"KUKKIA KANTELETTAREN KASKIMAILTA."
Kokoillut
K. Forsman
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon osakeyhtiö, 1898.
Lukijalle.
Kun muukalainen kysyy kansamme hengen tuotteita, mainitsemme ylpeillen Kalevalan ja Kantelettaren. Mutta olemmeko myös ottaneet velvollisuudeksemme tutustua kansanrunoutemme sisällykseen ja henkeen, kuulemmeko mitä helliä sanoja Suomi äiti niissä kuiskii lapsilleen, rukoillen heiltä rakkautta ja ponnistusta? Noita kuiskeita kuullen ymmärrämme paraiten isänmaallisen tehtävämme. Mutta vaikka Lönnrotin kaunis lahja, Kanteletar, jo on 50 vuotta ollut käsissämme, pelkäänpä monen jättäneen tarkemmin sen kansien sisäpuolta katselematta, sitä kauneuden ja aatteiden aarretta, joka siinä kätkeyy, tarjoten runsaasti virvoketta sydämelle ja älylle. Kehottaakseni halullisia lukijoita tämmöiseen kokeeseen, olen tähän ikäänkuin näytteeksi ja maisteeksi sovitellut joukon lauluja kokoelmaksi, joka — ankarampaa järjestystä noudattamatta — koettaa antaa kutakuinkin eheän kuvan kansastamme, semmoiseksi kuin se itse lauluissaan on sisällisen ja ulkonaisen elämänsä piirtänyt. Tämä olkoon vaan oppaana viittaamaan lukijoita itse päälähteille — Kantelettaren kukkaiskankaille.
Kokoilija.
* * * * *
Suomalaiset ovat vanhastaan runollista kansaa, joka jo muinoin rakasti laulua ja soittoa ja itsekin osasi runoilla. Sen todistaa se paraiten kansanlauluillaan, joita on kerätty runsaat varastot, jotka omituisella kauneudellaan ovat herättäneet ihmetystä ja huomiota laajalti. Monissa lauluissa ylistellään laulun lahjaa ihanaksi ja armaaksi. Sepä luo ikäänkuin ylemmän haavemailman, jossa henki hetkeksi löytää huojennusta elämän tuskissa:
Jos ma laululle rupean, Wirren töille työntelemme, Laulan pihlajat pihalle, Tammen keskitanhualle, Tammelle tasaiset oksat, Joka oksalle omenan, Omenalle kultapyörän, Kultapyörälle käkösen; Kun käki kukahtelevi, Kulta suusta kuohahtavi, Kultaisehen kuppisehen, Ilman maahan vierimättä, Rikoille ripoamatta. Siitä tammen taittelemme, Pihlajat pirottelemme; Tyvet teemme tynnyriksi, Latvat laivan mastiloiksi, Kesken kestipöytäsiksi, Pikariksi pienet oksat.
Kanteletar I 10.
Eikä laulun aiheet kesken lopu:
Kyll' on maata kyntäjällä, Ahoja ajelialla Wettä viljoin soutajalla, Wiel' on virttä laulajalla, Runoja rupeajalla. Ei sanat sanoihin puutu, Wirret veisaten vähene. Ennen metsä puita puuttui, Metsä puita, maa kiviä, Ennenkuin runo sanoja. Sanasta sana tulevi, Kypenestä maa kytevi, Laulu päästä laajenevi, Wirsi veisaten venyvi. Sinne laulaja menevi, Kunne virsi viittoavi. Tuhma lauluhun latovi, Mitä sylki suuhun tuopi. Wiisas virren veisoapi, Sanat saapi paikallehen, Luottehet lomia myöten. Suu se syytävi sanoja, Kieli luopi luottehia, Niinkuin ratsu jalkojansa. Wiisas virren veisoapi, Ajallaan lopettelevi; Eipä koski kielaskana Laske vettänsä loputen, Eikä laulaja hyväinen Laula tyynni taitoansa.
I 9.
Usein on laulu syntynyt surun aiheesta —
Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu, Koppa päivistä kovista, Emäpuu ikipoloista, Kielet kiusoista kerätty,
I 1.
mutta laulustapa murheellinen rinta saakin huojennusta. Niinpä laulaa surullinen, jos iloinenkin, vaikka ero on tosin heidän laulullaan. Ei suruisen laulu liukkaasti suju:
Kieleni minun kipeä, Säveleeni sangen sairas, Jotk' ennen jokena juoksi, Myötävirtana vilisi. Niin mun ennen ääni juoksi, Kuin lyly lumella juoksee, Wenonen jokivesillä. Nyt on ääneni poloisen On kuin karhi kaskimailla, Hangella havupetäjä, Wene kuivilla kivillä, Reki rannan hiekkasilla.
I 6.
Tulimme jo kosketelleeksi kansanlaulumme valtavinta säveltä, surua, joka on ikäänkuin kanteleemme pohjasointina. Puhumme siitä samassa enemmän, sillä sururunon suonta myöten pääsemme pian perille koko kansanlaulumme lammelle. Näin käymme siis suoraan aineeseemme käsiksi tältä puolen, joka on niin tärkeä suomalaisessa kansanrunoudessa. Suru on ehkä useimpien runojen lähteenä ja aiheena. Surullista mielialaa, eri surun syistä huolimattakaan, joita saattaa olla moninaisia, kuvaillaan usein. Tämä on surun olento ja näin se vaikuttaa mieleen: Jos "mieli miekkosien ja autuaallisten ajatus" on kuin "keväinen päivännousu, aamun armas aurinkoinen", niin "poloisten mieli" on
Kuin syksyinen yö pimeä. Talvinen on päivä musta; Minun on mustempi sitäi, Synkiämpi syksyn-yötä.
Suot sulavi, maa valuvi, Lätäkötki lämpiävi; Ei sula sydän suruinen, Ei valu vajainen rinta. Minkä päivänen yleni, Sen mun mieleni aleni; Minkä päivä lämpimämpi, Sen mun mieleni vilumpi.
I 60.
Suru painaa leimansa ihmisen olentoon ja muotoon, sillä on selvät tunnusmerkkinsä:
Kukistansa tuomi tuttu, Astunnastansa anoppi, Nato tyhjän nauramasta. Tuost' on tuttu huolellinen: Huokaellen huoles käypi, Laulellen halunalainen. Uni ei tule usein Huolellisen huonehesen, Haastata ei huolellista, Haukota halunalaista.
I 84.
Mie oon hoikka huoliani; Mie oon kaita kaihojani, Mie oon musta mureitani; Huoli hoikaksi vetävi, Kaiho muita kaiemmaksi, Mure muita mustemmaksi.
I 56.
Mikä sorti äänen suuren, Jok' ennen jokena juoksi, Wesivirtana vilasi? Suru sorti äänen suuren Äänen armahan alenti.
I 57.
Edelleen tunnusmerkkejä:
Miks' on minulla ääni vieno, Ääni vieno ja matala? — Kun olen kylmällä kyhätty, Syänkuilla synnytetty. Miks' on silmäni kipiät, Näkimeni näin täperät? — Kun itken joka ikävän, Joka huolen huokaelen… Miks' olen hoikka, huolellinen? Kun nous' suolle suuri honka, Joss' oli huolilla pesänsä, Siit' on mulle tuutu tehty. Miks' on mulla muoto musta, Muoto musta, kaiat kasvot? — Kun synnyin sysituvassa, Join paljo joista vettä, Söin suolta sammalia, Enk' ole sitte siivon syönyt, Kuin emosen syöttäessä.
I 24.
Tässä olisi siis surun ja onnettomuuden syvempi syy ja selitys: ihminen on jo syntymästä asti säädetty onnettomuuteen, hän ei itse ole syypää kohtaloihinsa. Siinä ilmenee selvästi fatalismia eli kohtalon uskoa, jälkiä esi-isäimme pakanallisuudesta.
Hiukan pilaten puhuu toinen kovasta onnestaan ja sen ilkitöistä, joita hänen täytyi syyttänsä kärsiä, sillä kukas kohtalonsa välttää! —
Osallisten onni valvoi, Minun malkion makasi. Tuuvitti emo minua Orrella osattomalla, Kätkyessä vaivaisessa. — Yks' oli lehmä maammollani, Sen häjy häräksi muutti, Piru pitkäpiimäiseksi. Härän söi susi kesällä, Minä maiotta makasin, Kesän voitta kellittelin Talvilampahan takuissa, Mustan uuhen untuvissa.
I 29.
Tuon kovan onnensa kanssa sit' on pahemmassa kuin pulassa. Kunpa saisi ilkiöstä eron edes jollakin kaupalla!
Oisko onni ostaminen, Lykky tieltä löytäminen, Ostaisin paremman onnen, Pahan onnen pois panisin, Selin seinähän sitoisin, Päin panisin patsahasen, Siinä vitsoin vinguttaisin, Nahkaruoskin nalkuttaisin, Kantaisin vilua vettä Kovan onnen olkapäille.
I 28.
Onhan hyvä lyödä leikiksi kaikki, jos voi, ja ajatella:
Enkä huoli huolimahan; Anna huolia hevosen, Murehtia mustan ruunan, Suuripäisen päivitellä. Hevosell' on pää parempi, Kaulasuonet kantavammat.
I 55.
Alyääpä eräs runo hyvän keinon päästä suruista, jos pitkältäkin venynee niiden jono:
Oisko seppänä setäni, Teettäisin suruista suitset, Päitset päivistä pahoista, Riemut mieron riitelöistä, Satulan kylän sanoista, Reet on miesten reuhannoista, Korjat naisten kuohunnoista, Huolista hyvän heposen, Murehista mustan ruunan; Jolla armoton ajaisin, Sekä kurja kierrähtäisin Muille maille vierahille — Saisinpa sanoilta rauhan, Levon leuoilta pahoilta.
I 70.
Monta on surun syytä; mikä suree köyhyyttään, mikä ihmisten ynseyttä, mikä mitäkin vastusta. Siitä syntyy surujakin paljo, karttuu karttumistaan elon varrella sen loppuun asti. — Huolten paljoutta kuvaillaan näin:
Ken mun huoleni lukisi, Apiani arvoaisi, Se kosken kivet kokisi, Meren aallot arvoaisi, Lammen lumpehet lukisi, Havut metsän haasteleisi. Ei ole sitä hevosta Talon suuren soimen päässä, Joka mun huoleni vetäisi, Mureheni muunne veisi. Kanna korppi, huoliani, Mureitani musta lintu!
I 52.
Köyhyyden kiusoja valittelee joku pilaakin laskien:
Pestaisinpa miekin piian, Kun ois tuohi vaattehena, Savi ruokana parasna; Tahi se syömättä eläisi, Tarkenisi vaattehitta. Waan en nyt sanoa saata Enkä tuota tuhma tunne, Mi on piru piioillani, Paha palkkalaisillani; Ei pysy minulla piiat, Orjat ei ne ollenkana.
