihmistenkin ovia. Ovien viereen ja porttikujiin roomalaiset panivat tuon kahtaalle katsovan jumalan kuvan suopein silmin seuraamaan tuloa, menoa ja toimiin lähtöä. — Vielä panee hän liikkeelle virtojen lähteet, sanotaanpa kerran tyrskähyttäneen maasta kuohuvan rikkilähteen vasten vihollisten silmiä kun he Roomaa ahdistivat. Lähteenneitoja mainitaan hän ottaneen vaimoiksi ja hänen poikiaan olivat Fontus ("lähdemies") ja Tiberinus.[81]

* * * * *

Quirinus on niinikään yksistään italialainen jumala, alkuaan merkitykseltään sama kuin Mars, sodanjumala, jota sabinit tällä nimellä kunnioittivat. Quirinus merkitsee näet keihäänjumala. Luulivatpa roomalaiset että heidän kansallissankarinsa Romulus oli Marsin poika ja semmoisena kutsuivat häntä Quirinukseksi. Jupiter, Mars ja Quirinus kolminaisliitossa varjelivat Roomaa. Q:n pyhäkkö oli Quirinalis-kukkulalla. Häntä ja Romulusta ei sittemmin enää toisistaan erotettu.

* * * * *

Edellä mainittujen taivaanjumalien rinnalla on joukko heidän laatuisiaan, vaan arvoltaan alempia olentoja. He esittävät täydentelevästi pääjumalain mikä minkin eri puolia ja ominaisuuksia, ovat heidän palvelijoitaan tai seuralaisiaan. Ne ovat:

1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä.

a) Helios, auringonjumala, titaani Hyperionin ("ylhäisen") ja Theian ("jumalallisen") poika, Selenen ja Eoksen veli, kuuluu Apollonin piiriin. Hän lähtee joka aamu idän ääriltä Aithiopiasta ajamaan neljän tulta-suitsevan, virman hevosen vetämää valjakkoa taivaanlaelle; tuli säihkyy pyöristä ja valo ja lämpö leviää kautta avaruuden jumaloille ja ihmisille. Ehtoolla riisuu hän varsat valjaista etäällä lännessä kultalinnansa portilla, hesperiidein (lännetärten, illatarten) ihanain puutarhojen vieressä. Yöllä palaa hän Hefaistoksen tekemässä kultapurressa pohjolan ääritse itään lähtöpaikalleen. Kerran pyysi hänen poikansa Faethon[82] saada ajaa isän vaunuja; mutta kun hän ei osannut ohjata virmoja hevosia, jotka karkasivat oikealta tieltä, oli koko mailma syttyä palamaan, kunnes Zevs salamallaan iski taitamattoman ajajan kuoliaaksi. Toisia lapsia Helioksella oli okeanottaren Persen avioliitosta Aietes ja noita Kirke.[83] — Helios näkee kaikki, häneltä ei jää salaisetkaan rikokset huomaamatta. Sentähden häntä pyydettiin todistajaksi valantekoihin ja vakuutuksiin. Hänelle uhrattiin valkeita hevosia. Thrinakiassa oli hänellä Faetusa ja Lampetie neitojen kaitavana kaunis karja, jota hän ilokseen katseli, laumaa, kussakin 50 nautaa tai lammasta — selvästi tarkoittaen vuosikauden viikkoja päivineen.

Roomassa Sol kaikin puolin vastaa Heliosta; saipa myös osakseen
runoilijain toimesta kaikki seikkailut mitä Helioksesta juteltiin.
Sittemmin Sol'in ja Apollonin asioita usein sekoiteltiin keskenään.
Sol'ia ja Lunaa huudettiin avuksi (Hor. Carm. sec. 9 ss. 35 ss.).

Heliosta kuvailtiin helosilmäksi, kultakutriseksi nuorukaiseksi, joka, päässään kultakypäri tai 12-säteinen (kuukausien luvun mukaan) kruunu, uljaana ajaa nelivaljakossa.

Rhodoksessa, jossa häntä palveltiin, seisoi satamassa hänen 70 kyynärän korkuinen kuvapatsaansa, Chareksen tekemä. Tuo kuuluisa kolossikuva, yksi mailman seitsemästä ihmeestä, sortui kuitenkin jo 66 vuoden perästä maanjäristyksessä kumoon. Perätön on juttu, että se hajasäärin seisoi satamasalmen suulla, niin että laivain täytyi kulkea sen jalkojen välistä.

b) Eos, Koitar, aamuruskon hengetär. Rakastaen troialaista Tithonos prinssiä, pyysi hän tälle Zevsiltä kuolemattomuutta ja saikin; mutta kun unohti pyytää myös ikinuoruutta, vanheni lemmitty vanhenemistaan ja kuihtui vihdoin heinäsirkaksi.[84] Ei ollut hänellä pojastaankaan iloa. Tämä, Memnon, Aithiopein kuningas sai Troian sodassa kuoloniskun Achilleeltä. Siitä alkain Eos alati suree poikaansa ja hänen kyynelensä putoilevat maahan yökastepisaroina.

Runoissa ylistellään rusosormista, kaunokutrista aamutarta, joka vilpasna kavahtaa vuoteeltaan ja, valjastettuaan virmat hevosensa, kiitää valkeavaunuissa auringon jumalan edellä hänen tuloansa ilmoittamaan, sirotellen ruusuja hänen tiellensä.

Eosta vastaa kaikin puolin roomalainen Aurora, niinkuin nimetkin ovat samaa sukujuurta.[85] Aamutar toisella nimellä on Mater matutina.

c) Selene, kuutar. Häntä ei taittu palvella, mutta runoilijat kyllä kiittelivät hänen valkoisia käsivarsiaan ja valkokutriansa, joiden päältä sädekehä kiilteli. Iltasin nousee hän valtameren aalloista ja suistaa valko-valjakkonsa taivaalle. Hän on lempeä ja kaino; ainoastaan salavihkaa suutelee hän lemmittyänsä, kaunista Endymionia, yön ja unen haltiaa, joka nukkuu Latmos vuoren vinkalossa. Häntä sekoiteltiin paljon Artemiseen, Hekateen ja Persefoneen, samoin kuin hänen latinalaista vastavertaansa, Luna jumalatarta. Tämä sai Servius Tulliukselta oman templinsä.

Taidekuvissa kuuttarella on puolikuu päälaella, huntu sidottu takaraivolle, kädessä tulisoihtu.

d) Personoittuja tähtiä oli Fosforos ja Hesperos, koin- l. aamu- ja iltatähti, joita ei luultu samaksi, kaksi sorjaa soihtukätistä nuorukaista; — Orion,[86] hurja metsästäjä, myrskyjen nostaja, oli Eoksen puoliso, kunnes hän, solvaistuaan Artemista, sai surmansa tämän nuolesta ja siirrettiin tähdeksi taivaalle; — hänen koiransa Seirios (Sirius), jonka nousu tuo mätäkuun paahteiset päivät; — Hyudit, sateettaret, jotka ilmoittavat sateitten ja tuulten aikaa; — Pleiadit, merenkululle otollisen ajan alkajat (toukokuulla).

e) Neljä päätuulta, Boreas (pohjoinen), Notos (etelä), Euros (itä), Zefyros (länsi), sanottiin Eoksen pojiksi, koska aamunkoitosta tuuletkin tavallisesti heräävät henkiin. Tuulten luultiin asuvan Aiolian tuulivuoren koloissa, jossa Aiolos kuningas niitä hallitsee ja pitää kurissa.[87] Rajuja huimapäitä ne ovatkin, erittäinkin kalsea Boreas; hän ryösti Erechthevs kuninkaan tyttären Oreithyian,[88] joka synnytti hänelle Kleopatra tyttären sekä Kalais ja Zethes pojat. Lempeänluontoinen Zefyros, kevään airut, horain puoliso, suosii kasvikunnan menestystä, josta syystä hänen nimensä Roomassa myös oli Favonius (favere = suosia).

Atheenassa säilynyt 8-kulmainen rakennus, "tuulten torni", esittää räystäslistassaan neljä pää- ja neljä välituulta omituisissa, hauskoissa korkokuvauksissa.

f) Iris on taivaankaari personoittuna. Kun tuo kirjava taikakaari sillan tavoin liittää maan ja taivaan toisiinsa, aiheutui siitä taivaan airut, joka nopeana kuin "pilvistä putoova lumi tai raesade kiitää mailman ääristä ääriin taivahisten sanomia saattelemaan" (Homeros). Etenkin Hera lennättelee häntä toimillaan.

Iris taiteessa: siivekäs neito, airuensauva (caduceus) kädessään.

2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä.

a) Eros, latinaksi Amor l. Cupido, Lempi, Afroditen poika ja seurakumppali, on lumoavan kaunis nuorukainen tai poika veitikka, joka ilokseen ammuskelee sydämmiin suloisesti kirveleviä haavoja. Eipä ylijumalakaan vältä hänen nuoliaan, sillä lemmen valtaavan voiman alle taipuu kaikki mikä luotu on. Runoilijat keksivät Erokselle veljen Anteros (vastarakkaus). Hän luotiin leikkitoveriksi veljelleen, ja hänen seurassaan tämä viihtyy hyvin, mutta jos toveri katoo näkyvistä, on toinen suruissaan. Rakkaus sytyttää tavallisesti vastarakkauden, kuten liekki liekin, mutta vastaamatta jääneenä on se onneton. — Eros ei ainoastaan ole sukupuolten lempeä, vaan tarkoittaa myös lämmintä ystävyyttä nuorukaisten ja miesten välillä. Sen tähden seisoi gymnasioissa (voimistelusuojamissa) E:n kuva Hermeksen ja Herakleen kuvien rinnalla, ja taisteluun mennessään spartalaiset uhrasivat hänelle, siten ilmaisten tahtovansa hädässä auttaa ystävä ystäväänsä.

Amorin ja Psychen (sielun) lempisuhteista tarinoivat runoilijat kauniita juttuja.

