Ilman vaan aikojaan: Pieniä juttuja

ILMAN VAAN AIKOJAAN

Pieniä juttuja

Kirj.

KAARLO HEMMO

Porissa, Gust. Ronelius 1909.

SISÄLLYS:

Ilman vaan aikojaan… Miksi pastori ei nauranut… Kun Matti naitiin… Pahin rangaistus. Karhun ampuminen. "On takahangassa, kuin Vesamäki mustalaisille." Kun lukkari Lassi Kivipuro taivaaseen matkusti. Valtuusmiehen huono menestys. Häämatkaseikkailu. Kun nimismiestä jutkautettiin. Hampaankolotus. Rakkaus ei ole potaatti! Hyvää tavaraa. Merimiesten kylpy. Nappi kolehtikukkaroon.

Marjamatka. Politiikasta. Herra sen salli eikä Pekkakaan pannut vastaan Yhteiskunta ja kansakoulunopettajat Kadonnut morsian Palkollisten valistusiltama Kun Marja-ahon Mikko viljeli juurikkaita Rautatielaitoksemme. Joulurauha Osuusruokala "Yhteishyvä" Matti Aution rakkaudentunnustus

Ilman vaan aikojaan…

Kahden maailman kylillä toisensa kohdanneen savolaisen miehen välillä oli kerran syntynyt seuraava keskustelu:

— Mistä kotoisin?

— Minäkö?

— Niin?

— Kuopiosta.

— No, sittenhän olemme samasta pesästä, sillä Kuopiosta sitä minäkin olen.

Toinen nolostui, kun oli mahtavasti sanonut kaupungista olevansa, eikä kuitenkaan ollut, ja sen vuoksi virkahti:

— Minä en olekaan kaupungista…

— No, mistäs sitten?

— Ilman vaan aikojaan… Tuusniemeltä. Keskustelu oli päättynyt tähän ja tuskinpa sitä olisi ansainnut kertoa, ell'ei siitä saisi nimeä semmoiselle kirjaselle, joka tahtoo vaatimuksitta esiintyä, s.o. ilman vaan aikojaan… Elkööt myös lukijatkaan kirjasen suhteen mitään vaatimuksia asettako, vaan hankkikoot sen itselleen ilman vaan aikojaan ja katselkoot sitä muun lukemisen tahi puhelemisen lomassa ilman vaan aikojaan… Ja jos heiltä tiedustetaan, mitä lukevat, niin vastatkoot:

— Ilman vaan aikojaan…

MIKSI PASTORI EI NAURANUT…

— Sanokaa mitä tahansa, mutta minä luulen, että pastori on ollut joko onnettomasti rakastunut tahi on häneltä kuollut lempensä esine, sanoi postinhoitajatar, vanhapiika, joka miltei kaikkiin asioihin sotki rakkauden.

— Minä puolestani uskon Herran häntä etsiskelleen niin voimakkaalla kääntymisellä, että kaikki maallinen on saanut unohtua ja nauru juuri etupäässä, arveli lautamiehen emäntä.

— Mutta minun mieheni sanoo nähneensä pastorin nauraneen toisella suupielellään, kun kellonsoittaja oli talkoudessa tanssinut karhunmöyryä, tiesi lukkarin rouva kertoa.

Tätä viimeksi mainittua puhetta ei kukaan lukuisista naisista ollut kuulevinaankaan, sillä vanhastaan tunnettua oli, että lukkari ja hänen rouvansa olivat tietävinään kaikki asiat paremmin, kuin muut.

— Kerrassaan turhaa on arvella sinne tahi tänne, siinä kun ei voi olla mitään muuta syytä, kuin yksinkertaisesti pappimainen tekopyhyys, päätteli teräväkielinen kunnanlääkärin rouva.

Nyt tekivät rovastinrouva ja kappalaisen leskirouva niin hermostuneita liikkeitä ja niin pahasti silmäilivät, että kaikki toisetkin naiset loukkaantuivat. Myrskypilvi näytti koko huoneen yli leijailevan, ja ell'ei kahvintuoja samassa olisi sisään astunut ja kääntänyt huomiota toisaalle, niin kukatiesi, minkälainen nujakka olisi noussutkaan.

Ei suinkaan ensimmäistä kertaa tapahtunut, että pitäjän naisten, jopa miestenkin, milloin heitä vaan useampi yhteen sattui, keskustelun aiheena oli uuden kappalaisen, pastori Pietari Pyhälän nauramattomuus. Hän oli vasta ensimmäistä vuottaan pitäjässä ja oli siksi kaukaa muuttanut, ett'eivät uteliaammatkaan olleet hänestä kovin paljon tietoja saaneet — ja valhetta hänestä taasen ei voinut puhua, hän kun oli kauttaaltaan kunnon mies. Saarnalahjat olivat vertojaan etsivät, kaikkia kohteli hän suoralla avomielisyydellä, oli valmis tehtäviään nurkumatta täyttämään ja sovinnollisessa hengessä tahtoi riitaisuudetkin selvitettäviksi. Kirkolliselle kutsumukselleen ei hän laisinkaan loukkaukseksi katsonut käydä kaikenmoisissa kokouspaikoissa, eikä koskaan moittivasti puhunut, jos hää- ja huvitilaisuuksissa näki viattomasti riemuittavan. Mutta se merkillinen omituisuus hänessä oli, ett'ei hän koskaan nauranut. Ja tässä sitä kummaa olikin enemmän, kuin tarpeeksi asti, jopa oikeutettuakin. Mies ei, näet, vielä ollut 30 ikävuottaan täyttänyt, silmien ja kasvojen ilme oli vilkas ja kun oikein tarkasteli, ei voinut olla huomaamatta, että pohjalla täytyy löytyä tai on ainakin löytynyt aimo annos veitikkamaisuuttakin — ja tämä samainen mies ei kuitenkaan koskaan nauranut, ei edes silloinkaan, kuin toiset olivat naurusta katkeamaisillaan… Mikä oli tähän syynä? Miksi hymyä ei koskaan hänen verevillä huulillaan nähty ja miksi muutoin niin miellyttävät kasvonsa olivat naurulle jäässä?

Tämmöisiä kysymyksiä lakkaamatta tehtiin, ja milloin vaan pitäjäläisiä yhdessä oli, silloin melkein poikkeuksetta, etenkin jos puhe-ainetta puuttui, keskusteltiin pastorin nauramattomuudesta ja koetettiin keksiä syitä siihen. Kaikki kokeet olivat kuitenkin turhia, eikä kellään ollut rohkeutta ruveta niin tungettelevaiseksi, että olisi itseltään pastorilta sitä tiedustanut. Hyvin uskottavalta tuntuu, että koko tämä asia, joka pitäjäläisistä oli tavallaan "polttava kysymys", olisi kaikiksi ajoiksi jäänyt salaperäisyyden verhon taakse, ell'ei pastorin kuoleman jälkeen olisi löydetty erästä merkillistä paperia hänen tärkeimpien talletettaviensa joukosta. Kun ei voine olettaa, että vainajan muistoa kohtaan tapahtuu loukkaus, kopioidaan pastorin jättämä paperi tähän ja oli se sanasta sanaan näin kuuluva:

"Minä en koskaan naura.

Oman itseni kanssa olen vakavamielisen harkitsemisen jälkeen tehnyt sen järkähtämättömän päätöksen, ett'en täst'edes koskaan enää naura, olkoonpa siitä pidättäytyminen kuinka vaikeata tahansa, minä kun naurullani olen häväissyt pyhän saarnavirkani itse kirkossa, pyhässä Herran huoneessa. Jos minä tämän lupaukseni rikon, katson itseni mahdottomaksi sananpalvelijana olemaan. K:ssa Kesäkuun 24 päivänä 1816.

Pietari Pyhälä, apulaispappi." (Sinetti).

Kun tämmöinen sitoumuspaperi löydettiin, oltiin päästy avaimeen käsiksi, jota mitä kiihkeimmän uteliaisuuden vallitessa ruvettiin pyörittelemään. Tietysti oli paljon vaikutuksia voitettavana, mutta innokasten ponnistusten avulla saatiin salaisuus ilmi. Lyhykäisyydessään kerrottuna on se seuraava:

Pastori Pietari Pyhälä, joka ei ollut taipunut suomalaista sukunimeään ruotsintamaan, vaikka se sinä aikana oli niin tavallista, oli ensimmäisinä pappisvuosinaan apulaisena K:ssa. Eräänä juhannuspäivänä, jolloin jumalanpalvelus oli tavallista juhlallisempi syystä, että rippilapset laskettiin Herran ehtoolliselle, oli pastori Pyhälä saarnaamassa. Kirkko oli koristettu lehtipuilla ja ihmisiä oli tungokseen asti. Kun oli lämmin ilma, olivat ovet auki. Kirkon pää-oven kynnykselle oli muuan vanha mummo asettunut istumaan sillä tavoin, että seljällään nojasi pihtipieltä vasten ja toinen jalkansa oli sisäpuolella ja toinen ulkopuolella kynnystä. Vaikka pastorin saarna oli ainakin, mutta erittäinkin juhlapäivänä, voimakasta ja pirteätä, oli mummoa kuitenkin ruvennut torkuttamaan. Lienevätkö poikaviikarit ajaneet vai omia aikojaanko lie kirkonkylän lautamiehen tallipässi lähtenyt nousta kaputtelemaan kirkonrappusia myöten ylös ja olisi kai kirkkoonkin astunut, ell'ei olisi ruvennut tarkastelemaan kynnyksellä torkkuvaa mummoa. Huomatessaan mummon pään nyökkämisen, oletti kai pässi sitä puskusille vaatimukseksi, koska oli ruvennut niskaansa väännellen käpälällään kaapimaan rappukiveä ja hiljalleen äännähdellyt: "Pä… ä… pä… ä…" Juuri sillä hetkellä oli saarnaava pastori sattunut vilkasemaan ovelle päin, kohdaten siellä nähtävän, joka oli niin mieltä- ja sydäntäkutkuttavaa, että häneltä oli nauru purskahtaa. Onneksi hän toki muisti paikan pyhyyden ja sen kalliin tehtävän, jota oli toimittamassa. Mitä kiireimmiten hän käänsi päänsä toisaalle ja vakavalla hartaudella vertaili tätä juhannusta sinikirkkaine taivaineen ja kukkineen muistoksi paratiisista, jossa esivanhempamme puhtaine, synnittömine sydämineen… hahhah hahaha hahhah hahaha hahhah hahaha…

Keskellä lausettaan oli pastori, näet, sattunutkin vilkaisemaan jälleen ovelle päin, jossa pässi siinä silmänräpäyksessä puskea jupsasi mummoa päähän niin voimakkaasti, että mummoparka kaatui kynnykseltä ylenkuntturaisiaan kirkkoon, tehden mitä hullunkurisimman kuperikeikan, joka on helpompi käsittää, kuin kertoa. Kirkkoväki oli tavattomasti hämmästynyt ja useampi kavahti seisomaan. Kun jokaisen katse ja huomio oli kiintynyt pastoriin ja hänen saarnansa kuuntelemiseen, ei kukaan huomannut, mitä ovella tapahtui. Ja sitten sitä vasta pastoriin ruvettiin oikein katsomaankin, kun hän täyttä kurkkua nauroi, niin että kirkko raikui. Tosin näytti väliin siltä, kuin hän tahtoisi lakata, mutta naurunpuuskat alkoivat uudelleen ja saarnatuolin laidasta kiinni pitäen pastori edelleen hohotti… hahhah hahaha hahhah haahaa…

Tuli toki naurusta viimein loppu kun tulikin. Hengästyneenä, hermostuneena ja harmistuneena oli pastori laskeutunut saarnatuolista alas tiedustamaan, sallitaanko hänen toimittaa jumalanpalvelus loppuun asti. Kun kirkossa-olijat yksimielisesti siihen myöntävästi olivat vastanneet, oli pastori noussut saarnaansa jatkamaan. Silloin olikin vasta saarna saatu kuulla ja koko muukin jumalanpalvelus oli sitten tullut niin liikuttavasti toimitetuksi, että kirkossa oli itkeä nyyhkytetty kaikkialla.

Pastorin pyynnöstä ilmoitti kirkkoneuvosto tapauksen tuomiokapituliin, jonne pastori kutsuttiin kuulusteltavaksi. Kun hän suullisesti asian oikein selitti, annettiin hänelle ainoastaan muistutus. Mutta tarpeeton tämä muistutuskin oli, sillä pastori oli jo samana päivänä, jona tapaus sattui, rangaissut itse itseään, vieläpä niin ankarasti, kuin edellä olleesta, hänen jälkeenjättämästään paperista näkyy…

Ja siinä oli syy, miksi pastori ei nauranut.

KUN MATTI NAITIIN…

Samaan taloon he olivat sattuneet pestautumaan, Marketta palvelijattareksi ja Matti rengiksi. Uudessa palveluspaikassaan he jo tulopäivänsä iltapuolella olivat niin toisiinsa tutustuneet, kuin olisivat ikänsä yhdessä asuneet, vaikka totinen totuus oli, ett'eivät koskaan sitä ennen olleet toisiansa tavanneet. Aivan alusta alkaen oli heillä jokaisessa kohtaamisessa jokin pilapuhe toisilleen valmiina ja tuommoinen hyväntahtoinen naurava katse sen harjakaisiksi. Hyvin pian heidän välillään oleva juopa kuivui kokonaan umpeen ja vuoden lopulla oli heidän suhteensa siinä määrässä hyvä, että kyläkunnan ennustaja-eukot alkoivat arvella, että kyllä heistä taitaa tulla yksi…

Ennenkuin seuraava pestausaika saapui, olivat he jo ajoissa keskustelleet, vieläkö jäävät entiseen paikkaan tulevaksi vuodeksi tahi eivätkö.

— Jos vaan tahtovat pitää, oli silloin Marketta sanonut.

— Samaa ajattelen minäkin — oli Matti lausunut — sillä näkyypä tässä työtä, ruokaa ja lämmintä riittävän.

Ja kun kumpaistakin sitten pestausaikana toiseksi vuodeksi pyydettiin, antoivat he myöntävän vastauksen. Enemmän kuin tähän asti olivat he täst'edes toisiinsa kiintyneitä. Missä suinkin sopi, siinä he aina puhua supattelivat toisilleen, ja jos Marketta mitä apua tarvitsi, silloin oli Matin auttava käsi heti ojennettuna, eikä Marketta suinkaan tietänyt, ennenkuin itse siihen hommaan ruvetessaan, että saunapuut olivat jo uunin edessä ja navettavedet kannetut. Marketta taas puolestaan valvoi, että Matin sukat tulivat ajallaan parsituiksi ja että hänen kylpyvetensä oli lämmitettyä. Heille kyllä kaiken tämän johdosta monta irvistelysanaa lausuttiin, mutta he eivät olleet toppanaankaan, vaan lohduttivat itseään sananlaskulla: Ei haukku haavaa tee, jos ei koira purra saa. Ja siltä melkein näytti, kuin toisten virnailut olisivat heitä yhä läheisempään yhteyteen saattaneet. Niinpä he esimerkiksi yhdessä astua tassuttelivat pyhinä kirkkoon ja yhdessä sieltä palasivat. Ja sekös kielikelloille vasta vettä myllyyn antoi, kun he yhdessä menivät Jyväskylään laskiaismarkkinoille. Siellä, jos missä, oli Marketalla ja Matilla hauskaa! He kävelivät puolipäivää posetiivinsoittajan mukana, ostivat monta uutta ja kaunista rakkaudenlaulua, vieläpä niitten säveleenkin oppivat, ajoivat karusellissa ja joivat torilla vehnäskahvit kolme kertaa päivässä. Kotiin lähtiessä osti Matti Tampereen puodista Marketalle niin helakkavärisen huivin, että se näkyi avannolta kotiin. Sen lisäksi hän vielä kaikessa salaisuudessa osti pari hopeasormusta, jotka päällepäätteeksi oikein kultauttikin. Vaan eipä hän itsekkään lahjoitta jäänyt! Marketta, näet, pisti hänen taskuunsa paperikäärön, joka sisälsi messinkiset kellonperät, niin paksut, että ne, Marketan sanojen mukaan, kelpaisivat, vaikka härän kytkyeksi. Ja ne välkkyivät, kuin kulta!

Kun kotiväki sai näistä lahjoituksista tietää ja joku vahingossa Matin sormuksetkin näki, niin silloin heti päätettiin, että kyllä heistä tulee yksi… Sitten tuo arvelu levisi kylällekin ja sielläkin sanottiin, että kyllä heistä tulee yksi… Matti oli ruvennut itsekin miettimään, että silloin on taottava kuin rauta on kuuminta. Eräänä perjantai-aamuna kun hän Marketan sattui saunassa tapaamaan, sanoi hän:

— Mitäs tästä turhasta jorotuksesta enää lähtee — sano suoraan, eikö meidän sopisi panna nuttujamme samaan naulaan?

— Tarkoitatko sitä, että papilla panettaisimme mustaa valkealle?

— Sitähän minä tarkoitan.

— No, jos luulet, että minä eukoksesi kelpaan, niin pannaan vaan ryysyt yhteen.

— Mikäpäs tässä sitten hätänä… Lämmitä pesuvettä minullekin asti ja koeta joutua itsekin pian valmiiksi.

Tässä oli koko kosinta — ei siinä ensin uinailtu ja autuaasti vavahdeltu, ei äänettömällä huokauksella kysymykseen vastattu, eikä tulisesti suudeltu: sydämen teeskentelemättömällä suoruudella avioliiton ensimmäinen side solmittiin… Matti, näettekös, oli jo ovessa silloin, kuin hän puhui pesuvedestä ja pyysi Marketan kiirettä pitämään. Sitten hän astua taapusteli isännän pakeille. Häntä hiukan nolostutti, eikä oikein tietänyt, kuinka alkaisi. Muutaman kerran rykäistyään ja korvallistaan raapaistuaan, sanoi hän viimein:

— Tuota noin… antaisittekohan, isäntä, muutamisen kymmenen markkaa rahaa ja hevosta maksua vastaan — Marketta ja minä pistäytyisimme hiukan tuolla kirkolla.

— Sitä minä olen jo kauan odottanutkin, sanoi isäntä naurahtaen. Mutta kukas puhemieheksi lähtee?

— Ihalais-Pekkahan se lupasi tulla.

— Olisin minäkin lähtenyt ja etenkin tänään se olisi mainiosti sopinut, kun minulla on omaakin asiaa pappilaan.

— Mieluimminhan minä toki isännän puhemieheksi otan, mutta en ole uskaltanut pyytää.

— No, mene sitten tupaan ja käske emännän minulle kaulaamaan puhdas paita. Varistakoon myöskin partavettä.

Matti kiirehti isännän käskyä täyttämään ensin ja sitten kapusi aitan ylisiltä vaatteitansa noutamaan. Sieltä hän otti verkanuttunsa, jonka kilpa-ammunnasta saamillaan rahoilla oli teettänyt, harmaat sarkahousunsa, niin paksut, että melkein itsestään seisoivat, lastinkiliivinsä ja pitkävartiset saappaansa. Vaatteensa hän pihamaalla lumeen pieksämällä puhdisti, ennenkuin ne tupaan kuljetti.

Mutta Marketta oli kodassa pahemmassa kuin pulassa, hän kun ei tahtonut saada valkeata syttymään, vaikka tulitikun toisensa perästä poltti ja tuohia sekä päreitä, puitten sekaan tunki. Kuten muut hänen kalttaisensa, oli hänkin taika-uskoinen ja jo itsekseen puheli:

— Mikähän riena tähän naimahommaan mahtaa tullakaan, koska ei tuli tahdo syttyä?…

Vaan vihdoin remahti ilmivalkea palamaan. Silloin Marketta iloisena lähti vaatteitansa hakemaan. Hän toi aitastaan tupin eli alushameen, kirjavapohjaisen päällyshameen, satiininutun, paksun palttoon, sukat, kengät ja helakkahuivin, jotka kantoi saunaan siellä pukeutuakseen. Ja siinäkös sitä olikin työtä! Kasvotkin olivat pestävät kolmella eri vedellä: ensimmäisellä lähti nila, toisella lika ja kolmas vesi vasta kiiltävän teki. Pieneen läkkipeiliin piti lakkaamatta kurkistaa, jotta jakaus keskelle päätä tulisi, tarvittiinpa siinä toisiakin sukkapuikko kädessä auttamassa, kun jotkut hiukset olivat itsepäisiä, teetättäen jakausta moneen kertaan.

Samanlaista hommaa ja pieniä vastuksia niitä Matillakin oli: väliin, näet, partaveitsi ei tahtonut pystyä ja väliin taasen tahtoi haavankin tehdä. Ja nyt kuitenkin oli syytä itsensä aivan uudelle karvalle luoda, sillä oltiinhan lähtemässä pappilaan — omaa itseä kuulutuksiin panemaan.

Vihdoin kaikki oli valmiina!

Isäntä oli valjastuttanut oriin parhaimman kirkkoreen eteen, olipa puoliksi karvaton peurannahkakin perälle asetettu. Lähtiessä syntyi pieni kina, kun isäntä tahtoi olla kuskilla ja asettaa Marketan ja Matin herroina rinnakkain perässä istumaan. Tähän ei Matti olisi suostunut, vaan kun isäntä puolestaan oli luja, niin mikäs siinä auttoi.

Marketan päässä oli Matin lahjoittama helakkahuivi, ja Matti taas antoi takkinsa olla auki, jotta Marketan lahjoittamat kellonperät komeasti loistivat. Kun ori karkasi juoksemaan, että kulkuset helähtivät, ja kiidätti sekä reen että reessä-olijat kartanon taakse, mistä tie kirkolle kulki, silloin vasta kotiväki huomasi, mitä tekeillä oli. Ja nytkös syntyi hälinä! Ei, näet, voitu olla arveluita ja mielipiteitä ilmilausumatta: yksi löi kahtakämmentä, toinen nauraa virnotti ja kolmas jonkun kokkapuheen päästi. Yksin sokea elättimuorikaan ei saattanut itseään pidättää, vaan puhkesi puhumaan:

— Vai oikein heidät reenperään pantiin… katsopas sitä herrasväkeä! Hm, hm, semmoista on, kun ollaan nuoria… Parasta taitaisi olla, ett'eivät vielä ylpeileisi, sillä pianpa tuommoiset rikkaat luudalta lattialle putoavat, suuria säästöjä kun ei liene… Mutta jos tyhjinä kuin saippuakuplat mennään naimisiin, niin ei suinkaan kiikarilla tarvitse nälkää katsella… se tulee niin lähelle, että sen silmälläkin erottaa… ohhoh! Ripille päästyäni ja tuskin oman vaatekerran omistajana sitä minäkin koetin miehen saada — ja tässä tätä nyt ollaan…

Minkälaisen aavistuksen kaukoputken kautta Matti ja Marketta kuulutuksille mennessään tulevaisuuteensa katselivat vai eivätkö katselleet ollenkaan, se on tietymätöntä. Kun jotenkin pian oli kirkolle päästy, käytiin puodista ostamassa papille antimet — ja sitten lähdettiin pappilaan. Isäntä pistäytyi ensin papin pakinoille, jolla ajalla Marketta ja Matti eteisessä taskupeiliensä avulla tarkastelivat, olivatko jakaukset keskellä päätä, sekä muutenkin pukujansa järjestelivät. Kohta kuitenkin isäntä heidät sisälle kutsui. Marketan syvään niiata hörskäytettyä ja Matin koreasti kumarrettua teki pappi tavanmukaiset kysymykset ja pani sitten — mustaa valkealle. Paluumatkalla poikettiin Tuurissa vehnäskahvit juomassa ja vehnäistä ostamassa sekä Kanttilan puodissa pieniä ostoksia tekemässä.

— Nytkös Matti akkametsästä palajaa? kysyi puoti-Pekka naurahtaen.

— Niin — vastasi Matti ja naurahti hänkin, vaikka ainoastaan toisella suupielellään — keväällähän siitä metsästä parhaiten saaliin saa…

Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin, mutta siitä huolimatta Marketta vielä paahtaa sukasi kahvia, pisti suuren sumppipannun kiehua porisemaan. Sitten Marketta ja Matti alkoivat kehotella:

— Tulkaa ryyppäämään kuppi varikaista ja ottakaa vehnäistä myöskin.

Ja omasta puolestaan sanoi Matti vielä lisäksi:

— Tämän parempia ratulia ei tulla viettämäänkään, koskapa kuvernööri kuuluu niitten pitämisen kieltäneen.

Hyvältä näytti kahvi maistuvankin, eikä nyt arvosteltu ja ilvehditty, kuten aamupuolella tapahtui, vaan sylintäydeltä onnitteluja ja kiitoksia jaeltiin. Sokea elättimuorikin maiskutteli huuliaan ja puheli:

— Kas, kuinka hyvää kahvia Marketta keitti… ei herroissakaan parempata synny… ihan se sydämeeni herahti… Luoja palkitkoon ja nuorta paria siunatkoon!… Voi kuitenkin tuota hyvää kahvia, jota vielä kaksi kuppia annettiin, toinen niin täytenä, että teevadillekin oli läikkynyt… Kiitoksia, tuhansia kiitoksia!

Seuraavana aamuna oli Marketan ja Matin välttämättömästi lähdettävä kirkkoon kuullakseen, kuinka liperikaula, (s.o. pappi) heidän nimensä pyhästä pöntöstä lausuu. Kotiin palattuaan olivat kertoneet, että kuuluttamisen aikana oli vaikea kirkossa olla, kun muka luulivat, että tuntemattomatkin heitä tarkastivat…

Kuulutetuiksi tultuaan oli Marketalla ja Matilla vapaus, irvistelyjä pelkäämättä, seurustella, kuinka vaan halusivat. Parhaansa mukaan he ryhtyivät varustautumaan tulevaisuuden varalta, tiedustaen jo seuraavalla viikolla Marketalle asunnon Luikalan mäkitupaan, Matti kun aikoi vielä seuraavankin vuoden olla renkinä, sillä siinä tapauksessa oli isäntä luvannut hänet ottaa torppariksi Lääppäälän torppaan. Kaikki näytti valoisalta, kuin pouta-aamuna.

Mutta kuinka lienee ollutkaan, rupesi Matti muutamain viikkojen kuluttua muuttumaan, ikäänkuin pouta-aamu alkaa pilveen vetäytyä, vaikka päivän valjetessa ei edes hattaroita näy. Ensinnäkin hän enimmäkseen oleksi eripäällään ja näytti välttävän Marketan seuraa. Ja jos Marketta häntä milloin puhutellakseen kutsui, niin hän meni jompsimalla, eikä nopeasti, kuten ennen, jopa väliin oli menemättäkin. Eikä hän Markettaa enää tämän töissäkään tahtonut auttaa. Kun vieraantuminen niin silmiinpistävästi tapahtui, eivät muutamat malttaneet olla kysymättä, mikä siihen on syynä.

— Onpahan tuota vielä aikaa toistemme kanssa kylliksi kamuta, oli Matin kuivakantainen vastaus ollut.

Tuli sitten kekri ja palvelusväen odottama kisaviikko. Moni hyppyhaluinen oli silloin toivonut saavansa häitä tanssia, mutta niitäpä ei tullutkaan. Tehdyn sopimuksen mukaan muutti Marketta Luikalaan, ryhtyen kutoa helskyttämään kangasta, josta suurin osa oli tuleva talon tyttärille ja loppu hänelle itselleen. Matti puolestaan lähti kokoviikkoiselle metsästysretkelle, hyvä ampuja kun oli, Hovilan sydänmaille, eikä sinne lähtiessä yhtä vähän kuin sieltä palattuaan Luikalassa edes käymään mennyt. Silloin Marketan ja Matin naimahomma tuli jälleen arvostelujen alaiseksi, ensin kaikessa hiljaisuudessa ja sitten julkisesti.

— Taitaapa olla Marketan ja Matin taikinassa paha, sanoivat yhdet.

— Ei heistä tule yhtä, vaikka köyttäisi, päättivät toiset.

Ja vanha sokea elättimuorikaan ei malttanut olla äänetönnä, vaan sanoi:

— Sitä se on, kun kovin aikaiseen ruvetaan avioparina olemaan… Hm, kukas käski niin komeasti pappilaan lähtemään… Niin, niin, — ylpeys käy lankeemuksen edellä…

Mutta mitä kaikkea lienee puheltukaan, arveltu ja päätetty, ei kuitenkaan löytynyt ketään, joka olisi kyennyt pääsemään asian ytimeen: löytämään syyn Matin mielenmuutokseen. Jos hän olisi ollut kevytmielinen nuorukainen tahi hulttiomainen ja hutilusmies, niin moinen menettely olisi silloin, ikäänkuin ohjelmaan kuuluva. Matti oli kerrassaan toista maata, rehellinen ja vakava, ja siksi oudoksuminen syntyi aivan itsestään. Tosin kyllä jotkut olivat tietävinään, että Matti aikoo lähteä etelä-Suomeen ansiomatkoille ja jättää naimahommat sikseen. Toiset taasen arvelivat, että kun kylällä kerrotaan naapuritalon pojan käyvän Luikalassa Marketan luona istuksimassa, niin Matti on ruvennut kylmenemään. Nämä arvelut tulivat kuitenkin kumotuiksi sen kautta, että Matti ensinnäkin oli koko vuodeksi pestautunut, eikä poislähdöstään ollut mitään jutellut, ja toisekseen oli Marketta niin nuhteettomaksi tunnettu, ettei hänen tähtensä edes oman sulhonkaan tarvinnut luulevaisuuden huolta kantaa… Kenties Matin ero-aikeet olivatkin ainoastaan pinnalla, eivätkä sydämen syvyydessä tahi oli hänen tarkoituksena tutkia itseään ja samalla ottaa selvä, oliko Marketta häneen todenteolla kiintynyt? Mutta kukapa tietää, ihmissydän kun on semmoinen merkillinen salakammio, että sen aivoituksia on usein vaikea tutkia — ja taitavatpa ne väliin, eikä niinkään harvoin, olla tutkimattomiakin, ell'ei aika vähitellen syitä ja seurauksia ymmärrettävään muotoon saata. Päästäksensä johonkin selvyyteen, päätti isäntä, kuten kunnon puhemiehen olikin tehtävä, puhutella Mattia itseään ja kerran ruokalevon aikana kutsui hänet kamariinsa.

— Kuulehan, Matti, — sanoi isäntä — kohta on jo joulu käsissä, ja sinun hääsi ovat vielä viettämättä. Mitäs sinä oikeastaan mietit? Heitä hornaan kaikki verukkeet ja hommaudu jouluksi naimisiin, sillä sananlasku sanoo: Ennen mies on vuoden lehmättä, kuin jouluyön eukotta!

Matti katseli ympäri kamaria ja vastasi:

— Taitavat ne häät jäädä minulta viettämättä…

Sitten hän vilkaisi seinäkelloon ja jatkoi:

— Kas, jokos se aika on noin mennä livahtanut… Pitääpä tästä mennä ruunan apetta silmästämään.

Sen sanottuaan Matti mennä luikahti pois.

Isäntä jäi ihmettelemään, eikä voinut olla Matin kuminallista vastausta emännälleen kertomatta — siinä samalla sen sattuivat tyttäretkin kuulemaan, jotka puolestaan pitivät huolta, että asia koko kyläkunnalle levisi.

— Katsohan vaan, eipä heistä yhtä tulekaan, kuului silloin pilkallisia huudahtuksia kaikkialta.

Mutta kun kyläkuntalaiset ilkkuen puhelivat, tunsi Marketta sydämensä verta vuotavan. Hän kyllä koetti tehdä parastaan ollakseen iloinen ja siten näyttääkseen maailmalle, että ihmiset haastelevat turhia, mutta ei se tahtonut oikein onnistua — surun voima oli suurempi. Tuontuostakin hän itkeä tihautti, eikä kankaan kutominenkaan tahtonut luistaa. Vihdoin hän päätti panna kaiken viisautensa liikkeelle ja viedä Matin vihille — millä keinolla tahansa.

Eräänä iltahämäränä hän meni taloon. Aivan kuin sallimus olisi asettanut, tapasi hän Matin kartanolla jotain puuhailemassa.

— Tulehan vähän puheilleni, sanoi Marketta, mennen edeltä saunaan, jonka uuni oli riittymäisillään, niin ettei savu enää ollut häiritsemässä.

Matti jäi hetkiseksi seisomaan.

— No, eihän tuo purematta nielase, sanoi hän sitten yksinään ja lähti astua jörppimään Marketan perästä saunaan.

Siellä oli Marketta istumassa penkillä, nypistellen hyppysillään esiliinansa nurkkaa. Matti istahti portaille ja alkoi vedellä pieksujensa varsia. Kumpikaan ei puhunut halaistua sanaa.

Kun oli kotvan aikaa sillä tavoin istua nokotettu, katkaisi Marketta äänettömyyden kaulan.

— Matti hoi — sanoi hän — minkästähden sinä olet tullut aivan toisenlaiseksi?

— Ehkä olen lihonut, kun olen syönyt paljon perunoita.

— Eläpäs nyt rupea virnakoimaan, vaan sano suoraan, koska olet päättänyt häitämme viettää?

— Kuoleman jälkeen, kuin Kukkolan Jussi hevoskauppansa purkamisen.

— Mitä sinä, Herran nimessä, nyt haastatkaan? Minä olen aina sinusta pitänyt ja pidän nytkin vielä niin että oikein kutkuttaa ja samoin olen uskonut sinunkin tekevän — ja nyt kuulenkin, että mielessäsi onkin ollut pelkkä petos, ihan Mäntsälän jutku… No, olkoon niinkin, sillä eipä minulla puolestani ole mitään syytä hävetä, mutta sinulla on, kun olet orpoa tyttöparkaa näin ilkeästi narrannut — usko pois: — hevosetkin sinua nauravat… Ja sanopas nyt, mikä tähän on syynä?

Matti oli hyvin liikutettu, niin että äänensä värisi sanoessaan:

— En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui.

— Niin, — no — virkkoi Marketta — ei väkisin vävyksi, ylenmielin ystäväksi, sanotaan sananlaskussakin. Sen lisäksi ei sinulle mitään vahinkoa tapahdu, vaan minulle, sillä sinä kyllä minua parempiakin vaimoksesi löydät, mutta minä en saa miestä ikänäni, kun maailman korviin joutuu, että olet minut hyljännyt… Ajattele tätä, Matti, ja ajattele myöskin, mikä kohtalo on petturin sielulla!… Sanoit äsken, että mielesi yht'äkkiä muuttui… No, hyvä! Minä olen keksinyt keinon, miten pulasta parhaiten selviämme. Me menemme vihille, kuten ainakin, mutta ilmoitamme, ettemme vietä häitä, kun "huomentuoppikin" on kielletty. Sitten papin kysyessä, tahdotko ottaa minut aviovaimoksesi, vastaat myöntävästi. Mutta kun pappi minulta kysyy, tahdonko ottaa sinut aviomiehekseni, vastaan minä: En tahdo!

Matti mietti ja kun hänen omatuntonsa sanoi, että Marketan on hyvitys saatava, virkkoi hän:

— No, minä suostun ja kaikkein parasta on mennä jo ensi sunnuntaina, niin pääsemme itse rauhaan ja ihmiset myöskin, joilla tuntuu olevan meidän naimahommasta niin paljon tekemistä.

— Mennään vaan ensi sunnuntaina, sanoi Marketta. Sitten molemmat lähtivät saunasta, Marketta Luikalaan ja Matti tupaan, Ilonsekaiset tunteet täyttivät Marketan mielen, kun hän puolijuoksua mennä hipaisi. Seuraava sunnuntai tuli. Niinkuin sulho konsanaankin, pukeutui Matti parhaisiin vaatteisiinsa, pyysi hevosen ja kävi Marketan ottamassa Luikalasta rinnalleen — ja sitten he lähtivät vihille. Suunsoittajat ja ilvehtijät nolostuivat ja olivat mykkinä.

Kirkonmenojen loputtua astuivat Marketta ja Matti sakaristoon vihkimistä varten, josta Matin isäntä oli jo edellisenä päivänä kirkolla käydessään poikennut pappilassa ilmoittamassa. Useita muitakin pareja oli samalla pyhällä asialla. Pappi asetti vihittävät riviin seisomaan, alottaen vihkimisen rivin oikeasta päästä, ja kun Marketta ja Matti olivat vasemmassa päässä, oli heidän vuoronsa tuleva viimeiseksi. Mutta lähenemistään läheni pappi heitäkin, tulipa vihdoin heidän kohdalleenkin ja kysyi Matilta:

— … minä kysyn sinulta Matti Muhonen, tahdotkos ottaa tämän Marketta Suhosen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

— Tahdon, yrähti Matti puoliääneen.

Sen perästä pappi siirtyi Marketan eteen ja lausui:

— … minä kysyn sinulta Marketta Suhonen, tahdotkos ottaa tämän Matti Muhosen aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

— Tahdon, vastata heläytti Marketta niin raikkaasti, että sakaristo kajahti.

Matin silmissä maailma tuntui mustenevan ja hän yritti kiljaista: Petturi! Mutta ääni tukehtui kulkkuun sekä omatunto sanoi, että petturihan hän itsekin oli aikonut olla… Pakoon lähtemistäkin jo ajatteli. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, kun jalkansa tuntuivat voimattomina vapisevan ja kun pelkäsi tulevansa vangittavaksi ja vietäväksi tuomiokapituliin itsensä piispan tutkittavaksi… Lienee hän myöskin mielitellyt jotakin sanoa, koska huulet höpähtelivät… Papin juhlallinen ja hurskas katse estivät kuitenkin hänen puhelunsa ja ikäänkuin tietämättään hän kaivoi rahakukkarostaan Jyväskylän markkinoilta ostamansa kullatun hopeasormuksen, jolla sitten kaksi yhdistettiin yhdeksi kuolemaan asti. Vasta polvistuttuaan pääsi Matti täyteen tajuunsa ja ajatteli, että ehkäpä tämä oli näin meneväkin, eikä milloinkaan liene ketään vihittävää ollut, joka suuremmalla sydämen hartaudella oli loppusiunauksen vastaanottanut, kuin juuri — Matti. Hetkisen kuluttua hän vihittynä miehenä astua tassutteli Markettansa kanssa hevosen luo.

Rekeen istuttua sanoi Matti:

— Sinä syytit minua talon saunassa, että minä olen narrannut sinua ja lupasit vihillä vastata kieltävästi. Mutta sinähän vasta oikein narrasitkin ja valehtelit… Minkätähden sinä teit sillä tavalla?

— En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui, haasteli Marketta, väistyen Mattia lähemmä ja katsoen hellästi hänen silmiinsä.

Tämä katse sattui Mattiin. Hän käänsi kasvonsa toisaalle ja pyyhkäisi rukkasella silmiään.

— Kas, kuinka tuo vastatuuli nostaa vettä silmiin, puheli Matti, ikäänkuin itselleen.

Vähän ajan kuluttua Matti jatkoi:

— Tuntuipa tuo minunkin mieleni muuttuneen. Sitten hän ropsaisi hevosta ohjasperillä ja virkahti:

— Mitäpäs me rupeamme kirkonkyläläisten kahvihöröä särpimään — saammehan me varikaista kotonakin.

Kauan ei kulunutkaan, ennenkuin muutaman virstan pituinen taival oli kuljettu. Luikalassa poikettiin sen verran, että Marketta otti kahvia ja sokeria sekä vehnäistä sieltä, voidaksensa pistää talossa suuren sumppipannun kiehua porisemaan, kuten kuulutusmatkalta tultuakin. Pian sitten istuttiin puhaltelemassa höyryäviin kahvikuppeihin. Siinä onnitellessa sanoi isäntä:

— Kas niin, Matti, eikös nyt kaikki ole hyvin?

— Hyvin olisi — vastasi Matti — jos ei olisi yhtä pahaa vikaa.

— Mikä se paha vika on, mikä se on? kysyi jok'ikinen tuvassa-olija, ikäänkuin yhdellä suulla.

— Niin, tuota noin… muut miehet saavat sanoa: Minä nain. Mutta minun miesparan pitää sanoa, että minut naitiin…

Nauru purskahti jokaiselta, vaikka eivät ymmärtäneetkään, mitä Matti sanasutkauksellaan tarkoitti. Eikä kukaan ruvennut selitystäkään pyytämään, sanottiinhan vaan:

Tulipa heistä yksi, kun tulikin…

— Niin tuli, kun minut naitiin, päätti Matti vielä uudestaan.

PAHIN RANGAISTUS.

Pikku kaupunki!

Ei oikein tiedä, onko säälittävä tahi hymyiltävä, kun pikku kaupungista tulee kysymys. Se ala, jonka se isänmaan pintaa on saanut itselleen valloitetuksi, on pieni, kaikki sen rakennukset ovat pieniä ja siinä asuvat ihmiset ovat, ellei juuri pieniä, niin ainakin pikkumaisia. Mitä sen omassa keskuudessa sattuu, se on pientä sekin, ja suuren maailman suurista tapauksista taasen ainoastaan pientä huminaa pikku kaupunkiin saapuu. Kun meidän maassamme suurkaupungit eivät ole vielä muotiin tulleet, vaan melkeinpä kaikki ovat pikku kaupunkeja, täytyy ensinnäkin, jos niistä jotain tahtoo kertoa, jättää mainitsematta, mistä kaupungista on puhe, ja toisekseen kertomuksessa esiintyville henkilöille on annettava uudet niinet, ett'ei — pikkumaisuuksia syntyisi. Vaikka kuvattavat tapaukset henkilöineen jo olisivat historiantakaisiakin, saattaa varovaisuus sittenkin olla tarpeen, sillä onhan mahdollista, että jälkeläisten joukossa on semmoisia, jotka eivät voi olla näyttämättä, että heissä on pikkukaupungin — pikkumaisuutta. Viisasta varovaisuutta ohjeekseen käyttämällä on siis kerrottava esim. tällä tavalla:

Eräs maamme pikku kaupunki eleli itseensä sulkeutuneena herttaisen rauhan ja levon helmassa, eikä juuri koskaan ollut muuta muutosta tuntenut, kuin vaan sen, mitä vuodenaikojen vaiheet tuottavat. Sen vuoksi suurena uutisena ja milt'ei silmänräpäyksessä, vaikka ei silloin vielä puhelimia ollutkaan, levisi ympäri kaupunkia tieto, että sanomalehdissä kuuluu olevan mainittuna, että pormestari Carl Stehn on saanut kahdeksi kuukaudeksi virkavapautta, mennäksensä kylpyparannusmatkalle, sekä että viranhoitajaksi on virkavapauden ajaksi määrätty varatuomari Alcibiades von Spindelheim. Kun sanomalehtien tietovarastosta ei ollut tämän enempää ammentamista, jätettiin huhujen ja mielikuvitusten valtaan lisätä, mitä ne hyväksi näkisivät. Ja kyllä ne osasivatkin lisätä! Niinpä saatiin kuulla, että pormestari, ollessaan valtion puolesta erään urakkahuutokaupan toimittajana, oli lyöttäytynyt yksiin tuumiin kauppias Taneli Varpusen kanssa, ja keinotelleet omaksi tehtäväkseen urakkatyön, josta voittivat 50,000 markkaa mieheen. Kelpasi sitä nyt vanhoja velkojaan maksaa ja kylpymatkoille lähteä! Vielä sanottiin semmoistakin, että kun pormestari oli vuosikymmenisen ajan onnistumatta virkoja hakenut, niin hän nyt koettaa kylpylaitoksessa voittorahojensa avulla päästä suurten herrain tuttavuuteen ja suosioon, jotta sitten vastaisissa viranhakemuksissaan paremmin joutuu korkeain asianomaisten huomioon. Mutta joskin pormestarista osattiin mielikuvituksen avulla huhuja ja arveluja laittaa, niin aivan ymmälle jouduttiin hänen virantoimittajansa, varatuomari Alcibiades von Spindelheim'in suhteen. Hänestä ei, näet, tiedetty kerrassaan mitään, eikä osattu juuri paljon arvellakaan. Luonnollisesti tunnettiin tyydytystä, kun uusi henkilö saadaan kaupunkiin, vaikkapa vaan lyhemmäksikin ajaksi, ja monet kunnianarvoisat äidit, jotka huolehtivat naimaikäisten tyttäriensä tulevaisuudesta, kutoivat toiveitten kangasta ja ajattelivat: Onkohan tuo naimaton? Mitähän jos minun tyttäreni?… Sama oli kaupungin neitosien, jopa vanhojen piikojenkin laita — hekin kutoivat toiveitten kangasta ja ajattelivat: Onkohan hän vielä vapaa? Mitähän jos hän minuun?… Mutta kuten sanottu, pormestarin tulevasta viranhoitajasta, varatuomari Alcibiades von Spindelheim'istä ei tiedetty kerrassaan mitään, eikä osattu juuri paljon arvellakaan.

