KYNÄELMIÄ I

Runosommitelmia

Kynäillyt

Kaarlo Hemmo

Sortavalassa, C. W. Alopaeuksen kustannuksella, 1886.

"Elä, armas lukijani, Hae sommitelmistani Runon hurmaa suurta."

SISÄLLYS:

Jos voisin. Milloin. Huolett' ollos. Voitto on varma. Varpuselta. Kesä-aamuna. Synnyinseuduilla. Karjalassa. Nietokset kun sulavi. Neuvon tietäisin. Hiljan kuolo. Paimen. Toivo. Uus' elo. Luodon koivu. Erään kerran. Koska. Turhaa äidin surua. Kihlatuille. Jos. Ystäväni. Syksyn kukka. Kirkossa. Mikä syynä. Auta, Herra. Marssi-ehdoitelma S:n V.P.K:lle. Oiva lääkkeennauttija. Mieleni kaiho. Syyspoiminnot. Toisin ennen. Ystäväni Helmi. Iltasella. Kirvesmies. Lähteellä. Merkillistä. Ruusu ja perho. Luomisen kukka. Iltakävelyllä. Keväällä. Kilpakosijani. Elämästäni. Rekiretki. Mä lemmin lauluissain. Vuoden-ajat ja lauluni. Yhtä, toista, kaikenmoista.

JOS VOISIN.

Jos aina voisin laulella Maan mustan mullan päällä Miel'ilolla ja auvolla, Kuin kiuru kevätsäällä;

Jos voisin alkaa aamulla, Kuin kiuru laulamalla — Ja vielä olla illalla Mä säveltaivahalla;

Jos voisin rinnan rauhoa, Kuin kiuru, lauleskella Ja lemmen vienon pauloa, Kuin sekin, solmiskella;

Jos voisin laulaa Suomelle, Maat' armast' ylistellä Ja kiitostani Luojalle, Kuin kiuru, viserrellä;

Niin eihän sitte minulla Ois tarvis surra, huolla — Ja voisin elon iltana, Kuin kiuru, lauluun kuolla.

MILLOIN?

Milloin päivä selventyisi Suomenmaassa synkeä? Milloin huntu hälventyisi, Mieli-ala ynseä?

Milloin Suomen kansakunta Innontulta hengittää: Kestänyttä horrosunta Nukkumasta heräjää?

Milloin armas äidinkieli Vallan, oikeuden saa? Milloin jokahisen mieli Kansallisna huokuaa?

Milloin puolueet ja riidat Rauhanlipun kohottaa? Milloin taistelut ja kiistat Riehuntansa lopettaa?

Milloin veli veljellensä Sovunkättä kokottaa? Milloin toinen toisellensa Rakkautta osoittaa?

Milloin kansa laulavainen Riemupäivän nähdä saa, Että taaskin ominainen Väinön kannel kajahtaa?

Milloin uuden ajan koitto Kirkkahana paistavi? Milloin valistuksen voitto Kaikkialla loistavi?

Milloin puuksi taimestansa Sivistyksen siemen tuo Kohoaa ja kukkiansa Ynnä hedelmiä luo?

HUOLETT' OLLOS.

Lähde, josta isillemme vuoti voima, urhous, Lempi Suomellemme oli, Suomellemme rakkaus — Se se kansallisen tunnon tallensi ja säilytti, Kuinkin kohtaloiden hyrskyt sitä mursi, häilytti; Vaan se eli edellehen, sydämissä virtasi, Kunnes, uuden ajan tullen, itsens' sieltä ilmasi. Purona se juoksi ensin, koskeks' muuttunut jo on Valtavaksi, raivosaksi, niinkuin myrsky rauhaton: Voimakkaissa kuohuissansa kaikki muassansa vie, Salvat, sulut särkyvät — ja sille aukeneepi tie. — Mik' on koski? kysyt vielä! Kansallinen toimi, työ — "Se se onpi, jonka eteen vaipuu voimatonna yö." Mielet isänmaahan lempi jännittävä, liikuttaa, Kansallinen tunto työhön käskevi ja kiihottaa — Ja niin raataa uusi polvi väsymättä ainiaan Onneks' oivaks' itsellensä, onneks' armahaisen maan. Huolett' ollos, kallis maamme, huojentele huolias: "Kaikki toimet tarkoittavat vähennellä vaivojas'." Huolett' ollos! Eihän sua, kärsinyttä kyllältä, Lapses heitä vierahalle, jok' ei sua ymmärrä! Huolett' ollos! Eihän lapses unhottaa noin sua vois. Ken sen tekis, sydämetön raukka, kurjahan se ois! Huolett' ollos! Lapsissasi esi-isäin henki on — Voimaa viel' on vastustella, käs' ei vielä tarmoton. Vielä elää tahto jäykkä, etehes kun toimitaan. Ja sä vaurastut ja toinnut — nouset kerran kunniaan!

VOITTO ON VARMA.

Useasti Pohjolass' on nähty, Luonto että turhaks kaiken työn, Vaivoin, vastuksin mik' onpi tehty, Voipi saada kautta halla-yön; — Niin myös laita hengenvainioilla, Aatemailla Suomessamme on: Vaino, viha, kateus — ne noilla Ovat hallan käsi armoton.

Vaan se kansa, jok' on kärsinynnä Kärsimykset monet tuhannet, Vieläkään ei ole nääntynynnä, Kohtalot vaikk' onkin uhanneet Vaivuttaa sen. Ei! Se käypi tiellä Uuden ajan — työssä polvi uus Nyt on kyllä —, mutta siin' on vielä Isiensä henki, urhoisuus.

Isät näljän, suuret tuskat kesti, Kääntyikin ne — mutta verehen. Vihollisen maastansa he esti, Työskentelivät tään etehen; Työt' on pojillakin, joilla hengen Valloitettavana onpi maa: Työllä rakkauden, työllä lemmen Oikeutensa he kerran saa.

Kerran saa he — siitä olla varmat Voimme: hengenmaan he anastaa, Katoo hallat, vastustajain sarjat, Uusi päivä kerran kajastaa — Silloin yksimielisenä sykkii Joka rinta, joka sydän lyö, Kaikissa yks' aate, toivo tykkii: Haihtunut on erimielten yö.

VARPUSELTA.

Miksi, varpusraukka, tänne Kylmäks talveksikin jäät? Miks', kuin muut, et mene sinne, Joss' on aina kesäsäät?