I 21.
Mitäs on köyhän aitassa? Kuuleppas!
Tule kekri, joudu joulu! Kyll' on kystä aitassamme: Sirkan reisi, paarman jalka, Peipposen peräpakara, Sammakon sakarivarvas, Sisiliskon silmäpuoli.
I 23.
Kummalliset onnen vaiheet oli sillä miehellä, joka löysi kaksi "tenkaa", osti toisella hevosen, toisella vaimon; kynti, kylvi 10 jyvää, sai siitä 100 kekoa, 1000 riihellistä; pui riihen, sai ohria paljo, keitti olutta, joi sitä jouluna, niin että vielä oli hiivassa pääsiäisenä; ajoi sitte kotiin niin että reki helisi. Waan tulipa onnen käänne, paha päivä:
Tuli hiiri, joi oluen; Tuli tauti, vaimon tappoi, Tuli susi, söi hevosen; Tuli poltti kartanoni, Jätti minun yksinäni, Niinkuin poltetun petäjän, Tahi karsitun katajan.
I 299.
Syvä todellisuus mielikuvitelman taruverhossa.
Surullisen mieltä sumentaa ihmisten kylmyys. Waikea on löytää ystävää, kelle huolensa uskoisi:
Käyn mä kymmenen kyleä, En löyä sitä sisarta, Jolle ma sanon sanani. Jos ma siskolle sanoisin, Niin sanois sisar savulle, Savu sen sanois patsahalle — patsas pihalle, piha kyntäjälle, kyntäjä koko kylälle. Menen metsähän mäelle, Puhelen jumalan puille, Haastan haavan lehtisille — Ne ei kerro kellenkänä.
I 59.
Jää yksin suruinesi, lausu ne laulussa luonnolle. Luonnon helmassa voit laskea tunteesi valloilleen.
Kun käki kukahtelevi, Niin syän sykähtelevi, Itku silmähän tulevi.
I 69.
Oman sukunsa sortama valittaa että hänet
Soisivat suohon sortuvan —
mutta hänessäpä herää itsetunto ja hän lausuu ylväästi:
Waan ei suonut suuri Luoja Soille sotkuportahiksi. Enkä sinnes suohon sorru, Kunnes kannan kahta kättä, Wiittä sormea viritän. Wiel' on suolla suuri honka, Jaloin päällä käytäväksi.
I 73.
Mutta usein heikko ihminen sortuu suruunsa ja synkimmillään ollen toivoo kuoloa tai ettei olisi syntynytkään:
Kuusen juuret kuivettuvat, Waan ei kuivu kyyneleni; Meret suuretki sulavi, Ei sula minun suruni. Suru särkevi syämen — — Tulisko kevätkin kerran, Talven kanta katkiaisi, Ehkä koito kuolisinki — — Lehti puuhun, ruoho maahan, Minä marras maan rakohon. Kun oisin kuollut kolmiöisnä Kutonut kapalolasna, En ois paljo pitänyt — Waaksan vaatetta pitänyt, Waaksan toisen puupalasta, Pari pappien sanoa, Kolme lukkarin lukua, Kerta kellon helkähystä.
I 46.
Erään ainoa toivo on saada hautansa kotimaassa:
Kunpa kuolisin kotihin, Rikoilleni riukeneisin, Waimot päätäni pesisi Lakanoihin laitteleisi, Sitte kerran kellot soisi; Suku ei suuresti surisi. Waan kun kuolen korven päähän, Saavat korpit kohtaloa Minun raukan raajoistani.
II 305.
Waan mitäpä surra, jos maallista onnea ei liekään sulle suotuna. Se on katoovaista. Tämän opettaa eräs kaunis runo. Kaunis tuomi yleni ylpeänä kukkanurmella ja kaikki ihailivat sen koreita valkokukkia. Lähellä kasvoi alastomalla aholla koivu huononen, jota ei kukaan huomannut. Mutta tuli toukka, kaivoi tuomen, niin että se kuihtui ja kuoli, vaan koivuparka jäi seisomaan vähän onnensa varalle.
Parempi tyytyä ja turvata Jumalaan:
Waan ellös sukuni surko, Kamaloiko ristikansa Mun poloisen päiviäni, Angervoisen aikojani! Eipä heitä Herra Kiesus, Hylkeä hyvä Jumala.
I 18.
Olemme pitkältä esittäneet surulauluja, sentähden että surumielisyys enemmän tai vähemmän painaa sumean sävynsä Suomen kansanrunouteen yleensä. Suomen laulu on kuin sen luontokin vakavaa, sumeaa, surunvoitteista. Talvi kolkko ja pimeä vallitsee täällä enimmän osan vuotta. Kesämme on kyllä ihana, kun luonto äkkiä herää horrostaan ja kiireesti pukeutuu juhlaverhoonsa, kun metsät, harjut, järvet, niityt uivat valossa ja ilo kaikuu kaikkialla — mutta suvi on niin peräti lyhyt, luonto on tuskin ehtinyt virota täyteen eloon, kun se taas vaipuu hautaansa ja — tuo tieto sumentaa suvenkin iloa.
Lauluissa kuvastuu laulajan mieliala. Laulaja on oma kansamme ja tämäpä luonteeltaan ei ole vilkasta ja remuisan iloitsevaa, vaan on tunnettu juroksi, vakavaksi, useinpa kolkoksikin. Karkean pinnan alla piilee kuitenkin enemmän kuin outo arvaisikaan, lempeä, hyvää ja kaunista. Suomalainen on jäykkyydessään hellätuntoinen ja hänellä on rikas mielikuvitus, siis ominaisuuksia, jotka tarjoovat runoudelle suopean maanlaadun. Miellyttävä, suloinen on puro, joka iloissaan hyrskii hiekkaansa myöten, kun valo välkehtii sen vihmoissa, mutta se tuo heti näkyviin kaikki sulonsa ja sen matalalla pohjalla on vain soraa ja kiviä. Toista on hiljaisen, syvän lammen laita, joka salon helmassa piillen kalvoonsa kuvastaa karkean rantatörmän honkia ja taivaan ikikorkeutta, jota kohden metsän hiljainen humina kohoo kuin rukous. Hiljainen, miltei autio on rauha metsälammen laiteella. Wallitseepa siellä sentään elämääkin suven sulopäivinä, kun kultarinnat kukkuvat, peipot visertelevät lemmenlaulujaan, kun vuokko avaa sinisilmänsä ja mansikan poski punertaa. Tämmöinen on metsän lammen ja sen seutujen kauneus: kainoa, hiljaista, puhdasta. Samanlaatuista on Suomen laulu; uskollisesti se kuvastaa sen maan ja kansan henkeä, josta se on syntynyt.
Wento-kansallinen piirre laulumme muotokuvassa on myös yksinäisyys, surun sisko, jonka seurassa se paraiten viihtyy. Suru suosii yksinäisyyttä, yksinäinen on taipuisa vakavaan mietiskelyyn, vieläpä usein suruunkin. Maamme on ja oli ennen vielä enemmän harvaan asuttua; virstan verrat vettä ja metsää erotti toisistaan pirtit. missä perhekunnat asuivat yksitellen, harvoin tavaten toisiaan, harvoin yhtyen isompiin seuroihin, pakinoihin, mieliä ja mietteitä vaihtelemaan. Ihmisen on kuitenkin luonnollinen tarve lausua tunteensa, huojentaakseen sydäntään, joko se on suruun pakahtua tai muuten tunteiden vallassa; ja muiden tuttavien puutteessa hän lausuu ne itselleen tai on lausuvinaan ne luonnolle, jolle hän mielikuvituksen voimalla siirtää omaa eloansa ja henkeänsä, ajatellen luontoa eläväksi ja tuntevaksi kuten hän itsekin. Mikäli hänessä on taiteellista luomiskykyä, syntyy näistä tunteenilmaisuista lauluja, virsiä, runoja. Niinpä meidän kansanlauluissa ehtimiseen huomaa, että suomalaisen paras tuttu ja uskottu on luonto, jonka keskellä hän elää. Tämä ei ole hänelle elotonta ainetta, vaan se huokuu läpeensä elämää, tuntevaa ja miettivää henkeä, vaikka himmeihin salaperäisiin kuviin verhottuna. Suomalainen näkyy näissä vertauskuvissa aavistaneen korkeamman hengenmailman syviä totuuksia, hän tajusi luonnon vienoimmat soinnut ja sävelet ja lausui ne ilmi lauluissaan. Tämän ihmeellisen taidon oppi hän tuttavallisessa seurustelussaan luonnotarten kanssa yksinäisessä elämässään salojensa keskellä ja järviensä rannoilla, mutta siihen sai hän alkuaan Luojalta lahjan tajuta olemuksen salaperäisiä syvyyksiä. — Hoitakoon kansamme uskollisesti kallista aarrettansa, totellen sitä suurta henkeä, joka puhuu luonnossa, sydämessä ja ilmestyksessä, niin se pienenäkin ja vähän huomattuna, turhaa loistoa tavoittelematta, täyttää tehtävänsä mailman isojen rinnalla! "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; Kiitä muille muita maita, itselle omia maita!"
Niinpä siis: luonto on laulajan ystävä tai tuttava ja esiintyy mielellisnä ja kielellisnä. "Näin usein jutellaan lintujen, kalain ja muiden eläväin, jopa puiden, kukkain, kivien ja kantojen, järvien ja jokien y.m. kanssa". "Yks' on tuuli tuttujani, päivä ennen nähtyjäni". Ja erinomainen tunteen hellyys vallitsee tässä laulajan ja luonnon välisuhteessa useinkin: luonto suree ja iloitsee ihmisen kanssa. Siinä missä on surkea onnettomuus tapahtunut, itkee nurmi, aho valittaa, ruoho murtuu murheeseen, ettei enää jaksa kasvaa eikä kukkia. Luonnon hellyyden palkitsee ihminen samallaisella hellyydellä puolestaan. Niinpä tuo, joka heittää murheensa korpin pois-vietäviksi, varoittaa lintua lampiin niitä hukuttamasta, sillä
Kalat kaikki huolestuisi, Ahvenet alas menisi, Suuret hauit halkiaisi, Saisi siikaset surut, Sären lillit liukeneisi Minun hoikan huolistani.
Kun näin kuviteltiin eläimiä ihmisen tapaan ajatteleviksi, puhuviksi ja toimiviksi, syntyi eläinsadut, jommoisia meillä on runsaat varat. Niissä eläimet, jopa puutkin y.m. tarinoivat ja käräjöivät keskenään. Niiden tarkoituksena on kuitenkin enimmiten kuvata ihmisoloja, usein antaakseen hyvää opetusta meille.