Kun hän sitten saapui, niin hän todellakin "tuli, näki ja voitti". Eikä siinä mitään kummeksittavaa ollutkaan. Vanhemmat, näet, olivat pääkaupungin hienoa ylimyssukua, jota paitse isä oli korkeassa virassa. Ja entäs hän itse? Niin, — hän oli hienon sukuperänsä kukka. Ulkomuoto kaunis, jos kohta milt'ei liiaksi naisellinen, vartalo solakka ja samalla ryhdikkääksi koulutettu ja käytös sulava ja norja. Pukunsa oli mitä uusimuotisin, ja jokaisen tervehdykseen tuli yhtä herttainen hymy vastaukseksi — hymy kai siitäkin syystä, että hän oli tavattomasti huvitettu, huomatessaan kaikkien häntä tuttavallisesti tervehtivän, ikäänkuin vanhaa ystävää. Mutta mitä ne pikkukaupunkilaiset tietävät suuren maailman tavoista, vielä vähemmän silloin, kuin hienon sukuperän hienostunut kukka noin yht'äkkiä on heidän keskuuteensa saapunut. Tietysti kaikkikin olivat uteliaita, mutta naiset kuitenkin sukupuolisen uteliaisuutensa etuoikeudella pääsivät voitolle — missä heitä kaksi tahi kolme yhteen sattui, silloin heti kyseltiin: Joko olet häntä nähnyt? Ja jos kenellä oli ollut onni päästä tuttavuuteen tahi asialla hänen luonaan käydä, niin siitäkös ahdinkoon joutui, kun riennettiin tiedustamaan, mitä hän sanoi, kuinka hän tervehti… Ah, kerro, kerro, pyysivät tuttavat, jopa puolituntemattomatkin…

Herra Alcibiades von Spindelheim'iltä ei jäänyt huomaamatta, minkä suuremmoisen vaikutuksen hän on tehnyt kaupunkilaisiin, joitten "v.t. isänä" hän nyt oli. Se kutkutti hänen itserakkauttaan ja samalla antoi hauskaa vaihtelua pikku kaupungin yksitoikkoisuuteen, joka pääkaupungin humussa eläneelle nuorelle miehelle olisi saattanut käydä ikäväksi. Ja herra Alcibiades von Spindelheim oli oppinut elämään sen sanan pääkaupunkilaisen merkityksen mukaan. Hän oli jommoinenkin laulaja, harrasti soitantoa ja tanssijana oli salonkikuninkaaksi tunnettu. Nuo kolme tehtävää ne aina olivat hänen korkeimpina harrastuksinaan siinä määrässä, että tutkintojen suorittaminen ja varatuomarin arvonimen saavuttaminen lienevät suureksi osaksi luettavat hänen isänsä ansioitten joukkoon… Kuten tiedetään, eivät pikku kaupungin pormestarin työt tekijänsä selkää katkase, sitä vähemmin vielä, jos ei tunne mitään muita velvollisuuksia olevan, kuin vaan on pormestarina. Ja semmoinen pormestari oli herra Carl Stehn, josta mielihyvällä on kuitenkin mainittava, että hän virkatoimensa täytti milt'ei liiaksi täsmällisesti. Mutta niin ei sen sijaan tehnyt viranhoitaja, varatuomari Alcibiades von Spindelheim. Hän, näet, taisi heti tultuaan unohtaa olevansa v.t. pormestari, koskapa siihen virkaan kuuluvat, itsessään kyllä vähäiset tehtävät löi laimin, yrittäen joskus häiriöitäkin synnyttää, ja tapansa mukaan harrasti laulamista, soittamista ja tanssimista. Vakavamieliset kaupunkilaiset olivat huolissaan tästä ja olisivat olleet paljonkin, ell'eivät olisi tietäneet, että poikkeustila on ainoastaan väliaikainen. Sitä paitse oli herra Alcibiades von Spindelheim'issä, kuten hänen kreikkalaisessa kaimassaankin, semmoinen merkillinen lumousvoima, ett'ei hänen tarvinnut kuin hieman hymyillä ja kohtelias olla, niin silloin sekä viran laiminlyömiset että muutkin sattumat anteeksiannon pehmeään untuun kätkeytyivät. Tosin kaupungin pappi, hengellisestä kiivastelemisestaan tunnettu mies, uhkasi kerran opettaa näkemään, ketä on pistetty, kun herra Alcibiades von Spindelheim sotki hänen palvelijattarille aikomansa hartaus- ja rukoushetken pitämisen — palkkaamalla kaupungin lähistöllä olevalle maantiesillalle kuljeksivan posetiivinsoittajan samaksi ajaksi soittamaan ja haettamalla 2 koria olutta poikamiesten tanssi-innon nostattajaksi. Kun tästä huvista tieto levisi — ja se tapahtui hyvin pikaisesti —, luikkivat palvelijattaret tanssimaan, ja pastori sai hartaus- ja rukoushetkensä viettää muutamain vanhain mummojen kanssa. Luonnollisesti pastori vihastui, mutta suuttumuksensa ja uhkauksensa jäivät tuloksettomiksi, sillä hänen vastassaan seisoivat melkein kaikki kaupungin naiset, joista etupäässä oli hänen oma rouvansa ja naimaikäisten tyttäriensä liuta — ja niin pastorin pyhä kiivastus suli rakkauden lauhkeaksi evankeliumiksi, jos kohta hän ei liene täydellisesti hyväksynytkään vanhojen viisaitten sananpartta: Mitä naiset tahtovat, sitä Jumalakin tahtoo. Toisestakin ikävästä pulasta pelastivat kaupungin naiset herra Alcibiades von Spindelheim'in. Hän oli eräänä yönä iloisella tuulella ollessaan kulettanut parin toverinsa kanssa pöydän ja väkijuomia keskelle toria ja siinä maljaillessa tuontuostakin puhaltanut jostakin nurkkauksesta anastamansa vesitorven kappaleen kautta niin räikeitä säveliä, että monen kunnon kaupunkilaisen uni tuli häirityksi. Tästä yritti nousta jyrinä. Mutta jälleen olivat kaupungin naiset välissä ja kun he selittivät, että se kaikki on ollut viatonta leikkiä ja että herra Spindelheim on semmoiseen hauskuuteen tottunut, niin rauha oli palautettu. Herra Alcibiades von Spindelheim teki taasen puolestaan kaiken voitavansa — ja paljon hän siinä suhteessa kykenikin — palkitaksensa naisten hyväntahtoisuuden. Hän lauleli ja soitteli, keksi jos jonkinmoisia retkiä, imarteli rouvain suloutta ja tyttöjen ihanuutta ja — tanssitti. Kaupungin vanhimmat asukkaat pitivät tämmöistä elämää viimeisten päiväin enteenä, mutta naismaailma ja nuoriso aivan riemussa uivat…

Tähän ilo-asuiseen tauluun heitteli kuitenkin synkkiä varjoja tietoisuus siitä, että herra Alcibiades von Spindelheim'in virka-aika läheni loppuaan, eivätkä varjot edes etäisinä kangastuksina ajatusten akkunoihin häämöittäneet, vaan alastomassa todellisuudessaan jo aivan ovella olivat. Tietysti tämä ei voinut olla lamauttavasti vaikuttamatta, niin että useinkin näytti siltä, kuin huvitilaisuuksien mielialan riemullisuus alkaisi keinotekoiseksi muuttua alakuloisuuden yhäti laajentuvassa värityksessä. Ja ihmekös tuo! Oli, näet, saatu entisen yksitoikkoisuuden ummehduttamaan ilmapiiriin suuren maailman vilpas tuulenhenkäys puhaltamaan ja juuri kuin sitä oli hieman keuhkoihin vedetty, ja nautinnon esimakuun päästy, silloin on loppu edessä! Kaikeksi onneksi ei murhe toki koko räikeydessään päässyt näkymään, kun sitä hälventämään heräsi ajatus, että kaupungin naisten velvollisuus on hommata juhlapidot herra Alcibiades von Spindelheim'in kunniaksi. Kenestä tämä ajatus oli kotoisin, sitä ei tiedetty, vaan valtaavalla voi maila se tempasi kaikki mukaansa. Juhlavalmistukset näyttivät tuottavan niin runsaasti touhua ja puuhaa, että murheellisia mietteitä tuskin muistamaan ehdittiin.

Kaikkien tähänasti vietettyjen juhlien ja yhteisyritysten toimeenpanijana ja sieluna oli aina ollut kaupunginlääkäri, tohtori Theodor Tubenius, jonka puoleen nytkin käännyttiin. Mutta tämäpä yrittikin asettautua vastustavalle kannalle koko hommaa kohtaan ja tiesi mitä hän olisi tehnytkään, ell'ei hänen rouvansa kahden naima-ikäisen tyttären kanssa olisi ollut toista mielipidettä. Kun tohtori huomasi, että hänen oli pakko alistua, koetti hän ehdottaa, että juhla pidettäisiin vasta pormestari Stehn'in palattua, joka siten muodostuisi hänen tervetuliais- ja herra von Spindelheim'in läksiäisjuhlaksi, eikä pormestarilla olisi aihetta loukkautua, että hänen viranhoitajataan juhlitaan ja häntä itseään ylenkatsotaan. Vaikka sinä aikana ei naiskysymys vielä päiväjärjestyksessä ollut, vaan vanhat patriarkalliset olot vallitsivat, olivat tämän pienen yhteiskunnan Eevan tyttäret niin itsenäisellä kannalla, että he päättivät puuhata juhlansa itse — ja siihen tohtorin rouvakin tyttärineen yhtyi, seikka, joka oli synnyttänyt pieniä perhekohtauksia… Eivät naiset kuitenkaan ilman miehistä apua jääneet, sillä herra Spindelheim oli iloisissa seuroissa kaupungin herroista saanut uusia maljaystäviä ja -veljiä, jotka olivat erittäin innostuneita juhlan toimeenpanosta sekä auliita valmistustöihin ryhtymään. Kun kaupungin ruotsinmaalainen — ruotsinmaalainen, kuinkas muutoin! — ravintoloitsija Thor Bålman tarjoutui pitämään juomista ja ruuasta huolen, vieläpä sanoi kunnia-asiakseen ottavansa näyttää, että kaupungissa kyetään jotain erinomaistakin aikaansaamaan, supistuivat varsinaiset valmistukset puuhaajain puolelta kokousten pitämisiin, joista kuitenkaan tuskin mitään tulosta saatiin, ja pukujen laittamisiin ja järjestämisiin. Ainoa mainittava päätös oli se, että naiset järjestävät erään tanssin, jonka kuluessa kunniavieras kukitetaan aivan yltäyleensä. Juhlan varsinaisena ohjelmana oli oleva juomien tarjoilua, syömistä ja tanssimista sekä kunniavieraan laulua ja soittoa, jos hän haluaa laulaa ja soittaa kaupunkilaisia ilahduttaaksensa…

Kauniina valkeni juhlapäivä ja semmoisena pysyikin. Ravintoloitsija Thor Bålman, joka tiesi runsaan maksun kiskovansa ja samalla voivansa osottaa kiitollisuuttaan hyvälle ravintolavieraalleen, pani parastaan valmistuspuuhissa ja näytti todeksi, että hän koristeluissakin on mestari. Tohtori Tubenius, joka päivän kuluessa pistäysi juhlahuonetta katsomassa, oli nyrpistellyt nenäänsä huomatessaan, että hänen kiitetty taitonsa ja kauneusaistinsa uhkaa ruveta varjoon joutumaan, lohduttaen kuitenkin itseään sillä, että hätäkös kesällä on koristuksia laittaa, kun koko maailma on kukkia täynnä…

Iltapäivällä kokoontui k:lo 6:deksi juhlapukuinen juhlayleisö juhla-asuiseen juhlahuoneesen. Juhlatunteen valtaamina tuskin uskallettiin mitään virkkaa — ainoastaan ne 12 naista, jotka lähetystönä olivat olleet kunniavierasta kutsumassa, kuiskuttamalla kertoivat, kuinka rakastettavasti kutsujat ja kutsu olivat tulleet vastaanotetuiksi. Mutta vähitellen alkoi juhlallisuus rauhattomuudeksi muuttua, kun kunniavierasta ei juhlaan kuulunutkaan. Mitä enempi aikaa kului, sitä levottomammaksi mieliala muodostui. Ja kun viimein saatiin kuulla, että hra Alcibiades von Spindelheim, oli ollut jo juhlaan tulossa, mutta tohtori Tubenius oli perheineen ajanut vaunuilla, joihin hra Spindelheim'kin oli pyydetty nousemaan — ja sitten oli lähdetty katsomaan tohtorin, pormestari Stehn'in ja kauppias Varpusen tiilitehtaan rakennusta, niin silloin suuttumus pääsi valloilleen. Heti tiedettiin varmuudella kertoa, että tohtorilla oli mielessään jokin piirilääkärin virka ja että hän tätä tietä tahtoo päästä hra von Spindelheim'in vaikutusvaltaisen isän suosioon, sekä myöskin, että tiilitehdasta rakennetaan siinä toivossa, että valtio aikoo kaupunkiin yleisen sairashuoneen rakennuttaa. Yksimielisen suuttumuksen vallitessa päätettiin, että tohtoria on rangaistava, ja rangaistusta määräämään päätettiin asettaa sovinto-oikeus.

Vasta klo 8 seudussa tohtorin perheen kanssa saapui kunniavieras, joka kaikella kohteliaisuudella otettiin vastaan, mutta tohtorille kursailematta ilmoitettiin, että hänen on puolestaan valittava kaksi jäsentä sovinto-oikeuteen, jos tahtoo rettelöitä välttää. Tohtori yritti ensin suuttua. Hetkisen kuitenkin mietittyään hän keksi parhaaksi ottaa koko vaatimuksen hupaiselta kannalta ja valitsi tuomarinsa.

Ei ollut mielenkiintoa vailla se tehtävä, jonka sovintotuomarit ja heidän valitsemansa puheenjohtaja saivat suorittaakseen — he itse olivat jännityksessä ja juhla-yleisö myöskin. Väliin he istuivat eri kamarissa, väliin kävelivät huoneesta huoneesen. Yksi ja toinen käväsi tuontuostakin jotain sen tai tämän tuomarin korvaan supattamassa, ikäänkuin olisi neuvoja antanut, vaikka itse asiassa ei osannut mitään sanoa. Vihdoin saatiin päätös valmiiksi. Se kuului: Tohtorin on julkisesti juhla-yleisön edessä tehtävä anteeksipyyntö —venäjänkielellä.

Päätöstä tervehdittiin yleisellä mieltymyksellä. Vaikka tohtorin sisua karmi, astui hän teeskennellyllä hilpeämielisyydellä keskelle juhlahuonetta ja kumartaen lausui:

Jaa vinovat (pyydän anteeksi).

Kun tämä oli tapahtunut, ryhdyttiin juhlan viettoon niin innokkaasti, kuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan. Sovinto-oikeuden tuomarit olivat erittäin tyytyväisiä viisaasen päätökseensä, kuten kaikki muutkin. Hyvät kaupunkilaiset eivät, näet, luulleet sen pahempaa rangaistusta osattavan keksiäkään, kuin on se, että täytyy alentua venäjänkielellä anteeksipyyntö tekemään. Mutta huomattavaa on, että tämä tapahtui semmoisena aikana, jolloin ansioluetteloissa venäjänkielen taito ei tuottanut etuja, eikä matkarahoja venäjänkielen oppimista varten haettu…

KARHUN AMPUMINEN.

Koko kyläkunta tiesi kertoa, että torppari Lassi Jymyllä ja irtolaismies Tuomas Pieleksellä oli jotain erinomaista tekeillä, mutta mitä tämä jokin erinomainen oli, sitä ei edes kyetty aavistamaan. Jos he sattuivat samoille työpaikoille, niin he loma-aikoina loittonivat muista eripäälleen ja näyttivät hyvin tärkeitä keskusteluja keskenään pitävän, eikä niin harvoin semmoinenkaan kumma tapahtunut, että he toisten yölevolle mentyä lähtivät ulkosalle kävelemään. Jotkut tiesivät vielä senkin kuulleensa, että he olivat toisiaan tiedustelleet, milloin eivät muutamaan päivään olleet sattuneet yhteen joutumaan. Kun he tätä ennen eivät olleet sen enempää toisiinsa kiintyneinä, kuin ihmiset tavallisuudessa ovat, oli käsittämätöntä, mistä heidän välillensä moinen vetovoima oli viime aikoina ilmestynyt, ja siksipä ei ole ihmettelemistä, että jotkut uteliaisuudessa menivät niin pitkälle, että oikein kysäsivät:

— Mitä ne miehet aikovat hommata?

— Mikäpä niistä kesäisistä hommista selvän saa, oli pitkän vaiti-olon perästä poikkeukseton vastaus, tulipa se sitten Lassin tahi Tuomaan suusta.

Eikä siitä vastauksesta paljon viisastuttu, ei tosiaankaan.

Heinänteon loppupuolella kyläkuntalaisten käsittämättömyys muuttui hämmästykseksi, kun Lumppu-Loviisa — tämän nimen hän oli saanut sen johdosta, että oli eräänä talvena jonkun viikon muolalaisen rättimiehen seurassa kuljeskellut tiesi ihmeitä kertoa. Ensimmäinen hämmästyttävä uutinen oli se, että Tuomas Pieles on "Patent Liver"-kellollaan vaihtanut pyssyseppä Röyhinältä vanhanaikaisen, tavattoman suurireikäisen pyssyn, ja Lassi Jymy oli pyssynsä oikein kaupungissa korjauspajassa käyttänyt. Mutta toinen uutinen oli vieläkin repäisevämpi. Sen mukaan ovat Lassi ja Tuomas käyneet kaukana Sompakorven takana pitämässä ampumaharjoituksia ja kerran harjoitusmatkalta tullessaan on heidän kuultu keskustelevan seuraavalla tavalla:

— Jos se päätös on varma, että Vappu tapetaan, niin sittenhän meillä on kaikki valmiina sitä varten, että se toinenkin pian kellistyy, oli Tuomas sanonut.

— No, kun paholainen on kerran veneesemme otettu, niin soudetaan rantaan asti. Ja mitäpä se Vappu elonomana tekee, oli Lassi puolestaan hyvin kolkosti puhunut.

Kun tämmöinen keskustelu joutui kyläkuntalaisten korviin — ja tuulispään nopeudella se tapahtuikin — niin kylläpä moni suurilla silmillä katseli. Vaikka Lassi ja Tuomas olivat siivoiksi kelpomiehiksi tunnettuja, oltiin heidän kummallisten salakähmäisten menettelyjensä ja äskettäin saatujen ihmeellisten kuulemien johdosta jouduttu hämmästyksen valtaan, ja vakavat isännätkin miettivät, minkälaisiin varokeinoihin olisi ryhdyttävä…

Silloin kuitenkin rauhoittava tuuli saatiin hämmästyksen sumua selvittämään. Lassi ja Tuomas olivat, näet, eräänä päivänä tulleet Nokelan lautamieheltä pyytämään muutamia lautoja ja rautanauloja, tehdäkseen Sompalammin rannikolle tiheään kuusikkoon lavan, jossa aikovat ruveta vahtimaan karhua. Kun Lassi Jymyllä oli vaivainen Vappu-niminen varsa, oli se päätetty tappaa haaskaksi, ja pyssyjensä hyvyyttä ja ampumataitoaan osasivat Lassi ja Tuomas siinä määrässä ylistää, että lautamies mielihyvällä heidän pyyntönsä täytti, ihanpa vielä laudat ja naulat lahjaksi antoi. Ja oli hänellä siihen syytäkin, sillä kahtena edellisenä kesänä oli lautamieheltä elukan kaatanut sama karhu, jonka päiviltä saattamista Lassi ja Tuomas nyt puuhasivat. Se olikin hyvin kummallinen karhu. Monena vuotena peräkkäin se oli kulkenut Sompakorven läpi Kinttuniemeen asti, pysähtyen aina muutamiksi päiviksi Sompalammin rantamilla sekä tulo- että menomatkallaan. Kinttuniemeen mennessään se liikkui mitään pahaa tekemättä, lukuunottamatta sitä, että se pengosteli muurahaispesiä, mutta sieltä takaisin palatessaan Hoikan sydänmaalle, jossa sillä talvitelansa oli, se säännöllisesti joitakuita elukoita kaatoi. Oli sitä koetettu pyydystääkin, pitäjän yhteisellä mahdillakin, mutta koskaan ei siinä oltu onnistuttu. Jos nyt Lassi ja Tuomas sen hengiltä saisivat, niin se olisi yhteinen hyvä, puhumattakaan siitä hyödystä, jonka palkinto heille itselleen tuottaisi. Lautamies heitä kiitteli ja onnitteli sekä lupasi asiasta niin hiljakseen olla, kuin hiiri kissan lähistöllä. Mutta kyläkunnassa vallitsevaa pelonsekaista hämmästystä rauhoittaaksensa — kertoi lautamies, vaitiolon ehdolla, muutamille ystävilleen Lassin ja Tuomaan aikeista. Nämä ystävät taasen, samasta syystä ja samalla ehdolla, juttelivat ystävilleen — ja pian koko kyläkunta tiesi, ett'ei mitään hirmutöitten suunnitteluja ole kysymyksessä ollut, vaan yhteishyvän harrastus on Lassin ja Tuomaan toimissa ollut punaisena lankana. Monenmoisia arveluja ja arvosteluja lausuttiin, mutta asianomaiset itse eivät niistä mitään kuulleet, sillä he olivat jo Sompakorvessa, jonne pyssyineen ja viikon eväät matkassaan olivat menneet karhua kaatamaan, kehuen olevansa niin hyvästi varustettuina, että uskaltaisivat vaikka Turkin valtakuntaa vastaan sotimaan lähteä.

Sunnuntain iltapäivällä — karhunampujat olivat lauantaina retkelleen lähteneet — oli kyläkunnan laidassa olevalle Myllymäen kalliolle tavallisuuden mukaan kokoontunut runsaasti nuorisoa kisailemaan, laulelemaan ja — turhuuksia puhelemaan. Aivan kuin itsestään siinä karhunampujistakin kysymys nousi. Vallattomuuksistaan tunnettu Leenan Taavetti sanoi silloin:

— Mitähän jos olisi yösydännä lähteä pelottelemaan, niin kyllä sieltä ampujat lähtisivät kiireesti, kuin ampiaispesältä.

— Pelottelijat sieltä lähtisivät, mutta hengettöminä — tiesi Vauhkolan renki vakuuttaa — sillä niin tavattomia luoteja kuuluivat Lassi ja Tuomas valaneen, että niitten lävistämistä reijistä henki mahtuu ruumiista lähtemään.

Nuorison joukossa oli Maailman Juoso, noin 35 vuotias mies, jonka oikeata nimeä ja kotipaikkaa tuskin kukaan tiesi. Hän oleksi viikon siellä, toisen täällä, väliin teki työtä ja väliin kuljeksi työttömänä ja — syömättömänä. Kun häntä ei oltu koskaan mistään pahanteosta tavattu, annettiin hänen olla omissa oloissaan ja kutsuttiin ainoastaan Juosoksi itsensä kuullen, mutta Maailman Juosoksi takana päin. Pienen naurunhohotuksen loputtua, joka Vauhkolan rengin sanojen johdosta syntyi, hypähti Maailman Juoso seisomaan ja jotenkin kuuluvalla äänellä huudahti:

— Jos minulle annetaan viinakannun hinta rahaa, niin minä ensitulevana yönä, aivan yösydännä, menen kaappasemaan karhunampujilta heidän haaskansa ja tuon sen huomisaamuksi keskelle kyläkuntaa kaikkien nähtäväksi.

— Pysytkö puheessasi kiinni, jos sinua siitä ruvetaan vetämään? kuului joku väkijoukosta kysyvän.

— Pääni annan pantiksi, vastasi Juoso.

— Mitähän tuolla päällä saisi, jos sitä myömään joutuisi? sanottiin väkijoukossa.

— Tyhjän säkin sisuksen ja puupennin puolikkaan, tiesi joku vastata.

— Mutta mistäs Juoso saa pään matkaansa, jos hän omansa pantiksi antaa? koukkasi Leikkaan Liisa pisteliäästi kysyä.

— Elkää virnuilko joutavia, vaan täyttäkää pyyntöni, niin saatte nähdä, sanoi Maailman Juoso.

— Saisimme nähdä menettävämme rahat, sinä kun niitten kanssa menisit vaikka maailman toiselle puolelle, tuumaili Aapeli, varakkaan Ahnaalan poika.

— Koska semmoista pelkäätte, niin jätetään rahat Ahnaalan Aapelin huostaan siihen asti, kuin minä tuon haaskan kaikkien nähtäväksi kylän keskelle maanteitten risteykseen, ehdotti Juoso.

Nyt syntyi äänettömyys, jonka kuitenkin räätäli Keränen katkasi.

— No, pistetäänpä sitten jänis Juoson housuihin, sanoi räätäli Keränen. Minä ojennan lakkini haaviksi, johon itse ensialuksi kymmenykset pudotan, ja antakoot muut lisää. Tottahan tämmöinen joukko saa sen verran kukkaroistaan lantteja herutetuksi, että viinakannun hinta kertyy. Tietysti rahat tulevat takaisin jaettaviksi, siitä kun, näettekös, voimme olla varmat, että jänis Juoson housuihin hyppää.

— Ei hyppää jänis Juoson housuihin, kiljasi Juoso itse.

— Helppopa sen on hypätäkin noin rikkinäisiin housuihin, kuului joku väkijoukossa ääntävän.

Kun räätäli Keränen oli pannut kyräyksen alkuun, rupesi lakkiin rahaa oikein satamalla tulemaan ja tuokion kuluttua voitiin jo ilmoittaa, että varoja on yli tarpeen karttunut.

— Vieläkö pysyt sanassasi? huudettiin kaikkialta.

— Sanani seisoo kuin senaatin päätös, vastasi Juoso.

— Seisooko sittenkin, kuin ehdot kuulet? puheli räätäli Keränen. Sinun täytyy ottaa musta, nurinkäännetty turkki päällesi ja nelinryömin kontata haaskan luo. Mieti tarkoin, minkälaiseen vaaraan antaudut. Nokelan lautamies tiesi kertoa, että Lassi ja Tuomas ovat Sompaniityn heinäladon takana olevan tiheän kuusikon korkeimpiin reunapuihin rakentaneet lavan, jossa ovat vartioimassa, ja Vauhkolan rengin suusta äsken kuulit, että heillä on tavattomat varustukset. No, Juoso, — vieläkö sinussa puhtia riittää vai joko housusi lokattavat?

— Luontoni yhä nousee, kuin hyvä taikina, vastasi Juoso rintaansa pullistaen.

— Koska itse tahdot vapaaehtoisesti vaaraan antautua, niin elä sitten sinä, elköönkä kukaan muukaan meitä syyttäkö, tapahtukoonpa sinulle mitä tahansa, sanoi räätäli Keränen vakavasti. — Ja nyt menemme minun mökilleni laittamaan Juososta kummituksen, jota oikea karhukin säikähtää, jos sattuu vastaan tulemaan.

Tavattomasti meluten ja ilvehtien lähti koko joukkue räätäli Keräsen asunnolle. Siellä oli vanha turkkiruja, joka nurinkäännettynä pantiin Juoson ylle, hänen kasvonsa noettiin ja lakin nahkalippaa kasteltiin sekä fosfori-tulitikuilla kahteen eri kohtaan sitä kihnuttamalla saatiin siihen, ikäänkuin hehkuvat silmät. Kun Juoso jo iltahämärän varjostaman tuvan lattialla nelinryömin kulki, niin lapset ja naiset pelosta parkasivat. Siinä puvussa ja juuri semmoisenaan lähti hän sitten painaltamaan Sompakorpea kohti, liuta nuorisoa ison matkaa kintereillään. Oli jo myöhäinen ilta, ja kun taivas yleensä oli paksussa pilvessä, oli kutakuinkin myterä.

Sunnuntai-iltainen meluaminen ja ilvehtiminen eivät olleet mistään kotoisin verrattuna siihen näytelmään, joka sitten seuraavana eli maanantai-aamuna suoritettiin kyläkunnan keskustassa maanteitten risteyksessä. Maailman Juoso oli, näet, lupauksensa mukaan tuonut Lassin ja Tuomaan haaskan siihen ja tieto tästä kulovalkeana levisi ympäri kylää. Kuka kynnelle kykeni, hän jätti työnsä (ja toiset makuusijansa), lähtien juoksujalassa katsomaan, oliko uutisessa perää. Ja totta se oli! Maailman Juoso kasvoi, etenkin vallattoman nuorison silmissä, kerrassaan sankariksi, ja huvitettuja aikuisemmatkin olivat, jos kohta vakavimmat olivat moittivinaan siitä, että Lassin ja Tuomaan hyvä yritys oli tullut häirityksi. Kun Ahnaalan Aapeli kertyneet rahat päivän sankarille antoi, kysäsi hän:

— Kuinka sinä kuitenkin uskalsit niin uhkarohkeaan temppuun ryhtyä?

— Minulla oli ensin ajatuksissani kolme ehtoa ratkaistavana ja kun ne sain selväksi, uskalsin tehtävään antautua.

— Mitkä ne ehdot olivat? huudettiin kaikkialta.

— Ensinnäkin minä ajattelin, että Lassi ja Tuomas nukkuvat, eivätkä huomaa mitään, toiseksi taasen tuumailin, että jos he ampuvat, niin ampuvat ohi ja kolmanneksi mietin, että jos heidän luotinsa minuun sattuu, niin — sattukoon!

Oikein helapäinen nauru tämän vastauksen loppusäestykseksi remahti.

Mutta pian saatiin kuulla, ett'eivät Maailman Juoson "ehdot" olleetkaan sattuneet paikalleen, vaan että Lassi ja Tuomas olivat olleet — pelon vuoksi ampumatta. He, näet, tavattomassa touhussa saapuivat kertomaan että karhu kävi yöllä heiltä haaskan viemässä ja että se oli niin suuri ja hirvittävännäköinen peto, että se kaataa koko kyläkunnan elukat, ell'ei heti joukolla lähdetä sitä hengiltä ottamaan…

— No, miksi te ette sitä ampuneet? kysyttiin.

— Mikä kirous — selittivät Lassi ja Tuomas kilvassa — lienee kostuttanut ruudin vai nallitko lienevät olleet turmeltuneita, koskapa…

Enempää oli mahdoton kuulla, sillä ukkosilman tapainen nauru pani tantereenkin täräjämään.

Sitten Lassille ja Tuomaalle osotettiin heidän maantieraviin viskattu haaskansa ja kerrottiin, että Maailman Juoso se oli sinä hirvittävännäköisenä petona ollut, jota he kostuneen ruutinsa ja turmeltuneitten nalliensa vuoksi eivät voineet ampua…

Onneksi itselleen oli Maailman Juoso arvannut heti Lassin ja Tuomaan paikalle tultua luikahtaa tiehensä, vieläpä tykkänään toiseen pitäjään mennyt oleksimaan. Ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä kovin olivat Lassi ja Tuomas muuttuneet myrtyneiksi ja kaikista vähimmin voi olettaa, että heidän mieli-alaansa olisi Juoson tapaaminen lauhduttanut… Muutoin tuntuu hyvin uskottavalta, että he olivat aivan "verivihaan" asti suuttuneet, koskapa vielä monien vuosien kuluttuakaan ei oltu uskallettu heidän läsnäollessaan ruveta karhujen ampumisista juttelemaan…

"ON TAKAHANGASSA, KUIN VESAMÄKI MUSTALAISILLE."

Kun Savossa tulee kysymys hankalasta matkasta, kuulee tavallisesti sanottavan: "On takahangassa, kuin Vesamäki mustalaisille." Eikä Vesamäki kuitenkaan millään hankalalla paikalla ole: se on lähellä yleistä valtatietä ja vesitsekin on kesä-aikana mukava pääsy siihen taloon, joka on paikkakuntansa tunnetuimpia sekä varallisuutensa että kaiken muunkin puolesta. Etenkin vierasvaraisuus on jo usean miespolven ajan niin hyvässä maineessa ollut, että kaiku siitä on kauaksi levinnyt. Siksi ei olekaan kummallista, ett'ei vieraitten käynti Vesamäellä ole harvinaista — ainoa kumma on se, ett'eivät heillä koskaan mustalaiset poikkea, vaikka kyllä lähistöllä liikkuvat. Kun syyllä, jonka vuoksi Vesamäki on takahangassa mustalaisille, on hauskakin puolensa, maksanee vaivan saattaa se laajemmankin piirin tietoon, kuin itsensä Vesamäkeläisten, jotka sen asian keskuudessaan säilyneenä perhemuistona tuntevat.

Ennen vanhaan oli Vesamäellä tavallaan suosittukin mustalaisia, sillä oli arveltu, että mustalaiset ovat samanlaisia kuin sudet: missä niillä on pesäpaikka, siellä eivät tee pahaa. Ja kyllä niitä Kainin jälkeläisiä oli siinä talossa käynytkin! Mutta sitten sai hallitusohjat käsiinsä mies, joka päätti mokomat mankujat kodistaan karkoittaa hinnalla millä hyvänsä. Kauan aikaa hän keinoa tuumansa toteuttamiseksi mietti ja vihdoin viimein semmoisen keinon keksikin, vieläpä tepsivän oikein.

Otollisena aikana isännän keinon keksiminen tapahtuikin, sillä melkein heti sattui Vesamäelle tulemaan suuri lauma mustalaisia. Heidät otettiin entistä auliimmalla myötätuntoisuudella vastaan, toinen tupa annettiin heidän käytettäväkseen, ja hevoset ja siat saivat tyyssijansa nekin sekä ruokaa kyllikseen. Ja jos he jotakin ilmoittivat tarvitsevansa, se vajaus mahdollisen nopeasti täytettiin, vieläpä isäntä ja emäntä tuontuostakin tulivat juttelemaan, tiedustellen vieraitten vointia ja kysellen maailman kuulumisia. Mustalaiset olivat iloissaan, kiittelivät ja kostelivat sekä toivottivat Luojan siunausta "hyvälle isännälle" ja "kulta emännälle." Ja kyllä heidän kiitoksensa olivatkin kukkurapäisiä! "Antakoon Luoja lammaskatraanne lisääntyä kymmenkertaiseksi ja niin hienovillaiseksi, että silkiksi kelpaa;" "ruvetkoot lehmänne lypsämään rasvaista maitoa ja vuotakoot sitä, kuin vanha seula vettä" ja "kasvakoot lapsenne kotahalkoa pitemmiksi muita ihmisiä" — siihen suuntaan heidän siunauksensa ja toivotuksensa kävivät, kun pyysivät "hyppysellistä villoja," "maitotilkkaa" sekä "voimuruista," mutta saivatkin kaikkia oikein roppakädellä. Iloinen takkavalkea palaa roihusi, valaisten tuvan, jonka lattialle levitetyillä oljilla mustalaisparlakat leikkivät ja osa aikuisiakin oli heittäytynyt niille loikomaan kaikessa villissä vapaudessaan ja huolettomuudessaan, ikäänkuin tässä paikassa olisivat koko ikänsä olleet, eikä koskaan tarvitseisi poistua.

Kun takkavalkea paloi hiilokseksi, toi isäntä padan, jonka asetti hahloihin riippumaan ja kävi pitkin iltaa lisäämässä puita padan alle. Sitten makuu-ajan tultua, nosti isäntä padan lieteen, jossa päivällisen lämmityksen jälkeen oli vielä hiukkasen hehkuvia hiiliä.

Varhain seuraavana aamuna tuli isäntä keitostaan katsomaan ja oli hirmuisesti säikähtyvinään, kun huomasi, ett'ei padassa ollut muuta, kuin rippeitä jäljellä, vaikka sen jotenkin täyteläisenä oli eilisiltana lieteen nostanut.

— Voi taivaan tuohipää! huudahti hän. Kuka onneton on käynyt tästä padasta keitosta ottamassa? Hän on auttamattomasti kuoleman oma… voi, voi!…

— Mitä siinä isännän padassa sitten on ollut?… En minä ole edes tietänyt siellä pataa olevankaan, puheli eräs oljilla istuva puolialaston vanha mustalaisakka.

— Siinä oli — vastasi isäntä hätäisesti — kaksi koiranraatoa, joista aikomukseni oli keittää lääkettä hevosten jalkapatteja varten. Tosin ei koiranliha mitään vaarallista olisi, mutta nämä koirat olivat itsestään kuolleita, jota paitse sekaan oli pantu vaarallisia aineita. Kunpa nyt edes kissat olisivat keitoksen syöneet, niin niistä ei olisi vahinkoa… Mutta jos ihminen on sitä vaikka vähänkin poskeensa pistänyt, ei auta muu, kuin nahkansa joutuu kepille… voi kuitenkin, voi, voi!

Tuskin isäntä oli ensimmäiset sanansa saanut lausutuksi, kuin lattialla nousi tavaton elämä: mustalainen toisensa jälkeen pompahti ylös, ikäänkuin sähkö-iskun olisivat saaneet. Mikä heistä siunasi, mikä kirosi, mikä sylkäsi ja mikä yökkäsi. Näytti siltä, kuin kilpapukeutuminen olisi ollut kysymyksessä — semmoisella tulisella kiireellä sukivat sekä vanhat että nuoret vaatteita ylleen. Ainoastaan jotkut kerkesivät sanoa "vähän lientä maistaneensa" tahi "pienen lihasirun ottaneensa." Ja kun hevoset saatiin valjaisiin, lapset ja siat — muutama sika taisi unohtuakin — ajopeleihin nostetuksi, lähdettiin painamaan Taikuri-Matin mökkiä kohti. Tämä ovela poppamies, joka oli yhtä viisas kuin vanhakin, arvasi heti asian oikean laidan, mutta siitä huolimatta käytti mustalaisten hätäytynyttä tilaa hyväkseen, antaen heille monenmoisia sopotuksiaan ja ottaen heiltä palkakseen viinaa ja rahaa niin paljon, kuin kykenivät antamaan. Mielellään mustalaiset antoivatkin, kun Matti vakuutti heidät aivan varmasta kuolemasta pelastavansa ja pelastaneensa…

Mustalaisten äkkipikainen lähtörymäkkä sai Vesamäen koko perheen ihmettelemään ja kun isäntä naurusuuna tupaan tuli, lenteli joka haaralta hänelle tämmöisiä kysymyksiä:

— Mikäs niiden sappeen nyt sattui, kun lähtivät kuin ampiaispesältä?

— Taisivat meidän talosta — sanoi isäntä — lähteä laitimaisen kerran, niin siksi kai semmoisella jyryllä ja pauhulla menivät. Kauan aikaa olen miettinytkin keinoa, jonka avulla mokomista mankujista pääsisi erilleen ja juuri heidän tulonsa edellä satuin sen hoksaamaankin. Vaimoni kanssa päätimme heille olla ystävällisiä ja vierasvaraisia, saadaksemme heidät tarpeeksi tunkeileviksi. Kun tietää, ett'eivät mustalaiset malta olla näykkimättä mitään, johon vaan käsiksi pääsevät, saattoi pitää varmana, että he minunkin syöttiini tarttuvat. Minä, näet, pistin eilisiltana pari jänistä kiehumaan pataan, jonka jätin lieteen yöksi. Tänä aamuna varhain mentyäni keitostani katsomaan ja huomattuani sen melkein lopuilleen syödyksi, olin hirmuisesti säikähtävinäni, ilmoittaen siinä olleen kaksi itsekuolleen koiranraatoa sekä muita hengenvaarallisia aineita, joista oli aikomus tehdä hevospattien voidetta. Ja muuta ei tarvittu! Tuskin venäläiset ovat Viipurin pamauksesta sukkelammin lähteneet, kuin mustalaiset nyt sukeusivat taipaleelle. Ken ennätti, se pukeutui, mutta useimmat näkyivät ryysyjään kainaloonsa keräävän ja puoli-alastomina painoivat tielle. Kunpa vaan eivät enää koskaan takaisin palajaisi!

— Eivät he palajakaan, kuului usealta taholta, ikäänkuin samasta suusta. Mitä iloisin mieliala pääsi valloilleen, jota kesti vielä aamiaispöydässäkin, koko perheen syödessä maitolämmitystä "mustalaisten läksiäisiksi."

Mutta nämä läksiäispidot tulivat tavallaan liian aikaiseen vietetyiksi, sillä vielä samalla viikolla pomahti Vesamäen pihaan liuta mustalaisia, jotka kaikesta päättäen näyttivät yöpyvän. He olivat vieraista pitäjistä ja kuljeksivat "heimoaan etsimässä." Kun isäntä ei ollut kotosalla, ryhtyi eräs renki, joka oli koirankujeistaan koko paikkakunnalla tunnettu, mustalaisten vastaanottajaksi. Hän tarjosi miehille tupakkaa, jopa muutamien antoi sitä kukkaroonsakin pistää, ja naisille kantoi piimää juotavaksi. Sitten osoitti tuvan seinukselle vietyyn tyhjään sänkyyn ja alkoi kertoa, että tänä aamuna tässä kuoli Jussi-niminen elättimies, jonka sänky on nyt tuolla seinuksella.

Mustalaiset rupesivat pelästyneinä toisiinsa vilkumaan, sillä he, kuten tiedetään, pelkäävät kauheasti kuolleita. Mutta renki jatkoi puheluaan hyvin rauhallisesti:

— Se Jussi-vainaja oli ilkeäluontoinen mies ja sen vuoksi ei kukaan tahdo hänen ruumistaan pestä. Eivätköhän vieraat ottaisi sitä vaivaa nähdäkseen, että puhdistaisitte ruumiin, joka on tuolla pihanperä-aitassa? Kyllä siitä vaivasta palkka maksetaan ja johan minä teille annoin Jussi-vainajan piimää ja tupakkia, niin että…

Sen enempää ei rengin puhetta voinut kuulla, sillä miesmustalaiset alkoivat nakella piippujaan ja tupakkakukkaroitaan palavaan uuniin ja naiset rupesivat syljeksimään ja kakastelemaan. Karkeat kiroukset ja kostohuudahtukset olivat hyvästeinä, kun mustalaiset kilvassa ryntäsivät tuvasta ulos ja taaksensa katsomatta hurjaa vauhtia talosta poistuivat.