Sinne, missä ijäisesti Onpi hedelmässä puu, Missä luonto lempeästi Öin ja päivin uneksuu;

Missä luonnon rikkautta Kantaa kaikkialla maa, Ruusupensaat puuttumatta Laaksoloissa tuoksuaa;

Miks' et sinne? — Tänne vain sa Kylmähän jäit Pohjolaan, Myrskyn, tuiskun helmahan — ja Kenties nälkään kuolemaan?

Mietin näin. Ja räystähältä, Luulin, varpu sirkuttaa: "Pois en, pois en mene täältä, Sillä tääll' on synnyinmaa."

"Synnyinmaa! Se armain mulle, Joskin kylmä, köyhä on! — Suomen lapsi! myöskin sulle Olkoon maasi verraton!"

KESÄ-AAMUNA.

Varjot yön jo hälventyen kokonansa katoaa, Sädeloistoss' aurinkoinen vuorten yli kohoaa. Luonto herää horroksista, kastehelmet kuivenee Kukkasista, päiväntähti kun se niitä suutelee. Lehdon linnun siiven alta ilmestyvi pieni pää, Sulosuustans' aamulaulun sävelvirta heläjää. Perhot hienohelmaisessa kukastossa hymyää, Sotkottaret rannikolta ruohostohon lymyää. Leyhkä tuulen hempeästi lehdistöä liikuttaa, Kalastajaa purressansa lahden laine kiikuttaa. Sorsa poikueensa kanssa selemmälle soutelee, Kuikka huutaa kumeasti, aalloll' alli laulelee. Talonpoika tuvastansa ulkotöitä toimimaan Kiiruhtavi. Paimenetkin toitottavat torviaan. Yö on poissa. "Luonnon sydän" virkeästi sykkelee: Uudest' elämästä taaskin voimat kaikki tykkelee. Lempi uhkuu kaikkialla — ihmismielen innostaa. Valonmorsianna juopi armautta isänmaa…

Veikko, sisko — kenpä lienet! Kesä-aamull' aina on Sanomista sinullekin, vaikka on se sanaton: Loistohon sen riennä, tunnet mielessäs' ehk' ylempää, Ehkä rintas raikastuvi, sydämes saa syvempää Tunnetta — ja ehkä myöskin maasi sulo sinut saa Päätöksehen: sulle elän, sulle kuolen, isänmaa!

SYNTYSEUDUILLA.

Oi terve, vanhat tuttavat, Lapsuuden leikkimaisemat Ja ahot armahimmat! Ja humisevat hongikot Ja hymyävät koivikot Ja rannat rakkahimmat!

Myös terve, pieni puronen, Ja lähde niittynorosen Ja nurmet nuokkuvaiset! Ja vuori vahva sammalpää Ja kaikki: terve! Tervehtää Ma tahdon, tuttavaiset.

Kyll' ennen entisaikana, Kyll' ennen piennä poikana Luonanne iloelin, Aholle kun ma lampaita Ajoin ja kuljin kankaita, Lehdoissa samoelin.

Jos päiv' ol' kuuma, hentohon Lahdelman syliin ventohon Kuin sorsa kävin uimaan. Ja lähtehestä vettä join Ja purosehen myllyt loin Mä pyörintähän huimaan.

Oi nurmet! Kukillanne sain Mä päätän' ynnä kauloain Piteä purppuroissa. Ja vuor' — sä olit linnana, Mä kuningas sen mahtava… Ah! ajat ne on poissa…

Niin — ol' ne ajat armahat, Ei surut synkät, karvahat Soaisseet taivastani: Ol' rinta raitis, viaton Ja sydän puhdas saastaton — En tiennyt vaivastani…

Mut kaikki ne on mennehet, Kaikk' onpi elon melskehet Moniksi muutellunna — Nyt sielu iloaan vain luo, Kun muisto milloin sitä juo, Mi onpi kadonnunna…

ARKALASSA.

Mä luulin Karjalata kolkommaksi Ja kuivaks' autioksi kankahaksi, Joss' ainoastaan kasvaa honka vois, Mut laaksoin lehdot eivät vihannois.

Ja luulin, ettei löydy kukkuloita, Ei järviäkään, eikä lammikoita, Mit' rannat kukkivaiset varjoais Ja taivas kuvillansa kaunistais.

Niin luulin sekä ajattelin vielä: On kolkkous se moinen saanut siellä Nuo laulut syntymähän kantelon, Mik' ihmehenä maailmalle on.

Vaan toist' on kaikki: kyllin ihanuutta On Karjalassakin ja herttaisuutta — Sen luonto jylhää on, mut mahtavaa, Mi hurmoaa ja mieltä tenhoaa.

On täällä laaksoja, on kukkuloita, On kukkarantaisia lammikoita — Ja täällä Laatokan on laajat veet, Puol' alastomain vuorten harjanteet.

Ja kansa vilkas sen, jos ei se oisi, Niin unohduksiin jäänyt, kyllä voisi Se vielä soittaa ihmekanneltaan Ja tulla kaunistukseks' Suomenmaan.

Nyt aik' on uus'. Jo herää Karjalamme… Muu Suomi huutaa: "tullos muassamme"… Sä nouse, kasva! Havaa unestais! Ja vastaan ota toivonaikojais!

NIETOKSET KUN SULAYI.

Ah voi, kuinka kultaseni kauas meni sentään, Nyt en aina kukkaseni luokse voi ma entää! Suo on poikki sullottava, soudeltava lampi, Korpi jylhä kuljettava kahta kamalampi, Kivikkokin kierrettävä, niityn notko pieni, Vuoren yli kiivettävä — semmoinen on tieni. Vaan kun talvi kuluvi ja kesä tänne ehtii, Nietokset kun sulavi ja puut ja pensaat lehtii, Niin se silloin valmisna on uusi tupa mulla, Siihen armas asumaan on luvannunna tulla.

NEUVON TIETÄISIN.

Siit' on aina huoli sulla, Jos ei kaulahuivi mulla Suuni edess' ole vaan, Yhdessä kun ajellaan.

Pelkäät, että yskä tuosta Seuraus on, tuuli juosta Kun saa huokuellessain Kylmentämään rintoain.

Huulilleni huules laita — Siinä armas suoja, aita Talven vihureille on, Kylmän este verraton.

HILJAN KUOLO.

Päivä laski. Tuli kesä-ilta, Rusko loisti lännen rantamilta, Rauhaa yön jo laakso sai ja lilja — Silloinpa se nukkui pikku Hilja.