Suomen kansanlaulussa elää siis luonnon henki, kaino, pilaumaton, harras huokaus luonnon omasta rinnasta. Se on Suomen luonnon henki, semmoisena kuin se puhuu hellää-vienoa, sulosointuista, surumielistä kieltänsä hiljaisissa saloissamme, siintävillä selillämme, yksinäisillä ahoillamme. Siitä huokailee hiljaa ikävöintä päästä luomakunnan orjuudesta hengen ylhäiseen vapauteen, valon ja vapauden kaipaus, lento hengen ikuisille kotimajoille.
Laulumme henki määrää myös sen muodot. Kuvaukset ovat enimmältään otetut luonnosta ja sen ilmiöistä ja ovat rikkaat, moninaiset, kauniit ja eloisat kuin luonto itsekin. Tosin niissä ei ole etelämaisten laulujen rikkaan luonnon värikiiltoa ja kirjavuutta silmää lumoamassa, mutta niissä on Suomen luonnon suloinen viehätys, jonka me paremmin oivallamme.
Omituista kansamme luonteessa on, että se kaiken vakavuutensa ohessa suuresti suosii pilaa ja leikkipuhetta, jolla se lievittää karkeaa ulkomuotoansa, samoin kuin tuon jöröyden alla asuu enemmän hellyyttä ja hienoa kaunoaistia kuin outo arvaisikaan. Sama leikillinen, humoristinen piirre tavataan myös runoissamme ja se tekee, keskellä raskasta mielentilaa, sukkelalla pilakäänteellä usein mainion vaikutuksen.
Mitä "Kantelettaren" laulujen sisällykseen eli aineihin, joita niissä käsitellään, tulee, niin on se pian sanottu, kun muistamme että tässä ei esitellä ulkonaisia, historiallisia tapauksia, vaan nämä ovat lyyrillistä runoutta, joissa ihminen etupäässä laulaa julki sisällisen elämänsä, sydämensä tunteet. Ja nämätpä ovat yhtä monellaiset kuin elämä oloineen vaiheineen. Näissä lauluissa siis Suomen kansa kuvailee omaa itseänsä, sisällistä ja ulkonaista elämäänsä, töitänsä, toimiansa; se laulaa suoraan sydämestään ilmi ilojansa, surujansa, omituista tunne-elämäänsä ja mailmankatsantotapaansa. Siinä ne esiintyvät kaikki omituis-olossaan kuvattuina eri sukupuolet ja ikäkaudet, lapsi, nuorukainen, neito, mies, vaimo, äiti, isä j.n.e., kuinka ne kukin alallaan elävät, katselevat mailmaa, tuntevat. Tämän mukaan koetamme runsaasta aineistostamme valita lauluja kutakin eripuolta valaisemaan.
* * * * *
Lapsuutemme aikaa aina rakkaimmin muistelemme, sen muistot seuraavat meitä suloisimpina läpi elämämme. Wasta koittaneen elon aamurusko valaa ihanan kirkkautensa yli kaiken, kajastus Eedenistä välähtää pienokaisen viattomassa sielussa ja kirkkaasta silmästä. Jotain semmoista suomalainenkin tunsi; sentähden hän niin kauniisti ylistää kotia, missä lapsuuden armaat päivät vierivät isän ja äidin hellässä hoidossa, tietämättä vielä elämän huolista ja harhoista. Kuitenkin tätä, niinkuin muutakin hyvää, tavallisesti vasta tiedetään arvossa pitää silloin, kun se jo on menetettyä. Lapsi ei tule onneansa arvanneeksi; vasta vanhemmaksi tultuaan ja saatuaan katkeria ja kovia kokea, hän muistaa lapsuuden ihania päiviä ja ylistää kotiansa. Ylistys aiheutuu kodittomuuden kurjuudesta, kodin ihanuus kajastaa kaipauksen kaihovalossa. Sentähden näissä runoissa aina läheisesti yhdistyy molemmat asiat: kodin onni ja kodittomuuden, orpotilan onnettomuus.
Ottakaamme aluksi yksi kuva, jossa taivas aivan pilvetönnä kaartelee kotikummun ylitse. Tyttö kertoo untansa, jonka näki valveilla, tositaiteellisesti:
Nousin aivan aikasehen, Pesime, kumartelime, Katsahime kankahalle: Kankahalla kaunis lampi, Lammissa venoja kolme. Yks' on veno kultakokka, Toinen on hopeakokka, Weno kolmas vaskikokka. Minkä noista mille annan? — Kultakokka taatolleni, Weikolle hopeakokka, Weljenpojan vaskikokka. Katsahime toisen kerran: Kolm' on neitoa venossa. Yks' on neito kultakassa, Toinen on hopiakassa, Neito kolmas vaskikassa. Minkä noista mille annan? — Kultakassa taatolleni, jne. Katsahime kolmannesti, Ei ollut lampia enempi, Eikä lammissa venoja, Wenosis' ei neitosia; Lampi oli muuttunut lehoksi, Haavikoksi neiot nuoret, Wesikaariksi venoset.
I 185.
Tästä huokuu suloisen vienosti perheellisen rakkauden henki. Sukua sille on runokuvaus missä sisar iloitsee tavattuaan kauan poissa olleen veljensä:
Läksin piennä paimenehen, Ajoin lehmät suota myöten, Tulin rannalle ojasen; Raita rannalla ojasen. Rämähytin raitapuuta, Tuolta poikanen putosi, Solki suussa, vyö käessä, Minä raukka itkemähän, Poikanen kyselemähän: "Mitäs itket nuori neito?" — "Itkempä minä jotain, Itken pientä veikkoani; En ole sitte silmin nähnyt, Kun piennä sotahan läksi". — "Elä itke veikkoasi, Tuosta veikkosi tulevi, Alta linnan airot souti, Tuopi uuet ummis-kengät, Sulkkuiset sukan sitehet". Minä kurja kuulemahan, Weikko seisoi vieressäni, Eessäni emoni lapsi.
I 205.
Sitten jo sumenee ilma:
Osa oli minulla ennen, Kun kasvoin ison koissa, Elelin emoni mailla. Kasvoin kuin kala meressä, Wesa nuorella norolla, Niinkuin putki puuta vasten, Kasvoin taaton kannikoilla, Maammoni kanan munilla. Poiss' on nyt osani multa, Katehessa kohtaloni. Missäpä minun osani, Kussa kurjan kohtaloni? — — Osani paloi palossa, Turmeltui tulen sisässä.
II 27.
— — Muinoin ajat paremmat, Päivät kaikki kaunihimmat, Päivänlaskut laupiaammat, Koreammat huomenkoitot. Toisin silloin touko kasvoi, Toisin maa orahau otti. Silloin nousi nuoret heinät, Kuu ma nousin nuorukainen, Silloin kasvoi kaikki kaislat, Kun ma kasvoin kaunis lapsi. Kasvoin koissa korkeassa, alenin ylätuvissa, Kaunihilla kannikoilla, liioilla lihamuruilla. — — — — — Sian tieän kussa synnyin, En tieä sitä sioa, Kussa kuolo kohtajaavi.
I 32.
Omituista nähdä, kuinka siinä valossa, joka loistaa lapsuuden taivaalta, kaikki asiat, elot ja olot kirkastuvat tavallistaan kauniimmaksi, paremmaksi! Koto on kaikista parain. Äiti ja isä paraat ihmiset. Niinpä köyhänkin lapsi on onnellinen kodissaan.
Lämmin paita liinainenkin Oman äitin ompelema; Wilu on vaippa villainenkin Waimon vierahan tekemä. — Lämmin on emosen sauna Ilman löylyn lyömättäkin; Kylmäpä kyläinen sauna, Waikka löyly lyötäköhön. — Korea on kotoinen leipä, Waikk' ois täynnä tähkäpäitä, Wihavainen vieras leipä, Waikka voilla voituohon. — Ohoh kullaista kotoa, Armohan ison eloa. Jos oli leipeä vähempi, Niin oli unta viljemmältä; Ei toruttu torkunnasta, Makaamasta ei manattu.
II 75.
Koditon kurja laulaa:
Tieä en suojoa sioa, Enpä tyyntä valkamata. Sorsall' on siansa suojat, Tyynet allilla asunnot, Johon sorsa suojeleksen, Alli laitto laajeleksen; Minun on koti koivikossa, Pajupehkossa pesäni, Kuhun kurja suojeleme.
I 35.
Koditon vertaa tilaansa metsän lintuun:
Enpä tieä tikka rukka, Kuta tammea takonen, Kuta kuusta kalkuttanen, Kuhun kulkenen salahan. — — Istun tässä illan kaiken Karjalainen kannan päässä. Ei syötetä, ei juoteta, Eikä toista toivoteta. Päivän päätäni kivisti, Wiikon väänti vatsaani.
I 20.
Lähinnä sukua näille on orvon olo, jota moni laulu kuvaa:
Piennä heitti mun isoni, Piennä isoni, piennä emoni, Iso kuoli, äiti kuoli — Jätti kuin jänö pojunsa Suolle soikerrehtamahan, Palolle papattamahan; Jätti tuulen tuuvitella, Wilu-ilman viihytellä. Wihmavesi mun virutti, Kyyt minulle ruoan kantoi.
I 64.
Edelleen orvon tilasta:
Kasvoin lassa armotonna, Kasvoin kuin karankokuusi, Nousin kuin noropetäjä, Niinkuin putki puun nojassa, Saraheinä sammalsuolla, Kaste kaihossa tilassa, Wesi vaahterin vajossa. En kasvanut kananmunilla, ylennyt sianlihoilla; Kasvoin kainalopaloilla, Täyvyin kaalin tähtehillä, Weräjillä vierahilla, Uksilla ulisevilla.
II 109.
Ja:
Elköhön hyvä Jumala Luoko lasta armotonta, Niinkuin loi minun Jumala; Loi kuin lokkien sekahan, Karille meren kajavan. Päivä pääskyille tulevi, Warpusille valkenevi, Ilo ilman lintusille; Eipä se emottomalle, Tule päivä polvenahan, Ei ilo sinä ikänä. — — Jos ma virkan vierahalle, Wieras sen viieksi panevi. Parempi, sanon pajulle Eli haastan halkosille.
Näin se kasvaa lapsi parka, joka ei saa nauttia kodin lämpösuojaa, ei tuta äidin hellää huolta. Karvas on elää armopaloilla; niitä heitellään kuin koiralle ja nuivat, nyreät sanat seuraa niitä. Orvon onnetuutta lisää vielä ihmisten tylyys, mailman kovuus. Niinpä hän valittaa:
Wäsyn silmävääntelöissä. Sanat päälleni satavat, Puheet putoelevat, Jokahisen juonet käyvät Kuin tuimat tulikipunat, Tahi rautaiset rakehet, Päälle lapsen armottoman, Emottoman ensimmäissä.