Eroksen taidekuvista kuuluisin oli Praxiteleen Eros. Se on hävinnyt, mutta muita on säilynyt useita. Niissä hän tavallisesti on näköjään soma, siivekäs poikanen, aseinaan nuoli ja joutsi tai soihtu, lemmentulen viritin. Väliin on hän ruusuin seppelöitty.

Pothos, Himeros, Hymenaios kuuluivat myös Afroditen seuraan, mutta ne olivat melkein vain allegorisia kuvitelmia joita ei ajateltu eläviksi henkilöiksi.

b) Chariitit (Charites), sulokit, Zevsin tyttäret Aglaia, Eufrosyne, Thalia, ovat tavallisesti lemmenjumalattaren joukkiota, jota he pukevat ja somistelevat; liikkuvatpa usein näissä touhuin muidenkin jumalain ympärillä. Yleensä on sulokkien toimena luoda elämään suloutta ja hauskuutta. Eipä jumaliakaan haluta istua kemuilemaan, elleivät chariitit ole mukana, ja heidän esimerkkiään ihmiset mukailevat. Juhlatiloissa kutsuivat he sulokit vieraikseen ja soivat heille ensi maljan. Ei laulu laululle tuntunut eikä soitto soitannolle, ei puhe somasti sujunut, ellei sulokit henkäyksellään niitä elähyttäneet. Heiltä jalot hyveetkin saavat miellyttävän leiman. — Näitä kaikin puolin vastaa roomalaiset Gratsiat (Gratiae). (Hor. I, 4, 6 s. 30, 6. III, 21, 27).

Taiteessa sulokit ovat sorjia, viehkeitä, viattoman iloisia neitoja. Kukiteltuina pitelevät he kädestä tai syleilevät toisiaan. Puku on kevyt, ovatpa usein alastikin.

c) Musat l. runottaret, Apollonin seuruetta. Voitettuaan titaanit siitti Zevs Mnemosynelle (muistolle) yhdeksän runotarta ikuistamaan omia ja muiden jumalain suuria töitä. Sen tekevät he runon voimalla. He laulavat entisiä, nykyisiä, tulevia asioita ja lauluillaan, joita Apollon soitollaan säestää, ilahuttavat he taivaallisten mieliä Olympon saleissa. Luultavasti olivat he alkuaan lähdeneitoja, joita palveltiin vuoriseuduilla lähteitten luona, niinkuin Pieriassa Olympon itärinteellä Pimpleia-lähteen luona, Helikonilla Aganippe ja Hippokrene lähteillä, Parnassos-vuorella Kastalian vuolteella. Lähdetten solina ja lorina vuorisalon siimeksessä kuului kuin soitolta ja niin syntyi itsestään laulavain lähteettärien kuvitelma. Alkuaan muusat kaikki 9 edustivat laulua yleensä, vasta myöhemmin, ehkäpä aleksandrinilais-ajalla, runoilun ja tiedetten toimet jaettiin heidän välillään ja he saivat kukin oman alansa. Niinpä nyt Kalliope edustaa kertoma- l. sankarirunoa (tunnuskaluna taulu tai käärö ja piirrin), Klio historiaa (t. käärö ja kynä, väliin kirjalipas), Euterpe laulurunoa (kaksoishuilu), Erato lemmenlaulua (kielisoitin), Terpsichore hyppyä (lyyra ja soittopuikko), Melpomene murhenäytelmää (sankarinnaamari, miekka, nuija), Thaleia ilvenäytelmää (ilvenaamari, murattiseppele, käyräsauva), Polyhymnia uskonnollista virttä, Urania tähtitiedettä (t. taivaanpallo). Muusain palvelijoina runolaulajat hoveissa (Femios, Demodokos Odysseiassa) ylistävät sankarien urotöitä. Korkean laululahjan ovat usein saaneet maksaa sokeudella.

Roomalaiset kunnioittivat eräitä laulavia ja ennustelevia lähdeneitoja camenoja (camena), joista etevin Egeria auttoi Numa kuningasta neuvoillaan (Ov. Met. XV). Runoilijat eivät sitten tehneet erotusta näiden ja muusain välillä (Hor. I, 12, 39. II, 16, 38).

d) Themis ja Horat — Horat, Zevsin ja Themiin tyttäret, Dike (oikeus), Eunomia (laillisuus), Eirene (rauha), edustavat vuodenaikoja ja niiden säännöllistä vaihekulkua, jopa juuri tuon vaihekulun tarkkaa säännöllisyyttä, ja yleensä järjestystä. Samoin heidän äitinsäkin Themis on ilmetty mailmanjärjestyksen ikilaki joka jo oli mukana ilman pieltä pistettäissä. Hän on vanhinten jumalain Uranoksen ja Gaian tytär. Hän valvoo järjestystä jumalain ja ihmisten kokouksissa ja suojelee vierastenkin oikeutta. — Muuten äiti ja tyttäret ovat ylijumalain palvelijoita. Semmoisina horat vartioivat taivaan ovia, joita he sulkevat pilvisalvoilla tai aukovat siirtämällä syrjään pilvet. Järjestyksen valvojina suosivat ja suojelevat he kaikkea jaloa, kaunista ja hyvää.

Atheenalaiset palvelivat vaan kahta horaa, joita he kutsuivat nimillä Thallo, kukinnon ajatar, ja Karpo, kypsynnän. Eirene oli heillä valtiollisen rauhan jumalatar.

Kuvaustaiteessa on Themiillä vaaka ja palmunoksa käsissä. Hoorat ovat tanssivia, kukilla ja hedelmillä koristettuja impiä. Myöhemmin annettiin heille eri merkkiesineitä eri vuodenaikain mukaan.

e) Nike, "voitotar", personoitsi sitä valtavoittoa jonka Zevs vei salamallansa; siitä syystä voitotar liehuikin ylijumalan kämmenellä, esm. hänen kuvassaan Olympiassa. Mutta voiton hengetär on Athenellakin, sillä hänkin on sotaisa ja voittoisa.

Sotaisa Rooman kansa antoi vielä suuremman arvon voitottarelle, Victorialle, jonka vanhin kansallinen nimitys oli Vica Pota, "mahtava voittava". Hänelle voitolliset sotapäälliköt urotöidensä muistoksi pyhittivät pystykuvia Kapitolion kummulle. Komein niistä oli Augustuksen asettama Actiumin voittopäivän muistoksi.

Taiteessa voitotar on siivekäs neito koristettu palmuoksilla ja laakereilla, urhouden palkinnoilla, kädessään hermeensauva. Mainioin on Paionioksen veistämä Nike, kauniisti ja rohkeasti sommiteltu lentoon lähdön asentoon; pahimmoiksi vaan kovin rikkiöimenä meille tullut.

f) Hebe, "hemmetär", Zevsin ja Heran tytär, kuvaa oikeastaan luonnon nuorta hempeyttä. Enimmiten esiintyy hän kuitenkin vain yläjumalien palvelusneitona, joitten maljoihin hän laskee nektarin mehua. Hänen puolisonsa on Herakles, sillä sankarivoiman rinnalle soveltuu hyvästi hento sulous.

Roomalaisilla Hebeä vastaa Juventas l. -tus (nuoruus), jossa he kunnioitsivat valtakunnan ikinuorta, kuihtumatonta voimaa.

Vaasimaalauksissa ja korkoveistelmissä on suosittuna aiheena Heben ja
Heraklen häät. Tavallisesti hän kuvataan suloiseksi kainoksi immeksi,
joka laskee viiniä kannusta. Semmoinen on esm. italialaisen Canovan
Hebe.

Jumalain juomanlaskija on myös Ganymedes, josta vasta enemmin.

3) Kohtalon voimia.

Ylijumala hallitsee — niin uskottiin — mailmaa, sallimuksen muuttumattomia ikilakeja noudattaen, jotka siis alkuaan ovat jumalan tahdon ilmauksia. Mutta vähitellen ne käsitetään siitä erillään oleviksi, eläviksi kohtalon voimiksi, joita Zevs tosin välisti käyttää välikappaleikseen, mutta jotka myös usein vallitsevat itsenäisesti, hänen tahdostaan huolimatta. Nämä kohtalon hengettäret, nimeltään:

a) Moirat, lat. Parkat (onnettaret, osattaret) vallitsevat mielin määrin ihmiselämässä. Kukin ihminen on syntyessään saanut vastaisen kohtalonsa määrätyksi, saanut osattarensa, joka saattelee häntä elon vaihetten läpi kehdosta hautaan asti. Näin on onnettaria epälukuinen määrä. Mutta tuon paljouden osottivat kreikkalaiset pyhällä kolmeluvulla. Onnettaret ovat siis nämä kolme: Klotho (onnen l. elonlangan "kehrääjä"), Lachesis ("arpominen"), Atropos ("torjumaton, väistymätön"). Myöhempää keksintöä on käsitys, että Klotho kehrää elämänlangan, Lachesis mittaa siitä kullekin hänen pätkänsä, ja Atropos leikkaa sen poikki.

Taiteilijat tavallisesti, tuosta käsityksestä väliä pitämättä, antavat Klotholle tosin värttinän, mutta Lachesiille kirjakäärön ja Atropoolle vaakapuntarin tai antavat hänen sormellaan näyttää kellontauluun kuolinhetkeä.

Moirat ovat ikijärjestyksen puolueettomat edustajat ja semmoisina Zevsin ja Themiin tyttäriä; mutta koska he sen ohessa useinkin näyttävät tylysti ja kateellisesti sortavan toiveemme ja aikeemme, sanottiin heitä synkän Yön ja kamalain Tuonetarten (kerain) nuiviksi sikiöiksi. — Parcae'n asemesta annettiin heille myös nimi Fata, josta on johtunut uudenaikainen nimitys "Fee".

b) Näiden sukua ovat myös Nemesis, Ate ja Tyche. Nemesis ("määräjakelu") valvoo kohtuullista onnen ja onnettomuuden osan jakoa kullekin, ettei kukaan saisi ylenmäärin kumpaakaan, ja pitää täten mailman menoa tasapainossa, siveellistä mailmanjärjestystä voimassa. Ken ylpeydellä ja rikoksilla tätä tasapainoa häiritsee, sitä Nemesis kurittaa, masentaa ylpeät. Näin toimii hän samaan suuntaan kuin Erinykset l. Furiat. Hän sai myös nimen Adrasteia ("välttämätön").