Niin, — hän nukkui, mutta ijäisesti: Elämänsä se vaan hetken kesti — Umpustaan kun juuri aukes kukka, Raueta jo saikin ruusu rukka.

Ruusun — jota aamun suudelmalla Koitar helli lemmenlauhkealla Ja jok' ihanaksi tullut oisi — Kuolo säälitönnä vei sen poisi.

Sielu puhdasna kuin pulmut lensi, Enkelinä kohden taivast' ensi Maasta pois. Ja ruumiin ympärillä Silmät ystäväin ol' kyynelillä.

Sieltä se nyt Hilja kunniasta Taivaan riemust' ikisointu vasta Kirkastettun' alas katsahtaapi: Ystäviään sinne vartoaapi.

PAIMEN.

Paimenpojan elämällä Vertaa missä ois! Kenpä, kuin hän, kevähällä Riemuella vois: Luonnon helma viehkeyttä, Raittiutta, virkeyttä Hälle tarjoaa.

Aamulla kun tuulen henki Kukat herättää, Silloin nauruhuulen senki Torvi helähtää: Karja siitä havahtaapi, Paimentansa seuroaapi Metsän helmahan.

Siellä, tuulten humistessa, Laulelee hän vaan, Metsäkosken kohistessa Soittaa huiluaan, Kuulostaapi linnun kieltä, Salon syvällistä mieltä Saapi hengittää.

Aholt' aholl' ohjoaapi Karjoansa hän: Sinne sitä johdattaapi, Missä heinävän Laidunmaan se kohtoaapi, Vierellä min kumpuaapi Lähde kiehuen.

Siinä sitte päiveänsä Viettää huoleton. Elon murhe sydäntänsä Painamatta on: Sammalmätäs penkkinänsä On ja kivi pöytänänsä, Lähde juoman suo.

Metsänruhtinaana tuossa Väliin karkeloi, Uipi ilon ihmevuossa Miten suinkin voi: Päivä häntä hyväileepi, Kukat hälle hymyileepi, Linnut laulahtaa.

Paimentytti naapurista Karjansa jos tuo Yhtehen, niin silloin vasta Riemuavat nuo: Leikkiellen laulaessa, Kisaellen nauraessa Päivä väistähtää.

Illan tullen kotiansa Paimen karjan vie — Kenpä silloin luonnoltansa Raikkahampi lie Luonnonlasta viatonta, Puhdasta ja huoletonta Riemurintoa!

TOIVO.

Kuink' onni mua kaitsellee, Kuink' elämäni vaihdellee, Ja matkani jos minne vie Ja ruusuton jos onkin tie, En vaivu.

Vaikk' oiskin kaikki unelmaa, Vaikk' oiskin virvatulelmaa — Ja kuinkin murhe mua syö Ja kuinkin kohtaloni lyö, En vaivu.

En vaivu! Aina rintahain Käy elo uusi tuullahtain — Ja se, mi virkistystä tuo, Mi uutta elämätä luo, On: toivo.

UUS ELO.

Ja poika läksi maailmaan Vaikk' äiti estää koitti, Läks' onneansa haalimaan, Mut onnetuutta voitti — Hän, näet, siellä turhuutta Kun kylvi, niinpä kurjuutta Sai leikattavaksensa. —

Jos kulki kuinka kulkikaan, On aina samanlaista: Hält' onnenportit suljetaan — Hän kaukana sen maista On merell' elon myrskyssä, Sen vaarassa, sen hyrskyssä Aavalla ulapalla.

Tuo mielen hältä murtumaan Sai — kodin, äidin muistaa, Ja sinne rupes toivomaan Ja toivo — sepä suistaa Nyt surut hältä, entistä Kun haaveks' äidinlempistä Kotinsa rauhaisuutta. —

On synkän synkkä talvisyö — Juur' hieman sataa lunta — Ja poi'alla on eessä työ, Ei silmänsä saa unta: Hän tiellä tuossa astelee Ja kyyneltulva kastelee Kalveita poskiansa.

Hän katsoo ylös taivohon — Kuu valju siellä loisti, Mut kohta pilvi eessä on — Sen varjo valon poisti: Ja sepä mielehensä nuo Kaikk' elämänsä kuvat luo, Kuin pilvi toivon peitti, —

Nyt päässyt on jo kodin luo Ja oven taakse jääpi. Ja sydän lyö. — Mik' onpi tuo? Ään' äidin väräjääpi: "Oi, Herra, tokko konsanaan Mun poikan' armas valkamaan Voi merelt' elon päästä!"

Poik' avaa oven, seisahtaa: "Sun, äiti, täss' on poikas!" Äit' istualta ylös saa Ja laihat kätens' oikas — Ja juosten vastaan riensi nyt Hän sitä, jot' on itkenyt Niin monta yötä, päivää…

Ja sitten — sylihinsä vaan Sen hellimmästi sulki Ja surun syömää poskeaan Nyt ilonkyynel kulki. — On poi'allakin elo uus': Lemp' äidin, kodin rauhaisuus Taas ympäröipi häntä.

LUODON KOIVU.

Miks' olet, koivuni, noin vaivainen, Noin käyrä, koukistunut varreltas? Kuin vanha oisit, muinaisaikainen, Voi luulla katsoin ulkomuotoas: On oksas' harvat, melkein kuivaneet, Ja runkoasi peittää sammaleet.

Miks' olet noin sä kuiva, pienoinen? Miks' latvasi ei nouse taivohon? Miks' surkastunut noin ja hienoinen, Vaikk' aivan kyllin kasvusijaa on? Täss' olla puita voisi sadottain — Ja yksin seista saat nyt siinä vain…

Jo tiedän syyn! Sun mieltäs karvastaa, Kun tuuli viestit tuopi, toisiaan Puut kaukorannan kuinka armastaa Ja kuiskailevat lemmest' ainiaan, Mut sulle ystävän ei kuulu ään', Niin yksinäisen kuihdut ikävään…

ERÄÄN KERRAN.

Mä kylään menin. Naurull Ja pilkallakin siellä Kun kohdeltiin, niin kauhulla Pois läksin — murhemiellä.

Ja metsähän sitt' astella Mä aloin tietämällä: Ei luonnon helma kohdella Voi tavall' ilkeällä.

Ja siellä koivun juurella Het' alkoi länsituuli Mun poskiani suudella, Kuin impi simahuuli.

Ja pikku lintu oksalta Se viserteli mulle: "Näin sydämesi pohjalta Myös riemu olkoon sulle!"