Eikä sen erän perästä ole mustalaisia Vesamäellä nähty, ja sen johdosta on syntynyt sananparsi, että "Vesamäki on takahangassa mustalaisille."

KUN LUKKARI LASSI KIVIPURO TAIVAASEN MATKUSTI.

Eräässä seurassa kun kaikenmoisia ihmeellisyyksiä kertoiltiin, jutteli lukkari Lassi Kivipuro seuraavan kumman:

— Minun pitkän elämäni merkillisin ihme on se, kun kerran matkustin taivaasen. Tämä tapahtui siihen aikaan tahi vähän sen jälkeen, kuin apulaisen saatuani jouduin kaikista virkatoimistani vapaaksi. Olin aina mielessäni kuvitellut, että mahtaa elämä vapaudessa onnellista olla, mutta jo heti ensi alussa virattomuuden ja joutilaisuuden tunne oli ikäänkuin huolena painostamassa. Siinä miettiessäni, mitä aikani kuluksi olisi ryhdyttävä tekemään, saapui tyttäreltäni ja vävyltäni Helsingistä kirje, jossa vaimoani Susannaa ja minua — eikähän meidän perheen jäseniä muita enää kotosalla ollutkaan — mitä ystävällisimmin pyydettiin tulemaan heidän luokseen ja luvattiin meitä niin rakkaasti ja hellästi vaalia, että aivan varmaan viihdymme. Lisäsyöttinä kirjeessä oli vielä terveisiä heidän lapsiltaan, jotka kuuluivat iso-äitiä ja iso-isää kovasti ikävöivän. Kutsu luonnollisesti oli houkutteleva, erittäinkin minulle, mutta Susanna ei omasta puolestaan ollut halukas lähtemään. Hän, näet, entisten käyntiensä johdosta tiesi, että vävyni asunto on suuren kivimuurin neljännessä huonekerrassa, johon kapuaminen hänelle vanhalle ja kipeäjalkaiselle ihmiselle on niin tavaton rasitus, että hän kernaammin, vaikka ikävältä tuntuukin, pysyy kotona ja odottaa, kunnes vävy muuttaa lähemmä maata asumaan. Minua hän ei kuitenkaan tahtonut estellä, vaan päinvastoin kehottamalla kehotti lähtemään, ja kun uskollinen palvelijattaremmekin, vanha Maijaleena, oli samaa mieltä, niin minä lähdin, jättäen kodin Herran halttuun.

Ei ollut tyttäreni ja vävyni kutsukirjettään hampaittensa ulkopuolelta kirjoittaneet — sen jo vastaanotosta huomasin. Ja kun Susanna oli kotiin jäänyt, näyttiin peljättävän, että minä rupean ikävöimään, jonka vuoksi minua melkeinpä liiaksikin koeteltiin viihdyttää. Minua vietiin tuttaviin ja tuotiin niitä minua tervehtimään, kuljetettiin kaupungilla milloin mitäkin katsomassa, jopa kirveskin ostettiin, jos tahtoisin käydä puita pilkomassa, kuten kotoisissa oloissa tapasin tehdä, ja sanalla sanoen pidettiin niin hyvänä, että mielessäni alkoi kyteä ajatus Helsinkiin muuttamisesta…

Eräänä iltana olimme soitantoa kuulemassa perin hauskan tuttavaperheen seurassa ja söimme samalla matkalla herkullisen illallisen. Myöhällä palattuamme olin niin läpeensä väsynyt, että oikopäätä rupesin makaamaan vävyni työhuoneesen, johon minulle oli sija laitettu kääntösohvaan. Tuskin lienen itseäni kunnollisesti peitellä ennättänyt, kun jo raskaasti nukuin. — — —

* * * * *

Totisesti minä olen kuollut — siitä ajatuksesta en päässyt irtautumaan, vaikka kuinka koetin. Olin kuiskinut Susannan nimeä — vastausta saamatta, olin häntä viereltäni etsinyt — kuitenkaan löytämättä. Koplin vuodettani: siinä ei ollut toista laitaa ollenkaan ja toinen oli semmoinen kummallisen pehmonen, että pelolla vedin käteni takaisin. Alusena ei ollut olkimatrassi, vaan mikä hupponen lienee ollutkaan ja kun nahkasiani haperoin, tunsin kohisevan täkin peitteenäni olevan. Mahdanko uneksua? kysäsin itseltäni. Vastauksen saadakseni nipistelin poskiani ja jalkojani sekä tukistinkin itseäni… kaikki tuo teki kipeätä: minä en siis uneksunut… Nousin istualleni ja huomasin jonkinmoista valoa kuumottavan, ikäänkuin akkunasta. Kun jalkani sijani reunalta alaspäin laskin, tunsin niitten vahvaan pohjaan koskettavan. Minä ojennausin seisomaan ja hiljalleen läksin hiipimään kuumottavaa valopaikkaa kohti. Ja yht'äkkiä näin edessäni paljon valoja sekä ylhäältä että alhaalta tuikkivia… Ne varmaankin ovat tähtiä ja minä itse kuljen korkealla ilman läpi taivaasen, vaikka en kulkemista huomaa… Minä olen siis kuollut, kuollut tuskatta ja olen jo arkkuni ja hautani jättänyt. Minkälainen lienee kuolemani ollut ja minkälainen on haudantakainen elämäni oleva? Tuhannet ajatukset risteilivät aivoissani… Lohdutin itseäni ja muistelin, että melkein koko ikäni olen kirkkoa palvellut, joten en voi pahaa palkkaa saada… Ja kun kuluneesta elämästäni jouduin itse tiliä tekemään, löysin vaan pelkkiä ansiopuolia, päästen yhä suurempaan vakaumukseen siitä, että ijankaikkiseen autuuteen matkani lopulta päättyy… Mutta kuinkahan Susanna on surussa ja kuinka? Vaan miksi ajattelen maallisia — ei, poistukoot ne kaikki mielestäni! Minä panin käteni ristiin ruvetakseni hartaasti rukoilemaan — ja silloin jysähtää päähäni se huomio, että minähän olen vävyni luona Helsingissä, jonka vuoksi en löytänyt Susannaa, enkä makuusijaani tuntenut sekä että nuo valot, joita olin tähdiksi kuvitellut, olivat valoja suuren kivitalon eri kerrosten akkunoista. Vähitellen tämä huomioni osottautui täydellinen totuus olevansa. En tiedä, lieneekö se jonkunmoista pelkoa ollut vai viluko sen vaikutti, vaan puistatuksia tunsin ruumiissani, jonka vuoksi lähdin hiipimään makuusijaani kohti, lämpimään peitteesen päästäkseni.

Vaan jos äsken olin sotkeuksissa, niin nyt minä vallan sekaisin menin — en löytänyt ääriä, enkä vieriä, kuten sanotaan. Ja mihin ihmeelle se valopaikka lienee hävinnyt, koska ei miltään taholta kuumottanut, vaikka tarkastelin? Kuljin ja kuljin, haparoiden käsilläni. Vihdoin käteni koskettivat johonkin, minä varasin voimakkaasti — ja silloin kuului niin hirveä älähdys, kuin kuolevan parahdus olisi korviini sattunut… Minä putosin istualleni ja rupesin täyttä kurkkua huutamaan… Kohta sen jälkeen näin kirkasta valoa, jostain raosta pilkistävän, rako laajeni varovaisesti, ikäänkuin pelonalaisesti olisi ovea avattu… ja pitkä, valkeaan vaippaan puettu olento, sädekehä kädessään, seisoi valon keskessä… Minua huimasi, koetin jotain sanoa, mutta ääni tukehtui kurkkuuni… Tunsin, ett'en kykene istumaan… Suurella ponnistuksella sain käteni ristiin ja hervottomana istuiltani horjahtaessani luulen lausuneeni: Herra, lopeta palvelijasi kärsimykset ja ota hänet luoksesi…

Kun jälleen tulin tajuihini, olivat tyttäreni, vävyni ja heidän kaksi palvelijatartaan ympärilläni, valellen raitista vettä päähäni ja kasvoilleni. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin täydellisesti selvenin, jos kohta vapisinkin kuin haavanlehti. Minulle tuotiin lapsia varten lämmitettyä maitoa juodakseni, annettiinpa jotain lääkettäkin ja sitten johdettiin vävyni työhuoneesen, jossa makuusijani oli. Kun sitten joukolla ryhdyttiin tutkimaan minun seikkailuani, huomattiin, että ensimmäisen sotkeukseni aikana olin ollut katsomassa vävyni työhuoneen akkunasta, jonka rullakartiini oli ollut puoleksi ylhäällä, ja näin toisista akkunoista valoja, joita alussa tähdiksi luulottelin. Lähdettyäni makuusijalleni pyrkimään, jouduinkin avonaisen oven kautta saliin, joka oli hyvin kookas huone, ja jonka rullakartiinit olivat alhaalla, niin että se oli täydellisesti pimeä. Tuo hirmuinen älähdys, jonka vaikutuksesta putosin istualleni, tuli taasen siitä, että käteni osuivat painamaan avonaisen pianon koskettimia. Minun huudostani herännyt vävyni lähti yöpaidassaan ja yölamppu kädessään tarkastamaan huudon syytä ja luonnollisesti varovaisesti avasi ovea, kun ei tietänyt, kuka salissa huutaa ja mitä varten. Entisen pelkoni ja säikähdykseni valtaamana luulin minä hänessä näkeväni yliluonnollisen olennon…

Tapaus oli siksi merkillinen, ett'ei loppu-yönä tahtonut uni tulla silmiäni ummistamaan. Jos olisin ollut taika-uskoinen, olisin voinut ruveta luulottelemaan sitä kuolemani enteeksi. Mutta tottapa se ei sitä merkinnyt, koska vieläkin elän. Yksi vaikutus tällä tapauksella oli — minä, näet, sain koti-ikävän ja jo seuraavana päivänä, pyynnöistä ja estelyistä huolimatta, istahdin junaan kotiin matkustaakseni. Ja suoraan sanoen, en ole tuntenut yhtään halua muuttaa asumaan Helsinkiin, jossa Susannan kanssa emme aijo käymäänkään mennä, ennenkuin vävymme muuttaa lähemmä maata…

VALTUUSMIEHEN HUONO MENESTYS.

Yleisesti aina sanotaan, että kilpailu ja tiedonhalu ovat edistyksen äiti. Mutta tällöin unohdetaan — kunnianhimo, jolla silläkin on suuri ansio kaiken inhimillisen kehityksen voittokulussa. Tarkastellessa ihmiselämän monipuolista temmellystä, ei voi olla taipumatta siihen uskoon, että monellekin henkilölle, joka maineenkukkulalle on pyrkinyt, on juuri kunnianhimo tärkeänä tekijänä tämän päämäärän saavuttamisessa ollut. Niinpä ei esim. maalarimestari Immanuel Vehreisestä olisi koskaan tullut valtuusmiestä, ell'ei hänen synnynnäinen kunnianhimonsa olisi kiihottanut tätä luottamustointa tavottelemaan. Kun synnynnäinen kunnianhimo tuli mainituksi, tapahtui se siitä syystä, että hän jo lapsuuden kisoissa tahtoi paitaressuna pahaisna olla voittajana, yksinpä juoksussakin, vaikka hänen länkimäisiksi vääristyneet säärensä tuottivat juoksu-urheilussa suurta vaikeutta ja antoivat irvihampaille aihetta hänen juoksemistaan längestämiseksi kutsua. Mutta poikaviikarien ja tyttötynkäin irvuilemisista välittämättä ja sääriensä länkimäisyydestä huolimatta, ponnisti hän yli voimiensakin, päästäksensä ensimmäisenä perille ja milloin ei onnistunut, silloin itki — itki todistukseksi siitä, että jo lapsuudessa, siis aivan synnynnäisenä, oli hänessä kunnianhimoa oikein aimo annos. Tultuaan sitten maalarinoppiin, oli kunnianhimo hyvänä kiihottajana ahkeruuteen, jonka palkkioksi aikanaan kiittävillä arvosanoilla varustettu kisällikirja tuli.

Monen muun sällin tavalla ei Immanuel Vehreinen lähtenyt maailmoita miilustelemaan, vaan tahtoi saada jalkansa oman pöydän alle ja hommasi maalarinliikkeen itselleen. Ja nyt hän oli mestari! Mitä unelmia lienee mielessä liikkunut, niitä ei kukaan tunne, sen verran kuitenkin saattaa mainita, että harrastuksien päämääränä näytti olleen tehdä liikkeestä ensimmäisen luokan liike. Sitä mukaa kuin tämä harrastus onnistui, sitä mukaa työtä lisääntyi — ja varallisuutta myöskin. Samassa tasassa hän itsekin paisui, ell'ei tämä hieman suuremmassakin suhteessa tapahtunut. Vähitellen työhommat siirtyivät erityisen työnjohtajan käsiin, jos kohta mestari kävelymatkoillaan käväsi noin vaan sivumennen tarkastelemassa. Mutta missä jokin huomattavampi tehtävä tai luottamustoimi oli kysymyksessä, siinä hän oli "vapaaehtoisena tarjokkaana", kuten pilkallisesti ruvettiin sanomaan. Kun kaupungin vakinainen ja vapaaehtoinen palosammutuskunta ryhtyivät kilpailemaan etevämmyydestä, hääräsi maalarimestari Immanuel Vehreinen alussa kumpaisessakin puolueessa ja lopussa tuli — syrjään sysätyksi. Rukoushuonepuuhassa hän taasen oli mukana sekä suullaan että kukkarollaan, mutta kun tiedettiin, että hän herrain suosiota etsiessään kaupungin ravintolassa useasti oli kaikkia muita kuin hartaushetkiä viettämässä, katsottiin hänen uskonnolliset harrastuksensa niin kovin kevyisiksi, ett'ei edes hyvällä tahdolla voitu hänelle mitään sijaa yhdistyksen johtokunnassa luovuttaa. Moni muukin hänen kunnianhimoinen apajansa antoi samanlaisen vesiperän. Häntä luonnollisesti suututti ja juuri suuttumuksen kaihi lieneekin hänen henkiset näkimensä siinä määrässä sumentanut, ett'ei hän huomannut onnistumattomuuteensa olevan syynä liiaksi julkean tuppautumisensa sekä sinne tänne horjumisensa. Vuosien kuluessa karttunut varallisuutensa veti häntä herrojen ja rikkaitten piiriin, joissa häntä sitä mukaa suosittiin, kuin hän komeitten illallisten ja samppanjaputelien korkkien pomahtamisten avulla itselleen tilaa valloitti. Tosin hän useimmiten valloittamansa tilan menetti, kun ryhtyi pöyhkeilemään ja itseään kehumaan, mutta jonkunmoiset sillat kuitenkin siten saatiin pysytetyiksi, että ikäänkuin pilaa tehden hänet tuontuostakin valittiin jonkun komitean varajäseneksi tai muuhun vähäpätöiseen luottamustoimeen pantiin. Eikä hän itsekään ryhtynyt siltoja särkemään, sillä hänen toiveissaan kangasti jokaisen tappion perästä voitto. Mutta hänen vaimonsa, eli toisin sanoen rouva Lotta Vehreinen, läkkiseppä Hendrick Hullmer'in tytär, oli näissä asioissa aivan vastaisella kannalla, kuin hänen miehensä. Tarkkana kuin tervanahtari ja taloudellisesti toimeliaana, hän miehensä pyrinnöissä ei nähnyt muuta, kuin herrojen narrina olemista, ja naapurien kesken hyvin yleisesti tiedettiin kertoa, että maalarimestari Vehreinen ei kotioloissa kuullut korkkien pamahduksia, vaan tunsi läimäyksiä korvallisillaan, etenkin silloin, kuin oli luvannut rukoushuoneesen hartauskokoukseen mennä — ja kuitenkin oli luikkinut ravintolaan…

Vaan vaikka aviopuolisot olivatkin näin eri kannalla, olisi Lotta-rouva siitä huolimatta mielellään nähnyt miehensä pääsevän kaupungin luottamustoimiin, jos kohtakin hän herrojen narrina olemista vihasi — ja vuosien kuluessa sai hän miehensä uskomaan, että tyvestä on puuhun noustava, eikä latvasta. Kun valtuusmiesvaali — sen arvoisan neuvospöydän ääreen pääseminen oli monena vuotena maalarimestari Immanuel Vehreisen toiveitten ja unelmien keskustana ollut — jälleen oli ovella, päätti maalarimestari rouvansa neuvon ohjeekseen ottaa ja kääntyi syvien rivien keskuudesta itselleen kannatusta hankkimaan, lähtien liikkumaan teillä ja kujilla, kuten itse sanoi. Tavatessaan pienien talojen omistajia, alkoi hän keskustella.

— Katsokaas… — puheli hän —, jos valitsemme tuon rikkaan Rietu Lehtolan valtuuskuntaan, niin hän ryhtyy vaatimaan, että jokaisen on talonsa koristeltava samanlaisilla torneilla ja leikkauksilla, kuin omansakin on laittanut — ja kuka tässä sitten talollisena pysyy?

— No, jos hän niin aikoo tehdä, niin olkoon valtuustosta poissa, kuului päättävä vastaus useamman suusta.

Joutuessaan sitten työmiesten keskuuteen, tuli hänen juttelulleen toisemmoinen suunta.

— Valitkaa valtuustoon — sanoi hän — herroja ja virkamiehiä, niin nälkäkuolema työmiehet silloin perii, he kun eivät mitään yleisiä töitä myönnä tehtäviksi.

— Alas herrat ja virkamiehet, kajahti uhkaava huuto, kuin ukkonen.

Kaikista merkeistä päättäen, olikin kuuma ottelu piakkoin tapahtuvassa valtuusmiesvaalissa tultava taistelemaan, kaupunkilaiset kun olivat kauppatoriasiassa jakautuneet maisteri- ja kauppiaspuolueihin, joista edelliset tahtoivat kauppatorin muutettavaksi eräälle toiselle tyhjälle alalle, ja jälkimmäiset vaativat pysyttäväksi entisellään. — Jos minä olisin — tuumaili maalarimestari Vehreinen — tästä asiasta päättämässä, niin se ratkaistaisiin Salomonin tuomiolla, johon kaikki tyytyisivät. Sen enempää en kuitenkaan sano.

Vaikea on päättää, oliko näistä omista puuhista tällä kertaa apua vai eikö, vaan niin tapahtui, että maalarimestari Immanuel Vehreinen tuli valituksi valtuusmieheksi! Millä tavoin hänen sydämensä silloin hypähti, sitä ei kukaan tiedä. Mutta varmaa on, että vaali-illan jälkeisenä yönä hän vähintäinkin tähdissä vaelteli… Ja seuraavana päivänä hän niin hymysuisena pitkin katuja käveli, että jokaisen vastaantulijan sai myöskin hymyilemään, eikä hän ketään puhuttelematta sivuuttanut. Jos ei kuka huomannut mitään valtuusmiesvaalista virkkaa, niin hän itse johti puheen siihen — ja hymyili. Mutta eipä ihmekään, sillä olihan monivuotinen toive vihdoinkin täyttynyt!

Kun maalarimestari Immanuel Vehreinen oli aina mitä ankarimmin arvostellut valtuuskuntaa ja valtuusmiesten toimia, oli luonnollista, että hän itse valtuusmieheksi tultuaan tahtoi heti alussa näyttää, että hän on oikea mies oikealla paikallaan. Aivan ensi töikseen ryhtyi hän valmistelemaan puheita, etenkin kauppatoriasiassa, jossa oli sanonut voivansa Salomonin tuomion langettaa. Häntä oikein nauratti, kun ei kukaan ollut ennen häntä keksinyt, että tori-asia voidaan järjestää sillä tavalla, ett'ei kenelläkään ole syytä valittaa. Tämän keksintönsä hän kuitenkin tahtoi lausua kaunopuheisuuden muodossa, tehdä asian niin viehättäväksi, kuin koristemaalauksen. Kun vaan jäi yksinään, silloin alkoi paperille kirjoittaa puhetta, jonka aikoi ensin ulkoa oppia ja sitten valtuuston kokouksessa juhlallisesti lausua. Jos joku vieras tuli tapaamaan, käski ilmoittamaan olevansa matkalla, ell'ei aavistanut aivan tärkeätä asiata olevan. Päivillä ei kuitenkaan tahtonut rauhaa saada ja yöllä ei Lotta-rouva antanut kirjoitella. Paha pula oli edessä. Mutta hätä keinon keksii: hän matkusti veljensä luo, joka oli maakauppiaana lähipitäjässä, ja siellä kokonaista kolme vuorokautta hikoili puheensa valmistuspuuhissa. Sunnuntaina saapui kotiin, valmis puhe taskussaan, ja valtuuston ensimmäinen kokous, johon hän oli osaa-ottava, oli sitten maanantaina.

Osapuilleen hän jo puheensa ulkoakin osasi, jos kohta jonkunmoinen harjoitus tuntui tarpeelliselta. Kaikeksi onneksi Lotta-rouva lähti iltapuolella rukoushuoneesen, johon miestänsäkin tahtoi. Teeskennellen itsensä sairaaksi, jäi maalarimestari kotiin, vieläpä aivan yksinään, hän kun toimi siihen suuntaan, että palvelijat, sällit ja oppilaiset saivat koko illaksi mennä kaupungille. Vielä pariinkymmeneen kertaan puheensa luettuaan tuli hän ajatelleeksi, että paras puhumisen harjoituspaikka on työhuone, se kun on pihanperällä, jonne ei kukaan vieras arvaa tulla häiritsemään. Ei siis muuta, kuin asuntopuolen ovet pisti lukkoon ja astui työhuoneesen. Ollaksensa varma siitä, ett'ei kukaan voi huomaamatta sisään päästä, laittoi hän tyhjistä puulaatikoista oven eteen puhujalavan, jolle hyvin arvokkaana kapusi seisomaan ryhtyäksensä puhumista harjoittamaan.

Samaan aikaan palasi Lotta-rouva rukoushuoneelta, jossa erään sairastumisen vuoksi ei ollut sen pitempää hartauskokousta, kuin vaan muutamia hengellisiä lauluja veisattiin. Arvatenkin hänen sydämensä oli kristillistä rakkautta täynnä, joka kuitenkin maalliseksi vihaksi muuttui, kun kotiin tultuaan ei päässyt sisään, vaikka kuinka olisi kolkuttanut. Salamana iski hänen päähänsä ajatus, että miehensä on jälleen mennä luikkinut ravintolaan. Hän päätti lähteä mokomankin sairaan kotiin noutamaan, nouskoonpa siitä minkämoinen meteli tahansa. Vaan ennen lähtemistään tahtoi kuitenkin käydä työhuoneessa oppilaisilta tiedustamassa, missä talon kaikki ihmiset ovat. Tultuaan oven taakse, kuuli hän sisältä herransa ja miehensä äänen, vieläpä tavallista kiivaampanakin. Kun Lotta-rouva oli kiihtyneessä mielentilassa, ei hän malttanut edes oikein kuunnella, jos kohta vielä liikkumattomana oven takana seisoisikin, käsi valmiina avaimessa.

— Ja kun nyt ryhdyn tähän kauppatoriasiaan — näin maalarimestari Immanuel Vehreinen yksinään puhua paukutteli — on minun surullista mainita, että tästä on semmoinen riitakapula syntynyt. Miksi onkaan unohdettu se opetus, jonka kansallisuusrunokokoelmassa, Kalevalassa, jalo runoilija Elias Lönnrot, antaa Lemminkäisen äidistä, joka rakkaudesta niin kauan etsi kadonnutta poikaansa, että hän hänet löysi. Meillä myöskin tulee samanlaista rakkautta olla tätä poikaamme, kauppatoria kohtaan, jota olemme etsimässä. Emmekä me tätä poikaamme koskaan löydä, jos emme etsi rakkaudella ja jos emme kerrankin ryhdy tekemään viisaan Salomonin tuomiota. Pankaamme tämä poika kahtia, kuten viisas Salomonikin teki, antamalla osan torikaupasta pysyä entisellä kauppatorilla ja asettamalla toinen osa uudelle torille, niin silloin ei kenelläkään ole syytä olla tyytymättömänä, kun yhden pojan sijaan olemme saaneet kaksi poikaa ja kun…

Enempää ei Lotta-rouva kestänyt. Hän luuli itseään kymmenillä puukoilla iskettävän, kuullessaan miehensä niin kiivaalla äänellä puhuvan rakkaudesta ja kahdesta pojasta. Tosin ei Lotta-rouva käsittänyt, mistä kysymys oli, eikä mitään muita sanoja tajunnut, kuin rakkauden ja kaksi poikaa… Mutta niissä olikin jo kylliksi saattamaan häntä siihen luuloon, että hänen miehensä on ollut uskoton ja että nyt ovat syntyneet kaksoiset, jotka ovat tuodut heidän kotiinsa, mutta hätäpäissä ovat juoksutetut työhuoneesen… Sitä varten kaikki muut ovet olivatkin lukitut ja sitä varten hänen miehensä niin kiihkeästi puhuu… saadakseen pojat sovinnolla täältä pois…

Ja hurjistuneen raivolla survasi Lotta-rouva seljälleen työhuoneen kaksipuoleiset sisäänpäin avautuvat ovet, jotka kaatoivat puhujalavan, ja samalla puhuja viskautui lattialle maalipönttöjen sekaan. Mutta kaatui Lotta-rouva itsekin. Koppina hän kuitenkin heti hyppäsi pystyyn ja karkasi mieheensä käsiksi… Jos maalipöntöillä ja siveltimillä olisi ollut puhelahja, niin varmaankin olisi saatu kuulla kerrottavan — ei mistään hellistä aviollisista syleilyistä, vaan tuimasta ottelusta… Ne olivat kuitenkin kielettömiä ja siksi koko tapaus kaikkine kohtauksineen jäi niitten salaisuudeksi. Jonkunmoisia arveluja ei kuitenkaan voinut olla syntymättä sen johdosta, että sekä Lotta-rouvan että itsensä maalarimestari Immanuel Vihreisen kasvoissa ja otsissa oli ollut rumia naarmuja ja mustelmia — mistä ne sitten lienevät tulleetkaan… Eikä kenelläkään ollut tilaisuutta näitä seikkoja tiedustella, asianomaiset kun eivät useaan päivään näyttäytyneet, eivätkä ottaneet vieraita vastaan. Ja valtuuston kokouksessa ilmoitti puheenjohtaja, että maalarimestari Immanuel Vehreinen on sairauden vuoksi kokouksesta poissa…

Arvatenkin tästä sairaudesta oli itsekullakin omat ajatuksensa, koska valtuusmiesten suut olivat vetäytyneet puheenjohtajan ilmoituksen johdosta hienoon hymyyn. Mutta tuskinpa myhäili uusi valtuusmies, maalarimestari Immanuel Vehreinen, joka käärittyneine kasvoineen ja peitettyine otsineen sai luvan pysyä kodissaan miettimässä sitä seikkaa, että miksi ankara kohtalo salli hänen valtuusmiestoimensa niin kovin huonolla menestyksellä alkaa…

HÄÄMATKASEIKKAILU.

— Tervetullut kutsu, mutta sopimattomaan aikaan! Näin kertoi pankkivirkamies Arvi Kallis huudahtaneensa, saatuaan seuraavan kutsukortin:

Tervetuloa läsnäolollanne kunnioittamaan tyttäremme Saima Sorjan ja Pankinvirkamies Lauri Laskusen vihkiäisiä Mikkelin kirkossa Helmikuun 8 p:nä 1898 täsmälleen k:lo 6 i.p.

Vihkimisen perästä kokoonnutaan asuntoomme.

Kaisu ja Kusti Kangastus.

Herrat Arvi Kallis ja Lauri Laskunen olivat, näet, erinomaiset ystävykset. He olivat yhdessä lapsuutensa kisat leikkineet, yhdessä asuneet koulua käydessään ja yliopistossa ollessaan ja saman pankkiliikkeen palvelukseen antautuneet, jos kohtakin sen eri konttoreissa, yliopistolliset tutkinnot suoritettuaan. Vähintäin kerran vuodessa kävivät he toisiaan tervehtimässä ja kerran viikossa oli joko kortti tahi kirje lähetettävä. Heidän ystävyyteensä kuului vielä oikein kirjallinen sopimus siitä, että milloin tahansa jotain merkillistä toisen elämässä tapahtuu, silloin on toisen saavuttava siitä osaaottamaan, olkoonpa välimatka, vaikka kuinka pitkä, ja olkoonpa kysymyksessä vihkiäiset tahi — ristiäiset. Herra Kallis, joka oli kirjallisen sopimuksen alkuunpanija, oli siitä niin innostunut, että melkein jok'ikinen kerta herra Laskusen kanssa yhdessä ollessaan puheli, kuinka hän puolestaan oli valmis tulemaan ystävänsä surusta tahi ilosta osaa-ottamaan — puolikyljistä asti haudastaankin. Ja kun sitten saapui kutsukortti ystävänsä vihkiäisiin, niin hän kuitenkin saattoi lausua:

— Tervetullut kutsu, mutta sopimattomaan aikaan!

Tämä lausuminen saattaa kuulostaa hyvinkin kylmäkiskoiselta, eikä ole sopusoinnussa herrojen Kalliin ja Laskusen välillä vallitsevan lämpimän ystävyyden kanssa. Mutta katsoen siihen, että herra Kallis oli pankinvirkamies, jonka pääsy riippui sekä tirehtööristä että myöskin hänen omista tehtävistään, on pidettävä luonnollisenakin, että hän tuli lausuneeksi sillä tavalla, kuin hän lausui. Nyt oli, näet, tilinpäätöksen valmistamisaika, joka työ oli suoritettava herra Kalliin johdolla, sillä tirehtööriltä meni suurin osa päivästä erään komitean kokouksissa. Kaiken muun lisäksi oli tilinpäätöksen valmistamisessa tullut jokin erehdys, jonka selvittäminen näytti hyvin uhkaavalta. Ei ollut edes ajattelemista, että herra Kallis voisi häämatkaa varten saada vapautta, vaikka anoisikin, ennenkuin tilinpäätös on valmiina. Miksi pitikään tuon kutsun juuri tähän aikaan saapua! Ystävysten kesken ei tosin ollut salaisuutena, että herra Laskusen lemmen perhosen samettisiivet olivat tulleet rakkauden ruususiteillä solmituiksi, mutta että häät näin yht'äkkiä tulivat, se oli täydellinen yllätys. Mutta se vasta pää-yllätys olisi, jos herra Kalliin täytyisi jäädä häistä pois… Ei, kyllä niihin on päästävä, vaikka kylkiään myöten jo haudassa olisi — niin päätti herra Kallis.

Hän lakkasi harmittelemasta ja murheellisilla ajatuksilla mieltään vaivaamasta. Toivoa täynnä hän asteli pankkiin, jossa heittäysi hyvin ystävälliseksi ja samalla koetti konttoorin henkilökunnan itserakkautta kutkuttaa, saadaksensa sen tarmonsa takaa tilinpäätöstä valmistamaan — ja onnistuikin siinä, sillä jokainen otti kunnia-asiakseen täyttää tehtävänsä. Mutta jos muut olivat ahkeria, niin kaikista ylinnä kuitenkin puuhasi herra Kallis itse, joka kahteen vuorokauteen tuskin ollenkaan nukkui ja syömistäkin harjoitti ainoastaan sattumalta, lohduttaen itseään sillä, että hän syömisen laiminlyömisen vastaisuudessa moninkertaisesti korvaa ja nukkua hän taasen saa makuuvaunussa Mikkeliin mennessään sekä Mikkelissä vielä ennen häitä kokonaisen päivän. Ja kun sillä tavoin yhteisvoimin uurastettiin, niin tilinpäätös todellakin valmistui, vaikkakin aivan yhdennellätoista hetkellä. Valmistumista tavallaan joudutti sekin, että komitean istunnot loppuivat ja siis tirehtöörikin pääsi pankkitöihinsä käsiksi. Hän oli mitä tyytyväisin ja kiitteli herra Kallista toimeliaisuudesta sekä mitä herttaisimmalla myöntyväisyydellä antoi häämatkaloman.

Vaikka herra Kallis oli läpikotaisin väsynyt, täytyi hänen juosta ja puuhata hää- ja matkavarusten vuoksi puodeissa ja räätäleissä sekä jos jossakin. Kun hän vihdoin viimeinkin rautatieasemalle ajoi ja makuuvaunuun pääsi, tunsi hän melkein horjuvansa väsymyksestä. Saatuansa vuoteen, jätti hän pilettinsä siivoojattaren huostaan, jotta konduktöörin ei tarvitse hänen untaan häiritä. Sitten hän riisuutui ja heti nukkui niin raskaasti, ett'ei olisi tietänyt, vaikka maanjäristys olisi tapahtunut…

Mikä onkaan hauskempaa, kuin saada nuorena olla nuoren ystävänsä häissä! Onnesta säteilee onnellinen morsian ja onnesta säteilee onnellinen sulho. Häävieraat ovat myöskin, kuin onnen taikomina: ilo hohtaa jokaisen silmistä ja kasvoista. Laulut kaikuvat, soitot helähtävät ja karkelossa riemutunteitten valtaamina pyöritään — sanalla sanoen tuntuu yhtä uhkuvalta, kuin keväällä luonnossa, jolloin keväthengetär päiväpaisteilleen, kukkineen ja laululintusineen nuoruudella ja uudestisyntymisellä maan ja ilman täyttää… Herra Kallis oli tuntevinaan nauttivansa täysin siemauksin ystävänsä hää-ilon onnea — ja syytä hänellä olikin siihen, sillä hän ei ainoastaan luullut, vaan täydellisesti uskoi, että ystävänsä oli onnellinen. Tuommoinen hurmaava morsian — kukapa ei olisi onnellinen saatuaan hänen kanssaan vihkityynyllä polvistua… Ja hänen oma kukkaisneitonsa sitten — mikä ihastuttava olento hänkin oli… Niin tenhottuna herra Kallis oli, että karkeloidessaan luuli liitelevänsä, eikä jaloillaan tanssivansa… Tulvivia tunteitaan täytyi hänen saada jollain tavoin tyhjentää — hän päätti puhua. Ja hän puhui valituin sanoin luonnon keväästä ja elämän keväästä, rakkaudesta luonnossa ja rakkaudesta ihmissydämessä. Hän innostui ja hehkui runollisia vertauksia lausuessaan. Lopuksi korotti hän äänensä ja huusi:

— Eläköön morsiuspari, eläköön, eläköön!

— Kiitoksia toivotuksestanne! Mutta meistä ei ole morsiuspariksi, sillä minä olen naimisissa, jos kohta tämä rinnallani seisova siivoojatar onkin leski, sanoi konduktööri, joka siivoojattaren kehotuksesta oli tullut katsomaan, kuka vaunussa on nukkumassa… Pyytäisin kysyä, mihin herra matkustaa?

— Minä en matkusta mihinkään — minä olen häissä, vastasi herra Kallis, joka oli hypähtänyt seisomaan.

— Hääpuvussa herra todellakin on ja…

Nyt herra Kallis heräsi horroksestaan ja näki, että hänellä on ainoastaan liinavaatteet ja hännystakki yllänsä sekä kalossit sukittomissa jaloissa. Silloin säikähdys muutti hänet niin pelottavan näköiseksi, että konduktööriltä jäi lause kesken ja siivoojatar vetäytyi syrjään…

Hetkisen ihmettelevillä katseilla tarkastettuaan herra Kallista, joka puolestaan yhtä tutkivin silmäyksin häneen tuijotti, sanoi konduktööri:

— Koska ja mistä herra on tähän vaunuun tullut?

— Sitä samaa kysyn minä teiltä, vastasi herra Kallis. Minä olin juuri pitämässä puhetta ystäväni vihkiäisissä, enkä voi käsittää, kuinka tänne olen joutunut. Ja missä ovat tavarani, vaatteeni ja kaikki… niin, — missä ne ovat?

— No, missäs ne häät ovat? kysyi konduktööri jälleen.

— Morsiamen vanhempain kodissa, oli herra Kalliin vastaus.

Kahtena kysymysmerkkinä katsovat nyt herra Kallis ja konduktööri toisiinsa. Mitä herra Kallis lienee miettinyt, on tuntematonta; mutta konduktööri tuli siihen arveluun, että hänen edessään on joko heikkomielinen tahi humalainen mies, joka joltakin asemalta on päässyt kenenkään huomaamatta pujahtamaan matkaan. Kun konduktöörillä oli kiire kulkiessaan vaunusta toiseen, ei hän joutanut pitempiin tutkimuksiin ryhtymään, vaan haetti kaksi junamiestä, joitten käski ovella vartioida, ett'ei mitään tavattomia tapahtuisi. Sitten hän poistui.

Herra Kallis koetteli ajatuksissaan selvitellä kummallista tilaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Vihdoin hän ryhtyi keskustelemaan vartijoina olevain junamiesten kanssa.

— Mihin tämä juna kulkee? kysäsi hän.

— Helsinkiin, kuului vastaus.

— Millä seuduin nyt olemme?

— Viiden minuutin kuluttua saavumme Hyvinkäälle.

Kirkkaana salamana tässä epätiedon pimeydessä välähti herra Kalliin muistiin, että Hyvinkään aseman ensimmäinen kirjuri, herra Pennstedt, on hänen hyvä tuttavansa. Hän sanoi nyt junamiehille, kuka ja mistä hän on, sekä pyysi heidän heti asemalle tultua juoksemaan herra Pennstedt'ille kertomaan, kuinka asianlaita on. Samalla olisi myöskin pyydettävä herra Pennsted'in tuomaan tarpeelliset vaatekappaleet, että hän voisi junasta Hyvinkäälle jäädä siihen asti, kuin tämä seikkailu selvenee. Junamiehet eivät tohtineet lähteä, kun konduktööri oli heidät vartioimaan jättänyt, vaan sen sijaan meni siivoojatar, joka tehtävänsä niin hyvin toimitti, että tuskin minuuttia oli asemalla seistu, kuin jo herra Pennstedt juoksujalassa harppasi tulla vaunuun, suuri matkaturkki kainalossaan ja pitkävartiset metsästyssaappaat kädessään.

— Terve, veljeni, — sanoi herra Kallis herra Pennstedt'ille — eläkä suinkaan peljästy nähdessäsi minut tässä kummallisessa tilassa. Voin sinulle vakuuttaa, että olen täydessä järjessäni, enkä tietysti raittiusmiehenä ole juopuneenakaan. Etkö tahdo olla niin armollisen ystävällinen, että otat minut luoksesi, minä kun en mitenkään tahtoisi Helsinkiin asti tässä puvussa mennä? Koetamme sitten yhdessä päästä selville, kuinka tähän kohtaloon olen joutunut. Otathan, veliseni, minut luoksesi?

— Tietysti otan, vieläpä kernaastikin. Sutkase vaan kengät jalkoihisi ja turkki yllesi, niin pääsemme pois, ennenkuin juna lähtee eteenpäin mennä huristamaan. Kas niin, — ihanhan sinä tuossa turkissa patruunalta näytät!

Konduktöörikin tuli, ja kun herra Pennstedt lupasi pitää herra Kalliista huolen sekä vastata piletistä ynnä makuusijasta, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että "kummallinen matkustaja junasta poistui."

Päästyään herra Pennstedt'in huoneesen ja hieman rauhoituttuaan, alkoi herra Kallis kertoa, kuinka hän oli matkalla ystävänsä Lauri Laskusen vihkiäisiin Mikkeliin, mutta hänelle itselleen ja arvattavasti muillekin käsittämättömällä tavalla seisoo nyt tässä, vieläpä vaatteettomana. Kaikista kummallisinta hänestä oli, että juuri pitäessään morsiusparille puhetta, hänet konduktööri herätti, — kaukana häistä ja koko Mikkelistäkin…

Herra Pennstedt käski vieraansa heittäytymään hänen avonaiseen sänkyynsä ja meni itse asemakonttoriin lähettämään virkasähkösanoman Mikkeliin. Puolentoista tunnin kuluttua saapui vastaus, jossa ilmoitettiin, että Mikkelin asemalle on otettu talteen eräästä makuuvaunusta sen matkustajan tavarat, joka edellisenä iltana on jättänyt matkustajapilettinsä siivoojattaren haltuun, voidakseen rauhassa nukkua. Mitään tavaroista ei ole hukkunut. Mutta suuri hätä vallitsee itsensä matkustajan suhteen, jota parastaikaa pitkin radan vartta Kouvolan ja Mikkelin välillä etsitään. Heti kohta lähetettiin rauhoittava tieto, että matkustaja on hengissä ja täydessä turvassa.

Virkasähkösanomaan vastausta odottaessa ryhdyttiin miesjoukolla ottamaan selkoa herra Kalliin seikkailusta ja tultiin siihen käsitykseen, että hän on uneksiessaan muuttanut Savon makuuvaunusta Helsingin makuuvaunuun — luultavasti Simolan asemalla — ja kun sattui olemaan vapaa osasto, niin hän paiskautui siihen nukkumaan. Riihimäellä siivoojatar sattui huomaamaan hänet ja ilmoitti siitä konduktöörille. Muutoin tapahtui erinomainen onni siinä, että hänet Riihimäen ja Hyvinkään välillä keksittiin, hän kun Hyvinkäällä joutui hyvän tuttavansa haltuun ja huomaan, eikä tarvinnut vastoin tahtoaan tekemäänsä "huvimatkaa" Helsinkiin asti jatkaa, jossa mahdollisesti olisi voinut kaikenmoisia ikäviä selkkauksia syntyä. Sen lisäksi sai herra Kallis vaatteet ja matkarahat lainaksi matkustaakseen päiväjunassa Mikkeliin ja joutuakseen ystävänsä häihin riemun juuri parhaillaan ollessa. Jos ilo jo ennestäänkin aivan kattoon asti oli noussut, niin sitten se vasta korkealle kohosi, kun herra Kallis odottamatta saapui ja todisti oman lausuntonsa, että hän kyllä ystävänsä häihin tulee, vaikka kylkiään myöten jo haudassa olisi…

Mitä herra Kallis oli häistä uneksinut, se kaikki moninkertaisesti toteutui, mutta on ulkopuolella tämän kertomuksen piiriä.

KUN NIMISMIESTÄ JUTKAUTETTIIN.

Totutulla tavalla, kun se oikein perinpohjaisesti on kansaan syöpynyt, on niin suuri voima, että se voi johtaa yksinpä lainrikkomisiinkin. Ajatelkaamme esim., että meidän suomalaisten keskuudessa, joita lainkuuliaisuudesta kehutaan, vielä nytkin salapolttoa harjoitetaan, vaikka on jo miespolven ikä aikaa kulunut viinankeiton kieltämisestä. Tarvitaan suuri määrä uhkarohkeutta antautuessa kiellettyyn tehtävään, josta sakko ja linnavankeus on millä hetkellä tahansa tarjona. Ja yhtä suurta osaa, kuin uhkarohkeus, näyttelee myöskin kekseliäisyys ja viekkaus ohjatessaan harhaan sekä järjestyksenvalvojia että muitakin vaarallisia henkilöitä. Jos nämä hyvät ominaisuudet olisivat joutuneet käyttövoimaksi hyödyllisen toiminnan ahjoon, niin kukapa tietää, minkämoisia kehityksiä olisi tapahtunutkaan — nyt ne sitä vastoin pahuuden palvelukseen joutuneina voivat ainoastaan joko intohimoja kiihottaa tai antaa aihetta nauruun kaikenmoisista sukkelista tempuista kerrottaessa. Viimeksi mainittua lajia on aivan tyhjentymätön aarre-aitta, jonka runsaasta varastosta olkoon seuraava kepponen näytteeksi.