I 69.
Ja:
Waivaisen hevosen varsa Kaikkien ajeltavana, Onnettoman eukon lapsi Kaikkien saneltavana. Kaikki muut minua moitti, Waan ne kaksi kappaletta, Minun piennä pistämänä Alimmainen aian vitsas, Perimmäinen pellon seiväs, Ei niill' oo suuta sanoa Eikä kieltä kerskaella.
I 66.
[Ehkä tässä tilaansa vaikeroin porton lapsi, mutta eipä semmoisen ja orvon välillä ole tilassa suurta erotusta.]
Eipä kumma, jos tuommoisessa tilassa ollen haikeasti kaipaa ollutta onneaan, menneitä ilopäiviä, ja niiden valokuvissa mielihalulla viipyy. Sulomuistojen keskeltä kajastaa tavallisesti armahinna oman äidin kuva. Orvon sydäntä särkee tieto, ettei omaa emoa enää milloinkaan saa nähdä:
Kun olin lassa kuuskesoisna, Olin vilkka virsilleni. Lankelin jokaisen laakson, Joka rannan rallattelin, — — — — — nyt Murehissani murajan. Laulan mie liki kotia, Liki vettä vierettelen; Ehkä kuulisi emoni, Panisi padan tulelle, Parasta padan sisälle; Tulisi kyselemähän: "Mitä laulat, lapsueni, Kuta, lintuni, likerrät?" Ei kuule emo minua, Jos mie silmillä siherrän, Tahi kulmilla kuherran; Ei kuulu emolle itku, Ei valitus vanhemmalle — Huuto ei kuulu Tuonelahan, Walitus manan majoille.
II 112.
Siskopiiri hajoo kodin hajotessa. Sitä runo kuvailee näin:
Oli meitä kun olikin Oli ennen aikoinansa Siskoja sininen silta, veikkoja veno punainen. Tuli tuuli, otti laian, Tuli toinen, toisen otti, Kolmansi kokan repäsi; Tuli viimeinen vihuri, Sepä vei koko venehen. Jäi veikot veen varahan.
Kodin ilmasta emme voi lähteä vielä viipymättä vähäsen äidissä, joka on "kodin aurinko", sen pyhä keskus. Armaan äidin kuva, sen hellyys, sen itsensä-uhraava rakkaus, se kalliimpana muistona seuraa meitä läpi elämän. Mitäs suomalainen runo tietää äidin rakkaudesta? Paljo. Kajahtihan sitä jo niistä kaihon sävelistä, joilla orpo ja koditon lapsuuttansa muistaa. Noista muistelmista on hänen sydämelleen rakkahin äiti, siihen kaipaava aina palajaa, sitä hän hartaimmin aattelee ja muistelee. Tämähän todistaa, että äiti rakasti lastansa. Rakkautensa lausuu äiti liikuttavan kauniisti esim. kehtolauluissa, joita on säilynyt useita:
Tuuti lasta, tuuti pientä, Laulan lasta nukkumahan, Uuvutan unen rekehen; Käy, unonen, kätkemähän Kultaisehen korjahasi, Hopiaisehen rekehen! Sitte saatua rekehen Ajele tinaista tietä, Waskitannerta tasaista; Wieös tuonne vienoistani, Kuletellos kullaistani, Harjulle hopeavuoren, Kultavuoren kukkulalle, Hopiaisehen salohon, Kultaisehen koivikkohon, Kussa käet kullan kukkui, Lauleli hopealinnut!
II 174.
[Miltei vielä kauniimpi on II 176.]
Rakkauden rusovälkettä kasvoilla varjostaa kuitenkin jo huolen hattarakin, pienokaisen tulevaisuus kun on tietymättömissä:
Minä tuuvin tuttuani, Liekuttelen lintuani, Ihanaistani imetän. En tieä imettelijä, En katala kasvattaja Mitä miksi kasvattelen, Imettelenkö iloksi, Wai imetän itkukseni, Waalin lasta vaivoikseni Huolikseni huiskuttelen.
II 173.
Katkeria kokenut äiti soisi lastansa niistä säästyväksi, vaikkapa piennä kuolemallakin:
Tuuti lasta tuonelahan, Nurmen alla nukkumahan, Tuonen lasten laulatella, Manan neitojen piellä! Tuonen tuutunen parempi, Manan kätkyt kaunosampi; Tupa suuri Tuonelassa, Manalla majat avarat.
II 178.
Wanhemmaksi tultuaan lapsi, oivallettuaan äidin rakkauden, mielellään tahtoisi sen palkita — vaikka surukseen liian myöhään huomaa ettei tuota voi. Eikä sitä rakkautta millään makseta, jos vielä äiti eläisikin. Äidin paras palkka, hänen sydämensä suurin ilo ja onni on, jos lapsen käy hyvin, jos hänestä tulee kelpo ihminen:
Millä maksan maammon maion, Millä vaivat vanhempani? Maksanko marjoilla kesän, Kostan koivun jältösillä; Ei marjat mitänä maksa, Maammon maitojen eholla; Ei ne kosta koivun jället, Kosta ei koulua emoni. Ammunko joutsenen joelta, Wirralta vihervän linnun; Ei se vielä sittekänä Maksa ei maitoa emoni, Kosta ei äitin koululoita. Maksa Kiesus maammon maiot, Kosta Luoja äitin koulut, Maksa vaivat vanhempani, Huolet kaikki kantajani.
II 154.
Äidistä tulemme lapseen, kun hän jo on kehdosta päässyt omin jaloin juoksemaan ja alkaa ilmiöiden mailmaa tajuilemaan, jota hän kuitenkin vielä vilkkaalla mielikuvastimellaan muodostelee puolittain kuvalliseksi satumailmaksi. Se on tuo herttainen aikakausi, jolloin leikki on työnä, huolet eivät paljo paina, kyyneleet kuivuvat pian. Lasten elämää kuvaapi hyvin somasti ja sattuvasti joukko leikkilauluja. Sääntöjä vailla leijaa niissä mielikuvitus, niin että laulun alussa on mahdoton arvata, mihin laulun latu päättyy. — Mutta nuo odottamattomat, usein leikilliset, naurettavat äkkimutkat luovatkin lauluille varsinaista viehätystä. Pari esimerkkiä:
Takoi seppä viikatteita, Mitä niillä viikatteilla? — Heiniä niittää. Mitä niillä heinillä? — Lampahien syöä. Mitä niillä lampahilla? — Willoja keritä. Mitä niillä villoilla? — Lankoja keträtä. Mitä niillä langoilla? — Sarkoja kutoa. Mitä niillä saroilla? — Lapsille takkia. Mitä niillä lapsilla? — Lastuja kantaa. Mitä niillä lastuilla? — Kukkoja paistaa. Mitä niillä kukoilla? — Herrojen syöä. Mitä niillä herroilla? — Keräjiä käyttämähän, Oikeutta ottamahan.
I 211.
(Huom. pieni ivan kirppu lopussa!) Samaan tapaan kysymillä ja vastauksilla syntyy seuraava kuvitelmasarja:
Mikä tuolla näkyvi? Talo, talon takana lampi, lammin laiteella vene, veneen sisässä kätkyt, siinä hursti, hurstin hulpiloissa veikko, veikon olkapäällä kirves, kirveen kasassa lastu. —
Minne lastu singahtavi, Sinne kirkko tehtänehe, Sinisillä siltasilla, Punaisilla portahilla.
Wieras kirkon tekee, patsaat panee, kirkon kirjoittaa. Isä ikkunat tekee, veikko penkit veistelee, emo lattiat lakoo, sisko sillat siivoaa. (I 215.)
Ja näinpä lapsi yks' kaks' rakensi komean kirkon! tämmöinen lorulaulu saattaa tietysti jatkua loppumattomiin, kun kieli ja mieli on irrallaan ja sana antaa sanalle aihetta, alkusoinnun vauhtia auttaessa. Kts. esim. I 234.
Poikalapsissa ilmaantuu reipas, raikas, iloinen luonnollisuus, karkeampaa laatua kuin tytöissä, usein yltyen vallattomaksi. Luontonsa mukaan poika onnelansa rakentelee:
Jos ma laululle laseme, Laulan ma meret mesiksi, Meren hiekat herneheksi, Meren kivet kirstuloiksi, Meren kaislat kaupungiksi, Laulan neien kaupunkihin, Liitän linnani sisähän. — — Nain ma tuosta nuoren neion, Otan linnasta lihavan, Jonka kanssa kallottelen. Tuosta kasvan kaunihiksi, Paisun linnan paimeneksi, Suorin poikaset sotahan, Nuoret miehet miekka vyölle. Itse linnassa lihoan, Juon olutta minkä jaksan. Sure en sitte Suomen maita Enkä Suomen neitosia.
II 235.
Warhain siis naimatuumat heräävät, aluksi enemmän pilalla. Niinpä poikanulikka on kosivinaankin:
Tullos neitonen minulle Sorialle sorkalelle; Ei minulta tyhjä puutu, Kolm' on aittoa minulla, Yks' on aitta vehkasuolla, Toinen parkkikankahalla, Kolmansi kotoinen aitta. — Se kolmas kotoinen aitta, Siihen on tyhjeä typitty — Eikä aivan tyhjäkänä, Eikä aivan täysikänä: Kanan pää, karitsan kaula, Kolme hauin kylkiluuta. — —
II 241.
Yksi naimatuumissaan naisi, mutta ei löydä sopivia neitoja. Maakylän neidot eivät miellytä: "Ne on lyhven lylleröiset, maantasaiset talleroiset, kuvetaskujen tasaiset". Parempi olisi toki kaupungin kaunokainen "joll' on kallis kampa päässä, kotat jalassa". Mutta arvaapa paraaksi olla naimatonna: "ne on neitona soreat, isän kotona koreat, mutta akkana äkäiset, vihaiset vihittyänsä."
Mikäli nuorukainen kasvaa ja varttuu, astuu tosi elämä etehen. Kestääkseen sen taistelua, on hän — niin vaadimme, kasvatettava. Kasvatuksen tärkeys ei ollut esi-isillemmekään tuntematonta. "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Ja Wäinämöinen sanoi:
Wäli on väätyllä vitsalla, Wäli vääntämättömällä; Mies tulevi neuvotusta, Koira neuvomattomasta — Tieto ei miestä tieltä työnnä, Neuvo syrjähän syseä.
I 90.
Raskas on pojanki ero kodista. Enemmän näkyy sentään koti ja kotilaiset eroa pahaksuvan, kuin itse eroava; ei hän ainakaan suruansa sanoin tunnusta. Siinä huomataan ylpeää itsetuntoa.