Ja rintani mun riemahti — Ja liikutti se mieltä, Niin että sydän laulahti Mun tullessani sieltä:

"Oi, kiitos, metsä! helmaasi Mä aina tahdon tulla, Kuin ihmisseuran konsaanki Ei suosiot' oo mulla. —"

KOSKA…?

Kun kevät ilman lämmittää, Niin loppuu talven valta Ja sulaa järvet, lähtee jää Ja kukka mullan alta Pääns' ujoisena kohottaa Ja herttaisuutta hempii, Ja pian, kunnas rehottaa, Kun päivä sitä lempii.

Kun myrsky joskus temmeltää Ja riehuu raivovasti, Niin rauhoittuen lepoon jää Se viimein hiljaisasti — Ja luonto tyyntä huoahtaa Ja juopi sulo rauhaa, Ja linnun rinta riemahtaa Ja ilomieliä pauhaa.

Vaan koska, koska kevät saa Mun rintahani tulla? ja koska jäät sen liikahtaa? Ja koska aik' on mulla Se, että kukat puhkeaa Ja rintan' ruusut aukee? Oi, koskahan ne tuoksuaa Ja limpuistansa laukee?

Ja syömmessäni myrskysää Se kosk' on lopussansa, Niin ett'ei nosta vaahtopää Siell' aalto kuohujansa? Ja koska taisto tyynnähtää, Mi riehuu siellä, pauhaa? Ja koska ainaiseksi jää Mun sydämeeni rauha?

TURHAA ÄIDIN SURUA.

"Tän' aamun' ei oo terve Anna: Hän kauhean on kalpea", — Näin valitteli äiti-Sanna Ja surust' oli valkea, — "Vaikk' illalla Hän tanssissa Ol' punaruusun kaltaisna."

Hän terve on, mut äiti-Sanna Ei tiedä, että poskensa Jok' aamu maaloavi Anna — Ja siit' on kauneutensa! Nyt maatessaan Ei laittamaan Viel' ehtinyt oo kasvojaan.

KIHLATUILLE.

(T.K:lle ja T.W:lle syksyllä 1883)

Pait isänmaata, Jumalaa ja vanhempiamme Viel' yhtä ylistelemme ja kunnioitamme, Pait niitä viel' yks' lämmittää ja meitä tenhoaa Ja mielemme se valloittaa ja meitä hurmoaa.

Se vaikka tuntematon on, sen kaikki tunnemme Ja sille kaikki nöyrrymme ja siihen suljemme Kaikk' kaikki, mitä pyhäks' on meiss' arvosteltavaa — Ja siltä saamme kaikki me, se kaikki meiltä saa. —

Sit' taivaalt' usein pyydämme ja sitä anomme Ja salainen se ainiaan on meidän toivomme… Sen voim' on suuri, verraton — luo taivahaksi maan, Sen nim' on sulosointuinen — se lemmeks' sanotaan.

* * *

Lempi syntyi Jumalasta — Luojan on se huokaus — Tuolta, tuolta taivahasta Kotoisin on rakkaus.

Siksipä se onkin suuri, Siks' sen valta verraton, Ikivoimast' alkujuuri Kun sen sulolahjan on.

Lempi sydäntä kun kaksi Yhdistävi yhtenen, Silloin maa se taivahaksi muodostuvi muuttuen.

Kaiken silloin ihanaksi Näkee lempiväiset nuo, Tiet ja polut kukkivaksi Lemmen ihmevoima luo.

Päiväpaiste heill'on aina, Eikä myrsky rajumoi, Kohtaloissa riemukkaina Kaikissa he olla voi.

Lähemmäksi jumaluutta Lempensä se heidät vie; Kohden ijankaikkisuutta Rakkaushan onpi tie.

Tunne yhtyy tuntehessa, Lempi yhtyy lempehen, Sielun sieluun sulaessa, Sydän yhtyy syömmehen.

Toinen toisen täydentääpi — Kahdest' yksi tullut on. Sydän syömmen ymmärtääpi — Oi, on elo verraton!

* * *

Pois jo kesä mennyt onpi meiltä kokonansa, Visertele oksalla ei lintu laulujansa. Nurmi surkastunut on ja lehti kellastunna, Kedon kukka loistava on mullaks' muuttununna.

Mutta elonkevät Teill' on kaunihimmallansa, Kumpainenkin Teist' on vasta päässyt umpustansa — Määrätönnä karkelevi lento sielujenne, Utukuvia on täynnä vielä toivehenne.

Niin — Teill' elonkevät on ja lemmen aamurusko… Onnestanne ei Teill' ole "luulo", vaan on "usko"… Kihlatut Te ootte! — Taivas Teille aukeaapi… Lempi kukkamaailmansa Teille lahjoittaapi.

Elonkevät, lemmenkevät Teille vihannoipi, Syksy kesäks' vaihtuvi ja leivon laulu soipi. Kangastus ik'ihanuuden täyttää sydämenne, Toivo sulokuviansa kutoo lempehenne.

Autuus Teill' on toisissanne! Kirkast' elämänne Olkohon ja kirkastakaa sitä lemmellänne! Usko, Toivo, Rakkaus — ne olkoot osananne, Taivahainen armoillansa Teidän auttajanne!

JOS…!

"Ei soinnu laulu, jos ei kaulaa kasta", On sananpartena niin laulajoilla, Ja viinin virkistävän kuohuloilla He ehkäisevät itsens' uupumasta.

Mut minullepa tytti tuo jos soisi — Oi taivas! — suukon simahuuliltansa, Niin innon laulantaan se mulle toisi,

Jok' uhkuais', kuin virta, tulvillansa Ja runoelmiks' muuttaen se loisi Mun tunteheni aivan kokonansa…

YSTÄVÄNI.

Ah, jos vaan sinä oisit pois, Niin ei mun eiämästän' ois — Sit' aatellen jo jähmetyn Ja sydän saapi kylmän hyyn.

Kun tuuli tuima rajumoi Ja Puhur' uhkavirttä soi, Sun luonasi niin lämmint' on, Kuin paistellessa auringon.

Kuink' armast' onkaan, että saa Povensa sinuun painaltaa! Taas kuluu hetket, sujuu työ Ja rinta lämpimästi lyö.

Kun iloissasi leimuat, Niin mieltäni mun riemuitat. Ja loistehessas' kirkastun Ja innostuskin valtaa mun.

Sun seuraas' etsin ainiaan, Kun kyllästyn mä maailmaan: Muut kylmiä jos kaikki on, Mä tiedän: lämmin lempes' on.