Muutama vuosikymmen sitten oli R—n pitäjän nimismies saanut kuulla, että Louhurannan torpassa K—veden rannalla oli viinapannu parastaikaa kiehumassa. Ollessaan "ryöstömies" oli nimismiehen velvollisuuden tie selvä: hänen tuli lähteä ryöstöretkelle.

Kahden voimakkaan miehen seuraamana hän lähtee ajaa karittelemaan Louhurannan torppaan, jonka jänislankojaan kokemassa oleva poika oli sattunut huomaamaan nimismiehen tulon ja metsän läpi riensi ilmoittamaan, että nyt on paholainen liikkeellä… Säikähtynyt torpanväki ei osannut muuta, kuin juostiin sulkemassa saunan ovi, jossa salapolttimo oli, ja pantiin paksu koivuhalko pönkäksi, jotta luultaisiin, että sauna on tyhjää täynnä ja pimeätä puolillaan. Kun nimismies apulaisineen pihamaalle saapui, tuntui hänellä olevan tarkat tiedot, koskapa suorastaan ajoi saunan edustalle. Pönkkä kiskaistiin kursailematta oven edestä pois, mutta sauna oli ennättänyt tulla savua täyteen lattiaan asti, niin että sisään ei voitu mennä. Ovi avattiin seljälleen ja nimismies apulaisineen ryhtyi saunan edustalla odottamaan savun poistumista.

Silloin he huomasivat erään vaimon lähtevän torpan rannasta juoksemaan jäätä myöten, vetäen perässään kelkkaa, jossa oli suuri pärevakka. Kummallista oli, että vaimo juoksi umpihangessa, vaikka rannempana oli tiekin, ja tuontuostakin tapahtuvista kaatumisistaan huolimatta koetti rientää eteenpäin, ikäänkuin häntä olisi takaa ajettu. Pahaa avistaen hyppäsi nimismies apulaisineen rekeensä ja lähtivät ajamaan jäälle, jossa oli paksulta lunta. Siellä ei tullut kysymykseenkään hevosen juokseminen, ja huonoa oli käyminenkin, kun raskas reki oli vedettävä.

Suurella vaivalla viimein tapasivat vaimon, jonka sitten tunsivat Löyhkä-Leenaksi, erääksi kuuroksi ja tylsämieliseksi naiseksi. Ja mitä näkivät hänen vakassaan olevan? Muutamia kahmalollisia ruumenia!

— Mistä sinä tulet? huusi nimismies Leenan korvaan.

— Tuolta, oli vastaus.

— No mihinkä sinä sitten menet?

— Tuonne.

— Miksi et kulje tietä myöten?

— Siksi, ettei kukaan aja päälleni.

— Mutta miksi sinulla semmoinen kiire oli?

— Kun oli vilu, niin juoksin lämpimikseni.

Sen parempaa selvää ei saatu kyselemälläkään. Ei auttanut muu, kuin piti lähteä takaisin mennä urnimaan ja jättää Leena lämpimätään etsimään.

Kun Louhurantaan jälleen päästiin ja saunaan mentiin, oli se riittynyt hyvin raittiiksi ja mitä herttaisin lämmin helähti sieltä vastaan. Lauteilla oli vanha vaimo alastonna penkillä ja toinen häntä hieromassa. Hierottava valitti niin surkeasti, että nimismies apulaisineen hetimiten saunasta poistui, sitä suuremmalla syyllä vielä, kun vähintäkään merkkiä ei ollut siihen suuntaan viittaamassa, että siinä saunassa olisi koskaan viinaa keitetty. Sitä paitse hieroja, suulaaksi tunnettu Kuppari-Kaisa, rupesi hyvin pisteliääksi. Hän ei ollut nimismiestä tuntevinaankaan, vaan alkoi kysellä:

— Etsivätkö vieraat kupparia? No, jos semmoisen tarvis on, niin täältä löytyy hammassuussa syntynyt akka, joka ruumiistanne sarvillaan vaivan imee, olkoonpa se hyvän tahi pahan hengen antama.

— Emme etsi, vastasi nimismiehen toveri, kupparia. Me etsimme viinankeittokojeita. Missä ne ovat?

— Minä ainakaan en, selitti Kuppari-Kaisa, muualta tiedä viinankeittokojeita neuvoa, kuin Kuopiosta, jossa kuuluu viinanpolttimokin olevan. Vai luuletteko tätä pistoksissa voivottavaa vanhaa muoria viinankeittokojeeksi? Ei, uskokaa minua, kun sanon, että tästä muorista ei viinaa lähde, vaikka kuinka puristaisi ja kallistaisi… Mutta minäpä luulenkin, että teillä on jo ennestään viinaa päässänne ja että nyt pyritte saunaan selviytymään. Menkääpäs tupaan vähäksi aikaa, että minä ennätän tämän muorin hieroa, niin sitten annan teille semmoisen löylyn, että väkevä aivokopastanne haihtuu…

Päästäksensä suulaan kupparin pistoksia kuulemasta, poistui nimismies apulaisineen, kuten jo sanottiin, hetimiten saunasta, ryhtyen etsimistä muualla jatkamaan. Mutta mistään muualtakaan ei mitään viinankeittokojeita löydetty, vaikka koko torppa hyvin tarkoin etsittiin ja komuttiin. Nimismies apulaisineen tuli siihen vakaumukseen, että heitä on petetty, vieläpä nöyrtyi niin paljon, että tapahtunutta tarkastustaan pyysi anteeksi…

Ja vasta usean vuoden kuluttua sai nimismies sitten kuulla, mitenkä asianlaita todellisuudessa oli. Löyhkä-Leenan pakeneminen ja vaimon hierominen olivat sovinnon perästä tehtyjä temppuja, jotka kaikki vaaran korkeimmillaan ollessa silmänräpäyksessä keksittiin. Viinankeittokojeet ja kaikki siihen kuuluvat tarpeet taasen oli kätketty tallin taustalla olevaan tunkioon sinä aikana, jolloin nimismies apulaisineen oli Leenaa takaa-ajamassa.

HAMPAANKOLOTUS.

Kun melkein kaikki upseerit olivat ylhäisistä suvuista peräisin, oli heistä tavattoman vastenmielistä, että pataljoonan päällikkö osotti kansanvaltaisia taipumuksia seurustelemalla kernaammin alipäällystön ja sotamiesten, kuin herrojen upseerien kanssa, vieläpä niitten rikoksiakin myötätunnolla kohteli, jos kohta vaatikin, että kaikki hänen antamansa käskyt ja määräykset olivat empimättä täytettävät. Tosin hän itsekin oli aatelia, eikä tätä jalosukuisuuttaan koskaan hetkeksikään unhottanut, vaan siitä huolimatta hän upseeriston loistavasta parvesta harjoitusten ja paraadien loputtua asteli alipäällistön ja sotamiesten vaatimattomaan joukkoon, jutteli ja naureskeli siellä, väliin tupakkaakin tarjoili. Upseerit laskettelivat pilkkasanoja päällikkönsä kansanvaltaisista taipumuksista ja nimittivät häntä kansanmieheksi, hän kun esim. ei upseeriston tanssiaisissa käynyt muuta, kuin pistäytymällä, jota vastoin alipäällistön ja sotamiesten iltamissa saattoi viihtyä aivan alusta loppuun asti olemaan. Tietysti alipäällystö ja sotamiehet koettivat puolestaan, ett'ei pataljoonan päällikön myötätuntoisuuden aurinko heitä kohtaan pääsisi pilvien varjoon vetäytymään, sillä kuten sanottu, hän saattoi olla ankarakin, jos vaan hänen käskyjään ja määräyksiään laiminlyötiin. Onneksi toki ei pataljoonan päällikkö ollut tuittupäinen hermostunut herra, joka harkitsematta olisi käskyjään jaellut, jos kohta sekin saattoi joskus tapahtua. Mutta nurkumatta hänen tahtonsa silloinkin täytettiin, vaikka terve hammaskin olisi ollut uhrialttarille laskettava, kuten aliupseeri Joonas Miekkalan kerran piti tehdä.

Eräänä aamuna oli pataljoonan päällikkö, tavanmukaisella kiertomatkalla ollessaan, poikennut aliupseerien kokoushuoneesen, ilmoittaen haluavansa puhutella alipäällistöä. Toiset kyllä jo olivat liikkeessä, mutta aliupseeri Joonas Miekkala oli melkein koko yön ollut ryyppyretkellä "Valaskalassa", laitakaupungilla olevassa huonomaineisessa kapakassa, joka kummallisen nimensä oli saanut muutaman huoneen seinällä riippuvasta valaskalan kuvasta, ja siis parhaillaan kuorsaten makasi humalaansa. Kun peljättiin, että pataljoonan päällikkö menee katsomaan, jos Miekkala sairaaksi ilmoitetaan, koetettiin häntä herättää ja siinä suurella vaivalla onnistuttiinkin, vieläpä jossain määrin saatiin pestyksi ja siistityksikin. Miltä raamatullinen Joonas lienee ennen vanhaan näyttänyt valaskalan vatsasta päästyään, on tietymätöntä, mutta kyllä hänen nykyaikainen kaimansa, aliupseeri Joonas Miekkala, ei ollut suinkaan suloinen pataljoonan päällikön eteen astuessaan. Pataljoonan päällikön tarkastava silmä huomasi heti, ett'eivät asiat nyt ole oikein ja sen vuoksi hän kysyi:

— Oletteko te, aliupseeri Miekkala, sairas?

— Olen, herra eversti.

— Mikä teitä vaivaa?

— Hampaankolotus, vastasi Miekkala, ryhtyen hieromaan poskiaan, ett'ei huomattaisi sitä hämmästystä, joka hätävalheen johdosta lehahti hänen kasvoilleen.

Samassa silmänräpäyksessä kulki käytävässä pataljoonan lääkäri, tohtori von Pillerbaum, jonka pataljoonan päällikkö sattui avonaisesta ovesta näkemään.

— Menkää heti — komensi pataljoonan päällikkö — tohtorin jäljessä ja ilmoittakaa hänelle, että olen käskenyt suustanne vetämään kipeän hampaan.

— Ymmärrän, herra eversti, vastasi aliupseeri Joonas Miekkala ja lähti astumaan. Hänen humalansa haihtui ja pohmelonsa milt'ei poistui, ajatellessaan, että annetun käskyn mukaan on hammas kiskotettava, vaikka tiesi, että hänen hampaansa ovat niin valkeat ja terveet, että niitä kadehtien katsellaan.

Tohtori von Pillerbaum oli astumassa pataljoonan sairashuoneesen, jonne Miekkalakin meni. Tohtori oli hyvin raittiusmielinen, eikä häneltä jäänyt arvaamatta, minkälainen vaiva Miekkalassa oli, sittenkuin oli suun avattuaan nähnyt mitä terveimmän hammasrivin ja tuntenut, miltä henki hajahti. Mutta hän mietti, että tässä on hyvä tilaisuus ajaa raittiusasiaa, jonka vuoksi hän puheli jonkun aikaa väkijuomain vahingollisuudesta hampaille sekä sitten kysyi?

— Mitä hammasta kolottaa?

— Tuota, vastasi Miekkala, osottaen jotain hammastaan.

Silloin kaivoi tohtori hammaspihdit käsille, eikä tarvittu muuta, kuin voimakas nykäisy, niin Miekkalan suusta oli hammas lattialla…

Kun Joonas Miekkala sitten meni alipäällystön kokoushuoneesen, josta pataljoonan päällikkö jo oli poistunut, lausui hän tovereilleen:

— Olin minä aikalailla tyhmä, kun sanoin hampaankolotuksen olevan, enkä päänkivistystä taudikseni ilmoittanut — eihän minulta kuitenkaan olisi päätä määrätty kiskottavaksi…

Kun toverit eivät mitään virkkaneet, voinee olettaa, että he vaitiololla tämän arvelun myönsivät todeksi.

RAKKAUS EI OLE POTAATTI!

— Tuossapa tuo onkin sija minulle, sanoi hän, kun oli saanut pari istujaa tungetuksi syrjään ja hervottomasti heittäytynyt junavaunun penkille.

Tällä tavoin istumasijansa vallannut mies oli näöltään 60-vuotias, musta päällystakki yllään, koivistolainen lammasnahkareuhka päässä, paksu villakaulahuivi kaulan ympäri käärittynä ja kalossit kenkien päällä. Silmät olivat eloisat, oikeinpa veitikkamaiset, ja kasvojen piirteet suhteelliset. Ulkomuodosta ja puvusta katsoen oli vaikea niin hänen yhteiskunnallisesta asemastaan kuin toimestaankaan mitään päättää.

— Peijakas, kun en kuitenkaan ostanut eväsputelia matkaani, jatkoi hän hetkisen kuluttua junan liikkeelle lähdettyä.

Mies oli jo siinä määrässä vetänyt huomiotani puoleensa, että halusin päästä puheisille. Hänen viimeistä lausettaan pidin soveliaana johtona keskusteluun ja sanoin siis:

— Mitäpä apua ja hyötyä siitä eväsputelista olisi täällä junassa ollut, kun sen sisustaa ei kuitenkaan olisi saanut hyväkseen käyttää.

— Hvarför inte? kysäsi hän.

— Rautatien ohjesäännöt kieltävät väkijuomien nauttimisen junassa. Mutta miksi nyt rupesitte ruotsia puhumaan, vaikka äsken suomeksi haastelitte? tiedustin minä.

— Tahdoin vaan huvikseni puhella lapsuuteni kieltä.

— Mistä olette kotoisin?

— En mistään, sillä minä olen Kulkuri-Jussi, joka olen joka paikassa, enkä kuitenkaan kotonani missään.

— No, tottahan teidän jossakin paikassa on täytynyt syntyä.

— Syntynyt olen Kuopiossa.

— Mutta sehän on aivan suomalainen kaupunki, jota ei edes ruotsalaisen koulun luonnottomalla pitämisellä saada muuksi muuttumaan, eikä siis ruotsi voi lapsuutenne kieli olla.

— Minäpä en syntyäni olekaan semmoinen, miltä nyt näytän — minä olen sotakamreeri von E:n poika.

— Vai sotakamreerin poika ja oikein aatelissukuinen…

— Niin olen. Vanhempani kuolivat minun lapsena ollessani ja orvoksi jääneenä jouduin setäni perheesen kasvatettavaksi. Hoitoa ei minulta tosin puuttunut, jos kohta se ei ollutkaan niin hellää, kuin omien vanhempain huostassa ollessa. Mutta kun sitten rupesin koulua käymään ja edistyin paremmin kuin setäni poika — minua kehuttiinkin erinomaisen teräväpäiseksi — niin silloin olut muutti makunsa: minua aljettiin ensin vieroa, sitten pahoin kohdella ja lopuksi lakkasi setäni minua kokonaan kouluuttamasta, lähettäen minut kultasepän oppiin Pietariin. Siellä en kuitenkaan monta vuotta ollut, sillä sain vastustamattoman halun päästä sotaväen soittokuntaan — ja menin myöskin.

— Siinä varmaankin teitte oikein, sillä…

— Päinvastoin. Olin liian nuori ja luonteeni liian taipuva — yksinpä pahuuteenkin. Ja uskokaa minua, että kyllä sotaväessä oli pahuutta sinä aikana, jolloin sotamiehen uskottiin saavan elää, niinkuin "viimeistä päivää". Vaikka toiselta puolelta saatoin kehittää vanhemmilta perimiäni musikaalisia taipumuksia, niin toiselta puolelta mennä huilasin turmeluksen laveata tietä alaspäin. Vaaraa en kuitenkaan toisten samankaltaisten parissa huomannut, ennenkuin jouduin muuttamaan synnyinseudulleni. Siellä kun pienissä oloissa aloin entistä elämätäni jatkaa, tulin kaikkien kauhuksi — ja silmäni avautuivat. Päätin tehdä parannuksen, mutta tahdonvoimani näytti tylsistyneen. Ja parantuminen olisi ollut tarpeen, sillä minulla oli mahdollisuutta päästä soittokunnan johtajaksi, entinen johtaja kun oli liian vanha, ja muitakin toimia olisi ollut saatavissa, jos vaan minussa olisi miestä ollut. Kiikkuessani kuin harakka tuulella seipäässä, tunsin povessani äänen, joka oli sanovinaan: mene naimiseen, niin sinusta tulee mies! Samassa aloin ajatella Katri Häyristä, joka oli puolittain kasvattityttärenä eräällä leskirouvalla. Katri olikin kelpo tyttö, punaposkinen ja sinisilmäinen, kuin vastamaalattu nukke. Minä rupesin hänen tuttavuuttaan etsimään ja pian olivat välimme sillä kannalla, että menimme kihloihin. Paitse sormusta, annoin hänelle kihloiksi rahaakin.

Aikaa kului jokunen kuukausi. Kevytmielisyys tahtoi minua edelleenkin nujertaa alleen, mutta samalla tunsin miehuuttakin saavani. Silloin eräänä iltana sattui tapaus, joka teki kokokäänteen elämässäni, muuttaen minut Kulkuri-Jussiksi. Olimme soittamasta palajamassa. Katua astuessamme, avautui neuvosmies Ellman'in akkuna ja tuo akkunassa oleva kunnon ukko pyysi meitä pysähtymään. Sitten hän kysäsi:

— Onkos teidän joukossanne eräs soittaja nimeltä von E:n?

— Kyllä minua siksi sanotaan.

— Olkaapa hyvä ja tulkaa tänne sisälle. Minulla olisi teille hieman haastamista.

Jätin torveni ja nuottini telineilleen toverieni haltuun ja menin neuvosmiehen luo. Hänkös vasta ystävällisesti otti minut vastaan, käski painamaan puuta ja tarjosi tupakkaa.

— Te siis aijotte, sanoi hän hetkisen yhtä ja toista puheltuamme, naida minun tyttäreni vai kuinka?

Minä säikähdin, sillä arvelin, että neuvosmiehen laita ei taidakaan olla oikein… Koetin kuitenkin pysyä tyynenä ja vastasin:

— Kuinkas voisi kysymykseenkään tulla, että tämmöinen pillipiipari naisi teidän tyttärenne, herra neuvosmies. Eihän…

— No, vähätpä nyt siitä! Ja vaikka minulla naimattomana miehenä ei tytärtä olekaan, niin sittenkin te minun tyttäreni olette aikeessa naida. Vai ettekös ole kihlannut Katri Häyristä?

Minä vastasin myöntävästi.

— Siinäpä se temppu juuri onkin, sillä Katri on tavallansa minun tyttäreni, minä kun olen hänen holhoojansa. Tulemme siis ikäänkuin sukulaisiksi. Eläkä enää sano minua herra neuvosmieheksi, sillä samalla kuin nyt juomme onnittelumaljan, samalla jätämme haukkumanimetkin pois. Kas niin — terve, terve! Katri on hyvä tyttö ja hänellä on rahojakin minun tallessani. Sinä saat siis naimisesi kautta rahaakin. Eikös ole hauskaa? Minä toivotan sydämestäni onnea!

Minä kumartelin ja kättelin sekä ilmoitin, ett'en laisinkaan ole tietänyt Katrilla rahoja olevan, niin ett'ei kenenkään tarvitse luulla minun häntä niitten vuoksi naivan.

— Mutta on minulla sinulle muutakin sanottavaa, alkoi neuvosmies jälleen puhella, sittenkuin viinilasimme olimme tyhjentäneet. Minä olen, näet, joutunut sinunkin holhoojaksesi, vaikka en ole tahtonut sitä aikaisemmin ilmoittaa siitä syystä, että olen arvellut sinulle paremmaksi, että nyt vasta saat tietää itselläsi olevan perintörahoja muutamia tuhansia, jotka ovat nostettavinasi, milloin vaan itse tahdot. Uskon sinulla vakavat aikeet mielessäsi olevan, koska naimahommiinkin olet päättänyt ryhtyä ja siksi en tahdo enää omaisuuttasi salassa pitää. Toivon sinun ostavan talon ja Katrin rahat jollain tavalla muuten edullisesti sijoittavan, niin eipä sitten ole hätäpäivää, jos vaan elät siivosti sekä sovinnollisesti ja rakkaudessa keskenänne koetatte pysyä Katrin kanssa.

Tämä vasta jotakin oli! Katrilla on rahaa ja minulla on rahaa! Mutta rahat voivat olla — rupesin ajattelemaan — minulle, kevytmieliselle nuorukaiselle turmioksi. Minä saattaisin ne piankin tuhlata, Katri tulisi onnettomaksi ja minä itse aivan loppulahteen joutuisin… Ei, näin ei saa tapahtua!

Vaikka neuvosmies olisi vielä tahtonut kanssani jutella, kiirehdin minä kuitenkin lähtemään ja menin Katrin luo. Kovinpa hän hämmästyi, kun tulin yöllä — vastoin tavallisuutta, eikä ollut laisinkaan halukas puheelleni tulemaan. Vihdoin toki taipui. Kysäsin häneltä silloin:

— Olenko koskaan menetellyt kunnottomasti sinua kohtaan ja voimmeko rehellisesti toisiamme silmiin katsoa?

— Et koskaan, vastasi hän. Ja missä tahansa voimme toistemme silmiin katsoa. Mutta miksi tätä kysyt?

— Nyt saat kuulla! Meidän naimisesta ei voi tullakaan mitään…

— Miksi ei?

— Siksi, että sinulla ja minulla, meillä molemmilla, kuuluu olevan rahaa. Ja tiedätkös mitä? Minä pelkään, että rahat ovat minulle turmioksi ja samalla sinullekin onnettomuuden tuottavat. Vaan sitä en tahdo. Erotkaamme siis ajoissa ja sovinnossa. Suo minulle anteeksi! Ja jos tahdot, niin anna kihlarahat takaisin mutta sormuksen saat pitää muistona, kuten minäkin sinun sormuksesi…

Katri kävi sisältä noutamassa rahat ja selvään näin, että kyynelhelmiä kiilsi hänen kauniissa silmissään. Kovin tuntui omassakin sydänalassani raskaalta siinä hyvästellessämme…

Kun Kulkuri-Jussi ei mitään sen jälkeen puhunut, kysäsin minä:

— No, entäs sitten?

— Niinkö sitten? Eipä muuta, kuin väkisin erosin soittokunnasta ja neuvosmiehen kielloista huolimatta nostin perintörahani ja läksin maailmalle, minusta kun olo synnyinseudulla tuntui niin liian lämpimältä, että tunsin tarvitsevani jäähdyttelemistä. Olen sittemmin ollut siellä, jos täälläkin, kuten Kulkuri-Jussin pitääkin. Milloin olen ollut soittajana, milloin muissakin ammateissa. Välistä olen ollut varakkaana ja toisen kerran tyhjänä kuin kirkonhiiri. Rehellistä on kuitenkin vaellukseni aina ollut, enkä muille mitään vahinkoa ja pahaa ole tehnyt, kuin omalle itselleni. Mutta itsepä siitä olen kärsinytkin. Ja jos elämäni on milloin metisemmältäkin maistunut, niin ainoastaan itse siitä olen iloinnut. Surulle ja murheelle minä annankin palttua! Kun täällä vaan kerran elää, niin vielä tässä huolehtimaan! Pääasia minun mielestäni on se, että paperini ovat puhtaat ja jälkeni myöskin, vaikkapa olenkin Kulkuri-Jussi.

Siinä samassa jouduimme asemalle, josta minä lähdin hevoskyydillä matkustamaan. Rattailla istuessani ryhdyin miettimään ihmisluonteitten kirjavata sekamelskaa. Monen moni henkilö kulki sielunsilmieni ohi. Yhdessä oli yhtä, toisessa toista kummallista, eikä kummallisuudesta ollut osaton Kulkuri-Jussikaan, joka luonteensa vyyhdestä oli minulle muutamia säikeitä niin avomielisesti purkanut. Mutta kummallista, muista erikoista, pitääkin olla luonteessa miehen, joka sanoo olevansa Kulkuri-Jussi ja joka jo ennestään tarpeeksi suurta kummallisuuttaan vielä aivan erotessaan lisäsi seuraavalla kummallisella lausunnolla:

— Ainoa ikävyys elämässäni on se, että näin vanhanakin tahtoo Katrin muisto sydänalassani välistä viileksiä, ikäänkuin kissanpoika siellä raaputtaisi… Mutta niinhän sitä sanotaankin, että rakkaus ei ole potaatti!

HYVÄÄ TAVARAA.

Asianajaja Johannes Tingbom käveli kamarissaan tyytyväisenä, pisti peukalot liivien kainalokoloihin, naputteli sormilla rintaansa ja hymyili väliin. Koko hänen olennostaan ja päiväpaisteisista kasvoistaan saattoi huomata, että jotakin oli tapahtunut, vieläpä erinomaistakin.

Tavallisesti hän on ennen ulkona kävellessään ollut allapäin ja mietteissään, mutta tällä kertaa, hetkisen kuluttua liikkeelle lähdettyään, hän käveli, kuin vastaleivottu luutnantti, jolla virkapuku on ensimmäistä päivää yllään. Ja tarkkasilmäiset ihmiset, jotka huomaavat kaiken, mikä on merkillistä, ja mikä — ei ole merkillistä, päättivät heti, että herra Tingbom on joko voittanut riita-asian tahi on saanut parhaita toiveita herättävän jutun ajaakseen.

Mutta niinkuin useimmiten ainakin, erehtyivät ihmiset arveluissaan nytkin. Herra Johannes Tingbom ei ollut, näet, voittanut riita-asiaa, eipä edes semmoista hänen toiveissaan kangastanut, vaan ilonsekainen tyytyväisyys johtui lahjasta, jonka erään suuren ulkomaalaisen viinikaupan edustaja oli hänelle lähettänyt. Ja tämä lahja — noin 1 1/2 litran vetoinen konjakkiputeli, "sitä parasta lajia", kerrassaan "hyvää tavaraa", kuten kirjeessä sanottiin — ilahdutti herra Tingbom'in mieltä ainoastaan kehutun hyvyytensä vuoksi, sillä hänen kunniakseen on tunnustettava, ettei hän mikään "viinaanmenevä" mies ollut, vaikkapa lasin ystävien kanssa kallistikin. Mutta milloin se tapahtui, silloin piti olla hyvää tavaraa. Herra Johannes Tingbom oli, näet, sukuperältään noblessia — ja etenkin vierailuilla ollessaan tahtoi hän kernaasti noblessia näytellä olemalla tyytymätön juomatavaroihin. Kerran hän sattui moitteensa niin kuuluvasti ilmaisemaan, että henkikirjuri illanisäntänä hyvin kuivakiskoisesti kysäsi:

— Onkos sinulla parempia?

Siinä oli isku, joka sattui aivan naulanpäähän, taisipa verihaavankin tehdä. Mutta ollakseen noblessia, koetti herra Tingbom silittää kärsivällisyyden valkeata laastaria haavaan ja kun tunsi henkikirjurin heikon kohdan, meni hän tämän viereen, löi hiljaa olkapäähän sekä sanoi:

— Sinä erehdyt, veliseni, jos otat omaan tiliisi ne sanat, jotka tässä ohimennen lausuin kauppiaittemme lukuun pantaviksi. Katsos, minä pidän anteeksiantamattomana tekona Sinua kohtaan, että lähetetään ala-arvoista tavaraa Sinulle sivistyneelle säätyhenkilölle, vaikka jokainen tietää, että Sinä olet tavarantuntija ja olet hyvää tilannut. Ja tietysti Sinulta on hyvän tavaran hinta kiskottu.

Ihan naulaan osasi herra Tingbom'kin lyödä, sillä henkikirjuri otti lasinsa ja hymysuisena tuli kippistämään.

— Ja sitten me ryypättiin, lausui henkikirjuri.

— Niin, — sitten me ryypättiin, kertoi herra Tingbom, koettaen hänkin hymyillä, vaikka tosin näyttelijän naurua.

Sillä nuo pistosanat: "Onkos sinulla parempaa?" olivat painuneet hänen hampaankoloonsa, eivätkä ne sieltä poistuneetkaan. Lohdutuksekseen herra Tingbom ryhtyi odottamaan tilaisuutta saadakseen näyttää, että hänellä on parempaa, on kun onkin… Ja kun nyt oli lahjaksi saanut "sitä parasta lajia", niin hän ei voinut olla tyytyväisenä hymyilemättä — ensin kodissa ja sitten kadulla. Vielä hänellä tyytyväisyyden hymyilyä riitti henkikirjurin, tohtorin ja jonkun muunkin luona, joille hän kävi esittämässä linnustus- ja kalastusretkelle lähtöä. Tämä retki tehtäisiin majakan seutuville, niin että majakkapäällikön luona sopisi olla yötä ja iltaa viettäessä juoda lasi — hyvää totia. Tohtorille h:ra Tingbom kertoi lahjan saantinsa, luvaten nyt henkikirjurille näyttää, että hänellä on parempaa, on kun onkin… Kaikki olivatkin erinomaisen halukkaita retkelle lähtemään, eikä siis muuta, kuin ryhdyttiin tuumasta toimeen. Suuria valmistuksia ei tarvittukaan, ja saman päivän iltapuolella jo vene ohjattiin kaupungin satamasta kulkemaan majakkaa kohti.

Ilta oli todellakin kaunis ja ihana. Sinertävän kirkkaana kupuili taivas ja meri lepäsi tyynenä, ainoastaan hiljainen maininki sen pintaa nosti, kuin huokaus nukkuvan immen rintaa. Itse Ahti, meren kultainen kuningas, oli hyvin anteliaalla päällä, sillä usea vesilintu joutui retkeilijäimme laukausten uhriksi ja tuontuostakin aika kalanjutikoita uistimella saatiin. Kun vihdoin majakalle päästiin, olivat paistivarat jo valmiina.

Harvoin vieraita lämpimimmin vastaanotetaan, kuin majakkapäällikkö nyt teki — eikähän tuo ole ihmekään, kun saa ikävässä yksitoikkoisuudessa pitkät ajat olla ja elää. Tulijat ilmoittivat aikomuksensa olevan heittää muutamia satoja koukkuja, jonka vuoksi ei voitu laajoihin pakinoihin ryhtyä. Liiat tavarat nostettiin majakkaan, ja kun herra Tingbom korinsa majakkapäällikölle antoi, käski hän siitä tarkan vaarin pitämään, sillä siinä on jotain erinomaista. Herra Tingbom, vanhastaan tunnettu kalamies, lähti laskemaan koukut, henkikirjuri ja jotkut muut menivät vesilintuja ajelemaan, mutta tohtori jäi majakkaan, jossa hänen tuli huolehtia paistista. Lähtiessään kuiskasi herra Tingbom tohtorin korvaan, että hänen on varistettava totivettä ja keitettävä se hyvää, koska konjakkikin on hyvää.

Pian sitten tohtori majakkapäällikön kokkipojan kanssa ryhtyi paistamispuuhiin. Niissä puuhissa ollessaan hänelle iski veitikkamainen juoni päähän, jonka hän majakkapäällikölle ilmoitti. Tämä, läpeensä hauskuutta rakastava mies, ihastui tohtorin tuumaan täydellisesti. Yhdessä mentiin herra Tingbomin koria tarkastamaan, josta löydettiin kookkaanlainen konjakkipullo. Juonen onnistumiselle oli eduksi, että h:ra Tingbom ei ollut malttanut olla puteliaan avaamatta, joten siitä helposti voitiin konjakki laskea toiseen puteliin ja panna paloviinaa sijaan. Salaperäisessä hymyssä oli tohtorin suu, ruvetessaan polttamaan sokeria ruskeaksi nesteeksi, johon vielä lisäksi jotain muuta ainetta taskustaan pisti. Kun tämä sekotus viinaan kaadettiin, niin taivahan tasakäpälä! Viina muuttui aivan samanväriseksi, kuin herra Tingbomin konjakki oli. Vatsojaan pidellen tohtori ja majakkapäällikkö nauroivat, sijoittaessaan tämän väärennetyn tavaran herra Tingbom'in koriin ja ottaessaan oikean konjakin omaan talteensa.

Aurinko oli jo vaipunut kultavuoteelleen, jonka eteen yön hämäräverhot vähitellen vetäytyivät. Majakkapäällikkö istui vierainensa majakan ulkokäytävällä teetä juomassa. Hän, näet, kertoi antaneensa majakkamiehistölle ankarat määräykset, ett'ei kukaan heistä saa juomatavaroita majakkaan tuoda, eikä siis sanonut tahtovansa näyttää, että niitä hänellä itselläänkään on. Sentähden h:ra Tingbom'in konjakki pidettiin — sisähuoneessa, josta itsekukin kävi sitä teelasiinsa ottamassa. Herra Tingbom oli itse avaamassa putelinsa, eikä mitään kepposta huomannut tehdyksi, ja pyysi sitten ystäviään pistäytymään ottamassa laseihinsa "hyvää tavaraa", vilkaisten silloin voitonriemulla henkikirjuriin. Tohtorilta ja majakkapäälliköltä olivat toiset herrat jo asian oikean laidan kuulleet — ja heistä oli erinomaisen hauskaa kaataa väärennettyä konjakkia sivulla olevaan astiaan, jotta näytti siltä, kuin sitä olisi ahmien nautittu, ja ottaa laseihinsa sitä "hyvää tavaraa" heille neuvotusta kätköstä…

Kun pari lasia oli nautittu, pääsi puhe valloilleen ja muun muassa sitäkin ihmeteltiin, miksi toti juuri tänä iltana niin hyvälle maistui… ehkäpä siksi, että teetä on seassa. Herra Tingbom kuitenkin tämän arvelun heti kumosi ja hymyillen sanoi syynkin tietävänsä, vaikka ei tahtonut sitä ilmaista. Antaaksensa edes jonkinmoisia viittauksia, rupesi hän kertomaan isävainajastaan, jolla oli ollut tapana kodissaan Oulunjoen varrella tarjota ystävilleen kalastusretkillä totia, mutta ainoastaan hyvästä tavarasta. Siitä hänkin jo nuoruudessaan oppi ei ainoastaan pitämään hyvästä tavarasta, vaan myöskin tavarantuntijaksi, ollen lisäksi vielä sitä mieltä, että jos ystävilleen kerran tarjoo, niin tulee tavaran olla hyvää… Muutoin ei sanonut hyvästä tavarasta tehdyn todin missään niin mainiolta maistuvan, kuin ulkosalla lintu- tahi kalapaistia odotellessa…

Ja maistuvan se toti näyttikin, sillä eipä kauan kulunut, ennenkuin herra Tingbom sai lasiinsa putelistaan viimeiset pisarat kaataa, sillä toiset tahtoivat, että hänen on nautittava loppu, koska hän itse oli alunkin ottanut…

Sitten syötiin hyvällä ruokahalulla maukas illallinen, kiitellen ruokien ja konjakin hyvyyttä, ja pian sen jälkeen laskeuttiin makaamaan. Jokainen tunsi tyytyväisyyttä mielessään, mutta etenkin herra Tingbom oli tyytyväinen, niin että toinen suupieli jäi hymyyn vielä nukkuessakin…

Aamulla noustiin auringon kanssa melkein yhtaikaa, nostettiin pyydykset, jotka antoivat runsaan saaliin, ja sitten lähdettiin kaupunkia kohti. Mennessä oli herra Tingbom, kuten eilisiltanakin, muita tyytyväisempi, naurahteli ja vihelteli sekä lopuksi kysyi:

— Onko teillä kupariseppiä?

— Ei laisinkaan, vastasivat kaikki kuin yhdestä suusta.

— Niin, — semmoista se on, kun on hyvää tavaraa, sanoi herra Tingbom, vilkaisten voitonriemulla henkikirjuriin, ja kertoi konjakkinsa historian sekä vakuutti olevansa semmoinen mies, että jos kerran ystävilleen tarjoo, niin tulee tavaran olla hyvää.

Ja sitten herra Tingbom taasenkin hymyili, ja hymyilivät ne toisetkin herrat, vaikka aivan erilaisesta syystä.

MERIMIESTEN KYLPY.

Kaikilla kansoilla ovat omat herkkunsa, niinkuin esim. venäläisillä hapankaali ja saksalaisilla olut. Suomen kansan pääherkku lienee — sauna. Tämä suomalaisten saunahalu on jo hyvin vanhoista ajoista asti ollut ulkomaillakin tunnettu — siihen uskoon ainakin seuraava tapaus saattaa, joka ei ikänsä puolesta mikään eilispäivän lapsi ole.

Tukholman laivarannassa oli — niin kertoo vanha kansantarina — suomalaisten laivojen luo ennen aikaan saapunut herrasmies, ilmoittaen olevansa oikean vihtasaunan omistaja ja tulleensa tiedustamaan, eikö ketään haluttaisi lähteä kunnon kylpy ottamaan.

Päästä kylpemään moniviikkoisen matkan perästä se oli yhtäläinen ilosanoma suomalaisille merimiehille, kuin iltakellon soiminen laiskalle päiväläiselle. Lämmin värähdys herahti pitkin ihoja, jotta moni jo luuli löylyn somasti polttavassa kuumuudessa istuvansa…

Vaikka kansallisominaisuuksiimme hitauskin kuuluu, ei kuitenkaan ruvettu pitkin piiskuttelemaan, vaan heti tiedustettiin, kuinka monella miehellä olisi mahdollisuus päästä kylpemään. Kun sattui olemaan kiireellistä sekä lastausta että purkamista, voitiin eräästä laivasta ainoastaan kolmelle miehelle vapautta antaa. Nämä kolme miestä olivat hyvin suuria kooltaan, ahavoituneita ja tervaisia. Huolimatta siitä, että olivat vettä myöten monta viikkoa kulkeneet, heidän naamansa, kätensä ja pukunsa saattoivat kuitenkin siihen luuloon, että he eivät olleet vettä edes nähneetkään. Jos tähän vielä lisätään heidän partansa, jotka olivat saaneet villissä tilassa versoa, ja hauskassa epäjärjestyksessä olevat hiukset, niin siinäpä heistä jo kuva onkin koristelemattomassa valossaan.

Neljissä miehin — saunan omistaja itse ja nuo kolme merimiestä — sitä sitten lähdettiin astumaan saunalle. Kun kotvanen aikaa oli kuljettu ja kierrelty, niin erään kapean solan ja taka-oven kautta johtaa saunanisäntä kylpyvieraansa "suureen taloon." Siellä tullaan verrattain komeaan huoneesen, jossa merimiesten käsketään riisuutumaan. Saunanisäntä käy noutamassa kolme vihtaa, jotka ovat aika suuria höpsäkkeitä. Varovaisina suomalaisina kysäsevät merimiehet, mitä kylpy maksaa, he kun arvelevat, että tämmöisessä suuressa talossa saattaa kylpy olla hyvinkin kallista.

— Tavattoman huokeahan täällä Tukholmassa saunataksa onkin, tuumivat merimiehet hinnan kuultuaan.

Saunanisäntä neuvoi, mistä ovesta kylpyhuoneesen on mentävä, vieläpä käski tavallista pikemmin ovesta kulkemaan, se kun kiinni pompahtaessaan saattaa vikuuttaa kinttuja. Sitten hän poistui.

Pian olivat merimiehet siinä tilassa, että ainoastaan paidat olivat ruumiita verhoamassa. Vihdat otettiin käsiin ja neuvon mukaan sukkelasti hypättiin saunaan.

Voi "Ilomantsin leimaus" kuitenkin, minkälainen ulvonta, huuto, haukkuminen ja rähinä nyt alkoi — vähintäinkin luuli maailman loppuvan…

Merimiehet olivat, näet, hypätä loikanneet huoneesen, jossa kuninkaan metsästyskoirat pidettiin! Siinä oli piskaa jos jonkinlaista: oli suuria houneja ja pieniä rakkeja, sanalla sanoen kaikkia lajeja, mitä siihen sukuun kuuluu.

"Herroja herrojen koiratkin," sanotaan. Mutta luonnollisesti heidän korkeutensa kuninkaalliset koirat ovat enemmän kuin herroja ainoastaan — ja mahtoi niitten hienotuntoisuutta kauheasti loukata, kun tervaiset merimiehet melkein alastomina uskalsivat niitten asuntoon astua… Siksi ne kai kiihkeällä innolla yksimielisesti nostivat kauhean metelin ja lienevät epäkohteliaisuuden päättäneet ankarasti rangaista, koskapa suoraapäätä tahtoivat puremaan tulla. Merimiehet tiesivät, että siitä on leikki kaukana, kuin Eenokin syömisestä, jos vihainen koira pääsee hampaillaan paljaita kinttuja hyväilemään… Vaan mitäs tehdä? Oveen päin ei voinut kääntyä, koirat kun silloin olisivat tarttuneet sääriin kiinni. Ei siis muuta neuvoa, kuin ryhtyä taistelulla puoliaan pitämään. Vihtojen latvapuolet otettiin käsiin ja tyvillä aljettiin hutkia. Kun iskut sattuivat, silloin koirat, toisten haukkuessa, kahta uhemmin ryntäsivät ulvoen päälle, ja merimiehet niinikään huusivat täyttäkurkkua ja kiroilivat — ja sanomattakin arvaa, että siitä kaikesta syntyi meteli, jota ei ainakaan kuninkaallisessa linnassa jokapäivä tarjona ole.

Kun oli kesä-aika, niin koirahuoneenkin akkunat olivat auki, joten melu kuului kaikkialle. Koko hovi säikähtyi, jopa luultiin kapinan puhjenneen… Päästiin tuossa toki selville, että melu tulee koirahuoneesta. Aseellisia miehiä komennettiin koirakapinata tukehduttamaan. Jos kuninkaalliset koirat lienevät äsken hämmästyneet, niin eipä toisin käynyt kuninkaallisille sotureillekaan, kun näkivät hirmuisessa vimmassa olevan koiralauman ryntäämässä 3 puolialastoman miehen päälle, jotka pelko tekee entistäänkin hirveämmiksi, ja jotka kovasti huutaen koettavat kylpyvihdoilla uhkaavaa vaaraa torjua… Mahdollista on, että sotilaat olisivat ampuma-aseitaan käyttäneet, ell'ei hämmästys olisi ensi topakassa pannut heitä seisomaan. Äkkiä kuitenkin sotainen innostus hämmästyksen karkoitti ja välkkyviä sapeleitaan heiluttelemalla ajoivat sotilaat koirat nurkkiin.