Taide-esitys: vakavannäköinen impi, jolla on mitan, hillityksen, kurituksen ja nopeuden tunnustimina kyynärä, ohjat, ies, miekka, ruoska; siivet, pyörä y.m.

Zevsitär Ate, hurmaa ja sokaisee pahan tielle eksynyttä tekemään tuhotöitä ja jouduttamaan oman perikatonsa.[89] — Hänen vaurioitansa Zevsin tyttäret Litat (litai = rukoukset), jotka tulevat perästä ontuen, parantavat, jos syyllinen heiltä nöyrästi armoa anoo.

Tyche l. Fortuna, sattuman ja varsinkin onnellisen sattuman hengetär. Fortunalle perusti jo Servius Tullius templin; Antiumin fortuna oli myös arvossa pidetty.[90] Sen lisänimet vaihtelivat mikäli tarkoitettiin yksityisen tai valtion onnea (F. populi Romani). Onnettaren merkitys kasvoi kasvamistaan, siitä tuli mahtavimpia yli-inhimillisiä voimia, mikäli vanhoja jumalia lakattiin uskomasta. — Sen tunnustimet: peräsin, runsaudensarvi, rahahenki, ja huikentelevaisuuden merkkinä pyörä. — Felicitas on sulan onnen ja menestyksen haltio.

c) Vielä kuuluvat tähän sarjaan daimonit (daimones) ja roomalaisten niistä vähän eriävät geniot (genii). Edelliset ovat kulta-aikakaudella eläneitten ihmisten henkiä, jotka ylijumala sääsi kaitsemaan ihmisiä täällä maan päällä, jonkinlaisia enkelintapaisia väliolentoja jumalan ja ihmisen vaiheella. Joka ihmisellä on daimoninsa, joka suojellen saattelee häntä läpi elämän. Muuten daimonin käsitys vaihteli, niin että luultiin kullakin olevan niitä kaksi, hyvä ja paha, tai saman daimonin antavan meille milloin hyvää milloin pahaa. Eri olento on Agathodaimon ("hyvä d.") peltojen ja viinitarhojen suosijahenki.

Genio (genius)[91] on kunkin ihmisen sisimmässä löytyvä jumalallinen elinhenki, itse elonperuste, joka määrää hänen itselöisyytensä ja vaistomaisesti ohjaa häntä hyvään. Se on hänen sisällinen suojahenkensä, hänen häviämötön ikuinen osansa. Ihmisen syntymäpäivä on hänen genionsa juhla; silloin sopii siis kemuilla ja iloita (siitä syntymäpäivänvietto). Genio on mielissään, kun elämän iloja nautitaan,[92] pahoillaan kun niitä halveksitaan. (Siitä puheentapa: genio indulgere, suositella geniotansa = elää hauskasti). Ihmisten kuoltua heidän genioistaan tulee manes ja lares. — Lisäksi on kullakin perheellä, valtiolla, paikalla (gen. loci) oma genionsa l. haltiansa.

4) Lääke-jumalia.

Jumalien lääkäri on Paieon l. Paian, jolla myös tarkoitetaan Apollonia parantajana. Tämän poika Asklepios, lat. Aesculapius, on Homerissa vielä vaan sankari ja taitava haavalääkäri. Sittemmin ylenee hän jumalaksi, jota palveltiin kaikkialla lehdoissa, vuorilla ja terveyslähteillä. Hänen pyhäköissään, joista kuuluisin oli Epidauroksessa, sairaita parannettiin incubationilla (kirkkounella), s.o. noudattamalla neuvoja, joita sairaat, uhrien ja rukousten jälkeen, templissä nukkuessaan saivat jumalalta.

Kuvissaan Asklepios on jalon, lempeän ja älykkään näköinen mies, kädessään sauva jota myöten kärme kiemuroitsee, nuortuvan elinvoiman merkkinä. Väliin on hänellä paperikäärö (resehti?).

Hygieia on personoitu terveys, terveyden hengetär, jota samaa roomalaiset tarkoittivat nimillä Salus l. Strenia. Eileithyia (joita on useampiakin), synnytyskivutar, Heran tytär, edistää, kuten Herakin, lasten päästöä. — Roomalaisten Carna l. Cardea varjeli vastasyntyneitä häjyiltä veren-imiöiltä aaveilta. Anna Perennalta, rukoilivat roomalaiset lujaa terveyttä ja pitkää ikää.

II. Veden jumalat ja haltiat.

Maanpiirin kiertää ylt'ympärinsä ääretön valtameri Okeanos, joka on kaikkien olokappalten, jopa jumalainkin esi-isä, samoin kuin hänen puolisonsa Tethys on niiden esiäiti. Tuo lempeä vanhus pysyy erillään mailman puuhista ja asuu iäkkään puolisonsa kanssa perimmässä lännessä. Lapsia heillä on tuhansittain, nimittäin Okeaninit l. -nidit, "merettäret" sekä virrat, joet, järvet, lähteet. Virroilla oli kullakin oma haltiansa, jonka ajateltiin asuvan virran pohjalla tai jossain luolassa lähellä sen lähdettä. Näitä palveltiin tuottamansa hyödyn takia, mutta kutakin vaan omalla seudullaan; ainoastaan Acheloos, Kreikan virroista suurin, näkyy saaneen yleisempää kunnioitusta. Samanlaista virtain palvelusta tapaamme roomalaisilla. Pontus oli yleensä lähdetten jumala, mutta kullakin joella oli oma haltiansa; näistä etevin on Tiberin haltia Tiberinus.

Virran haltioita ajateltiin ja kuvattiin eläinten (kärmeen, härän) tai ihmisenmuotoisiksi, jolle sentään pantiin härän pää tai ainakin sarventyngät; lisäkapineita on virranhaltioilla urnoja ja runsaudensarvia, kuvaillen heistä lähtevää auvoa. Lähteille annettiin naisellisia haltioita.

Mailman jaossa sai Poseidon meret ja vedet osakseen. Hän on alkuaan vetisen elementin, kaiken veden valtias, siis jokien, järvien ja lähteittenkin. Dorilaiset nimittivät häntä Poteidan'iksi, joka näyttää olevan samaa juurta kuin joen kreikkal. nimi.[93] Näinpä häntä palveltiin sisämaissakin, esim. Argoliissa ja Arkadiassa, ja sanottiin hänen hangollaan iskeneen maasta lähdesuonia valumaan, jos suosi jotain seutua ja tahtoi sen viljavuutta edistää.[94]

Pian pääsi kuitenkin voitolle se käsitys, että hän on meren jumala. Puolisonsa Amfitriten kanssa asuu hän (Homeron mukaan) syvällä meressä hohtavassa kartanossaan Aigain luona, jonka arveltiin olevan jossain Peloponneson pohjoisrannalla.[95] Täältä lähtee hän toimilleen, avaraa valtakuntaansa katselemaan. Ajaen vaunuissa, joiden eteen on valjastettu korskat, kultaharjaiset, vaskikavioiset orhit, kiitää mahtava, tummatukkainen,[96] leveärintainen[97] merenvaltias hyrskyviä laineita pitkin, ja pyöräin ympärillä kirmaa iloissaan merenelukoita. Vihoissaan myllertää hän kolmikärkisellä hangollaan merta, pirstoo kallioita, peittää maan ja taivaan pimeän verhoon, josta kuuluu vaan myrskyn ulvona ja aaltojen pauhina. Onneton se ihminen joka silloin sattuu vesiä kulkemaan! Olipa syytä kyllä merille lähtiessä ensin uhreilla ja rukouksilla pyytää Poseidonin suosiota. Isän tylyyttä ovat myös hänen poikansa perineet, semmoiset kuin Polyfemos, Orion, Kyknos, Antaios, Busiris, Amykos, Kerkyon ynnä muut rajut jättiläiset. Hänenhän sikiöitään olivat myös jättiläiset Otos ja Efialtes (joita äitinsä laillisen puolison Aloevsin mukaan tavallisesti nimitetään Aloideiksi), jotka pitivät Areen vankina vaski-ammeessa, kunnes Hermes varasti vangin heidän hallustaan, jopa uhkasivat rynnäköllä anastaa taivaankin, latomalla Olympin päälle Ossa vuoren, tämän päälle Pelionin, kunnes Apollon nuolillaan ampui heidät (Od. XI, 305-320).

Mutta eipä Poseidon aina vihoissaan yrmyile. Hänen sydämmensä leppyy, tuima katseensa lempenee, hän asettaa aallot, ja rauhaa hymyilee maa ja taivas.[98]

Poseidon ajelee hevosilla ja hevonen on hänen suosittunsa eläinten joukosta. Hevosilla kuvailtiin kai laineita, jotka yletysten kupliessaan ja valkoharjaisina vieriessään muistuttavat mieleen laukkaavia hevosia; taikka — ehkä niinkin — hevonen kiitää eteenpäin kuin aalto vihurilla pitkin meren vihervää kenttää. Saman kuvitelman aiheen antanevat myös pilvet jotka myrskyllä ajelevat ulapalla. Vieläpä laivatkin ovat runokielessä merihevosia (Od. IV, 708). Sanottiin Poseidon alkuaan luoneenkin hevosen; se oli "Areion", siivekäs orhi, mielellinen ja kielellinen. Semmoinen ihmehevonen hänen luomansa oli myös Pegasos, joka toi salaman Zevsille. Kun se potkaisi maahan, hyrskähti lähde kavion alta, samoin kuin Poseidonin hangon pistämästä vuotaa lähteitä. Pegasos on ukonpilvi, jonka sateesta syntyy puroja ja lammikoita.