Se hiukankaan kun hulmuilee, Pois huolten huolet pakenee… Ja aatos vallattomaks' saa Ja sydänkin se laulahtaa…

Mä vierellänsä istuen Sit' illat katson, hyväilen… Tää ystäväni verraton Mun kammarini — uuni on.

SYKSYN KUKKA.

Syksyn kukka, kaihomiellä Sua kaino katson vain, Yksinäs kun seisot siellä, Missä äsken sadottain Loistokkaana heimoasi Oli juhlapuvussaan, Päiväntähti siskojasi Lempi morsiamenaan.

Siinä, vailla loistavuutta, Vaaleana, allapäin Näet, kuinka onnetuutta Syksynilma myrskysäin Tuopi, eikä korvanasi Kukaan kuiskaa lempeään, Eikä ole kohdatasi Lemmittävää yhtäkään.

Neitokaan ei nauruhuuli Kaunistamaan rintoaan Sua poimi, länsituuli Korttas pane huojumaan: Yksin kuolla huolissasi Määrä elämäs' on vaan — Kostuta ei hautoasi Kukaan kyyneltulvallaan.

KIRKOSSA.

Hän morsiustyttönä seisoi Ja vihkimävirsi se soi. Ja Herralle kumarsi kansa Ja tuohukset leimua loi.

Ei käännä, ei liikuta päätään Hän kutrien varjoamaa. Vähän sorjaa vartaloansa Rukouksehen notkistaa.

Ja katse ol' luotuna maahan, Mut rinta se aaltosi vaan. Puna vienonen poskilla väikkyi — Kenties mitä haaveksikaan.

Hän onnesta morsion ehkä, Kun vihkimätyynylle tää Sai polveta, sydämessänsä Tuns' autuutta viehättävää.

Tai mahtoiko aavistus häntä Läpi käytellä unten-maan…? Kenties on vihillä siinä Hän nyt itsekin aatteissaan…?

En tiedä, mut ihmeitä tunsin Minä myöskin nyt rinnassain Ja tunteita vaihtuen vaihtui Mulla outoja sielussain.

Ja mieleni kauaksi lensi, Oli lämmintä syömmessäin… Mut hurmauksesta ma toinnuin Ja taas hänet eessäni näin.

Hän morsiustyttönä seisoi Ja vihkimävirsi se soi. Ja Herralle kumarsi kansa Ja tuohukset leimua loi.

MIKÄ SYYNÄ?

Me ruokapöydäss' istuttiin — Hän mun, mä hänen vierellänsä — Ja keskusteltiin, naurettiin, Kuin muutkin teki syödessänsä.

Mut kuinka lienee ollutkaan, Me loitommalle toisistamme Noin ilman huomaamatta vaan Aljettiin viedä tuolejamme.

Ja näytti siltä, kuin jos ois Me sijaa tehty välillemme, Niin että kolmas tulla vois Viel' istumahan keskehemme.

Ja kolmas tuli! Mutta ken? Tuo Amor — täysiss' aseissansa… Ja veitikoiden, iloiten Se ammuskeli nuoliansa…

Mut kuinka lienee ollutkaan, Nyt likemmäksi toisiansa Meist' ilman huomaamatta vaan Vei kumpainenkin istuintansa.

Me poisko saada koitettiin Tuot' Amoria rinnaltamme?… Vai mik' ol' syynä, että niin Taas lähenimme toisiamme?…

AUTA, HERRA!

Oi, miksi elon' aamuna Jo vääräll' olin tiellä! Ja mahtanenko vanhana Ma olla sillä vielä?

Mä koito miellyin maailmaan, Sen ilveleikkilöihin, Sen syntipesän pauhinaan, Ja viekottaviin töihin. —

Mä etsiskelin onnea, Sen tähti tuolla loisti: Kun aloin kohti kulkea, Niin valonsa se poisti. —

Ja heikko liha eteenpäin Vaan mua kuljetteli; Jo onnestani hahmun näin, Mut hahmu — valhetteli.

Nyt käyn mä eksyneenä, nyt Tuot' elon erämaata, On pilvi päivän peittänyt, En tietä nähdä saata…

Oi, Herra, eksynyttä, oi Sä oikealle korjaa — Ja auta häntä, että voi Niin käydä, ettei horjaa!…

MARSSI-EHDOITELMA S:N W.P.K:LLE.

(7/3 1886.)

Vapaus, rakkaus — ne Loi Palokuntamme! Ja kuin ennen isiä ne edest' isänmaan Sotaan vaati, niin ne myöskin meitä voittamaan Pyhäst' innostavat siinä, missä turmion Uhkaa tuoda luonnonvoimat, nousseet raivohon. Meidän tehtävämme on Tulta vastaan taistohon Käydä — murtamaan sen väkivalta! Ja on yhtä, kenen omaa vaara kohdannee: Jokaist olla tahdomme vain puoltamassa me! Vaikka milloin, vaikka missä tuli irti ois, Aina riennämme me sitä sortamahan pois! Emme vaadi palkkaakaan, Emme kunniatakaan!

Vapaus, rakkaus — ne Ovat velvoittajamme! Niille sekä niiden tähden me vaan toimitaan! Kuule! tuolla hätäkello alkaa kaikumaan… Vaara yltyy… Savu, liekki nousee hirmuinen Mutta katso! lippumme jo siell' on liehuen: Kaikki uljaat poikaset Sini-, puna-lippuset Sekä vihreät on ottelussa. Ruisku pärskyy… Taisto tuima ilmi leimahtaa… Mutta voitto lopulta se meille toki saa! Sijassa nyt hädän, tuskan on vaan siunaus! Voittolippumm' ympärillä ilo, riemastus! — Pelko pois! Me aina vaan Valppahina varjellaan!

Vapaus, rakkaus — ne Ovat ihanteinamme! Myöskin ahkeruus ja into sekä uhraus Kultakirjaimilla, veljet, ynnä urheus Lippuumme ja sydämiimme aina olkohon Leimattuina uskollisest' asti kuolohon! Meissä yksimielisyys Asukoon ja ylevyys! Kaikki työmme saakoon yhteiskunta! Mutta vaikka valamme on tulta vastustaa, Kuitenkin me lemmentulta, armas isänmaa, Rinnoissamme viritämme sua kohtahan Puhtaan palamahan lieskan — sammumattoman! — Eläköhön ainiaan Palokunta, isänmaa!

OIVA LÄÄKKEENNAUTTIJA.

(Herra puhuu rengillensä.)