Nääntyneinä olivat merimiehet, päästyään siihen huoneesen, jossa heidän vaatteensa olivat. Mutta sitten alkoi uusi pinnistys — heitä ruvettiin tutkimaan. Ainoastaan yksi heistä osasi vaivaisesti ruotsinkieltä mongertaa, niin että tarvittiin kielenkääntäjäkin. Sillä tavoin asiasta levisi ympäri palatsia tieto, ja kaikki tahtoivat tulla kummituksia katsomaan — hienot hovinaisetkin sitten, kuin merimiehet olivat ensin pukeutuneet…

Tutkinnossa ei tullut muuta selväksi, kuin että saunanisäntä oli tuonut merimiehet kylpemään, mutta kuka hän oli ollut, sitä ei tiedetty. Kun oltiin vakuutettuja, että vilpittömät merimiehet olivat petoksen uhreiksi joutuneet, ei heidän rankaisemisestaan edes kysymystäkään nostettu. Päinvastoin oikein köörissä naurettiin. Merimiehiä tosin suututti, mutta onneksi heidän karkeita mielenpurkauksiaan ei ymmärretty, lukuunottamatta kielenkääntäjiä, jotka puolestaan niistä olivat huvitettuja. Vähitellen merimiehetkin rupesivat tapausta hauskalta kannalta katselemaan, kun poislähtiessä alkoi heidän käsiinsä kiiltäviä kolikoita oikein runsaasti tippua. Hyvämielisinä he poikkesivat kapakkaan, jossa tyhjensivät muutamia laseja "kylvyn päälle."

NAPPI KOLEHTIKUKKAROON.

Yleisesti tunnettua on, että ihmisiä koetetaan saada palkintojen kautta yksinpä velvollisuuksiaankin täyttämään, palkinnot kun muka kannustavat toimintahalua ja herättävät työ-intoa. Mutta ei sekään ole harvinaista, että on olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat tulla — suututetuiksi, ennenkuin tehtävänsä oikein tarmolla suorittavat. Tähän viimeksimainittuun lajiin kuului Hankajärven kappelin pappi, pastori Niilo Peuhu. Hän oli äänivarojensa ja saarnalahjojensa puolesta tunnetuimpia sananpalvelijoita, mutta oli samalla kertaa laiska, kuin pappi, kuten muutamin paikoin maassamme sanotaan. Kun hän saarnasi, niin hän saarnasi sillä tavoin, kuin ainakin tekee se, jonka on pakosta saarnattava — hän tahtoi itse nukkua ja nukuttaa kuulijatkin. Mutta annahan olla, että hänet saatiin suuttumaan, niin silloin tuli saarnaa, joka sattui sekä luihin että ytimiin — tunteista puhumattakaan. Ja paras keino suututtamiseksi oli pistää nappi kirkon kolehtikukkaroon: se nosti hänen saarna-intonsa ja -kuntonsa aivan ukkosena jylisemään. Keinoa oli jo siksi useasti koetettu, että milloin vaan tahdottiin kova saarna kuulla, silloin pastori suututettiin pudottamalla nappi kolehtikukkaroon. Kerran kuitenkin, vaikka nappitemppu oli tehty, ei toivottua tulosta saavutettukaan. Pastori, näet, olikin milt'ei entistä vetelämmin ja hengettömämmin sekä niin harvaan, että sanat toisiaan huutelivat, saarnata lonkutellut ja saarnansa lopussa rauhallisesti lausunut:

— Kolehtikukkarosta on löytynyt nappi. Tässä ei ole sovelias paikka ruveta tutkimaan, kuka napin on kolehtikukkaroon pistänyt — sen verran kuitenkin voinee sanoa, että ainoastaan yksi henkilö sen on tehnyt, ja minä, vedoten hänen jalompiin tunteisiinsa, uskallan toivoa, että hän jumalanpalveluksen loputtua tulee perimään sakaristosta nappinsa ja antamaan rahan sijaan, jos hänen sydämessään on kristillisen rakkauden halu almun antamiseen.

Kun jumalanpalvelus päättyi, ilmestyi sakaristoon mies, joka oli hyvin häpeissään ja yskien puheli:

— Suokaa… yh… anteeksi… yh… tämä nappijuttu… yh… jonka vakuutan erehdyksestä… yh… tapahtuneen. Minun taskussani… yh… sattui rahojen joukossa… yh… olemaan nappikin… ja kun aikomukseni oli antaa markka, otin… yh… erehdyksessä… yh… napin. Tässä on nyt… yh… markka.

— Ja tässä on nappinne. Kiitoksia vaan rehellisyydestänne!

Mies aikoi poistua, mutta käähkäili ovella, ikäänkuin jotain olisi unohtanut. Viimein hän kysäsi:

— Mutta kuulkaahan, herra pastori. Kuinka saatoitte… yh… tietää, että juuri… yh… minä olin tuon napin kolehtikukkaroon pistänyt?

— En minä sitä ole tietänytkään, vastasi pastori.

— Ettekö tietänyt? No, mutta sanoittehan, että ainoastaan yksi henkilö on voinut napin kolehtikukkaroon panna, jatkoi mies, pitäen kädellään avaimesta kiinni.

— Aivan oikein, vastasi pastori. Katsokaas, eihän ole mahdollista edes ajatella, että kaksi henkilöä on ollut yhtä nappia erehdyksestä panemassa kolehtikukkaroon, sitä vähemmän vielä kaksi henkilöä, jos kyseessä on ilkeä konnantyö ollut — eikö totta?

Miehellä ei ollut halua vastata — tuskinpa ennätti hyvästisanaa lausua, pujahtaessaan ovesta ulos. Siellä hän varmaankin olisi itseään potkaissut, jos olisi saanut jalkansa kääntymään ruumiinsa siihen paikkaan, johon tavallisesti potkaistaan. Hyvin luultavaa on, ett'ei hän vast'edes enää pannut nappia kolehtikukkaroon…

MARJAMATKA.

Jos serkulla on vakituinen virka, niin että häneltä voi vipata kympin silloin tällöin, samoin kuin lainata vähemmän kiiltävätä hännystakkia hienompiin juhliin, tai jos serkku on nuori ja kaunis, tanssii valssia hyvin, ei käytä aina tummia, korkeakauluksisia pukuja, ei kuulu Betaniayhdistykseen eikä koeta lakkaamatta todistaa kieltolain suurta merkitystä kansamme siveellisen alennustilan kohottamiseksi, voi ylioppilas, joka kuusi vuotta on laulanut toista bassoa Y.L:ssä ja on vakaasti päättänyt tulevan vuoden kuluessa suorittaa alemman hallintotutkinnon, sellaisia serkkuja jotakuinkin kärsiä.

Mutta jos parhaan kesän aikana tulee kotiin maalle serkku, joka muutama vuosi sitten on maailman mielestä siirtynyt ohi kolmenkymmenen, ruumiiltaan laiha ja sielultaan kristillissiveellisempi huoneentaulua, sen kuitenkaan estämättä häntä heittelemästä kaikkiin ulottuvilla oleviin miehenpuoliin lemmestä palavia katseita, niin — jos vielä tällaisen serkun tähden saa katkaista makeimman ruokaleponsa lähteäkseen soutamaan täydessä lastissa olevaa venettä ympäri selkiä kuumana luokopäivänä taikka laukkaamaan pitkin saloja sienessä ja marjassa, niin alkaa jo vähitellen siitä, kuten nimismiehen Vollessakin, kapinallisia ajatuksia, ja mieleen johtuu tuon tuostakin kysymys: mitä varten serkkuja on luotu maailmaan?

Volle oli kyllä parhaansa mukaan koettanut kehitellä nuoremmassa veljessään Villessä sellaista vakaumusta, että oli juuri Villen asia seurustella serkun kanssa, hän itse oli muka jo ohi aikansa elänyt ja tarvitsi lepoa. Mutta Ville, viime kevännä leivottu ylioppilas, jonka nenän alla päiväpaisteella siinti jotain untuvan alkua; ei puolestaan ollut vanhemman veljensä työnjakoon vallan tyytyväinen, ja hänellä olivat sisarensa Ninni, Nänni, Nänni ja mitä kaikkia Nönniä niitä lienee ollutkaan, urhoollisina liittolaisina. Niin täytyi Volle-paran alistua ja lohdutella itseään sillä, että jospa syksy pian joutuisi ja pääsisi Helsinkiin seitsemänneksi vuodeksi tai edes tuomarin pojat tulisivat kotonaan käymään tuoden jotain tullessaan, että saisi tehdä jonkun repäisevän kalamatkan ilman naisväkeä.

Eräänä päivänä Volle pujahti päivällisen jälkeen puutarhan kaukaisimpaan soppeen, ja ripusti riippumattonsa sakean pensaikon taa piiloon, toivoen, vaikka tosin hyvin heikosti, ettei häntä täältä löydettäisi, ja hän jäisi pois marjamatkalta, jonka naisväki oli päättänyt tehtäväksi Selkäsaareen, kolmen kilometrin päähän.

Turha toivo, sillä tuskin oli Volle ehtinyt uneen nurvahtaa ja unohtaa tämän pahan maailman, kun yht'äkkiä alkoi hänen korviinsa kuulua jonkunlaista mustalaiskirkunaa ja naurun räkätystä.

"Volle junkkari!… vai tänne sinä piiloon!… haha, hahah, hihi, hihih,… ylös joutuin Selkäsaareen soutamaan!… kiki, kikih, käkä, käh!" ja ennenkuin Volle-parka ehti silmänsä avata, kiskoivat naiset hänet riippumatosta, lähtien viedä retuuttamaan rantaan.

"No, noh! so, soh!" pinnisteli Volle. "Älkää hyvät kansalaiset tappako ihmistä nimismiehen talossa! Kyllä minä, kyllä minä tulen vähemmälläkin!"

Mutta auttoiko siinä armot. Kerran kynkkään iskettynä olisi helpommin kiskonut luun koiran hampaista tai pappi pääsiäisrahan mustalaiselta kuin hän käsivartensa serkun luisevasta pihdistä. Serkku kiemaili ja nauroi niin, että viallisen tekohampaan juuresta vilahteli punainen kitti, mutta vieressä asteli Volle murhe mielin, sillä serkun läheisyys johti hänen mieleensä sen kärsimysten moninaisuuden, joka miehille on seurannut syntiinlankeemuksesta.

Veneeseen soviteltaessa tuli naisten kesken pieni kina, kuka pääsee peränpitäjäksi, mutta tällä kertaa osotti Volle hämmästyttävää mielen lujuutta, ruveten itse perään, murahdellen jotain siihen suuntaan, ettei tässä nyt aina pilata ihmisten kalavesiä. Siihen selitykseen saivat muut tyytyä ja etsiä paikkoja makunsa mukaan. Mutta sokkiloimista siinä oli, ja vasta sitten, kun asioitsija Niittyviulu, joka ties mistä hitosta oli joukkoon pujahtanut, oli pudottanut hattunsa järveen, Nanni kastellut vasemman takajalkansa, ja serkku vannottanut itsekunkin erikseen ja kaikki yhteisesti, ettei vaan tällä matkalla hukuttaisi, päästiin selvälle vedelle.

Volle ei ollut erittäin uskonnollinen eikä liioin niin herkkämielinen, että olisi lohduttomasti itkenyt kotikissan kuolemaa, mutta nähdessään mihin hellyyden hauteeseen Ville oli joutunut soutaessaan ylähangoilla serkun vieressä, heräsi hänessä veljeyden tunteita. Pääasiallisena lämmönjohtona käytti serkku terävää kyynärpäätään, jolla olisi helpommin voinut puhkoa reikiä kesän-eläneen nahkaan kuin sukkapuikolla silkkipaperiin.

Alahangoilla souti Ninni ja herra F. O. L. S. Niittyviulu, joka oli koiraspuoleisen maailman hauskimpia luojanluomuksia. Kaksi vanhaa kyynärää pitkä ja kokoonpanoltaan hento kuin kauppaneuvos Rahamassin ainoa tytär, joka viime talven opetteli Parisissa käynnin tyyliä. Niittyviulun sielun sisustus oli myös kuin herttaisimman impyen. Hän kasvatti kukkia, soitteli pianolla haikeamielisiä sonaatteja, holhosi kodittomia kissoja ja kuului kaikkiin kahtakymmentä kilometriä lähempänä oleviin ompeluseuroihin. Yhdessä ainoassa ominaisuudessa hän erosi naisista, hän oli kauhean itsepäinen, suorastaan peräänantamaton, joka seikka juuri selvimmin ilmeni siitä, että, vaikka kaikin puolin luotu naiseksi, oli itsepäisesti jo kolmekymmentäviisi vuotta tahtonut käydä miehestä.

Mutta naiset pitivät Niittyviulusta, kerittivät hänellä sukkalankoja, laulattivat "Mirjamin laulua" ja väittelivät hänen kanssaan viimeisistä muotiuutuuksista. Tästä olikin Niittyviuluun juurtunut se käsitys, että hän on hyvin vaarallinen naisille. Aina hän oli tuiki tarkasti varonut ketään runtelemasta rakkaudellaan, mutta naimisiin hän ei silti uskaltanut mennä, peläten monen sydämen silloin särkyvän. Nytkin soutaessaan Ninnin rinnalla ja polvien joskus kolahtaessa yhteen, kaiveli Niittyviulun omaatuntoa kuin tulikuumalla parsinneulalla, sillä hän pelkäsi Ninnin syttyvän sellaiseen liekkiin, että vielä hänen tähtensä juoksee järveen.

Suuremmitta onnettomuuksitta tultiin Selkäsaareen, nokastettiin vene hietikolle ja hajaannuttiin metsään. Valiten kerran Villen uhrikseen ei serkku loitonnut hänestä hetkeksikään talikynttelin mittaa kauvemmaksi. Rauhoittaakseen omaatuntoaan erosi taas Niittyviulu Ninnistä ja selvitteli Nännille marjahillon keittotaidon salaisuuksia.

Vollea ei haluttanut marjastaminen, hän kallistihe rantanurmikolle tuuhean lepän katveeseen. Toiset kyllä huutelivat mukaan, ja Volle vastaili, että kyllä täällä ollaan vahvasti hankkeessa sekä — käänti kylkeään.

Hyvänkin haravanvarren mitan oli aurinko alennut, kun Volle heräsi siihen, että joku kolisteli veneessä. Luuli ensin marjamiesten palanneen, mutta Kalle, Vollen nuorin veli, siellä vaan hääräilikin.

"Joko sieltä toiset tulevat?"

"Sinne jäivät vielä saaren toiselle puolelle, mutta minä läksin pois, kun sain astiani täyteen", selitteli Kalle tullen veljensä viereen istumaan.

"Vai niin! — Mitä sinä syödä rutustelet?"

"Sain tuomarin Jullelta karamellia; Heikki ja Martti olivat tuoneet kaupungista."

"Herra hallitkoon! Koska ne ovat tulleet?"

"Eilen illalla myöhään. Sitähän se Julle kävi Villelle sanomassa."

"Eikä Villen riivattu puhunut minulle halaistua sanaa!"

"Tytöt kielsivät. Pelkäsivät, ettet sinä lähde marjaan."

"No, nyt se teki hedelmän! Siellä pojat odottavat minua vinttikamarissa, ja minä kurja makailen täällä Selkäsaaressa. Ai, sinä herran keskimäinen! Joutuisivat edes pian toisetkin, ehkä tästä vielä kerkiäisi?"

"Eivät ne vielä hevillä tule. Kuulin tyttöjen tuumaavan, että koska Volle on ollut sellainen murjake, niin viivytellään uhalla hyvin myöhään ja mennessä ilmaistaan tuomarin poikain kotiin tulo, jotta saadaan nähdä, kuinka kovasti sinä osaat soutaa."

"Senkin läkeröitä, minkä tekivät!" murisi Volle alkaen asemata lähemmin selvitellä. "Lähtisikö soutamaan ja jättäisi koko roskan tänne tai enintään lähettäisi jonkun noutamaan. Mutta soutaa kolmisen kilometriä raskasta vene-lohosta vastatuuleen, toverinaan puolentoista kyynärän pituinen pojan nulkki, ja etsiä sitten hakumies, jonka saa jos saa. Ei, myöhäiseksi se vetää tältä illalta kaikissa tapauksissa. Saateri sentään! Olisipa taas pitänyt viettää pitkästä ajasta hauska ilta, sillä pojilla on vahvasti tuliaisia. Ai, jai, noita naikkosia! Ja Villekin samassa juonessa, on silläkin riivatulla veljen sydän!"

"Mutta mitä lempoa tälle koirankurille tekisi vastapainoksi? Muutoin siitä ei tirskuna lopu koko kesänä."

"Jätetään tänne yöksi!" esitti Kalle, jonka ritarilliset tunteet, kuten muillakin miehillä sillä ijällä, eivät olleet juuri kehuttavia. Sitä paitsi oli Volle Kallen mielestä miehisyyden esikuva, saavuttamaton täydellisyys, jota vastoin tytöt olivat jotain huonompaa lajia.

"Ei jätetä, mutta sen sijaan kastellaan koko komppania", sanoi Volle.

"Kaatamalla vene alassuin kuin siankaukalo."

"Ei, vaan laskemalla vettä vähitellen tapinreijästä, niin että vähän ennen kotirantaan pääsyä on pakko turvautua muihin kulkuvälineihin."

"Se tehdään, hi, hih!" nauraa hykerteli Kalle innostuksissaan, sillä aikeen suuremmoisuus himmenti kaikki Kallen entiset koirankurisaavutukset, ja mielessään hän kuvitteli, mihin arvoon ja kunnian kirkkauteen hän tällä teolla, josta oma nahka ei kärsi mitään jälkinäytöksiä, kylän poikien keskuudessa kohoo, varsinkin kun Volle esitti, että se on Kallen suoritettava tuo tärkeä veden laskeminen pitämällä kantapäätään tapinreijässä ja raottamalla Vollen antamien merkkien mukaan enemmän tai vähemmän. Että juoni kaikin puolin onnistuisi, vasarteli Volle veljensä päähän yksityiskohtia useampaan kertaan, ja jos Kalle olisi koulun penkillä ollut puoleksikaan niin tarkkaavainen, olisi hänestä kerran maailmassa paisunut kuuluisa mies, vanhempainsa ja isänmaansa ilo.

Saapuessaan rantaan näkivät marjastajat veneen jo valmiiksi vesille työnnettynä. Volle istui perässä laulellen järeällä bassollaan: "Surun käärme se pisti mun syömmehen" ja vastapäätä, lähi veljeänsä istui Kalle veistellen kaarnavenettä.

Tulijat toivottivat Vollelle "hyvää huomenta" ja kyselivät, millaisia unia hän oli nähnyt. Mutta kaikkien ihmeeksi oli Volle mitä herttaisimmalla tuulella, vaikka uskoivat Kallen jo kertoneen salaisuuden ja saavansa myrskyn vastaansa. Hän ihasteli, miten sointuvana Niittyviulun tenori on vielä säilynyt, koska aivan selvästi oli rantaan kantanut, sekä varoitteli serkkua kastelemasta pieniä jalkojaan ettei vaan saisi nuhaa. Tietysti tällaisesta huomaavaisuudesta Vollen osakkeet kohosivat serkun silmissä varsin huomattavasti.

Vähän matkaa rannasta tapahtui pieni onnettomuus, tartuttiin kivelle. Silloin naiset kiljasivat ja serkku varnistihe Villeen kiinni lujemmin kuin virkaatoimittava nimismies kuvernöörin läsnäollessa maantiekulkuriin. Niittyviulu keikahti taaksepäin Nannin syliin, karahti punaiseksi ja pyyteli anteeksi, selitellen sen sattuneen ilman vähintäkään tarkoitusta. Pian kuitenkin kiveltä selviyttiin ja suunnattiin kokka kohti kotia, mutta Volle vakuutteli useampaan kertaan, kuinka sentään oli onni onnettomuudessa, ettei yhtään kastuttu.

Menomatka oli yhtä ilon pitoa, ilveiltiin, laulettiin kuorossa ja taas nauraa pätkätettiin. Volle oli pelkkää päiväpaistetta, Niittyviulu kiskoi tenoria niin, että kaulajänteet olivat katketa, eikä serkku sanonut koskaan olleensa näin hauskalla matkalla; aivan koko ikänsä hän tulee tämän matkan muistot säilyttämään.

Kalle ainoastaan ei ottanut osaa yhteiseen iloon. Ankara velvollisuuden ja vastuunalaisuuden taakka painoi hänen pieniä hartioitaan. Ja tuskinpa lienee talonpoikaissäädyn puhemiehen emäntä valtiopäivätanssiaisissa ollut kireämmässä vireessä odottaessaan kenraalikuvernöörin käsikoukkua, kuin Kalle vartoessaan, huulet yhteen puserrettuina, silmät Volleen terästettyinä ja kantapää tapinreikään painettuna veljeltään vihjausta.

Vihdoin, noin kilometrin matkan päässä kotirannasta iski Volle silmää ja kosketti Kallea sääreen. Ensin ei veden tuloa huomattu miksikään, mutta kun se alkoi liplatella pohjasäleikön yläpuolelle ja kastella naisten helmuksia sekä jalkapohjia, kiljasi Nanni:

"Suss'siunatkoon! mistä tuota vettä noin paljon tulee? Eihän tämä vene ole ennen juuri vuotanut."

"Vettä! niinpä kylläkin vettä!" ihmetteli Vollekin. "Olisiko kivelle sattuessa joku liitos auvennut? Soudetaan vähän kovemmin ettei kastuta!"

Vauhtia parannettiin. Nauru ja laulu lakkasi. Naiset nostelivat helmojaan ja sijoittelivat koipiaan. Etsittiin viskainta, mutta sitä ei löydetty mistään. Kallen tuohisesta tyhjennettiin marjat yhteiseen kansikoppaan, ja paraansa mukaan koetti Kalle syytää vettä veneestä, mutta suurta apua ei siitä näyttänyt olevan. Noin "pyssynhollin" matkan päässä rannasta sai Kalle kolme potkua sääreensä, se oli merkkinä avata koko "venttiili". Seuraukset siitä pian näyttäytyivätkin. Kiskottiin epätoivon vimmalla, mutta vene juoksi raskaasti, ja vesi kohosi säälimättömästi. Naisten asema muodostui kiusalliseksi, kun vesiraja alkoi lähetä sovinnaista siveysrajaa, polvitaitetta, eikä siinä lopultakaan auttanut muu kuin lupsauttaa esiriput alas, kastui mitä kastui.

Volle teki parastaan, meloi kuin hullu ja tuon tuostakin mittaili melalla veden syvyyttä samalla rauhoitellen, ettei tässä enää huku, vaikka tahtoisikin. Mutta miten lienee raukka meloa hosuessaan horjahtanut, että vene kallistui ja ryyppäsi sisuksensa täyteen, juurikuin oltiin rantaan pääsemäisillään. Syntyi pieni hämminki. Serkku kiljasi: "herra, auta, me hukumme!" mutta imeytyi kuitenkin Villeen kuin iilimato. Nanni ja Nänni puulautuivat rantaa kohden juoksemaan sillä seurauksella, että mätkähtivät mahalleen sortaen toisetkin samaan mykkärään. Niittyviulu säkeytyi takajaloistaan airoihin, painuen umpisukkeloon, mutta selviytyi kuitenkin vähän ajan perästä näkösälle. Volle ei puolestaan näyttänyt äärimäisesti hätääntyneeltä, nosti rauhallisesti Kallen niskoilleen, haroi marjakopan veneen kokasta ja lohdutteli toisia, että mitäs turhan parkumisesta, kesäinen vesi.

Rähinä rantamalla oli kuulunut taloonkin ja sieltäkös alkoi lappautua väkeä. Tuomarin perhe oli juuri tullut vieraisille ja yhdessä talonväen kanssa riennettiin katsomaan, mikä mustalaismeno rannalla on.

Ensi hämmästyksestä selvittyään ja nähtyään, ettei siinä pahempaakaan hätää ole tarjolla, menettelivät kuivalla olijat, kuten ihmiset tavallisesti tuollaisissa tilaisuuksissa, alkoivat nauraa ja ilveillä. Vanha vallesmannikin hykerteli vallan koukussa, ja tuomari oli yskäpuuskaansa tukehtua.

Haaksirikkoisia ei kuitenkaan erikoisesti naurattanut. Niittyviulu teki tosin alussa muutamia heikkoja yrityksiä toisella suupielellään, mutta nähdessään, miten ohuet kesäpuvut imeytyivät naisten ihoon kiinni, ilmaisten ruumiin antiikkiset muodot, kuoleutui hymy ja hän sävähti punaiseksi kuin rippikouluneitonen, jota pappilan nuori maisteri taputtaa kahden kesken poskelle. Naisia leikkasi syvälti, sillä jos muutoinkin asia kävi täydestä, niin vielä kaiken kukkuraksi olivat tuomarin pojat tämän surkeuden todistajina.

Vollella ainoastaan oli hyvä olla ja vieläkin parempi Kallella. Kuin Döbeln Juuttaan taistelun jälkeen ratsasti hän voiton riemun hurmaamana veljensä olkapäillä sommitellen tuon tuostakin jotain "hurraan" tapaista.

Mistä haaksirikko oli aiheutunut, pysyi muutaman päivän salaperäisen hämärän peitossa, sillä veneestä ei hakemallakaan mitään vikaa löytynyt. Mutta sitten alkoi liikkua huhuja, että onnettomuudessa on jollakin tavalla ollut "koira haudattuna". Vollea alettiin kovistella ja vaadittiin kiivaasti selitystä, millä tavalla veneen tappi oli hänen taskuunsa eksynyt, mistä Ville oli sen tupakoita etsiessään sattumalta tavannut. Ja pitihän Vollen lorun lopuksi asia kertoa juuriaan myöten ja lieneekö hänen tarkoituksensa ollut erittäin salatakaan.

Saa nyt nähdä, mitä naiset saavat aikaan, mutta ainakin he vannoivat sen kolttosen Vollelle hirveästi kostavansa.

POLITIIKASTA.

Lähes tieteellisenä varmuutena on näihin asti pidetty, että meidän maassamme olisi kaikkein enin — unta ja nälkää. Mutta jos tämän kansallisen rikkautemme runsaus onkin valtava ja tyhjentymättömältä näyttävä, täytyy meidän kuitenkin totuudessa pysyäksemme sanoa — niin haikealta kuin se monestakin voi tuntua — että se enemmyys-arvostaan on näinä aikoina painunut toiseen sijaan, ja etualan on anastanut — politiikka. Sitähän on nyt kaikkialla. Siitä saarnataan kirkoissa ja kokouksissa, puhutaan pappiloissa ja partureissa. Politiikka se määrää virkoihinsa niin senaattorin kuin urunpolkijan. Se rakentaa ja rikkoo naimiskaupat. Se mittaa ihmisen viisauden ja tyhmyyden, taiteilijan kyvyn ja kauppiaan kätevyyden.

Mitä oli haukkuminen ja tappeleminen ennen vanhaan? Paljasta maitovelliä. Politiikka sitävastoin on edelliseen hionut henkevyyden ja vihlovan terävyyden samoin kuin se tappeluunkin antaa rientoisan vauhdin. Ei mikään pulla-uutuus ilmesty, ellei sen luomistyöhön jollakin tavalla olisi koskettanut politiikan aina ojolla oleva sormi, puhumattakaan nimen antamisesta kissalle tai koiralle, joka toimitus on ehdottomasti politiikan kontrollin alainen. Kerrotaanpa erään kellahtavan perustuslaillisen, joka ennen politiikka-basillin ilmestymistä maahamme oli vierustoverikseen ottanut tavallisen suomalaisen maatiaisihmisen, kiihkeällä jännityksellä odottaneen avionsa kukoistuksen kuorestaan puhkeamista, nähdäkseen, osoittaisivatko tulokkaan ulkoiset tuntomerkit hänestä tulevan perustuslaillisen tai suomettarelaisen.

Annappa sitten maamme politiikasta ja siihen yhdistetyistä eri aatevirtauksista kuvaus! Ohhoh!

Mutta jos tekaistaisiin pieni asia, pieni perhenäytelmä. Jos Pohjanmaalla, Pukarin pitäjässä olisi suomalais-syntyinen Saara roidellut halolla "hurrisukuista" Aabrahamiaan niin rotevanlaisesti, että rytäkässä olisivat kintut katkenneet, niin emmeköhän kohta saisi lukea seuraavanlaisia selityksiä:

U. S. "— — — kansallisuusasiassamme. Teko on tietysti raaka eikä suinkaan esimerkiksi suositettava suomalaisuuden voittoon viennissä. Kuitenkaan emme luule erehtyvämme, jos otaksumme tämänkin edellä kerrotun tapauksen johtuvan siitä luonnottomasta tilasta, joka meidän maassamme on vallinnut s.o. että kourallinen ruotsalaisia ylimyksiä ja rahapohatoita on sortonsa alla pitänyt suurilukuista suomalaista väestöä jota se vielä tänäkin päivänä nuorsuomalaisten avulla tekee."

N. Pressen: "— — — ja ettei kenkään meistä germaaneista, jotka historiallisten tapausten kautta olemme joutuneet tähän raakalaismaahan, unohtaisi asuvansa barbaarien, vandaalien ja koirankuonolaisten seassa, siitä on tämä tapaus vereksin muistutus."

Vaasa: "— — — Tapaus kuvaa erinomaisesti meidän suomalaisten suhdetta ruotsalaisiin 'hurreihin'. Meitäkin, samoinkuin tuota vaimoa, ovat 'hurrit' kuivanneet ja orjuudessa pitäneet, mutta siitä kaikesta on koitunut oikeutettu kosto. Ja niinkuin tuo vaimo, nouskoot suomalaiset kostoon yli maan. Pois 'hurrit' rantakiviä myöten! Herää Suomi, valveudu leijona!"

Hbl.: "— — — Jyrkkään eristäytymiseen hunneista ja mongooleista, siihen tämäkin tapaus meitä entistä kiivaammin kehoittaa; ero koko linjalla, se olkoon tunnussanamme. Älköön kukaan pitäkö heitä työssään. Pois kaikki samojeedilainen palvelusväki syöpäläisineen ruotsalaisten taloista. Kavaltaja on se nainen tai miesnuorikko tai leski, joka antautuu lemmenkauppoihin ostjakkien kanssa. Ainoastaan, jos on tilaisuus rahallisesti perinpohjin nuolaista, olkoon jonkunlainen yhteisyys sallittu."

Työmies: " Luut ruskaa, veri purskaa. — — rääkkää sosialistia, sillä mikäli tiedämme, on mies meikäläisiä ja akka suomettarelainen. Mutta rääkätkööt, iskekööt hampaansa lihaamme ja imekööt vertamme, sitä pikemmin vaan tulee se päivä, jolloin porvarien haiseva yhteiskunta luhistuu omaan mätäänsä."

Hels. San.: "Niin jokapäiväiseen menoon kuin tuollaiset tapaukset kuuluvatkin, on siinä kuitenkin U. S:lle kyllin aihetta sivellä nuorsuomalaisia keltavärillä. Pettymystä myöskin tuntisimme, ell'eivät ruotsalaiset lehdet sotkisi asiaan mongooleja ja germaaneja samoinkuin Työmies mätää porvarillista yhteiskuntaa."

Kansan Lehti: "— — — Miksi sitte mies taipuu tuollaisen syöjättären kanssa yhdessä elämään? kysynee joku yksinkertainen. Siksi, että meillä on kirkko, joka kahlehtii ihmiset yhdessä elämään, vaikka toinen toisensa palasiksi repisivät. Meillä on rasvaisia pappeja, joiden tehtävänä on sokaista ihmisten järki, että ne taipuvat kirkon ikeen alle. Porvaritkin hyvin kirkon ikeen painon tuntevat, mutta ne kuitenkin sitä ylläpitävät. Viikon köyhälistöä nyljettyään, antaa pappi taas kaikki anteeksi ja lupaa, kun vaan kymmenyksen kiltisti heille suorittaa, pääsön taivaaseen. Siinä niksi, miksi porvarit kirkkoa suosivat. Mutta sosialistit sitä laitosta vihaavat ja entistä voimakkaammin karjasevat: Alas kirkko, vaikka olis saatana!"

Kansakoulun Lehti: "— — — eikä tapaus kuulukaan niihin asioihin, joita me harrastamme, mutta kun tuollaista sivistymättömyyttä ilmautuu, panee se meidät surulla kysymään, koska valkenee rusopuhtoinen päivä, jolloin tuollaisia tekoja saamme silmäillä vaan historian lehdiltä? Koska leviää eteemme ne sivistyksen ikivihreät tasangot, joiden suloutta eivät mitkään epäsoinnut häiritse? Ja vastauksemmekin on siihen valmis. Vasta silloin, kun kaiken sivistymättömyyden pohjasyy on poistettu s.o. kun — kansakoulunopettajain palkat ovat korotetut."

Aamul.: "— — — on selvästi tämän aikaan saanut sosialistien valama myrkky, sama väkihappo, jolla kunnioitus uskontoa ja kirkkoa kohtaan kansasta syövytetään, pyhät avioliiton siteet rikki ratkotaan ja koko historiallisesti kehittynyt yhteiskuntalaitos, esi-isien työn tulos, raadellaan."

Sotahuuto: "Kiitos oi Herran!

"Vihdoinkin on toteutunut kauvan vireillä ollut aije perustaa osasto Pakarin pitäjään. Hiljan siellä sattunut tapaus on sitä jouduttanut niin pitkälle, että luutnantti Baryton ja korpraali Kitara läksivät eilen sinne.

"Herran haltuun! Halleluja!"

Vartija: "— — — Anttikristuksen valta paisuu; vaimo pieksänyt miehensä puolikuoliaaksi Pukarin pitäjässä. Mitä ennustavat tällaiset tapaukset, mihin viittaavat myös teot sellaiset, että käärme maalataan kirkon kattoon sille sijalle, jossa raamatun mukaan pitäisi olla pyhähenki kyyhkyisen muodossa, ja alastomia poikia paikoille, josta rukoukseen polvistuneen uskovaisen korviin pitäisi kuulua enkelien siipien suhina, mihin viittaa myös se, että kirkon ja teatterin välimaaksi jätetään vaan 20 metriä? Niin — ne kaiketi viittaavat siihen, että viimeiset ajat ovat käsillä. Kristiveljet ja sisaret! Ovatko kynttilänne sytytetyt?"

Velikulta: "Kautta maan valitetaan nyt halkojen kallistumista, mutta kummakos se on, kun niitä Pukarin pitäjässäkin on ruvettu käyttämään välineenä perhesolmuja selvitellessä. Muuan muija kuuluu näet kopiloineen halolla herraansa ja lopuksi — kai antaakseen asialle hieman raamatullista väritystä — rikkoneen sääriluut.

"Mikään uutuus asia ei ole, sillä aina maailman alusta on ollut avioliittoja, niissä sattuneita solmuja ja sykkyröitä sekä niiden selvityksiä. Tavallisimmin ovat solmut selvitetyt saivariston jauhamisella tai korvatillikoilla. Kun on kättä pitempää tarvittu, on käytetty luutia, kattiloita ja vähemmässä määrässä halkoja, puntareita ja kirveitä. Vallan tarpeetonta on meistä Pohjanmaalla halkoja käyttää, kun siellä muutenkin on puutavara vähissä ja kun Kokkolastakin niin helposti saa hyvää kotimaista tervanarua. Huonosti harkittua on meistä myöskin lyödä säärille niin, että ne katkeavat, syystä että sääriä tarvitaan kulkuvälineenä joka päivä, ja vielä sitä tarpeettomampaa, kun kerran luonto on vartavasten kasvattanut nimenomaan erikoisen paikan sellaista toimitusta kuin selkään antamista varten."

HERRA SEN SALLI EIKÄ PEKKAKAAN PANNUT VASTAAN.

Ensimäiset viisi vuottansa oli hän juoksennellut pienen metsätorpan pientarilla kesät talvet paitasillaan, ylennyt sitten paimeneksi sorkotellen karjan perässä soita ja korpia sateella ja poudalla, väliin tapellut virkaveljiensä kanssa, väliin lyöttäytynyt osuustoimintaan, jonka tarkoitusperänä oli suuremmoiset naurispaistikaskestit jonkun vieraan halmeen kustannuksella. Kymmenvuotiaana hän lähti maailmalle s.o. pääsi renkipojaksi lähitaloon saaden palkakseen ensin ruuan ja isäntäväen vaatekuluja, sitten rahaakin ja kotipolttoista viinaa.

Mieheksi kasvettuaan otti hän, kuten me muutkin, vakituisen taistelutoverin, jonka kanssa rakenteli torpan kylmään korpeen tapellen karun maan, hallan ja metsänpetojen kanssa puolen vuosisataa. Myi vaimonsa kuoltua torpan ja enimmän osan irtaimistoa ja muutti poikansa Pekan kehoituksesta, josta kaikkien ihmeeksi oli vääntäytynyt kansakoulunopettaja, koulun viereiseen tölliin asumaan, ja siitä syystä kyläläiset alkoivatkin häntä kutsua "koulun Ukiksi".

Muuton jälkeen olivat Ukin raateet supistuneet puolella kuten hän itse sanoi. Kesällä Ukki kalasti verkoilla, teki pajupillejä poikansa lapsille ja uitteli näitä hietikkorannalla. Talvella hän pyyti rysillä mateita, toimi välitunneilla koulun pihalla sovintotuomarina, kun koulupoikain periaatteet löivät niin ristiin, etteivät selviytyneet tappelematta. Puhdetöikseen Ukki veisteli kapustoita miniälleen, jota sanottiin koulun rouvaksi, kutoi verkkoja ja paikkaili rysiä. Väliin hän keskusteli poikansa Pekan kanssa maan pyöreydestä ja muista kummallisista asioista, väliin taas koetti juurruttaa Annaan, lihavaan, pullakkaan, paksukinttuiseen tytön junttiin, joka Ukilla oli ollut muutaman vuoden palvelijana, sitä uskoa, ettei hänestä s.o. Alinasta tule koskaan ihmistä, kun ei osaa lämmittää tupaa tarpeeksi kuumaksi.

Mutta vaikka Ukki oli molemmatkin päivät elänyt, kokenut tuulet ja tuiskut, ei hän ollut joutanut koskaan sairastelemaan, ei edes hammastautia. Hampaat olivat Ukilla vielä ehjät ja hohtavan valkoiset, ja vatsa olisi sulattanut vaikka hevosenkengän nauloja. Ukki ei myöskään tuntenut hermostumiskäsitettä, tuota nykyajan muotitautia, joka oikeuttaa jo kolmivuotiset pentupahaset parkumaan täyttä kurkkua, elleivät saa lyödä rikki ikkunaa, silloin kun haluavat, vaikka äiti kokisi parhaansa mukaan lohduttaa, ettei hän sitä estäisi, jos olisi kotona päreitä, jolla ikkuna paikattaisiin.

Mutta mitä ei Ukille ollut tapahtunut ennen, kiertyi hänelle eteen kahdeksantenakymmenentenä talvenaan mateenkudun aikana: hän hermostui, eli selittävämmin sanoen tunsi olemuksessaan jotain saman tapaista kuin se, joka sekoo lukusilla "jokapäiväisessä leivässä" tai on aikeessa hukuttaa itseään ensi kertaa.

Mikä oli syynä Ukin hermostumiseen?

Se, että Anna eräänä aamuna Ukin tultua maderysiään kokemasta sanoi, että opettaja oli käskenyt Ukin tulla koulun puolelle päivällisen jälkeen; kuului olevan tärkeätä asiata.

"Tärkeätä asiata! Mitä sillä nyt niin on?" ihmetteli Ukki. "Et suinkaan sinä vaan ole niistä meidän puuhistamme kenellekään puhua hölöttänyt?"

"Mitä minä niistä olisin kylille kuljetellut. Koulun piika-Riitalle mainitsin kyllä eilen pikkusen, mutta olisiko tuo opettajan tietoon kerinnyt?"

"Siinä se on asia!" Ukin silmissä alkoi uuni kiertää ympäri tupaa, ja sisuksissa särähti kuin omenain varkaalla, jota äkkiarvaamatta tartutaan sääreen. Mutta Anna alkoi lohduttaa Ukkia, että mitä tuossa noin tyrehtyy, ilmihän se olisi tullut ennemmin tai myöhemmin.

"Niinpä niin, sillä eihän siitä ilman Pekan lupaa mitään tulisi. Olisi tuo sentään saanut hautua vielä muutaman ajan, tuntuu niin ilkeälle lähteä Pekan puheille. Äh, sinä kasinjalka! Mutta minkä sille muunkaan enää teki. Valitse tuosta kopasta kolme suurinta mätimahaa ja vie ne koululle, Pekka pitää mateista, mutta älä antaudu enää uusiin puheisiin enemmän Riitan kuin rouvankaan kanssa!"

Anna valitsi mateet ja vei ne koulun puolelle, mutta Ukki jäi miettimään, millä tavalla hän sanansa sovittaisi, että asia paraiten onnistuisi.

Mikä asia se sitten Ukkiin niin syvältä koski?

Ei niin paljon mikään. Sellaisia sattuu tuhka tiheään, mutta varsinkin hyvinä perunavuosina. Ukki ja Anna olivat päättäneet lyödä hynttyynsä yhteen, siinä juttu eikä yhtään enempää.

Hullu juttu!

Kyllä niinkin, jos olisi kyseessä täydellä järjellä varustettu mies, jolla ei ole paljon velkoja. Mutta kun otetaan huomioon kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, terve ja nuorekas ukon karilas, joka ei kertaakaan ole taputellut kapakan impysten maalattuja poskia, ei nähnyt koskaan varietee-enkelein taivaallista kintunvilkutusta, eikä liioin viettänyt öitään kapakoissa juomingeissa ja korttipelissä, voimme Ukin naimatouhun suhteen asettua hyvinkin ymmärtävälle kannalle. Mutta kun lisäksi ottaa huomioon, että Ukin lehmä tarvitsi vakituisen hoitajan, ja että hänen omaa selkäänsä pyrki vilulla karsimaan silloin, kun tuulen nakkasi pohjoiseen, ja lämpömäärä tuvassa aleni alle puolen sadan, voi Ukin aikeet pienellä murinalla jo hyväksyäkin.

Mutta arvaako Pekka ja pahakielinen maailma ottaa asian samalta kannalta kuin Ukki itse? Sitä nyt Ukki punnitsi koko aamupuolen päivää. Mutta vaikka hän Pekan ja pahakielisen maailman vastapainoksi asetti toiseen vaakakuppiin lehmän, viluisen selkänsä ja pullakan Annan, joka ominaislämmöllään olisi helposti voinut ylläpitää kohtalaisen kuumuuden kappeliseurakunnan puukirkossa, ei Ukki päässyt täyteen selvyyteen, kumpi puoli voiton veisi, sillä vuoroon näytti toinen ja toinen vaakakuppi olevan alempana. Ja niin hartaasti oli Ukki asiaan syventynyt, ettei hän ollenkaan huomannut, kuinka koulun pihalla kamppailtiin lukukauden ehken suurisuuntaisin tappelu kissanraadosta, jonka kolmasosastolaiset olivat löytäneet, mutta jonka neljäsosastolaiset oppiarvonsa ylemmyyden perusteella väittivät kuuluvan heille.

Ukin leuvat eivät lotisseet silloin, kun hän pelkkä keihäs aseenaan hiihteli korven rytöön karhunpesälle, eivät housut tutisseet, kun hän asteli tukkajuhlissa ankaran papin eteen antaakseen näytteen ulkoluvustaan, mutta sovitellessaan nyt koulun porttia kiinni tunsi Ukki säärensä tärisevän. Ukin sisällisen tilan lienee Pekkakin arvannut, koskapa, juurikuin rauhoittaakseen, kyseli yhtä ja toista mateenpyynnistä, tarjosi sikaritupakan ja pyörähteli sulavana kuin ensimäistä vuotta vaikuttava kansakoulunopettaja tarkastajan ympärillä, kunnes kuin ohimennen kysäsi, että minkä verran niissä on perää Ukin naimapuuhissa, joista hän on kuullut puhuttavan.