Koska meri syleilee maata ja kreikkalaisen käsityksessä kannattaa maata sylissään, on Poseidon "maankannattaja l. maansyleilijä";[99] mutta kun meressä myös asuu tuliperäisiä hirmuvoimia joiden luultiin veden mukana virtaavan maan alle, sen syvimpiin koloihin ja loukeroihin, ja irti päästyään tärisyttävän maata, on Poseidon myös "maanjärisyttäjä",[100] joka vimmoissaan jyskyttää maan perustuksia. Yleensä luultiin maanjäristysten, tulivuorten purkausten ja meren myrskyjen olevan likeisessä syyn yhteydessä keskenään. Niinpä Poseidonia palveltiin seuduilla, joissa maanjäristyksiä usein tapahtui esm. Spartassa; ja missä maanrepeämiä ja kallionhalkoja (Akropoliin vuoressa) oli syntynyt, sanottiin merenvaltiaan siihen survaisseen aseellansa. Maanjäristys luo väliin uutta maata eli luotoja mereen. Siitä syystä ylistettiin Poseidonia Thessalian Tempe laaksossa, jonka jumala näytti luoneen maanjäristyksellä avaamalla Peneus joelle väylän meren. Samanlaisesta syystä sai alkunsa luulo, että Poseidon rakentelee kaupungin (esm. Troian) muureja; mutta helposti saattoi hän myös rakennuksensa repiä maahan, sillä meri ja maanjäristys havittelee pian omat rakentamansa. Tähän yhteyteen kuuluu myös tarinat siitä, kuinka Poseidon riiteli eräiden maiden omistamisesta seudun jumalain kanssa, kuten hän Argoossa kiisteli Heran, Korinthissa Helioksen, Naksossa Dionysoksen, Delfoissa Apollonin, Attikassa Athenen kanssa. Kaikkialla hänen täytyy väistyä, niinpä Attikassakin, kun Kekrops arvosteli Athenen lahjaa olivipuuta maalle hyödyllisemmäksi kuin merehisen antamaa hevosta. Suuttuneena väistyi Poseidon, mutta pani tulvan alle Eleusiin kentän. Nämä tarut näyttävät, miten maat ovat syntyneet kohoomalla merestä ja vasta vähitellen, ikäänkuin taistelulla, päässeet vesitulvien alta kuiville ja viljeltäviksi.

Merenvaltiaan suosiota tarvitsee merenkulku, kauppa, kalastus, jopa merisotakin.[101] Kreikassa ei ole missään meri kaukana, ja jo vanhimmista ajoista asti harjotteli kansa merenkulkua lavealti. Niinpä Poseidonin palvelus oli levinnyt laajalle Kreikkaan, sen saariin ja siirtokuntiin. Jo Troian sodan saduissa esiintyy Poseidon. Hän taistelee achailaisten puolella troialaisia vastaan, joille hän oli leppymättömästi vihastunut heidän entisen kuninkaansa Laomedonin petollisen menettelyn tähden. Kreikkalaisia hän suosi muita paitsi Odyssevsiä, jota vainosi poikansa Polyfemoksen puolesta. Erittäin suosittu kansa oli hänelle satu-aikana faiakilaiset. Lintuina liukuivat heidän aluksensa tuoden kotiin rikkautta, ja onnellisesti kului heidän elämänsä, soitossa ja ilossa, merenjumalan turvissa. Herttainen taru näistä Scherian asukkaista on varmaan syntynyt kansan kesken, joka oli ihastunut merielämään ja harjotteli sitä alinomaa. Kaikista päättäen nämä olivat ionilaisia, joiden tärkeimpiä jumalia oli juuri Poseidon. Aasiaan veivät siirtokunnat hänen palveluksensa. Hänellä oli templi Mykalen niemellä, jonne ionilaiset kokoontuivat kansallisjuhlaansa, panionia, viettämään. Taru tietää että Thesevs siirsi hänen palveluksensa Korinthiinkin. Siellä vietettiin taipaleella jumalan nimen suojissa suurta isthmia-juhlaa kilpoineen joka 3:s vuosi, ja persialaisista saamansa merivoiton muistoksi pystyttivät kreikkalaiset sinne suuren Poseidoninpatsaan. — Mutta muuallakin, missä merellä kuljettiin ja kauppaa harjotettiin, sai merenjumala kunnioitusta. Hänen templinsä rakennettiin tavallisesti nienten päihin ja vuorille jotka näkyivät kauas merille. Hänelle uhrattiin hevosia ja mustia härkiä,[102] näitä nähtävästi sentähden että aallot pauhatessaan muistuttavat mylviviä härkiä, aallot ovat Poseidonin karjaa, olkootpa hevosia tai härkiä. Edelleen hänen kunniakseen paikoin pidettiin härkätaisteluita tai laivain leikkisotia (Sunion'issa), mutta varsinkin kilpa-ajoa hevosilla.

Poseidonia kuvataan hyvin veljensä Zevsin näköiseksi. Hän on siis mahtava, voimakas. Mutta häneltä puuttuu veljensä lempeä tyyni ylevyys; hänen ilmeessään on jotain yrmeää, rajua, kolkkoa. Tukka ja parta on tuulen tuivertama, kasvojen piirteet kulmikkaat, katse ankara, suu hymytön. Toinen jalka nostettuna ylemmäs, käsi kyljessä, toinen hangonvarressa, tähystää hän etäälle uhkaavan näköisesti. — Eräs kaunis Poseidonin kuva löydettiin meidän aikoinamme Pergamossa kaivettaessa.

Roomalaiset eivät olleet merimiehiä, vasta myöhän oppivat he etruskeilta ja kreikkalaisilta merenkulun taidon. Ei heillä siis omasta takaa ollut Poseidonin vertaista jumalaa. Mieluisampi oli heille Portunus, sataman lempeä haltia, joka soi heille suojansa, kun lyhkäisiltä vesiretkiltään palasivat kotio. V. 399 e.Kr. siirrettiin valtion toimesta Poseidonin palvelus Roomaan. Siinä siirrossa menetti jumala kreikkalaisen nimensä, ja Poseidonin kultin ja tarinat peri Neptunus (l. Nevtunus), joka kaiketi alkuaan oli joku juoksevan veden haltia. Tietysti Poseidonin ja Neptunuksen välille kuitenkin aina jäi melkoinen erotus, koska proosallisten roomalaisten oli mahdoton sulattaa kaikkia niitä runollisia asioita mitä Poseidonista juteltiin.

Neptunuksen kunnia karttui vasta kun Rooman aseet saivat mainetta merisodissa, joka tapahtui jokseenkin myöhän. Vasta Augustuksen amiraali Agrippa saattoi syystä vaatia itselleen merisankarin kunniaa. Hän rakensikin Actiumin voiton muistoksi Neptunukselle basilikan Mars-kentälle. Sitten runoilijat maalailivat Neptunuksen kuvaa Poseidonin väreillä.

Meri ei ole autio. Sen syvänteissä eli, helleenien luulten, summalta ihmeellistä väkeä, monenmuotoista, monenlaatuista, niinkuin veden ilmiöt itsekin vaihtelevat. Kaikissa yhteistä on kuitenkin, missä enemmän missä vähemmän, veden lieto, levoton, huikenteleva luonto. Toiset vetehiset ovat vilppaita, hilpeitä, täynnä viatonta vallattomuutta; toisissa tyrskyy intohimo, kuohuu viha, kahta kamalampi, kun se kavalasti salaa surmaa hymyilevän kiiltävän kalvon alle. Mutta onpa niitäkin, joiden silmistä loistaa vilpitön lempi, sopu ja rauha, suloinen kuin ilta-auringon säteissä uinaileva aaltonen.

Tämmöinen on tavallisesti Nerevs, tuo viisas, ihmisrakas vanhus, joka tyttärineen asuu Egean meren sinisalmissa. Hän osaa ennustaa[103] ja on opastanut monen eksyvän merenkulkijan oikealle uralle, on pelastanut monen haaksirikkoisen karilta. Eipä hän kuitenkaan ole kaikille yhtä suopea. Kun Herakles retkellään hesperiidein taikamaille tiedusteli häneltä neuvoa, miten paraiten pääsisi perille ja saisi kultaomenat haltuunsa, empi Nerevs, veteli verukkeita ja koetti milloin mihinkin haamuun muuttumalla pujahtaa toisen käsistä, joka kuitenkaan ei onnistunut, vaan oli hänen pakko antaa halutut tiedot. Hänen puolisonsa on Doris. Heillä on 50 tai 100 tytärtä,[104] nereiidit (nereittäret), lempeitä, suloisia merenneitoja, jotka Poseidonin ja Amfitriten ympärillä iloissaan telmivät ja hyppelevät laineissa tai mukavasti kelluvat delfiinein selässä tai istuvat vesikivillä hiuksiaan kuivellen ja sukien.

Nereitärten parvesta mainittavimmat ovat Thetis, Achilleen äiti, kaunis Galatea, jolta Polyfemos surmasi Akis sulhon kun ei itse immelle kelvannut,[105] ja Amfitrite, meren kuningatar. Tämän ja Poseidonin poika on Triton, ihala otus, jonka muuten ihmismuotoinen ruumis päättyy kalanpurstoon. Hän puhaltaa säveliään käiverällä simpsukalla, mielin määrin nostellen ja asetellen aaltoja. Vähitellen helleenein mielikuvitus kansoitti koko Vellamon valtakunnan vallattomilla tritoneilla, jotka tyrskivät ja telmivät; usein huimasti ajellen merihevosilla. Välisti tritoni itsekin on puolittain hevosen muotoinen (kentaurotriton). Nekin ovat kaikki Poseidonin seuruetta, samoin kuin merenneidot. Hevosia on heillä yhtä monta kuin vaahtosuisia, valkoharjaisia laineita kiitelee ulapalla. Heidän hevosiaan ohjaa usein veitikkamaiset pikkulemminkäiset. Iloista, surutonta menoa siellä pidetään aavalla sinikentällä, jota aurinko kultailee.