Kun toivoin, että laihtuisin, Niin lääkär' luuli, että, Jos puita väliin hakkaisin Ja aamuin joisin vettä, Niin avun ehkä löytäisin Ja lihoomasta lakkaisin.

Ja saahan koittaa: mutta kun Puunlyönt' on kovaa työtä, Niin tehtäväkses', Pekka, sun Mä annan puita lyödä, Kyll' itse — kera konjakin — Voin vettä juoda aamuisin!

MIELENI KAIHO.

Yö on. Luonto uinahtaapi Tähdet loistamass' on vaan. Kuuhut kaino vuodattaapi Valon maahan nukkuvaan.

Unetar se uuvuttaapi Muut jo uneen vaipumaan, Mutta kaiho mulle saapi: Luoksen' ei hän kuulukaan.

Mist' oon miellä haikealla? Miksi huolissani oon? Mist' on kaiho rintan' alla? — Tytti tuo sen vastatkoon!

SYYSPOIMINNOT.

[Tilapäisestä sanomalehdestä "Syyspoimintoja", jota myötiin muutamissa arpajaisissa Suomalaisen Teaterin hyväksi.]

Laps' ihanteiden vieno, taivahainen, Tuo Näytelmätär Suomeen tultuaan, Kun näki, kuink' on luonto lumoovainen, Niin mieltyi ikihonkain huminaan.

Ja kansalla, mi hiki otsallansa Se puuhaeli ahkeruudessaan, Ol' sydän terve sekä vierastansa Ol' uutta valmis vastaan-ottamaan.

Ja tänne jäikin hän ja ihanteita, Mut salatuita ennen kokonaan, Nyt ilmi loi ja loitsi nukkuneita Jo herehille tenhovoimallaan.

Ja kansa Näytelmätärt' omanansa Jo alkoi pitämään ja lempimään, Kun taiteessa se taikasauvallansa Tek' kuvan juuri kansast' itsestään.

Ja siks' se tahtoo tämän armahansa Nyt luoda kultahan ja purppuraan, Häähamosessa rakkaudellansa Tuon lemmittynsä panna loistamaan.

Ja takatalvet tuimat hallojansa Jos toisikin, niin kansa poistamaan On puuttehia valmis varoillansa Ja aina antamahan uhriaan.

Ja mekin, vaikka annettavanamme Ei kulta-aartehia olekaan, Myös rohkenemme tuoda lahjojamme Jos ovatkin "syyspoimintoja" vaan.

JOISIN ENNEN.

Kuinka hauska olikaan Nuorra olla ennen! Tuskaa, huolta kohtasin Noin vaan ohimennen.

Voima asui ruumiissain, Punaa hohti posket, Suonet veren kyllyyttään Kuohuivat kuin kosket.

Ystävyydest' elelin, Lemmest' iloellen, Toivehissa maailmain Hymys' riemahdellen.

Mutta nyt! Voi! huolet on, Tuskat kaikellaiset Saapununna vieraiksein Aina asuvaiset.

Voima pois on kadonnut, Posk' on kalpeainen. Verikosken sijass' on — Tauti kalvavainen.

Miss' on lempi, ystävyys! Kukaan ei nyt suojaa! Epätoivo valtaa mun… Auta, armas Luoja!

YSTÄVÄNI HELMI.

Taivon lahja, pikku Helmi. Riemunaarre vanhempain. Viihtyvikö taikka telmi, Aina sama on hän vain.

Jos hän kyyneleitä luopi, Lempimistä vaativi, Auvon naurullansa tuopi, Vanhemmille laativi.

Äidin suukko, syli kanssa Viihdytystä hälle suo, Hymyll' isä, muiskullansa Huolet hältä kauas luo.

Aamupäivä poskillansa Kirkkahana heijastaa, Enkelparvi sielussansa Taivahasta asustaa.

Salli, Luoja, tuommoisena Helmi että aina ois: Viatonna, puhtahana — Eikä turmeltua vois!

ILTASELLA.

Ilt' on. Päivä laskullaan Länttä purppuroipi, Lahden laine uupuen Tyyntä unelmoipi.

Unta nähden lintukin — Pää on siiven alla — Lentävänsä luulevi Tuolla taivahalla.

Ilma kirkas tummenee, Maata varjot peittää, Hämärätär yllensä Utuhunnun heittää.

Kukkasetkin umppunsa Kiinni painaltaapi, Tuoksu uhrisavuna Niistä kohoaapi.

Koko luonto rauhoittuu Aivan hiljaisaksi, Melu, häly elämän Kuulumattomaksi.

Miks' näin kaikkialla on Lienteää ja lauhaa? Siksi, että tuntisit, Sydän, myöskin rauhaa.

KIRVESMIES.

(Vapaa suomennos.)

Kätes' syömmelleni paina, Tunnet, kuinka siellä aina Jyskyttää ja nakuttaa: Kirvesmies siell' asustaa.

Itse tiedän parhaimmasti, Kuin hän höylää ahkerasti, Veistää öin ja päivin vain Tehden — ruumisarkkuani.

Kohta aivan viimeistänsä Lyö hän kiinni piikkiänsä… Rauhoa kai sitte saan, Kuin mä pääsen nukkumaan?

LÄHTEELLÄ.

Tuon niityn viereen vehreän Sait silmäs auki luoda, Ja varjo puiston lehtevän Ei laineitansa tuoda Sun pintaas salli myrskysään, Sen rauhaisuutta särkemään.

Ain' olet tyyni, kaunis vaan Ja kukkakulmas' alta Luo taivas sulokuviaan Ja näyttää ihanalta, Kun pintahas se sukeltaa Ja siihen vaihevärit saa.

Nuo rantas ruusut hymysuin Suo sulle katsehensa, Ja metsäkin se riemastuin Säveltä huokujensa Sinulle syvää huminoi Ja sulle linnun laulu soi.

Ja matkamies se vaivoissaan Sun vettäs voimaksensa Juo raikasta ja uudestaan Taas lähtee matkallensa. Ja neito, lempi rinnassaan, Sinusta katsoo kuvoaan.

Maa, äitis, vettä rinnoistaan Ain' antaa raitist', uutta Ja entinen pois juostessaan Kukiksi taimet muuttaa. — Ah, jospa elo ihmisen Ois osaksikaan semmoinen!

MERKILLISTÄ.

Ihminen se tuntee, tutkii tähdet, taivahalta, kuut. Maiden ääret, merten pohjat, luonnon salaisuudet muut;

Vielä enemmänkin, eikä Tyydy, kurja, sittekään, Mutta merkillistä: harvoin Tuntee, tutkii — itseään!