"Niin", alkoi Ukki vähän aikaa ensin katsella haparoituaan ympäri huonetta, juurikuin apua etsien, "onhan niissä vähin perääkin. Olen näet ajatellut, että kun tuonkin lehmän tähden täytyy pitää vakituista naisihmistä, ja minäkin jo kohtapuoleen alan vanheta ja huonota, niin tuota, etten tulisi sinunkaan vastukseksesi, ja kun Annakin on käypä ja osava ihminen sekä suostuu mielellään, niin tuota… että tuota… jos sen herra sallii, etkä sinä Pekka pane vastaan, niin…"

Näin heitti Ukki asiansa herran ja Pekan haltuun ja jäi katselemaan pellinnarun tupsua, joka uunin kupeessa hiljaa heilahteli.

Mitä herra Ukin asiasta ajatteli, on vaikeanlainen sanoa, mutta Pekan ajatukset alkoivat vähin erin purkautua hänen edestakasin "pasteeraillessaan" kamarin lattialla.

"Tuntuu tuo vähän oudolta, kun tekin olette yli kahdeksankymmenen vuoden, eikä tyttö vielä parissakaan kymmenissä, mutta kun molemmat olette halukkaat, niin antaa asian tapahtua ja sillä hyvä. Pannaan ruuna puihin ja lähdetään pappilaan, minä tulen kuskiksi!"

"Ettäkö paikalla?"

"Aivan paikalla, vai olisiko isä vielä odotellut, että olisi varttunut paremmin miehen ikään?" alkoi Pekka ilveillä.

"Mennään sitten! Minä lähden valjastamaan ja pyörähdän sanomassa Annalle, että sukii hieman itseään."

"Vaikkapa käskette Annan pikimmältään täällä pyörähtämään!" huuteli Pekka Ukille, joka jo puoli pihassa mennä viiletteli.

Anna tuli ja menetteli, kuten joku muukin nainen hänen asemassaan, pillahti itkemään ja syyti viiden minuutin ajan katkonaisia sanoja, joista opettaja keräilemällä ja sovittelemalla sai kasaan sen ajatuksen, että kun Ukki on aina hänelle ollut niin hyvä eikä hänellä, orpotytöllä, ole sen parempaa turvaa muuallakaan, niin ei hän puolestaan muutaman vuoden ijän-erosta mitään välitä.

Pappilaan lähdettäessä Pekka istutti nuoren parin reen perään asettuen itse kuskilaudalle. Morsian kyllä häpeissään vänkäili vastaan, mutta Pekka selitti toimessaan, ettei hän suinkaan itse kehtaa perässä istua isänsä tai äitinsä ollessa kuskina.

"Tosiaankin, mitä tuossa suikuileteksen joutavia!" lisäili Ukki, joka asian näin hyvin luonnistuttua liikehti ketteränä kuin sulhasmies konsanaan.

Mentäessä lasketteli Pekka yhtä ja toista leikkipuhetta. Pyytelipä tulevalta äidiltään, ettei tämä häntä vallan pienistä pahateoista piiskaisi. Ukki kyllä viskasi silloin tällöin sanan sekaan, mutta Anna istui totisena kuin vasta virkaan otettu kivalteri ollessaan ensi kertaa kuvernöörin kanssa virkamatkalla.

Pappilassa asiat menivät kuin vanhaa latua. Pekka suoritti puhemiehen tehtävät vastaillen sekä sulhon että morsiamen puolesta. Rovasti ei liioin kovin syvälti asiaa kaivellut. Hän osasi asettua Ukin kannalle, sillä hänellä itsellään oli jo ollut yksi pastorska ja kaksi ruustinnaa, joista toinen eli vieläkin. Mutta olipa rovastilla viluista selkääkin kaksi vertaa leveämmältä kuin Ukilla, ja pappilan navetassa ammui neljättäkymmentä lypsävää.

Yhtä ravakasti kuin "kirjan päälle pano" meni asia loppuun asti. Tuskin ehtivät konttiämmät puoltakymmentä kertaa käydä sanomassa Ukille, että hän on hullu, kun vielä vanhoillaan ottaa huoneristin itselleen, ja Annalle, että hän on hassu, kun sitoo itsensä tuollaiseen ikäkuluun koppeloon. Mutta maailman viekkaan kielet eivät ehtineet heitä erottaa, sillä viikon kolmisen perästä rovasti koulun luokkasalissa liitti heidät sanalla eroittamattomasti yhteen.

Mutta kun ihmiset jälkeenpäin kyselivät Ukilta, millä ihmeen tavalla hän sai vielä nuoren vaimon, selitti Ukki, että mikäpä siinä sitten enää konstina oli, kun herra sen kerran salli eikä Pekkakaan pannut vastaan.

YHTEISKUNTA JA KANSAKOULUNOPETTAJAT.

Kuinka moninaiset ovatkaan yhteiskunnan vaivat ja vastukset! Kuin suuren perheen isällä on sillä suruja ja murheita, huolta ja hoppua, että kaikilla lapsilla olisi hyvä olla ja että heistä kaikista luojan avulla kasvaisi ja kehittyisi kunnon kansalaisia, isänmaan iloja.

Niiden monien vaikeiden asioiden joukossa, jotka yhteiskunnan sydäntä lähinnä lepäävät, on myös vaarinotto ja huolenpito kansakoulunopettajista. Jos tässä, samaten kuin monessa muussa asiassa, pysyttäisiin tavallisuuden puitteissa, olisi se vallan helppo ratkaista, mutta vaikeuksia on kertynyt eteen sitten, kun yhteiskunta on, kai aikoen työntää maailman kehitystä rotevammin eteenpäin, pannut päämääräkseen pyrkiä ihannetilaan, s.o. teettämään ihmisellä mitä erilaisimpia töitä mahdollisimman paljon ja toisaalta, teettämään ne kaikki moninaiset työt mahdollisimman pienellä palkalla.

Asian edellisen puolen suhteen, s.o. noiden monien töiden kasaamisen kansakoulunopettajain tehtäviksi, voikin yhteiskunta lausua jo tyytyväisyytensä. Sillä jos pikapuolin vilkasemme niihin töihin, joiden katsotaan suorastaan kuuluvan opettajan varsinaisiin tehtäviin, niin epäilemättä se johtaa mieleen jonkunlaisen ihannetilan. Niinpä aamulla ani varhain kokoontuu opettajan ääreen puolen sataa lasta mitä erilaisimmista kodeista, joiden ihmistainten suurin halu ja harrastus on tarrata toistensa niskaan eikä suinkaan ottaa vastaan annoksia tiedon ja viisauden syvänselkeistä lähteistä. Mutta armot eivät auta. Mikä ei suju päähän hyvällä, se pitää opettajan ajaa väkisin. Se on yhteiskunnan jyrkkä vaatimus, joka ei saa vieryä ei mureta. Ja ell'eivät vain lapset tiedä, kun seurakunnan pappi on kuuntelemassa, aivan tuumalleen, miten suuri Noakin arkki oli, saa opettaja pian huomautuksen, ett'ei hänellä olekaan täyttä käsitystä syvemmistä uskonnollisista totuuksista. Samoin voi tarkastaja muistuttaa puutteellisesta järjestyksestä, jos luokalla virtailee tavallista enemmän myrkyllisiä "monsuuneja". Poikkeuksetta langetetaan myös syy opettajan niskaan kaikista niistä kolttosista ja koirankurista, mitä nämä puolen sataa hilpeätä, elämänhaluista veitikkaa ympäri pitäjää ja kaupunkia kulloinkin tekevät.

Mutta opettaja tehköön työnsä ilolla eikä huokauksella. Älköön se myöskään estäkö hänen osanottoansa yleisiin aatteellisiin asioihin ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Edelleenkin johtakoon hän paikkakunnan seurojen ja yhdistysten toimintaa, ja ell'eivät raittius-, nuoriso-, voimistelu-, maamies-, ompelu-, suomalainen tai nuorsuomalainen seura sekä eläinsuojelus-, osuuskauppa-, meijeri-, puutarha-, Martta- ja Maria- ja sonniyhdistykset toimi virkeästi, olkoon opettaja valmis ottamaan syyn niskaansa. Siten saakin opettaja olla joka ilta kokouksissa keskustelemassa, puhumassa, laulamassa, soittamassa, näyttelemässä j.n.e. Hän myös kerää tilauksia sanomalehdille, kirjoille, joulujulkaisuille, varoja nälkääkärsiville, arpajaisiin, muistopatsaisiin; vakuuttaa ihmisiä, hevosia, lehmiä; kirjoittelee sanomalehtiin; viljelee hedelmiä, marjoja, ruokakasveja, siemeniä; hoitaa lainakirjastoa; herättää paikkakuntalaisissa harrastusta keräämään ja syömään sieniä. Sanalla sanoen, ilmestyköön mikä yhteiskunnallinen riento tahansa, sen ajamisen katsotaan kuuluvan opettajan leipävelvollisuuksiin, ja ell'ei hän siihen ota osaa, on hän — huono opettaja.

Kansakoulunopettajista saivat myös valtiolliset puolueet enimmät akutaattorit. Jotta tähän koiran virkaan halusta otettaisiin osaa, luvattiin parantaa palkkoja; asetettiinpa muutamia opettajia oikein ehdokkaiksikin, tietysti kuitenkin siten, ett'ei eduskuntaan pääseminen tullut kysymykseenkään.

Hyvin on siis yhteiskunta onnistunut korttaissaan kansakoulunopettajilta pusertaa, mitä heistä ikinä on irti saatavana.

Mutta asian toisesta puolesta, s.o. palkkauksen järjestämisestä emme voi sanoa vallan samaa. Sillä ihannetilaan pääseminen ei tässä asiassa näytä niinkään helpolta siitä syystä, että opettaja elollisena oliona tarvitsee myös jotain ruumiinsa ravinnoksi ja verhoksi. Alkujaan lienee päämääräksi asetettu, että opettaja tulisi toimeen ilman palkkaa. Sittemmin on tuosta kannasta luovuttu nähtävästi siitä pelosta, että mahdollisesti opettajalle kävisi samoin kuin mustalaisen hevoselle, joka kuoli juuri kun oli oppinut syömättä elämään. Tietysti on vielä paljon sitä mielipidettä, että entisessä päämäärässä on kiinteästi pysyttävä ja siihen pyrittävä, mutta enemmistö yhteiskunnassa on harkinnut välttämättömänä pahana kärsittäväksi asiaksi maksaa opettajille palkkaa siksi, että henki juuri ja juuri pysyy. Tämän perusajatuksen ymmärtäen, selkenee myös se, miksi opettajatoimesta maksetaan naiselle vähemmän kuin miehelle. Nainen näet tulee vähemmällä toimeen kuin mies. Hänellä on enemmän kärsivällisyyttä, henki sitkeämmässä kuin miehessä.

Näin olivat asiat sitten kymmeniä vuosia. Opettajat kyllä marisivat, että kohta henki lähtee, mutta yhteiskunta ei antanut perään ja kuka ties, ellei suurlakkoa olisi tullut, olisivat asiat ennallaan. Mutta silloin kun monella muullakin tavalla hulluteltiin, luvattiin opettajillekin palkan lisäystä. Näytti siltä kuin yhteiskunnalla olisi ollut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä, että se muutamia lapsistaan oli nälällä kiusannut.

Omantunnon tuskia ei kuitenkaan kauvan kestänyt, sillä yhteiskunta menetteli kuin Farao ennen, vaivan lakattua paadutti sydämensä. Alkuperäistä palkkausehdotusta alettiin sitten kyniä, ja ennenkuin lopullinen päätös eduskunnassa tehtiin, olikin siitä enää vain liisteet jälellä. Mutta niitä muutamaakaan sataa eivät opettajat saaneet ilman korvausta.

Mitä heidän sitten piti vielä tehdä lisää?

Jaa-ah, siinä se olikin asia, joka yhteiskunnan ylimmäisten päitä vannehti. Opettajien hartioille oli jo kaikki mahdolliset harrastukset kasattu, ainoatakaan aukko-paikkaa ei päivässä ollut, mutta jotain piti opettajilta korotuksen korvaukseksi kiristää, siinä ei auttanut tupet, ei tulukset. Ja se vihdoin, kiitos luojan, keksittiinkin: korvaukseksi palkanlisäyksestä vaadittiin, että opettajan on omakätisesti siitettävä, synnytettävä ja kasvatettava yhteiskunnalle lapsia.

Tämä hienon hieno ajatus, viisaista viisain neron leimaus on minua siihen määrin huvittanut, ett'en ole sitä malttanut olla ottamatta puheeksi.

Se kyllä tuntuisi hullulta ja suorastaan naurettavalta, jos esimerkiksi oppikoulujen ja yliopiston opettajille tai muille virkamiehille esitettäisiin vaatimus, että sinä saat paremman palkan — et paremmasta ja enemmästä työstäsi, vaan siitä, onko sinulla kuntoisuutta tehdä tai teettää lapsia. Mutta kun yhteiskunta asettaa tämän saman vaatimuksen kansakoulunopettajille, on se viisas ja nerokas ajatus. Samat henkilöt, jotka tällaiseen vaatimukseen itse hyvin äreästi vastaisivat: "työstä minä palkan tahdon enkä lapsen teosta; ne ovat asioita, joihin ei syrjäisellä ole oikeutta nokkaansa pistää", — nämät samat henkilöt pitävät sitä kansakoulunopettajien suhteen aivan luonnollisena asiana. Silloin on yhteiskunnalla oikeus vaatia, että asianomaisella virkamiehellä tai naisella on siitoskyky.

Luonnollisesti tämän lapsien hankkimisen täytyy käydä kristillissiveellisessä järjestyksessä. Niinpä täytyy kaiken pohjana olla kirkon vihkimä avioliitto ja lapset omia tekoja. Jos opettajalla on eukko, mutta ei lapsia, on se tarpeetonta ylellisyyttä, josta ei korotusta heltiä. Eikä sitä anneta sittenkään, vaikka ottaisi vieraan lapsen kasvattaakseen; yhteiskunnan mielestä on näet sellainen eukko, joka ei viitsi tehdä lapsia, laiska tai maho, mutta ehdottomasti kummassakin tapauksessa jäävi parempia paloja saamaan. Jos opettajat taas ulkopuolella kirkon siunaaman avioliiton ryhtyisivät kuntoisuuttaan näyttämään, saisivat he tietysti sellaisissa tapauksissa palkankorotuksen sijaan — selkäänsä.

Toivottavasti tätä nerokasta järjestelmää toteutettaessa käydään rohkeasti viimeisiin johtopäätöksiin asti esimerkiksi siten, että opettajat saavat suuremman korvauksen pojistaan kuin tytöistä. Jo johdonmukaisuus velvoittaa näin menettelemään, sillä kun kerran pidämme naista ja naisen tekemää työtä huonompana kuin miehen, on epälogillista silloin maksaa tyttölapsesta sama palkanlisäys kuin pojasta. Myös liikemies-näkökohtia silmällä pitäen olisi näin meneteltävä. "Onhan näet tilastollinen totuus, että, ennenkuin poikaviikarit tasaantuvat vakavasti tätä maailmata asumaan, on kulunut paljon enempi ruokaa, vaatteita ja patukoita, kuin tyttöjä kasvattaessa."

KADONNUT MORSIAN.

Ihmisen uskoa koetellaan täällä murheen laaksossa hyvin monella tavalla. Job oli varakas mies ja onnellinen perheenisä, mutta eräänä päivänä listittiin kaikki lapset kuoliaaksi, toisena poltettiin omaisuus poroksi ja kolmantena puhkesi hänen omaan nahkaansa äkämä äkämän viereen. Nykyisin ei juuri noin monta piettiä isketä yhteen mieheen, mutta pienessä puristimessa sitä olemme kuitenkin. Muutamalla voi olla kaunis vaimo, jota hän on luullut siipiä vaille enkeliksi, mutta jonakin kauniina päivänä enkeli voi lähteä lentoon nälkäisen taiteilijan kanssa jättäen miehen häpeän ja naurun alaiseksi. Joku yritteliäs liikemies voi joutua äkkiarvaamatta kuudeksi vuodeksi "lukujaan jatkamaan" siitä syystä, että on pahojen ja kateellisten viranomaisten mielestä tyhmästi käsitellyt tulineuvoja omistamassaan tehtaassa, vaikka tehdas ei kannattaisi enempää kuin Haukilahden rukoushuone.

Miehinen mies kuitenkin tällaiset koettelemukset kestää, mutta pahempikin on, jos joutuu "vastaavaksi" maaseutukaupungin pienehköön sanomalehteen; silloin on usko lujilla.

Tämä käsitys oli ainakin toimittaja Juurakkoon syöpynyt niinä kolmena vuotena, jolloin hän oli vastannut Rätyskylässä kolmasti viikossa ilmestyvän "Valottaren" tehdyistä ja tekemättömistä synneistä.

Ensi vuotena tuntui kylläkin hauskalta ja sitä aikaa toimittaja usein kaiholla muisteli kuin ameriikanleski kihlausaikaansa. Tosin pienempiä kommelluksia sattui, mutta ne johtuivat väärinkäsityksestä, eikä Juurakko niitä niin sydämelleen pannut. Joskus kysyttiin, onko Juurakon suvussa idiootteja enemmältäkin. Muutama taas toi jotenkin selväpiirteisesti julki sen, että sittenkuin Juurakko tuli "vastaavaksi", on "Valotarkin" muuttunut roskalehdeksi. Eräs lähetti puolitusinaa englantilaisia saksia toivomuksella, ettei "vastaava" niin usein vaivaisi ihmisiä syvämietteisillä pääkirjoituksillaan, vaan laajentaisi kehitystään leikkaustaidossa, johon hänellä näyttääkin olevan luojan erikoiset lahjat.

Vähän jo paheni kun Juurakon vastattavaksi alettiin siirrellä kuin yhteistuumasta yhteiskunnallisia häiriöitä ja luonnononnettomuuksia. Kun ukonilma kaatoi suutari Puolakan lahoneen lankun, pidettiin sitä suoranaisena seurauksena siitä, että "Valottaressa" vaadittiin kaupunkiin sähkövalaistusta kaduille kahden rikkonaisen lyhdyn ja kuuvalon sijaan. Rätyskylän kirkkoherra sanoi uudenvuoden saarnassaan "Valottaren" vapaamielisistä kirjoituksista, esimerkiksi lämmityslaitoksen vaatimisesta kirkkoon, johtuvan, että äpärälasten lukumäärä oli menneenä vuonna kohonnut yli kohtuuden. Kun kauppaneuvos Viinanheimon rahastonhoitaja varasti satatuhatta ja nuorimman tyttären, ei kukaan epäillyt, etteikö se olisi ollut "Valottaren" ja juuri etupäässä "vastaavan" Juurakon syy.

Saadessaan kaikkea tällaista niellä olisi joku toinen arvioinut itsellään olevan täysin siveelliset syyt mennä hirteen, mutta Juurakko lohdutti itseään sillä, että se kaikki kuului "vastaavan" virkaan, kuten entisen kauppiaan mielestä valehteleminen.

Mutta arveluttavammaksikin muuttui hänen asemansa, kun alettiin käydä persoonallisuuksiin. Juurakkoa sakotettiin ehtimiseen, ja ettei hänen elämänsä tuntuisi yksitoikkoiselta, kiskottiin vaihteeksi linnaan. Useimmat ajat Juurakko vankilasta käsin toimittikin "Valotarta". Ja minkälaisista asioista häntä ahdistettiin?

Jos jonkun poroporvarin koira sattui saamaan aputoimittaja Kanervan puhdasrotuiselta "Hekulta" selkäänsä, haastettiin "vastaava" edesvastaukseen "järjestyksen rikkomisesta paikkakunnalla", kuten tuomio kuului. Kerran hävisi pormestarin poika "Valottaren" juoksupojalle rehellisessä nappipelissä muutaman tinanapin, ja samana päivänä tuli toimitukseen koko kaupungin poliisivoima s.o. silmäpuoli komisarius ja kolme ontuvaa konstaapelia tarkastamaan sitä rosvoliittoa, joka on perustettu tarkoituksella ryövätä Rätyskylän kunniallisten asukasten viattomat lapset putipuhtaiksi.

Siitä huolimatta, että yhteiskunta nyt huolehtikin Juurakon pään keritsemisestä, oli hänen mielensä jo niin myrtynyt, että hän kirosi ei ainoastaan syntymäpäivänsä, vaan kaikki muutkin päivät, joilla oli ollut hiukankaan juhlallisempi merkitys hänen elämässään, ja varsinkin sen päivän, jolloin hän muka sisällisen äänen kehoituksesta rupesi "vastaavaksi".

Mutta kun kerran on pannut nahkansa parkkiin, kestäköön myös muokan.

Eräänä päivänä toi varakkaamman käsityöläisen vaimon viettelijältä näyttävä mies "vastaavalle" ruusunpunasen kirjeen. Sitä avatessa vapisivat Juurakon kädet, sillä hän hyvin arvasi sen sisältävän jotain muuta kuin pankkiosoituksen. Aivan oikein, sisällä oli seuraava kirje:

"Arv. Toimittaja!

Olen kuoleman tuskassa. 'Valotar!' Tulkaa tänään kello 12 antamaan selitystä!

Kunnioittaen Paroonitar Oesilia Häränpää omaa sukua v. Siansaparo."

"Mitä on tänään lehdessä!" kiljasi "vastaava" jotenkin yhtä karskisti kuin lukkari "Seitsemässä veljeksessä" alkaessaan kuuluisan sovintosaarnansa.

Seurauksena "vastaavan" kuolinhuudosta oli, että joka suunnalta alkoi tuiskuta "Valottaria"; koko toimitus- ja konttoorikunta juurikuin kilpailivat, kuka ensin ehtisi auttaa "vastaavaa" viimeisen tyhmyyden jälille. Muut eivät tunteneet syvällisempää tarvetta jäädä "vastaavan" lähettyville, mutta aputoimittajan ja reportterin oli pakko, sillä apulaisten tärkein virkatehtävä juuri on olla jonkunlaisena "varaventtiilinä", silloin kun "vastaavassa" ankarammalla lämmityksellä on kehitetty liikapaisuntaa.

Ryhdyttiin miehissä tarkastamaan viimeistä "Valotarta".

Pääkirjoituksena oli kolmas ja viimeinen osa "Kirjallisen toimiston" lähettämää syvämietteistä selostusta "Talkkunan ja puuron periaatteellinen ero."

"Tuo ei ainakaan ketään runtele", sanoi vastaava, "ensiksikin siitä syystä, ettei sitä kukaan, kaikkein vähimmin paroonitar, lue ja toiseksi siitä syystä, että jos lukisikin, ei sitä kukaan ymmärrä, tuskin ymmärtänee kirjoittaja itsekään."

"Sitten seuraa viralliset uutiset. — Ministerineuvostolla ei yleisvaltakunnallisen hyödyn ja turvallisuuden kannalta katsoen ole ollut mitään muistutettavaa Eduskunnan lakiesitystä vastaan sonnien laitumelle laskemisesta. — Senaatti myöntänyt yhteisesti kymmenen markan vuotuisen eläkkeen entisen signalistin Tuuran leskelle ja kahdeksalle turvattomalle lapselle sekä vuosittain 200 mkaa Suuruuskummun kunnalle kätilön palkkaamiseksi. — Sitten on muutamia vähemmän tärkeitä hm… hm… hm… ja sitten oma kirjoittamani väliartikkeli 'Kohti valoa ja valistusta!' Siinä ei pitäisi enää olla pahoja oksia, sillä se oli häiriötä tekemättä kolme kertaa 'Lännettäressä' ja nyt toisen kerran 'Valottaressa' ja joka erän edellä olen sitä vielä siistinyt."

"Mutta kuka on tuhrinut tämän pätkän perunoista?"

"En tiedä, leikkasin sen 'Katajasta'", selitti aputoimittaja Kanerva.

"Oletteko sen lukenut?"

"Tuota kyllä, kyllä minä en…"

"Herra! Mitä minä kuulen omilla korvillani? Työnnätte lehden täyteen sepustuksia edes vilkasematta, mitä törkyä ne sisältävät. Joku ihminen soveltuisi paremmin räätäliksi kuin sanomalehtimieheksi."

"Tarkotin sanoa, että kyllä minä en pane lehteen mitään lukematta."

"Se ei paljon paranna asiaanne, peruna tässä on pääasia, sillä siitä kirjoitteleminen ja leikkeleminen on enemmän kuin vaarallista. Ollessani aputoimittajana 'Lännettäressä' oli minulla rikas morsian, oikein harvinainen rahakäärö, mutta, kerran kirjoitin kurja perunoista niin maukkaasti että tuleva anoppini söi nuoria perunoita puoli kappaa enemmän, kuin olisi laillisesti nahkaansa mahtunut, pyöri kolme vuorokautta elämän ja kuoleman rajalla, ja neljäntenä sain morsiameltani rukkaset ja anoppimuoriltani haasteen murhayrityksestä. — Ajatelkaa, herra Kanerva, että paroonittarella, jonka mies on lehtemme suurimpia osakkaita ja ilmoittajia, on parast'aikaa perunanpuolikas poikkiteloin kurkussaan, ja minun täytyy mennä tervehtimään kuolevaa naista ja raivostunutta miestä tunnin perästä! Lähettäkää edes juoksupoika hakemaan kotoani pitkä, musta takkini!"

Tultiin uutisosastoon ja reportteri Pitkäsääri sai vuorostaan astua teriin.

"Teillä on kyllä komea nimi, mutta uutisten hankkijana te ette sitä vähääkään vastaa. Muutamia kurjia uutisia, ja niissäkään ei toisissa puolissa ole perää ei pontta. Teille on suuri nautinto syöttää ihmisille suoranaisia valeita, joista sitten minua kiristetään kuin matoa pihdissä. Niitä vähiä uutisia, joita te varastelette muista lehdistä, suurentelette vielä niin kauheasti, että heikot naiset saavat hysteerisiä kohtauksia. Jos jostakin talosta saunan seinä murtuu, poltatte te koko kartanon perustuksiaan myöten, jos vasikalta nyrjähtää jalka, tapatte koko karjan sorkkatautiin, samoin te lahtaatte ihmisiä kylmäverisesti kuin sikoja, vaikka tappelussa tuskin kunnon mustelmaa lienee kolhaistu."

"Sanomalehtimiehellä pitää kyllä olla mielikuvitusta ja hänen pitää osata kirjoittaa hauskasti, mutta jos pesuakka kastelee rannalla räpylänsä, ei ole vallan välttämätöntä hukuttaa koko kylän väkeä."

"Kyllä minä koetan ottaa huomioon", vakuutteli Pitkäsääri.

"Ottaa huomioon ja tehdä sen mukaan kuin neuvotaan, sillä on suurempi eroitus kuin yhteiskoulun viidennen luokkalaisen runokokeella ja 'Ulkomaan katsauksella', herra Pitkäsääri. — Mutta mikä rakkauden lirputus on taaskin lehteen työnnetty? Kenen tuherruksia tämä on?"

"Minun", sanoi Pitkäsääri sävähtäen punaiseksi kuin juoksupoika, jonka faktori yhyttää tupakkalaatikoltaan.

"Minä olen jo kerran ennen teille antanut käyttöohjeen omiin runoihinne. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että te joskus juotte lasin punssia teatteri-impysten kanssa tai käytte varieteessa ihailemassa yleismaailmallisia pohkeita, mutta älkää tuhriko runoja, se on tyhmyrin asia, sanomalehtimiehen asia on niitä polttaa!"

Siirrettyään tämän sanomalehtimies-viisauden apulaiseensa, jatkoi "vastaava" edelleen "Valottaren" tarkastelua.

Keisarikunnasta ei tällä kertaa järin kummia ollut. — Jossain kuvernementissa Etelä-Venäjällä oli tilaston mukaan kuollut viime vuonna 5,000 asukasta nälkään. — Pari valtion viinakauppaa ryöstetty eräässä kylässä Puolan rajalla. — Täysilastinen, viisikymmen-vaunuinen tavarajuna kadonnut Siperian radalla teille tietämättömille j.n.e. Jostakin mustan sotnian lehdestä oli käännetty pitempi pätkä, jossa tosivenäläisten sydämiin painettiin, miten kauhea vaara voi Pyhälle Venäjälle johtua siitä, että "Suomen rajaläänissä" edelleen sallitaan talonpoikain pitää sarvellisia pässiä.

Ulkomaan osasto sisälsi vaan peruutuksia niihin huhuihin, joita viime lehdessä oli ollut. Ja siinäpä se "Valottaren" sisältö olikin, eikä "vastaava" mitään kuoleman aiheuttavaa siinä älynnyt. Alakerrassa oli kyllä jatko novelliin "Kadonnut morsian", mutta sellaisia ei "vastaava" koskaan lukenut eikä hän olisi voinut vannoa, lukivatko juuri muutkaan.

Paroonitar Häränpään kutsu sattui varsin sopimattomaan aikaan. Pääkirjoitus oli vielä alkutekijöissään. Valtiollinen asema oli taas hyvin kynää koskeva, sillä kokoomushallituksesta käytiin kiivasta sotaa. Jotain täytyi raappia kokoon vaikka silmästään. Joku petiitti-välipala oli myös kirjoitettava, samoin vastattava erääseen samassa kaupungissa ilmestyvän "Mullikan" hävittömään sepustukseen. Iltapäivällä oli taas pari kokousta ja muutaman kuuluisan taiteilijan konsertti. "Vastaavaa" huokasutti, mutta ei auttanut, täytyi lähteä, kuitenkaan hän ei kuolemakseenkaan voinut aavistaa, mistä joutuisi kiinniottoon.

Paroonitar oli juuri läksyttämässä miestään muutamien huhujen johdosta, joissa mainittiin myös eräästä neitosesta, kun ilmoitettiin toimittaja Juurakon saapuneen. Paroonitar keskeytti kotoisen huvituksensa, käski tuoda vieraan saliin ja retkahti itse sohvaan niin sortuneen näköisenä kuin olisi valmistautunut kuolemaan tai sade pilannut aijotun huvimatkan. Hyvillään ripityksen keskeytymisestä livahti paroonikin matkaansa.

Juurakko astui sisään nöyränä ja arkana kuin nuorin konttoristi kauppaneuvoksen puheille, jota hän aikoo pyytää takausmieheksi 30,000:n mkn kassakreditiivilainaan perustaakseen uudenaikaisilla koneilla varustetun makkaratehtaan.

"Ah, se on herra Juurakko!" huudahti paroonitar. "Olkaa hyvä ja istukaa! En jaksa nousta. Koko päivän olen odottanut kuolemaa. Ah! Vettä!…"

Onneksi ei paroonittaren pyörtymiskohtaus kestänyt kauvan, ja saatuaan vettä, alkoi hän silmät puoleksi ummessa puhua.

"Herra Juurakko, teissä on melkoinen määrä minun mieleistäni eräänkaltaisuutta. Minä harrastan kirjallisuutta kuten tekin, luen sitä ja olenpa joskus itsekin kirjoitellut. Mutta se, mitä on ollut 'Valottaressa' viime aikoina ja varsinkin, mitä oli tämän päivän lehdessä, menee yli naisellisten voimien. Nyt ymmärrätte, mistä on kysymys."

"Kyllä, armollinen rouva, kyllä minä ymmärrän ja yleisesti sanoen olen aina pitänyt erittäin tärkeänä asettua naisten suhteen niin ymmärtävälle kannalle kuin mahdollista. Mutta anteeksi, armollinen rouva, jos sivumennen kysyn, mikä kirjoitus on paroonittaren mieltä enin pahoittanut?"

"Mikäkö kirjoitus, kysytte te! Tietysti se, joka on lukemisenkin arvoinen, vai luuletteko te, että minä viitsin kaiken maailman asiat ja politiikat lukea? Ei, herra Juurakko, minä luen ainoastaan novellit."

"Siis 'Kadonnut morsian'?"

"Juuri niin, herra Juurakko, 'Kadonnut morsian', jolla te raatelette rikki kaikki, mitä naisessa on hellää ja hienoa. Mutta, anteeksi epäilykseni, näytätte niin hämmästyneeltä, kuin puhuisin vallan oudosta asiasta. Ehkä ette itse olekaan lukenut 'Kadonnutta morsianta?'" kysyi paroonitar luoden Juurakkoon kummastuneen jopa puolittain halveksumista ilmaisevan katseen.

"Kyllä, armollinen rouva, kuinka voisi olla mahdollistakaan, etten jo edeltäpäin lukisi, mitä 'Valottareen' kulloinkin tulee painettavaksi?" lasketteli Juurakko samalla sielussaan kiroillen, ettei hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan, mitä roskaa "Kadonnut morsian" sisältää, mutta jotain vallan kamalaa se lienee.

"Niinpä voitte sitten käsittää, mitä nainen voi kärsiä lukiessaan sellaista novellia. Mahdollisesti miehet eivät voi siinä mitään liiallista huomata, mutta toista on meidän heikkojen naisten. Ah, miten viiltelee sydäntäni, kun vaan sitä ajattelen! Tuntuu kuin jokainen hermosäije katkeaisi. Oh, vettä!…"

Monta pahaakin vyyhteä oli Juurakko eläissään selvitellyt, mutta tämä voitti kaikki edelliset. Tarjotessaan taas vettä vapisivat Juurakon kädet, selkäpiitä karsivat kylmät väreet, ja hiki juoksi virtanaan.

"Jos vielä tuohon käsiin kuolee", jupisi Juurakko itsekseen "saa loppuikänsä linnassa kyköttää, ja se on saaterin yksitoikkoinen tulevaisuus. Lemmon morsian! mikä lienee ollutkaan kaiken maailman naikkonen! epäsiveellinen lutka! — Mutta jopa näyttää henki palautuvan…"

"Kiitos, herra Juurakko! Nyt on vähän parempi. Mutta ellette te vakuuta — ah, taas viiltää sieluani — niin minä kuolen. Oi, herra Juurakko! armahtakaa!… sanokaa!… että… että… saivatko… he… toisensa?"

Salaman nopeudella selvisi Juurakolle asia, ja ettei kaiken muun hyvän lisäksi jäisi hänen omaatuntoaan kalvamaan tieto, että paroonitar oli erinnyt tästä maailmasta tietämättä "Kadonneen morsiamen" lopullista kohtaloa, ehätti hän huutamaan:

"Varmasti saivat, armollinen rouva, aivan varmasti, sen vannon!"

"Se tieto palauttaa minut henkiin. Ah, miten olin hirveästi jännitetty siitä, kuinka tulisi lopullisesti käymään. Sanomattomia vaivoja kärsittyään ja lukemattomia vastuksia voitettuaan pääsi sulho jo viime numerossa niin lähelle, että olin aivan varmasti vakuutettu hänen saavuttavan kadonneen morsiamensa. Sen sijaan kiertyykin tämän päivän numerossa kamala vaara eteen, surman suu aukeaa ja — siihen katkeaa novelli. Uh, miten pöyristyttävää! Mutta kiitos, herra Juurakko, saan siis olla täysin vakuutettu, että 'Kadonnut morsian' vihdoinkin löytyy, ja he saavat toisensa?"

"Viimeistään kuukauden päästä, ellei jo ennemminkin."

"Siitä ei väliä, vaikka 'Kadonnutta morsianta' kestäisi puolenkin vuotta, kun kerran tiedän kaiken päättyvän onnellisesti. Se on erittäin intresantti novelli, vallan suuremmoinen."

"Niin, me koetammekin aina valita parasta ja, kuten paroonitar lienee huomannut, meidän novelleissamme saavat rakastavat aina toisensa."

"Siitä annankin täyden tunnustuksen teidän erittäin hienolle kirjalliselle maullenne, herra Juurakko. Kiitoksia vaan nyt hyvin paljon! Hyvästi!" Suurella jännityksellä odottivat aputoimittajat "vastaavan" palaamista, sillä tavallisesti oli hänellä tuollaisilta matkoilta tullessaan hyvin ruotoisia tuomisia. Suuri oli siis apulaisten kummastus, kun "vastaava" sisään astuessaan oikein ääneen nauraa röhötteli, vakuutellen vähään ikäänsä nähneensä seppiä ja sepänsälliä, mutta ei mokomampaa solmua ennen aukaisseensa.

Sittenkuin "vastaava" oli käyntinsä juurtajaksain selvitellyt, tietysti asiaan kuuluvien särpimien kanssa, sekä saanut tietää Kanervalta, joki "Kadonnutta morsianta" suomenteli, että rakastavat todellakin saavat toisensa, varoitteli hän, ettei "morsianta" enää niin pahoista paikoista katkaistaisi.

"Jos vielä sulhon pudottaa jutkauttaakin johonkin kuiluun tai revittää pedoilla, on liika juoksujen välttämisen varalta novelli katkaistava siten, että sulho taas alkaa edes hieman eviään heilutella."

PALKOLLISTEN VALISTUS-ILTAMA.

Vielä viimeistelivät kirkonkylän nuoret juhlalaitteita kansakoulun luokkasalissa, kun jo alkoi saapua juhlavieraita. Ensin tuli parvi puolimittaisia poikia kovaa ääntä pitäen ja jalkojaan kolistellen. Mutta salista virtaava häikäisevä valo vaikutti, että hälinä loppui, ja kainoina painautuivat pojat eteisen nurkkaan keskenään sipisten. Ainoastaan pari rohkeimpaa uskalsi loitota salin ovelle asti kurkistellen hetken sisälle ja kiireesti pujahtaen parveen takaisin toisille näkemiään kertomaan.

Komeaksi olikin sali koristeltu: katajaköynnöksiä notkui pitkin seiniä, sinivalkoisia lippuruusukkeita oli nurkissa ja pylväissä. Peräseinällä komeili parin metrin pituinen paperilevy, johon maalari Kaipiainen oli suurilla, pitkäkoipisilla kirjaimilla maalannut — "Terve tuloa!"

Kohta saapuu lisää väkeä, tulee vanhaa ja nuorta, poikaa ja piikapuolta. Aluksi ujoina ja aristellen, toisiaan kohottavasti tyrkkien. Mutta kun asioitsija Alanne ja herra Leivo, kauppias Rahkosen puotilainen, ovat heitä useammat kerrat kehottaneet, alkaakin yleisö vähitellen siirtyä, antaen tilaa uusille tuleville.

Salissa ohjailevat vieraita vallesmannin Ninni ja Nänni, ovella katellen ja hymyillen, joskus hät'hätää puikahtaen loitomma, kehotellen istumaan. Mutta lihavalle rovastille ja vieläkin turpeammalle ruustinnalle he niiaavat ja kädestä pitäin saattelevat heidät istumaan kateederin kupeella oleville tuoleille. Samaan nurkkamaan suuntailevat myös kulkunsa tohtori, "forsmestari" rouvineen sekä tilanomistaja Paksunen.

Pappilan ja tohtorin väki ovat kyllä huonoissa väleissä — tohtorilaiset ovat näet maailman lapsia, jotka eivät ainoastaan itse kulje laveata tietä, vaan ovat monta muutakin samalle liukkaalle polulle vietelleet — mutta nyt he keskenään haastelevat mitä herttaisimmin, ja tämä kaikki johtuu siitä, että kerran vuodessa, vapaaviikolla, tuntevat sekä hengelliset että maalliset tarvetta valistaa palkollisiansa. Tätä varten puuhaavat he yhteisvoimin vapaa-iltaman, jossa pullakahvin ohella tarjotaan palvelijoille niin hengellistä kuin inhimillistäkin valistusta.

Rovastin ja tohtorin puheen keskeyttää opettaja, keski-ikäinen, laiha ja tuikeasilmäinen mies, joka jo tullessaan ryhmää kohti useampaan kertaan kumarrellen tekee lähenemisaikeensa tiettäväksi. Kallistuen vallan rovastin ja tohtorin korvan juureen, kysäisee hän, että kuinkahan olisi, jos alettaisiin.

Ohjelma olikin valmis sen kun pään aukaisi. Mutta paljon oli ollutkin vaivaa sitä setviessä, oli väitelty hiki hatussa, jopa kerran suututtukin, ennenkuin se lopullisesti hyväksyttiin. Kierin kohta oli juhlan alkaminen, sillä hengelliset, varsinkin postineiti ja diakonissa, jotka pitivät itseään myös pieninä kynttilöinä autuuden tiellä, tahtoivat välttämättömästi, että juhlan alussa rovasti pitäisi rukoukset. Nuorisoseuralaiset olivat taas jyrkästi vastaan sellaista kirkon meininkiä. Lopuksi pantiin kirkko keskelle kylää ja sovittiin, että aluksi lauletaan yhteisesti hengellinen laulu, sitten lausuu tohtori juhlavieraat tervetulleiksi, sen jälkeen pitää rovasti puheen ja opettaja esitelmän. Välipaloiksi lausutaan runoja, luetaan kertomuksia ja juodaan kahvia. Juhla lopetetaan kuvaelmalla — "suojelusenkeli".

Opettajan eleistä on jo yleisö arvannut juhlan kohta alkavan, siksi sorina loppuu, ja juhlakohennus ja suoristus käy yli linjan.

"Jos laulamme aluksi 'Meri pauhaa vaahtoellen'", ilmoittaa vihdoin opettaja, istuutuu harmonin ääreen, alkaa soittaa ja täydeltä terältä laulaa. Muut yhtyvät lauluun, mutta ylinnä muista kuuluu Mattilan Sandran kimeä ääni.

Kun laulu ja sen loppuun liitetty liritys on vaijennut, tervehtii tohtori yleisöä. "Arvoisat juhlavieraat"! kärähtää hän samallaisella äänellä, kuin kysyisi hän potilailta, "mikä teitä vaivaa?"

Tohtori ei puhu pitkään. Mainitsee vaan muutamin lausein juhlan ylevän tarkoituksen palvelijain valistamisen, kehottaen lopuksi palkollisia vastaanottamaan kaikki, mitä tämä vaatimaton tilaisuus heille voi tarjota.

Yhteisesti lauletaan: "Oi jos oisit sydämeni."

Seuraa sitten juhlan loistokohta, rovastin puhe.

Tapansa mukaan on hän jakanut puheensa kahteen osaan, lakiin ja evankeliumiin. Jo alkaissa ovat rovastin kulmat pahasti rutussa, ja kasvoihin ilmenee kiinteät juonteet, mutta kuta pitemmälle teksti kehittyy, sitä ankarammin paukuttelee hän lainvasaraa. Rovastilla onkin erikoista syytä koveta, ei niin palkollisille, mutta nuorisolle yleensä, joka on hyljännyt jumalan sanan ja vaeltaa riettaita teitä.

Tietäissään, että juhlaan saapuu juuri tohtori nuorisoseuralaisineen, joille hän saa taas tilaisuuden pitkästä ajasta puhua, onkin hän tehnyt erikoisia varustuksia. Valmistaessaan puhettaan, oli hän "pinkkaansa" käännellessään tavannut erään puolikymmentä vuotta sitten pitämänsä saarnan. Sen hyvyys oli kyllä aiheutunut siitä, että silloin ilmaantui pitäjässä tavallista runsaammin äpärälapsia, mutta pienempiä sovituksia tehden sai hän saarnasta sen, mitä nuoriso nyt paraiten tarvitsi.