Meren ihmeellistä ihanuutta esittävät myöskin Nerevsin veli Thaumas ("ihmeellinen"), tämän puoliso Elektro ("kiiltoisa"), heidän tyttärensä Iris (taivaankaari). Mutta harpyia-tyttärissä tuo ihmeellisyys näyttää nurjan puolensa, he ovat ihalat vaan ei ihanat. He ovat siivekkeitä, höyhenverhosia, haukankynsisiä naisia, kasvot kalpeat ja laihat. Nälissään ovat aina, vaikka kuinkin saalista sieppaavat.[106] Luonnetta kuvaa nimet: Podarge ("vinkeäjalka"), Aello (myrskytär), Okypete ("kiivaslento"), Kelaino ("musta").. Nähtävästi ovat ne myrskytuulia (toisten mukaan surmattaria). "Harpyiain vieraaksi" sanottiin tietämättömiin hukkunutta. Kamalia vesihiisiä ovat myös Thaumaan veli Forkys ja sisar Keto, joissa kuvautuu meren kamaluus. Samoin tämän pariskunnan lapset gorgonit ja graiat. Edellisiä on kolme: Stheno ("väkevä"), Euryale ("lavealti leijuva"), Medusa ("vallitseva"). He asuvat lännen äärellä, yön ja hesperiidein rajamailla, ovat kamalat nähdä, kun tukassa kiemurtelee kärmeitä; heillä on vaskikynnet, torahampaat, kivetyttävä katse. Graiat ("harmaat ämmät") ovat edellisten sisaria eivätkä nekään juuri suloisennäköisiä, he kun ikänsä ovat olleet harmaita, ja heillä on vain yksi hammas ja yksi silmä, joita vuorotellen käyttävät. Heidän nimensä — Pefredo, Enyo, Deino — osottavat kammoa ja kauhistusta.

Halvemman-arvoisia merehisiä ovat:

Protevs, viekas, ennuslahjainen, mutta auttelemaan haluton "meren-äijä". Kun Menelaos Troiasta palatessaan, suunnaltaan eksyneenä, tiedusti omia ja muiden retkiä ja kuinka kunkin oli palatessa käynyt, yritti ukko vehkeillä ja eri eläinten haamuun muuttumalla livahtaa pois, vaikka turhaan.[107] — Glaukos ("kiiltävä") oli alkuaan halpa kalastaja, mutta syötyään jotain taikayrttiä, jonka näki virkistävän puolikuolleita kaloja, joutui hän hurmoksiin ja hyppäsi mereen, jossa merenväki otti hänet seuraansa ja teki kuolemattomaksi.[108] Glaukoksen puoleen köyhät kalastajat mielellään kääntyivät, hän kun kokeneena tunsi heidän tarpeensa. — Yhtä onnellisen hyppäyksen teki Ino. Hän oli Semelen sisar, tuon joka synnytti Zevsille Dionysoksen. Kun Semele sai surkean loppunsa (kts. Dionysoksen tarua), otti Ino hoitaakseen pienokaista, mutta Heran mustasukkaisuus vaati vielä sisartakin kostonsa uhriksi. Hän kiihotti Inon miestä Athamasta[109] raivoon, jossa tilassa tämä murskasi kallioon kuoliaaksi Learchos poikansa, mielipä vielä surmata nuoremmankin poikansa Melikerteen. Äiti rukka pakeni edellä lapsi sylissään ja kun tuli meri eteen, karkasi kalliolta syvyyteen. Täällä nereittäret ottivat hänet lempeästi vastaan ja äiti ja poika pääsivät kuolemattomiksi muutetuin nimin: Ino Leukothea ("valkojumalatar") ja Melikertes Palaimon. Uudet merenhenget hoitavat hellästi haaksirikon tehneitä.

Merehisiä ovat vielä sireenit, nuo Odyssevsin retkiltä tunnetut naiset, jotka hurmaavilla lauluillaan viekoittelevat matkustajia perikatoon. Heidän vanhemmikseen mainitaan Acheloos virta ja joku runotar, toisten mukaan Forkys ja Keto. Heitä oli luvultaan 2, 3 tai 4.

Kuvaustaiteessa Nerevs tavallisesti on harmaahapsinen vanhus, valtikka kädessä. Hänen tyttärensä alastomina tai ohutpukuisina ratsastelevat delfiinein, tritonein tai muiden haavekuvaisten otusten selässä. Amfitrite istuu usein puolisonsa vieressä vaunuissa, ja tehosalta tuntuu vastakohta nuoren suloisen vaimon ja jäykän merenvaltiaan välillä. Eräs ihana relieviryhmä, ehkä Skopaan mukaan tehty, esittää heidän häitänsä. Tritonein kuvia käytettiin usein kaivoja ja suihkulähteitä, koristamaan. — Protevs saa kuvissa tavall. tritonin muodon. Samoin Glaukos, joka muuten on pörrötukkainen. — Sireenit kuvataan linnuiksi, joilla on neidon pää ja kädet, millä soittelevat.

III. Maan ja manalan haltiat.

Maan emonpovesta taimii ihmeen rehevä ja vilkas elämä keväisin, kun ruohot ja kukkaset verhovat sen kirjovaipallaan ja kaikkialla vilisee, vilkkuu, välkkyy ja soipi. Mutta tuskin on kesä hedelmänsä kypsyttänyt, kun kylmä syysviima jo hyytää veren luonnon suonissa ja talvi kaataa kuihtuneen kasviston siihen hautaan, jonka maa povessaan avaa kaikelle elävälle. Maa-jumalat suovat siis elämää ja iloa, mutta luovat myös surmaa ja synkkää surua; niillä on samalla elonhenkien viehättävä iloisa katse ja tuonelaisten kamala haamu. Maasta on ihmisenki ruumis syntyisin ja palajaa sinne. Salaperäinen, kuin se henkivoima, joka maan uumenissa elää ja toimii, on ihmisenkin olemus täällä, hämärä pulma hänelle itselleen: hänen henkensä tähystää iankaikkisuuden valomajoja ja kohottelee siipiään sinne heilahtaakseen, mutta mullan kahleet painavat jalkaa, ja kuolossa näkyy kaikki raukeavan tyhjäksi. Tämän kaksinaisuuden ja ristiriidan jo kreikkalaiset tajusivat; sen mukaan he kuvailivat maan haltiahenkiä ja loivat sille ilmimuodon näiden haltiain palvelusmenoissa, joissa keskenään vaihteli remuisaa riemua ja synkkää surua. Siinä käytettiin merkillisiä salatemppuja ja mystillisiä symbooleja, jotka syvämielisesti kuvailivat elämän ja kalman kaksoisvaltaa luonnossa ja ihmisessä.

Maajumalista mahtavin on Gaia l. Ge, maaemä, emo maa. Hän on alkuvoimista vanhin, sillä hän syntyi suoraan Chaoksen helmasta ja loi itsestään taivaan, vuoret ja meren sekä sitten eri avioliitoissa pitkän sarjan olennoita. Eikä hänen luomiskykynsä vieläkään ole väsynyt; joka kevät uhkuu se uudelleen orasten korsista palmujen latvoihin asti. Maa on kaikkien äiti, eläintenkin. Äidin huolella hän hellästi vaalii korkeampaakin elämää, ihmisen elämää. Atheenassa häntä jumaloitiin lapsien ja nuorison menestyksen edistäjänä.[110] Mutta hän on myös kolkko tuonetar, joka armottomasti vaatii takasin kaikki sikiönsä ja kätkee ne öiseen helmaansa iki-uneen. Gaia on siis mahtava valtias. Sentähden otettiin hän valoja vannottaissa taivaan jumalain ja tuonelaisten mukana todistajaksi. Delfoin orakeli oli alkuaan hänen hallussaan, sillä hänpä povensa höyryillä innostutti Pythiaa ennustelemaan. Siitä Gaiaa kunnioitettiin tietäjänä. — Muuten Gaialle yleensä ei ajateltu persoonallista hahmoa, koska hänen alallaan oli muita, Rhea, Hestia, Demeter, jotka sen pikemmin saivat. Jos häntä kuvattiin taiteessa, esiintyi hän naisena, jonka yläruumis kohoo maasta ja alaosia ei näy.

Roomassa oli maaemona Tellus Mater, jolle juhlittiin kylvöaikana ja uhrattiin emäsika tai lehmä, siten kuvaten maan hedelmällisyyttä. Hänen ja Cereksen juhlat yhdistettiin. — Muuten Tellus ja Gaia muodoltaan pian sulivat yhteen.

Rheia-Kybele. Rheia oli Uranoksen ja Gaian (taivaan ja maan) tytär, Kronos veljensä vaimo, Zevsin ja muiden olympilaisten äiti. Hänen vanhimpia palveluspaikkojaan oli Kreetan saari. Siellä taru tiesi hänen synnyttäneen Zevsin, jota hänen palvelijansa, kureetit, hoitelivat piennä. Jo aikaisin kreetalainen Rheia suli yhdeksi aasialaisen Kybelen kanssa, jota jumaloitiin Frygian ja Lydian vuoristossa. Tämä edusti ja kultissaan kuvaili luonnon uhkeaa hedelmällisyyttä, jommoisena hän oli muka alkuun pannut maanviljelyksen ja viinin-istutuksen sekä siten opettanut ihmisille sivistyksen alkeita, perustanut kaupunkeja. Jumalatarta palveltiin parhaastaan Pessinuksen kaupungissa ja nimitettiin Dindymos vuoren mukaan "dindymolaiseksi", Dindymene. Siellä oli hänen vanhin pyhäkkönsä ja kuvansa, eräs raanakivi. Siellä myös näytettiin hänen Attis l. Atys lemmittynsä hautaa. Tämä oli aikoinaan ihana frygiläisnuorukainen, jonka jumalatar valitsi sulhokseen. Mutta uskoton Attis rakasteli Pessinuksen prinsessaa ja mieli häntä vaimokseen. Silloin vihastui jumalatar ja kosti. Vieraat olivat jo hovissa häitä viettämässä, kun Kybele kaikkien kauhuksi ilmestyi sinne. Attis houreissaan surmasi itsensä. Hänen sielunsa piileysi petäjään, jonka juurelta hänen verestään versoi orvokkeja. Kun Kybele yhä lempi ja itki uskotontakin, suostui Zevs hänen rukoukseensa ettei Attiksen ruumis koskaan mätänisi. Itse sääsi Kybele Attiksen muiston juhlaa vietettäväksi keväällä päiväntasauksen aikana. Silloin Kybelen templiin vietiin orvokeilla seppelöitty kuusi Attiksen symboolina ja vainajaa etsittiin ja itkettiin, huumaavan soiton pauhatessa ja raivoisan surun vallitessa. Vihdoin kolmen päivän päästä oltiin löytävinään Attis, ja nytkös Kybelen papit, korybantit (= kureetit) riemuissaan remusivat, hyppelivät hurjasti torvien rämistessä[111] ja pistelivät itsiään puukoilla, matkien Attista.