RUUSU JA PERHO.

Ruusu, perho lemmess' uivat Kesäpäivät riemuisat; Lempimähän havahtuivat, Lemmiskellen uinuivat.

Päivä paisti. Lemuellen Lännen leyhkä tuuleli, Perho lensi liehuellen, Ruusuansa suuteli.

Syksy tuli, hallan huuli Kesäraukan raateli, Kolkko, kylmä myrskytuuli Kauneuden kaateli.

Ruusu vielä huuleltansa Lemmenmettä soisi, — mut Perho ei nyt muiskullansa Suudelmiin sen vastannut.

Ruusun juureen perho kuoli, Vierehen sen vaikeni. Ruusu suri, itki, huoli — Kunnes raukka raukeni.

Talven tuiskut rajusäiset Haudan peitti lumehen, Johon kedon lempiväiset Uinahtivat unehen.

Ah, jos myöskin lailla tuolla Ihminenkin olla vois: Lempiellen elää, kuolla — Taivas silloin maassa ois!

LUOMISEN KUKKA.

Ensi kevään ensi aamu Päätettyä luomistyön On, ja Jumaluuden haamu Luonnoll' on. Ja valta yön Paennut on. Kaikkialla Iki-ihannetta on. Elolliseks' ilman alla Luonto tullut eloton.

Herran lempirikas henki Siunannut jo onpi maan: Ruoho, puu ja kukkanenki Alkaneet on kasvuaan. Perho kotelosta liiti Riemuellen lentämään, Siivillänsä lintu kiiti Tuonne ylös siintävään.

Suurin sekä pienin luotu Iloaapi elostaan, Lahjoista, joit' oli suotu, Ylistävi Luojoaan: Tähdet kiitti, maa se kiitti, Lintuparvi laulussaan Soinnunsäveleillä liitti Siihen kunnioitustaan.

Luonnossa on kauttaaltansa Ikiriemu, rauha vaan, Pahe poiss' on kokonansa, Viattomuus vallassaan. Lemmen, rakkauden unta Uneksuvi taivas, maa, Unelmissa luomakunta Ijäisyyden uinuaa.

Luonnon herra, ihminenki Ensi-autuuttansa juo, Sydän sykähtävi senki, Silmät riemun tulta luo — Puhtauden lainelmissa Rinta hällä aaltoaa, Pyhimmissä tuntehissa Katse ylös kohoaa.

Viimeks' Luoja armossansa Kruunun teki kruunujen, Suurimman nyt teoistansa: Luomisensa kukkasen. Puhtaimmalla lemmellänsä Hennon olennon Hän soi Muodostua hengestänsä — Ja nyt Luoja naisen loi.

ILTAKÄVELYLLÄ.

Ilta kaunis viehättääpi, Laulun lähde uhkuaa: Sanat suuhun vierähtääpi, Sydämestä kumpuaa.

Istun tuohon mättähälle, Raidan alla piirtämään, Laulelmia ystäville Unho-yöstä siirtämään.

Ensin laulan Hiljalleni, Vienolleni viserrän, Kuikuttelen kullalleni, Immelleni liverrän.

Kerron hälle kauneutta, Luonnon lempi-eloa, Kesä-illan ihanuutta, Mailleen päivän menoa.

Kerron, miten laulurinta Lintuparvi lempivi, Miten nukkuu veden pinta, Öinen rauha henkivi.

Vielä, vielä paljon muuta Kaunolleni kuvoan: Kukkaa puhutan ja puuta — Hiljan mielen lumoan.

Niin! — No, missä lyijykynä? Paperia missä? Kas! Niitäpä en löydä minä, Vaikka etsin, — peijakas!

Omituista! unohtunna Ne on muastani pois — Sydän kun ois sanellunna, Luonto lauluja kun lois…

Tyhjyytehen kaikki meni, Unholaine laulut joi — — —: Lännen leyhkä Hiljalleni Kuiskaella niitä voi…

KEVÄÄLLÄ.

Jo kevään tuoksu ilmassa! Jo lintuistenkin kilvassa Soi virret riemuisimmat. Ja jäist' on vapaa järven vuo; Sen pinnallenpa taivas luo Kuvansa kaunihimmat.

Jo Luonnotar on vehreään Maan pukenut ja kainon pään Kukkainen kohottaapi. Aholla kellot kalkattaa Jo karjan, paimen rallattaa, Torveensa toitottaapi.

Ja luonto täynn' on lempeä; Se ihmisenkin henkeä Saa tunteen tointumusta — Ja laulamatt' ei olla voi: Soi siis vaan, ilolaulu, soi Keväällä riemastusta!

KILPAKOSIJANI.

Ma autuaana uneksuin, Mä lemmen liekkumassa uin: Hän oli omanani. Oi, kuinka suuta suikattiin Niin ylen armahasti… niin Ei vertaa onnellani. —

On aina, luulin, kestävää Mun mainen taivahani tää, — Ei mikään sitä voita. Mut pian päivä pilvestyi, Kuin syksyn ilta synkistyi: Sain kilpakosijoita,

Ne mairitteli Hiljoain Ja kultaa, imarrusta vain Ne tarjos — mutta heillä Ol' kokehensa turhat, kun Hän muisti valan vannotun: Ol' liitto luja meillä.

Vaan taas tul' uus': se Hiljan vei, Vaikk' kultaa mukanaan se ei, Eik' imarrusta tuonut — Ei tarjonnunna lämpimää Se kättä, eikä lempeää Myös sydäntäkään suonut.

Ja kumminkinpa Hilja nyt Minulle oli kylmennyt Jo mielitehdollensa; Ja katseen vaikka minuun loi, Niin hellän kätensäpä soi — Uudelle sulhollensa. —

Mä hyljättynä vaikeroin, Kuin haamu yössä haiperoin: Jäin murhekuorman alle — Ja laulan surulaulujain Nyt, muistellessa armastain, Mennyttä — kuolemalle…

ELÄMÄSTÄNI.

Tuo yökö synkkä, sysimusta, Yö rankkasäinen, rauhaton Mun elämäni kuvausta Syntyissän' ennustanut on, Kosk' yhdenlaiselt' elon' näyttää, Kuin yö se, jolloin silmiäin Maass' ensikertaa sain ma käyttää Ja nähdä niillä äitiäin.