Mutta jopa alkaa lauhtua rovasti, kurtut häviävät, juonteet lientyvät, ja ääni alkaa muistuttaa konttoristin ääntä, joka pyytää isännältään ensimäistä palkankorotusta. "Ei näet riitä se, että me sanan kuulemme ja ymmärrämme, vaan sitä myös on elämässä toteutettava. Kuinka sitten? Juuri niinkuin Mestari sanoi opetuslapsillensa: 'ystäväni! peskää toinen toisenne jalat!' Tämä kohta tekee suuremmoisen vaikutuksen, katseet nousevat hartaasti kattoon, syviä huokauksia kuuluu, ja postineiti, diakonissa, ruustinna y.m. kuivaavat kosteiksi käyneitä silmiään. Vaikutuksen on rovasti jo edeltäpäin arvannut, siksi hellyttää hän äänensä vallan 'sordinoksi' ja puhuu edelleen palvelijain kovasta työstä sekä niiden kärsimättömyydestä, joille luoja on sallinut palvelijoita, mutta ystäväiseni: koettakaamme noudattaa Mestarin käskyä — pestä toinen toisemme jalat".

Tähän päättyy rovastin yleväsisältöinen saarna ja ettei hänen sanansa langennut kivistöön, tulee näkyviin sitä seuranneella väliajalla.

Niille, joille "luoja oli sallinut palkollisia", tuli jalo kilpailu, kuka useamman palvelijan "jalat ehtisi pestä". Kädestä pitäin talutettiin heitä viereiseen voimistelusaliin kahville, kehotettiin panemaan runsaasti sokeria ja ottamaan leipää. Postineiti ja diakonissa jakoivat Riikoille ja Pekoille viidenpennin pakanalähetys-kirjasia ilmaiseksi, samaten kuin tohtori ja opettaja kirjasta "Säästäväisyydestä sananen". Läksivätpä rovasti ja ruustinnakin liikkeelle, antaen kättä palvelijoille ja ystävällisesti heille puhellen. Ja ruustinna oikein taputteli piikaansa, joka yötä päivää sai huolehtia, ettei ruustinnan lihavalla ruumiilla olisi paha olla, ja kysyi hymyssä suin, "onko Hannalla nyt hauskaa?"

Huomautus: "juhla taas alkaa!" saa yleisön jälleen vetäytymään luokkasaliin. Siellä onkin jo opettaja kateederin takana, järjestellen juhlallisen näköisenä suurta paperipinkkaa ja sitten alkaen:

"On hetkiä ihmiselämässä, jolloin tuntee kohoavansa tältä arkipäiväiseltä maankamaralta aatteiden ja ihanteitten ilmakerroksiin." Hetken liideltyään, laskeutuu hän kuitenkin jälleen näköpiiriin, alkaen rakennella esitelmälleen historiallista pohjaa. Tämä perustamistyö vaatii runsaan tunnin, sitten alkaa vasta esitelmän aineen käsittely, jona on "kansanvalistuksen suuri merkitys." Kyllä olikin hänellä asia vallassaan, sillä jo toisen tunnin kuluttua olivat kuulijat täysin vakuutettuja siitä, ettei yhteiskunnan suuressa ruumisrohjossa löydy yhtään valuvikaa, sisällisen taudin aiheuttamaa raihnaisuutta eikä historiallisen kärrinpyörän hankausjälkeä, joka ei paranisi "kansanvalistuksella".

Saatuaan kuulijansa tähän vakaumukseen, aukaisee hän taas aatteen siivet, kohoten puoleksi tunniksi ihanteitten ilmakerroksiin. Esitelmä loppuu runolla "Valistuksen voima".

Sen suursiivouksen jälkeen, jonka opettaja teki, katsotaan välttämättömäksi levätä puolisen tuntia.

Loppu-ohjelman mainittavampi "peso" oli "suojelusenkeli". Se oli. postineidin ja diakonissan erikoisaate. Ei kai tarvitsisi mainita, että enkelinä oli edellinen.

Lähtiessä kestittiin vielä palkollisia pullakahvilla ja kirjasilla. Antoipa tilanomistaja Paksunen Mattilan paimenpojalle markanrahankin. Mutta maailmahan tiesikin, että se oli hänen oma poikansa.

Näin vietettiin palkollisten iltamaa, ja kaikki erosivat tyytyväisinä. Inhimillisen sivistyksen edustajat tunsivat itsensä onnellisiksi, sillä olivathan he taas valistaneet palkollisia. Tyytyväinen oli myös pappilan väki. Ja kun illalla piika Hanna riisui ruustinnan jalasta kenkiä ja sukkia, kiitti ruustinna luojaa, joka antoi hänelle terveyttä ja voimaa tekemään hyvää palvelijoille.

KUN MARJA-AHON MIKKO VILJELI JUURIKKAITA.

Viimeisten vuosikymmenien aikana on pieni, köyhä kansamme ollut hyvin monellaisen muokan alaisena. Aatteita, sielun suhteen toinen toistaan pelastavampia ja vatsan suhteen toinen toistaan ruokaisempia on keksitty ja pantu kasvun alkuun. Usein on aatteen tarkoituksena ollut viedä valtion kartteeraamalta valtaväylältä erkanevia oikopolkuja myöten ihmisiä ruhkanaan sinne "parempaan elämään". Ja ihmiset, aina herkät himoamaan hyvää halvalla, ovat poluille kilvan ehättäneet. Jotkut ovat pitäneet ainoana oikeana sen polun, jonka sulkuveräjällä taipaleelle lähtijän takin helmaan leikataan satayksitoista ja päähän pannaan koirannahkalakki. Toisten mielestä on taas se oikopolku ollut hauskempi, jossa taivaaseen marssitaan sotilaallisessa järjestyksessä, korein univormuin, harpuin ja symbalein. Muutamien mielestä on kyllin komentoa ja hunööriä riittänyt siinäkin, kun on veräjällä umpisukkelossa käytetty.

Mutta monta vertaa monipuolisemman käsittelyn alaisena kuin ihmisen kuolematon sielu, on ollut maan tomuksi muuttuva vatsa eli maha, kuten samaa ruumiin paikkaa Savossa kutsutaan. Tämä johtunee siitä, että kansamme on tottunut ruokkimaan sieluansa vaan kerran viikossa, mutta vatsa esittää vaatimuksensa kolmasti päivässä. Tämän lisäksi on vielä sielun ravintovaatimus vatsan kiristykseen verrattuna samassa suhteessa kuin köyhien hyväksi kannettava vapaaehtoinen kolehti velkaisen talon voudinlukuun eli ruunun veron maksuun. Niinpä onkin tavallista, että sielun ruokatunnilla kaikki terveet ihmiset makaavat, kun taas vatsan ruokatunnilla osottavat mitä virkeintä toimeliaisuutta. Eikä siinä sairauskaan ole esteenä, ellei lääkäri ole lähettyvillä, sillä sanoohan mustalais-suomalainen sananlaskukin, että voiko ihminen olla niin kipeä, ettei kävisi leipäressun syönti?

Marja-ahon Mikko ei ollut pelastusarmeijan kansainvälisen enemmän kuin kotimaisenkaan suunnan kannattajia. Samoin ei Mikko pitänyt vallan välttämättömänä, että ihmisen täytyy sielunsa lunastukseksi lähettää neekerien pennuille sarkahousuja. Mikko ei myöskään vielä tietänyt, että kansamme taloudellisen tulevaisuuden pelastuskallio on kätketty sieniin, muurahaisen muniin tai palokunta-aatteeseen. Mutta sen sijaan oli Mikon sielu ja sydän seiniään myöten täytetty juurikkailla.

Juurikasaatteen siemenet kylvettiin Mikkoon eräässä maanviljelysnäyttelyssä. Paljon muutakin hyvää oli siellä nähtävänä ja kuultavana. Oli sonneja nutipäitä ja sarvellisia, herroja suuria ja pieniä samoinkuin sikojakin, oli oriita ja tammoja, siemensäkkejä ja juurikasvasuja, kanoja, kukkoja, haravia, rekiryijyjä j.n.e. Niitä kaikkia Mikko katseli ja käsin koetteli, kyselipä muutamien hintojakin, ei niin ostaakseen, muuten vaan.

Mikon, samoinkuin muidenkin sielunsaranoita voideltiin useammankin laatuisella henkisellä rasvalla ja jokaisen esitelmöitsijän perusajatuksena oli, että ellei vaan ajoissa älytä juuri hänen esittämäänsä pelastusnaruun tarrata kiinni, olemme jotenkin läheisessä tulevaisuudessa mennyttä kalua. Lopuksi huudettiin "eläköön" aatteelle ja isänmaalle ja jokaista "-köötä" kannatti Mikko rajamiehen äänellä.

Mikko oli kyllä kunkin esitelmöitsijän kanssa aina täysin yhtä mieltä esillä olevan aatteen tärkeydestä, mutta syynä siihen, että etusijan hänessä anasti juurikasaate oli ensiksikin se, että siitä satuttiin puhumaan viimeiseksi, toiseksi se, että juurikasaatteesta sai Mikko vielä suun ja vatsan havaittavan täydennysopetuksen juhla-illallisilla, ja kolmanneksi, että hänen pöytätoverikseen sattui eräs agronoomi, joka oli elämäntyökseen valinnut juurikasaatteen ajamisen ja oli kutsumustaan varten käynyt valtion apurahalla Tanskassa.

Vaarallista on saada juhla-illallisilla pöytätoverikseen henkivakuutus-asiamies, silloin voi menettää ruokahalunsa, mutta vieläkin vaarallisempaa on joutua Tanskanmatkan tehneen agronoomin seuraan, jonka erikoisalana ovat juurikkaat, silloin voi syödä terveytensä tärviölle. Ja ellei Mikon vatsaa olisi pienestä pitäin niin monta kertaa "reenattu" kalakukoilla, pannurieskalla ja kokkelipiimällä, niin tuskin se halkeamatta olisi kestänyt sitä juurikas- ja rehumäärää, minkä pöytätoverinsa hyvän lammaslihan, tuoreen kalan ja Tanskanmatka-juttujensa kanssa häneen juhlaillallisilla upotti. Mutta kylläpä Mikko itsekin ihmetteli, kuinka paljon sentään voi tuores nahka tiukan tullen antaa perään.

Uhrinsa harvinainen vastaanottavaisuus sekä juurikasaatteen teoreettisen puolen, että varsinkin juurikkaiden sisäänpanon suhteen innostutti agronoomia siihen määrin, että hän vielä tilasi kahvit konjakin kanssa. Mikko koki kyllä estellä sanoen istuvansa, niinkuin olisi tupakkahakkuri sylissä, sekä vakuutti, ettei hän tunne hengenkäyntiä minkä korvistaan. Mutta agronoomi oli myös isänmaallisessa viljelystyössään päässyt jo siksi hikoutumaan, etteivät siinä esteet auttaneet. Niin juotiin vielä kahvit, ja ennenkuin konjakkipuolikas oli pohjillaan, olivat juurikkaatkin kohonneet alhaisista asuinsijoistaan ihanteitten maailmoihin muodostaen kansallemme tulevaisuuden toivon. Erotessa agronoomi oikein syleili Mikkoa ja puoleksi itkien vielä kerran vakuutti, että kansamme pelastus Mikon asumakulmalla jää hänen pyhäksi velvollisuudekseen.

Paljon oli Mikolla näyttelystä tultuaan kotiväelle kertomista. Hyvin tyhmäksi sanoi tuollaisissa tilaisuuksissa tavallisen maatiaismiehen itsensä tuntevan. Samoin tulee asian ymmärtävien esityksistä huomaamaan, miten takapajulla vielä maatalous meidän maassamme on, vaikka monikin on elänyt ja elää siinä uskossa, ettei se hänen kohdaltaan enää voi parata.

Iltakaudet sitten Mikko jutteli, miten suuremmoisia tuloksia maanviljelijä voi saavuttaa, kun asioita järjen kanssa järjestellään, kuten esimerkiksi Tanskassa. Vähin kosketteli Mikko juurikasaatettakin, vaikk'ei kuitenkaan siinä mielessä, että sitä nyt Marja-ahossa alettaisiin toteuttaa.

Mikolla oli näet salainen aavistus, että juurikaspuuha synnyttäisi kotiväen keskuudessa pienen myrskyn pyörteen. Vaimoansa Saara-Lovisaa ei hän pelännyt, sillä se oli luonnoltaan hiljainen ja myötenantava, mutta sitä enemmän Sakeria, talon isäntärenkiä, joka kolmisenkymmentä vuotta oli Marja-ahon maita möyrinyt.

Itsekullakin on näet tässä maailmassa omat ristinsä ja koettelemuksensa. Kellä on vastus akastaan tai anopistaan, kellä velallisistaan tai pahoista naapureistaan. Mikolle oli taas kohtalo koettelemuksen kallion valmistanut Sakerista. Ei niin, että Sakeri olisi ollut laiska ja huolimaton töissään, päinvastoin hän ei ainoastaan itse urakkamiehen tavalla raatanut oli sää kuin sää, kesä tai talvi, vaan pakoitti kaikki muutkin tanssimaan samaan tahtiin. Lisäksi piti hän niin talon puolta, että kohta kärähti, jos voita tuotiin pöytään tavallista suurempi mukare. Mutta Sakeri oli vanhoillinen ja asettui poikkeuksetta kaikkien Mikon uusien yrityksien suhteen poikkiteloin. Ja anna olla, että Mikko pani puoli väkisin jonkun parannuksen toimeen, ja se sattui menemään vähänkin vinoon, niin vielä monen vuoden kuluttua veteli Sakeri sitä leuvoissaan. Eikä siinä auttanut hyvä eikä paha. Kerran oli Mikko kiukuissaan käskenyt Sakerin poiskin, mutta silloin oli Sakeri sanonut, että sen saat kerta kaikkiaan uskoa, että ennen sinä lähdet tästä talosta kuin minä.

Eräänä iltana ohranleikkuun jälkeen esitti Mikko, että huomenna ajellaan lannat tallinperästä talon ja rannan väliselle peltokappaleelle.

"Mitä lisämakua se tarvitsee? Työntihän tuo ohraa riihen täyden!" ihmetteli Sakeri.

"Jos siihen tulevana kesänä kylväisi niitä uuden tyylin kasvia, juurikkaita."

"Eiköhän noilla entisillä elettäne ilman tyhjää hounailemista; sellaiset ovat herrojen ja hullujen touhauksia."

"Niinhän sinä aina karritat vastaan ja lopuksi pitää sinun kuitenkin tunnustaa, etteivät ne kaikki uudet puuhat hulluja ole. Ethän sinä uskonut muutama vuosi sitten, että heinää voidaan koneella niittää, vaan vakuuttelit viikate käteen kuolevasikin ja nyt heinäaikana kykötät koneen istuimella kuin koppelo oksalla."

"Ruoka-asia on kuitenkin erittäin, se ei ole mitään heinäntekoa. Eipä kurnaalia sinunkaan sisuksesi sietänyt, romukoppaan jouti koko 'sepeteuksen' väkkärä, vaikka sitä niin ylistelit," pisteli Sakeri vuorostaan.

"Kukapa ties vaikka olisit sinäkin joskus kurnaalia poskeesi pistellyt? Ja annahan olla, vielä niitä syöt juurikkaitakin, että olet tukehtua."

"En koskaan minä niitä jutkuloita pistä suuhuni, saat uskoa sen ihan viinoitta. Eikä sellaisiin hullutuksiin miehet jouda. Minä menen Taavin ja Oskun kanssa huomenna takamaalle. Elätti-Petu jääköön toveriksesi, jos sitä haluttaa, mutta minä en puutu hullutuksiin, on tässä työtä tosissakin", kiivasteli Sakeri, jonka pisteli nirpaan, kun isäntä viittilöi hänelle salaa kurnaalia syöttäneensä, niinkuin oli tehnytkin.

Ei tahtonut Mikko tällä kertaa kiristää asiaa, vaan lannoitti juurikasmaan Petun kanssa kahden ja kynti maan nurin. Siihen supistuivatkin sen vuotiset juurikastyöt, mutta monena iltana talven kuluessa oteltiin Marja-ahon tuvassa juurikkaista suuttumukseen asti. Erittäin kaiveli Sakeria se, kun Mikko sanoi ihmisten tyhmyyden suureksi osaksi johtuvan juuri siitä, että syövät niin paljon perunoita eivätkä käytä ravintonaan useamman laatuisia kasviksia. Mutta kuin uhalla söi Sakeri perunoita, kehoittipa toisiakin syömään aivan surutta, sillä jos tyhmeneekin, kyllä ensi syksynä herrasjutkuloita syömällä taas järki palautuu.

Mutta pitäjällä levisi talven kuluessa sellainen huhu, että ensi kesänä kasvattaa Marja-ahon Mikko sellaisia jutkuloita, joita kun kerran nenänsä edessä pyöräyttää tulee viisaammaksi vanhaa rovastia.

Tuli kevät, ja aikaisin tarttui Mikko käsin juurikasmaahansa. Neuvokirja toisessa kädessä hän mittaili ja sirkkelöi sekä kylvi punajuurikkaita, porkkanoita, räätiköitä ja turnusta satasylisen saran kutakin lajia. Sakeri pyrki kyllä huomauttelemaan, että eikö ole vallan tarpeetonta ruveta enää lukujaan jatkamaan, kun kerran syömälläkin viisastuu. Mutta Mikko ei näyttänyt välittävän Sakerin pistopuheista enemmän kuin renkienkään naurun hohotuksesta, vaikka sisua leikkelikin.

Pitkiin aikoihin ei juurikasmaalle ilmaantunut kuin saviheinää ja muuta roskaruohoa, ja se veti Mikon naaman hyvin totiseksi. Levottomana hän kierteli sarkoja, tirkisteli ruohoa ja taas selaili neuvokirjaa. Ja annapa ollakaan, jo alkoikin ilmestyä rikkaruohon sekaan oudon näköisiä taimia, vallan samallaisia kuin neuvokirjassakin. Silloin Mikon naama kirkastui kuin olisi saanut takasin varastetun hevosensa.

Tuon tuostakin kyläläisiä pyörähti Marja-ahossa, ja jos Sakerilta sattuivat tiedustelemaan isäntää, selitti hän, että tuollahan se on rantapellolla lukujaan jatkamassa, menkää vaan sinne, niin näette samoin tein, miten näppipelillä heinää tehdään. Kitkeminen ja harventaminen antoikin työtä enemmän kuin Mikko osasi aavistaakaan, eikä sinä kesänä isäntä joutanut ruokalepoja makaamaan. Ja useinpa kun muut olivat jo nukkumassa, kuukki Mikko vielä juurikasmaalla. Neuvokirjassa "seisoi" näet oikein vahvemmalla "räntillä": "Jos haluat juurikkaita, pidä maa puhtaana rikkaruohoista!" Ja Mikko piti, sillä siihen aikaan eivät puolueet olleet levitelleet lentolehtisiä, joten painetulla sanalla oli vielä kansan seassa arvo. Mutta jos juurikasmaa puhdistui, kyllä neuvokirjakin likautui, sillä siitä ei Mikko luopunut hetkeksikään, enemmän kuin matkalla oleva kansakoulunopettaja sateenvarjossaan ja kalosseistaan.

Niinpä sitten Mikon juurikasaivoitukset menestyivätkin. Jutkulat pullistuivat päivä päivältä suuremmiksi, ja Mikon sielu täytettiin ilolla, ja hartaammin kuin ensimäisten housujensa valmistumista odotti Mikko sitä päivää, jolloin saa sanoa kotiväelle ja erintoten Sakerille:

"Te heikkouskoiset, ravitkaa itsenne kansamme tulevaisuuden toivolla, kuten äsken syntyneet lapsukaiset ja täyttäkää maarunne juurikkailla, että teidän järkenne erottaisi hyvän ja pahan!"

On eräs sunnuntai syyskesällä. Tavallista juhlallisempi mieliala vallitsi Marja-ahossa, sillä koko aamupäivän keittää jyryytti Mikko juurikkaita, viiden kannun padan kutakin lajia. Turnus oli kyllä aijottu lehmien herkuksi, mutta Mikko tahtoi niitä maistella itsekin, varsinkin kun olivat niin suuria ja kauniita.

Neljä kukkurata maitopyttyä kannettiin juurikashaudikkaita päivällispöytään. Oli siinä haukkaamista, oli punasta, keltasta ja sinenkihtovata ja joukolla niitä kutakin lajia maisteltiin sekä tunnustettiin, että mitäs, syötäviähän nämä ovat, muistuttavat paljon naurishaudikkaita. Sakeri ainoastaan ei syönyt. Sanoi rintansa alustaa koko viime viikon poltelleen ja niin ollen ei uskaltavansa ajaa sisäänsä imelähköjä jutkuloita, rietautuu vielä pahemmaksi.

Alku oli siis kaunis, mutta jatko oli sama kuin useiden muidenkin uusien aatteiden; kun uutuuden viehätys on maisteltu, alkavat ne lakastua. Niin näytti käyvän juurikasaatteenkin, sillä kerta kerralta madaltui haudikaspöytyrien kukkura aina vähemmän, kunnes juurikkaihin eivät viikon päästä kajonneet muut kuin isäntä ja Petu, joka aina lannanajosta asti oli uljaasti ollut isännän asetoverina juurikkaiden vaiherikkaan elon aikana. Vihdoin täytyi Mikonkin antaa myöten. Sielunvoimat olisivat kylläkin kestäneet, mutta vatsa teki tenän. Se alussa huomautti jotenkin siivosti, ettei hän jutkuloista niinkään pidä väliä. Mutta kun siitä ei näyttänyt olevan apua, vaan Mikko tunki joka aterialla yhä lisää, alkoi vatsa marista vihaisemmin, kunnes lopulta suuttui ja työnsi neljännestunnin perästä "isänmaan tulevaisuuden toivon" takasin kankaalle. Silloin antoi Mikko määräyksen vaimoväelle, ettei juurikkaita enää käytetä pöydässä, vaan viedään suoraan elävien eteen.

Sakerilla olisi kyllä ollut hyvä halu pistellä Mikkoa, mutta kun hän kerran kysäsi: "No, oletko nyt itse mielestäsi jo paljonkin viisastunut?" tempasi Mikko halon ja kiljasi tukka pystyssä:

"Se on minun asiani, mutta jos sinä saatana sanankaan vielä päästät juurikkaista, saat vetää pääsi nuuskana nenääsi!"

Ja vaikka Sakeri ei ollut syönytkään juurikkaita, katsoi hän viisaammaksi tukkia suunsa kuin opetella Mikon suosittamaa jotenkin vaikeanlaista nuuskaustemppua.

Mutta kohtalo ei sallinut, että Mikko samoinkuin Sakerikin usean muun ihmisen lailla olisivat kuolleet niin onnellisesti, etteivät olisi tulleet tietämään olleensa tyhmiä. Kirkonkylässä asuva tohtori, joka ei ainoastaan parannellut sairaita, vaan lisäksi otti paikkakunnan harrastuksiin osaa kaikin tavoin, sattui näet kuulemaan Marja-ahon Mikon juurikkaiden viljelyksestä ja siihen liittyvistä pilkkapuheista. Tuollainen menettely sapetti tohtoria ja hänen rouvaansa, ja he menivät varsin aikain Marja-ahoon asiasta selkoa saamaan. Mikko oli kyllä juurikkaihin nähden alussa jotenkin harvasanainen, mutta kun tohtori perinpohjin selvitteli, kuinka kansaamme on satoja vuosia ruokittu henkisesti viidellä katekismuksen pääkappaleella ja ruumiillisesti myös viidellä pääherkulla: leivällä, suolakalalla, perunoilla, pikisuolaisella läskillä ja piimällä, niin ett'ei se luonnollisesti ole niinkään herkkä uusia annoksia sulattamaan, alkoi Mikonkin sielussa taas juurikasaate vääntäytyä päällepäin. Vielä lohdutteli tohtori Mikkoa, ettei yhteen pahaan pidä pahastua eikä yhteen hyvään hyvästyä, vaan että on vähin erin totutettava kansa syömään ja sulattamaan uusia sekä henkisiä että ruumiillisia ruokia. Ja mitäs ollakaan, lorun lopuksi suostui Mikko yrittämään uudestaan, ja tohtori ja tohtorinna lupasivat tuon tuostakin käydä Marja-ahossa neuvomassa, sillä nyt päätettiin kylvää kasviksia pienempi ala, mutta useampaa lajia. Vielä lupasi tohtorinna huolehtia, että ensi syksynä pannaan Marja-ahossa toimeen ruuanlaittokurssit, sillä eihän niitä kaikkia kasvia sovi keitellä kuin perunoita.

Ja niin se meni kuin oli tuumattukin. Sakeri kyllä takanapäin virnotti, että saa nähdä, mitä tuosta jutkula- ja rehutouhusta nyt paneiksen, kun siinä menetellään oikein tohtorin "ornieringin" mukaan. Mutta kun syksyllä ruuanvalmistuskurssin päättäjäisissä annettiin kaksi voimannäytettä, yksi ruuan valmistamisessa ja toinen pitäjän mahtihenkilöiden suosiollisella avulla ruuan syönnissä, alkoi Sakerinkin epäusko horjahdella. Ja kun tohtori syönnin ja puheiden jälkeen, joissa Mikolle annettiin kiitos ja kunnia, kysyi Sakerilta, että näyttikö Sakerin mielestä tämä oras tähkivän, täytyi Sakerin nauraen tunnustaa:

"Nyt se vasta on pohjillaan. Ja jos jutkula-aate menee tätä latuaan, niin Petukin, joka on kahtena vuotena käynyt rippikoulua, pääsee muutaman vuoden perästä jo ylemmälle osastolle."

RAUTATIELAITOKSEMME.

Mikä on rautatie tai oikeammin: mikä on meidän rautatiemme?

Kysymys äkkiotteeltaan ei näytä juuri olevan suorasyisimpiä, mutta asiaan painautuen saa pian käsiinsä sen punaisen johtolangan, joka juoksee läpi rautatielaitoksemme aina sen alkuvaiheista viimeiseen vihellykseen saakka. Kun siitä siimasta vetää, tulla köllöttää kohta vastaukseksi alussa tehtyyn kysymykseen: rautatiemme on eräs sallimuksen, ruotsalaistemme edustaman länsimaisen sivistyksen ja suomalaisen tyhmyyden yhteistyön sorjimpia aikaansaannoksia.

Sallimus näet johdatteli, että entisille valtiopäiville keräytyi sieltä täältä ympäri maatamme hevosmiehiä ja entisiä lautamiehiä. Kun nämä kaikkia asioita pyrkivät höystämään markkinakaskuilla ja lehtolasten ruokkojutuilla, täytyi heistä muodostaa oma valiokuntansa ja jättää sallimuksen varaan, mitä he mahdollisesti aikaan saisivat. Mutta annappa ollakaan. Eräänä päivänä ilmausi valiokunnasta lähettiläitä kuhunkin säätyyn esittäen, että maahamme on rakennettava rautateitä. Asia punnittiin sekä länsimaisen sivistyksen että suomalaisen tyhmyyden puntareissa, ja seurauksena näiden kolmen voiman toisiinsa kosketuksesta oli kuin olikin — rautatie.

Muistoksi annettiin valiokunnalle nimeksi rautatievaliokunta, ja kenessä on vähinkin ollut hevosmiehen vikaa, sen pääsy tähän valiokuntaan on ollut varma.

Kerran alkuun päästyä on rautatieasia näiden kolmen voiman vaikutuksesta ripeästi kehittynyt. Sallimus on säätänyt tuon tuostakin hallavuosia, vesikesiä, pakkastalvia j.n.e.; suomalainen tyhmyys puolestaan on puutteen uhatessa kehottanut nousemaan uunille ja huutamaan valtiota avuksi; länsimaisella sivistyksellä ei taas ollut sopivampaa lievennyskeinoa kuin esittää rakennettavaksi uusi rautatie.

Niin sitä on vähitellen menty eteenpäin ja rata toisensa perästä saatu valmiiksi.

Mihin suuntaan radat rakennettaisiin, siitä näyttää olleen eri mieliä. Tuntien hyvin kansamme kiivaan ja kiukkuisen luonteen sekä idän ja lännen heimojen keskinäisen tappeluhalun, oli sallimus jo aikaisemmin luonut raja-aidoiksi pitkin maata vuorenselänteitä ja vesijaksoja ja nähtävästi on sallimuksen tahto ollut, että radatkin kulkisivat ainoastaan pitkin maata eikä olisi mitään riitoja ja tappeluita aiheuttavia poikkiratoja. Länsimainen sivistys on taas ollut poikkiratojen harras kannattaja. Tästä onkin ollut seurauksena, että radat etelässä juoksevat pitkin ja poikki, mutta pohjoisemmaksi kohoten ja länsimaisen sivistyksen vaikutuksen heiketen poikkiradatkin käyvät harvinaisemmiksi, kunnes radat suomalaisen tyhmyyden kannattamina vihdoin kulkevat pitkin maata — sallimuksen varassa.

Hartaasti toivomme, että sallimus saa edelleenkin pitää määräämisvallan ratasuuntiin maamme pohjoisosissa niin, että ne tulevat kulkemaan rinnan toinen toistaan häiritsemättä aina Pohjois-Jäämeren rantaan asti. Joku sydämikkö kemijärveläinen voi tosin kiukkuilla, kun hänen täytyy matkustaessaan Rovaniemelle kulkea etelä-Suomen kautta, mutta onhan meillä luojan kiitos aikaa ja, kun on hiukan hatussa, rahaakin. Sitä paitsi jo yksistään kulku läpi länsimaisen sivistyksen kehdon on suomalaiselle tyhmyydelle suuri kunnia, puhumattakaan sen sivistävästä vaikutuksesta.

Rautateitä rakennettaessa on ollut perusajatuksena tulla toimeen niin vähällä kuin mahdollista ja tehdä kaikki hyvin pientä ja vaatimatonta. Tämän kyllä sanotaan tulevan ajan kuluessa hyvin kalliiksi, mutta — sanoakseni toveri Huoposen lailla — mitäs me olemme turhan nuukia silloin, kun voimme kansalliset hyveemme, kainouden ja vaatimattomuuden puhtaina ja laittamattomina säilyttää. Ja kun me kuljemme taas samaa rataa vuoden viitisen perästä sen jälkeen, kun se liikenteelle avattiin, ja näemme kaikki ne uudistukset, laajennukset ja, parannukset, jotka sitte ensinäkemämme on tehty, kuinka hyväksi mielemme herahtaakaan huomatessamme, miten suureksi voi pieni alku paisua.

Rautatielaitokseen sanotaan kuuluvan sekä kiinteää että liikkuvaa kalustoa. Edelliseen luetaan ratalaitokset rakennuksineen ja jälkimäiseen vaunut, veturit ja rautatiehenkilökunta. Vaikeata on kuitenkin tarkkaa rajaa vetää, sillä hyvin epätietoista on, kumpaiseenko ryhmään kuuluvat esim. pohjoisratojen — sekajunat.

Tekniikka ei myöskään ole vielä päässyt täysin selville, kuuluuko rautatiehallitus kiinteään vai liikkuvaan kalustoon. Me puolestamme rohkenemme otaksua sen kuuluvan kiinteimistöön — ainakin toisinaan.

Henkilökunta jakautuu kahteen tarkasti erotettuun kastiin, virkamiehiin ja palvelusväkeen — edelliset luonnollisesti ovat sitä varten olemassa, että olisi ketä palvellaan, ja jälkimäiset, ketkä palvelevat. Sallimus suomalaisen tyhmyyden kanssa huolehtii palvelijoista, länsimainen sivistys on taas kireästi pitänyt kiinni oikeudesta saada yksin määrätä virkamiesasiat ja virkamiehet. Tähän onkin luonnolliset syynsä. Hienoihin ruotsalaisiin perheisiin alkoi näet kasaantua niin paljon murhelapsia, ettei heille mitenkään enää riittänyt tilaa kadettikoulussa, sähkölennätinlaitoksessa, postissa ja Evossa. Että länsimainen sivistys on tästä oikeudesta tuntenut vastaavaa velvollisuuden tuntoa, sitä ei sovi kieltää. Se ilmenee esim. siinä tunnollisuudessa, millä virkamiehiä on toimeensa valmistettu, sillä melkein säännöllisesti ovat virkamies-alut saadakseen perusteelliset pohjatiedot opiskelleet kaksi vuotta luokallaan maamme oppilaitoksissa.

Suomalainen tyhmyys on kyllä tyrkytellyt poikiaan rautatielle virkamiehiksikin, mutta siitä on vaan seurannut riitaa, ja on valitettu, että tuollaiset ilmiöt ovat omiaan alentamaan rautateittemme arvoa.

Kieliasiassa on rautatiellä noudatettu järkähtämätöntä tasapuolisuutta ja ratkaistu asia siten, että palvelijain virallisena kielenä on suomi ja virkamiesten ruotsi. Tätä sopusuhtaisuutta on tosin suomalainen tyhmyys pyrkinyt tavan takaa häiritsemään vaatimalla — törkeästi kyllä — että suomea olisi virkamiesasioissakin käytettävä, mutta nämä tungettelemiset ovat länsimaisen sivistyksen taholta näihin asti loistavasti torjutut. Kumoamattomasti on todistettu, että yleinen häiriö ja liikkeen seisahtuminen olisi heti seurauksena, jos esim. kaavakkeet muutettaisiin suomenkielisiksi. Virkamiesten keskinäinen kieli on jo taas siitä yksinkertaisesta syystä oleva ruotsi, että jos esim. junan lähdöstä ilmoitetaan toiselle asemalle, niin siinä ilmenevää ajatuksen syvyyttä tulkitsemaan ei ole suomenkielessä vastaavia käsitteitä eikä sanoja. Tässä asiassa on sallimus vetänyt yhtä köyttä länsimaisen sivistyksen kanssa, sillä niin pian kun suomalainen tyhmyys on asiaan puuttunut, on seurannut — kuten on selitetty — rautatieonnettomuus.

Junat kulkevat höyryn voimalla, mutta koko rautatielaitoksen käyttövoimina ovat — kiertokirjeet ja reklementit. Niitä laatii rautatiehallitus. Perusreklementti on: Älä koskaan hätäile! Tästä johtuukin se perinpohjaisuus ja pienimpiinkin yksityiskohtiin kaivautuva tunnollisuus ja tarkkuus, joka rautatielakoksemme johdossa ilmenee. Niinpä voi sattua, että vasta kymmenvuotisen tarkimman tutkimuksen jälkeen on tultu täysin selville, ettei joku henkilö olekaan riittävästi kompetentti työtänsä tekemään. Silloin tietysti annetaan käsky, että toimi on heti jätettävä toisiin käsiin. Ja kun päätös kerran on tehty, ei se siitä parane. Sallimus kyllä sattuessaan leikkisälle tuulelle voi asetella, että tekeillä oleva työ onkin niin tärkeä, ettei sitä voi jättää kompetenttien hoteille. Silloin täytyy hallituksen odottaa erottamiselle soveliaampaa tilaisuutta.

Usko reklementtien voimaan on hallituksessa horjumaton ja pian se muissakin virkamiehissä vakaantuu, varsinkin, jos saa niin opettavan läksytyksen, kuin eräs nuorukainen kerran sai. Hän näet oli hautonut jotain parannushanketta ja esitti sen eräälle ylemmistä, tukien tuumaansa vielä sillä, että Ruotsissa on myös jotain sen suuntaista jo tehty.

"Ystäväni", sanoi ylimmäinen laskien kätensä hänen kiireellensä, "huomaan teissä siinneen harha-ajatuksia. Mikään parannus ei laitokseemme voi tulla sieltä alhaalta, vaan täältä ylhäältä. Pidätte Ruotsin rautatielaitosta parempana kuin meidän, mutta luokaa silmänne tuohon nurkkaan, niin huomaatte kiertokirjepinon, joka on ainakin, pari vaaksan mittaa paksumpi kuin Ruotsin."

"Lukekaa vielä uskonne vahvistukseksi meidän reklementtikirjamme pykälät. Jo yksistään veturinkuljettajille annettu reklementti sisältää kokonaista 47 eri pykälää, kun itse Englannissakin on vastaava luku vähäpätöistä 20. Voitteko vielä minkään maan rautatietä pitää meille esikuvaksi soveliaana? Menkää herran rauhaan!"

Kiittämättömyys on kuitenkin maailman palkka, ja niinpä rautatiehallitustakin pyritään tuon tuostakin näykkimään. Milloin valitetaan vaunujen puutetta, milloin mitäkin, vaikka Jyväskylänkin radalla jo vallitsee sellainen ihannetila, että matkustavaisilla on kullakin — vaunu mieheen.

Suurta ääntä on myös pidetty siitä, ettei maamme koskien voimaa käytetä rautatien liikenteeseen. Sallimus on kylläkin antanut meille kosket, mutta niin kauvan kun sallimus ei saa suomalaisen tyhmyyden ja länsimaisen sivistyksen kannatusta, ei asiasta tule munia eikä poikasia. Ja suomalainen tyhmyys pitää sulana järjettömyytenä luopua höyryn käyttämisestä ennenkuin metsämme ovat kaikki poltetut. Länsimaisella sivistyksellä on kyllä jo kauvan ollut asiata koskevia ajatuksia hautumassa, mutta vielä ei ole voitu saada hankkeelle tarpeeksi tukevata perustusta. Toisarvoinen asia on näet se, millaisia laitoksia pitäisi rakentaa, jos kosken kehittämä sähkö otetaan liikevoimaksi. Pääasia on saada selville koskivoiman pysyväisyys. Koskikomitea on kyllä saanut selville, että koskia meidän maassamme on varmuudella ollut jo Juhana herttuan aikana ja että ne siis ovat laadultaan jotenkin pysyväisiä. Mutta ratkaisevan päätöksen on komitea sanonut voivansa antaa vasta sitten, kun on päästy varmuuteen, että niitä on ollut silloin, kun Sammon ryöstö tapahtui.

JOULURAUHA.

Mikä olisi tämä maailma ja mitä maailman meno ilman joulua? Erämaa ilman yhtään virkistävää kosteikkoa; ampiaispesä täynnänsä vihaa surisevia, myrkyllisiä pistiäisiä. Mutta kerran vuodessa, jouluna, maailman kiivas ja kiukkuinen meno taukoaa, ja ihmiset tuntevat mielessään rauhan ja sovinnon sulomakua.

Puoluepukarit, jotka pitkin vuotta ovat säiläänsä tulisesti heilutelleet, milloin kohtisuoraan vastustajan päätä halaista aikoneet, milloin salakavalasti syrjäpistoja yritelleet, pistävät jouluna kuin yhdestä tuumasta miekkansa tuppeen, ojentaen toisilleen rauhan lämpimän kämmenen.

Puhdasta jälkeä tekevät rauhan luudat sanomalehtien palstoilla. Pois ovat hävinneet viikingit ja kalmukit, pois susilistit, mokraatit ja puol'suomalaiset. Kuin maan sisään ovat painuneet kaikki suomettarelaiset ja sijaan on ilmestynyt vanhoja suomenmielisiä ja gamla-fennoja. Ei lyödä jouluna löylyä vuoden 1850 kieliasetuksen kiukailla eikä työnnetä ruotsalaisia Pohjanlahden kylmiin aaltoihin tahikka haudata maahan, niinkuin täällä meidän puolessa on tapana. Kaikki ryssän kätyrit ovat sukupuuttoon kuolleet, kaikki hännät laanneet heilumasta ja pääskyset laulelemasta. Hävinneet ovat verenimijät, luunpurijat ja mukanansa vieneet huligaanit, ryöväri- ja rosvoliigat samaten kuin niiden valmistuslaitoksetkin.

Jouluna on porvareissa paljon sellaisia, joilla on aina ollut lämmin sydän työväestöä ja sen harrastuksia kohtaan. Työväen vaatimukset täysin tunnustetaan ajan ja olosuhteiden vaatimiksi.

Kansallisen Suomen tulevaisuus näyttää jouluna hyvin valoisalta, sillä on vaan pienen ajan kysymys, että taas molemmat suomalaiset ryhmät yhtyvät, muodostaen puolueen, joka ottaa johdon käsiinsä ja lain ja oikeuden pohjalla asiain kulun ohjailee.

Vanhoja suomenmielisiä nyt hyvin ymmärretään ja myönnetään heidän toimineen vakaumuksensa mukaan eikä mistään alhaisista syrjävaikuttimista, niinkuin sitä temmellyksen kuumuudessa tuli, pahasti kyllä, usein sanotuksi.

Näin vallitsee rauha ja sovinto poliittisessa maailmassa, ja hartaasti, täysin rinnoin lauletaan yhteisesti "Enkeli taivaan lausui näin!"

Ja siihen samaan virteen kaikki muutkin yhtyvät.

Myrskyistä on ollut seurakunnallinenkin elämä. Ajan pahuus ja sosialistien villitys on aiheuttanut, että Matti-pastorin saarnatessa on tulinen järvi usein tavallista kuumemmaksi valistunut, samalla kun taivaan tie on perin ahtaaksi ja mutkaiseksi koukistunut. Mutta jouluna taas kaikki muuttuu hyväksi. Tuonne takalistoon Matti-pastori joulusaarnassaan tulisen järven työntää, mutta taivaan hän maalaa niin ihmeen ihanaksi ja kirkkaaksi ja tien sinne tasottelee ja oikoo, että suurinkin syntinen tuntee itsensä mahdolliseksi sinne sisälle pääsemään.

Rauhan joulu kouluihinkin tuo. Ei kuulu nyt luokilla karjuminen, lyönnin läiske eikä ulina vaan raikkaat joululaulut siellä helähtelevät ja rakennuksia tärryttää piiritanssin riehakas ryske. Tyhmistä aaseista ja pässeistä on joulurauhan taikasauva tehnyt kilttiä oppilaita, joita opettajat naurussa suin puhuttelevat, poskille taputtelevat ja tanssissa pyörittävät. Ei myöskään ole joukossa ruttuun kuivettuneita, kiukkuisia "vanhojapiikoja" eikä kaljupäitä "apinoita", vaan hyviä ja hauskoja opettajia, joista niin hirveän paljon pidetään.

Kodeissa sentään joulurauhan kauneimmat ja tuoreimmat kukkaset puhkeavat. Riitaisimmatkin pesät muuttuvat hauskoiksi ja suloisiksi, kuin huvimajat ennen Eedenin yrttitarhassa. Rauhantuoksuisa öljy ruosteisimmatkin sielunsaranat vetreiksi voitelee, ärtyneet mielet lammasnahkaisiksi lauhduttelee ja jähmettyneet sydämet sulattelee pehmoisiksi kuin laskiaispullan.

Pois ovat kodeista kaikonneet kaikki juopporatit, toraavat akat ja kiuskavat kakarat. Rakas isä se nyt armaan perheensä keskuudessa iltaa iloiten viettää. Ja hauskasti kuluukin ilta isältä, joka ei muulloin kotona olisi vaikka nuorittaisi. Tuo muulloin jo vanhahko ja ryppyinen Saaransa näyttää hänestä nyt niin kovin nuorekkaalta ja pullakalta ja äänessäkin on hänellä niin herttainen sävy. Lasten riehunta ei myöskään tuskastuta hirveästi, päinvastoin riemua lisää. Ja vaikka niitä onkin jo aika kasa, ei olisi mikään hirmuinen asia, jos herra sallisi heitä vielä pari kolme lisää.