En tieä poloinen poika Tällä inhalla iällä, Minne vieähän minua Näiltä pieniltä pihoilta, Ison luomilta eloilta. Kun tämä kave katovi, Emon tuoma erkanevi, Ilo ilmalta katovi, Laulu maalta lankiavi, Jääpi emoni itkemähän, Ikävöimähän isoni. — — Ei ne neidotkaan iloitse — — Saapi lintuset levätä, Oravaiset olla jouten j.n.e.
II 264.
Sotaan lähtiessä nuorukainen tuntee rintansa uljaasti paisuvan suuren tehtävän edessä, vaikkei toisaalta voi olla tajuamatta asian vakaistakaan puolta. Siitä riitainen mieli sukeuu sanoiksi näinkin kauniisti:
Suku suuresti surevi, Heimokunta hellehtivi Saavani minun sotahan Rautakirnujen kitahan, Sortuvan sotatiloille, Wainoteillä vaipuvani. Waan elä sure sukuni! Emmä silloin suohon sorru, Enkä kaa'u kankahalle, Kun minä sotahan kuolen, Kaa'un miekan kalskehesen. Sorea on sotainen tauti — — Äkin poika pois tulevi, Potematta pois menevi, kaihtamatta lankeavi.
II 265.
Naiminen on pojalle verrattain vähemmän tärkeä kuin neidolle. Tarvitseepa sentään hänkin kainaloisen kanansa, taloonsa emännän. Hän kosii, tulee sulhoksi, viettää häitä — ja niistäkin asioista on lauluilla paljo puhuttavaa.
Wähän toista laatua ovat tyttöjen laulut. On heilläkin kuvitelmansa, onnen unelmansa, mutta niissä on oma kaino, vieno, viaton värinsä. Huoletonta on elämän aamusella olo; ilo syntyy itsestänsä, riemu suuri vähäsestä.
Mitä me tytöt suremme, Kuta hullut huutelemme? Ei meitä veroista vieä, Ei oteta maanotoista; vasket vieähän veroista, Oravaiset maanotosta.
Olkaamme tytöt yhessä, Laulakaamme laatusasti, Tanssikaamme taitavasti. Tuota kullat kuuntelevi Ulkona oven takana, Hatut kaikki kainalossa — Ei tohi tupahan tulla: Tuostapa ämmät äkkäjäisi, Koukkuleuat kokkajaisi.
II 5.
Osaapa kaunokki jo hempeyttään kerskatakin, tietäen mikä ase hänellä siinä on, vaarallinen poikain sydämenrauhalle:
Kaks' on kaunista kesällä: Lehti puussa, ruoho maassa, Minä kohta kolmantena, Minä lehti liehumassa, Minä heinä heilumassa. Waan en huoli, huolikana Hyvä heinä heilumahan, Lemmenlehti liehumahan; Ei pahat hyvästä tieä, Ei katalat kaunihista, Pullosuut punaverestä.
II 12.
Ei kuka hyvänsä tytölle kelpaa:
En mä huoli huitukoille, Noille poikaruitukoille, Nillikoille, nallikoille, Noille naapurin nasoille. — — II 14. Mie tahon tasaista miestä Tasaiselle varrelleni, Miehen riskin rinnoilleni Kaunokaisen, vereväisen Jääpi vaan tytöstä tästä Monta sulhasta surulle. II 15.
Tavallisia sulhoja ylpeä neito halveksii ja yleensä pojat hänen mielestään eivät ole tyttöjen vertaisia:
Niit' on noita poikasia Kuin on mustia sikoja, Talvitakku porsahia. Niin on noita poikasia, Kuin on suolla sammakoita, Alla virsun vinkujia. Niin on noita neitosia, Kuin on maalla mansikoita, Punakukkia keolla. Niin on noita neitosia, Kuin on kaupungin kanoja Eli liinalintusia.
II 19.
Kuinkas muutoin! Tytöt ovat poikia kauniimmat, sievemmät, siistimmät, jopa hurskaammatkin:
Kuului kenkien kapina, Kautokenkien kapina; Tytöt kirkkohon tulevat, Leimahtavat lehterille, Rinnan auki riehkäsevät; Kirjan sieltä kiskasevat, Josta virren veisaavat, Luvut kaunihit lukevat. Kuului löttöjen löpinä Tuohikenkien tohina; Pojat kirkkohan tulevat, Kirkkomäellä melskaavat, viinapuolikko povella, olutkannu kainalossa; Ei oo kirja mielessänsä, Ei papin parahat saarnat. Tytöt mielessä makaavi — —
II 20.
Niin — ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli — valitettavasti! —
Mutta onpa tytöllä sentään mielitiettynsäkin, jossa hänen sydämensä riippuu kiinni. Näin se kuvataan:
Onpa tietty tietyssäni, Mesimarja mielessäni, Lempilintu liitossani, Jok' on mieltynyt minuhun, Minä mieltynyt hänehen. Hänell' on ihanat silmät, Minulle syän suloinen. Ei hän heittänyt minua Eikä yksin jättänynnä; Omaksens' on ottanunna, Kullaksensa kutsununna, Walkiaksensa valinnut. Niin minä hänessä riipun, Sekä riipun jotta kiikun, Niinkuin lintu lehtipuussa, Kuusen oksalla orava.
II 31.
Eikä rakkaus ulkonaisia etuja kysy, kun sydän kerran on sydämen löytänyt — vähät muusta!
Sinä köyhä poika rukka Et oo koiltasi kopea, Suvultasi aivan suuri. Moni sun mustaksi sanovi — Woit sa olla muien musta; Minun kaunis ja hyvänen, Minun mielestä metonen, Woisirunen silmistäni.
II 33.
Mutta etäällä on oma kulta; ehkä viipyy vieraalla maalla, ehk' on aivan olematon, mielessä vain uneksittu — kaipaus on yhtä haikea kumpaakin:
Mitäpä tuosta jos ma soitan, Soitan soiden rannikoilla? Suotta suutani kulutan, Ääni ei kuulu kullalleni Armahalleni kujerrus; On mua kuuset kuulemassa, Oppimassa hongan oksat. En mä kuuselle kumarra, Petäjalle päätä käännä, En anna lepälle suuta, Kättä en koivulle kokota. Waan kun kultani tulisi, Armahani asteleisi, Sille suun-anto sopisi, Kättä lyöä kelpoaisi. — Sill' on päivä silmissänsä, Tähet taivon hartehilla, Olkapäillänsä otavat. II 41. — — — Oisko linnun lentoneuvot, Kohottimet kotkalinnun, Sitte siiville rupeisin, Lenteleisin, liiteleisin — Kulkisin ma kullan maalle, Asunnoille armahani. Lentäisin lepeämättä, Ilman puissa istumatta. Meret ei estäisi minua, Selät ei ne seisattaisi. En surisi iltaisesta, Murkinat' en muisteleisi. Armas minun aamustaisi, Illastuttaisi ihana, Kasvo kaunis syötteleisi.
II 44.
Woiko ihanammin, lämpimämmin rakkaus puhua ja haaveilla!
Surkea ja epätoivoa huokuva on kaipaus, kun
Maassa marjani makaavi, Mullassa muhaelevi, Alla hiekan herttaiseni, Kulon alla kultaseni.
II 53.
Sen kokenut haastaa, lapsuuden ystäväänsä surren:
Kaks oli meitä kaunokaista, Yhen muotoiset molemmat. Käsikkähä me kävimme, Sormikkaha me sovimme, Kilpoa kiven etehen. Pois on mennyt meistä toinen, Toinen suuresti surevi, Itkevi ikänsä kaiken. Wielä toivoisin tulevan, Toki kerran kerkiävän, Kun ois ottanut evästä, Mennynnä merien taakse, Maille ouoille osannut — Tulee mies merentakainen, Ei tule turpehen alainen
II 55.
Onnen toivostaan pettynyt laulaa liikuttavasti:
Oikein emoni ennen Lauloi lapselle minulle, Sanoi saavani minunki Sulhon kaunon ja sorian, Mustakulmaisen, korian. — — Kului vuoet, vieri päivät, Kului kultainen ikäni; Tuli kolmelta kosijat: Suru työnti sormuksia, Itku huivia isoja, Kolmas kuolema tulevi, Kotihinsa korjoavi.
II 70.
Näkyypä nainen joskus tukalasti tunteneen sukupuolensa ahtaalle rajoitettua, orjallista asemaa ja ikävöinneen väljemmille vesille:
Kun oisin poikana poloinen, Kalki jousen kantajana; Ei ne pyyt pyhää pitäisi, Oravaiset oisi jouten. Oisinko pojaksi luotu Ja kyhätty kyntäjäksi, En mä näissä näin kävisi, Kylän vierahan varassa; Kyntäisin isoni maita, Ja vakoisin vanhempani; Ei vieras vihelteleisi Pelloilla ison perillä; Ei itkis isoni pelto, Wainiot valitteleisi.
II 114.
Säännöllisissä oloissa neidosta tuli morsian, hänen tuli jättää isän koti mennäkseen uuteen. Tärkeä askel hänelle itselle. Ikäviin oli myös jättävä kotolaisensa erotessaan, hän kodin kauno ja ilo. Ainakin neito itse tunnustaa:
Kenpä kielin laulanevi Tämän harjun hartehilla, Kun tämä kana katovi, Punapuoli pois menevi? Katoo luuta laattialta, Tuopinkorvat tummenevat; Tämä linna liikahtavi, Jääpi sulhoset surulle, Partasuut pahoille mielin.
II 18.
Häälauluja on runsaasti. Niinpä "antiaisissa" kyselevät runonmuodossa kosianpuoli ja kaaso toisiltaan vuorotellen, toinen onko neidolla, toinen onko sulholla ne lahjat, taidot ja kyvyt, joita avioliitto ja uuden talon perustaminen vaatii. Kysytään onko neidolla hyvät hurstit, päänalukset, silkkihuivit, villavaipat, kaupungissa kantatut valkaistut vaatteet, onko neito kelpo keträäjä, kunnon kutoja; toisaalta tiedustellaan, onko sulholla itse saamansa karhuntaljat, peurantaljat, onko silkkiset sukansiteet, hopeiset housunnauhat, saksansaappaat, silkkihuivit, vilttihattu; onko hän kelpo kyntäjä, kylväjä, onko auransa terävä, kaataako kassaransa kaskea (I 126). Sitte kosia miehenpuoli ja kaaso piloillaan pitittävät toisiaan: "johan sain neidon!" — "Sitäpä hän juuri halusikin!" (I 127). — Kaaso varoittaa sulhoa hyvin pitelemään morsiantansa m.m.:
Elkäs meiän neitostamme, Elkäs viekö vehkasuolle, Panko parkkihuhmarelle, Olkileiville otelko! — neinnä ison koissa Aina viilti vehnäsiä, Katseli kananmunia. Aamut aittoja availlen, Illat luhtia lukoten Maitotiinun tienohilla, Olutpuolikon povessa. I 132. Ellös sie pahoin pielkö — Elä anna anopin lyöä Eläkä apen torua. I 133. Elkäs sie pahoin pielkö, Ellös vitsoin vingutelko. Neuvo sulho neitoasi, Opeta oven takana, Yksi vuosi suusanalla, Toinen silmän iskemällä, Kolmansi jalan polulla. Kun ei sitte siitä huoli, Weä vitsa viiakosta Tuopa turkin helman alla, Jolla neuvot neitoasi, Neuvot nelisnurkkaisessa, Kyläkunnan kuulematta. Elä nurmella nukita Pieksä pellon pientarella, Kuuluisi tora talohon, Naisen itku naapurihin. Eläkä silmälle sipaise, Kuppi kulmalle tulisi. Sinimarja silmän päälle! Kylän haukkuisi harakat: "Onko tuo sodassa ollut? Wai susiko sulhasesi?" — — I 134.