Sin' yön' ol' ollut myrskytuulta Ja luonto mellastuksissaan, Ja valon tähdiltä ja kuulta Pois peitti pilvet varjollaan — Oi, noinhan myrskyist' uniansa Ja vastaisi' elon' ollut on, Ja valon multa varjollansa Vie pilvet synkät piilohon.

Mut Herra! Asettaos myrsky Ja luonto lienteäksi luo, Ja poista raivoava hyrsky Ja myötätuulen tulla suo! Oi Herra! Pilvein lomist' anna Kuun valollansa siinnähtää Ja tähtisarjan loistollansa Yö-elämääni kiillähtää!

REKIRETKI.

Hevonen se juoksi Kyllä ripeään, Määräpaikan luoksi Pian liketään. Silloin impi mulla Oli vierellän' — Nyt on poissa hän.

Immen haastellessa Hiljaa hymysuin, Kuulin rekosessa Sitä innostuin. Hetkiseksi aina Myöskin vaivuttiin Kauko-aatelmiin.

Ei hän aatteistansa Impi haastellut, Minäkään en kanssa Mitään ilmaissut. Tunteheni kaikki Kätkin rintahan Sinne salahan…

Hepo nytkin vielä Juoksee joutuisaan, Mutta nyt mä tiellä Yksin ajan vaan… Ennen impi mulla Oli vierellän' — Nyt on poissa hän.

MÄ LEMMIN LAULUISSAIN.

Et lempiä sä mua voi — Tuo kuink' on mulle katkeraa! Sen niinkö kohtaloni soi? Vai oikuks' arvatako saa? Ken vastaa! — Syömmen raskas on Mä riutunen jo onneton… En toki! mulla lohtunain On: lemmin sua lauluissain.

Kun kylmää kaikk' on, pimeää Ja sydämes kun toisen on; Kun rinnassas' on mulle jää, Jost' olen raukka riemuton; Kun tuskissani vaikeroin Ma lempen' uhri auvotoin, Niin toki mulla lohtunain On: lemmin sua lauluissain.

Vaikk' olen aivan toivoton — Ei toista mointa ollekaan — Ja vaikka kaikki hourett' on, Kun lemmetyyttä Suita saan — Ja vaikk' en edes muistossais Mä sijaa pienintäkään sais, Niin toki mulla lohtunain On: lemmin sua lauluissain.

Ah onneani! Sit' ei voi Mult' ottaa kohtalonikaan! Mä tunnen uni-autuutt', oi, Ja kaiho pois on kokonaan — Ja lennän korkealle vaan Sun kanssas' runomaailmaan, Kun toki mulla lohtunain On: lemmin sua lauluissain.

VUODEN-AJAT JA LAULUNI.

Noin luulin, noin ma aattelin, Noin talven ajall' arvelin: Kun kevät tulla keikahtaa Ja päänsä kukka kohottaa, Kun linnun kieli livertää Ja taivon kansi sinertää, Kun vetten pinta välkähtää Ja lähtehetkin läikähtää, Kun tuuli huokuu lempeä Ja lämpimätä henkeä — Niin "munkin miel' ehk' auvostuu Ja lauleluhun saapi suu."

Noin taasen luulin, aattelin, Noin kevähällä arvelin: Kun kesäks' kevät vaihettuu Ja lehdessänsä onpi puu, Kun päivä säteitänsä luo Ja maa se armautta juo, Kun niitty hienohelmassaan Ja kukkivass' on vaipassaan, Kun lintu hoitaa pieniään Ja niille laulaa virsiään — Niin "munkin miel' ehk' auvostuu Ja lauleluhun saapi suu."

Noin taasen luulin, aattelin, Noin kesällä ma arvelin: Kun syksy he'elmät kypsyttää Ja kesää lähtöns' itkettää, Kun päivä tummuu, pimenee Ja myrskyt, tuulet lähenee, Kun lehti puussa kellertyy Ja kukka maassa näivettyy, Kun lintu matkans' alottaa Ja viimislaulun laulahtaa — Niin "munkin miel' ehk' muutahtuu Ja lauleluhun saapi suu."

Niin tuli kevät lempineen Ja vieno, lämmin-henkinen, Niin tuli kesä herttainen Ja maall' ol' vaippa kukkainen, Niin tuli syksy kylmä niin Ja kesä kuoli kyyneliin, Niin lintu nousi siivilleen Ja lähti ilmaretkilleen, Niin muuttui kukka, lakastui Ja puiden oksat paljastui — Näin "vuoden ajat vieri vaan, Mut' suun' ei saanut laulamaan."

Ei suuni saanut laulamaan, Kun kevät minust' ohi vaan Vei riemunsa ja kesäkään Ei mulle suonut lämmintään. Myös syksyn hedelmistä en Mä mitään saanut osaksen'. Ain' yhä hyökylaineitten Vain raivokuohuiss' uiskelen Ja yöhyt ympärillän' on Ja kolkko niin ja toivoton… — — — — — — — — — —

YHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA.

Ttserakkaalle.

Moittia en sitä voi, että itse sä itseäs kiität — Muilta kun kiitosta et koskaan saada sä voi.

Ajat muuttuvat.

Naiset nuorell' ijällänsä Soisi syntypäiviänsä Monta vuodess' olevan — Vanhemmiksi tultuansa Toivovat he ainiansa Niit' ei koskaan tulevan.

Eläinsuojelija.

Pekan luullaan juomarin Olevan, kun pikarin Hän vaan aina pohjahan Juopi, mutta Pekkahan Armahtavi eläimiä — Näätkös, siihen kärpäsiä Voisi mennä hukkumaan.

Kostopuhetta sekin.

Paraiks' että linnaan tuli Matti, kun niin tuhma oli, Varast' että hevosen — Koska rehtimiesnä sen Ostaa oisi voinut — mut Sitten ei ois maksanut.

Juomapöydässä.

Nyt salli, hupsu, lasihisi Pienenkään rikan pudota — Vaikk' oot sa juonut ijässäsi Montakin suurta taloa.

Juopuneen filosofiaa.

Kun krouvi kerran tuleen syttyi, niin Pois kortinlyöjät sieltä käskettiin. Vaan yksi virkkoi, että pyysi Hän huoneen koko yöks' ja — hiisi Pois saa mennä, mut ei he.

Moitetta.

"Ei papeist' ole enää ollenkaan", Mies kirkosta niin virkki tullessaan "On lyhköisiä saarnansakin niin, Ett' tuskin kerkiääpi nukuksiin, Kun he jo pamauttaa amenen."