Kybelen palvelus levisi länsipuolelle Hellespontia Troian seudulla asuvain helleenein välityksellä ja eteni etelään päin, Kreikkaan, liittyen Rheian palvelukseen. Jo persialaissotain jälkeen tavataan se Atheenassa, ainakin alaluokkien harrastamana, vaikkei se orgiastillisten hullutustensa takia saanutkaan valtion hyväksymystä.

Roomaan pääsi Magna mater Idaea[112] l. Phrygia v. 204 e.Kr., jolloin koetettiin saada Hannibal maasta karkoitetuksi, ottamalla useita vieraita jumalia valtion omaksi. Silloin Pergamoksen kuningas Attalus ystävällisesti lähetti Roomaan kuuluisan Pessinuksen taikakiven, joka otettiin vastaan hurskaalla uskolla, juhlallisesti. "Suuren maaäidin" juhlaa, megalesia, vietettiin sitte aina tuon tapauksen muistoksi (huhtik. alussa) juhlakulkueilla, jolloin uhria toimitti frygiläiset papit, galli.

Dionysos l. Bakchos on laajan luontoinen jumala, jonka palvelukseen yhtyy vento-kreikkalaisia aineksia sekä vieraita, Frygiasta Thrakian kautta tulleita.[113] Kreikkalainen Dionysos edustaa maankasvullisuutta ja koska tämä viljavinna uhkuu viinipuussa, on hän erittäin viinin jumala. Frygiläisthrakilainen Dionysos on taas kaksoisluontoinen maajumala, joka tämmöisten tapaan edustaa kasvikunnan sekä kuoloa että virkoomista. Katselkaamme Dionysoksen elämäntarinaa.

Hän syntyi Thebassa ja äitinsä oli Kadmos kuninkaan tytär Semele. Zevs rakastui impeen ja otti hänet omakseen; vaan siitäpä kateellisen Heran kosto kohtasi tätä. Hän tuli Semelen luoksi tämän vanhan imettäjän Beroen haamussa ja uskotteli Semeletä ettei hänen sulhonsa muka ollutkaan Zevs, vaan joku petturi. Semele alkoi epäillä asian laitaa. Kun siis Zevs tapansa mukaan kävi hänen luonaan, vaati hän, Zevsiä koetellakseen, tätä vannomaan että hän täyttäisi Semelen pyynnön, mitä pyytäisikin. Zevs vannoi sen, varomattomasti kyllä, tietämättä edeltäpäin mitä häneltä vaadittiin. Semele vaati nyt häntä ilmestymään täydessä jumalan majesteetissa. Zevs ei päässyt valastaan eikä toinen luopunut tuhmasta tahdostaan. Täytyi siis täyttää pyyntö. Zevs jyrisi ja salamoi — ja Semele parka paloi poroksi. Kuollessaan hän synnytti poikasen. Zevs kätki keskoisen lonkkaansa ja jätti sen sitte Nysan salottarille (tai Semelen siskolle Inolle) kasvatettavaksi ja Heran vainolta varjeltavaksi. Dionysos — se oli tuo kasvatti — varttui vahvaksi otteluissa metsän petojen kanssa. Hän istutti viinipuun vesan, joi ja juopui rypäleen mehusta, juotti ja juovutti myös hoitajansa, Nysan nymfit, satyyrit, sileenit ja muut metsänhaltiot, ja läksi sitte seurueineen saloja samoamaan, jotka kaikuivat heidän ilohuudoistaan ja riemulauluistaan. Riemastus valtaa luonnonkin, se uhkuu eloa. Missä jumala väkineen kulkee, siellä purot vuotavat mettä ja maitoa, ja metsän eläimetki iloissaan yhtyvät hänen seuraansa. Jalopeura lauhtuu lempeäksi ja leikkisäksi. Hän jatkaa retkeänsä etäisille maille palvelustansa levittämään. Missä häntä ystävällisesti kohdellaan, siellä antaa hän viinin lahjaksi ja opettaa viiniköynnöksen viljelystä. Näin saivat hänen suosionsa ja viljelivät viiniä Ikarios Attikassa ja Oinevs Aitoliassa. Missä vastusteltiin, siellä jumalan ankara kosto nähtiin. Kun Penthevs[114] Thebassa ja äitinsä eivät huolineet Dionysosta kunnioittaa, hurmasi tämä tuon äidin ja muita naisia niin, että he vimmoissaan, luullen Penthevsiä pedoksi, repivät hänet kuoliaaksi. Ja kun edonilais-prinssi Lykurgos hätyytti Dionysosta, sokaisi jumala hänen silmänsä ja mielensä niin että hän silpoi jäsenet omalta pojaltaan, luullen viinipuun oksia karsivansa, ja itse sai äkkisurman.[115] — Tämänkaltaiset tarinat viittaavat siihen, että tuota hurjistelevaa, vallatonta kulttia vastusteltiin toisin paikoin, missä jumalia vakavammalla tavalla palveltiin. — Dionysoksen tenhovoimaa kertoo vielä tämäkin taru. Hän oli matkalla saaristoon levittämässä palveluansa, kun tyrrheniläiset merirosvot ottivat kiinni ja sitoivat hänet, myydäkseen hänet orjaksi. Dionysos ei ollut näillänsäkään tästä, hymyili vaan hiukan, kunnes hänen vihjeestään yht'äkkiä kahleet kirpoivat hänen päältään, laivan masto ja purjeet kietoutuivat viiniköynnöksiin ja nymfain laulu helähti ilmassa. Hädissään rosvot hyppäsivät mereen ja muuttuivat delfiineiksi. — Kreikan saaristossa menestyi muutoin viininjumalan palvelus, kuten viininviljelyskin, oivasti. Kultin pääpaikkoja oli Naksos, jossa Dionysos vietti häänsä Ariadnen kanssa. Tämä, Minoksen tytär, oli auttanut Thesevsiä selviämään labyrintin sokkeloista, josta hyvästä sankari vei hänet morsiona mukanaan, mutta jo Naksos-saarelle päästyä hylkäsi hän naisen hänen nukkuessaan. Hyljätyn surkea epätoivo muuttui riemuksi, kun Dionysos Indian retkeltään palatessaan saapui saarelle sekä nähtyään neidon ihastui ja nai hänet. Näin ylentyneelle naiselle soi Zevs kuolottomuuden[116] ja ihmisiltä sai hän jumalallista kunnioitusta. Naksolaiset viettivät Ariadnen muistoa, milloin valittain hyljätyn surua, milloin iloiten häistä. Atheenassa iloittiin pariskunnan kunniaksi: hedelmäin kypsymisaikana kannettiin juhlasaatossa köynnöksiä rypäleineen.

Dionysoksen palvelus levisi laajalle Kreikan rajain ulkopuolelle viinimaihin, missä vain joku ennestään löytyvä sukulais-haltio tarjosi sille sopivaa liitekohtaa. Näin vallitsi vihdoin Bakchos Italiassa, Thrakiassa, Makedoniassa, Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Egyptissä. Sadut kertoivat hänen rauhallisista voittoretkistään, miten hän innostuneen mainaadi- ja satyyrijoukkonsa johtajana, aseina köynnöksillä ja murateilla kiedotut thyrsos-sauvat, valloitti maita ja kansoja palvelukselleen ja sivistykselle. Noudattain esikuvanaan Aleksanteri Suuren mainiota valloitusretkeä, koristelivat myöhemmät runoilijat näitä retkiä kaikilla kumman seikkailuilla ja ulotuttivat niitä Indian tarumaille Gangesvirralle asti. Näin pantuaan mailman valtansa alle, nousee hän Olympin valokunnaille (jossa Homeros häntä ei vielä mainitse) ja tuopi sinne äitinsäkin.

Tähän asti olemme katselleet Dionysosta pääasiallisesti viinin jumalana, voitollisna ilonantajana. Mutta olihan hänellä toinenkin puolensa, siitä johtuva että hän edustaa maan kasvullisuutta, joka vuoroin virkoo ja surkastuu. Kun köynnös syksyllä kuihtui ja rypäleen mehu ehtyi, sanottiin Dionysoksen piilevän vihollisiltaan, jopa pakenevan Heran vainoa manalaan asti ja kuolleenkin, josta hänellä oli nimi Zagrevs, "revitty", ja Delfoissa näytettiin hänen hautaansakin. Mutta hän virkosi taas henkiin; keväällä nousee hän nuortuneena kasvien taimissa ja viinipuun vesoissa valoon, mailmaa elähyttämään. Tämän aiheesta liittyi Dionysoksen kulttiin tuo tärkeä kysymys elämän ja kuoleman olennosta yleensä, josta lausuttiin mietelmiä ja aavistuksia syvämielisissä mysterioissa. Näissä kuolosta herännyttä jumalaa palveltiin nimellä lakchos.