Hää-ilolla on vakavakin puolensa. Elämän huolet astuvat likemmäs. Morsian apeutuu itkulle aatellessaan, että rakkaasta kodista tulee ero, iloiset, hauskat tyttöpäivät menevät iäkseen, vapaus vähenee, huolia karttuu, kauneus menee. Tuttavat laulavat hänelle:
Olit kukka ollessasi, Kasvaessasi kanerva, Wesa nuori noustessa Näillä pitkillä pihoilla. Lähet nyt kukka kulkemahan Tästä kullasta koista. Luulet vietävän kotihin — Wieähänpä orjuutehen. I 138. Kasvoit sie talossa tässä, Korkian isosi koissa, Ahomailla mansikkana. Nousit voille vuotehelta, Wenymästä vehnäsille. Ei ollut huolta ollenkana, Annoit huolla honkasien, Ajatella aiaksien Surra suuren suopetäjän. Sie vaan liehuit lehtyisenä, Lennit lintuna lehossa. Menet toisehen talohon. Toisin siellä, toisin täällä, Toisin ukset ulvasevat; Et osaa ovissa käyä Talon tyttöjen tavalla; Et tunne puhua tulta Ensinkään emännän lailla, Taia et taittoa pärettä Talon miehen mieltä myöten. Ei ole tuttua tuvassa, Ei isonen armastele, Eikä äiti mainittele. I 139. Siell' on ohjat ostettuna, Walmistettu vankirauat. Kyllä saat kokea koito Apen luista leukaluuta, Anopin kivistä kieltä, Ky'yn kylmiä sanoja, Na'on niskannakkeloita. I 142.
Ja morsiamelta kuuluu vastakaikuna valitus:
Heitän valkeat veteni, Heitän hietarantaseni — — Lähen tästä kun lähenki, Kanssa toisen karkulaisen Ison saamasta salista Sykysyisen yön sylihin, Kevähäisen kieran päälle, Jottei jälki jäällä tunnu. I 144. Sitte toiste tullessani, Kotihin käyessäni, Ei minua muut ne tunne, Kuin ne kaksi kappaletta, Alimmainen aian vitsa, Perimmäinen pellon seiväs. I 146.
Mutta häitähän neito itse halusi. Kuinkas se elo niin äkkiä synkkeni, jota äsken ihanaksi uneksittiin? Eikös rakkaus kirkasta kaikkea, eikö "karkulainen", sulho, osaakaan alakuloista lohduttaa? Niinhän toki, ja niinpä neito järkevänä kuulkoon tuttavain lohdutusta:
Ei ole itettäviä Suuresti surettavia: Onpa sulho suojassasi, Mies verevä vieressäsi, Hyvä mies, hyvä heponen, Talon kanta kaikellainen. Kiitä neito lykkyäsi, Hyvän luojasi lupasi, Hyvän antoi armollinen, Hyvän osmon ohjillesi, Kalevaisen kannoillesi. Eipä tuo tok' laiska liene, Ei tuo virsi viinan kanssa Ei tussaa tupakka suussa.
I 151.
Onhan siellä emännällä tilava toimiala uudessa kodissa; eihän sillä pidä itseään orjaksi eikä onnettomaksi tuntea, etenkin jos saa lempeän miehen. Hänen lempensä palkitsee kaikki muut ikävät ja kiusat, kunhan vaan vaimo puolestaan täyttää velvollisuutensa. Ahkeruus kovankin onnen voittaa:
Pitäisi sinun piteä Pää tarkka, totinen mieli, Iltasella silmät virkut, Aamusella korvat tarkat. Konsa oikein otava, Pursto perin pohjaisehen, Silloin nuorten nousuaika, Wanhojen lepuuaika. Silloin aikasi sinunki Nousta luota nuoren sulhon, Saaha tulta tuhkasista. Kun ei tulta tuhkasissa, Kutkuttele kullaltasi. Iske tuli tuikahuta, Lähe läävähän samalla. Käy sie kuunnellen kujassa, Ammoiko anopin lehmä, Hirnuiko apen hevonen; Oljet lehmille ojenna, Heposille heinät heitä! Luo silmät sikainkin päälle, Elä sie sioille singu, Elä potki porsahia. Kun sitte tulet tupahan, Tule kolmena tupahan, Tuo sie luuat, tuo sie lunta, Itse tule kolmantena. Kun sie laattiita lakaiset, Elä lapsia lakaise; Nosta lapset lavitsalle, Pese silmät, pää silitä, Anna leipeä kätehen, Wuole voita leivän päälle; Kun ei leipeä talossa, Anna lastunen kätehen!
I 152.
Noin se liikkuu arkiaskareissaan nuori vaimo ja emäntä. Kuinka viehättävä ja elävä kuvaus kaikessa yksinkertaisuudessaan! Tämmöistä vaimoa mies varmaan rakastaa, eikä kaaso ollut liikoja laskenut morsianta hälle ylistellessä:
Puhas on pulmonen lumella, Puhtahampi puolellasi; Walkea merellä vaahto, Walkeampi vallassasi; Sorea merellä sorsa, Soreampi suojassasi; Kirkas tähti taivahalla, Kirkkahampi kihloissasi.
Kelpo vaimo on miehelle kallis tavara. Eipä suotta äiti neuvonut poikaa vaimoa hakiessa muistamaan ettei "kaikki kultaa mikä kiiltää":
Jos tahot talohon naia, Ellös pyytäkö pyhänä, Kirkkotiellä kihlaelko; Silloin porsaskin punainen Ja sikaki silkki päässä, Laiskat lainavaattehissa. Arkena parempi aika; Silloin naios, poikaeni! Ota olkihuonehesta, Riusanvarresta valitse, I 88. Kivenpuusta kiikkumasta, Käsivarsin vaapumasta. Navetasta nainen ota, Riihestä rimakka piika, Jok' on joutusa jalalta, Sormilta hyvin sorea, Askareihin aina valmis! I 89.
Surkeasti kyllä taisi kova todellisuus usein morsiamen onnen toivot pettää. Mies ei aina osannut aarrettaan arvossa pitää, nuori vaimo sai kokea uusien sukulaisten puolelta ynseyttä, nurjuutta; elanto on niukkaa, elämä ilotonta. Hän huomaa surukseen olevansa orja. Nyt vasta hän oivaltaa vapauden arvoa; nyt hän kiittelee entistä huoletonta elämäänsä kotona, lapsuuden ilopäiviä, kun ne ovat ikipäiviksi menneet. Näin kumminkin suomalainen runo kuvaa naidun naisen oloa orjalliseksi ja ikäväksi, ja taisipa todella usein niin ollakin. Pari esimerkkiä:
Olin kukkana kotona, Ilona ison pihalla; Iso kutsui kuuvaloksi, Emo päivän nousemaksi. Menin toisehen talohon, Poikki pellon naapurihin; Appi kutsui ahkioksi, Anoppi vesihavuiksi. II 157. Ahot on täynnä armotuutta, Lehot täynnä lemmetyyttä, Metsät mieliä pahoja. Purnu on puitua vihoa, Toinen purnu puimatonta; Sata saatuja sanoja, Toinen sata saamatonta. II 158.
Kuinka toisin oli nuorelle morsiamelle kuviteltu! M.m.
Hyvä neito, kaunis neito! Kun tunsit talohon tulla, Niin tunne talossa olla; Ei meillä surulla syö'ä, Ei eletä huolen kanssa Maitotiinu on tietyssäsi, Piossasi piimäpytty, Woivatinen vallassasi.
I 158.
Näin raukka vaikeroi:
Illat itken ikkunoissa, Aamut aitan partahilla, Puolet päivät parstuissa, Keski päivät kellarissa; Mit' en itkeä ilenne, Itkeä inehmisissä, Itken saunassa saloa.
II 162.
Nytpä ehkä sai kokea, että
Walkea kesäinen päivä, Neitivalta valkeampi; Wilu rauta pakkasessa, Wilumpi miniävalta. Niin on neiti taattalassa, Kuin marja hyvällä maalla, Niin miniä miehelässä, Kuin koira pahassa säässä.
II 42.
Waan kuuluupa iloisempikin sävel, kiitos suusta vaimon, joka pääsi paremmille oloille miehelässä:
Suuri kiitos sulholleni, Päänkumarrus kullalleni, Joka mun otti orjuuesta, Koppasi korennon päästä, Kihlasi kylän kivestä, Riihivartasta valitsi. Enkä moiti muoriani; Aleksi anoppiani, Joka toi pojan mokoman, Waali valkean urohon Mokomalle neitoselle.
II 171.
[Unisella oli usein raskaimmat kotityöt, esim. käsimyllyn vääntäminen ajallaan.]
Saattaapa miehelläkin ehkä joskus olla syytä katua naimistaan, jos ei sattunut hyvää puolisoa saamaan. Semmoinen laulaa puolittain piloillaan:
Kolm' on miehellä pahoa: Yks' on vuotava venonen, Toinen heittiö heponen, Kolmas äkäinen akka. Kyllä mies pahasta pääsi, Wenehestä vuotavasta, Ilman armotta Jumalan: Wenehen tulessa poltti. Wielä mies pahasta pääsi, Heposesta heittiöstä Ilman armotta Jumalan: Heposen susille syötti. Mutta kaitse kaunis Luoja Akasta ähisevästä! Ei pääse pahasta siitä Ilman armotta Jumalan. Ei taia tulehen luoa, Saata ei syötteä susille.
II 308.