Näin hiljallensa eteenpäin on menty Saarankin mielestä. Onhan Aabrahami tullut joskus myöhäänkin kotiin ja ollut hiukan liikutettukin, mutta ei hetikään niin usein kuin monet muut ukot. Ja toisekseen, pitäähän miehille, jotka ovat kovassa työssä, suoda vapauttakin. Aabrahami raukka, joka saa ollakin aina niin kovilla, elättää suurta perhettä, riehua puoluetaisteluissa, siihen lisäksi lankeavia vekseleitä ja monta muuta murhetta. Eikä hän Saaran mielestä nyt yhtään raihnaalta näytä. Nuo muutamat hopeahapset parrassa — muulloin harmaat takut leuvassa olevassa turvelossa — tekevät miehen vaan juhlallisemman ja arvokkaamman näköiseksi. Ja tarkemmin katsoen näyttää kaljussa päässäkin orastavan kuin uuden villan alkua.

Näin vallitsee joulurauha kaikkialla, siitä nauttikaamme ja sitten taas virkistynein voimin alotamme vanhat — riidat.

OSUUSRUOKALA YHTEISHYVÄ.

Maassa vallitsi sanoin selittämätön rahan vähyys. Sitä tuskin näki muualla kuin lähetysjuhlilla ja pakanain hyväksi pidetyissä arpajaisissa. Viisaat sanoivat rahapulan johtuvan kireistä oloista ulkomaiden rahamarkkinoilla eikä tyhmemmillä luonnollisesti ollut muuta neuvoa kuin uskoa viisasten puheet. Kaikkein viisaimpia ja mahtavimpia olivat tietysti pankkiherrat. Rahaa ne eivät antaneet tuumalla millään muille kuin pankin suurimmille osakkaille ja sukulaisilleen. Kunniallisen kauppiaan paperi työnnettiin halveksien takaisin, juuri kuin se olisi ollut kaistale viimevuotista sosialistista sanomalehteä, ja kuitenkin hän oli parikymmentä vuotta harjoittanut liikettä huomattavalla menestyksellä ja hänellä oli oma, velaton talo sekä hautaan kaatuva, upporikas täti. Ja vakituisessa virassa olevan maisterin nimelle hymyili pankinjohtaja jotenkin samoin, kuin rikkaan rusthollarin ainoa tytär, jolle renkipojan hellukka ilmaisee palavat tunteensa. Maalaisten hoito jätettiin taas yksinomaan vahtimestareille ja melkein poikkeuksetta ne pyörsivät sarkatakkisen edes asiaa kysymättä jo ovelta takaisin, vaikka hänellä olisi ollut satojentuhansien arvoisia tukkimetsiä.

Luonnollisena seurauksena tästä kaikesta oli, että useat pienemmän liikkeen harjoittajat katsoivat tulevaisuuttaan silmällä pitäen edullisimmaksi "lyödä kintaansa pöytään"! Maalaisille ei taas kannata konkurssin teko, mutta he puolestaan keksivät keinonsa hekin, sillä heissäkin on sama inhimillinen heikkous kuin kaupunkilaisissakin, s.o. etteivät hevillä jättäydy kuolemaan. He korottivat ruokatavarain hintoja toisen verran lisää.

Siinä aineellinen syy, joka aiheutti kaupunkien säätyläisnaiset perustamaan ruokaosuuskuntia.

Naishenkistä käyttöhiivaa oli taas tähän aikaan liiaksikin. Hiljattain olivat naiset saaneet valtiollisen äänioikeuden. Kauvan orjuutettu naishenki oli vapautunut raskaimmasta kahleestaan. Paljon oli puhuttu ja kirjoitettu, jopa tarkkaan laskettukin, kuinka monen kuukauden päästä maailma valmistuu maalaamista vaille, sen jälkeen kun nainen on saanut ensimäisen yhteiskuntaa koskevan lain hienosyisen sielunsa leimasimella vahvistaa. Kauvan toivottu ja vaadittu tasa-arvoisuus oli nyt toteutunut. Naishenki leijaili vapaana, etsien kenen nielisi.

On perin vaikea sanoa, kenessä erään pienen läänin pienen pääkaupungin naisessa osuusruokala-aatteen sikeytyminen ensin oli tapahtunut, sillä kymmenkunta arvokkainta rouvaa ja neitiä oli aivan varmasti vakuutettu, että se oli juuri hän, joka ensiksi lausui julki, että säätyläistönkin kesken olisi ruokaosuuskuntia perustettava. Kaksi kuukautta oli tätä tärkeätä asiaa pohdittu sekä kokouksissa että pienemmissä kahvitilaisuuksissa niin innokkaasti, ettei lopulta kiistakentällä uskaltaneet muut esiintyä kuin pormestarinna Oikeudenheimo ja yhteiskoulun johtajatar, neiti Koivunoksa, suuriluinen, miesmäinen ihminen, jonka kohdatessaan lyseon kahdeksasluokkalaisetkin tunsivat selkäänsä karmivan. Eikä siinä lopultakaan auttanut muu, kuin jättää historian ratkaistavaksi, kuka osuusruokala-aatteen syntysanat oli lausunut.

Vihdoin päästiin kuitenkin perustamiskokoukseen asti, jossa piti hyväksyä osuusruokalan nimi ja säännöt sekä valita johtokunta. Nimiehdotuksia oli useitakin kuten "Aamurusko", "Lirisevä lähde", "Yhteishyvä", "Valonkajo", "Emmaus" j.n.e. Jokainen nimen esittäjä katsoi velvollisuudekseen lähemmin valaista, miksi juuri hänen esittämänsä nimi on sekä aatteen symboolina että kielellisesti kauniina kaikkein sopivin. Kun ei valaisemisesta näyttänyt tulevan enemmän selvyyttä kuin puolueiden paremmuudesta vaalien aikaisissa väittelykokouksissa, ryhdyttiin äänestämään ja tuloksena oli: "Osuusruokala Yhteishyvä".

Jo edeltäpäin oli salaisena aavistuksena, että johtokunnan valitseminen oli synnyttävä pienen kohinan. Siksi katsoi puheenjohtaja, pormestarina Oikeudenheimo, tarpeelliseksi laskea arvoisain läsnäolijoiden sydämelle, miten tärkeä tehtävä heille tällä hetkellä oli uskottu suoritettavaksi. Jaloinkaan aate, puhtainkaan inhimillinen työ ei tee hedelmätä, elleivät sitä ole ohjailemassa aatteeseen innostuneet ja sen toteuttamiseen täysin pystyvät henkilöt. Pyysi lopuksi, että korkein omin käsin ohjaileisi johtokunnan vaalin paraimpiin tuloksiin.

Ehdokkaita esitettäessä piti jokainen esitetty itseään liian kykenemättömänä niin tärkeään toimeen. Lisäksi oli itsekullakin niin ja niin paljon toimia kotona ja monessa yhdistyksessä; paitsi jos katsottiin hänen valitsemisensa olevan vallan välttämättömän, täytyi kai hänen aatteen ja yleisen hyödyn vuoksi uhrautua; kuitenkin hänen mielestään esittäjä itse oli kaikin puolin soveliaampi. Ainoastaan tyttökoulun johtajatar, neiti Salonsiimes kieltäytyi jyrkästi, sanoen vasta ankaramman sisällisen taistelun perästä voineensa liittyä edes jäseneksi yhdistykseen, joka valmistaa ruokaa myös miehille, kunniallisille tosin, mutta kuitenkin miehille. Tosikristillissiveellinen maailmankatsomuksensa ja vastuunalainen asemansa tyttöjen kasvattajana eivät sallineet hänen kuitenkaan loitota niin kauvaksi, että olisi voinut ottaa johtokunnan jäsenyyden vastaan.

Sittenkun kaikki läsnäolijat, noin puolentoistakymmentä naista, oli esitetty johtokuntaan, ja kaikki olivat kainon vaatimattomasti kieltäytyneet, suoritettiin vaali, jolloin valituksi tulivat pormestarinna Oikeudenheimo, johtajatar Koivunoksa, lehtorska Moisio, tohtorinna Myrkky ja lääninkamreeri Pykälän rouva.

Säännöistä ehdittiin tarkastaa ja hyväksyä ainoastaan ensimäinen pykälä, mutta yleinen ajatus olikin, että talvella on kyllä aikaa sellaiseen; tärkeintä oli nyt päästä alkuun, sillä useimmat rouvat olivat jo ehtineet sanoa irti palvelijoitaan, ja sitä paitsi odottivat miehet suurella jännityksellä, mitä "lapsesta tuleman piti". Asiain näin ollen katsottiin myös viisaammaksi antaa johtokunnalle täysi valtuus toimia parhaansa mukaan, kuin pitää yhteisiä kokouksia.

Kokouksen päätyttyä syötiin yhteiset illalliset innostuneen mielialan vallitessa. Rouva Moisio piti puheen kahleitaan katkovasta, yhteiskuntaa valaisevasta ja lämmittävästä naisaatteesta, neiti Koivunoksa kasvatuksen suuresta merkityksestä, neiti Salonsiimes raittiudesta kristillissiveellisellä pohjalla, ja tapansa mukaan lopetti johtajatar puheensa itkuun, johon kaikki muutkin yhtyivät.

Näin läksi pienen läänin pienen pääkaupungin yhteiskunnallinen elämä naisten johtamana uusille urille, kohti valoisampaa ja ruokaisempaa tulevaisuutta.

Maisteri Kuuselan herrasväki asui vasta toista vuotta paikkakunnalla. Kuuselaiset eivät kuuluneet paikkakunnan "kermaan"; maisteri ei joutanut huolehtimaan kohoamista. Omantunnon tarkkuudella hän iski toista kotimaista kieltä isänmaan toivontaimien päihin ja loma-aikoina suomenteli erästä suurempaa teosta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, sillä muutoin oli hänen mahdoton omien laskujensa mukaan päästä veloistaan, joita oli vielä muutama tuhat jälellä.

Rouva Kuusela olisi kyllä mielellään ottanut osaa seuraelämään enemmänkin, mutta hän piti liiaksi Lassistaan ja neljästä lapsestaan, joista vanhin, Olli, kävi jo koulussa, jättääkseen heidät yksin kotiin, kuten jotkut toiset rouvat kehuivat tekevänsä sillä perusteella, että niin ne miehetkin ovat tehneet, kokeilkoot nyt vuorostaan, miltä tuntuu kotona kyhjöttäminen. Naisen tasa-arvoisuus oli toteutettava niin kotona kuin kylässä, se oli ajan jyrkkä vaatimus. Rouva Kuusela oli kyllä naisasiastakin jonkun verran perillä, mutta niin syvälti ei hän opissa ollut vielä kehittynyt, että olisi käsittänyt perhe-elämän olevan jonkunlaisen kilparadan, jossa vaimo ja mies tarmonsa jakaa yrittävät, kumpi paremmin puolensa pitää. Niinpä oleksi rouva useimmiten kotona, joskus pikimältään piipahti ystävättäriensä luona uutisia kuulemassa, ja kun maisteri oli useamman viikon peräkanaa iltakaudet suomennellut ja omasta mielestään päässyt hyvän kimpaleen eteenpäin, menivät he yhdessä jonnekin.

Rouva Kuusela ei kuulunut "Yhteishyvän" jäseniin, mutta siltä hän kyllä tiesi ei ainoastaan, mikä "Yhteishyvä" on, vaan lisäksi, millaisen sen olisi pitänyt olla. Kukaan kertoja ei näet tahtonut maailmalta salata, että vaikka "Yhteishyvä" olikin kaikin puolin hyvä, olisi se kenties muodostunut vieläkin paremmaksi, jos se ja se kohta olisi laitettu, kuten kertoja oli ajatellut. Lopuksi ihmeteltiin, miksikä Kuuselaiset ovat niin ajasta jälellä, etteivät olleet pyrkineet jäseniksi "Yhteishyvään". Tulokkaita oli kyllä hirveän paljon, mutta eihän sitä niin yhtä ja toista sopinut ottaa vastaan, vaan jos hän ottaisi Kuuselaisten pääsyn oikein sydämen asiaksi, niin mahdollisesti he voisivat päästä jäseniksi.

Näin vuodatettiin rouva Kuuselaan "yhteishyvää" ja seurauksena oli, että eräänä lauvantai-iltana, kun olivat tulleet saunasta ja istuivat rinnan maisterin kamarin pehmeällä sohvalla, ja Lassi oli hyvin päättyneen viikkotyön jälkeen erittäin hauskalla tuulella, ilmaisi rouva kauvan hauteessa olleet tuumansa.

"Minkälainen osuuskunta se on?" kysyi Lassi, joka koulussa oli jotain kaupungin rouvain uudesta hankkeesta kuullut, sen enempää siihen mieltään kiinnittämättä.

Ja rouva selitti, ei tietysti ensin, mikä se on, vaan ketä siihen kuuluu, ketä on johtokunnassa ja ketä jäseniä, ja kuin kaupantekijäisiksi ilmaisi sitten osuuskunnasta saavan ruokaa annoksittain kolmestakymmenestäviidestä markasta kuukauden. Hänen laskunsa mukaan, riittäisi kolme annosta koko perheelle, kun erottavat toisen palvelijan, ja niin he pääsisivät lähes sataa markkaa vähemmällä kuukauden.

Vaikka maisterista näyttivät vaimonsa laskelmat varsin päteviltä, kaiveli hän kuitenkin periaatteen vuoksi esiin muutamia "jossia", mutta jokaista "jossia" vastaan oli rouvalla varastossa kymmenkunta kumoustodistetta, joten siinä ei muu vapahtanut kuin sanoa, että olisikohan tuota koetettava.

"Niin, Lassi, koetetaan kumminkin!" ja kiiveten Lassinsa syliin kietoi rouva kätensä hänen kaulaansa jatkaen väräjävällä äänellä:

"Sitten vapautuisin minäkin tuosta kiusallisesta ruuan laittamisesta ja joutaisin enempi huolehtimaan lapsista ja si… nus… ta."

Keino on vanha ja paljon käytetty, mutta aina kaikkein tehokkain lyömään miehiltä aseet käsistä. Niin kävi nytkin, sillä parin viikon perästä olivat Kuuselaiset jäseninä "Yhteishyvässä".

Kuinka hauskaksi Kuuselaisten elämä nyt muodostuikaan, varsinkin rouvan! Ennen oli saanut aamupäivän liehua kuin tulipalossa: laita ensin Lassi ja Olli kouluun, siisti ja sui sitten itsesi ja joudu torille sekä sieltä takaisin siksi, että ehdit valvoa aamiaisen valmistamista. Vaali siinä sivussa nuorempia lapsia, pese ja vaateta niitä, valvo, että pellit tulevat aikanaan kiinni, sillä palvelustyttöihin hän ei uskaltanut luottaa; jos jätti asiat niiden varaan, sai vaan harmia. Sitä vastoin, kuinka mukavaa nyt olikaan, haetti valmiin aamiaisen, järjesti sen pöytään, siinä kaikki. Päivällinen ja illallinen livahtivat yhtä hauskasti. Ei tarvinnut ährätä hellan ääressä eikä surra, paloiko paisti, pohjasiko puuro.

Ja rouva oikein nuortui, huoneet olivat aina siistit ja aistikkaasti järjestetyt, lapset puhtaita ja punakoita kuin nuket.

Maisteri oli myös mielissään. Ruoka-annosten hintaa olivat kyllä hiukan kohottaneet eikä kolmesta oikein riittänyt tarpeeksi, mutta halvemmalla pääsi kuitenkin ja se oli maisterista pääasia.

Kolmatta kuukautta oli tätä ihannetilaa jo kestänyt. Joulu oli mennyt kuusineen, lahjoineen ja juhlaruokineen samoin pienemmät pyhät perässä ja edessä olivat pitkät, yksitoikkoiset selkäviikot, vuoden ikävin ja arkipäiväisin aika.

Tästä kai lienee johtunut, että maisteria vaivasi aika ajoin iltapäivillä ikävä, varsinkin silloin, kun rouva oli kokouksissa tai vierailemassa ja lapset ulkona. Hän koetti painautua työhön, mutta se ei sujunut, rupesi väsyttämään. Käveli edestakaisin kamarissaan, kävipä salissa ja keittiössäkin. Mitään vikaa hän ei huomannut, mutta tuo hiljaisuus ja ainainen samanlaisuus herätti hänessä sen tunteen kuin olisi jonkun vieraskodin huoneissa kävellyt. Vilaisten vielä kerran päällekkäin ladottuihin annos-astioihin, joilla heille kolmasti päivässä "yhteishyvää" kannettiin, läksi maisteri kiireesti ulos, käveli katua ylös, toista alas ja pistäytyi klubille. Siellä joi hän tuuttingin, söi markan illallisen, ja merkillisen hyvälle maistoikin maisterista ruoka.

Maisteri oli aina ollut paremmin niuha syömään. Puoleksi pakottamalla sai rouva aina lisää ottamaan. Merkillistä kyllä oli hänellä nykyisin aina nälkä, mutta niin pian kun meni ruokapöytään, hävisi se kuni siivillä. Ainoastaan klubilla maistoi ruoka, siellä hän söi kuin palkan edestä ja entistä tiheämpään tulikin siellä poikettua.

Klubi-elämä muodostuikin sinä talvena harvinaisen vilkkaaksi. Joka ilta oli naisia ja miehiä kuin ennen juhlailtoina, varsinkin "yhteishyväläisiä". Perin harvoin kuitenkin puhuttiin ruokakunnasta, joskus kuin ohimennen mainittiin sen tuottamasta mukavuudesta ja helppoudesta. Mutta eräänä iltana puhkesi pietti, kauvan salassa piilleet tunteet purkautuivat kuin pitkän poudan jälkeen ukonilma. Miten lienee sattunut, että puolenkymmentä "yhteishyvän" herrasmiestä oli jäänyt illallisen jälkeen pieneen "istuntoon". Oltiin jo sillä tuulella, jolloin aletaan puhua vuodentuloista ja hyvistä jahtikoirista. Joku sattui mainitsemaan "Yhteishyvänkin". Silloin kirahti raatimies Kontura, joka oli hieman kiivasta poikaa.

"Helvettiin koko akkain keksintö! Sittenkuin 'Yhteishyvä' perustettiin, en ole saanut kupuani täyteen minkä täällä klubilla."

Se, joka oli ollut pitkän ajan monen sydämellä, oli nyt lausuttu julki. Raatimiehen pohjustus ei ollut pitkä, mutta koko seuran mielestä se oli ytimekäs, ja jokainen alkoi tuoda julki mielipiteitään "Yhteishyvästä".

Pormestari sanoi, että hänen on "Yhteishyvän" tähden ollut pakko lyödä laimin virkatehtäviään. Vaimonsa Adele, joka on sen hökötyksen puheenjohtaja, ei tee mitään kymmeniä kertoja kyselemättä ja utelematta hänen mielipiteitään.

"Hitto soikoon! Olenko minä mikään keittokirja tai muonanhankkija? Ja minun pitää lakkaamatta olla tekemisissä lahtarien ja ulkolaisten sillisaksain kanssa. Hyi, saakeli!"

"Tuleeko se sitten halvemmaksi?" jatkoi kamreeri Pykälä. "Ennen riitti minun palkkani yli hypäten, mutta eilen kävin taas 'pitkän paperin' uusimassa eikä se tähän aikaan ole vallan mieleisintä työtä. Pakostakin tulee täällä useana iltana istuttua, muutenhan nälkään kuolisi, ja mitä se meno merkitsee, tietää teistä jokainen."

"Teidän sentään vielä kelpaa, mutta toista on minun!" huokasi postivirkamies Vasama. "En näet saa mielestäni pois sitä ajatusta, että ne kaksi lastani, jotka tässä hiljan hautasin, kuolivat suorastaan nälkään."

Näin jatkettiin mies mieheltä. Maisteri Kuusela ei monta sanaa virkkanut, mutta sitä hartaammin hän kuunteli, ja nämä vallankumoukselliset puheet upposivat häneen kuin voi suutariin. Ja kun herrat ennen eroamista julistivat sodan "Yhteishyvää" vastaan, yhtyi liittoon Lassikin kättä lyöden.

Illalla "istunnossa" tehdyn päätöksen ja seuraavan aamun täytäntöön panon välillä on kuitenkin jonkunlainen juopa olemassa. Niinpä ei maisterillakaan ollut siveellistä rohkeutta ruveta ruokaa moitiskelemaan muutamaan päivään. Mutta kun ilma näytti seestyneen, alkoi hän murahdella jotain siihen suuntaan, että voisivat ne laittaa ruokalistan vähän vaihtelevammaksi, tuotakin paistettua silliä on melkein liian useasti.

Rouva sanoi muidenkin sitä valittavan, ja olipa sillijuttu ollut puheena eräässä kokouksessakin, mutta johtokunta oli sanonut sillin tulevan kaikkein halvimmaksi, ja siihen se asia sillä kertaa raukesi.

Sanotaan, että kun kerran paha on päässyt alkuun, se kasvaa maatessakin. Ennen mainittuna iltana kylvetyt kumousopin siemenet olivat maisterissa langenneet mitä paraimpaan maahan. "Yhteishyvän" ruokakomento muuttui hänen silmissään päivä päivältä kurjemmaksi, ja pääosaa siinä näytteli silli, tuores, paistettu silli.

Olkoon, että silli on maailman arvokkain kala, ja myönnettäköön, että sitä syödään enemmän kuin mitään muuta kalaa, mutta jos sitä on tarjolla joka aamu, niin se voi aiheuttaa pitemmän päälle voimakkaankin miehen ymmärryslaatikossa häiriöitä. Maisterissa olikin jo huomattavissa varsin vakavia ilmiöitä siihen suuntaan. Kuin paholainen oli silli häneen iskeytynyt vaivaten yöllä ja päivällä. Milloin hän uneksui ratsastavansa sillin selässä, milloin oli suuri silli hänet nielemäisillään, milloin oli hänet ahdettu pahalta haisevaan sillitynnöriin, jossa oli tukehtua.

Päivillä ilmausi sillin kuva milloin seinälle, konsa uunin kylkeen. Kirjoittaessa tuntui kuin kourassa olisi ollut sillin pyrstö eikä kynä. Sattuipa kerran, kun hänet koululla esitettiin tarkastajalle, joka, ollen hieman huonokuuloinen, kysyi uudestaan, kuinka herran nimi olikaan, että maisteri vastasi selkeällä äänellä olevansa "silli". Tarkastaja ei tuota kuitenkaan pannut pahakseen, sillä hän uskoi vaan korkea-arvoisen persoonansa aiheuttaneen nuorehkossa alaisessaan jonkunlaista hätääntymistä.

Liittyminen "Yhteishyvään" aiheutti tuntuvia muutoksia myös Kuuselan lastenkamarissa. Ennen olivat lapset saaneet syödä vatsansa täyteen laillisina ruoka-aikoina ja lisäksi käyneet tuon tuostakin kiristämässä tuntuvia välipaloja. Totuttaakseen lapsiaan säännölliseen elämään liitti äiti kyllä joka välipalaan jonkun kasvatusopillisen viisauden, mutta lapset olivat vielä sillä ijällä, jolloin elämän harrastukset ja ihanteet ovat kohdistuneet voimakkaammin jumalanviljaan kuin kasvatusoppiin.

Uusi järjestelmä ei ainoastaan lopettanut välipalat, vaan supisti määräaikaisenkin annin alle sen, minkä lapset arvioivat oikeuden ja kohtuuden mukaan heille kuuluvan. Ja joka kerta he poistuivat ruokapöydästä puutteellisuuden tunne vatsassa ja kärsityn vääryyden tunne sydämessä. Turhaan turvauduttiin taktiikkaan, itkuun ja juonittelemiseen. Äiti näytti muuttuneen käsittämättömän ankaraksi, häntä alettiin kunnioittaa melkein yhtä paljon kuin isääkin. Palvelustytöllä ei taas ollut mistä antaa "kakkua", selitti omankin vatsanahkansa tekevän selkärangan kanssa jo hyvin läheistä tuttavuutta.

Itsesäilyttämisen vaisto herää kuitenkin ihmisessä hyvin aikaisin, varsinkin jos asema muuttuu niin hädän alaiseksi kuin Kuuselan lasten. Alettiin miettiä keinoja alati kalvavan nälän tyydyttämiseksi ja palvelijatar liittyi juoneen. Ensin käytiin käsiksi säästörahoihin, joita itsekullakin oli joku markka. Rakkaita ne lantit olivat, mutta jalomielisesti luovutti jokainen kaikkensa yhteisen hädän torjumiseksi. Namusiako niillä ostettiin? Ei vaan leipää ja voita ja joskus juhlamielen vallitessa makkaraakin.

Säästöjen loputtua turvauduttiin kuin kadon kohdanneessa talossa irtaimistoon. Olli uhrasi kaksiteräisen linkkuveitsensä, Laura tukattoman nukenpään, Martta vanhemman helminauhansa j.n.e. Pikku-Lassi tarjosi kyllä kolmijalkaista, hännätöntä puuhevostaan, mutta Olli, joka teki kaupat kaupungilla, sai sitä turhaan tarjoilla; lieneekö yleismaailmallinen rahapula syynä ollut, ettei sitä kukaan ostanut. Suurempia tavaroita ei tietysti uskallettu myydä, äiti olisi pian aikaa tehnyt "välikysymyksen".

Näin mennä rimpuiltiin lastenkamarissa eteenpäin. Isältä kiristettiin yhä useammin rahaa eläviin kuviin, ja kun onnistuttiin saamaan, pantiin toimeen oikein juhlaillalliset. Olli kyllä varoitteli sen olevan sulaa hassaamista, kun on vielä edessä kova talvi, mutta enemmistön mielipide ratkaisi asian.

Kuinka oikeassa Olli oli ollut, tuli pian näkyviin. Säästöt ja irtaimisto oli syöty, isän annit harvenivat, mutta nälkä kiihtyi pelottavalla voimalla. Leivän arvo kohosi lastenkamarissa ennen kuulumattoman korkealle. Kuiva kannikka maksoi jo viisi käytettyä postikorttia, pieni korppu kymmenen tinanappia; antoipa Olli eräänä iltana Mantalle neljännestuuman vahvuisesta makkaranpalasesta vanhat suksenporkat ja kuvakirjan puolikkaan.

On vaikea arvata, kuinka lastenkamarissa olisi tänä ankarana talvena lopulta käynyt, ellei Olli olisi keksinyt uljasta juonta, juonta, joka jatkuvasti takasi lapsille lisämuonan. Olli ryhtyi pyytämään rottia, ei toki syödäkseen, mutta myydäkseen hännät kaupungin viranomaisille. Yksin ei hän voinut leipäkeinoa toteuttaa, rotta on näet viisas eläin ja pitkäaikaisesta kokemuksesta tullut hyvin varovaiseksi käsittäen lähentelemiset ihmisten puolelta kaikeksi muuksi kuin pään silitykseksi. Tämän Ollikin pian älysi, mutta hän puolestaan lyöttäytyi yhteistoimintaan samassa talossa asuvan kauppiaan "Rissen" kanssa, ja silloin luisti asia. Hiljaa hiipi Olli jonkun ulkohuoneen ovelle ja tempasi sen salaman nopeudella auki. Samassa ryntäsi "Risse" sisään ja paraassa tapauksessa ehti pari kolme nitistää hengiltä. Suurella, vainajien joukkoon tuomitulla keittiöveitsellä listi Olli rotilta hännät, silitti "Rissen" päätä ja riensi juoksujalassa vaihtamaan saaliinsa rahaan.

Sinä uljas Olli! Kuinka mahtavaksi liikemieheksi vielä kerran maailmassa paisunetkaan!

Äiti kyllä huomasi toisella silmällään, että lastenkamarissa pidetään ylimääräisiä pitoja. Olipa tiedustellutkin kerran asian juurta, mutta Olli oli selittänyt saaneensa isältä rahaa mennäkseen eläviin kuviin, mutta ostikin siskoilleen ja itselleen "jotain hyvää". Kerran tapasi äiti sattumalta Pikku-Lassin päänpohjista leipäpalasen ja sirun lihaa. Silloin vihlasi pahasti. Eikö tosiaankaan hänen kultasillaan ole tarpeeksi ruokaa, kun noin täytyy piilotella? Ilmankos ovatkin muuttuneet kalpeiksi ja laihtuneet. Rouvaa huokaisutti.

Muutoinkin oli tänä talvena elämä ollut niin ikävää ja raskasta. Lassi oli usean illan poissa kotoa ja tuli joskus hyvinkin myöhään. Sitten olla jurnotti äänetönnä, ja silmät kaljottivat kuin narratulla sammakolla.

Mutta olipa hän vielä itsekin mennyt tavattomasti alaspäin. Kasvojen väri oli muuttunut tuollaiseksi harmaankeltaiseksi, ja silmäin alla asusti musta juonne. Vaatteet retkottivat kuin seipään päällä, niin oli laihtunut. Tuokin jouluksi teettämänsä lohipunainen verkaleninki, empire-mallia, josta hän niin paljon piti, näytti nyt siltä kuin olisi vieraalle tehty tai ostettu huutokaupasta. Ja kun rouva näitä kaikkia ajatteli, kiertyivät vedet silmiin, ja entistä kiihkeämmin hän halusi erota "Yhteishyvästä" sekä palata vanhaan "päiväjärjestykseen". Mutta kerran ruvettua, täytyi siinä vuosi olla.

Eräänä päivänä oli Olli saanut tavattoman runsaan saaliin, kokonaista viisi häntää. Sen johdosta päätettiin taas viettää hauska ilta. Muonavaroja hankittiin runsaasti, mutta olipa aina kekseliäs Olli aineellisen hyvän oheen sommitellut juhlamielen ylentämiseksi henkistäkin ohjelmaa. Paistetulle sillille oli hän tulitikuista tehnyt jalat ja asettanut sen keskelle pöytää. Itse esitti hän ritarin osaa, ja siskojen mielestä näytti Olli paperihattu päässä, hiilellä tehdyt mustat viikset nenän alla ja suuri leipäveitsi vyöllä, varsin uljaalta.

Kävellen arvokkaasti muutaman kerran poikki lattian seisahtui ritari vuorenpeikon, sillin, eteen alkaen puhua mahtavalla äänellä:

"Sinä paha silli, mitä varten sinä olet tänne tullut? Sinua ei syö isä eikä kukaan. Äiti meille laittaa ruokaa. Mene matkaasi vuorenpeikko taikka minä vaadin sinut taisteluun elämästä ja kuolemasta! Jahah, vai et sinä luiki tiehesi! Nyt minä halkaisen…!"

Kuolettava isku jäi ritarilta antamatta, sillä ovella näyttäytyi isä ja äiti, jotka olivat olleet ostoksilla ja lasten huomaamatta tulleet kotiin kuullen Ollin mahtavan haastepuheen.

"Herra hallitkoon! Mitä te myhkäätte?" huudahti äiti.

Toiset hieman säpsähtivät, mutta Pikku-Lassi heilutti toisessa kädessään puolen kilon painoista leipämurikkaa, toisessa makkarapötkyä ja kiljui innoissaan:

"Tilliä ja rlotanäntiä! tilliä ja rlotanäntiä!"

Tulihan näytöksestä lopulta selvyys; tulipa sekin ilmi, että Olli oli jo pitemmän ajan rotanhännillä pitänyt lastenkamarikunnan muonavaroissa.

Itse mielestään pääsivät lapset asiasta jotenkin vähällä, käskettiinhän lakata ilveilemästä ja painautua nukkumaan. Mutta maisterin kamarissa jyrisi sinä iltana ukkonen, satoi vettä ja paistoi päivä taas pitkästä ajasta.

Sen erän perästä oli lapsilla ruokaa yllin kyllin, ja seuraavasta aamusta aikain kyseli rouva joka toiselta ihmiseltä, eivätkö halua osuutta "Yhteishyvässä" — niin oli päätetty maisterin kamarissa. Kovalle se otti, mutta ero tuli perältäkin.

Mutta niin lämminpaisteista päivää tuskin lienee Kuuselassa ennen ollut, kuin silloin, kun rouva taas ensi kerran itse valmisti ruuan perheelleen, varsinkin valmistajan mielestä.

Ja monessa suuressa perheessä vietettiin samoihin aikoihin yhtäläisiä juhlia, sillä ennenkun kesä oli käsissä, oli "Yhteishyvästäkin" jälellä vaan hauskat muistot.

MATTI AUTION RAKKAUDENTUNNUSTUS.

Matti Autio, kauppias Ollikaisen puotilainen, oli sellaisia nuoria miehiä, joita vanhemmat naiset kutsuvat "kiltiksi pojaksi" ja isännät "ikäisekseen hyvin pystyväksi miehenaluksi". Nuorten, kukkaan puhkeavien tyttöhuppanoiden mielestä ei taas Matti ollut läheskään täydellinen. Toisten mielestä olisi hänen tukkansa saanut olla mustempi ja kiharampi, toisten mielestä taas nenä suorempi ja luonto vakavampi j.n.e. Mutta hänen useista pahoista vioistaan huolimatta tytöt pitivät Matista ja monikin immyt, jolle Matti vuorivaatetta mitatessaan ja kahvia punnitessaan oli iloisesti naureskellut tai jota hän oli iltamassa kiivaassa tahdissa tanssittanut, oli jälkeenpäin itsekseen ajatellut, että jos vaan… niin ehken… mahdollisesti… kyllä…

Matti oli kuitenkin vielä sillä ijällä, jolloin, tietysti tuollaisia tilapäisiä pihauksia lukuunottamatta, kaikki sievät tytöt ovat samanarvoisia. Hän nauroi kaikille yhtä helakasti, ilveili yhtä viehkeästi ja tanssiessa antoi kaikille yhtä kiivaan höyräkän. Eipä edes kauppiaan oma Hilmakaan, joka äitinsä kuoltua hoiti emännyyttä, saanut Matilta sen suurempaa huomiota osakseen kuin muutkaan kylän tytöt, vaikka Hilmalla oli viidenkymmenentuhannen perintö saatavissa ja posket pullakat ja punakat kuin laskiaispullat sekä silmät suuret kuin ruplan kulkuset. Ei saanut, vaikka hän sen kyllä olisi, jos kukaan, ansainnut, sillä jo tulopäivänä oli Hilma saanut piston rintaansa ja nyt neljä vuotta tuhansilla eri tavoilla, joita vaan korviaan myöten pihkaantuneet maakauppiaan tyttäret voivat keksiä, koettanut tehdä Matille selväksi, ettei hänen rintansa ole jäässä. Mutta kaikkiin Hilman lemmen leiskauksiin vastasi Matti ilvehtien. Niinpä, jos Hilma puoli hämärässä puotikamarissa noin sattumalta tuli tarttuneeksi Matin käteen ja hiljaa pusertamalla koettaneeksi sitä tietä tunkeutua Matin sydämeen, tukkesi tie puoli mädänneeseen luumuun, jonka Matti oli kouraansa varannut ja joka Hilman pusertaessa tirisi tuhannen liiskaksi. Samoin, jos Hilma, kauppiaan ollessa kotoa poissa, oli ruokapöydässä Matin kanssa, kahden kesken syödessä suurilla, uskollisilla sinisilmillään ja maukkaalla lammaspaistilla yritellyt herätellä Matissa hellempiä tunteita, ja kun ei onnistunut, huokaissut niin sydäntä vihlaisevasti kuin tyttökoulun kolmasluokkalainen nähdessään viimeisen vilauksen kiertävän teatterin pois matkustavasta ensimäisestä rakastajasta, saattoi Matti kysästä, että mitä sinä ähkät, vai pureeko vatsaasi.

Rakastava nainen on kuitenkin ihmeellisin ja käsittämättömin olento maailmassa. Niinpä Hilmakin antoi Matin ylensyrjäisyyden ja kaikki koirankurit anteeksi. Antoipa senkin loukkauksen, jonka toisten tyttöjen puheiden mukaan Matin olisi pitänyt sanoa, ettei hän huoli Hilmasta, koska se on huonokuuloinen. Sen kuultuaan oli Hilma kyllä kolme päivää ollut hyvin loukkaantuneen näköinen ja näyttipä siltä, että hän oli itkenytkin, mutta neljäntenä päivänä rupesi hän jo terittämään Matin sukkia.

Mutta lempi on jumalaista ja ken sitä pilkkaa, sille pilkka kiertyy vielä omaan nilkkaan. Näin käy kaikille ja näin kävi lopulta Matillekin. Suunnitellessaan tulevaista elämänrataansa, varmistui Matissa kerta kerralta se vakaumus, että sen parempaa onnea ei hän löydä etsimälläkään, kuin hänellä on nyt tarjolla. Hän tunsi kauppiaan asiat tarkoin. Rahoja oli muutama kymmentuhat varmoissa paikoissa lainana, kauppa kävi kuin siimaa tuottaen ylijäämää markan markan perästä. Ja kuta suuremmaksi kassa paisui, sitä enemmän tunsi Mattikin rakastajansa Hilmaa. Hilma ei tosin ollut sirointa tekoa ja huono kuulo teki hänet vähän tuhman näköiseksi, mutta mieleltään ja sydämeltään oli hän paraita ihmisiä.

Niin päätti Matti naida Hilman ja varoi vaan sopivaa tilaisuutta ilmaistakseen hänelle palavat tunteensa. Ukko Ollikaisesta ei ollut paljon vastusta, sillä hän oli jo muutaman kerran ollessaan pienessä "tikussa" viittaillut Matille samaan suuntaan.

Päätöksen perästä tapahtui myös muutos Matin käytöstavassa Hilmaa kohtaan. Hän ei enää tilsinyt mädänneitä luumuja Hilman kouraan, ei puhunut muista tytöistä hänelle ja iltamissa oli Matti tuskin muita näkevinäänkään kuin Hilman. Tämä kaikki oli tietysti Hilman sydämelle kuin palsamia palohaavalle. Mutta kuinka kummallinen onkaan naisluonto? Monivuotisen sitkeän työn jälkeen oli hän Matin voittanut, niin että tämä alkoi olla pehmeä kuin voi nyytissä, mutta päästyään päämääräänsä, saatuaan Matin lemmenpauloihin, alkoi Hilma vuorostaan kiusata Mattia näyttäen toisinaan hyvinkin kylmäkiskoiselta, vaikka syvällä kyti kuumuutta kuni tervahaudassa.

Muutamana suvisena sunnuntaina päätti Matti aukaista sulut lemmen vuolaista virroista. Hän oli kyllä jo usein tehnyt saman päätöksen, mutta aina oli tullut väliin jokin este. Mutta nyt ei se saa enää lykkääntyä etemmäksi, ei vaikka mätänis, niin oli Matti sunnuntaiaamuna vakaasti päättänyt ja juuri kuin sinetiksi päätökseensä puraissut ryssän orehkan kertanarskauksella poikki.

Aamiaisen jälkeen tarjoutuikin Matille sopiva tilaisuus: kauppias oli mennyt kamariinsa ruokalevolle, ja Hilma istui yksin salissa lukien jotain kirjaa. Matti meni sohvalle Hilman viereen ja kysäsi:

"Mitä sinä luet?"

"Onpahan muudan romaani."

"Kuule, Hilma, minulla olisi sinulle eräs asia ilmaistava, joka on jo hyvin kauvan ollut sydämelläni, mutta joka on aina jäänyt ja jäänyt. Niin, Hilma, me luontokappaleet täällä maailmassa olemme hyvin monenlaisten muutosten ja vaiheiden alaisia. Kun minäkin tulin teille, olin minä tuollainen irtonainen, hetkellinen tuulihattu, joka ei yhtä päivää etemmäksi ajattele ja joka ei huomaa mitä aarteita jaloillaan tallaa. Mutta niinhän se usein käy, että silli, jota ensi silmäyksellä on luullut K lajiksi, onkin tarkemmin maistellen priima KKK lajia. Niinpä en minäkään pitkiin aikoihin huomannut, mikä aarre minun lähelläni on. Vasta viime aikoina olen minä tullut täysin käsittämään sinut, Hilma, tuntemaan sinun sydämesi hyvyyden ja havaitsemaan sinun naiselliset hyveesi. Minulle on käynyt samoin kuin miehelle, joka löysi peltoon kätketyn aarteen. Niinkuin hänelle, on minullekin kaikki muu muuttunut halvaksi kuin homeinen Ameriikan läski, ja tuo aarre on minulle nyt kaikki kaikessa. Hilma, minä rakastan sinua! Tuletko omakseni?"

Tämä Matin runollinen tunnustuspuhe oli tulos monen illan ajatustyöstä ja hänen mielestään piti sen tehdä Hilmaan niin mahtavan vaikutuksen, että heti kun hän on loppusanat sanonut, Hilma heittäytyy itkien hänen rinnoilleen. Siitä syystä levitti Matti sylinsä valmiiksi, suoristipa vielä toisen jalkansakin takasojoon, ettei mentäisi nurin ja vielä ukko heräisi. Mutta sen sijaan, että olisi niin käynyt, kuin Mätti sydän hätääntyneesti läpättäen odotti, käänsikin Hilma Mattiin puolittain kummastelevat kasvonsa ja sanoi jotenkin kovalla ja kolealla äänellä:

"Häh?"

Tuo "häh" teki Mattiin saman vaikutuksen kuin jos olisi märällä rukkasella lyöty vasten suuta. Kädet retkahtivat hervottomina alas ja sojossa ollut jalka vetäytyi tavalliseen asentoonsa. Hetkisen Matti mietti, mitä tehdä, ja päätti sitten vielä kerran lähteä alusta. Siltä varalta ettei tuo "häh" uudestaan tulisi vastaan, veti hän ilmaa keuhkoihinsa ja karjui voimansa perästä tunnustuspuhetta Hilman korvaan. Hän sivuutti onnellisesti jo K sillin, mutta juuri kun hän oli pääsemäisillään KKK lajiin, tuli kauppias unisena saliin sanoen melkein vihasella äänellä:

"Mitä ihmettä te täällä riitelette? Ellette saata olla ihmisiksi, niin menkää metsään väittelemään, että saa rauhassa maata ruokaleponsa?"

Ja Matti läksi kuin ammuttu, ei metsään, vaan kamariinsa päästellen siellä kiukkupäissään sanoja, joita ei otettaisi "Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen" pöytäkirjaan.

Mutta Hilman kävi Mattia sääliksi, hän meni kohta Matin luo ja ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Matilla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin lähdettiin. Käveltäessä ei Matti virkkanut montakaan sanaa, mutta sitä sulavammin liverteli Hilma. Jo olivat rakastavaiset kulkeneet kauvas kirkonkylästä, mutta vielä ei Matti ollut sanaakaan äskeisestä maininnut ja vasta sitten, kun olivat maantieltä poikenneet metsään ja joutuneet paikoille, josta Matin arvion mukaan piti olla Rajamäen torppaan, lähimpään ihmisasumukseen, runsas kilometri, ehdotti Matti, että istuttaisiin muutamalle sammaleiselle kivelle.

Ja nyt alkoivat asiat selvitä. Vihan vimmassa karjui Matti tunnustuksensa Hilman korvaan, ja Hilma ymmärsi, mistä on kysymys, sekä vakuutti aivan ensi hetkestä rakastaneensa Mattia. Mutta siinä selitellessään ja väliin suutakin suikatessaan toisteli Matti kaikeksi vakuudeksi puheensa, josta hän oli niin suuren vaivan nähnyt, Hilman oikeaankin korvaan ja aina vaan paremmalla menestyksellä.

Mutta Rajamäen torpan Liisa varoitteli lapsiaan, jotka olivat samoihin aikoihin marjaan lähdössä, etteivät mene sinne päin, josta tuo mölinä kuuluu, sillä siellä taas Tuoresmäen pojat huutavat humalassa.