Tätä syvempää käsitystä Dionysoksen luonteesta, tätä hänen kaksoisolentoansa koettivat aasialais-thrakilaiset palvelusmenot lausua ilmi. Siksi vietettiin hänen juhlaansa vuoden lyhyimpänä päivänä, jolloin pimeys voittaa tai on voittamaisillaan valon, sillä valo alkaa samalla jos heikostikin sarastaa. Juhla oli yksistään naisten vietettävä, joiden nimitys mainadit, thyadit, "raivottaret l. hurjat naiset", osottaa juhlimisen tapaa. Rumpujen päristessä ja huilujen helistessä he tulisoihtuja tai murattisauvoja heiluttaen, hajalla hiuksin, milloin surkeasti parkuen, milloin riemusta kiljuen ja karkeloiden, kuljeksivat maita ja saloja. Teurasteltuaan uhrieläimiä repelivät he niitä ja söivät lihaa verekseltään, kuten Zagrevsiä oli revitty. Näin hurjan intohimoisesti ilmaisivat he suruansa Dionysoksen kuolosta ja riemuansa hänen ylösnousemisestaan. Tämmöisten kunnioitusten esineenä sai nyt jumala toisnimiä: Bromios ("Rymynen") ja Euios.[117] Hurjimman muotonsa nämä juhlat saivat Thrakiassa ja Makedoniassa ja varsinkin Frygiassa ja Lydiassa, jossa niihin niin läheisesti liittyi Kybelen ja Attiksen kultti. Kreikassa niitä harrastettiin parhaastaan Parnassin seuduilla, Boiotiassa Kithaironin vuorella, Argoossa, Lakoniassa Taygetoksella sekä saarilla.

Attikassa oli Dionysoksen juhlilla paremmin tuo ventohelleeniläinen, järjellisempi ja siivompi luonne. Siellä ajateltiin vaan, että Dionysos maan hedelmöittäjänä on edistänyt ihmisten sivistystä ja onnea, että hän rypäleen mehussa on suonut lahjan, joka taiten nautittuna antaa terveyttä, hilpeyttä ja huolten lievikettä — siitä hänen nimensä Lyaios "huojentaja" — lähentelee ihmiset toisiinsa ystävällisesti tunteita ja tuumia vaihettelemaan. Dionysos nostaa mielen lenteelle ylempiin ilmoihin, missä kauniit kuvat ja ylevät aatteet sarastavat sielulle. Näin hän (kuten Apollon) luopi runollisen innostuksen ja hänen palveluksensa on se maa, josta Kreikan draamallinen runous, sekä murhe- että huvinäytelmä on itänyt. Se tapahtui dithyrambin, sen lyyrillisen laulun kautta, jossa jumalan töitä ja kärsimyksiä esitettiin ja jolle aikasin annettiin yksinkertainen dialoogin muoto. Samaa asiaa edisti niissä tiloissa käytetyt naamiohuvit. — Muuten runo suorastaankin mielellään laulaa Bakchoksesta ja hänen virittämästään elonvoimasta (Hor. II, 19).

Dionysoksen juhlia vietettiin Atheenassa pitkin vuotta, milloin viininvalmistus oli päässyt jonkun asteen eteenpäin. Niitä vietettiin loka- ja marraskuussa (oschoforia) rypäleitten kypsyttyä; joulukuussa nuorta mehua maisteltaissa (pikku- l. maakuntais-dionysiat); tammi- ja helmikuussa mehua puserrettaissa, rypäleen verta vuodatettaissa (lenaia); helmi- ja maaliskuussa tynnyreitä avattaissa (anthesteria). Juhlain ohjelmana oli: kilpajuoksua, jolloin voittaja sai viinimaljan; juhlakulkuja jumalan templille; kemuja, joihin kuului niitä näitä ilveitä ja piloja: hypeltiin säkin päällä yhdellä jalalla, improvisoitiin naamio- ja huvinäytelmiä y.m. Väliin heitettiin säätyerotus pois ja isännät ja orjat naukkivat yhdessä. Vainajillekin muistettiin panna ruoka-astioita. Tietysti vallitsi iloinen mieliala. Pääjuhla ja Atheenan varsinainen kevätjuhla oli n.s. isot l. kaupungin dionysiat maaliskuussa, jolloin Hellaan sivistyksen päämaja esiintyi täydessä loistossaan, vilisten vieraita likeltä ja kaukaa. Silloinpa muiden juhlallisuuksien lisäksi myös esitettiin noita kuuluisia draamoja teatereissa ja voittajat neron kilpatantereilla, runoilijat, palkittiin.

Vanhemmassa taiteessa on Dionysoksen kuva arvokkaan näköinen, aina parrakas, vaikka ylevä ilo ilmeneekin kasvoissa. Myöhemmin luotiin luonnonilon herralle nuorekkaan kauniimmat ruumiinmuodot, ja senaikuiset (Skopaan ja Praxiteleen aioilta) Dionysoksen kuvat tuntee helposti kasvojen melkein naisellisesta ilmeestä, ruumiinmuotojen pyöreydestä ja liikuntojen keveästä somuudesta. Suloinen haaveilu elelee myös väliin kasvoilla. Luonteenomaista on jumalalla pehmeä, kauniissa kiemuroissa hartioille valuva tukka, johon usein on pujotettu viiniköynnös- tai murattiseppele; edelleen on hänellä thyrsossauva, päänauha, eläimen-talja vinossa rinnan yli, juomamalja kädessä. Eläimiä hänen seurassaan: jalopeura, tiikeri, pantteri; kauris hälle pyhä.

Italiassa oli vanhastaan viininjumala Liber, jonka nimellä roomalaiset sitte merkitsivät Bakchusta, samoin kuin puolison Liberan nimellä Persefonea.

* * * * *

Dionysoksen seuraan kuuluvista olennoista mainittiin jo Nymfat, luonnottaret. Nämät hilpeät, hyvät immet edustavat luonnon hiljaista herkeämätöntä elontointa ja liikkuvat niitten jumalien seurassa, jotka etupäässä vallitsevat ja vaikuttavat luonnonelämässä, siis Dionysoksen, Afroditen ja Artemiin. Nymfain toimialana on koko avara luomakunta; metsissä, vuorilla, kedoilla, lähteissä, kaikkialla he askaroivat, kehräävät, kutovat. Heidän ahkerain kättensä alla valmistuu yhä uusia vihreitä vaippoja, kirjavia, hohtavia maaemolle puvuiksi. Lomahetkillä he laulavat suloisesti ja karkeloivat keskenään tai uivat vilpoisen virran vesissä. Harvoin ihmissilmä saa nähdä noita vienoja vartaloita, sillä he karttelevat ihmisten melua ja oleksivat itsekseen salojen siimeksessä, luolien katveessa.[118] Missä sentään lehdon hiljainen humina, lähteen lorina, laineen läike salatenholla lumoo sieluasi ja luonto näkyy rauhassa uneksivan, siellä voit tajuta heidän hiljaista kuiskettaan ja ahkeraa touhuansa.

Eri luonnonalain mukaan on nymfejä eri luokkia: a) Najaadit, vedenneitoset, jotka asuvat lähteissä. Lähdetten reunoilla, notkoissa vesipurojen varsilla versoo runsaasti ruohoja, kukkia, pensaita, puita. Näitä najaadit kasvattelevat ja suovat siis välillisesti ravintoa eläimille ja ihmisille. Noita lempeitä naisia ihmiset rakastavat ja kiittävät. — Osaavatpa nuo vielä parantaa kipuja ja ennustella tulevia. Lähdevedellä nähtiin näet väliin olevan lääkitsevä voima, jopa innostavakin, niin että sitä juonut rupesi runoille. Olivathan Muusat alkuaan lähdeneitoja. — Najaadeille sukua ovat okeaniidit ja nereiidit.

b) Oreaadit, vuorenneidot, eivät juuri edellisistä eriä muuta kuin nimeltään. Vuoriltahan lähteetkin vetensä saavat ja oreaadit ja najaadit syleilevät usein toisiaan samoissa vuolteissa. Kuuluisa oli vuorenneito Ekho (kaiku), joka rakasti Narkissos nuorukaista, saamatta tältä vastalempeä. Onnetonta impeä poltti lemmenliekki, niin että hän vihdoin riutui olemattomaksi, luunsa kivettyivät, ja ainoastaan ääni jäi jälelle, joka vastaten vuorissa huutaville turhaan etsii lemmittäväänsä. Mutta Narkissos, kun halvassa itsensä ihailussa hylkäsi hellän neidon, sai kokea Afroditen koston. Kun hän kerran metsästysretkellä janoissaan kumartui maahan juomaan lähteestä, näki hän veden hopeakalvossa kauniin kuvansa ja ihastui tähän äärettömästi. Hän koetti ihannettansa syleillä, mutta se pakeni aina käsistä. Siitäpä tyydyttämätön poltto jäi hänen rintaansa kalvamaan. Narcissi-kukka on hänen jälkeensä tullut sydämmettömän kauneuden kuvaksi.

c) Dryaadit eli Hamadryaadit, puiden neitoset. Kullakin puulla oli oma naishaltiansa, kuten suomalaisillakin oli tuomettaret, hongattaret y.m. Koska näiden neitojen olemus kiintyi heidän puihinsa, elivät he ainoastaan sen aikaa minkä heidän kunkin puunsa, saattoivat siis päästä korkeaankin ikään, mutta eivät olleet kuolemattomia, yhtä vähän nämät kuin muutkaan nymfit. — Luonnottarille ei alkuaan rakenneltu templejä, vaan heille uhrailtiin pyhillä lähteillä, luolissa, lehdoissa vuohia, maitoa, karitsoja.

Taide kuvasi heitä somiksi impyeiksi, kevyt puku yllään tai alasti, kukkia koruina viljalti. Najaadit nähdään ammentavan vettä tai on heillä uurna kädessä.

Nymfain miehiset vastaverrat ovat satyyrit, sileenit ja panit, jotka hekin kuuluvat Dionysoksen jonoon sekä metsänhenkinä edustelevat luonnonelämää. Satyyrit ovat raakoja ja irstaita. Juovuspäissään he kisailevat hurjasti, ajelevat takaa nymfejä, tekevät jos joitakin hassuja ilveitä naurattaakseen itsiään ja muita. Viinijumalan retkillä pitävät he pahinta menoa. Heidän ulkomuotonsa on aistillisen luontonsa mukainen: tylpäkkä nenä, leveät leukaperät, ulkonevat posket, vuohenkorvat, vuohensaparo. Aikaa myöten taide sieventeli tätä kuvaa, niin että tapaa oikein kauniitakin satyyrinkuvia.