Olemme siis tulleet mieheen semmoisena kuin hän aviomiesnä ja isäntänä elää ja raataa kotikonnullaan, ahkeralla työllä omaistensa keskellä kiskoo luonnolta elantonsa. Kyllä häntäkin vielä huvittaa ilo ja laulu, vaikka kylmä todellisuus tahtoo siitä vieroittaa. Onpahan nähty niin paljo kurjuutta, nähty niin monen toivon pettävän, ettei enää oikein haluta haave-ilmoissa leijailla, ei tositoimilta ehdi ja jaksa runoilla. Sitä mieltä lausuu seuraavakin:
Lauloin ennen, lauloin eilen, Laulaisin tänäkin päänä; Wiel' on virttä tieossani, Saatavillani sanoja, Wirttä toista tuulet toisi, Meren aaltoset ajaisi, Linnut liittäisi sanoja; Waan en joua laulamahan Kesäisiltä kiirehiltä, Heliältä hein'ajalta, Kalakuulta kaunihilta. II 273. Soisin päivät soiteltavan, Soitteleisin miekin kurja, Waan ei soita suuni kurja, Eikä ääneni iloitse. — — Enpä tuota tunnekana Mistä laulun laitteleisin — Akanko vanhan vakkasesta, Ukon uuen lippahasta. (Laulaisin niistä) Kun ois vakoissa voita Lippahaisissa lihoja.
Lupaapa sentään laulaa, jos annetaan ilonestettä kielen kirvottimeksi:
Tuo tuoppi puhasta vettä, Kuppi kullan karvallista; Ehkä suu toen sanoisi, Eli leuat leikin löisi.
Paha kyllä ei tuo "vesi kullan karvallinen" aina liene ollut niinkään viatonta laatua:
Tuo sarkka sanansepälle, Laita tuoppi laulajalle; Suu ei laula suuruksitta, Rinta ei rasvatta rimaja. Kunpa tuoppini tulisi, Lauleleisin, taiteleisin, Heläjäisin, heitteleisin; Kun ei tuoppi tullekana, Wien on virteni viluhun, Niistä tunkio tulevi, Pellon höystö hömmöttävi.
Ei siis suuria tämä runoilija ajatellut teoksistaan!
Jos siis kyllä useinkin lienee ajateltu, että "ei jaksa laulaa, ellei kasta kaulaa", ja Suomalaiset ilopidoissa maistelivat maljaa, ei sillä suinkaan juomarin kurjaa elämää enemmän kuin muutakaan renttumaisuutta hyväksytty. Sitä tuomitsi ankarasti kansan siveellinen tunto ja terve järki:
Moni matkassa tulevi Joutavalle juomarille, Hurjalle humalapäälle: Kinnas kirpovi kuhunki, Saapukka johonki saapi. Isäntä olutta juopi, Mies se viinoa vetävi, Heponen helyjä syöpi, Warsa varpoja purevi, Pere piinoa pitävi, Lapset nälkeä näkevi — Noin sanovi lapsi rukka: "Iso illalla tulevi, Tuopi tuoretta kaloa". Iso aamuksi ajavi, Keskiyöksi kerkiävi Tuopi tuoretta pajua, Antoi vitsoa verestä.
I 87.
Pidoissa siis miesten, laululahjallisten, kyllä kuultiin laulavan, jolloin tavallisesti kaksi laulaa kilvan, toinen toistaan parannellen koettaa laulullaan luoda ilmi jos joitakin ihmeitä ja aarteita, luoda olot ihaniksi, iloisiksi, niin että tuosta laulajien — tosin aistilliselta — käsityskannalta katsoen syntyisi oikea paratiisi, jos se voisi toteutua eikä olisi pelkkää mielikuvituksen leikkiä. Mutta sielua virkistää hetkeksi paeta jokapäiväisyyden huolten erämaasta tuonne haaveiden ilotarhaan kuuntelemaan sulolähteiden lorinaa, ilolintujen lirinää. Siksipä laulu on Suomalaisille niin rakasta, Wäinön kannel niin kallis. Niinpä eräässä runossa toinen laulaja lupaa laulaa rauniot rahoiksi, vuoret voipytyiksi, kalliot kananmuniksi, somerot suoloiksi, meren mullat maltaiksi, meren ruovot ruokapuiksi, kaislat kaalimaiksi; lupaa laulaa tyrskyt tyyntymään, vaahdot vaipumaan, tyrskyt tyynyiksi, vaahdot vaipoiksi. Kilpaveli lupaa taas vastineeksi laulaa lehdot leipämaiksi, ahovieret vehnämaiksi, mäet mämmikakkaroiksi, pienet vaarat piirahiksi, meret mesiksi, hiekat herneiksi, kivet kiiltäviksi, aallot ahveniksi, luotoset lohiksi jne. N:o 1 lupaa laulaa kannut muilta mailta punapöyän päähän, N:o 2 lupaa laulaa ne oltta ja mettä täyteen jne. Näin kilpailua kestää edelleen, toinen toisensa kimmalla koristaa ja rikastuttaa onnelaansa, kunnes kilpa päättyy herjauksiin: toinen kerskaa, että hänen laulustaan jumalatkin lämpiävät ja uhkaa laulaa huonompansa siaksi maata tuhnimaan, johon toinen vastaa:
Jos tahon tasoille panna, Wiitsin verroille veteä, Tyvin laulan tyhvän kuusen Sinun kurjan kurkkuhusi, Ettei kurkkusi kumaja, Henkireikäsi heläjä.
II 283.
Mutta miehen elämä ei ole laulua ja ilonpitoa, vaan parhaastaan työtä ja tointa. Siinä hänelle varttuu toimitarmoa, älyä ja voimaa, siinä ilmestyy hänen kunniansa ja kauneutensa. Kuulkaa kuinka vankka mies laatii majan korpeen; hänen ei sovi itsensä siitä kerskata, hänen vieraansa uuden talon katsojaisissa laulaa:
Sanelen salituvista, Saajasta salitupien, Isännästäni iloitsen, Jok' on saanut suosta suojan, Ko'in korvesta kokenut, Hirret hirmulta mäeltä, Ruotehet romeikolta, Malat marjakankahilta, Sammalet sulilta soilta. Usein hyvän isännän Jäänyt on kinnasta kivelle, Hattua havun selälle, Saahessa tätä salia, Kammaria kalkuttaessa. Usein hyvä isäntä Noussut on nuotiotulelta, Havannut havusialta, Havu pään on harjaellut Hirsiä hakattaessa, Kartanoa tehtäessä.
I 112.
Semmoisen vankan isännän viereen sopii kelpo emäntä, näin kuvattuna:
Usein hyvä emäntä Kuulevi kukotta nosta, Katsomahan karjoansa, Onko oikein Omena, Lykyllähän Lyttimäinen. Usein hyvä emäntä Itse rihmat ketreävi, Itse kankahat kutovi; Ei kysy kynsiä kylistä, Oppia ojan takoa. Usein hyvä emäntä Saapi saunassa asua Syänyöllä yksinänsä, Maltahia katsomassa, Ituja imettämässä.
I 113.
Miehen toimista vie valtasijan metsästys, jota innokkain sanoin ylistellään. Metsästys on hänelle juhlaa, jumalanpalvelusta. Hän on mielestään silloin vieraana metsänjumalan linnassa Tapiolassa ja kaikki Tapion väki osoittaa hänelle suosiotansa. Hartain virsin hän tätä suosiota anookin. Metsolaan mennessä hän laulaa m.m.:
Mielin mennä metsolahan, Metsän tyttöjen tyköhön, Salon piikojen pihoille, Havulinnan liepehille Juomahan salon simoa, Metsän medet maistamahan. Heitän pois heinäkengät, Kaskivirsuni karistan; … Sukset voian voitimella, Hiihän tuosta hiljallehen, Hiihän kohti korven rannan, Salon siintävän sisälle, Yöllä auringottomalla. Oksat otsani sukivat Havu pääni harjoavi, Mieliksi metsän tytärten, Salon impien iloksi.
II 330.
Mikä raikas metsän tuoksu on noissa sanoissa! Edelleen:
Metsän ukko halliparta, Metsän kultainen kuningas, Avaa nyt aittasi avara, Laske juoni juoksemahan, Kullaista kujoa myöten, Jost' on sillat silkin pantu, Weralla vetelät paikat, Pahat paikat palttinalla! Ukko kultainen kuningas, Anna mulle ainojasi, Kanna mulle kaunojasi, Kullassa kulisevia, Hopiassa helkkäviä! Aja vilja vieremmille, Minun metsipäivinäni, Erän etsiaikoinani!
II 333.
Ankarampi ottelu, kuin metsän otusten kanssa, syntyi, jos vainolainen oli maasta miekoin torjuttava. Suomalainen on aina ollut urhea soturi. Mutta hän on siksi läheltä nähnyt sodan hirmuleikkiä, siksi paljo pahaa kärsinyt vuosisatoja riehuneiden sotien jaloissa kahden puolen valtakuntain rajaa, ettei hän voi sotaa semmoisenaan kiitellä. Järkevä mieli näkee siinä surkeutta suurta. Siitäpä tämmöinen toivomus:
Warjele vakainen Luoja Kavioista vainovarsain, Sorkista sotahevosten, Rauan valkian vaarasta, Terän tuiman tutkamesta, Tykin suuren suun eestä, Rautakirnujen kiasta! Warjele vakainen Luoja Suurilta sotakeoilta, Jossa lyijy miestä lyöpi, Tinapalli paiskoavi; Jossa pää pahoin menevi, Sekä kaula katkiavi!
II 323.
Waan eipä sodassakaan surkuttelemista, jos sillä hyvää voitetaan, jos sillä saadaan rakkaille omaisille onni ja rauha turvatuksi.
On nyt meitä miekan alla Poikia sotapolulla; Yöt porumme pakkasessa, Lustomme lumen seassa — — Waan emme pojat poloiset, Emme itke itsiämme, Emmekä vaivoja valita, Jos immet hyvin eläisi, Impyet iloilla mielin, Mesimielin morsiamet, Lesket leikkiä pitäen, Muoriset murehtimatta.
II 324.
Rakkaus innostaa kuolemataki uhmailemaan. Ja mikäs hätä, jos istumme Korkeimman varjeluksessa!
Tuolla päästän pääramuni, Heikon henkeni vapahan, Kun ma luome Luojahani, Heitäme Jumalahani. Warjele vakainen Luoja Warjele vahingon tieltä, Kaitse kaikista pahoista!
II 326.