Silenos (Silenus) oli alkuaan joku ennuskykyinen metsänhaltia, jota kuvaillaan satyyrein luontoiseksi, melkein kuin olisi heidän vanhempi veljensä. Hänkin on kovin viinaan menevä, melkein aina vähä päissään, jonka tähden, kun hän aasinsa selässä ajelee, satyyri tukee ukkoa molemmilta puolin putoomasta. Muuten on hän kaljupäinen, typpänokka, rinta ja reidet karvaiset, isovatsainen, seikka sekin joka estää häntä kävelemästä. Mutta hän on viisas ja oppinut, mielensä hilpeä, naljakas. Siksipä hän kelpasi nuoren Dionysos jumalan opettajaksi. — Vähitellen siirtyi sileeni koko lajin nimeksi. Sileenien tai satyyrien joukkoa näkyvät olleen Marsyas ja Midas.[119]

Marsyas, niinkuin muutkin kumppalinsa, oli taitava huilunsoittaja, mutta luullen liikoja kyvystään rohkeni hän ruveta itse Apollonin kanssa kilvoille soitossa. Apollon voitti ja käytti voittonsa niin julmasti, että nylki Marsyas raukan ja ripusti hänen nahkansa lehtoon Marsyas-joen rannalla Frygiassa. Vieläkin sävelten soidessa vavahtelee tuo nahka. Mutta Frygian kuningas Midas, joka kilpailussa julisti Marsyaan voittaneeksi, sai jumalalta aasinkorvat huonon taideaistinsa merkiksi. Midas koetti piilottaa korvansa lakin alle, jota aina piti päässään. Eikä niistä kukaan muu tiennytkään kuin parturi. Mutta tämän oli kovin vaikea pitää asiaa salassa. Kun hän ei uskaltanut sitä mailmalle kielitellä, kaivoi hän maahan kuopan ja huusi sen sinne. Kuopasta kasvoi kaisla, joka suhisi julki salaisuuden: "Midaksella on aasinkorvat!" — Muuten Midas oli kuuluisa rikkaudestaan ja ahneudestaan. Kun Silenos juovuksissaan oli eksynyt hänen puutarhaansa (toisen tarun mukaan Midas sai hänet kiinni juovuttamalla häntä lähteeseen sekoitetulla viinillä) ja Midas, kuulusteltuaan häneltä tulevia asioita, laski hänet jälleen rauhassa Dionysoksen luo, niin tämä kiitollisna siitä suostui Midaksen toivoon, että kaikki hänen käsissään muuttuisi kullaksi. Mutta kun ruoka ja juomakin, hänen kajotessaan niihin, hyytyi kullaksi, peljästyi ahne kuningas ja pyysi jumalaa peruuttamaan tuhoisan lahjansa. Dionysos neuvoi häntä kylpemään Paktolos-virrassa, joka siitä päivin tuli kullalliseksi. Midas näkyy nyt mieltyneen hyväntekijäänsä ja liittyneen sileenien seuraan.

Kreikkalaisia ja roomalaisia metsänhaltioita.

a) Pan on vanha kreikkalainen vuoren, metsän ja laitumen haltia, jota paimenet palvelivat Arkadiassa y.m.

Kun hänen äitinsä, nymfi Penelope, synnytettyään säikähtyi saalaansa ulkonäkyä, sen sarvia, kauriinjalkoja ja karvaista ihoa,[120] näytti isänsä Hermes lasta olympilaisille, joiden mielestä se oli hupaisen näköinen. Pan suojeli karjaa, ja siitä kunniottivat häntä paimenet pyhissä luolissa, jommoisiin karjaa vietiin rajusäiltä suojaan. Sellaisia Panin luolia näytettiin useissa vuorissa. Pan on iloinen, laskee pilaa ja harrastaa soittoa. Illalla, tultuaan karjaa kaitsemasta ja riistaa ajamasta, soittelee hän heleästi vuorettarille jotka säestellen laulavat jumalain urotöistä tai hyppelevät. Hänen soittimensa on itsekeksimänsä syrinks eli paimenpilli. Pan rakasti näet kiihkeästi Syrinx impeä saamatta tuota kuitenkaan itseensä suostumaan. Kun Pan taaskin kerran tavoitteli kiinni Syrinxiä, niin tämä hädissään paeten anoi Maa-emolta apua. Maa muutti neidon kaislaksi. Pan suruissaan siveli kaislaa, leikkasi siitä seitsemän putkea l. pilliä ja liitti ne rinnakkain. Siten syntyi soitto sorea. Pan kisailee vuorenneitojen parissa nurmikolla ja naurattaa heitä hullunkurisilla keikkauksillaan ja pukinhyppäyksillään. — Metsäläisenä osaa hän myös ennustella. — Koska aution metsän pimennoissa ja vuoren rotkoissa on jotain kolkkoa, jossa herkkä mielikuvitus pian on näkevinään ja kuulevinaan kummituksia, sanottiin Panin kummituksilla ja kamalilla äänillä säikähdyttävän yksinäisiä kulkijoita. Äkillistä kauhistusta sanottiin sentähden hänen vaikuttamakseen, josta on tullut puheentapa "paanillinen peljästys". Semmoinen valtasi persialaiset Marathonin tappelussa. Atheenalaiset luullen saaneensa Panilta apua ottivat siitä alkaen hänet palveltavakseen.

Panin merkitys laajeni, kun hän liitettiin Bakchoksen kulttipiiriin ja hänestä saatiin luova luonnonvoima, jopa, nimen merkinnöstä erehdyttäissä (pan = kaikki), mailmanluoja. Dionysoksen parvessa sai hän runoojilta joukon veikkoja, paneja ja pikku paneja, joita ei enää olennaisesti eroteltu satyreistä ja sileeneistä.

b) Silvanus on Panin roomalainen vastine, vaikka vähän eriäväkin. Niinkuin nimi näyttää (silva = metsä), on hän metsän haltia. Hän antaa puiden ja kasvien menestyä, suojelee karjaa ja on ihmisille ystävällinen. Huvikseen hän myös väliin peikkona peljättelee yksinäisiä kulkijoita. Hän edistää vielä hedelmäpuistojen kasvua. Hänelle uhrattiin viljain ja hedelmäin esikoiset.

c) Faunus ja Fauna. Silvanukseen verrattava on Faunus, eräs Italian vanhimpia ja suosituimpia jumalia, salojen, laidunten ja nurmien hyvä henki,[121] paimenten ystävä, joka teki karjan hedelmälliseksi (Inuus) ja varjeli sitä pedoilta (Lupercus). Hänkin elää metsissä ja säikähdyttelee ihmisiä. Hiipiipä heidän majoihinsakin, vaivaamaan pahoilla unilla ja painajaisella (Incubus). Unissa ilmoittaa hän tulevia tapauksia. Olipa hänellä oma orakelinsakin Tiburissa (Faunus fatuus). — Vähitellen Faunus ja Pan ajateltiin samaksi henkilöksi, faunien lukumäärä karttui suureksi ja ne ajateltiin satyrien ja panien kaltaisiksi. Faunukselle vietettiin juhlia, faunalia, jolloin ilo laskettiin irralleen ja orjillekin sallittiin monellaista vapautta, ja lupercalia (15 p. helmik.), jolloin Faunuksen papit, luperci, pukunaan ainoastaan uhratun kauriin nahka, esiliinaksi sidottuna, juoksivat jumalan pyhäköstä (Lupercal) ja löivät vastaantulijoita verisillä, uhriteuraan taljasta leikatuilla hihnoilla. Lapsettomat vaimot asettuivat silloin tahallaan lyötäviksi, koska siten muka saisivat apua lapsettomuuteensa. Saman juhlapäivän nimi oli myös "dies februatus" puhdistuspäivä, josta koko kuukausi sai nimensä.

Faunuksen naisellinen vastaverta on Fauna, myös nimitetty Maja ja Bona Dea. Häntä naiset yksinomaan palvelivat.

Priapos (Priapus), Dionysoksen ja Afroditen poika, uhkean siitinvoiman haltio, jonka turvissa kasvit vehmaasti versovat ja eläimet sikiävät, suojeli varsinkin kasvitarhoja ja viinipuistoja, joihin hänen puusta veistetty kuvansa asetettiin puutarhaveitsellä ja nuijalla varustettuna.

Dianan seuraan kuuluu metsänhaltia Virbius.[122]

Vielä oli Roomalaisilla muutamia omituisia maanviljelyn ja karjanhoidon jumalia, joilta puuttuu kreikkalaisia vastineita. Mainitkaamme ne tässä.

Saturnus ja Ops olivat Italian vanhimpia jumalia. Saturnus oli tuonut maahan pellonviljelyksen, hedelmäin ja viinin istutuksen sekä siten edistänyt varallisuutta, pannut sivistyksen alkuperusteet ja ollut ihmisten hyväntekijä. Tutustuttuaan Kreikan jumaliin rinnastivat roomalaiset Saturnuksen ja Kronoksen, pitivätpä samana molemmat, ja niin syntyi satu, että Saturnus menetettyään valtansa oli paennut Italiaan ja löytänyt siellä turvasijan Januksen luona. Hän oli sitten koonnut ihmiset, jotka vielä kuljeskelivat vakinaisia asuntoja vailla, valtiollisen yhteyden turviin ja hallinut heitä kauan. Ja onnellinen oli ihmislasten elämä ollut tuona "kultaisena aikakautena", huoli ja murhe kaukana.[123] Sen ajan muistoa viettivät roomalaiset 17, 18 ja 19 p. joulukuuta (saturnalia). Silloin oli kaupunki täynnä riemua, kemuja, kisoja, pilat ja vallattomat ilveet irrallaan, virastot, koulut ja kauppakojut kiinni, sirkukset tulvillaan katsojia. Säätyerotus näytti hävinneen, varsinkin kolmantena päivänä, jolloin orjia ei nähty Roomassa ollenkaan. Herrainsa vaatteet yllään kemuilivat he herkkupöydissä mielin määrin ja isännät passailivat heitä. Saivathan raukat edes yhtenä päivänä vuodessa unohtaa kurjuutensa. Koetettiin kaikissa jäljitellä kulta-aikakauden autuutta.

Saturnuksen templin alaisessa holvissa säilytettiin Rooman valtion rahasto. Hän, varallisuuden antaja, vartioi paraiten tuota.