* * * * *
Elinkeinoista eli töistä puhuttaissa sopinee myös kosketella paimenten elämää, joka, täyttäen tärkeän sijan Suomalaisten oloissa ja ainakin huokuen vienoa runollisuuttansa, on antanut aiheen monelle laululle. Wälittömämmin kuin kukaan muu oleskelee paimen luonnon seurassa, kuulee sen hengen salaiset kuiskeet, tajuaa herkästi kaikkea kaunista ja ihanaa. Luonnon esineet ovat paimenen paraat tuttavat, joiden seurassa hänen on hauskin olla. Niiltä oppii hän myös rakkauden suloisen salaisuuden:
Ei ole paha paimenien, Paha ei karjan kaitsijojen; Kiikumme joka kivellä, Laulamme joka mäellä, Joka suolla soittelemme, Lyömme leikkiä ahoilla, Syömme maalta mansikoita Ja juomme joesta vettä. Marjat kasvon kaunistavi, Puolukat punertelevi. I 171.
Täst' on kulta kulkenunna, Tästä armas astununna, Walkea vaeltanunna; Täss' on astunut aholla, Tuossa istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, Kangas kahta kaunihimpi, Koko metsä mieluisampi Tuon on kultani kulusta, Armahani astunnasta. I 174. Lintu lauleli lehossa, Kullaistansa kuikutteli, Armahaistansa halasi. Enkö mie poloinen rukka Tuota toivoisi enemmin, Halajaisi hartahammin Kullaistani kulkevaksi? Tule tänne, pieni lintu, Lennä tänne, lintu rukka, Haastele halusi mulle, Ikäväsi ilmoittele; Mie sanon sinulle jällen, Haastan mielihaikiani. Sitten vaihamme vajoja, Kahen kesken kaihojamme. I 175. Muut ne kuuli kirkonkellon, Minä kurja karjankellon; Papin parran muut näkivät, Minä kurja kuusen latvan. Kivi on mulla kirkkonani, Pajupehko pappinani, Lahokanto laulajana, Käki muina lukkarina. Kuku kultainen käkönen, Käynkö viikonki vilussa, Kauan karjan paimenessa? I 177.
Tässä puhuu jo lopuksi tyytymättömyys, väsymys paimenen rasituksiin vilussa ja märässä.
Paimenten hupaisan elon ohessa sopinee muukin ilo mainittavaksi. Ilonpitoon kuuluu likeisesti nuorison kesken tanssi. Häissä vilkkaasti kisailtiin ja ilon nostajana oli tanssi. Sen synnystä on omituinen runollinen juttu:
— — Tanssi on tuotu tuolta maalta, Wienan päälliltä vesiltä, Saksan salmilta syviltä; Kisa taampata taluttu — — — Ulvoi ukset Uuen linnan (= Novgorod'in), Naukui Narvan linnan portit, Winkui Wiipurin veräjät Tanssia taluttaessa. Heposet veti hiessä, Warsat vaahessa samosi; Reki rautainen ratsasi, Kapla patvinen patsasi, Luokki tuominen tutasi Tanssia taluttaessa. Pyyhyet vihertelivät Wesaisilla vempelillä, Oravat samoelivat Aisoilla vaahterisilla j.n.e. Kannot hyppi kankahalla, Mäellä pelmusi petäjät Tanssia taluttaessa. — — Lehmät partensa levitti, Härät katkoi kytkyensä, Naiset katsoi naurusuulla Emännät ilolla mielin t. t. — — Herrat nosti hattujansa, Kuninkaat kypäriänsä, Wanhat miehet sauvojansa, Pojat nuoret polviansa t. t. Jo tanssi pihalle saapi Ilo alle ikkunoien. Tanssi tungeksen tupahan, Ilo pirttihin ajaksen, Jalan polki portahalle; Kiukoa kivinen liikkui, Silta soitti sorsanluinen, Tanssin tullessa tupahan. Ilolinnun astuessa.
I 117.
[Suomalaiset kansantanssitkin lienevät ulkomaista syntyperää.]
Semmoisella remulla tanssi tuli meille!
* * * * *
Kirjavaa vilinää, iloa, surua, taistelua, puuhaa on siis elämä, monellaista sen varrella etehen ehtii. Waikea on aina osata oikeaa väylää salakarien välitse: harva pääsee onnella perille, niin ettei joskus kumminkin alus kiveen karahtaisi ja alkaisi vuotaa. Meneepä valitettavasti moni upoksiinkin, uupuen puolitiessä. Wiisautta ja älyä sitä tarvitaan osatakseen oikein elää, tuhma ei tule toimeen ollenkana. Ja kuka on tuhma?
Tuosta tunnen tuhman miehen, Arvoan uron typerän: Wiikon istui vyö sylissä, Kauan housut kainalossa, Wiikon virsua tekevi, Kauan tuohta katselevi — — Tuosta tunnen tuhman naisen, Tahi tyttären typerän: Tulen tuhkahan puhuvi, Lietehen lehettelevi, Nousevi tuvalle tupru, Paha katku kartanolle.
I 83.
Waan eipä äly ja toimikaan aina auta, kun monet olot täällä mailmassa ovat niin nurjanpuoliset, perityt ennakkoluulot vallitsevat ihmisten kesken, estäen heitä totuutta näkemästä ja oloja sen mukaan järjestämästä. Onnen antimet ja elon edut on epätasaisesti jaettu ihmisten kesken; tyhjänpäiväinen, itsekäs ylvästelijä, jolla on maallista mahtia, riistaa ja tavaraa, joka osaa loistollaan lumota ihmisten silmiä, nauttii arvoa ja elää mukavasti täällä; mutta usein tosi kuntoa ei huomatakaan, se kun ei kopeile suurin sanoin, vaan nöyränä väistyy syrjään. Ja vaikka kaikkien ihmisten pitäisi olla yhdenvertaisia, niin eipä käytännössä heitä saman kaavan mukaan arvostella, oikeutta ei tasan jaeta. Jos köyhä raukka hairahtuu, vaikka vähänkin, kyllä siitä melua nostetaan ja häntä hosutaan, mutta ylhäisen usein pahempiakin syntejä ei uskalleta moittia. Hän laatii lain itselleen oman etunsa mukaan. "Pikku varkaat hirtetään, isot pääsevät". Tämmöisiä oloja kuvaa eräs eläinsatu varsin sattuvasti:
Lintujen keräjät.
Köyhä mies ketoa kynti, Kylvi kymmenen jyveä. Siihen lintuja sikesi, Kasvoi paljo peipposia; Hakahti harakat siinä, Sekä närhit näppäsivät, Kävi sirkut sissimässä, Warpuset varastamassa. Pajulintu palkulainen, Äkättihin, keksittihin Wievän viimeistä jyveä, Reunimmaista reutoavan. Nuorittihin, käärittihin, Pieksettihin, pyntättihin, Lyötihin, lytistettihin, Jaloin päällä pyörittihin, Wesi silmästä sirusi, Weri vaivaisen nokasta, Keräjihin käytettihin, Laitettihin lain etehen. Kurki lintujen kuningas Itse istui tuomariksi, Laklat lautamiehiksi, Walamiehiksi varikset. Kurki huuti kulkustansa: "Ootko ottanut jyviä Köyhän miehen kynnökseltä?" Pajulintu palkulainen Siihen vastaten sanovi: "Söin minä jyveä kaksi, Kovin äijä kun on kolme". Kurki kulkkunsa kurotti Yli pöyän lausumahan: "Kosk' oot ottanut jyviä, Käynyt kurja sissimässä, Köyhän miehen kynnöksellä, Kynnöksellä, kylvöksellä; Niin ei saa sääliä varasta — Tahi korvat karsitahan, Tahi kaula katkotahan, Pää poikki järitetähän". Pääskyläinen, pieni lintu, Se lausui laen rajasta: "Warastat sinäkin kurki, Otat otria oloksi, Rukeita mielin määrin, Kannat kaurankin jyviä". Kurki laski suuren kulkun, Parkasi pahan sävelen Pääskyselle pienimmälle: "Oonko mie varastanunna Köyhän miehen kylvöksestä? Taian mie ilmanki eleä Köyhän miehen kylvöksettä; Lennän synkkähän salohon, Siellä riivin rikkahia, Katkon kaurahalmehia, Tahi syön marjoja metsästä, Kaivan suolta karpaloita". Lausui pääsky pieni lintu: "Waan minäpäs en varasta; Olen ihmisten ilona, Riemu kaiken ristikansan, Saattelen suven sanoman, Laitan päivän lämpimämmän".
I 91.
Siis: rakkaus, joka itseään muistamatta toimii toisten iloksi, se luo elämää, onnea, suvea ja lämpöä. Kunpa rakkauden henki pääsisikin voitolle, kylmä itsekkäisyys pakenisi, silloin oltaisiin onnelliset. Mutta se on mahdotonta, niin kauan kun synnin kirous painaa ihmistä ja luomakuntaa. Niin ollen, kun pahasta ei koskaan täydelleen päästä, on se tehtävä mikäli suinki siedettäväksi. Kuultakoon Jumalan ääntä omassa rinnassamme, noudatettakoon omaatuntoa ja järjen valoa. Eri elämänkohtiin sopivia hyviä neuvoja lausuu eräs runo Wäinämöisen, viisaan laulajan, sanoilla, m.m. näin:
Kielsi vanha Wäinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kielsi kolmesta pahasta: Wesillä viheltämästä, Lainehilla laulamasta, Purressa parahtamasta. — — Yksin öillä kulkemasta, Humalassa huutamasta, Maantiellä makaamasta, Sydänyöllä soutamasta. — — Kielsi vanha Wäinämöinen Kukkaroa paikattua, Wyöltä miehen naimattoman; Kielsi työtöntä taloa, Toukoa tekemätöntä. — — Kielsi maata miehetöntä, Koiratonta kartanoa. — — Wielä kielsi vanha Wäinämöinen Kullalle kumartamasta, Hopealle horjumasta, Wanhan nuorta tahtomasta, Kaunista käkeämästä. Sanoi vanha Wäinämöinen Nuoremmalle veiollensa: Kaunis on kattila tulella, Waikka vettä kiehukohon; Hyvä mieli miehen päässä, Waikka ilman istukohon. — Säre ei mieli miehen päätä, Wäki ei väännä hartioita. — — Hoia hongaista venettä, Hoia hongan veistäjätä; Paha on orja palkatonna, Paha paljon palkan kanssa; Osallahan mies elävi, Koira tosen kohtalolla. — — Suo vilja vihattavalle! Wiha viepi viljan maasta, Kateus kalan ve'estä. — — — Sanoi vanha Wäinämöinen: Aina auttavi Jumala, Ajan kunki katkasevi; Wiipyen erät paremmat, Kauan ollen kaunihimmat. — — Jumalass' on juoksun määrä, Ei miehen ripeyessä; Juokseva johonkin saapi, Käypä kauas kerkiävi — Usein käypi käypä härkä, Kun jo hengästyi hevonen.
I 90.
Turvaa siis Jumalaan ja tee tehtäväsi kärsivällisesti niin apu tulee, jos myöhänkin. Se keino ei petä koskaan.